Produced by Tapio Riikonen

KAHDEN TAALARIN RAHA

Kirj.

A. E. Ingman

Ensimmäisen kerran julkaissut
Kustannusosakeyhtiö Kirja, Tampere, 1917.

I.

Kun katselet Suomen läntisen rannikon merikorttia, huomaat 64. ja 65. leveysasteen välillä noin kolme peninkulmaa rannikosta muutamia pieniä saaria. Nämä saaret muodostavat oikean pienen saariston tai paremminkin kariston, sillä ainoastaan yhdellä luodolla kasvaa puita. Vettä on saarten läheisyydessä vähän, ehkä parikymmentä jalkaa vain. Siksi laivat karttavat näitä reittejä tarkoin.

Merikortissa näillä saarilla ei ole nimeä, mutta lähipitäjissä ne tunnetaan nimellä Muklarit eli Muklarien saaret.

Nimi Muklarit on arvatenkin lyhennetty sanasta "Mukulakarit". Serkkuni Tom ei kuitenkaan usko tähän selitykseen. Hän väittää että nimi on ruotsin kielestä mongerrettu ja viittaa muka siihen, että saaret ovat entisinä aikoina olleet salakuljettajien tyyssijana.

Rantakylässä vastapäätä Muklareita olen syntynyt ja kasvanut. Äitini kuoleman jälkeen lähti isäni Amerikkaan ja jätti minut, joka olin juuri rippikoulun käynyt, yksin maailmaan. Onneksi enoni oli juuri silloin nuoremman rengin tarpeessa ja tarjosi paikan minulle.

Enoni talo ei ollut suuri. Kuten useimmat rannikon asukkaat enonikin sai osan elannostaan merestä. Hän oli taitava ja onnekas kalastaja, joten talossa tultiin hyvin toimeen, vaikka rikkauksista ei voitukaan puhua.

Jo ennen nyt alkanutta vakinaista palvelustani olin useana kesänä ollut enoni talossa kesärenkinä, parhaasta päästä apulaisena kalastuksessa. Tunsin siis entuudestaan talon olot. Kalastaminen on raskasta työtä, eikä kalastuskautena ole paljon aikaa nukkumiseen. Usein muutama tunti vain, kunhan kalat on ensin perattu ja pyydykset reilattu. Ja sitten taas uudestaan pyyntiin. Mutta tämähän oli niin kuin ollakin piti, siihen olin jo aikaisemmin tottunut. En siis pitänyt työtä liian raskaana. Ja jos kesällä satuin laihtumaan, niin laihtui siinä moni muukin. Talvella ei enoni talossa ollut sen pahempaa kiirettä kuin toistenkaan talonpoikain kodeissa. Silloin oli aikaa lihoa niin minulla kuin muillakin.

Enoni oli purjehtinut merillä koko nuoruutensa ja parhaan osan miehuusvuosiaankin. Jossakin Englannin merikoulussa hän kuuluu suorittaneen aliperämiestutkinnon, jonka tähden muutamat sanoivat häntä kapteeniksi. Tätä nimitystä hän ei kuitenkaan itse hyväksynyt. Jossakin vieraassa maassa hän oli mennyt naimisiin, ja tullessaan kuusikymmenvuotiaana kotiin oli hänellä pieni poika mukanaan. Kuten moni muukin vanha merimies hän osti säästörahoillaan pienen talon vanhasta kotikylästään. Siinä hän päätti elää loppuikänsä maanmarriaisena.

Mutta poika oli kuin merimieheksi syntynyt. Tullessani taloon hän oli vasta kymmenennellä, mutta terhakka poika ikäisekseen. Jo silloin hän valitteli, ettei palvelusaikaa isän kalastusveneessä laskettaisi hänen hyväkseen merikouluun pyrittäessä. Hänen isänsä oli tehnyt puhdetöinä kauniin kolmen jalan pituisen, fregatiksi taklatun laivan, jonka oli määrä koristaa seurakunnan kirkkoa hänen kuolemansa jälkeen. Tässä laivassa ei ollut sitä jalusta, harusta tai pylpyrää, jonka nimeä tai tarkoitusta poika ei olisi tietänyt. Näissä asioissa hän olisi kyllä selviytynyt ankarastakin merikoulututkinnosta. Ja englannin kielessä hänellä oli sellaiset tiedot, että moni merikoulun käynytkin olisi niitä kadehtinut.

Kasteessa oli serkkuni saanut maamoukan nimen. Pekka-nimi oli arvatenkin tuonut isän mieleen kaukaisen kotimaan, jota hän ei ollut poikansa syntymisen aikoihin nähnyt viiteentoista vuoteen. Mutta tämä nimi ei ollut vähääkään omistajansa mieleen, ja niinpä hän hyväksyikin sen vain isänsä suusta. Muille hän julisti, ettei nuoren merimiehen nimeksi sopinut mikään muu kuin Bob tai Jack tai Tom. Näistä nimistä hän oli valmis hyväksymään minkä tahansa.

Koska kaksi ensimmäistä nimeä vaikuttivat liian korskeilta, Pekkaa ruvettiin vähitellen nimittämään Tupuksi, joksi Tom kansan suussa kummallisesti vääntyi. Pekka itse ei kyllä tästäkään muodosta pitänyt, mutta siihen hänen oli kuitenkin tyytyminen. Minä olin ainoa, joka nimitin häntä Tomiksi, koska hän piti siitä enemmän. Isä taas sanoi tapelleensa nuorena niin monien Bobien, Jackien ja Tomien kanssa, että hän nyt vanhoilla päivillään tahtoi olla niistä erossa.

Tällainen poika oli siis serkkuni. Enoni — Tomin isä — ei ollut mikään kärrinkoukku, jollaisiksi vanhat luuvaloiset merimiehet hyvin usein muuttuvat. Hän oli vielä hyvissä voimissa oleva mies, joka kalamatkoilla suoritti aina raskaimmat työt. Kalojen perkaamisessa ja pyydysten reilaamisessa oli Tom yhtä vikkelä kuin mikä tottunut kalastaja hyvänsä. Ja kun minäkään en ole aivan nahjus, niin ei ole ihme, että meidän kolmimiehisellä venekunnallamme oli monena syksynä yhtä paljon kalaa myytävänä kuin toisilla nelimiehisillä.

Kolmella eri kalastuspaikalla oli enollani sauna. Kaukaisin niistä oli kuitenkin tarpeen vasta myöhemmin kesällä, kevätkesästä siellä ei juuri kalaa nähty. Tältä saunalta näkyivät Muklarit pienenä harmaansinisenä pilkkuna kaukana taivaanrannalla.

Tom oli lukemattomia kertoja rukoillut, että isä lähtisi kerrankin koettamaan kalaonnea Muklareille. En häpeä tunnustaa, että tuo salaperäinen nimi vaikutti mahtavasti minunkin lapselliseen mieleeni. Mutta ukko antoi aina saman vastauksen: kun kerran lähempänä on kolme hyvää kalapaikkaa ja niiden lähettyvillä mukavat saunat, niin miksi lähteä kaukaisille luodoille, joilla ei ollut saunaa ensinkään, ei ainakaan kunnollista. Hän kertoi, että jollakin Muklarien luodolla pitäisi olla kahdeksan kerrosta korkea kalasaunan alku ja kaksisataa tiiltä. Nämä on saarelle toimittanut parikymmentä vuotta sitten muuan vanha kalastajaukko, joka vanhuuden houreissaan ei tahtonut kalastaa muiden kanssa. Hän oli lähtenyt yksin Muklareille vieden mukanaan oven, pienen lasiruudun, tarpeelliset kattolaudat ja tiilet takan muuraamista varten.

Ukon puuhista ei kuitenkaan tullut ikinä valmista. Hän oli lähtenyt rannikolta hyvällä myötäisellä, ja purjehdus oli mennyt hyvin kunnes Muklarit rupesivat näkymään. Silloin oli tuuli voimistunut myrskyksi, ja äkkiä oli peikko, Krakla, vilahtanut veneen kokan edessä. Veneen noustessa seuraavalle aallonharjalle näyttäytyi Krakla uudestaan hirvittävän suuren lepakon hahmossa. Levitetyin siivin se kulki veneen edellä. Veneen painuessa aallon pohjaan sitä ei näkynyt, mutta aina harjalle noustessa oli Krakla jo seuraavan harjalla, josta se poistui vasta viime tingassa, niin että vene melkein kosketti sitä.

Ukko joka oli vanhan kansan väkeä, osasi kyllä apusanat ja hätäsanat, mutta häneltä puuttuivat meritursaan pelotussanat, jotka olisivat olleet juuri tässä tilanteessa tarpeen. Hän ei siis voinut päästä peikosta erilleen.

Krakla oli useita kertoja yrittänyt kääntyä päin veneeseen pakottaakseen siten ukon kääntymään takaisin kotirannalle. Mutta suurista siivistään huolimatta se ei päässyt tuumaakaan vastatuuleen, myötätuuleen oli kuvatuksen pakko purjehtia senkin. Ukolla oli kyllä ollut koko ajan henki hampaissa, mutta koska hän oli tavattoman itsepintainen ja koska Kraklakaan ei näyttänyt hänelle mitään mahtavan, niin hän oli vain hellittämättä jatkanut matkaansa loppuun aisti. Saarien välisestä idänpuoleisesta salmesta hän oli purjehtinut satamaan. Tällöin oli Krakla noussut siivilleen ja lentänyt rumasti rääkkyen tiehensä.

Ukko oli sitten vetänyt veneensä maalle pienen lahden pohjukassa, purkanut lastin veneestä ja ryhtynyt heti työhönsä. Se sujui nopeasti, ja pian oli seinät nostettu tasakertaan asti, päätyjä vain puuttui. Ukko lähti metsään hakkaamaan tarvitsemiaan päätypuita, ja kuin tyhjästä nousseena seisoi hänen edessään sotisopaan puettu mies, jolla oli miekka vyöllä sekä toisessa kädessä jousi ja toisessa tappara. Mies kielsi jyrkästi vanhusta jatkamasta rakennustaan. Kieltoonsa hän lisäsi hirvittävän uhkauksen, että jos tällä saarella ikinä kohotetaan kurkihirsi rakennuksen päälle, niin hän syöksee saaret takaisin meren syvyyksiin, josta hän on ne nostanutkin.

Nyt ukko ymmärsi, että hän seisoi mahtavampansa edessä. Hän lupasi paikalla lähteä pois, pyysi vain miestä, ettei tämä nyt taas lähettäisi Kraklaa hänen tiellensä. Mies lupasikin tämän sillä ehdolla, että ukko lähtee heti pois ja vannoo pysyvänsä kaukana saarelta.

Ukko oli vannonut, nostanut purjeensa ja lähtenyt. Tuon tapauksen jälkeen tuskin kukaan on käynyt Muklareilla.

Jos nyt isäntä uskoi tällä kertomuksella pelottaneensa poikaansa kärttämästä enää kalamatkalle Muklarien saaristoon, niin hän erehtyi pahan kerran. Minä joka olin jo rippikoulun käynyt, tiesin arvostella tuollaiset sadut oikeaan arvoonsa. Toisin oli Tom raukan laita. Hänen mielikuvituksensa oli niin täyteen ahdettu kummituslaivoja, lentäviä hollantilaisia, meripeikkoja, laivatonttuja ja sen seitsemänlaisia hullutuksia, että ukon kertomus joutui vain soveliaaseen seuraan. Tästä lähtien hän ei suonut isälleen rauhallista päivää, vaan uudisti pyyntönsä tuon tuostakin. Ja kun isä oli luvannut rakentaa hänelle seuraavana talvena oman veneen, hän uhkasi lähteä heti kesän alussa yksinään Muklareille.

Tomin vene valmistui kevättalvella, ja se annettiin pojalle hänen kahdentenatoista syntymäpäivänään. Siitä päivästä ei Tom enää vaivannut isäänsä turhilla pyynnöillä, mutta ei myöskään puhunut mitään omista aikeistaan. Mutta isä, joka oli kai pojan alituisesta mangunnasta tuskastunut, muisti tämän rohkeat aikomukset. Luultavasti hän ajatteli, että Tom todellakin lähtee luodoille. Siinä tapauksessa on parempi, että matka tapahtuu hänen johdollaan.

Heti kun kotilahden rannat heittivät jääpeitteensä, isäntä laittoi ison verkkoveneen vesille ja varusti siihen kaikki tarpeelliset tavarat pitempää kalastus- ja metsästysmatkaa silmällä pitäen. Lyhyemmillä kalastusmatkoilla meillä oli tavallisesti vain yksi pyssy mukanamme. Mutta nyt vietiin myös molemmat suurireikäiset luodikot veneeseen. Tomkin ymmärsi nyt, että on kysymys matkasta Muklareille. Kareilla saarten lähistöllä on näet paljon hylkeitä, ja juuri hylkeenpyynnissä noita aseita oli ennenkin käytetty.

Varustelut pitkää matkaa varten olivat siis kaikin puolin kunnossa.
Jäimme vain odottamaan jäiden lähtöä mereltä.

Mutta enoni elämänkirjaan oli kirjoitettu, ettei hän tulisi koskaan viemään poikaansa Muklareille. Hän sairastui, ja niin kuin moni vanhus joka ei ole ollut koko elämässään sairas, hänkin tunsi heti, että tämä sairaus tulee olemaan hänelle ainoa ja viimeinen. Niin kävikin, ja viikon kuluttua kätkettiin enoni hautaan. Suruni oli syvä ja teeskentelemätön, niin myös Tomin, joka oli nyt alaikäisenä jäänyt yhtä yksinäiseksi maailmaan kuin minäkin aikoinani. Hän oli nyt isäntäni, ja minä hänen renkinsä.

Pidettiin itsestään selvänä asiana, ettei matkasta Muklareille tule mitään. Sen paremmin Tomilla kuin minullakaan ei ollut siihen enää mitään halua. Muutamat naapurit, niiden joukossa lautamies, pitivät meillä hautajaisten jälkeen kokouksen, jossa päätettiin, että siksi kunnes Tomille määrätään holhooja, taloa hoitaisi vanhempi renki neuvotellen vähäisemmistä asioista emännöitsijän ja isommista naapureitten kanssa. Tomin ja minun oli toteltava isäntärenkiä niin kuin ennen isäntävainajaa. Tom kyllä kysyi eikö hänelle myönnettäisi mitään isännänvaltaa talossa, edes minuun nähden. Mutta isännät vain nauroivat ja kehottivat häntä suoriutumaan minun kanssani miten parhaiten kykeni. Tämä oli minusta hyvä ja viisas päätös.

Yhtä hyvänä en pitänyt määräystä olla ehdottoman kuuliainen isäntärengin käskyille. Hän ei ollut sellainen hyväsydäminen ja hyväluontoinen mies kuin isäntävainaja, vaan tiukka ärhentelijä, joka ei kärsinyt vähääkään tinkimistä. Ja sitäpaitsi hänen kouransa olivat kovat. Huomasin että myös Tom puri hampaansa yhteen kuullessaan tämän ankaran asian. Se ei ollut mikään suloinen sanoma pojalle, joka kaikenlaisissa pikkuasioissa oli tottunut tekemään mielensä mukaan ja saamaan isänsäkin puolelleen.

Jo iltapäivällä saimme vakavan syyn olla tyytymättömiä uuteen isäntäämme. Tuuli oli päivällä kasvanut ja siirtynyt jonkin verran pohjoiseen. Tällä tuulella ei veneemme ollut suojassa kotirannassa, jonne aallot vyöryivät esteettä.

Uusi isäntämme käski nyt Tomin ja minun lähteä soutamaan venettä parempaan suojaan lahden toiselle puolelle. Tom ei puhunut ensin mitään, mutta minä vastustin sanoen, että meidän on aivan mahdotonta saada vene soudetuksi lahden poikki. Pyysin sen tähden isäntärenkiä tulemaan mukaan auttamaan. Myöskin Tom yhtyi nyt pyyntöön arvellen, että tämä juuri oli sellainen "vähäisempi asia", josta isäntärengin tuli neuvotella emännöitsijän kanssa, joka muuten tuntui olevan meidän puolellamme. Ehkä olisimme muuten saaneetkin apua, mutta tuo muistuttaminen että isännyys ei ollut jakamaton, suututti käskijää. Hän vastasi tiukasti, että jollemme heti mukisematta lähde niin tulemme näkemään kummia.

Isäntärengin puolustukseksi minun on mainittava, ettei hän varmaankaan olisi antanut tätä käskyä, jos hän olisi voinut aavistaa kuinka huonosti tulisi käymään. Hän oli kelpo renki pellolla ja niityllä, mutta merestä hän ei paljoakaan tiennyt. Hänen mielestään tuuli ei ollut kovinkaan voimakas. Ja kun lahti oli kapea, hän uskoi meidän suoriutuvan tehtävästä. Kun minä olin muka paremmin ymmärtävinäni asian ja kun Tomkin sekaantui siihen, hän luonnollista kyllä suuttui.

Istuimme siis Tomin veneeseen ja rupesimme hinaamaan isoa venettä lahden vastakkaiselle rannalle. Muulla tavalla emme saaneet sitä kulkemaan, lahti kun oli niin kivinen ettemme uskaltaneet ajatellakaan purjeiden nostamista. Ja isossa veneessä emme olisi voineet käyttää pariairoja, se kun oli "kuudensylen vene" ja leveydeltään kahdeksan jalkaa.

Tuskin olimme ehtineet soutaa parikymmentä syltä, kun tuuli jo otti meidät kokonaan haltuunsa. Vaikka lahden pohjukkaan josta tuuli kävi, oli vain parisataa metriä, rupesivat roiskeet kuitenkin tulemaan keulan yli veneeseen. Ei kestänyt kuin kymmenen minuuttia, ennen kuin olimme painuneet yli sata metriä lahden suun ulkopuolelle. Nyt ymmärsimme, että kaikki voimanponnistukset olivat turhia. Kiskoimme niin että lihakset natisivat, mutta yhtä kaikki veneet painuivat ulapalle päin. Asian näin ollen oli ainoa pelastumisen mahdollisuus siinä, että pääsisimme isoon veneeseen, saisimme purjeet ylös ja koettaisimme luovia takaisin lahteen. Oman henkemme olisimme tietysti voineet pelastaa jo heittämällä hinausköyden irti, jolloin iso vene kalliine lasteineen olisi ollut mennyttä kalua. Tiesimme hyvin, että tässä tapauksessa olisimme kotiin tullessamme kuulleet enemmänkin kuin kummia. Liian kovaan kokeeseen oli isäntärenki meidät pannut. Mutta sehän oli hänen asiansa, ja kukin tiennee parhaiten omat taikinansa.

Tom pääsi helposti isoon veneeseen, mutta minä jouduin siemaisemaan pari kylmää kulausta, ennen kuin sain siirretyksi pikkuveneen kokkaköyden ison veneen keulasta sen perään. Mutta enhän minä ollut ensimmäistä kertaa märkänä. Heitimme heti molemmat ankkurit, mutta kumpikaan ei ulottunut pohjaan, ja köysivarastoa emme kiireessä löytäneet. Nostimme ankkurit takaisin ja tartuimme isoonpurjeeseen saadaksemme sen reivatuksi ja sitten nostetuksi. Vene lammersi nyt kylki edellä kohti ulappaa. Kun sitä ei voitu ollenkaan ohjata, rupesi partaan yli pärskymään viljalti vettä. Ymmärsin että vene olisi puolillaan, ennen kuin reivaus oli suoritettu. Olin aivan neuvoton ja pelkäsin jo pahinta.

Tom pelasti meidät tästä pälkähästä. Hän oli lukenut kaikki isänsä merimieskirjat moneen kertaan ja niinpä hän pystyi nyt muistamaan, että ainoa mikä voi meidät vielä pelastaa, on ajoankkuri, joka on kiinnitettävä kukonjalalla veneen kokkaan. Yritin selittää, että ankkurin paikka on pohjassa eikä ajolla ja että kukonjalka tuskin jaksaisi pitää tällaisella myrskytuulella edes pikkupojan kaarnavenettä, saatikka kolmenkymmenenkuuden jalan kalastusvenettä. Tom julisti, että minä ymmärsin merimiehen ammattia vähemmän kuin nuorin kajuuttapoika. Samalla hän kiskoi esiin ihka uuden silakkaverkon, mutta jätti sen heti, kun äsken etsitty köysikimppu paljastui sen alta.

Keskellä venettä oli suuri ja lujarakenteinen silakka-amme. Nopeasti etsi Tom työkalukirstusta näverin, jolla hän porasi ammeen yläreunaan neljä reikää neljännesympyrän päähän toisistaan. Sitten hän leikkasi neljä viiden sylen pituista yhdeksänsäikeistä köyttä ja kiinnitti niiden päät ammeen reunassa oleviin reikiin, siten että saman köyden päät tulivat vastatusten oleviin reikiin. Tämän jälkeen hän mittasi tarkasti köysien keskikohdat ja sitoi köydet yhteiseen solmuun vähän tämän paikan alapuolelta. Rupesin jo aavistamaan, ettei Tomin kukonjalka ollutkaan mikään kelvoton merimiestaika vaan että hän tarkoitti sillä suunnilleen samanlaista — joskin vahvempaa — rakennelmaa, johon poika kiinnittää paperileijansa nuoran.

Tom kiinnitti nyt silmukkaan kymmenen sylen pituisen touvin, jonka toinen pää sidottiin veneemme kokassa olevien ankkuriketjujen irtonaiseen päähän, kun ankkuri oli ensin irrotettu ja siirretty pois tieltä. Touvin irtonaisen osan Tom kääri huolellisesti vyyhdeksi käyttäen kelana vasemman käden peukalohankaa ja kyynärpäätä. Vyyhdin hän sitoi kokoon löyhällä havaslangalla ja asetti sen sitten veneen partaalle.

Koko tämä puuha ei vienyt kymmentä minuuttia, vaikkei Tom pahemmin kiirehtinytkään. Meri kasvattaa pojan varhain mieheksi ja totuttaa hänet tekemään työnsä kunnollisesti ja kuitenkin nopeasti. Minä olin koko ajan pumpunnut kaikin voimin, enkä vieläkään täysin ymmärtänyt mitä Tom aikoi tehdä. Tom tarkasti vielä kerran koko tekeleensä ettei vain mikään pettäisi, sitten hän komensi minut apuun.

Vaivalla saimme yhdistetyin voimin vieritetyksi tuon raskaan sammion mereen. Sillä välin Tom ehti kertoa minulle, että hän oli ensin aikonut ottaa silakkaverkon mutta tuli sitten ajatelleeksi, etteivät paulat kestä. Verkon päähän olisi silloin pitänyt kiinnittää purjevarpa, jonka päihin olisi voitu sitoa yhdestä köydestä tehty purjevarpa. Purje puomeineen ja raakoineen on myös erinomainen ajoankkuri, sillä se aukeaa nopeasti aalloilla ja hillitsee niiden voiman. Ajoankkuriksi kelpaa mikä hyvänsä esine, kunhan se vain vastustaa vettä tarpeeksi. Jos hätä olisi ollut niin suuri, ettei muuta olisi pystytty ja keritty tekemään, olisi Tom kaatanut pikkuveneen, joka vedellä täytyttyään olisi varmasti pitänyt ison veneen kurissa, kertoi Tom edelleen. Kaikki tämä oli jokaiselle merenkävijälle hyvin tuttua. Tom kehotti minua mahdollisimman pian tutustumaan näihin jokaiselle purjehtijalle ja kalastajalle tärkeisiin tietoihin.

Tom kertoi vielä, että Valassaarilla oli erään luotsin poika istunut kerran pikkuveneessä onkimassa, kun äkkiä syntyi kova tuuli, joka repi veneen irti ankkurikivestään. Hetken perästä poika ei enää jaksanut pitää venettään tuulta vasten, ja aallot alkoivat lyödä reunojen yli. Silloin poika riisui pitkävartiset saappaat jalastaan, pisti kokkaköyden pään raksien läpi, sitoi lujan solmun ja heitti ruojut mereen. Saappaat täyttyivät vedellä, ja vene ajelehti kauniisti Ruotsin puolelle. Vasta kun ensimmäiset Ruotsin saaret rupesivat näkymään, väheni vastustus äkkiä ja pojan täytyi ruveta auttamaan airoilla, kunnes hän vihdoin pääsi erään saaren taakse kosteeseen ja siitä rannalle. Mutta nyt oli toinenkin saapas poissa. Raksit vain olivat jäljellä. — Tom huomasi samassa, että minun toisesta saappaastani puuttui raksi kokonaan. Vihaisesti puhahdellen hän sanoi, että jos hän olisi huomannut tämän jo rannalla, niin hän ei olisi kyllä astunut samaan veneeseen.

Pumppusimme nyt veneen tyhjäksi ja ryhdyimme reivaamaan, joka kovasta tuulesta huolimatta luonnistui hyvin, sillä vene pysyi nyt tasaisesti kokka tuulta vasten. Isossa purjeessa oli kolme reiviä, mutta kokkapurjeessa vain kaksi. Oli selvää, että tämä tuuli vaati pohjareivausta, ja minä tahdoinkin työtä jouduttaakseni kiertää purjeen suoraan pohjareiviin. Tämä ei kuitenkaan kelvannut Tomille, se ei näet ollut kylliksi merimiesten tapaista. Sanoin olleeni mukana purjeita reivaamassa jo silloin, kun Tom vielä ryömi tuvan lattialla. Mutta Tom oli perinyt mielensä vanhemmiltaan ja isänsä kirjat hän osasi kannesta kanteen. Ja sitä paitsi hän oli isäntä ja minä renki. Hänen tahtonsa voitti.

Tom komensi minut siis reivaamaan ensin isonpurjeen ensimmäisen, sitten toisen ja sitten vasta kolmannen reivin, ja sen tehtyäni tekemään samoin keulapurjeen kahdelle reiville.

Reivaaminen merellä kovassa tuulessa on paljon vaikeampi tehtävä kuin satamassa suoritettu. Sen vuoksi on hyvä tehdä se aina satamassa, jos tuuli näyttää olevan kova. Silloin voi nostaa purjetta aina niin paljon kerrallaan, että se reivaamisen jälkeen on sopivasti pingottuneena. Silloin huomaa heti pyrkiikö purje rypistymään, jolloin on heti korjattava ja suoristettava se paikka, jossa reivaus on tapahtunut epätasaisesti. Hutiloiden reivattu purje on merimiehen häpeätahra, sitä paitsi siitä turmeltuu hyväkin purje pian käyttökelvottomaksi. Ja jos mies purjehtii kovalla tuulella puoleksi lepattavin purjein, voit olla varma siitä että hän on oikea poropeukalo.

Nyt emme kuitenkaan voineet menetellä sääntöjen mukaan. Nostamatta purjetta pingotimme sen alemman helmaköyden tiukaksi. Sitten ompelimme köydentutkaimella maston halssiraksin lujasti kiinni ensimmäisen reivilaatan kohdalla olevaan raksiin. Nyt vedimme ensimmäisen reivin laatan tiukalle ja ompelimme perähelmaköydessä olevan renkaan vastaavaan paikkaan purjeen alempaan helmaköyteen. Vasta sitten kokoilimme laatan ja helmaköyden välillä olevan irtonaisen osan purjetta, ns. vasikan ja solmitsimme reivinuorat. Tomin isä joka oli itse tehnyt purjeensa, ei hyväksynyt tähän tarkoitukseen irtonaisia tutkaimia, koska ne purjeen lepattaessa hyppivät helposti sormista. Vasta kun saimme molemmat purjeet pohjareiviin, katsoimme ansainneemme parin minuutin lepohetken.

Tom ehti selittää minulle näinä minuutteina miksi reivaus oli tehtävä niin kuin hän tahtoi. Jos tuuli vähenee, sopii purjehtijan laskea yksi reivi, mikä käy helposti parissa minuutissa. Risteillessään hän laskee mieluimmin isonpurjeen reivin, koska vene nousee sitä paremmin tuuleen mitä suurempi isopurje on. Mutta jos on myötäinen tai lousituuli, on reivi laskettava keulapurjeesta, koska venettä on tällöin helpompi ohjata. Sen mukaan kuin tuuli vähenee, voi vähitellen päästää monta reiviä, joskus kaikkikin.

Nyt kun kaikki oli valmista nostimme keulapurjeen. Tuuli ei ollut vähääkään lientynyt, mutta saimme purjeen ylös tasaisena, siinä ei tosiaankaan näkynyt minkäänlaista ryppyä. Tom oli kovin ylpeä moitteettomasta työstään ja väitti, että hänen isävainajansakin olisi sen hyväksynyt.

Näissä puuhissa olimme sortuneet ainakin kaksi kilometriä rannasta, jossa erotimme kaksi ihmishahmoa seuraamassa kamppailuamme. Arvatenkin he olivat emännöitsijä ja isäntärenki. Tom siirtyi peräsimeen ja minä kokkaan irrottamaan venettä ajoankkurista. Yritin ensin saada touvin veneeseen, mutta siihen eivät voimani riittäneet. Kaikkeni ponnistaen onnistuin saamaan ketjut veneeseen, mutta touvi minun oli leikattava poikki. Hyvä touvi ja kymmenen syltä upo uutta köyttä joutui meren saaliiksi, kala-ammeesta puhumattakaan. Ja jos se isäntärengistä riippui, niin siinä meni minulta parin kuukauden palkka saman tien.

Jos isopurje olisi pitänyt nostaa pelkästään purjevarvan avulla kuten usein on pakko, olisimme olleet pahassa kiipelissä. Mutta onneksemme ei isäntävainaja koskaan hyväksynyt tuota "moukkamaista" tapaa, jota käytettäessä ei mastohelmaköyttä saa millään tiukoitetuksi, vaikka nostamassa olisi kaksikin miestä. Molemmat purjeet nostettiin nostoköydellä, ja tässä veneessä isonpurjeen purjevarpakin oli kiintonainen. Kun purje oli alhaalla, oli varvan ylänokka kiikkanuoralla maston päästä irti ja purjeen yläkorva nostettiin varvan nokkaan vetimellä. Näin kävi purjeen nostaminen helposti yhdeltäkin mieheltä. Korjattuani vähän paria reivinuoraa ei purjeessa näkynyt pienintäkään poimua.

Kuuden sylen pituinen kälviäläisveneemme oli hurja menijä myötäisellä ja lousituulellakin, mutta kovalla tuulella risteillessä se sortuu matalapohjaisena helposti. Meillä oli nyt pari pientä purjelappua ylhäällä, mutta huomasimme jo muutaman luovin tehtyämme, ettemme tule näillä vaatteilla pääsemään minnekään. Ja enempiä purjeita ei aluksemme tällä tuulella kestänyt. Suojanpuoleinen parras oli jo nyt painumassa veden alle, ja tuulen puolelta tuli koko ajan pärskeitä veneeseen.

Vielä muutamia luoveja tehtyämme näimme jo selvästi, ettemme enää kauan jaksa pitää venettä tyhjänä. Ainoa pelastuskeinomme oli laskea peräntakaista, mutta sekin oli tällaisella myrskyllä epävarma. Keulapurjeen ensimmäinen reivi oli kuitenkin laskettava, sillä muuten ei vene ehtisi aaltoja pakoon.

Tiesin hyvin kuinka vaarallista tällainen purjehtiminen on, mutta kuten sanottu se oli nyt ainoa mahdollisuutemme. Aikaisemmin olin vain kerran ollut myrskyllä mukana peräntakaista purjehdittaessa. Eno oli silloin peräsimessä, ja hänen tottumuksensa olikin hyvään tarpeeseen. Jos vene yrittää ruveta mutkailemaan, on jokaiseen yritykseenkin vastattava nopeasti peräsimellä. Sillä jos kääntyminen pääsee hyvään alkuun, on peräsimen käyttö silloin myöhäistä; vene kääntyy laitatuuleen ja täyttyy vedellä äkkiarvaamatta.

Tiesin jokseenkin varmasti, etteivät aallot tulisi saavuttamaan meitä. Silti emme uskaltaneet laskea suoraan myötäiseen, koska ohjaus olisi ollut liian epävarmaa. Käänsimme siis myötätuuleen, mutta otimme tuulen siinä määrin alahangan puolelta, että pystyimme pitämään molemmat purjeet jalustettuina ylähangan naapeista. Keulapurje oli nyt jalustettava tiukalle estämään äkkinäisiä luoveja, mutta isopurje sai vetää täydellä voimallaan.

Kääntäessämme aluksen myötätuuleen tapahtui äkillinen muutos. Meistä tuntui kuin myrsky olisi käskystä tauonnut. Häpeäkseni huomasin, että olin unohtanut kääntyä parhaimman ohjaajan puoleen, mutta en unohtanut kiittää häntä nyt tapahtuneesta hyvästä käänteestä. Käteni menivät ristiin.

Vene kiiti huimaavaa vauhtia eteenpäin, mäkeä ylös ja toista alas. Omituinen kammottava tunne pani meidät aina kyykistymään noustessamme aallon harjalle, siellä lensi vähän vaahtoa veneen yli ja taas lähdettiin samaa huimaavaa vauhtia aallon rinnettä alas. Aallot nousivat joka kerta melkein peräkeulan tasalle, mutta eivät kuitenkaan onnistuneet pääsemään veneeseen.

Tätä pelottavaa poukkoilua jatkui toista tuntia. Keväisen yön hämärä laskeutui meren päälle ja herätti meissä epämääräisen toivon, että aaltojen valta vaimenisi. Näin ei kuitenkaan tapahtunut, aaltojen voima näytti pikemminkin kasvavan, Mahtavasti kohiseva pauhu rupesi kuulumaan tuulen alta, ja meren pinta edessämme vaaleni yhä enemmän. Pian oli koko näköpiirimme yhtä kihisevää vaahtokenttää.

— Tyrskyjä keulan puolella, huusi Tom ja hypähti seisomaan juuri samalla hetkellä, kun musta kallio vilahti ohitsemme alahangan puolelta.

— Survin! vastasin minä. — Tuo ei voinut olla mikään muu kuin Survin.

Survin on korkea mutta tavattoman kapea kallio Muklarien edustalla. Ellei Survinta olisi, ei kovalla tuulella voisi mitenkään lähestyä Muklareita. Nimensä tuo kallio on saanut omituisen muotonsa vuoksi: se muistuttaa aivan selvästi jättiläishuhmaren survinta. Kalastajat väittävätkin, että se seisoo huhmareessa ja survoo myrskyisellä ilmalla kiviryynejä veden väelle. Sanotaan myös, ettei Survin ole aina samassa asennossa, vaan nojaa sinne päin mistä tuuli käy.

Muklareita ympäröivän matalikon läpi johtava väylä on kapea ja matala ja kulkee aivan Survimen ohi, joka purjehtijan on jätettävä alahangan puolelle. Täältä katsottuina Muklarit näyttävät yhdeltä yhtenäiseltä saarelta, ja purjehtijan tulee ottaa suunta suoraan Muklarien vasenta eli eteläistä rantaa kohti, kunnes salmi rupeaa näkymään. Tällöin on käännettävä kaksi viivaa oikealle. Survimelta tuohon kääntöpisteeseen pitäisi olla hyvällä tuulella kahdeksan minuutin matka, niin olimme kuulleet kerrottavan.

Heti kun Survin oli vilahtanut ohitsemme rupesin katselemaan kelloa ja laskin, että tällä vauhdilla ei kestäisi enempää kuin viisi minuuttia, ennen kuin käännös oli tehtävä. Molemmin puolin venettä kiehui meri kuin kattila.

Neljä ja puoli minuuttia oli kulunut, kun Tom huusi tähystyspaikaltaan:

— Tyrskyjä suoraan edessä kaapelinmitan päässä.

Viisi sekuntia myöhemmin osoitti keulamme täsmälleen kaksi viivaa oikealle edellisestä suunnasta. Tom höllensi omasta aloitteestaan jalukset ja palasi paikalleen, mutta minä tuijotin herkeämättä "pytyn" lukemia. Pytty oli valtavan suuri vanhanaikainen laivakompassi, jonka enoni oli joskus asentanut veneeseen. Se vei suuren tilan veneessä, mutta toisaalta sen liikkeet olivat rauhalliset ja helpommin seurattavissa kuin uudenaikaisessa venekompassissa. Enolle tämä kompassi oli erikoisen rakas, sillä hän oli sadat kerrat ohjannut laivaa sen avulla. Kun laivan kapteeni oli ostanut uuden kompassin, oli eno saanut vanhan pytyn omakseen.

Ja hyvä vehje se olikin. Ilman sen apua emme varmaankaan olisi selviytyneet rannalle.

Pieni vahinkokin sentään sattui. Käännöksen aikana kaatui valtaisa aalto suoraan veneeseemme. Toista sellaista ei aluksemme olisi kestänyt. Hyväksi onneksi olimme heti alusta ottaneet tuulen vähän alahangan puolelta ja siten joutuneet Muklareille. Jos meidän olisi pitänyt kääntyessämme laskea purjeet toiselle, olisi vene armotta kaatunut. Nyt siis selvisimme pelkällä säikähdyksellä ja pahanpäiväisellä kastumisella.

Jo muutaman minuutin kuluttua Tom väitti hämärästä huolimatta näkevänsä salmen, joka erottaa saaret toisistaan. Kymmenen minuuttia myöhemmin kellui veneemme ankkurissa hyvin suojatussa satamassa.

Olimme täsmällisesti täyttäneet isäntärengin käskyn, joskaan emme aivan sillä tavalla kuin hän oli asian ajatellut.

II.

Olimme siis Muklareilla. Tahtomattamme olimme nyt päässeet näille saarille, joille olimme ennen niin innokkaasti halunneet.

Ensimmäinen tehtävämme oli pumpata vene tyhjäksi, etteivät suolasäkkimme ehtisi sulaa aivan kokonaan. Omaa mahdollista tarvettamme emme tosin tulleet ajatelleeksi. Meille oli vain tärkeätä saada kallisarvoinen omaisuus pelastetuksi. Kummallista kyllä vesi ei ollut kovinkaan suolaista, vain alimmat säkit olivat kastuneet. Saatuamme veneen tyhjennetyksi painuimme heti verkkoläjälle, vedimme purjeen päällemme ja vajosimme sikeään uneen.

Vaikka olimme menneet myöhään nukkumaan, heräsimme kuitenkin varhain kuten merellä aina tapahtuu. Päivä näytti kehittyvän kauniiksi, myrskykin oli laantunut hyvänlaiseksi purjetuuleksi. Ehdotin Tomille, että kun nyt kerran olimme Muklareille joutuneet niin viipyisimme täällä tämän päivän, laskisimme illalla muutamia silakkaverkkoja ja palaisimme vasta seuraavana päivänä kotiin. Jos onnistuisimme saamaan kohtalaisen saaliin, niin ehkäpä isäntärengin suuttumus leppyisi, ja me pääsisimme ehjin nahoin tästä seikkailusta.

Mutta Tomin ajatukset eivät käyneet yksiin ehdotukseni kanssa. Hän oli vieläkin sydämistynyt isäntärengin kovuudesta. Hän oli sitä mieltä, että kun isäntärenki oli meidät kerran tällaiselle matkalle lähettänyt, niin oli myös oikein, että hän tulisi hakemaan meidät kotiin. Ei kai hän niin sydämetön voinut olla, että jättää etsimättä, vaikka tuulikin on jo niin paljon tyyntynyt, että voi huoletta lähteä merelle. Tom arveli, että jo tänään tulee pari venekuntaa meitä etsimään ja että ne ovat täällä jo päiväsaikaan, ehkä ennenkin. Silakkaverkkoja emme siis ehtisi laskea.

Odotimme hartaasti koko päivän, mutta mitään purjetta ei vain näkynyt. Kun illaksi tuli melkein tyven, otimme Tomin veneen ja laskimme yöksi kuusi silakkaverkkoa. Laskimme ne parittain kolmelle eri paikalle. Huomasimme jo ensimmäisellä laskupaikalla, ettei silakoista tulisi olemaan puutetta. Tom joka istui huopareissa, käski minun äkkiä huovata etuairoilla ja rupesi itsekin jarruttamaan veneen vauhtia. Hän oli näkevinään aivan kokan edessä vedenalaisen karin, johon maininki murtui. Pysäytimme veneen ja nousimme katsomaan. Tomin kariksi luulema este olikin suuri silakkaparvi, joka kihisi aivan veden pinnassa.

Palatessamme satamaan näin oudon esineen, joka liikkui mainingeilla. Se oli hävinnyt silakka-ammeemme, jonka nyt riemulla hinasimme rannalle. Ammeen pelastaminen oli kaikin puolin hyvä asia. Nyt olin vapaa kaikista jälkiselvittelyistä, ja jos isäntärenki tulisi huomenna ja tahtoisi jatkaa kalastusta, olisi amme hyvään tarpeeseen.

Saimme seuraavana aamuna niin paljon silakoita, että ne valmiiksi suolattuina täyttivät neljä nelikkoa. Eikä kuitenkaan yhdessä verkossa ollut ainuttakaan silakkaa. Siihen oli takertunut keskikokoinen lohi, arvatenkin heti laskemisen jälkeen, koska silakat olivat verkkoa karttaneet. Söimme lohta viikon ajan joka päivä, emmekä sittenkään kyllästyneet tuohon lihavaan ruokaan.

Koko tämän viikon odotimme, että meitä tultaisiin etsimään. Mutta kun mitään ei näkynyt eikä kuulunut, heitimme koko ajatuksen. Mutta laiskan päiviä emme sittenkään viettäneet. Ensimmäisen verkonnoston jälkeen kuivatimme verkot toisella puuttomalla saarella, joka oikeastaan onkin vain tavattoman suuri laakakivi. Mutta jo seuraavana päivänä ryhdyimme rakentamaan oikeata kuivaustelinettä, johon puuhaan kuluikin useita päiviä.

Kun viikko oli kulunut, eikä kukaan tullut meitä etsimään, päättelimme yhdessä, ettei kukaan tainnut välittää siitä olimmeko elossa vaiko hukkuneet. Tavallisestihan toki hukkuneitakin etsitään ja naarataan, varsinkin kun ilmat ovat niin hyvät kuin tällä viikolla. Olimme molemmat vähän nurjalla mielellä siitä, ettei meistä sen enempää välitetty. Olihan Tom sentään melkoisen talon perillinen, jonka kuolemasta ei olisi sopinut olla välinpitämätön. Vasta kotiin tultuamme saimme tietää syyn siihen, ettei meitä käyty etsimässä, Syy ei suinkaan ollut välinpitämättömyys, niin kuin olimme luulleet. Päinvastoin oli ruumiitamme naarattu kokonaisen viikon ajan kotirannassa. Sekä isäntärenki että emännöitsijä luulivat näet nähneensä, että iso aalto nieli siellä äkkiä veneemme. Jos katsojat olisivat jääneet paikalleen, olisivat he luultavasti huomanneet erehdyksensä, mutta he kiiruhtivat heti lähimpään naapuriin hakemaan apuväkeä. Kun he tulivat jälleen paikalle, ei meitä enää tietystikään nähty, sillä olimme jo silloin peninkulmien päässä. Seuraavina päivinä naarattiin niin ahkerasti, ettei kenenkään mieleen tullut etsiä veneitä.

Meidän oli siis suunniteltava vastaisia toimiamme. Se olikin helposti tehty. Tom sanoi, ettei siihen tarvita mitään muuta päätöstä, kunhan vain pysytään entisessä. Kun kotoa tullaan hakemaan niin lähdetään, ei ennen. Epäröin aluksi vähän, mutta kun en ollut kovin innostunut isäntärengin komennosta, olin pian juonessa mukana.

Ukko, joka oli aikonut rakentaa tänne kalasaunan, oli kyhännyt kehikkonsa samalle luodolle, jossa aluksi kuivattelimme verkkoja. Kehikko oli tasakertaan asti valmis ja vielä hyvässä kunnossa. Mutta kun saunan paikka oli melkein kaikkien tuulien pieksämä, siirsimme hirret ison saaren satamarannalle, jossa oli ruohoa kasvava ja hyvin suojattu paikka. Jo seuraavana päivänä oli kehikko uudelleen salvottuna.

Kun rupesimme nostamaan päätyjä, tuli meille erimielisyyttä. Minä olisin tahtonut rakentaa saunan tavalliseen malliin, mutta Tom pani kovasti vastaan. Hän muistutti minua sotauroon uhkauksesta: "Niin pian kuin ihminen näillä saarilla nostaa kurkihirren rakennuksen päälle, on hän syöksevä luodot meren syvyyksiin, josta hän on ne nostanutkin." Tom kieltäytyi jyrkästi ryhtymästä moiseen kiellettyyn työhön ja sanoi lähtevänsä omalla veneellään pois saarilta, jos minä sellaista yrittäisin. Sauna oli hänen mielestään tehtävä siten, että etuseinää korotetaan kolme tai neljä kerrosta, ja kattomalat asetetaan sen varaan.

Nauroin Tomin puheille, ja koetin saada hänet uskomaan, että jos tuollaisilla sotaurhoilla oli jotain valtaa näihin saariin, niin emme me häntä ainakaan näin yksinkertaisesti onnistuisi petkuttamaan. Tom ei kuitenkaan antanut periksi, vaan tulkitsi vanhaa kertomusta kuin tuomari lakikirjaa. Haamu oli käynyt kieltämässä ukolta rakennuspuuhat, mutta meitä se ei ollut hätyyttänyt. Kurkihirren nostamista koskeva kielto oli kuitenkin pantu sellaiseen muotoon, että se koski varmasti meitäkin. Ja siksi juuri mitään kurkihirttä ei nosteta. Seinän korottamisesta haamu ei ollut puhunut mitään.

Tomin todistus oli viisaasti sommiteltu. Koska vanhastaan tiesin kinaamisen turhaksi, annoin myöten. Sauna rakennettiin juuri sellaiseksi kuin Tom sen suunnitteli. Haamua emme nähneet.

Tiilet löysimme kovan etsimisen jälkeen. Ne oli peitetty huolellisesti tuohilla ja ne olivat erinomaisessa kunnossa. — — —

Samana iltana kun viimeinen tiili muurattiin savutorven päähän, kuulimme mereltä omituisen mylvivän äänen. Metsä vaimensi sitä sen verran, ettemme voineet varmuudella sanoa mikä se oli. Heitimme heti työn ja juoksimme saaren toiselle rannalle. Ääni kuului nyt selvänä "Vaaraoo, vaaraoo." Ymmärsimme heti, että Faraon koira siellä isäntäänsä huutelee. Kansa kertoo, että kun Farao muinoin hukkui sotajoukkoineen Punaiseen mereen, niin koirat jäivät merelle uimaan ja muuttuivat aikojen kuluessa hylkeiksi. Vielä nytkin ne huutelevat meren syvyyksiin kadonnutta isäntäänsä.

Tom ehdotti, että yrittäisimme saada tuon otuksen ammutuksi. Hän väitti selvästi näkevänsä hylkeen makaavan litteällä laakakivellä noin parin kilometrin päässä rannasta. Minä en tosin nähnyt koko eläintä, mutta kun sielläpäin näkyi toinenkin laaka, jonne päästyämme olisimme varmasti ampumamatkalla, olin heti valmis ryhtymään yritykseen. Rannan läheisyydessä oli tosin vielä melkoinen aallokko, mutta noiden laakakivien kohdalla näkyi jo kuikanpeltoja, ja kauempana oli meri aivan rasvatyyni. Onneksi Tomin vene oli tasasaumaiseksi rakennettu. Sellaisella veneellä pääsee aina kulkemaan hiljemmin kuin limisaumaisella, joka pitää pahanmoista läpinää pikkuaallokossa.

Kiiruhdimme nopeasti takaisin satamaan. Molemmat suurireikäiset rihlat ja kiikari pantiin Tomin veneeseen, jonka hankaimiin kierrettiin riepuja kitinän poistamiseksi, läksimme soutamaan kohti laakoja, joista toisella hylkeen piti olla. Rihlamme olivat englantilaista tekoa, Forsythin mallia, jota siihen aikaan pidettiin parhaimpana. Pyöreä 12 kaliberin kuula läpäisi isonkin hylkeen, sen tiesimme.

Kun tulimme lähemmäksi laakakiviä, näimme jo hylkeen selvästi. Pieni tuulenvire tuli juuri oikealta suunnalta, ampumapaikaksi valitsemamme kallio jäi tuulen alapuolelle. Tämä oli erittäin onnellinen sattuma, sillä jos hylje saa ampujan vainuunsa, on se hetkessä vedenpinnan alla. Tuo kuivalla maalla niin kömpelön näköinen eläin on tavattoman vikkelä omassa elementissään.

Tultuamme noin puolen kilometrin etäisyydelle teimme pienen kierroksen ja saimme karista hyvän näkösuojan. Mutta karille päästyämme huomasimme, ettei venettä voinut kiinnittää siihen vaan että toisen oli jäätävä pitämään sitä paikallaan. Tom halusi päästä ampumaan. Hän ei ollut koskaan aikaisemmin ollut hyljettä ampumassa, mutta tiesin hänen osaavan pilkkaan paremmin kuin minä. Viittasin hänelle suostumukseni ja osoitin sormella otsaani, että hän ymmärtäisi ampua hyljettä päähän.

Vavisten innosta Tom kiipesi kalliolle. Kavutessaan hän otti lakin päästään, kääri sen mytyksi ja pisti sen sitten kalliolle saadakseen kiväärille pehmeän tuen. Veneeseen asti näin selvästi, miten kädet vapisivat ja kiväärin piippu viipotti. Hetken perästä näytti ampuja kuitenkin rauhoittuvan, mutta laukausta ei vain kuulunut. Ainakin neljännestunnin Tom makasi paikallaan liikahtamatta. Sitten näin miten hän äkkiä korjasi tähtäystä. Laukaus kajahti, ja Tom nousi seisaalleen yrittäen saada nopeasti uuden patruunan piippuun. Mutta ennen kuin tämä onnistui kuulin jo veden loiskahduksesta, että hylje oli onnistunut sukeltamaan paadeltaan veteen.

Tom oli pahalla tuulella tullessaan veneeseen. Yritin huojentaa hänen huoliaan muistuttamalla, että hänestä saattaa tulla vielä hyväkin pyssymies, kunhan aikaa kuluu.

— Olisit ampunut päähän niin kuin minä kehotin, niin ei olisi hylje sukeltanut.

— Niin olisin toki tehnytkin, mutta kun tämän kiväärin kuula ei läpäise harmaata kiveä.

— Ei hylkeen pää kai sentään kiveä ole, muuten se on vain harmaa. Pää on pehmeä ja luu ohutta, haulikkokin siihen pystyy, jos matka on tarpeeksi lyhyt.

— Voi olla. Mutta tämä halli makasi niin hullusti, että sen pää oli kallionsyrjän takana. Tuo laiskuri ei siirtynyt vähääkään, vaan näytti aikovan nukkua huomisaamuun asti. Viimein ikävystyin ja annoin mennä siihen paikkaan, missä luulin sydämen olevan.

— Taisi olla vika pyssynperän takana. Näinhän minä, että piippu piirteli ukon kuvia taivaalle, kun muka tähtäsit.

— Se on vale! Mikäs rannan haukku sinusta on tullut. Et olisi kyllä itsekään sen paremmin osunut.

Kinastelun aikana olimme saapuneet sille paadelle, jossa hylje oli maannut. Ampumamatka oli ollut 70 tai 80 metriä, ei siis ollenkaan liian pitkä. Soudimme sille kohdalle, missä hylje oli liukunut paadelta veteen. Paadella oli runsaasti verta, siis Tomin kuula oli sittenkin osunut. Tom osoitti verilaimiskoa ja katsoi minua kysyvästi. Mutta kun oma virhe on aina kovin paha tunnustaa, yritin selitellä että kuula oli kai osunut kiveen ja irrottanut siitä sirpaleen. Tämä oli haavoittanut hyljettä ja aiheuttanut verenvuodon. Tom nauroi selityksilleni, sillä hän tiesi yhtä hyviin kuin minäkin, ettei kivensirpale mene parin kolmen tuuman rasvakerroksen läpi. Sitäpaitsi ei kivessä näkynyt mitään jälkeä. Jos taas kuula olisi sattunut muuhun kohtaan kuin päähän tai sydämeen, ei hylje varmasti olisi jäänyt kivelle makaamaan. Sen tiesimme vanhojen hylkeenpyytäjien kertomuksista.

Kiveä tutkiessamme oli alkanut käydä vähäinen tuulenvire, joka sai vedenpinnan väräjämään. Vähäisen matkan päässä kivestä oli kuitenkin aivan tyven läiskä. Tiesimme molemmat mitä tuo merkitsi ja soudimme nopeasti siinne. Vesi oli tällä kohtaa verensekaista, ja selvä hylkeenrasvan haju tuntui sieraimissamme. Veden syvyys oli vain pari syltä, ja pohja näkyi selvästi. Mutta hyljettä ei näkynyt, vaikka kuinka yritimme tirkistellä. Ja kuitenkin tiesimme varmasti, ettei tällaista rasvatyventä synny, ellei hylje ole lähettyvillä pohjassa. Samassa muodostui veteen uusi läiskä, parinkymmenen metrin päähän edellisestä. Kiiruhdimme sinne ja nyt näimme jo hylkeenkin. Se näytti niin suurelta, että Tom väitti innoissaan sen olevan ainakin veneen pituisen.

Vesi oli tällä paikalla kuitenkin syvempää. Purjevarpa ei ylettynyt hylkeeseen, eikä ankkuriakaan voinut käyttää naaraamiseen, koska sen piikit olivat liian tylsät. Mutta veneessä oli onneksi muutamia hauenkoukkuja. Kiinnitin pari koukkua nuoran päähän, sukelsin pohjaan ja pistin koukut ylähuuleen kiinni. Vedimme hylkeen nuorasta, ja tuo suuri ruho nousi vaivatta pinnalle. Syksyllä kun hylje on lihava, se jää usein pinnalle kuolleenakin, mutta kevätkesällä se vajoaa melkein aina pohjaan. Kiinnitimme nyt vielä muutaman koukun hylkeen kuonoon, ja vajaassa kahdessa tunnissa se oli hinattu venevalkamaamme. Maalle nostaminen oli ankara urakka, emmekä olisi siihen pystyneetkään ilman taljoja.

Tomin saalis ei ollut tosin veneen pituinen, mutta yhdeksän jalkaa kuitenkin. Ymmärsimme heti, että nyt on ryhdyttävä totiseen työhön. Hylkeenrasva on mahdollisimman pian keitettävä öljyksi, muuten ei koko otuksesta ole mitään hyötyä. Keittopatamme oli vain viiden litran vetoinen. Siitä ei ollut tähän työhön.

Isossa veneessämme oli tulisijana suuri, ainakin kolmenkymmenen litran vetoinen pata. Se oli joutunut nykyiseen käyttöönsä, kun siitä oli lohjennut reunasta melkoinen palanen. Jos saisimme padan korjatuksi, olisi meillä mainio rasvankeitin, Lohjennut kappale oli padan alla, ja tulisijan eristeenä pohjaa vasten oli pieni läjä asbestipahvia. Muutaman rautalevy liuskan avulla sovitimme lohjenneen palan takaisin paikalleen. Kun käytimme vielä asbestipahvia tiivisteenä, saimme padan siihen kuntoon, ettei siinä ollut moittimista. Kuuma öljy etsii tiensä pienistäkin rakosista, mutta asbesti oli oivallista tiivistettä. Rantaan laitoimme lieden ja ennen keittämisen alkamista puhdistimme padan huolellisesti. Muutaman päivän työskentelyn jälkeen meillä oli melkein kaksi nelikollista kirkasta öljyä. Lihoista otimme parhaat palat ja loput hinasimme merelle. Kun nyljimme lihapaloista kaikki rasvapilkut huolellisesti pois, saimme tehdyksi melkoista ruokaakin saaliistamme. Eihän se nyt aivan pyypaistille maistunut, mutta on huonompaakin sentään syöty.

Kaikkine vaivannäköineen oli hylkeenpyydystäminen meistä paljon hauskempaa puuhaa kuin silakkaverkkojen hoitaminen. Tom odotti kiihkeästi uutta hylkeen huutoa, eikä hänen kovin kauaa tarvinnut vartoakaan. Eräänä helteisenä aamupäivänä kuului ulapalta kovaäänistä karjuntaa ja meteliä. Äänen suunnalla oli Muklarien suurin laaka, joka oli runsaan puolen tunnin soutumatkan päässä valkamasta. Tunsimme paikan jo ennestäänkin. Laaka oli korkeimmalta kohdaltaan pari syltä vedenpinnan yläpuolella. Lähellä sen toista laitaa oli niin syvä kolo, että sen pohjalla oli vettä.

Läksimme heti matkaan ääntä kohti ja koetimme pysytellä hiekkasärkän suojassa. Tuuli oli heikko ja puhalsi milloin mistäkin päin. Onnistuimme kuitenkin pääsemään huomaamatta hiekkasärkälle asti. Vedimme veneen hiekalle ja heitimme vielä varmuuden vuoksi ankkurin hiekkaan. Tässä ei enää tarvinnut noudattaa minkäänlaista varovaisuutta, sillä viereiseltä luodolta kuuluva huuto ja karjuminen oli niin valtavaa, että siellä olisi luullut olevan kymmenen härkää tappelussa. Minä olin jopa kuulevinani miten sarvet ja pääkallot läjähtelivät yhteen.

Luodolla makasi ainakin kolmekymmentä hyljettä. Suurimmat vanhat härät makasivat kallion ylimmillä paikoilla, toiset tappelivat ja sysivät toisiaan. Tappelijat olivat tosissaan, sen huomasi pitkistä verinaarmuista ja suuttuneesta karjunnasta. Pienimmät hylkeet makasivat aivan vesirajassa tai uivat paaden ympärillä yrittäen turhaan päästä luodolle nekin.

Meistä hylkeet eivät näyttäneet vähääkään välittävän, mutta suojamme olikin hyvä. Katseltuamme hetkisen tuota rähinää olin tuntevinani tuulenvirin niskassani. Samassa ryntäsivät kaikki hylkeet kuin komennosta veteen ja hävisivät pinnan alle. Niin nopeasti se tapahtui, että molemmat laukauksemme menivät ohi.

Tuuli oli kääntynyt ja hylkeet olivat tunteneet ihmisen hajun.
Poistuvien hylkeiden päitä näkyi aina silloin tällöin veden pinnalla.

Hetken kuluttua meistä näytti siltä, että hylkeet rupeavat palaamaan takaisin. Jäimme makaamaan paikallemme siinä toivossa, että jokunen hylkeenpoika olisi kyllin rohkea nousemaan takaisin paadelle. Mutta vaikka hylkeet tulivat hyvin lähelle luotoa, ei yksikään noussut sille.

Tom oli jostakin kirjasta lukenut, miten hylkeenpyydystäjät Itämeren rannikolla houkuttelevat uivan hylkeen rannalle. Tämä konsti perustuu hylkeen uteliaisuuteen. Soittamalla vaikkapa hanuria voi houkutella hylkeen seuraamaan venettä kilometrikaupalla. Tom ehdotti että koettaisimme mekin omaa konstiamme. Varoitettuani Tomia ankarasti, ettei hän millään ehdolla ampuisi ylitseni, suostuin rupeamaan puuhaan. Ryömin rannalle ja matkin parhaani mukaan hylkeen kömpelöitä liikkeitä. Välillä päästin aina mahtavan mylväisyn.

Kauan minun ei tarvinnut peliäni jatkaa ennen kuin kaksi pienempää hylkeenpoikaa rupesi lähestymään hiekkasärkkää. Joka sukelluksella ne tulivat lähemmäksi välillä kurkistellen uteliaasti missä uusi toveri oli. Kun toinen niistä vihdoin nosti runsaan kolmanneksen ruumiistaan veden pinnan yläpuolelle, pamahti jo Tomiin kivääri. Hylkeen äskeiselle paikalle levisi heti rasvatyventö. Toinen hylje oli sukeltanut juuri ennen laukausta. Hetken kuluttua sekin nousi pinnalle sopivalla ampumamatkalla. Tomin ase paukahti taas, ja uusi tyventö levisi vähitellen paikalle.

Koska muita hylkeitä ei enää näkynyt läheisyydessä, läksimme korjaamaan Tomin saaliit. Olimme tehneet vahvasta teräslangasta naarantapaisen ja teroittaneet sen hampaat hyvin teräviksi. Tällä välineellä onnistuimme heti saamaan hylkeet veneeseen.

Soudimme nyt takaisin hiekkasärkälle ja heittäydyimme lämpimälle hiekalle päivää paistattelemaan. Hetken perästä Tom nukahti. Koska minulle ei tullut uni, läksin paadelle katselemaan miltä se näytti hylkeiden vierailun jäljiltä. Siellä haisi kuitenkin niin kamalasti, että kävelin nopeasti kallion tuulenpuoleiselle syrjälle, johon istuuduin hetkeksi katselemaan Muklarien saaristoa.

Olin istunut paikallani ehkä puolisen tuntia, kun kuulin omituisen sihisevän äänen siitä kolosta, joka oli paaden toisessa reunassa. Ensin en kiinnittänyt siihen mitään huomiota vaan luulin erehtyneeni. Mutta kun ääni hetken perästä uudistui ja kun toinen melkein samanlainen ääni vastasi siihen, menin katsomaan.

Ällistykseni oli suuri kun huomasin kuopassa kaksi valtaisaa hyljettä. Kumpaisellakin oli monta suurta verinaarmua päässään. Vesi kuopan pohjalla oli myös veren punertamaa, Vaikka kuoppa oli vain vajaat kaksi metriä syvä, eivät hylkeet olisi millään päässeet ennen myrskyä ja sen tuomaa tulvaa vankilastaan, sillä sen reunat olivat äkkijyrkät. Aavistin heti miten eläimet olivat joutuneet vankilaansa. Kun tappelupukarien toverit olivat syöksyneet hädissään veteen, olivat ne varmaankin tyrkänneet vahingossa vanhat härät koloon, jossa ne sitten sähisivät toisilleen.

Heti kun hylkeet huomasivat minut, ne olivat kuin yhtä poikaa yhteisessä vihassaan. Elleivät viholliseni olisi olleet niin varmassa tallessa, olisin kai lähtenyt karkuun, sillä otukset näyttivät tosiaankin julmistuneilta. Yksi ainoa sellainen naarmu, joita molemmilla oli päässään, olisi riittänyt tappamaan minut silmänräpäyksessä. Viritin kiväärini ja tähtäsin ensimmäistä hyljettä. Se kuoli paikalla. Minuutin perästä kävi toiselle samoin. Yksinäisellä kalliolla vallitsi taas rauha.

Tom huusi jo särkältään, että tulisin häntä noutamaan, Hän oli herännyt laukauksiin ja oli tietysti utelias näkemään mitä olin ampunut.

Emme tietenkään jaksaneet saada noita mahtavia koljoja ylös kuopasta vaan nyljimme ne siellä ja otimme heti nahan rasvakerroksineen irti. Siinäkin oli jo vaivaa, kun saimme nahat ja rasvat ylös kuopasta.

Kotimatkalla rupesin tuntemaan outoa ihonpoltetta. Se alkoi vyötäisistä ja levisi vähitellen ylä- ja alaruumiiseen. Rannalle ehdittyämme minun oli pakko riisua vaatteet päältäni saadakseni selville, mikä minua niin armottomasti poltteli. Olin vyötäisten kohdalta punainen kuin intiaani, ja Tom kysyikin ilkkuen olinko sairastanut tuhkarokon lailliseen aikaan, vai olinko säästänyt sen näin sopimattomaan vaiheeseen. Huomasin samassa muutaman verenimijän putoavan paidastani, ja kun suoritin tarkemman tutkimuksen, olin häpeissäni. Tuota tautia en ollut ikinä sairastanut.

Kun Tom nyt huomasi ilmeistäni mikä tauti minua vaivasi, hän muuttui kovin koppavaksi ja ilmoitti nenäänsä nyrpistäen, ettei hän nuku samassa vuoteessa kanssani. Hetken kuluttua näin saunan ovesta, että Tom pani uhkauksensa täytäntöön siirtämällä omat vuodevaatteensa saunan toiseen nurkkaan.

Mistä nuo iljettävät syöpäläiset olivat ilmaantuneet? Hylkeitä käsitellessämme olimme olleet hyvin varovaisia ja pitäneet paidanhihat korkealle ylös käärittyinä. Tiesimme näet sen verran, että hylje on kevätkesällä täpösen täynnä noita mieron miehen puhtaanapitäjiä. Vasta hetkisen pohdittuani asia selvisi minulle. Olin kyllä hylkeitä käsitellessäni ollut varovainen, mutta ennen sitä olin istunut puoli tuntia kalliolla, joka oli ollut hylkeiden lepopaikkana. Hylkeet olivat päivää paistatellessaan kyhnytelleet itseään kiven uurteisiin. Kodittomat syöpäläiset olivat sitten muuttaneet suurin joukoin minun vaatteisiini, kun minäkin pahaa aavistamatta yritin ottaa aurinkoa. Otin vahingon opikseni ja päätin valita lepopaikkani vastaisuudessa huolellisemmin.

Minun oli nyt pakko ryhtyä totisiin toimenpiteisiin. Tuo pieni väritön elukka on tavattoman sitkeähenkinen. Vesi ja saippua eivät siihen vähääkään pysty. Mutta ei se silti voittamaton ole, jos sen kimppuun käy oikeilla aseilla. Syöpäläinen kestää seitsemän pyykkiä, mutta ei yhtäkään saunansavua. Kun Tom myöhemmin illalla rupesi keittämään öljyä, laitoin kiven kupeelle kiukaan tapaisen ja rupesin savustamaan vaatteitani. Tom väitti, että minä haisin seuraavana päivänä savuhailille. Olkoon niin, savunhaju ei minua häirinnyt ja syöpäläisistäni olin vapaa.

III.

En ole vielä tähän mennessä kertonut mitään eräästä asiasta, joka kuitenkin heti Muklareille tultuamme herätti meissä molemmissa suurta uteliaisuutta ja ihmettelyä. Meidän veneemme eivät olleet sataman ainoat alukset. Satamassa oli tullessamme laiva. Ja tämä laiva oli arvatenkin ollut jo monta vuotta tuolla paikallaan.

Laiva oli vajonnut syvälle hiekkaan. Tom arveli, että laivan pohja oli ainakin kahden tai kolmen jalan syvyydessä hiekan alla. Laivan muoto miellytti kovasti Tomin merimiehensilmää. Hän väitti sen olleen aivan erinomainen purjehtija. Ja noustessamme ensimmäistä kertaa sen kannelle Tom sanoi, ettei alus ollut kauppalaivaksi rakennettu. Kauppalaivoissa eivät pylpyrät ja helat ja muut yksityiskohdat ole koskaan niin siistiä ja arvatenkin myös kallista tekoa kuin ne tässä laivassa olivat. Kauppalaivaa ei kannata noin kalliisti varustaa.

Vaikka aluksen pituus ei ollut viittäkymmentä jalkaa, se oli kuunariksi taklattu. Kaikki oli erinomaisessa kunnossa, pienintäkään kuunarin varustukseen kuuluvaa osaa ei puuttunut, sikäli kun nyt osasimme sitä arvostella purjeiden ollessa poistettuina. Niitä säilytettiin arvatenkin kannen alla. Laiva ei näyttänyt hyljätyltä, pikemminkin vain talvikuntoon laitetulta. Kannella oli kaikki siistiä aivan kuin miehistö olisi poistunut laivasta vasta eilispäivänä.

Kävimme laivassa joka päivä, ja Tom piti minulle pitkiä luentoja kuunarin rakenteesta ja hoidosta. Parin viikon kuluttua tiesin jo teoriassa kaiken mitä puolimatruusin tulee tietää. Vahinko vain, että köysistä olivat ainoastaan kiintonaiset köydet paikoillaan. Luistava köysistö oli kokonaan poissa, luultavasti sekin kannen alla.

Melkein kaikki pislat ja helat olivat messinkiä. Niissä oli tuo miellyttävä harmaanvihertävä sävy, jonka messinki saa ulkoilmassa ja joka on myös käytännössä sopivin. Kiillotetut pislat näyttävät tosin komeilta, mutta ne häikäisevät pahasti silmiä. Kajuutan portaiden kaiteet olivat kuitenkin kirkkaiksi kiillotetut. Tom väitti, että se oli laivan haltian työtä, tämä kun ei jätä laivaa talveksikaan. Asia näytti todellakin olevan näin, sillä eihän messinki pysy ulkoilmassa viikkokausia kirkkaana ilman että sitä kiillotetaan. En kuitenkaan uskonut Tomin haltioihin, vaan pidin omat luuloni täistä asiasta.

Eräänä päivänä, kun olimme taas tulleet laivalle, löysin kannelta aivan tuoreen lastun. Panin lastun Tomin käteen ja kysyin oliko laivanhaltioilla tapana leikellä tuollaisia lastuja. Tom ei sanonut tietävänsä mitään varmaa siitä puolesta, mutta arveli että lastu on meidän itsemme sinne jättämä, vaikka emme sitä nyt muistaneetkaan.

Mutta minun epäilyksiäni tuo selitys ei tyydyttänyt. Ehdotin siis Tomille, että ottaisimme selkoa laivanhaltian öisistä toimista. Arvelin, että meidän olisi parasta käyttää samaa keinoa, jolla muinoin Daniel paljasti Belin pappien öiset syömingit epäjumalan temppelissä. Tomilla ei ollut mitään ehdotustani vastaan, hän oli itsekin kovin utelias näkemään oliko hänen selityksensä oikea. Menimme siis illalla laivalle ja ripotimme tuhkaa kannelle ja kajuutan portaiden sekä miehistösuojan eteen.

Iltayöstä yritin turhaan saada unta silmiini. Odotin liian suurella jännityksellä kokeemme tulosta. Puolenyön aikaan menin rannalle. Kun en kerran voinut nukkua, voisin yhtä hyvin istua rannalla vartioimassa näkyisikö laivassa mitään. Eikä minun tarvinnut kauan odottaa. Tai oikeastaan en tiedä kuinka kauan odotin, sillä vaikka olin tullut rannalle unettomana, taisin siinä istuessani vähän torkahtaa. Joka tapauksessa havahduin siihen, että kajuutan ikkunoista näkyi valoa. Niihin oli tosiin vedetty paksut keltaiset silkkiverhot, mutta valo pääsi silti raoista näkyviin. Kiiruhdin herättämään Tomin ja toin hänet mukanani rannalle. Myöskin Tom huomasi heti valon. Kysyin häneltä oliko tontuilla tapana puuhailla lampun valossa. Tom sanoi tietävänsä, että haltiat oleskelevat vain laivan pimeimmissä sopukoissa ja kaihtavat valoa kuin pahempaakin. Siellä oli nyt varmasti ihminen liikkeellä eikä mikään laivanhaltia.

Ehdotin nyt Tomille, että menisimme heti laivalle ja yrittäisimme tehdä tuttavuutta noiden ihmisten kanssa, jotka olivat sisällä. Tom ei kuitenkaan halunnut menetellä näin moukkamaisesti. Hänen mielestään ei aamuyö ollut sopiva aika ensivierailulle. Ja sitä paitsi laivassa olevat ihmiset olivat varmasti jo huomanneet meidän olevan saarella. Jos he olisivat halunneet meihin tutustua, niin he olisivat kyllä tulleet luoksemme. Ehkäpä he olivat salakuljettajia tai harjoittivat jotakin muuta yhtä luvatonta tointa ja halusivat juuri sen vuoksi pysytellä erossa todistajista.

Tom saattoi olla oikeassa. Annoin periksi, ja niin läksimme takaisin saunalle, jossa kohta unikin taas otti valtaansa.

Heräsin vasta myöhään aamupäivällä. En olisi ehkä herännyt vielä silloinkaan, ellei Tom olisi keittänyt kahvia, jonka tuoksu voi saada puolikuolleenkin havahtumaan. Olin jo melkein valveilla, kun Tom meni rantaan hakemaan selvikettä, mutta siinä välillä lupsahtivat silmäni uudestaan umpeen. Nousin kuitenkin erittäin vikkelästi, kun Tom pirskotti tuomaansa vettä kasvoilleni. En suuttunut vaan kumarruin kuivaamaan kasvojani, mutta silloin tuo peijooni kaatoi lopun veden niskaani.

Tämä oli sentään liikaa, sen ymmärsi Tomkin, joka kaapaisi nopeasti käpälämäkeen. Kun en saanut poikaa kiinni, palasin saunaan ja panin oven sisäpuolelta hakaan. Sitten vaihdoin kuivan paidan päälleni ja tyhjensin kahvipannun. Saatuani viimeisenkin tilkan mahaani tunsin itseni taas kuivaksi ja lämpimäksi ja olin jo Tomille täysin leppynyt. Päästin siis oven haasta ja julistin Tomille jalomielisesti anteeksiantoni.

Kun Tom huomasi vaaran olevan ohitse, hän tuli saunaan ja vilkaisi ilkkuen paitaani, jonka olin levittänyt kuivamaan. Mutta näyttipä poika kohtalaisen nololta, kun hän yritti turhaan kaataa kahvia kuppiinsa. Koston laki näytti hänelle selviävän, ja hänen täytyi tyytyä kohtaloonsa.

Läksimme nyt laivalle ansojamme kokemaan. Aavistukseni oli käynyt toteen. Kajuutan portaiden edessä olevista jäljistä näimme selvästi, että paikalla oli käyty ja että kävijä oli käyttänyt joko kalosseja tai kumipohjaisia kenkiä. Koska kumipohjakengillä voi kulkea täysin äänettömästi, innostui Tom heti väittämään, että mies on epäilemättä salakuljettaja.

— Miehet, kai tarkoitat. Jos heistä toinen on salakuljettaja, niin kai toinen myös.

— On kai, jos miehiä on kaksi. Mutta eihän näistä jäljistä voi nähdä onko miehiä yksi vai kymmenen.

— Kaksi niitä ainakin on.

— Oletko varma?

— Vertailepa noita molempia oikean jalan jälkiä.

— Kas todellakin, anturan korot näkyvät selvemmin toisessa jäljessä kuin toisessa. Sinustahan saattaa tulla vaikka salapoliisi.

— Kukapa tietää mitä mistäkin tulee. Mutta noin paljon näkee jo tavallinen maalaispoliisikin. Ja sen niistä näkee myöskin, että miehet eivät ole enää laivassa, koska viimeksi astutut jäljet vievät kajuutasta poispäin eikä miehistösuojan edessä näy mitään jälkiä.

— Oikeassa olet, hirtettävä.

Yritin saada jäljistä selville vielä enemmänkin, mutta se oli turhaa vaivannäköä. Vastaamatta jäivät myös Tomin kysymykset mitä miehet olivat illalliseksi syöneet, oliko heistä jompikumpi luonteeltaan äkkipikainen vaiko hidasverinen ja minkä väriset heidän silmänsä olivat. Tom väitti, että oikea salapoliisi pystyisi sanomaan tämän ja vielä paljon muutakin.

Mutta vaikka en pystynytkään jälkien perusteella näin hienoihin tuloksiin, sain kuitenkin pian selville, mitä tietä miehet olivat laivasta poistuneet ja arvatenkin myös sinne tulleet. Jäljet johtivat isonmaston vanteille ja niitä pitkin ylöspäin. Tämän huomasin siitä, että muutama tuhkahitunen oli tarttunut myös väylinkeihin. Nousimme ensin vantteja ylös ja jatkoimme niiltä maston päähän asti. Ylin tanko, itse mastonnenä oli korjattu pois, emmekä ylhäältä sitten muuta löytäneetkään.

Tomille asia näytti sitäkin selvemmältä. Hän muistutti miten Krakla, joka ui aalloilla saunanrakentajaukon edellä, oli saarille tultuaan levittänyt siipensä ja lentänyt pois. Turhaan yritin väittää Tomille, että hänen selityksensä oli mahdoton. Krakloja ei ollut kuin yksi ainoa ja sekin vain kansan uskomuksissa. Eikä se niissäkään esiinny kumikalossit jalassa.

Alas mennessämme Tom löysi kuitenkin jotakin, joka muutti hänen uskonsa täydellisesti. Mastonhäkkiin oli toinen kävijöistä kopauttanut piippunsa tyhjäksi. Nyt heräsivät Tomin salapoliisinvaistot äkkiä. Hän haisteli tupakamjätteitä ja väitti niiden olevan "Kultaista ruusua", jota merimiehet yleisesti polttelevat ja jota hänkin oli joskus isältään salaa maistellut. Ylpeänä hän väitti, ettei kukaan joka vähänkään ymmärtää tupakan päälle, voi erehtyä tämän tupakkalajin verrattoman hienosta tuoksusta. Häpeäkseni täytyi minun myöntää, etten pysty erottamaan nurkantakuisia ryssänlehdistä. Minun oli siis pakko luottaa kokonaan Tomin asiantuntemukseen ja uskoa hänen uusi teoriansa, että kävijät olivat ihmisiä, arvatenkin merimiehiä. Ja koska jokaisella mieron ruojalla ei ole varaa tupruttaa "Kultaista ruusua", olivat kävijät arvatenkin varoissaan olevaa väkeä. Toivottavasti he ovat salakuljettajia, lisäsi Tom vielä.

Palasimme siis oman saaremme rannalle jokseenkin yhtä viisaina kuin olimme sieltä lähteneetkin. Mutta uteliaisuuteni ei antanut minulle rauhaa, halusin tietää minne miehet olivat laivasta poistuneet. Olimme jo aikaisemminkin kulkeneet saaremme metsät ristiin rastiin, mutta ihmisistä emme olleet löytäneet jälkeäkään. Se saari, josta olimme tuoneet saunan kehikon, oli vain aaltojen sileäksi hioma kallio. Rottakaan ei olisi löytänyt sieltä piilopaikkaa. Jos miehet siis ylipäänsä oleskelivat näillä main — mikä minusta oli melkein varmaa — niin he eivät voineet asustaa missään muualla kuin kolmannella saarella, siis samalla, jonka rannassa heidän laivansakin oli. Mutta tälle saarelle oli mahdotonta päästä, siltä meistä ainakin tuntui.

Kolmas saari oli melkein yhtä suuri kuin se, jolla me asuimme ja jota olimme ruvenneet kutsumaan Kotisaareksi. Tuo saari oli joka puolelta hyvin jyrkkärantainen. Tomin isäkin kertoi: aikoinaan, ettei yhdessä Muklarien saaressa ole koskaan käyty, sinne pääseminen oli kerta kaikkiaan mahdotonta.

Olimme jo aikaisemmin soutaneet saaren ympäri pari kierrosta löytämättä kuitenkaan maihinnousupaikkaa. Nyt teimme vielä yhden kierroksen, jonka jälkeen olimme varmoja, ettei saarelle voinut nousta ilman pitkiä tikapuita. Tikapuut olisimme kyllä pystyneet tekemään, mutta niiden pystyttäminen kalliota vasten oli taas juttu erikseen.

Keskustelumme tikapuista oli herättänyt minussa uuden ajatuksen. Kierreltyämme saaren poikkesimme vielä kerran laivalle. Kallioseinä oli laivan vieressä melkein pystysuora, ja laivan kyljestä oli siihen vain muutama jalka. Kiipesin taas mastonpäähän ja heitin nuoraan kiinnitetyn vaarnan ylös kalliolle. Heitto oli vaikea suorittaa, eikä se onnistunutkaan ennen kuin kolmannella yrityksellä. Vedin nuoraa hiljakseen takaisin kunnes vaarna luiskahti alas jyrkänteeltä. Maston päästä kallion reunalle oli tasan kaksikymmentä jalkaa vinosti ylöspäin mitattuna. Tarkastin nyt maston päässä olevaa huipputangon kenkää. Se oli mustaksi lakeerattua rautaa, läpimitaltaan kaksitoista senttiä. Minusta tuntui kummalliselta, että kengän yläreunasta oli lakeeraus kulunut pois kallion puolelta. Mutta kun samassa huomasin, että kengän sisäpuoli näytti kuluneen vastaiselta puolelta, käsitin heti, ettei äsken keksimäni keino — jolla ehkä pääsisimme kalliolle — ollut suinkaan uusi. Sitä oli käytetty jo monta kertaa aikaisemminkin. Ja jos laivassa kävijät olivat päässeet siten kalliolle ja laivaan, piti tuon tempun luontua meiltäkin. Sitä oli nyt kokeiltava.

Tämä päätös mielessäni luisuin mastosta alas ja seisoin hetkisen kuluttua Tomin vieressä kannella.

Kehotin Tomia kiipeämään maston päähän ja katsomaan tarkoin huipputangon kenkää. Alas tultuaan Tom selitti minulle, että huipputanko oli ollut huolimattomasti harustettu ja siksi hangannut kenkänsä sisäpuolta toisesta syrjästä.

Kysyin Tomilta oliko huolimaton harustus kuluttanut lakeerauksen myös kengän yläosasta. Tätä Tom ei ollut huomannut, mutta hän lähti vikkelänä kuin orava uudestaan mastonpäähän. Kannelle tultuaan hän sanoi olevansa varma, että tangon päässä olevaan kenkään oli pistetty kalliolta jonkinlainen tanko. Tätä tietä olivat laivassa kävijät varmaankin sekä tulleet että menneet. Tom sanoi pyrkivänsä huomenna kalliolle samaa temppua käyttäen.

Laakasaaren korkeimmalla kohdalla oli viiden sylen pituinen reimaritanko, jonka ajojäät olivat sinne vieneet. Veimme sen vielä samana iltana laivaan, kiinnitimme köyden sen ohuempaan päähän ja saimme jonkin aikaa ponnisteltuamme tuon raskaan esineen mastoa vasten nojalleen.

Varhain seuraavana aamuna palasimme laivalle köysikimppu ja muutamia pylpyröitä mukanamme. Muutaman tunnin ankaran työskentelyn jälkeen meidän onnistui kallistaa tangon pää kalliota vasten. Silta oli rakennettu.

Tom tahtoi heti paikalla kiivetä kalliolle katsomaan. Mutta koska työ oli ollut hyvin raskasta, kielsin Tomia lähtemästä ennen kuin oli vähän levätty. Tom pani ensin kovasti vastaan, mutta huomattuaan että minä olin valmis vaikkapa sitomaan hänet paikalleen, tuli hänkin kannelle ja lähti kanssani kotisaarelle murkinoimaan.

Syötyämme ja otettuamme pienet ruokaunet palasimme jälleen laivalle. Kiipesimme heti mastonhuippuun, ja minuutin kuluttua Tom seisoi ylpeänä kallion laella. Minun piti nyt seurata samaa heiluvaa tietä. Mutta minun isäni ei ollutkaan merimies vaan aito maanmyyrä, en siis ollut perinyt merimiehen hurjaa mieltä. Kun katselin alas laivankyljen ja kallion väliin, rupesi päätäni huimaamaan. Eipä paljoa puuttunut, kun olisin palannut nuivin nenin mastosta kannelle. Mutta Tomin ilkkuva naama pelasti minut tästä häpeästä. Syljin kouriini ja läksin kiipeämään.

Puolivälissä matkaa rupesi tanko ankarasti heilumaan, ja sydämeni alkoi vavahdella samassa tahdissa. Heiluminen lakkasi kuitenkin ylemmäksi päästyäni. Sen verran olin joka tapauksessa säikähtänyt ja pöllähtänyt, että jatkoin kiipeämistä, vaikka olin jo kallion kohdalla ja vaikka olisin voinut hypätä jo vaaratta tangolta. Samassa tanko keikahti irti kengästään, ja minun oli pakko hellittää otteeni. Ellei Tom olisi saanut minua hartioista kiinni, olisin varmasti seurannut tankoa syvyyteen. Nyt jäin kuin jäinkin Tomin viereen aivan kallion reunalle.

Arvelenpa ettemme näyttäneet kovin älykkäiltä sillä hetkellä. Olimme päässeet perille mutta samalla olimme joutuneet vangeiksi kalliolle. Vain yhdestä paikasta oli kallio sen verran viettävä, että olisimme ehkä voineet luisua siitä mereen. Mutta uintimatka laivalle, missä veneemmekin keinui, oli ainakin neljäsataa metriä. Ja vesi oli vielä niin kylmää, että siinä olisi voinut helposti kangistua. Eikä sitä paitsi "kuivan kosken laskeminen" pitkin kalliota tuntunut erikoisemmin houkuttelevalta.

Rupesimme tarkastelemaan vankilaamme lähemmin. Aivan jalkaimme vieressä oli pensaikossa tanko, joka oli vieläkin pitempi kuin äsken menettämämme. Se oli saarnipuuta, ohuempi mutta kuitenkin jäykempi kuin meidän tankomme, ja sen toisessa päässä oli merkillinen hela. Se oli aivan ilmeisesti tehty maston toisessa päässä olevaan kenkään sopivaksi. Ei ollut enää epäilystäkään siitä, mitä tietä laivassa kävijät olivat kulkeneet.

Olisimme nyt voineet punnertaa tangon paikoilleen ja palata laivaan, mutta se ei tullut mieleemmekään. Kun kerran olimme saarelle tulleet, emme lähtisi ennen kuin olisimme tutustuneet siihen ja sen asukkaisiin, jos täällä nyt sellaisia oli.

Nälkää meidän ei tarvinnut pelätä, vaikka jäisimme saarelle useaksikin päiväksi. Täällä pesi näet paljon vesilintuja, ja useimpien munat olivat suuria. Tiesimme kyllä, ettei ollut luvallista ottaa vesilintujen pesistä munia, emmekä aikoneetkaan turvautua tähän ruokaan ennen kuin viimeisessä hädässä.

Katselimme siis ympärillemme ja huomasimme, että luodon rannat olivat sen korkeimmat paikat. Koko luoto oli näet sisäänpäin viettävä umpilaakso, jonka keskellä oli vähäinen järvi. Luodon pinta-ala saattoi olla siinä neliökilometrin paikkeilla, tästä otti järvi noin kolmannen osan. Järven pinta näytti olevan huomattavasti merenpintaa alempana.

Vaikka luoto näyttikin ulospäin hyvin kolkolta ja elottomalta, olivat sen sisäosat kuitenkin melkoisen vehmaat. Kivien välissä kasvoi tuomia ja pihlajia, olipa siellä täällä jokunen ruotsinpihlajakin. Muutamat tuomet olivat jo täydessä kukassa.

Läksimme kävelemään alas järvelle päin. Paitsi tuota löytämäämme tankoa emme löytäneet mitään merkkejä ihmisistä. Suuri osa järven pintaa oli meille tuntemattomien vesikasvien peitossa. Yhdessä kohtaa tätä kasvustoa oli niin lähellä rantaa, että onnistuimme vetämään siitä muutaman säikeen ylös. Se oli sitkeätä kuin nuora. Rupesimme lappamaan sitä maalle, mutta loppua ei vain tullut, vaikka olimme kiskoneet jo monta kymmentä metriä. Leikkasimme vesiköynnöksestä palasen ja panimme sen kalliolle kuivamaan. Päätimme antaa sen tilaisuuden tullen opettajalle, joka oli aina kovin innoissaan saadessaan jonkin uuden kasvin kokoelmiinsa. Tällaista kummallista meriliekoa emme olleet niissä kokoelmissa koskaan nähneet.

Jatkoimme nyt kulkuamme pitkin rantaa aikoen kulkea järven ympäri. Kävelimme pensaikossa vähän matkan päässä itse rannasta. Kauas emme kuitenkaan ehtineet, ennen kuin edessämme oli jälleen ranta ja vettä. Luulimme siitä ensin puroksi, mutta sitten huomasimme sen olevan kapea ja syvä järvenpoukama. Poukaman vastainen ranta oli äkkijyrkkää kalliota.

Tässä poukamassa kellui vierekkäin kaksi suurta kannellista lotjaa. Ne täyttivät lahden koko sen leveydeltä ja ne oli kiinnitetty rautaketjuilla molemmille rannoille. Lotjat uivat niin syvässä, että kansi oli vain pari jalkaa vedenpinnan yläpuolella. Emme jaksaneet ymmärtää missä tarkoituksessa nämä isot lotjat oli rakennettu mitättömään sisäjärveen, josta niitä ei saisi millään keinolla mereen. Tom, joka yhä vain uneksi salakuljettajistaan, arveli niiden sisältävän romminassakoita, silkkikankaita ja muitakin hienoja tavaroita.

Istuimme hetkisen toisen lotjan kannella ja ihailimme veden kirkkautta. Vaikka järven syvyys oli tässä paikassa kymmenkunta metriä, näkyi epätasainen pohja kuitenkin aivan selvästi. Lotjien pohjan alla huomasimme muutamia paksuja rautatankoja, jotka näyttivät johtavan kallion seinämään.

Koska tästä ei näyttänyt pääsevän pitemmälle, palasimme hetken kuluttua samaa tietä, jota olimme tulleetkin. Päästyämme siihen paikkaan, missä olimme vetäneet vesiköynnöksen kuiville, huomasimme veden laskeneen ainakin jalan verran. Köynnöskimppu oli jäänyt lähtiessämme melkein vesirajaan, mutta nyt se oli korkealla kalliolla. Sitä paitsi oli rannalla nyt runsaasti tyhjiä näkinkenkiä, joita emme olleet aikaisemmin huomanneet. Rupesimme molemmat niitä kokoilemaan.

Siinä puuhatessamme oli Tom ehtinyt minusta noin sadan metrin päähän pitkin rantaa kulkiessaan.

Olin juuri kahlannut veteen ottamaan erikoisen kaunista ja isoa näkinkenkää, kun äkkiarvaamatta kuulin Tomin päästävän hirvittävän hätähuudon. Näin että hän samalla huitoi kädessään olevalla kepillä jalkoihinsa. Mitään muuta asetta kuin tuo hento keppi hänellä ei ollut, ja huudosta kuulin selvästi, että poika oli hengenhädässä. Nähtävästi joku eläin oli hyökännyt hänen kimppuunsa.

Ei kestänyt puoltakaan minuuttia, ennen kuin olin Tomin apuna. Hänen ahdistajansa oli kaatanut hänet kumoon ja yritti saada häntä veteen. Tom piti molemmin käsin pienestä pensaasta, joka kasvoi lähellä rantaa. Hänen molemmissa jaloissaan oli kiinni kaksi suunnattoman suurta merikrapua, jotka yrittivät kiskoa häntä veteen. Tom oli heittänyt keppinsä ja koetti potkimalla päästä ahdistamistaan. Mutta turhaan.

Löin heti voimieni takaa kirveen talalla lähinnä olevaa nilviäistä päähän. Mutta kirveeni oli liian kevyt, ja ainoa seuraus iskustani oli se, että tuo hirviö ojensi toisen saksensa minua kohti. Tähtäsin nyt kirveen terällä saksen tyveen ja onnistuin osumaan niin hyvin, että saksen toinen haara putosi pois. Runsaasti kahden jalan pituinen eläin ei näyttänyt välittävän tästä vähääkään. Mutta kun uudella iskulla osuin Tomin jalkaa puristavan saksen ylimpään niveleeseen ja sain sen poikki, pakeni äyriäinen nopeasti veteen.

Yritin nyt pelastaa Tomin toisestakin vihollisestaan, mutta en ehtinyt vielä saada asettani oikein suunnatuksi, kun jo tunsin ruuvipihtien puristuksen oman sääreni ympärillä ja pian toisen otteen ensimmäisen alapuolella. En kerinnyt käyttää asettani, vaan minut kiskaistiin maahan ja tunsin liukuvani veteen päin. Huomasin että toinen minua raahaavista kravuista oli vieläkin suurempi kuin se, jonka olin juuri pakottanut perääntymään.

Olin jo melkein vesirajassa, kun sain kiinni eräästä suippopäisestä kivestä, joka pisti esiin hiekasta. Jalkani olivat vedessä, ja eläimet kiskoivat minua kaikin voimin. Mutta minusta tuntui siltä, että vihollisteni voima oli vedessä pienempi kuin maalla. Tunsin selvästi, että pystyn pitämään puoliani vielä vähän aikaa, jos vain otteeni kivestä kestää. Mutta monta minuuttia en kestä, sen tiesin myös.

Kirves oli aivan edessäni terä hiekkaan iskettynä. Koetin nyt pitää kivestä vasemmalla kädelläni ja tarttua oikealla kirveeseen. Sain juuri varresta kiinni, kun kuulin takaani rusahtavan äänen, joka pian toistui. Ruuvipihtien otteet sääressäni höltyivät, ja parilla potkaisulla olin niistä kokonaan vapaa. Samassa tunsin miten joku tarttui rajusti kaulukseeni ja vetäisi minut kuivalle. Ensimmäistä kertaa elämässäni pyörryin. Ankara voimanponnistus ja pelko saivat yhdessä tuon kohtauksen aikaan.

Kun tulin tajuihini, seisoi vieressäni Tom ja tuntematon vanha mies, jolla oli viivoittimen näköinen rautatanko kädessään. Mies oli vetänyt saappaan jalastani ja katseli juuri paria sääreeni tullutta mustelmaa, jotka olivat hyvänä todistuksena vastustajani valtaisasta voimasta. Mies kosketteli mustelmia hyppysillään ja sai minut ulvaisemaan kivusta. Hän lohdutteli minua sanomalla, että muutaman päivän kuluttua pystyisin jo palaamaan samaa tietä, jota olin saarelle tullutkin, ellen tahtoisi käyttää toista mukavampaa reittiä, jonka hän lupasi minulle näyttää.

Kiittelin pelastajaani kaikesta sydämestäni ja rupesin itsekin hieromaan säärtäni. Mies kehotti minua jatkamaan hieromista jonkin aikaa välittämättä siitä, että mustelmia hiukan kirveli.

Tom oli päässyt koko jupakasta paljon vähemmällä, mutta hänellä olikin kaitaisemmat sääret kuin minulla. Mutta hänenkin säärivarressaan oli sentään pari mustelmaa. Tom oli muuten vielä selvästi kauhuissaan ja katseli veteen kuin peläten, että jokin uusi hirviö nousee sieltä meitä ahdistamaan. Ellei pelastajamme olisi ollut lähettyvillä rautatankoineen, olisi Tom varmasti yrittänyt raahata minut kauemmaksi vedestä.

Rupesin nyt katselemaan tuota outoa miestä vähän tarkemmin. Hän oli keskikokoinen ja voimakkaan näköinen mies. Hänen ahavoituneet tarmokkaat kasvonsa olivat omituisessa ristiriidassa hänen tukkansa kanssa, joka oli tuuhea mutta lumivalkoinen. Arvasin hänen olevan noin seitsemänkymmenen vuoden ikäinen, mutta ihmettelin samalla miten hän on voinut säilyä noin reippaana. Mies huomasi tarkastelevan katseeni ja kertoi hymyillen olevansa näiltä seuduilta kotoisin ja täyttäneensä vasta neljäkymmentäkahdeksan vuotta. Luulin hänen laskevan leikkiä, mutta myöhemmin sain tietää hänen olleen tosissaan.

Sata kysymystä pyöri kielelläni, mutta mies ei näyttänyt sellaiselta, jolta turhia kysellään. Silti katsoin voivani tiedustella, miten tällaisessa mitättömässä lätäkössä voi elää noin hirvittäviä petoja.

— Tämäpä lätäkkö ei olekaan niin mitätön, vastasi mies. — Luoteen ja vuoksen ero tekee kahdeksatta jalkaa.

Pelkään ettemme näyttäneet Tomin kanssa oikein luottavaista naamaa.

— Ettekö ole lukeneet tai kuulleet mitään Norjan rannikolla olevasta kauheasta pyörteestä?

Minä en ollut kuullut siitä luotua sanaakaan. Mutta Tomin suusta rupesi tulemaan tarinaa kuin lapinkapasta. Siinä tuokiossa hän kertoi pitkän historian kahdesta merimiehestä, jotka olivat rasvatyvenellä lähteneet laivasta turskanpyyntiin ja joutuneet meripyörteen vaikutukseen. He olivat ensin soutaneet kaikin voimin päästäkseen pyörteestä pois, mutta huomatessaan ettei se onnistuisi, heillä ei ollut muuta tehtävissä kuin keskittää kaikki voimansa veneen ohjaamiseen ja estää se kaatumasta. Pyörre oli ollut suppilon muotoinen, ja kuta syvemmälle vene painui, sitä hurjemmaksi kävi sen vauhti. Pyörteen keskipisteessä oli vene ruvennut pyörimään kuin hyrrä, ja miehillä oli mennyt pää pahoin pyörälle. Miehet olivat lähteneet laivasta illan suussa. Toisella oli sinä yönä koiravahti ja hänen piti siis olla kannella kahdestatoista neljään. Mies oli tullut kovaan tuskaan, sillä hän tiesi, että yhdeksänhäntäistä köysiruoskaa oli juuri hiljattain tervattu. Mutta vasta silloin kun laivassa soitettiin kolme lasia ja kun miehen vahtivuorosta oli jo kolme puolituntista kulunut, rupesi pyörteen voima heikkenemään. Kuitenkin vasta koiravahdin loppupuolella pääsivät miehet pyörteestä irti. Heidän laivalle tullessaan soitettiin juuri kahdeksan lasia, ja päivävahti oli tulossa kannelle. Iltavahti oli ollut mukava mies ja ottanut koiravahtivuoron, eikä kapteeni tiennyt asiasta mitään. Miehet olivat kertoneet olleensa koko seuraavan päivän pahasti kohmelossa, mutta siitä huolimatta oli vahtivuoro korvattava. Toisen täytyi siis olla iltapäivällä neljästä kahdeksaan vahdissa, ja hän vältti vain onnella tuon yhdeksänhäntäisen, sillä vahtivuoron vaihtaminen ilman kapteenin lupaa oli kiellettyä.

Mies kuunteli hyvin totisen näköisenä koko kertomuksen. Tomin lopetettua hän sanoi lyhyesti: — Oletpa sinä aika mestari valehtelemaan! Muistutus sai Tomin pahalle tuulelle, sillä hän oli lukenut tarinan jostakin "Lentävästä hollantilaisesta" eikä ollut lisännyt siihen sanaakaan.

Mies veti nyt molemmat kuolleet merikravut rannalle, katkaisi niistä pyrstöt ja sakset ja käski meidän kantaa ne mukanamme. Hän sanoi niiden olevan erittäin hyviä ruoka-aineita. Mutta elävinä nämä äyriäiset olivat niin vaarallisia, ettei mies sanonut uskaltavansa koskaan kulkea rannalla ilman isoa rautaviivoitintaan. Silläkään ei kuulemma kannattanut lyödä päähän, joka oli hyvin kovakuorinen. Keskiruumiin kohdalta oli eläimen panssari heikompaa, siihen tähdätty voimakas lyönti tappaa kravun heti.

Läksimme nyt kulkemaan kolmisin sinnepäin, missä äsken olimme olleet. Kävellessämme mies kertoi, että tämä järvi oli yhteydessä valtameren kanssa. On ehkä olemassa samanlainen maanalainen tunneli kuin se, minkä vanhan ajan oppineet uskoivat yhdistävän Punaisen meren ja Välimeren toisiinsa ja josta muutamat yhteiset eläinlajit olivat jotensakin varmana todisteena. Oppaamme todisteli väitettään muun muassa sillä tosiasialla, että vesi täällä oli huomattavasti suolaisempaa kuin meressä. Todistuksista kävivät edelleen saaren merkillinen eläimistö ja kasvisto sekä luoteen ja vuoksen välinen suuri ero. Jo muutaman kymmenen sylen päässä rannasta ei luoti enää tavannut pohjaa. Oliko Pohjanlahden pinta tällä leveysasteella valtameren pintaa ylempänä vai alempana, siitä ei mies sanonut olevansa varma. Mutta ei sopinut epäillä, että valtameren luode- ja vuoksi näkyivät järvessä selvästi.

Minusta tuntui miehen puhe maanalaisesta kanavasta jotensakin yhtä uskottavalta kuin Tomin äskeinen kertomus merimiesten seikkailuista. Ellei hän olisi juuri äsken pelastanut henkeäni, olisin varmaan sanonut julki arveluni. Mutta Tomiin tämä puhe, jossa minusta ei ollut hihaa eikä helmaa, upposi kuin vesi kuivaan maahan. Hän jopa aikoi lähteä etsimään tunnelin toista päätä, kunhan ensin saisi merikapteenin tutkinnon suoritetuksi. Hän lupasi koluta Norjan ja Ruijan rannikot päästä päähän, ellei pyörre vähemmällä löytyisi.

Puhellessamme olimme tulleet siihen paikkaan, missä lotjat olivat. Ne kelluivat nyt selvästi matalammalla kuin äsken täällä ollessamme. Mies vei meidät tästä paikasta jonkin verran oikealle. Sieltä löytyi vuoreen johtava ovi. Ymmärsin että vuori muodosti tässä paikassa rotkon ja että saattajamme käytti sitä asuntonaan.

Miehen kehotuksesta astuimme sisälle. Voimakas valo häikäisi silmäni. Olimme suuressa, korkeassa huoneessa, jonka katossa ja seinillä oli kymmenittäin sähkölamppuja. Keskellä huonetta riippui upea kristallikruunu, kauniimpi ja epäilemättä paljon arvokkaampi kuin kirkossa näkemämme. Lattialla oli paksu ja erinomaisen kaunis brysselinmatto. Sekä katto että lattiat olivat tummaa tammipaneelia. Ilma huoneessa oli kuivaa ja sopivan lämmintä, eikä se tuntunut vähääkään tunkkaiselta. Tunsin olevani pikemminkin palatsissa kuin luolassa. Tätä vaikutelmaa lisäsivät toisiin huoneisiin johtavien ovien raskaat silkkiverhot. Huonekalut olivat vanhanaikaisia, nekin silkillä päällystettyjä. Häikäisevä sähkövalo ei vain sopinut huoneen arvokkaaseen tunnelmaan. Jos kruunussa ja seinillä olisi ollut vahakynttilöitä, olisi huone ollut mielestäni täydellinen.

Olimme Tomin kanssa jääneet ovensuuhun. Kaikkien näiden ihanuuksien omistaja seisoi vieressämme ja näytti iloitsevan hämmästyksestäni. Kun vilkaisin Tomia huomasin ihmeekseni, ettei hän ollut vähääkään hämillään, vaan päinvastoin aivan haltioissaan. Näytti siltä kuin hän olisi odottanutkin juuri tätä.

Samassa Tom kääntyi isäntämme puoleen ja avasi suunsa:

— Herra on tietysti salakuljettaja tai ehkäpä merirosvo?

Häpesin suunnattomasti toverini häikäilemättömiä sanoja, mutta eihän niitä enää käynyt peruuttaminen. Yritin sopertaa jotakin Tomin lapsellisuudesta ja hänen vilkkaasta mielikuvituksestaan, mutta sanani hukkuivat isännän raikuvaan nauruun.

— Vai sellaiselta mieheltä minä näytän. Kyllä sinä, poikaseni, taidat nyt pettyä pahemman kerran. Tullaamatonta tavaraa en ole tuonut maahan markankaan arvosta. En ole myöskään yhtä ainoata kauppalaivaa häirinnyt.

Tom näytti pettyneeltä.

— Mutta, jatkoi isäntämme, et ole aivan väärässäkään. Näitä lamppuja lukuunottamatta on epäilemättä kaikki mitä täällä näet salakuljettajien, ehkäpä merisissienkin tänne kuljettamaa. Näissä huoneissa on todellakin asunut merirosvoja, joiden kokoamat aarteet käytetään nyt parempiin tarkoituksiin kuin mitä niiden entiset omistajat ovat aikoinaan kuvitelleet.

Tomin kasvot kirkastuivat huomattavasti. Olihan jo sekin jotain, että tämä paikka oli vanha merisissien pesä. Olkoonkin että nykyiset asukkaat harjoittivat rauhallisempia puuhia. Ehkäpä täältä voisi löytää entisten asukkaiden jäljiltä muutakin mielenkiintoista kuin nämä vanhat huonekalut. Tom innostui tästä ajatuksestaan siinä määrin, että pyysi heti lupaa mennä katselemaan muitakin huoneita. Isäntämme oli tähän suostuvainen.

Ei kulunut minuuttiakaan, ennen kuin Tom palasi takaisin kauhistuneen näköisenä. Kun hän käänsi tuijottavat silmänsä isäntäämme, niin tämä vain nauroi ja kysyi, oliko Tom nähnyt merisissin vai maapeikon.

Tomin astuessa viereiseen huoneeseen oli siellä istunut kirjoituspöydän ääressä — isäntämme. Mutta hän ei ollut enää sama hyväntahtoinen vanhus kuin äsken, vaan keski-ikäinen tuimannäköinen mies, jolla oli musta tukka ja parta. Hän oli noussut kiivaasti pöytänsä äärestä, temmannut Tomia rinnuksesta ja kysynyt miten hän oli tänne tullut ja mitä hänellä oli asiaa. Kun Tom oli pelästyneenä vastannut, että mies kai parhaiten tiesi sen asian, koska oli äsken hänen henkensä pelastanut, rupesi tämä nauramaan ja työnsi hänet ovesta takaisin saliin.

Tuskin Tom oli saanut tämän kerrotuksi, kun hänen kuvailemansa mies astui viereisestä ovesta saliin.

Kun miehet nyt seisoivat vierekkäin, oli ero helpommin huomattavissa. Toinen veli — arvasin heti, että miehet olivat veljeksiä — oli yhtä tumma kuin toinen vaalea. Hän oli myöskin vähän pitempi ja ryhdikkäämpi kuin pelastajamme. Mutta Tomin äskeistä hämmästystä en silti yhtään ihmetellyt, niin samannäköisiä miehet lopultakin olivat.

Pelastajamme oli jatkuvasti huvittunut. Mutta hänen veljensä näytti tuikealta eikä kiinnittänyt meihin vähäistäkään huomiota. Hän oli saanut varmuuden siitä, ettemme olleet tunkeutuneet luvatta hänen asuntoonsa, muuten olimme hänelle vain ilmaa. Hän oli aivan toisissa ajatuksissa.

— Etkö voi tarjota minulle mitään syötävää? hän sanoi veljelleen. — Olen koko päivän ajatellut, laskenut ja sommitellut enkä ole vielä saanut palastakaan voimakoneeseeni. Ellen saa siihen tarpeellista polttoainetta, se tekee lakon, ja siihen loppuivat työmme ja tuumamme.

— Olethan sinä jo tänään syönyt aamiaisen ja päivällisen. Älä lämmitä konetta liiaksi, se kuluu liian nopeasti loppuun. Ei kynttilääkään saa polttaa molemmista päistä.

— Olenko todellakin syönyt jo kahdesti tänään? Kovin minun on taas nälkä. Pitää syödä vahvasti, tehdä työtä vahvasti ja ottaa työstä huikea maksu. Tiedän sen. Mutta mikäs tuossa on? Oletko onnistunut saamaan merikravun? Sen liha on hyvin fosforipitoista ja virkistää erinomaisesti liiallisesta työstä väsyneitä aivoja.

— Vai kelpaisi se sinulle, herkkusuu. Miksi en onnistuisi, kun on hyvät syötit. Olen käyttänyt näitä poikia syötteinä.

— Älä helkkarissa! Siihen ne tulevat olemaan erinomaisia. Pyydämme tästä lähin joka päivä merikrapuja, Sido ne nulikat vain lujasti kiinni, muuten kravut vievät ne mukanaan.

Tuon tuimannäköisen herran meille suunnittelema kohtalo ei tuntunut vähääkään hauskemmalta kuin jos olisimme joutuneet merisissien valtaan. Hänen veljensä hymyilevät kasvot näyttivät kuitenkin takaavan, ettei noita sanoja pitänyt käsittää aivan kirjaimellisesti. Tuikea herra näyttikin jo samassa unohtaneen tuumansa, koska hän kääntyi Tomin puoleen ja kysyi paljon leppeämmällä äänellä:

— Osaatko laittaa ruokaa, poikaseni?

— Osaanhan minä muutamia ruokalajeja. Osaan keittää puuroa ja lihamuhennosta perunoiden kanssa.

— Puurosta älä minulle puhu! Onhan meillä nyt merikrapuja. Pane vettä ja vähän suolaa kattilaan ja keitä kravun pyrstö ja sakset. Mutta ota jalat allesi, tai minä pehmitän selkänahkasi!

Tom otti keitettäviksi määrätyt kravun osat ja katseli neuvottomana ympärilleen. Toinen mies oli jo mennyt huoneesta pois.

— Tuossa on keittiö. Painu jo työhösi!

Tom livahti hänelle näytettyyn huoneeseen. Minä kiiruhdin perässä päästäkseni ainakin muutamaksi minuutiksi tuon ankaran herran komennosta.

Keittiön seinällä riippui hyvässä järjestyksessä kattiloita, patoja, paistinpannuja ja muitakin keittoastioita. Ne näyttivät aivan käyttämättömiltä, yhdessäkään ei ollut nokipilkkua. Eikä ihmekään, sillä isäntä näytti unohtaneen laittaa keittiöönsä tulisijan. Koska liettä ei etsimisestä huolimatta löytynyt, panin kattilan pöydälle ja kaadoin siihen vettä. Tom pani tapetun merikravun pyrstön ja kynnet kattilaan, johon olin ripotellut muutaman suolajyväsen.

Enempää emme osanneetkaan tehdä. Istahdimme odottamaan, että saisimme tarkemmat määräykset aterian valmistamisesta.

Liekö kulunut kymmenen tai viisitoista minuuttia siinä jutellessamme, kun äkkiä havahduimme outoon porisevaan ääneen. Ääni tuli epäilemättä kattilasta. Sen kansi liikahti muutaman kerran, rupesi sitten tanssimaan, eikä tahtonut pysyä enää paikallaan. Rupesivatko nuo onnettomat kravunkynnet uudestaan elämään? Olin jo tuntevinani niiden sulkeutuvan vielä kerran sääreni ympärille. Samassa kansi lennähti kokonaan pöydälle.

Sakset ja pyrstö, jotka olimme panneet kattilaan iljettävän harmaina, loistivat nyt silmiimme heleänpunaisina. Vesi kattilassa kuohui, ja höyry kohosi kattoa kohti. Tomkin, joka ei tavallisesti vähästä hämmästynyt, jäi tuijottamaan kattilaa silmät tapilla.

Olin asettanut kattilan pöydällä olevalle pyöreälle alustalle. Itse pöytälevy oli minusta liian hieno uskaltaakseni panna kattilan suoraan sen päälle. Tutkin nyt tuota alustaa ja huomasin sen laskeutuneen muutaman sentin pöytälevyn pintaa alemmaksi. Nyt Tomkin uskalsi jo lähestyä pöytää, eikä asiassa hänen mielestään ollut enää mitään kummallista. Olimme kuulemma lumotussa linnassa. Ja pöytä oli itsestään keittävä. Hän oli lukenut jostakin kirjasta juuri samanlaisesta pöydästä. Kirjassa oli pöytä hankkinut kaikki ruuatkin itse. Sen ääressä kun sanoi: pöytä, kata itsesi! niin heti ilmestyi höyryäviä vateja. Ei muuta kuin valita vain!

Minä en kuitenkaan tyytynyt Tomin yksinkertaiseen selitykseen. Rupesin asiaa tutkimaan ja huomasin, että kattila lakkasi heti kiehumasta, kun nostin sen alustaltaan, mutta alkoi uudestaan porista niin pian kuin se laskettiin sille takaisin. Mutta nyt se rupesi kiehumaan niin vimmatusti, että vesi räiskyi reunojen yli pöydälle. En tiennyt mitä tehdä.

Sen sain kuitenkin pian tietää. Kipenöivä korvapuusti miltei kaatoi minut pöydän viereen, ja äreä ääni huudahti:

— Miksi sinä, pojanpöllö, panet kaksinkertaisen virran, vaikka vesi kiehuu muutenkin liian kovasti?

Enhän minä siihen osannut mitään vastata. Mutta kun kurittajani väänteli jotakin pöydän reunassa olevaa pientä nappulaa, kiehui vesi taas aivan hiljaa poristen.

Rupesin nyt aavistamaan, mitä salaisuuksia pöydässä oli, Sähkövalaistus huoneessa ei ollut minua pahemmin ihmetyttänyt, sillä olin kuullut sellaisesta puhuttavan. Mutta että huoneiden lämmittäminen, jopa ruuan valmistaminenkin voisi tapahtua sähkövirran avulla, siitä en ollut aikaisemmin tiennyt yhtään mitään. Nostamalla kattilan pyöreälle levylle olin pannut sähkövirran toimimaan, ja nostamalla sen pois ja sitten taas paikoilleen, olin saattanut virran kaksinkertaiseksi.

Talon tuikea herra — sillä hän tuo kurittajani oli — ei katsonut tarpeelliseksi antaa meille mitään selitystä. Hetken kuluttua hän pisteli puikolla kravun lihaa, ja kun se hänestä oli kypsää, käski hän meitä ottamaan kattilan ja tulemaan mukaan ruokasaliin, tuohon huoneeseen, jossa emme olleet vielä käyneet. Hänen veljensä oli kattanut sinne ruokapöydän. Asetin kattilan höyryävine sisältöineen keskelle pöytää, ja sitten rupesimme syömään.

Aterian aikana huomasin, miten tuon tuikean herran kasvojen ilme suli yhä leppeämmäksi. Ja sitä mukaa kuin hän alkoi tulla kylläiseksi, muuttui hänen puhetapansakin vähemmän ankaraksi. Hän rupesi jo kiittelemään Tomia hyväksi kokkipojaksi ja sanoi veljelleen, että olisi ehkä hyödyllisempää käyttää häntä kokkina kuin täkykalana. Ehkäpä kravunpyynti onnistuisi käyttämällä yksin minua syöttinä. Mutta että hän olisi laskenut meidät vapaiksi nyt kun olimme kerran joutuneet hänen valtaansa, se ei näyttänyt juolahtavan hänen mieleensä vahingossakaan.

Lempeäluontoisempi veljeksistä hymyili näille ehdotuksille ja iski meille silmää, jotta olisimme huoleti. Ja vaikka vaara näytti nyt kohdistuvan lähinnä minuun, en kuitenkaan osannut tosissani pelätä. Olinkin arvannut oikein tuon ankaran herran luonteen, sillä aterian päätyttyä hän rupesi jo puhumaan sellaisia, että minua voisi ehkä sittenkin käyttää apulaisena työpajassa, missä tapauksessa minua ei tarvittaisikaan kravunsyötiksi.

Tomin olinpaikkaamme kohdistuva uteliaisuus oli vielä yhtä suuri kuin tänne tullessamme. Hän oli odottanut sopivaa hetkeä ja kysyi nyt eikö hän saisi tutustua taloon ja sen mahdollisiin salaisuuksiin, koska hänen kuitenkin piti jäädä tänne pitemmäksi ajaksi. Tietysti tässä vanhassa merisissien pesässä oli salakäytäviä ja laskuluukkuja ja kätkettyjä varastohuoneita ja kenties muitakin salaisuuksia.

Nyt tuikea herra nauroi ensi kerran oikein sydämensä pohjasta. Hän sanoi Tomille, ettei hän ollut itsekään ehtinyt suorittaa tärkeiltä töiltään mitään perusteellista kotitarkastusta, vaikka olikin asunut täällä jo useita talvia. Mutta jos Tom sattuisi tutkimustensa yhteydessä löytämään hänen huoneestaan raskaan rautahelaisen arkun, jossa oli kultarahoja, niin tämä oli ensimmäisen löytäjän oikeudella hänen ja hänen veljensä omaisuutta. Siihen ei Tom saisi kajota.

Näin sanoen isäntämme työnsi sähkölyhdyn Tomin käteen ja käski hänen olla tarkkana etsiskelyissään. Varsinkin uusista kultalöydöistä hän olisi iloinen. Ne olisivat hyvään tarpeeseen isännän tieteellisiä tutkimuksia varten, ja Tom saisi kyllä hyvät löytäjäiset.

Tuskinpa kukaan olisi voinut olla onnellisempi kuin Tom. Haltioissaan hän poistui huoneesta samalla kertaa kuin isäntä meni omaan huoneeseensa työpöytänsä ääreen. Mitäpä hän rahoista ja aarteista! Mutta salakäytävät ja salaportaat ja kätketyt laskuluukut, ne vasta jotakin olivat!

Jäin ruokasaliin kahden kesken pelastajamme kanssa, joka sanoi minulle, että saisin ruveta kutsumaan häntä Esko-sedäksi, hänen nimensä oli näet Esko. Sukunimeään hän ei halunnut sanoa. Hänen veljeään olisi parasta sanoa kapteeniksi. Tämä oli kyllä paremminkin insinööri kuin merikapteeni, mutta molemmat veljekset olivat olleet merillä ja suorittaneet merikapteenin tutkinnon Liverpoolissa.

Kapteenin tutkimukset, joissa häntä ei saanut häiritä, koskivat sähköä. Tältä alalta hän tiesi enemmän kuin monet maailmankuulut tiedemiehet. Näissä suojissa, jonne ei päässyt ainoakaan auringonsäde, loistivat valoisimpanakin kesäpäivänä sähkölamput. Näitä ennen niin kolkkoja huoneita lämmittivät nyt sähköllä toimivat lämmityslaitteet. Samoin toimi katossa suriseva tuuletin sähkön voimalla, ja juuri äsken olin saanut tutustua sähkölieteen.

— Mutta missä on voimalaitos, joka synnyttää kaiken tämän sähkön?

— Tänne tullessasi näit sen kyllä, astuitpa sen ylitsekin.

— Missä?

— Muistatko ponttuut tuolla ulkona? Ne nousevat ja laskevat vuoroveden mukana ja panevat käyntiin dynamon, joka panostaa akkumulaattorit. Juuri nämä akkumulaattorit ovat veljeni tärkein keksintö. Ne painavat vain murto-osan siitä, mitä parhaimmat akkumulaattorit painoivat ennen, mutta siitä huolimatta niihin kerätty sähkö säilyy vuosikausia. Etkö huomannut kuinka kevyt oli toverisi saama lyhty? Se oli kuitenkin viidenkymmenen watin lyhty ja se palaa samalla paristolla toistasataa tuntia. Keksintönsä tähän puoleen kapteeni on kyllä tyytyväinen, hän pitää sitä täysin valmiina. Jo tätä keksintöä viimeistellessään hän söi kuin ahma, ja nyt hänestä näkyy tulleen oikea ruoansulatuskone. Mitä enemmän hän syö, sitä enemmän minulle kasaantuu työtä. Hän ei näet koskaan käy itse käsiksi työnsä mekaaniseen puoleen. Hän vain ajattelee, laskee, piirustaa ja mittailee, ja minun on pakko rakentaa kaikki hänen suunnittelemansa koneet ja pitää ne kunnossa. Usein en saa nukkua neljääkään tuntia vuorokaudessa. En tiedä nukkuuko hän itse sitäkään. Kun hänellä on jokin oikein pulmallinen ongelma ratkaistavana, hän saattaa olla viikkokausia valveilla. Silloin minulla on vähän paremmin aikaa, sillä hän ei ehdi käydä niin usein työhuoneessa minua hoputtamassa.

— Mutta miksi veljenne syö niin paljon? Onko hänen ruoansulatuselimissään jotakin vikaa?

— Päinvastoin. Parempaa ruoansulatusta ei ole kenelläkään. Kun hän joskus suo itselleen lyhyen lepoajan, hän lakkaa heti ahmimasta eikä syö enempää kuin muutkaan ihmiset. Hän väittää, että mitä vähemmällä kuormituksella konetta käytetään, sitä vähemmän polttoainetta se tarvitsee, mutta täydellä kuormituksella käyvä höyrykone vaatii myös täyden pesän hiiliä. Pelkään vain sitä, että hän yrittää joskus saada koneestaan irti niin paljon, että se räjähtää. Olen häntä siitä monta kertaa varoittanut, mutta hän vastaa aina, että koneenkäyttäjä, joka tuntee koneensa, ei kuormita sitä enempää kuin mitä se kestää. Ja hän sanoo myös, että jos hän ei saa käyttää konettaan täydellä teholla, tuntee hän itsensä kelvottomaksi.

— Soveltaako kapteeni ihmiseen samoja lakeja kuin kuolleeseen koneeseen?

— Sen hän juuri tekee. Tietysti hän myöntää, ettei jokaisesta ihmisestä voi saada yhtä paljon voimaa. Asia riippuu siitä, miten ja minkälaisista aineksista kukin on suunniteltu ja sommiteltu, miten tuota voimakonetta on voideltu ja muutenkin hoidettu ja lisäksi vielä siitä, minkälaista työtä se on pantu tekemään. Parhaimmastakin hoidosta huolimatta ei auton moottori kestä tomuisella ja kuoppaisella maantiellä puoltakaan siitä ajasta, minkä samanlainen moottori kestää veneeseen asennettuna. Ja hienoimmasta teräksestä tehty höyrysylinteri, joka painaa kaksikymmentä kiloa, tekee tehtävänsä paljon paremmin kuin satakiloinen sylinteri, joka on valettu romuraudasta.

— Minun ruumiini, jatkoi setä edelleen, hän sanoo olevan kutakuinkin sellaisen kuin sopii tehtaantyöläiselle, kun hän taas itse pääsee parhaimpiin tuloksiin käyttämällä pääasiallisesti aivojaan. Minäkin käyttäisin mielelläni aivojani joskus, varsinkin silloin kun ruumiini on liian väsynyt tavalliseen työhön. Mutta veljeni väittää, että koska hän ei voi luottaa kehenkään muuhun keksintöjensä käytännöllisessä toteuttamisessa, on parasta jatkaa samaa työnjakoa kuin tähänkin asti.

Minusta kapteeni tuntui jotensakin vaativalta veljeltä, mutta Esko-setä näytti olevan tehtäväänsä tyytyväinen. Sitä paitsi näkyi selvästi, että veljesten välillä vallitsi hyvä veljellinen rakkaus. Se näkyi myös, että Esko-setä ihaili veljensä suurempaa lahjakkuutta.

Tomin kotitarkastus rupesi mielestämme kestämään tarpeettoman kauan. Menimme siis Esko-sedän kanssa keittiöön katsomaan, mitä hän siellä oikein mahtoi hommata.

Tomia ei näkynyt keittiössä. Mutta huoneen seinäpaneelissa ammotti musta aukko.

Tom oli päässyt uskomattoman nopeasti toiveittensa salakäytävään. Mutta keittiöön tullessamme emme voineet vielä nähdä, että hän oli onnistunut puuhissaan ratkaisevammin kuin hänestä itsestään oli mieluista.

Keittiön seinässä oleva aukko johti todellakin salakäytävään, jonka toisessa päässä pilkotti päivänvaloa.

— Hei, hei! huudahdin.

Äänekäs "hohoi, ole varuillasi" kajahti minua vastaan käytävän toisesta päästä. Kuitenkin minusta tuntui siltä, että huuto tuli kauempaa tai syvemmältä kuin siitä paikasta, jossa näin päivänvaloa.

Astuin käytävään, joka vietti melko jyrkästi alaspäin. Ja varoituksesta huolimatta oli vähällä, etten joutunut käytävän toiseen päähän nopeammin kuin mikä oli terveellistä. Käytävän lattia ja seinät olivat näet kosteuden vuoksi erittäin liukkaat. Lipesin jaloiltani ja rupesin nopeasti liukumaan alaspäin. Pelkäsin jo, ettei takapuoleni kestä tällaista matkantekoa, kun onneksi sain vauhdin hiljenemään painamalla käteni seiniä vasten. Pääsin takaisin jaloilleni ja varovaisesti hapuillen minun onnistui päästä käytävän toiseen päähän.

Käytävä päättyi vuorenseinämään, joka laskeutui tässä paikassa äkkijyrkkänä mereen.

Kahdeksan jalkaa alempana istui Tom vuorenseinämän vieressä olevassa pienessä veneessä. Hän oli tosin likomärkä, mutta muuten vahingoittumaton, jos nyt ei oteta lukuun paria pikku nirhamaa. Eikä hän näyttänyt yhtään säikähtyneeltä. Mutta minun luokseni käytävään hän ei päässyt, enkä minäkään voinut laskeutua alas hänen seurakseen, niin jyrkkä oli kallionseinämä.

En uskaltanut astua aivan käytävän suulle. Näin kuitenkin paikaltani, että kallion seinät olivat joka puolella yhtä jyrkät, ylhäällä ne näyttivät jopa kallistuvan toisiaan vasten, niin että päivä pilkotti ylhäällä vain pienestä aukosta. Tuntui siis luonnolliselta, että vaikka me Tomin kanssa olimme soutaneet saaren ympäri kahteenkin kertaan, niin tuo sivuväylä oli jäänyt huomaamatta. Asia oli helposti selitettävissä: kummallakin kerralla olimme soutaneet niin kaukana rannasta, että pikku mutkat ja sokkelot jäivät huomaamatta.

Nykyisestä olinpaikastani en voinut Tomia auttaa, sen huomasin heti. Yritin siis palata takaisin. Pääsinkin ehkä kymmenen askelta eteenpäin, mutta sitten tuli niin liukas paikka, että minun oli pakko huutaa Esko-sedältä apua. Hän heittikin minulle köydenpään, ja sen avulla pääsin verraten helposti ylös keittiöön.

— Missä Tom on? kysyi Esko-setä.

— Istuu veneessä.

— Eihän se ole mahdollista.

— En tiedä miten mahdollista se on, mutta veneessä hän vain istuu.

— Siinä tapauksessa hän on joutunut venevalkamaan. Mutta sinne ei pääse muualta kuin pienestä aukosta, joka on sen katossa.

Selitin Esko-sedälle, että Tom on epäilemättä juuri tuossa venevalkamassa ja pyysin Eskoa auttamaan hänet sieltä ihmisten ilmoille.

Läksimme ulos ja nousimme lahden toiselta rannalta vuorelle. Vähäisestä vuoren aukosta näimme toverini, joka yhä istui veneessä, mutta nyt alastomana.

— Hohoi! huudahdin.

Vastausta en saanut, sillä huutoni vielä kiiriessä onkalossa hyppäsi Tom veteen. Ei kuitenkaan kestänyt kauan, ennen kuin hän jälleen ilmestyi pinnalle jokin esine kädessään.

Vieressämme olevaan aukkoon oli kiinnitetty paksu touvi, jonka toisen pään setä nyt sujautti alas aukosta. Se ylettyi vedenpintaan asti, ja minuuttia myöhemmin istuimme sedän kanssa veneessä Tomin vieressä. Tom katseli niin hartaasti kädessään olevaa esinettä, että hän tuskin huomasi saaneensa seuraa. Hän ei edes muistanut pukea vaatteita päälleen.

Esine jota Tom niin innokkaasti katseli, oli vanha neliskulmainen Ruotsin plooturaha, jonka kulmiin ja keskelle oli leimattu arvomerkintä. Tuollaisia rahoja näkee meidän kulmillamme monessakin talossa. Niiden uskotaan tuottavan talolle onnea, ja siitä syystä ne onnistuvat usein välttämään muun kupariromun kohtalon — sulattamisen ja kahvipannuksi valamisen. Myöskin Tom oli nähnyt näitä rahoja useammankin kuin kerran, mutta silti hän tarkasteli tätä juuri löytämäänsä plootua aivan erikoisella hartaudella. Hetken kuluttua hän huokasi ja sanoi, että "ei tätä voi kukaan kristitty ihminen ymmärtää". Sitten hän ojensi rahan sedälle ja alkoi pukea likomärkiä vaatteita päällensä väännettyään enimmän veden niistä.

Raha oli neliön muotoinen, noin kuudentoista tai kahdeksantoista sentin levyinen ja pituinen kahden taalarin plooturaha. Leimapuoli oli aivan tavallisen näköinen. Mutta rahan toisella puolella näkyi useita viiruja ja naarmuja, jotka eivät näyttäneet itsestään syntyneiltä. Pikemminkin ne oli piirretty siihen veitsenkärjellä tai jollakin muulla terävällä esineellä. Ne näyttivät muodostavan jonkinlaisen kokonaisuuden, mutta raha oli niin paksussa homeessa, ettei kaikkia viiruja voinut erottaa eikä kuvioista saanut siis täyttä selkoa.

Kiipesimme touvia myöten takaisin maan pinnalle, ja pian Tom saatiin lämmittelemään itseään työpajan lämmityslaitteella.

Tom oli aloittanut etsintänsä keittiöstä. Hän oli lukenut monenlaatuisista laskuluukuista ja salakäytävistä, joita tavataan vanhoissa rakennuksissa, eikä hän voinut kuvitellakaan vanhaa merisissien tukikohtaa, jossa ei sellaisia olisi. Hän aloitti siis etsintänsä siinä varmassa uskossa, että jokin salakäytävä tai sellainen varmasti löytyisi. Ehkäpä onkin niin, että nykymaailma on vailla kaikkia salaperäisyyksiä vain siitä syystä, ettei sellaisiin uskota. Mutta Tom uskoi, ja ilmeisesti siksi hänen toiveensa toteutui odottamattoman pian. Tom sanoi itse, että se tapahtui liiankin nopeasti. Salakäytäväthän pitäisi löytää vasta pitkällisten etsiskelyjen jälkeen. Mitäpä iloa niistä muuten olisikaan! Joskus sentään tapahtuu sellaista, että salakäytävä löytyy melkein itsestään. Näin oli Tomillekin käynyt. Tom luokitteli nopeasti löytämänsä salakäytävän tuohon jälkimmäiseen luokkaan ja oli löydön helppoudesta huolimatta siihen tyytyväinen. Saattoihan asumuksessa olla toisiakin salakäytäviä, kukaties hyvinkin vaikeasti löydettäviä.

Tom oli lukenut kymmenistä kirjoista, että oikean salakäytävän ovi on kätketty aina nimenomaan seinäpaneeliin ja että se avautuu jollakin salaisella pontimella tai muulla metkulla. Niinpä hän päättikin aloittaa etsinnät juuri seinäpaneelista. Hän nosti useita seinällä riippuvia keittoastioita lattialle, etteivät ne haittaisi hänen tutkimuksiaan. Tomilla ei ollut tapana hätiköidä toimissaan, kaikki oli suoritettava perusteellisesti. Joku kasarinvarsi sattui silloin takertumaan koukkuunsa niin lujasti, että koukku irtosi paneelista. Kun Tom yritti työntää sitä takaisin paikoilleen, antoi kokonainen paneelilevy periksi, ja Tom suistui suin päin käytävään luisuen hetkessä sen toiseen päähän asti, Käytävässä oli ollut pari koivupensasta, ja kun Tom näki niiden välistä veden vilahtavan, hapuili hän käytävän seinistä tukea. Silloin hän oli saanut käteensä plooturahan, joka oli ollut käytävän seinän ja lattian väliseen rakoon pistettynä.

Tomin suistuessa veteen oli raha luiskahtanut hänen kädestään.
Hiekkaisella pohjalla se näkyi kuitenkin selvästi, ja sukeltamalla oli
Tom saanut sen uudestaan haltuunsa.

Esko-setä arveli plootun olevan tämän talon onnenraha, joka oli kätketty tuohon koloon. Mutta koska se oli nyt tullut päivänvaloon, voisi sitä säilyttää yhtä hyvin jossakin pöytälaatikossa kuin entisessä kolossaan. Mutta Tom ei uskonut, että rahaa oli säilytetty vain sen takia, että se oli talon onnenraha. Hän väitti, että joku salakuljettaja oli halunnut piilottaa sen tovereiltaan ja pistänyt sen siksi käytävän rakoseen. Se oli arvatenkin ollut miehestä enemmän kuin kahden taalarin arvoinen. Joka tapauksessa Tom halusi puhdistaa rahansa voidakseen "lukea", mitä siihen oli piirretty.

Tomin hangattua homeen rahan pinnalta näkyi piirros selvästi. Kirkastetulla pinnalla näkyivät ohuimmatkin raaputukset vihertävinä juovina.

Minä ja Esko-setä olimme molemmat sitä mieltä, että piirros esitti puuta, jonka latvassa istui apina. Apina oli suhteettoman suuri puuhun verrattuna. Mutta tuollaisia perspektiivivirheitä sattuu taitamattomalle varsin helposti. Ja mikään taiteilija ei piirroksen tekijä ollut — sen näki selvästi, vaikka piirros olikin kovin huolellisesti tehty.

Katsellessamme rahaa tuli kapteeni huoneeseen. Tom ojensi rahan hänelle, sillä hän muisti kapteenin kehotuksen pitää erikoisesti rahoja silmällä. Kapteeni otti rahan, katseli vuosilukua ja antoi sen sitten hymyillen takaisin Tomille sanoen, ettei raha ollut juuri minkään arvoinen. Jos se olisi leimattu sinä ja sinä vuonna — tuota vuosilukua en enää muista — olisi siitä maksettu muutama satanen. On näet olemassa sellaisia tuhertajia, jotka eivät pysty mihinkään vaativampaan toimeen, vaan huvittelevat kokoilemalla vanhoja rahoja, postimerkkejä ja muuta arvotonta roskaa. Tuollaiset ihmiset saattavat maksaa arvottomasta kuparinpalasesta puolet omaisuudestaan. Mutta tämä raha on heidänkin mielestään vain arvoton vaskipalanen, vain muutaman markan arvoinen.

Esko-setä käänsi rahan ympäri ja kysyi veljeltään, mitä kuva merkitsi. Kapteeni vilkaisi siihen ja sanoi hänkin, että se esitti puuta, johon apina oli kiivennyt. Salakuljettajalla ja merisissillä käy aika usein pitkäksi. Arvatenkin on joku tämän talon entinen asukas tehnyt tuon kömpelön piirroksen aikaansa kuluttaakseen.

Tom ei uskonut sen paremmin meidän kuin kapteeninkaan selitystä. Kukaan ei rupea kaivertamaan tuollaista kuvaa vaskeen vain aikansa kuluksi. Ja miksi raha oli kätketty käytävään? Varmaankin sen vuoksi, ettei se joutuisi asiattomien käsiin. Kuvalla täytyi olla jokin salainen, syvempi merkitys.

Illalla Tom otti rahan mukaansa sänkyyn. Kun heräsin yöllä kahden aikaan, huomasin hänen sytyttäneen lampun ja tuijottavan rahaansa. Kielsin Tomia ajattelemasta enää asiaa ja sammutin lampun. Siitä huolimatta se paloi aamulla herätessäni, mutta Tom nukkui nyt rauhallisena ja tyytyväisen näköisenä painaen molemmin käsin aarrettaan rintaansa vasten.

Yksi asia minua oli piirroksessa kummastuttanut. Puu näytti muutamin paikoin puolta paksummalta kuin toisissa kohdin. Ja rungon vieressä näkyi lukuisia piirtoja, joista toiset olivat puunrungon suuntaisia mutta toiset lähtivät rungosta kuin pörröiset karvat. Ajattelin näiden kuvaavan puun kaarnaa.

Tom nukkui sinä aamuna pitkään. Hän heräsi vasta sitten, kun Esko-setä pudisti häntä olkapäästä ja huikkasi hänen korvaansa "hei, ylös reivaamaan" Kolme minuuttia myöhemmin hän oli kuitenkin jo aamiaispöydässä pestynä ja suittuna.

Aterian aikana huomasin Tomin hapuilevan usein taskuaan. Aamiaisen päätyttyä näytti kapteeni olevan hyvällä tuulella, hän oli jälleen saanut mieliruokaansa. Tom käytti tilaisuutta hyväkseen ja pisti rahansa kapteenin eteen pöydälle piirrospuoli ylöspäin käännettynä.

— Olenhan jo luvannut, että saat pitää sen, sanoi kapteeni.

— Kiitän nöyrimmästi, herra kapteeni. Onko herra kapteeni koskaan purjehtinut Amazon-joella?

— Olen, poikaseni. Sekä Solimöes-joella että sen jatkolla Amazon-joella. Kuusi vuotta olen siellä kuljettanut matkustajalaivoja sekä rahtialuksia. Tunnen sen joen tuhansine saarineen, virranpyörteineen ja hiekkasärkkineen, joista toiset melkein joka vuosi siirtyvät uusiin paikkoihin. Tunnen sen joen melkein yhtä hyvin kuin nämä huoneet. Se on ihmeellinen joki. Tekisikö sinun mielesi päästä sinne joskus?

— Tuo kuva esittää Amazon-jokea.

— Hullutuksia, poikaseni, johan minä sanoin sinulle, että se on puu.
Hiero uni silmistäsi, niin ajatuksesi selviävät.

— Mutta se on sittenkin Amazon. Siinähän näkyvät selvästi lisäjoet
Tapajos, Madeira, Rio Negro ja sadat muut.

Kapteeni piti itseään järkevämpänä kuin ketään muuta. Tästä syystä hän ei kärsinyt koskaan pienintäkään vastaväitettä. Jos hän vaivautui sanomaan ajatuksensa julki asiasta, oli se sillä ratkaistu, ja auta armias, jos joku uskalsi olla eri mieltä. Ei edes Esko-setä uskaltanut väitellä hänen kanssaan. Olin tuntenut kapteenin vasta yhden päivän ajan, mutta ajattelin itsekseni, että Tomin olisi nyt viisainta livahtaa pöydän alle.

Ensin näytti siltä kuin olisin ollut oikeassa, kapteeni säpsähti, hänen silmänsä iskivät tulta ja hän nousi jo paikaltaan karatakseen Tomin niskaan. Mutta nähdessään Tomin seisovan pelottomana paikallaan hän purki äkkinäisen suuttumuksensa sydämelliseen nauruun. Sitten hän tarttui Tomia käsivarsista, nosti hänet ilmaan, katsoi häntä vakavasti silmiin ja sanoi:

— Sinusta tulee vielä oikea mies.

Tom joka oli omasta mielestään jo nyt tavallisen miehen veroinen, ymmärsi kuitenkin antaa täyden arvon kapteenin suopeille sanoille. Mutta hän ei voinut olla sanomatta uudestaan:

— Se on sittenkin Amazon-joki.

Kipenöivä korvapuusti oli seurauksena tästä uskomattomasta röyhkeydestä.

Nyt tapahtui jotakin, mitä en olisi uskaltanut kuvitella edes rohkeimmissa ajatuksissani. Tom iski nyrkkinsä kapteenin sydänalaan sellaisella voimalla, että kapteeni rupesi selkä vääränä ja henkeään haukkoen kävelemään edestakaisin huoneessa. Esko-setä tarttui Tomia niskasta, ja luulin jo poikaparan viimeisen hetken tulleen. Heitin takkini lattialle ja valmistauduin puolustamaan toveriani viimeiseen veripisaraan. Mutta kapteeni sen kun vain pui nyrkkiä veljelleen ja rupesi nauramaan entistäkin äänekkäämmin. Hänestä oli Tomin rohkeus jotakin niin käsittämättömän hullunkurista, että koko hänen suuttumuksensa haihtui olemattomiin.