Produced by Matti Järvinen, Tuija Lindholm and Distributed

Proofreaders Europe.

LATVASAAREN KUNINKAAN HOVILINNA

SEIKKAILUJA VENÄJÄN RAJALTA

Nuorisolle kertonut
Alfred Emil Ingman.

Ensimmäisen kerran julkaissut
Kustannusosakeyhtiö Kirja 1916.

Sedän lipasto.

Vain suuresti empien olen ryhtynyt kertomaan niistä tapahtumista, joista tässä kirjassa on puhe. Ei siksi, että niitä laatunsa tähden tarvitsisi pitää salassa. Päinvastoin niistä kerrottiin siihen aikaan, kun ne sattuivat, jokaisessa sanomalehdessä, ja oikeudenkäynti niitten johdosta oli mahdollisimman julkinen. Mutta itse tapahtuma-ajasta ei ole vielä kulunut neljääkymmentä vuotta. Muutamia niistä henkilöistä, joitten nimet olivat sekaantuneet oikeudenkäyntiin, mutta jotka kuitenkin pätevien todistusten puutteessa vapautettiin kaikesta vastuusta, saattaa vielä olla elossa.

Tämä on saattanut minut kahden vaiheille, sopiiko näitten tapahtumien yksityiskohtia kertoa, vai olisiko ne iäksi haudattava.

Mutta »setä», joka näissä seikkailuissa oli uskollinen kumppanini — ja jonka ansioksi on luettava, että nämä vaaralliset rikolliset saatiin kiinni — on minulta vaatinut nimenomaisen lupauksen, että kun hän on viimeisen matkansa suorittanut, en pitäisi enää salassa, mitä tässä asiassa on tähän asti salassa ollut. Kun viime kesänä kävin häntä tälle matkalle saattamaan, viivyin paikkakunnalla, kunnes sain selkoa siitä, että varsinaisten asianomaisten sukulaisista ei ole nyt enää elossa kuin yksi ainoa. Hänkin on parantumaton heikkomielinen eikä tiedä tästä maailmasta mitään. Asianomaiset itse ovat jo kaikki kuolleet; viimeinen heistä kuitenkin aivan äsken.

Minua ei asiain näin ollen enää mikään estä kertomasta sitä, minkä tässä asiassa yksin nyt tunnen. Olin sedän testamentin toimeenpanija. Hänen papereissaan oli jäähyväiskirje minulle, jossa hän muistuttaa minua lupauksestani, mutta samalla lausuu toivomuksenaan, etten mainitsisi hänen nimeänsä. »Ne vanhat ystäväni», hän kirjoittaa, »jotka vielä elävät, tuntevat kyllä muutenkin minut itse tapahtumista, ja muille pysyn mieluummin tuntemattomana.» Kun siis seuraavassa kertomuksessa en ole maininnut henkilöitä ja paikkoja niiden oikealla nimellä, en ole näin menetellyt syystä, että pelkäisin jotakin, vaan kunnioittaakseni sedän toivomusta ja ollakseni loukkaamatta niitä henkilöitä, jotka muuten saattaisivat pahastua.

Sedän kirjeen luettuani yritin terästää muistiani ja huomasin ihmeekseni, että paljon noista yhdessä eletyistä seikkailuistamme oli jo muististani haihtunut. Tämänkin mahdollisuuden oli setä ottanut huomioon ja kirjeeseensä lisännyt jälkikirjoituksen: »Etsi lipastostani se salalaatikko, jota en ole sinulle ennen näyttänyt. Sieltä löydät kultakelloni, jonka kuoreen olen kaiveruttanut sinun nimesi, sillä se on nyt sinun omasi. Löydät myös kertomuksen yhteisistä seikkailuistamme kesällä… —»

Sedän iso kultakello oli ollut ihailuni esineenä siitä asti, kun se houkutteli minua astumaan ensi kertaa omin jaloin poikki lattian. Se oli vanhanaikainen lyövä taskukello, vain kerran kuukaudessa vedettävä. Parikymmentä vuotta sitten se itse oli saanut lyönnin — puukoniskun —, joka oli täydelleen läväissyt sen pyöreän ruumiin. Samassa tilaisuudessa se heitti henkensä omistajansa hengen edestä. Sedän vanhalta palvelijattarelta sain nyt tietää, että setä vuosi sitten oli lähettänyt kellon Englantiin, jossa koko sisusta oli tehty uudestaan ja kuoret korjattu. Itse oli eukko nähnyt minun nimeni ulkokuoressa, kun »vanha kamreeri» aina kuukauden ensimmäisenä päivänä veti kelloa. Kello oli eukon allakkana. Mutta kaksi viikkoa sitten, kun kamreeri joutui vuoteen omaksi, oli kello eräänä aamuna poissa, eikä sitä ollut sen jälkeen nähty. Eukko oli tästä kovin huolissaan, sillä hän tiesi, että yksin kellon korjaus oli maksanut »paksun pakan seteleitä». Lohdutin nyt eukkoa sillä, että kultakello oli kamreerin omilla teillä ja kyllä löydettävissä.

Olen kertonut sedän kellosta siitä syystä, että tämä kirja olisi ilman sitä arvatenkin jäänyt kirjoittamatta: kellotta en olisi ehkä sedän kertomustakaan käsiini saanut.

Sedän papereita selaillessani olin koko ajan kuullut kellon napsetta, mutta luulin sen kaikuvan viereisestä huoneesta. Nyt rupesin kuuntelemaan tarkemmin ja huomasin napseen tulevankin sedän isosta lipastosta. Hänen kellonsa oli siis vedettynä, ja napseen johdolla luulin heti löytäväni kyseisen salalaatikon. Setä, joka oli erinomainen puuseppä, oli itse tehnyt lipaston ja, paljon joutoaikaa kun hänellä oli, varustanut siihen suuren määrän salalaatikoita ja -kaappeja. Suurimmasta kaapista ilmestyi, jos sattui tulemaan vieraita, pari salaperäistä nelikulmaista pulloa, jotka sedän tiedonannon mukaan sisälsivät linnunmaitoa eli voimantasoitustippoja, erästä apteekin lääkettä, joka tekee heikon väkeväksi ja väkevän heikoksi.

Luulin tuntevani sedän lipaston kaikki salaisuudet. Oudoksuin siis sitä, että kultakello oli laatikossa, joka oli muka minulle tuntematon, ja päätin heti ottaa asiasta selon.

Poistin ensin kaikki vetolaatikot ja irroitin laskulevyn. Sen saranat oli näet tehty siten, että levy oli irroitettavissa, jolloin suurimman salalaatikon kansi saatiin poistetuksi. Sitten poistin laatikko laatikon jälkeen koko sisustuksen ja aukaisin kaikki minulle ennestään tutut salalaatikot. Muuta en löytänyt kuin huolellisesti suljetun, osoitteella varustetun kirjekimpun. Lyijykynällä oli setä vapisevin käsin kirjoittanut: »Jos vastaanottaja ei elä enää, kun nämä kirjeet löydetään, on kirjeet lukematta poltettava.» Vastaanottajan tunsin hyvin, hän oli kuollut samana päivänä, jona lähdin sedän hautajaisiin. Kirjeet oli siis hävitettävä. — Koulupoikana ollessani olin monta kertaa sedältä pyytänyt jotakin noista vanhoista postimerkeistä, mutta aina turhaan. Kirjekuoret olivat kaikki frankeerattuja, siis sellaisia, joitten postimaksumerkintä on itse kuoreen leimattu. Kun kuorten joukossa oli yli kolmekymmentä 20:n kopeekan merkkiä, punaisia ja mustia, kaikki erinomaisessa kunnossa, en katsonut olevani oikeutettu niitä hävittämään, vaan laitoin uuniin tulen, poltin kaikki kirjeet ja lähetin kuoret luotettavan postimerkkikauppiaan välityksellä myytäviksi. Sedän jäljellejäänyt omaisuus, joka melkein kokonaan oli testamentattu hyväntekeväisyyslaitoksille, tuli täten melkoisesti nousemaan.

Nyt kai kohta löytäisin sen salalaatikon, mistä napse kuului. Tässä luulossani erehdyin suuresti. Sillä mihin paikkaan lipastoa hyvänsä painoin korvani, kaikkialle kuului napse samanlaiselta. Hetken perästä luulin kuitenkin huomanneeni napseen lähtevän itse päällislevyn vasemmalta syrjältä. Tarkasti tutkin jokaista pienintäkin saumaa epäilemäni paikan kohdalta. Kaikki turhaan. Ei pienintäkään nappulaa tai ponninta. Aloitin kuuntelemiseni uudestaan. Tunnin perästä olin täysin varma siitä, että kellon naksutus kuului ihan yhtä selvästi oikean kyljen alareunasta kuin päällislaudan vasemmalta syrjältä. Tuo hermostuttava napse oli saattanut minut ihan pökerryksiin. Ja samassa muistin, että juuri tänään oli kuukauden ensimmäinen päivä. Huomenna ei naksutusta ehkä kuuluisikaan enää. Tunsin, että jos tätä turhaa etsintää jatkan, olen huomenna työhön kykenemätön. Ja huomenna on minun pidettävä huutokauppa, missä sedän irtaimisto hajoitetaan kaikkiin ilmansuuntiin. Kello kävi kahtatoista. Riisuin vaatteeni, heittäydyin sänkyyn ja — samassa silmänräpäyksessä nukuin.

Kun sanon »nukuin», en tarkoita, että olisin todellista unta nukkunut, enpä edes »koiran untakaan». Sillä kauheat unennäöt rupesivat minua heti vaivaamaan. Olin kellotehtaassa, ja joka kulmalta raksuttivat kellot niin, että korviani vihlaisi. Äkkiä mahdottoman suuri könniläinen astui paikaltaan seinän vierustalta ja rupesi vakavin askelin lähestymään minua. Osoittimet näyttivät 12, ja alkavasta hyrinästä ymmärsin, että se rupeaa lyömään. Samassa tuli siitä Könnin kuuluisa konekuokkija. Raksahdukset paukkuivat kuin pyssynlaukaukset, ja joka raksahduksella astui hirviö askeleen minua kohti ja kohotti kaamean kuokkansa korkealle ilmaan. En päässyt paikalta liikahtamaan. Kuokkija irvisteli minulle kamalasti ja kohotti viimeisen kerran raskaan aseensa. Mutta ennenkuin tämä ehti päälakeni murskaksi ruhjaista, sain ylenmääräisellä voimanponnistuksella pielukseni heitetyksi miehen kasvoihin. Kuului aika jyrinä, ja koneisto pysähtyi. Seisoin keskellä lattiaa, ja pieluksen olin heittänyt sedän lipastolle. Olin niin valveilla ja pirteä kuin ihminen ikinä voi olla. Rupesin nauramaan itselleni täyttä kurkkua enkä voinut nauruani pidättää, vaikka muistin, että setä muutama päivä sitten oli maannut ruumiina tässä samassa huoneessa. Niin hullunkuriselta tuntui minusta tilani ja unennäköni. Kello oli 12. Olin nukkunut puolen tunnin verran.

Nauruni kuitenkin taukosi yhtä äkisti, kuin se oli alkanut, ja kyyneleet nousivat silmiini. Tunsin äkisti elävästi, ettei ollut päiviä kulunut siitä, kun setä oli ollut tässä huoneessa, vaan että hän oli käynyt huoneessa juuri nyt, ettei ollut kahta minuuttia kulunut siitä, kun hän oli huoneesta poistunut.

Mitenkään en tuntenut voivani nyt nukkua. Puin päälleni uudestaan ja istuuduin sedän nojatuoliin.

Mutta mitä nyt?

Nukkumaan mennessäni olin jättänyt lipaston kaikki laatikot huiskin haiskin lattialle, tuoleille ja pöydille. Ainoastaan laskulevyn olin nostanut takaisin paikalleen, pannut saranoilleen ja lukinnut. Nyt olivat kaikki sekä isot alaosaston laatikot että yläosaston pikkulaatikot laskulevyn takana tarkoin paikoillaan lipastossa. Yksi ainoa pieni salalaatikko, juuri se, joka oli erikoisen vaikeasti löydettävissä, oli osaksi vedetty auki. Laskulevy oli laskettu alas. Sen päällä oli sedän kultakello. Se oli pysähtynyt lyönnilleen klo 12.

Sedän kultakello oli siis onnellisesti käsissäni. Mutta käsikirjoitus? —

Panin heti uudelleen maata ja nukuin levollisesti aamuun asti.

Seuraavan päivän huutokauppa oli tapahtuva siten, että kaikki huudot oli maksettava heti käteisellä. Olin varustanut muutamia satoja mukaani ostaakseni yhtä ja toista setävainajan tavaroista. Lipastoa en kuitenkaan ollut uskaltanut ajatella, kun hyvin tiesin sen tulevan kalliiksi, koska se oli kauttaaltaan kallisarvoisista puulajeista tehty ja taiteellisilla leikkauksilla koristeltu. Päätin kuitenkin, etten laske sitä menemään toisille, jos varani suinkin myöntävät. Järjestin siten, että lipasto oli ensimmäisiä kapineita, jotka myytiin. Eräs talonpoikapohatta huusi heti sata markkaa, ajatellen siten saattaneensa kaikki kilpailijat vaikenemaan. Mutta kun naapuripitäjän nimismies heti jatkoi: kaksi vertaa! poistui pohatta pelistä. Viisin ja kymmenin markoin kasvoivat huudot puoliväliin neljättä sataa, jolloin nuija napsahti ja sedän lipasto oli minun.

Eräs vanha, taitava puuseppä, joka oli koko ajan seisonut vieressäni, onnitteli minua sanoen, että nykyajan hintojen mukaan ei kannattaisi tuommoista tehdä tuhannellakaan markalla, ja lisäsi, että semmoista ruusupuuta, jota sisusta on, ei saa enää rahallakaan. Moni muu esine, jota olin ajatellut ostaa, oli minun nyt pakko jättää. En katunut kuitenkaan kauppaani, sillä minun täytyi saada selville, missä kello oli ollut ja käsikirjoitus arvatenkin vielä oli kätkettynä. Ennen ei mieleni saanut rauhaa.

Saatuani lipastoni kotiin ryhdyin heti uudestaan sen salaisuuksia tutkistelemaan. Joka ilta, päivätyön loputtua, etsin tuota salaperäistä kätköpaikkaa, yhä vain löytämättä. Eräältä tuttavalta sain lainata isonpuoleisen puuseppäkirjan, jossa kuvattiin ja selitettiin kaikenlaisia salalaatikoita ja niitten koneistoja. Ei mikään näistä selityksistä sopinut minun lipastooni. Eräs puuseppä ehdotti selkälaudan irroittamista kyljistä. Tähän en kuitenkaan tahtonut ryhtyä. Osaksi pelkäsin siten ehkä turmelevani koneistoa, jos oli semmoinen olemassa, osaksi niitä leikkauksia, joilla sekin osa tästä huonekalusta oli varustettu. Lipasto oli näet tarkoitettu seisomaan vasen kylki ikkunan vieressä, jolloin alas laskettua laskulevyä voi käyttää kirjoituspöytänä. — Kuukauden perästä olin perin kyllästynyt kaikenlaisiin huonekalujen salaisuuksiin. Olinpa melkein hieman harmissani setävainajaan, ikäänkuin hänelle ei olisi pitänyt lukea ansioksi sitä, etten kyennyt hänen salaisuuksiaan ilmi saamaan.

Poikani oli useat kerrat väittänyt salaisuuden olevan rautanaulassa, joka oli lyöty alhaalta päin toiseen takajalkaan. Sillä oli silminnähtävästi kiinnitetty jokin tukipuu jalkaan tätä huonekalua tehtäessä, ja kun naulaa ei saatu vedetyksi ulos, oli se katkaistu ja viilattu puun tasalle, ettei se riipaisisi lattiaa. Viilanjäljetkin olivat vielä näkyvissä sekä naulassa että jalassa. Mahdotonta oli, että se olisi missään yhteydessä salaisuuden kanssa.

En saanut pojalta kuitenkaan rauhaa, ennenkuin olin nostanut lipaston kylkeä niin paljon, että hän pistämällä muutamia paksuja kirjoja kyljen alle pääsi vielä kerran naulaansa tarkastamaan. Viereisestä huoneesta näin, kuinka hän monta kertaa veti ulos ennen mainittua pientä salalaatikko milloin enemmän milloin vähemmän ja joka kerta meni — salaperäisesti kuten kissa, joka kyttää hiirtä — naulanpäätä tarkastamaan. Tulipa minultakin kysymään, paljonko laatikko oli ollut silloin auki, kun kultakello oli laskulevylle ilmestynyt. Sitä en kuitenkaan voinut muistaa.

Kun muutaman minuutin perästä palasin huoneeseen, makasi lipaston koko sisustus laatikkoineen kaikkineen keskellä lattiaa, ja poikani seisoi tyhjennetyn lipaston edessä uteliain katsein kopeloiden sen monia pienempiä ja suurempia salakomeroita, joista nyt kuitenkin ehkä puolet olivat tyhjinä. Sedän kertomus oli löydetty.

Nyt ymmärsin, miksi kellon napse oli kuulunut yhtä äänekkäältä, mihin paikkaan hyvänsä painoin korvani. Sekä kyljet että selkä- ja päällislevy olivat näet kaksinkertaiset, noin kahdeksan millimetrin paksuisista laudoista tehdyt. Sisä- ja ulkoseinät oli poikkipienain avulla toisiinsa kiinnitetty, muodostaen siten suuren määrän pienempiä ja suurempia komeroita.

Poikani oli ollut oikeassa. Kun hän ei saanut tietoa, paljonko pieni salalaatikko oli ollut auki, kun kello ilmaantui, oli hän koetteeksi vetänyt sen melkein kokonaan auki ja sitten laskulevyllä lykännyt kiinni, kunnes tämä meni lukkoon. Hän oli osunut oikeaan. Rautanaulan pää oli hävinnyt ja pieni reikä ilmestynyt sen sijalle. Kun hän nyt laski laskulevyn takaisin alas, työntyi koko sisustus hyvällä voimalla kappaleen eteenpäin ja oli käsin vedettävissä paikaltaan, joten kaikki salakomerot paljastuivat.

Kellon ilmaantumista laskulevylle en voi muulla tavalla selittää, kuin että sedän palvelijatar, joka oli täysin luotettava ja uskollinen, mutta utelias, oli onnistunut näkemään, miten setä nuo salakomerot avasi. Kun hän illalla huomasi minun turhaan yrittävän päästä niihin käsiksi, oli hän nukkumaan mentyäni käynyt huoneessa ja ottanut mainitun esineen kätköstään. Hän ei kehdannut minulle ilmoittaa tuntevansa lipaston salaisuuden, kun hän hyvin ymmärsi minunkin tietävän, ettei setä olisi sitä hänelle näyttänyt, mutta ei myös tahtonut totuutta vastaan sanoa, että setä ennen kuolemaansa olisi hänen kauttansa tahtonut minulle asian ilmoittaa. — Täten selittyy sekin seikka, miten sain tuon kuvitelman, että joku oli juuri huoneesta poistunut, ja sekin, että kaikki lipaston laatikot olivat silloin paikallaan, vaikka olin ne illalla lattialle ja tuoleille jättänyt. Jos ainoakaan laatikko ei ollut kiinni työnnettynä paikallaan, paitsi sitä, jonka piti olla auki, pysyi näet koneisto suljettuna eikä tehnyt tehtäväänsä.

* * * * *

Sedän kertomus oli kuten kaikki, mitä hän teki, erinomaisen huolellisesti tehty. En ole kuitenkaan uskaltanut sitä tähän sanasta sanaan jäljentää. Sillä koska setä oli elämänsä ajan ollut nimismies, oli hän niin perin tottunut pöytäkirjatyyliin, että yksin hänen yksityiskirjeensäkin olivat mallikelpoisia pöytäkirjoja. Hän puhui kuin jokainen muu ihminen, olipa usein leikkisäkin seurakumppani. Mutta niin pian kuin hän sai kynän käteensä, heräsi hänessä heti pöytäkirjurinvaisto, ja pykälät seurasivat toisiaan samalla säännöllisyydellä kuin rikosasiain tutkimuksessa. En muista myöskään nähneeni ainoatakaan sedän kirjoittamaa riviä, mikä ei olisi kirjoitettu puoliarkin kokoiselle paperille. Setä tosin itse väitti, ettei hän koskaan käytä muistikirjaa siitä syystä, että hän ilmankin muisti kaikki; mutta minulla oli aina vähäinen epäilys, ettei hän näitä kirjoja hyväksynyt siitä syystä, että niiden koko oli hänelle vastenmielinen.

Kun siis lukiessani sedän kertomusta huomasin, että ensimmäisen §:n ensimmäinen lause päättyi vasta neljännen sivun keskipaikoilla, en ole rohjennut sedän käsikirjoitusta sanasta sanaan käyttää. Mutta jos olenkin uskaltanut sitä jossain määrin toisenmuotoiseksi muodostella, olen kuitenkin vakuuttunut siitä, että seuraavan kertomuksen sisältö on täysin yhtäpitävä löydetyn käsikirjoituksen kanssa. Mitä tapahtumista itse muistan, olen myös kertomukseen liittänyt.

I.

Istuin huoneessani kaksi täyteen ahdettua matkalaukkua vieressäni. Viimeinen tutkinto oli suoritettu, ja kandidaattikirja oli matkalaukussa hyvin suojeltuna. Täysihoito oli maksettu ja jäähyväiset sanottu. Vielä oli kuitenkin tunnin aika junanlähtöön.

Silloin kuulin kirjeen putoavan kirjelaatikkoon. Se oli minulle, ja pelkäsin jo pahoin saavani jonkin toimitettavan, mikä estäisi minua tänään lähtemästä. Näin onnettomasti ei ollut kuitenkaan asia. Kirje, joka oli sedältä, kuului näin:

Riitalammilla, 13 p. huhtikuuta.

Kunnon Veli!

1 §.

Niitten seikkain johdosta, joita täällä Riitalammilla kahtena viimeksi kuluneena vuotena on tapahtunut ja joista minun ei tarvitse sinulle seikkaperäisempiä tietoja antaa, koska ne ovat sinulle jo entuudesta hyvin tutut, sekä jotka ovat Riitalammin pitäjän kaikissa rauhallisissa ja lainkuuliaisissa asukkaissa herättäneet pelkoa ja kauhua, minkä johdosta Riitalammin pitäjän äänioikeutetut kuntalaiset ovat, sittenkuin laillisessa kuntakokouksessa on asiasta keskusteltu ja lain voiman saanut päätös tehty, hallitukselle valtuutetun asiamiehen kautta jättäneet anomuksen, että hallitus ryhtyisi toimenpiteisiin, jotka turvaisivat pitäjäläisiä hengen, vapauden ja omaisuuden puolesta, ja sittenkuin nimismiehenvirasto on hallituksen vaatimuksesta antanut lausuntonsa kyseisen alamaisen anomuksen johdosta, puoltaen täysinoikeutettuna kuntalaisten pyyntöä ja nimismiehenviraston puolesta lisäten, että asian pikainen ratkaisu on paikkakunnan rauhallisuudelle ja edistymiselle elinehto, ja sittenkuin hallitus oli minulta kysynyt, suostuisinko minä ja minkälaatuisilla ehdoilla ryhtymään yllämainittuihin paikkakunnan rauhalliselle edistykselle tarpeellisiin toimenpiteisiin, vai olisiko asialle edullisempaa, että hallitus tähän toimeen määräisi jonkun nuoremman, jossain hallinnollisessa virastossa palvelevan virkamiehen, johon hallituksen armolliseen kysymykseen alamaisesti vastasin tuntevani luullakseni paikkakunnan oloja, hoidettuani yli kolmekymmentä vuotta kruununnimismiehen virkaa tässä Riitalammin nimismiehenpiirissä paremmin kuin joku nuori, kokematon virastoissa palveleva ylimääräinen virkailija, — on hallitus, vapauttaen minut tämän kuun 15. p:stä toistaiseksi, ei kuitenkaan pitemmäksi ajaksi kuin kuudeksi kuukaudeksi, Riitalammin nimismiehenpiirin kruununnimismiehentoimen vakinaisista tehtävistä määräten samalla kertaa apulaiskamreeri A. Stiernstrandin näitä toimia hoitamaan, tämän ohessa antanut minulle määräyksen ryhtyä niin pian kuin mahdollista toimenpiteisiin noitten rauhanhäiritsijäin kiinniottamiseen ja lailliseen edesvastuuseen saattamiseksi, myöntämällä minulle samalla määrärahan ja valtuuttaen minut hankkimaan ja palkkaamaan tämmöiseen toimeen sopivia apumiehiä harkintani mukaan.

2 §

Tämän armollisen hallituksen minulle antaman määräyksen mukaan olen asiaa nyt juurta jaksain harkinnut ja sitä tunnollisesti ja seikkaperäisesti punnittuani sekä sanomalehdistä huomattuani, että olet juuri tutkintosi suorittanut ja että olet siis esteetön tähän tehtävään ryhtymään, antanut seuraavan välipäätöksen:

Filosofian kandidaatti Karl Albinus Taninkalma ja renki, vanginkuljettaja Vilhelm Janhunen määrätään täten apumiehinä seuraamaan Riitalammin pitäjän nimismiestä ja uskollisesti häntä auttamaan kaikissa niissä toimissa, jotka tarkoittavat niitten rosvojen kiinniottamista, jotka parina viimeksi kuluneena vuonna ovat mainitussa pitäjässä ilkitöitä harjoittaneet, josta toimestaan saakoot palkkion sekä vapaan ylläpidon niin kauan, kuin heidän toimensa kestää.

Joka tähän päätökseen ei tyydy, tehköön laillisen valituksen asianomaiseen paikkaan ennen 30 päivän kulumista tästä tiedon saatuansa. Riitalammin kruununnimismiehen viraston kansliassa, 11 p. huhtikuuta.

Hallituksen määräyksestä
K. P. T.
Kruununnimismies.

3 §

Ole nyt, Veli hyvä, niin kiltti, että niin pian kuin mahdollista annat minun tietää, otatko määräyksen vastaan vai aiotko tehdä valituksen; sillä kun toimeen olisi astuttava niin pian kuin suinkin, tahtoisin heti ryhtyä valmistuksiin, ja harras toivoni olisi saada juuri sinut apumiehekseni tässä paikkakunnallemme niin perin tärkeässä asiassa.

Uskollinen setäsi.

Kirje ei ollut aivan loppuun luettu, ennenkuin mieleeni johtuivat ymmärtäväisen Pietarin sanat »Hirvenhiihtäjistä»:

»…juuri nyt aikees luontuu, käy kuin juusto se kaavaan uurtoja myöten.»

Olin kehoituksesta ottanut kootakseni yliopiston kokoelmia varten lintujen sekä muitten eläinten nahkoja ja olin tämän tähden ajatellut kesäksi hankkia asunnon jostakin syrjäisestä metsäkylästä, josta päin lähtisin pitemmille ja lyhyemmille metsästysretkille. Asianomainen professori oli minulle hankkinut, paitsi ehdottomasti tarpeellista lupaa ampua rauhoitetullakin ajalla riistaa, kaikki välttämättömät säilyttämisainekset sekä muut toimeen tarvittavat kojeet. Jos siis setä katsoisi käyvän päinsä yhdistää yliopiston määräämän tehtävän hänen omaan määräykseensä, oli kaikki hyvin. Päinvastaisessa tapauksessa tulisi hän varmaan muitta mutkitta vapauttamaan minut omasta määräyksestään.

Kello 6 aamulla kolmantena päivänä tämän jälkeen koputin hiljaa sedän oveen. »Sisään!» kuului ankara ääni. Setä ei koskaan ollessaan itse kotona pitänyt kamarinsa enempää kuin porstuankaan ovea lukittuna. Astuin siis muitta mutkitta huoneeseen, jossa setä paraikaa joi aamukahviansa vuoteessa, kuten siihen aikaan oli tapana. Sanoin: »Hyvää huomenta», johon setä vastasi: »Jumal' antakoon. Istu penkille.» Heti minun jälkeeni tuli sedän renki, jo mainittu Vilhelm Janhunen, sanomaan hyvää huomenta ja pyytämään »päiväkäskyänsä» saaden saman vastauksen ja saman käskyn kuin minäkin.

Ville, hyvä ystäväni ja riitaveljeni, oli noita Pohjanmaalta Karjalaan muuttaneita miehiä, jotka sydän-Karjalassakin puheessaan ja tavoissaan pysyivät pohjalaisina. Hän oli palvellut Suomen kaartissa kymmenen vuotta ja sedän renkinä kaksikymmentä vuotta, oli jo ikämies, mutta vielä täysissä voimissa. Itse hän ei tahtonut puhua voimistaan, mutta setä väitti, ettei ainakaan Riitalammilla ollut sitä miestä, joka olisi Villen kumoon pannut — eikä naapuripitäjissä myöskään. Puhui ja vastasi isännälleen mieluimmin sotilaan tavalla. Riitalammin ja naapuripitäjien metsiä, järviä, jokia ja vuoria ei tuntenut kukaan niinkuin hän, sillä hän oli pienestä pojannalkista kahdenteenkymmenenteenviidenteen ikävuoteensa elättänyt itsensä yksinomaan metsästämällä ja kalastamalla. Riitalammin roistojoukon jäljillepääsyasiassa luotti setä täydellisesti Villen metsästäjänvainuun. Ja tämä luottamus Villeen ei pettänyt.

Ville ja minä olimme sinutelleet toisiamme siitä asti, kun olin ratsastanut hajareisin Villen jalkapöydällä. Tämä hyvä suhde jatkui, kun Ville minulle opetti »nahkapoikain äksiisiä» ja myös ylioppilaaksi tultuani, sillä Ville ei pitänyt piimälakkeja kovin korkeina herroina. Nyt hän kuitenkin puoleksi arastellen kysyi minulta, oliko maisteri kuinkakin korkea herra. Selitin hänelle, että Ruotsissa sinuttelee talonpoikainen mies itse kuningastakin. Tämä ei ollut toki Villen mielestä sopivaa, sillä, arveli hän, kunnia sille, jolle kunnia tulee, ja kuningas on hänkin virkamies. Ville itse ei ollut mikään tavallinen renki vain, vaan hän oli myös pitäjän nimismiehen apulainen, eivätkä häntä isäntämiehetkään tavallisesti sinutelleet saatikka sitten tavalliset moukat. Enempää ei asiasta puhuttu, — Ville jo ymmärsi yskän ja tiesi, että välit pysytetään entisellään.

Setä oli kahvinsa juonut ja puki paraikaa päällensä. Meillekin tuotiin kahvia sedän huoneeseen, mikä Villen mielestä ennusti jotain tähdellisempää.

Setä ei ollut vielä mitään virkkanut. Nyt hän kääntyi minuun ja sanoi äänellä, jonka piti muka olla tyytymätön:

— Ole tervetullut, vaikka olet minulta yhden virkakirjeen turmellut. Ja tärkeän kirjeen. Mikä tuuli sinut toi noin nopeasti tänne?

— Sedän käsky.

— Älä hulluttele, et sinä ole minulta vielä mitään käskyä saanut. Olisit odottanut Helsingissä vielä pari päivää, niin olisit saanut minulta kirjeen.

— Sainhan minä jo yhden, kolme §:ä sisältävän. Ja kun setä tahtoi, että vastaus olisi annettava niin pian kuin mahdollista, lähdin tuntia sen jälkeen kuin minulla oli kirje kädessäni, ja olen matkustanut yöt päivät ja saan ilmoittaa olevani valmis lähtemään heti, kun olen tämän kahvin vatsaani saanut.

— Ei niin kiire, ettei lähtemään kerkeä. Ei tänään vielä lähdetä.
Suostut siis ehdotukseeni?

Selitin nyt sedälle asiani ja sanoin, että jos hän katsoo voivansa minua käyttää, vaikka minulla on toinenkin tehtävä, tulen mielelläni. — Vai mitä sinä, Ville, siihen tuumit?

— Elää koira yhden isännän, kahden kuolee.

— Enpä minä aiokaan tällä matkalla koiran virkaan ryhtyä. Minulla on kaksi virallista määräystä, toinen yliopistolta saatu, toinen lailliselta nimismieheltä.

Setä samassa lopetti Villen ja minun sananvaihdon määräämällä, että me kumpikin erikseen tekisimme luettelon eväistä ja kaikista niistä esineistä, mitkä luulimme matkalla tarpeellisiksi edellyttäen, että olimme pakotetut oleskelemaan useita kuukausia yhtä painoa erämaissa.

II.

Se tehtävä, johon setä hallituksen kehoituksesta nyt oli ryhtynyt, ei ollut mitenkään helppo. Rosvojoukkoon, jonka toiminta oli lopetettava, kuului kuusi miestä, kaikki pelottomia täysverisiä roistoja. Väitettiin, ettei mukaan otettu ketään, joka ei ollut ainakin yhtä ryöstömurhaa tehnyt. Ja johtaja oli, sellainen kävi kansassa puhe, seitsemän miehen surma.

Tämä johtaja, jonka nimi oli kirkonkirjoissa Jaakob Hahne, oli koko joukosta ainoa, joka oli Riitalammilta kotoisin. Hän oli yleisesti tunnettu nimellä Kyttyrä-Jaska, mutta rikostoverit kutsuivat häntä »mestariksi». Hän oli jo kuudenkymmenen ikäinen ja, kuten hänen lisänimensä osoitti, kyttyräselkä. Ruumiinviastaan huolimatta hän oli voimakas mies, kaikkiin rikoksiin ja paheisiin harjaantunut. Rikostoveritkin pelkäsivät häntä hänen tavattoman julmuutensa ja nurjamielisyytensä tähden. Omin käsin hän oli surmannut kaksi entistä toveriaan, kun nämä eivät olleet empimättä totelleet hänen käskyään.

Tämän miehen rikostovereista oli yksi, Iso-Iivana, venäläinen, muut kaikki suomalaisia. He olivat oleskelleet näillä seuduin jo pitkät ajat ja tunsivat olot Venäjän puolella yhtä hyvin kuin rajan tälläkin puolella. Venäjän puolelle he eivät ulottaneet ryöstöretkiään, vaan kulkivat siellä yksinomaan myymässä saalistaan, joilla matkoilla välistä olivat kuukausia paikkakunnalta poissa. Mutta juuri kun ihmiset alkoivat toivoa, että joukkue oli jo ainaiseksi poistunut, osoitti jokin uusi ilkityö, että miehet olivat palanneet takaisin ryöväyksiänsä jatkamaan.

Kolmatta vuotta jo oli Kyttyrä-Jaskan joukko pitänyt riitalampilaiset ja naapuripitäjien asukkaat raskaan hirmuvaltikkansa alaisina. Setä oli monta kertaa ollut heidän jäljillään, mutta nopea pakeneminen rajan yli oli joka kerta pelastanut heidän nahkansa. Ilkitöittensä mitan he olivat edellisenä talvena täyttäneet kukkuralleen viedessään Riitalammin naapuripitäjän rikkaimmasta talosta erään lumimyrskyn aikana kaikki arvotavarat ja talon omilla hevosilla kuljettaneet ne mukanansa. Aamulla löydettiin talon väki kukin eri paikalta lujasti köytettynä. Ketään ei ollut tapettu, mutta talon ainoa tytär ja eräs nuori palvelustyttö olivat kadoksissa. Palvelustytön laskivat roistot seuraavana syksynä puolikuolleena irti, mutta talon tytär oli jo kesällä heidän rääkkäyksistään kuollut. Kolmen pitäjän nimismiehet olivat ryöstön jälkeen olleet ajamassa Jaskaa ja hänen miehiänsä takaa, mutta jatkuva lumituisku teki kaikki järjestysvallan yritykset turhiksi. Setä ei ollut kuitenkaan palannut toisten kanssa, vaan jäi yksin jatkamaan takaa-ajoa rajan toiselle puolelle. Täällä hän oli lopulta tavannut Jaskan ja Ison-Iivanan, jotka olivat palanneet kuultuaan, että vain yksi ainoa mies oli heidän jäljillään. Setä tuli vuorostaan takaa-ajetuksi, ja eräässä talossa, jossa asui rosvojen ystäviä, tapahtui yhteentörmäys. Setä pelastui revolverin avulla, roistoilla kun ei ollut tässä tilaisuudessa ampuma-aseita. Sekä Jaska että Iivana olivat tulleet »merkityiksi», ja elleivät olisi olleet ystävien luona, olisivat varmasti joutuneet kiinni.

Syksyllä palannut tyttö kertoi, että kun Jaska ja Iivana taas yhtyivät toveriensa joukkoon, oli Jaskan oikeasta kädestä puuttunut kaksi sormea. Hän oli tovereille sanonut hankkivansa sellaisen pistoolin, joka laukaistaan peukalolla. Ja kun tyttö laskettiin irti, oli Jaska käskenyt hänen viedä sellaiset terveiset, että hänellä on nimismieheltä vähäisen kipurahoja vaadittavana ja ensi kerralla, kun he tapaavat toisensa, on nimismies matkustava paikalta pois jalat edellä, maaten selällään kärryjen pohjalla.

Eräällä kulkurimiehellä, jota yleisesti pidettiin Jaskan urkkijana, lähetti setä vastatervehdyksensä, ettei hänen ovensa ollut vielä ikinä ollut siten lukittuna, ettei ollut avainta suulla. Mutta jos Jaska ei aikonut kuolla kuin yhden kerran, sopisi hänen vielä hioa ymmärrystään, ennenkuin kävisi nimismiestä tervehtimässä. Hänellä oli itsellään nimismiehen vieraskäynti odotettavana.

III.

Aamupäivällä oli sedällä vielä tehtävien luovuttaminen sijaiselleen, mutta heti päivällisen jälkeen hän vaati Villeltä ja minulta matkatarpeitten luettelot. Villen luettelo oli saanut tämän muodon:

»Kuudet käsiraudat ja yhdet jalkaraudat.»

Setä nauroi nähdessään Villen luettelon.

— Etkö aio ollenkaan ottaa tupakkaa ja tulitikkuja? Ja entä ruokaa sitten?

— Kyllä, herra komisarius, mutta muistanhan minä nuo kirjoittamattakin. Mutta kun kiinniotettavia miehiä on kuuteen asti, olisi hullua, jos virkani arvomerkit loppuisivat kesken.

— Mitä eväitä olet ottanut?

— Kuormaan olen pannut kaksi säkkiä ruisjauhoja, kaikki reikäleivät mitä talossa oli, puolnelikon silakoita, voita, sianliikkiön, suolapussin ja korvollisen hapanta kaalia. Kun kalastamalla eletään, niin eiköhän tämä särpimeksi riitä?

Setä oli hyvin tyytyväinen Villen ruokalistaan, mutta minä en voinut olla kysymättä, mitä hän kaalikorvolla tarkoitti.

— Kaali se on kesällä hyvää, kun sitä osaa hyvin hoitaa.

Ville oli suuri kaalin ystävä ja osasi mieliruokaansa niin hoitaa, että se oli hyvää läpi vuoden.

Setä vielä lisäsi useita höysteitä, joista Ville ei ollut välittänyt, sekä ryynejä ja herneitä. Minunkin luettelostani lisättiin yhtä ja toista, ja Villen vankkurit tulivat jotenkin raskaasti kuormatuiksi.

Seuraavana aamuna ani varhain lähdimme kahdella hevosella matkalle. Maantiematkaa ei ollut kuin vähän kolmatta penikulmaa erääseen taloon Sitkajoen rannalla. Sieltä aikoi setä kulkea Sitkajokea ylös kaksi penikulmaa, jolloin tullaan Sitkajärvelle, joka on runsaasti kolmen penikulman pituinen. Sitkajärven pohjoiseen päähän laskee Latvajoki niin jyrkkänä koskena, ettei sitä voi laskea veneellä eikä sauvomalla nousta. Sitkajoen, Sitkajärven ja Latvajoen itäinen ranta on ihan asumatonta seutua. Sankat metsät, liejuiset rämeet ja jyrkät vuoret vaihtelevat. Seutua sanotaan Sadanvirstan korveksi. Jossain paikassa tässä korvessa arveltiin Kyttyräisen joukkokunnan piilopaikan olevan. Kun seutu oli ammoisista ajoista ollut pahassa huudossa, ei kukaan sielläpäin kulkenut, emmekä siis myöskään voineet saada juuri ollenkaan tietoa seudusta. Se vain tunnettiin, että Latvajoki oli erinomaisen kalaisa, ja samaten myöskin Sitkajärven pohjoinen pää, johon Latvajoki laskee. Tämä tieto ilahdutti suuresti Villeä, joka tiesi, että muonavarain hankkiminen suureksi osaksi tulisi riippumaan kalastamisesta.

* * * * *

Sitkajoen rannassa kellui jo sedän iso, melkein uusi kolmihankainen, joka oli jo viime rekikelillä tänne tuotu, ja tunnin perästä olivat kaikki matkakapineemme hyvässä järjestyksessä veneen pohjalla.

Talon väki arveli, ettemme moneen viikkoon saisi kuulla mitään Kyttyräisen miehistä, sillä kuuleman mukaan oleskeli ainakin neljä heistä tätä nykyä Venäjän puolella tavaroita kaupittelemassa. Kyttyrä-Jaska itse oli luultavasti talonvartijana kotona. Hänellä näet ei ollut tapana itse lähteä mukaan noille rajantakaisille matkoille, mutta hän ei myöskään ikinä ollut yksin liikkeellä asutuilla seuduilla. Mutta missä osassa Sadanvirstan korpea heillä oli asumuksensa, siitä talonväellä ei ollut mitään tietoa ja jos heillä olisi ollutkin jokin aavistus siitä, eivät luultavasti olisi uskaltaneet sitä meille ilmoittaa. He olivat eläneet alituisessa pelossa, että joukko kävisi heilläkin ryöstöretkellä, mikä olisi ollut helppo asia, kun heillä ei ollut naapureita lähempänä kuin kahden penikulman päässä.

Mutta edellisenä kesänä oli Kyttyrä-Jaska itse, ja vastoin tapaansa yksin, käynyt heidän talossaan ja tarjonnut heille »ikuisen rauhan» ehdolla, että talo vuosittain maksaisi hänelle kaksi tynnyriä rukiita ja että talonväki sitoutuisi olemaan urkkimatta, missä hän ja hänen miehensä pitivät asuntoa. Isäntä oli suostunut tähän välipuheeseen, jonka Jaska oli luvannut tehdä vaikka kirjallisestikin ja kahden todistajan läsnä ollessa. Vielä hän oli luvannut, että isäntä saisi viedä sen vaikka käräjiin tuomarin vahvistettavaksi. Ei suostunut kuitenkaan tulemaan itse mukaan nimikirjoitustaan vahvistamaan. Sanoi tuomarin kyllä muutenkin tuntevan nimikirjoituksen. Ainakin, oli Jaska lisännyt, vanha laamanni tuntee, jos tulee itse käräjiä istumaan. Hän on minulle ennenkin vahvistanut kahdentoista vuoden sepelinhakkuusopimuksen Kakolan isännän kanssa. Ja oikein mahtoi kirjoittaa, koska sekä hovioikeus että senaatti hyväksyivät. Jaska oli luvannut »kaplatsoonin» loputtua tulla laamannille kirjoituspalkkaa maksamaan, mutta laamanni oli vain nauranut ja sanonut saaneensa ennenkin monta samanlaista hyvää lupausta ja kuitenkin aina jääneensä palkatta.

Isäntä kertoi kysyneensä, miksei Jaska ollut laamannin puheilla myöhemmin käynyt. Jaska oli siihen vastannut aikoneensa joukkonsa kanssa eräänä myrskyisenä syysyönä käydä, mutta Iso-Iivana oli kieltäytynyt tulemasta mukaan. Hän oli kuullut, että tämä herra omisti semmoisen pyssyn, jolla ampui kaksitoista laukausta peräkkäin välillä lataamatta. — Jaska oli kyllä myöhemmin sattumalta tavannut laamannin metsässä, mutta laamanni oli hänet huomannut ennenkuin hän laamannin, ja hänellä oli myös ollut se sama hirmupyssy kädessään. Hän oli kohta tähdännyt Jaskaa ja käskenyt tämän juosta niin paljon kuin koivista lähti; muuten tulisi siinä paikassa kuolemaan mies saappaat jalassa. Ja Jaska sanoi juosseensa.

Jaska oli lisännyt, ettei hän oikeastaan ollutkaan laamanniin suuttunut.
Täytyihän tämän niin tuomita kuin virkansa vaati.

Setä nuhteli isäntää siitä, että hän oli ryhtynyt välipuheeseen roiston kanssa, ja selitti, ettei tämmöinen välipuhe ole mitenkään laillinen.

— En tiedä, sanoi isäntä, onko se niin laillinenkaan, mutta ainakin tähän asti on Jaska sen pitänyt kuin mies.

— Annoitko todella tuolle ryövärille kaksi tynnyriä rukiita?

— Annoin kuin annoinkin. Ja kukkuramitalla mittasin aitasta. Jaskalla oli itsellään säkit, ja vielä autoin veneeseen kantamaan.

Minä en oikeastaan voinut isäntää moittia. Kun yhteiskunta ei voinut häntä suojata, hankki hän itse väellensä elämismahdollisuuden, kuten parhaiten ymmärsi. Mutta Ville löi isäntää olalle ja sanoi:

— Vai on Jaska pitänyt sanansa kuin mies. Luottakaa te vain
Kyttyrä-Jaskan lupauksiin!

Ville ei pitänyt tämän talon väestä.

Olimme käyneet talossa kahvia juomassa. Tämän tehtyämme rupesimme lähtöä puuhaamaan. Venesatamalle mennessämme lyöttäytyi talon vanha ukko minun seuraani. Hän huomasi kai esiintymisestäni, etten ollut ennen tämmöisissä hommissa mukana ollut.

— Ottakaa te, nuori herra, sanoi hän, tehtäväksenne tällä matkalla ottaa selkoa Latvasaaren kuninkaan hovilinnasta.

Kysyvän katseeni johdosta hän kertoi seuraavaa:

»Latvajoella on ennen aikaan ollut oma kuningas. Ja hänen hovilinnansa pitäisi olla eräällä saarella, jota on sanottu Latvasaareksi. Tämän hovin tai linnan — kumpi se sitten onkaan — hän on itse poikansa avustamana rakentanut, ja on, sanotaan, asunut ja elänyt siinä vielä viime vuosisadan alussa. Hän oli kuninkaallista sukua, mutta jonkin kapinallisen teon tähden hänet oli karkotettu omasta maastaan. Silloin hän on ottanut mukaansa kaikki äärettömät sodissa kootut aarteensa ja purjehtinut laivalla Suomeen. Viipurinlahdessa on astunut maihin ja talven tultua ostanut kaksikymmentä hevosta ja rekeä ja lähtenyt tavaroineen ja miehineen sinne päin, missä nyt käy raja Suomen ja Venäjän välillä. Täältä hän on löytänyt mieluisan paikan eräällä saarella, johon on vienyt omaisuutensa; miehensä hän on lähettänyt takaisin. Miehet ovat seuraavana keväänä purjehtineet Viipurista pois ja ryhtyneet merirosvoiksi vierailla vesillä. Mutta monet vuodet he ovat joka kesä palanneet ja vieneet herralleen ryöstetyt aarteensa ja taas poistuneet uusia kokoilemaan. Monen vuoden jälkeen heidän laivansa on joutunut haaksirikkoon, ja sen ajan perästä Latvajoen kuningas ei ole ollut missään tekemisissä toisten ihmisten kanssa. Linnaansa lie kuollut poikinensa, mutta missä linna on, sitä ei kukaan nykyajan ihminen tiedä.»

Ukon kertomukseen en kiinnittänyt paljon huomiota. Tärkeämmät tehtävät täyttivät nyt ajatukseni. Kohteliaisuudesta utelin kuitenkin ukolta, eikö hän mitään enempää tuosta hovilinnasta tietänyt. Ukko selitti silloin uskovansa, että linna oli jollakin saarella Sitkajärven pohjoisessa osassa. Tuon salaperäisen herran todellisesta olemassa olosta hän näytti olevan täysin vakuuttunut. Ja kun hän luuli minusta saaneensa asiaa harrastavan kuulijan, hän kertoi vielä salaperäisesti kuiskaten minulle seuraavaa:

»Olen itse kerran elämässäni ollut Latvajoen kuninkaan läheisyydessä. En tosin saanut häntä nähdä, mutta niin lähellä olin, että sekä näin että kuulin hänen jumalatonta menoaan. Kymmenvuotiaana otti isäni minut mukaansa kalastusretkelle Sitkajärvelle. Eteläosassa järveä ei ole kaloja, mutta pohjoinen ranta on kalaisa. Sinne aikoi isä soutaa. Hän ei näet uskonut kansan kertomuksiin, ettei ole luvallista mennä järven pohjoiseen osaan. Järvenpinta oli rasvatyyni. Kun olimme vielä noin puolen penikulman päässä pohjoisesta rannasta, näin rannalla edessämme pienen pilven, ja samassa lensi veneen viereen veteen jokin esine semmoisella voimalla, että vesi purskui yli koko veneen, joka rupesi ankarasti liikkumaan. Kastuin läpimäräksi, ja veneeseen oli tullut ainakin pari korvollista vettä. Isäni, joka souti ja siis istui selin pohjoisrantaan, käänsi veneen niin nopeasti, että minä, joka olin veneen perässä noussut seisomaan, keikahdin kumoon ja syöksyin suin päin järveen. Isäni sai minua tukasta kiinni, ja samassa, kun hän nosti minut veneen laidan yli, kuului niin hirvittävä jyske, ettei paljon puuttunut, ettei hän pudottanut minua toista kertaa järveen.

Isäni ei tiennyt mitä ajatella, kun samassa pilvi uudistui, suhahtava ääni kuului ja vesi takanamme nousi korkealle ilmaan. Kun pamaus taasen uudistui, nousi isäni seisomaan, pui nyrkkiään sinne päin, missä pilvi näkyi ja kirkaisi kamalasti suuttuneella äänellä:

'Nuo laukaukset tulen sinulle vielä maksamaan!'

Mutta kun tuli vielä kolmas laukaus, joka särki veneen keulan, souti isä voimiensa takaa rannalle päin, kunnes pääsi suojaan erään niemen taakse. Kun isä oli tyhjentänyt veneen ja saanut keulan kutakuinkin korjatuksi, kertoi hän minulle, että se, jota sanottiin Latvasaaren kuninkaaksi, oli meitä kanuunalla ampunut ja että hän nyt jo toisen kerran oli ajanut hänet pois tämän omalta alueelta ja estänyt häntä kalastamasta taloon kuuluvassa järvessä. Ja sen lisäksi, sanoi isä, on tuo pakana ruvennut minulta lupaa kysymättä asumaan minun maallani ja kalastaa mitään vuokraa maksamatta minun kalavesilläni. Isä lisäsi aikovansa itse pian käydä laittomalta anastajalta vuokraa kantamassa.

Yöllä soudimme kotiin takaisin.

Isäni kävi jo seuraavana päivänä kirkonkylässä sekä nimismiehen että itse tuomarin puheilla. Pari päivää hän sitten istui kotona talonpapereita ja talonkarttoja tutkimassa, mutta mitään työtä ei tehnyt. Sitten hän laittoi viikon eväät konttiinsa, latasi molemmat pyssynsä, hyväili minua, mitä hän ei ollut ikinä ennen tehnyt ja sanoi nyt lähtevänsä veronkantomatkalle. Sen lisäksi, sanoi isä, on minulla itselläni myöskin vähäisen maksettavaa tuolle vieraalle herralle. Tällä kertaa isä ei lähtenyt veneellä, vaan jalkaisin. Jos äitini olisi elänyt, olisi isä arvatenkin jättänyt veronkantomatkan tekemättä. Minä en uskaltanut mitään sanoa. Itkin vain. Herran haltuun, poikaseni, sanoi isä ja lähti matkalle pyssy olalla, toinen kainalossa.

Takaisin ei palannut.

Olin kymmenvuotias, kun tulin talon isännäksi. Talo jäi autioksi, ja minä lähdin kirkonkylään paimenpojaksi. Kuusitoistavuotiaana palasin takaisin, ja kaikki oli tuvassa samassa kunnossa kuin lähtiessäni. Mutta peltotilkkuset oli uudestaan kuokittava. Ja kuten herra itse näkee, tullaan talossa nyt, Jumalan kiitos, taasen hyvin toimeen. Monta kertaa on minulla ollut vahva halu lähteä isäni jälkiä etsimään, mutta en ole koskaan voinut mieltäni siihen rohkaista, ja mitäpä jälkiä olisi vuosikymmenien kuluttua enää löytynytkään. Pari ruostunutta pyssynpiippua ehkä, mutta kukapa ne suuresta erämaasta löysi. En ole myöskään ikinä kuullut, että kukaan olisi noitten tapahtumien jälkeen Sitkajärvellä kulkenut. Siikajoella olen aina vapaasti kulkenut, mutta järvensuusta olen joka kerta takaisin kääntynyt.»

Vasten tahtoani oli loppupuoli vanhuksen kertomuksesta minuun tehnyt syvän vaikutuksen. Otaksuin, että poika oli kalastusretkellä veneeseen nukkunut ja ampumiset uneksinut. Mutta isän kostoretki antoi tapahtumille jonkinlaisen todellisuuden varjon ja pani mielikuvitukseni oudosti liikkumaan. Olin kuitenkin muutaman päivän perästä unhottanut koko jutun.

Ukon jutellessa olimme saapuneet venevalkamaan talonväen seuraamina. Setä oli isännän kanssa sopinut hevosien viemisestä takaisin; vankkurit ja sedän kiesit jäivät taloon. Veneeseen astuessamme sanoi isäntä sydämestään toivovansa meille menestystä matkalle ja lisäsi, että meidän menestyksemme tulee vähentämään talon verot puoleksi siitä, mitä nyt.

Ville astui viimeisenä veneeseen.

Kun hänellä oli jo toinen jalka veneessä, sanoi ukko hänen puoleensa kääntyen:

— Viiden kilometrin päästä tulette paikkaan, jossa Suomen puolella kasvaa tavattoman sankkaa kuusimetsää. — Joen läntistä rantaa sanottiin Suomen puoleksi, itäistä Venäjän puoleksi, vaikka raja kulki toista penikulmaa joesta itään päin. — Siinä paikassa ei ole koskaan lunta maassa, ja paikka on kuiva ja suojainen. Yöpykää siihen. Tarvitsette hyvin suojatun nuotiopaikan, sillä ensi yöksi tulee sade. Viime yönä oli laaja kehä kuun ympärillä, ja aamulla ei kukko laulanut ainoatakaan kertaa.

Istuttiin airoille, minä kokkatuhdolle, Ville keskiteljolle ja setä perään ohjaamaan.

Olimme juuri saaneet veneen hyvään vauhtiin, kun ukko notkeana kuin nuorukainen hyppäsi talon veneeseen ja ripein aironvedoin rupesi soutamaan perässämme. Setä luuli, että vanhuksella oli jotain tähdellistä meille sanottavaa, jonka vuoksi hän käski Villen hetkiseksi heittää soudun. Ville ei ollut kuulevinansa, vaan lisäsi vauhtia. Pian hän kuitenkin huomasi, että ukko sittenkin tyhjällä veneellä soutaen meidät saavuttaa, ja heitti soutamisen. Kuulin Villen itsekseen mutisevan:

— Menköön ukontollo Perhoon isäpuoleksi.

Kun ukko jo souti vieressämme, sanoi hän sedän puoleen kääntyen:

— Tässä tulee kilometrin päästä kaksi koskista paikkaa, joita ette voi nousta muuten kuin sauvomalla. Saatan teidät niistä ohitse ja näytän parhaimman sauvomapaikan. Muuten ehkä ette pääse niistä ollenkaan nousemaan. Niistä lähtien pääsee kyllä soutamalla järvelle asti, vaikka virta on muutamin paikoin hyvin vuolas. Saa nähdä, onko jää jo järvestä lähtenyt.

Ville, joka yhä vielä epäili ukkoa, kysyi häneltä odottamatta:

— No mitenkä te, vaari, aiotte meille tien näyttää sauvomispaikoissa, teillä kun ei ole sauvointakaan? — Meillä oli kolme tukevaa neljänsylen sauvointa veneessämme.

Ukko hymähti.

— Lykkää sinä vain, poikaseni, voimiesi takaa. Kyllä minä tyhjin venein puoleni pidän ilman sauvointakin. Luota sinä vanhan miehen sanaan. Minulla oli jo pitkä parta, kun sinä vielä paitaressuna käydä lyllersit.

Ukko souti nyt edellä, ja me seurasimme hänen veneensä vanassa. Hän näkyi tarkoin tuntevan kaikki akanvirtapaikat, mikä suuresti helpotti soutua.

Ensimmäinen koskipaikka meni hyvin, vaikka meistä Ville oli ainoa, joka oli tottunut sauvointa käyttämään. Liejupohjaisissa metsäjärvissä olen kyllä tottunut porkkaamalla lauttaa työntämään, mutta vastavirran voittaminen sauvoimella vaatii ihan toista taitoa. Kun tulimme toiselle koskipaikalle, joka oli pitempi ja kivisempi, tahtoi Ville, että nousisimme soutamalla, joka hänen mielestään kävisi hyvin päinsä. Ukko varoitti sanoen, että alussa kyllä pääsemme, mutta vähää ennen koskenniskaa tulemme paikalle, josta emme kevätveden aikana mitenkään saa soutamalla lastissa olevaa venettä nousemaan. Setä ja minä emme asiaan mitään puhuneet, ja Ville jatkoi soutamalla. Ukko yritti vielä kerran taivuttaa häntä aikeestaan sanoen, että kun tuo paha paikka tulee, on melkein mahdotonta vaihtaa airoja sauvoimiin; mutta kun hän huomasi, ettei hänen sanoistaan ollut mitään apua, lähti hän uudestaan soutamaan edellä.

Noin puolet koskea oli soudettu, kun uoma tuli kapeammaksi ja virran valta kasvoi. Nyt setä kehoitti vaihtamaan airot sauvoimiin, mikä erään ison kiven alapuolella olisi vielä hyvin käynyt päinsä. Mutta Ville, joka ei tahtonut myöntää erehtyneensä, sanoi käyvän soutamallakin hyvin, ja kun Ville oli tottunut venemies, arveli kai setä hänen ymmärtävän asian paremmin, koska ei suoranaisella käskyllä pakottanut häntä vaihtamaan. Vetämällä voimiemme takaa pääsimme myöskin ukon viittaamaan pahimpaan kohtaan, joka näytti olevan noin kahdeksan tai kymmenen sylen pituinen. Ukko souti edellä vetämällä hyvin tiheään ja pääsi onnellisesti valtavuon läpi paikkaan, jossa virta oli vähemmän vuolas. Tähän hän pysähtyi ja katseli meidän voimanponnistuksiamme. Ponnistaen voimiamme äärimmilleen onnistuimme nousemaan ehkä puolet tuosta pahasta paikasta, mutta silloin rupesi vene vastustamattomasti laskemaan taaksepäin koskea alas. Villen toinen airo katkesi, ja ennenkuin huomasimme, miten asia tapahtui, oli vene kääntynyt, toinen laita koskea, toinen kiveä vasten. Iso hyökyaalto löi samassa laidan yli, ja vene oli kaatua, koski kun painoi suurella voimalla.

Samassa kun Villen airo katkesi, oli ukko potkaissut ankkurikivensä veteen ja pitäen ankkuriköyden käsissään laskenut veneensä koskea alas. Sekunti sen jälkeen, kun veneemme törmäsi kiven kylkeen, seisoi ukko samalla kivellä, hänen veneensä kelluessa koskessa monta syltä alempana. Että hyppäys veneestä liukkaalle, melkein vedenalaiselle kivelle nuorellekin miehelle oli hengenvaarallinen, ymmärsimme hyvin. Hyppäys oli tehtävä ankkuriköysi kädessä, ja ellei oikeassa silmänräpäyksessä heittänyt köydestä irti, joutui auttamatta kosken valtaan. Ukon onnistui heti saada veneemme parempaan asentoon, niin ettei siihen tullut enää vettä. Hän piti veneen tässä asennossa pitämällä molemmin käsin veneenlaidasta kiinni, seisoen vedessä kainaloihin asti ja nojautuen selin kiveen. Ellei hän olisi jaksanut pysyttää venettä tässä asennossa, olisi hän itse joutunut kosken puristettavaksi veneen ja kiven väliin.

Heti tartuttuansa veneen laitaan otti ukko komennon. Äreällä äänellä tiuskaisi hän komentosanansa Villelle, joka ääneti totteli. Kahdella sauvoimella saatiin vene pönkitetyksi, ja ukko pääsi jääkylmästä kylvystään. Ukko sitoi kaksi airoa yhteen varasauvoimeksi, ja kymmenen minuuttia myöhemmin olimme onnellisesti suvannossa koskenniskan yläpuolella.

Tähän asti ukko ei ollut puhunut ainoatakaan sanaa, joka ei olisi koskenut veneen ohjausta. Mutta niin pian kuin vaara oli ohitse, tiuskaisi hän Villelle:

— Miks'et sinä, hirtehisen pakana, totellut minua, joka tunnen nämä kosket paremmin kuin sinä? Olisit ylpeydessäsi komisariuksenkin ja nuoren herran hukuttanut, ellen minä olisi pannut parhainta sarkatakkiani vanutettavaksi.

Ukko katseli murhemielin takkiansa, joka oli kai jo kuivanakin ollut ahdas ja nyt veti hänen olkapäitään arveluttavasti selkäpuolelle päin. Siitä ukko ei ollut tietävinään, että oli henkensä pannut alttiiksi ja vanhat luunsa jääveteen likoamaan. — En ole koskaan ennen enkä jälkeen nähnyt Villeä niin häpeissään ja nolostuneena kuin tässä tilaisuudessa.

Seurasimme heti rannalle, ja minuutin perästä kaikui metsä Villen kirveeniskuista. Tehtiin mahtava hirsituli, ja pian seisoi tulen ympärillä neljä höyryävää miestä, kääntyen aina sen mukaan kuin liiallinen lämpö pakotti. Ukko, joka seisoi paljoa lähempänä tulta kuin me muut, oli vetänyt pieksusaappaansa jalasta ja pannut ne loitommaksi tulesta kuivamaan; valitteli, ettei nahka kestä lämmintä, niin pian kuin se on ruumiista nyletty irti. »Missä voi sulaa, siinä nahka palaa», arveli vanhus.

Setä ja minä emme voineet kyllin ihmetellä, miten ukon oli mahdollista kestää niin lähellä tulta. Ukko silloin kertoi:

»Minä olen aina ollut hyvä löylyä ottamaan. Yhden ainoan kerran eläissäni on ollut pakko astua lavalta alas, kun toinen jäi. Ja tuo oli herrasmies. Olin nuorempana ollessani kerran Viipurissa ansiotyössä. Siellä asui eräs herra, jonka sanottiin olevan semmoisen kossin löylyä ottamaan, ettei ole kukaan vielä häntä voittanut. Olin monta kertaa toivonut joutuvamme yhdessä saunaan, kun kerran satuinkin tapaamaan hänet juuri saunan ovella. No olipa tuo ikävä, sanoin, että herra on jo kylpenyt, olen kuullut herran olevan hyvän löylyä kestämään. Eihän lämmin luita riko, vastasi hän, voinhan kylpeä samalla huomisillankin edestä. Tehdenhän työstä pääsee, syöden leivänkannikoista. Riisuin nopeasti ja menin lauteille. Herra tuli perässäni, hapuili käsillä katonrajaa ja sanoi olevan kylmänpuoleista. Ei hän muka viitsi niin vähän edestä riisua vaatteitaan. Istui sitten rahille. Nyt olin voitosta varma ja rupesin löylyä lyömään. Kuta enemmän viskasin, sitä enemmän tuo vain huokaili hyvinvoinnista. Huomasin hetken perästä, että ellen nyt lähde, lähtee nahka; minun täytyi lauteilta pois. Tuo kovanahkainen vain jäi rahilleen ja minun mennessäni pyysi antamaan vielä pari napollista lisää. Kiusalla heitin koko kiulullisen. Silloin vasta tuli hänkin alas, yski vähän ja sanoi tulevan sisälliselle ihmiselle jotenkin lämmintä. Vielä tänään ihmettelen, miten ihminen voi noin lämmintä kestää. Ja vielä iso turkki päällä», päätti vanhus pakinansa.

Nauroimme sedän kanssa makeasti ukon ihmettelylle. Emme hennoneet hänelle sanoa, että herrasmies oli pitänyt häntä pilanaan. Äijä sai jäädä luuloonsa, että Viipurin herra oli hänet rehellisessä saunakilpailussa voittanut.

Vanhus oli ensimmäisenä kuiva, vaikka hän oli ainoa, joka oli ollut likomärkä. Setä rupesi kysymään häneltä, kuinka hän oli uskaltanut tehdä hyppäyksen veneestä liukkaalle kivelle.

— Ettekö yhtään pelännyt?

— Mitäpä vanhan kannattaa kuolemaa pelätä. Nuoren kuolema on kun sattuu, mutta vanhan on pakosta. Minä olen ikäni jo täyteen elänyt eikä minusta ole enää paljon hyötyä. Mutta teillä pitäisi olla monta vuotta elettävänä. Ehkä te, nuori herra, ette ole vielä kolmeakaankymmentä?

Selitin olevani vasta pari vuotta kolmattakymmentä, suorittaneeni juuri maisterintutkintoni ja aikovani koulunopettajaksi.

— Näytätte olevan riski ukko.

— Olenhan minä, Jumalan kiitos, ollut aina terve, mutta rupeavat ne vuodet lähenemään, joista raamattu sanoo: ne eivät minua miellytä. Ei pidä vanhaksi toivoa, vanhan on paha elää.

Setä puuttui puheeseen.

— Kun isäntä kertoi maksaneensa Kyttyrä-Jaskalle lahjuksia, luulin teidänkin kuuluvan rosvojen suosijoihin enkä paljon luottanut talosta saamiini tietoihin. Nyt ymmärrän, että te ainakaan ette kuulu rosvojen ystävien joukkoon.

— Kyllä kaikki, mitä poikani kertoi, oli totta, valitettavasti lahjuksista myöskin. Kyttyräisen kuullen kieltelin poikaani antamasta, ja rosvo lupasi sopivassa tilaisuudessa pitää minut muistissaan; mutta niinkuin äsken sanoin, olen vuoteni elänyt enkä minä Kyttyräisen uhkauksista välitä.

— Miten te olisitte isäntänä ollen menetellyt?

— Jaskalle olisin sanonut, että talo on liian köyhä semmoista ylimääräistä verotusta maksamaan. Sillä sitä se onkin. Ja Jaskan lähdettyä olisin vienyt kirkonkylään vaikka viimeiset jyvät aitasta ja ostanut tuommoisen kaksitoista laukausta ampuvan pyssyn, jommoinen on tuomarillakin. Ne kuuluvat olevan muutenkin erinomaisia metsästyspyssyjä. Isännällä on ennestään isoreikäinen haulikko, molemmilla pojilla on luodikot, ja ovat jo koko hyviä ampumaan, vaikka ovat puolikasvuisia vain. Oma pyssyni laukeaa myös nopeasti, ja silmät on minulla vielä kuin kotkalla. Kyttyräisillä ei kuulu olevan tätä nykyä kuin neljä pyssyä vain. Kyllä me heitä vastaan olisimme puoliamme pitäneet.

— Mutta jos Jaska olisi yön aikana talon polttanut väkineen kaikkineen?

— Ei Halli laske yön aikaan ketään vierasta niin lähelle taloa. Eikä Kyttyräinen ole niitä miehiä, joka saalista toivomatta menee tuommoista tekemään. Myös luulen, että sakki pysyy nyt jonkin aikaa hiljaisempana, sillä ainakin kahdentoista isännän kanssa on rosvolla nyt vuosisopimus. Hän on viime aikoina huomannut tämän konstin vähemmän vaaralliseksi ja kuuluu aikovan tehdä vielä paljon uusia sopimuksia. Suurimmista taloista kuuluu saavan aina neljään tynnyriin asti. Kyllä se hänen polttimonsa tarpeeksi riittää.

— Mitä hullutuksia. Onko hän salapolttaja myöskin?

— On. Ja parhaimpia keittomestareita kuuluu olevankin. Sanotaan saavan kolme kannua enemmän tynnyristä kuin parhaimmat. Hyvän osan ryyppää itse kaveriensa kanssa, niin että iltasilla ovat kaikki pahoin päihtyneet. Mutta paljon myös myy sekä Suomen että Venäjän puolelle. — Eikö komisarius ole tätä tietänyt?

— En ole tietänyt salapolttajaksi. Enkä ole voinut aavistaakaan, että monet isäntämiehet ovat ryhtyneet tuommoisiin häpeällisiin kauppoihin julkisen rosvon kanssa. Sehän on enemmän kuin häpeällistä. Tiedättekö ketään noista raukoista? Poikannehan sanoi itse olevansa yksi.

— Tiedänhän minä useitakin. Mutta kun ilmianto katsotaan ihmisten kesken häpeälliseksi, en tahdo nimiä sanoa.

Setä ymmärsi ukkoa eikä vaatinut enempiä tietoja, vaan lupasi ottaa itse myöhemmin asiasta selkoa. — Vanhus rupesi nyt tekemään lähtöä, ja setä kysyi, miten hän aikoi päästä veneeseensä. Ukko sanoi aikovansa kiertää vitsaköyden ja sen päähän sitoa härkkimentapaisen puupalikan, jonka avulla kyllä saisi veneen rantaan vedetyksi. Setä lahjoitti ukolle lujan uistinsiiman, joten tämä pääsi vitsaköyden teosta. Kiittelimme kaikki ukkoa henkemme pelastuksesta, ja setä lisäsi tietävänsä nyt varmuudella omistavansa Sitkan talossa — talon nimi oli Sitka — ainakin yhden ystävän, johon voi luottaa. Ville pyysi ukolta epäilyksiään anteeksi, ja ripein askelin poistui äijä joenrantaa pitkin.

Seuraavana uudenvuodenpäivänä annettiin ukolle kirkossa jumalanpalveluksen jälkeen hopeamitali »ihmishengen pelastamisesta», jonka setä oli hänelle hankkinut, ja kun vanhus päivällisen jälkeen poistui nimismiehen talosta, kantoi hän olallaan sedän antamaa lahjaa, kaksitoista laukausta ampuvaa pyssyä. Jos setä olisi tietänyt, että »Sitkanvaari» oli ahkerimpia soitimelta-ampujia, luulen, että lahja olisi vaihtunut johonkin hyödyllisempään esineeseen.

IV.

Ukon poistuttua ryhdyimme mekin hankkiutumaan matkalle. Villellä näytti olevan ikävä, jonka tähden kysyin häneltä hänen alakuloisuutensa syytä.

— Eivätkö ole housusi vielä kuivaneet, kun olet noin apealla mielellä?
Niistä nenäs ja nosta housus ja ole niinkuin, muutkin miehet!

— Jos olisi komisarius edes haukkunut aika tavalla, olisi minun jo puolta parempi olla. Mutta nyt te molemmat vain hommaatte, niinkuin kaikki olisi »juu» ja »jaa», ettekä puhu minun konnantyöstäni mitään?… Kukapa olisi uskonut, että tuo ukon kanttura sen koskipaikan niin tarkoin tunsi. Ja edellisessä koskessa oli sauvominen ihan turhaa työtä. Minä luulin toisenkin kosken samanlaiseksi virtapaikaksi vain.

— Se kosken tavat tietää, joka korvalla asuu. Mutta älä nyt enää koskesta keskustele, vaan puhu jo muista asioista.

— Kauan minä saan vielä tätä asiaa katua, ennenkuin se minulle anteeksi annetaan.

Nyt puuttui setä puheeseen.

— Ei sinun tarvitse tätä asiaa kauemmin katua, jos vastaisuudessa teet niinkuin käsketään, kun ymmärrät, että käskijä tietää asian paremmin kuin sinä. Nyt ei tätä onnettomuutta enää ajatella eikä siitä keskustella, vaan se olkoon kaikin puolin anteeksi annettu ja unhotettu. Tee sinä nyt niinkuin maisteri sanoi ja karkaise mielesi vastaisuuden varalle.

Villen raskas mieli oli minun leikkipuheistani jo vähäisen helpottunut. Mutta nyt vasta, kun setä näin suorin sanoin antoi hänelle anteeksi, tuli hänestä jälleen entinen Ville, joka löi vastuksetkin leikiksi.

Olimme soutaneet hyvää vauhtia jokea ylös. Ilma, joka tähän asti oli ollut aurinkoista, oli nyt muuttunut. Mahtavat mustat pilvet nousivat edessämme taivaalle. Sanoin sentähden Villelle:

— Taisi ukon kantturasi tuntea taivaankin merkit paremmin kuin sinä, koska näkyy olleen oikeassa, kun ennusti sadetta.

Ville nousi seisaalle, tarkasteli taivasta edessämme, mutta sanoi vain: »Peloittaa pimeä pilvi, savenkarvainen sataa.» Istuutui takaisin soututuhdolle ja kiskoi mitä käsivarsista lähti.

Rupesi jo vähäisen hämärtämään, kun saavuimme ukon osoittamaan yöpymispaikkaan. Se oli todellakin semmoinen, että siinä taisi sateellakin pysyä kuivana. Maa oli kuivaa, ja pilvenkorkuiset kuuset muodostivat todellisia, sateenvarjoja. Teimme nuotiomme erään puun juurelle, jossa maa oli hyvin tasaista ja jossa selvät merkit osoittivat, että siinä oli monesti ennenkin oltu yötä. Huonommassakaan yöpaikassa ei olisi tarvinnut sadetta pelätä, sillä sedällä oli vedenpitävästä kankaasta tehty teltta, joka oli niin tehty, että kun sitä käytettiin nuotiolla, nostettiin etupuoli katolle, joka täten tuli kaksinkertaiseksi. Yksinkertaisenakin, kesäteltaksi käytettynä, se ei rankkasateellakaan vuotanut.

Heti kun teltta oli pystytetty ja vuoteet tehty, sytytti Ville nuotion, otti kahvipannun ja poistui. Tullessaan takaisin oli hän täyttänyt pannun jokivedellä, joka oli nyt kevättulvasta sameata, kellertävänruskeata. Minä en luvannut juoda sitä kahvia, joka tästä vedestä oli keitettävä, vaan menin etsimään puhdasta lunta, jota vielä oli paljon notkopaikoissa ja isompien kivien pohjoispuolella. Palatessani kämppään oli Ville jo tuonut koko sangollisen lunta ja nostanut puuropadan tulelle. Kun puuro oli valmistunut, käski Ville meidät illalliselle. Ja Villen kehoitus ei tapahtunutkaan hukkaan, päivällinen kun oli tänään mennyt aivan myttyyn.

Kun olimme saaneet kylliksemme, tuumi Ville, että ruoan jälkeen seuraa siunaus ja siunauksen jälkeen tupakka. Tupakoidessaan kertoi Ville kahden tupakannälkäisen savolaisukon keskustelun, kun he maantiellä kohtasivat toisensa kauniina kesäpäivänä. Ukot istuutuivat maantien syrjälle eivätkä pitkään aikaan puhuneet mitään. Näytti kuitenkin siltä, kuin kummallakin olisi ollut jotain sydämellään, vaikk'ei kumpikaan tahtonut panna alkuun. Vihdoin sanoi kuitenkin toinen:

— Pannaank's tupakaks'?

— No pannaan voan.

Hetken perästä kysyi taas edellinen:

— Kummank's massikast pannaan?

— Kumman voan.

Edellinen rupesi massiansa kopeloimaan, käänsi sen nurin ja sanoi:

— Kah kun olikin minun massikkan' tyhjä.

Toinen teki samaten ja arveli:

— Kah kun oli minunkin.

— No poltetaan kun soahaan.

— No poltetaan voan.

Sitten ukot hyvästelivät ja jatkoivat kumpikin matkaansa.

Olisin mielelläni istunut vielä hetkisen, mutta Ville joudutti maatapanoa. Kun setäkin oli sitä mieltä, täytyi minunkin kallistua vuoteelle. Maata pannessamme sain vielä mielihyväkseni kuitenkin huomauttaa Villelle, että ukko oli sittenkin ollut oikeassa. Rupesi näet satamaan. Mutta Ville ei ollut puhettani kuulevinansa, näytti vain kovin uniselta. En saanut häneltä muuta vastausta kuin: »Satoihan ennen Savossakin eikä kielletty.»

Nukuin makeasti kello kahteen asti, kun minut herätti jokin outo ääni metsästä. Kuulosti ensin niinkuin joku ihminen tai eläin olisi ähkynyt tai voihkinut metsässä. Sitten se äkkiä lakkasi. Hetken perästä se taasen uudistui ja tällä kertaa äänekkäämmin. Ajattelin jo, pitäisikö minun herättää Ville tai setä, kun äkisti kuului mitä hirvittävin kiljunta, niin että luulin korvakalvojeni puutuvan. Setäkin heräsi ja nousi istualle, mutta sanoi vain: »Mikä isoa kissaa vaivaa, kun näin myöhään keväällä pitää naukujaisia?» Käänsihe toiselle kyljelle ja nukkui taas.

Minä, joka en ollut ikinä ennen tähän aikaan vuodesta viettänyt yötä metsässä, en voinut näin välinpitämättömästi asiaa käsitellä. Ääni, joka nyt jatkui melkein yhtäjaksoisesti, oli erinomaisen korvia vihlaiseva. Kuvittele kuulevasi sata kissaa, jotka yhdellä kertaa pitävät kissannaukujaisia, vuorotellen kirkuen, vuorotellen tapellen. Silloin voit saada heikon aavistuksen siitä konsertista, mikä minun korvieni täytyi tänä huhtikuun yönä kärsiä. Ellen sedän sanoista olisi ymmärtänyt, mikä tässä oli kysymyksessä, en olisi mitenkään voinut käsittää, että jokin pienempi eläin kuin karhu voi saada noin hirvittäviä, suoraan sanoen kamalia ääniä aikaan. Muutamia kertoja hetkiseksi keskeytyen jatkui tuota peliä kello neljään. Silloin heräsi Ville, nauroi vähäisen minulle, kun kerroin, etten ollut voinut nukkua, ja sanoi, että hänelle itselleen oli käynyt ihan samaten, kun ilves oli ensi kerran hänet laulajaisiin kutsunut. Mutta nyt hän oli sen temppuihin jo niin tottunut, etteivät ne voineet hänen untaan häiritä.

Ville aikoi mennä ajamaan rauhanhäiritsijää pois, otti kirveen kainaloonsa ja lähti metsään. Laulajaiset lakkasivat todella heti, ja minä nukuin kello seitsemään, jolloin Ville käski kahville. Setä istui jo kahvipöytämme ääressä, ja puolitekoinen airo oli nostettu puunkylkeä vasten.

Aamiaisen syötyämme korjasimme kapineemme ja telttamme ja lähdimme veneelle.

Vene oli poissa.

Katselimme avuttomina toisiamme.

Villen katseesta huomasin, ettei hän vieläkään oikein luottanut Sitkavaariin, mutta minun luottamukseni ukkoon oli täydellinen. Ville oli kiinnittänyt veneen ja sanoi kiertäneensä pestin kaksi kertaa vieressä olevan puun ympäri ja vielä heittäneensä nenän oksan yli. Setä sanoi, että kaksi puolimutkaa pidetään merellä laillisena puolustuksena, ja sen tehtyään saa nenän kiinnittää miten sopii, mutta joka touvin kiertää, tapahtuipa tuo sitten vaikka viisi kertaa maston ympäri, hänet on raa'annokkaan hirtettävä. — Vesi oli yön aikana noussut toista jalkaa ja vienyt veneen mukanaan, sitä ei sopinut epäillä. Ville ei uskonut, että tämä onnettomuus on ilman ihmisen apua tapahtunut, vaan mutisi itsekseen jotain siitä, että sekin päivä voi tulla, jolloin kiusa kiertyy omaan kuppiin. Sedän käskystä hän kuitenkin lähti paikalla venettä etsimään.

Tunnin perästä hän jo palasi — soutamalla. Hänellä oli ollut hyvä onni.
Vene oli tarttunut muutamaan puuhun, joka rannasta oli kaatunut jokeen.
Ville lupasi vastaisuudessa sitoa veneen yhtä lujasti kuin muutkin
karkurit.

Päivästä lupasi tulla kaunis ja lämmin. Ville heitti takin päältään ja lupasi kiskoa kahden edestä, jos minä tahtoisin pitää silmällä vesilintuja, joita tänä aamuna lensi paljon jokea ylös ja alas. Kun tämä olikin minulle matkani päätehtävä, olin hänelle ehdotuksesta hyvin kiitollinen, vaikka tosin epäilin, että hän enemmän ajatteli päivällistä kuin minun tieteellisiä pyrintöjäni. Onnistuinkin jo aamupuolella ampumaan hanhen, mikä oli Villelle erittäin mieleen, sillä hän sanoi pitävänsä rasvaisista linnuista. Hän kehoitti minua erikoisesti pitämään hanhia silmällä ja ampumaan niitä niin monta kuin mahdollista. Koetin saada hänet ymmärtämään, että valtakirjani eivät minulle myöntäneet kuin muutamia harvoja kappaleita kutakin eläinlajia, mikä oli kuitenkin hänen mielestään joutavaa pikkumaisuutta.

Olimme toivoneet ehtivämme järvelle tämän päivän illaksi. Kevättulva oli kuitenkin tehnyt virran niin vuolaaksi, että vasta seuraavana päivänä päivällisaikana tulimme joen niskaan. Vastoin odotuksiamme oli järvi vielä kauttaaltaan jäässä. Jää oli kuitenkin rannoista irti, ja ellei yöpakkasia tullut, ei näyttänyt kestävän enää kovin monta päivää avoveteen.

Kun aivan laskupaikassa oli Venäjän puolella sopiva poukama, päätimme tässä paikassa odottaa jään lähtöä. Ville lähti jo varhain seuraavana aamuna päivän eväillä varustettuna käymään pitkin järven rantaa pohjoiseen päin. Hän sanoi tahtovansa nähdä, minkälaatuiset olivat maat sielläpäin, ja samalla ottaa selkoa, oliko talvella tai tänä keväänä näillä seuduin kulkenut ihmisiä. Kun hän illalla palasi kämppään, oli hän käynyt pitkin rantaa järven keskipaikoille asti. Siinä oli ollut hyvin korkea vuorenhuippu, josta oli erinomainen näköala yli koko järven. Ville oli tuohipalaselle piirtänyt kartan, joita kaartissa ollessaan oli oppinut tekemään. Kartta osoitti, että Venäjän puoleisessa osassa järveä oli paljon saaria, erittäinkin pohjoisessa päässä, kun Suomen puoleinen osa oli melkein yhtenä selkänä. Suuret alat Suomen puoleista rantaa oli kanervakangasta, kun taas Venäjän puolella maa oli sellaista, kuin oli sanottu: metsiä, vuoria, soita ja rämeitä. Siellä täällä näkyi pienehköjä metsäjärviä, jotka kaikki kuitenkin vielä olivat jäässä. Vuorenhuipun juurella laski järveen isohko puro, jonka rannat näyttivät kasvavan nurmikkoa ja jonka kulkua voitiin vuorenhuipulta seurata noin puolen penikulman matka. Myös oli Ville nähnyt järven pohjoisessa päässä sen paikan, missä Latvajoki laskee järveen. Hän arveli jäänlähdön alkavan siitä päästä, sillä joen suulla näkyi melko paljon avovettä.

Minkäänlaisia merkkejä ihmisten läsnäolosta Ville ei ollut huomannut.
Savua ei mistään näkynyt. Yhden entisen nuotiopaikan hän oli rannalta
tavannut, mutta se oli Villen arvelun mukaan jo kahden vuoden vanha.
Polun tapaista ei missään näkynyt, ei hiiren hiiskahtamaa.

Villellä oli minulle tuliaisia, ja erinomaisen tervetulleita tuliaisia. Hänen oli näet onnistunut saada kiinni siipiorava, valkomuunnos. Eläin oli täysin lumivalkoinen. Jos hänen olisi täytynyt ampua se, ei siitä olisi jäänyt kuin palasia vain. Villen kivääri oli näet tavallinen Berdan-kivääri, jollainen sedälläkin oli. Minulla oli tavallinen kaksipiippuinen uusi pyssy, jossa toinen piippu oli haulikko kal. 12 ja toinen luodikko kal. 360. Sen lisäksi minulla oli pikkulintujen ampumista varten salonkikivääri, haulikko kal. 9.

Mutta yhtä paljon kuin valkoinen siipiorava ilahdutti minua Villen kertomus, että ainoastaan parin kilometrin päässä leiripaikastamme oli metsonsoidin. Professori oli näet määrännyt, että minun oli ammuttava mikäli mahdollista soitimelta neljä tai viisi metsoa, joitten nahat oli käytettävä tieteellisiä tutkimuksia varten värimuutoksista soitimen aikana. Pelkäsin, että soidin olisi jo aivan loppumaisillaan, mutta Ville opetti minulle, ettei soidin pääty, ennenkuin pihlajan lehti on yhtä suuri kuin metson jalka. Kun lainkuuliaisena miehenä en ollut koskaan lintua soitimelta ampunut, tulin hyvin iloiseksi ja pyysin heti Villeä opettamaan minulle, mitenkä tämä ampuminen tapahtuu. Teoreettisesti tiesin tietysti, miten tulee menetellä. Ville kertoi minulle silloin hyvin kuvaavasti, miten soidin tapahtuu.

Soidin alkaa tavallisesti jo huhtikuun alkupuolella, jolloin metsot ovat jo pari viikkoa olleet soidinpaikalla, vaikka heidän varsinainen kiima-aikansa ei ole vielä alkanut. Soidin jakautuu jotenkin selvästi kolmeen eri kauteen. Ensimmäinen kestää pari viikkoa, jolloin yksin vanhat miehet antavat kuulla äänensä. Pojat — edellisen kesän pojat — istuvat äänettöminä puissa ottamatta mitenkään osaa soitimeen. Ville arveli, että ne kai ihmetellen kuuntelevat ukkomiesten outoja ääniä. Koppeloa ei näy vielä ainoatakaan. Tämä soitimen ensimmäinen vaihe kestää tavallisesti kaksi viikkoa. Silloin koppelot saapuvat soitimelle, »koppeloviikot» alkavat, ja soidin on silloin kuumimmillaan. Metsot ovat nyt kovin kiihtyneet, soivat innokkaasti, hyppäävät humauksessaan korkealle ilmaan välistä tapellen keskenään, että höyhenet tupruavat. »Koppeloviikot» kestävät ilmoista riippuen kymmenen päivää tai pari viikkoa, sopimattomalla säällä enemmänkin. Silloin koppelot ja suurin osa vanhoista metsoista poistuvat soitimelta, jota nuoret metsot vielä jatkavat kymmenkunta päivää. Tämä kolmas kausi jatkuu, kunnes pihlajan lehti on yhtä suuri kuin metson jalka. Silloin on tavallisesti soidin päättynyt. Mutta jokunen yksityinen lintu välistä jatkaa soidinta aina toukokuun loppupuolelle. Tuommoisia kuhnailijoita sanotaan »lehtimetsoiksi».

Nyt olivat »koppeloviikot» juuri parhaillaan ja soidin siis myös mielenkiintoisin. Ville, joka nuorena oli ampunut paljon metsoja soitimelta, väitti, että ainoa, mikä voi vanhan soitimelta-ampujan parantaa, on ryhtyminen nimismiehen rengiksi. Aamulla kun hän sattumalta joutui soidinpaikalle ja kuuli kolmen metson yhtaikaa eri haaralta soivan, oli hän ruvennut vapisemaan ja sanoi olleensa pakotettu ottamaan pois patruunan pyssystään, muuten olisi voinut tehdä itsensä onnettomaksi. Vasta tämän tehtyään hän oli uskaltanut ruveta tekemään tavallisia hyppäyksiään metson sihistessä ja oli päässytkin aivan lähelle soidinpuuta, josta hetken perästä poistui samalla tavalla kuin oli tullutkin, peloittamatta lintua. Soidinpaikka oli vähäinen, noin kolmensadan metrin pituinen ja ehkä parin sadan metrin levyinen selänne. Siinä oli ollut ainakin kymmenen tai kaksitoista metsoa soitimella, mikä oli Villen mielestä nykyaikana samalla soitimella tavattoman suuri määrä. Semmoista soidinta, joista vanhat ukot puhuivat ja joissa olisi pitänyt oiia neljäkymmentä, jopa viisikymmentäkin lintua, ei Ville sanonut koskaan nähneensä. Teerensoitimella sitä vastoin hän oli kyllä nähnyt niin paljon lintuja. Eräänä talvena hän oli helmikuun alussa nähnyt metsoparven, jossa oli neljäkymmentäkaksi tai -kolme lintua. Ne söivät havuja mäntyjen latvoista erään nevan reunalla. Hän oli tätä joukkoa seurannut kaksi viikkoa ja luodikollaan siitä kaatanut kolmekymmentä lintua. Mutta se olikin suurena lintuvuotena, ja sattui niin hyvin, että oli koko ajan hyvin kylmä.

Villen kertomus oli minua niin innostuttanut, että ehdottomasti vaadin häntä herättämään minut huomenaamulla kello viisi soitimelle. Ville rupesi nauramaan ja selitti, että joka kello viisi lähtee metsonsoitimelle, ei saa höyhentäkään laukkuunsa. Myöhempään kuin kello puoli kolme ei hän ainakaan tule mukaan. Täytyy ehdottomasti olla soitimella jo ennen kuin pyssyn jyvä rupeaa näkymään taivasta vasten. Ja missä on pienet soitimet, täytyy jo edellisenä iltana mennä lintuja »kuulustamaan». Linnut tulevat silloin ja istuutuvat rymisten yöoksalle, jolla ne myös aamulla aloittelevat soidinta. Tottumattomallekin on helppo kuulla, mihin paikkaan metsää kukin lintu istuutuu yöoksalle.

Varhainen nousu ensin vähän oudoksutti minua. Mutta olihan aikaa päivällä nukkua, ja Ville ehdotti, että ellei aikaa riitä, niin haetaan Laukaalta lisää. Sovittiin siis lähtö puoli kolmeksi.

Kulku pimeässä metsässä oli minulle, joka en ollut sentapaisiin retkiin tottunut, varsin vaikeata. En ymmärrä, kuinka Ville, joka oli vain yhden kerran tuon välin edestakaisin käynyt, osasi oikeaan. Mutta oikealla paikalla olimme, ennenkuin vielä mitenkään olisin nähnyt edes haulikolla ampua. Istuuduimme kivelle kuuntelemaan.

Hetken perästä pani Ville kämmenensä käsivarrelleni. Kuuloni on oivallinen, mutta en huomannut mitään outoa. Ville kysyi kuiskaten, enkö kuullut metson napsausta, osoittaen samalla, mistä päin ääni kuului. Silloin kuulin todella jotain pientä napsetta, ensin pitkähköin väliajoin, mutta lopulta melkein yhtäjaksoisena äänenä. Ville sanoi, että lintu istui lähes parin sadan metrin päässä. Mutta se ei vielä soinut muuta kuin alkusoittoansa. Samassa kuulin samanlaisen äänen paljoa lähempää. Ville uudisti liikkeensä kämmenellään ja viittasi minua olemaan ihan hiljaa. Ääni kuulosti siltä, kuin olisi lyönyt toisiansa vasten kahta kuivaa tuumanpaksuista puupalikkaa, ensin pitkähköin väliajoin, mutta lopulta hyvin tiheään. Napsaukset uudistuivat ehkä kymmenkunta kertaa ja sitten lakkasivat pieneksi väliajaksi. Tätä jatkui ainakin parikymmentä minuuttia, ja koko ajan täytyi minun istua aivan ääneti. Silloin yht'äkkiä yksi napsaussarja päättyi kulauksella, ikäänkuin lintu olisi vetänyt korkin pullosta, ja heti tuon jälkeen seurasi soitimen kolmas sarja, sihistys. Linnun sihistessä Ville sanoi ihan ääneen: »Jo se rupeaa viikatetta teroittamaan.» Minulla meni suu nauruun, sillä niin sattuvasti Ville oli kuvannut äänen laadun. Sihiseminen todella kuului ihan samalta kuin ääni, joka syntyy, kun niittomies kovasimella teroittaa viikatettaan. Minun piti juuri samassa vastata Villelle jotain, kun hän pui nyrkkiä minulle olemaan vaiti. Tiesin aivan hyvin, että ainoastaan sihisemisen kestäessä lintu on haltioissaan eikä välitä ulkomaailmasta mitään, mutta napsauksen ja kulauksen aikana se on erinomaisen tarkkaavainen. Mutta olin itse niin innostunut, että olin unohtaa koko asian.

Lintu lakkasi nyt soimasta ehkä viideksi minuutiksi. Mutta etäämpänä istuva lintu soi sen sijaan ahkerasti. Napsaukset, kulaukset ja sihisemiset seurasivat toisiaan täysin säännöllisesti. Kulaus oli se ääni, joka näistä kuului parhaiten. Ihan tyvenellä voi tarkka korva huomata kulauksen noin kolmensadan metrin päähän. Omituista, että näin suurella linnulla ei ole sen vahvempi ääni, kun esim. teeren soidin kuuluu monta vertaa etäämmälle. Mutta metson hiljainen kiimalaulu soveltuu erinomaisesti metsän juhlalliseen hiljaisuuteen aamuhämärässä. Ja ihmeellisesti se sähköistää metsästäjän sydäntä. Ymmärsin hyvin Villen sanat, kuinka vaikeaa on soitimelta-ampujalle luopua intohimostaan.

Lähempänä istuva metso rupesi nyt uudestaan soimaan, ja pian yhtyi kolmaskin lintu takanamme soitimeen. Useampia ei kuulunut siihen paikkaan, jossa istuimme, mutta mahtava korvanherkku oli minulle saada samalla kertaa kuulla kolmen metson äänet. Useat kerrat nostin pyssyn taivaanrantaa kohti, mutta silmä erotti ainoastaan hämärästi jyvän, ja Ville pudisti päätään.

Hetken odotettuamme sekoittui lehtokurpan »ort-psp» viereiseltä rantaniityltä soitimenääneen, ja samassa lensi salaperäisellä, äänettömällä lennollaan tuo pitkänaamainen lintu ylitsemme. Melkein heti sen jälkeen kaikuivat metsäkirvisen heleät liverrykset metsän läpi. Olin pyssyllä seurannut lehtokurppaa, ja jyvä näkyi jo selvästi. Valo riitti ampumiseen.

Ville viittasi nyt minulle, että oli aika ruveta hypähtämään. Joka sihisemisellä teki Ville pari kolme loikahdusta lintua kohti, ia ennen sihisemisen päättymistä hän seisoi jo jonkin puun takana liikkumattomana kuin kuvapatsas. Minä jäljittelin Villeä parhaan ymmärrykseni mukaan. Asia ei ollutkaan niin vaikea kuin edeltäkäsin olin ajatellut. Kerran vain, kun lintu arvaamatta päätti kulaukseen eikä sihisemistä seurannutkaan, oli käydä hullusti. Lintu kai huomasi jotain, koska se hetkeksi lakkasi soimasta. Rauhoittui kuitenkin ja pani uudelle alulle. Mutta ne pari kolme minuuttia, joina se oli vaiti, uhkasivat tehdä minut matiksi. Asentoni oli näet jäänyt hirveän epämukavaksi, ja tiesin hyvin, että jos koetan sitä korjata, on lintu samassa poissa.

Ville oli parikymmentä metriä edelläni, hyvin suojattuna tuuhean kuusen takana, ja aavistin, että jos minäkin onnellisesti pääsen samaan paikkaan, olen osuvissa. Tämä onnistuikin. En kuitenkaan malttanut heti ampua, minun täytyi ensin saada ihailla tuota suurta lintua. Soimista seurasivat omituiset kuvaavat elkeet. Aloittaessaan napsahdukset heilutti lintu kaulaansa, sitten se kurotti sen aaltomaisesti eteenpäin, laski siivet, levitti pyrstöä, nosti leukaparran ja pöyhisteli höyheniään siten, että ruumis tuli melkein pallonmuotoiseksi. Tehdessään kulauksen se nosti äkisti levitetyn pyrstön viuhkanmuotoisena ilmaan, ja sihistessään tärisi koko lintu ankarasti. Ville kertoi minulle sittemmin, että metso sihisemisen aikana tärisyttää ruumistaan niin voimallisesti, että myöskin puu, jossa se istuu, rupeaa värisemään. Hän oli kerran joutuessaan saman puun alle, jossa metso istui, panemalla kämmenen puun rungolle tullut täydelleen vakuutetuksi, että tämä ei ollut mikään metsästäjävalhe, kuten hän oli ennen uskonut.

Ihailtuani hetkisen komeaa lintua antoi Ville minulle merkin jo ampua, ja sekunnin perästä makasi metso siivet hajallaan karhunsammalilla. En voinut kyllikseni katsella sen sulkain väriloistetta.

Laukauksesta pelästyi toinen metso ja lensi rymisten pois. Mutta se lintu, joka oli äsken takanamme soinut, ei poistunut. Emme ainakaan kuulleet mitään. Ville sanoi, että jos laukaus kuului juuri linnun sihistessä, oli melkein varmaa, ettei se lakkaisi soimasta. Sanoi aina ampuneensa linnun sihistessä ja pari kertaa pitkältä ampumamatkalta ampuneensa luodikolla sivu, ja lintu oli siitä huolimatta jatkanut soimistaan. — Palasimme siis kivellemme kuuntelemaan.

Mutta jo ennenkuin kivelle tulimmekaan, kuuli Villen tottunut korva kulaukset, ja pian oli meidän pakko ryhtyä hypähtämään. Kymmenen minuutin kuluttua makasi toinen metso edessämme maassa. Tämä oli hyvin vanha lintu. Sen nokka oli kellertävän valkoinen ja kova kuin luu.

Ensimmäinen soitimelta ampumiseni oli onnistunut harvinaisen hyvin.

Seuraavina päivinä oli myrskyntapainen tuuli, jommoisella ilmalla ei kannata soitimelle lähteä. Mutta ilman taasen tyynnyttyä onnistuin ampumaan määräni täyteen, ja professori oli erittäin tyytyväinen.

Toista viikkoa täytyi meidän odottaa täällä, ennenkuin järvestä lähti jää, jolloin pääsimme sen pohjoiseen päähän, mihin setä oli ajatellut asettaa päämajamme, ainakin nyt kevätpuolella. Minusta tämä odotusaika ei mitenkään mennyt hukkaan, sillä onnistuin ampumaan useita vesilintuja, niistä muutamia harvinaisiakin. Toiset ammuin professorin erityisestä määräyksestä, niitä kun ei ollut kevätpukuisina kokoelmissa. Myöhemmin ammuin toistakymmentä suokulaista; professori oli kehoittanut minua hankkimaan niin monta värivivahdusta kuin mahdollista. Nämä täytin paikalla, ja ne muodostivat todellisen sotajoukon. Varsin hauskaa oli muuten nähdä niiden omituisia sotaleikkejä.

V.

Oli huhtikuun 28. päivä, kun ohjasimme veneemme Sitkajoen laskupaikasta Sitkajärven pohjoista rantaa kohti. Tuuli oli puolimyötäinen, jonka tähden nostimme purjeen. Päivä oli erinomaisen ihana, ja olimme mitä iloisimmalla tuulella. Setä sanoi, ettei hän koskaan ennen ollut käynyt tämmöisellä matkalla, joka oli enemmän huvi- kuin virkamatka. Se muistutti hänen mieleensä nuoruuden aikoja, ja hän kertoi useita hauskoja muistoja ylioppilasajoiltaan. Erittäin huvitti Villeä kertomus eräästä ottelusta ylioppilaiden ja kaartilaisten välillä. Ja kun setä kertoi käsikahakan kuumuudessa kepillään iskeneensä erästä kaartilaista suuhun, niin että tämä oli niellyt pari etuhammasta, purskahti Ville aika nauruun sanoen: »Se on helkkari vieköön valhe, ja aika valhe onkin.» Samassa hän otti suustaan kaksi tekohammasta, näytti ne sedälle ja sanoi: »Tässä näette, herra komisarius, että hampaat ovat vielä nielemättä ja yhtä eheitä kuin ennenkin. Korjasin ne poskeeni. Kun tulin kotiin kasarmille, sanoi välskäri, että minut luultavasti hylätään sotapalvelukseen kelpaamattomana noitten hammasten tähden. Minun onnistui kuitenkin saada asia salatuksi muutamia päiviä, ja eräs kultaseppä, joka puoskaroi tekemällä tekohampaita — hammaslääkäreitä silloin ei vielä ollut — teki hampaista tekohampaat. Ja hyvät tekikin, koska ei kukaan muu kuin tuo välskäri ole vielä huomannut muuta, kuin että ne ovat omani. Ja omanihan ne ovatkin, vaikka eivät enää suussa kasva.»

Ville tuli erinomaisen hyvälle tuulelle, kun sai tietää, että hänellä oli ollut kunnia tapella itse komisariuksen kanssa. Mutta minusta tuntui ikäänkuin setä, jos hän olisi tiennyt kenenkä hampaat hän oli suusta lyönyt, olisi jättänyt koko jutun kertomatta. Setä oli jossain määrin jäykkä esimies ja katsoi ehkä jutun arvolleen sopimattomaksi.

Purjehdimme pitkin itäistä rantaa, välistä oikaisten jonkin lahdelman poikki, välistä kulkien kapeita salmia saarien välitse. Tämä itäinen osa järveä mahtoi olla erinomaisen ihana puitten ollessa lehtipuvussa. Useimmilla saarilla kasvoi lehtipuita, ja melkein kaikkialla riippuivat puitten oksat veden yli. Tehdessämme käännöksen muutaman niemen ohi onnistuin ampumaan joutsenen, joka noustuaan veden pinnalta suuntasi lentonsa suoraan veneen yli. En ole koskaan ennen tätä Suomen suurinta lintua ampunut, ja onnistunut laukaus ilahdutti minua suuresti. Sen nahka, selkäpuoli vaaleanvihertävästi vipevöitsevä, oli minusta kaunein kaikista, mitä matkalta toin mukanani.

Lähestyessämme järven pohjoista päätä rupesi kuulumaan vesiputouksen pauhinaa yhä selvemmin. Latvajoen laskupaikka Sitkajärveen oli siis edessämme. Johonkin sopivaan paikkaan tämän Haarakosken läheisyydessä oli setä ajatellut pystyttää telttamme pitkähköksi ajaksi. Löysimmekin parisataa metriä kosken alapuolelta Suomen puolella hyvin sopivan paikan pienen puron varrelta. Kämppä pystytettiin noin viisikymmentä metriä järven rannasta aivan puron rannalle. Puro sai tässä alkunsa tavattoman vesirikkaasta lähteestä. Meillä oli täten tärkein omaisuutemme, vene, hyvin kätkettynä ja aivan silmäimme edessä. Maaperä oli hiekkaista ja kuivaa, ja kun paikalla kasvoi korkea hongikko, ei nuotiostamme lähtevä savu näkynyt järvelle. Puron rannoilla ja lähteen ympärillä kasvoi sen verran koivupensaikkoa, että kämppä oli hyvin suojattuna kaikilta tuulilta.

Illalla sovimme sedän kanssa, että seuraavana aamuna Ville ja minä lähtisimme partioretkelle Sadanvirstankorpeen etsiäksemme Kyttyräisen sakin jälkiä. Olimme jotenkin varmat siitä, ettei kukaan rosvoista tuntenut minua eikä Villeä, kun sitä vastoin sekä Kyttyräinen itse että useimmat hänen miehensä hyvin tunsivat sedän. Jos siis äkkiarvaamatta osuisimme yhteen koko joukkueen kanssa, voisimme esiintyä tavallisina eränkävijöinä, joten luultavasti emme herättäisi heissä epäilystä. Sitä vastoin oli hyvin tärkeätä, että sedän läsnäolo niin kauan kuin mahdollista salattiin. Tätä edisti myös eräs huhu, joka pitäjälle kuului levinneen, että uusi nimismies oli muka tullut juuri rosvojen etsimistä varten ja että setä renkeineen oli matkustanut pois nauttimaan kesälomaa. Sitkalla oli setä ankarasti kieltänyt talonväkeä kellekään ilmoittamasta, että olimme talossa käyneet, vaikka Ville tosin ei uskonut tästä kiellosta olleen paljon hyötyä. — Varustimme siis viikon eväät, ja aamulla setä souti meidät itäiselle rannalle. Järvi oli tässä paikassa tuskin kilometrin levyinen.

Partioretkemme tuli kuitenkin aivan lyhyeksi. Seuraavana aamuna ennen auringon nousua heräsimme molemmat pyssynlaukaukseen. Kun täälläpäin ei kukaan tavallisesti kulkenut, arveli Ville kohta laukauksen olleen jonkun kyttyräisen laskema. Viskasimme nopeasti laukut hartioillemme, jätimme raskaan evässäkin ja kiiruhdimme siihen suuntaan, mistä laukaus kuului. Kauas ei tarvinnut kulkea, ennenkuin tapasimme kaksi miestä pyssyt olalla ja kummallakin laukkunsa täynnä metsälintuja. Heidän pyssynsä olivat ihka uudet yksipiippuiset takaaladattavat haulikot.

Rupesimme puheluun miesten kanssa, ja Ville näytti heille, miten hänen pyssynsä ladataan. Sanoi aina halunneensa takaa ladattavaa haulikkoa ja rupesi toisen kanssa hieromaan vaihtokauppaa, johon tämä ei näyttänytkään haluttomalta. En ymmärtänyt, miksi Ville näyttäessään pyssynsä koneistoa otti pois patruunan ja sulkiessaan kiväärin jätti sen lataamattomaksi. Pian olin sen ymmärtävä. Hän antoi kiväärinsä miehelle ja rupesi miehen oman kiväärin koneistoa tarkastamaan. Mies ei kuitenkaan laskenut pyssyä olaltaan, vaan pitäen sitä siinä antoi Villen tarkastella sen lukkoa. Äkkiä, ikäänkuin Ville olisi menetellyt kömpelösti, laukesi pyssy ilmaan ja samassa hetkessä hyppäsi Ville semmoista vauhtia toisen miehen kimppuun, että tämä syöksyi suin päin kumoon. Nyt huomattiin, ettei miehellä ollut ensi kertaa berdani käsissään, sillä silmänräpäyksessä hän jännitti lukon ja ampui Villeä selkään. Ampui — mutta tyhjä kivääri sanoi vain naks! Samassa oli myöskin minun viritetty kaksipiippuiseni suunnattuna miehen rintaa kohti, ja huudostani »kädet ylös» nosti raukka heti kätensä. Monta sekuntia ei kestänyt, ennenkuin maassa olevalla miehellä, joka teki kovaa vastarintaa, oli käsiraudat ranteissaan.

Ville oli hyvin tyynen näköinen. Kuulin hänen vain sanovan miehelle: »Sulla tuntuu olevan rautaiset kädet, minä varustan niihin sopivat hansikkaat.» Hän otti nyt patruunan miehen kivääristä, pystytti kiväärin puuta vasten ja varusti sitten toisenkin miehen »virkamerkeillään». Miehet kirosivat kamalasti uhaten kostoa. Toiselle miehelle sanoi Ville, kun käsiraudat tupsahtivat lukkoon: »Kauniisti kävi kuin kaavilaisten tanssi.» Villellä oli aina tapanaan ilahduttaa vankejaan tuontapaisilla kehoitussanoilla.

Koko tämä tapahtuma oli vienyt lyhyemmän ajan, kuin olen tarvinnut sen kertomiseen. Ville otti nyt haltuunsa miesten puukot ja patruunat sekä toisen laukusta pienen käsikirveen; muita aseita miehillä ei ollut. Sitten hän sitoi lujalla nuoralla, jonka hän vielä kiersi monenkertaiseksi, miehet käsistä yhteen, kuitenkin siten, että he saattoivat käydä vapaasti. Sitten hän antoi ankaralla komentoäänellä miehille käskyt, miten heidän tuli marssia, lisäten, että hänen pyssynsä oli vaarallisen nopsa laukeamaan. Lähdimme marssimaan järveä kohti, vangit edellä, minä ja Ville perässä. Miesten pyssyt olin sitonut yhteen ja heitin ne toiselle olalle, kantaen omaani kädessä. Ville lupasi itse yksin huolehtia vankien vartioimisesta, mikä minulle olikin mieluisinta, erittäinkin kun olin hyvin epäröivällä kannalla, miten meidän kävisi, jos sittemmin näyttäytyisi, että miehet ovat rauhallisia metsästäjiä. Tiesin, ettei salametsästyksestä ole oikeus vangita. Kuiskaten ilmoitin Villelle epäilykseni. Ville vastasi, ettei näin vähäisestä virkavirheestä joudu muuta kuin muutamaksi kuukaudeksi »silakan niskoja taittamaan». Niin paljon kai täytyykin uskaltaa, kun ollaan näin vaarallisia rosvoja etsimässä. Hän oli vain siitä tyytyväinen, että oli raudat mukana. Muuten häviäisivät pian miehemme kuin tina tuhkaan.

Lähestyimme sitä paikkaa, jossa olimme olleet yötä. Ville käski minun jättäytyä vähän jäljelle ja ottaa evässäkistä neljä leipää, kaalirasia ja kymmenkunta silakkaa päivälliseksi. Hän lupasi viheltää ja laulella, että pysyisin oikeilla jäljillä.

Kun taasen yhdyin muihin, olivat miehet täysin tyyntyneet, mutta mökisivät Villeä vastaan uhaten hänelle happamia seurauksia siitä, että hän oli rauhallisia ihmisiä syyttömästi vanginnut. Puhelu oli äänekästä, ja jo kaukaa kuulin Villen ankaran äänen vastaavan:

— Mitä sinä siinä karjut kuin Karjalan härkä! Luuletko, että minä olen ensi kertaa pappia kyydissä? Monelle miehelle minä olen ennenkin laittanut kirjavat housut jalkaan ja niin laitan teillekin.

— Laittanette itsellenne, kun me toimitamme valituskirjan laittomasta vangitsemisesta.

— Kyllä tuommoisia sala-ampujia aina saa vangita, ehkä palkitaankin vielä vangitsemisesta.

Miehet näyttivät taas tyytyväisemmiltä, ehkä toivoivat tulleensa vangituiksi vain sala-ampumisesta, missä tapauksessa heitä kai ei vartioitaisi aivan tarkasti.

Kello yhdentoista aikana tulimme aukkopaikkaan metsässä ja Ville komensi: »Seis, tässä ollaan murkinalla.» Miehet istuutuivat kivelle ja me vastapäätä heitä kumoonkaatuneen puun rungolle. Ville taritsi miehille leivänpuoliskon ja pari silakkaa kummallekin, mutta miehet eivät sanoneet välittävänsä tuommoisesta moukanruoasta: he olivat yön aikana paistaneet metson, eikä heidän ollut nyt nälkä. Ville ja minä söimme hyvällä ruokahalulla, ja hapankaalikin maistui minusta oikein hyvältä.

Toinen vangeista rupesi nyt kovin valittamaan, että Ville oli pannut käsiraudat liian kireälle — ne olivat semmoiset, joita voi muuttaa väljemmiksi tai tiukemmiksi — ja pyysi surkealla äänellä, että Ville laskisi ne vähän väljemmälle. Mutta Ville, joka hyvin tunsi vankien konstit, ei laskenut. Mies hetken perästä rupesi itkemään ja näytti kuinka rauta painui ihoon ja kädet tulivat sinisenpunaisiksi. Minäkin jo yhdyin hänen pyyntöönsä ja kehoitin laskemaan väljemmälle. Ville vain vastasi: »Ei nyt auta äidin armot eikä muorin moimotukset.»

Ymmärsin, että Villellä oli syynsä, miksi ei myöntynyt pyyntöön, sillä hän ei ollut mitenkään mikään kovasydäminen mies. Miehet istuivat ehkä pari syltä meistä. Ja yht'äkkiä syöksyivät miehet kuin komennosta Villeä kohti, nostivat kädet ja yrittivät raskailla käsiraudoillaan lyödä Villeä päähän. Jos olisivat onnistuneet, olisi Villen pääkallo auttamattomasti murskaantunut. Mutta Ville, jolla oli vielä puukko vieressänsä, nosti sen salaman nopeudella lyöntiä vastaan, ja miehet eivät ehtineet kyllin nopeasti ehkäistä raskasta lyöntiä, vaan toinen heistä, se sama, joka oli yrittänyt Villeä ampua, telasi vähäisen kättänsä.

Epäonnistuneen yrityksensä jälkeen istuutuivat miehet kiroillen takaisin kivelleen.

Ville ei mitenkään kiihtynyt, mutta ei myöskään ollut ensin huomaavinaan miehen kädestä juoksevaa verta. Sanoi vain: »Enkö minä jo sanonut teille, etten ole ensimmäistä kertaa pappia kyydissä. Ja vielä yhtäaikaa ryhtyvät, niinkuin pyhäjärveläiset pappiinsa.» — Villellä näkyi olevan sananlaskuja melkein joka pitäjästä.

Minun täytyi nyt uhrata nenäliinani ja sitoa miehen haava. Huomasin silloin ihmeekseni, että toisen miehen käsiraudat, hänen, joka oli niin pahasti ruikuttanut, olivat ihan löyhällä. Jos olisivat vähänkin löyhemmällä olleet, olisi mies helposti vetänyt kätensä niistä irti. Nauraen näytti mies minulle, miten hän kiristämällä kädet toisiansa vasten sai käsiraudat näyttämään kovin kireiltä. Hänkin oli saanut pienen naarmun toiseen käteensä, mutta niin mitättömän, ettei maksanut vaivaa sitä sitoa.

Yhteinen etu oli tähän asti pitänyt vangit ystävinä. Mutta nyt, kun he huomasivat, että heidän vartijansa valppaus teki kaiken karkaamistoivon tyhjäksi, oli sopu hävinnyt. Se, jonka Ville oli sysännyt kumoon, rupesi katkerin sanoin soimaamaan toista murhayrityksestä. Ja jos Villen kivääri olisi ollut panostettuna, ei ole epäilemistäkään, että kuula olisi mennyt molempien maassa makaavien miesten läpi. Toinen puolustihe sillä, että hänenhän oli pakko ampua pelastaakseen toverinsa ja kiireessä hän ei tullut ajatelleeksi, että olisi voinut sattua häneenkin. »Valehtelet», tiuskaisi toinen, »luulit parhaiten pääseväsi velastasi ampumalla minut; siten olet kerran ennenkin velkasi maksanut, roisto.» — Jos miehet olisivat olleet vapaat, olisi varmaan syntynyt tappelu.

Minun täytyi yrittää saada miehet sopimaan, jolloin kävi selväksi, että he olivat edellisenä yönä nuotiolla ollessaan pelanneet korttia. Toinen oli menettänyt kaikki rahansa toiselle ja vielä jatkanut peliä, kunnes oli toiselle sata ruplaa velkaa. Tämä häntä nyt sapetti, sitä enemmän kun toveri lisäksi tuommoisen syytöksen teki.

Ville, joka jo ikävystyi vankiensa sanasotaan, komensi nyt »mars». Toinen nousikin kohta, mutta se, joka kätensä oli telannut, oli kuin vastarannan kiiski. Ei liikahtanut paikaltaan, ruikutteli haavaansa, josta ei enää näkynyt tulevan vertakaan, ja väitti, ettei hän mitenkään jaksa paikaltaan liikkua. Ilkkuvasta naamasta huomasin, ettei miestä vaivannut mikään muu kuin halu kiusantekoon. Ville sanoi tuovansa kohta voimanuudistustippoja, leikkasi aika paksun raipan, ja kun mies ei sittenkään luvannut lähteä liikkeelle, sivalsi hän häntä aika tavalla hartioille. Mies vain nauroi, mutta ei liikahtanut paikaltaan, ja toveri ilmoitti hänen olevan tottuneen tuommoisiin pikkuhyväilyihin, hän kun oli jo kaksi kertaa vinkumatta vastaanottanut neljäkymmentä paria. Siihen aikaan annettiin vielä raippoja.

Ville katseli hetkisen miestä ja mutisi itsekseen jotain yhdeksänmiehenvoima-voiteesta. Äkisti mies sylkäisi Villeä kasvoihin. Ville, joka ei koskaan pikastunut, meni lähellä olevalle vesilätäkölle ja pesi hyvin verkalleen kasvonsa. Sitten hän palasi miehen luo ja katseli häntä hetkisen. Kun mies nyt jyrkästi kieltäytyi käymästä, sanoi Ville: »Ei lie selkä sen pahempi, jos halolla haudellahan», ja sanoessaan viimeisen sanan löi uudestaan miestä hartioille. Mies kavahti paikalla pystyyn, ei puhunut mitään, mutta kyyneleet rupesivat tippumaan.

Miehet lähtivät nyt ilman erityistä käskyä liikkeelle saatuaan laukkunsa uudestaan selkäänsä, ja niin jatkettiin matkaa järveä kohti. Minä katselin useita kertoja kompassia, mutta Ville ei edes ottanut kompassia esille; hän tiesi ilmankin oikean suunnan, vaikka taivas oli tasapilvinen eikä tuulenhenkäystäkään liikkunut. Metsä on paras kompassi, sanoi hän; puun pohjoispuoli on harva ja lyhytoksainen, eteläpuoli on tuuhea. Muuta kompassia en käytä metsässä. Minulle Ville myöhemmin valitteli olleensa pakotettu käyttämään noin ankaraa keinoa saadakseen vangit mukaansa. »Mutta», lisäsi hän, »jos tuontapaiset miehet huomaavat voittavansa jotakin juonittelemalla, silloin ollaan pian itse helisemässä. Ei auta muu kuin kovuus.»

Matka ei sujunut nopeasti, kun oli aina pakko etsiä aukeimpia paikkoja metsässä karkausyritysten estämiseksi, ja minusta rupesi kolme pyssyä jo tuntumaan raskaanpuoleiselta taakalta. Tulin sentähden hyvin iloiseksi, kun pari kertaa olin kuulevinani kaukaisen kosken ääntä. Kello oli puoli kolme, miehet rupesivat näyttämään väsyneiltä ja valittelivat useasti nälkää. Kysyin sentähden Villeltä, eikö olisi pian aika suostua heidän pyyntöönsä ja antaa heidän levähtää hetkisen. Eiväthän nuo jaksaneet enää kunnollisesti käydäkään, vaan heiluivat kuin hämäläiset heinikossa. — Ville katseli minua vähäisen ja sanoi: »Säkkiinsä päin se teinikin saarnaa, taidat olla jo itsekin väsynyt. Kello kolme syödään päivällinen.»

Kello kolme komensi Ville »seis», ja nyt oli miehistä silakka ja leipä hyvää ruokaa. Ville laski toisen miehen oikean ja toisen vasemman käden irti ja kehoitti heitä syömään tappelematta. Kun Ville ja minä nostimme lakit viereemme syömään ruvetessamme, teki se mies, jolla oli rautaiset kädet, samaten, mutta toinen, joka oli kätensä vahingoittanut, ei näyttänyt aikovan seurata esimerkkiä. Menin sentähden hänen luokseen ja nostin lakin hänen päästään.

Miehellä, joka oli vielä nuori, ei ollut hiuskarvaakaan päälaellaan.

— No onpa hiisi hiukset vienyt, lempo liemetkin kerinyt, tuumi ihmeissään Ville.

Mies ei puhunut mitään. Ville oli jo kauan ollut varma siitä, että miehet kuuluivat rosvojoukkoon; nyt tulin minäkin täysin vakuuttuneeksi, sillä olin kuullut puhuttavan siitä, että yksi kyttyräisistä oli aivan kalju.

Päivällisen jälkeen rupesivat vangit kysymään, oliko vielä pitkältikin tänään marssittavaa. Ville vastasi:

— Ei Turku tuvan takana, Saksa saunan porstuassa.

— Ei meitä Turkuun asti kuljeteta jalkaisin, vastasi toinen. Riitalammin vanginkuljettajalta asti viedään meidät kruunun kyydillä, jos nimismies hyväksyy vangitsemisen, jota hän kylläkään ei tee. Taitaa passittaa teidät itsenne vapaata kyytiä nauttimaan.

— Huomenaamulla hän passittaa teidät lähtemään. Mutta käydään nyt. Meillä on vielä vihainen virsta marssittavana, sitten pääsette palasen venekyydillä.

— No käylään, käylään vain, sanoi Kurun äijä, kun kurruun vietiin.

— Minusta olette tähän saakka paremmin noudattaneet keuruulaisen esimerkkiä. Hän vastusti ankarasti poliiseja. Hänestä sai alkunsa sana: sinne minä en mene enkä hevostanikaan pane, sanoi keuruulainen kurrua.

— No ollaan tästä lähtien Kurun miehiä.

Vangit eivät kuitenkaan kauan lupaustaan pitäneet, ennenkuin taas ryhtyivät kiusantekoon. Ellei Ville olisi kaikkea leikin kannalta ottanut, olisi matkamme käynyt aivan sietämättömäksi. Vähää ennen rantaan tuloamme oli näreikkö, jota ei voinut kiertää. Siinä rupesivat vangit kulkemaan siten, että toinen kävi näreitten toista, toinen toista puolta, muka erehdyksestä. Siten eteenpäin pääsy kävi varsin vaivalloiseksi. Vihdoin miehet pysähtyivät ja kieltäytyivät menemästä kauemmaksi.

— Teillä on liian kapeat kadut. Ei ole laillista näin kapeita katuja ketään kurruun viedä.

— Jos vielä yhden ainoankaan kerran yritätte juonitella, tulette huomaamaan, että kirveen varsi on hyvä kasvattaja. — Raippansa oli Ville heittänyt pois, mutta kirves heilui tupessaan hänen kupeellaan.

— On minua ennenkin yritetty kovuudella kasvattaa, mutta en minä siitä paremmaksi mieheksi tullut, vastasi rautakourainen mies.

Se mies, jota Villen oli ollut pakko aamupäivällä kurittaa, tahtoi nyt mennä ja yritti vetää toista mukanaan, mutta rautakoura ei liikahtanut paikaltaan. Ville työnsi samassa kiväärinperällä — minun mielestäni kylläkin kovakouraisesti — juonikkoa selkään. Tämä auttoi. Mies rupesi käymään, mutta katseli vihaisesti Villeä ja sanoi: »Tuokin tyrkkäys pidetään aikanaan muistissa.»

Ville vain sanoi: »Hyvä on, siinä tapauksessa ei minun ole pakko sitä uudistaa.»

Tunnin perästä seisoimme järven rannalla. Setä istui meidän puoleisella rannalla onkimassa. Hän souti heti maihin, ja Ville antoi sotilaallisen raportin:

— Herra komisarius, minulla on mukanani vangittuina kaksi miestä, jotka todennäköisesti kuuluvat rosvojoukkoon.

— Tunnen ne molemmat. Poliisitutkinto on pidettävä heti, kun tulemme toiselle rannalle, missä ovat tarvittavat kirjoitusvälineet.

Setä onnitteli Villeä, kun heti ensimmäinen etsintäretki oli onnistunut näin hyvin. Palkinto, joka oli säädetty rosvosakin kiinniottamisesta, oli verrattain suuri, ja Ville tuli yksin saamaan, mitä näitten molempien kiinniottamisesta oli maksettava. Hän näytti myös itsekin nyt, kun vastuu miesten säilyttämisestä ei ollut enää yksin hänen hartioillaan, hyvin tyytyväiseltä. Villellä oli jo monta vuotta ollut oman tuvan paikka katsottuna. Tämmöinen hyvä saalis lähensi tuntuvasti sitä aikaa, jolloin hän tiesi pääsevänsä sen omistajaksi.

Saavuttuamme kämppään setä aloitti heti poliisitutkinnon, joka kesti myöhäiseen iltaan asti. Vankien syntymävuodet, kotipaikka ym. henkilökohtaiset tiedot oli sedällä paperille kirjoitettuna, ja kaikki nämä tiedot he myönsivät oikeiksi. Mutta kun setä rupesi kyselemään heidän suhdettansa Jaakob Hahneen, kielsivät molemmat jyrkästi koskaan edes kuulleensa puhuttavan sen nimisestä henkilöstä. Ja kun setä sanoi Hahnen olevan saman miehen, jota kansa sanoi Kyttyräiseksi eli Kyttyrä-Jaskaksi, rikostoverit taas »mestariksi», kielsivät he uudestaan jyrkästi tietävänsä semmoisesta miehestä mitään. Myös kielsivät he jyrkästi tietävänsä mitään kaikista niistä rikoksista, joista heitä syytettiin. He olivat muka rauhallisia eränkävijöitä, jotka olivat matkalla Venäjän puolelle. Ja kun olivat erehtyneet metsään ja eväät olivat loppuneet, olivat he olleet pakotetut henkensä ylläpitämiseksi ampumaan metsälintuja. Jos laki heitä niin luonnollisesta työstä kykeni rankaisemaan, tulisivat he rangaistuksen nurisematta kärsimään. Mutta pahantekijöitä tai rosvoja he eivät olleet. Setä varoitti heitä, kuten hänen virkansa vaati, ja kehoitti puhumaan totta, mutta turhaan. Silloin hän päätti tutkimuksen ja julisti vangeille, että heidät passitetaan vankilaan siellä säilytettäviksi, kunnes syytökset heitä vastaan kihlakunnanoikeudessa tutkitaan. Miehet vielä kerran vastustivat vangitsemista, mikä pantiin heidän pyynnöstään pöytäkirjaan. Minä allekirjoitin sen läsnäolleena todistajana — mikä kävi hyvin päinsä, koska en ollut missään sukulaisuussuhteessa »setään» —, ja niin oli tutkimus päättynyt.

Vankien vartioiminen uskottiin nyt hetkeksi minulle, ja setä meni Villen kanssa telttaan tuumimaan asiaa. Setä katsoi erinomaisen edulliseksi, jos vangit voitaisiin saada kuljetetuksi vankilaan niin, ettei heidän vangitsemisensa tulisi paikkakunnalla tunnetuksi. Rosvojoukon muut jäsenet joutuisivat silloin siihen uskoon, että miehiä oli metsästysretkellä kohdannut jokin tapaturma, missä tapauksessa eivät tietäisi olla erityisen varovaisia. Muuten oli hyvin luultavaa, että jäljellä oleva osa koplasta karkaisi Venäjän puolelle ehkä koko kesäksi ja vasta talvella taas palaisi ilkitöitään uudistamaan.

Sitkajoki oli veneellä kuljettavaa ainakin kahdeksan penikulmaa. Yksi ainoa koski oli sellainen, että vene oli laskettava tyhjänä köydellä alas. Ville arveli voivansa suorittaa tuon työn yksin, jos setä vie vangit maitse kosken ohi. Siinä paikassa, johon setä aikoi viedä vangit veneellä, meni maantie joen yli, ja kestikievari oli samassa paikassa. Setä tunsi isännän luotettavaksi mieheksi. Jos he sovittaisivat matkan siten, että tulisivat yön aikaan perille, oli hyvä mahdollisuus olemassa, että kaikki kävisi päinsä ja setä saisi vankinsa määräpaikkaan huomiota herättämättä. Mutta kun oli maantiematkaa parikymmentä penikulmaa, oli luultavaa, että matka edestakaisin kestäisi pari viikkoa. Setä ja Ville tulivat siihen päätökseen, että kaikissa tapauksissa pitäisi ainakin yrittää valita tämä tie.

Ville tuli nyt minua »löysäämään», ja minä menin vuorostani telttaan, missä setä esitti minulle tuumansa. Minulle hän antoi vapaan tilaisuuden joko seurata mukana tai jäädä matkan ajaksi kämpän vahdiksi. Ymmärsin, etten vanginkuljetusmatkalla voinut olla suureksikaan hyödyksi ja valitsin jälkimmäisen vaihtoehdon. Jäin siis leirille.

Kun seuraavana aamuna oli hyvä myötäinen, lähtivät setä ja Ville vankeineen. Hyvästi jättäessään sanoi Ville hymähtäen, että muutaman viikon yksinäisyys metsässä kasvattaisi minusta oikean miehen.

VI.

Olin siis yksinäni, muutamaksi viikoksi omiin turviini jätettynä. Ei käyne kieltäminen, että tuntui vähäisen oudolta ensin, kun vene poistui ja tiesin lähimpään asuttuun paikkaan olevan kuudettakymmentä kilometriä. Mutta hetken perästä väistyi kuitenkin tuo tunnelma. Aurinko paistoi yhtä kirkkaana kuin ennen ja lintujen viserryksessä en voinut huomata mitään muutosta tapahtuneeksi. Koskenkaan pauhaaminen ei painostanut, vaan päinvastoin elähdytti mieltäni. Kyttyräisen joukkoa en pelännyt: olin vakuuttunut siitä, ettei heillä ollut mitään asiaa tännepäin.

Päätin käyttää tämän ensimmäisen päivän tutustuakseni lähimpään ympäristööni, eikä tätä päätöstä tarvinnutkaan katua. Tuskin viisikymmentä metriä kämpästä löysin kärppää hätyyttäessäni tilavan kallioluolan, jonka sisäänkäytävän muutamat kuusinäreet niin erinomaisesti salasivat, ettei parempaa kätköpaikkaa voinut ajatella. Luola oli kuiva ja niin korkea, etten kaikin paikoin ulottunut kädellä kattoon. Päätin heti viedä sinne ruokavarastomme sekä muut tavarat, joita en joka päivä tarvinnut. Luola tuli minulle siis olemaan samalla kertaa viileänä varastohuoneena ja pakopaikkana, jos semmoinen tulisi tarpeen. Tätä jälkimmäistä tarkoitusta varten vein sinne myöskin pienen vesivaraston. Sinne kannoin myöskin vankien pyssyt, joita setä ei tahtonut viedä mukanansa. Onneksi en tarvinnut luolaa pakopaikaksi — vaikk'ei tosin paljon puuttunutkaan —, mutta varustukseni osoittivat, miten ihminen omiin turviinsa jätettynä vaistomaisesti ajattelee suojautumista vihollisia vastaan.

Olin nyt ilman venettä. Ensimmäinen tehtäväni oli siis laittaa itselleni jotain veden päällä pysyvää; muuten en päässyt edes onkimaan. Ja ilman tuoretta kalaa en aikonut olla. Työaseita ja muuta tähän tarkoitukseen tarvittavaa oli minulla yllin kyllin. Setä, joka pelkäsi työttömiä odotuspäiviä, oli ottanut työkalukirstunsa mukaan. Ainoa, mikä puuttui, oli terva. Kaikkein ensimmäiseksi kaadoin sentähden rannalta pienenpuoleisen kelohongan, pilkoin sen hyvin pieniksi ja panin aurinkoiseen paikkaan kuivumaan. Lisäämällä runsaasti pihkaa tein viikon perästä tarvittavan tervan.

Lähellä lähdettä kasvoi mahdottoman suuri haapa. Parempaa venepuuta en olisi etsimällä ja valitsemalla voinut löytää — jos näet puu oli sydämestä eheä, jota näin suuri haapa tosin harvoin on. Mutta hyvän ruuhen voisin joka tapauksessa siitä saada. Kaadoin siis jättiläispuun, ja ilokseni ei siinä ollut pienintäkään ruskeata pilkkua. Veneen päätin siis tehdä puusta. Ja muistaen, että haapainen aidas ja katajainen seiväs kestävät miehen iän, päätin tehdä siitä niin kunnollisen, että kehtaisin viedä sen kotiinkin. Haapainen vene ei mätäne koskaan, jos sitä vähänkin hoidetaan, ja Latvajoen suulla tekemäni vene on minulla vielä täydessä käyttökunnossa.

Veneen tein kahdenkymmenen jalan pituiseksi ja täsmälleen kolmen jalan levyiseksi. Olisin mieluummin tehnyt siitä vaikka kolmen ja puolen jalan levyisen, mutta kun kumpikin puolisko oli tehtävä yhdestä ainoasta kappaleesta, ei ainepuu myöntänyt leveämmän tekoa. Kovertaminen kävi paljon helpommin kuin olin luullut. Kirveen ja vaajan avulla irroitin muutamassa minuutissa keskinkertaisen halon suuruisia kappaleita. Huomasin, että kun löytää suorakasvuisen puun, ei veneen tekeminen kovertamalla vie enempää aikaa kuin laudoistakaan laatiminen. Jos veneestä tehdään pitkä ja kapea, on kai tällainen vene yhtä luja kuin laudoistakin tehty, mutta lyhyessä, leveässä veneessä tulee liian paljon päätypuuta esille.

Tervastani tuli vetelää ja se meni puuhun kuin öljy. Olin veneeseeni oikein tyytyväinen, kun se kymmenen pitkän työpäivän jälkeen valmistui.

Veneen valmistuttua lähdin seuraavana aamuna Latvajoen saarta tarkastamaan. Olisihan hauskaa nähdä, näkyisikö enää mitään merkkiä, joka osoittaisi, että Sitka-vaarin kertomuksessa oli jotain perää.

Latvajoki laskee Sitkajärveen kaksihaaraisena, muodostaen haarainsa väliin saaren, joka leveimmästä paikastaan on ehkä sataviisikymmentä metriä. Saaren pituus on noin kuusisataa metriä. Sivut ovat äkkijyrkät, nousten koskesta runsaasti kaksikerroksisen talon korkeuteen. Saaren alapäässä on pieni lahti. Minusta näytti tuo lahti hyvältä maallenousupaikalta ja soudin sentähden sinne. Mutta kun pääsin niin lähelle, että oli vielä noin viisikymmentä metriä lahden suuhun, oli virta jo niin vuolas, etten mitenkään kyennyt sitä soutamalla voittamaan. Ja veden syvyys oli neljättä syltä: sauvointa ei voinut siis käyttää. Soudin takaisin rannalle ja lähdin pitkin sitä etsimään ylimenopaikkaa. Etsintäni oli turha sekä meidän puoleisellamme rannalla että itäiselläkin. Kosken kumpikin haara oli noin neljänkymmenen metrin levyinen, muodostaen sekä saaren ylä- että alapäässä todelliset vesiputoukset. Vesiputouksien välinen osa koskea oli oikeastaan hyvin vuolas virta, ja siitä olisi rohkea mies ehkä päässyt soutamalla yli, mutta kun saaren rannat molemmin puolin olivat äkkijyrkkää kalliota, ei ollut ainoatakaan paikkaa, johon olisi sopinut kiinnittää vene, maallenoususta puhumattakaan. Saari oli todellinen luonnollinen linna. Kun sille pääseminen näytti mahdottomalta, päätin jättää koko tuuman. Eihän minulla mitään varsinaista asiaa sinne ollutkaan.

Mutta odotettuani pari päivää turhaan sedän ja Villen kotiintuloa ja kun minulla ei ollut juuri mitään erityistä tointa — kaikki linnunnahkani olivat mitä parhaimmassa kunnossa —, rupesi Sitka-vaarin satu taas kytemään mielessäni. Tuumasta luultavasti ei olisi sittenkään tullut totta, ellei olisi sattunut tapahtumaa, joka kypsytti minussa päätöksen niin pian kuin mahdollista uudistaa yritykseni, ja jos vain kävisi päinsä, muuttaa kämppämme saarelle.

Varhaisena aamuna kuulin, vielä maatessani, puhetta järveltä. Kavahdin pystyyn ja kiiruhdin iloisena rannalle. Onnekseni kurkistin ensin pensaitten välistä. En kylläkään tehnyt tätä varovaisuudesta — en ajatellutkaan muuta kuin setää ja Villeä. Mutta ajattelin yllättää heidät astumalla äkkiarvaamatta esille. Nyt tulin itse yllätetyksi ja hämmästyin niin, että veri oli suonissani hyytyä. Veneessä oli neljä miestä ja peränpitäjä oli kyttyräselkäinen. He soutivat uistinta pitkin rantaa, ja samassa kun menivät ohitseni, kuulin yhden miehistä sanovan: »Tuossa on pienen puron suu, mennään maalle suurusta pitämään.» Tämä puhe ei mieltäni juuri tyynnyttänyt. Samassa sai kyttyräselkäinen uistimellaan kalan. Hyvän tovin hän otteli kalan kanssa, ennenkuin nosti sen veneeseen. Pelkoni ei estänyt minua suurella jännityksellä tarkkaamasta kalan taistelua vapautensa puolesta. Miehen saalis oli iso lohi.

Heti saatuansa kalan veneeseen soutivat miehet maihin ja vetivät veneensä puron suuhun. Pujahdin takaisin teltalle, otin pyssyni, pistin muutamia sekä kuula- että haulipatruunia taskuun ja hiivin uudestaan pitkin puron rantaa niin lähelle miehiä kuin uskalsin. Olin selvillä siitä, että jos miehet huomaavat minut, en antaudu ilman taistelua. Ammun kahta miestä niin nopeasti kuin ehdin, ja ennenkuin miehet kerkeävät veneeseen pyssyjään ottamaan, on minulla kaksipiippuinen uudestaan ladattuna. Kaksi ensimmäistä laukausta tähtään sääriin vain, mutta jos tulee taistelu, täytyy menetellä asianhaarain mukaan. Olihan minulla sedän laillinen määräys. Olin nimismiehen apulainen Kyttyräisen joukon kiinniottamisessa, ja että miehet olivat juuri heitä, ymmärsin siitä, että yksi heistä oli kyttyräselkäinen ja toinen jättiläisen suuruinen. En voinut kuitenkaan katsoa velvollisuudekseni yksin ryhtyä taisteluun heitä vastaan, jos voin jotenkin sitä välttää. Paljon parempi olisi antaa miesten olla häiriintymättä, kunnes setä ja Ville tulisivat takaisin.

Kun tulin taas pensaani taakse, olivat miehet jo sytyttäneet aika rovion, ja yksi heistä perkasi paraikaa lohta, joka sitten pantiin hiillokselle paistumaan. Miehet näyttivät olevan hienossa hiivassa, ja kun kosken pauhina sekaantui heidän puheeseensa, en saanut täyttä selkoa kaikesta, mitä he sanoivat. Kyttyräisen ja Ison-Iivanan puhe kuului parhaiten. Iivana väitti, että tämä ranta haisee niin kovin asutulta ja tahtoi mennä katsomaan, eikö näkyisi merkkiä ihmisistä, mutta Kyttyräinen vain nauroi hänelle ja väitti, että hänen nenässänsä haisee aina »tuo miestä väkevämpi». Samalla hän otti ison puisen leilin, ryyppäsi itse ja ojensi sitten Iivanalle, jonka suu ei tahtonut ollenkaan leilistä irtaantua. Toisetkin miehet ryyppäsivät, vaikka vähän varovaisemmin.

Kyttyräinen rupesi sitten puhumaan Iivanalle, että tämä lähtisi yksin ensi viikolla »luoman suulle» verkoilla kalastamaan. Itsellään sanoi olevan muuta hommaa parin viikon ajaksi. Iivana ensin vastusteli menemistä, väittäen, että hänen täytyy yksin tehdä työ, kun toiset vain paistattavat aurinkoa. Viimein hän kuitenkin lupasi lähteä sillä ehdolla, että »mestari» hänelle keittäisi kymmenen kannua viinaa, ja vielä väkevintä laatua. Vähäisen vastustettuaan Kyttyräinen suostui Iivanan ehtoon, ja tämä puolestaan lupasi kaikkien pyhimyksien kautta pysyä niin raittiina, että voisi hoitaa verkkoja ja saada kalat peratuiksi ja suolatuiksi. Miehet olivat nyt syöneet ja juoneet kyllikseen, oikoivat laiskuuttansa ja rupesivat nukkumaan. Pian kaikui metsä heidän kuorsauksistaan.

Olisivatpa setä ja Ville olleet nyt täällä! Ei olisi mikään ollut helpompaa kuin nostaa miesten pyssyt, jotka kaikki olivat veneen keulassa, veneestä pois. Kaksi meistä olisi pyssyt vireessä pitänyt miehet kurissa sillä aikaa kuin kolmas olisi pistänyt heidät käsirautoihin. Mieleni oli kuohuksissa, kun minun täytyi toimettomana nähdä tämmöisen tilaisuuden menevän käyttämättä hukkaan. Turhaan ajattelin pääni puhki keksiäkseni jotain keinoa, jolla yksin ottaisin miehet kiinni. Vaikkapa olisin onnistunut saamaan kaikki miehet käsirautoihin, joka sekin näytti varsin mahdottomalta, olisi seuraus kuitenkin ollut oma tuhoni ja miesten pakeneminen rajan yli ehkä pitkiksikin ajoiksi.

Minun oli pakko antaa miesten häiritsemättä poistua, ja olla vielä kiitollinenkin, etteivät he läsnäolostani saaneet mitään aavistusta.

Nyt tunsin ainakin ulkonäöltään rosvot kaikki. Kaikilla heillä oli konnamaiset kasvot paitsi Isolla-Iivanalla, joka näytti paremmin juoppoudesta ränsistyneeltä jätkältä kuin konnalta. Heidän pyssynsä näyttivät olevan aivan uudet piippujen kiillosta päättäen ja olivat, jos huomasin oikein, samanlaisia haulikkoja kuin jo vangittujen miesten aseet.

Hetken aikaan miesten lähdettyä en voinut ryhtyä mihinkään toimeen, olin siihen liian kiihtynyt. Mutta syötyäni aamiaisen tyyntyi mieleni, ja lähdin uudestaan katsomaan, enkö mitenkään pääsisi saarelle muuttamaan. Siellä ainakin olisin varmasti turvattuna sellaisilta vierailuilta, jotka eivät olleet tervetulleita.

Mennessäni selveni minulle tuuma, miten voisin ehkä onnistua, ja palasin takaisin kämppään ottamaan mukaani tuumani toteuttamista varten tarvittavat esineet. Saaren alimmassa kärjessä kasvoi niemen nenässä koivu. Jos onnistuisin ampumaan nuolen, johon olin kiinnittänyt nuoran, koivun yläpuolelta poikki saaren nenän itäiseen koskihaaraan, veisi koski nuolen järveen, ja siten saisin yhteyden saaren kanssa. Rannalta oli noin kuusikymmentä metriä siihen paikkaan, missä koivu kasvoi. Väli ei ollut siis kovinkaan pitkä. Etsin siis janhuksisen kuusen — janhus jousessa pitääpi, koivun kylki kirvehessä — ja tein jousen. Nuoran järjestelin huolellisesti polvitellen rantapaadelle ja kiinnitin pään nuolen koskipaikalle. Tarkoitukseni oli, että nuoli tulisi uimaan kylki koskea vasten, että virta jaksaisi vetää nuoran maan yli.

En uskaltanut toivoa, että jo ensimmäinen laukaus onnistuisi. Niin kävi kuitenkin. Virta vei nuolen, ja minuutin kuluttua se jo ui järven pinnalla. Tunnin perästä oli minulla köysi nuoran sijassa, ja vedin veneeni ja itseni saarelle. Seuraavana yönä vähää ennen auringon nousua oli kaikki omaisuutemme muutettu saarelle. Olin siis saarelainen.

Lahti saaren nenässä ei ollut suuri. Pari kolme venettä sinne kuitenkin hyvin mahtui. Suu oli vain muutaman metrin levyinen, mutta siitä se leveni poukamaksi, joka ulottui niin paljon toiselle sivulle, ettei nytkään, vaikka lehti puissa oli ihan alussaan, vene näkynyt järvelle. Kosken pauhatessa molemmin puolin oli tämä erinomaisen rauhaisa paikka.

Ensimmäinen tehtäväni saatuani kaikki tavarat paikalle, oli vaihtaa vetoköyteni paksuun Villen tekemään vitsaköyteen. Koivu oli hyvä kiinnityspaikka. Muutamalla pikku kivellä upotin vetoköyteni pohjaan, pannen sen päähän lujan nuoran. Kellukkeeksi pistin nuoran päähän tuohenpalasen, joka mielestäni ei voisi olla kenenkään silmissä epäluuloa herättävä.

Olin tähän asti elänyt suureksi osaksi eväsruoalla, kun olin ollut malttamaton saadakseni veneeni valmiiksi. Nyt piti ruveta elämään kalastamalla ja pitää siitäkin huolta, että olisi tarjota tuoretta kalaa sedällekin ja Villelle, joiden odotin joka tunti tulevan järvellä näkyviin. Laitoin sentähden lohionkeni kuntoon ja sain rannasta useita taimenia. Olin koko edellisen päivän ja yön ollut melkein syömättä ahkerassa työssä, enkä jaksanut siis kauan jatkaa onkimistani. Pian porisi kalakeitto tulella, jonka vieressä istui nälkäinen mies odottamassa keitoksen kypsymistä. Aamiaisen jälkeen uni ei maistunut huonommalta kuin ruokakaan, ja herätessäni oli aurinko korkealla taivaalla.

Sedän ja Villen pitkällinen poissaolo rupesi minua jo vähäisen huolestuttamaan; päätin kuitenkin olla ainakin sen viikon — silloin oli tiistai — huoleton: olihan hyvin mahdollista, että jokin odottamaton este oli heitä viivyttänyt. Ikävä minulla ei ollut vähääkään, ja ilma oli niin kaunis, kuin toivoa voi.

Vanhassa kämpässä asuessani olin siitä asti, kun kumppanit lähtivät, joka yö kuullut suden ulvovan. Se ei ollut juuri mikään kaunis yökonsertti, mutta joka tapauksessa kauniimpi kuin ilveksen. Ja aivan lyhyt vain, pari kolme kertaa kunakin yönä. Arvasin sudella olevan läheisyydessä pesänsä ja olin tarkasti ottanut selon suunnasta, mistä ulvonta kuului, ajatellen yrittää Villen kotiin tultua hänen avustamanaan pesäpaikan hakua. Ulvonta kuului joen rannalta ehkä pari kolme sataa metriä kosken yläpuolelta.

Kun nyt Ville ja setä viipyivät, päätin tehdä yksin yrityksen: ehkäpä onnistuisin, jolloin saisin Villeltä paljon ylistystä. En ollut aivan välinpitämätön tältä taholta tuleville kiitoksille, erittäinkin, kun Ville oli sanonut, että muutaman viikon yksinolo metsässä voisi minusta tehdä koko miehen. Teoreettisesti tiesin aivan hyvin, kuinka sudenpesää etsitään. Ja kun oleskeleminen kevätöinä metsässä kaukana asutuilta seuduilta on minusta aina tuntunut äärettömän mieluiselta, en katsonut käyttäneeni aikaani hukkaan, jos tulisin olleeksi pari yötä metsässä, vaikkapa tuloksettakin.

Eräs vanha eränkävijä kuvaa sudenpesän etsintää jotenkin näin: