Produced by Tapio Riikonen

RIMPISUON USVAPATSAS

Seikkailukertomus Pohjanperiltä

Kirj.

A. E. INGMAN

Kustannusosakeyhtiö Kirja, Helsinki, 1915.

I.

Olin jo täyttänyt kahdennentoista ikävuoteni, kun minut eräänä syyskuun päivänä vietiin kansakouluun. Nainen, joka minut toi kouluun, oli holhoojani vaimo, kunnollinen ja kyvykäs, mutta ankaranpuoleinen ihminen. Opettajan kirjoitettua nimeni paperiinsa poistui saattajani heti.

Istuuduin opettajan määräämälle paikalle. Mutta kun täällä kaikki tuntui oudolta ja ikävältä, oli minun pakko, salatakseni silmiin tunkevia kyyneleitä, äänekkäästi niistää nenäni. Silloin kuulin pojan, joka istui vieressäni, sanovan itsekseen, mutta kuitenkin siten että kaikki kuulivat:

— Siitä tunnen tuhman miehen, kun tulee tupahan, niin niistää nenänsä.

Opettaja, hiljainen mies, ei sanonut mitään. Mutta kun pojat huomasivat opettajansa tukehduttavan pientä hymyn alkua, remahtivat he kaikki nauramaan. Kyyneleeni kuivuivat nopeasti.

Tunnin loputtua törmäsivät kaikki pihalle. Sain tuon pojan, joka oli vähän itseäni pitempi, käsivarresta kiinni, nipistin voimaini takaa ja kysyin:

— Tahdotko tapella vai tyydytkö tukkanuottaan?

Toverini valitsi tappelemisen, mikä aiheutti sen, että minä heikompana sain aika tavalla rökkiini. On hyvin luultavaa, että olisi käynyt samaten, jos hän olisi valinnut vähemmän kunniallisena pidetyn tukkanuotan.

Matin ja minun tuttavuuteni alkoi siis niin kovakouraisesti, kuin sen kaksitoistavuotiaitten kädet kykenivät tekemään. Tämä ei kuitenkaan millään tavalla vähentänyt sitä vakavaa ystävyyttä, joka tästä lähtien syntyi välillemme. Ja kun neljä vuotta myöhemmin astuimme ylpeästi yhdessä kotiin, päästötodistukset taskussa, ei meistä kumpikaan ajatellut tappelua eikä tukkanuottaa. Yhdessä astuimme kotiin, sanoin. Matin vanhemmat kuolivat näet samana syksynä, kun Matti tuli kouluun, ja Matti muutti meille.

Meillä oli kummallakin ollut vähäinen perintö. Mutta rahat oli nyt syöty, ja meidän piti ruveta itse ohjaamaan tulevaisuuttamme, kuten koulunkäyneitten miesten ainakin. Arvasimme, ettei isäntä kahta näin nuorta kasakkaa tarvinnut, joten muualle oli kai pakko kääntyä.

Mutta suuhun päin sudella hampaat. Ei meistä kumpikaan aikonut nälkään kuolla. Ei kyllä kukaan kirves kädessä synny, mutta eipä synny myöskään moni peukalo keskellä kämmentä. Matti ei ollut kellarista kotoisin enkä minä myöskään ollut mikään reestä pudonnut ja tielle jätetty. — Tätä en kerro teille ylvästelläkseni, mutta totuus vaatii minua kertomaan asiat siten, kuin olen ne itse käsittänyt ja todeksi huomannut.

Ei meitä kuitenkaan hätä vielä kovin läheltä kopristanut. Isännällä oli suuret uudisviljelyhommat, ja hän oli jo luvannut meille kesäksi ja syksyksikin työtä. Lapinmaan rajalla oli työvoima kallista. Markka päivässä ja talon ruoka. Kannattihan semmoisilla ehdoilla meikäläisten ryhtyä raatamaan. Talveksikin meillä oli lupa jäädä taloon, jos tahdoimme ruoan edestä olla talon töissä.

Tästä asiasta meillä oli kuitenkin itsellämme toiset ajatukset kuin isännällä. Ei niin viisasta, ettei jostain paikasta hullu. Meidän hulluutemme koski ensi talven työtä. Meillä oli siinä asiassa omat meininkimme tarkoin mietittyinä ja kypsytettyinä. Mutta koska tämä on vielä syvä salaisuus, en hiisku siitä luotua sanaakaan.

Sadan sylen päässä talosta on korkea mäki ja mäen laella tupa. Tuvassa asuu talon vanha-paappa, nykyisen isännän isoisä. Hän on kolmantena jäsenenä ystävyydenliitossamme ja ottaa, iästään huolimatta, yhteisiin harrastuksiimme osaa miltei kiihkeämmin kuin Matti ja minä. Eikä ukko pidäkään 90 vuotta minään aivan korkeana ikänä. Ei niin vanhaa, ettei usko vielä vuoden elävänsä. Ja vanha-paappa on sitä mieltä, että kun Luoja on säätänyt hänet näinkin vanhaksi, on hänen osalleen määrätty, ettei hän ennen kuole kuin Rimpisuon salaisuudesta on perille päästy. Ukko, Matti ja minä olemme vahvasti päättäneet tämän salaisuuden selvittää. Vahva on kolmisäikeinen köysi, ei se kesken katkea. Hyvää hamppua pitää olla senkin, joka yhdeksänkymmentä vuotta on kestänyt eikä ole vielä silloinkaan mätä. Toivoa siis oli, että me kolmisin saisimme tämän asian selville.

II.

Lapin rajoilla on monta suurta nevaa. Rimpisuo on kuitenkin niistä kaikista suurin, kolmatta sataa kilometriä leveä ja neljättä pitkä. Niin ovat maanmittarit laskeneet. On siinä jo nevaa. Ei yhdestäkään paikasta sen rannalla ole vastaista rantaa nähty. Tämän nevan rannalla on paappa elänyt yhdeksänkymmentä vuotta. Ja saman nevan rannalla on Matin ja minun tähänastinen elämä kulunut.

Nevan laidat eivät ole pahoin vetisiä. Varhain keväällä kuljemme siellä karpaloita syömässä ja kesällä poimimme sieltä juolukoita ja muuraimia. Ja pensaikoissa metsän ja nevan rajalla on meillä talvisin pitkät risuaidat veräjineen ja ansoineen metsäkanojen pyyntiä varten.

Tämän kaiken puolesta Rimpisuo ei siis eroa monesta muustakaan nevasta.
Laajuus vain on sillä omansa.

Mikä on siis se salaisuus, joka tekee iäkkään ukon yhtä uteliaaksi kuin meidät ja monet muut seudun poikaviikarit? Jopa tämä salaisuus on saanut ukon rakentamaan vanhuutensa kodin korkealle mäen laelle, jossa ainoastaan muutamat suunnattoman suuret kivet suojaavat tupaa taivaan tuulilta.

Kun tältä mäeltä katsoo nevalle, näkyy kirkkaina talvipäivinä aivan selvästi taivaan rantaa vasten omituinen usvapilvi. Siinä salaisuus. Korkeimmalta kiveltä katsoen näkyy pilvi aina samasta paikasta. Lämpimänä vuoden aikana ei näy mitään, olipa päivä kuinka kirkas ja ilma kuinka kuulas.

Monta selitystä on tämä omituinen ilmiö saanut. Kansa puhuu maahisista, jotka asuvat nevalla. Ne harvat herrasmiehet, jotka ovat Paapanmäellä käyneet ihmettä katsomassa, katselevat karttaa ja kompasseja, jonka jälkeen selittävät, että usvapatsas nousee nevan toiselta rannalta, jossa juuri tuolla ilmansuunnalla on muka kylä. Me ja paappa emme usko kumpaankaan selitykseen. Maahiset eivät asu aavalla nevalla. Ja kolmenkymmenen peninkulman päähän ei näy savu, vaikka kokonainen talo palaisi.

Usein utelemme ukolta, miksi ei kukaan ole lähtenyt sinne omin silmin nähdäkseen, mitä siellä on. Aina on vastaus sama, ettei kukaan pelkän uteliaisuuden tyydyttämiseksi lähde noin vaivalloiselle, ehkäpä vaarallisellekin matkalle. Kesällä ei pääse kukaan edemmäksi kuin runsaan vanhan virstan nevan laidalta, sillä sitten on neva niin vetinen, ettei kannata ihmisjalkaa. Ja monena talvenakaan neva ei kannata, jos on sattunut tulemaan runsaasti lunta, ennen kuin talvipakkaset ovat roudanneet maan. Ja ukko lisää salaperäisesti:

— Jos siellä todella asuu maahisia, kuten ihmiset puhuvat, niin ehkei tulijaa oteta oikein ystävällisesti vastaankaan.

Harrastuksensa tässä asiassa on paappa perinyt isältään. Paapan ollessa vielä "poikakloppi" kahdeksankymmentä vuotta sitten oli hänen isänsä varustanut hiihtoahkioonsa viikon eväät ja lähtenyt metsästysretkelle sanomatta kenellekään, minne hän aikoi mennä. Neljä päivää myöhemmin hän oli palannut kotiin toinen jalka niin pahoin paleltuneena, että se pantiin polvesta poikki. Silloin oli isä, joka rupesi uskomaan kansan selitykseen maahisista, ottanut pojaltaan lupauksen, ettei tämä ikinä lähtisi samanlaiselle matkalle.

— Ja kahdeksankymmentä vuotta, sanoi ukko, — olen tätä lupaustani katunut. Mutta ennen rauta katkeaa kuin miehen sana ratkeaa. Ja vaikka en siinä iässä paljon ymmärtänyt lupaukseni sisältöä, olen sen kuitenkin pitänyt kuin mies.

Meitä eivät sitoneet mitkään lupaukset. Ja kun olimme molemmat orpoja, ei ollut myöskään ketään, joka olisi viitsinyt lupauksia meiltä vaatia. Aikoja sitten oli päätetty, että koulun jälkeen ei kestäisi enää kauaa, ennen kuin usvapatsaan salaisuus olisi selvitetty.

III.

Reippain askelin astuimme siis todistukset taskussa Paapanmäen rinnettä ylös. Paappa oli kiivennyt tähystyskivelle, jonne johtivat tikapuut.

— Paappa hoi, huusi Matti, — eipä se vanha härkä näy olevankaan kankeampi sarvistaan kuin nuoret.

— Luussahan vanhan voima, väki varsan sieraimissa, säestin minä.

Ukko oli aina mielissään, kun muistimme käyttää hänen mielilauseitaan!
Heti tuli vastaus kiven laelta:

— Tallella ukko uunin päällä. Kauan on laho kallellaan, ennen kuin kaatuu. Tulkaa tänne, klopit, usvapatsas näkyy.

Luulimme ukon leikkiä laskevan, sillä eihän usvapilvi milloinkaan näkynyt kesällä. Vastasin siksi leikilläni:

— Mitäpä vanhan valeista, kurttunaaman kuulehista. Tulkaa vain pois, paappa, saatte nähdä paperit, jotka kelpaavat.

— Ei kirja kiroista estä. Tulkaa heti tänne. Tarvitsen silmiänne enkä papereitanne. Ei millään niin hyvin näe kuin silmillä.

Mitäpä pappi paremmallensa. Täytyi vanhusta totella. Tultuamme kivelle ukko heti ärjäisi minulle:

— Vai kurttunaamaksi sanoit, junkkari! Nyt jouduit sellaiseen paikkaan, jossa asiasi tutkitaan ja sitten selkääsi sutkitaan. Voiteellahan ne nahkakin pehmenee. Mutta katselkaa nyt ensin pojat tuonne pohjoiseen: näkyykö siellä todella usvapatsas vai onko siellä nevalla jotain muuta?

Katselimme osoitettuun suuntaan, ja totta tosiaan, tässä ei ollut epäilemistä. Usvapilvi näkyi. Ensimmäinen kerta miesmuistiin kesällä. Tämä pelasti selkänahkani, joka kyllä ei olisi ollut muutenkaan suuressa vaarassa. Paappa julisti juhlallisen anteeksiantokäskyn lisäten:

— Eihän koiraakaan nyljetä, ennen kuin henki lähtee.

Oltiin hyviä ystäviä kuten ennenkin. Kolmiliitto oli lujaan perustukseen rakennettu ja vahvistettiin tänään entistään vahvemmaksi.

Matti ja minä emme pitäneet usvapilven näyttäytymistä kesällä minään ihmeellisenä asiana. Miksei se voisi näkyä kesälläkin? Mutta ukko istui kauan mietteissään sanaakaan puhumatta. Emme halunneet vanhusta häiritä, kun huomasimme hänen tahtovan olla rauhassa, vaan istuuduimme mekin katselemaan omituista näkyä.

Hetken perästä vanhus kääntyi meidän puoleemme ja sanoi salaperäisellä äänellä:

— Usvapatsas on kerran ennenkin näkynyt kesällä, ja siitä on nyt kulunut tasan kahdeksankymmentä vuotta. Isäni kertoi, että hän oli silloin juhannusyönä kiivennyt juuri tälle samalle kivelle, jolla nyt istumme. Sydänyön aikana usvapatsas oli äkkiä ilmestynyt nevalle. Se oli ollut morsiushuntuun kääriytyneen nuoren naisen muotoinen. Seuraavana talvena tuli isästäni puujalka-mies.

Tämä ukon puhe pani tietysti mielikuvituksemme liikkeelle enemmän kuin koskaan ennen, Tiesimme mihin tehtävään aioimme ryhtyä ensi talvena ja nyt kuulimme, että sama enne, joka näkyi tuossa silmäimme edessä, oli kerran ennenkin edeltänyt samanlaista yritystä, mutta epäonnistunutta. Tahtoiko usvapatsas varoittaa meitä? Olimme melkein varmat siitä, että ukon ajatukset liikkuivat tähän suuntaan. Mutta tunsimme samalla, etteivät pahimmatkaan enteet voisi estää meitä toteuttamasta tuumaa, jota olimme niin monta vuotta hautoneet.

Pelkäsimme pahasti, että ukko tämän enteen johdosta kieltäisi meiltä koko matkan. Vanhuksen kieltoa emme olisi uskaltaneet uhmata. Olimme aina pitäneet pappaa isän asemassa, paljon enemmän kuin itse isäntää, jonka kuitenkin holhoojanamme olisi pitänyt isää edustaa. Isännälle emme olisi ikinä uskaltaneet puhua sanaakaan tämmöisestä tuuminnasta. Se oli paapan ja meidän yhteinen salaisuus.

Kun vanhus heräsi mietteistään, hän kysyi:

— Näettekö, pojat, onko usvapilvi varmasti patsaan näköinen?

Tämä oli meidän myönnettävä; usvapilvi vivahti todella jossain määrin jättiläissuureen ihmishaamuun.

— Onko sillä morsiuspuku päällään?

Tähän kysymykseen taisimme hyvällä omallatunnolla yksin suin vastata, ettei näy rintaneulaakaan, saatikka morsiuspuvun näköistä.

— Isäni sanoi, että kun hän näki kesällä patsaan, oli se morsiameksi puettu, huntu päällään.

Todistimme taas, ettei ollut edes pyhäpuvun näköistä, hunnusta ei puhettakaan.

— Silloin se ei ole sama, joka isälleni näkyi. Ei taida merkki pahaa ennustaa.

Jo tiesimme paapan päätöksen. Uskalsimme laskea leikkiä vanhoista merkeistä, joista nykyaikana eivät pidä paikkaansa muut kuin uni ja nälkä. Vanhus ei tätä kuitenkaan hyväksynyt, vaan tahtoi, että tässä paikassa nyt heti päätettäisiin, tulisiko ensi talven matkasta tosi, vai jätettäisiinkö koko homma. Kun meidän päätöksemme oli jo aikoja valmis, ja paappa nyt antoi myöntymyksensä, oli asia jo ennakolta ratkaistu. Se vahvistettiin kädenlyönnillä. Ukko sanoi nyt, että jos matkarahoista tulisi kova puute, niin hän avaisi kirstun kantta. Mutta mitäpä me matkarahoista. Sama se on suutarille, onko sata markkaa saamista vai velkaa.

— Eikä teillä, paappa kulta, taida olla se kirstunpohja kovin raskas?
Tähän ukko vain myhäili:

— Eihän se täysi kukkaro kalise, eikä minun rahoissani ole ennenkään lanttia nähty.

Siihen päättyi keskustelu matkarahoista.

Paapan kanssa emme olleet koskaan puhuneet siitä, millä tavalla tutkimusmatka oli toteutettava. Kerran vain, kun puhe kallistui sinne päin, sanoi paappa:

— Kyllä rahalla saa ja hevosella pääsee.

Siitä luulimme ymmärtävämme, ettei kokenut ystävämme katsonut isänsä hiihtoretkeä parhaimmaksi tavaksi lähteä nevan salaisuuksia tutkimaan. Tiesimme, että ukolla oli rahaa tallessa. Ajatteliko hän vanhoilla päivillään ostaa hevosen ja lähettää meidät hevosella, iso heinähäkki kuormana, usvapatsaan salaisuutta tutkimaan? Semmoinen matka voisi onnistua, jos varhain syksyllä tulisi kovia pakkasia ennen kuin suuret talvilumet tulivat. Hevosmatka ei olisi sellaisella säällä mahdoton. Patsas ainakin olisi silloin aina näkyvissä. Mutta ken tietää, minkälaiset ilmat Luoja on ensi talveksi säätänyt? Meillä oli aivan omat meininkimme matkan toimeenpanosta. Mutta siitä myöhemmin.

IV.

Kesä ja syksy kului uudisviljelytyössä. Kun työ ensimmäisten syyspakkasten tullen päättyi, oli Matilla ja minulla vielä koko joukko markkoja jäljellä, vaikka olimme teettäneet hyvät talvivaatteet ja ostaneet kirveet ja sahat sekä pyssyt. Isäntä, joka oli itse kelpo pyssymies, ei mitenkään vastustanut asekauppaamme. Päinvastoin hän auttoi meitä saamaan kunnolliset aseet. Suusta ladattavat pienireikäiset luodikot ne vain olivat, mutta tarkat, ja lukot olivat parasta tehtaantekoa. Isäntä neuvoi meitä, että minkälaiset pyssyt ikinä tulemme ostamaan, lukot olkoot aina semmoiset, ettei niitä koskaan tarvitse korjata. Ja siinä ajatuksessa taisi isäntä olla oikeassa.

Paappa, joka koko kesän oleskeli meidän kanssamme ja myös voimiensa mukaan auttoi töissä, puhui useita kertoja hevosen ostosta. Me käänsimme aina puheen leikiksi ja pelotimme sillä, että ihmiset rupeavat pitämään häntä ikähulluna. Kerran ukko kuitenkin puolisuutuksissaan kysyi, oliko meillä aikomus kontata nevan yli vai miten aioimme lähteä matkalle.

Nyt oli pakko vanhukselle selittää, miten olimme ajatelleet toteuttaa matkamme.

Edellisenä talvena oli talossa asunut eräs nuori herra, joka oli tutkinut revontulia, sähköä ilmassa ja ehkä vielä muutakin, jota emme niin tarkoin ymmärtäneet. Hän oli huvikseen tehnyt jääjahdin, jolla hän syystalvella, ennen lumia kävi purjehtimassa järvellä. Mekin olimme usein saaneet olla mukana purjehtimassa ja osasimme nyt käyttää tätä paikkakunnallamme ennen tuntematonta ajopeliä. Keväällä poistuessaan lahjoitti tuo hyväntahtoinen herra Matille ja minulle koko kapineen purjeineen, toivottaen meille monta hauskaa purjehdusta.

Olimme heti lahjan saatuamme yhtä mieltä Matin kanssa, että jos millä tavalla päästään kulkemaan nevan usvapatsaalle, niin purjehtimalla. Miksi ei jahti kulkisi yhtä hyvin sukset jalaksina kuin luistimet? Vieras herra oli sanonut, että jääjahti hyvällä tuulella kulkisi kuusikin peninkulmaa tunnissa. Kyllä se suksijahdiksi muutettuna kulkisi ainakin kolme. Sekin vauhti olisi meille täysin riittävä. Jos hyvällä sivutuulella lähdemme aamusella, niin illalla olemme joko nevan toisella laidalla tai kotona takaisin.

Sanoimme siis paapalle, ettemme viitsi ruveta konttaamaan nevan yli, kun matkalla voisi tulla hiki. Hevosella ajaen taas voi tulla vilu ennen kuin perillä ollaan. Ja jos olisi paksulti lunta, niin eihän matka sujuisi hevosella nopeammin kuin konttaamallakaan. Olimme sen tähden Matin kanssa tuumineet lähteä lentämällä. Ukko kun oli aina leikkisä, niin mekin usein vedimme samaa nuottia. Tällä kertaa kuitenkin hakkasimme kirveen kiveen.

— Vai lentämällä! No eiväthän suuret sanat suuta halkaise. Ymmärrän minä jo yskän. Viisainta liekin, pojat, että ajoissa pistätte pillit pussiin. Olen aina koettanut opettaa teille, että asiaanhan miestä tarvitaan, hakkaa puita pöllömpikin. Mutta ei teistä taida olla puunhakkaajiksikaan. Vähän on mieltä ja sekin niin vetelää. Oikeassa oli isävainajani sanoessaan: kaikki miehet mämmin päällä, urohot oluen luona, mutta ei miestä silloin, kun miestä tarvitahan. Hyvästi nyt, pojat. Oveni on lukossa illalla, kun työstä palaatte.

— Älkää, älkää, paappakulta, hätäilimme molemmat, — kyllä me jo parannuksen teemme ja totuuden tunnustamme, kun ette vain meihin suutu.

Mutta ukko oli jo tiellä korvat lukittuina. Ja kun illalla tulimme Paapanmäelle, niin totta tosiaan: tuvan ovi oli lukossa, ensi kertaa meille. Kolkutimme ja rukoilimme nöyrästi anteeksi montakin kertaa, mutta ukko oli kai pannut jo maata, koska oli vetänyt sängyn uutimet kiinni.

Sinä yönä emme paljon nukkuneet. Sillä jos olimme joskus ennenkin vanhaa ystäväämme leikillä suututtaneet, niin oli hän aina illaksi leppynyt. Varhain aamulla olimme taas kolkuttamassa, mutta ei mitään kuulunut eikä näkynyt. Alla päin lähdimme kuokkamaalle.

Sinne tullessamme näimme miehen, joka hyvää vauhtia heilutteli kuokkaa. Luulimme isännäksi, joka välistä käväisi työtämme tarkastamassa. Mutta suuriksi kävivät silmämme, kun tulimme lähelle ja huomasimme varhaisen kuokkijan paapaksi. Vartalo näytti reippaan rengin vartalolta, ja kuokkaa ohjasi hän kuin mies ainakin. Moni kuusikymmenvuotias ei tee semmoista jälkeä kuin yhdeksänkymmenvuotias tässä.

Astuimme lähelle ja jäimme palkattoman kasakkamme työtä katselemaan. Kun ukko oli hetken vielä kuokkinut, hän iski kuokkansa lujasti maan kamaraan, kääntyi meihin päin ja sanoi:

— Hyvää huomenta, pojat!

— Jumal'antakoon, vanha isäntä, vastasimme nöyrästi ja häpeissämme. Ukko ei ollut huomaavinaan nöyrtynyttä naamaamme, vaan näytti olevan parhaimmalla tuulellaan.

— Tulkaa suurukselle, pojat. Voitte hyvällä omallatunnolla syödä, kun näette, että minä olen jo aamullisen työnne suorittanut.

Tiesimme tarkkaan, mihin paikkaan olimme illalla työn päättäneet, ja nyt oli siitä paikasta eteenpäin hyvä palanen toista kapanalaa kuokittu, ja kunnollisesti. Ukko lähti edellämme isoa kiveä kohti, jonka laidalla aamusta iltaan pidimme pientä tupakkatulta, vaikka ei kukaan meistä tosin tupakkaa käyttänyt. Ukko sanoi aina, ettei hän vielä ollut oppinut siihen.

Olimme jo vähän rohkeammalla tuulella. Matti viittasi ukon kuokkimaan sarkaan ja sanoi:

— Niin renki kuokkii kuin isäntä ruokkii, johon tuli heti vastaus:

— Eipä riitä rengille rokkaa, paljon maksaa papukappa. Nyt tiesimme, että vanhuksen suuttumus oli mennyttä. Minäkin yritin lisätä:

— Eikä riitä räätälille munavoita juuston kanssa. Ukko myönsi tämänkin todeksi, lisäten kuitenkin, ettei räätäleitä ja suutareita pidetä oikeitten ihmisten arvoisina.

— Sillä räätäli on suden sukua ja suutari on karhun veljenpoika. Ja sen tähden on laissa määrätty rajakengät suutarille, paikkapöksyt räätälille, kalsokirvehet sepälle.

Sananvaihtomme päättyi tähän, sillä samassa tulimme kivelle, jonka kyljellä ukon pata kiehui. Matti, joka oli jo varhain aamulla hyvä syömään, katseli pataa, jossa kiehui uusia perunoita ja lampaan lihaa. Heti hänelle tuli kova nälkä, ja hän uhkasi syödä pöydän poikki.

— Syö vain, jos hampaasi kestävät, sanoi Paappa, viitaten ohueen kivilaattaan, jonka olimme nostaneet pöydäksi kahdelle kivelle sammalpenkkimme eteen. Rohkea rokankin syöpi, kaino ei saa kaaliakaan. Ryhdy tehtävääsi: syöhän se nälkäinen jäniksenkin pään, saatikka kivisen pöydän poikki.

Nostimme padan laatalle, panimme lakit viereemme maahan, ja pian kuului vain lusikkain kolina padan laitaa vasten.

Syötyämme ja kiitettyämme kielsi vanhus meitä vielä työhön menemästä.

— No, Jussi, joko sinulla on lentokoneesi taskussa?

En ole vielä muistanut nimeänikään mainita. Mutta sanomattakin lukija tietänee, että olen Jussi, koska kaverini on Matti. Maailman Mattia täynnä, Jussia joka tuvassa. Ei ole nimeni minulle ainakaan tähän asti mitään haittaa tuottanut. Suurempi vastus on minulla ollut isäni nimestä. Sillä vaikka olen vanhempieni ainoa lapsi, kiusattiin minua koulussa usein nimellä "Israelin lapset", isäni nimi kun oli Israel.

Selitimme nyt paapalle, mikä lentokoneemme oli. Ukko kuunteli hyvin tarkasti eikä pitkään hetkeen puhunut mitään. Lopulta hän sanoi:

— Ei ole kaikki mieli yhden miehen päässä. Olisihan minun vanhan miehen sopinut ymmärtää, että jos ihminen on ikinä pääsevä Rimpisuon usvapatsaalle, niin uuden ajan keksintöjä siihen tarvitaan. Kun ihmiset ensin rupesivat puhumaan noista ampumapiileistä, jotka hevosetta kulkevat kuin jehua, luulin, että jo oli oikeat ajoneuvot keksitty. Mutta mahdottoman raskaita kuuluvat olevan. Ei ne kelpaa. Seilisukset pitää olla. En saanut hevosta teille hankkia. Sen sijaan annan teille jotakin, jolla tarkenette matkalla. Uudet lampaannahkaiset vällyni annan teille. Kyllä ukko vielä vanhoillaan toimeen tulee.

Emme olisi halunneet ottaa vanhuksen uusia vällyjä ja sanoimme tulevamme ilmankin hyvin toimeen. Ukko vain sanoi:

— Turkki on tuiskulla hyvä, paikkatakki pakkasella. Ilman vällyjä en laske teitä nevalle matkailemaan.

Huomasimme, että vanha ystävämme panisi pahakseen, ellemme ottaisi lahjaa vastaan. Kiitimme siis ja kumarsimme.

Jääjahdista otettiin raudat irti. Niiden paikalle asennettiin tukevat, pitkät sukset, tervattiin ja paahdettiin ne moneen kertaan. Seppä teki peräsimen, jota ruuvin avulla voitiin painaa syvemmälle kinoksiin, jos lumi oli löyhää.

Jo olivat ajopelit mitä parhaimmassa kunnossa. Talvipakkasia vain odotimme lähtöä varten. Matkaeväät ja kaikki matkakapineet olivat paapan aitassa hyvässä kätkössä. Vanhuksen neuvosta ja hänen avustaminaan olimme hankkineet täyden ruokavaraston talven varaksi. Voisihan sattua niinkin, ettemme pääsisi palaamaan, vaan meidän olisi pakko jatkaa matkaamme nevan toiselle laidalle asti. Siellä päin olisi kuulemma mukavaa, suuria metsiköitä; pääsisimme ehkä ansiotöihin koko talveksi.

Kaikki varustuksemme pidimme tarkoin salassa. Suksijahtiamme emme voineet salata, mutta sille laitokselle ihmiset vain nauroivat. Vaikka isäntä oli sanonut, ettei hän nyt enää ollut holhoojamme, kun meillä ei ollut mitään holhottavaa, pelkäsimme kuitenkin pahasti, että hän, jos saisi aikomuksistamme vihiä, kieltäisi meiltä koko matkan. Vasten isännän kieltoa emme olisi arvanneet lähteä. Mutta muuten oli paappa luvannut vastata jälkikuulusteluista.

Ensimmäiset talvipakkaset tulivat varhain, ja kävimme jo pari kertaa suksijahtiamme kokeilemassa. Hyvin se kulki ja jätti kauniin jäljen. Emme uskaltaneet kuitenkaan vielä ajatella lähtöä, kun odotimme pysyvää sivu- ja myötätuulta. Mutta pyhäinpäivänä tuli sopiva myötäinen, ja ukko arveli, että sitä tulisi kestämään ehkä viikon ajan. Aamupäivällä olimme kirkossa ja iltapäivän istuimme paapan tuvassa. Useampia kertoja kävimme tähystyskivellä. Usvapilvi näkyi selvemmin kuin koskaan ennen. Nytkään enempää kuin kesälläkään se ei ollut morsiuspukuun puettuna.

Yöksi jäimme ukon tupaan, mikä ei herättänyt lainkaan huomiota, koska olimme ennenkin monta yötä siellä viettäneet.

Ettei meitä iltayöstä nukuttanut, ymmärtänee lukija. Turhaan yritettyämme saada unesta kiinni nousi paappa, teki takkavalkean ja sanoi aikovansa keittää meille lähtökahvit. Kahvi keitettiin ja juotiin, ja nyt oli uni kauempana kuin koskaan. Istuimme siis, ehkä viimeisen kerran, isällisen ystävämme kanssa pakinoiden puolipimeässä tuvassa. Ukko kertoi silloin tarinan, jota hän ei ollut ennen meille kertonut ja joka sekin koski Rimpisuon usvapatsasta.

— Isäni nuoruudessa, kertoi vanhus, — kävi joka talvi kylässä eräs lappalainen, joka aina osti suolaa, lyijyä ja ruutia sekä rautaa ja terästä. Viljaa tai jauhoja ei koskaan ostanut. Vieras saapui aina kylään yön aikana ja jäätikkökelillä, ettei jälkiä näkynyt, möi turkiksensa kylän kauppiaalle ja teki ostoksensa, joihin paitsi mainittuja tarvetavaroita kuului tupakkaa ja aika suuri viinalekkeri. Viikon ajan, välistä enemmänkin, lappalainen viipyi kylässä ja koko ajan, kun ostokset oli tehty, oli mies humalassa. Poistui sitten yön aikana yhtä salaisesti kuin oli tullutkin.

— Isäni kysyi mieheltä kerran, ennen kuin tämä vielä oli ehtinyt humaltua, eikö lappalaisilla ollut mitään tietoa tai tarua Rimpisuon usvapatsaasta. Silloin oli lappalainen julmistunut, sadatellut kauheasti ja uhannut mitä jumalattomimmat kiroukset sen ihmisen osaksi, joka koskaan yrittäisi tutkia usvapatsasta, joka oli muka ollut lappalaisten pyhäkkö siihen aikaan kun nämä vielä yksin hallitsivat tätä maata. Isäni ei uskonut taikoihin enempää kuin minäkään, mutta oli se kuitenkin omituinen asia, että isäni jalka niin pahoin paleltui neljän päivän matkalla, vaikka hän niin monta kertaa ennen oli monta viikkoa perätysten oleskellut ja sanoi monta yötä maanneensa ilman nuotiota, kun ei rakovalkeaksi kelpaavaa puuta sattunut löytymään. Jumala varjelkoon teitä, pojat, päätti ukko kertomuksen, etteivät tuon ilkiön kirot teihin pystyisi.

Minä kerroin silloin avomielisesti ukolle, että olin tänään kirkossa rukoillut siunausta matkallemme. Sillä vaikka hyvin ymmärsin, että oma seikkailuhalumme vei meidät tälle matkalle, tuntui minusta samalla kertaa kuin siten täyttäisimme kiitollisuudenvelan vanhukselle kaikesta hyvästä, mitä hänen puolestaan oli osaksemme tullut. Ukko sanoi minun tehneen siinä oikein. Jumalall' on onnen ohjat, Luojalla lykyn avaimet, ei katehen kainalossa, pahansuovan sormen päässä.

Kun sanoimme käyvän meille kovin ikäväksi poistua ukon luota ehkä koko talveksi ja että kukaties emme koskaan enää saa häntä nähdä, niin ukko vakuutti tuntevansa, että hän kyllä vielä meidät näkee ja saa meiltä kuulla kertomuksen usvapatsaan salaisuudesta.

— En usko, lisäsi hän, — lähtöni tapahtuvan talvella. Suvella hyvä kuolla, lämmin lähteä kesällä. Jos niin kävisikin, että takaisin tullessanne ei näy enää savua Paapanmäen tuvan torvesta, niin ei teidän tarvitse surua hautoa mielessänne. Minulla on Luojan kanssa semmoiset kaupat, että saan sittenkin aikanaan tietää, mitä tuo usvapatsas merkitsee.

Vanhus istui hyvän hetken ajatuksissaan, joita emme tahtoneet tarpeettomilla kysymyksillä häiritä. Kello löi kolme, ukko nousi penkiltä, meni ikkunan luo, valaisi lämpömittaria, jota hän joka päivä tarkasti, sanoi ilman olevan "parahiksi kylmän" ja käski meidän jo tulla, että olisimme matkalla ennen kuin väki talossa nousi. Tunnin kuluttua oli retkemme kuormattu, ukko käski meidän ensin ohjata tähtien mukaan ja vasta päivän sarastaessa ruveta käyttämään kompassia. Tarkempaa kompassia emme olleet katsoneet tarpeelliseksi hankkia kuin sen, mikä meillä oli kellonvitjoissa.

Astuimme molemmat juhlallisen näköisinä ukon eteen, paiskasimme kättä, jolloin vedet nousivat sekä meidän että ukon silmiin. Purtemme käännettiin oikeaan suuntaan, purje levitettiin, ukko huusi "Jumala kanssanne" ja samassa kiidimme jo hyvää vauhtia Rimpisuolle, joka pimeänä ja uhkaavana levisi edessämme.

V.

En tahdo kieltää, että omituinen tunne syttyi sydämeen, ja lappalaisen kirot muistuivat mieleeni. Tupa oli ollut niin lämmin ja kodikas, ja kylmä viima nevalla yritti tunkeutua sarkatakin läpi. Matti sanoi selvästi tunteneensa, miten sydän nousi rinnasta kurkkuun asti. Pari kertaa täytyi hänen nielaista se takaisin alas. Minulla oli ensimmäisinä minuutteina sydän jo kintaan peukalossa, mutta kintaani olivat lujaa vasikannahkaa ja ihka uudet. Neljännestunnin jälkeen oli sydämeni taas siinä, missä sen pitikin, ja huimaava kulku tuntemattomaan pimeään rupesi tuntumaan oikein hauskalta. Silloin syntyi minun ja Matin välillä tämä keskustelu:

— Hyvä hevonen ja lysti ajaa.

— Hullu hevostaan kiittää, mielipuoli vaimoansa.

— Häntänä hyvä hevonen, paha piika palmikkona.

— Ei hyvääkään hevosta saa ajaa enempää kuin aisat kantaa.

— Anna juosta jouhihännän, kipata kovakavion, rautasorkan sorkutella.

— Mutta koska sinä olet tällä kertaa ohjaksissa, niin on paras muistaa, ettei valkoisen hevosen ajomies saa puhua mitään, ennen kuin kysytään. Topp tykkönään, sanoi kapteeni.

Tämä viimeinen sana johtui siitä, että varomattomuudesta olin ohjannut sivulle, niin että purtemme äkkiä kääntyi kokka tuuleen ja pysähtyi. Pakko oli astua kinokselle ja nostamalla kääntää jahti taas myötätuuleen. Tätä tehdessämme sanoi Matti:

— Hyvä, ettet sentään kaatunut! Olisimme voineet joutua sutten saaliiksi.

— Puhu potaskaa! Hengissä härkä vielä silloin on, kun veistä hiotaan.

— No, ei minuakaan kukaan niin syö, ettei jalat suusta näy. Mutta mitä minä niillä jaloilla teen, jos muu ruumis on suden vatsassa?

Tuskin oli Matti saanut tämän sanotuksi ja jahtimme taas alkanut liikkua eteenpäin, kun kuului luitten ja ytimien läpi menevä ulvonta. Leikki oli muuttunut todeksi. Tiesimme heti molemmat, mitä tämä ääni merkitsi. Metsässä sudet eivät olleet vaarallisia, mutta näin aavalla nevalla ja yön aikana oli vaara suuri, erittäinkin jos niitä oli monta. Matti ei osannut ampua juoksusta. Siksi luovutin heti hänelle peräsimen pidon ja kehotin pitämään vakavasti, ettei jahti pääsisi kääntymään. Nopeasti latasin molemmat pyssyt ja asetin ne sekä kirveet viereemme. Tuskin olin saanut nallit silintereihin, kun ulvonta uusiintui, ja tällä kertaa se kuului paljoa lähempää. Sudet juoksivat nopeammin kuin me purjehdimme ja tulisivat pian saavuttamaan meidät. Uskaltaisivatkohan ne karata kimppuumme?

Ulvonta ei kuulunut enää, mutta noin kymmenen minuutin jälkeen näin vilahdukselta mustan varjon jahdin vieressä. Hetken perästä näkyi toinen, ja pian yhtyi kolmas niihin. Ne juoksivat nyt tasaisesti jahdin vieressä pysyen noin viidentoista tai kahdenkymmenen metrin päässä meistä. Äkkiä ilmestyi jahdin toisellekin puolelle kaksi, mutta paljon lähemmäksi: ainoastaan noin viiden tai kuuden metrin väli erotti heidät meistä. Pian ne kaikki jättäytyivät jälkeen, ja samassa kaikui tuo ilkeä ulvonta. Olen monta kertaa yön aikana kuullut suden ulvovan, mutta ainoastaan kaukaa. Näin läheltä kuultuna teki tuo ääni kauhistuttavan vaikutuksen. Voineekohan intiaanien sotahuuto järkyttää mieltä enemmän kuin suden ulvonta? Tuskinpa luulisi. Ainakin minun selkäpiitäni karmi pahoin ja Matin kai samalla tavalla, koska emme kumpikaan sanaakaan puhuneet. Matti siirrältihe niin, että piti perää vasemmalla kädellä ja otti kirveen oikeaan. Minäkin otin kirveen käteeni. Pyssyt olivat molemmat ihan vieressäni.

Ulvonta taukosi taas, mutta monta minuuttia ei kestänyt, ennen kuin varjot pimeästä ilmaantuivat jälleen viereemme. Ne olivat nyt vaihtaneet sijaa siten, että oikealla puolella oli kolme hyvin lähellä, vasemmalla kaksi, jotka pysyivät loitommalla. Ne pitivät tasaista vauhtia meidän kanssamme. Vaikka jahtimme kulki mielestäni huimaavaa vauhtia, pysyivät hukat vaikeudetta vierellämme.

Äkkiä huomasin suurimman eläimistä tekevän aika loikkauksen sivulle meihin päin. Eikä se hypännytkään harhaan. Mutta hukka ei voinut tietää, ettei jääjahdin kokassa ollut pohjaa, vaan ainoastaan leveä, poikkipäin menevä lankku, jonka alle se samassa joutui. Rouske vain kuului, kun suden sääriluut menivät murskaksi. Ellei ilkiö heti kuollut, niin ei se ainakaan siltä tautivuoteelta jaloilleen tulisi nousemaan.

Toiset sudet eivät ehtineet huomatakaan, miten toverin kävi, vaan lähinnä oleva teki samanlaisen hyppäyksen ja onnistuikin pääsemään jahdin pohjalle. Mutta kun se sattui hyppäämään juuri jauhokulillemme, niin jahdin vauhti lennätti sen kumoon, ja ennen kuin se ehti takaisin jaloilleen, iskin kirveeni lavan silmän tasalle sen rintaan. Se kuoli niin nopeasti, ettei ehtinyt potkaistakaan, vaan jäi jauhokulille makaamaan. Kun se myöhemmin aamupäivällä nyljettiin, huomasin, että kirveenisku oli halkaissut sydämen kahtia. Olipa se paras kirveenisku, minkä elämässäni vielä olin tehnyt. Monta puuta täytyy kaataa, ennen kuin sudennahan hinta on ansaittu, puhumatta siitä, että henkemme pelastuminen jo rupesi näyttämään paljon mahdollisemmalta.

Päivä rupesi jo valkenemaan niin paljon, että luulin voivani tähdätä. Ne kaksi hukkaa, jotka juoksivat vasemmalla puolella, olivat ilkeän näköisiä. Veripunainen kieli riippui suusta, ja pää oli vakavasti kääntynyt meihin päin. Aluksemme kulki juuri nyt hyvin tasaisesti. Minä ammuin ensin jälkimmäistä, joka kaatui, ja heti toisella pyssyllä toista, joka kaatui ensin, mutta samassa pääsi uudestaan jaloilleen. Se rupesi poistumaan ja vei viimeisen toverinsa mukanaan.

Tähän asti ei ollut kumpikaan meistä sanonut mitään. Mutta nyt Matti ilmaisi ajatuksensa:

— Toisin on hukalla huoli, toisin ampujan ajatus.

Hän ehdotti nyt, että palaisimme takaisin ja koettaisimme saada molemmat kuolleet sudet haltuumme. Kolmashan makasi jo jahdin pohjalla. Samaa mieltä olin minäkin, sillä monta hikipisaraa saa kirvesmies pyyhkiä otsastaan, ennen kuin on ansainnut kahden sudennahan hinnan ja tapporahat.

Emme varmasti tienneet, tulisimmeko aluksellamme pääsemään vastatuuleen. Mutta käännöksen tehtyämme huomasimme heti, että aluksemme oli erinomainen luovija. Tuulikin oli päivän valjetessa lisääntynyt aika tavalla, eikä kestänyt kauan, ennen kuin ammuttu susi makasi toisen vieressä jahdin pohjalla. Tunnin jälkeen makasi kolmaskin susi toveriensa vieressä ja rupesimme jo tuumimaan kostoa niille molemmille takaa-ajajillemme, jotka vielä nevaa mittailivat. Pyssyt oli uudestaan ladattu.

Oli jo täysi päivä, ja tuuli oli kiihtynyt niin, että katsoimme parhaaksi vähentää purjetta. Siihen meni neljännestunti, mutta kun tiesimme mihin suuntaan sudet olivat paenneet, ei kestänyt kauan, kun ne jo näkyivät. Tällä tuulella olisimme pian heidän kintereillään. — Sudet huomasivat, että nyt he vuorostaan olivat takaa-ajettuina, ja lisäsivät vauhtia. Mutta purtemme meni jo vinhemmin eivätkä hukat ymmärtäneet paeta vastatuuleen. Minä aloin virittää hanaa, kun Matti sanoi:

— Vuoroin vieraana ollaan, annapas minun tällä kerralla.

Ojensin pyssyn hänelle, itse ryhtyen peräsimeen. Mutta Matti käski minun panna pyssyn pois.

— Kädellä minä nuo ilkiöt tapan. Se ampuu, jolla on ruutia, sanotaan, mutta ruutikin maksaa rahaa. Annetaan niille sama loppu, minkä sai tuo ensimmäinen itsemurhaaja. Ja samalla ohjasi hän jahdin suoraan susia kohden.

Mutta nytkö sudet saivat jalat allensa. Ne huomasivat heti miten käy, jos he tässä kilpajuoksussa joutuvat tappiolle. Pitkin harppauksin ne loikkasivat jahdin edellä ja yhä vain myötätuuleen. Ne olivat nyt noin sata askelta jahdin edessä. Jos ne olisivat ymmärtäneet pyörtää takaisin, olisi niille ollut helppo asia väistyä syrjään ja antaa meidän purjehtia ohitse. Tämä oli jännittävää takaa-ajoa. Hurjistuimme niin kuin koirat ketunajossa. Yhä vain lyheni välimatka. Nyt ei ollut kuin kymmenkunta askelta enää. Vierekkäin juoksivat hukat kuin parihevoset. Vapisimme jännityksestä. Kova sysäys tuntui, ja molemmat sudet olivat aluksemme alla. Samassa päästin purjeköyden irti, ja alus pysähtyi laahattuansa susia mukanaan kappaleen matkaa. Toinen susi oli saanut päänsä jahdin poikkilankun ja pohjan väliin ja yritti kaikin voimin päästä pälkähästään irti. Rumasti hukka irvisteli, kun Matti kohotti kirveen ja iski sitä talalla otsaan. Yksi isku riitti. Samassa toinen susi, joka oli joutunut jahdin pohjan alle, sai kaivetuksi itsensä irti. Molemmat takajalat olivat poikki. Mutta kun ilkiö nousi etujaloilleen, oli se vielä niin julman näköinen, että meistä kumpikaan ei uskaltanut mennä sitä kirveellä tappamaan. Matti lävisti kuulalla sen otsan tehden eläimen tuskista nopean lopun.

Viisi kuollutta hukkaa makasi edessämme, ja vain kolme laukausta oli ammuttu. Olipa tämä päivä ollut onnen päivä kahdelle köyhälle pojalle.

Oli välttämätöntä, että sudet heti nyljettiin, ennen kuin ehtivät jäätyä. Hyvällä tuulella olisimme ehkä kuljettaneet ne mukanamme. Mutta jos tuuli heikkeni, voisimme joutua pulaan. Asetimme siksi purjeemme siten, että saimme vähän tuulelta suojaa. Monta pupujussia olimme nylkeneet, vaan suden nyljentä oli meille uutta. Päivällisaikana makasi viisi sudennahkaa aluksemme pohjalla, ja me pidimme itseämme rikkaina miehinä. Pesimme kätemme lumella kutakuinkin puhtaiksi ja olimme valmiit jatkamaan purjehdusta.

Matti ei ollut koko nylkemisaikana puhunut sanaakaan, mutta nyt hän avasi suunsa ja vaati ruokarauhaa, ennen kuin lähdettäisiin. Antaa Ruotsi ruokarauhan, venäläinen veron vallan. Vaatimus oli kohtuullinen, eikä ollut minullakaan mitään sitä vastaan. Onneksi kontissamme ei ollut kokkelia. Se olisi ollut yhtenä jääpalasena. Mutta kova leipä ja "masiinaläski" ei jäädy niin kovaksi, etteivät terveet hampaat siihen pysty. Tukkipojat, jotka ostavat amerikkalaista silavaa, väittävät, että kekseliäät amerikkalaiset osaavat valmistaa sitä koneella, ja että se sen tähden on niin halpaa. Oli tuo tehty miten hyvänsä, hyvää se ainakin teki meidän nälkäisessä vatsassamme.

Kun vatsa on täynnä, niin se jaksaa. Mekin tunsimme nyt jaksavamme taas purjehtia, käänsimme jahtimme kokan myötätuuleen ja rupesimme katselemaan ympärillemme. Metsänrantaa ei näkynyt missään. Niin kauas kuin silmä kantoi ei ollut mitään muuta kuin lunta, yhtäjaksoista lumitasankoa. Usvapatsasta ei näkynyt.

Siihen asti, kun sudet rupesivat ajamaan meitä takaa, olimme ohjanneet vakavasti usvapatsasta kohti. Mutta sitten emme enää ajatelleet usvapatsasta emmekä ehtineet muuta tarkata kuin että menimme myötätuuleen. Kaikki jäljet oli ajolumi täyttänyt, joten niistäkään ei ollut mitään apua. Otimme kompassit esille ja aloimme pohtia missä suunnassa usvapatsaan pitäisi olla. Tulimme molemmat samaan tulokseen, että meidän oli nyt purjehdittava sivutuuleen. Mutta kun jahti oli käännettävä sivutuuleen, kävi ilmi, että Matti tahtoi purjehtia suoraan itää kohti ja minä yhtä suoraan länteen. Mielipiteet erosivat siis toisistaan täsmälleen niin paljon kuin oli mahdollista.

Kumpikin meistä oli täysin varma siitä, että oli oikeassa eikä tahtonut siis suostua toisen ajatukseen. Matti jo ehdotti, että riidan ratkaiseminen tapahtuisi lantin heitolla, jota minä puolestani vastustin. Olimmehan me tavallaan tieteellisellä tutkimusretkellä, ja miltäpä näyttäisi matkakertomuksessa kohta, jossa retkeilijät olivat antaneet lantin määrätä matkan suunnan. Matinkin täytyi myöntää, ettei tämä tulisi näyttämään täysin tieteelliseltä. Sovimme nyt siitä, että minä, joka olin notkea kuin orava, kiipeäisin maston päähän katsomaan, näkyisikö sieltä mitään. Ihan taivaan rannalla suoraan pohjoisessa luulin näkeväni jotain, joka ehkä voisi olla sumupilvi. Tulin alas, ja Matti, jolla oli silmät kuin kotkalla, kiipesi vuorostaan mastonpäähän. Kauan hän tutki sitä osaa taivaanrannasta, jonka olin osoittanut. Sitten hän tuli äkisti alas tyytyväisen näköisenä. Hän kertoi ensin, ettei ollut nähnyt mitään, mutta äkkiarvaamatta oli usvapatsas näkynyt varsin selvästi, loistanut ehkä minuutin tai kaksi ja sitten kadonnut. Ehkä taivas oli usvapatsaan kohdalta pilveytynyt, mutta tuuli oli pariksi minuutiksi hajoittanut pilvet, ja auringonsäteet olivat valaisseet patsasta. Muulla tavalla emme voineet selittää sen äkillistä näyttäytymistä.

Olimme nyt vakuutetut siitä, että usvapatsas oli suoraan pohjoisessa, ja kun olimme siis olleet kumpikin juuri yhtä paljon väärässä, pantiin riitakapula kahtia ja annettiin mennä myötätuuleen pohjoista kohti. Tuuli rupesi nyt heikkenemään, ja hämärän tullessa se oli jo niin heikko, että vaikka yritimme käydä vieressä ja lykätä jahtia, ei se enää liikkunut. Meidän oli siis pakostakin yövyttävä siihen paikkaan, missä nyt olimme.

Ensimmäisen kerran meidän nyt täytyi ilman nuotiota olla yötä taivasalla. Nuotiolla olemme olleet monta kertaa yötä metsässä, mutta aina oli ollut täysikasvuisia miehiä mukana. Pakkasta emme juuri pelänneet. Sudennahat olivat jahdin pohjalle levitettyinä, ja paapan vällyt olivat suuret ja pitkävillaiset. Mutta vatsa vaati ehdottomasti lämmintä jauhopuuroa myöntääkseen meille yörauhan. Ja polttopuita ei ollut. Hetken tuumattuamme päätimme kuitenkin uhrata puolet siitä lankunpätkästä, minkä olimme ottaneet mukaamme tarvepuuksi korjauksia varten, jos sattuisi jotain särkymään. Puhdistimme siis muutaman vähäisen mättään lumesta ja asetimme patamme tulelle. Eränkävijän pata on ohut, se kun ei saa olla raskas, ja puut riittivät hyvin. Tällä kertaa "huttu, puuro naisen ruoka" oli erinomaista miehen ruoaksi.

Syötyämme paneuduimme heti maata. Edellisenä yönä olimme nukkuneet korkeintaan puoli tuntia ja olleet kuitenkin koko tämän päivän täydessä toimessa. Nälkä oli tyydytetty, mutta emme kai olleet vieläkään kyllin uupuneita, koska silmäluomet eivät tahtoneet pysyä kiinni. Lopuksi väsymys kuitenkin voitti ja nukuimme sikeään uneen.

Puoliyön aikaan heräsimme molemmat yhtäaikaa omituisesta valovaikutelmasta. Ensin emme ymmärtäneet, mitä tämä merkitsi, mutta muutaman sekunnin perästä seurasi jysähdys niin hirveä, ettemme ikinä ennen olleet semmoista kuulleet. Samassa valaisi silmiä häikäisevä salama koko taivaan, ja sitä seurasi pauke ja jyske, vielä hirvittävämpi kuin edellinen. Salamat seurasivat nyt toisiaan niin tiheästi, että koko taivas näytti palavan ja lumitasanko ympärillämme loisti punaisena kuin veri. Jyske ja jyrinä ei tauonnut sekunniksikaan.

Hetken perästä ukkosilma loppui yhtä äkisti kuin se oli alkanutkin, ja minuutin ajan oli kaikki ihan hiljaista. Silloin kuului omituinen suhiseva ääni, ensin kaukaa, mutta lähestyen nopeasti. Yhtäkkiä tuntui ikään kuin joku olisi heittänyt minua pienellä kivellä päähän. Vedin nopeasti pään vällyjen alle ja huomasin Matinkin tekevän samoin. Rupesi satamaan rakeita niin taajasti ja semmoisella hirmuisella myrskytuulella, että meidän oli pakko vahvasti pidellä vällyjämme kiinni, muuten ne olisivat menneet kaiken maailman teitä. Hirmumyrsky oli todella tuota lajia, jolloin seitsemän ämmää ei jaksa pitää nahkavällyjä näverinreijän edessä. Ja meidän täytyi kahden pitää omaamme avonaisella nevalla, ellemme tahtoneet paleltua kuoliaiksi.

Kuulin Matin mutisevan jotain itsekseen, yrittäen ammentaa pois rakeita vierestään.

— Miltä tuntuu? kysäisin.

— Olenhan tässä vähän niinkuin peruna piimävellissä. Varo sinäkin, etteivät rakeet vieressäsi pääse pakastumaan yhteen; niitten pinta on märkä, mutta sisus voi olla sadan asteen kylmä. Voi muuten käydä niinkuin apulaispapin, joka kinkerimatkalla jäätyi niin lujasti sängynlaitaan kiinni, että tarvittiin kaksi miestä vetämään häntä omasta turkistaan.

Ei Mattia siis kovin peloittanut. Koska hän vielä uskalsi leikkiäkin laskea. Minäkin rupesin ammentamaan rakeita vierestäni. Ne olivat pikemmin jäämöhkäleitä kuin rakeita, ja ellei meillä olisi ollut vällyjä suojaksi, en luule, että olisimme hengissä päässeet tästä hyökkäyksestä. Sillä vihamiehen hyökkäystä tämä kaikki oli.

— Panikohan lappalaisukko pahaksi, että läksimme hänen pyhäkköänsä etsimään? kysyin Matilta.

— Vieläpä kysyy. Eikä kukaan taida siitäkään ihastua, että koko hänen koiralaumansa samana päivänä nyljetään, kun hän lähettää ne ajamaan saalista takaa.

— Niinkö luulet? Mutta lämpimät ovat niiden nahat sänkykoltiksi, ja meidän omat ne nyt vain ovat.

— Kuinka kauan ne sitten pysynevät hallussamme. Oletko koskaan kuullut, että pyhäinpäivän jälkeisenä maanantaina on ollut kauheampi ukkosilma kuin ikinä leikkuuaikana?

— Ja satanut tuontapaisia turnipsia taivaasta. Suurimmathan ovat kuin työmiehen nyrkkejä. Huomaahan jo kollokin, mistä tuo tulee. Lappalaisen kiroja kaikki.

— Lappalaisen kiroja varmaan. Mutta ei mies kiroihin kuole. Ja yhdeksän viikkoa sulaan veteen, ennen kuin raavas mies itkee.

— No enhän minä itkusta sentään… Sen verran vain, ettei oltu ehkä matkan vaaroja tarkoin ajateltu, kun matkalle lähdettiin.

— Vai matkan vaaroja. Ei minua yksi susi syö, kaksi ei kehtaa. Menköön honkaan tai haapaan, perille asti mennään, kun tiellä ollaan.

— Mutta me emme osaa nyt perille, kun tuli tämmöinen ilmakin.

— Juu, mistäpä sontiainen merimatkat tietää, joka on ikänsä sonnassa vääntänyt.

— Ellei tiedäkään, niin ei se sittenkään mikään pelkuri ole. Seinään se lentää, että kopsahtaa. Mutta ei semmoinen uhkarohkeus viisautta ole. Hullu se on, joka niin kylpee, että nahka lähtee. Kuka sen tietää, kuinka monta uutta kiroa lappalaisella on vielä säkissään?

— Eihän tässä hullun löylystä ole kysymys. Ja mitä kiroja lappalaisella vielä säkissään lie, niin sen minä sanon, että sitten vasta tali nähdään, kun vatsa avataan. Tulkoon hän yrittämään. Sitä puuta puskeminen, johon on kiinni kytkettynä. Se puu on meillä nyt usvapatsas. Siihen me olemme tällä kertaa kiinni kytkettyinä ja sitä meidän on puskeminen, kunnes osaamme sen sisältä ja ulkoa. En minä ainakaan kahta tyhjää säikähdä, ja kolmatta ei ole. Jos lappalainen meitä nyt vainoo, niin eihän sitä arkioloissakaan tiedä, missä puussa pahus istuu. Ja niskaasi hän hyppää, jos satut ohitse kulkemaan.

— Eivät ole minunkaan kintaani täin nahasta tehtyjä. Mutta ei ole sekään vahingoksi, että selvitämme, minkälainen tie edessämme on. Paappa aina kehotti tarpeelliseen varovaisuuteen ja kielsi lähtemästä veikaten vesille tai uhalla uimaan.

— Enhän minä tarpeellista varovaisuutta vastusta. Mutta takaisin emme nyt palaa, ennen kuin perillä on käyty. Eipä meille siinä tapauksessa kunnian kukko laulaisi.

— Vähät siitä, laulaako se meille vai ei. Eikä se kukkokaan käskien laula, ellei laula käskemättä. Ollaan kerskailematta, sillä meillä on nyt todella vaarallinen tehtävä edessämme. Kielsi vanha Väinämöinen venehessä vieremästä, purressa parahtamasta. Mutta koska hän ei kuitenkaan purjehtimasta kieltänyt, ehdotan minäkin, että nyt jatkamme matkaa.

Tuuli oli nyt niin paljon vähennyt, että kun pienensimme purjeen niin pieneksi kuin voimme, luulimme uskaltavamme lähteä matkaa jatkamaan. Oli kyllä vielä pilkkopimeä — kello kävi vasta neljää — mutta onnistuimme vällyjen varassa sytyttämään pari tulitikkua, jolloin kompassista nähtiin, että jahti oli suunnattava ihan myötätuuleen.

Olimme päässeet hyvään alkuun, kun alkoi tuiskuttaa lunta, että meistä tuntui ihan tukahduttavalta. Lumimyrsky kasvoi kasvamistaan, ja aluksemme syöksyi eteenpäin niin vinhaa vauhtia, että tuskin rautatiejunakaan olisi jaksanut seurata. Ja pimeä oli kuin perunakuopassa. Matti arveli, ettei lappalainen pystynyt tekemään itse jahdille mitään pahaa, kun sen eri osat oli yhteenliitetty vanhoilla hevosenkengillä, jotka kaikki oli metsästä löydetty. Muuten olisi tuo pahus voinut katkaista toisen jalaksen, ja siinä tapauksessa ei meistä ikinä löydettäisi merkkiäkään. Kurjasti tulisimme paleltumaan kuoliaiksi ja ensi kesänä ruumiimme ja aluksemme painuisivat liejuun.

Tätä hirveää vauhtia jatkoimme, kunnes päivä rupesi valkenemaan. Silloin huomasimme pari kertaa täysin selvästi, että jahti kulki pientä mäentapaista ylös ja heti sen jälkeen takaisin alas. Olimme samassa selvillä siitä, että molemmissa tilaisuuksissa ei ollut nevaa allamme. Huusin Matille:

— Lappalaisen lähettämä on tämä taikamyrsky ja hän kuljettaa meitä sumupatsaan ohitse. Käännä!

Matti teki käännön. Samassa jahti törmäsi kiveen ja lensi kumoon että rysähti. Vauhti lennätti meidät syvälle lumikinokseen. Minä en sattunut menemään aivan syvälle, mutta Matti oli jaloista vedettävä ihmisten ilmoille. Matti oli suuttuneen näköinen, aivasteli ja sylki vuorotellen. Ei sylkenyt hampaita kuitenkaan, lunta vain. Hän arveli, että vatsaankin oli mennyt muutamia keskinkertaisen kokoisia lumipalloja. Kaikki omaisuutemme oli ehjänä. Sudennahatkin olivat jäätyneet jahdin pohjaan kiinni, joten nekin olivat tallella. Jahdissa ei ollut vähintäkään vikaa, vaikka törmäys kiveen oli ollut tärisyttävä. Kova kovaa vastaan, sanoi ämmä kun kivelle istui.

VI.

Kun olimme saaneet tavaramme kaikki kootuiksi ja purjeen lujasti kokoon käärityksi, käänsimme jahdin siten, että saimme siitä hyvän tuulensuojan, ja istuuduimme vällyille aamiaista syömään. Nyt kun olimme hyvässä suojassa, tyyntyi tuuli nopeasti, pyry lakkasi ja kaikki enteet viittasivat aurinkoiseen päivään. Luulimme varmasti purjehtineemme nevan poikki ja olevamme nyt sen pohjoisella rannalla. Vankkaa kuusimetsää oli edessämme. Näytti siltä kuin olisimme joutuneet hyvin pitkän niemen päähän, sillä metsän molemmilta puolilta ei näkynyt nevanrantaa mistään, lumitasankoa kummallekin puolelle niin kauas kuin silmä kantoi.

Samassa nousi aurinko. Kavahdimme molemmat seisomaan, katsoa tuijotimme metsään päin. Ei kumpikaan meistä puhunut sanaakaan. Tuntui siltä kuin emme olisi uskaltaneet katsellakaan toisiamme. Oli ihan tyven. Ja metsän yli kohosi mahtavana korkealle ilmaan usvapilvi, joka juuri nousevan auringon valaisemana loisti ruusunpunaisena.

Vaistomaisesti otimme lakit päästä. Pelonsekainen juhlallinen tunne valtasi meidät. Oli ikäänkuin emme uskaltaisi lakit päässä lappalaisen pyhäkköä katsella. Että lappalaisen pyhäkkö oli edessämme, sitä emme enää vähääkään epäilleet.

Oliko siis Rimpisuon usvapatsas lappalaisten pyhää uhrisavua jota näin äärettömässä määrässä tuprusi taivasta kohti? Ja oliko metsässä edessämme paraikaa kokonainen lappalaisheimo uhriaan pakanallisille jumalilleen toimittamassa? Olimme kyllä kuulleet, että Lapin puolella vielä löytyi jätteitä vanhoista pakana-ajoista. Mutta toiselta puolen väitettiin, ettei uhreista pakanajumalille oltu sataan vuoteen kuultu puhuttavankaan, ja jos joku vanha ukko semmoista puhui, oli se tyhjää lörpötystä vain.

Pelkäsimme suuresti, että tässä oli täysi tosi edessämme. Jos täällä todella oli lappalaisia uhrimatkalla, ymmärsimme hyvin, ettemme ikinä tulisi hengissä palaamaan asuttuihin seutuihin. Lappalaiset olivat valmiit pienemmänkin salaisuuden keksimisestä surmatöihin. Jos pari poikaa olisi heidän pyhän uhripaikkansa sattumalta löytänyt, niin oli itsestäänkin selvää, että laki vakoilijoita vastaan oli heihin sovitettava. Ja jos asiaankuulumaton tuli urkkimaan kiellettyä jumalanpalvelusta, niin oli kai oikein ja kohtuullista, että jumalien viha oli sovitettavissa ainoastaan hänen sydänverellään. Olin jo tuntevinani lappalaisen uhripapin piiveitsen vihlaisevan riimuja rintaani. Painoin äkisti lakin päähäni takaisin, otin pyssyni nahkatupestaan ja rupesin tarkastamaan, oliko se latingissa. Kristittynä tahdoin elää ja kuolla, ja viimeiseen verenpisaraan asti tulisin puolustautumaan, jos kukaan yrittäisi hengelläni sovittaa suuttuneita pakanajumalia. Ei ihmistä sentään niin helposti teurasteta kuin vasikkaa, totta vie.

Mattikin otti pyssynsä esille. Huomasin että hänessä liikkui jotenkin samanlaisia tuumia kuin minussakin. Että meidän nyt oli lähdettävä metsään, oli selvää. Ensin nostimme kuitenkin jahdin seisomaan jalaksilleen, nostimme matkakapineet sen pohjalle ja lykkäsimme sen niin hiljaa kuin taisimme tiheään näreikköön, jossa se oli hyvin salattuna. Kontteihimme panimme muutaman leivän, palasen "masiinaläskiä" ja tarpeelliset ampumavarat. Matti pisti konttiinsa lyhytvartisen kirveenkin. Sovimme, että jos ampua täytyy, niin pitää kohta laukauksen jälkeen ladata uudestaan, eivätkä molemmat saa ampua yhtäaikaa, ellei ihan uhkaava hätä ole käsissä, sillä ihmispeto on nopeampi ja vaarallisempi kuin susi tai karhu. Jäljet lakaisimme parhaimman kyvyn mukaan umpeen kappaleen matkaa. Jos lappalaiset sattuisivat jäljillemme, olisi parasta, että arvelisivat meidän tipahtaneen äkisti taivaasta alas.

Olimme omasta mielestämme tehneet kaikki mitä miesten sopii, jotka tahtovat myydä henkensä niin kalliisti kuin mahdollista. Otimme siis sielumme käteemme ja rupesimme tunkeutumaan metsään. Metsä oli tavattoman tiheää ja pitkäkasvuista kuusikkoa. Näin kaunista kuusimetsää ei ollut missään meidän puolellamme nevaa. Pehmeä viheriäinen sammalkerros peitti maan, ja niin tiheässä kasvoivat kuuset, että saimme kulkea pitkät kappaleet näkemättä lunta muualla kuin kuusien latvoissa. Tämmöisillä paikoilla maa ei ollut vielä roudittunut ja ilmakin tuntui melkein lämpimältä.

Tulimme nyt korkeammalle maalle, jossa kasvoi honkametsää. Tämäkin oli puhdasta, kauniskasvuista metsää. Tästä näkyi taas usvapilvi, jota tiheässä kuusikossa ollessamme ei ollut voinut erottaa. Lisäsimme vauhtia ja rupesimme ajattelemaan enemmän usvapilveä kuin lappalaisia. Kun suksenlatua tai ihmisjälkiä ei näkynyt missään, rupesimme jo toivomaan, ettei lappalaisia ehkä olisikaan metsässä. Riimut ja piiveitset haihtuivat mielestä, ja niitten sijaan tuli hillitsemätön halu päästä tuntemaan se salaisuus, jonka selvittäminen niin monta vuotta oli ollut öittemme unelmana ja päiviemme alituisena ajatuksena.

Jo rupesi sumupilven reuna olemaan melkein suoraan päämme päällä. Mielemme tuli yhtä ruusunkarvaiseksi kuin pilvikin. Honkametsä loppui ja sankka kuusimetsä oli taas edessä. Tässä maa ei ollut ollenkaan roudassa ja ilma oli niin omituisen vienoa, että tietämättämme päästimme sarkatakit napista. Parisen sataa askelta käytyämme ihan tasaisella maaperällä loppui metsä äkisti.

Se näky, joka meitä kohtasi astuessamme metsästä, poisti silmänräpäyksessä mielikuvituksestamme kaikki ne vaikutelmat, mitkä ruusunkarvaisen pilven äkkinäinen näyttäytyminen oli aamulla saanut aikaan.

Edessämme oli runsaan penikulman pituinen järvi, tai oikeammin sanottuna rivi pieniä järviä, kapeilla salmilla toisiinsa yhdistettyinä. Järvet olivat vielä sulana ja niitten pinnalla ui suuret joukot vesilintuja, yksinomaan hanhia ja joutsenia. Rannoilla kasvoi lehtipuita, ja niissä puissa, jotka kasvoivat lähinnä rantaa, oli vielä lehti, eikä se ollut paljon kellastunutkaan. Mitä lehtipuun laatua ne olivat, emme voineet nähdä, mutta koivut vieressämme olivat kyllä kaikki heittäneet lehtensä.

Pelonsekaisen arka tunne valtasi minut. — Paratiisihan tämä on, kuiskasin Matille.

— On se paratiisi. Pelkään vain, että tuosta salmen takaa pian pistää näkyviin vene, jossa istuu lappalainen paljas välkkyvä miekka kädessään. Silloin paratiisi tulee meille muuttumaan vastakohdaksensa.

— Eipä tiedä. Emme ole vielä nähneet pienintäkään merkkiä ihmisistä.
Rupean uskomaan, että tämä on asumatonta seutua.

— Huikataan. Kyllä pian saadaan kuulla, onko täällä ihmisiä vai ei.

Niin uhkamielinen kuin Matin ehdotus olikin ja vaikka juuri äsken olimme mitä suurimmalla varovaisuudella hiipineet metsästä eteenpäin, niin minut valtasi vastustamaton halu huikata, ja hihkaisinkin äkisti niin paljon kuin ikinä kurkusta lähti.

Hanhien ja joutsenten kaulat venyivät pitkiksi, mutta mitään muuta seurausta hihkauksestani ei kuulunut eikä näkynyt.

— Vielä kerta, sanoi Matti, ja molempien kurkusta läksi huuto, joka tyvenessä kuului ehkä monen kilometrin päähän. Metsästä ihan vierestämme kuului kova rytinä, jota seurasi ihmisen tai eläimen poistuvien askelten ääni. Kaksi näppäystä kuului samassa, mutta ne tulivat omien pyssyjemme lukoista.

— Lappalaisen kiroja vieläkin, sanoi Matti ja laski hanan takaisin puolivireeseen. Hetken odotettuamme ja kun ei mitään kuultu eikä nähty, tein minä samaten. Ei se lyö, joka häristää. Häristetty oli jo montakin kertaa, mutta totta ei oltu vielä asiasta tehty. Ehkei uskallettaisi vastedeskään.

Alkoi olla päivällisaika. Menimme alas rannalle, istuimme viheriäisen puun juurelle ja avasimme konttimme. Syötyämme menin juomaan järvestä.

Ensimmäisen siemauksen otettuani sylkäisin sen heti suustani ulos. Vesi oli lämmintä. Yhtä lämmintä kuin matalan järven vesi leikkuuaikana.

— Tule tänne, Matti!

Matti tuli ja maisteli hänkin vettä. Maistettuaan joi hän pari kolme kulausta.

— Miltä maistui?

— Hyvää vettä. Juomavedeksi vain vähäsen lämmintä. Mutta kun siihen tottuu, rupean ehkä pitämään siitä enemmän kuin kylmästä.

Yht'aikaa johtui sama ajatus molempain mieleen.

— Rimpisuon salaisuus on selitetty

— Usvapatsaan synty on keksitty. Voi jos paappa olisi mukanamme!

Usvapatsaan salaisuus oli siis hyvin yksinkertainen asia. Järven pinnasta nouseva lämmin ilma sekaantui ylempänä kylmään ilmaan ja synnytti tuon usvantapaisen pilven. Tyvenellä se patsaan kaltaisena nousi hyvinkin korkealle, mutta tuulessa se pysytteli matalammalla ja haihtui nopeammin. Kun auringonsäteet sitä valaisivat, loisti se kauas ja näkyi hyvin Paapanmäelle asti. Mutta järveä ympäröivä metsä jäi taivaanrannan alapuolelle.

Aurinko loisti täydeltä terältä, ja täällä järven rannalla tuntui ilma melkein kesäiseltä — kaksi päivää pyhäinpäivän jälkeen. Tunsin, että paappa istui korkealla tähystyskivellään ja katseli meihin päin, ja niin eläväksi tuli tämä tunne, että huusin:

— Paappa hoi, tässä me ollaan ja hyvin on kaikki mennyt.

Matti oli sillä välin mennyt puun luo takaisin, katseli sen lehtiä, toi pienen oksan minulle, repäisi pari lehteä irti ja kysyi matkien opettajan ääntä:

— Minkä puun lehti tämä on? — Ettekö kaikki tiedä? — Noh — sinä
Jussi?

— Tammen lehti, vastasin paikalla. En ollut ikinä ennen nähnyt tammen lehteä muuta kuin oppikirjassa ja opettajan näyttämässä kuvassa, ja tässä sain ensi kertaa elämässäni nähdä sen puussa kasvavana. Kaikki ne puut, joissa vielä oli enemmän tai vähemmän lehtiä jälellä, olivat tammia; muutamat niistä olivat aika isoja. Rupesimme nyt tarkastamaan maassa olevia lehtiä. Löysimme saarnin, lehmuksen ja vaahteran lehtiä.

Lehtiä etsiessämme olimme kulkeneet ympyrässä ja tulimme takaisin samaan paikkaan, missä meillä oli kontit. Pyssyjä emme vieläkään olleet uskaltaneet laskea kädestä pois. Rupesimme nyt puita tarkemmin tarkastamaan. Hämmästyen silloin huomasimme, että suurimmat puut muodostivat jotenkin suuren, ihan säännöllisen ympyrän.

— Nämä puut ovat ihmisten istuttamia, huudahdin.

— Varmaan ovat. Ja tuo kumpu ympyrän keskipisteessä on sekin ihmiskäden toimesta syntynyt. Täällä on käynyt ihmisiä ennenkin. Sitä ei sovi epäillä.

Kumpu, jota Matti tarkoitti, ei ollut korkea. Ehkä kymmenen tai kaksitoista jalkaa. Menimme sitäkin lähemmin tarkastamaan. Sen laelle oli asetettu neljä kiveä ja näitten kivien päällä oli suuri neliskulmainen laaka.

— Lappalaisen uhrialttari, pääsi samaan aikaan suustamme. Olimme siis tahtomattamme keksineet lappalaisten pyhän uhripaikan, ja lappalaiset olivat tänne tuoneet Etelä-Suomessa kasvavain jalojen puulajien joko vesat tai siemenet kasvattaakseen samanlaisen uhrilehdon kuin muinaislappalaisillakin lie ollut.

Katselin laa'an alle ja vedin esille raskaan vanhanaikuisen miekan. Terä oli paksussa ruosteessa, mutta pronssinen kahva oli hyvässä kunnossa; ei kaivannut muuta kuin puhdistusta. Ihailin juuri sen kauniita koristeita, kun Matti veti alttarilaa'an alta soman rannerenkaan. Huomasimme heti, ettei tämä ollut pronssia. Se ei ollut mustunut, ja sen painokin todisti selvästi, että se oli kultaa.

— Jussi, me olemme rikkaita miehiä, kuiskasi Matti, rikkaampia kuin kirkonkylän lautamies ja vanha kamreeri. Tämmöisistä esineistä maksaa kruunu suunnattoman paljon rahaa. — Matti painoi ponninta ja rengas aukesi. Hän pisti sen ranteeseen, ja rengas lupsahti itsestään kiinni.

Samassa sekunnissa kuin rengas lupsahti kiinni, kuului pamaus niin kova, että korvat menivät lukkoon. Järveen sateli suuria palavia rautamöhkäleitä vai mitä lienevät olleet. Ainoastaan sininen savupilvi ilmassa osoitti sen paikan, missä tuo kauhea räjähdys oli tapahtunut. Koko järven pinta rupesi siltä kohdalta kiehumaan, ja vesilinnut lensivät pelästyneinä kauas järven toiseen päähän.

Sääremme koukistuivat polvien kohdalta kokoon kuin linkkuveitset, ja molemmat painuimme istumaan alttarilaa'alle. Useita pienempiä palasia räjähtäneestä esineestä oli singahtanut korviemme ohitse, osumatta kuitenkaan meihin.

— Meteori, sanoin, kun niin paljon toinnuin, että sain jotakin sanotuksi.

— Ukonnuoli se oli, vastasi Matti. — Ja janhusta oli se jousi, jonka avulla tuo lennätettiin. Mutta vapisi jousen pitäjän käsi, koska ei osunutkaan nuoli maaliin. Lappalainen on käynyt vanhaksi.

— Olipa vanha tai nuori. Mutta huomaathan sinä, että hän on vielä väkevä. Ja minun neuvoni on, että panemme hänen pyhät esineensä takaisin siihen mistä ne otettiinkin. Ehkä hän silloin leppyy. Näin sanoessani pistin miekan, joka oli vielä kädessäni, takaisin uhrilaa'an alle.

Mutta Mattipa ei saanut rannerengasta kalvosestaan irti, vaikka miten yritti. Lukko oli jollain tavalla särkynyt, ja rengas pysyi paikallaan.

— Kun ei lähtene, olkoon siinä, sanoi Matti. Naisten koristeitahan nuo oikeastaan ovat, mutta ehkä ne jaksaa mieskin kantaa. Kun nimismies otti linnan-suutarin kiinni, pani hän miehelle vielä raskaammat rannerenkaat kuin tämä on. Mutta suutari sanoi vain: ei mies linnassa pahene eikä suolassa silakka. Istuutui vanginkuljettajan rattaille ja lähti. — Lähdetään mekin.

Matti oli siis jo hyvällä tuulella, ja rannerengas pysyi kiinni. Ei hänelläkään kuitenkaan tällä erää haluttanut tutkistella, mitä muita kalleuksia lappalaisen uhrilaa'an alla saattoi olla kätkettynä.

Ei kumpikaan meistä ollut puhunut, minne lähdettäisiin. Mutta kun saimme kontit selkään, jatkettiin matkaa ilman neuvottelua pitkin järven rantaa. Maaperä oli kivetöntä kuivaa nurmikkoa, melkein puiston tapaista, koska siellä täällä kasvoi ihanoita lehtipuuryhmiä. Kesäaikana oli tämä varmaankin äärettömän ihana paikka. Ja kaunis se oli nytkin syysauringon valaisemana. Lunta ei missään näkynyt, ja maa ei ollut vielä roudassa.

— Luuletko, Matti, että tuommoisia tulinuolia satelee joka päivä järveen, vai miksikähän vesi on noin lämmintä?

— Mistäpä niitä joka päivä. Samanlainen lämmin lähde tämä on kuin etelämaissakin. Ja vaikka Islanti on pohjoinen maa, niin lämmintä vettä siellä purskuu maan sisästä kuin suihkukaivosta. Eihän tämän järven vesi olekaan aivan lämmintä, parahultaista uimavettä vain.

Minullakin oli ollut sama ajatus, vaikken ilennyt sitä Matille sanoa, kun pelkäsin että hän alkaisi ilvehtiä minulle siitä. Nyt hän oli sen itse sanonut. Ja ihan tosissaan, sen näin selvästi.

Jatkoimme siis pitkin järven rantaa. Kuljimme vasenta rantaa, pohjoista kohti, ja olimme ehtineet jotenkin järven keskikohdalle, kun rupesi niin paljon hämärtämään, että tuli pakko ruveta valmistautumaan yöksi. Paikka olikin sopiva, siinä kun juuri sattui löytymään parahiksi paksu kelohonka rakovalkean laittamiseen ja muutamia aika isoja kuusia, joitten alla oli hyvä sateensuoja, jos olisi semmoinen tarpeen. Sillä ilma ei näyttänyt enää niin kauniilta kuin päivällä. Päätimme siis yöpyä tähän paikkaan.

Heitimme kontit maahan ja pyssyt viereen. Matti tiesi kyllä mitä teki, kun pisti lyhytvartisen konttiin. Ilman kirvestä ei nuotiotakaan. Matti ryhtyi kaatamaan honkaa, ja minä läksin kokoamaan hakoja yösijaksi. Pehmeät patjat laitoinkin ajatellessani, että kahteen yöhön emme olleet nukkuneet paljon ollenkaan.

Joka tahtoo nukkua metsässä hyvin, asettakoon havut siten, että niitten nenät kummaltakin puolen peittävät toisiaan ja paksumpi rungontapainen osa oksasta jää vuoteen molemmille laidoille. Laidat kohotetaan muutamalla pitkinpäin asetetuilla havuilla. Tämmöinen vuode, tarpeellisen paksuksi tehtynä, on joustava kuin höyhenvuode. Vuoteen jalkapohja suunnataan nuotioon päin, ja pääpuolet suojataan siten, että tehdään vuoteeseen päin kallistuva seinäntapainen lumeen tai maahan pistetyistä havuista. Kun tasaisesti palava nuotiotuli heijastuu tästä sängynpäädystä, nukkuu tämmöisessä vuoteessa paremmin kuin uhoisessa pirtissä.

Itse nuotiotuli tehdään, jos suinkin olot myöntävät, rakovalkeaksi. Kelopuusta katkaistaan kaksi pölkkyä, joitten pituuden määrää yöpyvien miesten luku. Pölkkyjen toista kylkeä veistetään siten, että lastut nousevat, mutta niitten toinen pää jää puuhun kiinni. Pölkyt asetetaan nyt päällekkäin, veistetyt sivut vastatusten ja niitten päät pönkitetään lujasti, ettei ylähirsi pääse vierimään paikaltaan. Yläpölkkyä nostetaan vähäsen pistämällä esimerkiksi pari tuoretta koivunpalikkaa pölkkyjen päitten väliin. Pölkkyjen väli täytetään kuivilla risuilla, ja rakovalkea on valmis sytytettäväksi. Ellei syty tasaisesti, löyhyttele kuusenhaolla.

Täten tehty nuotio palaa, antaen tasaista lämpöä, ilman vähintäkään hoitoa talviyön. Aamulla ovat pölkyt miltei sulaneet kokoon yhdeksi. Metsonpaksuinen honka palaa mikkelinpituisen yön. Mutta keskitalvella täytyy etsiä paksu puu. Jos rupeavat jalkapohjasi tuntumaan liian lämpimiltä, ota muutamia höyheniä patjastasi ja pistä varjostimiksi lumeen tai maahan.

Rupesi olemaan jotenkin pimeä, kun nuotiomme oli valmis. Kehotin sentähden Mattia sytyttämään sen, että saisimme ryhtyä illalliselle. Olimme ahertaneet ahkerasti, että olin jotenkin hiestynyt, ja tahdoin lämmitellä kuivaksi, ennen kuin ryhdyimme levolle.

— Mitä sinä aina hätäilet. Ei pikaisuus muussa kelpaa kuin kirppuja käsittäessä. Kiire ei ole niin suuri herra, ettei jouda vähää aikaa odottamaan.

— Ei minullakaan koskaan ole niin kiirettä, etten lähtemään jouda. Mutta nytpä en aiokkaan lähteä. Ei kissaa pitkillä puheilla säkkiin panna; sytytä nyt vain. Lämmin on vanhalle hyvä eikä nuorellekaan haitaksi.

— Älä luule, lukkari, että pappi virren alkaa. Sytytä itse.

— Milläpä kynnetön puuhun menee. Sinullahan on tulitikut.

— Vai minulla. Sinunhan ne piti ottaa.

— No istu ja pala! Sinullahan ne on. Näinhän kun pistit laatikon taskuusi. Ota esille vain heti, taikka minä näytän, että tässä on poika, jonka pää ei ole paperista.

— Olkoon niinkin. Mutta siinä laatikossa, jonka minä taskuuni pistin, ei sattunutkaan olemaan tikkuja, vaan rohtimia, ja ne tarvitaan pyssyn perkkaamiseen. Anna tikut tänne, sillä nyt pannaan pirtti lämpiämään. Eihän se aurinkokaan ennen paista, kuin nousee.

— Voi hyvä Matti, älä viitsi enää hullutella. Minun tulee vilu. Anna jo tikut.

— Ei kattikaan kaikkia saa, jota se naukuu. Et sinäkään tikkuja saa, kun ei ole. Johan minä sanoin, että tikkulaatikossani on rohtimia.

Nyt minäkin rupesin ymmärtämään, ettei kummallakaan meistä tikkuja ollut. Allapäin pahoilla mielin istuuduimme pimeässä syömään. Samassa sattui käteni pyssyyn, joka oli kontin vieressä.

— Anna jo tänne tikkulaatikkosi, sillä minä sytytän, oli siinä rohtimia tai tikkuja.

— Tuossa on. Pane piippuun, että leuvat liikkuu. Se tuli, jonka tupakka…

— En minä tupakkaa sinulle tarjoa. Mutta tulta annan, jotta räiskyy.
Voitele jo leukapielesi, etteivät marise. Voide se pyöränkin pyörittää.

— Voitele omiasi, jos sinulla rasvaista on. Silakka ja leipä on minulle parasta voidetta.

Sillä välin olin silvinyt pienen rohdintukon höllällensä ja asettanut sen nuotiopölkkyjen väliin. Lisäsin siihen vähäsen kuivia sammalia, pistin pyssyni suun lähelle ja pamautin. Kahden minuutin perästä räiskyi tuli nuotiopölkkyjen raosta. Jos oli lappalaisia liikkeellä, kyllä he nyt sekä näkivät että kuulivat.

Syötyämme ja lämmiteltyämme panimme maata. Lämmin olikin havuinen pirttimme, eikä savukaan vaivannut. Heti kun ojentauduimme vuoteillemme, alkoi pimeästä metsästä kuulua vuorolaulua, joka oudon korvissa soi aivan kamalalta, mutta siihen tottuneelle oli levollista kehtolaulua vain. Huu, kuului pitkäveteinen ääni. Puu, vastasi hetkisen jälkeen samanlainen, vähän matalampi ääni. Huu, uudistui laulajan ääni — puu, vastasi säestäjä. Tätä kahdenlaulua jatkettiin läpi hyvän osan yötä.

Kyllä lappalainen arveli meidät ensikertalaisiksi, kun tuommoisilla tempuilla luuli voivansa yöuntamme estää. Ei huuhkaja ihmiselle vaarallinen ole, mutta jos se olisi miehenkorkuinen lintu, en minä ainakaan pistäisi nenääni metsään.

Ei vihollisemme kuitenkaan vielä tähänkään yritykseen tyytynyt, sillä samassa kun silmämme rupesivat painumaan umpeen, kuului metsästä takaamme karjahdus niin hirvittävän kamala, että molemmat kavahdimme pystyyn pyssyt kädessä, tuijottaen pelästyneinä toisiimme. Ei kumpikaan meistä ollut ennen karhun ääntä kuullut, mutta tästä mylvinästä ei voinut kukaan erehtyä, siksi perinpohjaisesti se selkärankaa värisytti.

Kauhea karjunta ei uudistunut. Tiesimme vallan hyvin, ettei karhu koskaan hyökkää nukkuvan ihmisen kimppuun, olletikin kun tämä nukkuu hyvän nuotion ääressä. Mutta kamala ääni ei tahtonut korvakalvoista poistua. Huuhkajatkin lopettivat konserttinsa, kun vaari itse vaati puheenvuoroa. Viiden minuutin jälkeen panivat ne sen kuitenkin uudelle alulle, ja nyt meistä tuo vuorolaulu soi oikein rauhoittavalta. Olimme perin väsyneitä, ja luonto vaati velkansa maksettavaksi. Nukuimme sikeästi emmekä heränneet ennen kuin oli täysi päivä.

Ehkä emme olisi vieläkään heränneet, mutta teeri tuli lentäen järven toiselta puolelta, istahti kuusen latvaan ihan viereemme ja samassa huusi: "tsuhii, tshui". Tämä tuttu ääni sai minut paikalla jaloilleni, ja ennen kuin lyyryhäntä ehti aamulauluaan jatkaa, makasi se siivet hajallaan jalkaini edessä. Mattikin heräsi laukauksesta.

— Mikset pudottanut suorastaan nuotioon, olisi paistettu samalla aamiaiseksi?

— Ei kaikkea karvaista kärvennetä. Aion kyniä ensin ja perata. Koiralle kelpaa kynimättäkin, mutta minun vatsani ei siedä, ellei ensin siivota.

— Vai semmoinen herkkusuu olet. Laitetaan sitten oikein herrasmiehen ruokaa. Paappa sanoo: kaali kolkko koiran ruoka, vellinki vasikan juoma, puuro, huttu naisten ruoka, liharuoka miehen ruoka. Keitetään nyt parasta mitä talossa on.

— Kyllähän ne kaikki luulevat itseänsä kokiksi, joilla vain on pitkä puukko.

— Pidä sinä puhereikäsi kiinni, kunnes saat sitä parempaan tarkoitukseen käyttää. Kyllä minä siitä huolen pidän, että ruoasta tulee makeaa.

Sillä välin oli Matti tehnyt ropposen tuohesta, teki sitten tulisijan muutamasta kivestä, täytti sen hyvällä hiilloksella ja nosti padan sijaisen kiehumaan, ripotettuansa siihen muutaman suolajyvän. Teeri leikattiin palasiksi ja pantiin veteen kiehumaan. Matti leikkasi viipaleen silavaa keitoksen höysteeksi.

— Olisit pannut voita toiseksi. Läskiä on lysti syödä, voita vielä leppoisempi.

— Eihän se voi perunoitakaan pilaa. Mutta kolme on voilla vikaa: talvella jäänä, suvella sulana, se pahin, kun ei ole ollenkaan. Mutta jollei voi perunoita pilaa, eipä läski lientä kitkeröitse. Tehdään tänään suolainen ja sakea, se on talonpojan makea.

— No tehdään vain, kun et osanne herrain ruokaa tehdä. Sitten pannaan rokka röijyyn ja keitetään leipää evääksi. Maistetaanhan linnassakin herkkuja: toisinaan leipää ja vettä, toisinaan vettä ja leipää.

— Leivästä on hyvä ruoan apu. Kyllä sitä sopii linnassakin käyttää. Muuten on puurossakin pehmeitä paikkoja, kun ei sitä vain tarvitse luukusta syödä, kuten linnassa kuuluvat tekevän.

— Mitäpä ne luukusta. Linnan-suutari kertoi, että siinä talossa kun on aamukahvit juotu, niin käsketään aamiaiselle, joksi tarvitaan munakaakkua pannukaakkua. Ei päivällisruoka myöskään ollut missään muussa suhteessa moitittava kuin että siihen kuului kolme pitkää vehnäkorppua miestä kohti ja ne oli ehdottomasti kaikki päähän asti syötävä. Se kuului sen talon sotilaalliseen järjestykseen, josta ei mitään poikkeusta myönnetty, ei pyynnöstäkään.

— Vai semmoiset ne pääateriat. Kun vein eräänä sunnuntai-iltana ukolle pyhäsaappaani puolipohjattavaksi, pureksi hän kuivaa leipää ja ryyppäsi kaljaa illalliseksi. Sanoi, etteivät hänelle maistuneet enää juustot ja voit, kun linnassa aina pantiin illalliseksi paksulti voita juuston päälle, ja kun vartija tätä ruokaa toi tarjottimella, niin joka kerta sanoi: maiskis mansikka karhun suuhun. Eivätkä kuulu olleen ryyppyvälit myöskään moitittavan pitkät. Kyllä siinä talossa kelpaa elää. Kovin sanoi myös panneensa vastaan, kun portista työnnettiin ulos.

Linnunliemi oli nyt kypsä. Teimme tuohesta lusikat, ja pian oli pata tyhjä. Nuotion sammutimme huolellisesti, ja reippain askelin lähdimme marssimaan järven pohjoista päätä kohti. Maa oli pitkin rantaa samanlaista lehdontapaista nurmikkoa, jota olimme edellisenäkin päivänä kulkeneet. Parhainta viljelysmaata näytti olevan, hyötyistä savimaata. Emme voineet kyllin ihmetellä, miten tämmöinen viljelysmaa oli jäänyt käyttämättä. Ei näkynyt ainoatakaan latoa, heinäsuovaa tai muuta ihmistoiminnan merkkiä. Tässä oli käyttämätöntä viljelysalaa riittävästi ison kylän tai pienen pitäjän varalle. Muutamin paikoin oli järven rannalta havumetsän reunaan kolmatta kilometriä; ainoastaan muutamassa paikassa, kuten edellisen yön nuotiopaikassa, ulottui metsä melkein rantaan asti.

Järven pohjoiseen päähän päin nousi maa, rannat jyrkkenivät, ja järvi päättyi äkkijyrkkään kaihoon, joka kohosi vähäisen yli ympäröivän metsän.

Kallion laelta oli varmaan erinomainen näköala yli koko järven ja laakson. Puolijuoksua kiirehdimme kallion läntistä loivaa rinnettä ylös. Ikäänkuin keskinäisestä sopimuksesta emme kumpikaan katsoneet ympärillemme, ennen kuin tulimme korkeimmalle huipulle.

Se näky, joka täältä avautui, teki meidät mykiksi. En ollut uskoa silmiäni. Istuuduin kivelle ja nousin uudestaan katsomaan. Oli ikäänkuin olisi salaa toivonut, että silmäni olisivat minut pettäneet. Mutta sama näky kohtasi minua, vaikka kuinka olisin katsellut. Tästä paikasta näin joka suuntaan metsän yli. Ja mihin hyvänsä katseeni ohjasin, sulivat taivaanranta ja ääretön lumitasanko yhteen.

VII.

Emme olleetkaan, kuten olimme luulleet, pitkällä niemekkeellä nevan pohjoisrannalla.

Olimme saarella. Autiolla asumattomalla saarella. Tätä tosiasiaa en voinut enää epäillä. Ennen kuin tämä kuitenkin ehti minua oikein pahasti pelottaa, muistin onneksi, että olimme purjehtimalla tänne tulleet. Purjehtimalla tulisimme myös pääsemään takaisin, ellemme ennen, niin ainakin tuulen kääntyessä. Pohjoiseen päin katsellessani valtasi minut tunne kuin tuo ääretön tasanko ylettyisi pohjoisnavalle asti, jos se edes siihenkään loppui. Sinne päin en uskaltaisi enää purjehtia. En lähtisi, vaikka minulle luvattaisiin vanhan kamreerin rautainen rahakirstu.

— Matti, kyllä me täältä kotiin pääsemme.

— Pääset kyllä, jos kykenet jahtia yksin hoitamaan.

— Älä hulluttele. Yhdessä tänne on tultu ja yhdessä täältä lähdetään.

— Kyllä minä ensi talvena tulen sinua kotiin kyyditsemään, jos sinua koti-ikävä rupeaa vaivaamaan, mutta tänä talvena en henno päiväksikään täältä poistua.

— Älä puhu noin jumalattomasti. Vai aiotko sinä, kuten Roopinpoika, viettää elämäsi asumattomalla saarella?

— Eihän se asumaton sitten ole, kun minä täällä asun. Eikä se Roopinpoika mikään jumalaton ollut. Kristitty ihminen hänkin kuuluu olleen.

— Hänen oli pakko jäädä saarelle asumaan, kun ei hänellä ollut alusta, mutta meillä on hyvä jääjahti, joka päivässä tai kahdessa vie meidät kotiin.

— On kun on. Ja kaksi hyvää pyssyä ja neljä uutta kirvestä ja ihan uusi saha ja iso jauhokuli ja suolapussi ja paljon muuta hyvää, jota Roopinpojalla ei ollut. Lähde jos tahdot, en minä ainakaan lähde.

— Minäkö jättäisin sinut yksin tänne karhun syötäväksi. Huomenaamulla kun heräät, olet jo valmis lähtemään.

— No se nähdään huomenaamulla. Mutta minä luulen, että tämä lappalaisen kultarengas on minut noitunut tähän saareen kiinni niin kauaksi kuin se ranteessani on. Enkä minä karhua pelkää. Mitenkä tuo sitten lie sattunut tänne saarelle joutumaan?

— Lähtenyt keväällä suolle karpaloita syömään ja sitten tänne eksynyt.
Ei sitä kesällä neva kannata, kun se ei ihmistäkään kannata.

— Ei luulisi kannattavan, ei muuten ainakaan ellei lappalainen ole sitä tänne lähettänyt. Mutta tuli mitä tuli, ei se tule täältä lähtemään, ellei sillä erinomaista kiirettä ole. Nahan olen aikonut panna sänkyni pohjalle. Jos sattuu tulemaan kylmä talvi, eivät ehkä sudennahat pidä lämpimänä.

— Vai nahan myyt, ennen kuin olet karhun ampunut.

— Enkä myykään, itse olen aikonut pitää. Mutta jos kohtuuhinnat maksat, ehkä annan sinun ostaa toisen puolen, niin ei tarvitse sinunkaan talvella vilua kärsiä.

— En minä porsasta pussissa osta. Tehdään kaupat sitten kun tavara on tarkastettu ja hyväksi huomattu. Lähdetään nyt paluumatkalle.

Järven itäinen ranta oli samanlaista kuin läntinenkin. Ei siinäkään näkynyt lunta missään, ja ruohokin oli monessa paikoin vielä niin vihreätä, että olisi sopinut pitää karjaa laitumella. Tuskinpa Etelä-Suomessakaan on maa marraskuun alussa niin vihreätä kuin täällä. Ei ainakaan semmoisina vuosina, jolloin tulee talvi näin varhain kuin tänä vuonna.

Järven eteläpäässä ammuimme kaksi hanhea. Aika isoja ukkoja ne olivat.
En ole koskaan ennen hanhea ampunut, mutta Matti on ampunut useampia.
Olisimme voineet ampua joutsenenkin, mutta kun sen liha kuuluu olevan
hyvin karkeaa, emme raaskineet.

Saavuimme järven päähän niin hyvissä ajoin, että meillä oli hyvä aika valita sopiva nuotiopaikka. Täällä oli muutamien pilvenkorkuisten kuusien vieressä ryhmä pitkiä kelohonkia. Nuotio tehtiin ja sytytettiin kuten edellisenäkin iltana. Tämä oli kyllä Matin mielestä sopimatonta ruudin haaskausta, ja olisimme ehkä ehtineetkin lähteä siihen paikkaan, jossa jahti ja tulitikut olivat, mutta siinä tapauksessa olisi meidän ollut pakko viettää yömme kylmällä nevanrannalla. Tämä paikka korkeitten kuusien alla oli meistä niin kodikas ja sitä paitsi erinomaisen hyvin suojassa kaikkia tuulia vastaan, ettemme tahtoneet lähteä etemmäksi.

Illalliseksi haukattiin kuivaa leipää ja "masiinaläskiä", mutta Matti lupasi aamiaiseksi paistaa toisen hanhen sillä tavalla, jota Amerikassa miehet kämpässä käyttävät.

Olimme nyt varmat siitä, ettei ihmisiä ollut saarellamme. Niistä ei siis enää pelkoa. Mutta sama hirvittävä kamala karjunta, joka edellisenä iltana pani veremme hyytymään, uudistui tänäkin iltana, ja sama vuorokonsertti meitä nukutti. Meitä rupesi jo suututtamaan, että lappalaisukko, jonka laskelmiemme mukaan pitäisi olla jo ainakin sadanviidenkymmenen vuoden vanha, täten yritti peloittaa meitä pois paikasta, joka muuten kaikin puolin oli näin ihana ja miellyttävä. Matti ei puhunut mitään, mutta hänen suuttuneesta katseestaan ymmärsin, että jos hänen vihamiehensä olisi ollut käsin käsiteltävissä, olisi tullut tuima tappelu.

Kun aamun sarastaessa heräsin, palasi Matti jo rannalta, kynitty ja siivottu hanhi kädessään. Jalat sidottiin yhteen ja paisti ripustettiin aika ison hiilikasan päälle. Lintu oli lihava kuin porsas, mutta kauan kesti, ennen kuin se oli läpeensä kypsä. Eipä meillä myöskään kiirettä ollut, vaan päätimme levätä tämän päivän, kun meillä oli sekä tulta että valmista ruokaa: linnunpaistia kahden päivän varaksi. Sitä ei ole talonpoikaselle miehelle joka päivä tarjona.

Syötyämme kaatoi Matti muutamia kelohonkia ja rupesi katkaisemaan niistä kolmen sylen pituisia hirsiä. Ihmettelin miksi hän teki tarpeettoman pitkät nuotiohirret. En kuitenkaan sanonut mitään, vaan otin pyssyni ja lähdin kävelemään pitkin järven rantaa. Useassa paikassa oli lähellä rantaa lätäköitä, joissa kasvoi runsaasti vesikasveja. Melkein kaikissa näkyi vesilintuja, parhaasta päästä hanhia ja heinäsorsia. Kun maa ei ollut aivan tasaista ja monessa paikassa lampien rannalla kasvoi pajupensaita, joista lehti ei ollut vielä kokonaan lähtenyt, onnistuin hyvin hiipimään osuviin. Vaikeampi oli saada ammutut linnut rantaan. Mutta kun rupesin ampumaan ainoastaan semmoisia lintuja, jotka uivat lähellä rantaa, sain ammutut linnut käsiini. Suuri oli iloni, kun täten onnistuin saamaan kaksi isoa hanhea ja useampia heinäsorsia. En ruvennut niitä kantamaan mukanani, vaan ripustin ne seipäisiin ottaakseni ne paluumatkalla mukaani leirille.

Olin täten jo kulkenut melkein järven keskikohdalle, kun äkisti tumma varjo vilahti silmieni edessä. Suuri lintu heittäytyi suorastaan ilmasta minun päälleni kuin saaliin kimppuun hyökäten. Salaman nopeudella jännitin hanan ja ammuin, melkein tähtäämättä. Osasin niin onnellisesti, että lintu putosi maahan jalkaini eteen. Se oli peloittavan suuri huuhkaja. Ellen olisi todellakin ollut nopea ja osannut näin onnellisesti, olisi minun voinut käydä hyvinkin huonosti, sillä eläimen kynnet olivat terävät kuin neulat.

Latasin uudelleen ja olin juuri ehtinyt painaa luodin ruutipanoksen päälle, kun aivan lähelle korkean kiven nenään ilmaantui toinen huuhkaja. Se tuijotti minuun tuimasti suurilla pyöreillä silmillään. Melkeinpä tuntui kuin sekin olisi tahtonut hyökätä kimppuuni ja siten kostaa toverinsa kuoleman. Siihen en kuitenkaan suonut sille aikaa, vaan heti kun sain nallin silinteriin, ammuin, tähdäten noitten suurten silmäin väliin. Lintu kapsahti kiveltä maahan ja oli jo kuollut, kun ladattuani uudestaan tulin kivelle.

Nostin molemmat huuhkajat kivelle, suuresti ihmetellen, miten huuhkaja uskaltaa hyökätä ihmisen kimppuun. Muistan joskus lukeneeni, että huuhkaja välistä päivänvalon sokaisemana tekee tämmöisen tempun. Mutta uskoni on, että se päivälläkin näkee paremmin kuin yleensä arvellaan.

Kun iltapäivällä palasin leirille, oli lintukantamukseni kasvanut niin suureksi, että olkapäitä pakotti. Kerroin Matille seikkailuni huuhkajien kanssa. Matti ei ollenkaan sanonut epäilevänsä, ettei tämäkin ollut lappalaisen konsteja. Itse sanoi kuulleensa kaikenlaisia pelottavia ääniä välistä metsästä, välistä järvestä ja ilmasta. Kun hän katkaisi hirren, niin juuri samassa kun kirveen piti iskeä puuhun, kuului ilmasta niin kova ääni, että hänen täytyi pakostakin katsoa ylös. Samassa luiskahti kirveen terä ja vei hyvän kappaleen ihka uudesta pieksusaappaasta. Mutta, lisäsi Matti, verta ei pystynyt vuodattamaan, ja kontissa on minulla hyvät paikkaamisvärkit. Taisipa lappalainen erehtyä, kun napsautti tämän ranteeseeni kiinni. En minä nyt enää yritäkkään saada sitä ranteesta pois.

Järvestä olin kuullut kuikan äänen ja ilmasta eteläänpäin lentävien hanhien ääniä. Mutta koska Matti ei juuri välittänyt minun selityksistäni, niin pian kuin lappalaisen taiat olivat kyseessä, en viitsinyt puhua niistä.