Produced by Tapio Riikonen

SEIKKAILUJA SALOILLA JA VESILLÄ

Nuorisolle kertonut

ALFRED EMIL INGMAN

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1921.

Karlsson & Jantunen Osakeyhtiön kirjapaino, Helsinki.

ALFRED EMIL INGMANIN KOOTUT TEOKSET:

ALFRED EMIL INGMAN

I. RIMPISUON USVAPATSAS
Seikkailukertomus Pohjan periltä.
[Erillisenä e-kirjana]

II. LATVASAAREN KUNINKAAN HOVILINNA
Seikkailuja Venäjän rajalta.
[Erillisenä e-kirjana]

III. KAHDEN TAALARIN RAHA
Meripoikien seikkailuja.
[Erillisenä e-kirjana]

IV. SUURSALON HALLI
Uskollisen metsäkoiran oma elämäkerta.

V. NALLI
Karhu kertoo elämästänsä ja seikkailuistansa.

VI. JOULUAATTO LAMMIKOSSA
Kuvaus kalojen elämästä.

VII. "PAHA KÄRY"
Suomalaisen siirtolaisen seikkailuja Etelä-Afrikassa.

ALFRED EMIL INGMAN.

Alfred Emil Ingman, jonka kootut teokset täten Suomen nuorisolle tarjotaan, oli syntynyt v. 1860 ja kuoli Vaasassa v. 1917. Hänen ulkonaiset elämänvaiheensa on pian mainittu. Suoritettuaan v. 1883 papin tutkinnon hän toimi Vaasassa pataljoonansaarnaajana ja muissa papin viroissa, kunnes hänet 1897 nimitettiin saarnaajaksi sikäläiseen lääninvankilaan, jossa toimessa pysyi kuolemaansa saakka. Tämän ohella hän toimi koulumiehenä, eri aineiden opettajana oppikouluissa, sekä käsityöläisiltakoulun johtajana. Julkisuudessa on hänestä, hänen eri toimiensa johdosta, nimenomaan mainittu, että hän oli harvinaisen laajatietoinen ja eri aloja taitava ja tunteva mies. Persoonallisuutena kuuluu hän olleen erittäin vaatimaton, terveluontoinen ja humoristinen.

Pyyntömme johdosta saada lähempiä tietoja Alfred Ingmanista kirjoittaa meille hänen veljensä professori Lauri Ingman seuraavaa:

"Halu päästä ulos metsään ja merille oli Alfred-veljessäni jo ylioppilasaikoina erinomaisen voimakas. Muistan elävästi, kuinka hän ja vanhin Jonathan-veljemme syksyisin ja talvisin pyssyt olalla kulkivat kaikki Karijoen sopukat ristiin rastiin. Tavallisesti he toivatkin retkillään riistaa kotiin, jäniksiä ja lintuja. Kolmantena seurassa oli usein eräs mökkiläinen, 'Hongiston vaari', jonka metsästysinnolla ei ollut rajaa. Eräänä talvena 1880-luvun alulla, kun seudulla liikkui susia, ryhtyivät veljet niitä suksilla pyydystämään ja saivatkin kerran oikein komean otuksen. Myöhempinä aikoina, kun Alfred-veljeni oli asettunut Vaasaan, jouduin usein seuraamaan häntä milloin pitemmille milloin lyhemmille retkille saaristoon. Niin pian kuin jäät olivat lähteneet ja ilma lämminnyt, lähdimme mekin retkille vesilintuja kuvilta ampumaan. Ihania kesäkuun öitä vietettiin kuusenhaoista tehdyillä vuoteilla, milloin ei ollut pakko hyttysten tähden ankkuroida venettä johonkin poukamaan ja purjeen alla koettaa saada verenimijöiltä hetkeksi rauhaa. Auringon noustessa oli oltava ampumapaikoilla. Myöhemmin kesällä laskettiin koukkuja ja käytiin purjehdusmatkoilla milloin minnekinpäin.

"Alfred-veljelläni näyttää olleen se käsitys, että mies jotenkin osaa tehdä sen, minkä tahtookin. Varsinkin hän oli taitava veneenrakentaja. Piirustusten mukaan, jotka hän milloin mistäkin teoksesta hankki, hän rakensi sekä souto- että purjeveneitä, kulkipa viime vuodet itse rakentamassaan moottoriveneessä. Kun oli hyvä pitemmillä matkoilla saada päänsä päälle parempikin katto kuin havunoksista tehty, rakensi hän Vaasan lähelle pariin paikkaan lankuista erinomaisen hauskat kesämajat. Apuna hänellä ei näissä toimissa ollut muuta kuin kouluijässä oleva poikansa. Ihailin suuresti hänen väsymättömyyttään ja taitoaan; kaikellainen 'fuskaaminen' oli hänelle vastenmielistä, se mikä tehtiin, oli tehtävä hyvin.

"Pienestä pitäen tottuneena ampuma-aseita käyttämään oli Alfred kehittynyt erinomaisen taitavaksi ampujaksi. Varsinkin oli ihailtava hänen taitonsa lennosta pudottaa lintuja. Yhteen aikaan hän harrasti myöskin pilkkaan ampumista ja saavutti siinä sellaisen taidon, että eräässä silloisen n.s. sportti-klubin koko maata käsittävässä ampumakilpailussa sai palkinnon.

"Papiksi tultuaan saattoi veljeni tietenkin omistaa vapaille ulkoilmaharrastuksille vain vähän aikaa. Tavallinen viranhoito vaati, varsinkin sen jälkeen kuin hän oli tullut vankilansaarnaajaksi, paljon aikaa, ja innostuneena ja taitavana opettajana hän lisäksi suoritti paljon opetustyötä. Mutta kun hanget alkoivat sulaa, silloin täytyi saada aikaa panna venheet ja pyyntivehkeet kuntoon, jotta jo toukokuussa voisi pistäytyä jollekin iltapäiväretkelle merelle ja kesäkuussa ihailla auringon laskua ja nousua Vaasan saaristossa."

Tällaiseksi tunnettiin hänet omassa kotoisessa vaikutuspiirissään — kirjailijana vasta hän tuli tunnetuksi suuremmalle yleisölle, jopa niin tunnetuksi, että hänet aina mainitaan silloin, kun puhutaan alkuperäisistä ja etevistä kotimaisista nuorisokirjailijoista. Todennäköistä on, että Suomen kasvava nuoriso lukee polvi polvelta aina samalla innostuksella niitä seikkailuja, joista kerrotaan "Rimpisuon usvapatsaassa", "Latvasaaren kuninkaan hovilinnassa", "Suursalon Hallissa" ja "Kahden taalarin rahassa" sekä muissa hänen kertomuksissaan. Ja kun viljelys tunkee metsät yhä syrjemmäksi, kun emme enää tulevaisuudessa voi puhua "seikkailuista saloilla ja vesillä" siinä tuoreessa tarkoituksessa kuin näissä kirjoissa, saavat nämä teokset hiukan samaa merkitystä kuin mikä on Cooperin kuvauksilla nykypäivien amerikalaiselle: ne kertovat niistä ihanista päivistä, jolloin Suomessa vielä oli neitseellisiä saloja ja vesiä.

Lähettäessään "Rimpisuon usvapatsaan" kustantajalle tammikuulla 1915 kirjoitti tekijä vaatimattomasti hänellä olleen tarkoituksena "antaa lukijalle pari sataa suomalaista sananlaskua ja sanontatapaa, kuitenkin mikäli mahdollista siten, ettei hän tätä tarkoitusta huomaisi." Ne, jotka tuon kirjasen ovat lukeneet, panivat varmaan merkille sen veikeän ja humoristisen tavan, jolla tekijä sovitteli kahden poikaviikarin vuorosanoiksi mitä hullunkurisimpia ja humoristisimpia sananlaskuja ja sutkauksia. Tekijä vaikeni kuitenkin siihen nähden, mikä on kirjan suurin opetussisällys: se on täydellinen opas siihen, miten on mahdollista elää talvella ulkoilmassa, joutumatta luonnon ankaruuden uhriksi; samalla se kasvattaa tulemaan toimeen omin voimin, maihin turvaamatta. Kun siihen lisätään vielä jännittävä ja nuorison mielikuvitukselle sopiva juoni, voi ymmärtää, kuinka suurta kykyä tällaisen, näöltään niin vaatimattoman teoksen luominen edellyttää. Teoksen nimi oli alkuaan "Levänevan usvapatsas", joka kuitenkin hyljättiin.

"Rimpisuon" vastaanotto oli hyvä ja arvostelut suosiollisia. Niiden antamien neuvojen johdosta kirjoitti tekijä vain lyhyesti: "En ole liian vanha oppiakseni."

Seuraavaa teostansa, "Latvasaaren kuninkaan hovilinnaa" lähettäessään kirjoitti tekijä kustantajalle marrask. 22 p. 1915 seuraavaa:

"Kun tarkoitin siitä suomalaista, poikien suosiossa kai vieläkin olevaa 'indiaanikirjaa', oli minun indiaanien puutteessa pakko käyttää rosvokoplaa. Olen kuitenkin kaikin puolin yrittänyt välttää sitä, mikä vaikuttaisi detektiiviromaanilta, ja saada lukijan mielen eniten kiintymään Latvasaaren Jules Vernen tapaiseen kuninkaaseen. Sananlaskujen opettamisesta nuorisolle en ole tahtonut luopua. Luullakseni nuoret oppivat niitä paraiten, kun luulevat saavansa ne kertomuksen kaupanpäällisinä vain."

"Ehdotuksenne laajemminkin ryhtyä nuorisokirjallisuuteen on sangen houkutteleva; asian mahdollisuus riippuu siitä, onnistuuko minun niin kirjoittaa nuorten mieleen, että todella saan laajemmat markkinat. Sillä kirjoitan, ahkeranakin ollen, jotenkin hitaasti. Ja virkani on niin vähäpalkkainen, että minun on ollut aina pakko toimeentuloni tähden pitää paljon koulutunteja… Aion kuitenkin jatkaa kirjoittamistani."

Lähettäessään "Suursalon Hallin" käsikirjoituksen, jonka tekijä oli alkujaan ajatellut julkaistavaksi jouluksi 1916, kirjoitti hän toivovansa jouluksi 1917, "jos Jumala suo terveyttä, voivansa valmistaa uuden kirjan." Se toivo toteutuikin, mutta painosta valmistuneena ei tuoni sallinut tekijän nähdä "Kahden taalarin rahaa." Sen valmistumisesta kertoi hän kirjeessään kustantajalle marrask. 11 p. 1916 m.m. seuraavaa:

"Uutta kirjaani olen kirjoittanut noin 120 käsikirjoitussivua. Mutta muutama viikko sitten ajoi se karille, enkä ole vielä saanut sitä uudestaan liikkeelle… Seikkailukirjaksi on sekin ajateltu, vaikka toinen seikkailijoista on vasta kahdennellatoista; 'näsäviisi' poika kuitenkin…"

Omasta tyylistään kirjoittaa hän samassa kirjeessään vaatimattomasti: "Kirjoitustapani on karkeata, siitä ei pääse pieleen eikä puoleen, ja soveltuu vähemmin hyvin eläinkertomuksiin, jotka vaatisivat viehättävämpää, enemmän mukaansa tempaavaa tyyliä. Mutta harvalle miehelle vain on luotu kynä, joka luistaa liukkaasti kielellä, joka ei ole hänen äidinkielensä".

Selitykseksi mainittakoon, että Ingman oli saanut ruotsinkielisen koulusivistyksen.

Yhä samassa kirjeessään mainitsee hän uusista suunnitelmistaan:

"Olen jo useampia vuosia kirjoitellut 'mukulakoululaisia' varten suunniteltua kuvakirjaa samaan tapaan kuin saksalaisten 'Zoologia Comica', jonka omat lapseni aikanaan lukivat loppuun, vaikka paperi olikin paksua. Saa nähdä, valmistuuko se ikinä?"

* * * * *

Tuonen tarkoituksettomuutta usein valitetaan. Valitettavaa on, ettei Alfred Ingman saanut jatkaa tärkeätä kirjailijatoimintaansa, jolla hän muutamissa vuosissa olisi paljon rikastuttanut köyhähköä alkuperäistä nuorisokirjallisuuttamme. Valitettavaa on myöskin, ettei hän aikaisemmin huomannut lahjojansa tällä alalla.

Se joka haluaa tarkemmin tutustua tämän vanhan pohjalaisen sisimpään luonteeseen, tekee sen parhaiten lukemalla hänen kirjansa. Joka lauseen takaa pilkistää niistä suora ja jäyhä mies, laajakatseinen, hyväsydäminen, elämää ja luontoa ymmärtävä.

Viimeinen kustantajalle tullut kirje on päivätty syyskuun 15 p. 1917 ja koskee erästä tekijän käsikirjoitukselle sattunutta tapaturmaa. Se päättyy sanoihin:

"Herran haltuun!"

Kun hänen teoksensa nyt uudessa asussa joutuvat nuorisomme luettavaksi, lausumme sen hartaan toivomuksen, että Suomen nuoriso oppisi niistä sitä rehellisyyttä, miehekkyyttä ja omin avuin toimeentulemisen taitoa, jolle tekijä jäyhänä ja itsenäisenä pohjalaisena pani niin ratkaisevan arvon. Avautukoot nuorisomme silmät myös huomaamaan oman maansa luonnon kauneudet ja ne reippaan sekä vahvistavan ulkoilma-elämän edut, joita se vielä kaikkiallakin tarjoaa. Mikäli nuorisomme kaikissa näissä jaloissa avuissa edistyy onneksi itsenäiselle Suomellemme, sikäli on myös syytä kiitollisuudella muistaa miestä, joka rakkaudesta nuorisoa kohtaan vielä vanhana ryhtyi opettamaan sille elämänsä varrella tärkeiksi ja välttämättömiksi huomaamiansa asioita.

Kustantaja.

SUURSALON HALLI

Uskollisen metsäkoiran oma elämäkerta

I.

ISÄNNYYDEN ALAISENA.

Kun Suursalon isäntä jätti isännyyden ja ryhtyi eläkkeelle, erotti hän itsellensä elinajakseen pienen palstan Harjakosken takamaalta.

Maatilkku, tuskin kahden hehtaarin suuruinen, on ihan kosken rannalla, kaikkialla laajan kruununmetsän ympäröimänä. Miten tuo maapalanen koskinensa keskellä kruununmetsää on tullut kuulumaan Suursalon taloon, on yksi noita vanhan ajan maanmittarien salaisuuksia, joitten selittämisellä nykyajan ihmiset turhaan vaivaavat päätään. Mutta talon papereihin ja karttoihin on omistusoikeus täysin selvästi merkitty, eikä kruunukaan ole koskaan talon oikeutta tässä asiassa kieltänyt. Ei ole asiasta myöskään nostettu koskaan puhettakaan. Sillä kyseessä oleva kruununmetsä, vaikka puhdaskasvuinen ja laaja, on kuitenkin miltei arvoton. Harjusjoki ei näet kelpaa tukinuittoon, ja muutakaan uittoväylää ei lähiseuduilla löydy.

Harjuskosken palstalle on talosta kahden "sudenpenikulman" matka, mikä oikeastaan merkitsee lähes kolme penikulmaa. Senpätähden ei talon väestä ole kukaan muu sillä kulmalla käynyt kuin hän, joka nyt tuskin kuudenkymmenen vanhana sai nimen vanha isäntä.

Jätettyänsä isännyyden pojallensa jatkoi vanha isäntä reimasti työntekoa talon hyväksi. Muuta näkyvää muutosta isännyyden siirtyminen ei aikaansaattanut kuin että tästä lähtien nuori isäntä rupesi käymään talon maksuja suorittamassa pappilassa ja kruununmakasiinilla sekä edustamassa taloa kirkon- ja kuntakokouksissa. Muuten kävi kaikki vanhaan totuttuun tapaan. Johtiko vanha vai nuori isäntä talon työt, sitä ei paljon kukaan tietänyt.

Täten jatkui hiljaista, rauhallista elämää talossa viisitoista vuotta. Harjuskosken palstasta ei puhuttu kuin kerta vuodessa vain, nimittäin aina vanhan isännän syntymäpäivänä. Silloin tavallisesti päivällisen jälkeen nuori isäntä alotti siitä puheen kysymällä, milloin isäukko aikoo lähteä omaa maataan katselemaan. Ja näissä tilaisuuksissa laskettiin aina vähäisen leikkiä eläkemaasta, jota ei kukaan muu kuin omistaja ollut nähnyt. Eikä kaikki talonväki uskonut sen olemassaoloonkaan.

Mutta vanhan isännän 75:ntenä syntymäpäivänä kuoli vanhaemäntä, ja siitä pitäen rupesivat vanhuksen voimat nopeasti vähenemään. Sairas hän ei juuri ollut, mutta ei jaksanut enää seurata miehiä töihin, lakkasi harrastamasta talon asioita ja heitti kaikki toimet nuoren isännän huostaan. Talon väki rupesi nimittämään nuorta isäntää, joka hänkin oli jo yli viidenkymmenen, vain isännäksi ja vanhaa isäntää vaariksi. Tuo nimenmuutos tapahtui aivan itsestään, kenenkään siitä sen enempää puhumatta.

Vanha isäntä ei tavallisesti vastannut mitään Harjuskoskea koskeviin leikkipuheisiin.

Syyn tähän vaiteliaisuuteen tiesin aivan hyvin minä, joka olin jo monta vuotta joka syksy seurannut isäntääni hänen käynneillään Harjuskoskella. Isäntä osti minut eräänä keväänä Lapin puolesta tulevalta mieheltä ja maksoi minusta neljäkymmentä kovaa markkaa, vaikka olin vasta kuuden kuukauden vanha. Tämä oli nuoren isännän mielestä kuulumaton penikan hinta, ja hän vastusteli niin kiihkeästi kauppaa, että vanhan isännän vihdoin täytyi kiivastua. Hän polki jalkaansa lattiaan ja sanoi: "Vait mukula! Omien rahojeni isäntänä olen vielä, enkä ole koskaan sinun kukkarosi isännäksi pyrkinyt." Pelkäsin joutuneeni riitaisen talon koiraksi, mutta kuulin myöhemmin vanhalta emännältä, että tämä oli ainoa kova sana, minkä vanha isäntä oli pojalleen puhunut. Itse olin myöhemmin monta kertaa tilaisuudessa huomaamaan, että vanhan ja nuoren isännän välit olivat mitä parhaimmat. Minusta vain oli heillä eri ajatukset. — Myöhemmin samana päivänä ilmoitti minulle uusi isäntäni, että jos entinen isäntäni olisi minusta vaatinut vaikka sata markkaa, olisi hän senkin saanut. Uuden isäntäni hyvät ajatukset minusta ilahduttivat minua suuresti, ja päätin yrittää parastani ollakseni hänelle kaikin puolin mieliksi. Onnistuin myöskin niin hyvin, että jo ensimmäisenä syksynä maksoin hänelle hintani ja ruokani. Saimme yksissä neuvoin sinä syksynä kolmatta sataa oravaa ja kaksi kettua, puhumattakaan linnuista. Kun sinä talvena Paavalin-markkinoilla maksettiin oravannahoista 35 penniä kappaleesta ja kun toinen revoista sattui olemaan ristikettu, jonka nahasta maksettiin 70 markkaa, tuntui minusta kuin ei olisi nuorikaan isäntä ollut enää minuun tyytymätön. Ainakaan hän ei puhunut mitään, kun isäntäni kotiin tultuaan löi rahakukkaronsa pöydän laitaan sanoen: "Hallin ja minun yhteiset rahat." Luulen esiintyneeni itsekin tässä tilaisuudessa jotenkin ylpeästi, sillä tiesin hyvin, että ilman minua olisi isäntäni oravansaalis supistunut jotenkin pieneksi ja että ketut juoksisivat vielä tänäänkin metsässä.

Jo ensimmäisenä päivänä tutustuin uudessa kodissani kaikkiin talon väkeen kuuluviin henkilöihin. Parin viikon kuluttua tunsin kaikki kyläläiset. Ei ole kahta ihmistä, jotka haiskahtaisivat samalta. Ja koska muistini ei ole huonompi kuin haistinikaan, en erehdy koskaan kahden henkilön hajusta. Kun olen kerta pistänyt kuononi jonkun ihmisen vaatteisiin — vaatteissa säilyy haju paraiten —, on sen ihmisen haju muistissani yhtä hyvin säilytettynä kuin ryövärin peukalon kuva poliisin kirjoissa.

Kaikki ihmiset eivät haise hyvälle. Muutamat löyhkäävät minusta hyvinkin pahalle, ja semmoisten en anna koskaan hyväillä itseäni. Isäntäni tuoksuu erinomaisen hyvälle. Olen huomannut toistenkin koirain saavan hänestä saman käsityksen. Vihaisinkin äkäpussi kun pistää kuononsa hänen vaatteittensa poimuihin, huiskuttelee heti häntäänsä ja sivelee päätään hänen housunlahjettaan vastaan. Olen huomannut, että melkein kaikki metsästäjät haiskahtavat hyvälle. Epäystävälliset tunteeni maankulkijoita kohtaan ovat melkein aina samoja kuin heidän tunteensa minua kohtaan. En voi heidän käryänsä kärsiä. Myöskin heidän ulkoasunsa on minulle useimmiten vastenmielinen.

Mutta minunhan piti kertoa Harjuskoskesta.

Leikkuun päätyttyä piti isäntäni tavallisesti lomaviikkoja kekriin asti. Silloin hän ei ollut talon töissä enempää kuin talon ruuassakaan. Joka maanantai-aamu, aikaa ennenkuin talonväki oli noussut, sälytti hän selkäänsä ison tuohikonttinsa, otti luodikkonsa naulasta, avasi tuvan oven, jossa minä jo seisoin odottamassa, ja pimeässä lähdettiin yhdessä metsään.

Aamiaisen söimme säännöllisesti eräällä tervahaudalla, jota ei ole miesmuistiin enää käytetty, mutta jonka sysivajassa metsämiehet välistä ovat yötä. Päivällinen syötiin jo kosken rannalla, ja heti päivällisen jälkeen lähdettiin metsään.

Olen jo sanonut, että Harjuskosken takapalsta on kaikkialla kruunun metsän ympäröimä. Meidän puolella jokea nimittäin. Mutta joen toisella puolella ovat meidän pitäjän ja naapuripitäjän laajat takamaat, joissa ei koskaan kulje ihmisiä, ellei joskus jokunen eränkävijä. Ne ovat siis kokonaan meidän, isännän ja minun hallussa. Ja me ne tunnemme myöskin niinkuin oman tuvan lattian. Metsästystovereita emme ole koskaan rakastaneet, sillä toistemme seura on meille ollut aina täysin riittävä. Nautimme paraiten metsän riemuista puhumatta niistä kenenkään kanssa. Päivällä emme myöskään puhu paljon toistemmekaan kanssa. Useasti emme koko päivänä näe toisiamme muuta kuin vilahdukselta isännän pyssyn pamahdettua. Silloin aina pakisemme hetkisen ja sovimme matkan suunnasta. Tiedämme myöskin aina varsin hyvin, missä toinen kulkee. Isäntä aina välistä tahallaan katkaisee risun, ja jos joskus en huomaisi, missä hän liikkuu, haukahdan yhden ainoan kerran, jolloin hän vastaa lyhyellä vihellyksellä. Tämä on sovittu merkkimme.

Mutta illalla kun on lintu tai kalakeitto nostettu tulelle, pidetään pakinahetki, jolloin päivän tapahtumat joutuvat pohdittaviksi. Näen vielä yölläkin niistä unta. Ajan kettua takaa, että käpäläni rupeavat unessakin juoksemaan, vingahdan puuhun istuutuvalle teerelle tai haukahdan oravaa pari lyhyttä nalkutusta, kunnes isännän "soh, Halli" äkisti ehkäisee unennäöt.

Täten jatkamme hauskaa elämäämme metsässä perjantai-iltaan asti. Lauantaina iltapäivällä ollaan taas kotona. Vasta mikkelin jälkeen, kun oravan- ja ketunnahat tulevat täyskarvaisiksi, viivymme joskus kaksi viikkoa yhtä painoa Harjuskosken seuduilla. Muuten ollaan aina viikkokannalla vain, sillä olemme isännän kanssa ahkeria kirkkomiehiä. Minullakin on oma paikkani varattuna kirkossa ison käytävän päässä, josta en liikahda, ennenkuin näen isännän rupeavan tekemään lähtöä. Kaikki kirkkoväki tuntee hyvin minun paikkani, ja jos joskus en ole onnistunut livistämään kirkkoon sisälle, kysyvät ihmiset ihmeissään toisiltaan, oliko Suursalon vanha isäntä sairastunut, kun ei Hallia näy tavallisella paikallaan.

Onpa minusta kerta saarnattukin. Kun pojat lehterillä eivät ymmärtäneet olla hiljaa, rupesi rovasti heitä torumaan ja sanoi, että Suursalon Hallikin tietää paremmin kuin he, miten kirkossa tulee käyttäytyä. Minä kun kuulin itse rovastin nimeäni mainitsevan, katsoin kohteliaisuuden vaativan, että nousin istualle ja katsoin rovastia kasvoihin. Poikien kasvojeneleistä huomasin kuitenkin, että menettelyni ei ollut hyvin mietittyä, ja oman talon poika sanoi kotiin tultuaan, että rovastin kaunis nuhdesaarna oli menettelyni kautta mennyt aivan hukkaan. En koettanut myöskään tämän jälkeen koskaan sekaantua papin tai kirkonpalvelijan toimiin, vaan makasin aina liikkumatta paikallani. Eikä minua siinä myöskään häiritty kuin yksi ainoa kerta. Vanhan suntion kuoltua oli uusi muka jotain olevinaan ja yritti käskeä minua kirkosta pois. Mutta kun irvistelin ikeniäni ja sanoin pari kertaa "rrh", huomasi hän parhaaksi olla nostamatta riitaa, semminkin kuin paikkani oli ihan numerotaulun vieressä, johon hänellä näkyi olevan useasti asiaa.

Kerroin olleeni kuuden kuukauden vanha, kun eräänä kevätpäivänä jouduin Suursalon isännän haltuun. Sanoin myöskin, että nuori isäntä oli jonkun verran nurjalla mielellä koiranoston johdosta.

Kyseessä oleva päivä oli lauantai. Sunnuntaina iltapäivällä nosti uusi isäntäni tuohikonttinsa, joka näytti olevan tavallisen raskas, hartioilleen, heitti olalle pari verkkoa, sanoi aikovansa lähteä kalastamaan, vihelsi minut mukaansa ja läksi. Huomasin, ettei tässä talossa ollut tapana lähtevältä kysyä, minne aikoi mennä tai kauanko aikoi viipyä kotoa poissa. Semmoiset kyselyt olisi pidetty sopimattomana uteliaisuutena. Läksimme kulkemaan polkua, joka vei eräälle järvelle, missä talon väki välistä kulki kalastamassa. Mutta tultuamme talon näkösältä, poikkesi isäntä metsään ja rupesi kulkemaan ihan toiseen suuntaan kuin järvelle päin.

Kävelimme yhtä painoa läpi yön, ja minusta oli matkamme sanomattoman hauska. Lunta ei näkynyt enää missään, aukeamilla rupesi ruoho jo pistäymään esille kulosta, ja ilma oli ihan parahiksi lämmin. Aamupuolella istuutui isäntä vähän väliä kivelle lepäämään, katseli metsää, kuunteli metsän monenlaatuisia ääniä ja näytti erinomaisen onnelliselta. Minustakin tuntui elämä suloisemmalta kuin ikinä ennen. Makasin nurmella isännän vieressä, katselin uteliaasti hänen kasvoihinsa ja huiskuttelin häntääni. Rupesin jo ymmärtämään saaneeni hyvän isännän. Edellistä isäntääni en paljon tuntenut eikä hän myöskään minua. Hän ei näet ollenkaan seurustellut toverillisella tavalla kanssani, ja pysyimme sentähden jotenkin vieraina toisillemme. Nykyinen isäntäni oli kahdessa päivässä puhunut enemmän kanssani kuin edellinen omistajani kuuden kuukauden aikana. Nytkin rupesi hän minulle kertomaan olevansa pian seitsemänkymmenen vanha ja että minä kaiken todennäköisyyden mukaan olin hänen viimeinen metsästysapulaisensa. Huiskuttelin koko ajan myöntäväisesti häntääni ja sain pari kertaa jopa nuolla hänen käsiänsäkin. Täten oli toveruutemme niin lujasti vahvistettu, etten olisi vähääkään empinyt syöstä väkevimmänkin miehen kurkkuun, jos vain isäntäni olisi käskyn antanut. Ymmärsin, että isäntä käsittää tämmöiset asiat paremmin kuin minä ja että hän on paremmin ymmärtävänä käskyistään vastuunalainen. Minun tulee vain häntä empimättä totella.

Kun isäntä nyt viimeisen kerran tänä aamuna nousi sovittamaan konttia uudestaan hartioilleen, kuulin hänen huokailevan: "Hohhoi, kun rupeaa vanhuus vaivaamaan! Mutta kiitos Luojan, joka on vielä kerran kesän alkuun auttanut. Jokohan tuli tällä kertaa viimeinen; olisin minä kuitenkin vielä muutamasta kesästä kiitollinen. Eipä tiedä, miten on osani määrätty."

En ymmärtänyt oikein tällä kertaa isännän puhetta. Minusta oli hän vielä hyvinkin reipas ja voimakas. Kontti näytti kohtalaisen raskaalta, yhtenä yönä oli marssittu lähes kolme penikulmaa, ja nyt hän kuitenkin reippaalla liikkeellä heitti taakkansa uudestaan hartioilleen. Minä puolestani tunsin itseni erinomaisen nuoreksi ja iloiseksi enkä osannut vielä silloin vanhuuden vaivoja käsittää.

Kosken pauhina kuului näin tulvaveden aikana tähän paikkaan asti.
Puolen tunnin kuluttua olimme sen rannalla.

Isännän eläkepalsta, joka kuusi vuotta tuli olemaan yhteisenä metsästyskotinamme, miellytti minua mainiosti. Metsä oli tässä korkeakasvuista kuusikkoa. Ihan kosken varrelta oli isäntä kaatanut puut ja murtanut juuretkin maasta, joten kosken rannalle oli syntynyt pieni, tasainen niitynkoppilo, ainoastaan 60 tai 70 askelta läpimitaten. Korkeakasvuinen, sankka metsä ympäröi kolmelta sivulta seinän tapaisesti tämän rauhallisen tyyssijan ja neljännellä sivulla oli koski ja — keskipäivän aurinko. Niityn koskea vastapäätä olevassa päässä oli isännällä kahden pilvenkorkuisen kuusen juurella pieni lato — en muista nähneeni pienempää. Kattoon asti täytettynä veti se ehkä kaksi tavallista talvihäkkiä; nyt se oli ainoastaan puolillaan heiniä. Lato ei ollut eilen tehty, koska se oli isännän isoisän rakentama. Mutta täyshyvässä kunnossa se vieläkin oli, ja tuohinen katto ei ollut mistään paikasta rikki. Koirakin ymmärtää pitää arvossa tämmöisen kodikkaan asunnon mukavuutta. Hypähdin myös kohta sinne sisään pitämään kotitarkastusta ja hetken perästä nukahdin heiniin.

Jonkun tunnin perästä tuli kova ukkosensade, ja isäntäni, joka tähän asti oli istunut kivellä kosken rannalla ja katsellut ohikiitävää vettä, tuli myös latoon ja pani hänkin maata. Vasta päivällisaikana olimme nukkuneet kylliksemme. Aurinko loisti nyt kirkkaalta taivaalta.

Isäntä rupesi nyt tarkastamaan harvoja talouskapineitamme, jotka seinässä riippuivat, otti seinänraosta kovasimen ja rupesi sillä kirvestä teroittamaan. Olisin mieluummin nähnyt hänen ottaneen kontistaan jotain syötävää, sillä vatsani rupesi tuntumaan jotenkin tyhjältä. Mutta kun isäntä ei ollut itsekään vielä mitään syönyt, en kehdannut muistuttaa.

Ei tarvinnut kuitenkaan kauan odottaa, sillä kun kirves oli isännän mielestä kylläksi terävä, kaivoi hän heinien alta esille vähäisen padan. Olin isännän kontissa nähnyt perunapussin ja rupesin jo pelkäämään, että hän aikoo keittää perunoita päivälliseksi. Niistä vatsani ei paljon hyödy, ei ainakaan, ellei hän survo niistä perunamokkaa. En ole tottunut tuommoista taikinaista ruokaa pureksimaan, ja perunanpalasiin ruuansulatuselimeni eivät pysty.

Epäilykseni olivat kuitenkin turhia. Ladon seinän vierustalla oli paksu koivupölkky, josta tuntui epäilyttävä ruuanhaju. Sinne isäntä meni, nosti sen ylemmän, kannentapaisen kyljen pois ja paljasti todellisen ruoka-aitan. Pölkyssä oli ryynejä, herneitä, jauhoja, leipää ja suolaa. Isäntä tarkasti huolellisesti, näkyisikö missään hometta, otti pölkystä jauhoja ja muutaman suolajyvän, ja sitten lähdettiin yhdessä keittämään puuroa. — Pölkyn kannen syrjissä näkyi kaikkialla hiiren nakerruksia, mutta koivu on koivua: liian kovaa näkyi olleen hiirien hampaille.

Jo kerroin, että Harjuskoski rajoitti etelässä niittypalasemme. Koski oli kevättulvan aikana aika mahtava, mutta nyt se oli jo paljon vähentynyt, ja kesällä sitä ei sopinut oikeastaan koskeksi sanoa: se ei ollut silloin paljon muuta kuin vuolas virta. Hyvä osa koskea oli sileätä kalliota, jota vesi oli ojantapaisesti uurtanut, niin että vähän veden aikana sekä kesällä että talvella vesi virtasi useana eri metrinlevyisenä purona. Tuo näytti minusta ensin niin omituiselta, että kysyin isännältä, oliko hän pannut veden tällä tavalla virtaamaan. Mutta isäntä vastasi, että nämä uurteet oli mahtavampi mies kovertanut. Kun isäntä minusta näytti mahtavammalta kuin kukaan muu, kysyin kuka tuo mahtavampi oli. En saanut kuitenkaan siitä selvää; isäntä hymyili vain ja sanoi, etten minä sitä ymmärrä, vaikka hän koettaisikin asiaa minulle selittää. Siihen minun täytyi tyytyä. Isäntä ehkä tarkoitti, että vesi oli häntä mahtavampi.

Koskessa oli tässä sileäpohjaisessa paikassa kaksi isoa kallionlohkaretta, joitten yli vesi ei kevättulvallakaan noussut. Tähän paikkaan oli isäntä laittanut portaan, että pääsi tulvavedenkin aikana toiselle rannalle. Kesällä pääsi yli ilmankin porrasta, paitsi pitkällisten sateitten jälkeen. Mutta kesällä kävimme vain muutaman kerran täällä kalastamassa emmekä silloin monta päivää viipyneetkään. Eikä minulla myöskään ollut silloin paljon muuta tekemistä kuin maata rannalla päivää paistattamassa.

Isännän tekemä porras oli tosin yksi ainoa hirsi vain, ilman kaidepuuta, mutta tukeva ja hyvä se oli. En ole koskaan ymmärtänyt miksi porras tehtäisiin leveämmäksi, kun yhdellä hirrellä on mukavampi käydä kuin kahdella; ja kaidepuista en ole ikinä mitään hyötyä huomannut.

Kuten olen jo kertonut, on meidän puoleinen joenranta sankkaa havumetsää, kruunun metsää kaikki monen penikulman päähän. Siinä ei ollutkaan paljon otuksia, melkein yksinomaan oravia. Sentähden emme myöskään kulkeneet siinä metsästämässä. Isäntä sanoi, että metsästäminen siinä ei oikeastaan ollut luvallistakaan. Mutta kävin minä sentään muutamia kertoja huvikseni yksin, eikä tullut kukaan pois ajamaan. Otinpa kerran semmoisella huviretkellä kiinni jäniksenkin ja olisin vapaasti saanut kantaa sen mukanani pois, mutta kun se oli yksityinen saaliini, katsoin sopivammaksi pistää sen omaan poskeeni.

Mutta joen toisella rannalla, kas siinä metsästysmaa, joka kelpaa. Vaihtelevaa havu- ja lehtimetsää penikulmittain joka haaralle. Mäkiä ja kukkuloita, pieniä ruohorantaisia metsäjärviä, joista aina sinne tullessa nousi joku heinäsorsaparvi tai yksinäinen kaakkuri. Ja joka laaksossa lirisevä puro, jonka varret kasvoivat joko tiheätä pajukkoa tai korkeita koivuja. Isäntä tavallisesti sanoi, että kauniimpaa maata kuin tämä seutu on, ei löydy missään. Erittäinkin pienet umpinaiset metsälammet olivat hänen mielipaikkojansa, ja päiväsydämellä, jolloin metsänriista ei ole liikkeellä, loikoilimme välistä useita tuntejakin nurmikossa semmoisilla rannoilla. Oli metsästysalueemme minunkin mielestäni kaunista, mutta pääasia oli kuitenkin, että siinä asui paljon eläimiä, sekä lintuja että nelijalkaisia, ja että maa oli miltei kaikkialla ruohoista tai sammaleista, joten käpälät eivät käyneet aroiksi.

Isännän paras mielipaikka oli kuitenkin kodinvastainen joenranta, joka oli korkea, suuria koivuja ja haapoja kasvava mäki. Sinne läksi hän nyt tänä ensimmäisenä päivänämme, kiipesi ihan rannassa olevan korkean kiven laelle, johon hän istuutui. Aina välistä huusi hän: "Hoi, Halli!" Ja minä vastasin joka kerta ladon edustalta haukunnalla. Täten sulostutti hauska keskustelu ensimmäistä iltaamme Harjuskoskella.

Hyvin aurinkoisella paikalla kosken rannalla oli isännällä viljelyksensä. Ne eivät olleet suuren suuria: kaksi lyhyttä penkkiä vain. Illalla kaivoi isäntä heinien alta esille virkaheitto lapion ja käänsi penkit. Hän uudisti toimensa joka ilta täällä ollessamme, sekoittaen multaan jotain jauhetta kontistaan. Mutta viimeisenä iltana istutti hän perunansa toiseen penkkiin ja toiseen kylvi hän pieniä siemeniä, nauriinsiemeniä, kuten sitten syksyllä ymmärsin.

Nukuttuamme yön ladossa menimme seuraavana aamuna jo ennen auringonnousua rannalle ja kuljimme jokivartta palan ylöspäin. Kahden kiven välissä metsässä oli isännällä havukatos, ja sen alta veti hän esille veneen, jonka saumoja hän hyvin huolellisesti tarkasti. Yhdestä paikasta näkyi päivä sauman läpi. Isäntä löi siihen muutamia rautanauloja, veti veneen rannalle, johon hän laittoi tulen, pannen siihen useita särmäisiä kiviä lämpiämään. Sillä aikaa kuin kivet lämpesivät, kävi hän metsästä pari kourallista pihkaa. Latoi sitten lämpimät kivet korjattavalle paikalle, ja kun puu tuli hyvin kuumaksi, juotti kiven avulla koko sauman pihkaa täyteen. En ollut tämäntapaista ennen nähnyt, jonkatähden myös hyvin tarkasti katselin koko ajan isännän tointa. Juuri kun aurinko pilkisti puitten latvojen takaa, potkaisi isäntä veneen vesille. Ei tullut tippaakaan vettä.

Hyppäsin heti veneen kokkaan, ja läksimme soutamaan jokea ylös. Näin mukavasti ja hauskasti en ole ennen ikinä kulkenut. Kokassa istuen näin hietapohjaisilla paikoilla, miten sukkelasti kalat kiitivät venettä pakoon, ja hyvin matalalla paikalla istui kiven vieressä aika iso krapu, joka huomatessaan paon myöhäiseksi, nosti avatut saksensa venettä kohti ja näytti aivan naurettavan julmistuneelta. Olisikohan tuo rumikko hyökännyt kimppuumme, ellemme olisi kiirehtineet niin nopeasti ohitse?

Kauas emme kuitenkaan Harjusjokea soutaneet, ennenkuin isäntä antoi veneen pujahtaa pieneen puroon, joka laski vetensä jokeen. Puro ei ollut leveämpi kuin että veneemme — sanon veneemme, sillä pidin jo itseni osallisena isännän omaisuuteen ja olisin ollut valmis puolustamaan sitä ketä vastaan hyvänsä — niin, että veneemme juuri pääsi sitä kulkemaan. Soutaa ei enää sopinut, vaan isäntä veti airot vauluvitsoista pois ja rupesi kuljettamaan venettä lykkäämällä airon pyyryllä rantaa vasten. Tämä oli minusta vielä hauskempaa kulkua kuin soutu; sain kokkaköyden suuhuni, hyppäsin rannalle ja rupesin voimieni takaa taluttamaan. Mutta kun minun tässä toimessa oli pakko astua kylki edellä tai häntä edellä, väsyin pian koko vetojuhdan toimeen ja rupesin juoksemaan puron ruohoisia varsia. Aurinko loisti, koivut tekivät juuri hiirenkorvia, mettiäiset surisivat ja ukonoinas hirnui korkealla ilmassa. Elämä oli kuin silkkiä, ja minun oli mahdoton olla haukkumatta ilosta.

Samassa nousi edestäni heinäkurppa, joka pääsi lentämään vain hyvin huonosti. Luulin varmasti saavani sen kiinni, kun se istahti mättäälle, mutta juuri kun olin siepata sen suuhuni, pääsi se uudestaan lentoon. Tuota peliä se uudisti kolme, neljä kertaa, ja sitten se yhtäkkiä toipui ja palasi huimaavaa vauhtia samaan paikkaan, josta olin sen ensin karkoittanut. Mutta samassa nousi ihan nenäni edestä toinen, joka sekin näytti olevan pahemmassa kuin pulassa. Taasen täytyi minun nelistää mitä ikinä koivista lähti, mutta tuokin peijakas juoksutti minua hyvän hetken ja sittenkin veti minua lopuksi häpeällisesti nenästä. Kun tuo sama temppu uudistui vielä kolmannenkin kerran, rupesin ymmärtämään, että ne pitivät minua narrinaan ja palasin jotenkin nolostuneena isännän luo. Isäntä opetti minulle kuitenkin parempaa ja selitti, että olin joka kerta ollut sattua ihan heidän pesäänsä, ja emälinnut olivat täten viekoitelleet minut pesäpaikasta pois. Päätin nyt ensi kerralla menetellä viisaammin, mutta samassa sai isäntä minut kaulahihnasta kiinni ja kytki minut veneen kokkapuuhun, kieltäen minulta täten kaikki kurit ja kepposet.

Tämä olikin minulle ehkä terveellisintä, sillä olin juossut itseni kovin hengästyneeksi ja minun oli pakko panna maata hetkeksi veneen pohjalle läähättämään. Saatuani taasen hengityksestä kiinni ja nuoltuani kupeeni kuntoon, istuuduin uudestaan havaintopaikalleni veneen kokkaan. Ja nyt olikin minulla jotain katseltavaa. Edessämme ui aika iso liuta harjuksia ja taimenia, kaikki isoja kaloja. Niitä oli varmaankin monta kymmentä. Ellen olisi ollut veneen pohjaan kiinni kytkettynä, olisin heti hypännyt veteen ja sukeltamalla hankkinut itselleni ja isännälle hyvän suuruksen. Nyt olin kuitenkin isäntäni kovuuden vuoksi estettynä tekemästä näin hyödyllistä työtä. Vikisemällä yritin saada hänen kovasydämisyyttään heltymään, mutta turhaan. Hän vain lykkäsi otsa hiessä venettä eteenpäin, ja kalat uivat pakoon.

Äkkiarvaamatta näin kuinka koko kalaparvi ikäänkuin komennosta teki täyskäänteen ja yritti syöstä molemmin puolin veneen sivu. Mutta nytpä minä! Hyppäsin niin korkealle veneen kokkaan kuin ikinä kahleelta pääsin ja rupesin niin rajusti haukkumaan, että kalat taasen salaman nopeudella kääntyivät ja uivat uudestaan pakoon. Tämä olikin oikea onnen potkaus, sillä juuri tässä leveni puro niin leveäksi, ettemme mitenkään olisi voineet estää kaloja tästä karkuun pääsemästä, ellen minä olisi neuvokkaisuudellani heitä niin peloittanut, että yhtä kyytiä lensivät tuon leveän paikan ohitse.

Tuon lammikontapaisen yläpäässä oli puro taasen niin kapea, että vene tarttui molempiin rantoihin kiinni. Tässä isäntä nousi maalle usuttaen minua raivoamaan ja haukkumaan, joka olikin minusta hauskaa tointa. Tiheässä rintama-asennossa odotti koko kalaparvi vähän matkaa edessämme; ylöspäin ei vain tahtonut jatkaa. Hetken perästä ymmärsin syyn. Palanen matkaa edessämme oli metrin korkuinen vesiputouksen tapainen: tie oli heiltä siitä paikasta suljettu.

Pian oli isäntä leikannut pajukosta risuja ja niillä täysin sulkenut veneen kohdalta koko puron, ettei olisi särkikään lävitse päässyt. Nyt vasta pääsin vahtitoimestani vapaaksi ja sain vapauteni takaisin.

Saatuaan puron tukituksi otti isäntä toisen verkon kontista, riisui vaatteensa ja astui lammikkoon. Siihen laski hän nyt verkon, järjestäen sitä ristiin rastiin lammikkoon, kunnes minun mielestäni koko lammikko oli verkkoa täynnä. Pari kertaa yritin ryhtyä häntä auttamaan tässä toimessa. Mutta hän ei näkynyt vähääkään ymmärtävän antaa hyvälle tarkoitukselleni sen oikeaa arvoa, vaan päinvastoin pui nyrkkiä minulle ja uhkasi kylmällä saunalla, jos vain uskalsin sinne tulla. Tiesinhän minä hyvinkin, että "opiksi koiralle kylmä sauna", mutta kun edellinen isäntäni oli tätä opetuksen välikappaletta minulle runsaasti tuhlannut, pysyin mieluummin rannalla. Ei minua ollenkaan miellytä mennä syyhyttä saunaan. Ellei tuo ikävä uhkaus olisi ollut minua pelottamassa, olisin hyvin mielelläni pulikoinut vedessä isännän kanssa.

Saatuaan verkkonsa lasketuksi nousi isäntä vedestä ja puki päällensä. Vesi lammikossa oli nyt paljosta kahlaamisesta hyvin sameata. Epäilin, uskaltaisivatko kalat näin mutaiseen veteen lähteä. Mutta heti kun isäntä oli nostanut veneen maalle, pujahti koko kalaparvi risujen lomitse lammikkoon.

Jopa tuli nyt lammikossa melskettä. Verkon kohot rupesivat hyppimään sinne tänne, ja hetken perästä rupesi koko verkko liikkumaan luikerrellen niinkuin mikäkin jättiläiskäärme. Pelkäsin jo että nuo riivatut vievät koko verkon mukanaan, ellen minä lähde apuun. Mutta juuri kun olin hypähtämässä veteen, tempasi isäntä minua kaulahihnasta ja kytki uudestaan veneen kokkaköyteen kiinni. Haukuin ja ulvoin vuorotellen, mutta isäntäni kovasydämisyys ei heltynyt. Kovin häpeämättömästi hän minua tässä tilaisuudessa kohteli. Ajattele toki! Ihan nenäni edessä kiemuroiva verkko, jossa on monta kymmentä kalaa. Vaara on lähellä, että ne lähtevät pakoon verkkoineen kaikkineen. Isäntä ei tätä ollenkaan ymmärrä. Ja veneeseen kiinni kytkettynä täytyy minun, joka olisin vielä voinut saada onnettomuuden estetyksi, toimetonna nähdä tätä. Koko sisuni kuohui siitä ilmeisestä vääryydestä, joka minulle tapahtui. En aikonut tätä kärsiä, vaan päätin toimia omalla vastuullani.

Tuskin oli isäntä kääntynyt selin minuun, ennenkuin ryhdyin vapautuspuuhiin. Ja kun isäntä hetken perästä rupesi nostamaan verkkoa eikä ehtinyt minun toimiani valvoa, ei kestänyt monta minuuttia, ennenkuin kokkaköysi oli poikki nakerrettu ja minä vapaa. En uskaltanut kuitenkaan lähestyä isäntää, vaan katselin veneen takaa, miten verkko nostettiin rannalle. Kaikkialla sätkytteli sinivalkoisia harjuksia ja suuria, punertavia taimenia. Voi kun olisin uskaltanut mennä viereen katselemaan! Mutta vahinko on hyvä opettaja, joskin kallispalkkainen; pysyin kauniisti paikallani.

Isäntä ryhtyi nyt irroittamaan kaloja verkosta, heittäen ne ylempänä rannalla olevaan kuoppaan. Huomasin miten suurin taimenista sätkyttelihe yhä lähemmäksi äyrästä, ja ykskaks rupesi se luisumaan törmää alas. Tämä oli minun mielenmaltilleni liikaa. En voinut pidättää itseäni, minun täytyi hypähtää kalan niskaan ja purra se kuoliaaksi. Ilman minua olisi se nyt ollut purossa, ja silloin ota pyrstöstä kiinni! Katsoin siis olevani täysin oikeutettu puolustamaan omaisuuttani itse isäntää vastaan, joka aikoi ottaa sen omaan haltuunsa. Laskin siis kalan maahan ja hioin hampaitani, uhkaavasti murahtaen. Mutta kun isäntä vain rupesi nauramaan ja läimähdytti minua kädenselällä suupieleen, koppasin kalani uudelleen suuhun ja läksin pitkin harppauksin karkuun.

Karkumatkallani en viipynyt kauan. Ja kun raaka kala on minusta epämiellyttävää, en syönyt saalistani, vaan toin sen isännälle takaisin.

Verkon selvittäminen vaati paljon aikaa, semminkin kun isäntä ei suvainnut minua tässäkään työssä itseänsä auttamaan. Kaikki hauskat työt hän näkyi pidättävän itselleen. Perkattuansa kalat ja suolattuansa ne konttiin, jätti isäntä kontin veneeseen, ja lähdimme jalkaisin pienelle järvelle, josta puro sai alkunsa. Sen rannalla, joka oli kuivaa nurmikkoa, söimme päivällisen ja paistatimme aurinkoa hyvän hetken päivällisen jälkeen. Vasta illemmällä palasimme Harjuskoskelle. Olin päivääni hyvin tyytyväinen, ja illan vietimme taasen hauskasti pakisten, isäntä kiveltään, minä ladon edustalta.

En uskalla varmuudella sanoa, viivyimmekö neljä vai viisi päivää tällä ensimmäisellä hauskalla matkallamme, sillä — totuus on sanottava — laskutaitoni ei ole kehuttava. Kolmeen asti olen asiastani varma, mutta suuremmat luvut ovat minusta sekä vaivalloisia muistaa että tarpeettomiakin. Otan päiväni semmoisena kuin se tulee: eilispäivää en paljon muista ja huomispäivää en paljon ajattele.

Kotimatkalla isäntä ei levännyt kuin pari kertaa vain, vaikka mielestäni kontti oli nyt paljon raskaampi kuin mennessämme. Eikä hän nyt ainoatakaan kertaa vanhuuttaan valittanut. Näytti siltä kuin hän olisi ollut raskaaseen kantamukseensa tyytyväinen. Saatu saalis näkyy tekevän vanhastakin nuoren. Ja kun kotiin tultuamme vanha emäntä ei jaksanut kalakonttia nostaa ja rupesi ukkonsa voimia ylisteleinään, näytti isäntä olevan hyvin mielissään ja arveli, että kun on helppo hartioille, niin on vatsalle vaikea. — Talossa syötiin nyt viikon aika melkein joka päivälliseksi tuoretta kalaa, ja talonväki oli kalastusmatkamme tulokseen aivan tyytyväinen.

Joskin tämä keväinen matka oli hauska, ei se ollut mitenkään verrattavissa syksyisiin matkoihimme. Jo ensimmäisenä syksynä opin ammatissani jotenkin taitavaksi, ja joka seuraava syksy lisäsi tietojani. Kolmantena syksynä katsottiin minut parhaimmaksi metsäkoiraksi näillä seuduilla, ja eräs kaupunkiherra kuuluu minusta tarjonneen täsmälleen kymmenen kertaa sen hinnan, millä isäntä oli minut ostanut. Kaikeksi onneksi olimme isännän kanssa jo niin hyvät ystävät, ettei isäntä luvannut millään hinnalla minua myydä. Eikä isännän tarvinnutkaan tätä päätöstään katua.

Tämän saman syksyn viimeisellä metsästysmatkalla olisi näet isännän käynyt huonosti, ellen minä olisi ollut mukana. Kotimatkalla tuli kova myrsky. Mahtavan suuret hongat kaatuivat juurineen kaikkineen. Näin kyllä, kuinka varovaisesti isäntä kulki, aina katsoen, ettei joutuisi kaatuvan puun alle. Mutta äkisti kuulin kovan romahduksen. Myrsky oli katkaissut suuren hongan puun keskikohdalta ja lennätti katkenneen latvapuolen päällemme. Minä, jolla ei ollut mitään kantamusta, ennätin hypähtää sivulle. Mutta isännän raskas kontti esti häntä tekemästä hypähdystä kyllin nopsasti, ja hän joutui puun alle.

Huomasin heti, että isäntä oli joutunut ikävään tilaan. Toinen jalka oli jäänyt katkenneen puun rungon ja jonkun toisen puun juuren väliin. Isäntä ei saanut mitenkään jalkaansa irti vedetyksi. Onneksi kasvoi ihan vieressä nuori mänty. Isäntä sai kirveen kontista, katkaisi männyn ja teki kangen, joka hänen onnistui saada pistetyksi puun alle ihan jalan viereen. Kangen avulla sai hän puuta niin paljon nostetuksi, että sai jalkansa vedetyksi alta pois. Samassa kun puu painui paikalleen takaisin, luulin jo isännän kuolevan, sillä hän jäi tunnottomana makaamaan paikallensa eikä tehnyt vähintäkään liikettä, vaikka vinkuen kiertelin hänen ympärillään nuoleskellen hänen käsiään ja kasvojaan. Kovin minusta tuntui nyt elämä tukalalta. Hetken perästä avasi isäntä kuitenkin silmänsä, katseli minua ja kysyi, oliko hän maannut tainnoksissa. En voinut siihen mitään vastata. En ole koskaan ollut tainnoksissa enkä tiedä siis mitä sillä tarkoitetaan. Mutta jos se merkitsi, että isäntä oli ollut kuolemaisillaan, luulen kyllä, ettei siitä kovin paljon puuttunut. Osoitin iloani siitä, että isännän jalka oli päässyt pälkähästään, ja siihen vastaukseen isäntä kai tyytyikin, koska hän pari kertaa hyväili minua.

Hetkeen aikaan isäntä ei tehnyt mitään, makasi siinä vain paikallaan. Mutta sitten irroitti hän kontin selästään, istuutui ja rupesi sormin koettamaan miten oli jalan laita. Vähäisen polven alapuolella narisi luu, kun isäntä sitä sormin koetteli, ja isäntä huokasi pari kertaa ja raappi korvallistaan.

Monta minuuttia isäntä ei kuitenkaan istunut toimetonna, ennenkuin taas sai kirveen käteensä ja lohkaisi kangesta muutamia säleitä, jotka hän nuoralla sitoi lujasti kiinni housujen päälle siihen paikkaan, josta sääriluu oli poikki. Kontti, jossa oli paljon oravannahkoja ja lintuja, onnistui hänen saada nostetuksi kangen päähän nojaamaan puuta vasten, etteivät ketut siihen ulettuneet.

Eväitä ei ollut enää jälellä enempää kuin vähäisen voita ja muutamia reikäleivän puoliskoita; tämä pantiin kaikki takin taskuun. Pyssyn pani isäntä nojalleen puuta vasten, ja sitten lähdettiin raskaalle ja ikävälle matkalle.

Siitä paikasta, jossa nyt olimme, oli vielä runsaan tunnin matka vanhaan tervahautaan, josta olen ennen kertonut ja jossa olimme ajatelleet olla yötä siellä olevassa vanhassa koppelissa.

Onneksi ei ollut kylmä, sillä tuuli, joka näytti vain kiihtyvän, oli eteläinen. Sieltä täältä kuului kova ryske, kun joku satavuotinen honka katkesi tai kaatui. Vaarallisia paikkoja, lahopuita ja pökkelöitä, ei voinut enää välttää, sillä oli jo pilkkopimeä. Ja vaikka minusta oli selvää, ettei täällä metsässä voinut olla ketään muuta kuin me kaksi vain, kuulin isännän pari kertaa puhuvan jollekin, jonka hän näki selvästi pimeässä, vaikka minun nenäni, joka on niin hieno kuin mikä koirannenä voi olla, ei voinut vieraasta saada vähintäkään vainua. Mutta koska isäntä ei näyttänyt pitävän häntä vihollisena, vaan pikemmin ystävänä, jätin pian turhat yritykseni.

Jo sanoin, että matkamme yön pimeässä oli raskas ja ikävä. Ja kovin se kävikin surkeaksi, ennenkuin aamu rupesi sarastamaan. Matkan suunnan osasimme molemmat kyllä yhtä hyvin pimeässä kuin päivälläkin. Ja olihan sitäpaitsi tuulen suunta meitä johtamassa. Se pysyi yhtä lämpimänä koko yön ja oli siis arvatenkin vielä etelässä. Mutta maan epätasaisuudet, joita ei pimeässä saanut vältetyksi, vaikeuttivat suuresti kulkua. Jos isäntä olisi päässyt kunnollisesti ryömimään, olisi matka kuitenkin jotenkuten kulunut. Mutta katkennut jalka pakotti isännän käsin ja kyynärpään laahustamaan eteenpäin.

Koko yön kesti surkeaa kulkuamme. Päivä jo vaaleni saapuessamme koppeliin vanhalle tervahaudalle. Isäntä kiipesi rahille, kiersi siellä olevan vaippakulun ympärilleen ja nukkui heti. Auringon ollessa korkeimmallaan taivaalla heräsi hän ja näytti olevan hyvin sairas, koska oli kovin punainen kasvoistaan eikä voinut maata hiljaa rahilla, vaan heittihe sinne tänne. Hän yritti myös useita kertoja puhutella minua, mutta en saanut puheesta selkoa. Vihdoin hän kääntyi siten, että putosi lattialle ja laahustihe siihen paikkaan, missä oli vesilippi seinänrakoon pistettynä. Vasta kun hän turhaan yritti nousta ottamaan sitä käteensä, ymmärsin, että hänen oli jano. Heti toin hänelle purosta, joka oli ihan koppelin vieressä, lipillisen vettä. Kolme kertaa sain tuoda hänelle vettä, ennenkuin hän kiitti ja yritti taputella päätäni. Sitten hän laittautui rahille takaisin. Iltapäivällä sain monta kertaa tuoda hänelle vettä, ja nyt hän näytti jo paljon terveemmältä. Koko yön hän nukkui hyvin ja oli aamulla mielestäni aivan terve, niin että hän jo söi voileivän ja taritsi minullekin palasen. Mutta paikaltaan ei liikkunut. Juotuansa pari lipillistä vettä käski hän minua lähteä kotiin ilmoittamaan, kuinka hänen oli laita.

Tätä käskyä en tarvinnut kahta kertaa saada. Pujahdin paikalla matkalle enkä muista kulkeneeni parempaa vauhtia kettuakaan ajaessani.

Kohtasin talon väen kirkkotiellä; oli siis sunnuntaipäivä. Tempasin nuoren isännän takin helmasta kiinni ja rupesin vetämään mukaan. Hän oli ensin suuttua ja yritti riuhtoa itseänsä irti. Mutta samassa sanoi joku joukosta: "Nyt ei ole vanhan isännän hyvin laita, kun ei ole tullut pyhäksi kotiin ja Halli tulee yksin." Isäntä heitti silloin kohta virsikirjansa emännälle ja tuli vastustelematta mukaani. Pari kertaa yritti hän seisahtaa, ikäänkuin koettaaksensa, oliko minulla tosi mielessä. Mutta kun heti hairasin uudestaan vaatteista kiinni, huomasi hän kai tarkoitukseni ja rupesi melkein juoksujaloin minua seuraamaan.

Samana iltana maksi isäntä kotona omassa sängyssään, mutta vasta kevättalvella kelpasi hän kulkemaan kepittä ja minusta ei hän aluksi syksylläkään ollut ihan entisellään. Hauska oli kuitenkin tämäkin ja vielä seuraavakin syksy. Isot nahkapakat veimme aina Paavalin-markkinoille myytäviksi, ja hauskoja olivat minusta nämä markkinamatkatkin tappeluineen kaikkineen. Tutustuin niillä kaikkien tien varrella olevien kylien koiriin, jopa muutamiin kaupunkikoiriinkin. Näitten joukossa oli useampia pahanhajuisiakin, joitten kanssa tappelin joka markkinamatkalla sekä mennessä että tullessa. Välistä tapahtui kuitenkin, että muutamat heistä olivat isäntinensä itse lähteneet markkinoille. Silloin tapasimme toisemme torilla, rupesimme tappelua hieromaan, ja hetken perästä oli meitä iso joukko yhtenä mylläkkänä, että toriakkainkin täytyi lähteä pakoon poliisien apua huutaen. Mutta poliisit vain nauroivat sekä akoille että meille. Ylen hauskoja olivat todella nämä markkinamatkat.

Yhdestä ainoasta markkinamatkasta on minulla ikäväkin muisto. Olimme juuri alottaneet erinomaisen lupaavan tappelun erään teurastajan myyntikojun edustalla, josta ostajat heti karkasivat pois kaikkiin suuntiin. Silloin teurastaja, jonka asioihin me emme millään tavalla olleet sekaantuneet, tulee ulos kojustaan ja heittää pitkän, terävän teurastajaveitsen keskelle joukkoamme. Veitsi sattui minun reiteeni ja lävisti reiden tehden ilkeän haavan. Heitimme paikalla omat yksityiset erimielisyytemme sikseen ja hyökkäsimme teurastajan kimppuun. Kaksi entistä vihollistani veti hänet käsistä kumoon ja minä asetuin seisomaan etujalat hänen rinnallansa ja ärjäisin niin, että kuului ympäri koko torin. Haavaani kirveli ilkeästi, mutta kun viholliseni oli ihminen, vaikka ei ollut tosin ihmisen tavoin käyttäytynyt, en uskaltanut hänelle mitään pahaa tehdä. Pelkäsin muutoin saavani isännältä selkään.

Teurastaja ruikutti kovin ja huusi apua, mutta kun meikäläisiä oli kymmenkunta, ei näyttänyt löytyvän halullista auttajaa. Kaikki näkivät myös ettei teurastajalla ollut mitään hätää, ja useimmat olivat huomanneet, mitä teurastaja oli tehnyt. Myöskin veitsi reidessäni oli vastaansanomaton todistaja siitä, kuka oli riidan pannut alkuun. Mutta kun joku joukosta huusi, että Suursalon Halli se rinnan päällä seisoo, mentiin isäntää etsimään. Katsoin parhaaksi väistyä vähän syrjään, ja kun minä, joka olin varsinainen asiallinen, en vaatinut enempää kostoa minulle tapahtuneesta vääryydestä, laskivat toverinikin miehen irti samassa kun isäntä tuli paikalle.

Teurastajan olisi sopinut olla kiitollinen siitä jalomielisyydestä, joka oli hänen osakseen tullut. Mutta hui hai! Hän kävi sen sijaan isännän kimppuun ja syyti hänelle rumia sanoja, että hän oli muka usuttanut koiransa hänen päällensä. Ja kuitenkin koko markkinaväki taisi todistaa, että isäntä vasta nyt saapui riitapaikalle. Kaikki pitivät myös yksin suin isännän ja minun puolta. Oli tunnettua että teurastaja oli parikin kertaa ennen käyttäytynyt yhtä epäinhimillisesti kuin tässäkin tilaisuudessa, ja kukin katsoi, etteivät koirat olleet enempää väkivaltaa tehneet kuin vaaran torjuminen tilaisuudessa vaati. Mutta teurastaja oli kovin suutuksissa, ja kun samassa riitapaikalle saapui kaksi poliisia, manuutti teurastaja isännän oikeuteen, vaatien hänelle edesvastuuta estelemisestä laillisen elinkeinon harjoituksessa, koiran usuttelemisesta ja pahoinpitelystä julkisella paikalla. Poliisit koettivat saada teurastajaa luovutetuksi aikeestaan, mutta turhaan. Kaikki ihmiset nauroivat, ja isäntä lupasi kyllä saapua.

Läksimme nyt eläinlääkärille, joka laastaroi haavani, jonka jälkeen menimme kotiin. Tämä oli ainoa kerta elämässäni, jolloin olen ajaa herrastellut ja oikein nahkaisten peitossa.

Viikon kuluttua läksi isäntä käräjiin. Minut ja isäntä vapautettiin kaikesta syyllisyydestä. Mutta teurastajan kävi huonosti. Hänet tuomittiin maksamaan sekä eläinlääkärin palkka että kaikki kulut ja kustannukset. Vieläpä oli yleinen syyttäjä sekaantunut asiaan ja teurastaja tuomittiin maksamaan aika isot sakot eläinrääkkäyksestä. Minusta oli tuomari ymmärtäväinen mies.

Kuten jo olen kertonut, rupesivat vanhan emännän kuoleman jälkeen isännän voimat nopeasti vähenemään ja hän lakkasi ottamasta osaa talon töihin, samaan aikaan kuin talonväki rupesi häntä vaariksi sanomaan. Vanhan emännän kuolema tapahtui kevättalvella, ja kesänalussa olisi meidän pitänyt lähteä Harjuskoskelle tavalliselle kalastus- ja perunainistutusretkelle. Mutta tällä kertaa ei retkestä tullutkaan mitään. Isäntä, jonka näkö ei enää ollut yhtä hyvä kuin ennen, oli hankkinut silmälasit ja istui ne nenällä päivät pitkät rahilla katsellen emännän suurta kirjaa, josta emäntä sunnuntai-iltapäivisin luki ääneen. Mutta vaikka isäntä käytti silmälaseja, kävi lukeminen häneltä kankeasti emäntävainajan sujuvaan lukuun verrattuna. Ja emäntävainaja ei koskaan tarvinnut laseja. Kyllä näytti isännän silmäin laita olevan huonosti. Jo edellisenä syksynä olin jotain tämäntapaista epäillyt, sillä välistä oli hänen ollut pakko ampua oravaa kaksi, jopa joskus kolmekin kertaa, ennenkuin se tuli maahan. Mutta nyt isäntä sanoi minulle suoraan, että metsästyksemme täytyy loppua, kun ei hän enää näe lasitta ja lasilla taasen ei saa kunnollisesti tähdätyksi. Tämä oli minulle kova isku, mutta siihen en voinut mitään. Kun ei saa, niin ei saa.

Tänä kesänä emme tehneet muuta kuin kävimme kalastamassa kotijärvellä. Meni kesä kuitenkin tässäkin toimessa, mutta sen mukaan kuin syksy läheni, huomasin isännän käyvän yhä levottomammaksi, ja eräänä päivänä vihelsi hän minut mukaansa ja läksi käyden kaupunkiin. Kaupungista osti hän ihan uuden amerikkalaisen haulikon, takaa ladattavan oikein. Haulikkoja oli hän aina ennen suuresti halveksinut, mutta nyt hän kotimatkalla ilmoitti minulle, että huonompinäköinenkin voi semmoisella pyssyllä ampua. Tulin erinomaisen iloiseksi, sillä ymmärsin, ettei ukko voi pysyä Harjuskoskelta poissa, vaan pääsen vielä tänäkin syksynä metsästämään. Uusi pyssy olalla antoi isännän astunnalle entisen jäntevyyden takaisin, ja kotimatka meni puolta nopeammin kuin matka kaupunkiin. Näin paljon näkyy uusi pyssy vanhan miehen olalla aikaansaavan.

Jo seuraavana päivänä, paljon aikaisemmin kuin tavallisesti siis, läksimme Harjuskoskelle. "Nuori isäntä", jota nyt sanottiin isännäksi vain, koetti kyllä luovuttaa isäänsä lähtemästä enää tänä syksynä pitemmälle metsästysmatkalle. Hän arveli voivan käydä niinkin hullusti, että vaari voisi jäädä metsään kuolemaan. Mutta isäntä sanoi siihen, että jos vanhan metsämieskulun osalle on määrätty kuolema metsässä, on asia juuri semmoinen kuin olla sopii, ja kyllä Halli näyttää paikan, josta saa hakea. Ennen lähtöämme isä ja poika kuitenkin sekä kättelivät että syleilivät, jota tapaa en ollut ennen talossa huomannut. Poika tarjoutui eväskonttia kantamaan tervahaudalle asti, mutta vanhus arveli, että silloin kun metsämies ei jaksa enää eväitään kantaa, silloin ei hänellä ole myös enää mitään virkaa metsässä, vaan on hänen parasta ruveta uuninloukkolaiseksi.

Lähtömme tapahtui iltapäivällä, ja tervahautakoppelissa olimme yötä. Isäntä näytti matkan edistyessä vain virkistyvän, ja toisen päivän illalla olimme hyvissä ajoin Harjuskoskella. Mutta seuraavana päivänä ei menty tavallisuuden mukaan metsään, vaan isäntä sanoi kaipaavansa yhden lepopäivän. Koko päivän istui hän ladossa tarkastaen silmälasit nenällä omaa kirjaansa, sitä, josta hän tavallisesti kirkossakin veisasi. Ja välistä hän veisata hyräilikin hetkisen. Huokasi myöskin monta kertaa raskaasti. Huomasin hyvin, että hänen oli vanhaa emäntää ikävä. Useasti hän myös taputti minua päähän ja sanoi, että rupesimme molemmat käymään vanhoiksi ja kankeiksi ja että tämä syksy varmaankin on viimeinen, jona asumme Harjuskosken ladossa. Enhän minä tuntenut itseäni mitenkään vanhaksi, mutta kun olin tottunut aina, myös pahimpinakin pakkastalvina, makaamaan öisinkin talon pihalla, oli luuvalo ruvennut minua vaivaamaan, niin että olin käynyt jossain määrin jaloistani kankeaksi. Monta kettua olen ennen ottanut kiinni, mutta viime syksynä en saanut enää ainoatakaan ja tänä syksynä uskallan tuskin yrittääkään.

Myöskin tuntui minusta kuin se asia ei olisi ollut oikein isännän mieleen, ettei hänen pojastaan tullut metsämiestä. Mutta isännän nuorimmassa pojanpojassa sitä vastoin oli oikea veri. Samana päivänä kuin isäntä toi uuden pyssyn kaupungista, antoi hän luodikkonsa pojanpojalle. Tämä oli jo sitä ennen tuonut monta sorsaa kotiin. Hänen kanssaan olimme jo hyvätkin tuttavat, ja minun tehtäväni oli ajaa sorsat ruohikosta veteen ja tuoda ne ammuttuina sieltä takaisin maalle. Tänä lepopäivänä antoi isäntä minulle poika-Mikkoon katsoen — nuorta isäntää sanottiin isä-Mikoksi ja poikaa poika-Mikoksi — toisenkin tehtävän. Minun piti näet ensi syksynä, ellei isäntä ollut silloin enää elossa, johtaa poika-Mikko tänne Harjuskoskelle ja opastaa hänelle parhaimmat metsästyspaikat. Kun ainakin kolme sukupolvea oli jo näistä metsistä veronsa ottanut, katsoi isäntä kohtuulliseksi, ettei Harjuskosken lato jäisi vastaiseksikaan autioksi. Jos niin kävisi kuin isäntä nyt näkyi aavistavan, lupasin voimieni mukaan palvella poika-Mikkoa yhtä uskollisesti kuin olin nykyistäkin isäntää palvellut.

Tällä kertaa olimme monta viikkoa yhtä painoa Harjuskoskella, ja minusta isäntä ei ollut paljon huonommissa voimissa kuin ennenkään. Ennen emme olleet lintuja ampuneet paljon muuta kuin syötäväksi, vaan paraasta päästä oravia ja joka syksy muutamia näätiä ja kettuja. Mutta tänä syksynä pysyi ilma kauan lämpimänä. Ja ennenkuin ilmat kylmenevät, on oravannahka vielä kelvoton. Tulimme siis ampuneeksi lintuja tällä kertaa niin paljon, että meillä oli niitä ladon kurkihirressä riippumassa monta raskasta kimppua. En ymmärtänyt miten isäntä saisi nämä kaikki kotiin ja isäntä itse raappi niitä katsellessa välistä korvallistaan.

Ennen ajatellun poislähtöpäivän aattona tapahtui meille ainoa todellinen seikkailu, mihin olemme Harjuskosken metsästysmailla sattuneet. Isäntä oli minulle useitakin kertoja jutellut viimeisen karhun kaatumisesta näillä mailla. Hänen isänsä oli, ollessaan jo ikämies, sen eräänä syksynä kiertänyt ja yksin sen myös onnistunut ampumaan. Isäntä ei ollut sinä syksynä mukana, kun talossa oli silloin ollut vähän miesväkeä ja syyskynnöt olivat kestäneet köyriin asti. Siitä oli nyt kulunut kolmattakymmenettä vuotta, ja tämän ajan jälkeen ei isäntä ollut enää ainoatakaan karhun merkkiä näissä metsissä huomannut.

Mutta nyt sinä päivänä, joka oli ajateltu tämän syksyn viimeiseksi metsästyspäiväksi, kohtasimme sen metsäeläimen, jota en ollut ennen nähnyt. Ja se kohtaus tapahtui suoraan sanoen omien portaitten edessä.

Olimme juuri astuneet ladon ovesta ulos, ja isäntä rupesi sovittamaan konttia hartioilleen, kun ihmeekseni näin suuren mustanruskean eläimen tulevan porrasta pitkin vastaiselta rannalta. Että tämä eläin oli karhu, josta isäntä oli niin monta kertaa minulle puhunut, käsitin heti. Karhusta ei voi mikään ymmärtäväinen eläin erehtyä. Kaksi aika isoa ilvestä olen puuhun ajanut, josta isäntä ne maahan ampui; nekin näyttivät kyllä vaarallisilta, mutta ne olivat kissoja vain tähän hirviöön verrattuina. Isäntä seisoi selin porrasta kohti, joten hän ei huomannut kontiota, ennenkuin se jo oli rannalla.

Yhtä varovaisesti kuin karhu oli astunut kosken yli portaita pitkin, yhtä rajuksi muuttui se heti yli päästyään. Hirveällä karjunnalla ryntäsi se suoraan isäntää vastaan. Huomasin heti, että tässä on leikki kaukana ja karkasin paikalla karhun takaraajoihin kiinni. Minulla on oivalliset hampaat, enkä laske hevin irti siitä, mikä on kerta niitten väliin joutunut. Mutta tässä tuli semmoinen tanssi, jota en ollut ikinä ennen kokenut. Olisi isännällä nyt ollut käsissään vanha luodikkonsa! Mutta mitäpä tuommoisella poropyssyllä!

Karhu yritti lyödä minua etukämmenillään, ja minä tein parastani väistääkseni. Hetkisen onnistuinkin väistämään sen iskuja, mutta vaikka menettelinkin varovaisesti, sain kuitenkin lopuksi semmoisen lätkäyksen, että lensin kauas. Tuskin oli karhu minusta vapaa, ennenkuin törmäsi uudestaan kuin ukonnuoli isännän kimppuun. Näin isännän, joka vielä seisoi ladon edustalla, kohottavan pyssynsä, ja kun karhu oli ehkä viidentoista askeleen päässä, tähtäsi hän päähän, laukaisi ja hyppäsi samassa sivulle. — Nyt tapahtui jotain, joka minusta näytti varsin omituiselta. Karhu jatkoi rajua ryntäystään alettuun suuntaan ja karkasi niin hirveätä vauhtia ladon seinään, että takapuoli nousi maasta ja takaraajat löivät jyskien ladonseinään. Jos esine, johon kontio kompastui, olisi ollut matalampi, olisi se tehnyt kunnollisen kuperkeikan, mutta nyt kaatui takaruumis ladonseinästä takaisin maahan.

Minusta ei mikään eläin voisi tämmöistä sysäystä kestää niskaansa taittamatta. Mutta karhu vain karjui niin että metsä raikui. Pari oven edessä olevaa ovipelkkaa puri se raivoissaan pirstaleiksi. Tämän tehtyään rupesi se ryntäämään kuin hullu sinne tänne niityllä. Vähän väliä se pysähtyi, nousi kahdelle jalalle ja näytti tarkasti kuuntelevan. Mutta kun ei mitään muuta kuulunut kuin kosken kohina, laskeutui se takaisin neljälle ja päästi hirvittävän vihaisen kiljunnan. Isäntä seisoi ladon takana, ja minä makasin liikkumattomana siinä paikassa metsän rajalla, johon karhu oli minut viskannut. Mutta meistä se ei näkynyt vähääkään välittävän. Sen menettely oli minusta ihan käsittämätön. Hetken perästä se poistui metsään, missä se näytti purkavan vihaansa kiviä ja puita vastaan.

Minusta tuntui siltä kuin kaikki luut ruumiissani olisivat olleet palasina. Mutta kun rupesin liikkumaan, huomasin, ettei minussa ollut muuta vikaa kuin ilettävän ruma repeämä toisessa reidessä. Se näytti paljon pahemmalta kuin puukonhaava, jonka olin markkinoilla saanut. Onneksi se ei ollut kuitenkaan aivan syvä.

Isäntäkin tuli nyt esille ladon takaa ja ompeli ensimmäiseksi tehtäväkseen haavan reidessäni umpeen. Nyt se ei näyttänyt enää niin rumalta, ja minun oli heti paljon parempi olla. Nilkuttaminen kolmella jalalla kävi aivan hyvin, kuten kyllä edeltäkinpäin tiesin. Olen monta kertaa ennenkin ontunut kovin pahasti, vaikka jaloissani ei ollut vähintäkään vikaa. Jos minua aiotaan ottaa mukaan jonnekin, johon minulla ei ole itselläni halua mennä, rupean heti pahoin ontumaan ja olen aina täten epämieluisat matkat onnellisesti välttänyt. Olen siis hyvin tottunut kolmellakin jalalla kulkemaan. Isäntä sanookin: "Ontuu se koira, kun vain tahtoo", mutta tällä kertaa olin pakotettu tahtomattanikin ontumaan.

Niin pian kuin isäntä oli saanut reiteni hät'hätää parsituksi, tyhjensi hän haulit muutamasta patruunasta, pani ne pieneen koloon eräälle kivelle ja laittoi niitten päälle kuivista kuusenrisuista tulen. Sulatettuansa niistä vähäisen lyijymöhkäleen, hakkasi hän tämän kirveellä kahtia ja takoi kirveentalalla näistä kaksi kuulaa, joilla latasi uudestaan pari tyhjennetyistä patruunista. Ymmärsin, ettei isäntä aikonut jättää haavaa reidessäni kostamatta.

Karhun hurja mellastelu metsässä kuului vielä aivan hyvin, joten ei ollut vaikeaa päästä vielä kerta sen pakinoille. Varovaisesti lähestyimme karvahallia alta tuulen, ettei se voisi saada meistä vainua. Aivan lähelle tultuamme en voinut kuitenkaan pidättää itseäni, vaan rupesin murisemaan. Karhu nousi heti takajaloilleen tarkasti kuunnellakseen, mistä ääni tuli, ja isäntä pui minulle nyrkkiä. Vaikenin heti, mutta kontio oli jo ehtinyt saada selville, mistä ääni kuului, ja hyökkäsi kuin myrskytuuli meitä kohti. Sen raivo oli kuitenkin niin suuri, että se yritti juosta suoraan halki paksun männyn, joka esti ryntäyksen. Paikalla unhotti peto meidät ja käänsi kiukkunsa puuta vastaan, jota se alkoi ryskyttää, että kävyt satelivat. Mutta pelkäämättä rupesi isäntä hiipimään yhä lähemmäksi raivoavaa eläintä, joka ei ollenkaan näkynyt häntä huomaavan. Vahingossa tuli isäntä kuitenkin astuneeksi risun poikki. Vaikka karhu yhä karjuen ryskytti puutaan, kuuli se kuitenkin tuon pienen naksahduksen ja kääntyi oitis isäntää kohti. Väli oli tuskin kymmenen askelta. Karhu syleili toisella kämmenellään mäntyä ja nosti toisen uhkaavasti ilmaan, ikäänkuin ottaakseen vauhtia ja syöstäkseen yhdellä hyppäyksellä isännän kimppuun. Minäkin kokoilin jo voimiani hypätäkseni karhun takaraajoihin kiinni, siten estääkseni sitä hyökkäämästä, kun samassa näin isännän hiljaa kohottavan pyssyänsä. Kun pyssy tähtäsi suoraan karhun rintaa kohti, paukahti laukaus, ja isäntä hyppäsi samassa sivulle.

Tarpeeton oli tällä kertaa isännän varovaisuus, sillä karhu syleili vain molemmin kämmenin puuta, repien sitä, että kaarnaliuskat lentelivät. Pian alkoi kuitenkin eläimen yläruumis luisua puuta pitkin maahan päin, ja kohta kepertyi kontio kuolleena selälleen.

Paikalla iskin karhuun kiinni tukistaen sitä kaikin voimin ja haukkuen niin että metsä raikui. Tämä oli minusta erinomaisen lystiä. Ja vielä hauskempaa oli kun isäntä, otettuaan tyhjän patruunakotelon pyssystä, tuli istumaan karhun päälle. Hän vain taputteli kuollutta vihollistaan, minä tukistin. Haavani ei ollenkaan enää kirveltänyt, oli vain niin somaa ja suloista olla.

Kauan istui isäntä mietteissään mitään puhumatta. Mutta sitten rupesi hän kertomaan minulle, että hän oli koko elämänsä ajan halunnut saada kerran kaataa karhun ja oli erään kerran tehnyt pitkän matkankin tässä tarkoituksessa, kun oli kuullut kerrottavan, missä karhu oli muka kaatanut lehmän. Kertomus oli ollut tyhjää lorua vain, ja nyt oli isäntä jo aikoja sitten kadottanut kaiken toivon tämmöisestä onnellisesta tapahtumasta, jota hän oli jo kuusikymmentä vuotta turhaan odottanut. Isäntä sanoi että tämä laukaus, jolla hän karhun kaatoi, tulee olemaan hänen viimeinen laukauksensa tänä syksynä ja arvatenkin myös viimeinen hänen elämässään. Se ilahdutti häntä, sanoi hän, melkein yhtä paljon kuin hänen ensimmäinen laukauksensa, jolla hän oli pudottanut oravan puusta ja joka oli hänelle tuottanut hänen ensimmäiset itseansaitsemansa rahat, neljä kopeekkaa.

Nylkiessään karhua näytti isäntä minulle syyn sen käsittämättömään menettelyyn ladon vieressä ja metsässä. Läheltä ammuttu haulilaukaus oli puhkaissut sen molemmat silmät. Tämä onnellinen tapahtuma oli pelastanut isännän hengen niityllä ja nyt metsässä tehnyt hänelle mahdolliseksi lähestyä karhua näin lyhyelle ampumavälille. Isäntä selittikin minulle juuri tässä toivossa ampuneensa hauleilla, hengenhätä kun oli suuri eikä muuta neuvoa pelastukseen ollut.

Vasta myöhään illalla oli karhunnahka niityllä, ja seuraavana päivänä riippuivat karhun reisilihat lintukimppujen vieressä ladon kurkihirrestä. Nyt tuli herkkuiset päivät. Karhunlihaa keitettiin kaksi kertaa päivässä, niin etten jaksanut paljon muuta kuin syödä ja nukkua päivät pitkät. Metsään ei menty, vaan isäntä oli minun kanssani ladossa, lukien ja hyräillen kirjastaan. Sillä välin hoiteli hän karhunnahkaa, jonka hän oli pingottanut kehykselle, pitäen sitä aina tuulisella paikalla. Yöt olivat nyt jo hyvin kylmät, mutta kun päivät olivat kauniit, oli nahka jo viikon perästä niin paljon keventynyt, että isäntä luuli jaksavansa kantaa sen kotiin. Mutta karhunlihat ja linnut oli talvikelille jätettävä.

Kotimatka meni hyvin, ja kotiintultua saimme myöskin tiedon mistä karhu oli tullut. Eläin oli niin sanottu erä- eli aarniokarhu, joka oli pitkät ajat oleskellut muutamassa sydänmaassa, toista kymmentä penikulmaa meidän paikkakunnalta. Tänä syksynä se oli tappanut useita lehmiä, ja muutamat metsästäjät olivat ajaneet sitä koirilla takaa, kunnes se oli kotimetsästään poistunut. Tästä arvatenkin johtui sen tavaton viha ja raju hyökkäys heti meidät huomattuansa. — Koko pitäjä otti osaa Suursalon vanhan isännän metsästysonneen, ja karhunnahkaa ihailtiin suuresti.

Onnellinen metsästysmatka oli vähäksi aikaa uudistanut isännän voimat. Mutta parin viikon kuluttua alkoi hän taasen käydä voimattomaksi ja tuli pian kokonaan vuoteen omaksi. Hän muistutti vielä kerta mieleeni sopimustamme Harjuskoskella, antoi poika-Mikolle haulikkonsa ja kaikki metsästyskojeensa ja vietiin viikko tämän jälkeen hyvään taroon kirkkomaahan.

Hautajaiset pidettiin kunniallisesti, kuten ison talon sopiikin. Hautausseurue lähti pois ja minä jäin yksin kirkkomaalle. Kolmeksi vuorokaudeksi jäin makaamaan isäntävainajan haudalle, välistä ilmoittaen suruni pitkäveteisellä ulvonnalla. Mutta kun seuraava päivä oli sunnuntai ja väkeä alkoi kokoontua kirkolle, hiivin huomiota herättämättä tieheni, läksin kotiin ja panin maata tavalliselle vahtipaikalleni keskelle pihamaata.

Talossa oli kaikki entisellään, se vain muutosta, että isäntäni paikka oli nyt tyhjä. Kaikki näkyivät jo unhottaneen isäntäni paitsi minua ja poika-Mikkoa. Erittäinkin kun Mikko pyssyjänsä katseli, näkyi hän välistä vaipuvan mietteisiin.

* * * * *

Talossa asui tänä talvena eräs rahtimies nimeltä Jaska — maantie-Jaskaksi häntä tavallisesti sanottiin.

Joku viikko isännän hautauksen jälkeen kuulin talonisännän, jota olisi kai nyt ollut minunkin isäntänä pidettävä, sanovan maantie-Jaskalle:

— Kuule, Jaska! Tuo Halli rupeaa olemaan jo kovin jaloistaan kankea. Eihän tuo vielä niin vanhakaan ole, mutta kyllä jo alkaa olla aika, että se otetaan päiviltä. Etkö sinä tahtoisi tuohon toimeen ryhtyä?

Höristin korviani kuullakseni, suostuisiko Jaska tehtävään. Enhän minä vielä mikään ikäloppu ollut. Olihan isäntävainaja tänä syksynä sanonut minun olevan vasta kuuden vuoden vanhan. Jalkani olivat jossain määrin kankeat, se on tosi. Mutta korvani ja nenäni olivat vielä mitä parhaimmassa kunnossa, ja jos liikuinkin hitaanlaisesti, kelpasin kuitenkin talon vartijan toimeen paremmin kuin mitkään kokemattomat pennut, jotka tuskin osaavat kyläläistä kulkulaisesta erottaa. Ja jos sääreni ovat jäykät, olivat kuitenkin voimani erinomaiset, eikä pystynyt yksikään meidän kylän koirista panemaan minua allensa. En tahdo sitä tosiasiaa kieltää, että harvoin koira oikeata kuolemaa kuolee: joko susi syö, tai hirtetään. Mutta tämä kuuluu koiran virkaan. Sutta vastaan olen useampia kertoja itse onnellisesti puolustautunut, ja hirtettäväksi tunsin olevani vielä liian nuori. Tulkoon maantie-Jaska vain yrittämään.

Tunnettu vaara on puoli vaaraa vain. Kuuntelin siis korvat pystyssä.

Maantie-Jaska ei tahtonut ensin kauppoihin suostua, vaikka isäntä kehui kaunista nahkaani ja kuinka lämpimät matkakintaat siitä tulisi. Jaska sanoi puoleksi pelkäävänsä hampaitani; en olekaan hänestä koskaan oikein pitänyt, hänkin kun on tavallaan maankulkija. Mutta isäntä neuvoi tarkasti, miten asia tapahtuisi ilman vähintäkään vaaraa. Kodan ovi oli kamanan kohdalta hatara. Sinne sopisi houkutella minut sisälle, asettaa surmansilmus kaulaani ja pistää köysi oven päällitse ulos. Ovi tulisi siten olemaan minun ja teloittajani välillä, ja kaikki olisi tehty muutamassa minuutissa.

Maantie-Jaska suostui nyt kauppaan, joka oli jo huomenna pantava täytäntöön. Jaska oli tästä hetkestä luonnollinen viholliseni. Tunteeni talonisäntääkin kohtaan olivat sekalaiset. Olin kuitenkin kuudetta vuotta ollut talon ruuassa. Ei minun sopinut sen haltijaa vihata. Mutta ruveta omalla nahallani maantie-Jaskan rähjäisiä kouria lämmittämään! Siihen tehtävään eivät Aasian rikkaudet pysty minua ostamaan. Mieluummin hautautukoot hampaani samaisiin kouriin.

Seuraavan yön nukuin Harjuskosken ladossa. Ja makeasti nukuinkin.

II.

ITSELLISKOIRANA.

Olin siis ryhtynyt omakseni, ja minusta oli tavallaan tullut mökkiläinen.

Suloiselta tuntui olla omana isäntänänsä, suloiselta, mutta myös huolestuttavalta. Ellei mökkiläinen pysty omilla ansioillaan itseänsä elättämään, ei paljon kukaan siitä välitä, elääkö hän vai kuolee. Sen tunsin nyt hyvin selvästi. Olin sentähden hyvin iloinen siitä, että syksyllä olimme jättäneet latoon niin paljon hyvää ruokaa. Kaikki oli mitä parhaimmassa kunnossa. Päätin aina ollessani kotoa poissa pitää ladon oven tarkoin suljettuna. Ladon ylimmäinen ovipelkka on näet laitettu saranoille ja on salvalla avattava ja suljettava. Isäntä oli jo ensimmäisenä keväänä, yhteisellä kalastusmatkalla ollessamme, opettanut minulle, miten salpa on avattava ja suljettava. Tehtävä on hyvin helposti opittu. Koira ei tee sitä suullaan, kuten moni luulee, vaan käpälällä. Mutta tiedän varmaan, ettei varasteleva kettu opettamatta ymmärtäisi ovea avata. Muuten olisi kai varastoni nyt jo ollut sen aina nälkäisessä vatsassa.

Ensimmäinen tehtäväni seuraavana aamuna koski jo muonakysymystä, Menin isännän kaataman karhun lihoja tarkastamaan. Vasten luuloani eivät ketut olleet uskaltaneet karhuun koskea. Karhun haju oli heidän nenästään tuntunut liian väkevältä. Korppi ei myöskään ollut karhun runkoa löytänyt, sillä isäntä oli laahannut sen tiheään kuusikkoon, joten se ei ilmasta päin näkynyt. Mutta aukeassa paikassa oleva eläimen raato ei ikinä jää tuolta mustalta linnulta huomaamatta. Sillä on siksi liian tarkkanäköiset silmät. Yksinkertainen kansa luulee sillä olevan haistimenkin. Enpä minä korpin haistimesta monta kopeekkaa maksaisi. Mutta näön vaihtaisin mielelläni, vaikka omanikaan ei ole mitenkään huono.

Rupesin nyt käymään joka päivä karhun lihaa syömässä säästäen siten kotoiset varat keväämmäksi.

Iltaisin kääntelin itseäni aina niin monta kertaa heinissä, että sain oikein mukavan makuukuopan. Heinissä oli minulla paljon lämpimämpi makuusija kuin ennen talon tuulisella pihamaalla. Jalkojani ei pakottanut enää juuri koskaan, ja tunsin miten lihakset ja nivelet päivästä päivään pehmenivät. Keväämmällä, kun aurinko rupesi keskipäivällä lämmittämään ja ladon edusta vapautui lumesta, raavin hyvän heinätukon ladosta edustalle ja rupesi loikomaan suuren osan päivää siinä päivää paistattamassa. Tämä oli erinomaisen lämmin ja suojainen paikka. Taviokuurnat ääntelivät metsässä, käpylintupari laitteli pesäänsä niitynlaidassa, tikka rummutteli kuivaa männynoksaa, ja elämä oli vielä kerta kuin silkkiä.

Kun pälviä rupesi näkymään siellä täällä niityllä ja metsässä, läksin ensi kertaa omaksi isännäkseni tultuani jänistämään. Suureksi ilokseni huomasin nyt, että tämän talven heinissä-makaaminen oli saattanut jalkani entistään paremmiksi. Olin niin notkea kuin ei jaloissani olisi koskaan ollut luuvaloa. Päätin olla vastaisuudessa varovaisempi makaamatta enää sydäntalvella taivasalla, ainakaan lumella.

Jänistäessäni käytin vanhaa temppuani, joka harvoin pettää. Pienet "hankipojat" tarttuvat keväällä usein katajapensaisiin, eikä niitten kanssa tarvitse paljon kursastella, elleivät satu löytämään hyvää kätköpaikkaa. Mutta se jänis, jonka nyt ihan kosken toiselta puolelta panin jaloittelemaan, ei ollutkaan mikään hankipoika, vaan vanha ukkojänis, jonka tavallinen yösija oli minulla tiedossa, kun olin sitä monta kertaa viime syksynä ja edellisenäkin vuonna juoksuttanut. Se oli noita elämästään viisastuneita, jotka eivät koskaan pysähdy vihellystä kuullessaan, vaan päinvastoin lisäävät vauhtia. Isäntä aina luodikolla ampuessaan tavallisesti viheltämällä houkutteli jänikset pysähtymään, mutta viime syksynä oli hän jo onnistunut haulikolla ampumaan pari jänistä juoksusta.

Minun täytyi siis, kuten jo sanoin, ryhtyä vanhaan temppuuni, juoksutin jänistä yhtä kyytiä toista tuntia, pitäen koko ajan täyttä vauhtia. Tullessamme jotenkin leveän nevan rannalle olin ihan sen kintereillä. Jänis ei ehtinytkään pyörtää takaisin metsään, vaan tuli pakko ruveta loikkimaan nevan yli. Nousin heti kivelle nevan rannalle katsomaan.

Niin pian kuin jänis huomasi minun heittäneen takaa-ajon, vähensi se heti vauhtiaan, teki muutamia lyhyitä harppauksia ja istuutui lepäämään pienelle kinokselle, joka oli jäänyt sulamatta keskelle suurta pälvipaikkaa. Jänö oli vielä valkoinen, joten se suli kokonaan yhteen kinoksen kanssa. En voinut tähystyspaikaltani sitä mitenkään nähdä, sen vain huomasin, ettei se kinokseltaan poistunut. Sulan maan yli kulkiessaan olisi se heti taasen näkynyt.

Minäkin panin nyt kivelle maata päivää paistattamaan joksikin tunniksi. Tiesin hyvin, ettei pupujussi lähde näin hyvästä turvapaikasta liikkeelle ennenkuin iltahämärässä. Sen pitkät koivet tarvitsevat kyllä lepoa tuommoisen hitsin kestettyänsä. Jos se saa tunnin ajan levätä rauhassa, ovat sen takakoivet jo parahiksi puutuneet — minun aikomukseni täytäntöönpanoa varten.

Tarpeekseni läähätettyäni nukahdin hetkeksi ja läksin sitten hiljakseen jäniksen jälkiä seuraamaan. Lähestyessäni isoa pälveä olin joutuvinani jäljiltä ja tein ison kierroksen pälven ympäri. Tein sitten useampia kierroksia itse pälvellä, ikäänkuin jälkiä etsien, lähestyen yhä enemmän kinosta, jolla jänis makasi korvat selkää pitkin, silmin tarkasti seuraten jokaista liikettäni. Kun minusta väli oli parahiksi pitkä, karkasin äkkiarvaamatta sen kimppuun. Se yritti tehdä pitkän harppauksen poistuaksensa, mutta kun lumi oli pehmeää ja jäniksen koivet puutuneet, ei harppaus onnistunut. No niin, se kuoli yhtä äkisti kuin luodin tappamana. Monta kertaa kun jänis on tämmöisessä tapauksessa istunut kovalla maalla, on tapahtunut, että se on hypännyt molemmat puutuneet takajalkansa poikki. — Vein saaliini kotiin, ja nyt minulla oli ensi kerta jäätymätöntä ruokaa pariksi päiväksi. On itselliskoirallakin omat ilonsa. Jos olisin ollut tässä tilaisuudessa toisen isännyydessä, olisi minun velvollisuuden mukaisesti ollut vieminen saaliini isännälleni. Isäntävainajani sanoikin: kissa yksin saaliinsa syö, kyyryselkä on sittenkin. Mutta tästälähin minäkin rupesin yksin saalistani syömään enkä ole siitä sen kyyryselkäisemmäksi käynyt.

Siihen aikaan kuin sain ensimmäisen jäniksen, olivat jo karhunreisistä luut vain jälellä eikä ollut lintujakaan enää aivan monta. Leipä- ja ryynivarastoon en ole koskenut. Säilykööt ne suurimman nälänhädän varaksi.

Nyt alkoi herttainen aika. Kinokset sulivat nopeasti, koski kasvoi kasvamistaan, pian jäät lähtivät joesta, vesilinnut saapuivat, ja kaikkialla oli elämää ja touhua. Riistaa oli enemmän kuin tarpeekseni, ja pikku kätköjä oli minulla kymmenittäin sekä metsässä että kotiniityllä. Koko kesä meni kuin unennäkö, mutta mahdottoman hauska kesä se oli.

Nyt totutin itseni ammattiin, jota en ollut ennen yrittänytkään paitsi ensimmäisenä keväänä Harjuskoskella, jolloin olin isäntävainajan avustajana.

Olen kertonut, että Harjuskoski kuivempana vuodenaikana sekä kesällä että talvella oli jakautuneena useaan ojantapaiseen haaraan. Kalat, melkein yksinomaan harjuksia ja taimenia, käyttivät uidessaan virtaa ylös paraasta päästä yhtä näistä ojista, jossa oli pieni, tuskin jalankorkuinen putouksen tapainen. Kalat tekivät tässä paikassa korkeita ilmahyppäyksiä päästäkseen niskan yläpuolelle. Monesti osuivat ne heti veteen takaisin, mutta monesti putosivat kiviselle reunalle, jolloin kiireesti sätkyttelivät veteen takaisin. Rupesin eräänä iltana kun niitä putosi tavallisuutta enemmän reunalle, ottamaan leikilläni niitä kiinni ja heittämään rannalle. Raaka kala on aina ollut minusta vastenmielistä, mutta tänäpänä olin metsästyksessä ihan epäonnistunut, niin että minulla oli vain muutama metsähiiri vatsassani. Vatsantäytteeksi söin silloin pari pientä taimenta ja huomasinkin ne paremmiksi kuin olin uskaltanut toivoakaan. Rupesin tästälähin syömään kalaa milloin hyvänsä en sattunut saamaan metsänriistaa, ja olin pian niin taitava kalastaja, että useasti onnistuin saamaan kalat ilmastakin suuhuni. Tämä oli minusta hyvin hauskaa huvitusta. Aluksi yrittäessäni saada kalat ilmasta suuhun putosin innoissani hyvin useasti koskeen, mutta tämä vain oli lisää huvitusta.

Olen aina ollut hyvä marjoja syömään ja tänä kesänä pistin valokkia ja mustikoita poskeeni enemmän kuin koskaan ennen. Syksyllä olin niin lihava, että rupesin tuntemaan olevani jo vähän kömpelö. Hyvässä lihassa olin siis ottamaan talvea vastaan. Mutta talvimuonasta ei ollut muuta tietoa kuin mitä koskesta ehkä voisin saada. Talvella eivät kalat kuitenkaan liikkuneet läheskään niin paljon kuin kesällä. Ja syystulvan aikaan kuten kevättulvallakin oli koko koski yhtenä vetenä. Silloin en nähnyt ainoatakaan kalaa.

Koko kesän aikana ei minulle sattunut mitään seikkailua tai muuta outoa. Ketun tapossa kevätkesällä olin varomaton ja satuin saamaan pureman toiseen etujalkaani, josta aluksi onnuin vähäisen, mutta sekin parani lyhyessä ajassa.

Mutta myöhään syksyllä, kun joki oli jo melkein kaikkialla jäässä, tapahtui jotain. Minulle tuli vieras.

Varhain aamulla, ennen auringonnousua, kuulin kaikuvaa koiranhaukuntaa metsästä ladon takaa. Haukunta päättyi äkisti jäniksen rääkynään. Tiesin mitä oli tapahtunut. Hetken perästä sain myös todistuksen asiasta, kun jäniskoira, kantaen suussaan vasta tapettua jänistä, heittäytyi heinilleni ladon edustalle. Toinen ihan samannäköinen koira jäi makaamaan kosken rannalle. Se yritti useita kertoja lähestyä ladon edustalla makaavaa toveriaan, mutta kun tämä joka kerta nousi murisemaan, täytyi sen taasen poistua. Sovussa oli metsästys tapahtunut, ja nyt olivat valmiit tappelemaan saaliista. Heidän menettelynsä muistutti elävästi mieleeni erään tapahtuman, joka sattui muutamalla kaupunkimatkallani. Aivan lähellä kaupunkia ajoi pari koiraa jänistä; minäkin yhdyin heihin, ja samassa kun tulimme pienelle aukeamalle, paukahti kaksi laukausta, ja jänis heitti kuolleena kuperkeikan. Kaikki oli siis käynyt niin hyvin kuin mahdollista.

Mutta nytpä tapahtui kummia. Kummaltakin puolelta aukeamaa astui esille herra pyssy kädessä. Kumpikin tahtoi ehdottomasti omistaa jäniksen. He osoittivat sormella toinen jäniksen toista kylkeä, toinen toista. Toinen huutamalla huusi, että hänen laukauksestaan oli jänis tehnyt kuperkeikan ja että toisen ei olisi pitänyt yrittää kuollutta jänistä vielä kuolleemmaksi ampua. Toinen taasen, joka näytti vielä kiukkuisemmalta, väitti, että juuri hän oli ensin ampunut, löi kämmenellä pyssynsä perää ja sanoi: "Tunnetko tätä pyssyä ja sitä miestä, joka pitää sen varresta kiinni?" — Heidän koiransa näyttivät paljon rauhallisemmilta ja katselivat ihmeissään herrainsa menettelyä. Jäniksen olivat herrat riidellessään jo heittäneet maahan, ja kun ei kukaan näyttänyt siitä enää välittävän, korjasin minä sen suuhuni ja pujahdin takaisin puitten väliin. Sieltäpäin katselin riidan loppua ja näin kuinka herrat, jotka eivät olleet suvainneet minua huomatakaan, rupesivat, kun eivät löytäneet jänistään, koiriansa potkimaan, kunnes näitten oli pakko ulvoen paeta metsään. Herrat silminnähtävästi uskoivat koirainsa syöneen viidessä minuutissa jänisparan suuhunsa. Sillä kertaa pistettiin jäniksenlihat minun suuhuni.

Mutta jouduin kertomuksestani syrjään.

Katseltuani hetkisen ladolta päin tulokkaiden keskinäistä kinaa ilmestyin minä niin äkkiarvaamatta riitapaikalle, että molemmat jäniskoirat vingahtaen katosivat metsään.

Toinen heistä jäi tälle matkalle. Mutta jäniksen omistaja palasi heti takaisin. Kumpikin teimme itsemme niin korkeiksi kuin mahdollista ja astuimme lyhyin, arvokkain askelin toistemme viereen, kuten tämäntapaisissa tilaisuuksissa hyvä tapa vaatii. Pistin pääni tulokkaan hartioitten yli ja rupesin murisemaan, jolloin toinen vastasi samalla tavalla, välistä lisäten murisemista äkäiseksi ärjäisemiseksi. Kun tästä huomasin, ettei vieraani ollut mikään pelkuri raukka ja kun kohteliaana isäntänä mieluummin tahdoin näyttää vieraanvaraisuutta kuin turhaa riidanhalua, huiskuttelin vähäisen häntääni rauhallisten tarkoitusteni merkiksi.

Tulokkaalla ei myöskään näkynyt olevan mitään rauhantarjoustani vastaan. Muutimme siis tuon ensimmäisen "en gard"-asentomme, joka on yhtä sopiva hyökkäykseen kuin puolustukseenkin, ja ryhdyimme vaihtelemaan tavanmukaisia kohteliaisuudenosoituksia. Kysyimme siis ensin toistemme terveyttä ja hyvinvointia. Kun ei tässä asiassa ollut mitään moitittavaa kummaltakaan puolelta, katsoin voivani käskeä vieraani tervetulleeksi taloon ja ehdotin, niinkuin tavallista on ennenkuin koira ottaa toisen kotiinsa vastaan, vierailukorttien vaihtoa. Ehdotukseni hyväksyttiin, ja tämän tapahduttua voitiin meidät pitää yhtä hyvinä ystävinä kuin jos olisimme veljenmaljan juoneet. Ei ollut enää muuta tehtävää kuin raapia takakäpäläin kynsillä vähäisen ruohoa ja tomua paikalle ja kaikki tavallisen kohteliaisuuden vaatimat muodot oli täytetty. Tämä viimeinen muotoasia osoittaa, että jos jommaltakummalta puolelta olisi edellisessä joku erehdys tapahtunut, olkoon se unohdettu, halveksittu, maahan kaivettu. Älköön sitä ikinä enää muistettako.

Monet ihmiset pitävät näitten monien menojen noudattamista naurettavana. Mutta niin ei ole. Voin vakuuttaa, että meikäläiset eivät pidä niitä ollenkaan turhina muotiasioina vain. Näitä muka tyhjiä formaliteetteja on tietääkseni tarkoin noudatettu niin kauan kuin koiria on maailmassa ollut ja niitä tullaan luullakseni noudattamaan niin kauan kuin maailmassa koiria on. Mitättömimmällä rakillakin on toki sen verran sivistystä, että hän näitä ikivanhoja tapoja tietää noudattaa. Seurusteluälyä ja maailmantottumusta todistavat nämä esittelymuodot. Mitähän ihmiset ajattelisivat diplomaatista, joka menisi vierailulle ilman vierailukorttia ja tullessansa ensi kertaa vieraan maan ministerin luo kursastelematta kurottaisi kätensä sanoen: "Heipä hei, poikaseni, kuinka hurisee?" Luulen, etteivät he kovin korkeita ajattelisi hänen seurusteluälystään ja maailmantottumuksestaan. Ja ellei häntä laskettaisi hienompiin seurapiireihin, saisi hän siitä syyttää itseänsä.

Vieraani oli keskikokoinen, solakkarakenteinen jäniskoira, lyhytkarvainen, mustanvärinen, mutta jalat ja pään etupuoli ruskeahkot. Hän kertoi haukkuvansa myöskin lintuja, mutta jänistäminen oli hänellä kuitenkin pääasiana. Hänen luonnonominaisuutensa soveltuivat siihen paraiten. Hän oli virkatoverinsa kanssa viikko sitten lähtenyt isännän mukana metsästämään, ja vanha viekas kettu oli heti ensimmäisenä päivänä viekoitellut heidät kauas tuntemattomille seuduille. He olivat nyt viikon päivät jänistäneet omalla vastuullaan ja onnistuneet hyvin. Harva se päivä, jona eivät olleet ainakin yhtä jänistä saaneet. Mutta yöt olivat lyhytkarvaiselle vieraalleni, joka ei ollenkaan ollut taivasalla-nukkumiseen tottunut, olleet kamalat. Hän oli värissyt illasta aamuun ja oli nyt erinomaisen kiitollinen minun tarjoamastani yösijasta, joka oli sekä lämmin että kuiva. Uusi toverini käänteli itseään niin kauan ja raapi heinissä, kunnes sai syvän ja mukavan makuukuopan, josta ei liikkunut ennenkuin seuraavana aamuna.

Minulla sattui tällä kertaa olemaan varastossani kaksi jänistä, ja vieraani oli tuonut yhden. Söimme nyt hyvässä sovussa aamiaiseksi yhden jäniksen ja läksimme sitten vieraani ehdotuksesta yhdessä metsästämään.

Ensi kerran elämässäni jänistin tänä päivänä uuden toverini menettelytavan mukaan. Hän ehdotti, että hän nostaisi jäniksen jaloilleen ja yksin ajaisi sitä. Minun, joka näillä seuduin tarkasti tunsin jokaisen jäniksenpolun, tulisi asettautua väijyksiin sopivalle paikalle. Ymmärsin heti kuinka paljon edullisempi tämmöinen kahdenajo tulisi olemaan kuin oma menettelyni, joka kuitenkin yksin ollessa on ainoa, joka varmuudella vie tulokseen, joskin siten harvoin saa enempää kuin yhden jäniksen päivässä. Olisin hyvinkin voinut auttaa toveriani jäniksen nostamisessa, mutta tahdoin katsella, miten hän tässä toimessa menettelisi, hän joka oli oikea ammattijänistäjä, ja ihmeekseni sai hän, joka ei kuitenkaan entuudestaan tuntenut tätä metsästysaluetta, jäniksen paljon nopeammin nostetuksi kuin olin odottanut.

Minulla on aina ollut tapana etsiä hyvin tarkasti semmoisilla ruohoa kasvavilla aukeamilla, jossa arvaan jäniksen käyneen yöllä syömässä. Ja jos huomaan semmoisella paikalla jäniksenjäljet, jatkan niitten selvittämistä, kunnes vihdoin löydän sen paikan, josta jänis on mennyt metsään takaisin. Siitä seuraan tarkoin jälkiä, kunnes tulen makuukselle, josta jänis kuitenkin on aina lähtenyt, ennenkuin paikalle saavun. Jäniksen kuulo on erinomaisen hieno: niin hiljaa ei voi kukaan sitä lähestyä, ettei se heräisi, ja jos se katsoo tulijan vaaralliseksi, korjaa se ajoissa luunsa. Sentähden onkin kansassa semmoinen harhaluulo yleinen, että jänis muka nukkuisi silmät auki. Kyllä jäniksen luomet riittävät sen silmämunia peittämään, ja se nukkuu silmät ummessa kuten kaikki muutkin imettäväiset. Sattui kerran niin somasti eräänä kesäyönä, kun makasin metsänreunassa ja katselin niityllä kulkevan jäniksen keikahduksia ja koukerruksia, että se poistuessaan tuli ihan siihen suuntaan, missä minä makasin. Tehtyään tavalliset mutkalliset syrjähypähdyksensä, erehdyttääkseen vihollisiansa sotkemalla jäljet, laski jänö maata tuskin kymmenen askelta minun makuupaikaltani. Ja kauaa ei kestänyt, ennenkuin sillä oli silmät ummessa, niin ummessa kuin kenenkä muun nukkujan silmät hyvänsä.

Nyt luulin hetken tulleeksi hyvän kaappauksen tekemiseen. Nousin niin hiljaa kuin ikinä mahdollista. Mutta jänis kuuli sittenkin liikkeeni. Paikalla olivat sen silmät avoinna; tuskin olin vielä oikein noussutkaan, ennenkuin se oli jo kaikkien vuorten takana.

Jäniskoiran menettely oli alusta alkaen ihan toisenlainen kuin minun. Sekin kulki ensin lähtiessämme tavallista koiranravia. Tiedättehän, vasen etujalka ja oikea takajalka tai myös oikea etujalka ja vasen takajalka supisuoraan tien suuntaan, pää samaten, mutta muu ruumis viistossa. Tämä kulku on minusta vähemmän voimia kysyvää, mutta tietääkseni on koira ainoa eläin, joka siihen pystyy.

Mutta niin pian kuin tulimme ruohoiselle aukeamalle, oli toverini kuin toinen eläin. Hän rupesi hyppäämään ristiin rastiin, välistä vain jotain mätästä sivumennen haistellen. Minun täytyi pysähtyä ihailemaan sen notkeita liikkeitä. Pidän itseäni hyvänä juoksijana, mutta ensi silmäyksellä huomasin tässä olevan sen, joka minusta voiton viepi. Minun ei kannattaisi kilpailua yrittääkään.

Äkisti huomasin toverini saaneen vainua jäniksestä. Jänis oli varmaankin käynyt tässä yön aikana syömässä. — Minä olisin tässä tapauksessa ryhtynyt vaivalloiseen työhön saadakseni jäljistä varmaa tolkkua. Mutta tämäpä vain hyppäsi pari kertaa ilmaan katsellen ympärilleen ja sitten rupesi syöksymään edestakaisin pensaikossa, välistä haukahtaenkin jonkun lyhyen haukahduksen. Ymmärsin heti, että hänellä oli aikomuksena peloittamalla panna jänis liikkeelle. Eikä aikaakaan ennenkuin toverini jo vingahti, ja heti sen jälkeen alkoi haukunta niin vihainen ja mahtava, etten ole ikinä parempaa kuullut. Isäntävainaja sanoi, että kyllä maailmaan ääntä mahtuu, mutta enpä uskoisi paljoa enemmän yhdellä kertaa siihen mahtuvan. Ja samaa vauhtia siinä lähdettiin, kunnes haukuntaa töin tuskin enää kuuluikaan. Haukunnan suunnasta arvasin hyvin, minkä mäen syrjässä käännös tulisi tapahtumaan. Olen monta kertaa itsekin juuri siinä paikassa joutunut jäljiltä ja aina saanut etsiä hetkisen, ennenkuin olen taasen oikealle tolalle päässyt. Kuuntelin sentähden hyvin tarkasti, kuinka toverini kävisi tuossa paikassa.

Turhia olivat kuitenkin epäilykseni. Eipä hetkiseksikään haukunta tauonnut, ja nyt olivat sekä jänis että vieraani jo paluumatkalla. Kiiruhdin metsänreunaan aukeaman toiselle puolelle. Siinä on paljon käytetty jäniksenpolku, joka alkaa ison kiven kyljeltä ja johtaa metsään. Kiven kyljelle asettauduin väijymään. Ajo läheni hurjaa vauhtia. Jo loikkasi jänis yli aukeaman suoraan minua kohti. Sen ollessa aukeaman keskikohdalla taukosi haukunta tuokioksi. Heti paikalla pysähtyi jänis ja nousi seisomaan höristäen korviansa ja katsoen siihen suuntaan, josta tiesi takaa-ajajansa tulevan. Tunsin hyvin sen paikan, missä toverini oli jäljet kadottanut. Siinä on pitkänlainen kallio, ihan paljas, jota pitkin takaa-ajettu jänis aina juoksee, hyvin tietäen, ettei paljas kallio voi haihtumaeritystä säilyttää.

Eipä aikaakaan, niin toverini oli taasen jäljet löytänyt, minkä hän äkäisellä haukulla heti ilmoittikin.

Mutta nyt tapahtui jotain omituista. Olin odottanut jänöjussin tulevan nyt kuin öljytty salama minua kohti. Mutta sen sijaan teki se useita sukkelia ilmahyppäyksiä ja keikahduksia, jotka näyttivät varsin naurettavilta, erittäinkin kun se heitti takajalatkin ilmaan, ihan kuin olisi tahtonut sanoa: äikkis! kutti! Otappas kiinni! Kun haukunta taasen kuului arveluttavan läheltä, läksi se uudestaan loikkimaan. Ja samassa kun toverini tuli näkyviin aukeaman vastaiselta reunalta, loikki jänis suoraa tietä minun suuhuni. Se kuoli kuin salaman tappamana.

Heti sen jälkeen oli toverini paikalla ja syöksyi suorastaan minun kimppuuni. Takaa-ajon hurmaamana oli hän ihan unhottaa nuoren veljesliittomme. Mutta kun kohteliaasti tarjosin saaliin hänelle, huomasi hän heti erehdyksensä ja näytti nolostuvan. Hän paneutui oitis läähättämään ja puhkui kuin höyrykone. Kylkensä melkein tärisivät, niin tiheästi keuhkot toimivat.

Minä kun en ollut ollenkaan hengästynyt, vaan olin toiminut ampujana, läksin viemään saalista latoon, että voisimme estämättä jatkaa metsästystä, joka täten toimitettuna oli minusta erittäin jännittävää.

Palatessani toveri jo piehtaroi, mutta jatkoi sen jälkeen vielä hetkisen läähättämistään. Omituinen luonnon oikku, ettei meille koirille ole paljon ollenkaan suotu hikoilemisen etua, kuten niin monelle muulle eläimelle, vaan meidän täytyy haihduttaa kuumat höyryt suun limakalvon välityksellä, hikoilla suun läpi, kuten ihmiset sanovat. On sekin omituista, että vaikka kielemme on pitkä ja notkea, emme voi omaa mieltämme myöten liikuttaa sitä muuta kuin ylöspäin. Kun se läähättäessä riippuu suusta alas, on se ihan hervoton. Yläleukaa voimme nuolla, ja nuolemmekin tarkoin puhtaaksi. Mutta jos alahuulelle jää ruuanjätteitä, on meidän pakko poistaa ne pyyhkimällä johonkin sopivaan esineeseen. Erittäin sopivia tähän tarkoitukseen ovat esimerkiksi vaatteet, kuten olet ehkä joskus sattunut huomaamaankin.

Hetken perästä jatkettiin metsästystä, jonka alku oli näin hyvin ja näin nopeasti onnistunut. Toinen jänis oli pian liikkeellä, mutta se meni melkein heti kiven alle. Läpi, josta se oli mennyt piilopaikkaansa, oli kovin ahdas. Pian olimme, vuorotellen raappien, saaneet reiän suuremmaksi, ja toverini meni kiven alle. Miten hän tuossa ahtaassa kolossa lienee töhertänyt, niin jänis pääsi pakoon suoraan hänen ylitsensä. Onneksi seisoin vielä reiän suulla, joten jäniksen pakomatkasta ei tullutkaan mitään. Nololta näytti kaveri tullessaan reiästään esille. Ei puhunut kuitenkaan muuta kuin että jänis on näsäkkäämpi eläin kuin moni luulee.

Tämä metsästyspäivä oli tavattoman onnellinen. Saimme vielä kaksi jänistä. Ja juuri kun iltahämärässä palasimme kotiin, onnistuimme kuivasta hiekkamäestä saamaan metsäsian. Tunsin hyvin tuon paikan, sillä siinä asuu koko suuri joukko noita harjaksisia jörriä. Heillä on siinä maanalaiset pesänsä pitkine käytävineen useassakin paikassa. Näin myöhään syksyllä niitä harvoin enää näkyy. Mutta päivä oli ollut aurinkoinen, ja mäkien etelärinteillä näkyi päivällä sekä toukkia että kovakuoriaisia, joita ahmimassa kossu kai oli kulkenut. Aika vihaisesti se taisteli henkensä puolesta, mutta viimeisen ateriansa se kuitenkin oli tänään syönyt. Jäniksenliha onkin kuivanpuoleista, mutta nytpä saatiin silavaa höysteeksi.

Kotiintullessamme kulin porrasta kosken yli. Mutta vieras kävi mutkatien päästäksensä jäitse. Kun hän aamulla oli tehnyt samalla tavalla, kysyin miks'ei hän käyttänyt parasta tietä. Hän kertoi silloin että häntä oli penikka-ajoilta asti vaivannut omituinen veteen hukkumisen pelko. Penikkana oli hän kerran kulkenut omistajansa pojan kanssa porrasta joen yli. Oli tullut toinen poika vastaan, ja hän joutui poikien väliin. Nuo viikarit olivat hänen vinkumisestaan huolimatta viskanneet hänet jokeen muka uimaan. Hän oli kyllä pian noussut vedenpinnalle takaisin. Mutta kun hän juuri oli rantaan tulemaisillaan, oli vieras poika ollut siellä eikä laskenutkaan häntä nousemaan rannalle. Hän oli silloin hädässään yrittänyt uida toiselle rannalle, mutta kun joki oli leveä, ei hän jaksanutkaan kauemmaksi kuin keskelle, johon paikkaan jäi avuttomana makaamaan. Hän olisi hukkunut, ellei isäntä olisi sattunut tulemaan avuksi. Pojat olivat kyllä molemmat saaneet hyvän selkäsaunan, kuten olivat ansainneetkin. Mutta häneen oli sen tapauksen jälkeen jäänyt auttamaton veteen hukkumisen kauhu, josta hän parhaimmallakaan tahdollaan ei voinut vapautua.

Tultuamme pesäämme takaisin tulin vieraalleni kertoneeksi tuon aamulla ajetun jäniksen omituisista tempuista aukeamalla ja miten mielestäni näytti ihan siltä kuin jänis olisi tahtonut takaa-ajajaansa ivata. Minulla oli aina ollut se käsitys, että jänis juoksi henki hampaissa kauhusta minua pakoon. Ja sentähden tuon jäniksen ilveilyä osoittavat kujeet minusta tuntuivat varsin käsittämättömiltä. Uusi ystäväni opetti minulle kuitenkin parempaa. Hänelle tuo ilveileminen ei suinkaan ollut mitään uutta. Hän oli nuo samat temput nähnyt monta kertaa. Ja hänestä ne olivat hyvinkin luonnollisia. Mikä hätä sen on ilvehtiä takaa-ajajalleen, joka tietää voivansa juosta miltei puolta nopeammin kuin hän ja muutamassa minuutissa jättää hänet kilometrejä jälkeensä. Hän olikin vakuutettu siitä, että ainakin täysikasvuinen, vanha jänis piti koko takaa-ajoa hauskana leikkinä vain. Jäniksenajo oli kuin kilpa-ajomarkkinat, jossa parempi juoksija huvittelihe huonomman rinnalla ja riemuitsi etevämmyydestään, kuten kilpailussa ainakin. Mutta se oli suututtavaa, kun joku poropeukalo ampui niin kehnosti, ettei jänis kuollutkaan paikalle, jolloin ampuja rupesi itse yrittämään saalistaan kiinni. Jäniskoira sanoi aina semmoisessa tapauksessa yhdellä ainoalla puremalla tappavansa jäniksen.

Sitä vastoin oli vieraani samaa mieltä minun kanssani siitä, että jos jänis on kylläksi tyhmä menemään kiven alle ja koira ryömii hänen jälkeensä, on kai jäniksenkin sydän nouseva kurkkuun, kun on kuolema edessä. Hänellä ei ollut kuitenkaan paljon kokemusta tässä asiassa, hän kun tänään vasta ensi kertaa oli mennyt jäniksen jälkeen kiven alle. Hän tavallisesti muuten tämmöisessä tapauksessa aina jäi haukkumaan kiven eteen, kuten isäntänsä oli hänelle opettanut. Isäntä aina silloin paikalle saavuttuansa kytki hänet vitjoihin, ja niin lähdettiin etsimään toista kilpajuoksijaa. Kerran oli kuitenkin eräs vieras herra rautakaristimella yrittänyt ottaa jänistä kiven alta samassa kun isäntä sattui tulemaan paikalle. Siinä oli syntynyt kiista, sanoja ei seulottu kummaltakaan puolelta, ja asia päättyi siten, että vieraan herran täytyi poistua eikä häntä koskaan sen jälkeen laskettu isännän metsästysmaille. — Rupesin tuntemaan kunnioitusta uuden ystäväni isäntää kohtaan. Hän näkyi olevan mies, joka kykeni viemään tahtonsa perille.

Huomasin pian uuden ystäväni ajattelevaksi koiraksi. Ammattinsa osasi hän oivallisesti, kuten seuraavien päivien yhteisillä ajoillamme hyvin huomasin. Muistinsakin oli, kuten olen jo sanonut, erinomainen. Korkeintaan parikymmentä askelta tarvitsi hänen seurata jäniksenjälkiä, ennenkuin jo täysin varmasti tiesi, kumpaanko suuntaan jänis oli juossut. Olen tavannut koiria, jotka täyttä kurkkua haukkuen ovat ajaneet vastajälkiä monta sataa askelta. Keskinkertainen haisti ei kykene lyhyellä matkalla erottamaan, kummalleko suunnalle jäniksien haihtumaeritys tuntuu enenevän, kumpaanko suuntaan jänis siis on juossut. Ja mitään muuta neuvoa saada tietoa jäniksen jälkien suunnasta ei ole kuin tämä. Talvella, kun jälkien kuvat näkyvät lumessa, huomaa tietysti silminkin, mihinpäin jänis on juossut. Vaikka ei koira tosin talvellakaan paljon viitsi tästä välittää. Haisti se on meikäläisten hienoin aisti. Ja sen tähden meidän onkin pakko tarkoin hoitaa tätä kalleinta omaisuuttamme. Joka vain menee liian lämmintä ruokaa syömään tai aivan suolaista tai väkevästi höystettyä, hän on pian koiraksi kelvoton.

Kolme päivää yhdessä metsästettyämme oli meillä jo koko kasa jäniksiä säästössä. Mutta nyt tunsimme illalla ilmanmuutoksen olevan tulossa. Söimme muutamia vielä viheriöitä ruohonkorsia, ja onnistuimme myös siten saamaan vatsalaukkumme tyhjentymään, jonka jälkeen tunsin itseni suuresti keventyneeksi siitä omituisesta painostuksesta, jonka ilmanmuutokset aina minussa aikaansaavat. Ja yöllä tuli lumituisku, jota jatkui pari päivää. Ei kannattanut yrittääkään lähteä jänistämään. Ensi lumen tultua makaavat jänikset usein monta vuorokautta liikkumatta. Ehkä metsän ja niittyjen uusi muoto peloittaa heitä.

Kun kolmantena päivänä ilma illaksi kirkastui ja kaikkialla oli täysi talvi, rupesi vieraani ikävöitsemään ihmisiä. Minusta oli tuommoinen ikävä turhaa, mutta hän tahtoi ehdottomasti nyt poistua. Tietä kylään hän ei tuntenut, enkä minä muutenkaan olisi laskenut häntä yksin lähtemään, aivan outo kun oli paikkakunnalla. Sen verran ymmärrän toki kohteliaan isännän tehtäviä.

Kun en voinut vierasystävääni aikeestaan luovuttaa, läksin siis illalla opastamaan häntä tervahaudalle asti. Siitä vie poluntapainen kylään. Lumen tultua ei ollut tosin kukaan täälläpäin kulkenut, mutta polkua oli kuitenkin helppo seurata. Olisin seurannut mukaan kylään asti, mutta en uskaltanut jättää jälkiäni tuoreeseen lumeen. Joku olisi ehkä voinut urkkia olopaikastani selon.

Yö oli ihana. Täysikuu loisti täydeltä terältä pilvettömällä taivaalla. Istuuduimme hetkeksi vanhan tervahaudan reunalle ja lauloimme, vanhaa hyvää tapaa noudattaen, kuun kunniaksi pitkäveteisen aarian. Tämmöinen musiikki on minustakin jotain arvokasta, jopa tunnelmarikasta. Kun vain ymmärtää soitantoaistin vaatimia määrä-pausseja tarkoin noudattaa, kohottaa tämä musiikki mielestäni suuresti talvisen kuutamoyön juhlallista äänettömyyttä. Mutta pianonrämpytys! Hyi kauheaa! Korkeat äänethän vihlaisevat korvia, niin ettei voi olla huutamatta.

Kun olimme mielestäni laulaneet riittävästi, neuvoin vieraalleni tarkoin tien Suursaloon ja kehoitin häntä hieromaan poika-Mikon ystävyyttä. Hän voisi siinä tapauksessa hyvinkin viipyä talossa, kunnes tulisi sopiva tilaisuus palata takaisin kotiinsa.

Hyvästeltyämme erosimme toisistamme, hän polulle Suursaloon päin, minä halki metsän Harjuskoskelle vähän kaihomielisenä.

* * * * *

Rupesin taasen jatkamaan erakkoelämääni vanhassa pesässäni, rakkaaksi käyneessä Harjuskosken ladossa. Jäniskoiran vierailu oli muutamiksi päiviksi miellyttävällä tavalla keskeyttänyt yksinäisyyteni. Se oli tuonut mukanansa tuulahduksen ulkomaailmasta. Minäkin miltei rupesin tuntemaan jonkinlaatuista ihmisseuran kaipuuta.

Se asia erittäin rupesi minua vaivaamaan, etten tulisi ehkä ikinä tilaisuuteen täyttämään isäntävainajan minulle uskomaa tehtävää. Poika-Mikko siinä tapauksessa ei tulisi sukunsa vanhoja metsästysmaita ikinä tuntemaan, ja Harjuskosken lato jäisi minun kuolemani jälkeen ehkä ainaiseksi kylmille. Tämä ajatus kävi minulle niin sietämättömäksi, että päätin ensi kesänä henkenikin kaupalla etsiä tilaisuutta ilmoittautumaan poika-Mikolle ja, jos mitenkään kävisi mahdolliseksi, täyttää isäntävainajan määräyksen. Ehkä kykenisi poika-Mikko silloin jo suojaamaan henkeäni, ja ellei kykenisikään, pääsisin kyllä kesänaikana huomaamatta hiipimään vanhaan turvapaikkaani takaisin.

Tämän päätöksen tehtyäni tuli mieleni heti paljon keveämmäksi. Ruokaa oli yllinkyllin moneksi päiväksi, pakkanen oli että paukkui metsässä, ja minun mielestäni ei ilma pakkasesta parane. Lunta vain oli tullut vähän liialta. Mutta ehkä ehtii taasen tulla vesisuoja, ennenkuin ruokahuolet rupeavat uudestaan vaivaamaan. Kun vain kinokset ehtivät mennä vähäisen kokoon, rupeaisi kai metsästys taasen käymään hyvin.

Vasten toivoani ei tullut pitkään aikaan suojaa, vaan lumi pysyi löyhänä. Metsästys kävi vaikeaksi, ja ruokavarastoni supistui supistumistaan. Välistä meni monta päivää, etten saanut mitään muuta kuin muutamia hiiriä. Pysyin kuitenkin vanhassa päätöksessäni, että vasta suurimman hädän kopistaessa ryhdyn isäntävainajan muona-arkkuun. Tämä varasto ei ollut mielestäni minun, ja sen käyttäminen oli minusta melkein varastelemista.

Vuoden pimeimpänä aikana kävi ruuanhankinta hyvin vaivalloiseksi, ja rupesin pahoin laihtumaan.

Mutta silloin tapahtui jotakin.

Kuulin metsästä jonkun suuremman eläimen epävarmoin askelin lähestyvän. Metsästä hoiperteli niitylle viimekesäinen hirvenvasikka ja pysähtyi keskelle pihamaatani. Sen toinen etujalka oli polven kohdalta ammuttu poikki ja se oli verenvuodosta ja väsymyksestä kovin heikko. Minuutin jälkeen makasi se kuolleena niityllä. Olin tehnyt puhtaan laupeuden työn lopettamalla eläimen tuskat, ja samalla olin kaikki ruokahuoleni poistanut.

Tästälähin elelin herrain päiviä. Metsästin ainoastaan huvikseni. Edessäni oli omalla pihamaalla aina valmiiksi katettu pöytä. Syöminen ja nukkuminen olivat ainoina tehtävinäni, ja pian olin taasen lihava kuin porsas.

Tätä mukavaa elämää jatkui kevättalveen asti, siihen aikaan, jolloin jo päiväsydännä on seinänvierustalla lämmin ja suloinen maata, mutta jolloin yöt ovat vielä katkeran kylmät.

Silloin tapahtui taasen jotakin.

Oli hyvin valoisa kuutamoyö. Makasin ladossa ihan oven suulla. Kuten olen jo kertonut, eivät ladon ovenpelkat täyttäneet ovensuuta ylös asti, vaan ylimpien pelkkäin sijassa oli saranoilla liikkuva salvalla varustettu luukku. Tätä luukkua pidin kotosalla ollessani öisinkin avoinna, joten minulla oli vapaa näköala yli pihamaan koskelle päin.

Heräsin äkisti siitä, että joku suurempi eläin varjosti kuun, joten lato tuli melkein ihan pimeäksi. Iso susi oli pistänyt päänsä luukusta latoon, innokkaasti vainuten. Suden pää oli ihan vieressäni, mutta kun lato nyt oli melkein pimeä, ei se heti huomannut minua. Parempi ennättää kuin tulla ennätetyksi, ajattelin minä käsittäen, että tässä oli joka tapauksessa tuima tappelu syntymässä. Oven suulla ei ollut paljon heiniä, joten makasin melkein ihan suden alla. Tämä asento, joka olisi ollut erinomaisen epäedullinen, jos susi olisi minut heti huomannut, tuli minulle pelastukseksi. Suden kurkku oli ylimmän ovipelkan suojaama. Ainoa haavoittuvainen paikka oli näin ollen alaleuka. Sivultapäin tehtynä on hyökkäys alaleukaan vaarallisempi hyökkääjälle kuin hyökkäyksen esineelle. Mutta nyt, tehdessäni hyökkäyksen suorastaan alhaaltapäin, kuulin selvästi rouskahduksesta, että alempi leukaluu meni sudelta poikki. Susi riuhtaisi itsensä samassa irti ja poistui.

Katsottuani luukusta ulos näin, että susi seisoi yskien ladon edessä ja näytti kovin masentuneelta. Hyppäsin korkeammalta paikaltani suorastaan sen niskaan ja onnistuin saamaan sen kumoon alleni. Mutta monta hetkistä ei kestänyt, ennenkuin asento oli päinvastainen. Susi oli hirvittävän suuri ja varmaankin minua monta vertaa väkevämpi. Jos sillä olisi nyt ollut kitansa käyttökunnossa, ei olisi henkeni ollut minkään arvoinen. Useampia kertoja se tavoitteli kurkkuani, mutta särkynyt alaleuka ei tehnyt tehtäväänsä. Minä puolestani käytin tilaisuutta suden tehdessä varomattoman liikkeen ja sain sen kurkun lujasti hampaitteni väliin. En ole ennenkään pitänyt tapanani laskea hyvästä otteesta irti ja vaikka lensin niinkuin mikäkin karvakinnas suden koettaessa riuhtaista itseänsä minusta irti, en hellittänyt iskuani, ennenkuin vastustajani kuukertui kumoon ja suusta virtaava veri todisti voiton olevan minun.

Seisoin vielä kuolevan viholliseni vieressä, kun huomasin kosken toisella rannalla koko joukon toisia. Niitä oli enemmän kuin kolme, paljon enemmän kuin kolme, kukaties viisi, kuusi kappaletta. Hyppäsin nopeasti latoon ja paiskasin luukun kiinni jälkeeni. Salvan ehdin töin tuskin saada luukun eteen, ennenkuin jo koko lauma oli täydessä tappelussa ladon edustalla. Tappelun esine, kuollut kaverinsa, oli pian kadonnut heidän nälkäisiin vatsoihinsa.

Tuskin oli tuo toimi täytetty, ennenkuin susien huomio kääntyi minuun. He nousivat toinen toisensa jälkeen ladon seiniä vasten ja koettivat jostakin raosta kurkistaa latoon. Toiset purivat vihassaan ladon ovipelkkoja, että pirstaleet irtaantuivat. Että minulla jo oli henki hampaissa, ei sovi kieltää. Kaikki minussa kalisi pelosta, yksin sääriluutkin.

Mutta nyt huomasi joku heistä pihamaalla olevan hirvenvasikan. Se oli jotenkin paksun lumen peitossa, minkätähden sudet eivät sitä olleet ennen äkänneet. Runsaampi puoli sen lihoista oli jo minun vatsassani, kaikeksi onneksi. Nyt alkoi ilettävä ahmiminen. Sudet vuorotellen söivät, vuorotellen tappelivat lihapaloista.

Kun sudet olivat syöneet kyllikseen, päättyi myös heidän välinen kinastelunsa. He istuutuivat kaikki yhteen joukkoon ulvomaan. Hirvittävä ruokavirsi! Se vihiäsi sydänjuuria ja karmi selkäpiitä. Jospa minulla olisi nyt ollut isäntävainajan pyssy! — — Niin, ja jospa olisin osannut sitä käyttää! Mutta siitä ei kannata puhua. Isäntävainaja oli kyllä oikeassa sanoessaan, että "jollei ja ellei" ovat mahtavia herroja ja ellei "jos" olisi joutunut väliin, olisi ämmäkin purrut karhua.

Sudet eivät kahteen vuorokauteen tulleet uudistamaan ateriaansa. Voimakkaasta sudenhajusta ymmärsin kuitenkin, etteivät ne olleet kauas poistuneet. En uskaltanut mennä päivälläkään turvapaikastani ulos.

Kolmantena yönä uudistui edellinen näytäntö lauluineen kaikkineen, ja sitä seuraavana yönä kävivät sudet vielä rääpiäisilläkin. Eivät jättäneet vähintäkään luunnikamaa minun omistamastani haaskasta omistajalle itselleen, nuo hävyttömät rosvoilijat. Nälkäkin rupesi jo vähitellen vatsaani kopristamaan. Mutta muistaen vanhan sanan "miehelle päiväksi, koiralle viikoksi" päätin odottaa vielä monta päivää, ennenkuin toisen omaisuuteen ryhtyisin.

Pari päivää sain vielä olla rauhassa. Mutta silloin sudet palasivat ladolle, ja nälissään kun taasen näyttivät olevan, ryhtyivät täydellä todella minua ahdistelemaan. Yrittivät ensin päästä katolle, joka kai olisi ollut helposti kyllä särjettävissä. Joka hypähdyksellä saivat ne etukäpälät katonrajalle, mutta eivät onnistuneet vetämään itseänsä katolle, vaan luisuivat takaisin vihaisesti muristen. Takakäpäläin kynnet pinnistelivät seinänrakoihin, mutta katto ulottui liian paljon seinästä ulos, joten ne eivät päässeet siitä paikasta ohitse.

Nyt ryhtyivät ne oviluukun kimppuun. Tiesin hyvin, ettei tämä kestäisi pitkällistä rynnäkköä. Siinä oli laho paikka juuri toisen saranan kohdalla, eikä kauan kestänytkään, ennenkuin sudet olivat jo keksineet, että puu oli tästä paikasta haurasta, ja nakersivat heikkoa paikkaa suurella ahkeruudella. Pian olivat ne tehneet pienen reiän ja yksi niistä pisti siitä kuononsa, kai vetääksensä nenäänsä sille mieluista riistanhajua. Tätä sen ei olisi pitänyt tehdä. Sillä kun se vetäisi kuononsa takaisin, jäivät huulet ja suurempi osa kuononpäästä latoon. Tunsin selvästi, miten hampaani kalisivat suden hampaita vasten tässä toimituksessa.

Hirvittävästi ulisten poistui susi metsään. En ole sitä sen jälkeen enää nähnyt.

Toiset sudet lakkasivat hetkeksi nakertamasta. Pian jatkoivat ne kuitenkin turmiollista tointaan noudattaen suurempaa varovaisuutta.

Nyt olivat hyvät neuvot kalliita. Jos sudet saivat saranan irtaantumaan, syöksyisi luukku paikaltaan, ja samassa olisi minulla koko nälkävuosi niskassani. Tuossa tuokiossa pitäisivät sudet tappelumarkkinat nahkani viimeisistä siekaleista.

Ettei näin hullusti kuitenkaan käynyt, voit arvata siitä, että vielä elän ja voin sinulle tämän tapahtuman kertoa.

Hätä keinon keksii, oli isäntävainajalla tapana sanoa. Nytkin hätä muistutti minulle, että ladossa oli yksi lattiapalkeista poikki ja että siitä reiästä voisin ryömiä ladon alle. — Eräänä syksynä oli näet kettu, jota ahdistin, päässyt hiipimään ladon alustaan. Isäntä silloin tukki kivillä visusti kiinni reiän, josta kettu oli mennyt ladon alle, ja hakkasi lattiapalkin poikki. Minä ryömin siten syntyneestä aukosta ladon alle ja toin ketun pois.

Kiireesti rapsin siis heinät sivulle ja ryömin lattian alle. Melkein samassa romahti oviluukku latoon ja koko susilauma sen mukana. Ensi hämmästyksessään ne eivät ymmärtäneet mihin heidän saaliinsa oli joutunut ja olivat jo ruveta tappeluun keskenään. Mutta silloin ne huomasivat isäntävainajan koivupölkyssä olevan jotain syötävää ja ryntäsivät sen kimppuun. Rumaksi ne sitä purivat, mutta kun ne eivät ymmärtäneet miten se oli avattava, eivät ne siitä mitään hyötyneet. Ne syöksyivät nyt kaikki ladosta ulos ja yrittivät ulkoapäin päästä ladonalustaan. Mutta maa oli kovassa roudassa: sitä tietä oli ihan turha yrittääkään, sen tiesin hyvin.

Kauaa ne eivät siinä rapsineetkaan, ennenkuin taasen koko lauma oli ladossa. Pian löysivät ne reiän, joka vei alustaan. Yksi niistä, joka ei ollut kaverinsa kohtalosta viisastunut, yritti kohta ryömiä tästä alustaan. Mutta tässä minulla oli erinomainen puolustusasento. Hyökkäsin paikalla tulijan kurkkuun.

Se yritti heti vetäytyä latoon takaisin, mutta kun kaikki sudet yhtaikaa pyrkivät reiästä alas, puristui se paikalleen niin lujasti kiinni, ettei päässyt liikkumaan sinne eikä tänne. Sitä paitsi oli reikä liian pieni sen päästä alustaan. Minä tietysti en hellittänyt otettani, ennenkuin luulin vihollisen kuolleeksi, jolloin toverit heti vetivät sen reiästä ladon edustalle. Samassa susi kuitenkin virkosi henkiin uudelleen ja ryhtyi heti tappelemaan henkensä puolesta. Se oli kuitenkin puremastani jo niin paljon heikontunut, että puolustuksensa tuli lyhyeksi, ja pian oli sekin toveriensa vatsassa.

Lyhyessä ajassa olin siis onnistunut surmaamaan kaksi hukkaa ja kolmannelle saattamaan melkoisen vahingon. Olen ennen ollut alkusyynä kahden suden kuolemaan, mutta niitä en itse tappanut. Kerron kuitenkin tässä yhteydessä niittenkin kuolemasta.

Suursalon porstuanovi on, kuten monen muunkin vanhanaikuisen talon, kaksiosainen, ylempi ja alempi. Alempi suljettiin, paikkakunnan vanhan tavan mukaan, talvisin öiksi, mutta yläosa jätettiin minun tähteni auki. Eräänä talvi-iltana maatessani tapani mukaan keskellä pihaa törmäsi kaksi sutta kimppuuni. Pakenin avonaisen yläoven kautta porstuaan, missä syntyi tuima tappelu. Nuori isäntä avasi tuvan oven ja kun hän huomasi, keitä rauhanhäiritsijät olivat, läjähdytti hän heti porstuan yläoven lukkoon. Minä pakenin tupaan, ja kun takassa paloi vielä valkea, eivät sudet uskaltaneet seurata. Isäntä sieppasi kirveshäkistä kirveen, ja toinen susi, joka koetti kätkeytyä vesiammeen taakse, sai heti surmansa. Toinen, joka näki miten kaverin kävi, kiipesi tikapuita myöten ullakolle. Vanha isäntä panosti jo pyssyä. Hän näet ei koskaan sallinut pitää panostettua pyssyä asuinhuoneessa, vaan sanoi, että semmoisesta pitäisi sakottaa. Emäntä oli sytyttänyt lyhdyn, ja saatuaan pyssyn panostetuksi meni vanha isäntä ullakolle, jossa hukka oli löytänyt piilopaikan taikinakaukalosta. Pyssy paukahti, ja toinenkin susi sai palkkansa hävyttömyydestään tunkeutua ihmisten asuntoihin. Vanha isäntä oli ennenkin tappanut joitakuita susia, mutta tämä oli kyllä ensimmäinen taikinakaukalosta ammuttu. —

Nykyisessä tilassani minulla tosin ei ollut ketään liittolaista, mutta pakopaikkani olikin paljon turvallisempi kuin puoliavonainen porstua. Viholliseni yrittivät vielä useasta paikasta rapsimalla päästä ladon alle ja kävivät muutaman kerran ladossakin, mutta lattiassa olevaa reikää näyttivät kammoksuvan. Heitä oli nyt vain kolme jälellä ja seuraavana aamuna ei niitäkään enää näkynyt.

Viivyin vielä ladon alustassa pari päivää, mutta kun kaikki yhä oli hiljaista, tulin vihdoin nälän ja janon ahdistamana esille. Onneksi oli minulla kosken toisella puolella muutamia kätköjä, ja jo seuraavana päivänä, jolloin oli suoja, sain harjuksen. Kova aika oli minulla kuitenkin edessäni, sillä nuo peijoonit eivät olleet ainoastaan syöneet hirvenvasikkaani suuhunsa, vaan olivat hävittäneet jäniksetkin läheisyydestä melkein sukupuuttoon. Minun oli pakko kulkea tästälähin laajemmalti metsästämässä. Enkä myöskään uskaltanut nukkua enää avonaisessa ladossa, vaan rapsin itselleni vähäisen heiniä ladonalustaan, missä nyt koko kevättalven vietin yöni.

Vaan tulipa taasen kerran herttainen kesä ja kesän kanssa ruokaa kaikkialle yllinkyllin. En voinut kuitenkaan täysin määrin nauttia vapaasta elämästäni. Sillä isäntävainajan antama, vielä täyttämätön tehtävä rupesi yhä enemmän minua painostamaan. Päätin tänä kesänä tavalla tai toisella päästä poika-Mikon puheille.

Itselliskoirana olemiseni olikin lähempänä loppuansa kuin luulinkaan.

Ihan niityn ja metsän rajalla on tavattoman vesirikas lähde, jonka pohjahiekkaa pulppuava vesi aina pitää liikkeellä. Ojantapainen puro, joka ei talvellakaan koskaan jäädy, vie lähteen veden suoraan Harjuskoskeen.

Heräsin eräänä yönä ynisevästä äänestä, joka kuului tulevan purosta päin. Hyppäsin sinne katsomaan. Puroon oli joutunut mulli, kahden vuoden vanha kalppi, jonka heti tunsin olevan Suursalon karjaa. Koko Suursalon karja on mustanjuurikasta ja suurempaa kuin toisten pitäjäläisten, helposti tunnettavaa siis. Siinä kohden, johon mulli oli tarttunut, on maan kamara kasvanut kummaltakin rannalta siten, että se miltei peittää koko puron. Elukka oli auttamattomasti kiinni, mutta syvemmälle ei se myöskään päässyt vajoamaan.

Kaikki talonkoiranvaistoni heräsivät heti. Mahdotonta oli jättää elukkaa tuohon tilaan kurjasti kuolemaan. Minun täytyy heti saattaa sanoma tapaturmasta taloon, vaikka se tapahtuisikin henkeni kaupalla.

Kauaa en ajatellut, ennenkuin olin jo täyttä laukkaa juoksemassa kotitalolle, joka ei päivääkään ollut muististani kadonnut, vaikka oli niin pitkä aika siitä, kun silmäni olivat sen nähneet. Tervahaudalle pysähdyin latkiakseni hiukan vettä purosta.

Juotuani menin ilman aikojani hökkeliin katsomaan. Lavalla nukkuivat isä Mikko ja poika-Mikko rauhallisesti vierekkäin. Herättääkseni heidät haukahdin yhden ainoan kerran. En ikinä unohda sitä kauhistunutta silmäystä, jonka isäntä minuun loi. Luuli kai ensi näkemällä minut kummitukseksi, joka oli tullut häntä vaivaamaan julmasta hirttämismääräyksestä. Mutta kun rupesin vetämään häntä takista nousemaan ja tulemaan mukaani, muisti hän ehkä tapahtuman kirkkotiellä, koska heti herätti poika-Mikon, ja puolijuoksua rupesivat molemmat seuraamaan minua. Ymmärsin heti, että miehet olivat mullikkaa etsimässä, koska isäntä kantoi olallaan isonpuolista köysikiemuraa ja Mikon kontista pisti kirveenvarsi esiin. Joudutin matkaa minkä ikinä miehet jaksoivat seurata, eikä aurinko ollutkaan vielä kovinkaan korkealla saapuessamme Harjuskoskelle. Tiellä isäntä katseli minua oudosti monta kertaa, mutta ei puhunut mitään.

Tultuamme perille rupesi isäntä heti tutkimaan, miten saada mullikka ojasta. Maan kamara oli tässä niin kovaa, ettei voinut, kuten suossa tehdään, käsin kaivaa köysille tilaa eläimen rinnan ja vatsan alle. Isäntä raappi neuvottomana korvallistaan. Huomasin heti, että tässä on lapio tarpeen. Vedin siis poika-Mikkoa takista latoon ja näytin hänelle heinien alla olevan isäntävainajan lapioranin. Isäntä seisoi selin latoon eikä ollut sitä vielä huomannut. Ja kun Mikko toi lapion, katseli isäntä vielä kerta kauhistuneena minuun päin. Minusta tuntui ikäänkuin hän olisi epäillyt minun täällä omin päin harjoittavan maanviljelystä.

Mutta jos isäntä tämmöistä ajatteli, ei hän ainakaan ehtinyt ruveta asiasta puhumaan, sillä hänen oli pakko niin pian kuin mahdollista yrittää eläintä ojasta, ennenkuin sen voimat aivan loppuivat. Isä ja poika kaivoivat vuorotellen maata pois, saadakseen eläinraukan paremmin kyljelleen. Muulla tapaa sitä ei voinut saada nostetuksi ojasta. Hiki valui miesten otsalta, ja kauan ei kestänyt, ennenkuin maahan oli kaivettu parahiksi loiva kolo. Mulli, joka huomasi tilansa yhä paranevan, oli ihan hiljaa, läähättäen vain uupumuksesta.

Nyt laitettiin köydet eläimen alle ja pian se oli vedetty nurmelle, jossa se makasi hiljaa, näyttäen puolikuolleelta. Miehet hieroivat ahkerasti sen säärilihaksia; hetken perästä rupesivat nivelet vertymään, ja yhtäkkiä nousi mulli seisomaan jaloilleen niin äkkiarvaamatta, että miehet olivat kaatua kumoon. Isäntä talutteli nyt eläintä edestakaisin niityllä. Ensin se näytti kulkevan puujaloilla, mutta hetken perästä tuntuivat nivelet pehmenevän ja kulku kävi jo aivan hyvin.

Tällä välin näytin minä Mikolle asumukseni aarteineen. Näytin hänelle miten isäntävainajan ruoka-arkku oli avattava ja kuinka kaikki oli vielä täyskelvollisessa kunnossa. Mikko ymmärsi, etten ollut palastakaan ruuasta maistellut ja taputteli hyväilevästi päätäni.

Kotimatkalle seurasin miehiä tervahaudalle asti, missä mullikka oli jo niin terve, että yritti puskea minua, henkensä pelastajaa. Tervahautaa edemmäksi kieltäydyin kuitenkin jyrkästi lähtemästä kaikista houkutuksista huolimatta, kun en uskaltanut vielä isäntään luottaa. Palasin takaisin latooni. Mutta mieleni asui apeana. Turvapaikkani ei ollut enää kaikilta salattu. Itse olin tuntoni houkuttelemana sen ilmaissut sille, joka ehkä vielä hautoi murha-ajatuksia minua vastaan. Missään en voinut enää tuntea itseäni täysin turvalliseksi.

Kolme päivää tämän tapahtuman jälkeen astui poika-Mikko latoon. Hartioita painoi isäntävainajan iso kontti, ja kädessään oli hänellä pitkä pihlajainen vapa, uistinvapa, kuten heti älysin. Mieleni riemastui, sillä ymmärsin, että sama elämä, jota isäntävainajan aikana vietimme, oli uudistuva. Saisin vihdoinkin täyttää isäntävainajan käskyn. Lähdin heti uudelle isännälleni — ilman mitään erityistä vaalipuhetta rupesin tästä päivästä pitämään poika-Mikkoa isäntänäni — näyttämään perunamaata, joka olikin ihan edessämme, sekä veneen kätköpaikkaa. Keittoperunat käytettiin nyt siemenperunoiksi, ja pari penkkiä laitettiin hyvään kuntoon. Pulveria ei ollut, mutta Mikko poltti paljon oksia ja risuja ja kaivoi tuhan maahan. Riittävästi saatiin syksyllä perunoita. Nauriin siemeniä ei myöskään ollut, mutta nauriitten sijaan istutimme herneitä, jotka syksyllä keitettyinä olivat mielestäni paljon paremmat kuin nauriit. En voi pitää keitetyistä nauriista. Ne ovat kyllä makeita, mutta niitten haju on minusta äitelä. Mutta Mikko, joka söi ne raa'alta, valitteli kovin siemenen puutetta.

Nyt seurasi monta herttaista päivää. Kuljimme monet rakkaat paikat, jotka kaikki olivat isännälleni uudet. Pistäydyimme tällä kertaa myöskin purolle, josta isäntävainajan kanssa saimme niin runsaan kalansaaliin. Nytkin oli purossa paljon kaloja, mutta kun meillä ei ollut tällä kertaa verkkoa, ennustin ettemme saa evääkään. Ennustukseni joutui kuitenkin häpeään. Sillä Mikko teki tuoreista pajunvesoista merran, joka seuraavana aamuna oli täynnä kaloja.

Yhä enemmän rupesi minua houkuttelemaan ajatus heittää itselliskoiran elämä kokonaan ja palata takaisin vanhaan kotitaloon. Kovin tulin sentähden iloiseksi, kun uusi isäntäni kertoi, että maantie-Jaska oli muuttanut pois talosta ja että talonisäntä oli lähettänyt minulle semmoiset terveiset, että vaikka eläisin niin vanhaksi, etten jaksaisi paikaltani liikkua, saisin elättikoirana talosta vapaan elatuksen, kun vain palaisin kotiin takaisin. Kelpasipa tämmöisillä ehdoilla palata.

Seurasin siis Mikkoa kotiin, ja kaikki talonväki on ollut minulle erinomaisen ystävällistä. Hirttämisestä ei ole kukaan puhunut. Isäntäkin salli minun panna etukäpäläni hänen olkapäilleen, ja olin juuri kiitollisuudesta nuolemaisillani hänen kasvojaan, kun hän silloin nauraen työnsi minut lattialle takaisin. Mikon on hän luvannut joka syksy olla pari kuukautta omanansa. Viime vuosi oli erityisen hyvä "käpyvuosi", joten metsässä ensi syksynä varmaankin vilisee oravia. Silloin alkaa taasen herttainen aika. En voi olla huuliani nuolematta syksyä ajatellessani.

Oloni on taasen vanhaa, minulle niin rakkaaksi käynyttä talonkoiran elämää. Olen uudelleen tottunut vanhoihin tapoihin. En kuitenkaan ihan kaikkiin. Kirkossakäynnistäni on minun ollut pakko luopua, sillä vanha, hyväntahtoinen rovastimme, joka arvokasta käytöstäni kirkossa kiitteli, on kuollut. Ja nykyinen nuori kirkkoherramme on ankara. Hän on minua ja muita kirkollismielisiä koiria varten julistanut kovan kirkonkäyntikiellon. Hänellä kuuluu olevan hyvät saarnalahjat, vaikka hän on koirille kova.

Mutta syksyllä, ensi syksynä! Silloin makaan päivää paistattamassa
Harjuskosken ladon edustalla. Aret metsästetään aamusta iltaan. Ja
sunnuntaisin nautitaan suloista lepoa omalla, ihanalla niityllä
Harjuskosken rannalla.

Tänä aamuna lähti kaikki talonväki kirkolle. Minä yksin olin pakotettu jäämään talonvartijaksi kotiin. Makaan täällä ikävissäni päivää paistattamassa keskellä Suursalon pihamaata.

NALLI

Karhu kertoo elämästänsä ja seikkailuistansa.

Ensimmäiset muistot elämästäni liittyvät lämpimään ruskeaan turkkiin ja pehmeään sammalikkoon. Sammalikossa oli suloista maata, ja ruskeasta turkista olin löytänyt lämpimän maidon lähteen. Siihen työnsin aina välistä tylpän kuononi juodakseni täysin siemauksin.

Hämmästyen huomasin eräänä päivänä, etten ollutkaan enää yksin lähteen ääressä. Vieressäni näin toisen nallikan, samanlaisen kuin olin itsekin, ja se yritti myöskin päästä lähteelle. Meitä oli kaksi. Ehkä oli meitä alusta asti ollut kaksi, vaikka en ollut ennen huomannutkaan tuota toista. Olin näet vasta kolmen viikon vanha, ja tämä päivä oli merkkipäivä. Minulla oli tänään ensi kertaa elämässäni silmät auki. Olin "saanut silmät".

Avatuin silmin rupesin siis tekemään ensimmäisiä pikkuhavaintojani. Toisella nallikalla olivat vielä silmät kiinni. Ei ollut siis vaikeata työntää häntä omalta paikaltani pois, jonka myöskin tein niin pontevasti kuin osasin. Mutta nytpä tapahtui kummia. Edessäni oli samassa leveä otsa ja kaksi suurta silmää, paljon suurempia kuin omani, minut työnnettiin kursailematta syrjään ja tuo vinkuva anastajahyväkäs siirrettiin minun sijalleni. Jo pelkäsin alituisen riidan syntyvän minun ja tuon tulokkaan välille, mutta kun hänkin muutaman päivän kuluttua sai silmät, tuli välimme suopeammaksi ja pian tuli meistä mitä parhaimmat leikkitoverit.

En ollut häävi maailmaan tullessani, seitsemän tuumaa pitkä otus vain. Mutta nyt, saatuani leikkitoverinkin, rupesin kasvamaan ja voimistumaan aika tavalla. Joka uusi päivä tuotti minulle uutta iloa, ja elämä oli kuin silkkiä.

Koitti kuitenkin kevättalvella päivä, joka oli tuottava elämääni suuren muutoksen. Aamu oli yhtä suloinen ja rauhallinen kuin jokainen muukin aamu. Olimme toverini kanssa mellastelleet koko aamupäivän ja loioimme nyt väsyneinä asumuksemme suulla katsellen ulos avaraan maailmaan aukosta, jonka olimme tehneet repimällä pari hakoa oven suusta pois. Silloin ilmaantui äkkiarvaamatta oven suulle kaksi suurta hallavaa eläintä, joista toinen pisti kuononsa oven suusta sisälle. Eipä paljon puuttunut, ettei se onnistunut hairaamaan minua niskasta kitaansa. Vinkuen pelosta tuperruin pesän toiseen päähän, johon samassa toverinikin onnistui pelastumaan.

Mutta nytpä syntyi aika mellakka. Nuo molemmat koirat — silloin en tiennyt mitä eläimiä ne olivat — haukkuivat että metsä raikui, ja kohta sekaantui siihen toisiakin ääniä, joita en myöskään ollut ennen kuullut. Suuri ystävä vieressämme torkkui vielä puolinukuksissa eikä näyttänyt välittävän koko hälinästä vähääkään. Tiesinhän, ettei silloin ollut mitään vaaraa ja uskalsin uudestaan lähestyä oven suuta kurkistaakseni ulos. Koirain meteli kasvoi kahta raivoisammaksi, ja nyt oli uusia vihollisia ilmaantunut heille avuksi. Ne olivat toista laatua, ja arvasin ne heti vaarallisemmiksi kuin koirat. Yksi heistä karsi par'aikaa oksia nuoresta koivusta, jonka hän oli kaatanut.

Tuskin oli tuo tehty, ennenkuin hän lähestyi asumustamme ja työnsi tankonsa sen suusta sisään niin varomattomasti, ettei paljon puuttunut, ettei hän seivästänyt minua tankonsa kärkeen. Tanko sattui suuren toverimme kylkeen. Aha, roisto, tällä kertaa pistit väärään! Samassa hetkisessä hän nousi, viskasi minut syrjään ja karjui niin, että koirat kepertyivät jyrkänteeltä pesämme edustalta. Olipa siinä ääntä. Luulin koko pesän menevän hajalle. Tangon tempasi puoltajamme pesään niin äkisti, että sen ohjaaja kaatui kumoon. Jos hän vain olisi pitänyt paremmin kiinni, olisi hänelle kyllä käynyt niinkuin hänen tangolleenkin, joka pian oli palasina edessämme. Mutta eipä uskaltanut raukka!

Nyt tuli hetkisen hiljaisuus. Toivoin jo, että koko seurue lähtisi pois ja jättäisi meidät rauhaan. Mutta toista tuli. Uusi tanko, paljon paksumpi kuin äskeinen, työntyi asumukseemme, ja koirain hälinä uudistui taasen. Suuri toverimme sydäntyi, viskasi havut syrjään ja seisoi samassa hirvittävän näköisenä karjuen pesän suulla. Nyt luulin saavani kohta nähdä vihollistemme jalkapohjat. Mutta sen sijaan näin tulta ja leimauksia ja kuulin paukahduksia, niin että luulin koko maailman halkeavan. Ystävämme ja puoltajamme painui hiljaa takaisin sammalille ja vihannoivat seinät punertuivat verestä.

Olivatpa vihollisemme urheita sankareita. Olisivat ryhtyneet käsikähmään, olisi pian nähty missä voimaa on. Mutta heistä oli mukavampaa murhata tuvan omistaja hänen omalla kynnyksellään.

Me pikkunallikat olimme vetäytyneet pesän takimmaiseen nurkkaan, missä pysyttelimme hiljaa kuin hiiret. Olisimme ehkä onnistuneet pääsemään huomaamatta, elleivät koirat olisi käyneet nuuskimassa joka nurkkaa ja ottaneet pian meistä selvää. Karvainen kinnas nosti minut kätköstäni, ja vastustelustani ja pihisemisestäni huolimatta pisti minut sudennahkaisen turkin poveen, johon kohta sen jälkeen toverinikin ilmaantui. Tässä oli lämmin ja hyvä olla; en nähnyt tosin mitään, mutta tunsin liukuvani pois jonnekin ja hetken perästä nukuin toverini vieressä makeata unta, aivan kuin pesässämmekin.

Heräsin siihen, että lämmintä maitoa rupesi juoksemaan suuhuni. Viholliseni, joka nyt näytti aivan ystävälliseltä, oli pistänyt suuhuni hansikkaansormen, josta nyt rupesin lämmintä maitoa imemään. Saatuani kyllikseni jatkoimme matkaa. Useat kerrat vielä levättiin, jolloin joka kerta sama imuke pistettiin suuhuni. Entinen viholliseni näytti nyt tekevän kaiken voitavansa pysyttääkseen minut ja toverini hengissä ja hyvällä tuulella. Olin kyllä vieläkin suutuksissa, syljin ja pihisin, jos kuka yritti minua kosketella, mutta maitoa en halveksinut. Matkalla puhutteli mies meitä useasti ja lupasi antaa meille kasvatusäidin heti matkan päähän tultuamme.

Lupaustaan mies ei myöskään pettänyt. Sillä kotiin tultuamme pisti hän meidät molemmat pärekoppaan, missä makasi suuri koira, paljon suurempi kuin nuo hallavat rakit, jotka vanhan kotini edustalla olivat suutaan soittaneet. Kasvatusäitini rupesi minua heti nuolemaan ja otti minut kaikinpuolin ystävällisesti vastaan. Hänellä oli vielä edellisenä päivänä ollut itsellään neljä pikkunallikkaa, mutta hänen käydessään pikimmältään pihalla, oli niistä kaksi kadonnut, eivätkä olleet mistään löydettävissä. Tulimme siis aivan kuin kutsuttuina kadonneitten sijaan.

Holhoojattaremme ei ollut niukka ruuan jakelussa, ja uudet toverit olivat iloisia veitikoita, joten pian rupesimme viihtymään yhtä hyvin uudessa kodissamme kuin vanhassakin. Jonkun ajan perästä siirrettiin pesämme päiviksi pihamaalle, jossa vuorotellen pehmeällä nurmikolla päivää paistatettiin ja painia lyötiin. Täällä saimme myöskin useampia uusia tuttavia, jotka olivat samalla kertaa leikkitovereita ja kiusankapuloita.

Pahin kiusankapula oli kesy korppi. Kun me valmistauduimme pientä päivällisunta vetämään, seisoi Jaakko aina hyvin totisena ja miettivän näköisenä pää kallellaan edessämme. Mutta kun meiltä olivat silmät menneet umpeen, oli hän jo selkäni takana tukistamassa minua niskakarvoista tai nipistämässä häntätupsusesta. Hän ei mitenkään tahtonut antaa meidän nukkua, vaan olisi suonut, että me päivät pitkät olisimme ajaneet häntä takaa ympäri pihaa. Usein suututti hän minua niin, että olin valmis puremaan häneltä pään poikki. Paneuduin maata ja olin nukkuvinani. Heti oli Jaakko takanani. Mutta kuinka äkisti hyvänsä käännyinkin, aina oli hän minua nopeampi. En koskaan saanut sulkaakaan suuhuni.

Paras mielipaikkani oli auringonpesä kuistikon edustalla. Mutta tässä paikassa en saanut milloinkaan rauhaa. Eräässä kolkassa ihan kivijalan vieressä olin jossain määrin suojeltuna. Mutta kohta päivällisen jälkeen poistui päivä siitä paikasta, ja silloin ei ollut mielestäni mikään muu kohta niin sopiva kuin kuistikon edusta. Mutta yhtä mukava kuin paikka oli minulle, yhtä sopiva se oli Jaakon kiusanteolle. Nipistettyään minua läjähdytti tuo kiusanhenki pari kertaa siipiänsä ja istui samalla hyvässä turvassa kuistikon katolla, ilkkuen ja virnistellen turhalle kiukulleni.

Jaakko istuutui joka kerta kuistinkatolle lentäessään ihan samalle paikalle erään kuistikonpylvään viereen. Nytpä rakensin tuuman, joka tuottaisi minulle verisen ja ratkaisevan koston. Ensi kerta kun Jaakko lensi tavalliselle paikalleen, kapusin niin hiljaa kuin taisin pylvästä ylös katonrajalle asti, pidin itseäni toisella kämmenellä kiinni ja sivalsin toisella voimani takaa katon päälle ihan siihen paikkaan, johon mustatakkinen oli istuutunut. Nyt luulin tuon kiusankappaleen käyneen litteäksi kuin nahkasiekale ja saaneeni häneltä ikuisen rauhan.

Surkeasti erehdyin kuitenkin. Tuo peijooni oli huomannut minun vehkeeni ja hyvissä ajoin korjannut luunsa turvallisemmalle paikalle.

Mutta juuri sillä kohdalla, missä Jaakon olisi pitänyt istua, pisti terävä rautanaulanpää katosta esille. Olin naulannut kämmeneni lujasti kattoon kiinni.

Ainoastaan suuria tuskia kärsimällä sain kämmeneni vedetyksi katosta irti ja luisuin takaisin alas portaille. Ilkeintä kaikesta oli, että isäntä itse makasi nurmikolla ja oli nähnyt kaikki. Ja minun onnettomuudelleni hän vain nauroi niin kohtuuttomasti, ettei päässyt paikaltaan liikahtamaan. En tiedä mitään suututtavampaa kuin että ihmiset nauravat, kun minulle on tapahtunut vahinko. Ja päälle päätteeksi Jaakonkin kasvojen ilmeet osoittivat niin peittelemätöntä vahingoniloa, että haavani kirveli kymmentä kertaa pahemmin kuin vetäessäni kämmentä katosta irti. Olisin minäkin osannut lentää, ei olisi mikään mahti maailmassa voinut hänen mustaa sieluansa pelastaa. En ole eläissäni ennen ollut niin sydäntyneenä kuin nyt. Urisin itse isännällekin, jonka kanssa olin painia lyödessämme niin monta hauskaa hetkeä viettänyt. Ja kun toinen nallikka tuli suruani surkuttelemaan, purin häntä nilkkaan.

Nyt vasta isäntä huomasi verisestä kämmenestäni, minkä konnantyön Jaakko oli minulle tehnyt. Sillä hän se oli kaikkeen tähän onnettomuuteen syypää. Isäntä meni silloin sisään ja toi mukanansa rohtopullon, josta kaasi hyvän annoksen haavaani. Minä hullu, kun luulin hänen hyvää tarkoittavan, annoin hänen tehdä tuon. Mutta tuskin oli neste tullut haavaan, ennenkuin kipu tuli tuhat kertaa tulisemmaksi. Kämmeneniskulla musersin pullon tuhanneksi sirpaleeksi ja karjuin kivusta, että seinät huojuivat. Olin niin kiukustunut, että olisin ollut valmis ryntäämään kenen kimppuun hyvänsä, joka vain olisi tielleni tullut. Ja isäntä, pahus, vain nauroi että vatsa hyppeli.

En saanut siis itse kostaa kiusaajalleni. Mutta kostamatta hänen pahat työnsä eivät silti jääneet. Kissa, jolle hän oli melkein vielä pahempi kuin minulle, onnistui näet eräänä päivänä hiipimään hänen taaksensa ja puremaan häneltä kaulan poikki. Hyökkäys tuli niin arvaamatta, ettei Jaakko ehtinyt ollenkaan käyttää voimakasta nokkaansa. Rehellisessä kaksintaistelussa olisi kissan luullakseni käynyt pahemmin kuin Jaakon.

Olin sitä tyytyväisempi Jaakon kuolemasta, kun hän saattoi minulle joka päivä yhä uusia ikävyyksiä. Juuri hänen kuolemansa päivänä olin saanut aimo selkäsaunan hänen konnantyönsä tähden, jopa olin joutua pahaan maineeseenkin. Jaakko oli auttamaton varas. Useat sakset ja teelusikat oli hänellä jo korjattuina kätköönsä, koloon ihan savupiipun vieressä. Ja nyt onnistui hänen, rouvan istuessa lehtimajassa ompelemassa, huomaamatta kopata kultasormustin pöydältä. Rouva rupesi sormustintaan etsimään ja torumaan minua, jota epäili tästä työstä, vaikka olin ollut ainoastaan silminnäkijänä ja itse tekoon täysin viaton.

Herra sattui samassa tulemaan paikalle ja kun hän kuuli mitä oli tapahtunut, rupesi hän heti käyttämään väärin kävelykeppiään minua vastaan, kunnes kipu ja särky pakotti minut ulisemalla ilmaisemaan arvosteluni tämmöisestä väärästä menettelystä. Olin aina ollut hienotunteinen isäntää kohtaan, ja nyt hän näin vähän välitti minun tunteistani. Olin tässä tilaisuudessa tosin ihan viaton, mutta tiesinhän monta kertaa ennen ansainneeni tämmöistä kohtelua ja olin kuitenkin onnistunut välttämään palkkani nopealla paolla. Minun ei siis myöskään sopinut ilmoittaa vastalausettani isännän menettelyä vastaan, vaan otin nöyrästi, jos tosin nuristen, määrätyn osani vastaan.

Kun isäntä oli tyydyttänyt muka oikeuden vaatimukset, otti hän rautaharavan ja rupesi sen avulla pöydän ympärystältä etsimään kultasormustinta. Sillä rouva todisti, että olin koko epäilyksenalaisen ajan istunut hänen vieressään lehtimajassa. Muualta ei tarvitsisi etsiäkään. Mutta mitäpä hän hiedasta lehtimajassa olisi sitä löytänyt, kun Jaakko oli jo pannut sen kätköönsä. Jaakko itse istui puutarhanaidalla ja katseli viattoman näköisenä turhaa etsintää. Tuo hänen kylmäverinen petollisuutensa pani minun vereni kiehumaan. Kuin öljytty salama kiisin pihamaalle, kapusin tikapuita ylös katolle, ja ennenkuin varas mitään huomasi, olin jo hänen kätkönsä ääressä. Nyt Jaakko näki minut, lensi luokseni ja rupesi raivostuneena pitämään semmoista elämää, että isännän täytyi tulla katsomaan, oliko hänen lellipoikansa joutunut hengenvaaraan. Välittämättä Jaakon hätähuudoista tyhjensin hänen kätkönsä, kiipesin katolta pois ja vein rouvalle varkaan koko kootun omaisuuden, kahdet sakset, hopealusikan ja juuri näpistetyn sormustimen. Sakset olivat jo olleet vuosia kadoksissa, mutta hopealusikan häviämisen johdosta oli aivan hiljan tyttönen, jota epäiltiin näpistelystä, saanut jättää palveluspaikkansa.

Nyt ei ollut enää kepistä kysymystäkään. Isäntä kiitteli ja hyväili minua ja antoi minulle koko lautasellisen hunajaa, joka on parasta ruokaa, minkä tiedän, parempaa kuin siirappikin, johon kuitenkin olen kyllä nopea kuononi kastamaan niin pian kuin vain palvelijatar on unhottanut ruokakammion oven auki. Onnistuinpa kerta tyhjentämään suuren lasitölkin tätä erinomaista ruokaa. Pyyhkäisin sen hyllyltä lattialle, ja ennenkuin kukaan huomasi mitä oli tekeillä, olin jo pistänyt kaikki poskeeni ja nuollut joka lattianraonkin puhtaaksi. Olin tietysti vähän takkuisena muutamia päiviä tämän herkkuaterian jälkeen, mutta mieluista työtähän tuo puhtaaksi nuoleminen tällä kertaa oli.

Kuten sanottu teki minulle Mirri hyvän palveluksen puremalla Jaakolta kaulan poikki. Mirri oli muutenkin kunnon leikkitoveri. Kun päivällisunen jälkeen istuuduin haukottelemaan, tuli Mirri usein eteeni, köyristi selkäänsä, nosti häntänsä suoraksi ilmaan, istuutui minua katselemaan ja ykskaks antoi minulle kuonotillikan. Tuota peliä jatkoi hän hetkisen, kunnes tuli minun vuoroni lyödä. Mutta niin pian kuin nostin käpäläni, sihisi hän ja sylki minua kasvoihin; jalat kasvoivat aivan mahdottoman pitkiksi ja häntä tavattoman paksuksi. Nyt kiljaisin voimani takaa, ja Mirri oli samassa tuokiossa vaunuvajan katolla, johon heti häntä seurasin. Alkoi hurja pako ja takaa-ajo, niin että kattopäreet pölysivät, vaunuvajan katolta ruoka-aitan katolle ja ruoka-aitan katolta halkovajan katolle. Mutta halkovajan päätyseinällä kasvoi pitkä solakka koivu. Sen latvuksen otti Mirri turvapaikaksensa. Minä hypähdin Mirrin perään, ja koivu notkistui melkein maahan asti. Silloin päästin minä irti, ja koivu lennätti Mirrin ruoka-aitan katolle asti.

Tämä oli hauskaa leikkiä. Ja vaikka Mirri ei koskaan antanut minun käyttää lyöntivuoroani, olin aina valmis leikin uudistamaan.

Muut parhaimmat leikkitoverini olivat koirat ja isäntä itse. Toinen nallikka sitä vastoin oli aina juro ja pahalla tuulella eikä ollenkaan enää leikkiä ymmärtänyt. Hän poistui myöhemmin syksyllä, enkä tiedä mihin hän joutui. Koirat, joitten kanssa oltiin samaa kuppikuntaa, olivat sekä syönnissä että leikissä rehellistä väkeä. Vaikka kasvatusäitini koko tämän ensimmäisen kesän oli minua väkevämpi, antoi hän aina minun voittaa vuorollani, kun painia lyötiin. Samaa ritarillisuutta osoitin itse kasvatuskumppaneilleni, vaikka minulle oli helppo asia panna heidät milloin hyvänsä alleni.

Isäntä sitävastoin, jonka kanssa myös miltei joka päivä painiskeltiin, harjoitti usein vääryyttä. Kun rehellistä sylipainia lyötiin ja tuli minun vuoroni voittaa, pisti hän äkkiä minulle kämppiä, ja siinä romahdin selälleni niin, että koiratkin minua haukkuivat. Tuo ei ollut oikein tehty. En kuitenkaan viitsinyt häneen suuttua, sillä hän ei ymmärtänyt parempaa. Hän oli vain ihminen.

En viettänyt kuitenkaan päiviäni yksinomaan päivää paistattamalla, leikkimällä ja paininlyönnillä. Minulla oli hyödyllisempiäkin tehtäviä.

Kun illalla väki palasi niityltä ja miehet rupesivat viikatteita laskemaan, olin mukana isoa tahkoa vääntämässä. Ja kun laskija sitten rupesi terää tarkastamaan ja tytöt hetkeksi heittivät kammin yksin minun haltuuni, panin tahkon niin nopeasti pyörimään, että vesi räiskyi miehen kasvoihin. Tämä oli tytöistä hauskaa. — Myöskin Antille, renkipojalle, olin luullakseni suureksi avuksi. Hän tahtoi opetella kirkonkellojen soittajaksi ja oli solaan ruoka-aitan ja halkovajan välille laittanut itselleen paksusta hirrenpätkästä oman kirkonkellonsa, jota hän vapaina hetkinä ahkerasti polki. Tässä tärkeässä tehtävässä olin minä hänellä uskollisena apumiehenä. Ilman minun apuani olisi hänestä tuskin niin pian tullut kunnollista tukinpätkän heiluttajaa.

Yksi paha vika vaivasi kuitenkin Antin kelloa. Se oli mykkä. Isäntärenki ei luovuttanut isoa aisakelloa hirsikellon päähän kiinnitettäväksi. Ja tämä saattoi meille molemmille paljon surua.

Tuo äänetön soitto suututti eräänä päivänä minua niin, että kapusin ison vellikellon telineeseen, sain köyden irroitetuksi ja rupesin voimieni takaa nykimään. Kauaa en saanut tätä hauskaa lystiä jatkaa, ennenkuin emäntäpiika oli paikalla ja rupesi korennolla selkääni pehmittämään, kunnes minun hyvin vastenmielisesti oli pakko heittää koko soittaminen. Ilokseni oli kuitenkin leikkuuväki jo kuullut kutsun ja saapui hetken perästä pihalle, marssien suoraa tietä keittiöön. Siinä syntyi nurinaa ja riitaa, kun puuropata oli vasta tulelle nostettu. Kun menin katsomaan, miten riita kehittyi, löi emäntäpiika minua hiilihangolla, että minun täytyi ulvoen lähteä pakoon. Minun onnistui kuitenkin jo seuraavana päivänä saada kostaa, kun huomasin hänen poistuneen hetkeksi keittiöstä. Hiivin nopeasti sisään, kaadoin kirnun ja olin jo syödä lopsuttanut puolet kermasta, ennenkuin hän palasi. Tällä kertaa olin jo joutua satimeen, mutta onnistuin pelastumaan ikkunan läpi.

Se kilinä, joka kuului mennessäni ikkunasta pihalle, oli minusta kovin kaunista, melkein yhtä mieltäylentävää kuin vellikellon ääni. Tämän äänen kuulin ensi kerran elämässäni, mutta päätin heti, ettei se tulisi olemaan viimeinen. Asuinrakennuksen kivijalassa oli monta lasi-ikkunaa, yksi kunkin seinäikkunan alla. Ei näkynyt ketään ihmistä läheisyydessä, jonka tähden päätin heti käyttää tilaisuutta hyväkseni. Läiskäytin siis yhdellä ainoalla lyönnillä ensimmäisen ikkunan sirpaleiksi. Kovin oli ääni kaunis, kun sirpaleet kalisivat alustan kiviä vastaan. Kuuntelin tarkasti, olisiko kukaan huomannut mitään, sillä pelkäsin, ettei isäntä tulisi pitämään yhtä paljon tästä äänestä kuin minä. Ei kuulunut mitään. Tein siis saman tempun toiselle ikkunalle. Samaten kolmannelle. Kun ei vieläkään mitään vaarallista näkynyt eikä kuulunut, jatkoin tointani ympäri koko rakennuksen.

Pitkään aikaan ei minulla ole ollut niin hauskaa kuin tänään.

Mutta eipä nallinkaan elämässä mikään hauska hetki saa olla häiritsemättä. Ihan samassa kun viimeinen ruutu meni, näin isännän tulevan kotiahdetta ylös. Jo kaukaa pui hän minulle nyrkkiä. Tämä ei ennustanut mitään hyvää, sen tiesin entuudesta.

Isännällä oli paksumpi kävelykeppinsä kädessään. Pienemmästä kepistä en välittänyt enää vähääkään, mutta paksumpi oli kova kasvattaja. En katsonut siis edulliseksi odottaa isännän tuloa, vaan nelistin kovin iloisen näköisenä häntä vastaan, onnistuin koppaamaan kepin suuhuni ja luikin samaa menoa metsään, johon kätkin kasvattajani niin hyvin, että se arvatenkin on samassa kätkössä vielä tänä päivänä. Sain kuitenkin jälestäpäin katua kauppaani, sillä se uusi keppi, jonka isäntä pian hankki, oli vielä kauheampi kuin edellinen. Isännän kamarin nurkasta olisin voinut hyvin senkin siepata, mutta kun uudet näkyivät olevan vain vanhoja pahemmat, en välittänyt asiasta.

Metsässä viivyin kaksi päivää, jolloin otaksuin isännän suuttumuksen vaimentuneen. Olisin viipynyt enemmänkin aikaa, sillä metsässä viihdyin aivan erinomaisen hyvin, vaikka minulla ei ollut ainoatakaan leikkikumppania. Mutta kun löysin hyvin vähän marjoja, pakotti minut nälkä kotiin. Selkäsaunaa en tosin välttänyt, sillä jokaisen särjetyn ikkunan edessä tanssi keppi selkäni päällä. Mutta kun isännällä nyt oli vain hoikempi keppinsä, olin koko kurituksesta jotenkin välinpitämätön.

Pahempi yllätys odotti minua kuitenkin tämän tutkinnon suoritettuani. Poissaoloni aikana oli minulle koirankopin viereen rakennettu vanhoista rautaputkista oma huone, ja siihen minut nyt isäntä vastusteluistani välittämättä telkesi. Tässä sain nyt, niinkuin moni muukin mamman poika, kaameitten rautaristikkojen takana huoliani huojentaa. Ja tämä kaikki ainoastaan muutamien särjettyjen lasiruutujen tähden. — Oloani pahensi vielä se seikka, että toinen nallikka, joka ei ollut vielä talosta poistunut ja jonka jöröä mieltä ei mikään lasien kilinä voinut huvittaa, istuutui häkkini viereen, josta virnisteli minulle raukalle.

Seuraavana aamuna työnnettiin minulle puurovatini häkkiin. Ilma oli ihana, aurinko loisti niin suloisesti pihamaalla, jossa kaikki kumppanit paraikaa leikkiä löivät, ja minun täytyi istua rautahäkissä ypöyksin. Olin hyvin nälkäinen, mutta en voinut vähääkään syödä. Parempi kuolema kuin tämmöinen elämä. Päätin lujasti olla näissä oloissa syömättä, mutta sen sijaan ärjyä ja ulvoa yöt päivät. Tämä auttoi. Sillä jo kolmantena yönä tuli isäntä itse aukaisemaan minulle vankilani oven. Olin taasen vapaa.

Minulla oli nyt todella vahva aikomus parantaa tapojani. Sillä rautahäkki oli kamala laitos, monta vertaa kamalampi kuin paksuinkaan keppi, ja kun muutamaan aikaan ei asetettukaan minulle uusia kiusauksia, onnistuin useampia viikkoja välttämään ikävämpiä kohtauksia isännän kanssa. Emäntäpiikakin oli jo antanut minulle anteeksi kirnun kaatamisen ja joka kerta kun vellikelloa oli soitettava, uskoi hän tämän tärkeän tehtävän minulle, mikä luottamus minua suuresti ilahdutti.

Rautahäkki oli ollut tyhjänä siitä asti kun isäntä minut siitä vapautti. Mutta sen sijaan hän syyskesällä keksi minulle uudet kidutusneuvot, jotka nekin suuressa määrin rajoittivat vapauttani. Kun suutari kävi talossa tekemässä palvelijoille uudet jalkineet, tuli hän minunkin luokseni mittanauhoineen. Minä onneton en ymmärtänyt hänen mitään pahaa tarkoittavan, vaan annoin hänen mitata vapaasti mielensä mukaan. Mutta ajatelkaapa mitä tuolla kierolla äijällä oli mielessään! Hän valmisti paksusta rasvanahasta hihnaston, jonka isäntä kiinnitti rintani ja kaulani ympäri, kuin olisin ollut mikäkin hevonen.

Oli juuri kyntöaika, ja ystäväni Antti renki peloitti minua väittämällä, että isäntä panee minut auraa vetämään. Hirveätä ajatellakin. Mutta vielä hirvittävämmäksi oli kohtaloni tuleva. Isäntärenki oli esittänyt monta raskasta kantelua minua vastaan. Iloiset kilpajuoksuni Mirrin kanssa olivat saattaneet sekä vaunuvajan että ruoka-aitan katot vuotamaan. Katolla juoksemiset oli ehdottomasti lopetettava, muuten tahtoi hän sanoa itsensä palveluksesta irti ensi köyristä. Olin useasti käynyt naurismaassa, syönyt suurimmat nauriit ja pienet viskannut sinne tänne. Ikäänkuin minä olisin siihen syyllinen, että suuren naatin alla monesti kasvoi pieni nauris; eihän siitä voinut saada tietoa muulla tavalla kuin repimällä sen maasta ylös. Kaurapelto oli monin paikoin pahasti sotkettu. Tämäkin pantiin nyt minun niskoilleni, vaikka en ollut ainoatakaan kertaa siellä käynyt, kun olin tehnyt toisen nallikan kanssa semmoisen sopimuksen, että kaurapelto olkoon hänen ja naurismaa minun omani. Vielä olivat karjakot valittaneet, että lehmät tarhassa hullaantuivat minun siellä käydessäni. Ja tiesi kuinka monta muuta kantelua vielä.