Valkoinen villakoira y.m. kertomuksia

VALKOINEN VILLAKOIRA Y.M. KERTOMUKSIA

Kirj.

A. KUPRIN

Suomentanut

Toivo T. Kaila

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1912.

SISÄLLYS:

A. Kuprin. Valkoinen villakoira. Koiran onni. Eläinnäyttelyssä. Norsu. Joella.

A. Kuprin.

A. Kuprin lienee — Vladimir Korolenkon rinnalla — nykyään elävistä venäläisistä kirjailijoista se, joka eheimpänä on säilyttänyt vallankumousvuosien "dekadenttisen" rappeutumiskauden halki suurten venäläisten klassikkojen puhtaasti taiteellisen perinnön. Hän ei tosin ole voinut — tai tahtonut — nostaa nimensä ympärille sellaista suurten joukkojen meluavaa huomiota kuin esimerkiksi Gorjkij tai Leonid Andrejev, mutta sensijaan on hän pystynyt kautta vuosien kiinnittämään kirjallisesti kehittyneemmän venäläisen yleisön mieliä.

Kuprinin voima on lyhyenlaisissa novelleissa ja kertoelmissa; parhaita niistä on nelisen vuotta sitten ilmestynyt lyhyehkö "Meljuzgá" — "Pikkukaloja", jossa mukaansatempaavalla, laajempiin näköaloihin viittaavalla tavalla kerrotaan, miten puolittain aavistettu kevättulviva joki vastustamattomasti vie pyörteisiinsä hukkumaan pari talven pimeydessä ummehtunutta pikku-eläjää —

Suomalaiselle yleisölle on Kuprin tuttu m.m. "Kaksintaistelunsa" ("Pojedinok") kautta; hänen toimintansa eläinkertomusten kirjottajana ja tarkkana luonnonhavaitsijana lienee suomalaisille ennen tuntematon puoli hänen tuotantoaan. Tähän kokoelmaan käännetyt ovat otetut hänen v. 1908 ilmestyneestä "Kertomuksia lapsille" nimisestä teoksestaan.

Valkoinen villakoira.

I

Pitkin Krimin etelärantaa siirtyi kapeita vuoripolkuja käyden huvila-asutukselta toiselle pieni kuljeksiva seurue. Etunenässä tavallisesti juoksi jalopeuraksi keritty valkoinen villakoira Arto, jonka pitkä vaaleanpunainen kieli riippui suupielestä. Teitten risteyksissä se pysähtyi ja katsoi kysyvästi taakseen, heiluttaen häntäänsä. Joittenkin merkkien mukaan, jotka Arto yksin tunsi, löysi se aina erehtymättä tien ja syöksyi täyttä laukkaa eteenpäin, heiluttaen iloisesti käheräkarvaisia korviaan. Koiraa seurasi kahdentoista vanha poika, Sergei, joka piti vasemmassa kainalossaan voimistelutemppuihin tarvittavaa mattoa kokoonkäärittynä ja oikeassa kädessään kantoi pientä ja likaista häkkiä. Siinä asui peipponen, joka oli opetettu vetämään laatikosta erivärisiä onnenlehtiä. Loppupäässä kompuroi vihdoin seurueen vanhin jäsen — ukko Martyn Lodyzhkin, kantaen käyristyneessä selässään posetiivia.

Posetiivi oli vanha, sitä vaivasi käheys ja yskä, ja sitä oli aikanaan korjattu moniaita kymmeniä kertoja. Se soitti kaksi kappaletta: saksalaisen Launerin surumielisen valssin sekä galopin "Matkustuksesta Kiinaan", jotka molemmat olivat muodissa 30-40 vuotta sitte, mutta nyt aivan unohduksissa. Sitäpaitsi oli posetiivissa kaksi petollista torvea. Toiselta, diskanttitorvelta, oli ääni kadonnut; se ei soinut ensinkään, ja tämän vuoksi, kun tuli sen vuoro, alkoi koko peli ikäänkuin änkyttää, ontua ja kompastella. Toisen, matalaäänisen torven läppä ei sulkeutunut silloin kun piti: ruvettuaan töräjämään se veti yhtä ja samaa bassonuottia vaimentaen ja sotkien kaikkia muita ääniä, kunnes sen äkkiä pisti päähän vaieta. Ukko itse oli tietoinen näistä koneensa puutteista ja huomautti joskus leikillään, mutta salatun surun vivahduksella:

— Mitä tehdä? — Iäkkäät urut — Vilustuneet — Alat soittaa, niin jo huvilanasukkaat loukkaantuvat: "hyi", sanovat, "mitä roskaa!" Vaan kappaleetpa olivat sangen hyvät, muodikkaat, mutta nykyiset herrasväet eivät vain ensinkään harrasta meidän musiikkiamme. Heille esitä heti "Geisha", "Kaksipäisen kotkan suojassa", valssi "Lintujenmyyjästä". Niin ja sitte nämä torvetkin — Kuletin urkuja mestarin luona — eikä suostu korjaamaan. Pitää, sanoo, tehdä uudet torvet, tai mieluimmin, sanoo, myy sinä hapantunut pelivärkkisi historialliseen museoon… ikäänkuin jokin muistomerkki — No niin, riittää se siitä! On se meitä elättänyt, Sergei, tähän saakka, Jumala suo niin elättää vieläkin.

Ukko Martyn Lodyzhkin rakasti posetiiviaan niinkuin saattaa rakastaa vain elävää, läheistä, ehkäpä sukulaistakin olentoa. Totuttuaan siihen monen raskaan kulkuri-vuoden kestäessä hän vihdoin alkoi nähdä siinä jotain elollista, melkein tietoista. Sattui joskus, että yöllä, maattaessa jossain likaisessa majatalossa, lattialla ukon päänaluksen vieressä seisova posetiivi äkkiä päästi heikon äänen, surullisen, yksinäisen ja väräjävän, kuin vanhuksen huokauksen. Silloin Lodyzhkin hiljaa silitti sen leikkauksilla koristeltua kylkeä ja kuiskasi leppeästi:

— Mitä veli? Valitatko? — Pane kärsien vain —

* * * * *

Yhtä paljon kuin posetiivia, kenties vielä hiukan enemmänkin, hän rakasti ikuisten harharetkiensä nuorimpia seuralaisia: villakoira Arto'ta ja pientä Sergeitä. Pojan oli hän kolme vuotta sitte ottanut "vuokralle" eräältä renttusuutarilta, joka oli leskimies, sitoutuen maksamaan hänelle siitä kaksi ruplaa kuussa. Mutta suutari kuoli pian, ja Sergei pysyi ikänsä liittyneenä ukkoon sekä kiintymyksen että elämän pikku harrastusten kautta.

II

Polku kulki pitkin korkeata rantaäyrästä, kiemurrellen satavuotisten öljypuiden varjossa. Meri toisinaan vilahteli puitten lomitse, ja silloin tuntui siltä, kuin olisi se loitotessaan etäisyyteen jatkuen samalla kertaa kohonnut pystyyn tyynenä valtavana muurina, ja sen väri oli vielä sinisempi, vielä sakeampi kuviokkaissa aukoissa, hopean-vihertäväin lehväin lomassa. Ruohikossa, kizil-pensaissa ja villeissä orjantappuroissa, viinitarhoissa ja puissa — kaikkialla soittivat suuret heinäsirkat; ilma tärisi niiden heläjävästä, yksitoikkoisesta, taukoamattomasta huudosta. Päivä tuli helteinen, tyven, ja kuumentunut maa poltti jalkapohjia.

Sergei, joka tapansa mukaan asteli ukon edellä, pysähtyi odottamaan, että tämä saavuttaisi hänet.

— Mitäs sinä, Serjozha? — kysyi soittaja.

— On helle, ukko Lodyzhkin — ei voi sietää! Olisipa kylpeä —

Vanhus käydessään tottuneella olkapään liikkeellä korjasi posetiivia selässään ja pyyhkäisi hihalla hiestyneitä kasvojaan.

— Hyväpä tietenkin! — huoahti hän, katsellen himokkaasti alaspäin, meren viileää sineä. — Mutta kylvyn jälkeenpä vielä pahemmin uuvuttaa. Minulle sanoi eräs tuttu välskäri: tämä suola se ihmiseen vaikuttaa — heikentää siis, muka — se meren suola —

— Ehkäpä valehteli? — huomautti epäillen Sergei.

— No vielä, valehteli! Miksikä hän valhetta puhuisi? Vakava ihminen, juomaton — talorähjä on hänellä Sevastopolissa. — Eikä täällä ole mistä laskeutua rantaan. Odotahan, niin kuljemme Mishoraan saakka, sielläpä virutamme syntiset ruumiimme. Ennen päivällistä on se suloista, se kylpeminen näet — ja sitten, tuota noin — nukahtaa hetkiseksi — ja hyvä on olla —

* * * * *

Arto, kuullessaan puhelua takanaan, kääntyi ympäri ja juoksi ihmisten luo. Sen vaaleansiniset hyvät silmät olivat tiirullaan helteestä ja katsoivat lempeästi, ja pitkä riippuva kieli vavahteli tiheästä hengityksestä.

— Mitä, veli, koiraseni? Lämminkö on? — kysyi ukko.

Koira haukotteli pinnistyneesti, kiertäen kielensä torvelle, alkoi väristä koko ruumiiltaan ja vingahti kimeästi.

— N-niin, veliseni, ei voi tehdä mitään — On sanottu: otsasi hiessä, — jatkoi opettavaisesti Lodyzhkin. — Vaikka tuota sinulla, niin sanoakseni, ei ole otsaa, vaan kuono, mutta kuitenkin — No, lähde, lähdeppä eteenpäin, mitä siinä jaloissa pyörit — Vaan minäpä, Serjozha, tunnustaakseni pidän tästä samasta lämpimyydestä. Urut ne vain häiritsevät, mutta muuten, ellei työtä olisi, laskisin makaamaan johonkin ruohikkoon, varjoon, maha, tuota noin, ylöspäin, ja makailisin mielihyvikseni, meidän vanhoille luillemme on tuo sama aurinko tärkein asia.

Polku laskeutui alaspäin, yhtyen leveään, kivikovaan, häikäisevän valkeaan tiehen. Tästä alkoi vanha kreivillinen puisto, jonka sakeassa vihannuudessa sijaitsi hajallaan kauniita huviloita, kukkalavoja, ansareita ja suihkukaivoja. Lodyzhkin tunsi nämä paikat hyvin; joka vuosi hän kävi niissä toisessa toisen jälkeen viininkorjuukauden aikana, kun koko Krimin täyttää hienosti puettu, rikas ja iloinen yleisö. Etelän luonnon kirkas rehevyys ei liikuttanut vanhusta, mutta sen sijaan ihastui paljoon Sergei, joka oli täällä ensi kertaa. Magnoliat kovine ja kirkkaine, ikäänkuin kiillotettuine lehtineen ja valkeine lautasen suuruisine kukkineen; huvimajat, ylt'yleensä viiniköynnösten läpäisemät, joiden raskaat tertut riippuivat alas; valtavat vuosisatais-plataanit valkeine kuorineen ja mahtavine latvoineen; tupakkaistutukset, purot ja vesiputoukset, ja kaikkialla — kukkasmaissa, puutarhoissa, huviloiden seinillä — kirkkaat, suuremmoiset tuoksuavat ruusut, — kaikki tämä elävällä kukoistavalla kauneudellaan yhä hämmästytti pojan lapsellista mieltä. Hän lausui ihastuksensa ääneen, nykien vanhusta ehtimiseen hihasta.

— Ukko Lodyzhkin, kuulkaas, ukko, katsokaapa, suihkukaivossahan on kultaisia kaloja! — Totta vie, ukko, kultaisia, vaikka tuohon paikkaan kuolisin! huusi poika painaen kasvonsa puutarhaa ympäröivää ristikkoaitaa vasten, jonka keskellä oli suuri allas. Ukko hoi, persikoita! Kas miten paljon! Yhdessä puussa!

— Astu pois, tyhmeliini, mitäs siinä töllistät! kehotti häntä leikkisästi vanhus. — Maltappa, kun saavumme Novorossijskin kaupunkiin, ja siis jälleen painumme etelää kohti. Siellä, tosiaan, on seudut — on mitä katsella. Heti, niin sanoakseni, ovat siinä Sotshi, Adler, Tuapse, ja sitte, veliseni, Suhum, Batum — Silmät kieroon menevät katsellessa — Sanomme, esimerkiksi, — palmu. Ihme! Runko on sillä karvainen kuin huopa, ja joka lehti on niin suuri, että riittää peittämään meidät molemmin.

— Oikeinko totta? — ihmetteli iloissaan Sergei.

— Maltahan, saat itse nähdä. On siellä joka lajia. Appelsiini, esimerkiksi, tai vaikkapa, sanotaan, se samainen sitruuna — Tottapa olet puodissa nähnyt?

— No?

— Niin se vain ilmassa kasvaa. Ilman mitään, suoraan puussa, kuten meillä, tuota noin, omena tai päärynä — Ja kansa on siellä, veliseni, tykkänään ihmeteltävää: turkkeja, persiläisiä, kaikenlaisia tsherkessejä, kaikki yönutuissa ja tikarit vyöllä — Hurjaa sakkia! ja onpa siellä vielä, veliseni, etiooppeja. Minä heitä olen monasti nähnyt Batumissa.

— Etiooppeja? Kyllä tiedän. Ne on niitä, joilla on sarvet, — sanoi varmana asiastaan Sergei.

— Ei niillä kyllä sarvia ole, se on valepuhetta. Mutta mustia ovat kuin saapas, ja vieläpä kiiltävätkin. Heidän suuret huulensa ovat punaiset, paksut, ja suuret silmänsä valkeat, ja hiukset kähärät, kuin mustan pässin villa.

— Kauheita ovat vissiin — ne etioopit?

— Mitenkäs sen sanoisin? Oudokseltaanhan se kyllä — pelkäät vähän, no, vaan sitte näet, etteivät muut ihmiset pelkää, ja itsekin tulet rohkeammaksi — Paljon siellä, veliseni, on joka sorttia. Kun tulemme, saat itse nähdä. Yksi vain on paha — kuume. Sillä ylt'ympäri on soita, mätää, ja lisäksi ankarat helteet. Sikäläisille asukkaille ei se mitään, ei vaikuta heihin, mutta äskentulleen käy huonosti. Vaan riittääpä jo, Sergei, tämä meidän suunpiekseminen. Lähdeppä portille. Tässä huvilassa asuu kovin hyvää herrasväkeä — Kysy sinä minulta, kyllä minä kaikki tiedän!

Mutta päivä tuli heille epäonnistunut. Toisista paikoista heidät karkottivat pois, jo kaukaa huomattuaan; toisin paikoin, heti posetiivin ensimäisten käheitten ja honottavien äänten kuuluessa, viitottiin heille harmistuneesti ja kärsimättömästi parvekkeilta, ja toisin paikoin palvelija ilmotti, että "herrasväki ei vielä ole saapunut". Kahdessa huvilassa heille tosin maksettiin näytännöstä, mutta kovin vähän. Ukko ei muuten halveksinut mitään alhaistakaan maksua. Astuessaan aituuksesta tielle hän tyytyväisen näköisenä kilisteli kuparilantteja taskussaan ja puheli hyvänsävyisesti:

— Kaksi ja viis, yhteensä seitsemän kopekkaa. No mitäs, veli Serjozhenjka, rahaa se sekin on. Seitsemän kertaa seitsemän, — siinähän se onkin puoli ruplaa kertynyt kokoon, ja me siis olemme kaikki kolme kylläiset, ja yösija on meillä, ja ukkeli Lodyzhkinille voi suoda ryyppylasin hänen heikkoutensa tähden, monien vammojensa vuoksi — Oh, eivät sitä herrasväet ymmärrä! Kahtakymmentä kopekkaa on sääli, ja viittä eivät kehtaa antaa — niinpä käskevätkin pois. Vaan antaisit mieluummin vaikkapa kolmekin kopekkaa — Enhän minä paheksu, enhän minä mitään… miksikäs paheksuisin?

Yleensä Lodyzhkin oli luonteeltaan vaatimaton eikä nurissut edes silloinkaan, kun hänet karkotettiin. Mutta tänään hänenkin tavallisen, hyvänsuovan tyyneytensä rikkoi eräs kaunis, lihava, näöltään kovin hyväluontoinen rouvasihminen, joka omisti kukkatarhan keskessä sijaitsevan ihmeen kauniin huvilan. Hän kuunteli tarkkaavasti soittoa, katseli vielä tarkkaavammin Sergein voimistelutemppuja sekä Arto'n hullunkurisia "konsteja" ja kyseli tämän jälkeen kauan ja tarkkaan pojalta vanhako hän on ja mikä nimensä, missä oli oppinut voimistelemaan, mikä ukko oli hänelle, mitä olivat hänen vanhempansa j.n.e.; sitte käski hän odottamaan ja poistui huoneisiin.

Hän viipyi siellä kymmenisen minuuttia, tai neljännestunninkin, ja mitä pitemmälle kului aika, sitä suuremmiksi kasvoivat taiteilijain epämääräiset, mutta houkuttelevat toiveet. Ukko jo kuiskasikin poikaselle, suojaten varovasti suutaan kämmenellä kuin kilvellä:

— No, Sergei, sattuipas onni, kuuleppa vain mitä sanon: minä, veliseni, tiedän kaikki. Kenties antaa jotain vaatetta tai jalkinetta. Se nyt on varma! —

Vihdoin astui rouva ulos parvekkelle, heitti ylhäältäpäin Sergein kurotettuun hattuun pienen valkoisen lantin ja poistui heti. Raha havaittiin vanhaksi, molemmilta puolin kuluneeksi ja lisäksi reiälliseksi kymmenkopekkaiseksi. Ukko kauan katseli sitä ymmällään. Hän oli jo astunut tielle ja kulkenut kauas huvilasta, mutta piti yhä kymmenkopekkaista kämmenellään, ikäänkuin punniten sitä.

— N-n-niin — Sukkelastipa kävi! — lausui hän, äkkiä pysähtyen. — Taidanpa sanoa — Ja me siinä, kolme pöllöpäätä, yritimme. Olisi edes mieluummin vaikkapa napin antanut. Sen saattaa ainakin ommella johonkin. Vaan mitä teen tällä roskalla? Rouvapa tietenkin ajattelee: Kyllä äijä sen yöllä jollekin sujahuttaa, noin pikkuhiljaa. Vaan eipäs, suuresti erehdytte, armollinen rouva. Lodyzhkin-vanhus ei rupea sellaisiin kataluuksiin. Niinpä! Kas tuossa on teidän kallisarvoinen kymmenkopekkaisenne! Tuossa!

Ja hän heitti suuttuneena ja ylpeänä pois rahan, joka heikosti kilahtain upposi tien valkoiseen tomuun.

Niin kulki vanhus pojan ja koiran kanssa kautta koko huvila-asutuksen, ja he valmistausivat jo laskeutumaan meren rantaan. Vasemmalla kädellä oli vielä yksi viimeinen huvila. Sitä ei näkynyt korkean valkoisen muurin takaa, jonka yli sisäpuolelta kohousi taaja rivi solakoita ja tomuttuneita pitkien mustien värttinöiden kaltaisia kypressejä. Vain leveästä, kummallisten leikkaustensa vuoksi pitsiä muistuttavasta portista saattoi nähdä kulman tuoretta, viheriän, kirkkaan silkin kaltaista nurmikkoa, pitkän kukkamaan ja kaukana taustalla umpinaisen, suoraan läpinäkyvän lehtikujan, jota ylt'yleensä peitti tuuhea viiniköynnös. Keskellä nurmikkoa seisoi puutarhuri, joka pitkästä letkusta kasteli ruusuja. Hän peitti torven suun sormellaan, ja tämän johdosta leikki aurinko lukemattomien pisarain suihkeessa kaikin sateenkaaren värein.

Ukko aikoi astua ohi, mutta katsoessaan porttia pysähtyi hän ällistyen.

— Vuotappa hetkinen, Sergei, huusi hän pojalle. Eikös vainen siellä liiku ihmisiä? Onpas se historia. Miten monta vuotta olenkin täältä kulkenut — eikä koskaan ihmissielua. Annas kuulua, veli Sergei!

— "Huvila Ystävyys, pääsy sivullisilta ankarasti kielletty" — luki Sergei päällekirjoituksen, joka oli taitavasti laadittu toiseen porttipylvääseen.

— Ystävyys? — — kysyi lukutaidoton ukko. — Kas — kas! Sehän se on se oikea sana — ystävyys. Koko päivän on onni meitä pettänyt, vaan tässäpä korvaamme vahingon. Sen tunnen vainulla, ikäänkuin metsäkoira. Arto, ici, koiran poika! Astu rohkeasti, Serjozha. Kysy sinä aina minulta, kyllä minä kaikki tiedän!

III

Puiston käytäville oli sirotettu tasaista karkeata soraa, joka narskahteli askelten alla, ja niitä reunustivat suuret vaaleanpunaiset raakunkuoret. Kukkasmaista kohosi eriväristen ruohojen muodostaman maton yläpuolelle kummallisia, kirkkaita kukkasia, joiden makea tuoksu levisi ilmaan. Suihkukaivoissa solisi ja loiskui läpikuultava vesi; kauniista kukkamaljakoista, jotka riippuivat ilmassa puitten välissä, riippui kiehkurain muotoisia köynnöskasveja, ja talon edessä, marmoripylvästen päässä, oli kaksi loistavaa peilipalloa, joista kuljeksiva seurue heijastui ylösalaisin, naurettavan näköisenä, taipuneena ja venyneenä.

Parvekkeen edessä oli suurehko tasaiseksi tallattu kenttä. Sergei levitti sille pienen mattonsa, ja ukko, asetettuaan posetiivin kepin nenään, hankkiusi jo vääntämään kampia, kun äkkiä odottamaton ja kummallinen näky kiinnitti puoleensa heidän huomionsa.

Parvekkeelle syöksähti sisähuoneista pommin tavoin kahdeksan- tai kymmenenvuotias poika, joka kirkui vihlovasti. Hän oli pienessä kevyessä meripojan puvussa, paljain käsivarsin ja polvin; vaaleat hiukset yltäänsä suurina kiharoina valuivat huolimattomasti hänen olkapäilleen — Pojan jälestä juoksi ulos vielä kuusi henkeä: kaksi esiliinoihin puettua naista; vanha paksu frakkipukuinen lakeija, ilman viiksiä ja leukapartaa — pitkä harmaa poskiparta vain oli hänellä; kuivahko, punatukkainen, punanenäinen ja siniruutuiseen leninkiin puettu neitsyt; nuori, sairaalloisen näköinen, mutta hyvin kaunis, vaaleansiniseen pitsinuttuun puettu rouva ja lopuksi paksu kaljupäinen herrasmies, jolla oli yllään raakasilkkinen puku ja nenällä kultasankaiset silmälasit. Kaikki olivat he hyvin kiihdyksissä, viittoivat käsillään, puhuivat äänekkäästi ja samalla kertaa ja töykkivät toisiaan. Saattoi heti arvata, että syynä heidän levottomuuteensa on merimiespukuinen poika, joka niin äkkiä oli lennähtänyt parvekkeelle.

Sillävälin heittäysi tämän sekasorron aiheuttaja lopettamatta sekunniksikaan vinkunaansa — täydestä vauhdista mahalleen kivipermannolle, kääntyi nopeasti selälleen ja ryhtyi suurella vimmalla hosumaan käsiään ja jalkojaan kaikille haaroille. Aikuiset hääräsivät hänen ympärillään. Vanha frakkipukuinen lakeija puristi rukoilevan näköisenä molemmat kätensä tärkkipaitaa vasten, ja hänen pitkä poskipartansa heilahteli hänen valittaen puhuessaan:

— Rakas nuoriherra! — Nikolai Apollonovitsh! — Älkää suvaitko katkeroittaa äitikullan mieltä — suvaitkaa nousta — Olkaa niin hyvä — juokaahan. Mikstuura on kovin makeaa, pelkkää siirappia. Suvaitkaa nousta pystyyn —

Esiliinoihin puetut naiset löivät käsiään yhteen ja sopottivat hyvin nopeasti, puhuen alamaisella ja pelästyneellä äänellä. Punanenäinen neitsyt huusi tehden traagillisia eleitä jotain hyvin liikuttavaa, mutta aivan käsittämätöntä, nähtävästi jollain ulkomaisella kielellä. Vakuuttavalla bassolla kehotteli poikaa kultalasinen herrasmies; tätä tehdessään hän taivutti päätään milloin puolelle, milloin toiselle ja levitteli arvokkaasti käsiään. Mutta kaunis, sairaalloinen rouva voihki sortuneella äänellä, painaen hienoa pitsiliinaa silmiään vasten.

— Ah, Trilly, ah, hyvä Jumala! — Enkelini, rukoilen sinua. Kuulehan toki, äiti sinua rukoilee. No, otahan nyt, ota lääke, saatpa nähdä, että sinun hetikohta tulee helpompi olla: paranee pieni vatsasi, ja pääkin. No, teehän se minun tähteni, minun iloni! No, tahdotko, Trilly, että äiti rupeaa polvilleen sinun eteesi? No katsos, nyt seison polvillani sinun edessäsi. Tahdotko, että lahjotan sinulle kultarahan? Kaksi kultarahaa? viisi kultarahaa, Trilly? Tahdotko elävän pikku aasin? Tahdotko elävän humman? Mutta sanokaahan toki hänelle jotain, tohtori! —

— Kuulkaapa, Trilly, olkaa toki mies, sanoi kumajavalla äänellä paksu lasiniekka herra.

— Ai-jai-jai-ja-a-a-a! — ulvoi poika, kiemurrellen pitkin parveketta ja vimmatusti sätköttäen jalkojaan.

Huolimatta äärimmäisestä kiihottuneisuudestaan pyrki hän kuitenkin osumaan koroillaan hänen ympärillään häärivien ihmisten vatsoihin ja käsiin, joita potkuja he kuitenkin sangen sukkelasti väittelivät.

Sergei, joka kauan uteliaana ja kummastuneena oli katsellut tätä kohtausta, töykkäsi hiljakseen vanhusta kylkeen.

— Ukko Lodyzkin, mikä hänen oikein on? — kysyi hän kuiskaten. — Eivät suinkaan aio häntä piiskata?

— No kaikkea vielä, piiskata — Sellainen itse kaikkia piiskaa. Onpa vain lellipoika. Sairas lie varmaan.

— Mielenvikainenko? — arvaili Sergei.

— Mistäs minä tiedän. Hiljaa! —

— Ai-jai-ja-a! Roistot! Pöllöt! — huusi tukehtuakseen poika, yhä äänekkäämmin ja äänekkäämmin.

— Alahan, Sergei. Minä tiedän! — määräsi äkkiä Lodyzhkin ja päättävän näköisenä ryhtyi kiertämään posetiivin kampia. Puistoon tulvailivat vanhanaikuisen galopin honottavat, käheät, väärät äänet. Kaikki parvekkeella olijat säpsähtivät äkkiä, yksin poikakin vaikeni muutamaksi sekunniksi.

— Ah, hyvä Jumala, he yhä enemmän kiihottavat Trilly-parkaa! — huudahti itkunsekaisella äänellä vaaleansiniseen nuttuun puettu rouva. — Ah, ajakaa ne pois, ajakaa pian pois! Ja tuo likainen koirakin on heidän seurassaan. Koirilla on aina sellaisia kauheita tauteja. Mitäs te siinä seisotte, Ivan, kuin muistopatsas?

Väsyneen näköisenä ja inholla hän heilautti nenäliinaansa taiteilijoita kohden, kuivahko neitsyt tuijotti hirmuisena, joku alkoi uhkaavasti sihistä — Frakkipukuinen mies vieri nopeasti ja pehmeästi parvekkeelta alas ja kauhun ilme kasvoillaan, käsivarret avarasti hajallaan, juoksi soittajan luo.

— M-mitä hävyttömyyttä tämä on! — kähisi hän pidätetyllä, pelästyneellä ja samalla kertaa käskevän vihaisella, kuiskaavalla äänellä. — Kuka on sallinut? Kun on päästänyt? Mars! Ulos!

— Posetiivi vaikeni surullisesti vikisten.

— Herra hyvä, sallikaa selittää teille — — alkoi hienotunteisesti ukko.

— Ei minkäänlaisia! Mars! — kuului frakkiniekan kurkusta vihellystä muistuttava ääni. Hänen paksut kasvonsa punastuivat äkkiä, ja silmät laajenivat uskomattoman suuriksi, ikäänkuin äkkiä pullistuivat ulos, ja alkoivat keränä pyöriä. Tämä oli niin kauheata että ukko tahtomattaan peräytyi kaksi askelta taaksepäin.

— Ala lähteä, Sergei, — hän sanoi vetäen kiireesti posetiivia selkäänsä — Mennään!

Mutta he eivät olleet ehtineet kymmenenkään askeleen päähän ennenkuin parvekkeelta kuului uusia huumaavia huutoja.

— Ai-jai-jai! Minulle! Ta-ahdon! A-a-a! Anna-a! Kutsukaa! Minulle!

— Mutta Trilly! — Ah, hyvä Jumala, Trilly! Ah, palauttakaa toki ne takaisin! — voihki hermostunut rouva. — Hyi, miten te kaikki olette älyttömiä! — Ivan, kuuletteko, että teille puhutaan? Kutsukaa heti nämä kerjäläiset! —

— Kuulkaa! Te! Hoi, miksikä teitä? Posetiivarit! Pyörtäkää! — huusi parvekkeelta muutama ääni.

Paksu lakeija, jonka poskiparta leyhki kummallekin puolen, syöksyi juoksemaan poistuvien taiteilijain jälestä, hypähdellen kuin suuri kumipallo.

— Pst! — Musikantit! Kuulkaahan, takaisin! — Takaisin! — hän huusi, hengästyneenä ja viittoen molemmilla käsillään. — Arvoisa vanhus, — hän sanoi, tarttuen vihdoin ukon hihaan, — pyörrä aisat ympäri! Herrasväki katsoo teidän pantomiinia. Vikkelään!

— N-noo, onpas asiat! — huokasi päätään pyörähyttäen ukko, mutta lähestyi kuitenkin parveketta, otti posetiivin selästään, kiinnitti sen eteensä kepin nenään ja alkoi soittaa galoppia samasta paikasta, jossa se juuri oli keskeytetty.

Hyörinä parvekkeella hiljeni. Rouva sekä poika ja kultalasinen herrasmies astuivat kaiteitten luo; toiset jäivät kunnioittavasti taustalle. Puiston syvyydestä tuli esiliinaan puettu puutarhuri ja asettui ukon lähelle seisomaan. Jostain esille puikahtanut talonmies asettui puutarhurin taakse. Hän oli valtavan suuri, parrakas mies, jolla oli synkät, kapeaotsaiset, rokonarpiset kasvot. Hän oli puettu uuteen vaaleanpunaiseen mekkopaitaan, jota pitkin kulki vinoriveinä suuria mustia pilkkuja.

Galopin käheitten, nikottavien sävelten kaikuessa Sergei levitti maahan pienen maton, riisui nopeasti jalastaan purjekankaiset housut (ne olivat ommellut vanhasta säkistä, ja takaa, leveimmältä kohdalta, niitä koristi neliskulmainen tehtaanmerkki), heitti yltään rikkinäisen takin ja jäi vanhanpuoleiseen kudottuun trikoopukuun, joka lukuisista paikoista huolimatta sujuvasti ympäröi hänen hoikkaa, mutta voimakasta ja notkeata vartaloaan. Hän oli jo aikuisia jäljittelemällä omaksunut aito-voimistelijan eleet. Hypätessään matolle hän juoksussa vei kädet huulilleen ja sitten leveällä teatterimaisella liikkeellä heilahutti ne sivuille, ikäänkuin lähettäen yleisölle kaksi kiihkeätä suukkosta.

Ukko väänsi toisella kädellään taukoamatta posetiivin kampia, kutsuen siitä esiin täräjäviä, yskiviä ääniä ja toisella heitti pojalle erilaisia esineitä, jotka tämä taitavasti sieppasi lennosta. Sergein temppuvarasto ei ollut suuri, mutta hän työskenteli hyvin, — "puhtaasti", kuten sanovat voimistelijat — ja mielellään. Hän heitti ylöspäin tyhjän olutpullon, niin että se muutaman kerran pyörähti ilmassa, ja äkkiä siepaten sen suulleen lautasen reunalle, piti sitä muutamia sekunteja tasapainossa; heitteli ilmaan neljää luupalloa, sekä myös kahta kynttilää, jotka hän yht'aikaa otti kynttiläjalkoihin; sitte leikki hän yhdellä kertaa kolmella eri esineellä, — viuhkalla, puisella sikarilla ja sateenvarjolla. Kaikki ne hän sai lentämään ilmassa, maahan koskematta, ja äkkiä, yht'aikaa, oli varjo pään päällä, sikari suussa ja viuhka leyhytteli keimailevasti kasvoja. Lopuksi Sergei itse muutaman kerran heitti kuperkeikkaa matolla, teki "sammakon", näytti "amerikkalaisen solmun" ja käveli hiukan käsillään. Tyhjennettyään koko "triksi"-varastonsa hän jälleen heitti yleisölle kaksi suukkosta ja lähestyi raskaasti hengittäen ukkoa, vuorottaakseen hänet posetiivia vääntämästä.

Nyt oli Arto'n vuoro. Koira tiesi tämän mainiosti, ja oli jo kauan kiihtyneenä hypännyt kaikin nelin jaloin ukkoa vasten, joka kylki edellä vääntäysi ulos olkaremmistä, ja haukkui häntä katkonaisesti ja hermostuneesti. Kuka tietää, kenties tahtoi älykäs villakoira täten ilmaista, että hänen mielestään on järjetöntä tehdä voimistelutemppuja, kun Réaumur osottaa 32 astetta varjossa? Mutta ukko Lodyzhkin veti viekkaan näköisenä selkänsä takaa ohuen kizil-puisen vavan. "Enkös sitä tiennyt!" haukahti Arto viimeisen kerran, ja laiskasti, uppiniskaisesti nousi se takajaloilleen, lakkaamatta tuijottaen räpyttävin silmin isäntäänsä.

— Palvele, Arto! Noin, noin, noin — — puhui vanhus, pitäen vapaa villakoiran pään päällä. Käänny ympäri. Noin. Käänny ympäri — Vielä, vielä — Tanssi, koiraseni, tanssi! — Istu! Mitä-ä? Etkö tahdo? Istu, sanon sulle. A-a — Kas noin! Katsoppa! Nyt tervehdä kunnianarvoisaa yleisöä. No! Arto! — korotti uhkaavasti äänensä Lodyzhkin.

"Hau!" haukahti inholla villakoira. Sitte katsoi se isäntäänsä, säälivästi räpyttäen silmiään, ja lisäsi vielä kahdesti hau! hau!

— Ei, eipä ymmärrä minua ukkoseni! — kuului tästä tyytymättömästä haukunnasta.

— Kas niin — se on toinen asia. Kohteliaisuus ennen kaikkea. No, ja nyt hyppäämme hiukan, — vanhus jatkoi, ojentaen vapaansa lähellä maata. — Allez! Äläs, veliseni, kieltäsi ulos pistä. Allez! — Hop! Mainiosti. No, vielä kerta, noch ein mal — allez! — hop! Allez! hop! Mainiosti, koiraseni. Kun tulemme kotiin, annan sulle porkkanaa. Niin! sinähän et syökään porkkanaa? Minä kun aivan unohdin. Otappa sitte minun silinterini ja pyydä herrasväeltä. Kenties he sinulle antavat jotain maukkaampaa.

Vanhus nosti koiran takajaloilleen ja pisti sen suuhun vanhan rasvaisen lippalakkinsa, jota hän niin hienon humoristisesti nimitti silinteriksi. Pitäen lakkia hampaissaan ja astuen keimaillen notkuvin jaloin Arto kulki parvekkeen luo. Sairaalloisen rouvan käsiin ilmestyi pieni helmiemosta tehty kukkaro. Kaikki ympärillä seisovat hymyilivät myötätuntoisesti.

— Mitä? Enkö sanonut sinulle? — kuiskasi kiusaten ukko, kääntyen Sergein puoleen. — Kysy sinä minulta: kyllä minä, veliseni, kaikki tiedän. Ei mitenkään ruplaa vähemmän.

Tällä hetkellä kajahti parvekkeelta niin kauhistavan terävä, melkein epäinhimillinen ulvonta, että Arto joutui hämilleen, pudotti suustaan lakin ja hypähdellen, häntä koipien välissä, katsoen pelokkaasti taakseen, syöksyi isäntänsä jalkojen juureen.

— Tahdo-o-o-n-a-a! kiljui jalkaa polkien kiharatukkainen poika. — Minulle! Tahdon! Koira-a-an! Trilly tahtoo ko-o-oi-ra-an —

— Ah, hyvä Jumala! Ah! Nikolai Apollonytsh — Rakas nuori herra! — Rauhotu, Trilly, rukoilen sinua! — rupesivat ihmiset jälleen hyörimään parvekkeella.

— Koira! Anna koira! Tahdon! Roistot, paholaiset, pöllöt! — huusi poika poissa suunniltaan.

— Mutta enkelini, älä kiihota itseäsi! — lepersi hänen ylleen kumartuen vaaleansiniseen nuttuun puettu rouva. — Sinä tahdot taputtaa koiraa? No hyvä, hyvä, kultaseni, heti. Tohtori, mitä arvelette, saako Trilly taputtaa tätä koiraa?

— Yleensä puhuen, en kehottaisi, — sanoi puhuteltu levittäen kätensä, — mutta jos on luotettava desinfektsioni, esimerkiksi boorihapolla tai heikolla karboliliuoksella, ni-iin — yleensä —

— Ko-oira-a!

— Heti, suloni, heti. Siispä me, tohtori, käskemme pestä sen boorihapolla ja silloin — Mutta Trilly, älähän ole niin kiihottunut! Vanhus, tuokaa, tehkää hyvin, koiranne tänne. Älkää peljätkö, teille maksetaan. Vaan kuulkaahan, eihän se ole sairas? Tarkotukseni on kysyä, eihän se ole vesikauhuinen? Tai kenties sillä on echinokokkeja?

— En tahdo taputtaa, en tahdo! — ulvoi Trilly, päästäen suustaan ja nenästään kuplia. — Tahdon kokonaan! — Pöllöt, paholaiset! — Kokonaan minulle! Tahdon itse leikkiä… Ainaiseksi!

— Kuulkaa vanhus, tulkaahan tänne, — huusi rouva koettaen saada äänensä kuuluville. — Ah, Trilly, sinä tapat äidin huudollasi. Ja miksi laskettiinkaan nämä musikantit! No, mutta tulkaahan toki lähemmäksi, vielä lähemmäksi!… vielä, ettekö kuule mitä sanotaan! Kas niin — Ah, älä toki suutu, Trilly, äiti tekee kaikki mitä tahdot. Rukoilen sinua. Miss, rauhoittakaa toki vihdoinkin lapsi — Tohtori, pyydän teitä — Paljonko sitte tahdot, vanhus?

Ukko otti lakin päästään. Hänen kasvoilleen tuli kunnioittava ilme.

— Mitä teidän armonne suvaitsee antaa, rouva, teidän korkeaylhäisyytenne… Me olemme pikkueläjiä, otamme kiitollisesti vastaan jokaisen lahjan — Kait ette itse tee vääryyttä ukolle —

— Ah, miten tolkuton te olette! Trilly, sinun pikku kurkkuasi pakottaa. Tajutkaahan toki, että koira on teidän, eikä minun. No, kuinka paljon? Kymmenen? Viisitoista? Kaksikymmentä?

— A-a-a! Ta-ahdon! Antakaa koira, antakaa koira, — rääkyi poika, potkien lakeijan pyöreätä vatsaa.

— Tuota noin — suokaa anteeksi, teidän kirkkautenne, — änkytti Lodyzhkin. — Minä olen vanha ja höperö ihminen — En minä heti ymmärrä — ja lisäksi olen vähän kuuronlainen — se on, mitenkäs te suvaitsette sanoa?… Koirasta? —

— Ah, hyvä Jumala!… Te nähtävästi tahallanne tekeydytte idiootiksi? — tulistui rouva. — Hoitaja, antakaa kiiruusti Trillylle vettä! Minä kysyn teiltä venäjäksi, paljostako tahdotte myydä koiranne. Ymmärrättekö, koiranne, koiran —

— Koiran! — Ko-oira-an! ulvoi entistään äänekkäämmin poika.

Lodyzhkin loukkaantui ja painoi lakin päähänsä.

— En minä, hyvä rouva, myy koiria, — hän sanoi kylmästi ja arvokkaasti. — Ja tämä koira, armollinen rouva, saattaa sanoa, meidät molemmat — hän osotti peukalollaan olkansa yli Sergeitä — meidät molemmat pitää ruuassa, juomassa ja vaatteissa. Eikä se ole mitenkään mahdollista, että niinkuin esimerkiksi myydä.

Trilly sillä välin huusi läpitunkevasti kuin veturin pilli. Hänelle tarjottiin vesilasi, mutta hän läiskäytti sen raivostuneena opettajattaren kasvoille.

— Mutta kuulkaahan toki, mieletön vanhus! — Ei ole esinettä, jota ei myytäisi, — puhui itsepintaisesti rouva, painaen kämmenillään ohimoitansa. — Miss, kuivatkaa kiiruusti kasvonne ja antakaa minulle migreniinini. Ehkä koiranne maksaa sata ruplaa! No, kaksisataa? Kolmesataa? No mutta vastatkaa toki, pölkky! Tohtori, sanokaa hänelle jotain, Jumalan tähden.

— Ala lähteä, Sergei, — Lodyzhkin synkästi murahti. Pölk-ky — Arto, tule tänne! —

— He-ei, varroppa, hyvä mies, — huusi käskevää basso-ääntään venyttäen paksu kultalasinen herrasmies. — Parempi kun et konstailisi, ystävä hyvä, sanon sinulle. Koirastasi on kymmenen ruplaa hyvä hinta ja sinustakin vielä kaupan päälle — Ajattelehan, aasi, miten paljon sinulle tarjotaan!

— Kiitän teitä nöyrimmästi, herra, vaan kuitenkin — — Lodyzhkin heitti rykien posetiivin selkäänsä. Vaan ei se asia mitenkään käy, että niinkuin myydä. Etsikää te mieluummin joku muu koira — Jääkää hyvästi — Sergei, käy edellä.

— Entä onko sulla passi? — tohtori äkkiä uhkaavasti mylvähti. — Kyllä minä teidät, kanaljat tunnen!

— Talonmies! Semjon! Ajakaa niitä! — huusi vihan murtamin kasvoin rouva.

Synkkä talonmies vaaleanpunaisessa paidassa lähestyi pahaa ennustavin katsein taiteilijoita. Parvekkeella syntyi kauhea, moniääninen meteli: täyttä kurkkua mylvi Trilly, hänen äitinsä voihki, hoitajatar yhdessä alihoitajattaren kanssa supisivat nopeasti, ja tohtori pörisi sakealla bassollaan kuin kiukkuinen paarma. Mutta ukko ja Sergei eivät enää joutaneet katsomaan miten tämä kaikki loppuisi. Aika tavalla pelästyneen villakoiran edeltäminä he melkein juoksujalkaa riensivät portille. Ja heitä seurasi talonmies, töykkäillen vanhusta takaapäin, posetiiviin, ja puhui uhkaavalla äänellä:

— Kuljeksitte täällä, kiertäjät! Kiitä vielä Jumalaa, ettet saa selkääsi, vanha kränä. Vaan toiste kun tulet, niin tiedäppäs etten kursaile kanssasi, puristan niskaharjaksista ja raahaan herra nimismiehen luo. Maankiertäjät!

Pitkän aikaa vanhus ja poika kulkivat ääneti, mutta yht'äkkiä, ikäänkuin sopimuksesta, he katsahtivat toisiinsa ja purskahtivat nauruun: ensin alkoi nauraa Sergei, ja sitten, häneen katsoen, mutta hiukan hämillään hymähti myös Lodyzhkin.

— Mitä, ukko Lodyzhkin? Sinä kaikki tiedät? Sergei häntä kavalasti kiusasi.

— N-niin, veli. Jouduimmepas me kiikkiin, — sanoi päätään puistaen vanha soittaja. Vaan olipas se käärmeellinen poikaviikari — Mitenkäs he hänet ovat sellaiseksi kasvattaneet, hitto hänet periköön? Sanokaahan: kaksikymmentäviisi ihmistä hänen ympärillään tansseja tanssii. No toki, jos minä määrätä saisin, kyllä minä hälle iitä näyttäisin. Anna, sanoo, koira. Entäs sitte? Jos kuutakin taivaalta alkaa tehdä mieli, niin anna hälle kuukin? Tulehan tänne, Arto, tulehan koiraseni. No jopas tänään päivä sattui. Merkillistä.

— Päivistä paras! — jatkoi pistelyään Sergei. Yksi rouva lahjotti vaatetta, toinen antoi ruplan. Kaikki sinä, ukko Lodyzhkin, edeltäkäsin tiedät.

— Vaan sinäpä ole hiljemmällä, vekara, — väisti ukko hyvänsuovasta. — Muistatko, miten laputit talonmiestä pakoon? Luulinpa, etten sinua saavuttaisi. Se on vakava mies, se talonmies.

Poistuttuaan puistosta kuljeksiva seurue laskeusi jyrkkää, lohkeilevaa polkua meren rantaan. Täällä vuoret hiukan perääntyivät, jättäen tilaa kapealle, lakealle vyöhykkeelle, jota peittivät tasaiset, mainingin pyöristämät kivet. Näitä vasten nyt meri hiljaa solisten hyväilevästi loiskui. Viitisentoista sylen päässä rannasta pyöriskelivät vedessä delfiinit, pistäen siitä hetkeksi näkyviin lihavat, pyöreät selkänsä. Kaukana taivaanrannalla, siellä, missä meren vaaleansinistä atlasta reunusti tummansininen samettinauha, seisoivat liikkumattomina kalastajavenheitten solakat, auringonvalosta hiukan punertavat purjeet.

— Tässäpä me uimme, ukko Lodyzhkin, — sanoi Sergei päättävästi. Kulkiessaan oli hän jo ennättänyt riisua housut yltään, hypäten milloin toisella, milloin toisella jalalla. — Annas kun autan sinua ottamaan urut selästä.

Hän riisuutui nopeasti, läiskähytti alastonta, päivän ruskeaksi polttamaa ruumistaan ja heittäysi veteen, kohottaen ympärilleen kohisevia vaahtokuohuja.

Ukko riisuutui verkalleen. Kädellä suojaten silmiään auringolta ja tiirottaen, hän katseli Sergeitä hellivästi hymyten.

"Kyllä se siitä vielä poikanen kasvaa", — Lodyzhkin ajatteli, — "vaikkapa vain luisevakin on — kas kun kaikki kylkiluutkin näkyvät, vaan tuleepa hänestä kuitenkin vankka poika".

— Hoi, Serjozhka! Älä sinä kovin etäälle ui. Merisika vie.

— Vaan minäpä sitä hännästä! — Sergei kaukaa huusi.

Ukko seisoi kauan päivänpaisteessa, kainaloltaan pidellen. Veteen hän astui hyvin varoen ja kasteli huolellisesti punaisen kaljun päälakensa ja sisäänpainuneet kylkensä, ennenkuin sukelsi. Hänen ruumiinsa oli kellertävä, raihnainen ja voimaton, jalat hämmästyttävän hoikat ja selkä esiinpistävine terävine lapaluineen oli käyristynyt monivuotisesta posetiivin kantamisesta.

— Ukko Lodyzhkin, katso! — huusi Sergei.

Hän pyörähti ympäri vedessä, heittäen jalat pään yli. Ukko, joka jo oli astunut veteen vyötäisiä myöten ja istuutunut siihen autuaasti rykien, huusi hätäisenä:

— No, äläpäs konstaile, porsas. Katsohan! Minä s-sinut!

Arto haukkui vimmatusti ja laukkasi pitkin rantaa. Hänet teki levottomaksi se, että poika oli uinut niin kauas. "Mitä hyödyttää näytellä rohkeuttaan?" haukkui villakoira kiihtyneesti. — "Kun on maa, niin käy sitä. Se on paljon varmempaa."

Se itsekin oli menemäisillään veteen rintaa myöten ja pari kolme kertaa lipoi sitä kielellään. Mutta suolainen vesi ei sitä miellyttänyt, ja kevyet laineet, jotka solisivat rantasomerikkoa vasten, pelottivat sitä; se hypähti rannalle ja ryhtyi jälleen haukkumaan Sergeitä. "Mitä hyödyttävät nuo tuhmat konstit? Istuisit rannalla, vanhuksen vieressä. Oh, miten paljon huolta tuo poikavekara tuottaa!"

— Hei, Serjozha, tulehan todella pois, jo riittää! vanhus kutsui.

— Heti, ukko Lodyzhkin, — poika vastasi. — Katsohan, kun uin niinkuin höyrylaiva. U-u-u-uh!

Vihdoinkin hän ui rantaan, mutta ennenkuin pukeutui, tarttui hän käsin Arto'hon ja palattuaan sen kanssa mereen, heitti sen kauas veteen. Koira lähti heti uimaan takaisin, pitäen veden päällä vain kuonoaan ja kelluvia korviaan, pärskyen äänekkäästi ja loukkaantuneesti. Hypättyään kuivalle maalle se puisti koko ruumistaan, ja pilvittäin pisaroita suihki ukon ja Sergein päälle.

— Varroppa, Serjozha, eihän ne suinkaan meille? Lodyzhkin sanoi, tuijottaen ylöspäin, vuorta kohti.

Polkua pitkin laskeusi nopeasti, huutaen käsittämättömiä sanoja ja viittoen käsillään, tuo samainen synkkä talonmies vaalean punaisine, mustapilkkuisine paitoineen, joka neljännestunti sitten oli karkottanut vaeltavan seurueen huvilasta.

— Mitä hän tahtoo? — kysyi ukko hämmästyen.

IV

Talonmies jatkoi huutamistaan, juosten alas kömpelöä ravia, jolloin hänen paidanhihansa hulmusivat tuulessa ja povipuoli pullistui kuin purje.

— O-ho-hoo… Vartokaa hetkinen! —

— Kunpa sinä kastuisit etkä kuivuisi, — Lodyzhkin vihaisesti murahti. — Sen se taas Artoshkan tähden tulee meidän luoksi.

— Annappa, ukko, niin pehmitämme hänet! — Sergei rohkeasti ehdotti.

— Olehan siinä alallasi — Ja mitä väkeä he ovatkaan — Herra varjelkoon —

— Te, tuota, kuulkaahan — — alkoi jo kaukaa hengästynyt talonmies. — Myyttekö sen koiran, vai mitä? No kun ei se herraspoika mistään asetu. Mölisee kuin vasikka. "Anna ja anna koira" — Rouva lähetti, osta, sanoo, maksoi mitä hyvänsä.

— Siinä se sinun rouvasi teki koko tyhmästi! — suuttui äkkiä Lodyzhkin, joka täällä rannalla tunsi olevansa paljon varmempi kuin vieraassa huvilassa. — Ja mikäs rouva se mulle on? Sinulle se ehkä on rouva, vaan minä välitän viis. Ja olehan hyvä — pyydän sinua — Lähde sinä pois meidän luota, Kristuksen tähden — äläkä tungettele.

Vaan talonmies ei vaimentunut. Hän istui kiville, vanhuksen viereen ja puhui, töykkien kömpelösti sormillaan eteensä.

— Vaan ymmärrä sinä, pöllö ihminen —

— Pöllöltäpä kuulen, — ukko tyvenesti katkaisi.

— Maltahan… en minä sitä sen tähden — Katsos, onhan se todella kuin mikä takiainen — Ajatteleppa: no mitä merkitsee sulle koira. Valitsit toisen pennun, opetit seisomaan takajaloillaan, niin siinä on sulle koira uudelleen. No, enkö puhu oikein? Hä?

Ukko kiinnitti tarkkaan housuremmiään. Talonmiehen itsepintaisiin kysymyksiin hän vastasi teeskennellyn välinpitämättömästi:

— Höpise edelleen — Minä sitte kerrallaan sinulle vastaan.

— Vaan tuossapa, veliseni, on heti numero! — intoili talonmies. — Kaksi tai kolmekin sataa ruplaa yhdellä kertaa! No, minulle tietysti hiukan vaivoista — Vaan ajatteles toki: kolme satasta! Sillähän voi kerrassa avata kauppapuodin —

Näin puhuessaan talonmies veti taskustaan makkaranpalan ja heitti sen villakoiralle. Arto sieppasi sen lennosta, nielaisi kerrassa ja alkoi liehakoiden heiluttaa häntäänsä.

— Joko olet lopettanut? — Lodyzhkin lyhyesti kysyi.

— Eihän siinä ole pitkiäkään lopettamisia. Anna koira ja kättä päälle.

— Ka-as niin, — ukko pilkallisesti venytteli. — Ettäkö siis myydä koira?

— Niinpä tietenkin myydä. Mitä te vielä tarvitsette? Se kun se meidän herraspoika on sellainen hullaantunut. Jos mitä mieli teki, niin kääntää koko talon ylösalaisin. Anna — ja kaikki siinä. Näin on vielä isän poissa ollessa, vaan kun isä on läsnä — pyhimykset auttakoot! — kaikki käyvät päällään. Meidän herra on insinööri, herra Oboljaninov, kenties olette kuullut? He rakentavat rautateitä kaikkialla Venäjällä. Miljonääri! Ja poika-pahanen on meillä vain yksi. Ja niinpä se juonittelee. Tahdon elävän ponin — kas tuossa poni. Tahdon veneen — kas tuossa sulle paras vene. Niinkuin on, ei mitään, ei mitään kielletä —

— Entäs kuuta?

— Tuota noin missä mielessä?

— Sanon, että eikös se koskaan ole kuuta taivaalta tahtonut?

— No jo on suu — keksitpä sanoa — kuuta! hämäytyi talonmies. — Siispä sovimme asiasta, vai miten, hyvä mies?

Ukko, joka tällä hetkellä jo oli ennättänyt kiskoa ylleen ruskean, hihoista vihertyneen takin, ojentausi ylpeästi, mikäli hänen alati käyrä selkänsä salli.

— Yhden asian sinulle sanon, nuori mies, — hän alkoi juhlallisesti. — Esimerkiksi, jos sinulla olisi veli, tai sanokaamme ystävä, joka niinmuodoin hamasta lapsuudesta… Maltahan, ystäväiseni, älä turhaan syötä makkaraa koiralle — syö mieluummin itse — et sinä sitä sillä lahjo. Sanon, että jos sinulla olisi kaikkein uskollisin ystävä — joka lapsuudesta — Niin kuinka paljosta sinä hänet, esimerkiksi, möisit?

— Jopa keksit verrata! —

— No niin vertasinkin. Niin sanokin herrallesi, joka rakentaa rautateitä, — korotti äänensä ukko. — Niin sanokin: ei kaikkea, sano, myydä, mitä ostetaan. Niin! Ole sinä mieluummin silittämättä koiraa, ei siitä mitään lähde. Arto, tule tänne, koiran poika, minä s-sinut! Sergei, ala lähteä.

— Vanha pöllö sinä olet, — ei talonmies enää voinut pidättyä sanomasta.

— Pöllöpä, ja syntymästä asti, vaan sinä olet konna, Juudas, sielusi myynyt, — Lodyzhkin haukkui. — Kun näe kenraalskasi, niin tervehdä häntä, ja sano: meikäläisiltä rakkaudella alamainen tervehdys. Kääri matto kokoon, Sergei! O-oh, selkääni! Mennään.

— Ni-inkö, siis! — talonmies paljon merkitsevästi venytti.

— Se viekää! — ukko ärsyttävästi vastasi.

Taiteilijat läksivät taivaltamaan meren rantaa pitkin jälleen samaa tietä ylös. Katsahdettuaan sattumalta taakseen Sergei huomasi, että talonmies heitä seuraa. Hän näytti miettivältä ja synkältä. Hän kynsi keskittyneesti kaikin viisin sormin karvaista punaista niskaansa silmille valuneen lakin alta.

V

Ukko Lodyzhkin oli jo kauan aikaa sitte pannut merkille erään nurkan Mishoran ja Alupkan välillä, alemman tien alapuolella, missä saattoi mainiosti suurustaa. Sinne hän veikin matkatoverinsa. Lähellä siltaa, joka kulki kohisevan ja likaisen vuoripuron yli, pulppusi maasta, kiveräin tammien ja tuuhean pähkinäpensaikon varjossa poriseva, kylmä vesisuihku. Se oli maahan uurtanut pyöreän matalan lähteen, josta se juoksi puroon ruohikossa elohopean tavoin kiiltävänä käärmeenä. Tämän lähteen partaalla saattoi aina aamuin illoin tavata hurskaita turkkilaisia, jotka joivat vettä ja suorittivat pyhiä peseytymisiään.

— Syntimme ovat raskaat, ja varastot niukat, sanoi ukko, istuutuen katveeseen pähkinäpuun alle. No, Serjozha; Herra siunaa ruoka!

Hän otti palttinapussista esiin leivän, kymmenisen punaisia tomaatteja, kappaleen bessarabialaista "brynza"-juustoa ja pullon oliivi-öljyä. Suola oli hänellä käärittynä epäilyttävän puhtaan rievun solmuun. Ennen ateriaa ukko kauan teki ristinmerkkejä ja supisi jotain. Sitte hän mursi leivänkannikan kolmeen erisuureen osaan: yhden, kaikkein suurimman, hän ojensi Sergeille (poika kasvaa — hänen täytyy syödä), toisen, pienemmän, jätti villakoiraa varten, ja otti itse kaikkein pienimmän.

— Nimeen Isän ja Pojan. Kaikkein silmät vartioitsevat Sinua, Herra, — hän kuiskasi, kiireesti jakaen annokset ja valellen niitä öljyllä pullosta. — Syö, Serjozha!

Kiirehtimättä, verkalleen ja ääneti, kuten syövät todelliset työntekijät, he kävivät käsiksi vaatimattomaan ateriaansa. Kuului vain kolmen leukaparin käynti. Arto söi osansa syrjässä, ojentautuen vatsalleen ja laskien molemmat etukäpälänsä leivän päälle. Ukko ja Sergei vuoroin kastoivat suolaan kypsiä tomaatteja, joista valui heidän huulilleen ja käsilleen veripunainen mehu, ja söivät paineeksi juustoa ja leipää. Syötyään kyllikseen he joivat vettä, pitäen lähteen suihkun alla läkkituoppia. Vesi oli läpinäkyvää, erinomaisen hyvänmakuista ja niin kylmää, että tuoppi siitä ulkopuolelta hiestyikin. Päivän helle ja pitkä matka olivat uuvuttaneet taiteilijoita, jotka olivat tänään nousseet päivän sarastaessa. Ukon silmät painautuivat umpeen. Sergei haukotteli ja venyttelihe.

— Mitä, veliseni, pannaankos hetkiseksi maata? ukko kysyi. — Annas kun juon vettä viimeisen kerran. Oh, hyvää on! — rykäisi hän poistaen tuopin huuliltaan ja raskaasti hengähtäen, kirkkaiden pisaroiden juostessa hänen viiksiään ja leukapartaansa pitkin. — Jos olisin tsaari, niin joisin yhä vain tätä vettä aamusta iltaan! Arto, ici, tänne! No hyvä, Jumala on ruokkinut eikä kukaan ole nähnyt, ja jos lie nähnyt, ei pahaa tehnyt — Oh-hoh-hoooh-oo!

Ukko ja poika laskeutuivat vieretysten ruohikkoon maata, levittäen vanhat takkinsa päänalusiksi. Heidän päittensä päällä kohisi kiveräin, laajaoksaisten tammien tumma lehvikkö. Sen lomitse siinsi kirkas vaalean sininen taivas. Puro, joka juoksi kiveltä toiselle, solisi yksitoikkoisesti ja houkuttelevasti, ikäänkuin lumoten jotakin nukuttavalla leperryksellään. Ukko kääntelihe jonkun aikaa, ryki ja puheli jotain, mutta Sergeistä tuntui että hänen äänensä kaikuu jostain pehmeästä ja unisesta etäisyydestä, ja sanat olivat käsittämättömiä, kuin sadussa.

— Ensi työkseni ostan sinulle puvun: vaaleanpunaisen, kultakoristeisen trikoon — sekä vaaleanpunaiset atlas-tohvelit — Kiovassa, Harjkovissa tai esimerkiksi, sanokaamme, Odessan kaupungissa — voi minkälaisia sirkuksia siellä on, veliseni! — Lyhtyjä lukematon paljous — sähkö se vain palaa — Kansaa on ehkä viitisen tuhatta, tai enemmänkin — mistäs minä tiedän? Keksimme sinulle ehdottomasti italialaisen nimen. Mikä nimi se on, Jestifejev? tai sanokaamme Lodyzhkin? Pelkkää roskaa — ei siinä ole mitään mielikuvitusta. Vaan ilmoituksissa me sinut ristimme Antonioksi, tai esimerkiksi — hyvä niinkin — Enricoksi tai Alfonsoksi.

Enempää ei poika enää kuullut. Lempeä ja suloinen uinailu valtasi hänet, kahlehtien ja riuduttaen hänen ruumistaan. Nukahti ukkokin, kadotettuaan äkkiä päivällisen jälkeisten mieliajatustensa langan Sergein tulevaisuudesta sirkuksessa. Kerran hänestä tuntui läpi unen, että Arto jollekin murajaa. Silmänräpäykseksi hänen pimentyneessä päässään välähti puolitiedoton ja hätäinen muisto äskeisestä punapaitaisesta talonmiehestä, mutta unen, väsymyksen ja helteen uuvuttamana hän ei saattanut nousta, vaan ainoastaan laiskasti, suljetuin silmin hän huusi koiraa:

— Arto — minne? Minä s-sinut, kulkurin!

Mutta hänen ajatuksensa sekaantuivat heti ja hajosivat raskaisiin ja muodottomiin näkemyksiin.

* * * * *

Ukon herätti Sergein ääni. Poika juoksi edestakaisin puron toista puolta, vihelsi läpitunkevasti ja huusi kovaa, levottomana ja pelästyneenä:

— Arto, ici! Takaisin! Fiuu, uu, uu! Arto, takaisin!

— Mitä sinä ulvot, Sergei? — kysyi Lodyzhkin tyytymättömänä vaivalloisesti ojentaen puutunutta kättään.

— No kun olemme nukkuneet pois koiran! — vastasi poika tylysti ja äkäisellä äänellä. — Koira on kadonnut.

Hän vihelsi kimakasti ja huusi vielä kerran pitkään: — Arto-o-o!

— Joutavia sinä luulet! — kyllä se palaa, — ukko sanoi. Mutta kuitenkin hän nousi kiireesti seisaalleen ja alkoi huutaa koiraa vihaisella, unesta käheällä vanhuksen falsetti-äänellä.

— Arto, tänne, koiran poika! —

Hän juoksi kiirehtien, pienin, kompastelevin askelin sillan yli ja nousi ylös viertotietä pitkin, kutsuen keskeymättä koiraa. Hänen edessään näkyi puolen virstan matkan tasainen, kirkkaan-valkea maantien sarka, mutta sillä ei näkynyt yhtään olentoa, ei yhtään varjoa.

— Arto! Ar-to-shenj-ka! — alkoi ukko valittaen ulvoa. Mutta äkkiä hän pysähtyi, kumartui lähelle maata ja istuutui kyykkysilleen.

— N-niin, niin ne on asiat — lausui vanhus painuneella äänellä. — Sergei! Serjozha, tulehan tänne.

— No mitä siellä nyt vielä on! — vastasi tylysti poika lähestyen Lodyzhkinia. — Löysitkö eilispäivän?

— Serjozha… Mitä tämä on? kas tämä, mitä se on? Käsitätkö? — ukko tuskin kuuluvasti kyseli.

Hän katsoi poikaa surkein hämääntynein silmin, ja hänen kätensä, joka osotti maata, liikkui joka taholle.

Tien valkoisessa tomussa makasi jokseenkin suuri puoleksisyöty makkaranpala, ja sen vieressä näkyi kaikkialla maahan painuneita koirankäpäläin jälkiä.

— Vei toki, roisto, koiran! — sopersi pelokkaasti ukko, yhä kyykkysillään istuen. — Hän se sen — onhan asia selvä — Muistatko, kun hän äskettäin meren rannalla alituiseen sitä makkarataan syötteli.

— Asia on selvä, — toisti Sergei synkästi ja vihaisesti.

Ukon avartuneet silmät täyttyivät äkkiä suurista kyynelistä ja alkoivat nopeasti räpättää. Hän peitti ne käsillään.

— Mitäs me nyt teemme, Serjozhenjka? Hä? Mitäs me nyt teemme? — vanhus kyseli, heiluen edestakaisin ja avuttomasti nyyhkyttäen.

— Mitä tehdä — Mitä tehdä! — matki häntä vihaisesti Sergei. — Nouse, ukko Lodyzhkin, lähtään! —

— Lähdetään, — vanhus toisti alakuloisesti ja nöyrästi, nousten maasta. — No mitäs, lähdetäänkö, Serjozhenjka?

Sergei, jonka kärsivällisyys loppui, huusi ukolle kuin pikkulapselle:

— Heitä sinä, vanhus, narrinkonstit. Missä sitä tosiaan on nähty, jotta vieraita koiria luokseen maanitella? Mitä sinä räpätät silmiäsi minua kohden? Enkö puhu totta? Lähdemme suoraan ja sanomme: "Anna koira takaisin!" Ja ellei, niin rauhan tuomarin luo, siinä koko juttu.

— Rauhantuomarin luo — niin — tietysti — Niin todella, rauhantuomarin luo — — Lodyzhkin toisti mielettömästi ja katkerasti hymyten. Mutta hänen silmänsä liikkuivat pelokkaasti ja hätääntyneesti. Rauhantuomarin luo — niin — Vaan kuulehan, Serjozhenjka… ei se asia luonnistu — että rauhantuomarin luo —

— Miten niin ei luonnistu? Laki on sama kaikille. Mitäs heitä hampaisiin katsoa? — poika kärsimättömästi keskeytti.

— Et sinä, Serjozha, sitä — älä suutu minulle. Emme me voi koiraa palauttaa. — Ukko alenti äänensä salaperäisesti. — Passin tähden minä pelkään. Kuulitko mitä se äskeinen herra sanoi? Kysyi: "vaan onko sinulla passia?" Kas siinä se on historia. Vaan minulla, ukon kasvoille tuli pelokas ilme ja hän kuiskasi tuskin kuuluvasti, — vaan minulla, Serjozha, on vieras passi.

— Miten niin vieras?

— Siinäpä se, vieras se on. Omani hukkasin Taganrogissa, tai kenties se minulta varastettiin. Pari vuotta minä sitten harhailin: piilouduin, annoin lahjuksia, kirjottelin anomuksia — Vihdoin huomaan, etten mitenkään mahda, elän kuin jänis ikään — jokaista pelkään. En saanut rauhaa yhtään. Vaan siellä Odessassa, yömajassa, sattui tielle eräs kreikkalainen. "Se on, sanoo, tyhjä asia. — Pane, sanoo, vanhus pöydälle kaksikymmentäviisi ruplaa, niin hankin sinulle passin iäksesi." Tuumailin minä sinne tänne. Oh, ajattelen, joudunpa tästä perikatoon. Anna, sanon. Ja siitä ajasta, hyvä poika, minä elelenkin vieraalla passilla.

— Oi, ukko, ukko — Serjozha huokasi syvään kyyneleet kurkussa. — Kovin on minun sääli koiraa — Kun on niin kovin hyvä se koira.

— Serjozhenjka rakas! — vanhus sanoi, ojentaen hänelle vapisevat kätensä. — Kunpa minulla vain olisi oikea passi, en suinkaan minä siihen katsoisi, että ovat kenraaleja? Kurkkuun kävisin kiinni! — "Kuinka niin? Sallikaa! Mikä täysi oikeus teillä on varastaa vieraita koiria? Mikä se semmonen laki on?" Vaan nytpä nousi tiemme pystyyn, Serjozha. Jos menen poliisikamariin niin ensi töikseen "Anna passi! Sinäkö se olet samaralainen porvari Martyn Lodyzhkin?" — Minä, teidän korkeasukuisuutenne. Vaan minäpä, veliseni, en ole Lodyzhkin ensinkään enkä porvari, vaan talonpoika, Ivan Dudkin. Vaan kuka se on se Lodyzhkin — Herra yksin hänet tietää. Mistä minä tiedän, ehkä lie joku varasheittiö? tai karannut kuritusvanki? tai kenties murhamieskin? Ei, Serjozha, emme me tässä voi mitään — Ei mitään, Serjozha.

Ukon ääni katkesi nyyhkytyksiin. Kyyneleet alkoivat jälleen valua pitkin syviä, päivän ruskeiksi paahtamia ryppyjä. Sergei, joka oli kuunnellut heikentynyttä vanhusta ääneti, jyrkästi yhteen vedetyin kulmakarvoin, liikutuksesta kalpeana, tarttui äkkiä häneen kainaloiden alta ja alkoi nostaa.

— Mennään, ukko, — hän sanoi käskevästi ja samalla kertaa lempeästi. — Hitto vieköön passin, mennään! Emmehän voi yöpyä valtatiellä.

— Hyvä, rakas poika, — vanhus puhui, vavisten koko ruumiiltaan. — Se kun oli niin soma koira — Se meidän Artoshenjka — Toista sellaista emme saa —

— Hyvä, hyvä — Nouse, — määräili Serjozha. Annas kun edes puhdistan sinut pölystä. Aivanhan sinä, ukko, olet hapantunut.

Tänä päivänä eivät taiteilijat enää työskennelleet. Nuoresta iästään huolimatta Sergei hyvin ymmärsi tämän kauhean "passi"-sanan kohtalokkaan merkityksen. Siksi hän ei enää vaatinut Arto'n etsimistä, ei rauhantuomarin puoleen kääntymistä eikä muita jyrkkiä keinoja. Mutta hänen astuessaan ukon rinnalla yömajaa kohti ei hänen kasvoiltaan väistynyt uusi, itsepintainen ja keskittynyt ilme, ikäänkuin olisi hän mielessään päättänyt jotain erinomaisen vakavaa ja suurta.

Tekemättä sopimusta asiasta, mutta nähtävästi saman salaisen vaikuttimen johdosta he tahallaan tekivät melko mutkan vielä kerran kulkeakseen "Ystävyyden" ohi. Portin edessä he viivyttelivät kotvasen, hämärästi toivoen näkevänsä Arto'n tai edes kaukaa kuulevansa sen haukuntaa.

Mutta suuremmoisen huvilan leikkauksilla varustetut portit pysyivät tiiviisti suljettuina, ja siimeisessä puutarhassa vallitsi solakoiden, surullisten kypressien alla ankara, järkkymätön, juhlallinen hiljaisuus.

— Her-ras-vä-ki! — lausui vanhus sähäjävällä äänellä, keskittäen siihen sanaan koko jäytävän katkeruuden, joka täytti hänen sydämensä.

— Anna olla, mennään, — käski tylysti poika ja veti matkatoveriaan hihasta.

— Serjozhenjka, ehkäpä Artoshka vielä karkaa heiltä? — lausui ukko jälleen äkkiä nyyhkyttäen. — Hä? Miten luulet, hyvä poika?

Mutta poika ei vastannut vanhukselle. Hän astui eteenpäin pitkin, lujin askelin. Hänen silmänsä katsoivat itsepintaisesti alas tiehen, ja kapeat kulmakarvat lähestyivät vihaisesti nenänjuurta.

VI

Äänettöminä he saapuivat Alupkaan. Ukko ryki ja huokaili koko matkan, mutta Sergein kasvoilla pysyi häijy, päättävä ilme. He jäivät yöpymään likaiseen turkkilaiseen kahvilaan, jonka loistava nimi "Yldyz" merkitsee "Tähti". Heidän kanssaan vietti yötä kreikkalaisia kivenhakkaajia, turkkilaisia maankaivajia, muutamia venäläisiä päiväpalkkalaisia sekä lisäksi muutamia pimeitä, epäilyttäviä maankiertäjiä, joita Etelä-Venäjällä niin paljon kuljeksii. Heti kun kahvila määrätunnilla suljettiin, he kaikki laskeutuivat maata seinäpenkeille ja suoraan permannolle, jonka lisäksi kokeneemmat, tarpeellista varovaisuutta noudattaen pistivät päänsä alle kallisarvoisimmat tavaransa ja vaatteensa.

Puoliyö oli jo aikoja sitte ohi, kun Sergei, joka makasi lattialla ukon vieressä, varovasti nousi ja alkoi hiljaa pukeutua. Leveistä ikkunoista virtasi huoneeseen kalpea kuunvalo, painui vinona, vapisevana nauhana lattialle ja langeten sikin sokin makaavien ihmisten yli antoi heidän kasvoilleen kärsivän ja elottoman ilmeen.

— Minne sine yölle kulke, poikka? — huusi unisesti Sergeille oven luota kahvilan isäntä, nuori turkkilainen Ibrahim.

— Päästä. On asiaa! — Sergei vastasi karusti, asiallisella äänellä. — No etkö nouse, turkki-nahjus.

Haukotellen, päätään kynsien ja nuhtelevasti kieltään maiskuttaen Ibrahim avasi oven. Tatarilaisen kauppakorttelin kapeat kadut olivat uponneet sakeaan tummansiniseen varjoon, joka piikkireunaisena koristeena peitti koko katukäytävän ja kosketti toisen valaistun puolen talojen kivijalkoja, talojen, joiden mataloita seiniä kuu kirkkaasti valaisi. Kauppalan etäisillä laitapuolilla haukkuivat koirat. Jostakin ylemmältä viertotieltä päin kuului tasaravia juoksevan hevosen helisevä ja miellyttävä kapse. [Vasen etu- ja vasen takajalka siirtyvät yht'aikaa eteenpäin, samoin vuorostaan molemmat oikeanpuoliset (Passgänger). Tämä on etelässä verrattain yleinen, sekä erinomaisen tasainen ja ratsastajalle miellyttävä juoksutapa. Suomentajan muist.]

Sivuutettuaan valkoisen moskean, jonka viheriä kupukatto oli sipulin muotoinen ja jota ympäröi äänetön ryhmä tummia kypressejä, poika laskeusi ahdasta mutkittelevaa solakatua myöten valtatielle. Ollakseen kevyempi ei Sergei ollut ottanut ylleen päällysvaatteita, vaan oli pelkässä trikoopuvussa. Kuu valaisi hänen selkäänsä, ja pojan varjo juoksi hänen edellään mustana, kummallisesti vääntyneenä kuvana. Viertotien molemmin puolin kätkeytyi tumma, tuuhea pensaikko. Joku pikkulintu siinä huusi yksitoikkoisesti, määrättyjen väliaikojen kuluttua, ohuella hennolla äänellä: "splju! — splju! —" (nukun! — nukun! —) Ja tuntui siltä, kuin se vartioisi yön hiljaisuudessa jotain surullista salaisuutta ja voimattomana taistelisi unta ja väsymystä vastaan, ja hiljaa, toivottomana valittaisi jollekin: "splju, splju! —" Ja tummien pensaitten sekä kaukaisten metsien sinertävien latvojen yläpuolelle kohosi Ai-Petri, tukien taivasta kahdella terävällä huipullaan, — niin kevyenä, jyrkkäpiirteisenä ja ilmavana, kuin olisi se leikattu määrättömän suuresta hopeapaperi-palasta.

Sergeistä tuntui hiukan kaamealta keskellä tätä ylevää äänettömyyttä, jossa niin selvinä ja häikäilemättöminä kaikuivat hänen askeleensa, mutta samalla kertaa hänen sydämeensä tulvi jokin hivelevä, päätähuimaava rohkeus. Eräässä tienkäänteessä avautui äkkiä meri. Valtavana, rauhaisana se hiljaa ja juhlallisesti väreili. Taivaan ääreltä meren rantaan kulki kapea värisevä hopeinen polku; keskellä merta se katosi, — vain jossain leimahtelivat toisinaan sen välkkeet, — ja äkisti, aivan maan luona, se läikähti leveäksi, kimaltelevaksi metalliksi, reunustaen koko rantaa kuin hopeanauhalla.

Ääneti Sergei livahti puistoon vievästä puuovesta sisään. Siellä, tuuheiden puitten alla, oli aivan pimeätä. Etäältä kuului herkeämättömän puron kohina ja tuntui sen kostea, kylmä henkäys. Selvästi kopisi askelten alla sillan puinen laudotus. Vesi sen alla oli musta ja kauhea. Tuolla on vihdoin korkea rautaporttikin, kuviokas kuin pitsi, ja glykinioiden kiemurtelevain varsien peittämä. Kuunvalo, joka tunkeutui puuviidakon lävitse, liukui portin leikkauskoristeita pitkin heikkoina fosforipilkkuina. Toisella puolen oli pimeys ja herkän pelokas hiljaisuus.

Muutaman hetken Sergei tunsi mielessään epäröimistä, miltei pelkoa. Mutta hän voitti nämä ahdistavat tunteensa ja kuiskasi itsepintaisesti:

— Kiipeenpäs kuitenkin! Ykskaikki! —

Hänen oli vaikea päästä ylös. Sirot valurautaiset kierteet, jotka muodostivat portin kuvion, tarjosivat varmoja tukipisteitä sitkeille käsille ja pienille jänteville jaloille. Korkealla portin yläpuolella ulottui pylväältä toiselle leveä kivikaari. Sergei kiipesi haparoiden sille, ja sitte, vatsallaan maaten, laski jalkansa alas toiselle puolen ja alkoi väitellen työntää sinne koko ruumistaan, lakkaamatta etsien jaloillaan jotain esiinpistävää kohtaa. Niinmuodoin hän jo melkein kokonaan riippui kaaren toisella puolen, pitäen siitä kiinni vain ojennettujen käsien sormilla, mutta hänen jalkansa eivät vieläkään olleet tavanneet tukea. Hän ei tajunnut silloin, että porttikaari ylettyi paljoa pitemmälle sisään kuin ulospäin, ja hänen käsiensä puutuessa ja voimattomaksi käyneen ruumiinsa yhä raskaampana riippuessa valtasi yhä voimakkaampi kauhu hänen mielensä.

Vihdoin hän ei kestänyt enää. Hänen sormensa, jotka olivat tarttuneet terävään kulmaan, heltisivät, ja hän syöksyi vauhdilla alaspäin.

Hän kuuli, miten karkea sora narskahti hänen allaan, ja tunsi pistävää kipua polvissaan. Muutamia sekunteja hän makasi nelinryömin, huumaantuneena putoamisesta. Hänestä tuntui, että heti heräävät kaikki huvila-asukkaat, tulee synkkä talonmies juosten vaaleanpunaisine paitoineen, nousee huuto ja meteli — Mutta puutarhassa vallitsi entinen syvä ja vakava hiljaisuus. Vain jokin matala, yksitoikkoinen, pörisevä ääni kaikui pitkin koko puutarhaa: "rr — rr — rr —"

"Nehän minun korvani humisevat!" Sergei arvasi asian. Hän nousi pystyyn; kaikki oli kauheata, salaperäistä ja satumaisen kaunista puutarhassa, jonka ikäänkuin täyttivät tuoksuavat unet. Kukkamaissa huojuivat hiljaa hämärän levottomina kumartuen toistensa puoleen, ikäänkuin keskenään kuiskaillen ja katsoen toisiaan, pimeässä tuskin näkyvät kukkaset. Solakat, tummat tuoksuvat kypressit hitaasti nyökyttivät suippoja latvojaan, miettivän ja soimaavan näköisinä. Ja joen takana, pensaikossa, taisteli pieni väsynyt lintu unta vastaan ja toisti nöyrän valittavasti: "Splju! — splju… splju! —"

Yöllä, poluille sotkeutuneitten varjojen keskellä, ei Sergei tuntenut paikkaa. Hän harhaili kauan narskahtelevaa soraa pitkin, ennenkuin saapui rakennuksen luo.

Poika ei ollut koskaan eläissään kokenut sellaista täydellisen avuttomuuden ja hyljätyn yksinäisyyden tuskallista tunnetta kuin nyt. Valtava talo oli hänestä täynnä armottomia kätkeytyneitä vihollisia, jotka salaa, häijysti hymyillen seurasivat pimeistä ikkunoista pienen, heikon pojan liikkeitä. Vaieten ja kärsimättömästi odottivat viholliset jotain merkkiä, odottivat jonkun vihaista, jylisevän uhkaavaa käskyä.

— Mutta ei talossa — ei se voi olla talossa! — poika kuiskasi kuin unessa.

Hän kävi huvilan ympäri. Sen takana, lavealla pihalla sijaitsi muutamia yksinkertaisemman ja vaatimattomamman näköisiä rakennuksia, jotka nähtävästi olivat tarkotetut palvelusväelle. Täällä, samoin kuin päärakennuksessakaan, ei näkynyt valoa yhdestäkään ikkunasta; vain kuutamo heijastui pimeistä ikkunoista elottomana, epätasaisena loisteena. "En pääse poies täältä, en pääse koskaan!" Sergei tuskaisena ajatteli. Hänen mieleensä muistui hetkiseksi ukko, vanha posetiivi, yömajat kahviloissa, aamiaiset vilpoisten lähteitten partailla. "Ei tule enää mitään, ei mitään sellaista!" Sergei toisti suruisena itsekseen. Mutta kuta toivottomammiksi hänen ajatuksensa kävivät, sitä enemmän väistyi hänen mielestään pelko jonkin tylsän ja tyvenenhäijyn epätoivon tieltä.

Hieno, ikäänkuin voihkiva vinkuna sattui äkkiä hänen korvaansa. Poika pysähtyi hengittämättä, jännittynein lihaksin, ojentautuen varpailleen. Ääni toistui. Se tuntui tulevan kivisestä kellarista, jonka ääressä Sergei seisoi ja josta johti ulkoilmaan rivi pieniä ja karkeita, nelikulmaisia lasittomia aukkoja. Astuen jotain kukkalavaa pitkin lähestyi poika seinää, painoi kasvonsa yhtä henkireikää vasten ja vihelsi. Hiljainen, varova melu kuului jostain alhaalta, mutta vaikeni samalla.

— Arto! Artoshka! — Sergei kutsui vapisevasti kuiskaten.

Kiihkeä, hillitön haukunta täytti äkkiä koko puutarhan, kajahtaen sen kaikissa nurkissa. Tähän haukuntaan sekaantui iloiseen tervehdykseen yhtyneenä sekä valitus, että viha, että ruumiillisen kivun tunne. Saattoi kuulla, miten koira kaikin voimin tempoili pimeässä kellarissa, pyrkien vapautumaan jostakin.

— Arto! Koiraseni! — Artoshenjka! — — säesti sitä itkevällä äänellä poika.

— Tss, kirottu! — kuului alhaalta petomainen bassoääni huutavan. — Uu, sinä raato!

Jokin kolahti kellarissa. Koira alkoi pitkän, katkeilevan ulvonnan.

— Uskallappas lyödä! uskallappas lyödä koiraa, kirottu! — Sergei huusi vimmoissaan, raapien kynsillään kivistä seinää.

Kaiken, mikä senjälkeen tapahtui, Sergei muisti hämärästi, ikäänkuin jonkin kauhean kuumehoureen. Kellarin ovi lensi jysähtäen auki, ja siitä juoksi ulos talonmies. Pelkissä alusvaatteissaan, paljain jaloin, parrakkaana ja suoraan kasvoihin valaisevan kirkkaan kuutamon kalventamana hän tuntui Sergeistä jättiläiseltä, vimmastuneelta satuhirviöltä.

— Kuka täällä kuljeksii? Ammun! — jylisi hänen äänensä ukkosena puutarhassa. — Varkaita! Ryöstävät!

Mutta samalla hetkellä syöksähti pimeästä avatusta ovesta haukkuen Arto, kuin valkoinen kimmoisa kerä. Sen kaulassa lepatti nuoranpätkä.

Mutta poika ei joutanut välittämään koirasta. Talonmiehen uhkaava ulkomuoto täytti hänet ylenluonnollisella kauhulla, kahlehti hänen jalkansa, jähmetti hänen heikon pikku ruumiinsa. Mutta onneksi ei tätä kangistumista kestänyt kauan. Melkein tajuttomasti Sergei päästi läpitunkevan ja pitkän kauhun-ulvonnan ja syöksyi juoksemaan päätä pahkaa, tietä näkemättä, pelosta mielettömänä pois kellarin luota.

Hän kiiti kuin lintu, ponnistaen maata voimakkaasti ja taajaan jaloillaan, jotka äkkiä tulivat vahvoiksi kuin kaksi teräsjousta. Hänen rinnallaan nelisti Arto iloisesti haukkuen. Takana tömisi raskaasti hiekkatiellä talonmies, möristen vimmaisena joitain haukkumasanoja.

Sergei syöksähti vauhdilla porttia vasten, mutta silmänräpäyksessä hän pikemmin vaistomaisesti tunsi kuin ajatteli ettei siitä pääse. Valkoisen kivimuurin ja sen varrella kasvavain kypressien välissä oli kapea, pimeä salapolku. Arvelematta, yksistään pelon tunteen valtaamana Sergei kumartuen livahti siihen ja läksi juoksemaan pitkin muuria. Kypressien terävät neulaset, jotka sakeasti ja vahvasti tuoksuivat pihkalle, löivät häntä kasvoihin. Hän kompasteli juuriin, lankeili satuttaen kätensä verille, mutta nousi heti, edes tuntematta tuskaa, ja juoksi jälleen eteenpäin, melkein kaksinkerroin kumartuneena, kuulematta omaa huutoaan. Arto syöksyi hänen jälestään.

Niin hän juoksi pitkin kapeata käytävää, jonka toiselta puolen muodosti korkea muuri, toiselta taaja kypressirivi, juoksi kuin pieni mieletön peto, joka on joutunut loppumattomaan satimeen. Hänen suunsa oli kuiva, ja jokainen hengenveto pisti rintaa tuhansin neuloin. Talonmiehen jalkojen töminä kuului milloin oikealta, milloin vasemmalta, ja päättömänä syöksähteli poika milloin eteen, milloin taaksepäin, juosten muutaman kerran portin sivu ja sukeltaen uudelleen pimeälle, ahtaalle piilopolulle.

Vihdoin Sergein voimat pettivät. Hurjan pelon jälkeen alkoi hänet vähitellen vallata kylmä, eloton tuska ja veltto välinpitämättömyys kaikesta vaarasta. Hän istuutui puun alle, painoi uupumuksesta voimattoman ruumiinsa sitä vasten ja ummisti silmänsä. Yhä lähempänä ja lähempänä narskui hiekka vihollisen raskaitten askelten alla. Arto vingahteli hiljaa pistäen kuononsa Sergein syliin.

Kahden askeleen päässä pojasta kahahtivat käsien syrjään painamat oksat. Sergei kohotti tajuttomasti katseensa ylöspäin ja hypähti äkkiä yhdellä ponnahduksella pystyyn, uskomattoman ilon valtaamana. Hän huomasi vasta nyt, että muuri vastapäätä sitä paikkaa, missä hän istui, oli hyvin matala, alle puolentoista kyynärän. Sen harjaa tosin peittivät muurisaveen kiinnitetyt pullonsirpaleet, mutta Sergeitä ei tämä arveluttanut. Silmänräpäyksessä hän tarttui Arto'ta poikkipuolin ja nosti sen muurille etukäpälien varaan. Älykäs villakoira ymmärsi hänet mainiosti. Nopeasti se ponnistihe muurille, heilautti häntäänsä ja haukkui voitokkaasti.

Sen jälestä ilmestyi muurille myös Sergei, juuri samalla kertaa, kun kypressien taipuvien oksain lomasta katsahti suuri, musta olento. Kaksi notkeata, vikkelää ruumista — pojan ja koiran — hypähti nopeasti ja pehmeästi maahan, tielle. Heitä seurasi kuin lokavirta ilkeä, raivostunut haukkumasanojen tulva.

Oliko talonmies vähemmän sukkela kuin molemmat ystävykset, oliko hän väsynyt kiertojuoksusta puutarhassa, tai eikö hän suorastaan toivonut saavuttavansa pakolaisia, mutta hän ei ajanut heitä takaa sen enempää. Siitä huolimatta he vielä kauan juoksivat lepäämättä, — vahvoja kumpikin, sukkelia ja ikäänkuin pelastumisen ilon siivittäminä. Villakoiraan palasi pian sen tavallinen kevytmielisyys. Sergei katseli vielä pelokkaana taakseen, mutta Arto hyppäsi jo häntä vasten, heilahuttaen riemuissaan korviansa ja nuoranpätkää, ja yritti yhä vauhdista osua nuolaisemaan häntä aivan huuliin.

Poika tuli entiselleen vasta lähteen luona, sen saman, jossa he edellisenä päivänä olivat suurustaneet ukon kanssa. Laskeutuen yhdessä suulleen kylmän lähteensilmän äärelle koira ja ihmislapsi pitkään ja ahnaasti nielivät raikasta, hyvänmakuista vettä. He töykkivät toisiaan, nostaessaan hetkiseksi ylös päänsä hengähtääkseen, jolloin heidän huuliltaan helähtäen putoili vesi, ja painausivat jälleen, uudestaan janoisina lähdettä vasten, voimatta riistäytyä siitä irti. Ja kun he vihdoinkin erkanivat lähteeltä ja läksivät kulkemaan edelleen, niin vesi läiskyi ja pulpahteli heidän täysissä vatsoissaan. Vaara oli sivuutettu, kaikki tämän yön kauhut olivat ohi jälkeä jättämättä, ja heistä oli kummastakin hauskaa ja kevyttä kulkea pitkin valkeata tietä, jota kuu kirkkaasti valaisi, tummien pensasten välillä, joista jo tuntui aamun tuoreus ja virkistyneitten lehtien makea tuoksu.

"Yldyz"-kahvilassa Ibrahim otti pojan vastaan nuhtelevasti kuiskaten.

— Ja mite sine kuljeskele, poikka? Mite sine kuljeskele? Vai-vai-vai, ei se on hyve —

Sergei ei tahtonut herättää ukkoa, mutta sen teki hänen asemastaan Arto. Se etsi silmänräpäyksessä vanhuksen permannolla viruvien ruumisten kasasta, ja ennenkuin hän ennätti tulla tajuihinsa, nuoli se iloisesti vinkuen hänen poskensa, silmänsä, nenänsä ja suunsa. Ukko heräsi, huomasi nuoran villakoiran kaulassa, huomasi vieressään makaavan pölyn peittämän pojan, ja ymmärsi kaikki. Hän aikoi kääntyä Sergein puoleen saadakseen selvitystä, mutta ei voinut saada hänestä mitään. Poika jo nukkui, kädet levällään ja suu avarasti auki.

Koiran onni.

Kello oli kuusi tai seitsemän eräänä kauniina syyskuun aamuna, kun puolentoista vuoden vanha pointteri Jack, ruskea, pitkäkorvainen, iloinen koira läksi yhdessä keittäjätär Annushkan kanssa torille. Se tunsi mainiosti tien ja juoksi sentähden kaiken aikaa varmana edellä, haistellen sivumennen katukäytävän vesijohtopaaluja ja pysähdellen katujen risteyksissä, kääntyäkseen katsomaan keittäjätärtä. Huomattuaan hänen myöntävät kasvonsa ja käyntinsä se päättävästi kääntyi toiselle kadulle ja lähti vilkkaasti nelistämään eteenpäin.

Katsottuaan sillä lailla taakseen tutun makkarakaupan luona ei Jack löytänytkään Annushkaa. Se syöksähti takaisin niin kiiruusti, että sen vasen korvakin käännähti nurin nopeasta juoksusta. Mutta Annushkaa ei näkynyt seuraavastakaan kulmasta. Silloin Jack päätti etsiä häntä vainuamalla. Se pysähtyi, ja varovasti kulettaen kaikkiin suuntiin kosteata likkuvaa kuonoansa se koetti tuntea ilmasta Annushkan leningin tutun hajun, likaisen keittiönpöydän ja harmaan saippuan hajun. Mutta tällä hetkellä kulki Jackin ohi kiirehtivin askelin joku nainen ja kosketti häntä kylkeen kahisevalla hameellaan, jättäen jälkeensä ilettävän kiinalaisen hajuveden voimakkaan tuoksun. Jack heilautti harmistuneena päätään ja aivasti, ja Annushkan jäljet hukkuivat lopullisesti.

Mutta pointteri ei tullut yhtään alakuloiseksi tämän johdosta. Se tunsi hyvin kaupungin ja saattoi senvuoksi aina hyvin helposti löytää tien kotiinsa: tuli vain juosta makkarapuodin luo, makkarapuodilta vihanneskaupalle, kääntyä sitte vasemmalle suuren harmaan talon ohi, jonka kellarikerroksesta aina niin maukkaasti tuoksui palaneelle voille, — ja siinä se jo oli omalla kadullaan. Mutta Jack ei pitänyt kiirettä. Aamu oli raikas ja kirkas, ja puhtaassa, vienon-läpikuultavassa ja hiukan kosteassa ilmassa saavuttivat kaikki hajuvivahdukset tavattoman hienouden ja selvyyden. Juostessaan postin ohi häntä suorana kuin keppi ja värisevin sieraimin, Jack saattoi varmasti sanoa, että tähän oli korkeintaan minuutti sitten pysähtynyt suuri hiirenkarvainen vanhahko doggi, jolle tavallisesti syötetään kauravelliä.

Ja tosiaankin, juostuaan parisataa askelta se näki tämän doggin, joka hölkytti arvokasta ravia. Doggin korvat olivat leikatut lyhyiksi, ja sen kaulassa riippui heilahdellen avara, kulunut kaulanauha.

Doggi huomasi Jackin ja pysähtyi, kääntyen puolittain taaksepäin. Jack kieraisi tanakasti häntänsä ylöspäin ja alkoi lähestyä vierasta, ollen katsovinaan jonnekin syrjään. Hiirenkarvainen doggi teki samoin hännällään ja irvisti leveästi valkein hampain. Sitten he molemmin murisivat, kääntäen kuonot toisistaan poispäin ja ikäänkuin läkähtyen.

— Jos se minulle sanoo jotain, joka loukkaa minun kunniaani tai yleensä kaikkien kunnon pointterien kunniaa, niin isken kiinni sen kylkeen, vasemman takajalan juureen, — Jack ajatteli. Doggi on tietysti minua vahvempi, mutta se on kömpelö ja tuhma. Kas, seisoo pöllö kylin eikä aavista, että on pannut vasemman jalkansa hyökkäykselle alttiiksi.

Ja äkkiä — Tapahtui jotain käsittämätöntä, miltei ylenluonnollista. Hiirenkarvainen doggi äkkiä romahti selälleen ja jokin näkymätön voima veti sen katukäytävältä keskikadulle. Tämän jälkeen tarttui hämmästynyttä Jackia lujasti kurkun ympäri sama näkymätön voima — Jack ponnisti vastaan etujaloillaan ja heilutti raivoisasti päätään. Mutta näkymätön "jokin" pusersi niin kaulasta, että ruskea pointteri meni tainnoksiin.

Hän tuli tuntoihinsa ahtaassa rautahäkissä, joka tärisi ja hypähteli pitkin kadun kivitystä, ja sen kaikki huonosti yhteenruuvatut osat narisivat. Voimakkaasta koiranhajusta Jack heti arvasi, että häkkiä oli jo monta vuotta käytetty kaikenikäisten ja -rotuisten koirien tyyssijana. Kuskipukilla häkin edessä istui kaksi ihmistä, joiden ulkomuoto ei herättänyt mitään luottamusta.

Häkissä oli jo koolla varsin kirjava seurue. Ennen kaikkea Jack huomasi hiirenkarvaisen doggin, jonka kanssa hän oli ollut riitaumaisillaan kadulla. Doggi seisoi kuono kahden rautapuikon välissä ja vingahteli säälittävästi, sillävälin kun vaunujen tärinä heilutti hänen ruumistaan eteen- ja taaksepäin.

Keskellä häkkiä makasi älykäs kuono luuvaloisten käpälien välissä vanha valkoinen villakoira, joka oli keritty jalopeuran muotoiseksi, hetaleet polvissa ja hännänpäässä. Villakoira näkyi suhtautuvan asemaansa täysin tyvenesti, ja ellei se olisi aika-ajoin huokaissut ja räpyttänyt kulmakarvojaan, olisi voinut luulla sen nukkuvan. Sen vieressä istui aamukylmästä ja liikutuksesta väristen sievännäköinen hyvinhoidettu vinttikoira pitkine hentoine jalkoineen ja terävine kuonoineen. Aika-ajoin se haukotteli hermostuneesti, kiertäen tällöin torvelle pienen vaaleanpunaisen kielensä ja liittäen jokaiseen haukotukseen pitkän ohuen vingahduksen — Lähempänä häkin takaseinää painautui lujasti ristikkoa vasten musta, sileä mäyräkoira, keltaiset täplät rinnassa ja silmäkulmissa. Se ei mitenkään saattanut tointua hämmästyksestä, joka antoi tavattoman naurettavan ilmeen sen pitkälle krokodiilinruumiille käyrine mataline jalkoineen ja vakavalle kuonolle melkein maata laahaavine korvineen.

Paitsi tätä enemmän tai vähemmän hienoa joukkuetta oli häkissä vielä kaksi epäiltävää pihakoirapahasta. Toinen niistä oli niitten koirien kaltainen, joita kaikkialla nimitetään Bouton'eiksi ja joille on ominaista alhainen luonne; se oli takkuinen, punaruskea ja sillä oli tuuhea häntä, joka kiertyi 9-numeron muotoiseksi. Se oli joutunut häkkiin ennen kaikkia muita ja näytti siihen määrään tottuneen poikkeusasemaansa, että jo kauan oli etsinyt tilaisuutta ryhtyäkseen mieltäkiinnittävään keskusteluun jonkun kanssa. Viimeistä koiraa tuskin yhtään näkyi; se oli painautunut pimeimpään nurkkaan ja makasi siinä keräksi kääriytyneenä. Koko aikana se oli noussut vain yhden kerran, murahtaakseen Jackille, joka oli tullut sitä kovin lähelle, mutta tämä riitti herättämään koko satunnaisessa seurueessa mitä suurimman vihamielisyyden sitä kohtaan. Ensiksikin se oli sinipunerva väriltään, jollaiseksi sen oli maalannut työhönsä menevä maalarijoukko. Toiseksi seisoivat sen karvat pystyssä ja lisäksi erillisinä tukkuina, ja kolmanneksi se silminnähtävästi oli vihainen, nälkäinen, rohkea ja voimakas; tämä näkyi siitä sen laihtuneen ruumiin päättävästä ponnahduksesta, millä se oli karannut pystyyn hämilleen joutuvaa Jackia vastaan.

Äänettömyyttä kesti noin neljännestunnin. Vihdoin Jack, jota ei missään elon vaiheissa jättänyt terve huumori, huomautti välinpitämättömällä äänensävyllä:

— Meidän seikkailumme alkaa käydä mieltäkiinnittäväksi. Hauskaa nähdä, missä nämä herrat ensi kertaa pysähtyvät.

Vanhaa villakoiraa ei miellyttänyt ruskean pointterin kevytmielinen sävy. Se käänsi päänsä verkkaan Jackiin päin ja katkaisi kylmästi ivaten:

— Voin tyydyttää uteliaisuutenne, nuori koiraseni. Herrat pysähtyvät rankkuritarhalle.

— Miten? — sallikaa — suokaa anteeksi — en kuullut, — sopersi Jack, tahtomattaan lyysähtäen, sillä sen jalat alkoivat vapista. — Te suvaitsitte sanoa: rank —

— Niin, rankkuritarhaan, — vahvisti yhtä kylmästi villakoira ja kääntyi poispäin.

— Suokaa anteeksi — Mutta en ymmärtänyt teitä aivan tarkkaan — Rankkuritarha — Mikä laitos se on — rankkuritarha? Ettekö tee hyvin ja selitä? —

Villakoira vaikeni. Mutta koska vinttikoira ja mäyräkoira yhtyivät Jackin pyyntöön, täytyi vanhuksen, joka ei tahtonut olla epäkohtelias naisille, esittää muutamia yksityiskohtia.

— Se on, nähkääs, mesdames, sellainen suuri piha, jota ympäröi korkea teräväpiikkinen lauta-aita ja jonne suljetaan kaduilta kiinniotettuja koiria. Minulla on ollut onnettomuus kolmasti joutua tähän paikkaan.

— Mitäs kummaa se on! — kuului käheä ääni pimeästä nurkasta. — Minä ajan sinne jo kahdeksatta kertaa.

Epäilemättä kuului nurkasta tuleva ääni sinipunervalle koiralle. Seurue joutui hämilleen tämän raadellun persoonan sekaantumisesta keskusteluun eikä sen vuoksi ollut kuulevinaan sen sanoja. Yksistään Bouton, jota kiihotti nousukkaan lakeijamainen palvelushalu, huusi:

— Olkaa hyvä ja älkää sekaantuko, kun ei teiltä kysytä!

Ja heti sen perästä se liehakoiden katsoi arvokasta hiirenkarvaista doggia silmiin.

— Olen ollut siellä kolme kertaa, — villakoira jatkoi, — mutta aina tuli isäntäni ja otti minut sieltä. (Teen työtä sirkuksessa, ja kuten ymmärrätte, pannaan minulle arvoa) — No niin, tähän epämieluiseen paikkaan kootaan kerrallaan pari tai kolmesataa koiraa —

— Sanokaahan, onkos siellä säädyllistä seuraa? vinttikoira kysyi keimaillen.

— Sattuupa kyllä. Meitä ruokittiin siellä tavattoman huonosti ja niukasti. Aika-ajoin katosi tietymättömiin joku vangeista, ja silloin söimme päivälliseksi lientä, joka oli keitetty —

Puheensa vahvistukseksi villakoira teki pienen paussin, loi katseensa kuulijoihin ja lisäsi teeskellyn kylmäverisesti: — joka oli keitetty koiranlihasta.

Hänen viimeiset sanansa saattoivat seurueen kauhun ja suuttumuksen valtaan.

— Raato vieköön! miten hävyttömän alhaista! — huudahti Jack.

— Minä heti pyörryn — voin pahoin, — kuiskasi vinttikoira.

— Se on kauheata — kauheata! voihki mäyräkoira.

— Olen aina sanonut, että ihmiset ovat konnia! hiirenkarvainen doggi murahti.

— Mikä kauhea kuolema! — Bouton huokasi. Ja vain sinipunervan koiran ääni kaikui pimeästä nurkasta synkän pilkallisena:

— Vaan eipäs se liemi mitään — ei ole hullumpaa — vaikka tietysti muutamat daamit, jotka ovat tottuneet kananpoika-kotletteihin, arvelevat että koiranliha saattaisi olla hiukan mureampaa.

Kiinnittämättä huomiota tähän julkeaan huomautukseen villakoira jatkoi:

— Vihdoin minulle kävi isäntäni puheista selville, että perikatoon joutuneitten toverimme nahkaa käytetään naishansikasten tekoon. Mutta — olkaa lujat, mesdames — mutta tämä ei riitä. Sitä varten, että nahka tulisi hienompaa ja pehmeämpää, se nyljetään elävästä koirasta.

Kauhun huudot keskeyttivät villakoiran sanat:

— Miten epäinhimillistä! —

— Miten alhaista! —

— Mutta sehän on uskomatonta! —

— Oi, hyvä Jumala, hyvä Jumala!

— Pyövelit! —

— Ei, pahempia kuin pyövelit!!

Tätä kiihkoisaa kohtausta seurasi jännittynyt ja surullinen äänettömyys. Jokaisen kuulijan mielessä esiintyi kauhea kuva, miten nahka nyljetään elävältä.

— Hyvä herrasväki, eikö sitte tosiaankaan ole keinoa kerta kaikkiaan vapauttaa kaikki rehelliset koirat häpeällisestä ihmisen orjuudesta? — huusi vimmoissaan Jack.

— Tehkää hyvin ja osottakaa tämä keino, — sanoi vanha villakoira pilkallisesti.

Koirat vaipuivat mietteisiin.

— Purra kuoliaaksi kaikki ihmiset ja sillä hyvä! murahti doggi kiukustuneella bassolla.

— Se juuri onkin kaikkein varmin ajatus, — kannatti Bouton orjamaisesti. — Ainakin rupeavat pelkäämään.

— Ni-niin — purra kuoliaaksi — h-hyvä on, vanha villakoira vastasi. — Entä mikä mielipide on teillä, kunnioitettava herra, metsästyspiiskoista? Suvaitsette tuntea ne?

— Hm — — yskähti doggi vastaan.

— Hm — — toisti Bouton.

— E-ei, ilmoitan teille, hyvä herra, me emme voi taistella ihmisiä vastaan. Olen paljon kokenut avarassa maailmassa ja voin sanoa, että hyvin tunnen elämän — Ottakaamme esimerkiksi vaikkapa sellaiset yksinkertaiset kapineet kuin koirankoppi, metsästyspiiska, ketjut ja kuonokoppa, — kapineet, jotka luullakseni ovat tuttuja teille kaikille, arvoisa herrasväki? — Olettakaamme, että me, koirat, ajan pitkään pääsemmekin selville siitä, miten niistä voi vapautua — Vaan eikö silloin ihminen heti keksi täydellisempiä laitoksia? Keksii ehdottomasti. Katsoisittepa, minkälaisia koirankoppeja, ketjuja ja kuonokoppia ihmiset rakentavat toisilleen! Täytyy alistua, hyvä herrasväki, ja sillä hyvä. Sellainen se on luonnon laki.

No jopas ryhtyi filosofeeraamaan, — mäyräkoira sanoi Jackin korvaan. — En voi sietää vanhuksia ja heidän opetuksiaan.

— Aivan oikein, mademoiselle — Jack kohteliaasti heilahutti häntäänsä.

Hiirenkarvainen doggi sieppasi alakuloisen näköisenä suullaan häkkiin lentäneen kärpäsen ja sanoi itkevästi ääntään venyttäen:

— Oh, sitä koiran elämää! —

— Mutta missä sitte on oikeudenmukaisuus, — alkoi äkkiä kiihtyä tähän saakka vaiennut vinttikoira.

— No, sanokaahan vaikka te, herra villakoira — suokaa anteeksi, minulla ei ole kunnia tietää nimeä —

— Arto, voimistelun professori, nöyrin palvelijanne — kumarsi villakoira.

— No, sanokaahan sitte minulle, herra professori, tehän näytte olevan sellainen kokenut koira, puhumattakaan opistanne: sanokaa, missä sitte tässä kaikessa esiintyy korkein oikeudenmukaisuus? Eivät suinkaan ihmiset ole siinä määrin meitä ansiokkaammat ja paremmat, että rankaisematta nauttivat sellaisia julmia etuoikeuksia.

— Eivät parempia eivätkä ansiokkaampia, rakas neiti, vaan vahvempia ja viisaampia, — Arto katkerasti vastasi. — Oi! minä tunnen mainiosti näiden kaksijalkaisten eläinten siveellisyyden — Ensiksikin he ovat ahnaampia kuin yksikään koira maailmassa. Heillä on kyllin paljon leipää, lihaa ja vettä, jotta kaikki nämä hirviöt voisivat olla aivan kylläisiä koko ikänsä. Mutta kuitenkin on jokin kymmenesosa heistä anastanut käsiinsä kaikki elintarpeet, ja vaikkeivät itse voi niitä syödä, niin pakottavat kuitenkin jäljellä olevan yhdeksän kymmenesosan näkemään nälkää. No sanokaas, tehkää hyvin, tokko ei kylläinen koira suo kaluttua luuta naapurilleen?

— Suopi, ehdottomasti suopi, — myönsivät kuulijat.

— Hm! — rykäisi epäillen doggi.

— Sitäpaitsi ovat ihmiset häijyjä. Kuka voi sanoa, että koira tappaisi toisen rakkaudesta, kateudesta tahi vihasta? Me puremme toisinaan — se on totta. Mutta me emme tapa toisiamme.

— Niin on todella, — vahvistivat kuulijat.

— Sanokaapas vielä, — valkoinen villakoira jatkoi: — tokko koira ryhtyy kieltämään toista hengittämästä raitista ilmaa ja vapaasti lausumasta ajatustaan koiran onnen järjestämisestä? Vaan ihmisetpä tekevät niin.

— Hitto vieköön! — puuttui voimakkaasti puheeseen hiirenkarvainen doggi.

— Lopuksi sanon, että ihmiset ovat tekopyhiä, kateita, valheellisia, epävieraanvaraisia ja julmia — Ja kuitenkin ihmiset vallitsevat ja tulevat vallitsemaan sentähden että — sentähden että niin on järjestetty. On mahdotonta vapautua heidän valtansa alta — Koko koiran elämä, koko koiran onni on heidän käsissään. Meidän nykyisessä asemassamme tulee jokaisen meistä, jolla on hyvä isäntä, kiittää kohtaloa. Vain isäntä saattaa vapauttaa meidät ilosta syödä toverien lihaa ja sitte tuntea, miten nahka elävältä nyljetään.

Professorin sanat saattoivat seurueen alakuloiseksi. Kukaan ei enää lausunut sanaakaan. Kaikki tärähtelivät ja heilahtelivat avuttomasti häkin töksähdellessä. Doggi ulisi valittavalla äänellä. Bouton, joka pysyttelihen sen luona, ulvahteli hiukan sen seuraksi.

Pian tunsivat koirat, että heidän ajopelinsä pyörät kulkevat hiekkaa pitkin. Viiden minuutin kuluttua häkki ajoi leveästä portista sisään ja saapui keskelle valtavaa pihaa, jota ympäröi tiheä, ylhäällä naulojen reunustama lauta-aita. Pari sataa koiraa, rutilaihoja, likaisia, hännät riipuksissa ja surullisin kuonoin tuskin laahusteli pitkin pihaa.

Häkin ovi avautui. Kaikki seitsemän äskentullutta koiraa astuivat siitä ulos ja noudattaen vaistoaan liittyivät joukkoon.

— Hei, kuulkaahan te siellä, miksikä teitä — Hei, te, professori, — kuuli villakoira takanaan jonkun äänen.

Hän kääntyi ympäri: hänen edessään seisoi mitä julkeimmin hymyten sinipunerva koira.

— Ah, tehkää hyvin ja heittäkää minut rauhaan ärähti vanha villakoira. — Ei ole aikaa teidän kanssa.

— Ei, minä vain yhden pikku huomautuksen — Tehän siellä häkissä puhuitte viisaita sanoja, vaan teittepäs kuitenkin pienen virheen — N-niin.

— Heitätkö minut rauhaan, hitto vie! Minkä sitte vielä pienen virheen?

— Siitä koiran onnesta puhuessanne — Tahdotteko, että heti näytän teille kenen käsissä on koiran onni?

Ja äkkiä, luimistaen korviaan ja ojentaen häntänsä suoraksi sinipunerva koira syöksyi juoksemaan niin riivattua vauhtia, että vanhalta professorilta suu jäi selälleen. — "Ottakaa kii! Pidättäkää!" huusivat vartiat, kiiruhtaen poisjuoksevan koiran jälkeen.

Mutta sinipunerva koira oli jo aidan luona. Hypättyään maasta yhdellä ponnahduksella se pääsi ylös, jääden riippumaan etukäpälistään. Vielä kaksi suonenvedontapaista liikettä, ja sinipunerva koira vierähti aidan yli, jättäen sen nauloihin hyvän puoliskon kyljestään.

Vanha valkoinen villakoira katseli kauan hänen jälkeensä. Se oli ymmärtänyt virheensä.

Eläinnäyttelyssä.

Johann Müllerin kiertävässä, äkkiä laudoista kokoonkyhätyssä eläinnäyttelyssä eivät vartiat vielä olleet ennättäneet sytyttää lamppuja iltaesitystä varten. Kaiken yli lepää raskas hämärä. Rautaiset ristikot, häkit, aituukset, penkit, kattoa kannattavat pylväät, vesiammeet ja hiekkalaatikot näyttävät tässä syysillan sammuvassa välkkeessä sikin sokin heitetyiltä. Ilma on täynnä pienten petoeläinten, kettujen, näätien ja ilvesten kirpeätä hajua, johon on sekaantunut pilaantuneen raa'an lihan ja lintujen lannan haju.

Kylmästä vavahdellen ja painautuen toisiaan vasten vangit raskaasti uinuvat häkeissään. Tällä hetkellä he lepäävät yleisön tunkeilevasta uteliaisuudesta.

Keltaiset, harmaat, punapyrstöiset papukaijat istuvat höyhenet pörrössä orsillaan, joihin ne ovat jalastaan kiinnitetyt hienoilla ketjuilla. Suuri ruma norsu, joka pimeässä etäältä näyttää muodottomalta möhkäleeltä, uinailee siirtyen alustallaan jalalta toiselle, ja milloin aukoo notkean kärsänsä, milloin sulkee sen. Apinat ovat lyöttäytyneet taajaan kasaan asumuksensa kaukaisimpaan nurkkaan. Muutamat halaavat toisiaan hellästi kaulasta; yksi pitää päätään naapurinsa sylissä. Heidän kaikkien kasvojen ilme on surullisen-alistuva, ja nyt he enemmän kuin koskaan näyttävät ihmisiltä. Eläinnäyttelyn etäisimmässä nurkassa, matalalla orrella istuu vanha kotka, kynittynä, paljaana ja köyrtyneenä. Se ei nuku. Sen liikkumattomat silmät katsovat pimeyteen ainaisella alistumattomalla ja ylpeällä vihalla.

Raskaan, painostavan hiljaisuuden keskeyttävät toisinaan kummalliset äänet: milloin ikäänkuin pitkä huokaus pääsee jonkun valtavasta rinnasta, milloin kuuluu voihke, milloin mielipuolen hyeenan katkonainen naurunhohotus, hyeenan, joka äskettäin on sairastunut ja nyt tuntikausia pyörii tavattoman nopeasti yhdessä kohti, kunnes se voimatonna kaatuu maahan.

Caesar nukkuu ja vingahtelee unessa hiljaa kuin houraileva koira. Yksi sen valtavista keltaisista käpälistä pistää ulos siitä ristikon alaraosta, josta ruoka pistetään sisään, ja riippuu huolettomasti alas. Päänsä se on pistänyt toisen, polvesta taipuneen käpälänsä alle, ja ylhäältä näkyy vain tuuhea tumma harja. Sen vieressä makaa sen naaras, joka on kääriytynyt keräksi kuten nukkuva kissa. Caesar nukkuu levottomasti ja vavahtelee toisinaan. Hengitys lentää kuumina höyrypilvinä sen leveistä sieraimista.

Levotonta, mutta autuasta unta näkee Caesar.

Päivän helteen jälkeen jäähtyvän erämaan taivaalle on noussut kuun suunnaton loistava kehrä, ja erämaa on elpynyt ja herännyt ja alkanut puhua miljoonin äänin. Herännyt on hänkin, aavikon valtias, ja hitain askelin astuu hän metsästä, jonne puolipäivän aurinko hänet karkotti ja missä hän veristen pitojen jälkeen, sammutettuaan janonsa lähteestä, on nukkunut yöhön saakka. Mikä avaruus on hänen kuninkaallisten kasvojensa edessä! Näkyy vain sininen taivas ja ääretön erämaa. Koko valtavalla rinnallaan hengittää leijona raikastuvaa ilmaa ja tärisyttää äkkiä aavikkoa huumaavalla, kuninkaallisella mylvähdyksellä. Ja kaikki vaikenee kauhun valtaamana! Pärskyen ja tömistäen syöksyvät pystyyn ja kiitävät yli aavikon pelästyneet antilooppi- ja zebralaumat —

Leijona hiipii sen puron luo, jonne puhvelilaumat joka päivä tulevat vettä juomaan, ja kätkeytyy kivien väliin. Ei yksikään lihas sen samettiruumiissa liikahda, mutta se on kokonaan kyyristynyt ja valmis suunnattomaan hyppäykseen. Kaukana kuuluu raskas töminä; maa tärisee ja vavahtelee raskaitten sorkkien alla. Puhvelit ovat tulossa veden partaalle. Etumaiset levottomasti ja kuuluvasti nuuskivat maata ja huiskuttavat hännällään kylkiänsä. Leijona ei liikahda, mutta sen takajalat ovat kahden vireeseen painetun teräsvieterin tavoin joka silmänräpäys valmiit oikenemaan hirvittävän nopeasti.

Vihdoin lauma on juonut kyllikseen ja palaa takaisin. Caesar on jo valinnut uhrinsa, nuoren, mustan härän, jolla on jäntevä niska ja rautaiset jalat. Kevyellä äänettömällä liikkeellä leijona kohoaa ilmaan. Yksi hyppäys — ja hän on jo puhvelin niskassa, takakäpälät painuneina sen ruumiiseen, etukäpälät syvällä kaulan lihaksissa. Kauhuissaan ja raivostuneena eläin syöksyy eteenpäin, hyppii, turhaan koettaen heittää päältään kauhean taakan, ja kaatuu silmänräpäyksessä hiekalle poikkipurruin niskoin. Caesarin kita höyryää kuumaa eläimenverta, ja taasen kaiuttaa hän aavikkoon kuninkaallisen voitonkarjuntansa.

Häkissään vingahtelee nukkuva Caesar ja näkee toisen unen.

Hänen edessään kohoaa kraalin teräväpiikkinen ja kauhean korkea ja vahva aituus. Leijona kyykistyy hiukan maahan — silmänräpäys — ja hän on jo aituuksen sisäpuolella; katoksen alla seisovat tiheässä ympyrässä hevoset, joiden silkinhieno iho värisee. Leijona syöksyy niitä kohti, mutta tällä hetkellä herää koko kraali. Leimahtaa pyssytuli, paukkuvat laukaukset, ja ihmiset kerääntyvät huutaen, viheltäen ja hihkuen. Mutta Caesar ei tahdo päästää saalista käsistään; hän on jo tarttunut varsaa niskaan ja laahaa sitä maata pitkin aituuksen luo. Viha ja hevosenlihan maku antavat hänelle suunnattoman voiman. Heilahtaen valtavaa päätään hän heittää eläimen selkäänsä; lennähtää yhdessä sen kanssa korkealta aituuksen yli toiselle puolen ja katoaa yön pimeyteen.

* * * * *

Vartia on sytyttänyt lampun. Sen valo on sattunut Caesarin silmiin, ja se on herännyt. Ensiksi ei leijona pitkiin aikoihin voinut tulla tajuihinsa; vielä tunsi se tähän saakka kielellään tuoreen veren maun. Mutta kun se oli käsittänyt kauhean todellisuuden niin se hypähti nopeasti pystyyn ja alkoi karjua niin suuttuneella äänellä, kuin eivät koskaan vielä olleet kuulleet apinat, laamat ja zebrat, jotka leijonan mylviessä aina vapisevat. Naarasleijona heräsi ja yhtyi makuultaan sen ääneen.

Caesar ei enää muistanut untansa, muttei tämä ahdas häkki ristikkoineen, nämä vihatut lamput eivätkä nämä ihmisolennot vielä koskaan olleet sitä niin ärsyttäneet. Se syöksähteli nurkasta toiseen, murisi häijysti naarasleijonalle, kun tämä sattui tielle, ja pysähtyi vain raivostuneella mylvinällä ilmaistakseen tyrmään suljetun Caesarin koko voimattoman, mutta kauhistuttavan vihan.

— Ast-tukaa sisään herrasväki! Alk-kaa petojen selittäminen. Ast-tukaa sisään! — huusi sisäänkäytävän luona saksalainen vartia.

Herrasväki, jota oli kymmenen, kaksitoista rouvaa lapsineen ja hoitajineen, muutamia lukiolaisia ja junkkareita sekä kolmisenkymmentä hyvin puettua miestä, lähestyi vartian ympärille. Vartia asettui selin ensimäiseen häkkiin ja alkoi selittää, nakutellen kepillä ristikkoa:

— Tässä on am-merikkalainen piikkisika. Sen ruumis on varustettu pitkillä terävillä piikeillä, jotka se heittää sitä takaa-ajaviin vihollisiin —

Selityksensä hän lausui kuluneella äänensävyllä, pitämättä vähääkään väliä itse piikkisiasta, ja siirtyi sitte seuraavaan numeroon.

— Ja tässä on musta pantteri, eli musta kuolema, kutsutaan toisella nimellä haudankaivajaksi. Repii auki hautoja ja syö ruumiita nahan ja luitten ja vieläpä hiusten kanssa. Väist-täkää, hyvä herrasväki. Lapset eivät näe —

Yleisö kumartui ristikkoa kohden, mutta ei nähnyt mitään, paitsi kahta viheriää hehkuvaa silmää aivan häkin nurkassa.

— Ehkei siälä ookkaan mitään pantteria! huomautti parvekkeelta joku ääni.

Sitte vartia selitti "gamadrilla, joka kulkke kevelemeen kuuvalo, kun on kuuvalo, ja jos ei on kuuvalo, niin ilman kuuvalo, ja aterioitse krokodilin munia". Sitte hän näyttää laatikossa olevaa keilon-käärmettä Ceylon-saarelta, "teme keerme ei on myrkkyllinen, se vain pusertaa muskelillaan, mutta site itse ei saa nehde, sille jos avaa laatikko niin keerme nopeasti juokkse pois".

Vihdoin väkijoukko pysähtyy leijonahäkin eteen.

— Ja tässä on afrikalainen leijona. Sen nimi on Caesar. Se maksaa 25,000 markkaa. Yhdessä naarasleijonansa kanssa, joka maksaa 11,00 markkaa — vartia alkoi puhua laulavalla nuotilla.

Sitte hänen käteensä ilmestyi jostain läkkinen laatikko ja kilistäen siinä olevia kuparilantteja ja ojentaen sitä yleisöä kohti hän sanoi:

— Heti alkaa loistava esitys: leijonain kesytys ja villieläinten ruokinta. Antakaa, hyvä herrasväki, mitä kukin voi, eläinnäyttelyn palvelusväen hyväksi.

Ja samalla kertaa hän vapaalla kädellään soitti kelloa, joka ilmaisi näytännön alkua. Kymmenen juutalaismusikanttia rämähytti iloisen marssin.

* * * * *

— Karlchen, soitetaan, — sanoi siisti vanha saksatar, astuen esiin kassastaan ja avaten oven pukuhuoneeseen, jossa eläintenkesyttäjä pukeutui.

— Heti, — Karlchen vastasi. — Sulkekaahan äiti ovi. On kylmä.

Karl Müller, eläinnäyttelyn isännän veli, seisoi pikkuruisessa lautaisessa pukuhuoneessa, kuvastimen edessä, ja oli jo puettu vaaleanpunaiseen trikoohon, jolla oli vadelman punainen vyötärys vatsan alapuolella. Vanhempi veli, Johann, istui vieressä ja seurasi tarkasti Kaarlen pukeutumista, antaen hänelle tarvittavat esineet. Johann itse ontui pahasti (kesy leijona oli runnellut hänen oikean jalkansa) eikä koskaan esiintynyt kesyttäjänä, vaan antoi vain veljelleen häkkiin vanteet, bengaalitulen ja pistoolit.

— Tässä on punamaalia, — Johann sanoi, ojentaen veljelleen rasian. — Ota hiukan.

Karl oli todellakin kalpea. Heti soiton ensi sävelet kuullessaan hän tunsi, miten veri virtasi hänen kasvoiltaan ja kuumana aaltona syöksähti sydämeen, ja miten hänen kätensä kylmenivät ja omituisesti sitkistyivät. Mutta tämä kiihtymys ei ollut pelon kiihtymystä. Jo kaksi vuotta oli Karl kesyttänyt leijonia ja joka päivä kokenut saman tunteen — hermojen kiihtymyksen.

Soitto, trikoopuku, väkijoukon pelokas ja kunnioittava uteliaisuus, bengaalituli ja lopuksi mieletön rohkeuden puuska näytöksen kestäessä häkissä ja kauhea siveellinen voima, jonka hän tällä hetkellä tunsi koko olennossaan ja varsinkin katseessa, joka pakotti leijonan arasti peräytymään nurkkaan. — Kaikki tämä kiihotti häntä edeltäkäsin, jo hänen pukeutuessaan.

Siveltyään poskilleen kerroksen punaväriä ja mustattuaan lyijykynällä silmäluomensa, mistä silmät tulivat suuriksi ja loistaviksi, Karl kiinnitti kaulaansa vadelmanpunaisen kauluksen jota koristi agramantti ja helyt, ja katsahti peiliin. Siitä katsoi häntä vastaan rohkeat ja kiihtyneet, hyvin kauniit kasvot, jyrkkine, itsepintaisine leukoineen ja suurine vaaleansinisine silmineen, jotka katsoivat julkeasti hymyten.

— Vapa! — käski katkonaisesti Karl, silittäen pukuaan kuvastimen edessä.

Vanhempi veli antoi hänelle kiireesti pitkän ruoskan ja lähestyi itse ovea avatakseen sen selälleen hänen astuessaan ulos, ja kopeloi huolellisesti revolveria taskussaan —

Karl heitti kuvastimen piirongille ja teki käsin ja jaloin muutamia nopeita liikkeitä, jotta notkistuisi. Veli katsahti häneen kysyvästi. Karl nyykäytti päätään ja astui Johanneksen avaamasta ovesta joustavin kiireisin askelin eläinnäyttelyyn. Johann kulki jälestä soittaen kelloa, ja siisti vanha eukko siunasi kassasta käsin salaa ristinmerkillä nuorta kaunista lellipoikaansa.

Kymmenen askeleen päässä häkistä Kaarlen pysäytti vartia ja kuiskasi muutamia sanoja hänen korvaansa. Se oli paha enne. Kesyttäjän ei koskaan tule sekunniksikaan pysähtyä, sillä peto seuraa häntä silmillään heti hänen astuttuaan pukuhuoneesta.

— Caesar on levoton? Murisee? — Karl kysyi tahallisen äänekkäästi komeillen yleisön nähden pelottomuudellaan. — Oi, se on tyhjää! Se on heti oleva kuin karitsa.

Caesar seisoi painaen kasvonsa aivan rautaristikkoa vasten. Sen kissansilmät suunnattomine pupilleineen kiilsivät ahnaasti ja pelokkaasti samalla kertaa. Sen raivo, joka ei vieläkään ollut asettunut, kasvoi äkkiä kun se näki tutun vaaleanpunaiseen trikoohon puetun olennon, jota se tahallaan ei katsonut, mutta jonka kaikkia liikkeitä se seurasi petoeläimen jännittyneellä tarkkaavaisuudella.

Karl astui nopeasti avautuvien katselijarivien välitse, hyppäsi sukkelaan irtotikapuiden kolme porrasta ja oli kohta pienessä häkin eteisessä, josta avautui rautainen ovi suureen häkkiin. Mutta tuskin oli hän tarttunut ripaan, kun Caesar yhdellä hyppäyksellä oli oven edessä, painoi päänsä sitä vasten ja mylväisi, huokuen Kaarlea vastaan kuumaa hengitystä ja mädänneen lihan hajua.

— Caesar zurück! — huudahti Karl, ja suuntasi petoon tiukan katseensa, lähestyen vartavasten ristikkoa kasvoineen. Mutta leijona kesti katseen, eikä perääntynyt, vaan irvisti. Silloin Karl pisti ristikon läpi raipan ja alkoi lyödä Caesaria päähän ja käpäliin.

Caesar karjui, muttei perääntynyt eikä kääntänyt katsettaan poispäin.

— Riittää! — huudahti joku yleisöstä, taustalta. Riittää! — yhtyi huutoon koko väkijoukko.

— Genug! — sanoi Johann hiljaisella ja hätäisellä äänellä ja veti viitan alla huomaamattomasti taskustaan revolverin.

— Nein! — katkaisi vihaisesti Karl ja löi jälleen kaikin voimin leijonaa päähän. — Caesar zurück.

Vaan Caesar äkkiarvaamatta syöksähti pystyyn koko pituudeltaan ja löi käpälällään ristikkoa niin voimakkaasti, että koko häkki tärisi.

— Riittää! Lopettakaa! — katsojat huusivat ja jäivät samalla kertaa liikkumattomina paikoilleen, kuin kytketyt.

— Feuer! — Karl huudahti. Hetkellinen epäröimisen tunne, joka oli vallata hänet alussa kun leijona ei totellut, jätti nyt sijaa suuttumukselle, ja hän päätti nyt hinnalla millä hyvänsä pakottaa pedon tottelemaan.

Johann tempasi vartian tuomalta hiilipannulta hehkuvan rautavavan ja ojensi sen veljelleen, sekä samalla sytytetyn kepin, jossa säkenöiden paloi bengaalituli.

Tulen sokaisemat katsojat eivät huomanneet Kaarlen nopeaa liikettä, mutta näkivät miten Caesar ääneensä kivusta voihkien hypähti oven luota, ja samassa silmänräpäyksessä oli kesyttäjä häkissä.

Eläinnäyttelyssä tuli aivan hiljaista; kuului vain, miten bengaalituli sähähteli Kaarlen kädessä, ja miten Caesar voihki ja murisi häkin nurkassa.

Mitä sitte tapahtui — siitä ei kukaan ollut selvillä. Kuului Kaarlen tärisyttävä huuto, Caesarin ja naarasleijonan kauhea karjunta, kolme huumaavaa paukahdusta, katsojain pelästyneitä huutoja sekä mieletön epätoivoinen vanhuksen ulvonta: "Karlchen! Karlchen! Karlchen!"

Häkin lattialla makasi Karl, kokonaan raadeltuna, runnelluin käsin, jaloin ja kylkiluin, mutta vielä elävänä; hänen takanaan naarasleijona, jonka pääkalloon oli osunut Johanneksen luoti, ja sen vieressä — viimeisessä kuolinkamppauksessa — Caesar.

Kalpeat, pelästyneet katsojat seisoivat häkin ympärillä kauhusta mykkinä eivätkä liikkuneet paikaltaan, välittämättä vartiasta, joka pyyteli poistumaan eläinnäyttelystä.

Norsu.

I

Pikku tyttö on sairas. Joka päivä käy hänen luonaan tohtori Mihail Petrovitsh, jonka hän on tuntenut jo hyvin kauan. Toisinaan hän tuo muassaan vielä kaksi vierasta tohtoria. He kääntelevät tyttöä seljälleen ja vatsalleen, kuuntelevat jotakin, painaen korvansa ruumista vasten, ja vetävät silmäluomista ja katsovat. Tätä tehdessään he jotenkin arvokkaasti tuhisevat, heidän kasvonsa ovat ankarat, ja keskenään he puhuvat käsittämätöntä kieltä. Sitte he siirtyvät lastenkamarista vierashuoneeseen, jossa äiti heitä odottaa. Päätohtori — pitkä, harmaapäinen, kultaiset silmälasit nenällä — kertoo hänelle jotain vakavasti ja pitkään. Ovi on auki, ja tyttö näkee ja kuulee kaikki sängystään. Paljoa hän ei käsitä, mutta tietää, että kysymys on hänestä. Äiti katsoo tohtoria suurin, väsynein ja itkettynein silmin. Hyvästellessään päätohtori sanoo äänekkäästi:

— Pääasia on, ettei hänen ole ikävä. Täyttäkää kaikki hänen päähänpistonsa.

— Ah, tohtori, kun hän ei tahdo mitään.

— No, en tiedä — koettakaa muistella, mistä hän ennen piti, ennen sairastumistaan. Leikkikaluja — joitain namusia —

— Ei, ei, tohtori, ei hän tahdo mitään.

— No, koettakaa jotenkin huvittaa häntä — No, vaikka jotenkin — Annan teille kunniasanani, että jos teidän onnistuu saada hänet nauramaan, huvittaa häntä, — niin se on oleva paras lääke — Hyvästi, armollinen rouva!

II

— Rakas Nadja, rakas tyttöseni, — sanoo äiti, eikö sinun tee mieli mitään?

— Ei, äiti, ei tee mieli mitään.

— Tahdotko, että panen kaikki nukkesi istumaan vuoteeseen. Asetamme nojatuolit, sohvan, pöydän ja teevehkeet. Nuket juovat teetä ja puhelevat ilmasta ja lastensa voinnista.

— Kiitos, äiti — Ei tee mieli — On ikävä —

— No hyvä, tyttöseni, annetaan nukkien olla. Vaan ehkä kutsun tänne luoksesi Katjan tai Zhenitshkan. Sinähän pidät heistä niin kovasti.

— Ei tarvitse, äiti. Oikein totta ei tarvitse. En minä tahdo mitään, en yhtään mitään. Minun on niin ikävä.

— Tahdotko, että tuon sinulle suklaata?

Mutta tyttö ei vastaa ja katselee kattoon liikkumattomin, ilottomin silmin. Hänellä ei pakota mikään eikä edes ole kuumetta. Mutta hän laihtuu ja heikkenee päivä päivältä. Mitä hänelle tehdäänkään, hänelle se on ykskaikki, ei hän tarvitse mitään. Niin makaa hän kokonaisia päiviä ja kokonaisia öitä, hiljaa ja surullisena. Toisinaan hän uinahtaa puoleksi tunniksi, mutta untakin hän näkee jostain harmaasta, pitkästä ja ikävästä kuin syyssade.

Kun lastenkamarin ja vierashuoneen, sekä edelleen tämän ja työhuoneen välinen ovi on avattu, niin tyttö näkee isän. Isä kävelee nopeasti nurkasta toiseen, ja yhä vain polttaa, polttaa. Toisinaan hän tulee lastenkamariin, istuutuu pikku vuoteen laidalle ja hiljaa silittelee Nadjan jalkoja. Sitte hän äkkiä nousee pystyyn ja käy ikkunan luoksi. Hän viheltelee jotain, katsoen pihalle, mutta hänen olkapäänsä vavahtelevat. Sitte hän kiireesti painaa nenäliinan toista silmäänsä vasten, ja poistuu työhuoneeseensa ikäänkuin suuttuneena. Sitte hän taas juoksee nurkasta toiseen, ja yhä — polttaa, polttaa, polttaa — Ja työhuone käy tupakansavusta aivan siniseksi.

III

Mutta eräänä aamuna tyttö herää hiukkasen tavallistaan virkumpana. Hän on nähnyt unta jostain, mutta ei voi mitenkään muistaa mistä, ja katsoo kauan ja tarkkaavasti äitiään silmiin.

— Tarvitsetko jotain? äiti kysyy.

Mutta tytön mieleen muistuu äkkiä uni ja hän puhuu kuiskaten, ikäänkuin salaisuutta.

— Äiti — voinko saada — norsun? Muttei sitä, joka on kuvassa — Voinko?

— Tietysti, tyttöseni, tietysti saat.

Hän lähtee työhuoneeseen ja sanoo isälle, että tyttö tahtoo norsun. Isä pukee heti päällystakin ylleen, painaa hatun päähänsä ja lähtee jonnekin ajamaan. Puolen tunnin kuluttua hän palaa, tuoden kalliin, kauniin leikkikalun. Se on suuri harmaa norsu, joka itsestään nyökyttää päätään ja huiskuttaa häntäänsä; norsun selässä on punainen satula, ja satulassa kultainen teltta ja siinä istuu kolme pikkaraista ihmistä. Mutta tyttö silmäilee leikkikalua yhtä välinpitämättömästi kuin kattoa ja seiniä, ja sanoo veltosti:

— Ei. Ei se ole yhtään sellainen. Minä tahdoin oikean elävän norsun, vaan tämähän on kuollut.

— Katsohan vain, Nadja, — isä sanoo. — Me vedämme sen heti vireeseen, ja siitä tulee ihan, ihan kuin elävä.

Norsu vedettiin pienellä avaimella, ja päätään nyökyttäen ja huiskuttaen häntäänsä se alkoi siirtää jalkojaan, kävellen hitaasti pitkin pöytää. Tyttöä ei tämä ensinkään huvita, vaan vieläpä ikävystyttääkin, mutta jottei pahottaisi isän mieltä, hän lempeästi kuiskaa:

— Kiitän sinua oikein, oikein kovasti, rakas isä. Minä luulen, ettei kellään ole niin hauskaa leikkikalua… Mutta — lupasithan jo aikoja sitte viedä minut eläinnäyttelyyn katsomaan oikeaa norsua — etkä kertaakaan vienyt —

— Mutta kuulehan, rakas tyttöseni, käsitäthän että se on mahdotonta. Norsu on kovin suuri, se ulottuu kattoon saakka, ei se mahtuisi meidän huoneisiin — Ja mistä minä sen sitte hankkisin?

— Isä, en minä tarvitse niin suurta — Tuo minulle vaikka pikkunen, mutta elävä. No, vaikka noin, noin pikkunen — Vaikka norsun poikanen.

— Rakas tyttö, teen sinulle mielelläni kaikki, mutta sitä en voi. Sehän on sama kuin jos sinä äkkiä sanoisit minulle: isä, hanki minulle aurinko taivaalta.

Tyttö hymyilee suruisasti.

-. Miten tyhmä sinä olet, isä. Luuletko etten tiedä, ettei aurinkoa voi ottaa, sillä se polttaa. Eikä kuutakaan voi. Ei, minä tahtosin pikku norsun — oikean.

Ja hän sulkee hiljaa silmänsä ja kuiskaa:

— Olen väsynyt — Anna anteeksi, isä —

Isä repii tukkaansa ja juoksee työhuoneeseen. Siellä hän jonkun aikaa vilahtelee nurkasta toiseen. Sitte hän päättävästi heittää lattialle puoleksi palaneen paperossin (josta äiti häntä aina toruu) ja huutaa sisäkölle:

— Olga! Tuokaa palttoo ja hattu!

Eteiseen tulee hänen vaimonsa.

— Minnekä sinä, Sasha? — hän kysyy.

Mies hengittää raskaasti, napittaessaan päällystakkiaan.

— En tiedä itsekään, Mashenjka, minne — Mutta minusta tuntuu siltä, että tosiaankin tänä iltana tuon tänne meille oikean norsun.

Vaimo katsoo häneen levottomana.

— Rakas, oletko terve? Eikö päätäsi pakota? Oletko ehkä nukkunut huonosti viime yönä?

— En ole nukkunut ensinkään, — hän vastasi vihaisesti. — Tahdot nähtävästi kysyä, olenko järjissäni? Kyllä, vielä. Hyvästi! Illalla sitte kaikki näkyy.

Ja hän poistuu, paukuttaen lujasti ulko-ovea.

IV

Kahden tunnin kuluttua hän istuu eläinnäyttelyssä, ensi rivillä, ja katsoo, miten kesytetyt eläimet isäntänsä käskystä tekevät erilaisia temppuja. Älykkäät koirat juoksevat, heittävät kuperkeikkaa, tanssivat, laulavat musiikin säestäminä, ja panevat yhteen sanoja suurista pahvikirjaimista. Marakatit — toiset punaisissa hameissa, toiset sinisissä housuissa — kulkevat nuoralla ja ratsastavat suurella villakoiralla. Suunnattomat punaisenruskeat leijonat hyppäävät palavien vanteiden lävitse. Kömpelö hylje ampuu pistoolilla. Lopuksi tuodaan esille norsut. Niitä on kolme: yksi suuri, ja kaksi aivan pientä kääpiötä, mutta kuitenkin paljon suurempikokoisia kuin hevonen. On ihmeellistä nähdä, miten nämä suunnattomat eläimet, jotka näyttävät niin kömpelöiltä ja raskailta, tekevät mitä vaikeimpia temppuja, joihin ei pystyisi edes hyvinkään sukkela ihminen. Erittäinkin kunnostautuu kaikkein suurin norsu. Se nousee ensiksi takajaloilleen, istuutuu, nousee päälleen seisomaan, jalat ilmassa, kulkee pitkin puisia pulloja, kulkee vierivällä tynnyrillä, kääntää kärsällään suuren pahvikirjan lehtiä, ja istuu vihdoin pöytään, sitoo liinan kaulaansa ja aterioitsee aivan kuin hyvinkasvatettu poika.

Näytös päättyy. Katsojat hajaantuvat. Nadjan isä lähestyy eläinnäyttelyn isäntää, paksua saksalaista. Isäntä seisoo lautaisen väliseinän takana ja pitää suussaan suurta mustaa sikaria.

— Suokaa anteeksi, — sanoo Nadjan isä. — Ettekö voi luovuttaa norsuanne minulle kotiin joksikin aikaa?

Saksalainen levittää hämmästyneenä silmänsä ja suunsakin selälleen, niin että sikari putoo maahan. Rykien hän kumartuu, nostaa sikarin, pistää sen jälleen suuhunsa ja lausuu vasta sitte:

— Luovuttaa? Norsun? Kotiin? En käsitä teitä.

Saksalaisen silmistä näkyy, että hänkin tahtoo kysyä, eikö Nadjan isän päätä pakota — Mutta isä selittää kiireesti mistä on kysymys: hänen ainoa tyttärensä, Nadja, sairastaa jotain merkillistä tautia, jota eivät edes tohtoritkaan oikein ymmärrä. Hän on jo kuukauden maannut vuoteessaan, laihtuu ja heikkenee joka päivä, ei ole huvitettu mistään, ikävöi ja sammuu hiljakseen. Tohtorit käskevät huvittaa häntä, mutta hän ei pidä mistään, — käskevät täyttää kaikki hänen toivomuksensa, mutta hänellä ei ole mitään toivomuksia. Tänään hänen mielensä teki nähdä elävän norsun. Olisikohan se mahdotonta?

Ja hän lisää väräjävällä äänellä, tarttuen saksalaista päällystakin napista:

— Niin, nähkääs — Minä tietysti toivon, että tyttöni paranee. Mutta — varjelkoon Jumala — jos hänen tautinsa äkkiä päättyisi huonosti — jos tyttö äkkiä kuolisi? — Ajatelkaahan vain: minua tulee koko elinikäni vaivaamaan ajatus, etten ole täyttänyt hänen viimeistä, kaikkein viimeisintä toivomustaan!…

Saksalainen rypistää otsaansa ja kynsii miettiväisenä pikkusormellaan vasenta kulmakarvaansa. Vihdoin hän kysyy.

— Hm — Kuinkas vanha on tyttönne?

— Seitsemännellä.

— Hm — Minun Liisani on myös seitsemännellä. Hm — Vaan tiedättekö, se käy teille kalliiksi. Pitää kulettaa norsu yöllä, ja vasta seuraavana yönä voi tuoda sen takaisin. Päivällä ei voi. Kokoontuu publikum ja se tulee yksi skandaali — Minä niinmuodoin kadotan kokonaisen päivän, ja teidän tulee minulle korvata tappio.

— Oi, tietysti, tietysti, älkää siitä huolehtiko —

— Ja sitte: salliiko polisi viedä yksi norsu yhteen taloon?

— Minä sen järjestän. Kyllä se sallii.

— Vielä yksi kysymys: salliiko teidän talonisäntä viedä taloonsa yksi norsu?

— Kyllä sallii. Minä olen itse tämän talon isäntä.

— Ahaa! Se on vielä parempi. Ja sitte vielä yksi kysymys: missä kerroksessa te asutte?

— Toisessa.

— Hm — Se on jo pahempi — Onko teidän talossanne leveät rappuset, korkea katto, suuri huone, leveät ovet ja hyvin luja permanto? Sillä tämä minun Tommy on 3 kyynärää 4 tuumaa korkea, ja 5 1/2 kyynärää pitkä. Sitäpaitsi se painaa 1800 kiloa.

Nadjan isä miettii hetkisen.

— Tiedättekö mitä? — hän sanoo. — Ajetaan heti meille ja katsotaan kaikki paikalla. Jos tarvitsee, käsken laajentaa seinä-aukot.

— Oikein hyvä! — suostuu eläinnäyttelyn isäntä.

V

Yöllä kuletetaan norsua vieraisille sairaan tytön luo. Valkoiseen peittoon verhottuna se arvokkaasti astelee keskikatua, nyökyttää päätään ja käärii vuoroin kärsänsä kokoon, vuoroin ojentaa sen suoraksi. Sen ympärille on myöhäisestä ajasta huolimatta kerääntynyt suuri kansanjoukko. Mutta norsu ei kiinnitä siihen huomiota: sehän näkee joka päivä satoja ihmisiä eläinnäyttelyssä. Vain kerran se hiukan suutahti.

Joku katupoika juoksi aivan sen jalkojen väliin ja alkoi kujeilla töllistelijäin huviksi.

Silloin norsu tyvenesti otti kärsällään hatun sen päästä ja heitti sen läheisen piikkiaidan yli.

Poliisi kulkee väkijoukon keskessä ja kehottaa sitä: — Hyvät herrat, tehkää hyvin ja hajaantukaa. Mitä tavatonta te siinä huomaatte? Ihmettelen! Ikäänkuin ette koskaan olisi nähneet elävää norsua kadulla.

Lähestytään taloa. Porraskäytävässä, samoinkuin pitkin koko tietä, jota norsun tuli kulkea, aina ruokasaliin saakka, olivat kaikki ovet avatut selälleen, jota varten oli täytynyt vasaralla avata ovisalvat. Samoin oli tehty kerran ennenkin, kun taloon tuotiin suurta ihmeitätekevää pyhäinkuvaa.

Mutta porraskäytävään saavuttaessa norsu pysähtyy itsepäisesti.

— Pitää antaa sille jotain namusia — — saksalainen sanoo. — Jokin makea pulla, tai jotain — Noo — Tommy! — Ohoo — Tommy!…

Nadjan isä juoksee läheiseen leipuripuotiin ja ostaa suuren pyöreän mantelikakun. Norsu näyttää haluavan niellä sen kokonaisena ja lisäksi sen ympärillä olevan pahvilaatikonkin, mutta saksalainen antaa sille vain yhden neljänneksen. Kakku maistuu Tommysta hyvälle, ja se ojentaa kärsänsä saadakseen toisen palan. Mutta saksalainen on viekkaampi. Pitäen kädessään namusta, hän nousee ylös portaalta toiselle ja norsu seuraa häntä pakosta, kärsä suorana ja korvat pystyssä. Porrasten käänteessä Tommy saa toisen palan.

Sillä lailla kuletettiin se ruokasaliin, josta edeltäpäin oli viety pois kaikki huonekalut, ja permanto paksusti peitetty oljilla — Norsun jalka sidotaan permantoon kiinnitettyyn renkaaseen. Sen eteen pannaan tuoreita porkkanoita, kaalia ja nauriita. Saksalainen asettuu viereiselle sohvalle. Sammutetaan tulet, ja kaikki panevat maata.

VI

Seuraavana päivänä tyttö herää aamun sarastaessa ja kysyy kaikkein ensiksi:

— Vaan entä norsu? Onko se tullut?

— On, — äiti vastaa, — mutta se käski että Nadja ensin peseytyisi, ja sitte söisi pehmeäksi keitetyn munan ja joisi kuumaa maitoa.

— Onkos se kiltti?

— Kiltti se on. Syö, tyttöseni. Heti menemme sitä katsomaan.

— Onkos se lystikäs?

— On hiukan. Pue lämmin röijy yllesi.

Muna oli nopeasti syöty ja maito juotu. Nadja nostetaan istumaan samoihin vaunuihin, joissa hän ajoi ollessaan vielä niin pikkuinen, ettei osannut yhtään kävellä, ja hänet viedään ruokasaliin.

Norsu onkin paljon suurempi kuin Nadja oli luullut, katsoessaan sen kuvaa. Kooltaan se on vain hiukkasen matalampi ovea, ja pituudeltaan täyttää puolet ruokasalista. Sen nahka on karkea, raskaissa poimuissa. Jalat ovat paksut kuin pölkyt. Pitkä häntä päättyy johonkin luudan-tapaiseen. Pää on täynnä suuria kyhmyjä. Korvat ovat suuret kuin takiaisen lehdet ja riippuvat alaspäin. Silmät ovat aivan pikkuruiset, mutta älykkäät ja hyvät. Torahampaat on leikattu poikki. Kärsä on kuin käärme ja päättyy kahteen sieraimeen, ja niiden välissä on taipuisa, notkea sormi. Jos norsu ojentaisi kärsänsä aivan suoraksi, niin varmaankin ylttyisi sillä ikkunaan.

Tyttö ei pelkää ensinkään. Häntä vain hiukan ihmetyttää eläimen suunnaton koko. Sensijaan alkaa hoitajatar, kuustoistavuotias Polja vinkua pelosta.

Norsun isäntä, saksalainen, lähestyy lastenvaunuja ja sanoo:

— Hyvää huomenta, pikku neiti. Älkää peljätkö. Tommy on kovin kiltti ja pitää lapsista.

Tyttö ojentaa hänelle pienen kalpean kätensä.

— Hyvää päivää, miten voitte? — hän vastaa. En pelkää tippaakaan. Mikäs sen nimi on?

— Tommy.

— Hyvää päivää, Tommy, — lausuu tyttö ja kumartaa päällään. Sen tähden että norsu on niin suuri, ei hän uskalla sinutella sitä. — Miten olette nukkunut viime yön?

Hän ojentaa sillekin kätensä. Norsu tarttuu varovasti hänen hentoihin sormiinsa ja puristaa niitä taipuisalla, vahvalla sormellaan paljoa enemmän hellävaroen kuin tohtori Mihail Petrovitsh. Tätä tehdessään norsu nyökäyttää päätään, ja sen pienet silmät ovat aivan tiirullaan, ikäänkuin se nauraisi.

— Mutta sehän ymmärtää kaikki? — tyttö kysyy saksalaiselta.

— Oi kyllä, aivan kaikki, pikku neiti!

— Mutta se vain ei puhu?

— Niinpä juuri, se vain ei puhu. Minulla, tiedättekö, on myös tyttö, yhtä pieni kuin tekin. Hänen nimensä on Liisa. Tommy on hänen kanssaan suuri, hyvin suuri ystävä.

— Jokos te, Tommy, olette juonut teetä? — tyttö kysyy norsulta.

Norsu ojentaa jälleen kärsänsä ja puhaltaa aivan tytön kasvoihin lämpöisen voimakkaan henkäyksen, niin että kevyet hiukset tytön päässä hulmahtavat hajalleen.

Nadja nauraa ja paukuttaa käsiään. Saksalainen nauraa sakeasti. Hän on itse sellainen suuri, paksu ja hyvänluontoinen kuin norsukin, ja Nadjasta tuntuu, että he ovat kumpikin toistensa näköisiä. Ehkä he ovatkin sukua keskenään?

— Ei, ei se ole juonut teetä, pikku neiti. Mutta se juo mielellään sokerivettä. Myöskin se pitää hyvin paljon pullista.

Tuodaan tarjottimella pullia. Tyttö kestitsee norsua. Se tarttuu sukkelasti sormellaan pullaan, ja kätkee sen renkaaksi kiertyvällä kärsällään jonnekin alas pään alapuolelle, jossa sillä liikkuu lystikäs, kolmikulmainen, karvainen alahuuli. Kuuluu, miten pulla kahisee kuivaa nahkaa vasten. Samoin tekee Tommy toiselle pullalle, ja kolmannelle, neljännelle ja viidennelle, ja nyökäyttelee kiitollisuuden merkiksi päätään, ja sen pikkuruiset silmät ovat mielihyvästä tiirullaan. Ja tyttö nauraa ilosta.

Kun kaikki pullat on syöty, esittää Nadja norsulle nukkensa:

— Katsokaahan, Tommy, tämä hienosti puettu nukke on Sonja. Hän on hyvin kiltti lapsi, mutta hiukan juonikko eikä tahdo syödä soppaa. Ja tämä on Natasha — Sonjan tytär. Hän on jo alkanut lukea ja tuntee melkein kaikki kirjaimet. Ja tuo on Matrjoshka. — Se on minun kaikkein ensimäinen nukkeni. Katsokaahan, sillä ei ole nenää, ja pää on liimattu kiinni, ja hiukset ovat lähteneet. Mutta eihän kuitenkaan sovi ajaa muoria pois talosta. Eikö niin, Tommy? Hän oli ennen Sonjan äitinä, mutta palvelee nyt meillä kyökkipiikana. No, ruvetaanpas leikkimään, Tommy: te olette isä ja minä olen äiti ja nämä ovat meidän lapsia.

Tommy suostuu. Se nauraa, tarttuu Matrjoshkaa kurkkuun ja vie sen suuhunsa. Mutta se on vain leikkiä. Pureksittuaan hiukkasen nukkea se laskee sen jälleen tytön polville, tosin hiukan märkänä ja rypistyneenä.

Sitte Nadja näyttää sille suurta kuvakirjaa ja selittää:

— Tämä on hevonen, tämä on kanarialintu, tämä on pyssy — Tässä on lintu häkissä, tässä sanko, peili, uuni, lapio, varis — Ja tämä, katsokaahan, tämä on norsu! Eihän se ole yhtään näköinen? Tokko norsut ovatkaan noin pieniä, Tommy?

Tommyn mielestä ei niin pieniä norsuja ole missään maailmassa. Yleensä se ei pidä näistä kuvista. Se tarttuu kärsällään lehden reunaan ja kääntää sen.

Lähenee päivällisaika, mutta tyttöä ei mitenkään saa norsun luota. Avuksi tulee saksalainen:

— Sallikaa minun järjestää tämä asia. He syövät yhdessä päivällistä.

Hän käskee norsua istumaan. Norsu istuutuu totellen, minkä johdosta koko huoneiston lattia jymähtää, astiat kaapissa tärähtävät ja alikerrassa kalkkirappaus varisee katosta. Sitä vastapäätä asettuu tyttö istumaan. Heidän välilleen nostetaan pöytä. Norsun kaulan ympäri sidotaan liina, ja uudet ystävykset alkavat syödä päivällistä. Tyttö syö kananlihasta keitettyä lientä ja pienen kotletin, ja norsu kaikenlaisia vihanneksia ja salaattia. Tytölle annetaan pikkuruinen lasi viiniä ja norsulle lämmintä vettä sekä lasillinen rommia, ja se imee mielihyvällä tämän juoman kärsällään suuhunsa liemimaljasta. Sitte he saavat jälkiruokaa — tyttö kupillisen kaakaota ja norsu tällä kertaa puolen pähkinäkakkua. Saksalainen istuu tällä haavaa isän kanssa vierashuoneessa, ja juo olutta yhtä suurella nautinnolla kuin norsukin, mutta vain suuremmat määrät.

Päivällisen jälkeen saapuu joitakin isän tuttuja, ja heitä varoitetaan jo eteisessä norsusta, etteivät pelästyisi. Ensin he eivät usko, mutta sitte, nähtyään Tommyn, he painautuvat ovea vasten.

— Älkää pelätkö, se on kiltti! — tyttö heitä tyynyttää.

Mutta vieraat poistuvat nopeasti vierashuoneeseen ja lähtevät pois, viittäkään minuuttia istumatta.

Saapuu ilta. On myöhä. Tytön on aika mennä levolle. Mutta häntä ei saa lähtemään norsun luota. Niin hän vaipuukin uneen sen vieressä, ja vasta nukuksissa viedään hänet lastenkamariin. Hän ei edes tunne, miten hänet riisutaan.

Tänä yönä Nadja näkee unta, että hän on mennyt naimisiin Tommyn kanssa, ja että heillä on paljon lapsia, pieniä, iloisia norsunpoikasia. Norsu, joka yöllä vietiin takaisin eläinnäyttelyyn, näkee myös unta armaasta, kiltistä tytöstä. Sitäpaitsi se näkee unta suurista pähkinä- ja mantelikakuista, portin kokoisista…

* * * * *

Aamulla tyttö herää reippaana, virkeänä, ja kuten ennen muinoin, kun hän vielä oli terve, huutaa kuuluvasti ja kärsimättömästi, että talo raikaa:

— Mai-to-aa!

Tämän huudon kuultuaan äiti iloisena tekee ristinmerkin sänkykamarissaan.

Mutta tyttö muistaakin samassa eilispäivän ja kysyy:

— Entä norsu?

Hänelle selitetään, että norsu on mennyt asialle kotiinsa, että sillä on pikkuisia lapsia, joita ei saa jättää yksin, että se käskee sanoa terveisiä Nadjalle, ja että se odottaa häntä luokseen vieraisille, kun hän tulee terveeksi.

Tyttö hymyilee viekkaasti ja sanoo:

— Ilmoittakaa Tommylle, että minä olen jo aivan terve.

Joella.

— Nuoriherra! Halloo, nuoriherra? — kuului ikkunan takaa kiirehtivä kuiskutus.

Makasin vuoteessani riisuutumatta, ja miten koinkaan taistella unteluutta vastaan, mutta juuri tällä hetkellä se alkoi jo vallata minut raukeaan helmaansa. Kuiskausta seurasi varova, mutta itsepintainen sormen naputus ikkunaan: minua kutsui ulos vanha kokkimme Jemeljan Ivanovitsh, jonka kanssa olimme sopineet, että lähdettäisiin yöksi pyytämään rapuja lihasyötillä. Nousin ja avasin akkunan, koettaen olla aikaansaamatta kolinaa. Minuutin kuluttua olin jo maassa, Jemeljan Ivanovitshin vieressä, väristen unesta ja kiihkosta, jonka minussa herätti odottava nautinto.

Oudokseltaan en aluksi voinut erottaa mitään. Yö oli niin musta, kuin tapaavat olla vain kuumat ja kuunvalottomat heinäkuun yöt Etelä-Venäjällä. Liikkumattomassa, ikäänkuin veltossa ilmassa tuntui resedan sitkeä, makea tuoksu, joka täytti aituuksen, ja kukkivien niinipuiden vieno, mutta äitelä haju — Ei yksikään ääni rikkonut syvää hiljaisuutta, lukuunottamatta vankkurien etäistä, hiljenevää kolinaa.

— Eihän äiti herännyt? — Jemeljan Ivanovitsh kysyi hätäisesti kuiskaten.

— Ei, ei, ei kukaan ole kuullut — Oletteko ottanut kaikki, Jemeljan Ivanovitsh? Haavinkin? ja lihan? ja kannun?

— Tss — älkää kolistako, nuoriherra — Jos äiti herää, niin rupeaa torumaan meitä molempia — No mennäänpä sitten.

Me astuimme ha'an laitaa kapeata tietä pitkin, jota reunusti molemmin puolin tiheä ja paljon ihmisen pituutta korkeampi sekapensaikko — Minusta yhä tuntui, että seuraavalla hetkellä kompastun johonkin esteeseen, pysähdyin senvuoksi usein ja ojensin käteni eteenpäin, ummistaen lujasti silmäni. Minusta oli hiukan kaameata, mutta vaikutelmien uutuus ja ennen kaikkea niiden luvattomuus soi niille selittämättömän ihanuuden, sellaisen ihanuuden, että minä nyt vieläkin, 25 vuoden kuluttua, tunnen tätä yötä muistellessani iloisen ja tuskallisen ahdistuksen rinnassani.

Äkkiä kompastuin Jemeljan Ivanovitshiin. Hän seisoi ja hypisteli jotain pimeässä.

— Mitä te teette, Jemeljan Ivanovitsh? — minä kysyin, haparoiden käsilläni hänen selkäänsä.

Vanhus nähtävästi yritti vääntää jotain auki. Hän vastasi minulle väliajoin, huohottaen raskaasti ponnistuksesta.

— Nähkääs minä tahdon — kas miten ovat vääntäneet kiinni, paha heidät periköön — tahdon — ottaa irti soihdun kannen — se on varmaan ruostunut — no nyt se lähtee — lähtee — valmis!…

Kuulin tulitikun raapaisevan, ja öljysoihtu leimahti punaisena, savuavana ja heiluvana liekkinä palamaan. Jemeljan Ivanovitshin kasvot tulivat ankariksi ja muuttuivat merkillisesti. Tuuheista kulmakarvoista, nenästä ja viiksistä laskeusivat hänen päälleen pitkät, vinot ja vapisevat varjot. Läksimme astumaan eteenpäin. Nyt minusta tuntui vielä kaameammalta kuin pimeässä. Tutut pensaat näyttivät meitä joka taholta joukoin ympäröiviltä, hoikilta ja epäselviltä aaveilta. Soihdun liekki värähteli hiljaa räiskien, Jemeljan Ivanovitshin edellä käyvä pitkä varjo syöksähteli milloin oikealle, milloin vasemmalle, ja pitkät aaveet riensivät levottomasti eteemme, painuivat maahan ja juoksivat nopeasti takaisin, kadoten pimeään selkäni taakse; toisinaan ne äkkiä siirtyivät ahtaaksi joukoksi ja heilahtelivat, ikäänkuin tehden jotain keskinäisiä sopimuksia.

Pensaikko loppui. Eteemme aukeni kenttä. Niinipuun haju muuttui kasteisen ruohon ja veden voimakkaaksi hajuksi. Läheiseltä Bulavinilta tuulahti vilposasti. Arolla lauloi miljoonia heinäsirkkoja ja lauloi niin kumman äänekkäästi ja rytmillisesti, että tuntui siltä, kuin laulaisi vain yksi ainoa sirkka.

Laskeuduimme jokirantaan, joka tasaisena, tyvenenä ja tummana juovana juoksi matalain, mutta jyrkkien rantojen välissä, joilla kasvoi tiheä pajukko. Rannassa vesi solisi soinnukkaasti ja yksitoikkoisesti, syrjäyttäessään lahdelmia ja pensaitten paljastuneita juuria. Jemeljan Ivanovitsh valitsi kahden raidan välistä mukavan kuivan paikan ja pisti soihdun pitkän varren syvään kuoppaan lähelle rantaa. Veteen ilmestyi heti suuri, värisevä, sumeanruskea pilkku, jonka keskellä väreili kirkas tulen heijastus.

Meidän laitteemme eivät olleet monimutkaisia. Me solmimme hienoa nuoraa ristiin suuren lihapalan ympäri; kyynärää ylemmä laadimme kohon kuivasta oksasta, ja sitte Jemeljan Ivanovitsh laski tämän syötin veteen, pitäen toista päätä kädessään. Minun täytyi vanhasta olkihatustani tehtyine haaveineni odottaa, kunnes rapu ilmestyisi veden pinnalle, sitte ottaakseni sen altapäin. Rasvainen liha painui hyvin vitkaan, ikäänkuin sulaen ruskeassa vedessä. Minä näin sen vielä kauan veden alla; vihdoin se katosi, ja koho pysähtyi liikkumattomaksi.

— Nytpä me, nuoriherra, pistämme tupakaksi, Jemeljan Ivanovitsh sanoi, istuutuen mukavammin ja oikoen luuvaloisia jalkojaan. — Kas, tuolla rannalla käy hevosiakin — ruohoa syöskentelevät —

Suojasin kämmenellä silmiäni valolta. Joki ei tältä kohtaa ollut leveä, kaikkiaan noin kymmenen tai viisitoista askelta, ja minä saatoin erottaa kaksi hevosta. Toinen — valkoinen — seisoi kylittäin, ja katsoi meitä tuijottaen ja välinpitämättömästi, kääntäen luisevan kaulansa meihin päin. Kauempana sen takana näkyi vain toisen, varmaankin ruskean tai punaisen ruskean hevosen maata kohti painunut turpa ja yhteen sidotut jalat; minä kuulin, miten se äänekkäästi pärskyi ja louskutteli leukojaan, pureskellessaan ruohoa. Vielä etäämpänä silmä upposi läpäisemättömään, sakeaan pimeyteen, josta pisti esiin muutamia läheisiä pensaita, joihin soihdun valo ylttyi; kalpeitten, hentojen ja pitkien lehtien muodostamat tuuheat kupukatot näyttivät joltain kummalliselta oopperakoristeilta. Tähdet heijastuivat vedestä, vilkkuen ja levenneinä.

Koho värähti ja alkoi heilahdella.

Minä kuiskasin kiihtyneenä:

— Jemeljan Ivanovitsh — Tärppii! vetäkää Jumalan tähden!

Mutta vanhus vain pudisti harmistuneesti päätään. Koho liikkui yhä edelleen, muodostaen ympyrän kehiä, ja jolloinkin lyhyesti painuen etuosastaan veden alle. Minä — koettaen olla hengittämättä, ponnistaen jalkani joesta pistävään kantoon ja ojentaen esiin kepin nenässä olevaa haavia — kiduin kärsimättömästä odotuksesta. Äkkiä koho tykkänään katosi veden alle. Jemeljan Ivanovitsh nosti hitaasti nuoraa ylöspäin. Minuutin kuluttua minä näin suunnattoman suurelta näyttävän lihapalan ja siihen kiinni iskeneen ravun sakset.

— Pitäkää! — vanhus huudahti ja tempasi äkisti nuorasta. Minä pistin haavin alle — Meidän liikkeemme sopeutuivat toisiinsa vaistomaisesti ja sukkelasti: haavissa, josta vesi sointuen tipahteli jokeen, pyristelihe suonenvedontapaisesti kaulaansa naksuttaen suunnattoman suuri musta rapu. Jemeljan Ivanovitsh tarttui kahden sormen sitä selästä ja nosti sen riemuiten ilmaan. Rapu oli yli puolentoista korttelin mittainen. Se naksutteli edelleen kaulaansa, haroi etujaloillaan, sulkien ja avaten saksiaan, ja liikutti pitkiä viiksiään. Jemeljan Ivanovitsh heitti sen kannuun.

Ensimäisen ravun jälkeen rupesi pyynti onnistumaan oikein hyvin. Aina vähän päästä vanhus nosti haavista mustia hirviöitä, ollen niistä yhtä vilpittömän ja äänekkään iloinen kuin minä, kymmenvuotias poikavekara. Ja joka ravulle hän ehdottomasti antoi jotain lystillisiä nimityksiä, ennenkuin laski sen kannuun.

— Aa! herra Krapula! jouduittekos satimeen? hän kysyi koomillisesti ilakoiden, — suvaitkaa, suvaitkaa astua toisten seuraan. Siellä on iloisempi ollaksenne.

Tai:

— Nöyrin palvelijanne, herra Krapulin. Odotimme kärsimättömästi tuloanne. Tehkää hyvin.

Kolme tai neljä rapua pääsi meiltä. Näissä tapauksissa me tulistuimme ja syydimme purevia nuhteita toisillemme. Mutta tuskin liikahti koho vedessä — niin vihamme heti lauhtui ja me aloimme jälleen, kädet innosta vapisten, kuiskaten ärsyttää toinen toistamme: oo-o! kas miten nykäisi! Varmaan siinä tärppii suunnaton Krapulainen! — Lapsellisessa ihastuksessa kutsuimme uhrejamme mitä ihmeellisimmillä nimillä. Epätavallinen valvominen, yön kauneus ja kiihkoisten kalamiesten intohimo meitä kiihdytti ja huumasi.

Mutta kymmenennen jälkeen rupesi onnistumaan huonommin. Kahdettatoista rapua odotimme noin neljännestunnin.

— Miksemme saa mitään, Jemeljan Ivanovitsh? minä kysyin kiihtyneenä ja ärtyisenä.

Hän levitti käsiään:

— Herra hänen tietää. Tai ehkä ovat ne, jotka pääsivät meiltä pakoon teidän hyväntahtoisuutenne kautta, ottaneet ja kertoneet muille, millaisia viekkaita ihmisiä me olemme. Mistäs sen tietää?

— No jo nyt joutavia! Ei suinkaan rapu voi kertoa mitään? Eihän sillä ole ääntäkään —

— Ee! Älkää te puhuko niin. Ei sillä ole ääntä, mutta kuitenkin on se viisas eläin. Eipä turhaan! Kyllä se siellä varmaan jotain — eleilläänkö, vai miten, mutta varmasti se ilmottaa —

Me vaikenimme. Minut valtasi se kauhea, liikkumaton hiljaisuuden lumo, jonka tuntee ainoastaan varhaisimmassa lapsuudessaan. Katsoin yhä vain soihdun punaista tulta. Päässäni ei ollut ajatuksen hiventäkään, mutta tunne jostain sopusointuisesta, ihanasta ja lempeästä täytti sieluni ääriään myöten. Ja niinä hetkinä olin tuntevinani ohitseni juhlallisesti virtaavan jonkin suunnattoman, ikäänkuin maailmankaikkeuden —

Eikö siinä minun ohitseni liukunut aika?

Äkkiä tuntui tuulahdus. Meidän tulemme houkuttelemana lensi ohitsemme matalalta, kevyesti ja äänettömästi suuri harmaa lintu. Minä vavahdin. Lumo katosi, ja minun tuli hiukan ikävä olla.

— Sanokaa, Jemeljan Ivanovitsh, — minä kysyin veltosti, — miksikä on tämän joen nimi Bulavin?

Vanhus liikutti huuliaan.

— Herra hänen tietää. Kutsuivat hyvät ihmiset Bulaviniksi, ja niin sen nimi on Bulavin.

— Siinäkö kaikki?

— Tietenkin kaikki. Kertovat vähävenäläiset, että tässä, muka Galotshja-Skeljassa muinoin asui rosvo, nimeltään Bulavin — No niin, vähänkö ne tyhmät vähävenäläiset rupattavat. Et jouda kaikkea kuulemaankaan.

Minä oikein vavahdin kärsimättömyydestä.

— Kyyhkyläinen, Jemeljan Ivanovitsh, kertokaahan. Rakas, kertokaa Bulavinista —

— Mitäs siinä on kertomista? — vanhus murahti ja ryhtyi imemään lyhyttä piippunysäänsä. — Mitäs siinä on kertomista? No, elipä täällä, muka, se sama Bulavin ja rosvosi. Hän oli ennen Pugatshovin joukkueessa, vaan kun Pugatshov saatiin kiinni ja vietiin Moskovaan, niin Bulavin siirtyikin tänne Jaik-joen varsilta. Hän keräsi ympärilleen joukon samanlaisia rohkeita reimapoikia kuin hän itsekin oli ja rupesi siitä ryöstämään kristittyjä ihmisiä ja tekemään väkivaltaa. Hän oli, sanotaan, jokaista petoa julmempi, eikä raadellut ja polttanut yksistään puutteen tähden, vaan noin vain — huvikseen — Kovin hän piti verestä. Köyhiltä ihmisiltä Bulavin itse omalla kädellään hakkasi pään, vaan rikkaita pyrki sitä ennen vielä kiusaamaankin, Hyökkääpä hän, esimerkiksi, tilanomistajan kartanon kimppuun, polttaa sen tuhaksi, ryöstää, ja sitte käskee pistää isäntäväen, miehen ja vaimon paaluun, ja vielä rinnatusten, ja vielä kasvotkin vastatusten. "Ihailkaa, sanoo, toisianne, kallis isäntäväki" — Sellainen se oli kauhea peto — Vaan eipä voitu häntä mitenkään saada kiinni, vaikka tsaarin sotajoukot kulkivat jos miten monasti häntä takaa-ajamassa — Oli eilen täällä, vaan nyt ei enää ja jäljetkin hävinneet — Sillä talonpojat pelkäsivät häntä pahemmin kuin kuolemaa eivätkä uskaltaneet häntä ilmiantaa.

— No eikö häntä saatukaan kiinni?

— Ei, kyllä sitte saatiin. Tyttö hänet petti. Rakastui hän tyttöön, täkäläisen myllärin tyttäreen, ja varasti hänet kotitalostaan. Vaan tämä tyttö ei tahtonut lähteä suosiolla. "Sinä, sanoo, olet pahantekijä ja lihaksi tullut perkele, ja kristitty veri on kuivettunut sinuun hamaa päälakea myöten" — No, hän ei mitenkään kuunnellut tyttöä — otti väkisin. Silloin tämä sanoikin hänelle: "Et sinä tahtonut minua sääliä, vaan turmelit minun neidon nuoruuden ja kauneuden, niin katso siis, sentähden en minäkään sinua sääli." Ja niin tekikin. Kerran, kun Bulavin poikineen juopotteli juutalaisen luona kapakassa, lähti tämä sama myllärin tytär everstin luo, joka oli määrätty takaa-ajoon, ja ilmaisi kaikki. "Kas tuolla, sanoo, tuolla noin hän on, meidän kirkas haukkamme, menkää ja ottakaa hänet." No, sotamiehet tietysti heti ympäröivät kapakan ja sytyttivät katon palamaan, ja heti kun Bulavin hyppäsi ulos ikkunasta heittivät he verkon hänen päälleen ja sitoivat hänet kiinni. Sillä muulla lailla ei kukaan uskaltanut häntä lähestyä. Niin. Niinpä he hänet sitoivat, kyyhkyläisen, ja lähettivät sidottuna Moskovaan, ja Moskovassa pyöveli hakkasi häneltä ensin kädet, sitte jalat ja vasta lopuksi pään. Mutta jäännökset poltettiin roviolla ja tuhka siroteltiin kaikkiin neljään ilmansuuntaan —

Vanhus vaikeni. Alkoi sarastaa. Tämä huomattiin siitä, että auer tuli hiukan harmahtavaksi, ja toisella rannalla hevosten luona minä saatoin jo erottaa kolme vatsallaan makaavaa talonpoikais-lasta. Jemeljan Ivanovitsh kiihottui äkkiä, ja painautuen minun puoleeni alkoi puhua matalalla pelästyneellä äänellä:

— Vaan sepä ei olekaan totta, että hänet Moskovassa teilattiin, sillä Moskovaan ei tuotu häntä, vaan jokin muu kasakka. Vaan itse Bulavinille Herra mietti toisen rangaistuksen — Sanotaan, että Jumalan enkelit ottivat rosvon käsivarsilleen, veivät ulos tulesta ja sulkivat syvään maanalaiseen luolaan, lähellä Galotshja-Skeljaa — Ja täytyypä Bulavinin siinä luolassa (vanhuksen ääni kävi yhä salaperäisemmäksi) istua viimeiseen päivään saakka — Rautaketjut ympäröivät hänen ruumistaan, ja pitkän pitkä keltamahainen käärme yötä päivää jäytää hänen sydäntään — vähävenäläiset, jotka ovat ajaneet sivu, sanovat toisinaan kuuluvan, miten Jumalan kirooma rosvo vääntelehtii maan alla ja kalistelee ketjujaan — tahtoo yhä ne murtaa —

Kylmä kauhu virtasi äkkiä aaltona ruumiini läpi ja nosti hiukset pystyyn päässäni. En uskaltanut kääntyä ympäri.

— Sanotaan vielä, — vanhus jatkoi, katsellen pelokkaana ympärilleen, — sanotaan vielä, että kerran vuodessa, yöllä, Bulavin astuu ulos luolastaan — Sattuu tämä kesällä varpusyönä [myrsky-yö, joka karkottaa varpuset pesistään. Suomentajan muist.] — Kulkee hän metsiä, soita ja kenttiä, kekonsa on korkeampi suurimpia puita, ja olkapäällään on kokonainen mänty sauvan asemasta. Ja jos hän tänä yönä, varjelkoon Herra, kohtaa jonkun tiellä, niin heti mylväisee kauhealla äänellä ja tappaa sauvallaan. Siksi ei varpusöinä kukaan poistukaan kotoaan, ja vanhat eukot rukoilevat aamuun saakka pyhäinkuvien edessä —

Jemeljan Ivanovitsh katsahti minun kauhun vääntämiä kasvojani ja lisäsi luonnottomasti nauraen:

— No niin, tyhjää puhettahan se kaikki on, pelkkää tarua. Vähätkös mitä ne vähävenäläiset rupattavat. Voikos se tapahtua, että koko iän käärme jäytäisi ihmisen sydäntä?… Joutavaa puhetta — Oh Herra, taivaan kuningatar, — ukko rykäisi, yrittäessään nousta pystyyn, — mennäänpä nuoriherra kotiin — emme kuitenkaan enää mitään saa —

Me keräsimme omaisuutemme ja lähdimme. Taas, kun astuimme pensaikkoa, häärivät ja tanssivat ympärillämme korkeat aaveet, ja minä pidin kädelläni kiinni kokin takinliepeestä, pelosta väristen ja kylmeten. Minusta tuntui yhä siltä, että jos katsahdan syrjään, niin näen jossain taivaanrannalla sauva selässä astuvan suunnattoman suuren ihmisen varjon, joka kohoaa puutarhamme puitten yli, jotka jo epäselvästi kuvastuivat aamun utuista sarastusta vasten.