ZACHARIAS TOPELIUS

Elämä ja toiminta

Kirj.

A. J. SARLIN

Helsingissä 1917, Kansanvalistusseuran elämäkertoja 27.

Raittiuskansan Kirjapaino.

SISÄLLYS:

Alkusananen

I. Polveutuminen. Lapsuus ja nuoruus:

Esi-isät ja vanhemmat. Koti ja kasvatus. Kirjailun alkua. Koulu. Ylioppilastutkinto. Yliopisto-oloja ja ylioppilaselämää. Kandidaattitutkinto.

II. Miehuus ja miehuudentoiminta:

Sanomalehtimieheksi. Tohtorinarvo. Naimisiinmeno. Kanervankukkia I. Helsingfors Tidningar. Topeliuksen suhde taiteeseen. Kanervankukkia II, III. Sadut. Mainiemi. Erinomainen »kalaonni». Luopuminen sanomalehdentoimittajan virasta. Novellikirjailua. Näytelmäkappaleita. Ulkomaanmatkoja. 1863 vuoden valtiopäivät. Professorina. Kasvatusopillisia harrastuksia. Lukukirjat. Kansanvalistuspyrintöjä. Yhdistysten jäsenyys. Virsikirjakomiteassa. Uusia lehtiä. Inspehtorina ja yliopistonrehtorina.

III. Vanhuuden päivät:

Jäähyväisvierailut kotiseudulla. Oleskelua Tammisaaren saaristossa. Cannesin matka. Eroaminen yliopistosta. Koivuniemi. Tähtien kuningaslapset. Kanervia. Evankeliumi lapsille. Puolison sairaus ja kuolema. Perhe-elämää. Lehtisiä mietekirjastani. Ulkomaanmatkoja. 80-vuotisjuhla. Sairaus ja kuolema. Loppusananen.

Alkusananen.

Elämäkertaa kirjoittaissani olen käyttänyt seuraavia lähteitä: Valfrid Vasenius: Zacharias Topelius, hänen elämänsä ja runoutensa I, II (1914); V(asenius), Topelius, Zacharias, Finsk Biografisk handbok; Eliel Vest: Sakari Topelius, elämäkerrallinen kuvaus (1906); V(asenius), Z. Topelius lyyrillisenä runoilijana, Valvoja toukokuulla 1881; V(asenius), Z. Topelius draamojen kirjoittajana; Valfrid Vasenius, Zacharias Topelius, Nordisk tidskrift, 1883, Werner Söderhjelmin, E.G. Palménin ja Kaarle Krohnin Topeliusta koskevia kirjoituksia 1898 vuoden Valvojassa, E. Nervander: Z. Topelius, Oma maa (I nidos, tammikuu — helmikuu); Arvid Hultin, Studier bland våra lyriker, Finsk Tidskrift, tom X; R.F. von Willebrand, Topelius såsom novellförfattare, Finsk tidskrift, tom XVI; Emil Böök, Zacharias Topelius, Pedagogisk tidskrift 1898; Paavo Snellman, Topelius pedagoogina, Pedagogiska föreningens tidskrift 1905; Z. Topeliuksen teoksia; Z. Topelius, Minnesalbum från den 14 januari intill den 21 mars 1898; Hellen Lindgren, Vittra Stormän (1894); Z. Schalin, Kuddnäs, runoilija Z. Topeliuksen lapsuuskoti (Helsingin Sanomissa); saman tekijän tämän vuoden Finsk tidskriftissä julkaisema Mainiemen linnaa koskeva tutkimus sekä A.J. Sarlin, Zacharias Topeliuksen, lasten ystävän, satujen suuren sedän muistolle.

Niistä mielenkiintoisista suullisista tiedoista, joita tireht. Z. Schalin työni kestäessä minulle ystävällisesti on antanut kuin myös maisteri Niilo Liakan huomautuksista lausun täten heille sulimmat kiitokseni.

Turussa lokakuussa 1917.

A. J. S.

I. Polveutuminen. Lapsuus ja nuoruus.

Topelius-suvun vanhin tunnettu jäsen, sen kantaisä, oli Jaakko Laurinpoika Toppila, joka 30-vuotisen sodan aikana muutti Limingasta Ouluun, missä hän eli kauppiaana. Likellä mainittua kaupunkia oli Toppila niminen maatila, josta suvun syntyperä ja nimi johtuvat. Hänen pojanpoikansa Mikael Toppelius oli tullipalvelija ja naimisissa lahjakkaan juutalaisnaisen Maria Zebulonin kanssa, jolla oli taiteellisia taipumuksia. Heillä oli poika nimeltä Kristoffer, joka lapsena joutui omituisiin seikkailuihin. Elettiin kahdennentoista Kaarlen sankari- ja kauhunaikoja. Venäläinen tuli maahan ja Oulu ryöstettiin. Siellä harjoitettiin julmia väkivallantekoja. Maria Zebulon pakeni lapsineen kaukaiseen metsätorppaan Muhoksen salolle. Parvi kasakoita ilmestyi metsätielle. Kasakat tempasivat Kristoffer-poikaa tukasta, viskasivat hänet hevosen selkään ja ratsastivat pojan kanssa pois äidin nähden. Kuten niin monet muut, vietiin ryöstetty Venäjälle ja myytiin tai lahjoitettiin eräälle pajarille, joka oli tsaari Pietarin suosikeita ja jolla oli kartano lähellä Pietaria. Kun pojassa havaittiin musiikkitaipumuksia, niin hän sai opetella soittamaan klaveria. Niin tapahtui, että tsaari kävi tapaamassa suosikkiaan ja tuli kuulleeksi suomalaispojan soittoa. Ja hän taputti ystävällisesti Kristofferia olalle ja kehoitti häntä sanoen: »Soita, poikaseni!» Tästä tuli Kristofferille elämänikäinen muisto, jota hän vielä vanhanakin mielellään mainitsi. Mutta ryöstetyn pojan valtasi vastustamaton koti-ikävä. Hän päätti paeta, piili päivisin metsissä, elättäen itseään marjoilla, mutta öisin hän vakaasti vaelsi siihen suuntaan, minne oli nähnyt elokuun auringon laskevan. Pian hän tapasi maamiehiään ja heidän opastuksensa avulla hän vihdoin saapui etelä-Suomeen. Täältä hän pääsi erään laivurin avulla Ruotsiin. Poika saapui Tukholmaan, jonka laivasillalla oli muutamia vaimoja huuhtomassa vaatteita. Yksi heistä, tarkkaan katseltuaan tulokasta, kysyi suomenkiellä, mistä hän oli. Poika vastasi niinikään suomeksi: »Oulusta». Silloin nainen heittäysi hänen kaulaansa itkien ilosta. Se oli hänen äitinsä, jonka hätä sodan aikana oli ajanut pakenemaan Tukholmaan.

Tämän Kristofferin poika oli Mikael Toppelius, Suomen ensimäisiä taidemaalareita. Hän oli luultavasti perinyt taiteilijalahjansa isoisältänsä ja kaunisti lukuisia Suomen kirkkoja ajakseen onnistuneilla maalauksilla. Ukko piti valoisista väreistä ja oli luonteeltaan iloinen, leikkisä ja veitikkamainen sekä hyvänsävyinen. Hänen pojanpoikansa oli Zacharias Topelius, joka syntyi tammikuun 14 p. 1818. Mikko-vaari asui jonkun aikaa poikansa talossa eräässä ullakkokamarissa ja rakasti oikein hellittelemällä pikku Sakkea, joten poikanen milteipä mielin määrin sai mellastella ukon huoneessa, jota muiden tuskin sallittiin siivotakaan. Pieni taiteilijanalku käsitteli jokseenkin vapaasti vanhuksen purkkeja ja tölkkejä, sotkipa hänen värejänsäkin kuin maalari konsanaan vanhuksen hennomatta häntä kieltää.

Pikku Saken isä oli Uudenkaarlepyyn kaupungin- ja piirilääkäri, tunnettu runojen kokooja Zacharias Topelius, ja äidin nimi oli Katarina Sofia Calamnius. Vanhemmat elivät avioliitossa, minkä onnen loivat lääkärin sopusuhtainen luonne ja puolison hänen pyrkimyksiinsä mukautuva, hellä olemus, jotka hyvän keskinäisen ymmärtämyksen vallitessa miellyttävällä tavalla täydensivät ja tukivat toisiansa. Isä oli jalomielinen ja hienosti sivistynyt mies, äiti herttainen, kärsivällinen ja hartaasti uskonnollinen, joten he molemmat omistivat hyvät edellytykset kasvattajan vakavaan toimeen.

Ymmärrettävä on, että vanhempain välinen sopusointu mitä edullisimmin vaikutti pojan luonteen kehitykseen, ja useita todistuksia on meillä siitäkin, että hyvien kasvattajain osoittama rakkaus hänessä herätti mitä syvimmän vastarakkauden ja kiitollisuuden.

Esivanhemmiltaan pikku Sakke oli perinyt lukuisia ominaisuuksia, jotka tulivat määräämään hänen vastaisen kehityksensä. Esi-isistä toiset olivat aatteen, toiset käytännön miehiä, ja niinpä Sakenkin luonteessa aatteelliset ja käytännölliset pyrkimykset yhtyvät. Jaakko Laurinpojan suvulle ominainen yhdessäpysymisen tunne lienee Sakessa niinikään sukuperintöä. Isoisältään hän peri uskonnollisen mielensä, elävälle elämälle avoimen silmänsä, uutteruutensa sekä harmittoman lystikkyytensä ja hyvänsävyisyytensä, tämän isoäidiltä älykkyytensä ja taiteelliset lahjansa, isoäidiltään, joka oli aatelissukuinen puolatar Maria Oclavicz, tarmoa ja lämminverisyyttä sekä mahdollisesti sotilaallisen kunnon arvossapitämistä. Isältä perittyjä olivat nähtävästi runolliset lahjat kuin myös tarkkuuden, täsmällisyyden ja järjestyksen rakkaus, ja äidiltä herttaisen lempeä ja samalla toimelias mielenlaatu, jossa havaitaan varma taipumus uskonnollisuuteen. Myöskin ylempänä mainitun Kristofferin vaimon Margareta Lithovian sedältä Zacharias Lithoviukselta, joka sepitteli tilapäärunoja kolmella eri kielellä, Sakke on voinut periä viettymystä runoiluun.

Etevin Topeliuksen tuntijamme on huomauttanut, miten eri sukuhaarojen kieli on riippunut olinpaikasta ja toimen laadusta. »Jos», hän jatkaa, »kuten todennäköistä on, äidinsuku neljässä lähimmässä polvessa, porvarillisena ja Uudessakaarlepyyssä asuvana, käytti ruotsia, niin on suomi vielä isoisän äidinkielenä ja isän ja setien mitä lämpimimmän harrastuksen esineenä. Topelius oli siis itse elävä vastalause sitä julkeaa ja epähistoriallista käsitystä vastaan, joka tässä maassa katsoo olevan kaksi kotiseutua tai kaksi kansaa».

Ylempänä mainittujen esivanhemmilta perittyjen ominaisuuksien lisäksi tulevat tietysti ne, jotka maakunta ja sen asujamisto ovat istuttaneet lapseen. Tähän nähden eräs toinen elämäkerrankirjoittaja teroittaa, miten Pohjanmaan omituinen luonto jyrkkine vastakohtineen, sen lukuisat menneisyydenmuistot, sen ahkera, ylpeä, uhkamielinen, lämminverinen väestö, joka on taistellut niin monet ankarat taistelut ja lahjoittanut maallemme niin monet sen parhaimmista pojista, miten tämä maakunta, Pohjanmaa, on ratkaisevasti vaikuttanut Topeliuksen kehitykseen. Sen kansan veressä asuu ikivanha vapaudenrakkaus, oikullinen ja kukistamaton kuin sen rannoilla pauhaava meri, mutta myöskin paljon miehuullista malttavaisuutta, paljon uneksivaa umpimielisyyttä, paljon harrasta hurskautta ja uhrautuvaista uskoa. Eikö vastaisen runoilijan ja suurmiehen luonteessa tavata juuri samoja ominaisuuksia, samoja jyrkkiä vastakohtia, vaikka hän väsymättömän itsekurin avulla, lakkaamatta pyrkien eteenpäin itsensävoittamisen ja itsensäkieltämisen orjantappuraista tietä harvinaisen pitkän ikänsä varrella vähitellen pakotti nuo vastakkaiset taipumukset mitä eheimpään, suloisimpaan sopusointuun! Harvinaisen onnelliset olivat ne ulkonaiset olosuhteet, joissa nuoren Saken persoonallisuus kehittyi, harvinaisen rikas se henkinen perintö, joka oli tullut hänen osalleen, mutta kylläpä hän uskollisesti leiviskäänsä hoitikin.

Poikasen koti Kuddnäsin kartano sijaitsi likellä Uuttakaarlepyytä, Lapuan joen rannalla, kaupungista pohjoiseenpäin vievän tien varrella, josta sen eroittaa kaunis lehti- ja havumetsää kasvava kujanen. Siellä, valkoiseksi laastitussa taittokattoisessa, vanhanaikuisessa puurakennuksessa poika vietti lapsuutensa huolettomat, iloiset päivät. Sakke oli vanhempiensa silmäterä. Runeberg kuuluu nähneen poikasen kerran tämän ollessa yhden vuoden ikäinen, ja hän sanoi, että Sakke oli harvinaisen hiljainen, vakava sekä lihava. Sakke oli hänen mielestään »kuin joulupulla, jossa oli ruskeita korintteja». (Sakke oli ruskeasilmäinen.) Hän sai leikkiä ja temmeltää mielinmäärin ulkoilmassa, hän sai kalastella ja ratsastaa, ylioppilaana hän harjoitteli miekkailuakin. Mikä hyvä tilaisuus tarjousikaan urheiluun! Talvisin laskettiin huimaavaa vauhtia kelkalla tai suksilla »Taivaan mäestä», joka oli Kuddnäsin vastakkaisella jokitörmällä ja joen jäällä harjoitettiin ahkerasti luistelua. Pojan isä katseli tätä urheiluintoa suopein silmin ja suorastaan kehoitti poikaansa olemaan ilman päällystakkia ja kintaita. Kesäisin soutu ja kalastus olivat yhtä huvittavia kuin voimia vahvistavia ja mieltävirkistäviä ajanvietteitä. Topelius oli samoin kuin Runeberg harras ja onnellinen kalastaja ei vain nuorena ollessaan vaan vielä vanhoilla päivilläänkin. Miehuutensa aikana Mainiemessä asuessaan hän kalasteli niin suurella menestyksellä, että saaristolaiset luulivat hänen osaavan loitsia. Topelius sai näet usein kaloja semmoisenakin aikana, jolloin ammattikalastajat palasivat tyhjin toimin kalaretkiltään. Pikku Saken »metsästys» — jos niin saan sanoa — supistui vain hiirten pyyntiin, joka huvitti häntä paljon, mutta tultuaan tätiensä luo Ouluun hän tarjoutui myöskin rottia pyydystämään. Rotanjahti ei kumminkaan onnistunut paremmin kuin että hän, sensijaan että olisi saanut noita nelijalkaisia pikku jyrsijä-petoja, vahingossa tappoi tätien parhaan kanan! Muuten oli Saken mielihuveja paperinukeilla leikkiminen, ja niillä hän usein pani toimeen suurenmoisia taisteluja!

Vanhempien kasvatus ei tietenkään supistunut vain ruumiillisten voimain järkevään kehittämiseen ja karkaisemiseen. Henkiselle kasvatukselle omistettiin ainakin yhtä tarkkaa ja hellää huolta.

Luontaista iloisuutta ei koskaan koetettu tukahuttaa, ja viattomia huveja suotiin Sakelle ja hänen sisaruksilleen, niinkuin jo sanotusta näkyy, täydestä sydämestä. Vapautta suotiin paljon, mutta toisaalta vaadittiin myös ehdotonta, mieluimmin vapaaehtoista tottelevaisuutta. Tottelemattomuudesta rangaistiin arestilla tai niin, että syylliseltä riistettiin joku odotettu huvi. Hellä, lahjakas äiti oli väsymätön kertomaan pienokaisilleen satuja — sekä isä että äiti lauloivat heille lauluja — ja kun lapset olivat vähän varttuneet, he tutustuivat kotona suosittujen Franzénin ja Choræuksen runoihin. Itsestään on selvää, että esim. Franzénin lapsimaailmaa niin verrattomasti kuvaavat herttaiset runot hedelmöittävästi vaikuttivat pikku Saken tunne-elämään ja hänen sielussaan piileviin runollisiin taipumuksiin.

Isä tietopuolisestikin korkeasti sivistyneenä, oppineena miehenä pystyi tutustuttamaan tiedonjanoista poikaansa luonnon ilmiöihin ja sen moninaisiin ihmeisiin. Useita kokeita pantiin toimeen kodissa olevalla sähkökoneella. Isän johdolla tutkittiin käärmeitä, perhosia, sammakoita ja kukkia. Lapsia — Sakella oli näet häntä pari vuotta nuorempi pieni sisar Johanna Sofia — kehoitettiin valppain katsein huomaamaan ympäröivää luontoa.

Pikku Sakke alkoi hyvin aikaisin, jo 10-vuotiaana, pitää päiväkirjaa, sillä isä oli sanonut hänelle, että »kunnon miehen tulee elää kynä kädessä». Päiväkirjamuistinpanojaan Topelius jatkoi koko elinaikansa. Mainitsen näytteeksi muutamia muistiinpanoja lokakuulta v. 1828.

4 p. olin Lithénillä. 5 kuoli kanarialintu — oli minulla vieraita. 10 sain 60 siikaa. 11 vedin minä nuottaa. 14 markkinat, olin vähän kipeä j.n.e.

Jo Porthan, tuo merkillinen mies, joka harvinaisen monipuolisen ja hedelmällisen toimintansa kautta on yksi sivistyksemme mahtavimpia kantajia, oli lausunut hyvin huomattavia mielipiteitä kasvatuksenkin alalla. Niinpä hän m.m. oli teroittanut, miten tärkeätä on ihmisen jo lapsena oppia tottelemaan ja voittamaan oikkujansa ja himojansa. Tahtoa on lujitettava, tunteita jalostettava. Ruumiinhoidostakin annetaan seikkaperäisiä neuvoja. Kasvatuksen tulee tällä alalla yleensä olla järkevää ja karkaisevaa.

Samanlaisia periaatteita tohtori Topeliuskin noudattaa kasvatuksessa. Ne pääsevät yhdeksännentoista vuosisadan alkupuolella yhä enemmän valtaan meilläkin. Samalla kuin tottelevaisuutta edelleen pidetään lasten ensimmäisinä velvollisuuksina, ruvetaan valistuneemmissa piireissä kiinnittämään yhä enemmän huomiota lasten luontaisiin ominaisuuksiin ja niiden kehittämiseen. Erittäin huolellinen olikin sen vuoksi se kasvatus, jonka alaisina lapset elivät onnellisessa, hyvinvoivassa kodissaan. Kotia pidettiin paikkakunnalla suuressa arvossa. Sen korkea sivistys painoi leimansa lapsiinkin, jotka aikaisin tottuivat vapaasti liikkumaan seuraelämässä. Heihin koetettiin istuttaa paitsi ahkeruutta etenkin totuudenrakkautta ja itsensäkieltämistä. Valheesta lapsuusvuosina, jota isä syystä piti »ensimäisenä alkuna kaikkeen väärään, kaikkeen epärehelliseen, kaikkeen häpeään myöhemmällä iällä», annettiin auttamattomasti vitsaa. »Myöhemmin tarvittiin, kun kiusaus tuli, ainoastaan suruisa, nuhteleva silmäys isältä tai äidiltä kohottamaan häpeän punan poskillemme», kertoo Topelius itse. Miten lapsia kasvatettiin itsensä kieltämiseen, sitä on runoilija myöhemmin kuvannut, m.m. mestarillisessa kertomuksessaan »Moppe». Sakke oli eräässä mäenlaskukilpailussa erinomaisella Moppe nimisellä kelkallaan voittanut sepän Joosuan Virkun. Mutta pahempi oli, että Moppe äkkikäänteessä oli tölmännyt niin kiivaasti Virkun jalaksille, että se kaatui, jolloin Joosualta taittui toinen käsivarsi ja nyrjähti jalka. Virkun jalakset katkesivat. Sakke koetti parhaansa mukaan hyvittää Joosuaa antamalla hänelle — tosin kolme päivää itsensä kanssa taisteltuaan — rakkaan kelkkansa. Isä itki ilosta, sillä hän huomasi, että hänen kylvämänsä siemenet eivät olleet pudonneet kalliolle.

Pikku Saken luonteessa oli paljon veitikkamaisuutta, ja useita pieniä kepposia hän teki mielellään. Kerron esimerkiksi vain yhden, joka samalla kuin se osoittaa, että Sakke ei ollut vapaa lasten tavallisesta viasta, ahneudesta, näyttää, että poika ei vaikeissakaan tilanteissa poikennut totuudesta. Hänet oli kerran jostakin kepposesta teljetty salin takana olevaan pimeään ruokakammioon. Hetken kuluttua äiti raottaa ovea ja kysyy: » Oletko kiltti jo?» — » En », vastaa poika, »en minä vielä ole kiltti!» Kotvasen kuluttua äiti uudistaa kysymyksensä. Poika vastaa samalla tavalla. Nyt äidin epäilykset heräsivät. Hän meni ruokakammioon ja näki, että poika istui siellä hillotölkki sylissään ja nuoleskeli vielä tyytyväisenä huuliaan!

Jo seitsenvuotiaana Sakke kirjoittaa ensimäisen »runonsa», keltasirkkusen kuoleman johdosta. Poikanen kiittää lintua siitä, että se on laulanut hänelle, ja sanoo ikävöivänsä poismennyttä pikku ystäväänsä. Varsin aikaisin hän alkoi kirjoitella pieniä kertomuksia ja satuja, joilla hän huvitti kotiväkeä ja joiden jäljennöksiä pieni runoilijanalku myi — neuloista. Kertomukset oli huolellisesti järjestetty ja numeroilla varustettu — »Pikku Kirjastoksi». Maamme-kirjasta tunnemme kaikki Lohikäärme nimisen sadun: Sakke taisteli ensin lohikäärmeen ja sitten sen hampaista kasvaneen vanhan akan kanssa voittaen molemmat, joskin saaden hirvittäviä haavoja. Sadun hintana oli 6 neulaa. N:o 20, Siirappi niminen — toinen painos — kuuluu:

Hirtehinen tuli kerran puotiin, mistä halusi ostaa siirappia, mutta sanoi, ettei hänellä ollut muuta astiaa kuin hattunsa. Puotipalvelija paiskasi silloin siirapin hänen hattuunsa. Ovela varas pani hatun sukkelasti puotipalvelijan päähän, niin että siirappi valui tämän kasvoille. Senjälkeen otti varas 100 Pankkoriksiä ja meni pois. Puotipalvelija juoksi hänen jälkeensä ja huusi kadulla kulkijoille: »Ottakaa varas kiinni! Ottakaa kiinni! Ottakaa hänet kiinni!» Kun ihmiset näkivät hullunkurisen puotipalvelijan kasvot siirapilla tuhrittuina, luulivat he häntä hulluksi, ja varas sai pitää rahansa.

Loppu.

Painettu Kudnäsin Kirjapaino-Johtokunnan luona helmik. 8 p. 1831. Z. T——uksella —

3 neulaa.

Professori Vasenius huomauttaa, mikä suuri merkitys kotiseudulla oli vastaiselle runoilijalle, kun se näet opetti hänet tuntemaan elämää ja sen eri muotoja. Hänen kotikaupunkinsa ei ollut suuri, sen koko asukasluku nousi v. 1825 kahdeksaansataan henkeen. Hän näki siinä ja sen ympäristössä maalaisen elämää: maanviljelystä, kalastusta, »myllyn ja pajan», joista hän itse on laulanut. Hän näki merenkulkua, kauppaa, laivanrakennusta ja muita kaupunkielinkeinoja, jotka v. 1814 jälkeen olivat melkoisesti kehittyneet.

Kodissaan hän vastaanotti varhaisimmat ja voimakkaimmat luonnonvaikutelmansa: joesta, joka tuossa talon alla virtasi, rantapenkerelle rakennuksen eteen laitetusta puutarhasta haapoineen ja kukkineen ja »jalanjälkineen kalliossa», sekä purosta, joka syksyisin ja keväisin tulvi niin voimakkaasti että käytti myllyä. Koti oli hauskasti, joskaan ei upeasti sisustettu. Huoneistoon kuului paitsi salia viisi arkihuonetta jokapäiväistä elämää varten. Tilaa oli hyvin riittävästi, etenkin kun ullakko oli korkea ja kahdella ullakkokamarilla varustettu. Sen puolihämärät komerot ja salaperäiset kätköpaikat pitivät lasten herkkää mielikuvitusta vilkkaassa toiminnassa ja ullakko oli etenkin sateisina päivinä erinomainen leikkipaikka.

Kotinsa läheisyydessä poikanen halusta rakenteli lumilinnoja ja kaupunkeja, esitteli niitä ulkomaalaisilla niminä kummastuneelle ja kylmästä värisevälle sisarelleen sekä yhdisteli »rakennukset» toisiinsa kinoksiin polkemillaan käytävillä. Sinne tänne lumeen hän oli kätkenyt salaisia »aarteita». Mutta kun Johanna Sofia kaipasi neulakoteloitaan ja sormustimiaan ja kysyi veljeltään, mihin ne olivat joutuneet, niin ne täytyi kaivaa esiin — aarrekätköistä.

Runsas ja arvokas oli näin ollen se vaikutelmain paljous, jonka poika sai kodistaan. Vanhempain hellä rakkaus, vanhempain ja palvelijain ystävyys olivat kuitenkin näistä arvokkaimmat. — Kanssakäymisessä Sakke oli sekä rahvaan että sääty-henkilöiden lasten kanssa. Kaupunkilaislapsista olivat serkut hänen paraat seurakumppaninsa. Hänen raatimies Lithénin kanssa naimisissa olevalla tädillään oli elossa neljä lasta, jotka olivat Saken ikäveljiä, ja yhdellä heistä, Matildalla, oli, niinkuin vasta saamme nähdä, oleva erityinen merkitys kuvauksemme esineelle. Enon J. Calamniuksen kolme lasta ja raatimies Svahnin pojat olivat niinikään hänen leikkitovereitaan.

* * * * *

Sittenkuin Sakke oli saanut opin ensi alkeet kotiopettajalta, hänet lähetettiin 11-vuotiaana Oulun triviaalikouluun. Koko Suomessa ei ollut koulua, jonka opetuskielenä olisi ollut suomi. Isä tahtoi, että hänen poikansa oppisi suomea, ja Oulussa tämä kieli oli useiden ja etenkin koulunuorison puhekielenä. Ainakin käytännöllisesti poika siis täten voisi harjaantua suomenkielessä, ja siten hankitulla pohjalla hän sittemmin voisi edistyä siinä järjestelmällisten opintojen avulla. Ouluun oli lähes 30 peninkulman hevosmatka, ja poikanen oli pakkasta vastaan varustettu lammasnahkareuhkalla, villakintailla ja kalosseilla. Pieni tulokas suoritti pääsytutkinnon hyvällä menestyksellä. Kouluun, jossa opetus alkoi jo klo 7 aamulla, täytyi lähteä pilkkopimeässä. Siinä olivat teologia ja latina pääaineina ja patukan avulla koetettiin sen ajan tavan mukaan saada oppilaat osaamaan läksynsä ulkoa. Nuori Sakke pääsi heti ensimäiseksi luokallaan, ja kun hänet ensimäisen lukuvuoden lopulla tutkinnon päätyttyä »promovoitiin» seuraavalle luokalle, merkittiin hänet — todistuksia ei siihen aikaan käytetty — oppilasluettelossa ymmärtäväiseksi (begriplig) ja ahkeraksi; käytöksessä hänellä oli mainesana siivo.

Äsken mainitulla »collega superiorin» luokalla — luokkia oli koulussa kaikkiaan neljä — luettiin katkismusta, latinaa, kreikan kielioppia latinaksi, teologiaa, Ruotsin historiaa, mutta sitä ainoastaan teologian ohella kaksi kertaa viikossa, ja lisäksi näillä tunneilla tarkastettiin ja korjattiin oppilasten kotona suorittamat kaunokirjoitusnäytteet! Äidinkielen opetus ei kuulunut ohjelmaan. Määrätyn opetussuunnitelman ulkopuolella oli venäjä, jossa oli erityinen opettaja. Toisella luokalla venäjä oli vapaaehtoinen aine. Sakke muuten ei näytä olleen erittäin huvitettu mainitusta kielestä enempää kuin hänen toverinsakaan. Erikoisesti sanotaan heidän vieroneen schtscha-äännettä, jonka he mielellään kuuluvat kuitanneen — aivastuksella! Venäjän opettaja muuten ei suvainnut leikittelyä. Kun Sakke kerran pyrki jättäytymään pois hänen tunniltaan, niin hän sai patukkaa! Toisen kerran hän joutui saman rangaistuksen alaiseksi, kun jäi pois kirkosta. Siihen aikaan »istutettiin Jumalanpelkoa poikiin pakollisella kirkossa käynnillä». Ellei kirkosta tultuaan osannut selostaa saarnan sisällystä, annettiin kämmenille!

Kielten vuoksi vanhan koulun muut oppiaineet joutuivat kärsimään. Historiaa opetettiin erittäin kuivien ja suppeiden oppikirjojen mukaan, mikä antoi aihetta runoilijalle eräässä teoksessaan vertaamaan sitä vanhaan pölyiseen kaappiin, jonka nimillä ja vuosiluvuilla varustettuihin laatikkoihin ja hyllyihin oli ladottu joukko posliiniukkoja: kuninkaita, keisareita, paaveja ja sulttaaneja. Näillä milloin mustiksi, milloin valkoisiksi maalatuilla ukoilla ei poikien mielestä ollut muuta tekemistä kuin käydä sotia keskenään ja sen jälkeen tehdä rauhoja ja väistyä hyllyiltä. Mutta kun sellaisen muistaminen tuotti paljon vaivaa ja sen unhoittaminen patukkaa, olisi poikien mielestä kernaasti saanut sulkea koko tuon romukaapin, asettaa sen johonkin nurkkaan ja antaa posliiniukkojen käydä sotaa pölyisistä hyllyistään, miten parhaiten jaksoivat. Piakkoin saamme nähdä, miten pojan käsitys historiasta muuttui. Kreikan opetus teki kirjojen kirjasta, raamatusta, työlään läksyn, koska näillä tunneilla — ellei tahtonut saada kämmenilleen — tuli »deklinoida ja konjugoida elämän korkeimpia totuuksia». Latinasta Topeliuksella oli hiukan valoisampia muistoja; Sjögrenin sanakirjaa, joka hänelle oli annettu kumminlahjana jo kätkyessä, hän vihasi, mutta Vergiliuksen ihmeelliset sankaritarinat saivat hänet ihastumaan, ja vihdoin uljas roomalaiskieli tuli oppilaille niin rakkaaksi, että he pitivät siitä kuin »kolmannesta äidinkielestään».

Eipä Sakke näytä muistelevan opettajiansakaan mielihyvän tunteilla. Vaikka rehtori, ainoa opettajista, jonka Topelius itse mainitsee, oli pojalle suopea, jopa kenties puolueellisuuteen asti, joutui tämäkin kaikesta huolimatta joskus opettajansa omituisella tavalla suoritetun kurituksen alaiseksi. Se kävi niin, että rehtori molemmin käsin tarttui »ryhmysauvansa» päihin ja »sahasi» aikalailla uhrinsa alaspäin taipunutta niskaa!

Vaikka vanhaa koulua näin ollen haittasivat monet puutteet ja vaikka sitä rasitti pitkälle kehittynyt yksipuolisuus, joka ilmeni m.m. järjen ja muistin kehittämisessä mielikuvituksen ja tunteen kustannuksella, vakuuttavat tätä koulua käyneet sillä olleen ansiopuolensakin. Semmoisia olivat: opintojen keskitys, lukuisat kertaukset, kohtuulliset oppimäärät ja ajakseen hyvä järjestys. Pääaineet opittiin perinpohjaisesti, koulu kykeni kasvattamaan lujia luonteita ja herättämään oppilaissa elävää velvollisuudentuntoa. Heidän mielensä oli pitkistä ulkomuistitehtävistä ja patukasta huolimatta reipas ja hilpeä, voimat hyvät, hermostuminen, liikarasitus ja likinäköisyys tuntemattomia käsitteitä.

Toverielämää Topelius itse on kuvannut kutakuinkin karkeaksi, mutta ei siveettömäksi. Sarkatakkisten ja pieksujalkaisten toveriensa hän sanoo olleen kovakouraisia, mutta rehellisiä ja urhoollisia. He koettivat omalla tavallaan kasvattaa vastatullutta toveria, jota epäiltiin rehtorin suosikiksi. »Tuli monta kovaa lumipalloa, monta raskasta poljentaa jalalle ja ystävällistä nyrkinsivallusta takille tai housuille, ennenkuin poika oppi vastaamaan samaan tapaan ja vihdoin voitti toveriensa luottamuksen», kertoo Topelius itse. Mitä Saken talvipukuun tulee — jatkaa Vasenius elämäkerrassaan — hyväksyivät toverit sekä lammasnahkareuhkan että kintaat, mutta kalosseja pidettiin joutavana ylellisyystavarana, minkä vuoksi ne passitettiin etehisen nurkkaan tulevia hienompia sukupolvia odottamaan. Täten toverielämä tavallaan kehitti ja karkaisi pojan luonnetta, totutti häntä elämään uudessa, oudossa piirissä, kodin ulkopuolella, opettaen sekin osaltaan hänelle itsensäkieltämisen vaikeata taitoa.

Hän asui setänsä, lääkäri Kustaa Topeliuksen luona. Vanhemmat valvoivat tarkasti poikaansa täälläkin. Kun Sakella heidän mielestään oli runsaasti vapaata aikaa, niin hän sai ottaa yksityistä opetusta piirustuksessa ja pianonsoitossa. Pojan oli totuttava ahkeruuteen, ja hänen sielunelämänsä tuli saada niin rikas ja monipuolinen kehitys kuin suinkin. Kirjevaihdon avulla hän oli vilkkaassa kosketuksessa vanhempainsa kanssa, ja eräässä kirjeessä isä m.m. teroittaa Sakelle, että hänen tulee harjoitella suomenkielen puhumista, toisessa, että hänen on pidettävä pientä kirjaa menoistaan. Ennen muuta Saken on koetettava oppia voittamaan itsensä ja tarkkaamaan sitä, mitä hänen ympärillään on ja tapahtuu. Jo aikaisesta lapsuudesta on siihen totuttava. Kaikista hyvistä neuvoista ja hellästä opastuksesta huolimatta Sakke tietenkin joskus hairahtuu ja pahoittaa isän ja äidin mieltä. Niinpä hän kerran markkinoilla juo kaksi pulloa olutta, vieläpä sen lisäksi käyttää hyväkseen kapakoitsijattaren erehdystä maksunotossa. Kirjevaihto osoittaa, miten suurta surua tämä tuotti vanhemmille. Isä nuhtelee poikaansa ja antaa hänelle tarkat ohjeet, miten hänen tulee sovittaa rikoksensa. Pojan hairahdus näkyy muuten aiheutuneen halusta »esiintyä miehekkäänä» ja toimia ominpäin, samoin kuin sekin, että hän ei tahtonut käyttää sukkia! Vanhempain ja pojan täten rikkoutuneet hyvät välit palautuivatkin pian ennalleen, eikä mainittavia häiriöitä sen koommin tiettävästi sattunutkaan.

Ahkerasti hän vieraili kahden tädin kodissa, joilla oli lainakirjasto ja missä sitäpaitsi usein kuultiin »ohukaispannun pihisevän liedessä». Oman kertomuksensa mukaan poika luki rosvoromaanien ohella hyvin paljon arvokasta ruotsalaista kirjallisuutta ja kaikki, mitä kirjastossa oli historiaan kuuluvaa. Historiallisten romaanien lukeminen jo melkolailla muutti, niinkuin on luonnollista, Topeliuksen koulussa saaman käsityksen historiasta. Hän tutustui niiden avulla suuriin maailmantapauksiin, ristiretkiin, vallankumouksiin, eri maiden ja aikain vapaustaisteluihin sekä hallitsijain elämäkertoihin. Koko hänen lapsuutensa ajan Kreikka oli taistellut vapautensa puolesta, Puolassa oli vallankumous, ja näistä kuin myös Ruotsin ja Venäjän välisistä sodista kahdeksannellatoista vuosisadalla poika tietenkin kuuli vanhempainsa ja muiden keskustelevan. Hän oppi ihailemaan sankariutta ja vapautta. Suomen valloitus oli niinikään vanhemmilla vereksessä muistissa ja usein heidän puheaiheenaan. Niinikään Sakke tietenkin kuuli puhuttavan ja luki Napoleon I:stä. Heinäkuun-vallankumouksen tapahtumat, jotka lupasivat maanosallemme vapautumista taantumuksen ikeestä, saivat myöskin pojan herkän mielen innostumaan. Ja hän oppi vähitellen ymmärtämään, mitä noiden pölyisissä kaapeissa seisovien ukkojen takana oli: »kärsiviä, kukoistavia tai kuihtuvia kansoja, ikuisesti aaltoavia intohimoja, lukemattomia ihmissydämiä, jotka nyt ovat lakanneet sykkimästä, mutta jotka elämänsä lyhyinä hetkinä ovat sykkineet, niinkuin meidänkin, surusta ja ilosta, rakkaudesta ja vihasta, voitonriemusta ja epätoivosta — kaipaavia, taistelevia, vertavuotavia sydämiä, jotka, niinkuin korallikarien työpajat, lukemattomina ja nimettöminä ovat rakentaneet niitä jalustoja, joilla posliiniukot seisovat niin korkealla hyllyillä».

Romaaneja lukemalla poika tavallaan rikkoi isän tahtoa ja ohjeita vastaan. Isä näet m.m. koetti teroittaa lapselleen, että hänen tuli pitää järkeä johtotähtenään ja välttää romaaninlukua, koska se liiaksi kiihoitti mielikuvitusta ja siten koitui hänelle vahingoksi. Mutta poika kai vaistomaisesti tunsi, että tällainen lukeminen oli välttämätön hänen omituisten sielunlahjainsa kehittymiselle. Hän ravitsi mielikuvitustaan noilla ihmejutuilla ja häikäisevillä utukuvilla, jotka tempasivat hänet irti todellisesta elämästä ja veivät hänet kauas haaveiden ja unelmien kimmeltäviin kaukomaihin. Tämä lukeminen — huolimatta siitä, että sillä saattoi olla vaaransa — valmisti epäilemättä osaltaan tehtäväänsä sitä miestä, joka jo yksistään kuolemattomilla saduillaan ja verrattomilla historiallisilla kertomuksillaan oli saavuttava niin suuren maineen.

Mutta samoin kuin Topelius jo ensimäiseen runosepustukseensa oli saanut aiheen luonnosta, samoin hän jo Oulussa ollessaan löysi luonnosta tyhjentymättömän, taukoamatta pulppuavan lähteen ilolle ja nautinnolle. Hän kertoo itse, kuinka hän oli syleillyt haapojaan puutarhassa, puhutellut niitä ja antanut niille nimiä. Hän oli taputellut kovaa vuorta ja kysynyt aarteita sen sisästä. Kalat ja linnut olivat olleet hänen uskotuimpia ystäviään. Linnut olivat jo varhaisen lapsuuden aikana olleet hänen erityisessä suosiossaan. Luonto oli näet Sakelle jo varhain elävä, sen esineillä oli hänen mielestään henkilöllinen olemassaolo. Näin vakuuttaa runoilija itse, vieläpä hän sanoo iloitsevansa siitä, että hän vanhempanakin katselee luontoa samanlaisilla silmillä. Lapsuuden aikana luetut sadut ovat nähtävästi edelleen vahvistaneet tätä käsitystä, samaa, jonka muuten tapaamme lähinnä esim. suomalaisessa kansanrunoudessa.

Topeliukselle omituiseksi on hänen luonteensa tutkija edelleen merkinnyt sen piirteen, että hän sekä luonnossa että ihmiselämässä mielellään tarkkaa siinä ilmenevää moninaisuutta, liikkuvaisuutta, vaihtelua ja vieläpä taisteluakin. Pikkupoikana hän mielellään keppi kädessä hyökkäsi nokkosiin — niinkuin muistamme Pikku Matinkin aikoneen tehdä isoisän sapelilla — ja piti siten saamiaan palotäpliä kunniakkaina voitonmerkkeinä. Ja Oulussa luetut romaanit ja sankarirunot ne vasta tekivät Saken oikein sotaiseksi. Hän pani lattianrakoihin kortteja, jotka saivat esiintyä Homeroon sankareina ja lävistää toisiaan heittokeihäinä käytetyillä kahveleilla! Piha oli talvisaikaan täynnä ritarilinnoja, jotka ampuivat toisiaan jäisillä luodeilla ja joita vastaan hyökkäsivät milloin toverit, milloin pienet, urhoolliset lumiukot. Pihlajanmarjatertut kävivät kiihkeitä sotia keskenään ja lävistivät vihollisen marjoja veitsenkärjellä tai puukeihäillä. Kaikki oli elävää ja kaikki kävi sotaa kunnian puolesta. Jos ei ollut muita sankareita, niin kävivät oikean käden sormet sotaa vasemman käden sormien kanssa ja näpsäyttivät toisiaan aikalailla yksin koulutunneillakin.

Aivan toisellakin, vienosti uneksivalla tavalla tuo poika, jonka on niin vaikea eroittaa »unelman ja elon valveen» välillä olevaa hienoa utuviivaa, toisinaan antautuu luonnonnautintoon ja sen aiheuttamien haaveilujen ja unelmien valtaan. Hän saattoi istua tuntikausia laiturilla Oulun pakkahuoneen luona, suunnata katseensa joen suulle päin ja ihailla pilvien värileikkiä auringon laskiessa. Siinä hän näki kaikki ne kauniit palatsit ja haltiattaret, joita hän sitten on kuvannut Pilvilinnat nimisessä sadussaan. Kun poika sitten katseellaan seuraa aaltojen karkeloa aina meren äärimäiseen reunaan, missä vesi loppuu ja taivas alkaa, näkee hän ilmanhenkien tässä suloisessa paikassa leikkivän virmaa leikkiään. Milloin he sukeltavat mereen, milloin ratsastavat pilvillä, milloin heittävät palloa tähdillä — — — Hän sanoo kerran itse, että hänestä olisi tullut tyhjänuneksija, ellei toverielämä koulussa ja käytännöllinen, järkevä äiti lupa-aikoina olisi palauttanut häntä todellisuuteen. Toisin hetkin hänen luonnonnautintonsa pysyy todellisuuden pohjalla, joskin antaen aihetta vertauskuvallisiin mietelmiin. Kuinka suuresti hän nauttii istuessaan yksinään kohisevan kosken partaalla ja katsellessaan lohien hyppimistä ja auringon laskua joen suussa! Joen rannat ja vihreät saaret, kauempana auringonpaisteisen meren loppumattomat ulapat! Uljain kaikesta oli kuitenkin tuo keväisin kahleensa murtava jokijättiläinen, jonka riemukasta voittokulkua merta kohti ei mikään voinut estää. Myöhemmin tämä sama mahtava joki antaa aiheen kuuluisaan runoon Jäänlähtö Oulunjoesta, joka tahtoo opettaa, että vapautta, valoa kohti on uupumatta pyrittävä, niinkuin jäänsä luova, paisuva joki, voimakasta, vapaata, itsenäistä työtä yleväin päämääräin saavuttamiseksi vaaditaan kaikilta!

Sakke piti edelleen päiväkirjaa — olihan se isän tahto — ja vähitellen tämä rupesi kuvastamaan hänen tunteitansakin, hänen sisällistä elämäänsä. Päiväkirjasta näkyy m.m., että hän oli rakastunut varemmin mainittuun serkkuunsa Matilda Lithéniin, jonka aikaisin kuollut veli Aleksanteri oli hänen hyvä ystävänsä. Liikuttavin sanoin Sakke kuvaa tätä viatonta rakkauttansa, samalla kuin hän sanoo, että he ovat kuin veli ja sisar, ja helppo on huomata, miten aikainen romaaninluku on antanut virikettä tälle tunteelle ja sen kehittymiselle.

1831 vuoden alussa pojan isä kuoli. Hän oli kirjoittanut 13-vuotiaalle pojalleen kirjeen, mihin hän oli koonnut ne periaatteet, joiden mukaan oli koettanut tätä kasvattaa. Ennen olemme maininneet muutamia isän antamia elämänohjeita. Lisättäköön tähän vielä joitakuita, joista eräät olivat latinankielisiä. Isä teroittaa, että hänen aina on pyrittävä toiminnassaan siihen, mikä on totta ja oikeata, että hänen tulee harrastaa kaikkea, mikä on jaloa, hyvää ja hyödyllistä, sekä edistää lähimmäistensä onnea, oppia tuntemaan itsensä, ei vain mielenlaatuun ja taipumuksiin nähden, vaan ruumiillisessakin suhteessa. Järjestyksessä on voima. — Todistavathan nämä neuvot, että jalon ja hellän isän ainoana huolena hänen kuollessaan, niinkuin hän itse lausuikin, olivat pojan kasvatus ja tämän tulevaisuus. Ja kuinka uskollisesti poika noudattikin rakkaan isänsä opastusta, siitä ovat hänen kehityksensä ja koko hänen vastainen elämänsä parhaina todisteina.

Isä oli lausunut sen toivomuksen, että poika opiskelisi yliopistossa, sitten rupeaisi siviilivirkamieheksi tai kauppiaaksi sekä vihdoin viljelisi maata perintötilallaan. Joskaan isä ei suorastaan neuvonut poikaansa antautumaan lääkäriksi, oli tämän joka tapauksessa hankittava lääkeopillisia tietoja, koska terveyden säilyttäminen oli ihmiselle välttämättömänä onnenehtona.

Suoritettuaan hyvällä menestyksellä koulun kahden viimeisenkin, n.s. konrehtorin ja rehtorin luokan oppimäärät ja oltuaan viimeisenä lukukautena koko koulun priimuksena Topelius kesäkuussa 1832 päätti koulunkäyntinsä.

Ei ollut epäilemistä, ettei Sakke olisi ollut, niinkuin sanotaan, hyvä toveri. Hänellä lienee ollut hyviä ystäviäkin toveripiirissä, joskin hänen aikaisin kehittynyt yksilöisyytensä varhain antoi koko hänen kehitykselleen suunnan, joka melkolailla eroitti hänet ikäveljistänsä. Vain ani harvat hänen luokkatovereistaan seurasivat häntä koko kouluajan, ja nuori ikäkin eroitti hänet useimmista kumppaneista. Ennen kaikkea tuo äsken mainitsemamme yksilöisyys vähitellen loi ajatus- ja tunnemaailmaan, jonka täytyi olla outo tovereiden suurelle joukolle, ja siten jäi kun jäikin tuo sekä mietiskelyyn että haaveiluihin niin aikaisin taipuvainen ja nyt jo omaa elämäänsä elävä poika vieraaksi useimmille heistä.

* * * * *

Vietettyään ihanan kesänsä Kuddnäsissä ja sen läheisessä saaristossa nuoren toivorikkaan Saken nyt täytyi ajatella kouluopintojen jatkamista. Tämä saattaisi tapahtua joko jossain lukiossa tai yksityisesti. Äiti neuvotteli asiasta m.m. pojan sedän kanssa ja yksityisopetuksen tie katsottiin sopivimmaksi. Pojan holhoojaksi ja opettajaksi tuli J.L. Runeberg, joka hiljakkoin oli perustanut oman kodin Helsingissä ja tulojensa kartuttamiseksi seuraavasta syksystä aikoi ottaa täyshoitolaisia.

Erään vanhemman toverin, ylioppilas J.J. Östringin kanssa Sakke hollikyydillä ajaa täryytti viisikymmenpenikulmaisen matkan Uudestakaarlepyystä Helsinkiin. Kun Sakke oli kuullut, että linnavankeja äskettäin oli karannut Viaporista, pani tämä heti hänen herkän mielikuvituksensa vilkkaaseen toimintaan. Kenties matkalla saisi kokea jännittäviä seikkailuja ja tutustua rosvoihin, jommoisista ryöväriromaanit olivat kertoneet! Poika otti mukaansa Kuddnäsistä kaksi vanhaa Kaarle XII:n aikuista pistoolia ja latasi toisen hauleilla, toisen suoloilla. Kun sitten tultiin Hämeenkankaan jylhään metsäseutuun, tarttui Sakke suoloilla ladattuun pistooliinsa ja odotti hana vireessä rosvoja! Mutta, ikävä kyllä, niitä ei kuulunut eikä näkynyt. Ainakin majataloissa hän nyt toivoi olevan paremman »onnen»! Ja niinpä hän kievareihin yövyttäessä tutki lattiat nähdäkseen eikö niissä ollut salaperäisiä laskuluukkuja, ja ovet hän iltasin salpasi huolellisesti, etteivät pahantekijät häntä yllättäisi nukkuessa! Nämäkin toiveet pettivät, ja ilman sen pahempia vaikeuksia kuin että huono kyytihevonen joskus väsyi ennen aikojaan toivorikkaat nuorukaisemme lokak. 2 p:nä kahdella hevosella ajaa porhalsivat tulliportista Suomen pääkaupunkiin.

Tulipalo oli v. 1808 hävittänyt suuren osan Helsinkiä, joka Topeliuksen sinne saapuessa jo kahdenkymmenen vuoden ajan oli ollut pääkaupunkina. Merenlahtia, soita, puita ja vuoria oli monin paikoin, missä nyt on komeita monikerroksisia kivipalatseja, puistoja, asfalttikatuja tai hiekkakäytävien risteilemiä, vihantia nurmikenttiä. Verrattain harvat silloiset kivirakennukset saattoi helposti laskea, ja asukasluku nousi ehkä 15,000. Tästä huolimatta Helsinki Saken tähän asti näkemien pikkukaupunkien rinnalla tietysti oli muhkea ja suurenmoinen. Poika sanookin, ja syystä, kauniiksi tätä kaupunkia, jonka rakennusjärjestelmän Ehrenström oli suunnitellut, jonka julkisia rakennuksia varten Engel oli tehnyt piirustukset ja jonka halki kulki muuan kahden kilometrin pituinen, suurilla kustannuksilla osittain vuoreen louhittu katu. Se vei torille, jonka molemmin puolin seisoivat raskas, vakava senaatin »linna» ja vastapäätä sitä kotimaisen sivistyksen ystävällisesti hymyilevä ahjo, Suomen yliopisto.

Nukuttuaan ensimäisen yönsä Östringin kortteerissa meni Topelius seuraavana päivänä entisen kotiopettajansa J.F. Blankin kanssa Kruununhakaan tavatakseen Runebergia. Ennenkuin he saapuivat runoilijan asuntoon, he tapasivat hänet kadulla, ja tämä ilmoitti heille, että Sakke saisi tulla »milloin tahansa». Hän muuttikin jo samana päivänä tavaransa uuteen asuntoonsa. Mutta kun poika kuuli, että hänen huoneensa ei vielä ollut täydessä kunnossa, niin hän lähti kaupunkia katselelemaan. Senaatintorilla hän näki paraatin, joka hänestä näytti »hiiden komealta», sitten hän tapasi muutamia oululaisia, käveli heidän kanssaan tarkemmin katuja tarkkaamatta ja pyrki tovereista erottuaan takaisin Kruununhakaan, mutta eksyikin kaupungin toisessa laidassa olevaan Hietalahteen! Kyselemällä pojan viimein onnistui osata uuteen asuntoonsa, mutta hän myöhästyi päivälliseltä — 2 tuntia! Hyväluontoinen isäntä laski vähän leikkiä pojan löytöretkestä, mutta päivällisettä hän ei silti jäänyt!

* * * * *

Sakke asui huonetoverinsa S. Barckin kanssa maisterin huoneen viereisessä kamarissa. Tehtäviä oli vain yksi kutakin päivää kohti, joten lukeminen ei tullut rasittavaksi, joskin opetus saattoi kestää tunnin, pari, jopa kolmekin tuntia kerrallaan. Poika nautti samoin kuin muut täyshoitolaiset Runebergilla asuessaan sangen suurta vapautta. Hän sai liikkua ulkona milteipä mielinmäärin, polttaa piippuaan ja lueskella myöhäiseen yöhön. Runeberg osoitti hänelle heti alussa suurta luottamusta, sitä enemmän kun hän huomasi, että Sakke oli hyvin kasvatettu poika. Runoilija oli hänelle lempeä vanhempi ystävä, ja se seikka, että hän kohteli oppilastaan vapaana, ajattelevana ihmisenä, jonka itsensä oli vastattava teoistaan, velvoitti tätä enemmän kuin kaikki varoitukset. Ja hän oli kuin kotonaan tässä vaatimattomassa, mutta viihtyisässä runoilijaperheessä.

Runebergin ja hänen nuoren oppilaansa henkilökohtaista kiintymistä lujittivat kirjalliset harrastukset. Topelius tutustui jo Helsingissä-olonsa toisena päivänä juuri ilmestyneisiin Hirvenhiihtäjiin ja Runebergin toiseen runovihkoon, josta kertyvät tulot maisteri lahjoitti niille, jotka olivat joutuneet kärsimään maata samana vuonna kohdanneesta kadosta. Itsenäisyyden merkitystä hän pontevasti teroitti holhokilleen. Tämän tuli noudattaa omaa luontoaan, olla vapaa ja itselleen uskollinen. Hänen ei pitäisi antaa pois omaa itseänsä eikä lukea muiden kirjoituksia enempää kuin että taisi säilyttää oman itsensä. — Vieraampi oli suhde runoilijan hiljaiseen, nuoreen puolisoon. Tämä näytti Topeliuksen tiedonannon mukaan hieman väsähtyneeltä ja huolestuneelta, joka lienee aiheutunut pääasiallisesti siitä, että hänen oli pidettävä huolta kuudesta runsasruokaisesta pojasta, jotka olivat lähteneet hyvin erilaisista kodeista ja kenties olivat jossain määrin hemmoteltuja.

Opintojensa ohella Topelius jatkoi romaanien lukemista entiseen tapaansa, lueskeli myös hyvin ahkerasti Fryxellin kertomuksia Ruotsin historiasta ja Runebergin kirjastosta löytämäänsä runokalenteria, josta hän jäljenteli lauluja ja kirjoitti nuotteja.

Jouluiltansakin Topelius nyt viettää runoilijan kodissa, ja hän kertoo siitä m.m., että hän muutettuaan pukua meni sisään. Oli paljon vieraita ja juotiin teetä. Kun he sitten klo 11 istuivat pöytään, oli hauska, sillä maisteri luki muutamia pilarunoja. Sakke sai kotoaan kauniit hiuksiset, kultahelaiset kellonvitjat ja maisterilta 16 vahatikkua sisältävän lompakon. Lompakossa oli raapaisulaatta (= plån), josta tikulla raapaistiin tulta. Joululahjoja tuli paljon, koko vaatekorillinen. Klo 2 noustiin pöydästä ja klo 3 Sakke meni levolle. Joulunpyhiksi hänet oli kutsuttu Runebergin sukulaisten luo, jotka myös kohtelivat häntä erittäin ystävällisesti. Kaikki tämä lujitti vanhemman ja vastaisen runoilijan jo ennestään hyviä välejä. Topelius on myöhemmin pikku kuvauksessaan » Kuinka maailma edistyy » kertonut, miten hän seuraavina iltoina oli asettunut pimeän huoneensa kadunpuoleiseen ikkunaan odottamaan, että joku tulisi kadulla ja kulkisi ohitse. Kun joku tuli, niin hän raapaisi tulta tikullaan. Se syttyi sinervään, aavemaiseen liekkiin ja poika luuli tämän herättävän suurta ihmettelyä kaikissa, jotka sen näkivät. Ylioppilaat, hän jatkaa, hankkivat itselleen näihin aikoihin, kun tulitikut vielä olivat milteipä tuntemattomat, tuollaisten tikkujen avulla loitsijanmaineen siten, että he tultuaan rahvaan pariin vain ottivat lastun lattialta, pyyhkäisivät sitä uuninkylkeen tai seinään, jolloin lastu syttyi palamaan. Tarvitsi vain olla tulitikku kätkettynä »loitsijan» käteen!

Topelius tutustuu jo ensimäisenä talvena pääkaupunkielämään. Hän katselee ilotulituksia, käy markkinoilla, katsoopa luvalliseksi juoda joskus vähän oluttakin, koska oluen juonti hänen mielestään on halpaa huvia verraten toverien paljoa suurempaan tuhlaavaisuuteen tällä alalla! Hän käy ahkeraan teatterissa, konserteissa ja, suoritettuaan tanssikoulun, usein julkisissa tanssitilaisuuksissakin ja naamiaisissa. Tämän ohella hän luistelee, voimistelee, vieläpä harjoittelee miekkailuakin. Kevään tultua hän ui jo toukokuussa.

Toverielämän raaempiinkin puoliin, kortinpeluuseen ja juomatapoihin, Topelius jossain määrin tutustui. Etenkin korttia hän pelasi usein ja uhrasi siihen verrattain paljon aikaakin sekä Helsingissä että kotikaupungissa ollessaan. Hän ei kumminkaan joutunut näiden huonojen tapojen uhriksi. Siksi vankka oli hänen vastustuskykynsä, joka perustui hänen omaan oikeudentuntoonsa ja niiden molempien kotien vaikutukseen, joiden turvissa hän oli kasvanut ja kehittynyt.

Riittävää vapautta Topeliukselta näin ollen ei suinkaan puuttunut. Opinnot ylioppilastutkintoa varten olivat tietenkin pääasiana, eikä niitä saanut laiminlyödä. Opetusta tosin ei aina ulkonaisesti hoidettu ankarinten kasvatusopillisten sääntöjen mukaan. Olihan Runeberg jo Helsingin lyseossa sovelluttanut luonnollisia, uudenaikaisia opetusperiaatteita, ja olihan kaikki pikkumainen turhantarkkuus vierasta hänen raittiille luonnonlaadulleen ja hänen kaikkea aiheetonta tyrkytystä ja pakotusta vastustavalle, humaaniselle katsantotavalleen. Niinpä joskus sattuu, että pojilla oli lupa, kun »maisteri lähti pyydystämään lintuja kuvilla»; toisen kerran opetus alkaa maisterista tuntua niin ikävältä, että hän lyö kirjat kiinni ja rientää oppilaittensa kanssa pihalle lumipalloja heittelemään! Kumminkin Runeberg oli opettajana erittäin perusteellinen ja tunnollinen. Se, mikä näennäisesti pienten helpoitusten kautta oli menetetty, korvattiin pian uusin voimin ja suuremmalla ahkeruudella, eikä Runeberg liioin suvainnut pintapuolisuutta eikä leväperäisyyttä opinnoissa. Hän kohteli oppilaitaan ystävällisesti ja toverillisesti, mutta vaati samalla tarkkaa velvollisuuden täyttämistä. Hän vetosi heidän parempiin puoliinsa, kunnian- ja oikeudentuntoon, mieluummin kuin käytti vanhanaikaisia, usein tehottomia rangaistuskeinoja. Ankaruutta ja nuhteita tietysti ei kumminkaan aina voitu välttää.

Liiallisen ja tylsyttävän ulkoluvun asemesta vaadittiin, että oppilaat itse oppivat ajattelemaan ja tekemään johtopäätöksiä. Vanhentuneet kirjat vaihdettiin uudempiin ja, mitä erikoisesti historiaan tulee, vakuuttaa Topelius, että vasta Runeberg opetti hänet ymmärtämään, mitä historia on.

* * * * *

Kesäkuun alussa v. 1833 Topelius neljän toverin kanssa suorittaa ylioppilastutkintonsa, josta hän pian antaa tiedon äidilleen kysyen m.m. eikö tämä ollut iloisin kirje, minkä hän koskaan oli kirjoittanut. Hän lupaa kiiruhtaa kotiin »yötä päivää, lentävää karkua». Hänen tämän jälkeen toimeenpanemissaan ylioppilaskekkereissä oli kutsuvierasten joukossa Runebergkin, joka »oli niin ystävällinen 15-vuotiaalle kokemattomalle nuorukaiselle, että ajoissa otti hänen kätensä kainaloonsa ja pelasti hänet vaarallisista veljenmaljoista».

Kesänsä Topelius vietti kotiseudulla tehden kalastusretkiä sukulaisten ja toverien kanssa, vieraillen kaupungissa, harrastellen metsästystä ja ampuen maaliin pistoolilla. Vielä syyskuussakin hän ottaa osaa kotitalon syysaskareihin, nuotanvetoon, elonleikkuuseen y.m. ja lueskelee tämän ohella Ovidiusta, keveämpää kirjallisuutta sekä sanomalehtiä alkaen harrastaa yleisiäkin asioita. Kaiholla hän usein muistelee tähän aikaan Tukholmassa oleskelevaa Matildaansa.

Lokakuun 1 p:nä hän palaa Helsinkiin ja asettuu asumaan entisen opettajansa Blankin kanssa.

Nyt hän rupesi harjoittamaan yliopistollisia opintoja kandidaattitutkintoa varten, johon kuului 11 ainetta, ja isän lausumaa toivomusta noudattaen lääkäriksi aikovana hän antautui luonnontieteellisiin opintoihin. Tämän ohella hän kirjoitti ruotsin- ja latinankielisiä aineita Runebergin johdolla. Heidän yhdessäolonsa ei supistunut vain tähän. Tuntien päätyttyä sunnuntaiaamuisin seurustelu jatkui hilpeän, nuorelle ylioppilaalle runsaita herätteitä antavan tarinoimisen muodossa ja opetuskin oli maksuton.

Tietysti kaunokirjallisuuden harrastus jatkuu. Topelius lueskelee m.m. Walter Scottia ja Lafontainen romaaneja, Almqvistin Törnrosens bok nimistä kirjaa ja ravitsee orastavia runoilijavaistojaan suurten ruotsalaisten Tegnérin, jota hän pitää runoilijain kuninkaana, niinikään suuresti ihailemansa Franzénin, Geijerin y.m. runoilla. Hän tutustuu myöskin saksalaisen kirjallisuuden merkkimiehiin.

Latinaa ja kreikkaa hän lukee tutkintoaan varten hyvin perusteellisesti. Ensiksi mainittuun kieleen hän perehtyy verrattain pian siihen määrin, että pystyy esiintymään vastaväittäjänä tähtitieteessä osakunnan latinalaisessa väittelyharjoituksessa. Homeroon Iliaadia hän arvostelee, osittain pisteliäästikin, mutta lopputuloksena on sentään, että hän pitää sitä maailman etevimpänä luonnonrunouden tuotteena ja sen tekijää runoilijain kruununa. Suurella innolla Topelius niinikään harjoittaa opintoja kemiassa, eläin- ja kasvitieteessä sekä kuuntelee kirjallisuushistorian ja historian luentoja. Viimemainitussa aineessa luennoitseva G. Rein kuului hänen »suosikkeihinsa». Suomen keskiajan historia innostutti Topeliusta erittäin, koska se enemmän kuin mikään muu tiede ravitsi hänen runollista mieltään ja isänmaantunnettaan. Nyt hän sai arvatenkin kiihkeästi kaipaamaansa täydennystä siihen, mitä ennen oli lukenut tai kuullut omaistensa kertovan samoista asioista. Hän rakastaa historiaa ja tahtoo siinä korkeimman arvolauseen.

Kerran hän kumminkin poistuu luennolta »sydämensä pohjia myöten suuttuneena». Rein on luennoidessaan Suomen sodasta Kaarle XII:n aikana kaunistellen tapahtumia »raukkamaisen lempeästi» kertonut venäläisten julmuuksista. »Mitä taas voitiin sanoa venäläisille kiitokseksi, siitä hän ei unhoittanut pienintäkään pikkuseikkaa.» Topelius sanoo luulleensa Reiniä toisenlaiseksi mieheksi ja lisää, ettei historia ole mikään »nöyrin palvelijattarenne», joka unhon vaipalla peittää ylhäisten hairahdukset. Totuutta ei voi koskaan valevärillä kaunistaa. Ken kateederista puhuen yrittää semmoista, hän on syypää majesteetinrikokseen tiedettä vastaan. —

Hän on ahkera kuin muurahainen, järjestää tarkoin työnsä, määrää työhön käytettävän ajan pituuden lueskellen vähintään 7, mutta joskus 9, jopa 10:kin tuntia päivässä. Hän ottaa yksityistä opetusta ranskan ja saksan kielessä, pianonsoitossa ja piirustuksessa, eikä hän unhoita luistelua, voimistelua eikä miekkailuakaan. Sydän rehellisenä, puhtaana ja lapsellisena hän pyrkii eteenpäin, eikä hän sano tahtovansa vaihtaa lapsensydäntään paljoonkaan hyvään. Hän toivoo, että tulevaisuus kypsyttää hänessä piilevät hyvät siemenet ja tukahuttaa pahat sekä että pyhän totuuden henki on johdattava hänen askeliaan.

Äidin huolia lievittääkseen — tämähän kustansi oleskelun yliopistokaupungissa — poika suoritti stipendiaattitutkinnon. Tämä yliopiston pienin apuraha teki 11 riksiä 5 killinkiä pankkoa.

* * * * *

Yliopiston muuttaminen Turusta Helsinkiin aiheutti tietysti suuria muutoksia korkeakoulun elämässä. Elettiin uuden ja vanhan välistä murrosaikaa. Kehitystä ehkäisevä, ylimmälle hallitusvallalle nöyristelevä, mutta hallittavien kanssa rettelöivä virkavaltaisuus oli yliopiston johdossa päässyt valtaan. Politiikkaan ylioppilaat eivät mitenkään saaneet sekaantua, heidän tuli sokeasti totella annettuja ohjeita, alistua »erehtymättömän» auktoriteetin, arvovallan, holhoukseen, heidänkin tuli osaltaan niin paljon kuin suinkin vaikuttaa siihen, että toteutuisi kenraalikuvernööri Menschikowin surkeankuuluisa tunnuslause, ettei Suomesta saisi kuulua mitään, ei hyvää eikä pahaa. Yliopistopiireissä vallitsi ahdasmielinen ja valonarka vanhoillisuuden henki, joka vastusti uudistuspyrintöjä ja todellista edistystä, opetusmenetelmät olivat vanhentuneet ja vanhat kielet muita opintoaineita sortavassa valta-asemassa.

Luonnollista oli, että nuoriso, jonka sydämessä aina sykkii luontainen vapaudenrakkaus ja joka ei voinut jäädä vieraaksi muualla maailmassa syntyneille vapaudenliikkeille, tunsi henkeänsä ahdistavan. Se nousi vastustamaan noita liiallisia alamaisuudenvaatimuksia, tuota sietämätöntä säännöstelyhalua, tuota luonnotonta, pikkumaista pakkojärjestelmää, joka painajaisen tavoin sitä rasitti ja sulki siltä vapaat kehitysmahdollisuudet. Vastustushalu suuntautui useimmiten yliopiston isiä, rehtoria ja sen opettajia, usein myös järjestysvaltaa vastaan. Oltiin vielä ikäänkuin »tien haussa», isänmaalliseen yhteistyöhön johdattavat, suuret aatteet eivät vielä olleet selvinneet ja jalostavia huveja puuttui. Niinpä ylioppilaat, joiden mielestä »isien» virkavaltainen holhous tuntui aiheettomalta rettelöimishalulta, panivat toimeen mielenosoituksia heitä vastaan, kuluttivat suuren osan aikaansa ravintoloissa ja joutuivat usein käsikähmään järjestysvallan tai venäläisten sotilashenkilöiden kanssa.

Yliopistonuorison mieliä kuohutti silloin m.m. rehtorin F.W. Pippingin turhantarkkuus ja pikkumaisuus kurinpitoasioissa ja v.t. sijaiskanslerin A.A. Thesleffin perehtymättömyys oloihimme sekä hänen lapsellinen käsityksensä vallitsevan holhousjärjestelmän välttämättömyydestä. Niinikään heitä suututti eräiden ylioppilaiden — joiden joukossa Lauri Stenbäck, J.J. Östring, M.A. Castrén ja Y.A. Wallin — karkoittaminen yliopistosta sen vuoksi, että olivat koettaneet saada aikaan kunnianosoituksen A.A. Laurellille, joka oli sivuutettu dogmatiikan professorinvirkaa hakiessaan, sekä mielenosoituksen hänen kilpailijaansa prof. Gadolinia vastaan. Pohjalais-osakunnan pian senjälkeen tapahtunut kahtiajako ei suinkaan parantanut ennestään kireitä välejä. Varmaan useat ylioppilaat Topeliuksen tavoin katsoivat tämän ja muiden samanlaisten toimenpiteiden tarkoittavan nuorison itsenäisen elämän lamauttamista. Opiskelevasta nuorisosta oli tahdottu tehdä siveellisesti alaikäinen, sotilaallisesti mateleva joukko.

Väärä ja eksyttävä olisi kumminkin kuvauksemme tämän ajan ylioppilaselämästä, ellemme mainitsisi sen valopuoliakin.

Niinpä v. 1834 ylioppilasten kevätjuhlassa Snellman esitti — sitä ennen näissä juhlissa oli esitetty vain virallisia maljoja — kuvaamattomin innostuksin ja raikuvin eläköönhuudoin vastaanotetun Suomen maljan. Se jo osaltaan on pieni valonpilkahdus, se tietää salassa kyteneen isänmaantunteen henkiin heräämistä. Osakuntaelämä alkaa Snellmanin kuraattorina ollessa osoittaa uuden elon oireita. Kokouksissa ruvetaan pohtimaan mielenkiintoisia kysymyksiä, niinpä esim. kerran keskustellaan painovapaudesta. Näissä tilaisuuksissa esiintyy lauluseura, johon Topeliuskin liittyy toisena tenorina, ja kirjoittamalla käsinkirjoitettuun sanomalehteen osakuntalaiset voivat harjoitella kirjallisia taipumuksiaan. Yksinkertaiset lukukausijuhlat, joissa henkinen ravinto oli pääasiana, vaikuttivat jalostavasti ja »innostukseen sekoittunut vastustushenki vain kohotti mielialaa.»

Topelius kävi ahkeraan osakunnankokouksissa, vaikka hän nuoruutensa takia alussa ei rohjennut ottaa osaa keskusteluihin. Ensimäiseen lukukausijuhlaan, joka vietettiin ylempänä kerrottujen karkoitustoimenpiteiden jälkeen, Topelius kuraattorin kehoituksesta kirjoitti karkoitetuille omistetun, sittemmin juhlassa lauletun runon, jota pidettiin onnistuneena, ja tämän jälkeen sen tekijä kutsuttiin sanomalehden toimituksen jäseneksi. Kerran Topelius ehdotti osakunnankokouksessa keskusteltavaksi eikö niiden, jotka ovat liian vähän perehtyneitä suomen kieleen, olisi mahdollista oppia sitä niinkuin muitakin kieliä. Hänen mielestään oli paha ensiksikin olla suomalainen osaamatta suomea, ja toiseksi häntä harmitti, ettei hän tässäkään kyennyt astumaan isänsä jälkiä.

Niin juurtunut kuin se vanhoillisuus ja taantumus olikin, joiden muutamiin kuvaaviin ilmauksiin ylempänä on viitattu, oli niitä vastaan jo noussut nuoremmissa yliopistopiireissä mahtava vastavirtaus. Kuuluipa jo tarkasti kuuntelevaan korvaan kuin uuden ajan siipien hiljaista havinaa. Tämän ajan nuorilla, Runebergilla, Snellmanilla, Lönnrotilla, Stenbäckillä, Castrénilla ja Cygnæuksella oli tällainen tarkkakuuloinen korva. Se oli yhtä altis Arvidssonin mahtavalle herätyshuudolle kuin heidän sydämensä ja mielensä olivat herkät helmikuunvallankumouksen vapausaatteille ja yleensä ajan suurten valtiollisten, yhteiskunnallisten ja kirjallisten virtausten vaikutuksille. Palavan isänmaallisen innostuksen elähyttäminä nämä nuoret kävivät tarmokkaasti ajamaan uudistuspyrinnöitä, joita vanhat vastustivat, ja täten syntyi ankara taistelu uuden ja vanhan välillä, joka viimein päättyi uuden voittoon.

Ylempänä mainittuihin miehiin liittyivät J.J. Nervander, J.J. Nordström ja monta muuta sivistyshistoriamme merkkimiestä. Ei ole ennemmin eikä myöhemmin meillä nähty niin valtavaa henkistä voimaa yhtyneenä samojen jalojen aatteiden, samojen suurten ihanteiden ympärille kuin nyt. Tämä piiri on historiassamme tunnettu Lauantaiseuran nimellä, ja sen ohjelmaan kuului maamme kaikinpuolisen henkisen ja aineellisen sivistyksen kohottaminen. Useinkin tässä seurassa intomielin keskusteltiin myöhään yöhön suomalaisesta isänmaasta, kansallisuudesta, kirjallisista, yhteiskunnallisista ja muista kysymyksistä. Eikä tyydytty vain keskusteluihin. Käytiin tuumasta toimeen, ja niinpä tämän piirin aloitteesta syntyivät m.m. Runebergin lehti Helsingfors Morgonblad, Helsingin lyseo ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, joilla kaikilla on ollut suuri, tärkeä tehtävänsä maamme kehityshistoriassa.

Topelius oli liian nuori voidakseen ottaa osaa tämän piirin keskusteluihin ja toimiin, mutta ollen läheisissä ystävyydensuhteissa Runebergiin ja kosketuksessa hänen seurapiirinsä kanssa hän vastaanotti paljon voimakkaita ja monipuolisia herätteitä tältä taholta.

Sivistävää ja seurustelutapoja kehittävää seuraelämää perheissä Topeliukselta muutenkaan ei puuttunut. Hän vieraili paitsi Runebergin ja hänen lankonsa Tengströmin kodeissa m.m. usein myöskin sukulaisensa, vapaaherra K. Rosenkampffin vierasvaraisessa perheessä. Sanomattakin on selvää, mitä hyötyä nuorukaisella oli seurustelusta tässä ylhäisön piiriin kuuluvassa kodissa. Hänen esiintymiskykynsä varmistumistaan varmistui, hän sopeutui helposti sovinnaisiin seurustelumuotoihin liikkuen missä piirissä hyvänsä »kuin kala vedessä». Tuleva kirjailija tekee tietenkin ihmisten parissa ollessaan — tarkaten oloja ja ihmisluonteita — lukuisia huomioita, joita hän sitten vastaisessa tuotannossaan käyttää hyväkseen.

Runebergille Kaisaniemessä v. 1837 pidetyssä jäähyväisjuhlassa Topeliuskin oli mukana. Tämän siinä lausumien lyhyiden elämänohjeiden johdosta Topelius innostuneena huudahtaa: »Oi sinä kaunis sielu, sinä jalo runoilija, en koskaan unhoita näitä jäähyväisiäsi!» Ja varmaa on, että Runebergin valoisa, sopusointuinen maailmankatsomus tehokkaasti vaikutti siihen, että Topeliuskin oppi katselemaan elämän ilmiöitä valoisalta kannalta, että hänessäkin kehittyi luja usko valon lopulliseen voittoon.

Hänellä on niin paljon työtä, että aika aina tuntuu riittämättömältä. Eteenpäin! on hänen ja hänen toveriensa tunnussanoja, eteenpäin jalostumiseen, eteenpäin! Sydämessä toivo ja onnellisuuden unelmien ympärillänsä leikkiessä he kiiruhtavat tulevaisuutta kohti. Tulevan ajan ritareina he ylpeydellä voivat sanoa olevansa isänmaan toivo.

* * * * *

Loma-aikansa Topelius vietti kotonaan Uudessakaarlepyyssä, jonka iloiseen seuraelämään hän mielellään otti osaa. Talvisin tanssittiin tai leikittiin kodeissa taikka pantiin toimeen rekiretkiä. Joskus toimittiin yleiset tanssiaiset köyhien hyväksi. Kesäisin seurapiiri saattoi kokoontua Brunnsholmaan, jossa juotiin terveysvettä ja jossa oli keilarata. Täälläkin oli tanssiminen tavallisimpana huvina. Yksityisissä kesteissä leikitään ja tanssitaan niinikään innokkaasti. Ja tällöin on pianonsoitto Saken huolena. Itse hän on hyvin ihastunut ja innostunut tanssija ja sanoo leikillisesti olevansa »mieltynyt kaikkiin tyttöihin yleensä ja muutamiin erittäin». Korttia hän pelasi sangen mielellään. Liikuttava on se rakkaus, millä Sakke aina puhuu iloisesta, kauniista kodistaan, elämänsä satamasta, jonne hän palaa »kuin pakolainen isänmaahansa» ja jossa hän hengittää niin vapaasti ja keveästi. Talon askareista hän katsoo vain kalastuksen kuuluvan erikoisalaansa. Se ei estä häntä joskus auttamasta tyttöserkkujaan leipomisessa, ja makeiden »nekkujen» valmistamisessa hän oli oikea mestari. Heinä- ja leikkuuväen luo nuori »isäntä» joskus ratsasti ja katseli työtä »mahtavan näköisenä», tai seurasi äitiään, kun tämä kävi torpparien luona. Nimi- ja syntymäpäiviä vietettäessä pienet runot tietysti aina kohottavat juhlatunnelmaa, ja niiden sepittäminen samoin kuin paperisotamiesten leikkaaminen kuuluvat luonnollisesti Sakelle. Tällaisissa tilaisuuksissa lapset joskus huvittelivat pukeutumalla valepukuun tai panemalla toimeen »kissannaukujaiset», jommoiset kerran pidettiin Blankille Jaakon päivänä. Useiden vuosien kuluessa hän huvitti ystäviään ja tuttaviaan käsinkirjoitetulla sanomalehdellä. Pikkukaupungin niinkuin pääkaupunginkin seuraelämää ja sen omituisuuksia hän mielellään arvostelee, toisinaan pisteliäästikin. Itseään hän kuvaa seuraavalla, leikillisellä tavalla: Z. Topelius, oikeastaan suuri veitikka, lupaa vakaantua jonkun vuosikymmenen kuluttua, innokas tanssija, ei mikään kaunopuhelias kurtisööri, tanssii valssia niin ja näin, sanomalehtimiehenä milloin parempi, milloin huonompi.

Asuttuaan 1839 vuoden kesän muutamien toveriensa kanssa Sipoossa, jossa vietetään iloista elämää kasveja tutkien, kalastellen, uiden, ammuskellen maaliin, marjoja syöden j.n.e. — »virallisesti» luettiin tutkintoa varten. — Topelius jatkaa opintojaan syksyllä Helsingissä, ja uutena vuotena hän ryhtyy toden teolla lukemaan tutkintoansa varten. Seuraavana kesänä on näet promotsioni, jota vietetään niiden suurten juhlallisuuksien yhteydessä, jotka yliopisto panee toimeen 200-vuotisen olemassaolonsa muistoksi. — Kiire näyttää tulevankin, puolessakolmatta kuukaudessa Topeliuksen on suoritettava 11 tutkintoa. Reippain mielin hän tentteihinsä menikin. Historiassa hän saa laudaturin ja etenkin Ruotsin ja Suomen historia kävi erinomaisen hyvin. Rein oli »ystävällinen, hiljainen ja rakastettava, kuten aina». Luonnonhistoriassa Sahlbergilta hankkimaansa korkeinta arvosanaa hän pitää helposti ja ansaitsemattomasti saatuna. Kemiassa hän odotetun korkeimman arvosanan asemesta pettymyksekseen sai vain lähinnä korkeimman, kreikassa ja latinassa cum lauden, tieteiden historiassa (lärdomshistoria) approbaturin, hepreassa ja matematikassa vain admittiturin.

Julkisessa tutkinnossa keväällä 1840 hän sai 18 ääntä 36:sta ja niihin perustuvan arvosanan admodum dignus (sangen ansiokas).

Nuori kandidaatti tuntee vilpitöntä iloa siitä, että kunnialla oli kestänyt ponnistuksensa loppuun ja että nyt sai antautua yhdelle aineelle, jonka toivoo osaavansa valita oikein.

Topelius on päiväkirjassaan hauskasti kuvannut maisterinvihkiäisiä ja yliopiston riemujuhlaa ja niissä vallinnutta mielialaa, jota kohotti tunne siitä, että juhlittiin yhteiselle isänmaalle, sen sivistykselle ja sen sivistyksen voitoille. Erityistä loistoa loi juhliin se seikka, että Franzén, joka nyt vihittiin riemumaisteriksi, ja Runeberg olivat juhlissa mukana. Se seikka, että ylioppilaat ottivat heidät vastaan suurilla kunnianosoituksilla, ei ollut lainkaan korkeiden viranomaisten mieleen. Niinpä Thesleff olisi mieluimmin nähnyt, ettei »vanha professori nimeltä Franzänn» olisi saapunut eikä myöskään vieraita Upsalasta, sillä hän pelkäsi, että »keisari vihastuu», niinkuin hänellä oli tapana sanoa. Kaunis oli m.m. se puhe, jonka Cygnæus kunnianosoitustilaisuudessa piti miehelle, jonka lauluja »silloinen sukupolvi oli kuunnellut kehtonsa ääressä, lauluja, ihmeellisen suloisia, jotka lapsenmielissä kasvoivat yhteen äidin rukouksen ja isän siunauksen kanssa».

Ylioppilasaikanaan Topelius oli ottanut sangen vilkkaasti osaa toverielämään. Hän noudatti isänsä neuvoa, että tuli koettaa oppia tarkkaamalla muita. Niistä vaaroista, joille nuorukainen täten joutui alttiiksi, hän pelastui osaksi sen vastustuskyvyn turvissa, minkä erinomainen koti oli hänessä kasvattanut, hän oppi aikaisin itsetutkinnan, itsekurin ja itsekasvatuksen vaikean taidon. Rakkaus Matildaan oli myös häntä tukenut, se varmaan oli pysyttänyt hänet puhtaana auttaen häntä voittamaan monet viettelykset. Tämä rakkaus oli ollut vähän omituista, epämääräisen romantista laatua. Sakke ja Matilda eivät olleet sitoneet toisiaan millään lupauksilla, ei edes salaisillakaan. Kuvaavaa Sakelle oli, että hän oli ollut valmis — lieneekö se sitten ollut seurauksena pitkälle kehittyneestä itsensävoittamisen taidosta vai semmoisien romaanien lukemisesta, joissa kerrotaan uhrautuvasta ystävyydestä vai molemmista — luopumaan Matildasta ystävänsä H. Backmanin hyväksi. Ei ole helppoa päästä selvyyteen siitä, miten ja miksi lapsuusrakkauden siteet vähitellen höltyivät ja ratkesivat; päiväkirjamuistiinpanojen mukaan se tapahtui kesällä 1839. Matilda Lithén meni sittemmin naimisiin Uudenkaarlepyyn raatimiehen Albert Dyhrin kanssa. Ohimenevää laatua oli niinikään ollut hänen rakkautensa erääseen Kuortaneella asuvaan rahvaantyttöön. »Se oli nuoruudenhullutus eikä voinut kestää kauan; olkiliekki, joka leimahti ilmaan sammuaksensa hyvinkin pian.»

II. Miehuus ja miehuudentoiminta.

Ylempänä mainitun itsetutkinnan tuloksena oli sekin että Topelius oli perin vaatimaton. Suuressa vaatimattomuudessaan ja kaikesta itsetutkinnasta huolimatta hän, kun hänen piakkoin oli valittava elämänura, ei huomannut, että hänen persoonallisuutensa jo oli kehittynyt ja että hänen nyt vain oli noudatettava yksilöllisiä taipumuksiansa valitakseen oikein. Hän päättää antautua sanomalehtialalle ja kauan sinne tänne aprikoituaan hän tämän ohella rupee lukemaan filosofian lisensiaatti-tutkintoa varten, historia pääaineena. Hän aikoo ryhtyä tarkemmin tutkimaan esi-isien elämänvaiheita, kaikkea, mikä on niiden yhteydessä, noiden esi-isien, joiden toimista ja kärsimyksistä hän jo aikaisessa lapsuudessaan oli kuullut niin lukuisia suullisiakin kertomuksia.

1842 vuoden alusta Topelius on Helsingfors Tidningarin toimittaja, ja kokonaista 10 vuotta hän pysyy tässä toimessaan. Ainoana kirjallisena ansionansa paikan saamiseksi hänellä oli mainittavana edellisenä vuonna osakunnan vuosijuhlassa pitämänsä esitelmä Pohjanmaasta. Se katsottiinkin riittäväksi.

Jo useita vuosia aikaisemmin Topeliuksen huomio oli kiintynyt erääseen mustakutriseen, nuoreen tyttöön, jota hän sanoo solakaksi ja kookkaaksi, luontevaryhtiseksi ja musikaaliseksi. Hänen silmänsä ovat syvät ja sielukkaat. Hän oli uusikaarlepyyläisen kauppiaan S. Lindqvistin ja hänen vaimonsa Johanna Kyntzellin tytär Emilia. Matilda on hänen kallis ystävänsä, jolle hän omistaa koko unhoittumattoman kunnioituksensa ja ystävyytensä, hänen kaunis entisyytensä, Emma on hänen tulevaisuutensa ja maallinen iäisyytensä. Tilda hänen vaaleanvihreä lapsuudenunelmansa, jonka muisto on hänelle iäti suloinen ja rakas, mutta Emma on hänen vaaleanpunainen nuoruudenenkelinsä ja elämänsä armas toivonkukka. Neljänkolmatta vuotinen runoilijanalku on tulisesti rakastunut Emiliaansa ja syksyllä 1842 he kihlautuvat. Tämä tyttö vastasi hänen naisihannettansa, johon kuului että tuon valitun tuli olla uskonnollinen, siveellisen puhdas, omata riittävästi sivistystä, olla miellyttävän näköinen, rakastaa elämän runollisuutta, mutta tuntea olevansa tutustunut sen proosaankin, olla jossakin etevä sekä todella musikaalinen. Mitä »kolikkoihin» tulee, ei niitä hyljeksitty eikä etsitty. Hänestäkin Topelius kumminkin olisi ollut valmis luopumaan ystävänsä Henrik Backmanin hyväksi, koska oli luullut Emilian suosivan häntä. Vasta kun ystävä oli valinnut toisen, Topelius oli täysin varma Emilian ja omista tunteistaan ja otti ratkaisevan askeleen.

Kahta vuotta myöhemmin hän suoritti lisensiaattitutkintonsa, johon oli aineiksi valinnut filosofian, eläin- ja kasvitieteen sekä yleisen historian. Tohtoriksi hän tuli v. 1847. Latinaksi kirjoitettu väitöskirja käsitteli muinaissuomalaisten tapoja avioliittoa solmittaissa.

Topeliuksen kaikelle aatteelliselle ja inhimilliselle herkkään mieleen vaikuttivat ajan virtaukset valtavasti. Niinpä herännäisyysliikekään ei saattanut olla häntä koskettamatta, semminkin kuin hänen luonnollisen iloisen mielensä hilpeästi leikittelevän pinnan alla käy alati etsiskelevän uskonnollisen mietiskelyn pohjavirta. Nuoreen mieleen vaikutti paljon sekin, että paitsi hänen omaa sisartaan useat hänen tovereistaan, Stenbäck, Östring ja von Essen, kuuluivat herännäisiin. V. 1840 painetussa runossa Harhailevia teitä kuvastuvat sen taistelun hyökyaallot, jota käydään hänen povessaan. Hänen sielussaan on yö, vaikka elämän aamu koittaa, »henki janoaa, tuo sille elon vettä», sillä maailman tarjoamaan juomaan sekoittuvat »kuolon virrat». Hänen tiensä käy »usvien halki» ja siksi hän eksyy, »maan loiste» häikäisee hänen silmänsä eikä hän henno polkea sen ruusuja. Mutta sittenkin elämän riemut etovat hänen kuolemaan asti väsynyttä sieluaan, ja vain Jumalan syliin pakenemalla hän voi saada rauhaa. Liikkeen hyvät puolet, sen harras totuudenetsintä ja sen jäsenten vakava pyrkimys elämässä toteuttaa aatteensa herättivät varmaan Topeliuksessakin kunnioitusta sitä kohtaan, mutta hänen terve elämänkatsomuksensa ei voinut hyväksyä sen ahdasmielisyyttä ja sen yksipuolisuuksia. Niitä olivat, että heränneet itsekkäästi ajattelivat vain omaa, yksilöllistä autuuttaan, vaikka juuri itsekkäisyyden voittaminen on ainoa uhri minkä Jumala meiltä vaatii, että he pitivät kaiken maallisen saastaisena, Jumalasta eksyneenä, kaikkia, jotka eivät olleet heränneitä, kadotettuina, hyljeksivät, vieläpä vihasivat taidetta j.n.e. Tästä johtuva itsevanhurskaus ja suvaitsemattomuus toisinajattelevia kohtaan, joka useinkin vei hellimpäin perhesiteidenkin katkeamiseen, ei voinut olla vaikuttamatta vieroittavasti laajoissa piireissä. Topelius, joka samoin kuin Runebergkin rakasti elämää tulisesti sykkivin valtimoin ja joka kaikissa sen muodoissa ja kaikkialla luonnossa näki korkeimman olennon läsnäolon ja sen ilmauksia, asettui tähän elämälle vihamieliseen liikkeeseen nähden hylkäävälle kannalle. Mitäpä auttaa ihmisiä, sanoo Topelius, jos he sulkeutuvat pimeimpään luostariin, eristäytyen koko maailmasta, jos heidän sydämensä kuitenkin on loitonnut Jumalasta. — — Tämä on katolilaista. Pietistiystävämme ovat meidän aikamme munkkeja ja nunnia. — — Vapaa, pakoton sanani on: en ole pietisti. — Eikä Topelius luovu vakaumuksestaan — niin luja se on — Emmankaan kadottamisen uhalla. Emma muuten pääasiassa onkin samaa mieltä kuin hänen sulhasensa: Voi ja pitää rakastaa Jumalaa vihaamatta maailmaa.

Topelius haki hiljattain Vaasaan perustetun lukion lehtorinvirkaa väiteltyään latinaksi kirjoitetuista »teeseistä» ja suoritettuaan opettajakokeensa Turussa. Hänen kilpahakijansa Renvall sai viran. Olihan tämä pieni vastoinkäyminen; täten nuoret joutuisivat kauemmaksi kotiseudulta ja omaisista, mutta olihan korvauksena että joutuisivat likempään yhteyteen sivistyneen maailman kanssa. Heillä oli toivottavissa 2,000 ruplan tulot Helsingissä. Topelius tuli v. 1846 yliopistonkirjaston ylimääräiseksi apulaiseksi ja samasta vuodesta aina vuoteen 1850 Helsingin lyseon historian, tilastotieteen ja ruotsinkielen opettajaksi. Sen lisäksi hän toimi jonkun vuoden Pohjoispohjalaisen osakunnan v.t. ja parin vuoden kuluessa uuden yhdistetyn Pohjalaisosakunnan kuraattorina. Osakunnan luottamuksesta iloiten ja vaatimattomasti arvioiden voimansa vähäisiksi Topelius tunnollisesti hoiti näitä palkattomia tehtäviä. Hänellä on pian viisi virkaa kuusi nälkää, pikku toimet nielevät paljon aikaa, etenkin kuin vielä luonnontieteellinen yhdistys Societas pro fauna et flora fennica, jonka jäsenenä hän jo oli ollut useita vuosia, valitsee hänet sihteerikseen.

Tästä huolimatta Topelius ja hänen morsiamensa olivat iloisia ja katsoivat luottavaisesti tulevaisuutta kohti. Nuori sulhasmies tietää olevansa köyhä, mutta pitää itsensä rikkaana, kun omistaa Emilian, terveytensä ja sielunrauhansa. Hänen sanomalehtensä lupasi tulla tuottavaksi. Hän sai palkkiota sen toimittamisesta tilaajamäärän mukaan, joka kasvoi jo ensimäisenä vuotena niin, että puhdas voitto teki toista tuhatta ruplaa. Täten nuoret huolimatta apen taloudellisen aseman huonoudesta katsoivat voivansa perustaa oman kodin, ja joulukuun 30 p. 1845 he äidin lämpiminten siunausten ja ystävien ja sukulaisten harrasten onnentoivotusten saattamina viettivät iloiset häänsä morsiamen kodissa. Hellä ja herttainen oli äidin ja pojan suhde tätä ennen ollut ja semmoisena se edelleenkin pysyi. Äiti ymmärsi siinä kumminkin jonkun muutoksen tapahtuneen, ja liikuttavaa on, kun hän kirjeessä pojalleen pyytää, että hän tästäpitäen saisi olla hänen toisena uskottunansa.

Nuoret muuttivat asumaan satamavouti Kraemeriltä vuokraamaansa huoneistoon, joka oli Bernhardin ja Unioninkadun nurkkauksessa. Kauan viihtyi sitten onnellinen perhe tässä ensimäisessä asunnossaan, tämän »halvan katon alla», jossa asumista nuori sulhanen Emiliaan rakastuneena oli pitänyt sanoin kuvaamattomana onnena. Epäilemättä oli asian laita niin, kuin hän eräässä kirjeessään Emilialle oli vakuuttanut, ettei hänellä ollut sitä rohkeutta eikä sitä intoa, mikä oli hänen pääkaupunkilaisilla oppineilla ystävillään, jotka saattoivat uhrata elämänsä yksinomaan tieteelle. Hänessä oli se lämminten sydänten inhimillinen heikkous, että tarvitsi rakkautta rauhansa ja ilonsa säilyttämiseksi. Rakkautta vailla hän ei voinut elää, ja hänen sisimmän sielunsa lemmitty oli Emilia.

On huomautettu, miten likeisessä yhteydessä yliopisto ja Topelius olivat toisiinsa. Korkeakoulun elämä vaikutti ratkaisevasti hänen kehitykseensä, ja hän puolestaan on usein kuvannut tuon opinahjonsa vaiheita ja sen elämässä esiintyviä virtauksia. Samana keväänä, toukok. 28 p. 1833, jolloin Topeliuksen ensimäinen runo Tiedonjano tuli julkisuuteen, alkaa hänen akateeminen uransakin.

* * * * *

Maailma suur on, ja määräni kaukana loistavi tuolla kirkasna kuin on tähtönen hohtehess' elämän aamun. Päin sitä aina ma kuitenki kuljen. Rinnassa mulla henk' iankaikkinen taukoamatta se murtavi tiensä, voimalla raivaten estehet tieltään, kunneka kerran lähtehen loistavan vuossa se vilppahan löytävi kylvyn.

Näin laulaa 15-vuotias nuorukainen kimmeltävän runolinnansa esikartanoihin astuessaan. Hänen janoova henkensä pyrkii korkeaan, kaukana häämöittävään päämäärään, hänen palava, voimakas valonkaipuunsa on murtava kaikki esteet. Hän toivoo iankaikkisen valkeuden, joka on meidän kaikkien toivo ja päämäärä, johtavan hänet »äärettömyyden» rantaan. Täten hän siis alunpitäen vihkii runoutensa valon palvelukseen. Aalto nimisessä osittain suorasanaisessa runoelmassa Topelius niinikään kaunista, luonnosta lainattua vertausta käyttäen tahtoo opettaa, että aina on pyrittävä eteenpäin ja pidettävä valoa johtotähtenä. Nuorukaisen ajatuksia runossaan nuorukainen toivoo saavansa kuolla, sittenkuin hän ilosta hurmaantuneena on tyhjentänyt nautintojen maljan, mutta katuu jo seuraavassa silmänräpäyksessä ja pyytää kaikkivaltiaalta, että saisi elää vielä edes hetkisen voidakseen pienellä valonsäteellä osoittaa, mihin on pyrkinyt. Niinkuin jo näistä esimerkeistä näkyy, käsittelee nuori runoilija mielellään samaa aihetta antaen muodon vaihdella. Hyvin edellisen kaltainen on kahta vuotta myöhemmin sepitetty lapsellisen haaveileva Kaksikymmenvuotias. Aramintansa kanssa purjehdusmatkalle lähdettyään nuorukainen rakkaudenhurmiossa haluaa kuolla ukkosen jylistessä ja salamain välkkyessä, ja uhkarohkea matka päättyykin siten, että hän ja hänen lemmittynsä menehtyvät Zeun sytyttämään maailmanpaloon. Syystä on huomautettu, että tässä runossa on Almqvistin vaikutusta. Tietenkin on rakastettu ja rakkaus useiden aikaisinten runojen aiheena. Harras ihanteellisuus on lyönyt leimansa niihin kaikkiin. Rehellisesti runoilija kerran tunnustaa, ettei hän ole varma siitä, ken hänen korkeimman rakkautensa esineenä on ( Ken on elämäsi valkeus? ). Sepittäjänsä luonnetta kuvaa myöskin Nuorukaisen valinta. Elämän portilla seisova enkeli antaa nuorukaisen valita. Saavuttaen lyhyen iän hän saa pyrkiä taistellen ja nauttien elämän kukkuloilla tai harmaan sumun ympäröimänä vanhaksi eläen vaeltaa elämän alhossa. Nuorukainen vakuuttaa rakastavansa edellistä tietä ja rukoilee enkeliltä nautintoa ja taistelua.

Topeliuksen runous on toistaiseksi, niinkuin hänen nuoruuteensa nähden on odotettavakin, nuorukaisen epämääräistä haaveilua ja uneksimista, omien tunteiden ja mielialojen laulamista. Siltä puuttuu vielä se todellisuudensävy, joka sittemmin on sille niin kuvaava. Aikaisemminkin jo olemme viitanneet siihen, kuinka Topelius oli taipuvainen haaveksimiseen. Haaveilijana, uneksijana hänen on vaikea eroittaa todellisuuden rajoja. Hän sanoo runossaan Unelma ja todellisuus, että samoinkuin on vaikea eroittaa taivasta kaukaisesta merestä, samoin on vain »hieno, huomaamaton viiva unen ja todellisuuden välillä». Mutta unelmien »särkyvään vaahtoon» hän sentään on nähnyt iäisyyden heijastuvan. Luonnollista oli että hänen haaveilunsa usein puhkeaisi runoiksi, joissa käytetään vertauskuvallista kieltä, ja luonnon sielullistuttaminen esiintyy niissä erittäin miellyttävässä muodossa. Leivosten ääniä toukokuussa on sellainen runo. Kevään ihana luonto tuo lohtua runoilijan surulle, hän kuulee ruusujen suloäänen ja ymmärtää liljojen hymyilyn. Lahti on ystävällinen ja joutsen, autuaallinen laulaja, on ilahuttava hänen synkkää mieltänsä. Runoilija uskoo aurinkoon, ruusujen ääneen ja niittyjen sulokevääseen. Runomuotoja Topelius jo käyttelee milteipä mestarin varmuudella. Säkeet soluvat vaivattomasti, ja niiden sävelen sointu yllättää korvaahivelevällä, vienolla musikaalisuudellaan.

Todellisuudesta Topelius kumminkin paljosta haaveilemisestaan huolimatta jo aikaisin etsi ja löysi niin ilonsa kuin surunsakin varsinaiset aiheet. Kuinka pirteitä ja kuvattavan ytimeen osuvia ovatkaan jo hänen varhaisimmat todellista elämää kuvaavat runonsa, niinkuin Sormilasku, Merimies peräsimessään ja Talvilaulu v:lta 1844. Ylen liikuttavan ilmauksen saa runossa Kummulla keväällä se suru, jota 24-vuotias runoilija tuntee Tuonen aikaisin korjaaman ystävänsä, ennen mainitun H. Backmanin kuoleman johdosta. Hän katosi tuo kallis kuin ruusu virranviemä, nopeana kuin nuoruuden unelma, kuin eksynyt aamukoin välähdys.

Olemme aikaisemmin huomauttaneet, miten lähellä Topelius oli sitä valiojoukkoa, jonka keskuudessa ajan uudistuspyrinnöillä oli niin hedelmällinen maaperä. Se kansallinen herätys, joka siinä suoritettiin, vaikutti valtavasti häneen. Enemmän valoa, enemmän vapautta, siinä ne ajatukset, jotka 1840-vuoden keskivaiheilta alkaen kultalankana kulkevat useiden hänen runojensa läpi. Hän huokaa ja rukoilee, että Suomen kaikki kukkaset elpyisivät eloon, etteivät salassa piilevät madot vahingoittaisi yhtäkään niistä, että maan toivo ei koskaan pettyisi, että sen luja luottamus ei milloinkaan lannistuisi. Toivon tähti tuikkii, kevät on tullut, kevät luonnossa, tulkoon siitä hengenkin kevät. ( Toivon päivänä, Vapunpäivänä 1844.)

Samana vuonna seppelöidyille filosofianmaistereille omistamassaan laulussa runoilija teroittaa, että kansojen tulee nuortua omasta elinvoimastaan ja heittää pois lainattu korukulta. Ja ilolla tervehtien kansallista heräämistä hän innostuneena huudahtaa: Yksi kansa! yksi maa! yksi kieli! Omista lähteensuonista Suomen joet vetensä johtavat, omiin lähteisiin sen tulevaisuuskin rakentukoon! Toisin sanoen: Suomen kansan tulee, jos se tahtoo elää kansana, elää omaa elämäänsä, perustaa sivistyksensä omalle, itsenäiselle pohjalle ja käyttää omaa kieltänsä. Topelius on perin vapaa yksipuolisuudesta, taikka oikeammin hänen mielipiteensä myöhemmin melkoisesti muuttuvat. Hän teroittaa näet myöhemmin nimenomaan ja monessa tilaisuudessa, että maassamme elävät kaksi kansallisuutta muodostavat yhden, jakamattoman kansan, että niiden tulee elää yhteis- ja vuorovaikutuksessa keskenään. — Samaan henkeen kuin vappurunossa Topelius laulaa seuraavana vuonna Lönnrotille ja Castrénille. Suomalaisen hengen on puistettava pois kaikki ulkomaan kuona ja koetettava löytää oma itsensä. Me rauhassa kotona eläjät olemme lähettäneet parhaimpamme puolestamme taistelemaan. He ovat uranuurtajia, mutta sittenkin vain välikappaleita eivätkä itse saa nauttia työnsä hedelmistä, mutta me ja vielä kaukainen jälkimaailmakin on säilyttävä heidän nimensä kunnioittavassa muistossa.

Tosielämää Topelius tästäpitäen yhä mieluummin ja useammin kuvaa. Kuvattava astuu yhä elävämpänä lukijan eteen, josta on hyvänä esimerkkinä runo Matkustava ylioppilas.

Hänen äänensä loitolta kuului jo, ja lyyraa kultasi aurinko. Kädessään piiska hän vauhtia ajoi kohti kartanoa.

Niin hän saapuu ja »iloisena kuin kuningas». Puku, vyö tupsuineen, pistooli, matkapikari, matkalaukku, piippukulu, kaikki ovat ennallaan. Talon tyttöjä hän »leukaan nipistää» ja kaataa isännälle täyden maljan. Sukeutuupa vilkas keskustelu siitä, mitä hänen viime käymästään asti on tapahtunut. Rovasti on kuollut, nimismies jäänyt leskeksi j.n.e. Kaikkiin isännän huoliin reipasmielinen ylioppilas keksii lohdutuksen, mutta kun hän viimein saa kuulla, että hänen entinen lemmittynsä häntä surren edellisenä päivänä oli kätketty maan poveen, katoaa hän sanaa sanomatta eikä häntä sen koommin enää nähty.

V. 1845 Topelius nimellä Kanervankukkia julkaisi vihkon lyyrillisiä esikoisiansa, joista edellisessä olemme mainineet muutamia ja jotka hän sitä ennen oli painattanut sanomalehteensä, albumeihin tai »lentokirjasiin». Vihkonen oli ulkoasultaan vaatimaton, vain 160-sivuinen. Alkurunona on nelipolvisella, kansallisella runomitalla sepitetty Kanervankukkia niminen soma omistuslaulu. Runoistaan niiden seppo lausuu:

Ne nyt yhtehen nitelin, seppelyiseksi sitelin, korven vaaleat, punervat aamukasteiset kanervat, suon ne Suomen neitosille ratoksi suruisen hetken, viihdykkeeksi vienosille.

Arvostelut, joiden alaiseksi runovihkonen joutui, olivat ylipäätään verrattain suopeat. Nuoren runoilijan nyt jo monipuolisesti kehittynyttä muodollista varmuutta ja kielellistä rikkautta kiitetään, mutta koreita, merkityksettömiä määräyssanoja, »Kanervankukkien ulkonaisen puvun hämäryyttä ja häälyväisyyttä» kuin myöskin runoilijan taipumusta mystillisyyteen moititaan. Kiitollista tunnustusta saa niinikään osakseen hänen »sievä, sulokas, naiivisen rakastettava kykynsä osata elämän vähäisissäkin ilmiöissä lemmekkäästi etsiä jotakin puolta ihannoidakseen». Yleisö — sen ajan kirjallisuutta viljelevä yleisö oli tietysti verrattain vähälukuinen — lienee kyllä jossain määrin aavistanut, minkä henkisen aartehiston lisän se nyt oli saanut, vaikkakaan runoilla ei ollut uutuuden tavallista viehätystä, ne kun oli jo ennen vuosien kuluessa julaistu tavalla, josta jo olemme maininneet. Ymmärrettävää on muuten, että lukijat vain vähitellen oppivat ymmärtämään tätä runoutta. He olivat tottuneet edellisen ajan osittain sangen teennäiseen, usein hyvinkin pilventakaiseen tunnelaverteluun, joka oli sangen löyhässä yhteydessä tosielämän kanssa. Franzénin ja Runebergin runous oli jo kyllä opettanut heille paljon. Ja vähitellen yhä useammat rupesivat tajuamaan, että nyt oli syntymässä todellinen runoilija, ja että nuo laulut, jotka niin koruttomasti kuvasivat luonnollisia tunteita ja jokapäiväistä elämää, mutta myöskin korkeimpia isänmaallisia aatteita, että ne olivat todellista runoutta. Valistuneimmille oli sekin selvä, että sellaisen runouden luominen edellytti sekä ihanteellista mieltä että harvinaisen aikaisin kypsynyttä luonteen eheyttä ja sopusointua.

Vain kolmannen osan näitä nuoruusrunoutensa esikoisia Topelius otti uuteen 1860-vuoden painokseen, joka osoittaa runoilijan sangen ankarasti arvostelleen itseään.

V. 1843 Topelius kävi Tukholmassa ja Upsalassa. Viimeksi mainitussa kaupungissa pidettiin näet ensimäinen skandinaavilainen ylioppilaskokous. Sekä runossaan Tukholma että suorasanaisessa tuotannossaan hän kuvaa täällä saamiaan vaikutteita. Hän kertoo palanneensa matkalta pettynein toivein ei Ruotsiin, vaan ruotsalaisiin nähden, jotka eivät vastanneet sitä käsitystä, mikä hänellä oli ollut suuria historiallisia muistoja omistavasta kansasta. Hän on kyllä innostunut Ruotsin luonnon ja ruotsalaisten luonteen miellyttäviin puoliin, mutta maan »ylväs menneisyys on haudattu marmorihautaan tai seisoo vaskivarustuksissa toreilla». Toiseksi Topelius ei vanhan emämaan asukkaissa löytänyt sitä uudistusharrastustemme ja alkavan kansallisen heräämisemme ymmärtämistä, jota oli odottanut.

Seuraavana vuonna Topelius piti pohjalaisten vuosijuhlassa kuuluisaksi tulleen esitelmänsä Onko Suomen kansalla historiaa? Hän vastaa, että sillä on ollut varsinainen historia vasta 1809-vuoden jälkeen ja että edellinen aika vain oli koulutuksena, valmistuksena sille. Suomihan ennen mainittua vuotta oli maakunnan asemassa. Meillä ei siis silloin voinut kehittyä itsetietoista kansallisuustunnetta, minkä ehtona Topelius Hegelin oppiin liittyen piti valtioelämää, jota meillä vielä ei ollut. Ja »Suomen kansana» hän pitää vain sen suomea puhuvaa heimoa, hän ei mainitse mitään muuta, jolla olisi historiallista oikeutusta Suomessa. Sen kieli on kansamme kieli, sen kohtalot koko kansalle yhteiset. E.G. Palménin mukaan esitelmässä esitetty kanta tosin ei ole ilman muodollisia heikkouksiaan, mutta se on sittenkin periaatteissaan sekä johdonmukaisempi että oikeampi kuin useimmat sitä vastaan tehdyt muistutukset. Olemme jo maininneet siitä, miten Topelius runonkin muodossa tuo ilmi samanlaisia mielipiteitä ja miten hän sittemmin muutti mieltä.

»Helsingfors Tidningarin» toimittaminen vei paljon aikaa Topeliukselta ja vaikutti melkoisesti hänen kehitykseensä. 1840-luvun alussa maamme sanomalehdistö vielä oli kapalossaan. Ruotsinkielisiä lehtiä oli vain seitsemän. Suomenkielisistä Lönnrotin aikakauskirja Mehiläinen oli lakannut ilmestymästä v. 1840, seuraavana vuonna kävi Oulun Viikko-Sanomain ja Sanansaattajan Viipurista samoin. Kolmea vuotta myöhemmin Snellman alkoi julaista Maamiehen Ystävää ja Saimaa, vuotta myöhemmin alkoi Kanava ilmestyä Viipurissa ja kaksi vuotta sen jälkeen Suometar Helsingissä. Topeliuksen lehti oli alkuaan ollut pieni uutis- ja ilmoituslehti, jota suureksi osaksi toimitettiin »sakseilla», niinkuin on tapana sanoa, s.o. muuten kuivaa sisällystä höysteltiin muualta lainatuilla pilajutuilla ja enimmäkseen vähäarvoisilla kaunokirjallisilla kappaleilla. Sensuuri oli näihin aikoihin erittäin valonarka, se pyyhki pois sanomalehdistä kaiken, missä se vainusi jotain korkeille viranomaisille vastenmielistä. Valtiollisiin kysymyksiin ei lainkaan saanut kajota. Tämä sortojärjestelmä vähitellen sai aikaan, että sanomalehdentoimittajat harvoin juuri yrittivätkään kirjoittaa yleisistä asioista. Se ajatus, että heidän olisi tullut pohtia yhteiskunnallisia kysymyksiä ja siten herättää harrastusta niihin sekä muutenkin kasvattaa ja opastaa yleisöä, oli vielä ylen harvalle selvinnyt.

Aikaisemmin jo olemme huomauttaneet, kuinka yliopiston viranomaisten ankara mutta pikkumainen virkavaltaisuus koetti pitää ylioppilaita sietämättömässä alaikäisyyden tilassa. Mutta sama ies painoi koko kansaa, joka ei voinut ottaa osaa yhteiskunnallisen elämänsä kehittämiseen. Valtiopäiviä ei kutsuttu koolle, velttous ja välinpitämättömyys olivat yhtä tavallisia kuin tällaisissa oloissa luonnollisia ilmiöitä. Kaikki näytti olevan lamassa. Uuden paremman ajan oireita ei kumminkaan kokonaan puuttunut. Olemmehan maininneet Lauantaiseuran piirissä virinneet aatteet ja niiden vaikutuksen. Sen lisäksi on huomautettava, että Snellmanin pontevan esiintymisen kautta Saiman toimittajana Suomen sanomalehdistö tulee vähitellen mahtavaksi yhteiskunnalliseksi voimaksi.

Topelius ei tietenkään alkuaikoina voinut olla sanomalehdentoimittajana täysin tehtäväinsä tasalla. Olihan hän vielä nuori, eikä hänen unelmoiva mielensävynsä suinkaan tehnyt häntä kykeneväksi uudistustenajajan ja arvostelijan vaikeisiin toimiin. Ja koskapa hän olisi ennättänyt tutustua yhteiskuntaelämään ja sen varjopuoliin tai yhteiskunnallisiin ja valtiollisiin kysymyksiin yleensä? Näiden pohtimiseen Topelius alussa ei ryhtynytkään, tyytyihän vain ensiksi siihen että koetti saada lehtensä entistä kotimaisemmaksi ja ytimekkäämmäksi sekä yleensä semmoiseksi, että se niin uskollisesti kuin suinkin kuvastaisi sitä aikaa ja yhteiskuntaa, jonka tulkkina se pyrki olemaan. Työ tekijäänsä neuvoo, ja lahjakkaana ja tunnontarkkana nuori toimittaja sitkeällä tarmolla antautui tehtäväänsä, kehitti vähitellen taipumuksiaan ja tyyliään hankkien lehdelleen ajakseen aika laajan ja yhä enemmän innostuvan lukijakunnan. Lämmin, ihanteellisen isänmaallinen mieli kannatti kaikkea, mitä hän kirjoitti, hänen kynänsä oli erittäin notkea, sanonta sattuva ja pirteä, muoto jota hän käytti, aina miellyttävä, sisällyksen mukaan vaihteleva ja siihen sopeutuva. Yhdentoista vuoden kuluessa Topelius lehdessään julkaisee n.s. Leopoldinkirjeitä, jotka ilmestyivät kerran kuukaudessa ja joiden runsas ja vaihteleva sisällys suuresti lisäsi sen viehätysvoimaa. Hän osoittautui näissä havainnoissaan ja mietelmissään olevansa henkevä pakinoitsija — muuten ensimäinen maassamme — ja koskettelee niissä huvittavalla tavalla kuvarikkaassa ja kuulakankirkkaassa muodossa mitä erilaisimpia asioita: uutisia, seuraelämää, kirjallisia, vieläpä valtiollisiakin kysymyksiä. Viimeksi mainitulta, arkaluontoisia asioita taitavasti kosketellen kyvykäs kynäniekka sai sanotuksi paljon sellaista, joka muuten olisi jäänyt sanomatta. Täten Topelius siis jo oli melkoisesti edistynyt ammatissaan, saanut viriämään harrastusta yleisempiin asioihin, lukijainsa näköpiirin laajenemaan ja yleisön asettamaan entistä suurempia vaatimuksia sanomalehden toimittamiselle.

Lukuisia kauniita luonnoksia ja tunnelmakuvia, joiden aiheet oli otettu Suomen luonnosta, Topelius julkaisi lehdessään. Runeberg oli jo omalla sydämeenkäyvällä tavallaan kuvannut Suomen ihanaa luontoa, v. 1835 ilmestynyt Kalevala oli kertonut ammoin eläneen korpikansan elämänkäsityksestä ja omituisesta elämästä, mutta kauan kesti, ennenkuin yleisemmin opittiin tajuamaan tällaisen yksinkertaisen runouden kauneutta. Nyt Topelius toi uusia tervehdyksiä yhteisen isänmaan soilta ja saloilta, sen metsistä ja järviltä, sen kukkaisilta kunnahilta ja sen hymyilevistä laaksoista. Useissa niistä hän jo seisoo todellisuuden pohjalla, toisissa tavataan romantisia ja mystillisiä aineksia.

* * * * *

Käytännöllisiinkin kysymyksiin Topelius alkaa kajota. Niinpä hän kirjoittaa kaupasta, merenkulusta, teollisuudesta, kulkulaitoksesta, palvelevan luokan asemasta, työväen asuntokysymyksestä, jalostavista kansanhuveista y.m. Hän osoittautuu olevansa hyvin edistysmielinen ja kaukonäköinenkin lausuen ajatuksia, joista useat vasta paljoa myöhemmin ovat toteutuneet. Erittäin lämpimästi Topelius eräässä kirjoituksessaan Suomen äideille kehoittaa heitä opettamaan lapsilleen suomea. Hän ei kiellä heitä käyttämästä ruotsia, ruotsalainen sivistys olkoon heille ja lapsille kallis, niinkuin tähänkin asti, ja kaikkea hyvää ja hyödyllistä, jota löytävät muilta kansoilta, käyttäkööt ja oppikoot, niinkuin ennen. Mutta hän tahtoo erikoisesti teroittaa, että äidit opettaisivat lapsiaan rakastamaan omaa kansaansa ennen muita kansoja, omaa kieltään ennen muita kieliä ja omaa maataan ennen kaikkia muita maan päällä.

Topelius oli kerran lausunut, että kun hän kuuli kauniita kappaleita laulettavan, oli hänestä kuin olisi koko hänen sielunsa kaikupohjana, joka värähteli sävelten äänistä. Luonnollista on, että sävelten kielille niin herkkä henkilö oli suuri musiikin ja yleensä taiteen harrastaja. Epäilemättä johtui mieltymys taiteisiin esivanhemmilta perityistä vaistoista. Aikaisemmin kerroimme, kuinka Topelius nuorena joskus perhetilaisuuksissa soitti tanssimusiikkia. Usein hän myös sävelin tulkitsi unelmiaan ja tunteitaan tai haihdutteli huoliaan. Hän ymmärsi, että musiikki samoinkuin muutkin taiteet olivat sivistyksen välikappaleita, ja kun niitä hänen aikanaan vielä ei siksi tajuttu eikä tunnustettu, teki Topelius kaiken voitavansa selvittääkseen lukijakunnalleen niiden suuren merkityksen. Hänen musiikkiharrastuksensa, joka ilmeni hänen persoonallisessa suhteessaankin tämän taidelajin harjoittajiin, hänen eri tilaisuuksissa antamissaan lausunnoissa ja asiata koskevissa lukuisissa sanomalehtikirjoituksissa, vaikuttivat tehokkaasti silloisen musiikkielämän kohottamiseksi.

Luonnollista on, ettei meillä vielä näinä aikoina ollut pysyvää teatteria. Kaupungin keskustassa oli puinen teatteritalo ja siinä antoivat Ruotsista tänne saapuneet taiteilijat näytäntöjä. Kappaleet olivat ulkomaisia, olot olivat vielä niin kehittymättömät, että ani harvat uskalsivat ajatella kotimaisen ohjelmiston aikaansaamista. Pieniä kokeita tehtiin kuitenkin pian tälläkin alalla, ja Topelius rohkeni jo lausua senkin ajatuksen, että suomenkieltä voitaisiin ruveta käyttämään näyttämöllä. Ja hänen ajatuksensa toteutuikin, v. 1848 esitettiin P. Hannikaisen ilveily Silmänkääntäjä seuranäytäntönä Lappeenrannassa. — Heräsipä vähitellen ajatus yhteenliittymisenkin tarpeellisuudesta taiteen edistämiseksi. Monet pitivät yritystä ennenaikaisena ja mahdottomana, mutta olipa useita, jotka olivat hyvin innostuneita sitä toteuttamaan, ja innostuneimpia oli Topelius. Tämän innostuksen ja siitä johtuvien toimien tuloksena syntyikin v. 1846 Suomen taideyhdistys, jonka sihteerinä Topelius toimi alun kolmattakymmentä vuotta. Hän ei rakastanut ja edistänyt taidetta vain taiteen itsensä vuoksi, vaan siksi, että taidekin edistää isänmaallisten tunteiden elpymistä ja kehittymistä. Taiteen tuli tuoda ilmi se, mikä kansallemme ja maallemme on omituista ja samalla olla sellainen, että muukalainenkin saattaa sitä ymmärtää ja sen tunnustaa.

Suuriarvoiset olivat myöskin ne kirja-arvostelut, joita Topelius julkaisi lehdessään. Sekä ulkomaalaisen että kotimaisen kirjallisuuden virtauksia otettiin huomioon. Snellman piti Suomen ruotsinkielistä kirjallisuutta, siis sitäkin, jota semmoiset nimet kuin Runeberg, Franzén, Choræus ja Frese edustavat, vain »Ruotsin kirjallisuuden lisänä», mutta Topelius toi pontevasti esiin miten se, vaikka olikin pukeutunut ruotsinkieliseen muotoon, sisällykseltään oli suomalainen, kansallinen sanan kauneimmassa merkityksessä. Suomalainen, ei ruotsalainen on se elämänkäsitys ja se luonto, jota tämä kirjallisuus kuvastaa, ja se on hyvin tärkeänä osana isänmaallisessa sivistyksessä. Kuinka oikeassa Topelius tässäkin kohden oli, selviää meille, kun ajattelemme, mikä aukko syntyisi kirjallisuuteemme, jos esimerkiksi Runebergin, Snellmanin ja Lönnrotin ruotsiksi kirjoitetut teokset siitä puuttuisivat.

Meillä oli paljon opittavaa suuremmilta sivistyskansoilta, ja siksi Topelius piti tarkkaa huolta siitä, että Europassakin tapahtuneet suuret liikkeet hänen sanomalehtensä kautta tulivat lukijakunnan tietoon. Meillä oli paljon opittavaa, mutta me emme saaneet alentua pelkiksi jäljittelijöiksi. Meidän oli luotava oma sivistyksemme ja sitä edelleen kehitettävä, ilman kansallista omituisuuttamme olisimme juureton puu. Tämä omia teitämme kulkeminen ei kumminkaan saanut estää meitä omaksumasta parasta, mitä ulkoapäin tarjottiin, vuorovaikutus ulkomaan kanssa oli ylläpidettävä, meidän tuli ymmärtää, että olimme jäsenenä suuressa europpalaisessa kansanperheessä. — Ollen mitä likeisimmässä yhteydessä yliopisto- ja ylioppilaselämän kanssa Topelius oli Akateemisen lukuyhdistyksenkin perustajia ja kuului useina vuosina sen johtokuntaan. Yhdistyksen tarkoituksena oli sivistävän seurustelun aikaansaaminen ylioppilasten sekä myös näiden ja heidän opettajainsa kesken, ravintolaelämän vastustaminen, ylioppilashengen kohottaminen ja heidän harrastustensa suuntaaminen yleisiin asioihin.

* * * * *

Paljon aikaa ja voimia veivät sanomalehden toimittaminen ja yleisten asiain harrastus Topeliukselta. Mutta eipä hän silti laiminlyönyt runotarten palvelemista. Hänen runoutensa luonteessa huomaamme vähitellen tapahtuvan muutoksen. Runoilija alkaa yhä enemmän kuvata todellisuutta, ja kertovia runoja syntyy enemmän kuin ennen. Kuinka pirteä ja nuoren tytön sielunelämää sattuvasti kuvaava onkaan Naamiaiset, kuinka ilmielävä Roineen kirkasta jäätä huimaa vauhtia lemmittynsä luo aikaisena aamuhetkenä kiitävä, onnellinen rakastaja ( Luistelija ), kuinka paljon talvimatkan hermoja vahvistavaa viileyttä ja itse elettyä todellisuutta onkaan Rekipolskan vahvasti korostetussa poljennossa! Aikaisemmalle runoudelle niin tunnusomaista salaperäisyyttä ilmenee joskus vieläkin, niinkuin runossa Haapojen rakkaus, joka herttaisesti kertoo, kuinka Emman usein hyväilemä haapa omalla hengellään pelastaa salaman iskulta tyttösen, joka ukkosilmalla oli hakenut suojaa sen oksien alla, tai Salomaan joulussa, missä kuvataan, miten »erämaan verenhimoinen hukka» ei rohkene kajota kylmästä värisevään lapseen, joka vonkuvassa lumimyrskyssä on lähtenyt Vapahtajan tähteä etsimään. — Olemme jo ennen maininneet, että Topelius ei lakannut synkkinäkään aikoina toivomasta parempia päiviä eikä lauluillaan lietsomasta uutta toivoa ja luottamusta kansalaistensa sydämiin ( Toivon päivänä ). Kun painostavat paino-olot edelleen estivät suoraan lausumasta sitä, mikä painoi jokaisen isänmaanystävän sydäntä, turvautui runoilija siihen keinoon, että hän luonnonelämästä lainatuilla vertauskuvilla tulkitsi maan tunteet ja huolet. Siten syntyi kokonainen sarja vertauskuvallisia kevätrunoja. Niinpä Sininen juova meressä kuvaa kansan henkisen elämän elpymistä kaikista esteistä huolimatta. Kauan nukkunut jättiläinen katkoo viimein kahleensa, vapautuneet aallot käyvät taisteluun, kaukana kimmeltää sininen juova, suurenee ja kasvaa viimein mereksi. Aivan erityisen aiheen Topelius sai v. 1848 Ranskassa tapahtuneesta vallankumouksesta, jolta odotettiin niin paljon hyvää meillekin. Innostuneena, miltei hurmaantuneena ja täynnä toivoa 30-vuotinen runoilija tervehtii vapautusliikettä runossa Kevät 1848:

Hän saapuu, saapuu, tuo myrskysää, tulee synkästi pauhaten; nuo värjyvät pilvet häilyää, käy varjot pois paeten; hänen henkensä maailman kumoo väri taivaan on hurmeinen.

Myrskyn raivotessa vallitsee Suomessa rauha. Mutta se ei ole kuolon rauhaa: luonto on vihreä, ennen hurjia taisteluita varten valmistettu rauta tuottaa auraksi taottuna ihmisille onnea. On taas kevät, ei vain luonnossa, vaan hengenkin avarassa, kukoistavassa maailmassa. Aineellisen ja henkisen viljelyn edistämiseksi kaikkien on ryhdyttävä sitkeään työhön. Siten hetken pilvetkin hälvenevät, ja maailman uudistava myrsky saa äsken vielä synkän taivaanrannan seestymään.

Topelius painatti tämän runonsa Helsingfors Tidningariin saman vuoden toukokuun 13 päivänä. Tämä päivä oli merkillinen monesta syystä. Kahteentoista vuoteen ylioppilaat eivät olleet saaneet viettää yhteistä kevätjuhlaa. Nyt ennen mainitun varakansleri Thessleffin seuraaja, kenraali J.M. Nordenstam vihdoin antoi siihen luvan. Juhla vietettiin ihanan kevätilman vallitessa Kumtähden tilalla lähellä Helsinkiä. Silloin Suomen vaakunalla koristettu lippu, jonka pääkaupungin naiset olivat lahjoittaneet ylioppilaskunnalle, liehui ensi kerran juhlakentällä, Cygnæus piti »laskevan auringon valossa kauniimman puheen Suomesta, mikä koskaan on pidetty isänmaanrakkauden ylistykseksi», ja Maamme-laulu, joka silloin ensi kerran soitettiin ja laulettiin Paciuksen sävelellä, vihittiin kansallislauluksemme. Kun vielä muistamme, että Vänrikki Stoolin tarinain ensimäinen sarja ilmestyi samana vuonna, on helppo ymmärtää, että kuvaamaton isänmaallinen innostus sai kaikki sydämet sykkimään.

Ylevähenkisessä runossaan Suomen nimi Topelius sydämeen syöpyvin ja suloisesti helkkyvin säkein tulkitsee ylempänä kuvatun päivän herättämää innostusta, uusien aatteiden vastustamatonta voittokulkua ja omaa vuorenlujaa luottamustaan valon voittoon. Äsken mainittu puhuja oli tuonut ilmi »Luottehen tenhoisan ja syntysanan niin mahtavan», että kaikki »usvat» haihtuvat:

Ja kaikki kuulevat, paljasna pää, niin hiljaa, hengähtämättä, ja sydän rinnassa sylkähtää, ja kyynel poskella välkähtää, pois vierivi näkijättä.

Niin sana siivekäs lennähtää, — ylt'ympäri silloin raikuu, yks riemu määrätön myrskyää, ja torvet ylvähät säestää, ja »Maamme», »Maamme» se kaikuu.

Ja mikä on se »väkevä nimi», joka kaikilta maamme ääriltä kajahtaa korviimme, ja mihin se meitä velvoittaa?

Siis sielus pohjahan piirrä se ja viime hetkehes kanna, sit' uskollisesti palvele, kaikk' yksin Suomelle, Suomelle työs, lempes, henkesi anna!

Isänmaan hyväksi oli kaikki, jos niin vaadittiin, henkikin uhrattava. Uskoen sen tulevaisuuteen ei koskaan saanut lakata tekemästä työtä kalliin Suomi-äidin hyväksi. Lujaa uskoa ja väsymättömiä ponnistuksia kyllä olikin tarpeen, sillä taantumus kohotti tuontuostakin päätään. V. 1850 ilmestyi se surkeankuuluisa asetus, joka kielsi suomenkielellä painattamasta muuta kuin uskonnollista ja taloudellista kirjallisuutta. Yliopistoelämän säännöllistä kehitystä häirittiin vähän myöhemmin annetulla asetuksella, joka poisti filosofian sen opetussuunnitelmasta ja hajoittaen osakunnat jakoi ylioppilaat tiedekuntien mukaan. Runossa Ainoa perintömme, jonka Topelius uudessa, »Uusia lehtiä» nimisessä kokoelmassa julkaisee nimellä Synkkinä aikoina, hän panee vastalauseensa noita aiheettomia muutoksia vastaan, sanoo kaikkien rakastamaamme valoa, sivistystä, ainoaksi perinnöksemme ja kehoittaa kansalaisiaan kunnioittamaan yliopistoa, joka aina on ollut valon vartiana. Valon katoamattomuudesta ja siitä sitkeästä voimasta, joka on muokannut viljavaksi hallaisen pimeän Pohjolamme, hän vielä laulaa runossaan Syksyn voittamattomuus. Puhuipa Topelius sanasen korkeakoulun nuorisollekin sydämeenkäyvässä Ylioppilaslaulussaan, jonka hän luki pohjalaisille ylioppilaille jakamattoman osakunnan 9 p:nä marrask. 1852 viettämässä Porthan-juhlassa. Runoilijan tässä tilaisuudessa lausuma toivomus, että tämä laulu tulisi yhteiseksi Suomen ylioppilaille, onkin toteutunut. Nuoriso on siten osoittanut ymmärtävänsä, että sen tulee olla »valon vartiana» tässä maassa, »murtaa yön ja tuonelan vallat» sekä tehdä kaikki voitavansa maansa hyväksi, sillä välin kuin nuoriso itse »aallon lailla uinumaan se käypi unholaan», s.o. yksilö on vain heikko, pian katoava välikappale suuren aatteen palveluksessa.

Niinkuin ennenkin elää Topelius edelleen likeisessä yhteydessä luonnon, sen elämän ja sen ilmiöiden kanssa. Mitä herttaisimpia runoja, jotka todistavat tätä, on useita, niinkuin usein kuultu sulosointuinen Laula! Laula! ja Mitähän he odottavat? Viimeksi mainitussa runoilija huomaa omassa sydämessään samaa kaihoa, odotusta ja ikävää, mitä hän luulee kevään kukkien ja kevään aallon tuntevan. Alistuminen, kolmas sen Selman kevätajatuksia nimisen sikermän sievistä runoista, joista edelliset muodostavat ensimäisen ja toisen, kuvaa mitä liikuttavimmin hyljättyä, kuolemaan asti ja kuoleman jälkeenkin uskollista rakkautta. Samanlaista ihanteellista lempeä kuvastaa myös hyvin tunnettu iki-ihana Linnunrata, satu kahdesta rakastavasta, Salamista ja Sulamitista, jotka kuolema on eroittanut ja jotka sitten joutuvat enkeleinä asumaan eri tähtiin kauas toisistaan. Mutta uusissa, hohtavissa kodeissaankin he vain ajattelevat toisiaan ja alkavat kumpikin rakentaa siltaa, joka viimein yhdistää heidät toisiinsa. Jumala salli sen heidän sammumattoman rakkautensa vuoksi. Ja näin syntyi »Linnunrata». Tanssiaisissa ja vuorilla kuvaa sitä rauhaa, todellista iloa ja vapautta, jota iäti nuori luonto tarjoaa vastakohtana seuraelämän useinkin keinotekoiselle huville. Kansanlaulu konserttisalissa kutsuu niinikään ihmisiä takaisin luonnon helmaan. Tuomien tuoksussa — yksi Sylvian lauluja — on hieno, lempivien onnea sulavin säkein laulava tunnelmaruno. — Kauniista muistorunoista mainittakoon Aleksanteri II:lle ( Maaliskuun 14 p:nä 1851 ), M.A. Castrenille ja Y.A. Wallinille omistetut kauniit laulut.

Erittäin herttainen Simson ja Salomo kuvaa kauniisti lapsen rakkautta äitiin, Pikku poikanen, kirjoitettu runoilijan v. 1848 syntyneen pojan Mikaelin jo kahta vuotta myöhemmin sattuneen kuoleman johdosta, ilmaisee vanhempain katkeraa surua:

Hän jaloks, suureks ois ylennyt ja kunniaks isäinmaansa, mun työni ja toimeni täyttänyt, enemmän voinut ja ehtinyt sanoissa, teoissansa. — — — — — Hän, ilomme, onnemme, toivomme, tuki vanhuutemme teillä, hän kerran ois sulkenut silmämme ja seisonut ääressä hautamme, sitä kastanut kyyneleillä. — — — — — —

Itsensä kieltäymyksen tiellä pitkälle ennättänyt runoilija tässäkin ensiksi ajattelee sitä, mitä isänmaa menetti, sitten vasta vanhempia. Topeliuksen lapsellinen usko Jumalaan ilmenee m.m. runossa Ikuinen valo, runoissa Rauhanrukouksia illan tyvenessä ja Etelätuuli kertoo (eräs Sylvian lauluja). Oikea koti nimisessä runossa Topelius kehoittaa äitejä opettamaan tyttäriään uskomaan Jumalaan.

Luonnon ylistystä Topelius kenties soinnukkaimmin laulaa Sylvian lauluissaan. Sylvia on herttainen laululintu, joka tahtoo lohduttaa meitä kaikissa murheissamme niin nälän, hallan, sodan kuin rauhankin aikana. Se laulaa Luojan hyvyydestä ja hänen luomakuntansa verrattomasta ihanuudesta säkein, jotka sävelten siivittämänä pian seitsemän vuosikymmenen kuluessa ovat syöpyneet Suomen kansan veriin. Mutta Sylvia on vielä muutakin. Se on »luonto koko laajuudessaan. Sen povella on kevät, rauha ja sovitus ja se voima, joka pakkoa uhmaa, ja se elämänhalu, joka on yötä ja kuoloa väkevämpi.» Lieneekö monta poikaa tai tyttöä, joka ei olisi itkenyt pettuleipää syövän tyttösen kanssa, viimein saaden lohtua Sylvialta ( Pieni tyttö valittaa Sylvialle maan hätää ), tai joka ei osaisi laulaa Kevätpäivää Kangasalla, tai sitä, joka alkaa: »Ken sävel kiitävä kirkas sa» (Sylvian ensimäinen laulu), jonka herttaisen sulava sävel lienee runoilijan oma keksimä, tai joka ei olisi makeasti nauranut, kun Koivu kertoo, mitä kuutamossa saattaa tapahtua? Ken voi lukea ne tuhannet kodit, joihin Sylvian korkealentoiset ja alakuloisissakin sävelissään elämänhalusta ja tulevaisuudentoivosta värähtelevät laulut toivat lohtua ja hoivaa? Voineeko välittömämmin ja kauniimmin laulaa luonnollisten, lempeiden ja sovinnollisten tunteiden oikeudesta ja voimasta?

V. 1854 englantilaiset nousivat maihin Pohjanmaan rannikolla polttaen ja hävittäen. Tämä hävitystyö saattoi Topeliuksen mielen kuohuksiin, etenkin kun englantilaisia pidettiin sivistyskansana ja he itsekin pitivät sotaansa sivistyksen taisteluna raakalaisuutta vastaan. Kolmannen runokokoelmansa alkurunossa, Kukkasia aallon kohinassa, hän kuulee viisaan ystävänsä synkkänä oudoksuvan sitä, että runoilija tarjoo kevään tuoksua syysmyrskylle ja heittää kukkia raivoaville aalloille. Kenpä kuuntelisi linnun liverrystä ukkosen käydessä? Runoilija vastaa, että miekka ruostuu, tykit vaikenevat, painetti murtuu ja haavat paranevat, mutta sydämen kaipuu nousee iäti taivasta kohti ja laulu on kuolematon ja väkevä kuin kevät.

Ne runot, joiden sisällykseen edellä on lyhyesti viitattu, ja suuren joukon muita samanaiheisia Topelius julkaisi kahtena Kanervankukkia nimisenä kokoelmana vv. 1850 ja 1854.

Kanervankukkien toinen kokoelma ei saanut arvostelijain puolelta juuri suurtakaan tunnustusta. Kaivattiin m.m. »suuremmoisia näköaloja ja mieltäylentävää maailmankatsomusta». Muutamilla runoilla myönnetään olevan pysyväistä runollista arvoa, kiitellään niiden »suloa ja sievyyttä», mutta kaivataan sitä »miellyttävää yksinkertaisuutta», joka on Franzénille omituinen. Suopeammin arvostellaan kolmatta kokoelmaa tunnustaen, että runoilija on melkoisesti edistynyt siitä, kuin hän julkaisi runoelmainsa toisen vihkon. M.m. kiitetään Sylvian-lauluja, ja eräs arvostelija on aivan oikeassa ennustaessaan, että niitä kerran sävellettyinä laulettaisiin kaikkialla maassamme ja että niiden kaiku oli metsissämme kilpaileva niiden pikkulintujen liverryksen kanssa, joiden nimeä ne kantoivat. Runoilijaa ruvetaan jo pitämään Franzénin veroisena. Topeliuksen runouden sanotaan olevan miellyttävimmän silloin, kun se valaa hohdetta elämän hiljaisiin riemuihin ja kuivaa kyynelet sen suruista. Sen sanotaan jo voivan luottaa tulevaisuuteen ja toivotaan »kanervan» vielä kauan kukoistavan kaunokirjallisuutemme kunnailla.

Yhä enemmän vapautuen aikaisemmista esikuvistaan Topeliuksen runot olivatkin sanontaan nähden käyneet yksinkertaisemmiksi, kuulakammiksi ja koruttomammiksi. Niiden laulullinen sointuisuus on kerrassaan lumoava, korvia hiveleväin säkeiden notkeus yhtä hämmästyttävä kuin viehättävä. Samat piirteet tavataan myös hänen lapsuutensa mielirunoilijassa Franzénissa. Niinkuin esiintuomamme lyhyet runonselostukset osoittavat, haki Topelius vuosi vuodelta yhä useammin aiheensa todellisuudesta, elävästä elämästä, joka seikka, kuin myös tunteiden puhtaus ja hartaus, kyky keksiä elämän vähäpätöisissäkin ilmiöissä ikuisten, katoamatonten ihanteiden heijastusta on puheenalaisille runoilijoille yhteistä. Tottahan mies, joka sydämensä kaikilla säikeillä oli niin kiintynyt maahansa ja kansaansa, kaikkiin sen parhaisiin pyrintöihin, lyyrillisenä runoilijanakin oli tulevaisuuden mies.

Aikaisemmin mainitsemamme 1854 vuoden sota päättyi. Ikävöity rauha tuli, ja uusi aika koitti Aleksanteri II:n valtaistuimelle noustessa. Niitä valoisia tulevaisuudentoiveita, jotka nyt täyttivät suomalaisten mielet, Topelius kuvailee jo esityksemme alussa mainitussa vertauskuvallisessa runossa Jäänlähtö Oulunjoesta, samalla kuin joen vastustamaton vapautuminen jään kahleista kuvastaa vapaan sanan heltymätöntä taistelua sensuuria vastaan. Paino-olot eivät näet Menschikowia seuranneen uuden kenraalikuvernöörin, kreivi Bergin aikana olleet juuri suotuisammat kuin ennen. »Luonnonkuvauksena» Topeliuksen ylpeä kevätruno sokaisee sensuurin epäluuloisen Argus-silmän.

Ei mikään sulku matkaamme saa estää; ei meidän voimaa vuoretkaan voi kestää, vaan raukkana ken pyrkii pakohon, kuin puro suohon kurja hukkukoon!

Topeliuksen lyyrillisen runouden paraimpana tuotteena on pidetty samana vuonna kirjoitettua Saimaan kanavaa. Saimaa, joka muinoin »meren tyttärenä» on yhdistänyt pohjoisnavan aallot ja Suomen lahden, on sallinut »viekasten ihmisten» sulkea vetensä ahtaiden sulkujen komeroihin. Hyödyttääkseen Suomea tuo muinoin mahtava on nöyrästi alistunut kohtaloonsa. Tie on avattu Suomen erämaista avaraan maailmaan. Täten on saavutettu kaunis voitto sivistystyölle.

Ja uudet voimat, ammoin nukkuneet ja sorretut ja unhoon joutuneet nyt virkoo esiin Suomen keväimestä.

Kansa on iloinen, jopa ylpeä tästä saavutuksesta, onhan sekin kaunis todistus siitä, että ihminen on luonnon herra, mutta samalla se nöyränä tunnustaa työn tapahtuneen Jumalan avulla. Yksilö ei voi löytää todellista onneansa antautumatta ylevien aatteiden, maansa ja kansansa palvelukseen; ja kansan on samalla kuin se lähinnä palvelee omaa maatansa liittyminen suureen, yhteiseen työhön koko ihmiskunnan hyväksi. Useissa muissa ylevähenkisissä runoissa Topelius ajaa samoja kauniita aatteita kuin aikaisemmin. Niinpä hän Nuorukaisen unelmissa teroittaa samaa uhrautumista ja yksilön halpuutta aatteen rinnalla kuin Ylioppilaslaulussa, runossa Suomen kohtalo lausutaan taaskin se usein ennenkin ilmituotu ajatus, että maan onni riippuu Suomen nuorisosta:

Maa armas, lasten hoimahan, sydänten nuorten voimahan soi Luoja onnes vaalinnan, ja vastaisuuden Suomen.

V. 1860 Topelius julkaisi kootun ja tarkistetun painoksen Kanervankukkia. Siihen sisältyivät valikoima edellisten kokoelmain lauluja ja niiden jälkeen ilmestyneitä runoja, joista ylempänä olemme maininneet muutamia esimerkkejä.

* * * * *

Koulunopettajan ja sanomalehdentoimittajan toimet, useiden seurain jäsenyys, osanotto osakuntaelämään ja yleiset harrastukset pakottivat Topeliuksen oleskelemaan Helsingissä suurimman osan vuotta. Jättäen sanomalehtensä kesätoimittajan huostaan hän mielellään kesäisin kävi Kuddnäsissä viettäen siellä rakkaassa lapsuudenkodissaan lämpimän vuodenajan samaan tapaan kuin ennen. Heinäkuussa 1851 hän teki matkan Pietarsaareen tavatakseen Runebergia, joka palatessaan Ruotsinmatkaltaan poikkesi syntymäkaupunkiinsa. Kaupunkilaiset luovuttivat Nissas-saarella olevan, uudestaan kuntoon panemansa kalastajamökin, Runebergin entisen kesäasunnon, runoilijalle takaisin ja pitivät samassa saaressa pienen juhlan hänen kunniakseen. Mieliala oli mitä herttaisin. Hilpeästi pakinoiden ja Runebergin lauluja laulaen vietettiin suuri osa kesäyötäkin ihanan luonnon helmassa. Kerrotaan Runebergin tässä tilaisuudessa ottaneen entisen oppilaansa polvelleen ja häntä taputtaen lausuneen: »Kuulehan, Sakke, kyllä minä sentään olen sinun runoilijaisäsi, mutta kiitänpä sinua, ettet ole tullut minun apinakseni.»

V. 1846 syntyi pääkaupungissa Topeliuksen ja hänen vaimonsa ensimäinen lapsi, tytär Aina Sofia, joka sittemmin joutui naimisiin Porvoon lyseon lehtorin B.A. Nybergin kanssa. Toinen lapsista oli ennen mainittu, 2-vuotiaana kuollut poika Mikael.

Niinkuin jo se runsas lyyrillinen tuotanto, jota ylempänä olemme koettaneet kuvata, osoittaa, on Topeliuksen tuotantokyky hänen ikänsä neljäntenä ja viidentenä vuosikymmenenä hyvin suuri. Hän ei enää runoile vain huvikseen tai ajan kuluksi, runoilu on hänelle vakavaa, päämäärästään tietoista työtä, johon hän antautuu yhä enemmän kypsyvän miehen koko innolla ja tarmolla. Ajan suuret aatteet ja tapahtumat, jotka ovat hänen runoilunsa sisällyksenä, kuvastuvat siinä ihmeellisen kirkkaina ja tarkkapiirteisinä, eikä hän yhä selvenevän, valoisan elämänkäsityksensä kannattamana lakkaa osoittamasta kansalleen niitä yleviä aatteita, joihin on pyrittävä eikä laulamasta lohdutusta synkkinä aikoina.

* * * * *

Mutta Topeliuksen tuotanto ei likimainkaan supistu lyyrilliseen runouteen. 1840- ja 1850-luvuilla hän kirjoittaa lukuisan määrän novelleja, m.m. Välskärin kertomuksia, satuja, näytelmäkappaleita, avustaa lastenlehtiä, laatiipa lukukirjankin, saaden aikaan niin hämmästyttävän paljon, että se vastaisi usean hyvinkin kykenevän ja lahjakkaan henkilön saavutusta. Vaikka kirjaileminen ja muut toimet hankkivat hänelle melkoiset tulot, katsoi hän kumminkin velvollisuudekseen hakea Vaasan lukion historianlehtorin virkaa, jonka hän v. 1852 saikin.

Mainittuun virkaan Topelius ei kumminkaan koskaan astunut. Kirjallisten töitten takia hän ensin sai virkavapautta, ja sitten ystävät ryhtyivät tarmokkaisiin toimiin saadakseen Topeliuksen kiinnitetyksi yliopistoon. Olihan Runeberg ja Snellman jo menetetty. Hankkeet onnistuivatkin, ja Topelius nimitettiin v. 1854 nyt häntä varten perustettuun Suomen historian ylimääräisen professorin virkaan. Hän sai palkkioksi 1,000 hopearuplaa vuodessa, jotka maksettiin kanslerin käyttövaroista.

Topeliuksen taloudellinen asema oli nyt turvattu, ja hyvillä toiveilla hän saattoi antautua hänelle uskotun uuden viran tehtäviin. Mutta näihin aikoihin hän joutui ikävään ristiriitaan eräissä piireissä yleisesti vallitsevien mielipiteiden kanssa.

Englanti, Ranska ja Turkki kävivät sotaa Venäjän kanssa, ja länsivallat sanoivat sotaansa sivistyksen taisteluksi raakalaisuutta vastaan. Englantilaiset nousivat maihin Pohjanmaalla, niinkuin ennen olemme maininneet, hävittäen ja polttaen. Tämä saattoi Topeliuksen mielen kuohuksiin, ja hän kirjoittaa runonsa Ensimäinen veripisara, jossa hän syvästi paheksuu sitä, mitä on tapahtunut, vakuuttaa, että olemme puolustavat maatamme ja että etelän miesten ei siis ole odotettava ystävyyttä meidän puoleltamme. Mutta taistelu ei koskenut vain valtaa, ja sen ratkaisusta riippui, oliko edistys vai taantumus pääsevä voitolle. Kun nyt Topelius näkyi toivovan, että länsivallat joutuisivat tappiolle, tekivät monet siitä sen johtopäätöksen että hän ei ollut edistyksen ystävä, vieläpä että hän luopuen nuoruuden ihanteistaan oli niiden palkattu kätyri, jotka olivat nimittäneet hänet professorinvirkaan. Useat Topeliuksen vanhoista tuttavista eivät enää tervehtineet häntä kadulla. Mutta koska Topeliuksella oli hyvä omatunto. ja hänen lausuntojensa takana puhtaat vaikuttimet, ei hän, niin syvästi kuin hänen täytyikin olla loukkaantunut, menettänyt mielenmalttiaan. Hän ei palkinnut pahaa pahalla, vaan vastasi parjauksiin ihanilla runoilla, joissa hänen sopusointuinen, anteeksiantavainen ja jalo mielenlaatunsa niin kauniina kuvastuu ( Rauhanrukouksia ja Kukkasia aallon kohinassa ).

Ennenkuin jatkamme Topeliuksen ulkonaisten elämänvaiheiden hahmoittelua on meidän luotava katsaus hänen sisälliseen luomistyöhönsä.

Luonnollista on, että sillä miehellä, joka sanoo olleensa lapsi 22:teen ikävuoteensa asti ja joka ei vielä 65-ikäisenä myönnä »astuneensa rikki lastenkenkiään», olisi paljon sanottavaa erityisesti lapsille. Se näkyy siitäkin, että hän jo vv. 1847-1852 julkaisi neljä vihkoa Satuja ja oli viidentoista vuoden kuluessa avustajana Turussa v. 1854 perustetun Eos nimisen lastenlehden ja sen seuraajien Trollsländanin ja Nya Trollsländanin toimittamisessa. Muihinkin lapsille aiottuihin julkaisuihin hän usein kirjoitti. V:sta 1865 hän alkoi koota mitä hän aikaisemmin oli lapsille kirjoittanut, julkaisten 8 kirjaa Lukemisia lapsille (1865-1896). Topelius oli lasten silmistä löytänyt ikäänkuin tulevan, paremman elämän heijastusta, lasten maailma oli se rauhansatama, jonne hän aina mielellään pakeni elämän levottomasta pauhinasta. Lasten maailma oli ikäänkuin kultakaivos, minkä salaperäisistä kätköistä hän vuosikymmenien kuluessa veti esiin kallisarvoisia aarteita, jotka hän sitten voittamattomalla taituruudella takoi mieltä tenhoaviksi ja silmiä häikäiseviksi taikalinnoiksi. Hän ei tahtonut saduillaan saarnata siveysoppia. Opetuksen tulee, niinkuin runoilija lausuu, mikäli mahdollista kasvaa esiin itse kertomuksesta, ja ellei tämä käy mahdolliseksi, niin sen ainakin tulee pukeutua niin elävään muotoon, että voidaan ikäänkuin käydä käsiksi itse asiaan eikä opetukseen. Hän tahtoi lausua hyvää tarkoittaville siveysopin saarnaajille: Avatkaa ikkuna ja sallikaa raittiin ilman tulvia sisään! Emme huoli kamfertia höyryävistä, ummehtuneista sairashuoneista! Emme tahdo hemmoiteltuja, velttoja, omaa tahtoa vailla olevia nukkeja, jotka te kidutatte kuoliaaksi hyväntahtoisella jankutuksellanne. Pyydämme terveyttä ja voimaa, rohkeutta ja päättäväisyyttä, lämpimiä, hartaita sydämiä, lujia tahtoja ja suoramielistä toimintahalua.

Tätä ohjelmaa Topelius noudatti sepittäessään ihmeteltävät satunsa. Rikkaasta varastosta otamme joitakuita esimerkkejä.

Kuka ei muistaisi Refanut -laivaa, joka oli niin suuri, että kun pieni laivapoika lähetettiin märssypurjetta kiinnittämään, niin hän palatessaan sieltä alas oli vanha, harmaahapsinen ukko. Laivan oli määrä tuoda Polyneesiasta kultaa, jolla sen omistaja aikoi kullata — koko Aavasaksan. Mutta tuo jättiläislaiva tarttuikin Juutinraumaan, ja sen kapteeni palasi yksin, kurjassa ruuhessa niinimatto purjeenaan. — Liian rohkeat, turhanpäiväiset yritykset, joiden vaikuttimina on vain itsekäs kunnianhimo, menevät myttyyn.

Prinsessa Kultakutri, Persian kuninkaan ihana tytär, on kasvanut ylellisyydessä, häntä on hemmoiteltu, hän on saanut kaikkea, mitä on halunnut. Niinkuin ehkä muistatte, vei eräs Lapin noita, Hirmu, joka oli muuttanut itsensä tiikeriksi, hänet suussaan Persiasta Lappiin ja koetti pakottaa häntä naimisiin laiskan poikansa Morus Pandorus von Pikkulukuli Kukkulun tai, niinkuin häntä arkioloissa nimitettiin, Pimpepanturin kanssa. Mutta hänen täytyi kokea mitä vaikeimpia kieltäymyksiä ja kärsimyksiä, jotta hän oppisi ymmärtämään, mitä todellinen ilo ja onni ovat. Samoin kävi Adalminan, jonka kauneus ja viisaus tekivät hänet onnettomaksi, koska hän oli kovasydäminen ja kateellinen. Vasta sitten, kun hänen sydämensä oli nöyrtynyt, hänkin löysi onnen. Ja kuinka kävi Fransin ja Mimmin sadussa Kun ruusuilla nukutaan? He tahtoivat vain leikkiä. Kerran he isän luvalla soutivat mansikkasaareen ja lupasivat palata kotiin kello 7 illalla. Mutta he jatkoivat matkaa muille saarille ja nukkuivat viimein ruususaareen. Seuraavana aamuna he palasivat ja tulivat vanhan ukon ja vaimon luo, joita he eivät tunteneet. Mutta he olivatkin heidän vanhempansa, jotka 20 vuoden ajan olivat surreet lapsiaan hukkuneina.

Ei opi hän, ken huviaan vain muistaa, vaan vuodet siinä hetkinä vain luistaa; ja ennenkuin voit arvatakaan tän, on elon kello lyönyt seitsemän.

Kertomuksessa Maamme lapsi kysyy, mikä lienee ollut Jumalan tarkoitus luodessaan maamme niin suureksi ja ihanaksi. Peipponen viserteli vastaukseksi, että suuren maan asukasten oli rukoiltava Jumalalta suuria ajatuksia ja ihanan maan asukasten tuli olla hyviä ja nöyriä. Mutta nämät kaksi ajatusta voidaan yhdistää, sillä todellinen suuruus on aina nöyräsydämistä. Runossa Parempia ja huonompia ylvästelevä ja turhamielinen Julia useiden nöyryytysten kautta saa oppia että:

Huonompi on korskapää, tuhma, joka ylvästää luullen halvaks pienempänsä. Parempi on nöyrä tuo, joka muille hyvää suo, vaatii paljon itseltänsä.

Ja kuinka kävi Koivun suurten tuumain hiirenkorva-ajalla? Koivu oli uneksinut, että hänet palmikoitaisiin omenakoriksi kuninkaan tyttären marmoripöydälle. Mutta siitä tulikin luuta, jolla mökin muori lakaisi lattiansa ja jonka vitsoilla hän kuritti lapsiaan. Sitten se joutui pehkujen joukkoon porsaiden alle ja viimein virumaan pellolle kesät talvet lumessa ja sateessa. Viimein se unhoittui kokonaan. Mutta kovan onnen aikanakin se oli säilyttänyt pienen urvun, jossa oli siemen sisällä. Siitä kasvoi pellonpientarelle vähäinen vihreä koivuvesa, jonka pikku prinsessa otti maasta ja vei kotiinsa. Siitä kasvoi hänelle suosikki ja kuninkaan kartanon kauniin puu. Turhamaisuus ja väärä kunnianhimo saivat rangaistuksensa. Mutta koivussa kytevä kukistumaton tulevaisuudentoivo hankki sille onnellisen tulevaisuuden, vaikka toisella tavalla kuin se oli luullut. Ilo-Matti, reipas viulunsoittaja, sai luuvalon sormiinsa, koska hän ei voinut olla soittamatta polskaa edes kohdatessaan ruumissaaton, jonka jälkeen hänen täytyi ruveta haudankaivajaksi. Ihmisen tulee siis voittaa itsekkyytensä ja ottaa osaa lähimmäistensä iloihin ja suruihin. Huonostihan kävi Noorankin, joka ei tahtonut olla lapsi, sillä hän joutui suuressa erämaassa olevaan lumihankeen. Hän ei ollut tahtonut leikkiä toisten lasten kanssa ja tuli itsekkääksi, mutta hän sai kokea, että ken rakastaa vain itseään, hänen sydämensä on kuin erämaa keskellä talvea. Kenpä ei olisi lukenut Kuu kirkasta, kertomusta ukosta ja akasta, jotka aikoivat varastaa omenia, mutta kuu yllätti heidät valollaan. Silloin he päättivät tervata kuun. Rangaistukseksi siitä he ikiajoiksi tarttuivat kuuhun ja jäivät sinne riippumaan. Puu-Pietari on valmistanut Lohtajan kirkolle vaivaisukon varustaen sen salaluukulla, jonka avulla hän varastaa osan köyhille annetuista rahoista. Mutta hän jää kiinni ja saa ansaitun rangaistuksen varkaudestaan. Varmaankin on kaikkien satuja rakastavien lasten muistiin jäänyt myöskin Turun linnan ontto-tornissa asuva 700-vuotias tonttu-ukko, joka osasi kertoa kaikki, mitä oli tapahtunut Eerikki pyhän ajoista aina Pietari Braheen asti ja joka eräässä holvissa rautaportin takana säilytti suuren joukon susia. Sudet, jotka ulvoivat rautaportin takana, olivat entisiä ihmisiä, jotka tonttu oli muuttanut pedoiksi, kun he olivat tahtoneet ryöstää hänen aarteensa. Jätän nuorten lukijaini selvitettäväksi tämän sadun merkityksen! Pikku-Lassi on punalakkisen ja valkopaitaisen Nukkumatin seurassa palkoveneellään kulkenut ympäri maailmaa ja saanut nähdä kaikki maat moninaisine ihmeineen. Hän oppii matkoillaan, että muualla maailmassa kyllä saattaa olla hyvä olla, mutta että kotona kumminkin on paras ja että Jumala vallitsee kaikkialla. Tulitikku ei saa rauhaa. Kun se on komeassa laivassa helteisenä kesäpäivänä, sitä vaivaa vastustamaton halu raapia keltaista päätään laatikon kylkeen. Muhkea laiva syttyy palamaan, ja useat sen matkustajista hukkuvat meren aaltoihin. Kevytmielisyys ja turha halu herättää huomiota siis saavat aikaan paljon pahaa. Entäs Petter-Matin kivi, tuo Pohjanlahdesta aikojen kuluessa kohonnut kallio, jolle muinoin hylkeet nousivat auringossa paistattelemaan, mutta jolla nyt saattaa kuivin jaloin kävellä! Onko kuolleesta kivestäkin jotain opittavaa? Niinkuin tiedätte: On. Maa kasvaa valloittaen joka sadan vuoden kuluessa mereltä aimo maakappaleen.

Pikku haltia, tuo vaaleanpunaiseen häivähtävä, 1/2 tuuman pituinen, kahdella läpikuultavalla perhosen siivellä varustettu olento, jota hyönteisten kerääjä, herra kirjaneuvos turhaan koetti tappaa ja jonka rovasti ei sanonut kuuluvan hänen seurakuntaansa laskien sen taas vapauteen — mitähän se tahtoo meille opettaa: Ihmiset eivät useinkaan ole uskollisia parhaimmalle, jaloimmalle, mitä heidän povessaan piilee, luopuvat ihanteistaan, joutuen hetken päähänpistojen, jonkun kiihkon tai ulkonaisten olojen tahdottomiksi orjiksi.

Mainittakoon esimerkkeinä siitä, miten jokaikisessä sadussa kuvastuu joku kaunis, ylevä aate, vielä hauska seikkailu Totuuden helmi, josta näkyy, että niiden, jotka pysyvät totuudessa, käy hyvin, mutta valehtelijat ja kavaltajat ovat milteipä ihmissyöjää Pöröpörhyriä kehnommat, ja he saavat elinajakseen Kaininmerkin kasvoihinsa. Pikku Matti teroittaa muistiin syvästi piirtyvin sanoin kotiseudun- ja isänmaanrakkautta. Egyptinmaan pääsky on Ilia, Milia ja Emilia sisarten liikuttava tarina, josta opimme, ettei ole arvosteltava asioita ulkokuoren mukaan ja että työ, rakkaus ja usko luovat elämän todellisen onnen. Että hyvyys on voimaa väkevämpi, käy ilmi vanhasta, tunnetusta sadusta Myrsky ja päiväpaiste. Runonmuotoinen Jättiläissatu kertoo pyhästä Laurensista, joka parhaimpansa, silmiensä valon, menettämisen uhalla rakennutti kirkon Finn jättiläisellä, joka muuttuu kivipatsaaksi, kun hänen nimensä tulee ihmisten tietoon. Armeliaisuutta eläimiä kohtaan ja velvollisuutta olla surmaamatta turvatonta teroittaa paitsi Armelias on rikas m.m. Vadelmamato, satu tuhatvuotisesta, veitikkamaisesta ja vinosuisesta vadelmakuninkaasta, joka valmisti ystävillensä Roosalle ja Ainalle niin monta hauskaa yllätystä. Paremmin kuin Finn jättiläiselle ei käy Rastekaisen autiolla tunturilla asuvalle vuorenkuninkaalle Hiidellekään, sillä suuresta voimastaan ja mahtavuudestaan huolimatta hän »pakahtuu pyryilmaksi» suutuksissaan siitä, että pappi ennättää kastaa pienen Sampo Lappalaisen, jonka hän kauan takaa ajettuaan juuri on ollut saavuttamaisillaan ja luulee saavansa syödä! Valistus ja tieto ovat pimeyden kylmiä valtoja voimakkaammat. Jättiläiset esiintyvät yleensä saduissa kömpelöinä ja saamattomina heitä viisaampien, älykkäämpien ihmisten rinnalla.

Lukija voisi esityksestäni kenties saada sen käsityksen, että satuihin kätketty tarkoitusperä sittenkin pyrkisi liiaksi esiin ja että ne aikaisemmin mainitusta Topeliuksen kauniista ohjelmasta huolimatta tuntuisivat siveyssaarnoilta. Näin ei suinkaan ole laita, sillä Topelius on runoilija, tositaitelija tälläkin alalla. Ovathan m.m. jo lasten omat kirjeet, joista alempana mainitsemme muutamia, hyvinä todistuksina tästä. Hänen satunsa hurmaavat pienokaisten mielen, joka omaksuu niiden sisällyksen semmoisenaan, luultavasti useimmiten lainkaan ajattelematta niiden syvällisempää tarkoitusta, joka vasta myöhemmin vähitellen selviää. »Ei saa elon syksysää kevään rintaan hengittää», laulaa Topelius runossaan Valkeille kirsikankukille, ja tätä periaatetta hän sovelluttaa satujakin sommitellessaan. Itse omistaen lapsenmielen hän ei suinkaan tahdo lapsenmieltä rikkoa, häiritä lapsen rauhaa, vaan antaa lapselle juuri sen, mitä se kiihkeimmin kaipaa, ja tämän mitä viehättävimmässä muodossa. Siksi on keijukaisilla, tontuilla, haltioilla ja haltiattarilla, peikoilla, vellamonneidoilla, metsän- ja merenkuninkailla ja jättiläisillä niin tärkeä tehtävä hänen saduissaan. Ja kuinka paljon hyväätuulta, harmitonta leikillisyyttä, salaperäistä veitikkamaisuutta, säihkyvää eloa ja iloa ja ennen kaikkea, kuinka paljon romantillista ja ihanteellista hohdetta tuo tenhomielinen taituri valaakaan kaikkiin luomiinsa, olkootpa sitten kokonaan hänen vilkkaan mielikuvituksensa lapsia tai osaksi tai kauttaaltaan todellisuudenkuvauksia! Toden totta on hän kaiken tuon piirrellyt joutsenkuningattaren, jalon ja puhtaan Radigundiksen tenhotulla kynällä ja saanut tältä sadun haltiattarelta sen hengen valon, jota häneltä rukoili.

Kuinka runollisen hieno onkaan satu Aallottaren jäljet, joka vertauskuvallisesti esittää metsän ja meren välistä taistelua. Ahdin nuorin ja kirkkain pikku lapsi, sinisilmäinen, hopeakutrinen Aallotar, joka joskus leikittelee rannoilla ja painaa jälkensä valkoiseen hiekkaan, ja metsän nuori prinssi, mustakiharainen Kanervo, joka toisinaan heittelee Aallottarelle ruusuja ja narsisseja aaltojen kuohuun, rakastavat toisiaan, ja heidän rakkautensa on kerran sovittava heidän alati taistelevat vanhempansa. Tai Aallottaren hopeamalja, satu tuosta ihmeellisestä maljasta, joka saattoi siitä juovan unhoittamaan sen, mikä hänelle oli rakkainta maailmassa!

Kuinka hauskasti ja pienen lapsen käsityskannan mukaisesti tuo kekseliäs satujen seppo selittää suurten, koko maalle tärkeiden ilmiöiden syyn ilmenee esim. runopukuisesta sadusta Auringon kuningaslapset. Leimu ja Lempi jättivät usein kristallilinnansa ja ratsastivat oivallisilla ratsuillaan Säteellä ja Hulmulla ympäri maailmaa. Pohjolaankin he saapuivat aina keväällä ja poistuivat syksyllä. Mutta v. 1867 Lempi sai tikun jalkaansa eikä voinut tullakaan Pohjolaan. Leimu vain tuli. Siitä syntyi paljon ikävää:

Ja kolkoks muuttui Suomenniemen kaiska: ei kukka heilinyt, ei tähkäpää, kun Lemmen jalass' oli tikku tää. Voi, paljon pahaa teit sä, tikku raiska.

Ihmeteltävä on Topeliuksen taito kutoa satuihinsa todellisen elämän säikeitä — olihan hän jo aikaisin laulanut siitä hienosta viivasta, joka eroittaa todellisuuden mielikuvituksen maailmasta. Ihannoidessaankaan hän ei riko ihanteen, ajatellun ja näkyväisen välistä yhteyttä. Ajateltu ja yliluonnollinen tulee luonnollisen ja näkyväisen selitykseksi ja sisällykseksi. Siten pysytään, samalla kuin hurmaannutaan ajatus- ja tunnemaailman kimmeltävistä ihanuuksista, kuitenkin yhteydessä todellisuuden kanssa.

Paljon on Topelius kirjoittanut semmoisiakin »satuja», jotka voivat olla tosia tai ovat kauttaaltaan ja historiallisestikin tosia. Jos hän ylipäätäänkin on terävä lasten ja poikain sielunelämän tuntija ja tulkitsija, niin tulevat nämä ominaisuudet mielestäni vielä selvemmin esiin hänen tosioloja kuvaavissa kertomuksissaan. Ja millä vanhan sedän syvällä ymmärtämyksellä ja leveällä hymyllä hän katseleekaan pikku suosikkiensa hyviä ominaisuuksia, heidän reipasta rohkeuttaan, heidän miehuuttaan ja luvallisia pyrkimyksiään yleensä, ja millä ymmärtämykseen perustuvalla, herttaisella anteeksiannolla hän naurahtelee heidän pienille heikkouksilleen ja hairahduksilleen. Se ei suinkaan estä oikeamielistä setää antamasta pienten sankariensa kärsiä vallattomuutensa ja tottelemattomuutensa seurauksista. Päinvastoin. Rikoksia seuraa aina rangaistus, joskaan ei aina se, jota odotettiin. Kuinka hyvänsävyisesti hän nauraa esim. Ollin tai Matin ja Paavon vaaran hetkellä saapasten varsiin vajoavaa, aikaisemmin hyvinkin suureksi paisunutta miehuutta ja mahtipontista uljailua. Kuten muistettaneen: Paavo ei pelännyt sutta ollenkaan, ja Matti oli luvannut ottaa karhua kauluksesta, mutta kun — pupu hyppäsi esiin pensaikosta, kaatuivat pojat pelosta päistikkaa maahan ( Ollin hiihtoretki, Salametsästäjät ).

Monet puheenalaisista kuvauksista perustuvat Topeliuksen omiin lapsuudenmuistoihin. Kuinka täynnä ääriään yli kuohuvaa eloa ja aitoa poikamaisuutta ovat esim. Valterin seikkailut, Urholan linna ja Akseli ja Stiina. Mopesta oli vähän puhetta jo kirjasen alussa. Sillä itsensä voittamisella, jota Moppe niin verrattomasti kuvaa ja jota jo pikku Sakke niin suuressa määrässä osoitti, oli arvaamaton merkitys hänen myöhemmälle kehitykselleenkin. Topelius siunasi vanhempana näitä lapsuutensa kieltäymyksiä ja taisteli usein ahkerasti voittaakseen mielitekonsa, luopui ennakkoluuloistaan toisten tähden uhratakseen kaikki ja antaakseen nurisematta Jumalalle takaisin rakkaimpansa, mikä maailmassa oli ollut hänen omanansa. Näin kuuluvat runoilijan omat sanat. Voiko itsensäkieltämisessä ja jaloudessa kehittyä pitemmälle? — Historiallisista kertomuksista herättävät useat erityistä mielenkiintoa, m. m. kuvaus Aukusti Maksimilian Myhrbergistä ( Raahen poika ) ja Elias Lönnrotista ( Sammatin poika ) sekä nuo verrattomat Hopearahan kertomukset. Ja vihdoinkin tuo liikuttavan kaunis tarina pojasta ja hänen sisarestaan, jotka viholliset olivat vieneet vieraalle maalle ja jotka päättivät palata kotiin. He kulkivat toista vuotta ja löysivät vihdoin koivun kotimökkinsä pihalta ja näkivät sen vaaleanvihreitten lehtien lomitse säteilevän iltatähden. He menivät mökkiin, jossa tapasivat vanhempansa vielä elossa. Pienet, heidän edellään lentävät lintuset — tai lintujen muodossa enkelit, joiksi lapset luulivat kahden kuolleen siskonsa muuttuneen — olivat osoittaneet heille tietä kuiskaten heidän korviinsa: »Menkää kotiin, menkää lohduttamaan isää ja äitiä!» Ken ei tässä Koivun ja tähden sadussa tuntisi Kristoffer Topeliuksen omituista elämäntarinaa, vain sen verran muutettuna, kuin sadun luonne vaatii. Samoin kuin Pikku-Matti ei raski erota rakkaasta isoisästä, samoin köyhä, kaukainen koti tässä vastustamattomalla voimalla vetää puoleensa pojan ja hänen sisarensa, joita kyllä kaikin tavoin houkuteltiin pysymään uusilla, oudoilla olinpaikoilla.

Yleinen oli se mieltymys, millä nämät sadut otettiin vastaan. Sekä yleisö — lapset siihen luettuina — että arvostelijat, niin meillä kuin Ruotsissa, ymmärsivät ja tunnustivat heti niiden suuren arvon. Ihastus ja riemu oli yleinen. Topelius osasi olla lasten kannalla alentumatta sille, hän oli lapsi sydämeltään, ja muinaiskansan tavoin hänelle ei ollut mikään kuollutta, vaan kaikki esineet elivät ja hengittivät, tunsivat, ajattelivat ja puhuivat. Lasten ja kansan tavoin hän oli läheisessä yhteydessä luonnon ja sen ilmiöitten kanssa ja hän taisi ikäänkuin urkkia niiden syvimmät salaisuudet. Kun hän sitten taikasauvallaan muutti sen, mitä hän täten oli saanut nähdä ja kuulla, niiksi hohtaviksi helmiksi, joita nyt olemme katselleet ja joista joka ikinen, samalla kuin se kauneudellaan hivelee silmää, antaa sekä vanhalle että nuorelle hyviä opetuksia elämää varten, onko ihme, että ne milteipä lumoavat kaikkien mielen? Vai mitä sanovat lapset? Sen saamme heti kuulla, sillä satujen suurelle sedälle oli aikojen kuluessa karttunut melkoinen joukko pienokaisten kirjeitä, joihin hän usein vastasi, melkein kaikkiin, jotka näyttivät olevan ilman muiden apua sepitettyjä. Eräs ruotsalainen pienokainen kirjoittaa: »Olen 8-vuotias poika, ja minä olen lukenut Välskärin kertomuksia ja rakastan isänmaatamme ja arvelenpa, saanko teidän valokuvaanne ja jotain muuta Suomesta. Ja mietinpä minkälaista siellä Suomessa on. Ja minä rakastan kreivi Bertelsköldiä. Ja osoitteeni on herra… Ja minä asun Östergötlannissa. Hyvästi, kirjoita pian!» Erään pienen suomalaisen pojan kirje kuuluu: »Kiltti Setä Toppelius Zakarias — Mulla on niin ikävä sitä kilttiä Toppeliusta. Tulisit joskus meille me asumma länsi kirkko kadulla me tuumma kyllä asemalle sinua vastaan sinun pitää hakea kahta poikaa, joilla on tähtiä lakissa kirjoitaisit mulle kertomuskirjan … terveisiä äidiltä ja isältä ja veikolta ja terveisiä Siskolta ja kaljohan Sandelinilta… J.A.S. 6 vuotta 7 p. maalisk.»

Johan tämäkin osoittanee, missä suhteessa pienokaisiin oli se mies, joka tuotantoansa määräävänä ojennusnuorana piti periaatetta, että kaikkein paraskaan tuskin oli kyllin hyvää lapsille.

Sen arvostelun tilalle, joka minun olisi annettava Topeliuksesta satujen seppona, piirrän tähän vain kolme riviä hänen ihanasta sadustaan Kirkon kellot: Hän oli kuin tyyni vesi, jonka kirkas syvyys kuvastaa taivaan aurinkoa ja yön tähtiä ja aina povessaan kantaa kuvaa korkeuden äärettömästä ihanuudesta. Topelius kuvasi lapsimaailmaa niin sattuvasti, niin verrattoman kauniisti siitä syystä, että hän itse oli tuollainen tyyni vesi.

* * * * *

Topeliuksen lausunnot länsivaltain sodasta olivat tuottaneet hänelle paljon ikävyyksiä, mutta todelliset ystävät, niinkuin Cygnæus, Snellman ja Runeberg, pysyivät hänelle uskollisina. Sekoittamatonta iloa tuotti hänelle niinikään onnellinen perhe-elämä ja entiseen tapaan jatketut hauskat kesänvietot kotiseudulla. Topelius oli niitä onnellisia, joiden elämään mitä hellin, alttiiksiantava puolison- ja äidinrakkaus kauan loivat himertävää hohdettaan. Pian sen jälkeen kuin Topelius oli nimitetty professoriksi, hän perusti kesäkodin, jossa hän vietti suvilomansa kahden kymmenen vuoden aikana. Se sijaitsi Alörn nimisellä saarella Uudenkaarlepyyn saaristossa, josta Topelius raatimies K.J. Collanderilta oli ostanut vaatimattoman, punaiseksi maalatun, tupatyyliin rakennetun huvilan. Siinä oli vain muutamia neliruutuisilla ikkunoilla varustettuja huoneita ja avonainen kuistikko. Se sijaitsi likellä Lapuanjoen suuta noin neljän kilometrin päässä rakkaasta lapsuudenkodista. Sen ympärillä hymyili saaristomaisema viehkeimmässä ihanuudessaan: havumetsää, pihlajia ja valkopintaisia riippakoivuja, siintäviä, leppoisasti väreileviä salmia ja meren selkiä. Kuinka usein loikaan runoilija Mainiemen matalasta ullakkokamarista, missä niin monta hänen kauniimmista, runoistaan sepitettiin, haaveksivan kaukokatseensa Pohjanlahden aavoille ulapoille huolestuneena tiedustellen ja tutkien maansa tulevaa kohtaloa!

Topeliuksella oli täällä erinomaiset kalavedet. Se into, jolla hän jo lapsena oli antautunut kalastukseen, ei ollut laimennut. Hän harjoitti sitä nyt vain järkiperäisemmin ja hankki vähitellen tällä alalla taidon ja kokemuksen, jotka hämmästyttivät ammattimiehiäkin. Hän teki ahkeraan vedenkorkeus-, tuuli- ja ilmahuomioita ja otti selkoa luodoista, kareista ja kalahaudoista siten saaden tietää, missä paikoissa kalat minkinlaisen ilman vallitessa oleskelivat ja olivat pyydettävissä. Topeliuksen »kalaonni» olikin hämmästyttävä, toisin sanoen hänen asianmukainen ja järkiperäinen kalastamistapansa vei hyviin tuloksiin. Hän sai paljon kaloja, joskus silloinkin, kun ikänsä samoilla vesillä liikkuneet ammattikalastajat palasivat milteipä tyhjin käsin kotiinsa. Ja niinpä kansa, joka oli kuullut, että professorin kirjoissa oli niin paljon kummitusjuttuja, luuli, että hän osasi lumota kalatkin! Seuranaan Topeliuksella näillä retkillään oli vaimonsa, jolla silloin oli jokin käsityö mukanaan. Usein runoilija kalanpyydyksiään hoitaessaankin hyräili mielilaulujaan, syntyipä joskus jonkun uuden laulun sävel ja sanat yhtaikaa. Niin on laita ennen mainitun Sylvian ensimäisen laulun »Ken, sävel kiitävä kirkas, sa?»

V. 1854 syntyi Topeliuksen kolmas lapsi, tytär Toini Matilda, sittemmin tunnettu kuvakirjatekstien ja erään satukokoelman kirjoittajana ja erään lastenlehden julkaisijana. Seuraavana vuonna syntyi tytär Eeva Maria, joka sittemmin joutui naimisiin maalari A. Acken kanssa. Tämän vuoden syksyllä Topelius palasi yksin Helsinkiin, äiti ja lapset asuivat syyslukukauden Kuddnäsissä. Runoilijan luona asui sillaikaa äsken kasvatusopin professoriksi nimitetty Lauri Stenbäck. Runoilijoiden välit olivat huolimatta mielipiteiden eroavaisuudesta ja siitä johtuvista väittelyistä ystävälliset, joskaan yhteisymmärrys ei koskaan ollut täydellinen.

Valtiollinen taivas alkoi näyttää vähän valoisammalta usein mainitun sodan ja 1855 vuoden maaliskuussa sattuneiden suurten tapahtumain jälkeen. Uuteen hallitsijaan Aleksanteri II:seen liittyi hyviä toiveita onnellisemmasta tulevaisuudesta, ja niille näytti antavan vahvaa tukea se seikka, että maamme johdossa oli semmoisia miehiä kuin valtiosihteeri Aleksanteri Armfelt, hänen apulaisensa Stjernvall-Walleen ja uusi sijaiskansleri J.R. Munck. Ajan varjopuoliin kuului että kenraalikuvernöörinä oli ennen mainittu, rettelöimishaluinen ja perustuslaillisille muodoille vieras kreivi Berg, joka tosin harrasti maan aineellisen ja taloudellisen tilan parantamista, mutta m.m. ankaralla sensuurikiristyksellään suuresti ehkäisi yhteiskuntaelämämme luonnollista kehitystä. Sanomalehdet, niinpä myös Helsingfors Tidningar ja sen toimittaja, olivat hänen »maanisällisen» tyytymättömyytensä alituisena esineenä. Topeliuksen edustama oppiaine, hänen novellikirjailunsa, josta tuontuostakin oli »vaarallisia» näytteitä hänen lehdessään — Välskärin seitsemäs kertomus »Siniset» suututti siinä m.m. olevan Narvan taistelun kuvauksen takia kreiviä niin, että hän päätti lakkauttaa lehden — ja Topeliuksen isänmaallinen toiminta yleensä oli Bergille hyvin epämieluinen. Muistamme, miten Topelius mahtavissa isänmaallisissa vertauskuvallisissa runoissaan kireistä paino-oloista huolimatta sai lausutuksi ne aatteet, jotka kaikista sortotoimenpiteistä huolimatta synkkinäkin aikoina hänen kansalaisiaan rohkaisivat ja kannustivat eteenpäin pyrkimään. Kun yliopisto syyskuussa 1856 vietti juhlaa Aleksanteri II:n kahta viikkoa aikaisemmin tapahtuneen kruunauksen johdosta, lausuttiin juhlassa kauan pannaan julistettu, mutta kaikkien sydämessä elävä sana valtiopäivät, ja v. 1863 kokoontuivat Suomen säädyt valtiopäiville puolen vuosisadan loma-ajan kuluttua.

Samana vuonna Topelius nimitettiin Suomen, Venäjän ja Pohjoismaiden historian ensimäiseksi vakinaiseksi professoriksi. Yliopiston juhlassa oli lausuttu uuden ajan tunnussanat, mutta nyt alkava käytännöllisen työn suorittaminen tarvitsi omat elimensä: eduskunnan ja sanomalehdistön. Topelius ei enää katsonut olevansa pätevä uuden ajan sanomalehdentoimittajaksi. Olihan hänellä paitsi luennoimisvelvollisuuttaan lukuisa määrä muita hommia, ja hyvin vaikea oli saada aikaa tuohon niin rakkaaksi käyneeseen kaunokirjailuun. Niinpä hän 1860-vuoden lopussa luopui lehtensä toimituksesta. Hän lausuu lukijoilleen jäähyväissanat, joiden vaatimaton sävy on kuvaava kirjoittajan herttaiselle luonteelle. Hän ei katso kelvanneensa tehtäväänsä, vaikka kyllä lukijain määrä vuosi vuodelta onkin kasvanut »ja hän on nähnyt kreivin ja nuohoojan samalla hartaudella näiltä palstoilta» etsivän jotakin itselleen. Laaja oli se vastakaiku, jonka hänen usein oikealla ajalla lausumansa sana saavutti, ja tehokkaasti hän vaikutti sen kerran lausumansa ajatuksen toteuttamiseksi, että sivistyksen täytyy tulla kansan omaisuudeksi. Epäilemättä hänen seuraajansa lehden toimituksessa Aug. Schauman iskee asian ytimeen lausuessaan m.m., että Topelius oli tehnyt Helsingfors Tidningarin ylhäisten ja alhaisten kunnioittamaksi ja rakastamaksi ja hankkinut sille vaikutusvallan, jonka merkitystä ei käy kyllin suureksi arvioiminen.

* * * * *

On huomautettu, että Topelius ennenkaikkea on lyyrillinen runoilija ja että lyyrilliset runot uskollisimmin kuvastavat hänen persoonallisuuttaan ihmisenä ja runoilijana. Mutta hän oli tämän lisäksi, niinkuin edellä olemme nähneet, harras isänmaanystävä ja jo nuoruudestaan hyvin innostunut historiaan. Eritoten isänmaan ja Ruotsin historia ja niiden kunniakkaat muistot kiinnittivät hänen mieltään. Ei siis ihme, että hän jo verraten aikaisin koetti kykyään myöskin historiallisten novellien sepittämisessä. Niihin laajoihin historiallisiin tietoihin, jotka Topelius omisti, yhtyi kansantarinoita ja suullisia perintämuistoja, ja tätä runsasta ainesta hän vilkkaan mielikuvituksensa avulla, hehkuvan runoilijainnostuksensa johdattamana muodosteli ja muokkaili loihtien eteemme aikojen yöstä sarjan mitä jännittävimpiä tapauksia ja luonteita, joista toiset ovat kirjaimellisesti todellisia, toiset osaksi tai kokonaan keksittyjä. Paitsi että nämä kuvaukset aina olivat huvittavia, oli niillä suuri merkitys senkin vuoksi, että ne perustuen historialliselle pohjalle melkolailla tutustuttivat aikansa kirjallisesti verraten vähän sivistynyttä yleisöä menneiden vuosisatojen muistoihin.

Jo v. 1849 Topelius julkaisi sanomalehdessään ensimäisen, Rautakylän vanha parooni nimisen, novellinsa, joka sittemmin on ilmestynyt näytelmäkappaleenakin. Mutta vasta seuraavana vuonna Helsingfors Tidningarissa ilmestyi hänen ensimäinen varsinainen historiallinen romaaninsa Suomen herttuatar. Se käsittelee n.s. »pikku vihan aikoja» Suomessa. — Venäläiset olivat skotlantilaisen kenraali Keithin johdolla useiden kaupunkien ja m.m. Helsingin antautumisen jälkeen marssineet silloiseen pääkaupunkiin Turkuun. Suomalaiset rykmentit oli lähetetty kotiin ja tuhansia turkulaisia pakeni Ruotsiin. Pakenijain joukkoon kuului myös ihmeenihana, 18-vuotias Eeva Merthen, pormestari Merthenin tytär, jonka vastoin hänen tahtoaan eräs uskollinen palvelijatar oli kantanut veneeseen. Eeva astuu maihin Laimilla, 2 tunnin matkan päässä Turusta, mutta venäläinen kaleeri ottaa hänet ja hänen kasvatusveljensä kiinni Ruissalon läheisyydessä. Hän saa kumminkin olla yötä vanhempainsa Ruissalossa olevassa kesätuvassa. Seuraavana päivänä Eeva viedään kenraalin luo, joka pyytää anteeksi, että hänelle ja hänen kasvatusveljelleen on syntynyt ikävyyksiä kaleerinjohtajan liiallisen virkainnon vuoksi.

Pormestarin tytär lähetettiin takaisin Turkuun Keithin kullallasilatuissa, 4-valjakon vetämissä vaunuissa ja 12 henkivartiohusaarin saattamana. Eeva olisi mielellään kieltäytynyt tästä kunniasta, mutta olisihan ollut vaarallista loukata miestä, jonka käsissä oli koko maan kohtalo. Sangen yleisesti luultiin, että Suomi Venäjällä hallitsevan Elisabetin manifestin johdosta tulisi itsenäiseksi, ja kun Keithin luultiin tulevan »herttuaksi», arveltiin vaunuissa ajajaa »herttuattareksi». Kun asian oikea laita tuli ilmi, muuttui aikaisempi ilo suuttumukseksi. Tämähän oli häpeällistä maan kavaltamista. Eeva oli ollut poissa kotoa kokonaisen vuorokauden ja palasi voittavan kenraalin vaunuissa. Turun ylhäiset perheet siitä huolimatta rupesivat seurustelemaan Keithin ja Eeva Merthenin kanssa, jotka elivät sivupuolisessa avioliitossa, kunnes heidät 13 vuotta myöhemmin vihittiin Saksassa. Keith oli loistava maailmanmies, jossa yhtyi avomielisen soturin ja hienosti sivistyneen aatelismiehen parhaat ominaisuudet. Hänen vaikutusvaltaansa oli mahdoton vastustaa. Eevan synnynnäinen, yksinkertainen herttaisuus, hänen koruton pukunsa ja seurustelutapansa hankkivat hänelle pian yhä enemmän ihailijoita, ja hänen hyvä ja jalo sydämensä, jonka johdattamana hän antautui sangen laajaan hyväntekeväisyyteen, avaavat lopulta kaikki ovet ja sydämet kerran niin katkerasti moititulle tytölle. — Ajan- ja luonteenkuvaukset ovat sattuvia. Mutta väärinkäsityksen välttämiseksi lisäämme heti, että runoilija luomistyössään on noudattanut sitä periaatetta, että hänellä tosin ei ole ollut oikeutta muuttaa luonteita, vaan kyllä »valaista niitä vapaasti, sikäli kuin katsoo sen tarkoituksenmukaiseksi».

Tässä on kumminkin vain »mitalin toinen puoli». Topeliuksen esittämässä ihannoidussa muodossaan on »herttuatar» runollinen keksintö, joka taideteoksena saattaa miellyttää, mutta jonka todellisuuteen emme sinänsä saa uskoa. Ylempänä mainittu vihkiminen ei liene koskaan tullut aikalaisten tietoon, ja se aikaisempi mielipide, että vihollismielisen venäläisen kenraalin suhde Eevaan oli häväistys, jopa sellainen, minkä, niinkuin tekijäkin myöntää, tuskin mikään toinen aikakausi meille olisi voinut tuottaa, on kyllä oikea. Topelius ei tahtonut, yhtä vähän kuin Runebergkaan, syventyä ihmissydämen synkimpiin kuiluihin, ja niinpä hän sekä niihin että historiamme häpeällisimpäänkin aikakauteen on heittänyt auringonsäteen, joka on lähtöisin hänen omasta kovin synkkiä varjoja vierovasta elämänkäsityksestään.

»Suomen herttuatar» otettiin vastaan suurella mieltymyksellä, josta on hyvänä todistuksena se, että Helsingfors Tidningar sen vuoksi sai enemmän tilaajia kuin koskaan ennen. Kun tämä novelli pian ilmestyi kirjankin muodossa, oli sen menekki silloisiin oloihin nähden harvinaisen vilkas.

Mikäli mahdollista vielä etevämpää kertomataitoa Topelius osoittaa niissä verrattomissa menneen ajan kuvauksissa, jotka hän vv. 1851-1866 julkaisi sanomalehdessään ja sittemmin kirjan muodossa viitenä jaksona vv. 1853-1867 nimellä » Välskärin kertomukset ».

Teoksen esipuheessa Topelius esittelee lukijalle välskärinsä Antti Bäckin, joka haavurina otettuaan osaa sekä 1788-1790 vuosien taisteluihin että sittemmin myös 1808-1809 vuosien sotaan vanhoilla päivillään elätti itsensä rokotuksella ja kalastuksella. Ukko istui usein nahkalla päällystetyssä nojatuolissaan vinttikamarissa, jossa Topelius ikäveljiensä ja vanhempienkin henkilöiden kanssa usein iltavalkean ääressä sanoo kuunnelleensa laajalti matkustaneen ja paljonkokeneen miehen kertomuksia. Samoin kuin Runebergilla oli vänrikkinsä oli siis Topeliuksella välskärinsä. Tämä on niin ymmärrettävä, että hänen suvussaan oli suullisia perintätietoja, jotka hän »panee välskärin suuhun». Sen, minkä hän näin kerrottaa välskärillä, hän on saanut osaksi vanhalta karoliinilta, vaimonsa isän isoisältä Abraham Lindqvistiltä, joka 105 vuoden ikäisenä kuoli Uudessakaarlepyyssä ja jonka muistelmat edelleen elivät perheessä, sekä vaimonsa enolta, niinikään entiseltä soturilta Nikolai Lindqvistiltä, jolta hän sai mieskohtaisia tiedonantoja. Niinkuin siitä, mitä jo ennemmin Topeliuksen novellikirjailusta on sanottu, käynee ilmi, välskäri tämän lisäksi saa kertoa niitä historiallisia tietoja, jotka Topelius oli hankkinut, paitsi useilta oppineilta ja tutkijoilta, kirjallisuudesta, kirjastoista ja arkistoista löydetyistä käsikirjoituksista, vanhoista sukupapereista y.m.

Pitkä, jännittävä ja täynnä satumaisia seikkailuja on se matka, jota nyt välskärin johdattamana lähdemme taivaltamaan. Se alkaa Breitenfeldin veriseltä taistelutanterelta ja päättyy vasta, kun Kustaa III sankkojen ihmisjoukkojen loppumattomien riemuhuutojen kaikuessa luopuu yksinvaltiudesta. Mikä sarja taisteluja, jotka kuuluvat Ruotsin ja Suomen jaloimpiin sotamuistoihin, välähtää matkan varrella silmiimme! Kustaa Aadolfin voittokulku halki Saksan ja hänen sankarikuolemansa Lützenillä, sitten Kaarle X:n veriset kahakat, Kaarle XI:n rautainen reduktsioni, Kaarle XII, joka »vuorenkorkuisena ajan kääpiöiden joukossa yksin kantoi hartioillaan kokonaisen aikakauden, joka kukistui hänen mukanaan eikä enää ikinä noussut haudastaan», nälänhätä, rutto ja Isonvihan kuvaamattomat kauhut Suomessa ja siitä huolimatta taukoamatonta taistelua isänmaan puolesta, vapauden aika Ruotsissa, jolloin »valtakunta myytiin huutokaupalla enimmän tarjoavalle» ja viimein »lumoojakuninkaan» aurinkoiset ja samalla niin myrskyiset päivät. Tällainen on se historiallinen tausta, jota vastaan Topeliuksen lukuisat sankarit ja sankarittaret, sekä todelliset että keksityt, kuvastuvat. Täytyy ihmetellä sitä mestaruutta, jolla runoilija on suurten tapahtumain säikeihin punonut niiden kahden, Perttilän ja Laurilan suvun elämänvaiheet, joita hän erikoisesti on ottanut selvittääkseen. Suurta kykyä on tosin kysynyt mukaella romaaniksi perhekronikan kehykseen vuosisataisia kausia historiastamme, eikä eheää, sopusuhtaista taideteosta täten ole voinut syntyä. On syntynyt sukutieteellinen romaani, joka sisältää paremmin tai huonommin yhteensovitettuja kertomuksia. Teos ei näin ollen tyydytä yhtenäisen suunnittelun ankaria vaatimuksia. Tämä tietenkään ei estä meitä ihailemasta yksityisten kertomusten hyviä puolia: niiden jaloja aatteita, isänmaallisia aiheita ja jännittäviä tapauksia sekä pirteätä ja usein lennokasta, paikkapaikoin loistavaa, aina huvittavaa esitystapaa.

Kuinka tenhoova onkaan jo ensimäisen jakson ensimäisessä kertomuksessa Kuninkaan sormus oleva kuvaus m.m. Kustaa Aadolfin voittoretkestä Saksassa, hänen Frankfurtissa viettämästään komeasta voitonjuhlasta, hänen sankarikuolemastaan Lützenillä ja katolilaisten voitonriemusta, kun luterilaiset nyt olivat menettäneet parhaan tukensa ja ruotsalaisten voittokulku ainiaaksi oli päättynyt. Eräs Stålhandsken ratsastajista, nuori Pohjanmaalta kotoisin oleva Kustaa Perttilä oli kunnostautunut ennen muita, ja kuningas olisi ylentänyt hänet aatelissäätyyn, ellei hänen isänsä, Isonkyrön mahtava tilallinen, 70-vuotinen »talonpoikaiskuningas» Aaroni Perttilä, joka Flemingin ajoilta asti vihasi aatelia, olisi jyrkästi sitä vastustanut. Kuningas, joka oli viettänyt viimeisen yönsä vanhoissa vaunuissa, oli ottanut oikeasta etusormestaan kuparisormuksen, minkä oli saanut suomalaiselta naiselta ja jossa olevat seitsemän ympyrää muodostivat hänen molempien nimiensä kirjaimet. Sitten hän oli pyytänyt Weimarin herttuaa antamaan sen Bertelille, joksi Perttilää lyhyyden vuoksi sanottiin.

Toisessa kertomuksessa Miekka ja aura on tarkempi kuvaus Aaroni Perttilästä, joka Kaarle IX:lle osoittamiensa ansioiden korvaukseksi on saanut kasvattaa kauniin ja herttaisen Meeri tyttärensä aatelisten neitsyiden parissa kuningattaren hovissa Tukholmassa. Mutta Perttilän tunnussanana pysyy: kuningas ja kansa, kaikki, mikä on sillä välillä, on pahasta. Hänen kunnianhimonsa on sammumaton, ulottuupa niin pitkälle, että hän lähetti poikansa Saksaan, jotta tämä Kustaa Aadolfin avulla, jonka luullaan olevan hänen isänsä, kohoaisi Ruotsin kruununperilliseksi! Kun hänen tyttärensä ei voi tulla kuninkaan äidiksi, tulee hänen olla talonpoikaisnainen, ja isä kohtelee häntä kovemmin kuin halvinta palkkapiikaa.

Kolmannessa kertomuksessa Tuli ja vesi saamme m.m. tietää, että Tukholman holhoushallitus herttua Bernhardin esityksestä aateloi Perttilän, joka edelleen on sotakentällä niittänyt uutta mainetta. Hän saa nimekseen Bertelsköld. Mutta isä kiroo hänet luopiona. Bertelsköld menee naimisiin Reginan, Würzburgin piispan sisaren tyttären kanssa, joka munkki Hieronymuksen kiihoittamana oli luvannut murhata Kustaa Aadolfin, mutta rakastuikin häneen ja koetti sen sijaan käännyttää hänet katolinoppiin. Ennenkuin Bertelsköld jättää isänmaansa, hän vielä kerran käy isänsä luona, joka elää Isossakyrössä entiseen tapaansa vanhan pehtorinsa Larssonin ja onnettoman tyttärensä kanssa. Edellisen poika, kapteeni Larsson, Bertelsköldin reipas sotatoveri, ja hänen vaimonsa Kätchen asuvat myös talossa. Taipumaton vanhus kiroo poikansa, tekee hänet perinnöttömäksi ja antaa kaiken omaisuutensa Larssonin suvulle jonka hän siunaa. Meeri kuolee siunaten poikansa.

Toisen sarjan ensimäisestä kuvasta Kapinassa omaa onneaan vastaan piirtyy syvimmin mieleemme loistavan, sadoissa taisteluissa mukana olleen ja lukemattomia hengenvaaroja välttäneen Kustaa Bertelsköldin hukkuminen Vähään Bältiin, jonka heikon jään yli hän oli koettanut ensimäisenä ratsastaa. Palvellen hyvin sotaisaa mutta vähän valtioviisasta Kaarle X:ttä Kustaata oli hänellä ollut alituinen myötätuuli, hän oli lakkaamatta ylennyt arvoissa, voittanut rikkauksia ja vaikutusvaltaa. Mutta hän rikkoi liettualaisten kanssa tekemänsä sopimuksen. Siten hän oli tehnyt väärän valan, ja niinpä hänen onnenpyöränsä ainiaaksi oli kääntynyt. Vähän ennen hukkumistaan hän oli eräässä kaksintaistelussa menettänyt kaksi sormea ja kuninkaan sormuksen. Tuolla ihmeellisellä sormuksella oli näet se ominaisuus että se tuotti kantajalleen demoonista voimaa ja satumaista, alituista onnea, mutta jos hän teki väärän valan, tuotti sormus onnettomuutta.

Noita-akka siirtää meidät Kaarle XI:n aikaan ja siihen ylpeään vuosisataan, joka on synnyttänyt Newtonin, Leibnitzin ja Voltairen. Siitä huolimatta leimusivat nuo hirvittävät, ihmiskunnalle häpeätä tuottavat noitaroviot kaikkialla protestanttisessa maailmassa. Taikausko ja tietämättömyys vaatii Suomessakin monta uhria. Yhden niistä, Mustan Jaanen, pelasti roviosta kreivi Bernhard Bertelsköldin, Kustaan ja Regiinan pojan rohkeus ja neuvokkuus. Tämä peri isältään Mainiemen linnan,[1] joka sijaitsi länsi-Suomessa ja oli upeasti varustettu 1600-luvun raskaalla rakennustaiteellisella ylellisyydellä. Isän aikana perin köyhtyneet alustalaiset olivat pojan lempeämmän ja vapaamman hallinnon alaisina taas ruvenneet vaurastumaan, entisen laiskuuden, röyhkeyden ja raakuuden sijaan oli tullut ahkeruus, sävyisyys ja rauhallisempi elämä. Onni näyttää aluksi hymyilevän nuorelle kreiville ja kreivittärelle, mutta onpa heilläkin »mörkönsä». Hovimestarista Niilo Janssenista tulee talon paha henki ja lopullinen häviö. Kreivin ollessa matkoilla pannaan toimeen kaunistustöitä sekä suuria juhlallisuuksia, jotka nielevät suunnattomia rahamääriä, ja talon omien varojen ehtyessä hovimestari lainaa kreivittärelle. Lopuksi muhkea Mainiemi, joka jo viisi kertaa oli ollut reduktsionin »mustalla taululla», oli annettava takaisin kruunulle, jonka lisäksi kreivi oli velkaa valtiolle 28 vuoden tulot tilasta eli 280,000 taalaria. Janssen, jonka kreivin isä Kustaa pojan ollessa 5-vuotias oli tuonut matkansa onnistumisen todisteena ratsastettuaan Bältin yli, oli vannonut hänelle tehdyn häpeällisen väkivallan kostoksi saattavansa kreivin täydelliseen häviöön. Niin oli nyt käynytkin. Janssen hukkuu menetettyään vannomalla väärän valan kuninkaan sormuksen, joka joutui kreivin pehtorin tyttärelle Kreeta-muorille.

[1] Z. Schalin on Finsk tidskrift 1917 julaissut mielenkiintoisen Mainiemen linnaa koskevan tutkimuksen. Siinä hän on tullut siihen johtopäätökseen, että sen täytyy ajatella sijainneen 4-5 peninkulman päässä Turusta itään päin ja merenpuolella, lännessä tai etelässä rannikkotiestä, joka Tenholasta kääntyy pohjoiseen ja Uskelasta länteen päin.

Kolmannen jakson kertomukset Siniset, Pakolainen ja Erään nimen varjo esittävät Kaarle XII:n verisen sankariuran, jonka harhaileviin polkuihin välskäri entisellä taidollaan yhdistää Bertelsköld- ja Larsson-sukujen elämänvaiheet. Kuninkaan salaperäisillä kirjaimilla R.R.R. varustettu sormus joutui Bernhardin pojalle Torstenille, joka pääsi Kaarle XII:n kansliaan. Torstenin menetettyä sormuksen se joutui hänen tyttärensä Ebban välityksellä herttuatar Hedvig Sofialle ja häneltä Kaarle XII:lle, jonka sen luultiin tekevän »kovaksi» jommoinen Kustaa Aadolfkin oli ollut. Hän hukkasi sen, mutta se joutui myöhemmin hänelle takaisin. Kuninkaan jättiläismäisen, uskollisen asetoverin ja henkivartian Kaarle Kustaa Bertelsköldin urhoollisilla seikkailuilla on laaja sija näissä kertomuksissa. Paettuaan Venäjältä hän palasi kotimaahansa ja johti täällä pientä vapaaehtoista joukkoa. Maassa raivoo tähän aikaan rutto, joka tappaa yksistään Helsingissä toista tuhatta henkeä, muutamissa pitäjissä enemmän kuin puolet asukkaista, Ruotsissa 100,000 henkeä. — Isonkyrön onnettoman tappelun jälkeen oli koko Suomi venäläisten vallassa. Bertelsköld ratsastaa Merenkurkun yli, saapuu Ruotsiin ja pyytää apua Suomelle kuninkaan kansliapresidentiltä Arvid Hornilta, joka kumminkaan ei voi auttaa.

Hirvittävä on kuvaus m.m. siitä ajasta Suomessa, joka oli 1714 vuoden ja Uudenkaupungin rauhan välillä, vaikeimmasta, minkä maa koskaan oli elänyt. Me tapaamme Kustaan taas Suomessa, jossa hänen nuoruutensa rakastettu, suloinen Eeva Rhenfelt, joka on pukeutunut miehen vaatteisiin voidakseen seurata sankariaan kuolemaan, tapaa hänet majuri Fieandtin kanssa Kajaanin linnaa puolustamassa. Se oli Suomen viimeinen taistelu Isonvihan aikana ja päättyi linnan antautumiseen. Kustaa ja Eeva joutuivat vankeuteen Turun linnaan, menivät naimisiin ja saivat pojan, jolle annettiin nimeksi Kaarle Vihtori. Paettuaan vankeudesta he menivät Ruotsiin. Kelpo karoliini kaatui tuhansien toverien kera hirvittävän pakkasen ja lumimyrskyn raivotessa Norjan tuntureilla. »Hän oli kullankirkkaan kunnian ritari, jolle kuningas ja isänmaa oli kaikki, oma itse — ei mitään.»

Joskaan ei yhtä tärisyttäviä ja suuria historiallisia tapauksia kuin edelliset, niin ainakin yhtä jännittäviä sisällisiä taisteluja ja yhtä selväpiirteisiä ja mielenkiintoa herättäviä luonteita ja yhtä myrskyäviä intohimoja ilmenee neljännen jakson kertomuksissa Erämaiden kevät, Porvarikuningas, Vaasan kuningatar, Vapaa-ajattelija y.m.

Suuren Pohjan sodan päättävä Uudenkaupungin rauha täytti kaikkien mielen ilolla. Taas voitiin hengittää vapaasti, koetettiin unhoittaa sodan kauhut ja sen tuottamat suunnattomat vauriot sekä niitä parhaan mukaan parannella. Ruotsissa oli kuninkaalla valtaa vain nimeksi, sillä todellinen valta oli puolueiden, valtiosäätyjen ja valtaneuvosten käsissä. Arvid Hornin olkapäillä valtaan kiivennyt Torsten Bertelsköld, ovela valtiomies, »jonka koko politiikka oli uskottomuutta, koko elämä valan rikkomista», oli nyt kaikkivaltias. Hän on päässyt valtansa kukkulalle, valtakunnan kruunu näyttää jo olevan hänen ulottuvillaan, mutta samalla hän jo on joutunut perikatonsa partaalle. Hän menettää taikakalunsa, kuninkaan sormuksen, tulee sokeaksi ja mielipuoleksi. Hänen veljenpoikansa, jo mainittu Kaarle Vihtori, rakastuu porvarikuninkaan, valtiopäivämies Lauri Larssonin nuorimpaan tyttäreen Esteriin. Näiden lemmentarina täyttää suuren osan kertomusta Porvarikuningas. Esterin isä ei suostu nuorten avioliittoon, eiväthän tuli ja vesi sovi yhteen. Myssyjen päällikkönä Lauri oli Ruotsissa taistellut saadakseen tapulioikeuden pohjois-Suomen kaupungeille, mutta joutunut alakynteen. Tästä ja suurista taloudellisista tappioista huolimatta porvarikuningas raudanlujana ja taipumattomana taisteli kovaa kohtaloaan vastaan. Vaikuttavimpia kohtia rauhan ajan tapauksia kuvaavissa kertomuksissa on se syntymäpäivänvietto, minkä samainen 86-vuotias patriarkka, joka lannistumattomalla lujuudella vielä kerran on kohonnut paikkakuntansa ensimäiseksi kauppamieheksi, panee toimeen samana päivänä, jona Suomeen saapunut »maan isä» Aadolf Fredrik tulee Pohjanmaalle. Paljon on monumentaalista suuruutta tuossa valkohapsisessa kantaisässä, joka 80 sukulaisensa ympäröimänä, köyryselkäisenä istuu kunniasijallaan jykevä keppi kädessään. Ja mahtava on se puhe, jonka viiden kuninkaan aikana elänyt vanhus pitää, mieleen koskevin värein kuvaten maansa ja omaa vaihtelevaa elämäänsä. Hän sopii riitaveljensä, veljenpoikansa Pennan kanssa, ja vahvistukseksi hän kihlaa hänelle väkisin Ester-tyttärensä, jota, niinkuin mainittiin, kuninkaan ajutantti Kaarle Vihtori rakastaa.

Vasta sitten kun kuninkaan sormus, jonka Larsson on heittänyt mereen, ihmeellisten sattumain kautta joutuu uudestaan hänen käsiinsä, murtuu vihdoin tuon rautaisen miehen tahto. Hän suostuu tyttärensä ja Kaarle Vihtorin liittoon.

Vapaa-ajattelijassa Kaarle Vihtorin ja Esterin oppinut poika, joka »ei uskonut virsikirjaan eikä katkismukseen, ei paholaiseen eikä hänen isoäitiinsä», oli ottanut erään toverinsa puolesta väitelläkseen »jumalankieltäjiä vastaan». Hän tekee juhlallisessa väittelytilaisuudessa läsnäolevat oppilaat, professorit ja heidän mielipiteensä kuulumattoman pilkan esineeksi, josta seuraa suuri häpeänhälinä ja hänen karkoittamisensa yliopistosta. Kertomuksessa esiintyy vielä porvarikuninkaan poika Lauri Larsson nuorempi, joka on perinyt isänsä jo saituuteen vivahtavan säästäväisyyden, mutta joka pojassa oli kehittynyt kaiken muun karkoittavaksi kullanjanoksi. Hän lyöttäytyi salaperäisen Martti tohtorin seuraan, joka on sekä »elämän-» että »kultatinktuurin» onnellinen omistaja sekä ammatiltaan kullanvalmistaja. Panttaapa hän viimein sielunsa »viisaalle» tohtorille saadakseen kultaa. Larsson oli 20 vuotta aikaisemmin varastamalla saanut kuninkaan sormuksen, ja kun hän yhä vain vaati enemmän kultaa tohtorilta, tahtoo tämä korvaukseksi sormuksen. Silloin syntyy heidän kesken painiskelu, sormus putoo lattialle, josta se löytyy ja joutuu markiisitar Herminie Egmontille ja häneltä Kustaa III:lle. Tohtori ja Larsson menettävät molemmat lopulta järkensä joutuen Danvikenin mielisairaalaan, missä Kustaa III tapaa valkotukkaisen Larssonin punnitsemassa halkoja, joita hän luulee 24 karaatin kultatangoiksi.

Ylempänä huomautimme jo sommittelun hajallisuutta, yhtenäisyyden puutetta, kun näet puheenalainen teos on kokoonpantu kertomuksista, joilla ei ole kiinteätä sisällistä yhteyttä. Toinen seikka, joka vähentää sen taiteellista arvoa, on, että tapaukset ja luonteet eivät kehity luonnollisesti syyn ja seurauksen lakia noudattaen, vaan runoilija antaa niiden johdon taikakapineen, kuparisormuksen, avulla hämärille luonnonvoimille alttiiksi. Sokea sattuma eikä järkevä ajatus johtaa ihmisten kohtaloita. Mutta samassa kuin nämät eivät toimi vapaasti, omien yksilöllisten edellytystensä mukaan ja omalla vastuullaan, he myös lakkaavat olemasta mieltäkiinnittäviä, he muuttuvat ikäänkuin nuorasta vedettäviksi nukeiksi, joiden täytyy tanssia vetäjän s.o. tekijän tahdon mukaan. Niin ilot kuin kärsimyksetkin, niin voitot kuin tappiot, jotka eivät johdu sisällisistä syistä, vaan salaperäisen ulkonaisen voiman tuottamuksesta, jättävät meidät kylmiksi. Toisaalta voidaan välskäriä puolustaa sillä että hänen sankariensa, niinkuin esim. Bertelin, satumainen menestys teki heidät ylimielisiksi ja uhkarohkeiksi ja että he siten ilman sormustakin ja valansa rikkojina siis itse valmistivat perikatonsa. Toisin sanoen Topelius tahtoo tällä sormuksella vertauskuvallisesti esittää, miten ihminen, joka antautuu intohimojensa, sokean itsekkäisyyden ja hillittömän kunnianhimon valtaan, ehdottomasti joutuu perikatoon. Toiseksi taikausko oli hyvin juurtunut kuvatun ajan käsitystapaan, ja se siis suuressa määrin saattoi vaikuttaa henkilöiden kohtalon kehitykseen. Luonteenkuvausta ei ole pidetty Topeliuksen vahvana puolena. Noudattaen vanhentunutta maneeria hän usein sen lisäksi maalaa eräät sankarinsa liian mustiksi, roistoiksi, niinkuin esim. pater Hieronymuksen ja Torsten Bertelsköldin, toiset taas, etenkin naiset, valon enkeleiksi, joissa ei ole vähintäkään tahraa.

Ja kuitenkin kaikitenkin! Mikä aarre ovatkaan meille nämä Välskärin kertomukset! Emme suinkaan liioittele sanoessamme, että ne ovat Topeliuksen kuuluisuuden vankimpia pylväitä. Mikä suunnaton merkitys tällä teoksella olikaan meille aikana, jolloin historiamme vielä oli niin vähän tunnettu, aikana, jolloin Suomi »ilman Runebergia ja Kalevalaa laajoille piireille tuskin oli muuta kuin maantieteellinen käsite». Historia oli useimmille suljettu kirja. Topelius on näillä kertomuksillaan, joissa niin usein tunnemme oman kansamme kiihkeintä sydämensykintää, todistanut sekä sen että oma historiamme on täynnä suuremmoisia, jännittäviä tapahtumia, ja luonteita, joista voimme saada paljon oppia elämää varten, että myöskin, kuinka historian puinen kehys runouden avulla saattaa ruveta työntämään vihreitä vesoja, vieläpä tuoksuvia kukkasia ja ihania hedelmiäkin. Sattuvasti lausuu Eliel Vest elämäkerrassaan: Nämä kertomukset, joita lukivat ylhäiset ja alhaiset, vanhat ja nuoret, rikkaat ja köyhät, saartoivat entisyyden urhotyöt ja kärsimykset, kokemukset ja toiveet syvälle kansakunnan tietoisuuteen — runotar sai aikaan, mitä kaikki opetus, kaikki tieteellinen kirjailu eivät koskaan yksinään olisi aikaan saaneet; se opetti kansaa tuntemaan omaa itseään. — — — Välskärin kertomuksista tuli ase ajan herätystyössä, sen kansallisuustietoisuuden kohottamisessa ja levittämisessä, jota 1830- ja 1840-luvun parhaat henget olivat tunteneet itsessään ja jonka hyväksi he olivat taistelleet.

Sekä yleisö että arvostelijat vastaanottivat Välskärin kertomukset suurella ilolla ja innostuksella, Helsingfors Tidningarin tilaajamäärä kasvoi niiden johdosta tuntuvasti ja sittenkuin eri jaksot olivat ilmestyneet kirjan muodossa, huomattiin pian uusien painoksien tarpeellisuus.

* * * * *

Jo aikaisemmin olemme maininneet, kuinka vilkkaasti Topelius harrasti näytelmätaidetta, kuin myöskin että hän dramatisoi ensimäisen novellinsa. Siten syntyi kolminäytöksinen Viidenkymmenen vuoden kuluttua niminen näytelmä. Eversti Kustaa Drakenhjelm ja kuningattaren hovineiti, 17-vuotias Ebba Reutercrona rakastuvat toisiinsa v. 1788 Hagan huvilinnassa toimeenpannuissa naamiaisissa. Kun parooni Kustaan sodan puhkeamisen vuoksi täytyy matkustaa Suomessa olevaan rykmenttiinsä, sai hän Ebban suostumaan siihen, että heidät vihittiin vielä samana iltana. Se tapahtui erään vääpelin ja Ebban kamarineidin Lisetten ollessa vieraina miehinä. Tämän jälkeen parooni matkustaa Suomeen.

Viisikymmentä vuotta myöhemmin tapaamme 78-vuotisen Maunu Drakenhjelmin, everstin veljen, joka myöskin oli nuorena rakastunut Ebbaan, Rautakylän vanhalla rälssitilalla, missä hän asuu iäkkään emännöitsijänsä Lisette Hallströmin ja tämän pojan Sebastianin kanssa. Lisette on sama nainen, joka alussa esiintyi Ebban kamarineitinä ja vihkimisen todistajana. Hän on ainoa enää elossa oleva henkilö, joka voisi todistaa, että Ebba todella oli vihitty eversti Drakenhjelmiin. Mutta Maunu parooni on ostanut hänen vaitiolonsa ja siten riistänyt veljensä leskeltä Rautakylän, joka oli kuulunut everstille. Viimeksi mainittu oli yhtenä Anjalanliiton johtajista vain 4 vuoden avioliiton jälkeen vangittu ja viimein viety mestauslavalle. Vanha, jotenkin rappiolle joutunut Maunu parooni näyttää olevan milteipä kokonaan Lisetten ja hänen poikansa vallassa. Nämä ovat taivuttaneet hänet antamaan kaiken omaisuutensa heille, toistavat toistamistaan, että everstin vihkinyt pappi oli ollut valepukuinen rakuuna ja että vihkimätodistus on hukkunut. Vihdoin he saavat paroonin ottamaan kuulutuksen itselleen ja Lisettelle sekä Sebastianin lapsekseen oikeana vapaaherra Drakenhjelminä.

Kun sitten eräänä päivänä rouva Hjelm, entinen neiti Reutercrona, tyttärentyttärensä Lottenin kanssa rajuilman yllättämänä hakee suojaa Rautakylässä, ottaa parooni vanhan maailmanmiehen tavoin heidät kohteliaasti vastaan, mutta Lisette kohtelee vieraita hyvin kylmästi. Nämät viettävät yönsä everstin ja hänen puolisonsa entisessä makuuhuoneessa. Lisette on asettanut pöytään voileipää ja suklaatia, jonka hän on myrkyttänyt. Hän luulee myrkyttämällä vieraansa vapautuvansa niistä ainoista henkilöistä, jotka voivat estää häntä pääsemästä Rautakylän omistajaksi. Vanha rouva nukahtaa maistettuaan suklaatia, ja hänen nukkuessaan Lotten löytää seinässä olevasta salakaapista äitinsä vanhempien vihkimätodistuksen. Samassa Lisette ja Sebastian tulevat huoneeseen, ja kun vieraat eivät olekaan kuolleet, niin he aikovat kuristaa heidät. Sebastianin jalommat vaistot pääsevät kuitenkin lopulta voitolle. Hän ei suostu murhaamaan vanhaa rouvaa eikä Lottenia, jolta hän saa vihkimätodistuksen.

Viimeisessä näytöksessä vanhan paroonin omatunto vihdoin herää. Hän huomaa, miten kavala Lisette, joka viimein vielä oli koettanut myrkyttää hänetkin, oli ollut. Hän havaitsee myös vääryydellä riistäneensä kälyltään hänen omaisuutensa, pyytää häneltä anteeksi ja tekee hänet ainoaksi perillisekseen. Sebastian kiroo äitinsä ja vanha parooni kuolee hourekohtaukseen.

Kappaleella oli hyvä menestys, mikä olikin luonnollista, koska se sattuvasti kuvaa omaa elämäämme ja omaa aikaamme sekä tekijälleen ominaista, valoisaa uskoa ihmisen parempain tunteiden voittoon taistelussa alhaisia intohimoja vastaan. Sen elinvoimaa ja sen kykyä herättää mielenkiintoa todistaa sekin, että se vieläkin kuuluu teatteriemme jokavuotisiin ohjelmistoihin.

Fr. Pacius oli kerran pyytänyt Topeliukselta oopperatekstiä, ja runoilija sepitti, perustaen esityksensä vanhaan kronikkaan, hilpeän kolminäytöksisen oopperansa Kaarle kuninkaan metsästys. Se käsittelee 16-vuotiaan Kaarle XI:n, hänen äitinsä Hedvig Eleonoran, hänen »kuvernöörinsä» Hornin y.m. hovikunnan oleskelua 1671 vuoden syksynä Ahvenanmaalla, missä nuori kuningas huvittelee hirvenmetsästyksellä. Siitä rangaistuksesta, jonka alainen eräs nuori hylkeenampuja olisi ollut, syystä että oli kaatanut hirven, jonka nuori kuningas oli aikonut ampua, pelastaa hänet hänen morsiamensa Leonora. Johan Gyllenstjernan yritys ottaa haltuunsa kuningas viedäkseen hänet Tukholmaan, missä hän pelastuisi »naisten vallasta ja koulujen vitsasta» s.o. julistettaisiin täysi-ikäiseksi ja itse ottaisi hallituksen käsiinsä, ei onnistunut, ja Leonora se taaskin voittaa Gyllenstjernan viekkaudellaan tehden hänen tuumansa tyhjiksi. Kuningas sallii tyttösen korvaukseksi kaikista hänen tekemistään palveluksista yhtyä sulhaseensa ja lahjoittaa hänelle vielä parhaan talon Ahvenanmaalla. Gyllenstjernan lähettiläistä kuninkaan vapauttaneet reippaat Ahvenanmaan miehet saavat veronvapauden 10 vuodeksi, ja Gyllenstjerna armahdetaan kuolemanrangaistuksesta, joka lievennetään maastakarkoitukseksi.

Tässä oopperassa on lapsellisen satuseikkailun viehkeä sävy. Monet sen rakkaista, raikassävelisistä lauluista ovat vuosikymmenien kuluessa juurtuneet sydämiimme, niinkuin reipas myrskyaaria »Sen kurjaks mieheks sanon vaan», sievonen tanssileikki »Ja tahdotteko tietää ja tarkoin ymmärtää», ja ennen muita iki-ihana soinnukas ballaadi »Ja meren nuori neito hän kesäiltan' käy», kolmannen näytöksen alussa oleva pirteä markkinakuoro y.m. Minkä ihmeellisen, lumoavan kaiun Topelius onkaan vuodattanut säkeihinsä, joissa on »musiikkia jo sanoissa, poljennossa ja koko säerakennuksessa!» Syystä ovat arvostelijat ihailleet sitä liikuttavaa kotitunnetta ja lämmintä isänmaallisuutta, jota tästä runosta uhkuu ja jotka ominaisuudet ovat tehneet senkin mahtavaksi välikappaleeksi isänmaallisten aatteiden palveluksessa.

Kaarle kuninkaan metsästys esitettiin ensi kerran maaliskuussa 1852 ja vastaanotettiin suurella ihastuksella. Pacius oli pitänyt 74 harjoitusta sitä varten! »Jo ensi sävelistä», kertoo Anders Ramsay, »tunsi seisovansa omalla pohjalla ja käsitti, että nämä sävelet tulkitsivat omaa sielunelämäämme — olivatpa palanen omaa historiaamme». Ensi näytöksen jälkeen oli jo riemastus yleinen, ja sikäli kuin kappale edistyi, kasvoi innostus, ja näyttämön ja katsomon välinen ymmärtämys syventyi yhä. Ja kun mahtava, liikuttava loppusävelmä oli lakannut soimasta ja säveltäjä myrskyisten suosionosoitusten kaikuessa huudettiin esiin liikutettuna ja hämillään vastaanottamaan laakeriseppeltä, kajahti äkkiä — ilman ennakkosopimusta, hetken tunnelman välittömänä ilmauksena Maamme, koko yleisö yhtyi siihen, orkesteri säesti — se oli juhlahetki, josta moni sai lämpöä ehkäpä koko elinajakseen.

Samana iltana Seurahuoneella pidetyssä illanvietossa kannettiin Topeliusta ja Paciusta »kultatuolissa», ja edellinen piti puheen, jossa hän m.m. lausui, ettei musiikki meillä enää ollut vain muukalainen, ei myöskään korukapine huviksi ja ajanvietteeksi — se oli tullut kansalliseksi tarpeeksi. Sen tyydyttämiseksi tarvittiin kunnollinen teatteri, jonka aikaansaamiseksi jo samassa tilaisuudessa merkittiinkin lähes 6,000 hopearuplaa. Puheenalainen ooppera, esitettiin samana keväänä yhdeksän kertaa täpötäydelle huoneelle. Mutta ajan valonaroille vallanpitäjille, m.m. finanssipäällikkö L.C. v. Haartmanille, kaikki tämä oli perin vastenmielistä. Hän piti oopperan aikaansaamaa isänmaallista innostusta valtiollisesti vaarallisena, se voisi herättää Ruotsinajan kaipuuta ja saada yleisön unhoittamaan senaikaisen hallituksen maallemme osoittamat hyvättyöt!

Topeliuksen etevin historiallinen kappale on v. 1853 ilmestynyt 5-näytöksinen, ylevähenkinen murhenäytelmä Regina von Emmeritz jonka aine on osaksi lainattu Välskärin kertomuksista ja jonka toiminta tapahtuu Frankenissa olevassa Emmeritzin linnassa v. 1631.

Voitettuaan Breitenfeldin luona ruotsalaiset olivat valloittaneet Emmeritzin linnan, johon Kustaa Aadolf ratsasti joukkojensa etupäässä ja miekka ojossa. Regina, Emmeritzin ruhtinaan 16-vuotias tytär, on Frankenin jesuiittain päämiehen Hieronymuksen kiihoittamana valalla vannonut surmaavansa kuninkaan »Jumalan kunniaksi ja kristikunnan onneksi». Mutta yksi ainoa katse jalon kuninkaan silmistä on lumonnut hänet, hän ei voikaan suorittaa »kostoa», vaan heittää tikarin Hieronymukselle. Uskonkiihkoinen jesuiitta ei kumminkaan päästä uhriaan, vaan taivuttaa hänet käännyttämään Kustaa Aadolfin katolinoppiin. Regina ilmestyykin kuninkaan Emmeritzin linnassa olevaan vastaanottohuoneeseen ja heittäytyen hänen jalkainsa juureen hän rukoilee kuningasta luopumaan uskostaan sekä omistamaan katolisen opin. Intomielinen tyttö ei ole vielä ennättänyt poistua, kun pater Hieronymus keksitään vuodekomeron esiripun takaa. Hänkin pyytää kuningasta kääntymään. Mutta kun tämä huomaa munkin kädessä tikarin, jonka kahvassa on ristiinnaulitun kuva, niin hän julmistuu, uhkaa musertaa Rooman ja hävittää katolinopin sekä heitättää Reginan ja Hieronymuksen vankeuteen.

Jalomielinen kuningas vapauttaa kumminkin myöhemmin Reginan. Kuultuaan että kuningas on joutunut hengenvaaraan Regina kiiruhtaa ruotsalaisten luo ja kehoittaa heitä vapauttamaan kuninkaansa. Bertelin onnistuukin päästä avuksi Kustaa Aadolfille, joka Stolzenfelsissä oli taistellut 70 miehen kanssa 2,000 vastaan, mutta kahakassa viimein suistunut hevosensa selästä ja joutunut vangiksi. Menestyksestään ja voitosta riemuiten, mutta verta vuotavana Reginakin palaa taistelusta pelastettuaan kuninkaan hengen. Ruhtinas antaa tyttärelleen anteeksi, mitä tämä on rikkonut, ja siunaa hänet. Mutta nyt Reginan voimatkin ovat loppuneet. Hän kuolee ja sanoo kuolevansa Kustaa Aadolfin tähden, jota hän rakastaa. Hän pyytää kuningasta »voittamaan ja olemaan suuri, olemaan kostamatta, pyytää häntä sovittamaan omiatuntoja, ei niitä kukistamaan». Sotilaat tekevät kunniaa Reginan kuolleen ruumiin ääressä, jonka yli ruhtinas ja kuningas ojentavat toisilleen kätensä.

Helppo on huomata, miten Topeliuksen sankarit tässä, niinkuin yleensä hänen runoudessaan, esiintyvät aatteiden palvelijoina. Ihmisoikeutta ja ihmishenkiä syvästi kunnioittava Kustaa Aadolf edustaa rauhan ja sopusoinnun jaloja aatteita, Hieronymus mitä hillittömintä, sokeinta uskonvimmaa. Ja näiden kahden niin erilaisen henkilön vaikutuksen alaiseksi Regina joutuu. Tämä johtaa hänet siihen ankaraan ristiriitaan, joka on näytelmän ytimenä ja joka vähitellen riuduttaa hänen voimansa ja tuottaa hänelle kuoleman. Hartaana katolilaisena hän on vannonut Hieronymukselle surmaavansa uskonsa vihollisen, — vaikkakin se seikka, että Jumalan äiti voi »käskeä rikosta», murhaa, saattaakin hänen turmeltumattoman mielensä myllerryksiin — ja kun yritys ei onnistu, hän lupaa käännyttää kuninkaan »oikeaan» uskoon. Mutta Kustaa Aadolfin suuret ominaisuudet vaikuttavat vastustamattomalla voimalla nuoreen tyttöön, hän on jo rakastunut mieheen, jota hänen pitäisi vihata, ja valansakin hän on rikkonut. Tämän ristiriidan aiheuttama sisäinen taistelu on niin kova, että se lopulta murtaa hänen voimansa ja hämmentää hänen järkensä, niin että hän luulee olevansa Judith. Lempeämielinen rippi-isä Helmbold, jolle hän on tunnustanut rikoksensa, vapauttaa hänet kaikesta syyllisyydestä. Varjot hälvenevät, hänen rikkirevitty sielunsa saa rauhaa ja hän tahtoo elää … kuollakseen. Panemalla oman henkensä alttiiksi hän pelastaa ihannoidun sankarinsa ja kuolee saatuaan uskoa hänelle ihmisyyden suurinten aatteiden toteuttamisen. Regina on siis mitä hartain aatteiden palvelija, samalla kuin hänen aitoinhimilliset, mitä syvintä myötätuntoa herättävät kärsimyksensä, hänen ankarat sieluntaistelunsa tekevät hänet kappaleen pääsankarina kauttaaltaan traagilliseksi.

Kappaleen osaksi tullut arvostelu ei ollut niin suotuisa kuin edellisten teosten. Samalla kuin sen muodollisia ansioita ylistetään, moititaan m.m. sitä, että liian lukuisa joukko episoodeja, syrjäkohtauksia, jotka eivät riipu päätoiminnasta, on kokonaisuutta särkemässä ja vaikutelmaa heikontamassa. Kustaa Aadolfia pidetään erinomaisesti piirrettynä, Reginaa heikompana. Yksilöittämistä pidetään melkoista syvempänä ja rikkaampana kuin esikoisnäytelmässä ja ennen kaikkea: »toiminnan aihe, sen kehitys, sen loppukohta eivät putkahda esiin ulkonaisten olosuhteiden vaikutuksesta — ne kasvavat esiin miltei yksinomaan persoonallisuuden omasta sydämestä.» — Se menestys, mikä Regina von Emmeritzillä oli näyttämöllä — sitä näyteltiin yhden kuukauden kuluessa seitsemän kertaa, joista kolme kertaa korotetuilla hinnoilla — osoittaa jo sekin, että suuren runoilijan niin kauniilla tavalla esiintuomat aatteet herättivät vilkasta vastakaikua jo hänen aikalaisissaankin.

Niinkuin aikaisemmin esitetystä käynee ilmi, oli 1850-luvun myöhempi viisivuotiskausi edelliseen verrattuna melkoisesti valoisampi. Edistystä oli huomattavissa usealla, niinkuin esim. taloudellisella alalla, kansalla alkoi jo sanomalehtien välityksellä olla vaikutusta hallituksen päätöksiin, ripeätä toimintaa oli havaittavissa monella taholla todistaen, että kansallinen herätystyö ei ollut jäänyt hedelmättömäksi. Niinpä virisi m.m. kysymys oman talon hankkimisesta »maan toivolle», Suomen ylioppilaille. Palavalla innolla ja uhrautuvaisuudella koottiin rakennettavaa ylioppilastaloa varten varoja kaikkialta maasta. Se tapahtui kirjallisten iltamien, arpajaisten, konserttien ja seuranäytelmien avulla. Erästä tällaista seuranäytelmää varten Topelius kirjoitti kaksinäytöksisen Saaristoseikkailu nimisen pikku huvinäytelmänsä, jota pääkaupungin hienosto näytteli, niinkuin aikaisemmin oli ollut Kaarle kuninkaan metsästyksenkin laita. Vähäpätöinen tilapäiskappale, jossa kerrotaan herttua Aadolf Fredrikin ja hänen ystävänsä, parooni Sporren seikkailuista Helsingin saaristossa v. 1767, esiintyy vaatimattomana, mutta miellyttää vieläkin reippaalla iloisuudellaan ja lauluillaan sen lisäksi, että sekin lämpimällä isänmaallisuudellaan vaikuttaa vapauttavasti ja kohottavasti.

Toinen tilapäinen pikkunäytelmä oli »talvikappale» Sotavanhuksen joulu, mikä aiheutui näihin aikoihin virinneestä vilkkaasta myötätunnosta 1808 vuoden sotavanhuksia kohtaan, joiden huonon tilan parantamiseksi pantiin toimeen iltamia ja toimitettiin julkaisuja. Kappale kuvaa vanhaa korpraali Kaukosta, yhtä noista tuhansista vaatimattomista sotureista, jotka ovat uhranneet kaikki isänmaansa puolesta pyytämättä mitään palkkaa. Hänen kotipitäjänsä antoi hänelle viimein vanhan päivän varaksi pienen torpan, ja 6 tynnyriä rukiita vuodessa kuolinpäivään asti. Riitta muori, torpan entinen asujain, joka oli luullut Kaukosta tavalliseksi mieronkiertäjäksi, tuntee hänet viimein samaksi mieheksi, joka sodan aikana, kun vihollinen poltti kirkonkylän, oli pelastanut hänet ja hänen äitinsä liekeistä, ja »Sotilaspoikaa» laulava Erkki Boman tahtoo käydä isävainajansa sotatoverin koulua ja tulla hänen kaltaisekseen kelpo mieheksi.

Olemme ennen maininneet, että Topelius oli harras taiteen eikä suinkaan vähimmin teatterin ystävä. Hän sanoo m.m. oikean näytelmätaiteen, jolla on jalo sisällys, työskentelevän elämän korkeinten ja tosinten aatteiden palveluksessa. Teatteri ei ollut hänelle ainoastaan koulutapoja varten, vaan paljon enemmän, »koska kaikki oikea taide kohottaa.» Hän kuului teatteriyhtiön johtokuntaan, ja suurella mielenkiinnolla hän otti osaa kaikkeen, jolla oli yhteyttä teatterin kanssa. Niinpä hän mitä lämpimimmin kannatti uuden teatteritalon aikaansaamista. V. 1860 se valmistuikin, ja sen vihkimistilaisuuteen runoilija sepitti nelinäytöksisen Kalevalanaiheisen satunäytelmänsä Kypron prinsessa. Tähänkin kappaleeseen siroiteltuihin lauluihin on Fr. Pacius sovitellut ihanan sävellyksen. Sitäkin näyteltiin pääkaupunkilaisten taiteenharrastajain avulla.

Topelius antaa kappaleessaan Lemminkäisen purjehtia ihanaan Kypron saareen, josta hän ryöstää ylpeän, kauniin Chryseis nimisen kuninkaantyttären. Kuninkaan käskystä kyprolaiset saapuvat päällikkönsä Medonin johdolla Pohjolaan vaatimaan Chryseistä takaisin. Tämä saa vapaasti valita ja jää Lemminkäisen luo, johon hän on rakastunut. Talvehdittuaan Pohjolassa kyprolaiset jäitten lähdettyä keväällä suoriutuvat paluumatkalle. Chryseis eli Kyllikki, millä nimellä hän täällä on tunnettu, kutsutaan läksiäistansseihin. Hän ensiksi kieltäytyy lähtemästä, mutta kuullessaan laulettavan kitaralla säestettyä kotimaansa ihanaa laulua: »Laps Hellaan, älä vaihda pois» hän ei jaksa vastustaa, vaan menee rantaan sanoakseen jäähyväiset lähteville kansalaisilleen. Mutta nämä ryöstävätkin hänet mukaansa. Kuultuaan tämän Lemminkäinen suuttuu ja lähtee sotaretkelle. Merellä kyprolaiset joutuvat myrskyn valtaan, joka ajaa Medonin laivan takaisin Pohjolaan, ja Kyllikki ja Lemminkäinen tapaavat taas toisensa. Lemminkäinen ei enää huoli hänestä. Hyljätty Kyllikki poistuu epätoivoisena. Lemminkäinen lähtee sotaretkelle Pohjolaa vastaan ja joutuu viimein manalaan, josta äiti hänet pelastaa. Palava oli Kyllikin rakkaus ollut, mutta äidinrakkaus on kuolemaakin voimakkaampi. Kyllikki vaipuu kalliolle, ja kyprolaisten kuoro laulaa, että se, joka uskaltaa rakastaa, hän voittaa kaikki.

Huolimatta lumoavan kauniista Hellaanlaulusta, somasta myllylaulusta ja kauniista kuoroista, lukuisista runollisista yksityiskohdista ja ihanteellis-isänmaallisesta sävystään tämä kappale ei tehnyt näyttämöltä niin valtavaa vaikutusta kuin Kaarle kuninkaan metsästys. Menestys oli kumminkin suuri, Maamme laulu soitettiin ja laulettiin esiripun laskettua, tekijä, säveltäjä ja näyttelijät huudettiin esiin ja lopuksi laulettiin Suomen laulu. Ymmärrettävä onkin muuten, ettei tämä kappale voinut ihastuttaa yleisöä yhtä välittömästi kuin Topeliuksen ooppera. Hänen mielikuvituksensa lento tuntuu ylen rohkealta ja oikukkaalta, kun hän tekee tutun pohjolaisen Kyllikkimme kyprolaiseksi kuninkaantyttäreksi, antaa Lemminkäisen asetoverin Tieran työstää hänen hovineitinsä Anemotiksen j.n.e. Tietenkin tällaisen utuisen satunäytelmän onnellinen esittäminen sen lisäksi edellyttää näyttelijöissä taiteellista kykyä ja näyttämökoneistoa, jota meillä tällöin vielä ei voinut olla, ja — lieneekö vieläkään?

Puhtaasti kotimaista näyttämöä näihin aikoihin ei vielä voitu saada aikaan, mutta siihen kumminkin vakavasti pyrittiin. Perustamalla teatterioppilaskoulu, joka sitten toimikin vuosikymmenen ajan, koetettiin toteuttaa tämä aate. Senkin homman sieluna olivat Topelius ja Cygnæus. Ja he tahtoivat, »että teatteri asettaisi suomalaisen kansan näyttämölle, elähyttäisi sen hyveitä, ruoskisi sen hulluuksia ja selvin, sattuvin kuvin kohottaisi sen isänmaallisuutta». Ettei tämä ohjelma suinkaan jäänyt kokonaan toteuttamatta osoittaa jo se seikka, että pian tämän jälkeen samana vuonna esitettiin useita kotimaisia kappaleita, joista ennen muita mainittakoon Runebergin En voi ja Wecksellin Daniel Hjort. — Kuvanveistoa ja kuvanveistäjiäkin Topelius lämpimästi suosi.

Oli jo aikaisemmin puhe siitä, että Topeliuksen todelliset ystävät eivät suinkaan häntä hylänneet sen kannan johdosta, jolle hän asettui 1854 vuoden sotatapahtumiin nähden. Vähitellen yleinen mielipidekin muuttui hänelle suopeammaksi, aikaisemmat hyvät välit palautuivat. Sitä todistaa m.m. sekin, että Topelius taas valittiin promotsionirunoilijaksi. Hän sepitti Sota valosta nimisen Kalevalanaiheisen laulun 31 p. toukok. 1860 seppelöidyille maistereille. Kansan on herättävä, kansan on kohottava ja lakkaamatta pyrittävä valoa kohti, siinä tämän ylevähenkisen runoelman ydin, ja sen loppusäkeissä lämminsydäminen runoilija kehoittaa nuoria Jumalan ja valon voimalla menemään vaskivuoren pimeihin komeroihin kohottaakseen tämän kansan vuosisatain yöstä auringon valoon.

Emme saata olla ihmettelemättä Topeliuksen hämmästyttävää tuotteliaisuutta, kun muistamme, että hän samoihin aikoihin, jolloin hän sepitteli Välskärin kertomukset ja nyt mainitut näytelmänsä, vielä ennätti kirjoittaa useita hänen omaa aikaansakin kuvaavia novelleja. Semmoisia olivat 1850- ja 1860-luvuilla ilmestyneet Kulta-aave, Brita Skrivars, Viheriä kamari Linnaisten kartanossa, Driva neiti, Vinsentti aallonhalkaisija, Mirabeau täti ja Pastorinvaali Aulangossa.

Brita Skrivars on liikuttava kertomus tahdonlujasta »Amerikan leskestä», joka ei taivu eversti Richardsonin naimisehdotukseen, koska hän voi »antaa uskonsa» vain yhden kerran. Kun hänen kevytmielinen miehensä viimeinkin palaa Amerikasta hattu täynnä kultarahoja, antaa Brita iloissaan siitä, että hänen kauan merillä ollut poikansakin palaa kotiin, anteeksi hänelle hänen huikentelevaisuutensa, mutta vain — erotakseen hänestä. — Driva neiti oli »Kersantiksi» sanotun isänsä, erään maalaispapin rajattomassa vapaudessa kasvatettu lapsi, verraton hiihtäjä ja ampuja. Hänen povessaan oli sydän, joka sykki lämpimästi kaikille sairaille ja hädänalaisille. Isä päätti lähettää tyttärensä Ouluun, »että hän ihmistyisi ja oppisi soittamaan fortepianoa». Mutta tyttö otti täti Lucienkin kasvatuksen leikin kannalta: maaherran tanssiaisissa hän sekoitti katrillin, tanssikoulussa hän »hyppäsi harakkaa» keskellä masurkkaa, kerrotaanpa hänen »panneen kampia» pojille ja tukistaneen tanssimestaria! Eräässä näytäntötilaisuudessa hän »näpsäytteli» omenansiemeniä tuttaviensa kasvoille ja pommitteli näyttelijöitä omenilla. Oravanpoikasta ei voitu kesyttää. Ennenkuin hänet lähetettiin kotiinsa, ehti hän kumminkin näyttää, mihin hän kelpaisi päästessään oikealle alalleen. Hän pelasti hukkumasta vanhan majurin, joka oli kolmella hevosella ajanut Merikoskeen. Hän päätti päivänsä maalla onnellisena äitinä ja puolisona.

Vinsentti aallonhalkaisijalla on merkityksensä Helsingin ylioppilaselämän kuvauksena. Siinä on paljon nuorukaiselämän reippautta ja uhkarohkeutta, ylimielistä hurjastelua, paljon valoisia tulevaisuudentoiveita, paljon kaihoilevaa surunvoittoisuutta ja särkyneitä illusioneja. Useat näiden kuvausten sankareista ovat todellisia henkilöitä, niinkuin esim. Lambert Severin Björck. Elävän esikuvan mukaan leikattu on niinikään Mirabeau tädissä — täti itse lienee mielikuvituksen luoma — tuo verraton, kaikkialla läsnäoleva »pörhötakki», joka »ensimäisellä rautatiematkalla» ei väsy auttamasta kertomuksen sepittäjää, »19-vuotiasta tyttöä» ja hänen omaisiansa. Tuo käytännöllisen elämän arvoja lakkaamatta ylistelevä, karkeakourainen »seppä» kuuluu olleen Vuoksen luona aikanaan maatilan omistanut ja m.m. Helsingin-Hämeenlinnan rautatien rakentamiseen osaaottanut koneinsinööri.

On syystä väitetty, että »historia on Topeliuksen mielikuvituksen virkistysjuomana» ja että hän niissä novelleissaan, joilla ei ole historiallista pohjaa, turvautuu mitä erilaisimpiin aineksiin saattaen yhteen ihmisiä kaikilta maailman ääriltä kasaten uteliaisuutta jännittäviä, mitä uskomattomimpia sattumia, mikä kaikki vain tekee vaikutuksen epämääräiseksi ja sekavaksi. Niinpä Viheriä kamari Linnaisten kartanossa kaikesta jännittävyydestään huolimatta salaovineen ja kaapeissa kummittelevine vanhoine täteineen jättänee kehittyneen lukijan verrattain kylmäksi, ja mitä vihdoin Aulangon pastorinvaaliin tulee, lienee se osaltaan lisätodistuksena sille mielipiteelle, että Topelius onnistuu huonoimmin niissä novelleissa, joissa historiallinen aines on niukin.

Historiallisista romaaneista käsittelee Ljungarsin taru niitä aikoja, joina piispa Arvid Kurki oli kirkon ja maan ensimäisenä miehenä ja Kristian Tyranni Tukholman verilöylyn jälkeen, Hemming Gaddin ja Junkkari Tuomaan avulla, koettaa saattaa valtaansa maamme, jonka hillittömän aatelin vallattomuus ja vallanhimo olivat hävittäneet. Muuten ovat Bo ja Sten veljesten veriset kahakat ja heidän niistä johtuva surmansa sekä heidän lastensa onnettomat elämänvaiheet tämän surullisen tarinan ytimenä. Sitä ennen ilmestyneet Vernan ruusut ja sitä seuraava Kuninkaan hansikas kuvaavat Kustaa III:n aikoja ja myöhemmin ilmestyneet Nuoruuden unelmat Kustaa II:n Aadolfin ja Sigfrid Aaronpojan aikuisia oloja ja tapahtumia. Äsken ja nyt viimeksi mainituita novelleja Topelius muutteli ja julkaisi niistä valikoiman nimellä Talvi-illan tarinoita (3 jaksoa, vv. 1880, 1881, 1896-97).

* * * * *

Hilpeämielinen ja herttainen runoilijamme sai kokea useita perhesuruja. Niinpä armahtamaton Tuoni v. 1858 tempaisi häneltä vain vuoden vanhana hänen toisen poikansa Sakari Rafaelin ja niinikään v. 1862 kolmivuotiaan tyttären Roosa Emilian. Jo kuusi vuotta ennen Topelius oli tehnyt toisen ulkomaanmatkansa käyden m.m. Saksassa ja Ranskan pääkaupungissa palaten Köpenhaminan ja Tukholman kautta rakkaaseen Mainiemeensä. Matka oli ollut hyvin virkistävä ja kehittävä. Niitä moninaisia vaikutteita, joita Topeliuksen kaikelle inhimilliselle altis mieli oli vastaanottanut, hän kuvaili pirteissä matkakirjeissään, jotka hän otsakkeella Itämeren eteläpuolella julkaisi sanomalehdessään. Äsken mainituista kuolemantapauksista johtuvaa suruansa lievittääkseen ja omaa tähän aikaan jossain määrin heikennyttä terveyttään parantaakseen Topelius keväällä 1862 lähti kolmannelle ulkomaanmatkalleen oleskellen alkukesästä Ruotsissa. Siellä hän jatkoi matkaansa Köpenhaminan kautta Lontooseen ja kertoo sitten julkaisemissaan Lontoonkirjeissä matkalla tekemistään kokemuksista ja havainnoista. M.m. hän Englannin pääkaupungissa parhaillaan toimeenpannun maailmannäyttelyn johdosta huomauttaa, kuinka tärkeätä olisi, että Suomi, eurooppalaisen sivistyksen äärimmäinen rajamaa pohjoisessa, olisi kunnollisesti edustettuna tällaisissa tilaisuuksissa.

Ruotsissa ollessaan Topelius tietysti oli liittynyt maanmiehiinsä, ja näiden kesken oli Marstrandissa perustettu pursiklubi, jonka jäsenten ulkonaisena yhdistimenä oli sinivalkoinen lippu. Seuraavana vuonna runoilija julkaisi Helsingfors Tidningarissa runonsa Suomen lippu, joka sai virikettä Marstrandinmuistoista, ja vaikka runo ei tahtonut »sekaantua politiikkaan ja väripolemiikkiin», lausui se kuitenkin tekijänsä mielipiteen lippukysymyksessä. Siihen aikaan keskusteltiin näet kiihkeästi omasta lipusta maallemme ja Topelius oli sitä mieltä, että sininen ja valkoinen olivat Suomen värit. Hän laulaa runossaan m.m.:

Lyö tuulta, liehu riemuiten sa, liina Suomen toiveiden. Ja nouse kunniahan! Sylistä riennä sataman värisnä aavan ulapan sen aaltoin pauhinahan! Sun liehuissas niin Suomestas maat merten taa ne viestin saa. Lyö tuulta, liehu riemuiten sa, liina sinivalkoinen!

Ajat olivat levottomat ja varottiin sodan puhkeamista Venäjän ja Ranskan välillä. Snellmankin lausui mielipiteensä lippukysymyksessä ja piti sen esilleottamista silloisissa oloissa vaarallisena. Hän näyttää kumminkin katselleen asiata liian synkältä kannalta. Seurauksena oli vain että kansallistunto sai lisävirikettä ja sangen yleisesti ruvettiin käyttämään sinivalkoista lippua. Sanoimme aikoja sodanuhan vuoksi levottomiksi, mutta 1860-luvun alkupuoli antoi, niinkuin jo aikaisemmin kerrotusta ilmenee, maallemme runsaasti ilonaiheitakin. Itsevaltainen, sananvapautta ja valtiopäiviä vastustava kreivi Berg, joka oli riitaantunut ministerivaltiosihteeri Armfeltin kanssa, sai omasta pyynnöstään virkaeron, uusi valtiovarainpäällikkö järjesti Suomen ja Venäjän kauppasuhteet ja pani alkuun rahakannan uudistamisen, minkä hänen seuraajansa J.V. Snellman saattoi loppuun. Käydessään 1863 vuoden kesänä Suomessa Alexanteri II suostui Snellmanin ehdottamaan kotimaisten kieltemme käyttämistä koskevaan asetukseen. Se sisälsi, että suomi 20 vuoden kuluessa, ruotsin edelleen pysyessä virallisena kielenä, olisi katsottava tasa-arvoiseksi ruotsin kanssa kaikessa, mikä koski maan suomalaista väestöä. Samana kesänä kutsuttiin Suomen valtiosäädyt kokoontumaan seuraavana syksynä valtiopäiville, ja keisari itse saapui niiden avajaisiin pitäen kauniin puheen, jossa hän m.m. lausui kunnioittavansa »niitä perustuslaillis-yksinvaltaisia periaatteita, joita Suomen kansa kannattaa ja jotka ovat kasvaneet kiinni maan lakeihin ja laitoksiin». Näillä valtiopäivillä säädyt m.m. myönsivät varoja kansakoulujen perustamiseen ja rautatieverkon laajentamiseen — Hämeenlinnan ja Helsingin välinen rataosa oli jo valmis. »Kotitarpeen poltto» maassa lakkautettiin, hyväksyttiin kuntain itsehallintoa koskeva laki ja saatiin aikaan painovapauslaki, joka kumminkin pysyi voimassa vain pari vuotta.

Niinkuin aikaisemmin kerroimme, tapahtui Topeliuksen yksityisessä elämässä näihin aikoihin se edullinen muutos, että hänet nimitettiin hakemattansa vakinaiseen Suomen, Venäjän ja Pohjoismaiden historian professorinvirkaan. Luonteenomaisella tunnollisuudellaan ja tarmollaan miehuutensa parhaissa voimissa oleva runoilija antautuu uuden toimensa tehtäviin, joskaan hänellä ei ollut varsinaisen tiedemiehen kaikkia edellytyksiä. Topeliuksen historialliset tiedot olivat yhteydessä laajan maantuntemuksen kanssa, ja aikaisimman yliopistollisen opettajatoimensa hän alkoikin luennoimalla Suomen maantiedettä. Kuulijakunta oli aluksi vähälukuinen, johon oli syynä se, että Topelius, niinkuin olemme kertoneet, oli joutunut sangen yleiseen epäsuosioon 1854 vuoden sodan johdosta lausumiensa mielipiteiden vuoksi. Mutta tulipa kerran »koko» käännös, ja jää murtui. Eräs mestarillinen kuvaus Pohjanmaan luonnosta ja kansasta miellytti niin suuresti kuulijoita, että niitä seuraaville luennoille tulvi joukoittain, ja vähitellen oppisali alkoi käydä liian ahtaaksi lukuisalle kuulijakunnalle, johon myöskin kuului naisia. Eräs Topeliuksen entinen oppilas, professori E.G. Palmén, on huomauttanut, että Topelius ei pannut pääpainoa vuosilukuihin, päivämääriin, ehkei aina tärkeihin tosiasioihinkaan, mutta hän näytti kuulijoilleen ja lukijoilleen suurten aatteiden syntyä ja kasvua sekä kuvasi heille ihanteiden vaivalloista taistelua, jolla oli suurempi merkitys kuin jos hän olisi pyhittänyt koko elämänsä erityiskysymysten selvittämiselle. — — Tuntuu kenties monen ammattitutkijan ylpeydelle nöyryyttävältä, että hänen sitaateilla ja oppineilla muistutuksilla täytetyt tieteelliset teoksensa, vaikka edustavat vuosikausien uutteraa työtä, eivät anna niin täydellistä ja mieltä ylentävää kuvaa jostakin ajasta kuin Välskärin kertomukset, Ljungarsin taru, Suomen herttuatar, Kuninkaan hansikas, mutta niin se sittenkin on. Nuorten innostuksen juhlahetkiksi muodostuivat etenkin ne tilaisuudet, joissa Topelius suurin piirtein kuvaili kokonaista aikakautta tai niitä aatteita, jotka olivat jonkun historiallisen kehityskauden tai sen vaikuttavien henkilöiden johtotähtenä. »Tutkijaksi ei kyllä Topeliuksen luentojen kautta opastunut, mutta muistoja elinajakseen sai tarkka kuulija sekä vanhuuteen asti leimuavaa innostusta, isänmaanrakkautta, kun rakastettu opettaja, historioitsija ja runoilija yhtaikaa, loi kuvan muinaisuuden vaihtelevista tapauksista».

Epäilemättä piili Topeliuksen suuruus historioitsijana ainakin osaksi siinä, että hän »tunsi ihmiskunnan suuren sydämen sykinnän eri aikakausina» ja että hän saattoi oppilaansakin sitä tuntemaan. Kuvaava piirre hänen historiantutkimuksessaan on sekin, että hän hakee ihmistä sankareissansa ja koettaa tunkeutua heidän henkilöönsä päästäkseen perille heidän tekojensa vaikuttimesta. Tyhjentymätön on hänen myötätuntonsa kansan pohjakerroksia kohtaan, näitä syviä rivejä kohtaan, joiden sitkeä, kukistumaton voima kantaa raskaimmat taakat ja saattaa vihollisen runteleman maan jälleen kukoistamaan mitä hirvittävintenkin hävitysten jälkeen. Ja ylevän aatteen palvelijat ne historiassakin ovat hänen sankarinsa; ne, jotka kykenevät voittamaan oman itsensä, alistumaan yleisen menestyksen hyväksi, ne ja vain ne voivat edistää kansan ja ihmiskunnan onnea.

Se luottamus ja rakkaus, jota nuoriso oli ruvennut niin runsain määrin osoittamaan innokkaalle opettajalleen, kasvoi kasvamistaan ja ilmeni siinäkin, että nuoret usein pyysivät häntä tulkitsemaan niitä tunteita, jotka sen povessa liikkuivat. Eikä sen miehen puoleen, joka oli sepittänyt ylevähenkisen ja innostuttavan Ylioppilaslaulun, turhaan käännyttykään. Niinpä Topelius Vaasan lukiolaisten pyynnöstä kirjoitti Vaasan marssin pitäen kohtuullisena, että »heillä oli oma laulunsa, jonka ympärille he voivat kokoontua ikäänkuin kotiseutunsa lipun ympärille, joka on kehoituksena heille kaikkeen jaloon ja hyvään». Lähettäessään sydämiä sytyttävän ja reipaspoljentoisen marssinsa Vaasan lukiolaisille Topelius oli pyytänyt heitä pitämään sitä omanaan ja laulamaan sitä sukupolvesta sukupolveen maan kunniaksi ja omaksi ilokseen. Tämä toivomus on jo toteutunut, sillä tätä marssia on innostunein mielin soitettu ja laulettu lukemattomissa iltamissa ja juhlissa kautta maan aina sen syntymäajoilta näihin päiviin asti. Yhtä kuvaava kuin on runoilijan vaatimattomuudelle hänen ilonsa siitä, että laulu oli, niinkuin hän itse lausuu, saanut mahtavat siivet Collanin raikkaasta, kauniista ja nuorekkaasta sävelestä, on taaskin se laulussa lausuttu valoisa ja vankka luottamus, että maan onni ja menestys riippuvat sen nuorisosta:

Et turvatta sa, Suomi, jää. On vankka pohjas ranta tää, ja muuris meidän olla suo, jot' eivät myrskyt maahan luo. Pois unteluus, ja hervakkuus! Niin onnehen maan pohjaisen vie kunto, työ sen poikien.

Verraten lyhyen ajan Topelius oli toiminut koulunopettajana. Mutta paitsi etevällä yliopistollisella opettajatoimellaan hän tämän jälkeenkin monella tavalla osoitti, että hän koulua ja kasvatusasioita harrasti. V. 1864 perustettuun Helsingin Kasvatusopilliseen yhdistykseen hän liittyi jo alusta ja kuului neljäntoista vuoden kuluessa sen aikakauskirjan toimitukseen. Hän antautui innolla kannattamaan niitä uudistuspyrintöjä, jotka puheenalaisella ja seuraavalla kymmenluvulla on havaittavissa koulun alalla. Hän on jyrkkä vastustuksen mies, mutta aavistaen, ettei hän yksin voisi murtaa ajassa vallitsevia ennakkoluuloja hän eräässä mainitussa aikakauskirjassa julkaisemassaan riitakirjoituksessa epätoivoisena valittaa, että oli lähtenyt kuljettamaan puulaivaa taisteluun monitooreja vastaan. Hänet tietysti ensi törmäyksessä ammuttaisiin upoksiin, hän oli vaipuva pohjaan eikä hän ollut kyennyt ampumaan edes vuotoakaan niihin pansaroituihin järjestelmiin, joita lukuisilla hevosvoimilla kuljetettiin eteenpäin ajan valtaväylässä. Vaatimattomana niinkuin ainakin Topelius ei katsonut tällä alalla olevansa asiantuntija, ja kuitenkin hänen lausuntonsa osoittavat, että hän oli perehtynyt sekä Rousseaun, Pestalozzin että Herbartin oppeihin. Hänen lausuntonsa saivat sitä suuremman kantavuuden, kun niissä tämän lisäksi niin kauniisti kuvastuivat hänen käsityksensä koulunopettajan toimesta korkeana elämäntehtävänä ja hänen lämmin rakkautensa lapsiin ja nuorisoon. Oppikoulumme pahin vika, joka siis kipeimmin kaipasi parannusta, oli Topeliuksen mielestä siinä, että keskiaikaista perintätapaa noudattaen yksipuolisesti pidettiin silmällä järjen kehittämistä ja tietojen kokoamista. Täten kasvatin siveelliset avut, hänen tahto- ja tunne-elämänsä, jäivät vaille sitä ravintoa, joka niiden luontaiselle kehitykselle oli välttämätön. Siten koulu vain puolinaisesti täytti tehtävänsä, jonka päämääränä kumminkin on koko ihmisen kasvattaminen. Myöntäen älyn kehittämisen suuren tärkeyden Topelius toi pontevasti esiin, että sen ohella oli kasvatettava lujia, rohkeita luonteita, jotka oikeudentunnon ja isänmaanrakkauden johtamina pystyivät kieltämään itsensä ja, jos vaadittiin, vieläpä mieskohtaisestikin puolustamaan maatansa vaaran hetkellä. Lähtien väitteestä, että kansa, joka ei kykene puolustamaan itseään, ei myöskään ansaitse elää, Topelius johtuu niin jyrkkään vaatimukseen kuin että aseharjoitukset oli otettava poikakoulujen aineisiin. Hän pelkää, eikä syyttä, että isänmaanrakkaus, uhrautuvaisuus ja muut tällaiset käsitteet jäävät oppilaille tyhjiksi ja sisällyksettömiksi, ellei heitä johdeta likeiseen kosketukseen elävän elämän, kansansa ja maansa kanssa. Nuoriso oli saatettava kansan- ja luonnonelämän yhteyteen jalkamatkojen sekä loma-aikoina toimeenpantujen vene- ja muiden retkien avulla. Nuorten tuli ottaa osaa maalaistöihin, kansanjuhliin j.n.e. Tyttökouluissa on entisten aineiden lisäksi opetettava lasten- ja sairashoitoa, muuten tytöt eivät saisi selvää käsitystä velvollisuuksistaan ihmiskuntaa kohtaan.

Topelius oli tahtonut lausua vain joitakuita koulutoiminnan johtavia aatteita. Niiden sovelluttamisen käytännössä hän jätti asiaaymmärtäville ammattimiehille. Vain muutamiin näistä aatteista olemme tässä voineet viitata, mutta nämäkin lyhyet viittaukset riittänevät osoittamaan, miten tosi-inhimillinen ja samalla isänmaallinen ja kansallinen runoilijan kouluihanne oli. Kuinka raitista ja tervettä olikaan se uusi, jolla Topelius tahtoi nuorruttaa ja parantaa kouluolojamme, kuinka oikeutettu se vaatimus, että ajatuksen ja todellisuuden maailma olivat saatavat likeisempään yhteyteen keskenään ja että oppilasta oli kasvatettava yhteiskuntaelämää varten. Tälläkin alalla hän lausui mielipiteitä, joista monet vasta meidän aikoinamme ovat toteutuneet, ja se seikka, ettei kaikkia hänen lausumiansa aatteita ole voitu toteuttaa, ei suinkaan todista, etteivät nekin silti saata olla täysin oikeutettuja.

Luonnollista on, että Topelius oli mieskohtaisessakin kosketuksessa koulunuorison kanssa. Hän oli kerran muutamia vuosia ennen kuolemaansa lausunut, että hänen suurelta osalta tuli kiittää koulujen nuorisoa siitä, jos hän vielä pitkän elämänsä iltahetkinä oli säilyttänyt jotakin nuoruutta. Eritoten Helsingin ruotsalainen tyttökoulu joutui runoilijan elämän viimeisinä vuosikymmeninä hänen mielenkiintoisen huomionsa ja erityisen harrastuksensa esineeksi. Hän toimi sen kouluneuvoston puheenjohtajana, puhui sen vuositutkinnoissa, kuunteli opetusta ja oli aina tervetulleena vieraana ja rakkaana ystävänä mukana koulun toimeenpanemissa juhlissa. Hän kannatti lämpimästi naisen oikeutta kaikenpuoliseen sivistykseen, täysin oivaltaen, että ainoastaan semmoisen sivistyksen saaneista naisista saattoi tulla kelvollisia kasvattajia ja äitejä. Hän oli monivuotisessa, läheisessä kosketuksessa tämän koulun opettajiston ja oppilaitten kanssa vaikuttaen aina hyvin harkituilla ja hyväntahtoisilla neuvoillaan valtavasti oppilaitoksen sisällisen elämän kehitykseen.

Kasvatusopillisia periaatteitaan Topelius on sovelluttanut julkaisemissaan luku- ja oppikirjoissa Luonnon kirjassa, joka ilmestyi v. 1856, ja Maamme kirjassa v. 1875. Jälkimäisen teoksen ensimäisen painoksen esipuheessa tekijä lausuu, että »ainoastaan paras on kyllin hyvä nuorisolle» ja että hän oppilaitoksille ja maallemme antaa parasta, mitä voi. Vaatimattomasti tekijä lisää, että paras, mitä hän voi, on niin kaukana parhaasta toivottavasta, että hän pitää kirjaansa vain perustuksena, jolle jälkeen tulevaiset rakentakoot jotain parempata säilyttäen sen, mikä siinä on kelvollista, ja jättäen lopun unhoitukseen. Nyt voimme jo muutamilla numeroillakin näyttää, miten aiheettomat tekijän lausumat epäilykset kirjansa kelvollisuudesta ovat olleet. Jo v. 1903 oli Luonnon kirjaa suomeksi ilmestynyt 14 painosta, v:teen 1911 ruotsiksi 16 painosta, Maamme kirjaa v:teen 1917 ruotsiksi 13 painosta ja suomeksi 23 painosta. Painosten suuruudesta saamme käsityksen kuullessamme, että esim. 1903 vuoden ruotsalainen painos ilmestyi 60,000 kappaleena ja saman vuoden suomalainen painos 250,000 kappaleena. Huolimatta siitä, että Luonnon kirjan ilmestymisestä on kulunut enemmän kuin 60 ja Maamme kirjan 42 vuotta ja että näin pitkän ajan kuluessa katsantotavat ja opetusmenetelmät melkoisesti muuttuvat, käytetään molempia ja, mikäli tiedän, etenkin viimeksi mainittua vielä tänäkin päivänä sangen laajalti koulujemme opetuksessa. Olen kuullut sekä oppikoulujen että yliopiston opettajien innostuneina puhuvan niistä elinaikuisista, herättävistä vaikutteista, joita Maamme kirjasta ovat saaneet, ja itse olen eri lukukirjoja koeteltuani palannut tähän kirjaan. Eikä ihme. Kuinka voisivat nuo yhden tai useamman oppineen miehen eri kirjailijain kuvauksista ja kertomuksista kokoonpanemat tekeleet, olkootpa sitten sommitellut uudenaikaisten ja järkeväin kasvatusopillisten periaatteiden mukaan hyvänsä, vetää vertoja tai edes menestyksellä kilpailla Maamme kirjan kanssa! Suurin osa sen kappaleita on tekijän omaa käsialaa ja ne ovat elimellisessä yhteydessä toistensa kanssa. Hän välttää tietoisesti tarkkaavaisuutta hajoittavaa erilaisten aineitten vaihtelemista keskittyen rajoitettuun miellepiiriin. Eri miellepiirit saatetaan yhteyteen toistensa kanssa, rakentamalla »ikäänkuin siltoja ajatuksesta toiseen.» Täten on syntynyt taideteos ja samalla terveisiin kasvatusopillisiin periaatteisiin perustuva koulukirja.

Jo Maamme kirjan ensimäiset kappaleet mitä kauniimmalla tavalla ilmituovat koko suunnitelman. Lähdetään rakkaasta kodista ja kotiseudusta, josta siirrytään suureen, rakkaaseen kotiin: isänmaahan. Ihanassa »Maasi» runossa runoilija sitten verrattomalla taidollaan loihtii lasten silmien eteen synnyinmaan hurmaavan luonnonkauneuden lopettaen sen hänelle niin tunnusomaisella tavalla:

Laps Suomen, kasva siinä vaan kuin nuori koivu puistossaan, ja sille henkes uhraa; pyhitä työs ja sydämes sun maalles, maalle isies!

Sittenkuin lukijaa kahdessa ensimäisessä luvussa jo sangen monipuolisesti on tutustettu maahan ja kansaan, saa hän kolmannessa luvussa tärkeimmät tiedot esi-isien pakanallisista jumalista ja sankareista, ja kolmen viimeisen luvun historialliset kuvaukset katoliselta ja uudemmalta ajalta antavat hänelle oivallisen perustuksen isänmaan historian tuntemiselle. Ennen mainitussa alkulauseessa Topelius ilmoittaa, että Maamme kirjan tarkoituksena m.m. on »herättää rakkautta vissiin oikeutettuun ajatusten tahi tunteiden piiriin kuin myös halua korkeampaan oppitietoon siinä». Sanomatta on kaikille selvää, että tekijän tarkoittamaan piiriin ennen muuta sisältyy isänmaanrakkauden herättäminen. Emme liioitellekaan lausuessamme, että lähinnä Vänrikki Stoolin tarinoita on Maamme kirja se kirjallisuuden tuote, joka valtavimmin on lietsonut isänmaanrakkauden pyhää tulta sydämiimme. Ja se on koettanut kasvattaa meissä sovinnollisuuden ja yhteenkuuluvaisuuden lujaa tunnetta, teroittaa molemmille kansallisuuksillemme yhteis- ja vuorovaikutuksen välttämättömyyttä. Sinä veljesvihan ja hellittämättömän luokka- ja rotutaistelun aikana, jota valitettavasti jo kauan olemme eläneet ja joka on jakanut kansamme useihin, milteipä vihamielisiin leireihin, on syytä erityisesti hoitaa sitä kansallisen eheyden kallista perintöä, minkä suuri opettajamme meille on jättänyt ja jonka hän on pukenut seuraaviin muistettaviin sanoihin: »Kaikki tämän maan pojat ja tyttäret ovat samaa kansaa, puhukoot mitä kieltä hyvänsä. Jumala on heidät monta sataa vuotta samaan kotimaahan yhdistänyt, samojen lakien ja hallinnon alle. He ovat kasvaneet, eläneet ja kuolleet toinen toisensa vieressä saman pohjolan tuntureilla, saman taivaan alla, samaa ankarata työtä tehdessään henkensä elatukseksi. Heillä on sama kristinusko, sama opetus, samat oikeudet, samat velvollisuudet, sama hyöty, sama vahinko, sama vapaus, sama rakkaus ja sama toivo. He ovat maanmiehiä, veljiä ja sisaria kaikiksi ajoiksi. Heillä ei ole kahta, vaan yksi isänmaa. He eivät myöskään ole kahta kansaa, vaan yksi kansa.»

Topelius tahtoo opettaa meitä rakastamaan toisiamme, maatamme ja kansaamme, mutta tämä ei vielä riitä. Hän tahtoo opettaa meitä rakastamaan myöskin eläimiä, etenkin pieniä lintuja ja muita turvattomia olentoja. Ja ettei tämä rakkaus taaskin jäisi pelkäksi sisällyksettömäksi lauseparreksi hän toukokuun 1 p:nä 1870 perusti Kevätyhdistyksen. Hyvän puolesta taisteleminen, sanoo runoilija, ja taisteleminen niitä vastaan, jotka kykenevät puolustautumaan, on kunniakasta, mutta meille iloa tuottavien viattomien lintujen tappaminen ja kiduttaminen ei osoita muuta kuin sydämettömyyttä ja pelkurimaisuutta. Pian syntyi »kevätyhdistyksiä» kautta koko maan, niin että kymmeniä tuhansia lapsia kuului niihin. Yhdistykset eivät ole muuta, lausuu Topelius, kuin lasten yhdistyksiä hyvän edistämiseksi, ja vaikka rakkainten ystäviemme, pikku lintujen, suojeleminen on sen lähin tarkoitus, niin »tiedätte kai että kevätyhdistykset oikeastaan tahtovat opettaa rakkautta kaikkia Jumalan luomia, ihmisiä ja eläimiä kohtaan». Yhdistyksillä oli johtajansa, »kuninkaansa ja kuningattarensa», jäsenkirjansa ja lippunsa, ja toukokuussa pantiin toimeen kevätjuhlia, joiden ohjelmaan kuului »käsillä-nostoa» tangolla, kilpajuoksua, hyppäämistä y.m. Paitsi kilpaleikkejä, joissa palkintoja jaettiin, saattoivat kevätjuhlain johtajat panna toimeen piiri- ja juoksuleikkejä, pallon ja »volangin» heittämistä, uintia tovereiden käsivarsilla j.n.e. Juhlat olivat maksuttomia, mutta »se, joka tahtoo antaa jonkun pennin koristuksiin tai köyhille lapsille, saa merkitä sen paperille hra Holmin kirjakaupassa». Milloin nämä lasten tervettä kehitystä tarkoittavat yhdistykset rupesivat osoittamaan lamaantumisen oireita, väsymätön Topelius joko kutsui lasten ystäviä kokoukseen Helsinkiin keskustelemaan pontevan yhteistoiminnan aikaansaamiseksi tai kirjoitti innokkaita kirjoituksia asiasta sanomalehtiin. Tämän yhdistyksen perustajana ja sieluna uutterasti toiminut runoilija oli myöhemmin osittain samoja aatteita ajavan Sylviayhdistyksenkin lämmin kannattaja.

* * * * *

Vain ohimennen voimme viitata niihin julkisiin toimiin, joissa Topeliuksen harvinaisen suuri työkyky vielä tuli käytäntöön. Kansanvalistuksen hartaana ystävänä hän otti tarmokkaasti osaa siihen työhön, jota 1800-luvun jälkimäisen puoliskon ensimäisinä vuosikymmeninä suoritettiin syvien rivien aineellisen ja henkisen tilan parantamiseksi. Samoja aatteita hehkuvalla innolla ajava Uno Cygnæus perusti kansakoululaitoksemme ja perustamalla kansankirjastoja, ja pitämällä luentoja kansalle koetettiin tukea ja täydentää kansakoulujen sivistystyötä. Topelius kuului Helsingin kansankirjaston perustajiin ja oli useiden vuosien kuluessa sen johtokunnan jäsenenä. Niinikään hän oli mukana Muinaismuistoyhdistyksen perustamisessa ja toimi monta vuotta sen puheenjohtajana. Jo aikaisemmin syntyneen Taiteilijaseuran perustajia hän myöskin oli ja toimi siinäkin kauan puheenjohtajana. Taiteilijoita hän erityisesti suosi hankkimalla heille tilauksia ja apurahoja, ja monet pettymysten ja vastoinkäymisten lannistamat taiteilijanalut saivat epätoivon hetkinä rohkaisua ja uutta tulevaisuudentoivoa lempeämieliseltä runoilijalta, jonka sydän ja koti aina olivat avoinna näille taloudellisessa suhteessa usein kovaosaisille aatteenpalvelijoille. V. 1875 Topelius valittiin Historiallisen seuran jäseneksi. Topeliukselle uskottiin myös kunniakas luottamustehtävä edustaa Suomen yliopistoa Lundin riemujuhlassa 1868 ja Upsalan riemujuhlassa 1877. Länsisuomalaisen osakunnan inspehtorina Topelius toimi muutamia vuosia kylväen nuorten mieliin lukuisia jalon kasvun siemeniä ja sepittäen »Suomen lipun ensimäiselle vartiolle» sytyttävän Turun marssin, jossa hän kehoittaa »vanhan Auran nuorta aaltoa tulvimaan yli maan, kasvamaan mereksi ja valovirroilla huuhtomaan joka rantaa». Ollen usein läsnä osakunnan kokouksissa, kuuluen länsisuomalaisten Lännetär-nimisen albumin toimitukseen ja ottaen osaa eritoten kirjallisten kysymysten pohtimiseen Topelius melkolailla vaikutti osakunnan elämän, eikä suinkaan vähimmin sen kirjallisten harrastusten elävyttämiseen. Sen jäsenten kanssa Topelius seurusteli mieskohtaisestikin, sillä useat heistä vierailivat hänen kodissaan, jonka ystävällisessä piirissä joka toinen viikko pidettiin »nuorisoiltoja» heitä varten. Kuinka suurin määrin lisäsikään yhdessäolon suloa ja kohotti sen tunnelmaa herttaisen isännän tällaisissa tilaisuuksissa lukema uusi runo tai kirjauutuuden selostus. Ei ihme, että kiitolliset osakuntalaiset rakkaan ja kunnioitetun inspehtorinsa toimestaan erotessa pitivät hänelle kauniin jäähyväisjuhlan, jossa m.m. tuli ilmi heidän tunnustuksensa Topeliukselle siitä, että hän miehekkäästi oli koettanut suojella ylioppilaita silloisen sijaiskanslerin Kasimir v. Kothenin liialliselta »isälliseltä huolenpidolta». Runoilijoitten vaikutuksesta nuorisoon Topeliuksella ja sijaiskanslerilla oli aivan vastakkaiset mielipiteet, v. Kothenin mielestä he näet »johdattivat nuorisoa harhaan», kun taas Topelius väitti, että juuri he »antavat sille siveellistä voimaa».

Ja niinpä Topelius, kun ylioppilastalo, jonka aikaansaamiseksi hän palavalla innolla oli toiminut, valmistui ja marraskuun 26 p. 1870 vihittiin, sen vihkiäisiin sepittämällään juhlarunolla taas mitä kauniimmalla tavalla osoittaa äskeisen väitteensä todeksi. Lennokas runo päättyy kuorolauluun, jossa ylioppilaat lupaavat rakentaa muurin Suomen ympärille ja asettua vankaksi rintamaksi hyökyaaltoja vastaan. Heidän palava rakkautensa on Suomen muuri, ja käsi kädessä maansa rantaa syleillen he vannoutuvat sen rauhan vartioksi. Kieltämättä Topeliuksella, jos kellään, oli oikeus puhua näin sen nuorison puolesta, jonka yhdistymispyrintöjä ja yhteistoimintaa maan ja kansan hyväksi hän aina niin tarmokkaasti oli tukenut.

Monipuolisella toiminnallaan viljelyksen alalla Topelius oli tehnyt itsensä yhä huomatummaksi, ja yhä suurempaa luottamusta ja tunnustusta hänelle osoitettiin. Niinpä hänet valittiin yliopiston vararehtoriksi ja v. 1875 sen rehtoriksi. Vaihtamalla virkaa Yrjö Koskisen kanssa hän v. 1876 tuli yleisen historian professoriksi. Hän ei kumminkaan tullut tätä ainetta varsinaisesti edustamaan, koska rehtorin toimilta ei aikaa siihen riittänyt. Topeliuksen rehtorinpuheet valaisevat ajan oloja ja kuvastavat kauniisti hänen sammumatonta rakkauttaan korkeakouluun ja sen nuorisoon. V. 1878 Topelius täysinpalvelleena ja valtioneuvoksen arvonimellä sai eron professorinvirastaan sekä asettui asumaan Östersundomin Koivuniemeen.

Eihän ole oudostuttavaa että Topelius, jonka luonteenominaisuuksiin kuului vakava uskonnollisuus ja jonka maallisissa runoissakin usein on uskonnollinen sävy, mielellään antautuisi hengelliseenkin runoiluun. Ulkonaisen aiheen siihen hän sai, kun hänet v. 1867 kutsuttiin virsikirjakomitean jäseneksi. Meiltä puuttuu tilaisuutta seurata komitean työtä ja sen vaiheita. Mainittakoon vain, että v. 1880 voitiin neljäs tarkastettu virsikirjaehdotus julaista painosta. 1886 vuoden kirkolliskokous hyväksyi sen joillakuilla muutoksilla, ja kirkko sai 70-vuotisen työn tuloksena sen virsikirjan, jota vieläkin käytetään ruotsalaisissa seurakunnissamme. Se sisältää 30 Topeliuksen alkuperäistä virttä ja useita hänen mukailujansa.

* * * * *

Topeliuksen tuotannosta. 1860- ja 1870-luvuilla olemme jo ennen käsitelleet m.m. hänen satujansa. V. 1867 hän vielä julkaisi Hankoniemen silmä nimisen seikkailun, jonka ihmeelliset tapahtumat on paikallistutettu Hankoniemen edustalla olevaan Rotsaaren majakkaan. Se kertoo rikkaan loordi Evansin erään haaksirikon jälkeen mestariluotsi Dyningin kasvatettavaksi joutuneen tyttösen ihmeellisistä elämänvaiheista. Kappaleen lopussa tulee ilmi, että erään mielenvikaisen virolaiseukon Sammun tytär, jouduttuaan vaihdoksiin loordin tyttären kanssa, oli kasvatettu Englannissa loordin tyttönä. Kun Lilla Dyning, luotsin kasvatti ja loordin tytär, saa tietää asian oikean laidan, saattaa ristiriitaisten tunteiden myrsky hänen mielensä myllerryksiin. Hän on jalo ja ylevä luonne, joka tahtoo, että kaikki jäisi ennalleen. Hän ei salli kasvatusisänsä ilmaista Sammun ja loordin tyttären vaihtumista, sillä Jumalan sallimusta älköön mestaroitako, jääkööt halvat paikalleen ja rikkaat ennalleen.

Topelius kirjoitti myöskin tekstin Matkustus Suomessa nimiseen kuvateokseen, joka saavutti yhtä suurta suosiota kuin hänen kolmisenkymmentä vuotta aikaisemmin yhdessä H.A. Reinholmin kanssa toimittamansa teksti kuvateokseen Suomi esitettynä kuvissa.

Kanervankukkia lukiessamme huomasimme, millä verrattomalla taidolla runoilija osaa kuvata sydämen iloja ja suruja, kodin sulorauhaa ja Suomen omituista luontoa. Näimme, kuinka hän elää likeisessä kosketuksessa luonnon ja sen elämän kanssa, kuinka hän sielullistuttaa luonnon, joka hänelle on täynnä eloa. Kedon kukkaset tuntevat ihmisten tavoin rakkautta, metsä rukoilee Jumalaa ja aallot laulavat virsiä Luojan kunniaksi. Samanlaisia runoja tavataan Topeliuksen tuotannossa 1860-luvultakin. Mainittakoon esim. tunnettu, ihana Roineen rannalla. Muita semmoisia ovat Rose-Marie, hilpeä 17-vuotiaan tytön ja kirkkaan puron välinen keskustelu, jossa puro iloitsee siitä, että saa kuvastaa ihanaa impeä, metsä kukoistaa siksi, että tyttö on niin nuorekkaan kaunis, ja tyttö laulaa sydämensä läikkyvää onnenkyllyyttä siksi, että hänen rakkaimpansa asuu lähimmän metsän takana. Lisäksi voisi mainita Öisellä jäällä: Katrin rakastaja luulee itsensä hylätyksi ja kulkee synkkämielisenä sumuisella jäällä. Äkkiä hän kuulee kulkusten kilinää ja näkee Katrin ajavan sulaa avantoa kohti. Reippaalla otteella hän kääntää hevosen oikealle tielle pelastaen rakastettunsa varmasta kuolemasta. Hän jatkaa matkaa Katrin reen kannoilla seisoen. Pakkastalvi lauhtui ja nuorten välit varmaankin olivat tästä pitäen mitä parhaat. Näihin kuuluvat vielä Sydämeni kuningas, oiva sulhaisihanne, valoa ja kaikkea hyvää rakastava, semmoinen, joka on valmis vuodattamaan verensä isänmaan puolesta, ja Suomen talvessa, joka niin verrattomasti kuvaa karua, lumista maatamme, pettymystemme ja toiveittemme maata, joka on meistä ruusutarhoja ja suloisimpia kukkaissaaria ihanampi ja jota niin tulisesti rakastamme, koska olemme kärsineet niin paljon sen puolesta. Vielä voisimme lisätä Äitini, jonka Topelius v. 1869 omisti edellisenä vuonna kuolleen äitinsä muistolle. Äidin kuolemaan asti uhrautuva rakkaus ja lapsen hellä vastarakkaus kuvastuvat ihmeteltävän ihanasti tämän runon katkeransuloisten säkeiden joka soinnahduksessa. Se kuuluu Topeliuksen ylevän runoilijahengen ihanimpiin luomiin ja koko laulurunoutemme kirkkaimpiin helmiin:

Mi lempi kaikissa vaiheissamme kuin enkel' armias puolestamme alati valvoo ja huolta kantaa, ei mitään vaadi, vaan kaikki antaa? On joukossa ihmistunteiden vain äidinrakkaus sellainen.

Niin harvoin lahjojaan muistelemme. On hältä aikaisin aatoksemme ja ensi rukous hennon kielen ja ensi rakkaus nuoren mielen, ens neuvo totellen, oikeaan, hyveeseen, lempehen synnyinmaan.

Lapsenusko ja Arvoitukset ovat liikuttavia ilmauksia siitä, miten samentumattomana ja horjumattomana äidiltä peritty usko oli säilynyt miehuuden parhaassa iässä olevassa runoilijassa.

Miehekkäämpänä, vapaampana ja tarmokkaampana, osaksi rankaisevana, jopa tuomitsevanakin runoilija yleensä esiintyy toisissa saman kehityskautensa runoissa. Ylevän isänmaallista tunnetta ja edistyksen rakkautta uhkuu kohtalokkaana katovuonna 1867 kirjoitettu Vanha vuosi uudelle, jossa runoilija pyytää raitista tuulta lietsomaan ihmiskunnan sydämessä piilevää iäisyyskipinää mahtaviksi liekeiksi ja toivoo, että ihmisajatus kohoaisi hongan latvoja korkeammalle tähtiä kohti, sillä välin kuin lintunen hongan latvassa laulaa Luojan kaikkivallasta. Tuhotkoon tuuli kaiken mädänneen, mutta suojelkoon kotkansiivellään jokaista jaloa siementä, murtakoon joka kahleen, mutta älköön kajotko siihen iäiseen lakiin, joka on rakentanut vapauden. Taivaan valokatse lohduttakoon surevia, itkeviä. Samansuuntainen, rohkaiseva runo on Suomen kohoaminen. Aalto väistyy, mutta kohottaa samalla Suomea joka vuosi merestä. Suomen nuoriso on se aalto, jonka tulee nostaa maansa »hädän kuilusta», sisäisten, hehkuvain voimain tulee viedä Suomea valoa kohti, samoin kuin maa itse joka hetki lakkaamatta kohoaa hehkuvista uumenista.

Missä runoilija näkee jotain kieroa, takaperoista tai väärää, siinä hän ei säästä syyllistä tai syyllisiä. Niinpä Syyskuun yö 1867 on ankara nuhdesaarna ihmisnerolle, joka on »kirjoittanut lain auringolle, kukistanut meret, sitonut maat kuparikahleilla, mutta itse noussut kuninkaan valtaistuimelle», sanoen: »Me olemme maan jumalat!» Nautinto, turhuus ja prameus tulivat elämän päämääräksi. Rangaistukseksi tästä seurasivat katovuodet, ihmisten tuli nöyrtyä ja alkaa uusi elämä osoittaakseen vuosisatain vieriessä, mitä Jumalan voima heikoissa saa aikaan. Linnun viserrys (1868) kehoittaa kadon kohtaamaa, ylellisesti elänyttä kansaa elämään yksinkertaisesti, rukoilemaan ja tekemään työtä. Niinikään hän Pio Nonossa ruoskii yhdeksättä paavia, joka purppuraan puettuna, kuninkaallisessa loistossa, rauhanruhtinaan nimessä suojelee valtakuntaansa »kanunain pakanasuilla». Eikä runoilija usko, että Pion julistus neitsyt Marian synnittömästä sikiämisestä voi pelastaa hänen valtakuntaansa. Eikä se sitä voinutkaan tehdä. Kuten tunnettua Kirkkovaltio liitettiin Italian kuningaskuntaan, Pio sulkeutui Vatikaaniinsa ja siinä hän eli loppuikänsä vankina. Runossa Voltairen sydän Topelius on vielä ankarampi moittien 18:n-vuosisadan liiallista järjenpalvelemista ja sanoen Ferneyn filosoofin, »neron kuninkaan» Voltairen olleen ilman Jumalaa, sydäntä ja isänmaata. Runossa v. Dreysen hauta Topelius valittaa surma-aseiden parantamista ja valmistamista eikä syyttä hänen luontainen oikeudentuntonsa loukkaudu siitä, että neulakiväärin keksijälle pystytetään kunniapatsas ja että hänet aateloidaan; runoissa Tähtisumu, Maailmojen luominen ja Iltatähti hän ei, niinkuin eräät arvostelijat ovat väittäneet, suorastaan vastusta luonnontutkimusta sinänsä, vaan lausuu oman tosin kyllä lapsenhurskaan käsityksensä luonnon ilmiöistä ja niitä vallitsevista laeista. Hän ei vastusta tutkimusta, vaan tutkijain itsestään ylvästelemistä ja sitä käsitystä, että tieto yksin voisi sammuttaa ihmissydämen ijäisyyskaipuun ja onnentarpeen. Herra Meijer samoin kuin jo v. 1846 kirjoitettu runo Itävaltalainen ja Tonava kertoo eräästä wieniläisestä, joka tukkii Tonavan lähteen, edellisessä kappaleessa tehdäkseen Wienissä oleville ystävilleen aika kepposen, jälkimäisessä kostaakseen myllärille, jonka kanssa oli riitautunut. Kaikki ymmärsivät Topeliuksen itävaltalaisella ja wieniläisellä tarkoittavan sensoria, mutta myöhemmässä laitoksessa hän kaikeksi varmuudeksi lopussa vielä kysyy: »Anteeksi, herra sensori, eikö nimenne ole Meijer?»

Suurten aatteiden palvelijoille Topelius mielellään nyt, niinkuin aikaisemminkin, virittää helkkyvän lyyrynsä. Niinpä hän reipasryhtisessä runossaan Giuseppe Garibaldi lämpimästi laulaa italialaisen kansallissankarin v. 1867 tekemästä yrityksestä valloittaa Kirkkovaltio Italialle. Rooman ja isänmaan hyväksi uhrautuvalle urhokkaalle Garibaldille ja hänen sankaritovereilleen on »hauta Tiberin rannalla» kaikkea maailman »mairetta ja korua» kalliimpi. Samanlaista hehkuvaa vapaudentuntoa huokuu ylevähenkinen runo Fredrika Bremerin muistoksi, jonka naisen yhteiskunnallisen aseman parantamista ja hänen oikeutensa laajentamista innokkaasti harrastava runoilija sepitti Taiteilijaseuran vuosijuhlaan helmikuun 5 p. 1866. Edistyksen aatteelle on niinikään soinnukas Musta kaarti (kirjaltajain laulu) omistettu. »Gutenbergin pajassa» ahertavat vapaan ajatuksen palvelijat ovat ylpeät saadessaan palvella suurinta maan jättiläistä, mahtavaa, vapaata Ajatusta, joka miekallaan iskee kahleet poikki, ja se sana, jonka he lähettävät maailmalle, siroittaa siemenensä kauas maiden ja merien taa: yöstä valkenevalle päivälle kannattaa elää ja kuolla.

Lystikkyytensä ja hilpeän henkensä vuoksi mainittakoon viimeiseksi Uudenkaupungin räätäli, erittäin sukkela runo räätälimestarista, joka kuroi Ruotsin ja Uudenkaupungin yhteen. Mutta sitten sen kaupungin räätälit rupesivat käyttämään sakseja niin, että »Ruotsi tunsi sen lihassaan, sen häntä typättiin, sen harja suittiin, ja Suomen leijonalta joutui oikea takakäpälä saksiin». Mutta »minkä sakset leikkasivat, sen nyt lanka parantaa», eikä suinkaan voi sanoa »ettei Uudellakaupungilla nyt olisi enemmän järkeä kuin v. 1721». Kaikki ymmärtävät, että runon alussa tarkoitetaan niitä maan osia, jotka menetettiin Uudenkaupungin rauhassa, ja »lanka» tarkoittaa kaupungista Ruotsiin menevää merenalaista sananlennätintä.

Ne runot, joista edellä luetellut on mainittu näytteinä, ja useita muita, jotka eivät ennen olleet tulleet julkisuuteen, Topelius v. 1870 julkaisi nimellä Uusia lehtiä. Kokoelma sai osakseen suosiollisen arvostelun.

Vuosi vuodelta runoilijamme kirjallisen tuotantonsa ja laajan julkisen toimintansa kautta tuli aina vain tunnetummaksi ja yhä yleisemmän rakkauden ja kunnioituksen esineeksi. Omassa maassamme oli jo häntä 50-vuotispäivänsä johdosta juhlittu, ja Ruotsista, jossa hänen teoksiansa myöskin painettiin ja mielenkiinnolla luettiin sekä hänen näytelmiään suurella menestyksellä esitettiin, tuli hänen osakseen tunnustusta monella tavalla. Niinpä Topelius sai esim. Ruotsin Pohjantähden ritarimerkin ja Ruotsin akatemian Kaarle Juhanan palkinnon. Iloisena ja kiitollisena vanha emämaa otti vastaan ne runsaat henkiset aarteet, joilla Kanervankukkien runoilija ja Välskärin kertomusten sekä Regina von Emmeritzin sepittäjä rikastutti sen kirjallisuutta.

Oltuaan aikaisemmin kansallisessa suhteessa jyrkemmällä kannalla, vaatien vain yhtä kieltä (suomea), Topelius myöhemmin asettui taistelevien puolueiden yläpuolelle opettaen, niinkuin Maamme-kirjasta puhuessamme huomautimme, että niillä kahdella kansallisuudella, jotka asuvat ja elävät Suomessa, molemmilla on täysi oikeus elää ja kehittyä ja että ne muodostavat ainoan jakamattoman kansan. Tämä hänen kehityksensä tulos — lausuu eräs Topeliuksen elämänkertoja — on toden totta se pettämätön pohja, jolle Suomen tulevaisuus on rakennettava. Samoin kuin Lönnrotin niinpä Topeliuksenkin sopusointuun pyrkivälle mielelle puoluekiihko ja puoluetaistelut olivat kauhistuksena, ja hän katsoi lujan kansallishengen voivan kehittyä semmoisessakin maassa, missä oli kaksi yhtä oikeutettua kieltä. Arvioiden länsimaisen sivistyksen ja ruotsinkielen merkityksen hyvin suureksi kulttuurihistoriassamme hän jo 1840-luvulla oli vastustanut Snellmanin yksipuolista oppia suomenkielen itsevaltiudesta. V. 1872 sepittämässään runossa Alkuperäinen velkakirja hän niinikään pontevasti tuo esiin kiitollisuudenvelkamme sille maalle, jota meidän on kiittäminen kristinopin ja sivistyksen siementen tuomisesta maahamme sekä niin henkisen kuin aineellisenkin elämämme kaikenpuolisesta kehittämisestä. Sovinnollisuuteen ja yksimielisyyteen hän taas hartaasti ja lämpimän sydämensä koko hehkuvalla innolla kehoittaa eri kansallisuuksia pari vuotta myöhemmin kirjoittamassaan runossa Lohikäärmeen hampaita. Miksi, hän kysyy, humisee toinen tuuli koivun, toinen kuusen lehdissä. Eikö satavuotinen metsä ole vain yksi? Eikö sama mätäs ole kasvattanut kaikkia näitä puita, jotta vaaleampi vihreys sekoittuisi tummempaan ja viehättäisi vaeltajaa vaihtelevalla sulollaan?

No hyvä, koivu ollos taikka kuusi saman rannan, mut ennen kaiken poika ollos synnyinmaas, tuon vanhan, rakkaan, yhden kokonaisen, mi revittynä vaivoihinsa vaipuu.

Yhtä hehkuvalla lämmöllä runoilija mitä ihaninta sopusointua ja palavinta veljesrakkautta kuvastavassa v. 1890 sepittämässään runossa Illan rauha hellyttävästi kehoittaa yksimieliseen työhön yhteisen isänmaan hyväksi ja kuvaa niitä vaaroja, joita hajaantuminen ja turha riita tuovat mukanaan.

Näiden veljeyden ja yhteisymmärryksen ylevien aatteiden suurta merkitystä hän väsymättä teroittaa yliopistonuorisolle ollessaan länsisuomalaisen osakunnan inspehtorina, sitä hän niinikään pontevasti tehostaa kaikissa rehtorinpuheissaan. Tässä kohtaa meitä taas sytyttävänä ja elähyttävänä tuo suuri aate suomalaisen isänmaan eheydestä, joka on ylevimpänä koossapitävänä ytimenä niin Runebergin kuin hänen oppilaansa Topeliuksenkin runoudessa.

III. Vanhuuden päivät.

Ennenkuin seuraamme nyt 60-vuotista »satujen suurta setää» hänen vanhuudenpäiviensä tyyssijaksi valitsemaansa ihanaan Koivuniemeen, vilkaisemme vielä pikimmältään hänen elämänvaiheitaan ennen muuttoa lähinnä kuluneina vuosina.

Aikaisemmin mainittu vaatimaton Mainiemi oli vielä Topeliuksen kesäasuntona sen lyhyen ajan, mikä hänen oli suotu nauttia lepoa luonnon helmassa kaukana pääkaupungin rauhattomasta hyörinästä. Totuttuun tapaansa hän täällä kalasteli entisellä innolla ja suurella menestyksellä. Lyhyillä kalastusmatkoilla tyttäret olivat isän seurana, mutta pitemmillä täytyi vakinainen soutaja olla mukana. Samoin kuin Runebergilla oli ollut soutajana Joonaansa, eräs suutari, oli Topeliuksella samaa ammattia toimittamassa entinen sotamies, nimeltä Stock, ja hänen jälkeensä tämän suurinenäinen poika tunnettu »Stockin tomppelin» nimellä. Suuren opettajansa tavoin Topelius antautui kalastukseen täydellä tarmolla, mutta sen ohella hän, samoin kuin hänen opettajansakin, luonnosta vastaanotti runsaita vaikutelmia ja herätteitä, jotka sitten muokkaantuivat ja seuloutuivat hänen mielessään ja ilmenivät myöhemmin hänen tuotannossaan.

Lapsuudenkodilla, rakkaalla Kuddnäsillä, oli vielä äidin kuoltuakin niin suuri vetovoima poikaan, että hän joka kesä kävi sen haapoja, sen Leikkivuorta, sen huvimajaa ja muita unhottumattomia paikkoja katsomassa. Usein hän vieraili pitemmän aikaakin lankonsa raatimies Lybeckin luona tämän niinikään Alörnillä sijaitsevassa huvilassa. Rakas Kuddnäs joutui viimein vieraisiin käsiin, ja sen rakennukset ja maat aiottiin ensin käyttää seminaarin paikaksi, mutta seminaari perustettiinkin sitten joen vastakkaiselle rannalle.

Useampana kesänä Topelius tämän jälkeen asui Tammisaaren saaristossa, kalastellen niinkuin ennen ja raviten luonnon iäti raittiille vaikutteille aina yhtä altista sieluansa sen ihanilla aarteilla. Siitä huolellisesta hoidosta huolimatta, jonka runoilija aina oli omistanut terveydelleen, hän silloin tällöin sairasteli ja hänen vaimoansa vaivasi vaikea sisällinen tauti. Saatuaan virkavapautta kokonaiseksi lukuvuodeksi Topelius sentähden vaimonsa ja kahden nuoremman tyttärensä kanssa kesällä 1875 lähti etelä-Ranskassa olevaan Cannesiin, mistä molempien puolisoiden heikontuneelle terveydelle toivottiin parannusta saatavan. Seuraavana keväänä jatkettiin matkaa pohjois-Italiaan, jossa Topelius m.m. kävi Bolognan yliopistossa. Venetsiassa ollessaan runoilija sai vastaanottaa sinivuokkoja, jotka Helsingin ruotsalaisen tyttökoulun oppilaat olivat hänelle lähettäneet ja joista hän liikutettuna kiitti heitä koulun johtajattarelle kirjoittamassaan kirjeessä.

Matka oli ollut virkistävä ja lisäsi epäilemättä melkoisesti runoilijan henkistä ja ruumiillista joustavuutta. Cannesissa ollessaan hän oli alkanut ne muistiinpanot menneestä elämästään, joita hän sitten jatkoi niin kauan kuin eli. Ja heti Helsinkiin palattuaan hän ryhtyi moninaisiin toimiinsa, m.m. rehtorinvirkaansa hoitamaan. Hänen puolisonsa terveys sitä vastoin oli huonontunut, eikä tämä rakastettava nainen enää tervettä päivää nähnytkään, vaan riutui riutumistaan.

Niissä suurissa hautajaisjuhlissa, joita koko Suomen kansa edustajiensa kautta toukok. 12 p. 1877 vietti Porvoossa kansallisrunoilijamme kuoleman johdosta, Topelius oli läsnä yliopiston edustajana. Hän piti tässä tilaisuudessa mieliin koskevan, syvämietteisen puheen ja oli tilaisuuteen myös sepittänyt ihanan runon, jonka ylioppilaat Hæffnerin sävelellä lauloivat haudalla.

Siinä kutsumuskirjassa, jonka Topelius kirjoitti yliopiston toukok. 6 p. 1878 Runebergin kunniaksi viettämään muistojuhlaan, hän esittelee suuren runoilijamme käsitystä runoustaiteesta, ja samassa tilaisuudessa pitämässään juhlapuheessa hän käsittelee Runebergin merkitystä isänmaalle.

Usein Topelius ylioppilaille pitämissään puheissa pohti m.m. tieteen suhdetta käytännölliseen elämään. »Ei yläpuolella, ei alapuolella, vaan keskellä yhteiskunnan tarpeita», hän lausuu, »on vapaasyntyisen tieteen asema valontuojana kansoille, ja yliopiston päämääränä on lyhyesti lausuttuna synnyttää itsenäistä ja sen vuoksi vapaata, mutta samalla elinvoimaista ja sen vuoksi hedelmällistä tietoa». Mutta voidakseen olla elinvoimaista ja hedelmällistä tulee tieteen olla korkean ja mahtavan aatteen läpitunkema.

Niinkuin aiemmin olemme huomauttaneet, olivat Topeliuksen ja yliopistonuorison välit erinomaiset hänen ollessaan Länsisuomalaisen osakunnan inspehtorina. Samoin oli laita hänen rehtoriaikanaankin. Niinikään oli hänen suhteensa Pohjalaiseen osakuntaan mitä ystävällisin. Topelius tunnustaa olevansa sille velkaa nuoruuden ihanteittensa kehityksestä, samoinkuin hän tälle osakunnalle puolestaan uhrasi paljon. Hänen vieraanvarainen kotinsa oli aina nuorisolle avoinna. Mutta niin kiintynyt kuin Topelius olikin yliopistoon ja sen elämään, katsoi hän nyt sen hetken tulleen, jolloin hänen oli erottava korkeakoulun palveluksesta. Siihen lienee ollut syynä hänen heikontunut terveytensä, mahdollisesti sekin, että hän luuli nuorempien tiedemiesten jo paremmin voivan suorittaa hänen opetusvelvollisuutensa, ja kenties ennen kaikkea hänen halunsa nyt häiriytymättä antautua runoilunsa jatkamiseen. Tämä aiheutti Topeliuksen jo ennen mainitsemamme eroamisen professorinvirasta, jota seurasi täysi eläke seuraavan syyslukukauden alusta. Saman syyskuun 14 p:nä Topelius vasta lopullisesti erosi siitä hänelle rakkaasta sivistyslaitoksesta, jonka vaiheisiin hänen omansa lähes puolen vuosisadan kuluessa niin likeisesti olivat liittyneet. Hän puhui mainittuna päivänä viimeisen kerran korkeakoulun opetusistuimelta lausuen jäähyväisensä yliopistolle, sen opettajille ja oppilaille sekä kuvasi yliopiston kehitystä viimeksi kuluneiden 50 vuoden aikana. Paria kuukautta myöhemmin Topeliuksen kunniaksi vietetyssä ylioppilasjuhlassa virkaveljien ja oppilaiden tunteet rakastettua toveria ja opettajaa kohtaan tulivat mitä miellyttävämmällä tavalla näkyviin. Kauniiseen tervehdyspuheeseen juhlavieras vastasi, että hän mielellään vaihtaisi »kaiken, mitä täällä hänen toiminnastaan oli sanottu, ja vielä enemmänkin, jos hän vain saisi takaisin nuoruuden kultaiset kaksikymmentä vuotta, niiden rajattoman tulevaisuuden, niiden toiveet ja niiden mahdollisuudet suuren elämäntehtävän suorittamiseen». Kun sitten J.V. Snellman, kertoo E.G. Palmén, kohtasi Topeliuksen eräässä sivuhuoneessa, lausui hän: »Tiedätkös, veli Topelius, jos minä olisin sinun sijassasi ja tahtoisin vaihtaa jonkun kanssa noista nuorukaisista, niin olisin narri, tosiaankin narri, veli Topelius.» Kainona, kuten tavallisesti, runoilija vastasi silloin, että hänestä kyllä tuntui luonnolliselta, jos Snellmanin tapainen mies, jolla oli takanaan etevä ura tiedemiehenä ja filosoofina, ei vaihtaisikaan toimintaansa pelkkiin toiveisiin, mutta että vallan toinen oli hänen, runoilijan, laita. »Sanonpa sinulle», virkkoi Snellman, »että meillä kyllä on tiedemiehiä ja kyllä filosoofikuhnuksia, mutta runoilijoita, kas niitä, ei synny joka päivä, veli Topelius.»

Runoilijan muutosta Koivuniemeen mainitsimme jo edellisessä. Hän oli vuotta ennen, v. 1877, ainiaaksi jättänyt herttaisen, vaatimattoman Mainiemensä, jonka hän oli myynyt kalastaja Jaakko Forsbäckille. Koivuniemi oli kaksikerroksinen huvila, joka sijaitsi kauniilla paikalla Sipoonselän lahdekkeen rannalla. Se oli rakennettu Östersundomin tilasta lohkaistulle palstalle, ja siinä sopi vähin viljellä maata ja hoitaa pientä puutarhaa. Huvilarakennus on mäen rinteellä, joka on päärakennuksen ja vuoren välissä. Kasvihuone sijaitsee likellä vuorta, jolla seisoi pieni leikkitupa. Vaaleanpunaiseksi maalatussa huvilassa oli kaksi suurempaa huonetta, sali ja ruokasali keskellä. Salista pääsi huoneiston länsipäässä olevaan Topeliuksen työ- ja makuukamariin, josta taas vei ovi kirjastohuoneeseen. Toisessa päässä oli hänen puolisonsa huone. Veranta oli sekä pihan- että merenpuolella. Huvilarakennuksen ja rannan välillä oli muhkea puisto ja hedelmäpuutarha. Puistossa likellä rantaa nähtiin kalastusaikana Topeliuksen kuivamaan ripustetut verkot. Vähän matkan päässä huvilasta länteen päin oli pieni »Ainila», vastakkaisella puolella kyökkipuutarha. Humisevan havumetsän tuoksut tunkeutuvat verannoille ja ikkunoihin, muhkeat riippukoivut varjostavat siellä täällä, ja kaukaa kuuluu runoilijan usein laulaman Suomenlahden pauhina. Yhdysliikenne muun maailman kanssa oli hyvä. Oli vain lyhyt matka Tikkurilan asemalle. Talon laiturilta kuljettiin veneellä likellä olevalle laivasillalle, josta saattoi saaristolaivoilla helposti päästä mille taholle halutti.

Tämmöinen oli se paikka, jonka 60-vuotias kirjailija oli valinnut vanhuudenpäiviensä tyyssijaksi. Helmassa sen luonnon, josta oli saanut niin lukuisia herätteitä ja josta hän niin verrattoman ihanasti oli laulanut, Topelius nyt, kun elämän aurinko vähitellen alkoi laskea, tahtoi levätä. Tämä tyyssija oli riittävän kaukana pääkaupunkielämän hermoja liiaksi kuluttavasta hyörinästä, mutta siksi likellä sivistyselämän hehkuvaa ahjoa, että sen kosketukseen helposti pääsi, milloin halutti.

* * * * *

Topelius oli samanlainen työnsankari kuin Elias Lönnrot, pitäen työtä »elämän tarkoituksena ja päivänpuolena». Kun hän jättäen moninaiset toimensa pääkaupungissa vetäytyi vanhain päiväinsä rauhalliseen satamaan, niin tämä ei suinkaan tietänyt sitä, että hän nyt aikoi hylätä entiset harrastuksensa ja jäädä toimettomaksi. Iloiten ja nauttien kirjallisista töistään ja pysyen harvinaisen suuressa määrin työkykyisenä elämänsä myöhäiseen ehtooseen asti hän nyt osaksi saattoi loppuun jonkun aikaisemmin alkamansa novellin ja paranteli toisia korjaillen kuvauksiin pujahtaneita, asiallisia erehdyksiä ja uudistellen niiden kieliasua. Sepittelipä hän uusia teoksiakin, niinkuin laajan ajankuvauksen Tähtien turvatit, joka ensin julaistiin Finland-nimisen sanomalehden kaunokirjallisuusosastossa ja v. 1889 kirjana nimellä Tähtien kuningaslapset. Siinä Topelius kuvaa kolmen samana vuonna ja samana yönä — jouluk. 8 päivää vasten yöllä 1626 — syntyneen lapsen, kerjäläislasten Bennun ja Hagarin sekä Kustaa Aadolfin tyttären Kristiinan omituisesti toisiinsa yhdistyneitä elämänvaiheita. Tähtientutkijan Sigfrid Aroninpoika Forsiuksen ennustuksen mukaan oli kaikki mainittuna yönä syntynyt »suurisyntyistä, mutta epävakaista». Ennustus toteutuikin. Lapset olivat kaikki Jupiterin, tähtien kuninkaan, ja huikentelevaisen Saturnuksen vaikutuksen alaisina. Ne olivat antaneet heille voimaa, mutta eivät rakkautta, ja voima ilman rakkautta voipi vain saada aikaan hävitystä. He luulivat kaikki syntyneensä hallitsemaan, ja se saattoi heidät kaikki onnettomuuteen. He eivät osanneet kieltää itseään, eivät uhrautua toisten puolesta, yksikään heistä ei tahtonut palvella, kaikki he tahtoivat hallita. Kirjan sankarit olivat salaperäisten voimien vaikutuksen alaisina samoin kuin Välskärin kertomusten henkilöt kuninkaan sormuksen. Kirjasemme puitteiden ahtaus estää meitä selostamasta laajan teoksen mielenkiintoista sisällystä.

Ihmetellä täytyy sitä mestaruutta, millä tämä rauhan ja sopusoinnun mies on kuvannut Neunburgin, Breitenfeldin ja Jankovitzin verisiä taisteluja — tietysti ei sodanihailun kiihoittamana vaan osoittaakseen, mitä kuntoa ja itsensäuhrautumista ihmiset aatteen innostamina saattavat osoittaa. »Punaisen hevon ratsastaja» on kansojen kirous. Ja hänen etenemisensä on joka askelella askel hänen omaa häviötänsä kohti. Sodalla ei ole mitään muuta järkevää päämäärää kuin oman itsensä hävittäminen. Tässä merkityksessä se on välikappale ihmiskunnan valistamiseksi ja täydellisentämiseksi. Se on keino ja sitä on sellaisena arvosteltava. Suorastaan loistavia ovat Turun akatemiaa ja sen vihkimistä heinäk. 15 p:nä 1640 koskevat kuvaukset kuin myös tuo verraton luku »Kreivin aika», missä itse Pietari Brahe ilmi elävänä, miellyttävänä, kreivittärineen ilahduttaa lukijaa.

Samaa aaterikkautta, samaa uskoa elämän valoisiin, ihanteellisiin voimiin ja samaa lämmintä myötätuntoa yhteiskunnan pohjakerrosten lapsiin tavataan tässä kuin runoilijan aikaisemmassakin tuotannossa, ja hänen taitonsa kuvata aikakauden merkkihenkilöitä ja suuria historiallisia tapahtumia on, mikäli mahdollista, edelleen kehittynyt. Huomio- ja arvostelukyvyn tarkkuus ja sanonnan osuvuus hämmästyttävät lukijaa joka kerta, kun hän uusii tuttavuutensa tällaisen teoksen kanssa.

Rakkaille suosikeilleen, lapsille, Topelius kirjoitteli edelleen ja elämänsä iltaan asti. Niinpä ilmestyi hänen työahjostaan lukuisia »leikkejä» ja »seikkailuja», joita oli »leikittävä» eikä varsinaisesti näyteltävä, sillä Topelius ei pitänyt lastenteattereista. Lapselle oli leikki yhtä todellista kuin toiminta täysikasvuiselle, ja draamallisen niinkuin muunkin leikin avulla voitiin nuoriin mieliin kylvää suurten aatteiden siemeniä. Koivuniemen aikana ilmestyivät m.m. tällaisia leikkejäkin runsaasti sisältävistä Lukemisista lapsille neljä viimeistä kirjaa. Niissä painettiin myöskin uudestaan lukuisia satuja, jotka ennen olivat ilmestyneet lastenlehdissä Nya trollsländanissa ja Sländanissa.

Vieläpä vanhoilla päivilläänkin Topelius palasi — niinkuin ihmisen sanotaan yleensä tekevän — »aikaisimpaan rakkauteensa», sepitellen lukuisia kauniita lyyrillisiä runoja. Niiden lisäksi, jotka olivat syntyneet edellisellä vuosikymmenellä, kertyi nyt 1880-luvulla taas uusia, ja ne runoilija julkaisi jouluksi 1889 nimellä Kanervia. Sulosointuisessa johdatusrunossa Topelius elämän myrskyisen virran rauhalliseen suvantoon päästyään vielä kerran tahtoo sitoa kanervaseppeleitä omistaen ne muinoin nuorille Kanervankukkien ja Sylvian ystäville sekä sille »nykyajan keväälle, joka avosylin tervehtii uudella vuosisadalla sarastavaa suviaamuansa.» Tilanahtauden vuoksi voimme nytkin vain lyhykäisesti viitata muutamiin tämän kokoelman kauniista lauluista, joissa runoilija, jonka jo ennestään runsas elämänkokemus vuosien vieriessä yhä on karttunut ja kypsynyt ja jonka ylevä ja valoisa maailmankatsomus onnellisen elämän varrella yhä tuntuu varmistuneen ja kirkastuneen, entistä yksinkertaisempia tyylikeinoja käyttäen käsittelee samanlaisia aiheita kuin aikaisemminkin. — Isänmaa ja sen merkkihenkilöt, taide ja sen edustajat, luonto, maallinen ja ijäisyyselämä ne nytkin saavat hänen hopeahelkkyisen kantelensa kielet väräjämään niille omituisella, milloin hilpeämielisen ja ilakoivan leikin, milloin surunvoittoisen, uneksivan kaihon, milloin syvämietteisen vakavuuden ankaralla sävelellä.

Syvien rivien vaatimattomille, uhrautuville edustajille runoilijan sydän aina oli lämpimästi sykkinyt. Ensimäinen 1871 vuoden runoista on omistettu Uskolliselle palvelijalle, joka piti kaikkea, mitä talossa oli, omanaan, sen lapset kahdessa sukupolvessa olivat kuin hänen lapsiaan. Tämä Stiina Sifri oli palvellut Kuddnäsissä ja viimeiseen asti hoitanut sairasta emäntäänsä. Vuotta sen jälkeen kuin arentilainen tuli taloon hän kuoli vähää ennen vanhaa tohtorinnaa, ja rinnan he lepäävät kirkon mullassakin.

Herttaisimpia näistä runoista ovat ne, joissa Topelius kuvaa oman lapsuutensa rakkaita muistoja ja kokemuksia. Niinpä hän Haapani runossa kertoo siitä, kuinka hän koulusta päästyään ja »tuttuun satamaan» saavuttuaan syleili tervetuliaisiksi äitiään ja sitten kiiruhti syleilemään haapojaan, jotka olivat opettaneet hänelle luonnon salaperäisen taikakielen:

Jag plockat visor, jag samlat frågor från hedens ljung och från havets vågor, från forsens brus och från lärkans tunga, men mina aspar ha lärt mig sjunga.

[Olen poiminut runoja, koonnut kysymyksiä ahon kanervikosta ja meren aalloista, kosken kuohuista ja leivon kieleltä, mutta haapani ovat opettaneet minut laulamaan.]

Ja samana vuonna (1878) kirjoitettu Eräs vinttikamari niminen runo kuvaa nuoren Saken lapsuudenaikaista asuinhuonetta, Kuddnäsin eteläistä vinttikamaria. Kyynel kimaltelee vanhuksen silmässä, kun hän nyt 60-vuotisena näkee muistinsa kuvastimeen heijastuneena isänsä kuluneen kirjoituspöydän, maailmankartan ja Sten Stuuren kuvan kamarin seinällä, äitinsä kotiin palanneelle pojalleen huolellisesti valmistaman vuoteen, tomuttoman kirjahyllyn ja valkoiset uutimet. Ikkunasta oli viehättävä näköala koivuineen, ruusutarhoineen, mansikkamaineen, kiemurtelevine jokineen, koskineen, siltoineen ja hehkuvassa aamuruskossa kimmeltävine kirkonristeineen. Viehättävällä tavalla näitä lapsuusmuisteloita täydentää v. 1889 sepitetty Mylly ja paja. Ahkera mylly oli peikkojen ja Ahdin asunto, lasten lumottu linna. Näkymättömät jättiläiset ja pienet jauhoiset tontut lymyilivät sen salaperäisissä sokkeloissa. Ja pajan seinät ja silta tärisivät, kun nokinen seppä hehkuvan ahjonsa ääressä paukutteli valtaisella väkivasarallaan kipinöiden jäljettömiin kadotessa avaruuteen, missä ne särkyivät kuin yössä sammuva silmä.

Erittäin kuvaava sepittäjänsä niin usein ilmi puhjenneelle mielipiteelle yksilön, suurimman ja jaloimmankin, vähäpätöisyydestä ikuisten aatteiden rinnalla on m.m. Henrik Gabriel Porthan. Vanha professori pitää nuorta, nimetöntä, tuntematonta ylioppilasta äärettömän rikkaana, koska hän voi toivoa, itse hän on keltalehtinen puu, ylioppilas on kevät, joka on osoittava, mihin häneen kylvetty siemen kelpaa. Muista suurimpia isänmaallisia muistojamme kunnioittavista, ylevähenkisistä runoista mainittakoon vain kansallisrunoilijamme hautajaisiin toukok. 12 p:nä 1877 sepitetty J.L. Runeberg, seuraavana vuonna taiteilijaseuran juhlaan helmik. 5 p:nä kirjoitettu J.L. Runeberg kuuluisuutensa edessä, Pietari Brahe, F.M. Franzén, Rob. Wilh. Ekman ja Elias Lönnrot. Kaikki ne ovat ylevähenkisiä ylistyslauluja jalojen aatteiden palvelijoille; viimeksimainitussa runoilija virittää lyyrynsä hiljaiselle työlle, joka ei ylvästele, ei kiistele, vaan joka kevätsateen tavoin sulattaa jäät, kastelee isänmaan, synnyttää kansat uudestaan ja uudistaa aikakaudet. Suurta on vain se, mikä osaa itsensä kieltää; vain se, joka kaikki antaa, saa kaikki takaisin. Kokoelman ensimäiseksi Topelius on asettanut ihailemansa vapauttaja-tsaarin Aleksanteri II:n runon, jonka hän kirjoitti 1881 vuoden verisen maaliskuun 13 päivän muistoksi. Sen mieleen syöpyvään viimeiseen säkeistöön runoilijan on onnistunut keskittää käsityksensä siitä Suomen suuriruhtinaasta, jolle maa on muistopatsaankin pääkaupunkinsa keskukseen pystyttänyt ja jota käsitystä ei myöhempikään historian tutkimus vääräksi väittäne:

Pois katoo mainen viisaus, kruunut kaatuu, Ja ajan ihanteit' ei kukaan muista. Kivehen kaiva sana kulumaton: Kansojen rakkaus.

Pohjasäveleltään liikuttava, hyväntuulisen leikillisyyden värittämä on se runo, jonka Topelius omisti sinistä, kiiltonappista hännystakkia ja valkoista kaulaliinaa käyttävälle puolalaiselle Frans Sedmigradskylle, 150 ruplan vuosipalkkaa nauttivalle piirustuksenopettajalle. Hän ei piirustanut sen huonommin kuin että hänen testamenttaamillaan varoilla saatettiin perustaa Helsinkiin pikkulastenkoulu. — Sukua aikaisemmin mainitulle runolle Äitini on sävyynsä nähden tuo mitä hartainta tunnetta väreilevä ja samaa runomittaa käyttävä, ylevähenkinen Suomen äideille, joka ylistää naisen, »sydämen, ajatuksen ja hyvien tapojen kasvattajan» tärkeätä osuutta Suomen onnen luomisessa. Olavinlinna nimisessä heinäk. 29 p. 1875 vietettyyn 400-vuotisjuhlaan sepittämässään runossa Topelius kuvaa Eerik Akselinpoika Tottin perustaman linnan vaiheita ja merkitystä. Runoilija päättää runonsa toivomalla, että Jumala tuomiopäivänä tapaisi kansansa kunniakkaana varustustensa ääreen kaatuneena. Toistakin suurta historiallista ilmiötä Topelius omalla kauniilla tavallaan laulaa marrask. 6 p:ksi v. 1882 sepittämässään runossa » Eräs Lützenin muisto ». Innostuneena hän kuvaa »Pohjan sankaria»:

Vapaaksi sydämet ja uskon, aattehen tuoll' aamupuhteella hän hengellänsä osti. Jos ihmisheikkous mahtuikin suuruuteen, mi sankar-tietäjää tais joskus hairahuttaa, sit' armahampi hän, sit' inhimillisempi, ei kylmä idooli, vaan lämmin elon lempi, mi kansat lämmittää, maailman jalostuttaa.

Tämän kokoelman aikaisemmista runoista ovat Voima ja kunnia ja 1880-luvun runoelmista Uskontunnustus, Marraskuunilta ja Rigi Kulm ilmauksia Topeliuksen hartaasta uskonnollisuudesta. Viimeisen edellisen ytimenä on se ajatus, että ihmiselämän, tutkijan väsymättömän aherruksen, ihmishengen sammumattoman janon päämääränä tulee olla ijankaikkinen elämä. Rigi Kulmissa runoilija lausuu, että ihmisnero meidän päivinämme on se jättiläinen, joka ryntää taivasta kohden ja myöntää, että ihmisnero voitettuaan aineen, materian, voisi vaikka »munia maailmoita», jos se tahtoisi, mutta jos se ei polvistu Jumalan suuruuden edessä, niin se on liian pieni hänen luomakunnalleen.

Runebergin idylli-epigrammeja muistuttaa herttaisessa yksinkertaisuudessaan jo v. 1873 kirjoitettu Ennen ja nyt, jossa iäkkään runoilijan luonnonrakkaus saa niin miellyttävän ilmauksen. Nokkoset, ohdakkeet, halvin kulokorsi, joita hän pikku poikana pieksi puusapelillaan tai halveksuen polki jalkainsa alle, ovat vanhalle laulajalle käyneet rakkaiksi. Ne ovat kasvaneet hänen olemuksensa perustuksista, kylpeneet samassa aamukasteessa kuin hän, katselleet samoja tähtiä kuin hän. Vähän myöhemmin sepitetty viehkeä » Joulukuusi Taiteilijaseurassa » tahtoo opettaa, että meidän voidaksemme tuntea onnea tulee olla uskollisia lapsuutemme ihanteille.

Mitä raittiita, iäti nuoria tunteita kumpuaakaan näistä jo harmaahapsisen, elämän taakan käyristämän runoilijan Kanervista, mitä yleviä aatteita, jotka ovat osoittaneet kestävänsä elämän ankarimmatkin myrskyt! Kuinka runsaita elämälle kelpaavia opetuksia ja kokemuksia! Runoilijan sanat sattuvat sydämeen, niinkuin ainakin sanat, jotka lähtevät sydämestä, ja koska jokaisen sanan takana on mies, joka itse on elävä todistus teroittamainsa aatteiden nuorentavasta, elämätä ylläpitävästä, elämätä jalostavasta voimasta. Elämän ylevät arvot, kunto, itsensä unhoittaminen, uhrautuva rakkaus saavat tunnustusta, piilköötpä sitten koko kansan rakastaman suurmiehen povessa, ulkonaisesti halvan palvelijan, puoleksi halveksitun muukalaisen nukkavierun puvun tai maankuulun sankarikuninkaan tähtikoristeisen nahkahaarniskan alla. Lapsuuden hentoja iloja ja sen vienoja tunnelmia ei vähäksytä, sen lapsellista uskoa ei halveksita, vaan ne luodaan esiin semmoisina kuin ne ovat yksinkertaisessa kauniissa todellisuudessaan. Itsekästä ylvästelyä ja pöyhkeätä itsekylläisyyttä moititaan ja ruoskitaan ansion mukaan. Ja kaikkeen, niin pienimpään kuin suurimpaankin, luo runous taikahohteensa, nuo vaivattomasti luistavat, milloin alku-, milloin loppusoinnuilla, milloin molemmilla ikäänkuin huvikseen leikittelevät säkeet, kuvastakootpa sitten mitä syvällisimpiä mietteitä, isänmaan kohtaloa tai arkipäiväisimpiä vähäpätöisyyksiä, tempaavat lukijan mukaansa, lämmittävät hänen sydäntään, sytyttävät hänen mielensä. Tämän kokoelman runot liittyvät arvokkaana lisänä edellisiin ja ovat kauniina loppusävelenä siinä ylistyslaulussa, joka Kanervankukissa ja Uusissa lehdissä viritetään elämän valoisille voimille.

* * * * *

Uskonnollisuus oli Topeliuksen luonteen perustavia piirteitä, ja uskonnollisuus oli pohjasävelenä ei vain hänen runoudessaan, vaan koko tuotannossaan. Sitä todistavat jo nekin runonäytteet, joita olemme tuoneet esiin, ja vielä vakuuttavampana todisteena on siitä hänen etevä osuutensa ruotsinkielisen virsikirjan aikaansaamisessa. Ja sikäli kuin hänen elämänsä ehtoo kuluu, pääsee uskonnollinen harrastus enemmän määrääväksi. V. 1893 Topelius julkaisee hartauskirjansa. Evankeliumi lapsille, joka sisältää lyhyitä kirkkovuoden evankeliumien selityksiä. Satujen setä ei tyrkytä lapsille valmiisiin kaavoihin valettuja kirkon oppeja, vaan kertoo tässä pienokaisille »Jumalan valtakunnan satuja» heille tajuttavassa muodossa, samalla kumminkin esittäen nämä »sadut» täysin uskottavina. Onhan tämä menettely sopusoinnussa suuren opettajamme maailmankatsomuksen kanssa, olihan hänelle, niinkuin myöhemmin Mietekirjassa sanotaan, »kristinusko sisimmässä luonteessaan elämää eikä oppia.»

Esimerkkinä Topeliuksen henkisestä joustavuudesta ja siitä, miten hän vielä vanhanakin pysyi uskollisena miehuutensa harrastuksille, mainittakoon, että hän v. 1889 asti pysyi Taiteilijaseuran puheenjohtajana. Koivuniemeen muuttaessaan hän tosin luopui Kasvatusopillisen yhdistyksen aikakauskirjan varsinaisesta toimittamisesta, mutta tämänkin jälkeen hän kävi yhdistyksen kokouksissa, otti osaa sen keskusteluihin, julkaisipa kirjoituksia aikakauskirjassakin. Viimeiseen asti hän koulun ja kasvatuksenkin alalla taisteli samojen kauniiden periaatteiden puolesta, jotka hän aikaisemmin oli omaksunut. Östersundomin kansakoulun monivuotisena johtokunnan puheenjohtajana Topelius käytännöllisestikin koetti toteuttaa aatteitaan. Helsingin ruotsalainen tyttökoulu oli edelleen hänen erityisessä suosiossaan. Hän vieraili siellä usein, lahjoitti varoja pohjaksi rahastoon köyhien oppilaiden kesäoleskelua varten maalla ja varattomien oppilaiden rahastoon. Koulussa iloittiin vilpittömästi »setä» Topeliuksen käynneistä, ja sen nuoriso tuli joskus vastavierailulle vierasvaraiseen Koivuniemeen tai ilahdutti vanhusta tuoksuvilla kukkatervehdyksillä hänen merkkipäivinään.

Aikaisemmin on ollut puhe siitä, mitä Topelius sai aikaan Kevät- ja Sylviayhdistyksillä. Eläinsuojelusaatteen kannattajista hän oli innokkaimpia ja väsymättömimpiä toimien kokonaisen vuosikymmenen Helsingin eläinsuojelusyhdistyksen puheenjohtajana. Lukuisissa kirjoituksissa hän pohti eläinsuojelusasiaa. Naisenvapauttamispyrinnöille yleensä Topelius osoitti lämmintä harrastusta, niinkuin hän jo rehtorina ollessaan oli koettanut helpoittaa naisen pääsyä yliopistoon. Miten kaunis onkaan hänen v. 1882 ensimäiselle naispuoliselle filosofiankandidaatille Emma Irene Åströmille sepittämänsä runo, jossa hän valittaa, että ennakkoluulo ja tyhmyys olivat sulkeneet tien tiedon temppeliin hänen lukuisilta sisariltaan. Olemme jo nähneet parista mainitsemastamme runosta, miten korkea ajatus tällä suopeamielisellä sopusoinnun miehellä oli naisesta äitinä ja kasvattajana. Näitä yleviä tehtäviä nainen Topeliuksen mielestä saattoi täyttää sitä paremmin, mitä enemmän hänellä oli kirjallistakin sivistystä. Ja eri puolueiden yhdistämisessäkin hän toivoi apua naisilta. Heidän tuli yhdistää, mitä miehet olivat eroittaneet. Maan tytärten tuli pitää maata koossa rakkaudella. Heilläkin oli vain yksi kansa ja yksi isänmaa.

Runoilija oli 21 vuoden ikäisenä laulanut nuoruutensa lemmitylle, Emmalleen, ja hänelle omistetussa runossaan toivonut saavansa »valaista hänen tietään läpi varjojen maan autuuden iäti kirkastetuille rannoille». Kymmeniä vuosia myöhemmin hän samanlaisissa runoissa kiittää Jumalaa, joka oli antanut hänen vaimolleen niin uskollisen sydämen ja sallinut heidän »nuoruutensa kevään yhteisesti kuihtua ilossa ja surussa». Ruskeat kiharat olivat harmaantuneet, punaiset posket kalvenneet, usko lakastumattomiin keväisiin ei enää ollut yhtä luja kuin ennen. Mutta luottamus korkeampaan johtoon on heissä ennallaan; mitä ylemmäksi he nousevat »vuorille», sitä enemmän he näkevät, sitä selvemmäksi käy heille elämän tarkoitus ja Emma on hänelle vieläkin vain 28-vuotias! Jo näissä harvoissa riveissä kuvastuu se herttainen suhde, joka vallitsi iäkkään Koivuniemen vanhuksen ja hänen vaimonsa kesken, ja monet muut kauniit säkeet tulkitsevat sitä alttiiksi antavaa rakkautta, jota onnelliset aviokumppanit omistivat toisilleen. Muistamme, miten suurilla tulevaisuuden toiveilla he 40 vuotta sitten olivat solmineet rakkautensa liiton, eikä heidän onnensa taivasta tiettävästi olleetkaan sumentaneet muut synkät pilvet kuin ne, mitkä sille nousivat sairauden aiheuttamista tuskista ja säälimättömän viikatemiehen käyntien jälkeen, kun he menettivät aivan pieninä kolme rakastettua lasta. Se yhteisymmärryksen synnyttämä sopusointu, joka oli vallinnut Topeliuksen lapsuudenkodissa, vallitsi tässäkin, ja sairauden tuottamia kärsimyksiä kannettiin alistuvalla kärsivällisyydellä. Mainitsimme aikaisemmin siitä matkasta, jonka Topelius puolisoineen ja tyttärineen teki etelä-Ranskaan, ja että sanottu matka ei tuonut hänen puolisonsa heikentyneelle terveydelle toivottua parannusta. Voimat vähenivät vuosi vuodelta ja runoilijavanhuksen täytyi surukseen nähdä, miten hänen ennen iloinen ja toimelias Emeliensä, hänen uskollinen toverinsa, päivä päivältä riutui kykenemättä enää viimeisinä vuosinaan paitsi poikkeuksittaan jättämään sairasvuoteensa. Marrask. 14 p. 1885 kuolema tulikin vapauttaen tämän lempeän hengen kahleista. Surunihanassa muistorunossa Noli me tangere Topelius muistiin piirtyvin, sydämen hellimpiä kieliä värähyttävin sävelin laulaa hänestä, joka oli eläessään kätkeytynyt hänen parhaisiin onnenunelmiinsa ja jonka hän nyt näki »niin korkealla yläpuolellaan huokauksetonna, kyyneletönnä, sanatonna, nimetönnä, mutta niin säteilevän puhtaana Vapahtajansa sylissä».

Varmaankin oli tämä suru katkerin, mikä pitkän elämän varrella oli kohdannut seitsemättäkymmentä ikävuottaan lähentelevää runoilijaa, jonka tukkaan elämän tuiskut jo olivat heittäneet lumensa. Mutta se mies, joka aikaisimmasta lapsuudestaan oli hakenut ja löytänyt seuraa luonnosta ja häntä ympäröivistä ihmisistä, löysi sitä nytkin rakkaan Koivuniemensä hymyilevistä maisemista ja sen vakinaisista ja tilapäisistä asujamista. Täällä hän näkee ympärillään lapsensa ja lastenlapsensa sekä muita omaisia, vanhempia ja nuorempia. Ne kuihtumattomat keväät, joista hän niin usein runoissaan laulaa, eivät ole pelkkiä utukuvia, hän näkee ne lapsissaan ja lapsenlapsenlapsissaan ilmielävinä ympärillään. Tässä rauhoitetussa perhepiirissä säteilee lempiväin tytärten rakkaus niin kirkkaana jaloa, ihailtua isää vastaan ja isoisän korvia hivelee lastenlasten hilpeä nauru. Lasten ystävä, heidän sielunelämänsä syvällinen tutkija, Valterin seikkailujen sepittäjä eli uudestaan oman lapsuutensa noissa milloin reunainsa yli ryöpähtävissä, huimaksi temmellykseksi kiihtyvissä, milloin hiljaisemmissa, itkun ja hetkellisen surun samentamissa, viattomissa pikku huveissa ja leikeissä.

Tytärtensä Toinin ja Eevan hoivaamana hän tässä vanhuutensa rauhallisessa turvapaikassa vietti elämänsä ehtoota. Sitä myöten kuin työvoimat vähenivät ja silmät heikkenivät, lukivat tyttäret, muut omaiset ja perheen ystävät ääneen vanhukselle, joka viimeiseen asti mielenkiinnolla seurasi ajan kysymyksiä, kirjallisuutta ja sanomalehtiä. Paljon lisäsivät runoilijan työtaakkaa ne lukuisat käsikirjoitukset, joita vasta-alkajat Apollon pojat ja muut kirjailijat lähettivät hänelle pyytäen niistä arvostelua. Tämänkinlaisia lähetteitä tuli niin runsaasti, että Topeliuksen oli mahdoton niitä kaikkia itse lukea. Etenkin illallisen jälkeen runoilijan vanhoilla päivillään täytyi välttää varsinaista työntekoa ja silloin käytettiin kerkeästi kuluvat iltahetket perheseurusteluun, jolloin ääneenlukeminen vaihteli hilpeän tarinoimisen kanssa. Salissa olevalla isolla flyygelillä Topelius toisinaan iltahetkin soitteli etenkin nuoruutensa herkkätunteisia mielilauluja. Vanhuksen pienenä mieliaskarteluna oli usein myöskin savukehylsyjen täyttäminen. Topelius olikin kaiken ikänsä ollut vankka tupakoitsija. Päivisin hän työssä ollessaan istui kirjoituspöytänsä ääressä työhuoneessaan, jossa hänellä m.m. oli hylly vanhempaa kirjallisuutta varten ja joka myös oli hänen makuuhuoneensa. Tähän päästiin salista, jonka kanssa myöskin työ ja kirjastohuone olivat ovella yhdistetyt. Viimeksimainitussa samoinkuin muissa huoneissa oli aistikkaat, vanhanaikuiset huonekalut, mukavia tuoleja, kodikas sohva ja Topeliuksen teosten ruotsalaisen kustantajan Alb. Bonnierin lahjoittama kiertohylly, jossa oli uudempaa kirjallisuutta. Seiniä koristelivat jalustoilta kohoavat rintakuvat, joku maisema ja Runebergin kuva kokonaismuodossa. Kirjahyllyllä seisoi muiden merkillisyyksien joukossa eräs puukuva, jonka muuan rahvaan mies kuuluu leikanneen ja joka kuvaa Topeliuksen vanhaa riitaveljeä, kreivi Bergiä. Hänen »ikuistuttajansa» oli kerran nähnyt hänen seisovan sopivassa asennossa erään majatalon portailla! Tässä huoneessa vanhus m.m. useinkin ikkunansa ääressä istuen lueskeli sanomalehtiä.

Kotihartauksia Topelius piti lukien perheelleen ja palvelijoilleen sunnuntaiden evankeliumit niihin sovellutettuine saarnoineen.

Kalastukseen ei Topelius enää täällä antautunut niin sääntöperäisesti ja samalla innolla kuin ennen. Hän oli jo siksi vanhakin, eivätkä kalavedet täällä vetäneet vertoja Mainiemen vesille. Likeisin lahti oli matala ja ruohoinen ja vesi siinä enimmäkseen sameata. Verkoilla Topelius kuitenkin vähin kalasteli, niinkuin ennenkin. Jokapäiväiset kävelyt kuuluivat säännöllisesti käytettyihin voimain uudistus- ja virkistyskeinoihin, ja vanhus käveli mieluimmin yksin — tosin etenkin ikänsä loppuaikoina omaisten salaisen valvonnan alaisena. Puutarhassa, jota Toini hoiti, hän kävi mielellään, ja hedelmäpuut huvittivat häntä erityisesti. Eräälle omenapuulle, jossa oli paljon oksaksia, hän oli antanut nimeksi Polykarpus!

Maankuulu oli Koivuniemi vieraanvaraisuudestaan. Avosylin täällä otettiin vastaan koulujen nuoriso, joka runoilijan syntymäpäivinä tuli kukin, puhein ja lauluin tervehtimään rakasta »setäänsä». Sama vieraanvaraisuus kohtasi kaikkia niitä lukuisia ystäviä ja muita vieraita, jotka omasta maasta tai maan rajain ulkopuolelta saapuivat tänne. Koivuniemen vieraskirja sisältää kirjavan ja runsaan nimikokoelman, joka sekin osaltaan todistaa, miten monta ystävää tämän talon isännällä oli.

Koivuniemellä asuessaankaan Topelius ei unhoittanut kotiseutuaan. Sekä rakas lapsuudenkoti että suloinen Mainiemi olivat tosin vierasten hallussa, mutta näillä seuduilla vielä elävien vanhojen ystävien ja sukulaisten luo tullessaan runoilijavanhus aina tietenkin oli yhtä tervetullut kuin ennen. Näillä vierailuilla hän tavallisesti asui ennen mainitun lankonsa, raatimies J.A. Lybeckin luona. V. 1887 Topeliuksen saapuessa Uuteenkaarlepyyhyn vietettiin siellä kaupungin läheisellä Kaivosaarella hänen kunniakseen lastenjuhla, johon 600 lasta kaupungista ja sen ympäristöstä otti osaa. Juhlan toimittaja, seminaarin silloinen johtaja Z. Schalin on kertonut, että hän pyysi enoansa tässä tilaisuudessa puhumaan pienokaisille. Topelius oli vastannut, ettei hän »osannut puhua», eikä suostunut mitenkään pyyntöön. Sittemmin hän kuitenkin taipui puhumaan lapsille kirkossa, jossa he kokoontuivat vanhuksen ympärille tämän seisoessa alttarin edessä.

Olemme huomanneet, miten Topelius sekä suorasanaisissa kirjoituksissaan että runoissaan lausui mielipiteensä ajan polttavista kysymyksistä. Niin sovinnollisia, rauhaan ja yksimielisyyteen kehoittavia kuin hänen lausuntonsa olivat olleetkin, aiheuttivat ne sittenkin vastaväittelyä, ja julkisuuden miehenä Topeliuskin oli saanut kestää useita ankaria hyökkäyksiä ja iskuja. Mutta taistelujen mainingit olivat vähitellen tyyntyneet, ja yhä yleisemmin oli ruvettu ymmärtämään tämän miehen todellista suuruutta. Se rakkaus, joka jo kauan oli tullut Topeliuksen osaksi, kasvoi kasvamistaan, hän kokosi kuin lämmittävä aurinko rakastavalla ja rakastettavalla persoonallisuudellaan yhä lukuisempia joukkoja ympärilleen ja, kun hän vihdoin seisoi viimeisenä eloon jääneenä suurmiehistämme kansansa keskellä, kokoontuivat kaikki, yhteiskunta-asemaan, kieleen ja mielipiteisiin katsomatta, kunnioittaen suuren oppi-isän ja kasvattajaa ympärille. Tällainen kieltämätön valta-asema Topeliuksella oli yleisessä tietämyksessä ikänsä viimeisinä vuosikymmeninä.

Arvokkaalla ja kauniilla tavalla toi Suomen kansa esiin kiitollisuuden ja kunnioituksen tunteensa Topeliukselle niissä juhlissa, joita pääkaupungissa ja maaseudulla pantiin toimeen hänen täyttäessään 70 vuotta. Samat tunteet yhdistivät kaikki. Tuo vaatimaton ja nöyrä mies, joka Lönnrotin tavoin mieluimmin olisi vetäytynyt syrjään, kokosi lämmittävän auringon tavoin rakkautensa ja aatteittensa voimalla kaikki ympärilleen. Topeliuksen käytettäväksi annettiin rahamäärä, jonka hän v. 1895 »Tammikuun 14 päivän rahaston» nimellä antoi Kansanvalistusseuralle. Tämän tuli koroista antaa 100 markan suuruisia vuotuisia muistolahjoja varattomille vanhoille, ansiokkaille opettajille ja opettajattarille, jotka yksityisessä tai yleisessä koulussa olivat omistaneet elämänsä kristillisen kansanopetuksen palvelukseen.

Lukuisat seurat, molemmat Kirjallisuudenseurat, Maantieteellinen seura, Kansanvalistusseura, Suomen Naisyhdistys, Taiteilijaseura ja Helsingin Eläinsuojelusyhdistys kutsuivat runoilijan kunniajäsenekseen. Koulu- ja yliopistonuoriso alkoivat vuosittain käydä Topeliuksen luona kunniatervehdyksillä.

Ruotsissakin »setämme» oli hyvin rakastettu ja kunnioitettu. Jo v. 1886 Ruotsin akatemia oli lähettänyt hänelle kultamitalinsa, hän sai ritariston merkkejä ja valittiin tieteellisten seurojen jäseneksi. Hänen muotokuvansa levisivät valokuvina sekä suomalaisten että ruotsalaisten taiteilijain maalauksina ja niiden jäljennöksinä laajalti sekä meillä että Ruotsissa.

Etevimmät Topeliuksen suorasanaisista teoksista on suomennettu, ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seura on määrännyt palkinnon hänen lyyrillisten runojensa suomentamisesta. Useita hänen kirjoistaan on käännetty saksaksi, tanskaksi, norjaksi, englanniksi, muutamia myöskin ranskaksi, italiaksi, venäjäksi, viroksi ja unkariksi.

Topeliuksen sulosointuisiin runoihin, jotka muuten »laulavat itse itsensä», on ainakin kymmenen sävelniekkaa — uudemmista mainittakoon Jean Sibelius — laatinut säveleitä.

Vielä v. 1890 ja vieläpä v. 1894 vuodenkin promotionissa tuo sydämeltään iäti nuori runoilijavanhus on mukana. Edellisessä hän saa riemumaisterin seppeleen ja jälkimäisessä hän viettää 50 vuotista riemujuhlaansa promotionirunoilijana. Hän sepitti kumpaankin tilaisuuten syvämietteisen ja ylevämielisen runon, ja molemmissa runoissa hän lausuu ympärilleen kokoontuville nuoremmille sukupolville ikimuistettavia rohkaisevia sanoja sen sitkeän taistelun johdosta, jota kansamme siihen asti oli murtumatta kestänyt ja joka oikeuttaa sen luottavaisesti katsomaan tulevaisuuteen.

Se hukkuu vain, jok' itse hukkaan heittyy. Kansa, mi kesti, mitä kansa tää, häviämättä haudoillemme jää.

Se, mikä on parasta ja ikuista »kevään lapsen», uuden polven omassa povessa, se on johdattava sen tietä halki synkinten aikojen.

Elämänsä viimeisiin vuosiin asti väsymätön Topelius jatkoi kirjailemistansa. Hän avusti ansiokkaasti loistoteosta Suomi 19. vuosisadalla, kirjoitteli runoja albumeihin, kalentereihin ja juhlajulkaisuihin sekä sepitteli satuja ja novelleja. Jo v. 1870 hän oli tehnyt ensimäisen suunnitelman sitä teosta varten, joka sitten ilmestyi Lehtisiä mietekirjastani nimisenä kirjana ja joka julkaistiin vasta hänen kuolemansa jälkeen. Siinä hän tuo ilmi, mitä hän ajattelee ajan ja ijäisyyden suurista kysymyksistä. Vaatimattomana kuten aina hän ei pidä mielipiteitään erikoisen merkittävinä, mutta hän tuntee tarvetta esittää ne pitkän kokemuksensa hedelmänä. Useimmat teoksen kirjoitelmista — niitä on kaikkiaan 40 — syntyivät v. 1895 tai vähän sen jälkeen kuin tekijä 77 vuoden vanhana oli parantunut hengenvaarallisesta taudista. Kirjan vaihtelevan sisällyksen valaisemiseksi mainittakoon muutamia sen kirjoitelmista: Uskoni, Kuolemattomuus, Ihmeet, Lapsi, Elämän kesä ja syksy, Rakkaus, Koti, Koulu, Kirkko, Sanomalehdistö, Puolueet ja Suuruus.

Kauniina kuvastuu näissä lehtisissä Topeliuksen nerokkuus, syvämietteisyys, horjumaton, liikuttavan yksinkertainen lapsuudenusko, 80-ikävuodella vielä nuorekas mieli ja lannistumaton elämänilo, pitkän iän varrella saavutettu rikas elämänkokemus ja ihanteellisen kirkas maailmankatsomus, jota mitkään surut ja pettymykset eivät olleet voineet sumentaa. Kirja sisältää niin runsaan aarteiston herättäviä ajatuksia, raitista, täysipitoista elämänviisautta sekä jaloja puhtaita tunteita, että sen tekijä jo yksin tällä ansaitsisi kuolemattomuuden. Sattuvasti lausuu Nervander kirjan kielestä. »Ajatukset», hän sanoo, »esiintyvät usein suppeassa, melkein suoraksi veistetyssä kieliasussa, joka kuitenkin tunkiessaan sielumme läpi jättää jälkeensä tuulahduksen siitä elämästä, joka elää luonnossa, lehahduksen kevään ja syksyn mahtavasta, raikkaasta henkäyksestä.»

V. 1894 Topelius kävi Vaasan laulu- ja soittojuhlassa, johon hänet oli kutsuttu kunniavieraaksi. Sieltä hän jatkoi Uuteenkaarlepyyhyn ja palasi kotiin virkistyneenä ja täynnä elähdyttäviä vaikutteita. Runoilija lausuu omalla herttaisella tavallaan juhlasta, että siinä oli yhtynyt »kaikki, mikä meitä taiteessa ja luonnossa miellyttää, ja että hän oli ylpeä Pohjanmaastaan».

Pari vuotta myöhemmin Topelius kävi kesän loppupuolella Visbyssä terveysmatkalla. Oleskelu ikivanhan kaupungin ihanassa meri-ilmassa vahvisti vanhuksen jo riutuvia voimia, ja täällä taaskin osoitettu vieraanvaraisuus ja ystävyys lujitti niitä ennestään lämpimiä tunteita, jotka aina olivat yhdistäneet Topeliuksen vanhaan emämaahan. Hän palasi kotiin Tukholman kautta. Ritariholman satamassa, kertoo Eliel Vest, olivat häntä vastaanottamassa sankat ihmisjoukot, jotka juhlamielisinä tervehtivät Topeliusta sinikeltaisten lippujen liehuessa. Tukholman kansakoululapset olivat ylitarkastajansa, tri Bergmanin kanssa saapuneet lausuakseen satujen sepon ja Välskärin kertomusten tekijän tervetulleeksi. Pidettiin puheita, laulettiin, annettiin kukkia, puristettiin kättä. Runoilija kävelee pienokaisten sankkain rivien läpi, hymyilee ja nyökäyttää päätään, puhuttelee toista, taputtaa toisen valkokiharaista päätä ja puristaa lähinnä seisovain käsiä. Mutta kaikki tahtovat kätellä rakasta vierasta, satoja käsiä ojennetaan häntä vastaan, hän ei henno vetäytyä takaisin, kunnes joku opettajista »pelastaa» hänet huutamalla: »valmiit!» Se oli kauttaaltaan liikuttavaa, kertovat läsnäolijat, ja useita hauskoja pikkukohtauksia sattui. »Kuka tuo vanha setä on tuolla rantaportaalla?» kysyy joku eräältä pieneltä tytöltä. »Niinkuin minä nyt en sitä tietäisi!» oli vastaus. »Sehän on välskäri Topelius.»

Tavallista juhlallisempien tunnelmain leimaama oli se hetki, jolloin harmaahapsinen runoilijavanhus sai riemutohtorin seppeleen. Promoottorin isänmaan nimessä esiintuomat kiitokset jalolle pojalleen, jossa maa näki parhaat aatteensa ruumiillistuneina, ja seppelöidyn vaatimattomuudenkin läpi kuultava ylevä suuruus varmaankin olivat ne juhlallisuuksien kohdat, joissa juhlatunnelma kohosi huippuunsa jättäen elinaikaisia muistoja kaikkien läsnäolijain mieleen.

Vielä v. 1897 Topelius kävi kotiseudullaan ja täällä hänelle valmistettiin suuri iloinen yllätys. Mainiemen tupa oli ostettu takaisin sen viimeiseltä omistajalta, joka oli muuttanut sen toiseen paikkaan, hajoitettu ja rakennettu uudestaan entiselle paikalleen Alörniin ja varustettu samanlaisella sisustuksella kuin siinä ennen oli ollut. Runoilijan sisarenpoika oli oppilaittensa seminaarilaisten avulla suorittanut tämän. »De ä' ju en uppståndelse!» (Sehän on ylösnousemus!) oli Topelius yllätettynä ja iloisena huudahtanut rakkaaseen tupaansa astuessaan. Pikku asumus luovutettiin vanhukselle, jonka kunniaksi kaupunkilaiset vähän myöhemmin viimeisen kerran toimivat juhlan. Mainiemen vieraskirjan ensi lehdelle Topelius eräänä päivänä oli kirjoittanut runon, jonka toinen säkeistö kuuluu:

Tääll' illan vieno hämärä on elon taistot tyyntävä. Vain muistot päiväin menneitten sua vastaan hiipii hyväillen. Käy sisään hetkeks, kulkija! Ja rauhaa nauti, onnea!

Sillä juhlalla, kertoo eräs siihen osaaottanut, joka v. 1898 vietettiin rakkaan runoilijan täyttäessä 80 vuotta, oli toinen luonne kuin 10 vuotta aikaisemmin vietetyllä. Virallisia puheita ja lähetystöjä vältettiin. Siitä tuli perhejuhla, jota maa vietti rakkaalle, kunnioitetulle runoilijalleen.

Tammikuun 14 päivän kylmänharmaana aamuna lapset ja lapsenlapset Koivuniemellä lauloivat virren iäkkäälle isälle ja isoisälle. Ruokasali oli koristettu kukilla ja pohjoismaisilla lipuilla. Kahvipöydälle oli pinottu lahjoja, omaisten valokuvia ja sisustakuvia Koivuniemeltä, joiden lisäksi lukuisa joukko kirjeitä omasta ja pohjoisista naapurimaista. Vain yksi ainoa lähetystö voitiin vanhuksen heikentyneiden voimain vuoksi sinä päivänä ottaa vastaan: Östersundomin kansakoulun oppilaat opettajattarineen, jotka toivat tervehdysadressin ja kukkia. Z.T. oli 16 vuoden ajan toiminut mainitun koulun johtokunnan puheenjohtajana. Vieraita saapui, sukulaisia ja ystäviä maan eri osista sekä läheisempiä ja kaukaisempia naapureita. Sydämellinen ja tuttavallinen mieliala vallitsi, puheita ei pidetty, mutta sitä useampia syleilyjä ja suuteloita vaihdettiin liikutuksen kyynelten silmissä kimmeltäessä. Huoneet täyttyivät vähitellen kukista, niin että Koivuniemen salit muuttuivat ikäänkuin haltiatarten puutarhoiksi.

Päivän kuluessa saapui suuri joukko kukkia, kukkamaljakoita ja -laitteita kauniine tervehdyssäkeineen koulujen oppilailta ja opettajistoilta, suomalaiselta teatterilta, Kevätyhdistykseltä ja yksityisiltä henkilöiltä. Sen lisäksi tuli lahjoja koti- ja ulkomaalta, päivän merkitystä tulkitsevia aikakauskirjoja ja lukuisia onnittelusähkösanomia. Joka lahja, joka tervehdys todisti kansan rakkautta.

Pääkaupungin kaikki sanomalehdet käsittelivät pääkirjoituksissaan Topeliuksen merkitystä maallemme, Ruotsin, Tanskan sekä Amerikan kaikissa suomen- ja ruotsinkielisissä lehdissä oli innostuneita kirjoituksia hänestä. Päivän kunniaksi toimeenpantiin teattereissa ja kouluissa juhlia, joihin vanhus kumminkaan itse ei voinut saapua. Muutamia päiviä myöhemmin hänelle Palokunnantalolla Helsingissä vietettiin suuremmoinen kansalaisjuhla, johon hän saapui houkutuksia ja hartaita pyyntöjä noudattaen ja tapansa mukaan asettuen asumaan Villensaunan ravintolaan. Ylioppilaat tulivat laulutervehdykselle, ja sen lisäksi ylioppilaskunta toimeenpani loistavan soihtusaaton hänen kunniakseen. Vielä näissäkin juhlissa, joiden seikkaperäisempään kuvailemiseen tässä ei ole tilaisuutta, Topelius useamman kerran omalla herttaisella tavallaan kehoitti Suomen kansalaisia yksimielisyyteen ja sovinnolliseen työhön jakamattoman isänmaan hyväksi. Tätä juhlaa vietettiin kautta maan, sillä monin paikoin maaseudullakin oli Topelius-juhlia toimeenpantu. Tervehdysrunoja oli hänelle sepitetty useita kymmeniä, kolmisenkymmentä saapui tervehdysadressejakin seuroilta ja yksityisiltä henkilöiltä sekä m.m. lähes 3,000 kansakoululapsen allekirjoittama jättiläisadressi kuin myös onnittelusähkösanomia koti- ja ulkomaalta — paitsi Skandinaviasta, niitä tuli Ranskasta, Saksasta, Itävallasta ja Venäjältä — yhteensä enemmän kuin puoli kolmatta sataa. Tämä rauhan ja rakkauden mies sai todella korjata, mitä oli kylvänyt.

Tammikuun 24 p. 1898 päivätyssä herttaisessa Iltatervehdyksessä vanhus vaatimattomasti lausuttuaan sanasen »hajanaisesta elämäntyöstään, tuuleen siroittamistaan siemenistä, joista Jumalalle yksin tulee kunnia, jos jokin niistä on juurtunut» — lähettää nöyrän kiitoksensa ja tervehdyksensä isänmaalleen, harvoille jälellä oleville aikalaisilleen, kotien työntekijöille ja tekijättärille, taiteilijoille, oppilaitoksille ja Suomen nuorisolle, kaikille rakkaille ja kaikille tutuille ja tuntemattomille ystävilleen Ruotsissa ja naapurimaissa.

Rakkaaseen, rauhalliseen kotiinsa palattuaan runoilija-patriarkka seuraavina päivinä tunsi voimainsa virkistyneen, ja vanhasta työnilostaan nauttien hän taas ryhtyi mietekirjansa valmisteluun. Mutta se tauti, joka oli vaivannut häntä ennen juhlia ja joka niissä arvatenkin oli saanut uutta virikettä, ei hellittänyt. Kerran hän aamiaisateriaa syödessään sai äkillisiä vilunväristyksiä. Pitkälle kehittyneen itsensähillitsemisen voimalla vanhus tarmokkaasti ponnisteli sairautta vastaan, mutta viimein hän kumminkin taipui laskeutumaan vuoteelle. Vain päivän hän aikoi levähtää. Mutta voimat vähenivät, eivätkä sallineet sairaan nousta, vaikka hänellä mielestään ei mitenkään olisi ollut aikaa virua vuoteellaan. Helmikuun 13-20 päivinä hän vielä teki lyhyitä muistiinpanoja ja yhdisti niiden sisällyksen sanaan: »ankkurissa», mikä oli viimeisiä hänen kynästään lähteneitä. Yksitoikkoiset, harmaat päivät ja pitkät yöt sulivat viimein hänen tietoisuudessaan yhteen. Elämänsä viimeisenä viikkona hän ei enää noussut vuoteestaan, väsymys lisääntyi ja verenmyrkytystä seuraava hourailu häiritsi yöunta. Työn harmaantunut sankari ymmärsi jo, että hänen työpäivänsä nyt todella oli mailleen vaipumassa, ja Jumalaa rukoillen ja rauhallisin mielin hän tervehti sitä vierasta, jolle hän jo kerran aikaisemmin oli huudahtanut: »Terve tuloa, kuolema, kun hetki on lyönyt!» Vuoteensa ympärille kokoontuneitten lastenlastensa kautta, joiden läsnäolo erittäin näytti ilahduttavan häntä, hän lähetti terveiset tuleville sukupolville. »Terve tuloa, elämä, niin kauan kuin sinua kestää!» hän myös kerran oli huudahtanut, ja vähää ennen kuolemaansa hän vielä sanoi rakastavansa elämää ja toivovansa nähdä kevään, kevätauringon ja kevätvihantaa. Hänen elämänsä viimeiset päivät olivat ainoata rukousta. »Eikö aurinko tule?» hän usein kysyi, ja viimeisenä iltapäivänä, maalisk. 12 päivänä, se monesta ajasta paistoi sairashuoneeseen heijastuen ihanasti hänen vuoteensa viereiselle seinälle. Runoilija avasi silmänsä, niistä lähtevä säteilevä katse sulautui auringon väikkyvään valoon, hän kohotti kättään tervehdykseksi ja ummisti taas silmänsä.

Viimeinen iltapäivä oli tuskallinen, sairaan henkeä ahdisti ja hän lepäsi enimmiten ummessa silmin. Ruumiin lämpö väheni, hengitys heikkeni ja puoli 12 yöllä lepoa ja rauhaa janoova henki viimein nukahti kuoleman armahtavaan uneen. Se kevät, jota kohti se niin usein kaihoten oli siipensä kohottanut, oli alkanut sarastaa.

* * * * *

Samoin kuin kansalaiset ennen rakastavin ja sovinnollisin mielin suurina merkkipäivinä olivat kokoontuneet opettajansa ja kasvattajansa ympärille, niin he sitten yhtyivät sen kukitetun arkunkin ääreen, johon hänen kylmennyt tomunsa oli kätketty. Suureksi kansalliseksi surujuhlaksi muodostui se päivä, maaliskuun 21 päivä, jona sivistyksemme ihanan aamukoiton viimeinen suurmies vihittiin haudan ikuiseen lepoon. Helsingin Uuden kirkon mustalla verhottuun kuoriin asetetun arkun ääressä tulkitsivat eri kansankerrosten, virkakuntien, yhdistysten ja maan kaupunkien edustajat sekä lukuisat yksityiset sanoin ja kukin niitä kunnioituksen, kiitollisuuden ja surun tunteita, jotka nyt täyttivät kaikkien sydämet. Kaupunki oli surupuvussa. Kaikkien virastojen, yliopiston, koulujen ja useitten yksityisten rakennusten suruharsolla peitetyt liput riippuivat puolitangossa. Myymälät oli sulettu, niiden näyteikkunoihin oli runoilijan kuva asetettu, ja ylioppilastalon parvekkeelta loisti niinikään vihreiden kasvien välistä Topeliuksen suruharsoon verhottu rintakuva.

Sankat ihmisjoukot täyttivät katukäytävät kirkosta aina hautausmaalle asti. Kaupungin koulujen oppilaat muodostivat pitkän kujanteen. Likinnä ruumisarkkua seurasi 200 ylioppilasta, jotka kantoivat seppeleitä kulkien 4-miehisissä riveissä, sitten ylioppilaskunta lippuineen; M.M., Taiteilijaseuran ja Kirjailijalooshin jäsenet, Kirjaltajain yhdistys y.m. Kun oli saavuttu haudalle, lauloi sekakuoro prof. R. Faltinin johdolla Topeliuksen kauniin pääsiäisvirren. Suruharsoisten lippujen maahan painuessa tuhannet kansalaiset paljastivat päänsä, kun sinkkikirstuun asetettu kukilla kaunistettu ruumisarkku vajosi hautaan. Ylioppilasten ja M.M:n laulu, vainajan sisarenpojan harras rukous ja ihanan hymnin sävelten soidessa omaisten ja ylioppilasten toimittama haudan umpeenluominen, lukemattomien seppelten laskeminen, surujuhlan vakavan ylevä tunnelma — — kaikki piirtyi varmaan useimpien läsnäolijain muistiin elinkaudeksi. Metrien korkuiseksi kohosi seppelten muodostama, surevan rakkauden ja kiitollisen kunnioituksen luoma kumpu talvisten kinosten keskelle, ja lausuttuaan viimeiset jäähyväisensä kansallislaulun sävelillä hajaantuivat syvän liikutuksen valtaamina sankat ihmisjoukot runoilijan haudalta.

Likellä merenrantaa olevaa hautaa kaunistaa Suomen Naisyhdistyksen alotteesta pystytetty Valter Runebergin muovailemaa muistopatsas: graniitiselta jalkakiveltä kohoava enkelinkuva. Vaasassa paljastettiin v. 1914 taiteilija Emil Vikströmin muovailema muistopatsas. Vireillä on toimenpide muistopatsaan pystyttämiseksi Helsinkiin.

Näin olemme seuranneet kehdosta hautaan Sakkea, joka iloisesta, herttaisesta lapsesta kehittyi haaveilevaksi, mutta todellisen elämän moninaisiin harrastuksiin tervein vaistoin kiintyväksi nuorukaiseksi ja siitä mieheksi, joka hyvin monipuolisella toiminnalla toteutti kerran aikaisemmin lausumansa toivomuksen, että saisi olla mukana aikansa mielenkiintoisimmissa pyrinnöissä. Olemme nähneet, miten tunnollisesti hän hoiti rikasta henkistä perintöään, miten väsymättömällä innolla hän kehitti runsaita sielunlahjojaan, miten ankarasti hän kasvatti itseään ja miten hän vähitellen kehittyi suureksi runoilijaksi, kansansa kasvattajaksi ja oppi-isäksi. Lämpimin tuntein, sytyttävin sanoin ja tosityöllä Topelius koetti edistää kaikkea hyvää. Suuren, kaikkeasyleilevän rakkautensa johdattamana hän tuki ja auttoi köyhiä ja syrjäytettyjä, suojeli eläimiä, otti lapset ja nuoret aivan erityisen hellään hoivaansa, kannatti naisten sivistys- ja vapautusrientoja sekä omisti taiteelle ja tieteelle miehuutensa parhaat voimat. Kauemmin kuin puoli vuosisataa hän uupumatta taisteli kansallisen kulttuurimme kaikinpuoliseksi kehittämiseksi. Siten hänessä ruumiillistui Uuden ajan historiamme keväinen, ylväs ajan jakso, jolloin suurimmat henkemme kylvivät nykyisen sivistyksemme siemenet.

Se herttainen iloisuus ja mielenrauha, jotka loistivat hänen kasvoistaan, se ystävyys, joka säteilee hänen ruskeista silmistään, se nerollisuus, joka on painanut leimansa leveään ja korkeaan otsaan, se lempeästi muhoileva hymy, joka asuu hänen huulillaan, joilta niin monta kultamunista on vierähtänyt, ne kuvastavat kaikki kauniisti sitä syvällistä, valoisaa elämänkatsomusta, joka oli Topeliukselle omituinen, joka, niinkuin runoilija itse lausuu, saavutetaan vain siten, että ajatus ja tunto alituisesti ovat kanssakäymisessä sen kanssa, mikä on suurta elämässä, ja jonka kannattamana hänen elämänsä muodostui niin onnelliseksi. Suloinen sopusointu, lempeä suvaitsevaisuus ja todellinen vapaamielisyys, olivat koko hänen olemuksensa tunnusomaisimpia piirteitä. Harvinaisen suuri mielen tasapaino asui tuossa parhaille ihanteilleen aina uskollisena pysyneessä miehessä, jonka vaatimattomuus oli yhtä suuri kuin Lönnrotin ja jonka isänmaanrakkaus oli yhtä tulinen ja sytyttävä kuin hänen suuren opettajansa Runebergin. Hän oli lempeä ja herttainen, mutta ei heikko. Hän pysyi johdonmukaisesti ja taipumatta uskollisena elämänsä varrella vähitellen omaksumalleen vakaumukselle. »Itsestäni en taida mitään, kaikki on minulle ylhäältä annettu», sanoi syvästi uskonnollinen ja lapsenhurskas Topelius usein, ja vähää ennen kuolemaansa hän lausui: »Pieni, köyhä lapsi on syntynyt maailmaan, pieni lapsi on sen pian taas jättävä.»

* * * * *

Topeliuksen aikaisin varsinainen runoilu käsittelee parhaastaan rakkautta, siinä on paljon epämääräistä haaveilua ja omien vaihtelevien mielialojen kuvailua. Tunnusomaisena piirteenä esiintyy siinä jo aikaisin luonnon sielullistuttaminen ja myös se ajatus, että yksilö on heikko välikappale aatteen palveluksessa. Jo aikaisin hän ylistelee luonnollisten, yksinkertaisten, lempeiden ja sovinnollisten tunteiden suloa luonnotonten ja teennäisten tunteiden rinnalla. Mitä hartain uskonnollisuus esiintyy jo nuoruudenrunoilussa. Sekä asiallisesti että muotoon nähden hänen lyriikkansa on saanut paljon vaikutteita kansanrunoudesta. Ja ennen kaikkea Topelius onkin lyyrillinen runoilija, hänen tunnelmarunoutensa kuvastaa paraiten hänen personallisuuttaan niin ihmisenä kuin runoilijanakin. Topelius on edistyksen ja vapauden runoilija, myöskin naisen yhteiskunnallisen aseman parantamista ja hänen oikeuksiensa laajentamista hän runoudessaankin innolla ajaa ja äidinrakkauden ylistykseksi hän on sepittänyt mitä ihanimpia säkeitä. Hänen lyyrillisessä tuotannossaan tapahtuu muutos elämän neljännellä ja viidennellä vuosikymmenellä. Runoiltuaan siihen asti ikäänkuin huvikseen hän nyt runoissaan alkaa yhä enemmän käsitellä ajan suuria kysymyksiä osoittaen kansalleen jaloja aatteita, joihin on pyrittävä, ja laulaa lohdutusta synkkinä aikoina. Hänen runottarensa on aina palvellut siveellisiä voimia, ja hänen sulosointuinen lyyrynsä on aina saanut sydämemme sisimmät kielet väreilemään. Suomen tulevaisuus on rakennettava kansan valistukseen. Täten Topelius vähitellen kehittyy luonnon ja ihmissydämen runoilijasta ylevähenkisen isänmaallisuuden laulajaksi. Runebergin miehekkäämpi, klassillinen runous innostutti etupäässä kypsyneempiä ikäluokkia, Topeliuksen viehkeämmät sävelet sytyttivät, samoinkuin Franzénin, lasten ja nuorten sydämet. Isänmaanrakkaus tuli Topeliuksen laulujen perusaiheeksi. Luonto ja kansanelämä, ilomme ja surumme, menneisyyden muistot ja tulevaisuustoivomme esiintyvät niissä taiteen kirkastamassa valossa. Topeliuksen selvä, kuulas, havainnollinen, kuvilla ja sattuvilla vertauksilla kaunistettu runokieli, hänen ei aina puhtaat loppusointunsa ja hänen »itse itsensä laulavien» säkeidensä musikaalisuus kaipaisivat oman erityisen lukunsa.

Omistaen lapsenmielen Topelius ei tahdo lapsenmieltä rikkoa, hän tahtoo antaa lapsen pysyä lapsena. Ja siksipä hän on osannut puhua pienokaisille tavalla, joka on tehnyt hänestä maailmanmaineen saavuttaneen mestarin. Hänestä voisi sanoa samaa, mitä on sanottu Shakespearesta: Hän löysi jalokiviä jokaisesta kuivuneesta purosta, niinkuin lapset Eldoradosta. Hänen ihmeelliset, jännittävät satunsa ja kertomuksensa, joihin hän on osannut luoda niin omituisen, ihanteellisen hohteen, antavat yllin kyllin ravintoa heidän mielikuvitukselleen ja kylvävät samalla heidän herkkiin mieliinsä jalon ja hyvän siunattuja siemeniä. Siten lapset saavat juuri sitä, mitä he kaipaavat, ja heille sulatettavassa muodossa. Ihanteen ja näkyväisen välinen yhteys pysyy heillä rikkomatta. Topeliuksen ja nuorten hyviä välejä todistaa m.m. se seikka, että hän usein ja mielellään heidän pyynnöstään lennokkain säkein tulkitsi heidän tunteitaan.

Yhtä etevä kuin Topelius oli lyyrikkona ja satujen kertojana hän oli novellienkin kirjoittajana. Millä ihmeteltävällä taidolla hän Välskärin kertomuksissa loihtiikaan silmäimme eteen historiallisen ajanjakson toisensa jälkeen! Miten ilmielävänä esiintyvätkään nuo sadun ja historian henkilöt, joista toisia sydämemme pohjasta rakastamme, toisia yhtä katkerasti vihaamme, joiden ilot ja surut, riemut ja kärsimykset ovat kuin omiamme.

Topelius oli harras taiteen ja siis näytelmätaiteenkin ystävä, ja hän kirjoitti useita näytelmiä, osaksi uudemman, osaksi vanhemman ajan elämää ja henkilöjä kuvaavia. Niissäkin kuvastuu kauniina tekijälleen ominainen, valoisa usko jalojen aatteiden ja ihmisen parempien tunteiden voittoon taistelussa alhaisia viettejä ja intohimoja vastaan.

Hänellä oli ajattelijan pää ja lapsen sydän. Kieleltään hän oli ruotsalainen, sydämeltään suomalainen. Rakasta maatasi ja uhraa kaikki sen hyväksi, siinä se opetus, joka kultalankana kulkee läpi kaiken sen, mitä Topelius on kirjoittanut. Rakkaudessa hän työnsä alkoi, rakkaudessa hän sen päätti. Hän oli rauhan airut rauhattomana aikana, uupumaton sovinnon ja yksimielisyyden apostoli. Jumalanpelko ja isänmaanrakkaus olivat ne johtotähdet, joiden lempeä valo johdatti hänen elämänpurtensa halki aallokon kuohun rauhan satamaan. Se seikka, että Topelius itse niin suuremmoisella tavalla noudatti korkeita ihanteitansa, antaa hänen opetuksilleen niin vankan ponnen. Meidän on vakavasti punnittava mielessämme, mihin tämä meitä kaikkia velvoittaa, mihin meitä velvoittaa se, että kansamme, isänmaamme onneksi on syntynyt, elänyt ja keskuudessamme vaikuttanut tämä suuri runoilija ja ihminen.

Valoa lemmit ja valoa soitit, lemmellä kansasi nostit ja voitit. Sinulle kiitos ja siunaus, valon laulaja, Zachris Topelius.