Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

SUOMALAISET JÄÄMEREN RANNALLA

Matkamuistelmia

Kirj.

A. W. ERVASTI

Kirjoittajan kustannuksella, Oulu, 1884.

SISÄLLYS:

I. Matka Jäämerelle.

Tiet Oulusta sinne.
Oulusta Kuusamoon ja sieltä Oulangansuuhun. Nuorusen tunturilla.
Oulangansuusta Knäsjään Kannanlahen rannalle.
Pohjoisimman Karjalan kartta. Sen kansa.
Kultturikuva Knäsjästä. Matka Kannanlahen kauppalaan.
Kannanlahti. Imandra. Umptek.
Sydänyön aurinko Maanselässä. Loppumatka Kuolaan.
Muuan sana Venäjän Lappalaisista.

II. Ryssän ranta.

Kuola.
Tuulomajoki.
Kuolasta Uuraan.
Saanivuono.
Uura.
Elämä Jäämeren rannalla.
Uuran rukoushuone.
Lähtö Uurasta. Jeretnika. Muotkavuono.
Karabella ja Oneikan saari.
Potseikka eli Tsip-navolok.
Suomalaisten siirtokuntain tila ryssän rannalla.
Potseikasta Vaitokupaan.
Vaitokupa ja Kervatia.
Pummanki.
Pummangista Nurmensättiin.
Petsamonvuono. Parkkina, Karjalan kylä ja Manasterin kylä.
Petshingin luostari.
Toinen yö Nurmensätissä.
Nurmensätistä Jaakobselvaan.
Suomelle pyydetty alue ryssän rannalla.
Täyssinän rauhanteko ja Suomen raja Lapissa Venäjää vasten.
Yhteisalue, fællesdistriktet, Varangissa.
Vielä yhteisalueesta. Rajaseikkain selvitys v. 1826.

III. Etelä Varanki.

Jaakobselvasta Paatsjoelle. Rautavuono.
Paatsjoki. Boris-Gleb. Kolttalappalaisten häämenot.
Akkulanniemelle ja siitä Naytämöön.
Naytämö ja Uutuanvuono. Onko Suomen raja näillä paikoin oikein
kuvattu karttoihimme.
Näytämöstä Pykeijan kautta Vesisaareen.
Entiset rajat Varangissa.
Etelä-Varangin tulevaisuus.

IV. Ruija.

Yleinen katsaus Ruijaan.
Vesisaari.
Vesisaari (jatkoa).
Suomalaisten ja norjalaisten väli Ruijassa.
Jokavuotinen kansanvaellus Jäämerelle.
Suomalaisten kulku Jäämerelle vähenemään päin. Syyt siihen.
Vesisaaresta Tenojoen suuhun.
Tenonsuussa ja siitä Nordkaapan ympäri Hammerfestiin.
Hammerfest.
Hammerfestistä Tromssaan. Alattio. Tromssa.
Lyhyt luku Ruijan kalastuksista.

V. Paluumatka Jäämereltä.

Tromssasta Suusiin.
Jyykeänvuono.
Suomalaisuuden lisääntyminen Ruijassa.
Vähän lappalaisista.
Tunturimatka Soikitan oudasta Mukkavuomaan.
Muonioa alas.
Muonionniskasta Kittilään ja sieltä Rovaniemen kautta Ouluun.
Lisäyksiä.

Esipuhe.

Koska Pohjan perä ja sen olot vielä meillä ovat suuressa määrässä tuntemattomia, matkusti allekirjottanut kesällä 1882 jäämeren rannalle oppiakseen näitä oloja ja äärimmäistä pohjolaa tarkemmin tuntemaan. Hedelmänä matkasta nyt tämä kirja tarjotaan lukialle.

Matka kävi Kuolasta Tromssaan eli pitkin koko sitä rannikkoa, missä suomalaisia jäämeren rannalla asuu, ja oli sen puolesta siis jotenki täydellinen. Vaan kun se kesti ainoastaan kuukauden, joka oli aivan liiaksi lyhyt aika kaiken kulkiessa nähtävän ja kuultavan perinpohjaiseksi käsittämiseksi, ei ainoastaan ole mahollista, vaan hyvin luultavaaki, että siellä täällä ereys on voinut kertomukseen pujahtaa. Matkan joutusuudesta niin ikään on varmaan seurannut, että moni seikka on jäänyt huomaamatta ja kuulematta. Mutta vaikka pelkään, että kertomus täten useassa suhteessa voipi olla puutteellinen, rohkenen kuitenki sen julkaista, koska joku tieto aina on parempi kuin ei mikään ja koska olen vakuutettu siitä, että se kuva, minkä lukia tässä saa suomalaisten elämästä pohjoisen valtameren partaalla, ainaki pääpiirteiltään on oikea.

Matkan toimeentulo on saman isänmaallisen miehen ansio, joka varemmin kustansi matkani Karjalaan ja Venäjälle, tehtaanomistajan Oulussa, Hemming Åströmin, joka, yhtä vilkkaasti harrastaen kaikkea mikä koskee maamme pohjois- kuin sen itäpuolta, itsestään tarjoutui suorittamaan tämänki matkan kulungit. Mieluinen tehtävä on minun tässä lausua hänelle vilpittömimmät kiitokseni.

Kuvat, joilla kirja on varustettu, ovat Norjasta hankitut ja lainatut kahesta norjalaisen professori Friisin teoksesta: tunnetusta "En sommer i Finmarken, Russisk Lapland og Nordkarelen", josta minulle muuten kirjottaissa on ollut paljo johtoa, ja pienemmästä kertomuksesta: "Kong Oscar II:s Reise i Nordland og Finmarken Aar 1873". Kuvien suhteen olkoon tässä mainittu, että Vuorjeman suun kuva on otettu pohjasta päin, Vesisaaren etelästä, Hammerfestin idästä eli koillisesta ja Tromssan länsi-etelästä. Kuva nimilehen rinnalla esittää oikeastaan Pasvigin eli niinkuin suomalaiset sanovat Paasrikan kalastuspaikkaa lännenpuolella Vuorjemaa, vaan koska se jotenki hyvästi sopii esittämään kalastajakylää yleensä Jäämeren rannalla, käytän sitä tässä semmoisen osottajana. Päällyslehen kuva esittää Nordkapia — eli Nordkaapaa, niinkuin nimi suomalaisten suussa kuuluu.

Paljo löytyy Pohjanki puolella asioita, joitten suhteen meidän ei pitäisi olla niin välinpitämättömiä kuin tähän asti olemme olleet, ja jos tämä kirjanen onnistuisi tarkemmin kääntämään kansamme huomion sinne päin, ei matka olisi ollut turhanpäiväisesti tehty. Oulussa 28 p. jouluk. 1883.

Kirjantekiä.

I.

Matka jäämerelle.

Tiet Oulusta sinne.

Oulusta kesän aikana jäämerelle aikojalla on monta eri tietä tarjona. Joka etupäässä pitää mukavuuttansa silmällä, voipi Oulussa astua laivaan ja lähteä meritietä kulkemaan, jolloin saattaa valita kolmen eri suunnan välillä: jos hän on maihin kyllästynyt ja vain haluaa meri-ilmaa hengittää, kiertäköön Kyöpenhaminan ja Juutinrauman kautta koko Skandinavian niemimaan ympäri Englantiin Oulusta kulkevissa höyrylaivoissa hän helposti ja joutuin voipi Tanskan pääkaupunkiin päästä; tai jos hän haluaa Ruotsin pääkaupunkia ja sydänmaakuntia katsella, nouskoon Tukholmissa maihin ja kulkekoon sieltä sitte rautatietä Kristianiaan; taikka viimein, jos hän vain tahtoo lyhyintä tätä tietä perille päästä, kulkekoon Vaasan kautta Sundsvalliin ja sieltä poikkimaisin rautatietä Trondhjemiin sekä loppumatkan taas höyrylaivalla. Yksinäiselle matkustajalle viimemainittu tie on Oulusta länsi-Ruijaan, Tromssaan, kesän aikana sekä joutuisin että helpoin — siihen asti kuin Luulaja—Ofotin rautatie valmistuu. Se haitta kuitenki meritiestä on, että matka tulee käymään mutkalla kaukana omasta maasta, ja sentähen jos on halukas näkemään pohjoista Suomenmaata sekä Lappia, ja varsinki jos matkan määrä on itä-Ruija eli Ryssän ranta, täytyy ajatella maitse kulkemista. Kolme päätietä on maitseki tarjona. Läntisin kulkee Tornion kautta ylöspäin Tornion ja Muonion jokia Muonionniskan kirkolle, jossa se haarautuu kahelle suunnalle: Tromssaan päin on yhä noustava Muonionjokea sen latvoille asti ja sitte kuljettava tunturin poikki Jyykeän vuonoon; Hammerfestiin päin on kuljettava Enontekiäisten kirkolle, sitte tunturin poikki ja Koutokeinon kautta Alattioon. Keskimäinen päätie kulkee Kemin kautta Kemijärvelle, siitä ylöspäin joko Kitisenjokea eli Luirojokea maanselän harjanteelle, sitte tämän poikki Ivalojoelle ja Kyrön kylään Inarin etelärannalla sekä viimein Inarin poikki Näytämöön ja Wesisaareen. Rovaniemeltä voipi myöski kulkea Kittilän kautta Ivalojoelle ja Kyröön. Viimeinen, itäisin tie kulkee Kuusamon kautta Venäjän rajalle, rajalta pohjoisimman Karjalan kautta Kannanlahteen ja siitä Venäjän Lapin halki Kuolaan.

Jos matkan määrä on länsi-Ruija, ei muu maatie kernaasti voi tulla kysymykseen kuin läntisin Tornion kautta — jollei vähän mutkaa tekemällä taho kulkea Rovaniemen kautta Kittilään ja Kittilästä poikkimaisin Muonionniskaan, jonka mutkan teko kuitenki vasta sitte on paikoillaan, kun maantie on valmistunut Rovaniemestä Kittilään. Vaan jos matkan määrä on jäämeren ranta yleensä, on vara valita kaikkein kolmen tien kesken. Kauon ei kuitenkaan tarvitse mietiskellä, ennenkuin huomaa, että mukavin tie on tuo vähimmän käytetty itätie Kuusamon kautta. Molemmilla toisilla on nimittäin jokia kymmenittäin penikuormia noustava väkevään vastavirtaan, joka ei ainoastaan ole ikävää, vaan lisäksi kysyy sekä aikaa että rahaa, kun sitävastoin itäisellä joennuousua tuskin on nimeksikään. Läntisimmällä tiellä on vähintäin koko Muonionjoki Pajalasta Kilpisjärvelle, s.o. vähän päälle 30 penik., noustava — jos nimittäin hevosella Torniosta kulkee Ruotsin puolta Pajalaan; Suomen puolella pysyen saa veneellä ruveta kulkemaan jo Pellosta, s.o. viisi penikuormaa etelämpää Pajalasta. Keskimäisellä tiellä on Kemijärveltä, johon hevoskyydillä pääsee, niin hyvin Kitisen kuin Luiron virtoja noustava noin 25 penik. — jollei Vikajärven kestikievarista, joka on pari penik. itään päin Rovaniemen kirkolta, jalkaisin kulje Sodankylän kirkolle (10 penik.), jossa tapauksessa Kitistä tosin ei tarvitse nousta kuin kymmenkunta penikuormaa. Itätiellä sitävastoin ei vastavirtaa ole kuljettava enempää kuin 3 virstaa Imandrasta juoksevassa Nivajoessa; missä lännen puolella pahimmat virtapaikat kohtaa, niillä tienoin on idässä mainittu Imandran 10 penik. pitkä järvi.

Tämä seikka ratkaisee ehottomasti vaalin noiden kolmen tien välillä itäisen tien eduksi, koska matka sitä pitkin tulee sekä joutuisimmaksi että niin hyvin kukkarolle kuin ruumiille helpoimmaksi. Enempää kuin 3 penik. ei päivässä keskimäärin jaksa vastavirtaa kulkea ja nousu esm. tuota koskista Muonionjokea ylöspäin Pajalasta Kilpisjärvelle tulee siis vaatimaan vähintään 10 päivää sekä paljaassa kyytipalkassa maksamaan ainaki 100 markkaa, kun venekyyti tekee 1 m. 40 p. kulleki soutajalle ja 25 p. veneestä, siis kahella soutajalla 3 m. 5 p. penikuorma; vaan useoissa paikoin on pakko ottaa kolme soutajaa. Koko matka Oulusta Tornion kautta esm. Tromssaan tuskin on tehtävä vähemmässä ajassa kuin 19—20 päivässä eikä, hoidon kanssa, puolta kolmattasataa markkaa helpommalla. Matka Kemin kautta Vesisaareen tulee vaatimaan saman verran aikaa ja ainaki likipitäin yhtä paljon rahakulunkia. Kuusamon kautta sen sijaan voipi Oulusta helposti ennättää Kuolaan 12 päivässä, ja jos huolii hankkia itselleen "podoroshnajan", että rajan takana saapi venekyydin 50 kopeekalla penikuorman, ei koko matka nykyisellä Venäjän kurssilla tule maksamaan kuin 110 à 120 markkaa.

Kun kesällä 1882 olin onnellinen pääsemään jäämerellä käymään, oli minullaki vaali tehtävä tässä lueteltujen kolmen maatien välillä — sillä maitse olin päättänyt kulkea. Aluksi arvelin vähän nousta läntistä tietä Jyykeään ja Tromssaan, sieltä kiertää Ruijan ja Ryssän rantaa Kuolaan, ja Kuolasta palata Kannanlahteen, jolloin loppumatkalla taas olisi sopinut laajemmalta liikkua Karjalassa. Ne vastukset, jotka länsitiellä kohtaisivat, alkoivat kuitenki kohta tuntua liian arveluttavilta, varsinki ajanhukan puolesta, ja sitte tuli yksi seikka, joka ratkaisi päätökseni itäisen tien eduksi. Kuuden vuoden loma-ajan perästä hallituksemme nimittäin vihoin viimein taas oli määrännyt papin lähtemään jäämeren venäjänpuolisella rannalla asuvain suomalaisten luo papillisia toimia varten, ja määräyksen saanut — jumaluusopin lehtori Kuopiossa Johannes Schwartzberg — sattui olemaan vanha tuttu. Tämä tilaisuus mieluisen matkakumppalin saamiseksi oli liian hyvä käyttämättä jätettäväksi, ja seuraus oli, että lyhyen kirjevaihon perästä matkakumppaluus meidän kesken oli sovittu; ja kun lehtori S. oli päättänyt kulkea Kuusamon kautta, joka hänelle, idemmäksi Ruijaa aikojalle, oli kaikin puolin soveliain tie, raukesi minulta kaikki tuumat länsitien suhteen.

Oulusta Kuusamoon ja sieltä Oulangansuuhun. Nuorusen tunturilla.

Perjantaina 30 p. kesäk. epp. lähin ajamaan Kuusamoon, johon lehtori S. jo edellisenä päivänä oli Oulun kautta kulkenut ja jossa hänen oli määrä minua odottaa. Matkaa Oulusta Kuusamoon ei juuri voi lukea hauskimpain matkojen joukkoon Suomessa, pikemmin ehkä päinvastoin. Oulujoen komeain siltain poikki on mukava kulkea ja joen pohjoispuolelta on kaunis katsella kuohuvaa Merikoskea ja Huvisaaria ja kaupunkia kosken tuolla puolen, vaan niin pian kuin Laanilan tuomaripuustellin takaa tie jokivarrelta erkanee, tulee suo kohta eteen ja kaikki kauniit näkö-alat ainaki Pudasjärvelle asti ovat sitte loppuneet; soita ja kivikkoisia männikkökankaita vain vaihettelee, joku ainoa huononnäköinen talo siellä täällä. Kun Pudasjärvellä on Iijoen poikki kulkenut, alkaa maa vähitellen kohota, niin että esm. Korennon kankaalta ja vielä enemmän usealta kohti taipaleella Pintamosta Väätäjään voipi laajalta katsella mailmaa; jälkimäisellä taipaleella varsinki pengertävä Isosyöte pohjassa päin vetää silmän puoleensa. Vaan nämätki näkö-alat ovat kaikkia elonmerkkejä ja kaikkea vaihtelevaisuutta vailla: äärettömät, tasaiset metsämaat vain ulottuvat jokaiselle ilman suunnalle, vaan ihmisasuntoa tai vedenpintaa ei erota missään. Muutamissa harvoissa paikoissa tie kulkee jonku pienen järven sivu tai pitkin Iijoen vartta, ja silloin petäjikkö kangasten yksitoikkoisuuteen kyllästynyt silmä saa hetkeksi ihailla veden sineä ja ihmisasunnoita, vaan nämät paikat ovat, niinkuin sanoin, hyvin harvat. Maakuntaa liikkuu tiellä sangen vähän: tavallisesti saa matkustaa 4—5 taivalta, toisinaan päiväkauden, eikä ainoaakaan matkamiestä tule vastaan. Ainoastaan eri tapauksissa, niinkuin esm. markkinain aikana, kohtaa enemmän kansaa; ja koska viime vuosina siirtohalu on ylimäissä kiihtynyt arveluttavaan määrään, sattui tällä kerralla parissa paikoin tulemaan vastaan kymmenkunta hevosta Amerikaan aikojia. He olivat helposti tunnettavat korvien ympärille käärityistä liinoistansa ja punaiseksi maalatuista matka-arkuistansa.

Yksi paikka tällä matkalla voipi ehkä ansaita uteliaan turistin katselemista: se on Taivalkosken putous Pintamojärvestä lähtevässä joessa, pari virstaa järvestä alaspäin. Kahen puolen pientä kallioa vesi syöksee pystyjyrkästi alas jonku 6—8 syltää ja jatkaa sitte kuohuvana koskena korkeain törmäin välitse joutusaa kulkuansa alas vähän matkaa, kunnes etelään käsin kääntyen katoaa näkymästä. Ojan varrella käänteessä jonku kivenheiton päässä kasvavat isot kuuset eivät latvoillansa hetikään yllä niin korkealle kuin putouksen niskalla seisojan jalat ovat. Keväällä tulvan aikana paikka mahtanee olla viehättävä katsella, vaan kesäsydännä veden vähyys on liiaksi silmään pistävä. Mylly on putouksen niskaan rakettu ja niin ikään pitkin koskea kuurna tukkien laskemista varten. — Vanha taru kertoo, että entisinä vihan aikoina joukko venäläisiä tässä olisi surmansa saaneet siten, että kun järveltä olivat pakottaneet muutaman nuorukaisen lähtemään oppaaksi jokea alas, poika koskelle tultaissa oli kehottanut miehiä asettumaan pitkäkseen veneeseen, että olisi parempi pitää perää, ja niin niskassa à la Wilhelm Tell itse hypännyt kalliolle, vaan antanut veneen mennä menoaan putousta alas.

Viimeinen taival varsinki, ennenkuin Kuusamon kirkolle tullaan, on hyvin mäkinen, kun Maanselän harjujen poikki on kuljettava — suurin osa Kuusamostahan on maanselän tuolla puolen. Virstaa pitkä ja sangen jyrkkä on esm. muistaakseni Kalliovaaran mäki ja Säynäjävaaran harjulta näkyy kirkonkylä 6 virstan päässä. Lännen puoleen näiltä seuduin tulee Kostonjärven taa outoniminen Pyhitysvaara, johon — samoin kuin useaan muuhunki tämänpuoliseen vaaraan — sydänyön auringon sanotaan juhannuksena näkyvän.

Sunnuntaina 2 p. heinäk. jpp. tulin Kuusamoon, jonka pappilassa puheen mukaan tapasin lehtori S:n odottamassa. Täältä meidän yhteisen matkan nyt piti alkaa. En vielä ole maininnut että lehtori S:llä oli Kuopiosta muassaan toinenki matkakumppali nim. lyseolainen P. Ranin, joka oli päättänyt kesälupaansa käyttää pohjoisten maitten katselemiseksi ja etenki Lapin kasviston tutkimiseksi; meitä tuli siis kaikkiaan kolme matkamiestä. Kun lehtori S. oli kirjeessä Uuralaisille ilmottanut 14 p. heinäk. tulevansa Uuraan ja kun matkaan kaikki äkkinäisinä emme voineet aivan tarkkaan edeltäpäin laskea perilletuloa, päätimme viipymättä lähteä edespäin kulkemaan; ja vietettyämme pari hauskaa tiimaa pappilan ystävällisen isännän, kirkkoherra Wichmannin, seurassa astuimme klo 6:n tienoissa siihen purjeveneesen, jonka hän hyväntahtoisesti jätti käytettäväksemme ensi taipaleelle, joka oli vesimatkaa. Talonväen hartaat onnentoivotukset seurasivat meitä matkalle.

Matka Kuusamosta Oulangansuuhun kesti kolmatta päivää. Se kävi ensin pyhä-iltana myötätuulella pitkin Kuusamonjärveä Kantoniemen kylän sivu 6—7 neljännestä itä-etelää kohti, sitte maitse pohjaan päin joku virsta Muosalmelle, kun ei raskasta venettä huolittu ruveta vastatuuleen soutamaan, sitte uudella veneellä yhä pohjoista eli koillista kohti Muo- ja Kirpistön järvien poikki Heikkilään, johon kirkolta luetaan 3 penik. Hauska oli kulku kesä-illan kirkkaudessa pitkin järvien tyyntä pintaa. Heikkilään tullessa oli sydänyön ohitse jo ennätetty ja päätettiin siis tähän jäädä yöksi, varsinki kun vilu oli viimeisillä selillä tahtonut ahistaa, vaikka ilma muuten kyllä oli kaunis. Heikkilän talo eli talot on rakettu kaitaiselle kannakselle Kirpistön ja Kiitämän järvien välille, joka kannas kuitenki on kaivettu puhki, että yhestä järvestä pääsee kulkemaan toiseen. Kanavan teon kautta Kirpistön vesi juoksee kahelle, lopulta isosti eriävälle suunnalle: pohjaan päin Kiitämään ja siitä usean järven kautta Oulanganjokeen. Oulanganjokea alas Pääjärveen ja tästä pitkin jokea ja Koutajärven kautta Kannanlahteen; etelään päin Kajavansalmen kautta Muojärveen, siitä Pistojokea alas Pistojärveen ja Kuittijärviin sekä viimein Kemijokea alas Vienanmereen. Tätä kanavaa mekin laskimme, kun 3 p. heinäk. jatkettiin matkaa. Sinä päivänä kuljettiin ensin Kiitämän poikki Hannilan vankkaan taloon, jossa norjalainen professori Friis myöski kävi v, 1867 ja jota hän syystä kiittelee, sitte ylöspäin jokea ja usean pienen järven poikki sekä lopulta taivaltamalla Välijärven taloon Tavajärven etelärannalle, ja siitä Tavajärven poikki ja Tavajokea alas Kuoringin järvelle, jonka pohjoisrannalle rakettuun samanimiseen pikku taloon jäätiin toiseksi yöksi. Ilma oli ihana ja kulku varsinki Hännilästä tuota kaitaista, melkein virtaamatonta jokea ylöspäin vihantain niittyjen ja hyvänhajuisten koivikkojen välitse erittäin miellyttävä. Taipaleesta Välijärvelle saimme omin neuvoin suorittaa loppu-osan, joka oli joku neljännes jalkamatkaa, kun saattomiehet pyysivät veneellänsä saada suoristaan kulkea omille asioillensa; ylimaissa ei olla kovin tarkkoja semmoisten pienihkeitten kuin mahollisen eksymisen suhteen. Oikein kuitenki perille tultiin. Matkaa oli tänäpänä tultu lähes 4 penik. ja loppupuoli päiväystä kuljettu koilliseen päin, joka tästä lähin pysyi matkan suuntana Vienanmeren vesille asti. Kuoringista, jonka pohjoispuolelle tulee Nuorusen korkea tunturi, eteläpuolelle Ukonvaara, kuljettiin sitte 4 p. heinäk. rajan poikki Oulangansuuhun, jota taivalta tuli noin 3 1/2 penik. ja joka oli kävelymatkaa paitsi kaksi viimeistä neljännestä pitkin jotenki leveää Oulanganjokea. Lähin Karjalan kylä Kuorinkiin olisi ollut Taavonsuu, Tavajoen suussa, vaan tuota 2 1/2 penikuorman jalkamatkaa sinne valitettiin hyvin huonoksi, että siitäki syystä kuljimme toista tietä. Kovin kehuttava ei kyllä meidän valitsema tiekään ollut, sillä polku oli huono, usein tuntumaton, ja tiheät suopaikat joko ei ollenkaan tai aivan kelvottomasti porrastetut. Päivänlaskun aikana pääsimme Oulangansuuhun, johon Kuusamon kirkolta tuli runsaasti 10 penikuormaa.

Että Kuusamolaiset ovat ahkeria jäämerellä kulkioita, saattoi matkalla helposti havaita. Kaikkialla oli jäämeri ja kalastus siellä puhe-aineena. Ketkä olivat sieltä nykyään palanneet, tuoden niin ja niin paljon — toistasataa eli pari sataa kruunua — säästettynä tienestinä kotia, ketä kohta odotettiin, kenen arveltiin sinne myötyriksi menneen; useimmasta paikasta käskettiin viedä terveisiä nimitetyille henkilöille, jotka siellä vakituisesti asuivat. Ilmotusten mukaan, jotka olen luotettavalta mieheltä saanut, käypi Kuusamolaisia jäämerellä joka vuosi noin 200; kun pitäjän väkiluku on 6,700 henkeä, joista lähes 2000 saanee pitää täysikasvuisina miehinä, on siis joka kymmenes mies vuosittain jäämerellä kalastamassa.

Varsin helposti käsitettävän selityksen tähän alituiseen kansanvaellukseen saimme toisessa yökortteerissamme, Kuoringissa. Kun Tavajärven poikki kuljettiin, oli melkein suoraan veneenkeulan edessä Nuorusen korkea vaara. Sitä katsellessa havaitsimme lähemmäksi tullen sen kupeella pari valkeaa pilkkua, jotka saattajamme ilmotti olevan lumihankia. Lunta heinäkuulla — sepä outoa! Tuota kummastellessamme sattui joku joukostamme mainitsemaan, että pitäisipä likemmältä käydä noita kinoksia katsomassa, jotka eivät vielä olleet sulanneet, sekä samassa nousta tuon vaaran huipulle, joka on korkein Suomessa tänne asti. Esitys lyhyen keskustelun perästä hyväksyttiin, vaan kun saattaja arveli, ei hyvin sopivan lähteä vaaralle yön selkään, päätettiin jäädä Kuorinkiin yöksi ja lykätä lähtö aamuksi, joka oli senki puolesta mukavampi, että vaaralta sitte saattoi jatkaa kulkua eteenpäin, taloon takaisin palaamatta. Mutta miten saada iltaa hauskasti kulumaan, kun vasta oli 6—7 seutu? Juodaan lasi totia, meillähän on vähän konjakkia muassa, kuului jonku suusta vastaus. Hyvä, tuohan sopi hyvästi; iloisella tuulella, odotettavan nautinnon toiveessa, jatkettiin kulkua talon rantaan. Talo on rakettu järveen pistävän korkean niemen kannakselle. Noustuamme jyrkkää rantatörmää ylös astuimme pirttiin. Se oli korkeintaan 3 syltää neliskanttiin, josta alasta kuitenki uuni anasti suuren osan; useoita lapsia ja pari aikaista ihmistä oli sisällä ja kun rannassa olimme kulkeneet isännän ja yhen hänen kumppalinsa sivu, alkoi arveluttaa miten talossa tultaisiin toimeen ensinkin mahtumisen puolesta. Siitä huolesta kuitenki päästiin, kun vanha emäntä vähän ajan takaa käski meitä astumaan porstuan toisella puolella olevaan pieneen maitokamariin. Nyt tuli totinjuonti puheeksi. Kun meillä ei itsellämme ollut sokeria matkassa, oli pakko kysyä emännältä, voisiko hän meille sitä antaa. "Eipä sitä taida isosti meillä olla", arveli emäntä, vaan meni kumminki talon varoja tutkimaan ja toi hetken takaa pienoisen sokeripalasen esiin, niin suuren, että se olisi riittänyt yhen kahvikupin juomiseksi; enempää ei talossa löytynyt. Vähän pitkillä silmillä katselimme vuoroon tuota suurta varastoa, vuoroon toisiamme, vaan kauon ei tarvinnut aivojemme saranain liikahella, ennenkuin olimme saaneet selville 1:o että tuossa olisi tuskin varaa yhelle, saati kahelle eli kolmelle, totilasia juontiin, ja 2:o että olisi sääli viedä viimeiset varat talosta, jossa oli pieniä lapsia, jotka voisivat sairaiksi ja sokerin tarpeeseen tulla; ja päätös oli, että jätettiin sokeri ottamatta ja lykättiin totinjuonti suotuisempiin aikoihin. Kun tuo odotettu nautinto näin oli tuuleen rauennut, otettiin kysymys illallisesta tutkittavaksi. Että lehmän antia talossa löytyi, saatoimme itse nähä, ja siis arvattavasti myöski voita; vaan leipää —? "Onkos talossa leipää, emäntä?" "Leivästä se tahtoo olla vähän tinka täällä, eihän sitä seottamatonta jakseta saada", kuului vastaus; "vaan ehkäpä sentään joku leipä löytyisi." Niin emäntä taas katosi ja palasi hetken takaa ison, hyvännäköisen ja niinkuin sitte huomasimme hyvänmakuisenki pehmeän leivän kanssa josta pyysimme ja kernaasti saimme toisen puolen. Vaan se oliki ainoa puhas leipä talossa! Ei olleet varat runsaat. — Että aamulla ei kahvista ollut puhetta, on tarpeeton sanoa, vaan sen sijaan on mainittava, että, vaikka ilma ei edellisenä päivänä ollut tuntunut ollenkaan kylmältä, maa aamulla tuvan ympärillä oli kuurassa.

Kun ajattelee, että tämmöisiä taloja — torpista puhumatta — varmaan löytyy Kuusamossa koko joukko, että rahantienestin tilaisuutta varsinki talvisaikoina tuskin on ollenkaan, ja että pyytö jäämerellä aina antaa kohtuullisen, usein hyvän, ja toisinaan hyvinki hyvän vaivojen palkan, onko kumma, jos sanottuun pyytöön mieslukuisesti mennään? Kuoringista oliki poika vakinaisesti asumassa Pummangissa.

Niinkuin mainitsin, olimme päättäneet nousta Nuoruselle. Tämän päätöksen panimmeki toimeen 4 p. heinäk. Kuoringista lähti meitä saattamaan Oulangansuuhun talon päälle 60-vuotinen, isopartainen isäntä ja yksi toinen mies sekä talon vanha emäntä, viimemainittu kuitenki vähemmän kantajana ollakseen kuin käydäkseen "ativoissa" eli vieraissa rajan takana. Kun oli kuljettu joku neljännes talosta, jatkoivat emäntä ja toinen mies, vähennettyään isännän takkaa, kulkuansa suoraan parin neljänneksen päässä olevaan Siikajärven taloon, jossa heidän piti meitä odottaa, ja me muut, isäntä etupäässä, poikkesimme vasemmalle kädelle pohjaan päin vaaraa kohti. Sen juurelle tulee Kuoringista pari neljännestä, ei erittäin kovasti kohoavaa maata; matkalla on useita lampia. Tunturi nousee etelänpuolelta kahtena eli tarkkaan ottaen kolmena erittäin jyrkkänä rinteenä, joista alin puoliväliin kasvaa metsää; ylimmän juurella, jossa on leveämmältä tasaista pengertä, oli ne lumikinokset, jotka eilen olimme nähneet. Ylösnousu, jota kesti juuri tiiman, oli jokseenki vaivaloinen; usein täytyi käsiä avuksi ottaa eteenpäin päästäksensä, niin kova oli kaltevuus, ja lisäksi puhalsi pohjaisesta ei tosin erittäin kova, vaan jäisen kylmä viima, joka pyyhki vaaran eteläsyrjääki ja tuntui erinomaisen ilkeältä hikoileville ruumiillemme. Vaan sillä näkö-alalla, joka eteemme aukeni tunturin ylimmältä huipulta, johon kreikalainen puuristi on pystytetty, saatoimme pitää ja pidimmeki vähäiset nousuvaivamme täydellisesti korvattuina. Alppimaa, satakunta neliöpenikuormaa laaja, oli vuorelta eri ilmansuunnille nähtävänä. Eteläänpäin oli aivan allamme Kuoringinjärvi kuin kaitainen sininen nauha ja sen toisella puolen melkein Nuorusen korkuinen Ukonvaara; siitä vähän lännemmäksi näkyi sininen pilkku — se oli tuo lähes 2 penik. pitkä Tavajärvi, jonka takana oli pienempiä vaaroja niinkuin Hirsivaara, Mouruvaara, y.m.; etäisimpänä länsi-etelään käsin siinti 1626 jalkaa korkea Iivaara 5 penikuorman päässä. Lännen puoleen oli lähimpänä penikuorman päässä Kuntivaara ja sen vieressä vähän pohjempana Juumonvaara. Pohjassa päin näkyi 2 1/2 penikuorman päässä Paanajärven takaa kohoava Mäntyvaara, sitte vähän lähempänä Kometto ja viimemainitun sivutse koillispohjassa päin 6—7 penikuorman päässä sämpylänmuotoinen pyöreähkö tunturi, jota ensin luulimme Vaatimenoiviksi, vaan joka lie ollut Peäsioiva Tuntsajoen varrella. Idän puolella viehätti silmää etupäässä tuo 5 penik. pitkä ja toista eli 2 penik. leveä Pääjärvi rajan toisella puolen. Sen takaa, siis 4—5 penikuorman päästä, siinti useoita vaaroja, joitten nimeä ei kuitenkaan saattajamme enemmän kuin karttakaan tiennyt ilmottaa, vaan tälle puolen järveä tuli ensin toista penikuorman päähän meistä Rivakka ja 2—3 penikuorman päähän Oulangansuun pohjoispuolelle teräväkärkinen Päänuorunen — korkein kaikista näkösällä olevista vaaroista, nähtävästi korkeampi Nuorustaki. Paitsi nyt mainituita isompia vaaroja oli pienempiä joka taholla; ja näitten silmän lepokohtain välillä ulottui toisesta toiseen tasaiset viheriät kentät — aarniometsät —, joitten alimmassa syvennyksessä tavallisesti oli sininen pilkku — järvi. Se oli tosiaan suurenmoinen ja viehättävä näkemä, mikä vuorelle oli tarjona: niinkuin kartta oli maa silmäimme alla. Omituiset tunteet täyttävät rintaa, kun noin ylhäältä katselee alas; niinkuin ruumiillisesti on kohonnut tavallisia oloja ylemmäksi, samoin tuntuu ikäänkuin henkikin olisi ylennyt kirkkaampiin, laajempiin piireihin. Elämän riennot, jotka aina antavat tarpeeksi, toisinaan liiaksiki, huolta, väistyvät yhtä etäälle ja supistuvat yhtä pieniksi kuin maisemat jalkain juuressa, ja niinkuin yhteen silmäykseen mahtuu penikuormain alat tuolla alhaalla, samoin elämä ja olemassa olo ajatukselle esiintyy suuremmissa piirteissä, kokonaisempana, jalompana, onnellisempana. Kauon seisoimme tunturilla selittämättömän ihastuksen vallassa, emme tahtoneet raskia lähtöä tehä; ja kauon on mielessämme säilyvä se suuri nautinto, minkä käynti täällä meille soi.

Nuorusella ollaan Inbergin kartan mukaan 1745 jalkaa korkealla ilmassa. Kun Kuusamon järvet ovat 7—800 jalkaa ylempänä merenpintaa, voipi siis Nuorusen korkeutta sen juurelta huippuun asti laskea 1000 jalaksi, s.o. 5—6 kertaa niin korkeaksi kuin Oulun kirkontorni. Suunnille 1000-jalan korkuisia rinteitä nousimme kyllä myöhemmin Lapissa, esm. kun astuttiin Kuolavuouosta tunturein poikki Uuraan, vaan näiltä tuntureilta puuttui se 7—800 jalan alusta, mikä Nuorusella on, ja siksi ei myöhemmin oltu niin ylhäällä ilmassa kuin nyt. Seuraus tästä s.o. niin ylhäällä olosta oli ehkä se pistävä kylmyys, joka vuoren ylimmällä huipulla vallitsi. Vaikka oli kirkkain ja lämpimin kesäpäivä, ei tunturin ylimmälle kohalle äskön mainitun ristin viereen ollut yrittämistäkään, jollei ottanut päälleen yhtä talvipalttoota, joka oli ylös varta vasten kannettu; niin läpitunkeva tuo pohjainen viima oli. Kallion suojassa auringon puolella kärsi sentään tavallisessa puvussa olla kuta kuinki. — Tunturin ylimmällä osalla ei muistaakseni kasva jäkälääkään.

Milloin tuo kreikalainen risti — jota lehtori S. vähän paheksimalla katseli — on vuorelle pystytetty, ei saattajamme tietänyt ilmottaa; vuosikymmeniä vanhalta se kyllä näytti. Mahollista, että se on niiden venäläisten nostama, jotka 20—80 vuotta takaperin uskonsa tähen pakenivat rajan toiselta puolen Kuusamoon; mahollista, että Tuoppajärven munkit jo varemmin ovat sen pystyttäneet. Mainitulta pakolaisia muuten vielä elää moniaita Tavajärven rannalla ja Hannilassa; ne ovat kielensä puolesta ummikko-ryssiä, eikä siis karjalaisia — arvaten siirtolaisia saaren monasterista, kun se hävitettiin.

Alaskulku Nuoruselta kesti 1/2 tiimaa. Se tapahtui idän puoleen, johon tunturi loivemmin viettää.

Siikajärvellä tapasimme toiset saattajamme, murkinoimme ja jatkoimme sitte matkaa Oulangansuuhun., Kernaasti olisimme tässä viimeisessä meidänpuolisessa talossa juoneet kahvia, vaan se oli tuntematon ylöllisyyden tavara täällä. Vaikka kahvin puutetta saattaa pitää köyhyyden merkkinä, todisti kuitenki talon olemassa olo edistymistä, sillä joku miespolvi taapäin tässä vielä oli ollut kolkko korpi, jossa vain kontiot Kivakasta toisinaan pitivät majaa. Nyt talossa elätettiin useita lehmiä ja luulen ma hevonenki.

Oulangansuusta Knäsjään Kannanlahen rannalle.

Oulangansuun kylä on rakettu kahen puolen Paanajärvestä Kuusamosta juoksevan Oulanganjoen jotenki leveää suuta; valtakylä pohjoiselle rannalle, vähempi osa eteläiselle. Talot eivät sijaitse aivan joen partaalla, vaan vähän ulompana rannasta, ja niiden ja rannan välillä on kylän vähäiset viljavainiot. Rannassa, joka on matalanlainen, on koko joukko nuottahuoneita; kyläläiset ovat näet ahkeroita kalastajia.

Oulangansuuta sanottiin vankaksi kyläksi, ja tavallaan se kyllä sen arvolauseen ansaitseeki, sillä senkokoista karjalaista kylää ei ainakaan siitä pohjaan päin löydy. Ei tämä vankkuus kuitenkaan itsessään mikään mainittava ollut, sillä kylässä ilmotettiin vain löytyvän 19 taloa, joissa elätettiin 60—70 lehmää, 15 hevosta ja satamäärä lammasta. Kuta pohjemmaksi Karjalassa tulee, sen heikommiksi kylät kuitenki käyvät, niin että useassa vain on pari kolme taloa; ja semmoisten rinnalla Oulangansuuta kyllä saattaa ylistää. Pääjärven rannalla olevasta kaheksasta kylästä voipi myöskin ainoastaan Sohjanansuu eteläisimmässä päässä sille vertoja vetää, muut kaikki ovat pienemmät. Nämät kylät ovat seuraavat: länsirannalla Oulangansuusta pohjaan päin Kankahien kylä, etelään päin Taavonsuu Tavajoen suussa, Kormanen Kormasenjoen suussa, Laitasalmi sekä Sohjanansuu suuresta Tuoppajärvestä laskevan joen suussa; järven itäpuolella Niska ja Majalahti. Jo mainittu prof. Friis, joka kävi näillä seuduin 1867, ilmottaa talojen luvun silloin olleen näissä kylissä: Kankahissa 10, Oulangansuussa 14, Taavossa 3, Kormasessa 2, Laitasalmella 9, Sohjenansuussa 17, Niskassa 7 ja Majalahessa 7. Valitettavasti emme voineet saada tarkkoja tietoja niiden kaikkien nykyisestä talonmäärästä, joka vertauksen vuoksi kyllä olisi ollut hauskaa, vaan ne tiedot, mitkä kolmesta kylästä saimme, osottavat kumminki että maakunta vähitellen edistyy. Oulangansuussa oli nyt, niinkuin jo kerroin, 19 taloa, Niskassa 9 taloa (joissa elätettiin 28 lehmää ja 9 hevosta), Taavonsuussa 6 taloa (10-kunta lehmää ja 3 hevosta). Enennys on siksiki hyvä.

Samoin kuin Karjalan kylät ylipäänsä on Oulangansuuki luonnon-ihanalla paikalla. Pohjassa ja lännessä päin näkyy useoita korkeoita vaaroja, niinkuin Päänuorunen ja Kivakka, itäänpäin tulee tällä kohalla paria penikuormaa leveä Pääjärvi saarinensa, joista mainittakoon Luptshinki, Oulangansuusta kohastaan keskipaikoilla järveä, ja Hopiosaari, enemmän pohjoisessa. Joki tekee kylän kohalla vähäisen käänteen pohjaan päin, ja siten syntyy sen eteläpuolelle tasainen, harvaa männikköä kasvava niemi, josta on laaja näkö-ala Pääjärvelle päin. Itse kylää kaunistaa vasta valmiiksi saatu kirkko joen pohjoisrannalla kylän alapäässä ja lähelle sitä rakettu uusi pappila, joka on karjalaiseksi taloksi hyvin uhkea.

Majapaikkamme oli Ortto Rokkosen talo, joka on viimeinen eteläpuolella jokea, siis vastapäätä uutta kirkkoa. Se tuntui olevan toimeentuleva talo, vaikka hoitomme siinä, oudoksesta ja kun ei isäntä ollut kotona, oli niin ja näin; vaan päätalo kylässä lienee Nikitan talo pohjoispuolella jokea, jossa Friis oli kortteria. Paha kyllä ei aikamme sallinut meidän siinä käydä, joka olisi senki puolesta ollut hauskaa, kun talon poika Timo juuri vähää ennen oli tuonut kotia nuoren, meidän puolelta — eikä lähempää kuin "Oolannista"! — naidun vaimonsa. Ainoa paikka, missä kävimme vieraisilla, oli pappila, johon pappi itse tuli meitä noutamaan, kuultuaan että Suomen pappi oli kylään saapunut. Hän osasi suomea siksi että toimeen tultiin, näytti meille kirkkonsa ja juotti meille tsajua, vaan valitteli katkerasti tulojensa vähyyttä, jotka supistuivat paljaastaan kruununpalkkaan, joka on 300 ruplaa. Emännöitsiänä ja piikana hänellä oli talossa tyttärensä; palvelusväkeä ei ketään. Sama valitus toimeentulosta näkyy Venäjän papistossa olevan yleinen, ja sehän kyllä ei olekaan kumma, kun rahan arvo Venäjällä on niin halpa eikä papeilla pitäjältä ole mitään muuta kuin asunto ja puut, ja kirkollisista toimituksista, niinkuin vihkimisestä y.m., joskus joku ropo.

Keskiviikkona 5 p. heinäk. kuljimme ensin Pääjärven poikki 2 penik. Niskakylään, joka on järvestä lähtevän Kuntojoen niskassa, siitä jonku penikuorman jokea alas Kuntijärven kylään jokivarrella sekä siitä ensin Kuntijärven itäpäähän veneellä 1 penik., taivalta sitte pari neljännestä ja lopuksi sama määrä veneellä pitkin Kuukasjärveä samannimiseen kylään, jossa Platonan taloon, eli mökkiin, jäimme yöksi. Pääjärvestä lähtiessään Kuntojoki synnyttää kosken, Pääkoski, joka ei ole erittäin kova — se ääni, jolla perämiehemme, valkopartainen ja kunnioitusta vaativa ukko Simanainen Petri kosken niskassa itsekseen mutisi "blahoslovii hospodi" (varjele Jumala) oliki hyvin rauhottava; sitte joki tasaisesti virtavana juoksee korkeahkoin, kaunisten rantain välissä (pohjaiseen päin). Yhyttyään Kuntojärven länsipäähän joki jatkaa kulkuaan enemmän luodetta kohti ja saapi nimekseen Kumajoki; juoksee sitte Soukelo- ja Ruvajärvien läpi Susijärveen, johon Kuolajärven pitäjästä tuleva Tuntsajoki myöski laskee, sekä täältä, itään päin käännyttyään, pienen Tutijärven läpi suureen Koutajärveen. Paitsi Kuntijärven kylää, jossa oli 15 taloa ja niissä 9 hevosta ja 36 lehmää, löytyy joen varrella seuraavat kylät: Soukelo, jossa ilmotettiin olevan 12 taloa (Friisin käydessä 7), Ruva, myöski 12 taloa, Sokka, 11 taloa, ja Koudan pää, 4 taloa, joista 1 meidänpuolelaisen. Paitsi viimemainittua pientä kylää ei tuon kolmea neljää penikuormaa pitkän (idästä länteen) ja 2—3 penik. leveän Koutajärven rannoilla ole ainoaakaan asukasta.

Simanan talo Kuntijärvellä, jossa päivällinen syötiin, näytti olevan verrattain varakas; siinä oli useampi lehmä ja 1 eli 2 hevosta sekä paitsi suurenlaista pirttiä pari muutaki huonetta. Isäntä oli aivan nuori mies, vaan oli jo käynyt Oulussaki linnun ja poronlihojen kaupalla sekä suolain ostossa. Sitävastoin Platonan talo Kuukasjärvellä näytti huonommalta; muuta huonetta ei löytynyt kuin pieni pirtti. Kuitenki siinä ja vierimäisessä talossa — eikä Kuukasjärven kylässä useampaa taloa löydykään — pidettiin 5 lehmää ja 1 hevonen. Yhessä suhteessa Platonan mökki oli rikas: väen paljoudessa. Kun sydänyön aikana astuimme tupaan, oli lattia täpötäynnä rinnakkain makaajia, ainaki kymmenkunta henkeä, ja suuri vaiva oli isännällä saada yhestä lattian kulmasta unelle persoja lapsia vähän syrjään, että vierailleki vähän tilaa tulisi; jopa oli lopulta pakko jalkaaki siivosti liikutella. Elättäjiä ei talossa ollut muita kuin isäntä yksin, joka kyllä oli nuorenlainen, riski mies; toinen veli oli viety sotaväkeen. — Levollisesti nukuimme pirtissä useoita tiimoja, kumppalit rippumatoissaan, joilla olivat itsensä varustaneet, minä porontaljalla lattialla, ja aamulla meille paistettiin erinomaisen hyviä kalakukkoja.

Platonasta matkustettiin tuorstaina 6 p. heinäk. Mossan eli Mossalan kylään muutamassa Nuutuanjärven saaressa. Matkaa tuli vain noin 3 penik. — edellisenä päivänä oli kuljettu 5. Matka kävi ensin 1 1/2 penik. pitkin Kuukasjärveä, Hirviäniemen kylän sivu, jossa on 5 taloa sekä 15 lehmää ja 6 hevosta, sitte kivenheiton määrän jalkaisin muutaman kosken sivu, jonka Kuukasjärvestä lähtevä joki tekee, jolloin vene oli vedettävä taipaleen poikki, sitte pienen lammin poikki ja sen toisesta päästä taas jalkaisin virstan pari koskien sivu Solajärven länsipäähän, jossa onneksi löydettiin vene, jottei omaa tarvittu käydä vetämässä; senjälkeen pitkin tuota 1 penik. pitkää Solajärveä, joka Vintshankosken kautta purkaa vetensä Nuutuanjärveen, sekä lopuksi pari neljännestä tämän järven poikki Mossalaan. Solajärveen laskee etelästä päin Tiiksijärvestä tuleva joki vähäisen kosken kautta vetensä; jollen muista väärin, tämä joki on penikuormaa pitkä ja sen varrella lähellä Tiiksijärveä on Kuurilan 2 taloa lukeva kylä. Vintshankoskea ei voida laskea muuta kuin köydestä, niin että siinä saatiin taas astuskella joku virsta. Solajärven länsipäässä tuli meitä vastaan joukko jäämereltä palaavia karjalaisia — joku Kuusamolainen muassa — ja kun Vintshankosken alta lähimme järven selälle, näimme ison kotkan istahtavan korkean petäjän latvaan, katselemaan kulkuamme. Erinomaisen jylhää erämaata oli koko se seutu; selvästi muistan, että kun katselin ympärilleni ja tuolle laajalle selälle, alakuloinen tunne hetkeksi valtasi mieleni, ikäänkuin oltaisiin mailman viimeisiä ääriä kulkemassa.

Nuutuanjärveä (Inbergin kartassa Nuolojärvi) sanottiin 3 penik. pitkäksi; leveys lienee 1/2 à 1 penik. Korkeoita vaaroja näkyi sen etelä rannoilla, niinkuin Irenien ja Iivakkaisen vaarat; Mossalan kylä on sen pohjoispuolella, pienen saaren itärannalla. Kylä, joka luki 4 taloa ja 34 henkeä sekä 3 hevosta, 9 lehmää ja 1 sonnin, 34 lammasta ja 84 poroa, on puheen mukaan hyvin vanha ja muutaman Moskovalaisen siirtolaisen perustama (josta nimiki?). Hänen tullessa näille maille asui lappi vielä täällä. Paikkoja, missä mainitun muinaiskansan kotia on ollut, näytetään useoita, ja tavallisesti sanotaan aarteen niillä seuduin palavan; vahvaksi semmoiseksi palopaikaksi mainittiin yhtä kohtaa kallion päällä Meronaisen lahen rannalla. Aarrepaikan pitäisi myöski löytyä Irenien vaaran kupeella, vaikka se aarre ei olisi muinaiskansan kätkemää, vaan jumalan luomaa, toisin sanoen kultaa. Siellä oli nimittäin aikanaan joku pakolainen elänyt ja vuoresta löytänyt tuota kallista kalua; vaan valitettavasti ei paikkaa tiedetä. — Köyhän kansan unelmia!

Vaikka ei Mossalan kylä kokonaisuudessaan liene köyhempi kuin muutkaan paikat siellä puolen, näytti se kuitenki huonommalta sen kautta, että kaikki asumukset olivat kovin vanhoja ja rappeutuneita. Varsinki molemmat pohjoisimmat talot olivat viheliäisimpiä pöksiä mitä ajatella voipi; vaan niiden omistajat olivatki aivan varattomia. Toisessa niistä, Mikkilässä, tulin sattumalta käyneeksi, kun sivukulkiessani minua huudettiin sisään; siinä asui muuan leskivaimo kahen tyttären kanssa. Ovi talon ainoaan huoneeseen oli kenties 1 1/2 kyynärää korkea ja niin hatara, etten ymmärrä miten kylmemmällä ilmalla voitiin sen sisäpuolella asua; itse pirtti pieni, musta ja niin matala, että myötäänsä sai päätänsä varoa kattoon koskemasta; noissa pienissä ikkunoissa lasin sirpaleita ja päreitä sekaisin, ja huonekaluja ei mitään muuta kuin lavitsat seinäin ympärillä. Vene kuului talossa olevan ja sitä tarjotakseen meidän käytettäväksi emäntä minua kutsuiki sisään, vaan seki lukuun otettuna, ei voine köyhempää taloa ajatella. Ja kuitenki — kummallinen omien sallimus! — löytyi talossa aarre, joka toisessa paikassa varmaan olisi saanut nuo mustat seinät ympärillänsä valkenemaan, akkunat isoilemaan ja laipion kohoamaan — se oli talon vanhempi, 17-vuotias tyttö, Marfa (Martha). Hän oli pienenlainen ihminen, sisartansa Okkua vielä nuoremmalta näyttävä; nivusten ympärillä oli tavallinen, punaisella vaatteella päällystetty, tuohinen "perveäskä", kleninkinä kulunut, sininen "kosto" ja kenkinä — en muista varmaan, oliko tohvelintapaiset "stupnit" vai avojalat. Ulkonaiset kaunistusneuvot eivät siis olleet sanottavaa laatua, vaan tukka oli paksu, silmä kirkas, kasvojen ovaali erinomainen, posket punottavat ja hymy leikinlaskuun aina valmiilta näyttävillä huulilla ihastuttava; koko olento sanalla sanoen viehättävää suloa täynnä. Kuka olisi voinut aavistaa, että täällä, näin syrjässä, keskellä erämaita, hengellistä pimeyttä ja maallista viheliäisyyttä, näin ihana kukka olisi löytynyt kukoistamassa!

Matka Mossasta Knäsöihin luetaan kesän aikana 5 1/2, talven aikana 4 1/2 penikuormaksi. Kun aikuisin 7 p. heinäk. lähettiin matkaan, kuljettiin ensin kappale Nuutuanjärveä, sitte siitä lähtevää Tyllinjokea ja joen muodostamain Lapinjärven ja Paasmajärven poikki Koudan rantaan, kaikkiaan kolmisen penikuormaa; talvitie on tänne vain 2. Paasmajärvi purkaupi Paasmakosken kautta, Koutaan, vaan koski on siksi kova, että vene oli vedettävä l/2 virstaa leveän taipaleen poikki. Koudan itäpuolta senjälkeen kuljettiin milloin suomeksi, milloin venäjäksi nimitettyin saarten välitse 1 penik. Kuptshinan niemen nenään, josta Koudan joki alkaa Verhne konetsin jyrkällä putouksella, siitä 5 virstaa kapeaan ja kauniiseen Laitasalmeen, joka on virstaa pitkä ja jossa oli muutamia venäläisiä knäsjäläisiä kalanpyynnissä, sekä Laitasalmesta 5 virstaa Koudan koilliseen päähän. Järvitaipaleella näkyi kaiken aikaa lännen puolelta Kallakoran korkea vaara. Valkamapaikasta, joka järvelle päin tarjoaa erittäin kauniin näkö-alan, on näpeää kaksi neljännestä hyvää polkutietä Knäsiän kauppalaan Kannanlahen rannalle. Matkamme tänäpänä kesti noin 14 tiimaa, niin että perille tullessa aurinko jo oli jotenki matalalla luoteisella ilmanrannalla.

Pohjoisimman karjalan kartta. Sen kansa.

Jo kesällä 1879, kun kävin keski-Karjalassa, huomasin, että karttamme niistä paikoista on isosti virheellinen. Sama muistutus täytyy tehä pohjoisimmanki Karjalan kartallepanoa vastaan. Ne kolme karttaa, joita (paitsi venäläisten karttoja) tietääkseni siitä löytyy, nim. maanmittaus-ylihallituksen suuri kartta, Inbergin kartta ja Friisin omatekoinen Venäjän Lapin kartta, kilpailevat keskenään virhettänsä moninaisuudessa. Voiton siinä suhteessa vienee ensimäinen, sitte tulee Friisin; Inbergin kartta on luotettavin, sekä nimien puolesta, jotka molemmissa toisissa ovat jos jotenki väännetyt, oikein. Ylihallituksen kartasta mainittakoon osotteeksi vain, että esm. Pääjärvestä on merkitty kaksi jokea juoksevaksi pohjaanpäin Soukelojärveen! Friisin kartassa taas esm. Pääjärveen laskee sekä Tiiksijärvi että Kuukas- ja Kuntijärvi, vaikka kahesta edellisestä vesi juoksee Nuotuanjärven kautta Koutaan! Kuntijoki taas juoksee Kuntijärven läpi. Vaikka ei likimainkaan näin puutteellinen, ei sentään Inbergin karttakaan ole aivan tarkka. Niin siinä esm. jo mainittu Kuukasjärvi on merkitty juoksevaksi Kuntijärveen ja Kuntojokeen, vaikka se Solajärven ja Nuutuanjärven kautta juoksee Koutaan; Tyllinjoki, joka lähtee Nuutuan itäpäästä, on merkitty lähteväksi keskeltä järven pohjoisrantaa; Koutajärvi on ulotutettu penikuormaa syvemmäksi eteläänpäin; Koudanjoki on osotettu alkavaksi järven koillispäästä, (Friisin kartassa taas eteläpäästä), vaikka se lähtee keskeltä itärantaa, ja sen ensimmäistä putousta on Verhne konetsin sijaan nimitetty Paasmakoskeksi; j.n.e. Näistä ja muista pienemmistä ereyksistä saatoimme itse matkalla omasta näkemästä tulla vakuutetuiksi, vaan että I:n kartassa vielä muitaki vikoja löytyy, pidän varmana, kun ne ilmotukset mitkä eri suunnilta ja luotettavan näköisiltä miehiltä olen maisemista saanut, eivät sovi kartan kanssa yhteen. Niin esm. ilmotettiin matkan määrää Kiestingistä Knäsiään seuraavaksi, joka epäilemättä on oikein, vaikka ei kartan mukaan: Kiestingistä Jelittijärven rantaan 2 penik., siitä samannimiseen kylään 1 p., siitä Särkiniemeen Tiiksijärven rannalla 1 p. (toisen ilmotuksen mukaan 12 virstaa), siitä Kyyrölään 3 p., siitä Mossaan 1/2 p., siitä Knäsöihin päälle 5, yhteensä lähes 13 p. — Kieretin ja Tyrhyn välillä, jossa kartan mukaan vain on pieni lammikko, löytyy paria penikuormaa pitkä järvi Luovuska. J.n.e.

Nämät virheet ovat ikävä asia, jonka kernaasti soisi oikaistavaksi, kuta pikemmin sen parempi[1].

Karjalan kartasta kerran puhuen mainittakoon, että jos puutteita tahtoo siitä etsiä, niin niitä kyllä löytyy muunkilaatuisia kuin vastamainitut. Niin esm. vuoristoa ei ole kartoissa merkitty ollenkaan, joka on erittäin valitettava asia siihen katsoen, että karjala on hyvin mäkistä maata, paljo mäkisempää kuin meidän puoli. Se korkokartta itämeren laakson pohjoisosasta, joka seuraa Ignatiuksen suuren Suomen Maantieteen muassa ja jossa Suomen mantereen vietto Wienan ja Jää-mereen myöski on merkitty, ei ensinkään ole oikea, mitä jälkimäiseen seikkaan tulee. Itäpuoli maanselkää on siinä merkitty ihan samanlaiseksi kuin länsipuoli, ja ne ovat kuitenki kokonaan erilaisia; osotteeksi vain mainittakoon, että pitkin Kannanlahen itärantaa kulkee vähintäin 1000, vaan luultavasti 1,500 jollei 2000 jalkaa korkea vuoriharjanne, jatko Umptekista: se on mainitussa korkokartassa kuvattu yhtä matalaksi kuin — Oulun seutu, joka on tasaista kuin pöytä eikä monta kymmentä jalkaa ylempänä merenpintaa! Inbergin kartasta ei voi saada minkäänlaista aavistusta karjalan maapinnan ulkomuodosta, kun Päänuorunen, Lunnastunturi ja Peäsloiva ovat ainoat siihen kuvatut vuoret. — Toinen pää-asiallinen puute Inbergin kartassa on, että se ulottuu liian vähän itäänpäin, niin että Äänisjärveä, jonka kernaasti soisi Suomenmaan kartassa näkevän kokonansa, ei näy kuin länsipuoli. Maanselän, joka on keskellä maata, pitäisi kait kartassaki olla kuta kuinki keskellä.

Näistä en suinkaan ole maininnut saadakseni tilaisuutta Inbergin kartan moittimiseen; joka sitä luulisi, hän suuresti erehtyisi. Päinvastoin on tämä kartta pidettävä suuressa arvossa siksi, että se on ensimäinen Suomen kartta, johon myöski Karjala, ainaki pääosaltaan ja siksiki tarkasti, on kuvattu. Virheistä ja puutteista olen huomauttanut ainoastaan saadakseni ne sopivassa tilassa korjatuiksi ja kartan siten vain tarkemmaksi ja paremmaksi.

Venäjän Lapin eteläraja kulkee Pää- ja Tuoppajärvien välitse suoraan itää kohti meren rantaan, johon päättyy eteläpuolella Kieretin kauppalaa; matkamme oli siis oikeastaan koko ajan käynyt Lapin kautta. Kansa on kuitenki täällä, ei lappalaisia, vaan karjalaisia; edellisten asumus alkaa nykyään vasta Kannanlahen perukan ja Vaatimenoivan pohjoispuolelta. Pohjoisimmat karjalaiset ovat luonteeltaan samanlaatuisia kuin heidän etelämpänä asuvat veljensä, yhtä ystävällisiä, iloisia ja alttiita halvasta maksusta palvelemaan, ja matkustus heidän maansa halki, joka muussa tapauksessa kulkukeinojen alkuperäisyyteen, maakunnan köyhyyteen ynnä muuhun katsoen voisi käydä hyvin tukalaksi, tulee siten paljo huokeammaksi. Lisäksi täällä samoin kuin karjalassa ylipäänsä meidänpuolinen matkustaja aivan pian tuntee olevansa niinkuin kotona ainaki, kun hän, jos on ensikertalainen, ilokseen huomaa, että karjalaiset, muutamia vähäpätöisiä erotuksia lukuun ottamatta, ovat ihan samoja suomalaisia kuin hän itse; ja tämä huomio ja kotoisuuden tunne tietysti myöski isosti auttaa tekemään matkaa hupaisemmaksi[2]. Se erotus pohjoisimman ja etelämmän karjalan välillä kuitenki on, että varattomuus on pohjoisessa vieläki suurempi (ja varattomuuden muassa myöski paikotellen siisteyden puute). Kansan pää-elinkeino ei, niinkuin etelämpänä, ole kiertokauppa, jos kohta jotkut henkilöt Pääjärven kylistä sitäki harjottavat, vaan kalanpyynti; kotijärvistä omaa tarvetta varten, Wienanmerestä ja jäämerestä rahantienestiä varten. Kotikalastus ei tietysti voi suuria tuottaa, ja mitä jälkimäiseen eli merikalastukseen tulee, on se epäilemättä katsottava hyvin tärkeäksi sivutulolähteeksi maakunnan taloudelle, vaan pää-elinkeinona sitä täytynee pitää vielä vähemmin rikastuttavana kuin kulkukauppaa. Etäisyys pyyntipaikasta, joka Wienanmeren suhteen on 5—15, vaan jäämeren suhteen 40—50 penikuormaa, on seikka, jonka haittoja ei millään tavoin voida kokonaan poistaa ja joka tulee aina estämään pyynnin harjottamista samalla voimalla kuin esm. Kurjassa, jossa se todella on ja sopii pää-elinkeinona olemaan. Niin kauon kuin pohjoisimman karjalan toimeentulo etupäässä, perustuu kalastukseen, täytyy sen sentähen pysyä minä se nykyään on, köyhyyden luvattuna maana.

Paitsi kalastusta harjotetaan kyllä Koutajärvelle asti myöski maanviljelystä pienissä peltotilkuissa talojen ympärillä, vaan ilmanalan kovuus vaikuttaa, että halla useammin korjaa viljan kuin pellon omistaja[3]; sitäpaitsi maitten yhteisyys, joka Venäjällä on yleisenä sääntönä, estää laajempaan viljelyshommaan ryhtymästä. Kaskenpoltto sen sijaan olisi maakunnalle hyvin mieluinen asia, ja luulisi sitä saatettavan sallia noissa äärettömissä metsämaissa, joita ei mihinkään käytetä ja joissa puut saavat itsestään hävitä, vaan se on kovasti kielletty, ja siksi kansa sitä vain varkain harjottaa syrjäisillä vaaroilla, johon ei metsäntarkastaja arvaa mennä, kun kaikki kyläläiset ovat liitossa keskenään. Metsästä muuten ei kansalla ole minkäänlaista tuloa, kun ensiksi kaikki metsät ovat kruunun, ja toiseksi ei mitään saha- eikä ruukiliikettä löydy. Metsäthän ne ovat näittenki seutujen kalliin tavara, vaan niinkuin asiat nykyään ovat, ei niistä ole hyötyä mitään, jos rakennus- ja polttotarpeet poisluetaan. Karjanhoito lopuksi, jonka ynnä metsänviljelyksen ja kalastuksen kanssa pitäisi olla näin pohjoisten seutujen aineellisen toimeentulon pohja, on varsin heikolla kannalla, niin että lehmän anti vain niukasti riittää omaan tarpeeseen.

Jos mieli saada ei ainoastaan pohjoisimman, vaan yleensä koko karjalan varallisuudentilan paremmalle kannalle, olisivat olot siellä kokonaan järjestettävät toisin. Maa-omaisuuden omistusoikeus olisi turvattava, metsistä luovutettava osansa kansalle, veronmaksu muutettava järjellisemmälle kannalle, kulkukeinot parannettavat, kansan sivistys korotettava suomenkielisten pappien ja koulujen kautta. Nykyisellä hallinnolla, kun kaikki annetaan mennä entistä kelpaamatonta menoansa, täytyy sanoa, että karjalassa "omnia ruunt in pejus", jos muistelee kuinka muualla mailmassa tähän aikaan riennetään jättiläisaskelilla aineellisuuden alalla eteenpäin. Vaan miten saada maakunnan olot muutetuiksi? Karjalaiset kyllä itse älyävät että asiain pitäisi olla toisin, ja älyävät myöski, mihin suuntaan muutostyön pitäisi mennä: "kun meillä olisi Suomen laki", se huokaus nousee jokaisen karjalaisen suusta ja sydämestä. Vaan sortuneina suunnattomasti väkevämmän vieraan vallan alle ja hylkynä pidettyinä meillä, joitten velvollisuus kuitenki olisi puollustajina seisoa heidän rinnallansa antamassa sitä apua, jota asianhaarat sallivat, he kaipaavat sekä voimaa että rohkeutta ryhtyäkseen mihinkään yhteiseen toimeen tilansa parantamiseksi. Ja kun he itse eivät pysty mitään aikaansaamaan, lykkäytyvät kaikki parannustyöt epämääräiseen tulevaisuuteen.

Ihmeellinen on näin ollen se ilomielisyys nuoremmissa ja levollinen tyytyväisyys vanhemmissa, mikä karjalassa yleensä tavataan. Sopisi odottaa, että niin tukalat olot murtaisivat mielen ja tekisivät kansan äreäksi ja tylyksi, vaan asianlaita on päinvastoin. Tottapa suomalaisten veressä yhä vielä löytynee se omaisuus, joka aikanaan pani Tacitusta kummeksimaan, että he ovat niin pitkälle ennättäneet, ettei heillä ole haluakaan minkään paremman perään. Niiden joukosta, jotka nyt matkalla tapasimme, ansaitsee tässä suhteessa erittäin mainitsemista: vanhemmista ukko Simanainen Petri Niskasta, josta jo olen puhunut, nuoremmista varsinki Iivanainen Matvei (Matti), joka oli toinen saattajamme Kuntojoelta Kuukasjärvelle, ja Oleksi ja Ontto, jotka kalien muun kumppalin kanssa saattoivat meitä Mossasta Knäsöihin. Ukko Petri, 70:llä oleva, naimaton mies, lienee jotenkuten kuulunut hengelliseen säätyyn, koska hänellä oli nivukset päälaelta ajetut niinkuin munkilla; kenties hän, vaikkei sitä ilmottanut, oli niitä vanha-uskolaisten omia pappeja, joita kuuluu karjalassa löytyvän. Ruumiiltaan erittäin pitkä ja vankka, hän oli käytökseltään niin vakava, että ehottomasti vaati kunnioitusta, vaan samalla niin lempeä, että herätti meissä suurinta mieltymystä. Matin ulkomuotoa en selvästi muista, vaan tarkkaan on jäänyt mieleeni, että vaikka taipaleella oli vastainen, sateensekainen tuuli ja vilu tahtoi ahistaa, kun oli yön aika, hänen reippautensa ja lannistumaton iloisuutensa piti meitä hyvällä tuulella koko ajan, ettemme matkan vastuksia ennättäneet tuntea ollenkaan. Oleksi, isäntämme Mossalassa, oli pienoinen, pyöreä, nuori mies, jonka silmistä tuon pitkän tukan alta kirkkaasti loisti viaton veitikkamaisuus ja jonka suu ei muuta tehnyt kuin vuorotellen joko nauroi taikka lausui jonku enemmän tai vähemmän sattuvan komppasanan. Hänen naurunsa tarttui väkisinki toisiin ja hänen humori-varastonsa oli aivan loppumaton: vaikka koko päivä aamusta asti oli matkassa oltu, kävi leikinlasku häneltä kuitenki Knäsöissä yhtä vilkkaasti kuin taipaleelle lähettäissä. Ontossa hänellä oli hyvä, vaikka ei sentään aivan saman-arvoinen leikkitoveri.

* * * * *

Hailinpyynti Vienanmeressä oli tänä kevännä onnistunut hyvin huonosti, kertoivat saattajamme. Usea ei ollut pyrstöäkään saanut. Pyyntiä harjotetaan keväällä "kylmäisin", jolloin sisämaasta tuliat saavat Knäsiäläisiltä nuotan; sen hoidossa on kuusi henkeä ja käyttämisestä omistaja saapi 4/10 osaa saaliista. Kalat suolataan pieniin, leiviskän vetoisiin "potskoihin" eli pikkutynnyreihin, jolloin käytetään noin 3 "hunttaa" (naulaa) suoloja potskaan; astiat sitte viedään Vienaan (Arhangeliin), jossa saadaan 25:stä 70;een kopeekkaan astialta. Friisin mukaan pyydetään koko Vienanmeressä 1—200,000 tynnyriä. Paras haili eli silli saadaan Solovetskoin luostarista, jossa suolaus toimitetaan huolellisemmin.

Kultturikuva Knäsjästä. Matka Kannanlahen kauppalaan.

Knäsjä, jota siellä puolen enimmästä sanottiin Knäsöiksi ja jota meikäläiset tavallisesti ääntävät Näsiäksi ja Näseiksi, on pieni kauppala merestä länteen pistävän, paria neljännestä pitkän lahen perukassa, johon vähäinen puro laskee. Kauppala, jossa ilmotettiin olevan yli 40 taloa ja elätettävän 30 lehmää ja 9 hevosta, on rakettu puron eteläpuolelle; pohjoispuolella, johon pieni silta saattaa, on, jos en muista aivan väärin, ylinnä "tshassuna" eli rukoushuone, johon Kannanlahesta pappi toisinaan tulee jumalanpalvelusta pitämään, sen vieressä aitaamaton kirkkomaa, sitte myllyrakennus sillankorvassa ja alaalla rannassa useoita makasiineja. Länsi-etelään päin, josta puro juoksee, on sen molemmin puolin moniaita huonosti aidattuja niittyjä; vaan muuta viljelyksen merkkiä (paitsi myöski vähän naurismaata) en huomannut kauppalan ympäristöllä, joka onki hyvin mäkistä.

Kauppalan väestö, jonka, talojen luvusta päättäen, ainaki pitäisi nousta puoliväliin kolmattasataa, on pää-osalta venäläinen, vaan koko joukko karjalaisia sanottiin siihen myöski kuuluvan, vieläpä tapasimme muutamia meidänpuolisiaki vakinaisesti paikkakunnassa asumassa. Yleinen puhekieli on venäjä, vaan niistä ilmotuksista, jotka sain, tulin siihen käsitykseen, että noin puolet asukkaista myöski osaa suomea. Kun illalla kävelimme kauppalan viittä kuutta pientä korttelia katselemassa, oli muutamassa kohti poikasia pallisilla ja vuorotellen kuului heidän joukosta suomenkieliset ja venäjänkieliset huudot. Suomen kielen taito olisi epäilemättä niin Knäsjässä kuin muissa Vienanmeren länsirannan kaupungeissa paljo suurempi, jollei venäjä olisi vallitsevan kansan kieli ja suomi senjohosta halveksittu; venäläiset ikäänkuin häpeävät suomea osaamasta tai ainaki osaamistansa vieraalle näyttämästä.

Majapaikkamme Knäsjässä oli kaupungin "stantsia" eli kestikivari, jonka isännän nimi oli Ignatsii Petrovitsh. Se sijaitsi pienen torintapaisen itälaidassa — taikka tarkkaan sanoen kahen torin välissä; sillä talon itäpuolella merelle päin oli myöski aukinainen paikka. Eteläpuoli tuota varsinaista toria näytti tekevän talon kartanon eli pihan virkaa. Talo oli yksikerroksinen, vaan laudotettu ja maalattu, ja molemmat huoneet päädyssä, joista me otimme haltuumme ensimäisen, torinpuolisen, olivat sekä suuria että siistiä. Näytti siis siltä, kuin tässä saataisiin kerran taas mukavasti levähellä matkan vaivojen perästä.

Niin kyllä tavallansa tapahtuiki; vaan monta mutkaa siihen ensin tarvittiin.

Mackenzie Wallace kertoo etevässä teoksessaan "Russland", että matkustavaisten ennen oli tapa Venäjällä kuljettaa kaikki matkan tarpeet, rikasten yksin palveliatki, muassaan, että ravintolaan tullessa eivät olleet muuta kuin kattoa päänsä päälle vailla. Tämä kertomus muistui vilkkaasti mieleeni Knäsjän stantsiassa. Ensi seikka perille tultua oli tietysti teen juonti, ja annettiin siis käsky samovaarin lämmittämisestä. Sillä välin kuin käskyn noudatusta odotettiin, selvitimme kyytimiehet, kävimme polttovärkkiä ostamassa ja toimitti lehtori S. muutamia papillisia tehtäviä niiden puutteessa oleville sikäläisille suomalaisille. Kohta sitte samovaari kiehui pöydällä. Paljaalla samovaarilla ei kuitenkaan mihinkään pääse, teetä, sokeria ja astioita myöski tarvitaan, ja kun näitä kaluja ei näkynyt, pantiin joku saattajista niitä emännältä pyytämään. Nietu, ei ole, kuului vastaus. Astioita, teetä ja sokeria ei talosta saada! Lukia voipi arvata, olimmeko kummissamme, sillä talo näytti olevan ja varmaan oliki varallinen, ja lisäksihän oltiin kauppamiehillä varustetussa kaupungissa. Ei muu neuvoksi, kuin lähteä kauppiailta näitä kaluja ostamaan; vaan kauppiaat olivat jo ennättäneet panna maata! Jo uhkasi teenjuontimme kerrassaan jäädä sikseen, ja olisi arvaten jäänytki, jos itseksemme olisimme olleet; vaan, kuka tiesi kuinka suurten ponnistusten perästä, saattajamme viimein ilmestyivät mikä milläki kapineella, ja niin päästiin kuin päästiinki tuon halutun juoman nautintoon. Nyt tuli illallinen puheeksi: saadaankos talosta mitään sitä varten? Monen mutkan ja juoksun perästä tuotiin pöydälle vähän maitoa; muuta ei mitään. Taaski oli turvaaminen saattajiin ja heidän avulla saatiin vähän leipää ja muistaakseni kalakukko, arvaten heidän omista eväistänsä. Tämän jälkeen he menivät majataloihinsa ja me rupesimme hyvällä ruokahalulla syömään. Sen tehtyä vähän odottelimme, miten viimeinen kysymys, makuusijain valmistus, alkaisi selvitä: ilmestyykö ketään talonväestä sitä selvittämään? Ei näy, ei kuulu ketään, vaikka ovipuolessa kyllä oli esine, jota Kuoringista lähettyä emme olleet nähneet, nim. sänkyvaatteilla runsaasti täytetty sänky. No siitä pulasta kyllä itse saatoimme päästä: sänkyvaatteet nostettiin lattialle ja niin sitte rinnakkain maattiin kaikki kolme sikeästi aamuun asti.

Erinomaisen oudolta tuntui meistä tämäntapainen kohtelu, ja mahollista kyllä on, että emännältä ainaki jossain määrässä hyvä tahto puuttui; vaan Kannanlahessa ja Kuolassa oli sama järjestys, että tarpeet oli kaikki oman määräyksemme mukaan ostettavat mitkä mistäki, muutamat majapaikasta, toiset muualta, ja tätä yleistä sääntöä ehkä vain liika tarkasti noudatettiin Knäsjässä. Jos olisimme maan tapaa tunteneet, olisimme siis kaikesta kummailemisesta ja arvattavasti pulasta päässeet. Kuolassa myöski saimme kokea, kuinka toinen seikka matkalla, joka meillä selviää ihan itsestänsä, saattoi äkkinäisyytemme tähen meille tuottaa suurta rettelöä — vaan siitä vasta tarkemmin.

Aamulla 8 p. heinäk. oli ylösnoustua ensi tehtävämme käydä teetä, sokeria ja rinkeliä ostamassa, joita sitte käytettiin teen juontiin. Kun senjälkeen oli vähän haukattu, suoriuttiin tuolle 3 penikuorman merimatkalle Kannanlahteen. Veneemme oli puron suussa pohjoisrannalla ja sinne oli siis sillan poikki astuttava. Se oli suuri, vankka karpaso, jossa kuusi vaimonpuolta, enimmäkseen karjalaisnaisia, istui soutopenkeillä valmiina lähtöön, ja perässä Temjasko niminen ryssä. Kun muutamasta ojasta oli käyty vettä matkaan vielä noutamassa ja kaikki olimme paikoillemme asettuneet, lykättiin vene möljästä irti ja niin erkanimme Knäsjän kylästä. Huomattava on että kyytipalkka oli edeltäpäin maksettava majapaikassa, jota järjestystä sitte noudatettiin useimmissa paikoissa Kuolaan asti — epäilemättä varovaisuus, johon kokemus on kehottanut.

Friis mainitsee, että hänen käydessään Knäsjässä 1867 asukasluku siinä oli 125 henkeä. Tämä tuntuu vähän oudolta, sillä kun saman luvun nyt pitäisi tehä ainaki 250 henkeä, olisi väestö 15 vuoden kuluessa siis kasvanut kahenkertaiseksi, joka olisi melkein liian suuri väenlisäys. Sitä vastoin Friis on oikeassa, kun moittii paikkaa suuresta siivottomuudesta. Että tässä suhteessa löytyy moitteelle sijaa, voipi lukia huomata kun kuulee, että sillä pienemmällä torintapaisella, joka varsinaisesta toripaikasta tuli rantaan päin, juhlallisesti seisoa törötti kolme, — niin, älköön lukia panko sanaa pahaksi, vaan kaikkein nähtävästä julkisesta paikasta saanee kait julkisesti puhua — kolme tunkioa.

Uuden matkatoverin saimme odottamatta Knäsjästä mukaan; se oli eräs staarosta Koudasta. Hän oli matkalla Kuolaan joitaki kunnan rahoja noutamaan ja oli virkamiehenä oikeutettu käyttämään kyytiä ilman maksutta, vaan Knäsjäläiset lienevät häntä pitäneet kovin mitättömänä henkilönä, koska eivät olleet lähteneet häntä yksin kuljettamaan. Pari päivää hän jo oli kauppalassa saanut odotella, ja meidän tulomme oli siis sekä hänelle että varsinki kyydinpitäjälle hyvin tervetullut. Se haitta hänestä oli että edespäin, kuin pienemmissä veneissä kuljettiin, tila usein tahtoi ahtaaksi käydä, sillä hän oli iso, pitkä mies; ja moneenki toviin kumppalit nurkuivat hänen seuraansa vastaan. Minä tuota haittaa kernaasti kärsin, kun hänen kanssa sain harjotella venäjän kielen puhumista. Hän oli älykäs, nuori mies, jonka kanssa hyvin sopi puhella.

Matka Kannanlahen kauppalaan kului ilman mainittavitta tapauksitta. Kohta Knäsjästä lähettyä, jonku neljänneksen päässä, kuljettiin Huppovan eli Huippanan korkean vaaran sivu, joka lahen pohjoisrannalla pystyjyrkästi nousee vedestä ja jossa ilmotettiin Hiidellä olevan asuinsijansa. Lahon suusta kääntyi matka koillista kohti Kapsostrovan saaren luo, johon Knäsjästä luetaan 12 virstaa, ja siitä pohjoista kohti. Useoita saaria senjälkeen sivuutettiin, niinkuin Volei, Oleni, y.m. Ilma oli kaunis, hiukka vain liiaksi helteinen, varsinki päivän päälle, kun tuuli kokonaan sammui. Merilintuja nähtiin runsaasti ja silloin tällöin njorpan (norpan, hylkeen) musta pää kohosi vedenpinnalle. Näkemisistä kuitenki veti etupäässä silmämme puoleensa parin penikuorman päähän tuleva lahen itärantaa, jota pitkin noin 1 1/2 tuhatta jalkaa korkea lumenpeittämä vuoriharjanne kulkee. Jo Knäsjään tullessa olimme tämän harjanteen heti huomanneet ja nyt sivukuljettaissa pää aina tahtoi kääntyä sen valkeaa ja sinertävää selkää kohti. Mitä Nuorusella ja jollakulla muulla tunturilla tähän asti olimme lunta nähneet, ei ollut mitään niitä kinoksia vastaan, jotka tämän vuoren kupeita penikuormain pituudelta peittivät. Tämmöiseen näkemään tottumattomina olimmeki kokonaan kummastuksen vallassa.

Klo 4—5 seudussa iltapäivällä laskimme Kannanlahen kauppalan rantaan, saatuamme matkalla kyllältämme nauttia saattajaimme yksitoikkoisesta, pitkäveteisestä laulusta.

Kannanlahti. Imandra. Umptek.

Kahen puolen pohjoisesta juoksevaa ja väkevänä koskena mereen purkautuvaa Nivajokea on Kannanlahen kauppala rakettu, Pitkin joen idänpuolista vartta on vähän tasaista maata, jossa rinnakkain seisoo pari eli toista kymmentä taloa ja alempana merelle päin kirkko, vaan pian maa itään päin kohoaa korkeaksi, puita kasvavaksi vuoreksi, jota kuulin Ristivaaraksi nimitettävän, vaan jonka nimeksi Friis ilmottaa Valastedunder; kenties sillä on molemmat nimet. Lännenpuolinen jokivarsi nousee heti vedestä jotenki jyrkkänä törmänä, vaan ulottuu sitte kuta kuinki tasaisena penkereenä pari kivenheittoa länteen päin, jättäen tilaa kartanojen rakentamiseen, ja ylenee vasta sitte taas vaarantapaiseksi mäeksi, jota nimitettiin Kotivaaraksi. Tämä vaara on paljo matalampi Ristivaaraa, vaan sentään siksi korkea, että siitä on varsin laaja ja ihana näkö-ala jokaiselle ilmansuunnalle. Sen pohjaan päin loivasti viettävällä rinteellä on kirkkomaa ja kirkkomaan itäpuolella sekä siis kauppalan pohjoispäässä toinen kirkko. Talojen lukumäärä vastamainitulla penkereellä lienee puolensadan paikoille, koska koko Kannanlahessa ilmotettiin olevan noin 70 taloa.

Vaikka Knäsjää hiukka paremman näköinen, on kuitenki Kannanlahtiki kaupungiksi mitätön. Talot olivat suurin osa hyvin vanhoja ja rappeutuneita. Mitään katuja ja kortteleita ei löytynyt; kuitenki läntisessä kauppalan osassa rannanpuoliset talot olivat järjestetyt yhteen riviin, että niiden edustalle syntyi ikäänkuin kaduntapainen, joka ei sentään ollut vähintäkään tasotettu, ja tämän itäpäästä niin ikään lähti pohjaseen päin yhenlaatuinen kaduntapainen. Muuten olivat talot rakettu miten milloinki oli sattunut. Tuon "rantakadun" länsipäässä oli torintapainen aukkopaikka, josta mutkitteleva kuja saattoi ylös kirkolle; ja sinne tuli myöski toinen mutkainen kuja jo mainitulta itäkadulta.

Väestön pää-elinkeino on kalastus, jota myöski harjotetaan itse kaupungissa, s.t.s. koskessa, josta pyydetään lohta; lohen hinta oli nykyään 6—7 ruplaa puuta eli 7—9 markkaa leiviskä. Vähän poronhoitoa myöski pidetään ja sanottiin usealla olevan 70, 90 j.n.e. poroa. Hevosia oli kauppalassa 5, lehmiä noin 50. Syrjätulona on kaupunkilaisilla samoin kuin Knäsjäläisilläki m.m. haahkatelkän untuvain keräileminen, joista puhistettuina, sanottiin maksettavan 4 ja 6 ruplaa naulasta.

Väkiluvun pitäisi 70 talon mukaan tehä 420 ja 450 hengen paikoille, jos taloa kohti lukee 6 à 6,5 henkeä. Friis ilmottaa väkiluvun 1867 385 hengeksi, ja väkiluvun enennys näyttää siis suunnalliselta. Suomenkielisiä sanottiin olevan kymmenkunta, kaikki muut ovat ryssiä.

Majapaikkamme oli erään Pahkov nimisen kauppiaan talossa, joka seisoi tuon torintapaisen ja rantakadun kulmauksessa ja näytti olevan varakkaimpia taloja kauppalassa. Isäntä, joka keväällä oli urakalla rakentanut Oulangansuun kirkon, oli viikko aikaa kuollut ("poomer"), ja isännyyttä piti vainajan veli, eräs keski-ikäinen, komea ja hyvänsävyinen mies. Pulskalta ja siivoluontoiselta näytti leskiki. Meille annettiin pienoinen, vaan siisti kamari kahella akkunalla torille päin, jossa hyvästi tulimme toimeen sen lyhyen ajan minkä kauppalassa viivyimme. Päähuolenamme tällä ajalla oli evästen hankkiminen tuolle 23:n penikuorman matkalle Lapin halki Kuolaan, jolla kuulimme ettei muuta voitaisi stantsioissa saada kuin ehkä kalaa. Isäntä olisi ollut hyvin altis siinä suhteessa meille neuvoja antamaan ja aluksi yritettiinki suorastaan hänen kanssa asiasta tuumitella, vaan kohta tuli tulkin puute tuntuvaksi; taitomme venäjän kielessä oli kovin heikko ja lisäksi luulen, että se venäjä, jota Vienan meren länsirannalla puhutaan, on murteellista. Sanasta "mooko" syntyi meille arvotus joka ehottomasti ajoi meidät Hymylään. Äkkiä kuitenki luoksemme ilmestyi tulkki, eräs vanha karjalaisukko, nimeltä Iivana, kotoisin Ruvajärveltä, ja hänen hiljaisesti ystävällisellä avulla saatiin kaikki ne matkan tarpeet vähitellen hankituiksi, jotka saatavissa olivat. Vakavana, ikäänkuin olisi ylen tärkeöistä asioista ollut kysymys, Iivana kuunteli puhettamme ja selitti sen sitte isännälle verkalleen ja juhlallisesti, aina alkaen sanoilla: "govorjat shtoo". Leivästä oli kauppalassa kova puute, kun kolme viikkoa turhaan oli Vienasta odotettu lotjia, joita vastatuulet olivat pidättäneet; kuitenki viimein meille tuotiin mistä lie tuotukaan suuri korttelinpaksuinen ryssän limppu. Tavallista voita ei ollut, ainoastaan sulattua, jota ostettiin kolmisen naulaa; astian puutteessa kaivettiin suuri kolo limppuun, voi pakattiin siihen ja ympäri käärittiin öljytakki. Suoloja, kahvia ja teetä kyllä saatiin, vaan papyrosseja tai sikarreja ei. Myöski muutamasta rauta-aitasta otettiin piilokkali somasti sinetöitty putelli, sisältävä muka jotain erinomaista, "nalifkaa"; se sitte kuitenki huomattiin mahottomaksi nautita, ja ainoa huvitus siitä meille oli katsella, kuinka isosti se kyytimiehillemme maistui. Taisi kyllä olla jotain muutaki pikku kapinetta jolla varustauttiin, ja viimein kaikki oli selville saatu. — Tuo "mooko" ei merkinnyt sen kummempaa kuin mooloko, maito.

Kauniina sunnuntai-aamuna, 9 p. heinäk., lähettiin tuolle pitkälle taipaleelle Kuolaan — f'Kooluu, niinkuin venäjäksi sanotaan. Iivana, johon olimme isosti mieltyneet hänen tasaisen käytöksensä tähen, oli saattajana kirkolle ja toivotti erotessa hartaasti onnellista matkaa sekä kertoi jo ennen tehyn pyyntönsä, että veisimme terveisiä hänen pojallensa Oleksille Paasrikassa (Pasvigissä); jonka kernaasti lupasimmeki, vaan joka jäi meiltä tekemättä, kun emme yksikään siinä paikassa käyneet. Tie lähtee Kannanlahesta aluksi Nivajoen länsivartta ylös ja on sangen mukava kulkea, kun on leveä ja kuiva; jos vähänkään kostea paikka missä tulee eteen, siihen on tehty kolmesta neljästä, rinnakkain asetetusta, veistetystä plankusta erinomaisen hyvät portaat. Tämmöisiä portaita löytyy Kuolaan saakka eikä niitä laitettaissa ole, niinkuin meidän puolella, turhaa itaruutta noudatettu: yhessäki kohti saimme hyvin kovaan astua täyden tiiman, siis vähintäinki puoli penikuormaa, ettei jalka maahan koskenut. Nivajoki, joka tulee Imandrasta, on 3 penikuorman matkallansa, niinkuin nimiki osottaa, erinomaisen virtava, ettei sitä voida veneellä kulkea kuin yhessä kohti neljänneksen verta; 7—8 virstaa alempana Imandraa se kuitenki juoksee 1/2 penikuormaa laajan järven, Pinoseron, läpi, jonka poikki kuljetaan veneellä. Ensimäiset 12 virstaa Kannanlahesta se kuohuu yhtämittaisena koskena ja tarjoaa, korkeain, havu- ja lehtipuita kasvavain törmäin välissä juosten, useissa paikoin varsin kauniita näkö-aloja matkamiehelle, milloin tie jokivartta lähenee. Nuo 12 virstaa astuttua, jotka kuluivat tavallista hauskemmasti siihen katsoen, että virstain määrät oli hakattu petäjien kylkeen, noustiin veneessä yksi neljännes, jolla välin lehtori S. uistimellaan veti pari kolme aika harjusta ylös joesta; sitte käveltiin 4 virstaa, kuljettiin taas ja hyvin vuotavassa veneessä Pinoseron poikki ja käveltiin viimein 7 virstaa, jolloin tultiin Imandran rantaan. Sasheikkaan. "Käveltiin" ei viime jalkamatkasta ole aivan sopiva sana, "puolijuostiin" olisi ehkä sattuvampi, ainaki mitä Raniniin ja minuun tulee, jotka Pinoseron rannasta toisten edellä heti lähimme taipaleelle. Ääretön joukko sääskiä otti nimittäin ystävällisesti tehäkseen meille matkalla seuraa ja kun emme niitä vastaan mitenkään vielä olleet varustaneet itseämme, ei muu kuin pako tullut työksi. Vähemmässä kuin tiimassa pyyhkäsimme nuo 7 virstaa; vaan kiire oliki järven rantaan tultua päästä veteen uimaan. — Sasheikkaan tuli Kannanlahesta 32 virstaa, jolla välin ei ainoaakaan ihmisasuntoa löydy. Perille tultiin noin klo 7 illalla.

Sasheikka on ensimäinen stantsia Kannanlahesta Kuolaan. Edellisessä olen suomentanut stantsian "kestikivarilla", vaan ereys olisi ajatella näitä Venäjän Lapin stantsioita edes huonoimpain meidän kestikivarein kaltaisiksi. Niihin kuuluu vain hirsitupa ja lappalaiskota, muita rakennuksia ei mitään. Tuvan on kruunu rakentanut matkustavia varten ja siinä löytyy takka oven suussa, lavitsat ympäri seiniä ja pöytä; myöski samovari, "tshainikka" eli teekannu ja moniaita kuppeja on aina matkamiesten varalla. Kodassa, joka on tuvasta vähän syrjempänä, asuu kyytimiehet perheinensä; ne ovat pitkin matkaa lappalaisia. Me kävimme kaikkiaan viidessä tämmöisessä stantsiassa, nim. Sasheikassa, Jokostrovassa, Rasnjargassa, Maanselässä ja Kitsassa, vaan siellä täällä kuljimme toisten samannäköisten matkatupain sivu, joten luimme niitä yhteensä 9 eli 10. Vaikka itsessään aivan halpoja, ovat nämät matkatuvat kotain rinnalla koko palatseja, eikä niiden hyötyä voi arvata kyllin suureksi näissä äärettömissä erämaissa. Siisteyden puolesta ne eivät antaneet aihetta erityisiin muistutuksiin.

Sasheikassa oli pakko vähän viivähtää vatsan vaatimuksesta, joka päivän vaivojen perästä uhkasi jo ruveta kovin nurkuvaksi. Samovaari tietysti ensin tulelle, sitte päivällä pyydetyt harjukset pataan; ja senjälkeen aljettiin leipä- ja verivarastoamme tutkia. Öljytakkia varovasti käärittiin auki, vaan — voi sitä siivoa, missä se oli! Toinen puoli voista oli sulannut ja hataran kantensa kautta juossut ulos. No mitäpä siitä, takki sai hyvänään pitää mitä oli saanut, ja leipä, itsessäänki hyvänmakuinen, oli vain tullut rasvaisemmaksi. Matkoilla ei ruokahalu tämmöisistä pikkuseikoista katoa.

Ensi kerran eläissämme saimme täällä katsella lapinkotaa. Kyllä on kurja asunto! Se on turpeista tehty kyhäys, muodoltansa kuin ylösalas käännetty pata eli kuppi; laajuus alhaalla voipi poikkimitaten ehkä olla kaksi syltää, vaan korkeus ei ole syltääkään, että sisällä on mahoton pystössä seisoa. Oven suusta kulkee pitkin maata kodan poikki kaksi rinnakkaista hirttä lähes kyynärän verta toisistaan, ja keskellä kotaa leikkaa näitä hirsiä suorakulmaisesti kahet toiset hirret, niin että kodan "lattia" näin on jaettu yheksään eri osaan. Keskimäisessä on tulensija, jonka päällä pata riippuu; savua ja valoa varten on kodan katossa reikä. Huonekaluja ei tietysti kodassa ollut nimeksikään.

Illallisen syötyä lähettiin kohta taas matkaan, koska olimme päättäneet jos mahollista yhteen menoon kulkea Kuolaan asti. Matka kävi nyt veneellä, jota täysikasvuiset lappalaiset Mirona ja Larivon sekä joku poikanen kuljettivat. Vasemmalle kädelle länteen päin jäi Akkalan-lahti, johon Suomen rajalta tuleva Juonnijoki laskee, oikealle kädelle jonku ajan takaa aukeni Dikkeguban-lahti. Suoraan eteemme tuli yöllisen auringon valaisemat, rasvatyynet Imandran selät. Imandran eli niinkuin suomeksi enimmästi sanotaan Imantron järvi, lapiksi Auerjaur, joka on noin 400 jalkaa eli yhtä paljon kuin Oulujärvi ylempänä merenpintaa, ulottuu etelästä pohjaiseen 10 penikuormaa, vaan on keskimäärin ainoastaan 1 penik. leveä; levein selkä Einemannavuonon kohalla järven puolitiessä on Friisin mukaan vain 15 virstaa. Järven suurinta syvyyttä, jota en muista, josko me tiedustelimme, olivat lappalaiset Friisille ilmottaneet 150 jalaksi, vaan itse hän ei sano löytäneensä syvempää paikkaa kuin 66 jalkaa; vertauksen vuoksi sopii muistaa, että Pohjanlahen syvyys on 50—100 jalkaa. Järvessä löytyy tavallisia kalalajeja, niinkuin ahventa, siikaa, haukia, harjusta, j.n.e., rannoilla kasvaa vankkaa koivunsekaista petäjämetsää ja stantsiapaikoissa oli hyviä niittymaita; vaan yhtähyvin sanottiin kaikkiaan järven rannoilla asuvan ainoastaan 15 perettä, joka ei tekisi sataakaan henkeä. Kuinka luotettava tuo tieto sitte lienee ollut; ainakaan ei Akkalan lappalaiset saattaneet olla siihen luetut, sillä ne tekevät yksinään toistasataa henkeä.

Ihanat oli Imandran selät yöllisen auringon valossa, vaan järven komein puoli on kieltämättä sen itäranta, jota pitkin Umptekin jättiläistunturi kulkee, kohoten 2,500 jalan korkeuteen[4]. Vaikka vuoriharju Kannanlahen itärannalla, joka on Umptekin jatko, oli meille antanut jonkulaisen aavistuksen siitä, oli sen mahtavuus sentään suurempi kuin olimme rohjenneet ajatella. Sasheikkaan tullessamme luulimme sitä ensin pilvenjaksoksi, kun se odottamatta ilmestyi eteemme. Sen juurta peitti viheriä metsä, vaan kyljet ja harja olivat lumivalkeat ja tarjosivat auringon valossa silmälle ihania värivivahuksia. Ihmettelemättä ja ihastumatta ei voine kukaan kulkea Umptekin sivutse; tunturin mahottoman suuruuden täytyy välttämättä koskea jokaisen mieleen. Nyt oli sydänkesä, jolloin Lapinki luonto voipi ilmaista suloisuutta, vaan että Imandra ja Umptek talvellaki valtavasti vaikuttavat matkamieheen, todistaa Castrén, joka matkastaan Imandran poikki kevättalvella 1842 kirjottaa (Nordiska Resor och Forskningar, I): "Nyt olemme Imandran järvellä ja näemme suoraan edessämme selkiä, joille silmä turhaan etsii muuta rajaa kuin tummansinistä taivaanrantaa. Vasemmalle kädelle (s.o. itään päin, sillä C. matkusti Kuolasta etelään) kohoavat Umptekin jättiläistunturin epäselvät, pilventapaiset piirteet. Niin yksitoikkoinen ja järjestystä kaipaava (?) kuin tämä näkemä voipiki olla, vaikuttaa se sentään ihmeellisellä voimalla ihmismieleen. Kaiken mietiskelemisensä uhriksi ihminen on ja pysyy semmoisena, että selvemmin huomaa Luojan käden suurissa ja mahtavissa luonnoksissa, vaikka ei niiden muoto olisikaan aivan selvästi kuvattu, kuin pienihkeissä, olivatpa ne muotonsa puolesta jos kuin täydelliset. Vaan jos joku arvelisi, että luonnon, semmoisen kuin tämän, täytyy tuntua elottomalta ja rasittavasti painaa mieleen, niin ajatelkoon vain, että ilman tuulet pyyhkivät pitkin avaria ulapoita tahi että ukkonen jyrähtelee pilvenkorkuisilla tunturihuipuilla, eikä eloa kyllä puutu. Ja se joka ei tämmöistä elämää ihastele, matkustakoon täällä kauniina talviyönä, jolloin taivaalla leimuaa tähet ja pohjanpalo. Niin kauas kuin silmä eteenpäin kantaa, havaitsee joka kohalla tuota äärettömää lumimerta vähäisen liikkeen, hienon värähtelemisen, niin ihastuttavan, että koko olentosi uhkaa sulata pois sen näkemisestä. Jos taas tahtoo luoda silmänsä tunturin huippuihin, näkee niiden ympärillä liehuvan valon, joka näyttää nousevan itse tunturista niinkuin liekki tulivuorten aukosta. Valo leveää koko taivaankannelle, leimuaa jonku aikaa ja katoaa, hetken perästä uudelleen samalla tavoin noustakseen ja kadotakseen."

Meille kerrottiin, että tunturi on kahta penikuormaa leveä ja että ylhäällä sen notkelmissa löytyy kalakkaita järviä.

Imandran länsirannalla kulkee myöski tunturijakso, tosin ei Umptekin veroinen, vaan sangen komea seki. Sen etelä-osan nimi on Tshunatunder, pohjoisen Monshetunder.

Jokostrovaan, ensimäiseen kyytipaikkaan Sasheikasta, joka samoin kuin toinenki Rasnjarg on järven länsirannalla, tultiin sydänyön jälkeen. Väli tekee sinne 3 penik. Emäntänä Jokostrovassa oli karjalaisnainen, että siinä tunnettiin olevansa kuin kotona, kun taas saatettiin ihmisten kanssa puhua — sillä saattajat Sasheikasta eivät suomea osanneet — ja tee, jota samovaarin puutteessa juotiin kauhean suuresta kahvipannusta, maistui kenties juuri tuon kotoisuudentunteen tähen erittäin hyvälle. Jokostrovasta jatkettiin sitte heti matkaa Mogilnii ostrovan sivu, jossa on hautauspaikka, ylöspäin Imandraa Rasnjargaan, johon tulee 5 penik. Sinne saavuttiin maanantai-aamuna klo 10—11 epp. Matkalla itsekuki muutamia tiimoja nukuimme, kun edellisellä taipaleella ei nukkumisesta ollut tullut paljon taikaa. Rasnjarg, venäjäksi Ras navolok, merkitsee Ruohonientä ja se on sangen sievä paikka pohjoispuolella pientä lahelmaa; siinä kasvaa vankkaa heinikkoa, josta se on nimensäki saanut (lapin ras on germanilainen gras, gräs), vaan josta ainoastaan muutamille lampaille on hyötyä, sillä lappalaiset eivät lehmiä pidä. Taival Rasnjargista eteenpäin Maanselkään on 3 1/2 penik. ja kun sitä oli kuljettu noin 1 1/2 penik. tultiin Imandran pohjoispäähän. Silloin viimein alkoi Umptek jäädä taaksemme, vaikka aamusta saakka myötäänsä olimme luulleet sen pään kohalle ennättävämme.

Sydänyön aurinko Maanselässä. Loppumatka Kuolaan,

Imandran pohjoisrannalta oli noustava jyrkän ja korkean törmän päälle ja sitte astuttava joku 4 virstaa, niin tultiin Pieresjärven rantaan. Tämä järvi, 12 virstaa pitkä, kulkee luoteesta itä-etelään ja juoksee Imandraan; sen rannoilla sanottiin 2 perettä asuvan. Tuskin olimme valkamopaikkaan saapuneet, niin laskee siihen pohjasta päin tuleva vene, jossa oli tusinamäärä jäämereltä palaavia kuusamolaisia; heti tehtiin kyytimiesten vaihto ja hyvää myötäistä laskettiin sitte purjeessa tuliain veneellä Pieresjärven poikki. Sen pohjaisesta perukasta oli taas virstan verta maataivalta Kuollejauriin, ja tämä taival, joka on hyvin alhaista maata, on vedenjakaja Vienan ja jäämeren välillä; sillä Kuollejaurista eli Kuolajärvestä vesi juoksee pohjaiseen, Kuolanvuonoon. Kun Kuolajärveä oli kuljettu 3—4 virstaa, oltiin Maanselän (Maa-sesiidin eli Maasel-siidin) stantsiassa.

Maanselkä ei ollut kummempi muitakaan kyydinvaihtopaikkoja, jollei nimensä puolesta, joka kuuluu suomalaiselta, vaan se pysynee kuitenki erityisestä syystä kauvemmin mielessämme kuin toiset. Siinä nimittäin ensi kerran näimme sydänyön auringon. Jo parina kolmena edellisenä yönä olimme sitä tähystelleet, vaan niin hyvin Knäsjässä kuin Kannanlahessa ja Imandralla oli suoraan pohjaiseen meistä sattunut korkeoita vaaroja, joitten taa se hetkeksi oli piiloutunut. Kun nyt Maanselässä, johon hiljan illalla tultiin, oli päätetty muutamia tiimoja levähellä, oli asia tietysti taas mielessä ja myötäänsä pistäyttiin tuvan ulkopuolella katsomassa — sillä tuvan akkunat olivat etelään ja itään päin. Stantsia on Kuolajärven itärannalla, joka sillä kohalla kulkee luoteista suuntaa; ranta kohoaa loivasti vaan yhtämittaa vedestä, ensin nurmikkokenttänä, sitte männikkökankaana. Sydänyön lähetessä oli aurinko tuon kankaan tasalla; vasemmalle siitä oli etäinen vaara korkeammalla aurinkoa ja oikealle käsin maa myöski tasaisesti nousi ylemmäksi sitä kohtaa, jossa aurinko oli. Jo koski päivän ruhtinas alasyrjällään metsän laitaan, vieläpä aleni petäjien latvain taa, jotka kiiltelivät kuin ilmitulessa; maassa ei enään näkynyt varjoa, ainoastaan tuvan katto, jolla vuorotellen kävimme, oli valaistu, ja kumppalini jo väittivät, että nytki olimme pettyneet. Vaan petäjien latvoja alemmaksi aurinko, joka kaiken aikaa selvästi näkyi, ei alennut, vaikka maa pohjassa, niinkuin sanoin, hiljaisesti kohosi idän puoleen; ja vähitellen valo alkoi yhä kirkastua, siirtyi katolta tuvan ovelle ja viimein maahan, ja kun ero tuli metsän ja tuon loistavan taivaankappaleen välillä, ei enään ollut epäilykselle sijaa. Voitollisesti päivän — taikka paremmin sanoen yön — ruhtinas oli taistelusta päässyt.

Tämä oli yöllä heinäkuun 10 ja 11 pp:n välillä. Silloin oli jo kolme viikkoa kulunut siitä kun aurinko oli ylimmällään. Kun seuraavina öinä saatoimme sitä sopivammilta paikoilta katsella, oli se noin kolme kertaa oman korkeutensa ylempänä ilmanrantaa. Viime päivinä heinäkuuta se jäämeren rannalla jo painuu meren taa; yöllä vasten 5 p:ää elok., kun olin Porsangerin vuonon suulla, se jo laski 20 minuutia vaille 11.

Heikompi valo auringolla kyllä on sydänyöllä kuin päivällä, vaan ei sitä kohti sentään kärsi katsoa ja varjon se heittää kuin muulloinki; sen väri ei ole tulipunainen, vaan kullankiiltävä kuin ainaki.

Saadaksemme levon aikana sääskiltä rauhaa, joita hyrisi sisällä huoneessaki, yritimme täällä keinoa, jota olimme kuulleet hyväksi kehuttavan. Takkaan, jossa itse olimme illalliseksi kalamme keittäneet, tehtiin aika tulennos katajan-oksista, "pelti vedettiin kiinni" s.t.s. savupiipun suuhun tuvan katolla pantiin turve, ja huone täytettiin savulla. Savua kyllä itikat ainaki osaksi lähtivät pakoon, vaan kovin hyvästi yrityksemme ei sentään onnistunut. Äkkinäisinä savuun emme näet voineet ruveta maata, ennenkuin se oli taas ajettu huoneesta pois, ja sitä tehessä nuo kutsumattomat pikku vieraat uudelleen ilmestyivät sisälle; ne olivat pääsemättömiä.

Parin kolmen tiiman riittämättömän unen perästä oltiin tiistaina 11 p. heinäk. varhain aamusta taas matkassa Maanselästä Kitsaan, jota väliä tulee 5 penik. Ensin kuljettiin joku penikuorma Kuolajärveä, sitte käveltiin 4 virstaa Pulujaurin rantaan, sitte purjehittiin tämän kapean, vaan penikuormaa pitkän järven poikki, jolloin muutamassa kohti tunturin laidasta äkkiä puhaltava vihuri oli veneemme kaataa; kuljettiin taas 4 virstaa Murdjaurin rantaan ja sitä pitkin sitte veneellä 15 virstaa sekä lopuksi vielä 5 virstaa taivalta ja 2 virstaa veneellä. Kuollejaur on 15 virstaa pitkä ja sen rannoilla sanottiin 4 perettä asuvan, Maanselän stantsiasta oli hyvin kaunis katsella sen tyyntä vedenpintaa, vihantoja rantoja ja sinertäviä tuntureita niiden takana: etäisimpänä itä-etelässä päin Umptek, vähän lähempänä etelän ja lännen välissä Monshetunder ja järven länsipuolella Namges-tunturi. Luoteisrannalla oli Koado-aiventsh, venäjäksi "vishoova tundra", jonka jatkona pohjaan päin Poatsoaivon eli Porovaaran pitäisi Friisin kartan mukaan olla. Pulujaurin eli Puloseron länsirannalla oli lapinkotia ainaki kahessa kohti ja sen pohjoispäässä matkatupa, josta seuraamme yhtyi kymmenkunta karjalaista, jotka olivat matkalla helmien eli simpsukkain hakuun Kitsaan. Perille tullessamme oli 6—7 aika illalla.

Maanselän lappalaisia, jotka talvella asuvat pokostassa eli kylässä penikuorman verta itäänpäin Kuollejaurista, arvelee Castrén enemmän karjalais- kuin lappalaissukuisiksi, mainiten että heillä on pitkä vartalo, puhas muoto eikä se hieno, kimeä ääni, josta lappalaisen heti tuntee, vaan karkea baasi. Samaa mielipidettä on Friis kertoen hänki saaneensa pitkiä miehiä kyytiin. Meille ei sattunut sama onni, päinvastoin kolmesta saattajastamme kaksi oli erinomaisen pienikasvuista ja kimeä-äänistä; vaan jotain suomalaisen tapaista arvelimme meki heissä huomaavamme, Kun nimittäin tultiin Kuolajärven pohjoisrantaan, sanoin kumppaneilleni, että ajan voittamiseksi itsekuki ottaisimme jonku osan matkakapineistamme selkään, niin ei saattajaimme tarvitsisi niitä sitoa kantimiinsa kiinni, joka aina viepi kappaleen aikaa, vaan voisivat jälille jääpiä kaluja irraltaan kantaa. Saatuani myöntävän vastauksen viskasin laukkuni selkään, hyppäsin maalle ja lähin astumaan. Äkkinäisenä kantamiseen, muutenki väsyneenä ja kun oli helteinen aamupäivä, tulin jotenki palavissa päin Pulujärven rantaan, jossa ennen toisten tuloa kiirehin uimaan. Vaan harmini ja kummastukseni oli suuri, kun saattajien perille tullessa huomasin, että he sitteki olivat tarkasti kantimiinsa sitoneet vähäiset kannettavansa; niin ei yhelle ollut jäänyt muuta kuin minun palttooni, vaan seki oli huolellisesti köytetty kiinni. Vastaiseksi päätin kyllä olla kantajan virkaan turhanpäiväisesti rupeamatta; vaan tuo tapaus mielestäni osottaa saattajissamme tarkkuutta, jota pikemmin olisi odottanut suomalaiselta kuin lappalaiselta.

Kitsassa oli vähän puhe yöksi jäämisestä, koska kolmen päivän ja kahen yön melkein yhtämittaisen matkustuksen perästä ruumista tahtoi vähän väsyttää ja tulevalla taipaleella lisäksi oli kolmatta penikuormaa kävelymatkaa. Vaan kun kuulimme, että karjalaiset suurin osa jäisivät tähän, ja arvelimme, että heillä oli yhtä suuri oikeus tupaan kuin meilläki, päätimme jatkaa matkaa Kuolaan asti, koska pelkäsimme, että puolelletoista kymmenelle hengelle tupa olisi liian ahas. Niin illastettua ruvettiin kymmenmiehisenä joukkona — sillä pari karjalaistaki teki meille seuraa painamaan taipaleelle yön selkään. Ensin oli 18 virstaa jalkamatkaa astuttava, joka kului verrattain hopusti ja helposti, kun alkutaipaleella kerran oli Ovetskin vaaran eli Lambasvarren yli päästy; tie oli hyvä, ilma siksi viileä, ettei kävellessä lämmin tullut, yö kaunis, jopa ihana — päivä paistoi kaiken aikaa pilvettömältä taivaalta — eikä sääskistäkään paljoa tiennyt, kunhan myötäänsä matkassa oli ja koivunlehvillä huiski korviansa. Kantajat vain niinkuin tavallisesti eivät oikein tahtoneet perässä pysyä. Vaan kun taas tultiin Kuolajoelle, paikkaan jota Friis kutsun Soangaksi, ja lähettiin jokea laskemaan alas 15 virstaa, alkoi tuskallinen matka. Vene oli niin pieni, että ainoastaan kyykyllämme, polvet koukussa, siihen kaikki mahuttiin, ja valkamopaikasta asti teki meille lukematon joukko sääskiä seuraa, että olimme kokonaan niiden peitossa. Niin epämukava ja tukala kuin asento veneessä oliki, pakotti väsymys kuitenki tuo tuostaki silmämme väkisin umpeen, vaan kun nukahtaissa lehvien huiske loppui, eivät sääsket jättäneet tilaisuutta käyttämättä ja niiden pistoksesta heti heräsi. Tämä oli tukalin taival koko kesäreissullani, eikä siitä tahtonut loppua tulla koskaan, kun joen virtavuus oli sangen heikko ja veneemme oli isossa lastissa. Kolmisen tiimaa piinamme varmaanki kesti. Vaan ikuista ei ole mailmassa mikään, ja niin veneemmeki vihoin viimein laskettiin joen länsirantaan, josta kovien koskien tähen oli neljänneksen verta jalkamatkaa kaupunkiin. Klo 1/2 6 aamulla 12 p. heinäk. seisoimme Suolavarekan korkealla, luoteeseen päin melkein pystyjyrkällä mäentörmällä ja näimme allamme sen tasaisen ruohoniemen, joka syntyy Kuola- ja Tuulomajokien yhtymisestä ja jonka päähän Kuolan kaupunki on rakennettu.

Muuan sana Venäjän lappalaisista.

Ne lappalaiset, jotka Kannanlahen ja Kuolan välillä tapasimme — ensimäiset eläissämme — herättivät monessa suhteessa huomioamme. Kasvultansa kaikki olivat pienempiä kuin meikäläiset ja ruumiinrakennukseltaan heikommannäköisiä; jollakulla harvalla oli vähän vankemmat hartiot, vaan toiset taas olivat hentoja kuin puolikasvuiset pojat. Ääni oli kaikilla hieno, vaan muutamilla ihmeellisesti kimeä, melkein kuin pikku lapsella. Mikä sentään kaikkein enimmän pisti silmään, oli se erinomainen elollisuus ja kielevyys, jota useimmat osottivat. Karjalaiset eroavat tässä suhteessa huomattavalla tavalla meikäläisistä, vaan heidän ilomielisyytensä ei ollut mitään näitten lappalaisten rinnalla: ne pyörivät kuin väkkärät joka suunnalla ja kun kuuli heidän vikkelää, lakkaamatonta puhelemistansa, joutui visertelevä varpus-parvi ehottomasti mieleen.

Esikuvaksi lappalaisten luonteesta ylimalkaan eivät puheena olevat lappalaiset kuitenkaan kelpaa, pikemmin ne siinä suhteessa ovat jonakuna poikkeuksena pidettävät. Jo koltat eli ne kreikanuskoiset lappalaiset, jotka asuvat Kuolasta Ruijan rajalle, tuntuvat paljo vakavammilta käytöksessään, ja varsinki on erotus huomattava, jos ensimainittuja verrataan lutherin-uskoisiin niin Ruijan kuin Venäjän lappalaisiin. Näitten hiljaista arvelevaisuutta tuskin merkiksikään tapaa ensimainituissa. Syynä siihen on epäilemättä, mitä jo Castrén mainitsee, että Kuolan ja Kannanlahen väliset lappalaiset ovat asuneet sillä valtatiellä, jota venäläiset ahkeraan kulkevat, ja ovat näitä ottaneet oppi-isiksensä. He ovat isosti jäljitelleet näitä tapojen, puvun, huvitusten, y.m. puolesta ja niin on heidän luonteensaki vähitellen muuttunut.

Mitä kieleen tulee, tuntuivat puheen-alaiset lappalaiset kaikki hyvästi osaavan venäjää; vaan keskenään he aina puhuivat lappia, joka Friisin mukaan sentään on isosti venäjänsekaista. Mistä he puhuivat, sitä emme kuitenkaan voineet ymmärtää, koska lapin kieli, vaikka aikojen alussa lieneeki ollut samaa alkujuurta kuin suomi, vähitellen on muuttunut kovin erilaiseksi. Vähäiset keskustelumme saattajaimme kanssa kävivät sentähen venäjäksi, ja tätä kieltä karjalaisetki puheessaan heidän kanssa käyttivät. Tosiaan omituista, että alkuaan saman kansan jälkeläiset eivät voi tulla toimeen kummallakaan omalla kielellänsä, vaan ovat pakotetut turvaamaan kolmanteen ventovieraaseen kieleen.

Kenties lukiaa huvittaa kuulla muutamia lapin sanoja; niistähän voipi hiukka huomata, missä määrin lappi on suomen kaltaista. Suolajärvellä kulkiessamme kirjotin seuraavat sanat muistokirjaani: Uiv, pää, tshelm, silmä, njelm, suu, njin, nenä, kainel, kainalo, raind, rinta, tshouvi, vatsa, seam, parta, vuopt, tukka, keät, käsi, julg, jalka, surm, sormi, könds, kynsi, jook, joki, tshats, vesi, jaur, järvi, murd, metsä, pets, mänty, kuus, kuusi, suikki, koivu, kiedik, kivi, rint, ranta, kuusk, koski, neip, veitsi, kapper, lakki, porjas, purje, varre, vaara, tunder, tunturi, jägel, jäkälä, suolo, saari (salo). Petsamon ja Norjan rajan välillä taas muutamalta lutherilaiselta Venäjän lappalaiselta sain m.m. seur. sanat kirjaani: Oaivi, pää (suomen aivo), njunni, nenä, njälmi, suu, seämu, parta, kiät, käsi, sorina, sormi, jäälgi, jalka, räddi, rinta, tshövji, vatsa, peätsi, petäjä, puossa, mänty, kuossa, kuusi, soakki, koivu, mear, meri, tshätshi, vesi, paarru, aalto, njarg, niemi. Niinkuin näkyy, ovat useat sanat suomentapaisia, vaikka toiset taas aivan outoja. Varmimmasti voipi ehkä kielten sukulaisuuden perille päästä laskusanoista, jotka kymmeneen asti olivat Kuolan puolella: uht, kuht (köht), kolm, njil, vit, kuut, tshitshme, kahtse, uhtse, loatj, ja likempänä Vesisaarta: ouhte, köuht, kolm, njeljä, vit, kut, tshietshm, käuhtsi, ouhtsi, logi. Ainoa lause, jonka luulimme ymmärtäneemme, oli air murtek, jonka eräs soutaja lausui, kun airo taittui, ja jonka arvelimme merkitsevän: airo murtui.

Vaan niin paljo kuin Kuolan-Kannanlahen lappalaiset vierasten kansallisuutten, venäläisten ja karjalaisten, vaikutuksesta ovatki muista lappalaisista muuttuneet, on kuitenki heitä tavatessa helppo arvata, minkä kansan jäseniä he ovat. Kasvun pienuus, voimien heikkous, hieno ääni ja parran harvuus eli puute ilmaisevat muukalaiselle heti, että hän heissä näkee edustajia pohjoisimman Europan alku-asukkaista. Venäläisiksi tai karjalaisiksi hän ei heitä voi luulla, vaikka kuulisiki heidän vain puhuvan venäjätä.

Etevässä teoksessaan "En sommer i Finmarken, russisk Lapland og Nordkarelen" kertoo Friis venäjän lappalaisten elämästä seuraavalla tavalla:

"Ei yksikään kreikan-uskoinen venäjän lappalainen enään ole paimentolainen siinä merkityksessä, että asuisi teltassa, eläisi porokarjastaan ja alituisesti kiertelisi sen kanssa paikasta paikkaan. He asuvat kaikki joko hirsituvissa tai turvekodissa. Yhtähyvin jokainen perhe vaihtaa olinpaikkaa 3—4 kertaa vuodessa. Keväällä nimittäin kaikki lappalaiset siirtyvät talvipaikastaan kevätpaikkaan jonku pienemmän järven rantaan, jossa on hyvä tilaisuus kalan ja linnun pyyntiin. Moniaat kulkevat myöski meren rantaan, venäläisten ja karjalaisten kanssa ottamaan osaa suuriin rannikkokalastuksiin. Kesempänä, noin Pietarinpäivän aikana (11 p. heinäk.), muutetaan suurempain järvien eli jokien luo, harjottamaan järvi- ja jokikalastusta verkoilla, nuotilla, reivillä ja tokeilla. Elokuulla siirrytään syyspaikkoihin, joissa paitsi kalaa myöski pyydetään lintuja, poroja, kärppiä, oravia, saukkoja ja karhuja. Viimein joulun lähetessä muutetaan takaisin talvipaikkoihin, missä asutaan likekkäin pienissä maakylissä, Nuo eri kalastus- ja metsästyspaikat ovat ammoisista ajoista jaetut sukujen kesken ja kulkevat perheissä perintönä. Talvi-asuinpaikkoja kutsutaan pokostoiksi, ja kussaki pokostassa löytyy 6, 10, jopa 20:ki tupaa, jotka milloin seisovat tiheässä ryhmässä, milloin ovat hajallansa ilman järjestystä. Kuhunki tupaan kuuluu taas yksi eli useampi aitta, jossa ruokatavaroita, nahkoja, y.m. säilytetään. Jokaisessa pokostassa on pieni kirkko, rakettu tavallansa kahteen osaan; toisen osan katto on vähän korkeampi kuin toisen, niin että se nähtävästi nousee alempaa kattoa ylemmäksi. Tornia ei löydy; ainoastaan paljas risti on pantu korkeamman katon harjalle. Sisällä on kirkko aukolla varustetun seinän kautta jaettu kahteen huoneeseen; peremmäisessä seisoo alttari, ja yltympäri seinille, varsinki etuhuoneeseen, on ripustettu pyhimysten kuvia. Niiden eteen on lattialle asetettu monihaaraisia puisia kynttiläjalkoja ja katosta ripustettu lamppuja, joita usein on koristettu erivärisillä linnunmunilla. Itse kuorissa riippuu kirjavia nenäliinoja, nauhoja eli muita kaluja, joita lappalaiset ovat pyhimyksilleen lahjottaneet, saadakseen heiltä apua taudissa eli muussa pahassa.

"Pokostat eli maakylät eivät kovin monta vuotta ole samalla paikalla. 10—15 vuoden perästä, kun nimittäin ei enään ole runsaasti jäkälää poroille eikä kyllin polttopuuta likellä, muutetaan koko kylä toiseen mukavampaan paikkaan. Pokostat voivat siis olla pitemmän eli lyhemmän, usein monen penikuorman, matkan päässä pääkirkosta, jonka luona pappi asuu. Kun uuteen paikkaan on muutettava, hajotetaan kirkko ensin ja siirretään sekä pystytetään yhistynein voimin uudelle paikalle, jossa se sijotetaan vähän ulommaksi kylästä, valkianvaaran tähen. Kirkon siirron jälkeen kukin perhe sitte muuttaa asuintupansa ja aittansa ja rakentaa ne uudelleen, mihin soveliaimmaksi näkee. Kun muutto on tehty, pidetään jumalanpalvelus, jos pappi sattuu paikalle eli lähisyyteen. Kirkko vihitään uudestaan, jonka jälkeen sekä se itse että ympäristö ja talot siunataan priiskotusvedellä."

II.

Ryssän ranta.

Kuola.

Ryssän rannaksi kutsuvat suomalaiset Kurjasta itään päin tulevaa venäjänpuolista jäämeren rannikkoa. Se on meillä enimmästi tunnettu Muurmannin rannan nimellä, vaan tätä nimeä pohjanpuoliset suomalaiset eivät käytä, jos edes tuntevatkaan. Itsessään sana "ryssänranta" on jotenki epämääräinen, niin että se voisi merkitä vaikka koko Venäjän alle kuuluvaa rantamaata Ruijasta Behringin salmeen saakka; vaan niin laajaa merkitystä ei sanalle vielä anneta. Kun suomalaiset puhuvat ryssän rannasta, tarkottavat he ainoastaan sitä osaa venäjän jäämerenrannikosta, jossa he itse käyvät kalastamassa, t.s. rantamaata Kuolasta Ruijaan; ja siinä merkityksessä meki sanaa käytämme tässä. Muurmannin rannalla on nykyään laajempi merkitys, sillä se ulottuu vielä Kuolasta itäänpäin noin 30 penik. Svjätoi nosiin eli Pyhään niemeen, jonka tienoilta Lapin niemimaan ranta kääntyy etelää kohti Wienanmereen päin; ja sen mukaan kuin suomalaisten kalastus ja asutus siirtyy idemmäksi, tulee arvaten nimitys ryssänrantaki siirtymään, niin että se kerran on ulottuva yhtä kauvas kuin nykyään Muurmannin ranta. Vaan tällä hetkellä ryssän ranta jo päättyy Kuolan vuonoon.

Kuola eli niinkuin siellä puolen suomalaisten kesken enimmästi sanotaan, Kuolla on ainoa kaupunki ei ainoastaan Muurmannin rannalla, vaan koko venäläisellä jäämerenrannikolla Siperiaan asti. Saattaisi ajatella, että jäämeren ja Kuolan suhteen ehkä soveltuisi vanha lauseparsi "unum, sed leonem", ja että Kuola siis olisi jommoinenki kylä; vaan niin ei ole asianlaita. Se päinvastoin tuskin on Kannanlahtea kummempi. Syy tähän on varsin selvä, kun tuntee kaupungin aseman ja niitä oloja, joissa se elää. Ylimaasta äärettömän harvalla asutuksellaan ei kaupungin kauppaliikkeelle voi olla mainittavaa tukea, ja mitä näitten seutujen etevimpään ansiolähteeseen, merikalastukseen, tulee, niin kaupungin asemapaikka on sen suhteen niin sopimaton kuin suinki, kun se on kuutta penikuormaa pitkän, kaitaisen vuonon pohjassa, jota tietysti on hyvin hankala purjehtia ja joka lisäksi kahen penikuorman päähän perukastaan jäätyy. Nämät seikat ovat estäneet ja tulevat arvaten aina estämään Kuolaa pääsemästä mihinkään varsinaiseen kukoistukseen; Ainoa tehokas keino paremman tulevaisuuden saamiseksi olisi epäilemättä Friisin arvelun mukaan kaupungin siirtäminen johonki sopivaan paikkaan aivan valtameren partaalle, jossa kalastusta voitaisiin voimallisemmin harjottaa.

Kuola ei ole mikään vasta perustettu kaupunki; sitä saattaa lukea 300 vuoden ikäiseksi. Sen ensi alkuna oli luostari, joka norjalaisten lähetten mukaan olisi ollut olemassa jo v. 1475, vaan jonka Solovetsin luostarikirjat kertovat lappalaisten kääntäjän, erään munkin Feodoritin, rakentamaksi vasta keskipaikoilla 1500-lukua. Jos jälkimäisessä ilmotuksessa on perää, näyttää paikka ensi aluksi verraten rivakasti lähteneen kasvamaan, siitä päättäen että jo v. 1582 eräs vojevoda eli sotapäällikkö lähetettiin sinne järjestyksen pitäjäksi, ja että kymmenkunta vuotta myöhemmin kaksi sotaretkeä Suomen puolelta tehtiin sinne asti. Paikan merkitys näkyy siitäki että Norjan veronkanto itäpuolelta Kuolaa alusta 1600-lukua loppui (1613). Vaan jos kaupungin alkua täten täytyy sanoa siksiki loistavaksi, ei sen myöhemmästä elämästä voi samaa kehuvaa arvostelua antaa. V. 1802 ei siinä ollut kuin 158 taloa ja 892 asukasta, v. 1826 ainoastaan 715 asukasta; sillä välin oli näet englantilaiset kaupunkia pommittaneet ja osaksi hävittäneet v. 1809. Mihin väkilukuun kaupunki oli jaksanut nousta ennen itämaan sotaa 1854, en voi sanoa, vaan mainittuna vuonna englantilaiset toistamiseen sitä pommittivat ja hävittivät sen kokonaan. Friisin käydessä 1867 oli kaupungissa vain 80 taloa ja noin 500 asukasta.

Kuola on, niinkuin mainitsin, rakettu Suolavarekan juurelta pohjoisluodetta kohti pistävän niemen päähän, pääosa pitkin Kuolajoen vartta, vähempi osa pitkin Tuulomaa. Edellisessä osassa on kaksi pääkatua, rantakatu ja yhtä suuntaa sen kanssa vähän ylempänä kulkeva toinen katu; niitä yhistää 4—5 poikkikatua. Tuulomanpuolisessa kaup. osassa ei varsinaista katua ole. Mainitut pääkadut kulkevat itä-etelästä luoteeseen; niiden keskimatkalla on äärettömän suuri tori, ja keskellä sitä taas suuri kirkko. Kirkkokorttelia ympäröipi, paitsi joen puolelta, vieläki nähtävät, vaikka osittain alasvyöryneet, syvät vallihaudat, ja luultavasti tällä paikalla seisoi se torneilla varustettu puulinnotus eli "ostrogi", jonka Pietari Suuri 1704 Kuolan turvaksi rakensi. Kaupungin rannassa seisoi 6—7 makasiinia ja pari jahtia oli niiden lähellä ankkurissa. Pieni saari on kaupungin edustalla Kuolajoessa, jossa kaupunkilaisten kirkkomaa on. Siihen voipi hieman eli matalan veden aikana kulkea kuivin jaloin, ja ennen aikaan se onki ollut pieni niemi, josta Kuola on venäjäksi saanut nimen Malmiis, pikkuniemi.

Kaduista puhuessani en voi olla mainitsematta, että niiden suhteen ei ollut tehty minkäänlaista tasotustyötä, joten ne olivat hyvin alkuperäisen näköisiä. Isoja kuoppia ja korkeoita, ruohoisia multaläjiä oli tuhkatiheässä, siellä täällä myöski syviä ojia, joitten yli joskus lautalava oli sillaksi pantu. Kantakadun itäpuolessa oli keskellä katua entisen tuvan jäännökset, joita ei ollut joudettu siirtää pois, vaikka jo näyttivät vuosikausia paikallaan maanneen. Että kadut kasvoivat ruohoa, lienee tarpeeton sanoa, ja siihen katsoen oli kyllä luonnollista, niin oudolta kuin se ensin tuntuiki, että päähenkilö, minkä Kuolan kaduilla tapasimme, oli muuan vankannäköinen sonni, joka käytti katuja laitumena, joskus pari lehmää seurassansa. Merkillisempää sen sijaan oli, että havaitsimme 3—4 katulyhtyä.

Kaupungin rakennukset eivät ansaitse mainitsemista; kuitenki kauppamiesten talot rantakadulla olivat sekä suurempia että laudotetuita ja — joskin moniaat hyvin mauttomasti — maalatulta, joten ne ulkoapäin ilmaisivat jonkulaista varallisuutta. Kauppiaita ilmotettiin kaupungissa olevan kuusi: Hohlova, Serebtsova, Basarnoi, Hipaakkina, Hartsova ja Malistova, niinkuin nimet kuuluivat kaupungin suomalaisten suussa. Basarnoista mainittiin erittäin, että hän piti hevosta — asia, joka kyllä sietiki mainitsemista, koska tämä hevonen oli ainoa koko kaupungissa. Malistovalla taas oli neljä poroa; muilla kaupunkilaisilla ei yhtään (?).

Kuolan väkiluvun muuan kauppias vakuutti nyt nousevan 700:aan henkeen. Karjaa kaupungissa sanottiin elätettävän 30—40 lehmää. Hevosten tehtävää kotitaloudessa, niinkuin veden ja halkojen vedättämistä, toimittaa koirat.

Suomalaisia oli kaupungissa 3 perettä, kaikki nykyvuosina sinne muuttaneita, ja Kuolajoen varrella jonku 3 neljänneksen päässä kaupungista asui myös yksi suomalainen, Kuusamolainen Matti Kuha perheinensä. Yhteensä oli näitten suomalaisten luku 20 henkeä. Sitäpaitsi kerrottiin Nuortijärven länsipäässä kaksi suomalaista perhettä asuvan.

Olomme Kuolassa kesti keskiviikko-aamusta 12 p. heinäk. tuorstain puolipäivään 13 p.s.k. Ainaki toinen puoli tästä ajasta oli omistettu Morfeus jumalalle, joka nyt väkipakolla peri saatavansa. Toista puolta käytimme kaupungin katselemiseen, johon tosin ei paljoa aikaa eikä vaivaa tarvittu, sekä kaikenlaisten ostosten tekoon. Pastori S. toimitti useoita virkaansa kuuluvia töitä. Majapaikassamme, joka oli muuan pikkutalo kaupungin itäpuolessa vastapäätä Kuolajoen rantaan rakennettua pientä kappelia, tultiin hyvästi toimeen: huone oli siisti, emäntä siivoluontoinen, ja ruuan puolesta saatiin mitä vaan haluttiin, kunhan ensin pantiin talon poika kaupungilta aineita ostamaan. Kielen puolesta koimme joko omin neuvoin selvitä tai käytimme tulkkina varsinki jo mainittua Kuhan Mattia, joka useat vuodet oli asuskellut Kuolan tienoilla ja siis laski venäjää kuin vettä — vaikka kohta hirveästi suomeksi murtamalla. Hän oli lyhyenlainen, vaan vankka mies, vakava käytöksessään ja hidas puheessaan, eikä suinkaan kaikessa köyhyydessänsä mikään aivan kelpaamaton Suomen edustaja kansan seassa, jota syytetään viekkaudesta ja taipuvaisuudesta pettämiseen. Kömpelyytensä kautta semmoiset luonteet useinki voivat vilkkaammassa kansassa herättää naurua, vaan lopuksi heidän suoruutensa kuitenki vaatii kunnioitusta. Matti ja hänen vaimonsa nyt vihittiin aviopariksi — jonka toimeen suhteen vaimon sanottiin osottaneen suurempaa intoa kuin Matin itse — ja useat heidän lapsensa ristittiin. Kun vaimo oli kirkkoon otettava, notkisti Mattiki kankeat polvensa lattialle, luullen asian koskevan häntäki. Vihkimistä varten asetimme morsiuspalleiksi lattialle kaksi tuolintyynyä, vaan vihittävät eivät rohjenneet niitä käyttää.

Kaupunki muuten näytti aivan kuolleelta siellä ollessamme. Kaduilla ei ollut minkäänlaista ihmisliikettä eikä rannassa tai munalla likitienoilla huomannut mitään hommaa. Miehenpuolista varsinki tuntui olevan täydellinen puute: paitsi tuota jo mainittua nelijalkaista herrasmiestä näimme kaduilla ainoastaan jonku poliisin ja pari kauppamiestä. Kaikki arvaten olivat merellä — tai kenties muutamat niitylläki. Tätä pyydän lukian panemaan mieleensä, sillä kun tullaan toiseen kaupunkiin jäämeren rannalla, Vesisaareen, saadaan nähä jotaki aivan toista.

Tuosta miesten puutteesta oli meilleki hankaluutta, vaan siitä likemmin toisessa luvussa.

Tuulomajoki.

Koska lukia ehkä on utelias kuulemaan, minkälaatuinen Tuuloman jokilaakso on, vaan me emme itse käyneet sitä lähemmältä katselemassa, tahon tähän Friisin edellämainitusta teoksesta suomentaa kertomuksen siitä matkasta minkä hän ja prof. Daa v. 1807 tekivät kappaleen matkaa ylöspäin jokea. Se kuuluu:

"Niistä kahesta joesta, joitten suu on Kuolan kaupungin kohalla, on suurempi nimeltä Tuuloma. Se juoksee Nuortijärvestä ja on vedenpaljoutensa puolesta samankokoinen kuin Alattionjoki eli 3:nnen luokan joki Norjassa. Sen nimi on lappalainen. Tulom-jok, oikeastaan Tulvom- eli Dulvom-jok, merkitsee Tulvajokea, jonka nimen se ei ilman syyttä ole saanutkaan. Se on hyvin leveä, ettei aina tiedä, pitääkö sitä kutsua joeksi vai järveksi. Laajalta sen matalat rannat peittyvät kevät- ja syystulvan alle. Eli kenties nimi, Tulvajoki, on siitä alkunsa saanut että nousuvesi vuonosta tuntuu joen ensimäiseen koskeen saakka, noin 10 virstaa merestä.

"10 p. heinäk. teimme retken ylöspäin jokea veneessä, jonka vuokrasimme isännältämme ja jota kaksi suomalaista souti, joista toinen, Isojussi, oli asunut Kuolassa monta vuotta. Matkaan lähettiin silloin, kun ullivesi vuonosta alkoi nousta jokeen eikä siis ainoastaan heikentänyt virran voimaa, vaan lisäksi usein synnytti kosteita, joissa oli myötävirta. Tuulomalla on kauniit, matalat ja metsäiset rannat. Ensimäisellä puolella penikuormalla ylöspäin koivumetsä, joka alenee vesirajaan asti, on vielä hyvin matala, melkein paljasta varvikkoa, vaan niin tiheä, että etäältä näyttää, ikäänkuin tasaisesti viettäviä törmiä peittäisi rehevin heinikko. Siellä täällä yksinäinen kuusi kohoaa varvikosta ylös. Se muistuttaa aikaisemmin kasvaneesta metsästä, jonka ihmiset ja valkia arvaten ovat hävittäneet. Sen mukaan kuta ylemmäksi tullaan, alkavat rannat vähitellen kohota ja virta tulla kovemmaksi, vaan joki on vielä noin virstaa leveä. Kuusia sekaisin mäntyjen kanssa alkaa olla tiheämmässä. Haapaki ilmestyy kolmen neljänneksen päässä, vielä 11 p. heinäk. punaisenruskeoilla lehillä, niin ikään pihlaja, raita ja leppä, ja niitten suojassa tapaa siestarpensaita niin hyvin joen törmillä, kuin kahiloita ja pajupensaita kasvavilla monilukuisilla pikkusaarilla, joissa myöski kasvoi vahvaa heinää sekä runsaasti vatukka- ja mansikkakukkia. Vaan elävää olentoa ei näkynyt ei kuulunut ainoaakaan tässä viljavassa erämaassa, ennenkuin tulimme vähän ylemmäksi, noin 8 virstaa kaupungista, jossa ensimäinen lohenpyyntipaikka on. Pyyntiä harjottaa Kuolan papin hyväksi muutamat lappalaiset, joista yksi oli todellinen rupikoltta (skurveskolt). Merkillistä kyllä emme myöskään nähneet mitään vesilintuja, vaikka jokiseutu näytti olevan etenki suorsien olopaikaksi varsin sovelias. Koko retkellä en nähnyt kuin kaksi kappaletta ja ne olivat hyvin arkoja, joka minusta tuntui varsin kummalliselta ja epäiltävältä tässä aito kreikalais-katholisessa maassa, jossa toinen puoli vuotta ollaan lihaa syömättä ja jossa metsä- ja vesilintujen luulisi saavan elää paratiisin tapaisessa rauhassa ja olevan aivan kesyjä. Siksi epäilen, että lappalaiset eivät niin tarkasti noudata paastosääntöjä linnunlihan syömisen suhteen, ja tätä epäluuloani vahvisti se seikka, että lappalaisen veneessä havaitsin pyssyn. Täällä ei sitä voinut käyttää muuhun kuin linnustamiseen, jollei sillä tarkotettu kaataa tokastansa eksynyttä poroa. Me ostimme 12 naulan lohen lappalaisilta 60 kopeekalla. Lappi joutui ihmeisiinsä kun käskin hänen itsensä ilmottaa, milloin hän oli tarpeeksi maksua saanut, ja niin rupesin laskemaan rahan toisensa perästä hänen aukinaiseen kouraansa. Niin suurta luottamusta hänen rehellisyyteensä ei luultavasti koskaan ollut hänelle osotettu. Ei hän kuitenkaan ottanut kopeekkaakaan enemmän kuin sovittu oli.

"Noin penikuorman päässä Kuolasta joki taas laajenee, että on järven kaltainen. Tiheään kuljetaan saarten sivu, jotka kasvavat vesakkoa ja erinomaista heinää. Harjanteet kahen puolen ovat matalia ja, niin kauas kuin silmä siintää, metsänkasvavia harjulleen asti, jossa ilmanrantaa vasten näkee hoikkain kuusten ja leveälatvaisten mäntyjen kilpailevan kumpi likemmäksi pilviä pääsee.

"Ei voi ollenkaan epäillä, ettei pitkin tämän suuren, komean joen varsia, jossa vain löytyy joitakuita harvoja lohenpyynnistä eläviä lappalaisia, jotka asuvat kurjimmissa, tilapäisissä turvekodissa; löytyisi monilukuisia erinomaisia asuinpaikkoja karjanhoidosta elävälle väestölle. Sikäli tosin asiantila täällä on suotuisampi kuin Teno- ja Paatsjoella. Täällä ei uutisasukkaan tarvitsisi tehä paljo työtä saadakseen niittymaata 6:lle eli 8:lle eli useammalle lehmälle. Vaan ainoastaan yhessä kohti, 16—17 virstaa ylempänä joella, näin muutamalla saarella ja samoin itärannalla merkkiä siitä, että ihmiset olivat yrittäneet saada mitään hyötyä tuosta heinän ylenpalttisesta runsaudesta. Täällä seisoi näet keskellä koivikkoa, muutamilla aukinaisilla päivillä, haasioita heinäin kuivamista varten. Arvaten heinää täällä tehtiin Kuolalaisten lehmille ja neljälle hevoselle, Kuolan kaupungin oma alue ulottuu 4 virstaa sisämaahan ja 4 virstaa ulos vuonolle päin. Koko muuta sisämaata, erinomaisilla metsästys- ja kalastuspaikoillansa pidetään lapin kansan omana.

"Tuulomajokea voidaan samoin kuin Paats- ja Tenojokia kulkea veneellä ylös suureen Nuortijärveen asti, jossa löytyy uusi lappalaiskirkko ja pappi, jonka seurakuntaan kuuluu yksistään lappalaisia, Tuuloma kuuluu olevan lohesta hyvin rikas. Varmaa on, että isäntämme 4—5 verkolla, jotka hän laski joen suuhun, kartanonsa kohalle Kuolassa, yhtenä vuorokautena sai 21 puutaa lohta. Lappalaisten ilmotusten mukaan lohi ei ainoastaan nouse Nuortijärveen, vaan kulkee edemmäksiki, ylös niitä jokia, jotka tulevat Suomen rajatuntureilta ja laskevat järveen.

"Me emme nousseet jokea kauvemmaksi kuin 2 penik. Täällä on ensimäinen kovempi koski, joka vaahoten pauhaa kivien ja kalliolohkaretten välissä. Tänne asti aneroidini ei ollut osottanut enempää kuin 12 jalan nousua. Joen leveys täällä ylhäällä on vielä 330 jalkaa. Paikan nimi on Galjebokka njarga ja se on varsin sopiva olinpaikaksi sportsmannille, joka haluaisi pyytää lohta perhosella. Kunhan säännöllinen höyrykulku tulee toimeen Vesisaaren ja Kuolan välillä, löydetään ja anastetaan kyllä tämä paikka. Nyt tässä pyytää lappi, jolla on talvimajansa Kensesjaurin rannalla, vähän idempänä Kuolaa. — — —

"Paluumatka jokea alas Kuolaan kävi hyvin joutusaan ja huokeasti, kun oli laskuveden aika ja meillä siis koko matka oli luja myötävirta."

Kuolasta Uuraan.

Lähtömme Kuolasta Uuraan, venäjäksi v'Uuruu, oli määrätty tuorstai-aamuksi varhain. Ennenkuin keskiviikko-iltana luonamme rukoushetkellä olleet suomalaiset lähtivät kotiansa, tiedustelimme heiltä kyydinsaantia huomiseksi ja lupasi Kuhan Matti siitä pitää huolta. Levollisina sen puolesta siis panimme maata.

Aikaisin tuorstai-aamuna olimme ylhäällä, tilasimme samovaarin ja rupesimme paneskelemaan kokoon elojamme, joita molemmalla kumppalillani oli liiaksiki matkassa. Kyytimiehiä ei ilmestynyt tätä tointa häiritsemään, niin että rauhallisesti saatiin se lopettaa; vieläpä yhtä rauhallisesti saimme ruveta teetä juomaan ja vähän haukkaamaan — joka jälkimäinen oli tarpeellista, kun 8 penikuorman merimatka oli edessä: 6 penik. näet Kuolavuonon suuhun ja 2 siitä länteen päin Jeretnikan haminaan. Vaan kun syödessäkään ei vielä saattajia alkanut kuulua, rupesimme vähitellen oottoa pitkäksymään ja arvelemaan, että mikä lie syyksi tullut ja miten se Matti lie asiamme ajanut. Ja viimein päätimme itse lähteä kaupungille kuulustelemaan. Emäntä antoi vähän epäselvän osviitan missä kyydinpitäjät asuivat, vaan onneksi tapasimme kadulla yhen niistä karjalaisista, jotka Kitsasta olivat yhtä matkaa kanssamme tulleet, seppä Kirilän, ja hän oli heti valmis rupeamaan tulkiksemme. Turhaan yritettyämme ensimäiseen kyydinpitopaikkaan päästiin hänen kyselemistensä avulla vähän ajan takaa toiseen; sivumennen sanoen Kiriläki tuntui venäjässään murtavan aika lailla suomeksi, vaikka tosin ei yhtä mainiosti kuin Matti. Isännän kysymykseen, oliko meillä "podoroshnajaa," s.t.s. paperia joka oikeuttaa kyydin saantiin, vedimme esiin lehtori S:n tämänkaltaisen asiakirjan, (joka myös kulkee "otkriitii listan" nimellä). Hyvä; vaan nyt alkoi isäntä pitää pitkiä puheita, jotka Kirilän selityksen mukaan sisälsivät: että kyytimiehet kaikki olivat lähteneet kyytiin, kuka maitse Kitsaan, kuka Tuulomajokea ylös; että jälkimäiselle matkalle toinen veneki oli mennyt; toista taas ei sopinut antaa, kun stanovoin eli paikkakunnan nimismiehen lauvantaina piti lähteä sillä Jeretnikaan. Siinä nyt seisottiin neuvottomina kappaleen aikaa, — jolla välin huoneesta korjattiin makuusijoja pois; niitä oli lattian syrjät aivan täynnä. Viimein isäntä ilmotti, että jos meillä oli hyvin kiire, sopisi kulkea pienellä veneellä ensin 1 1/2 penik. Kuolanvuonoa alaspäin ja sitte astua maitse tunturein poikki, jota tulisi noin 5 penik. No mikäs tässä muu neuvoksi; kiire meilläki oli, sillä lehtori S. oli seuraavaksi päiväksi ilmottanut tulonsa Uuraan. Vaan kolme kantomiestä ainaki tälle matkalle tarvittiin — mistä ne saataisiin? Tämän kysymyksen selittämistä varten siirryttiin kaikki huoneesta ulos kartanolle, eli kadulle, eli tielle, miksi häntä kutsuisin, jonkulainen läpikuljettava aukkopaikka se oli. Ympärillemme keräytyvästä joutoväestä isäntä pani yhen menemään sinne, toisen tänne, tiedustamaan, oliko se ja seki mies kotona vai poissa, ja kun sanansaattaja toisensa perästä palasi kieltävällä vastauksella, että haettu ei ollut ollut tavattavissa, isäntä aina huudahti: "aa kanálja, eeka kanálja", katso kanaljaa, siten muka osottaaksensa katkeraa harmiaan ja meitä lohutellaksensa. Toista jollei kahtaki tiimaa kestäneitten keskustelujen ja edestakaisin kuljeksimisten perästä, jolla välin Kirilä jo oli kiirehtinyt pois, sittekun Mathias Kuha oli joukkoon ilmestynyt, saatiin lopuksi asia niin selviämään, että kantajiksemme lähtisi kaksi suomalaista ja yksi ryssä, joka viimemainittu tunsi tien ja siis oppaaksi kelpasi. Vaan vieläki antoi yksi seikka tuumailemisen aihetta, nimittäin maksukohta. Kysymykseeni mitä miehistä menisi kyytipalkkaa, herra "Eeka kanálja", vaivuttuaan hetkeksi mietteisiin ja näyttäen hyvin totiselta, vastasi: 10 1/2 ruplaa. Kun kyytipalkka venematkasta vain olisi tullut tekemään 4 ruplaa, vaikka se olisi ollut vähän pitempiki, en voinut olla tuota hintaa paljoksumatta. Kyydinpitäjä silloin Matin tulkinnan mukaan selitti, että meitä oikeastaan oli kolme kyytiä, että matkaa tuli 7 penik., joka teki 3 1/2 ruplaa mieheen, ja että siis kyyti yhteensä nousi vaadittuun määrään. "Hyvä", vastasin minä siihen, "kyllähän me olemme valmiit itsekuki maksamaan kokonaisen kyytipalkan, vaan laittakoon sitte kyydinpitäjä meille kulleki täyden kyydin, s.t.s. toimittakoon kolme venettä ja jokaiseen kolme soutajaa." Kun vastaukseni oli tulkittu, seurasi hetken äännettömyys; sitte kyydinpitäjä kysyy: mitä me tahtoisimme maksaa? Se nyt oli järkevä kysymys, ja arvellen, että kaksinkertainen kyytipalkka eli 1 rupla penikuormalta saattoi riittää, vastasin: "5—6 ruplaa", koska arvasin, että ilmotetussa matkan määrässä oli joku verta tinkimisen varaa (niinkuin oliki). Pään puistutuksia ja muita vähäksymisen merkkejä seurasi, vaan kun en ollut niistä millänikään, kuului viimeinen esitys: "jos kyydinpitäjä maksaa ryssän, maksammeko me suomalaiset?" Tämä outo esitys sai vuorostaan minun äänettömäksi, sillä mahottomalta minusta tuntui, että ventovieras ihminen meidän tähen joutuisi kulunkiin. Miettiessäni, voisinko esitykseen suostua, ei sentähen että se oli kohtuuton, vaan päinvastoin koska suostuminen olisi voinut ilmaista kohtuuden puutetta, meissä uudistettiin kuitenki esitys entistä kiivaammin, ikäänkuin olisi peljätty, että minä pidin sitä kovin kovana enkä sentähen halunnut sitä hyväksyä. Kun muistelin, että jo olin sitounut suurempaan maksuun, kuin mitä kumppalit arvaten olivat laskeneet — Ranin oli ensin ollut muassani tällä retkellä, vaan oli jo kylläyneenä palannut lehtori S:n luo majapaikkaan — kun toiselta puolen ajattelin, että ei suinkaan kyydintoimittaja ilman syyttä olisi tuommoista esitystä tehnyt, ja kun lopuksi näin että suostumustani kernaasti haluttiin saada, hyväksyin viimein, vaikka kyllä vastenmielisesti, esityksen. Niin oli kaikki selvänä ja minä pääsin majataloon palaamaan. Vaan jutun päätös isosti minua arvelutti ja oikeinpa olisin kotia kulkiessani häpeillyt, ellen olisi pannut mieleeni, että kyydintoimittaja ilmeisesti ilostui, kun olin hänen esitykseensä suostunut.

Näin mutkikkaaksi muodostui meille Kuolassa asia, johon ei Suomen kaupungissa olisi tarvittu muuta kuin majatalon isännälle annettu käsky. Syyksi, minkätähen niin huonosti oli lupaustansa täyttänyt, ilmotti Kuhan Matti, että kun hän illalla luotamme lähti, kaikissa paikoin jo oli maattu. Vaan taisi hänellä olla toinenki syy, niinkuin jälestäpäin vähin saatettiin arvata.

Pastori S. oli kyllä vähän kummissaan asian menosta, vaan mukautui kuitenki nurkumatta täytymykseen. Sama ei sitävastoin ollut laita nuorimman kumppalimme Raninin, joka, niinkuin lakia heti on näkevä, oli saada koko tuuman kumoon.

Puheen mukaan ilmaantui vähän ajan takaa molemmat suomalaiset majataloomme noutamaan kalujamme. Toinen heistä oli nimeltä Joona Matero, kotoisin Kiannalta, ammatiltaan seppä, toinen Aato Stierna, työmies, kotoisin Kuusamosta; molemmat pitkiä, vankkoja miehiä. Ennenkuin liikkeelle lähettiin, tuli kuitenki pieni lisäys äsköiseen maksunlaskuun tehtäväksi. Matero, joka vastakerrotuissa neuvotteluissa oli lopulla ollut läsnä, oli silloin luvannut lähteä kantajaksi 3 ruplasta, vaan peruutti nyt, sittekun oli Stiernaa puhutellut, sanansa, syyttäin tietämättömyyttään matkan pituudesta ja vaikeudesta, eikä sanonut saattavansa lähteä vähemmästä kuin S:kaan eli 1 ruplasta. S. taas vakuutti, että 4 ruplaa ei suinkaan ollut muuta kuin kohtuhinta (ja muuksi emme kyllä jälestäpäin sitä tahtoneet itsekään sanoa). No mitäs tehä, pyydetty maksu oli tietysti luvattava.

Rantaan Tuuloman varrelle tultuamme kului runsas puolitiima, ennenkuin kaikki lähtövalmistukset oli selvitetty. Tätä aikaa käytti kumppali R. pannakseen vilkkaimman vastalauseen koko näin tuumailtua lähtöä vastaan. Yllyttämällä hän yllytti varsinki lehtori S:ia tulkin kanssa menemään kaupungin ispravnikan eli pormestarin luo ja otkriiti listansa nojalla vaatimaan venekyytiä Joretnikaan asti. S. jo viimein joutui kahelle päälle ja alkoi menosta tuumailla saattajain kanssa, joitten joukkoon kalan kaimaki, ystävä Kuha, taas oli ilmestynyt; vaan viimemainitun puolelta kohtasi yhtä siivo kuin sitkeä vastarinta. "Kuka sen tietää", Matti arveli, "onko se ispravniekka kotona ja saapiko sitä tavata; ja mitäpä se asialle voipi; aika vain kuluu, että sitte käypi liian myöhäiseksi ollenkaan lähteä pitkälle taipaleelle", j.n.e. S. nyt kääntyi minun puoleen neuvoa kysymään, hyvin huomaten, että Matin arvelut vain olivat katumattoman esteitä. Jos minäki olisin häntä kehottanut menemään, hän epäilemättä olisi mennyt ja ehkä saanutki veneen, vaan kun jo olin nähnyt kylliksi vaivaa lähtöhommastamme, en ruvennut kehottamaan enemmän kuin kieltämäänkään, vaan jätin kaikki hänen omaan valtaansa. Totta puhuakseni olin omasta puolestani jo alkanut mieltyä pakolliseen maamatkaamme, koska siten olisi tilaisuus nähä sisämaata jäämeren rannikolla, joka veneellä kulkiessa ei tietysti voinut tulla kysymykseen. Kun siinä nyt parhaillaan tuumiskeltiin ja näytettiin tyhmiltä, ilmotti Matti, joka oli ollut kovassa hommassa, että pikku veneemme oli valmis, ja tiima teki kaikista arveluista lopun. Muutaman minuutin perästä olimme kaikki miten kuten sijottuneet pikkaraiseen alukseemme ja lähimme vinhan etelätuulen vallassa kulkemaan vuonoa alaskäsin. Lähtöhomma, johon koko aamupäivä oli kulunut, ei tietysti matkalla voinut olla puheeksi tulematta, varsinki kun se, matka nimittäin, oli sangen vaivaloinen, ja silloin asiat saattajaamme selitysten kautta astuivat uuteen valoon. He tiesivät ilmottaa, että kyydinpitäjä, jolla oli matkustavaisten kuljetus urakalla, ei, niinkuin hänen velvollisuutensa olisi kontrahin mukaan ollut, pitänyt vakinaisia kyytimiehiä, vaan haali kyydin tullessa saattajia mistä sattui saamaan, siten paremmin hyötyäkseen kontrahistaan. Toisesta veneestä he varmaan väittivät, että se ei ollut lähtenyt Tuulomajoelle kyytiin, vaan isännän omalle asialle, lohikalastuksesta tietoa hankkimaan, ja yhtä varmasti he luulivat, että jos olisi meillä tullut lähtöä ispravnikkaan (eli gorodnitshniin, järjestysmiehen luo), asia olisi toiselle uralle kääntynyt, koska Kuolan herrat kyllä pitivät oikeudesta huolta. Mitä Mattiin tuli, joka oli välittäjänämme ollut, niin hän saattajain mielestä kyllä tiesi, miten asia meille parhaiten olisi ollut järjestettävä, vaan seikka oli semmoinen, että Matti sattui olemaan kyydinpitäjän työssä eikä siis häntä vastaan kovin jyrkästi voinut etuamme valvoa. Saattajat itse eivät olleet tahtoneet neuvoja antaa, koska, vieraassa paikassa ollen, olivat peljänneet joutuvansa rettelöihin kaupunkilaisten kanssa. — Senlaatuinen se oli eromme Kuolan matalista majoista ja suurella kupulaella varustetusta kirkosta.

Kuolavuonon rannat kohoavat vähitellen kuta edemmäksi ulospäin kulkee, vaikka kohoaminen ei niin jyrkästi pistä silmään kun vuono hiljakseen levenee. Sinne asti, johon me kuljimme, olivat vuonon syrjät sievät katsella, kasvaen vihantaa ruohoa ja koivikkoa; jossakussa harvassa paikassa länsiranta pystyjyrkkänä kalliona suistui veteen, tarjoten erilaisille merilinnuille luoksepääsemättömiä pesimäsijoja. Koivikon keskeltä näkyi siellä täällä myöski joku mänty, helposti tunnettava tummemmasta väristänsä, vaikka varsinainen mäntymetsä alkaa vasta pari neljännestä eteläpuolella Kuolaa. Rantojen vihannuus ulottuu runsaasti puoliväliin vuonoa eli tuolle puolen Srednii saliivin, ja vasta sieltä alkaen ne vähitellen muuttuvat alastomiksi kallioseiniksi. Vuono on syvä, niin että Wienan ja Ruijan välillä kulkeva höyrylaiva "Arhangelsk" voipi tulla aivan lähelle Kuolaa.

Se paikka vuonon länsirannalla, johon venematkamme loppui, oli ryssän ilmotuksen mukaan nimeltä Kiia faraaka, vaan Uuran suomalaiset sitä kutsuivat Launajoen suuksi. Pieni puro siihen laskiki tunturilta. Vuono, joka tähän asti kulkee pohjoisluoteista suuntaa, kääntyy tässä koilliseen päin, niin että sitä alemmaksi laskeminen ei enään hyödytä Uuraan jalkaisin aikovata. Rannalla oli toista kyynärää korkea kalastajantupaa ja rantaan laskiessa veneemme kulki "tupulissa" olevan lohiverkon yli. Tuvassa ei kuitenkaan ollut ketään kotosalla. Ensi työ maalle päästyä oli kantovärkkien laitto. Venäjän Lapissa käytetään omituisen näköisiä, vaan mukavia, "kroossiksi" kutsutuita kanninneuvoja: ne ovat korkean, vaan kaitaisen luokan kaltaisia, jonka vartten väliin verkko on sidottu; varren päitä yhistää poikkipuu. Varsista lähteväin olkahihnojen kautta ne ovat selässä kannettavat. Valmiita kroosseja ei saattajillamme ollut muassa, että tilapäiset semmoiset oli tehtävät, s.t.s. noin syllänpituinen koivunvesa taivutettiin luokalle, päät vilistettiin poikkipuulla ja verkon virkaa sai pari kertaa ristiin sidottu köysi tehä. Kroossintapaisia kanninneuvoja sanoo Friis käytettävän Norjanki tunturimaissa, Kun väli-aikaiset kroossimme oli valmiiksi saatu, johon kului runsas puolitiima, lähettiin kohta taipaleelle. Kello oli silloin vähä vaille 3 jpp.

Matka kävi aluksi ylöspäin vuonon hyvin jyrkkää rantatörmää tiheän varvikon läpi tuskin tunnettavaa polkua myöten, jota kappaleen aikaa ensin haettiin, Se paikka, josta nousu tapahtui, oli notkelma kahen vuoriharjun välissä, joista varsinki etelänpuolinen oli hyvin korkea. Vuonolle tullessamme tämä notko oli näyttänyt varsin matalalta, vaan tässä saimme tehä havainnon, jonka uudistamiseen minulla jälestäpäin usein oli tilaisuutta, että tunturein välissä olevain notkojen korkeuden suhteen silmä voipi pettyä melkein yhtä isosti kuin outojen vesimatkain suhteen. Yhteen menoon emme jaksaneet törmän päälle nousta, vaan täytyi 3—4 kertaa seisahella hengähtämään, ennenkuin palavissa päin ylös päästiin. Vähintäinki 200, vaan kenties lähes 300:ki, jalkaa korkean pitäisi arvatakseni törmän olla. Ylhäältä oli taaksepäin laaja näköala pitkin vuonoa Sredniin asti; eteenpäin tuli molemmalle sivullemme notkon syrjät ja kohastaan matkan suuntaan länttä eli luodetta kohti jonku neljänneksen päähän yksinäinen korkea tunturi, jonka nimi ryssän ilmotuksen mukaan oli goraa Vertjaasha. Tunturin juurelle maa kohosi tasaisesti, vaikkei kovin jyrkästi. Vähän levähettyämme törmän niskalla ja arveltuamme, että minkäänlainen matka nyt edessä on, kun alku on tämmöinen, lähettiin painamaan tunturia kohti. Se poluntapainen, jota ensin oli tultu, hävisi pian kerrassaan, joka oli sen puolesta suuri vahinko, että maa oli hyvin märkää ja soista: nilkkoja myöten saatiin vedessä kahlaa, ja minulla, joka kuljin kalossit jalassa, alkoi vesi niitten suista mennä sisään, jonkatähen riistin ne pois ja viskasin ne muutamalle mättäälle. Kun tunturin juurelle oli tultu, ei ruvettu sitä kiertämään vaan lähettiin ponnistamaan suoraan sen huippua kohti, ryssä etupäässä. Ensin arvelimme, että tunturin kupeita ehkä ei olisi päässyt kulkemaan, vaan ylös tultua hoksasimme; että ryssä oli huipulle kiivennyt saadakseen matkan suunnasta vissin tiedon. Sillä välin kuin hän tihrusilmin tähysteli eteenpäin, käytimme me tilaisuutta katsellaksemme ympärillemme jokaiselle ilmansuunnalle leveävää Lapin tunturimaata. Siitä päättäen, että vuonon rannalta tunturin huipulle noustessa tiimakausi oli kulunut, oltiin noin 900 à 1000 jalan korkeudella ja näkö-ala edessämme oli siis suunnille yhtä laaja kuin Nuoruselta. Kovin jylhää oli se maisema, jota saimme katsella, paljo jylhempää kuin Nuoruselta nähtävä. Metsiä ei ollut missään, vähän varvikkoa vain tunturin juurella, vesiä ei myöskään, paitsi joku pieni tunturilampi siellä täällä ja vuono takanamme; alastomia, pyöreäpäisiä ja paikotellen lumikylkisiä tuntureita vain loppumattomassa jaksossa näkyi joka suunnalle. Aavaa merta ei voinut erottaa. Tuota hedelmätöntä ja hengetöntä sekä samalla äärettömän avaraa erämaata katsellessa täytyi mielen synkistyä, niin heleän kirkas kesäpäivä kuin oliki, ja kun ryssä oli tarkastuksensa lopettanut, osottaen lähimmän matkan määräksi toista tunturia luoteessa päin, aljettiin joutusaan laskeutua goraa Vertjashan läntistä syrjää alas. Sen juurella oli taas märkää maata ja lopuksi ylikahlattava puro, ja puron tuolla puolen alkoi vähän matkan perästä se toinen tunturi, joka taas oli ensin noustava, sitte laskettava. Kolmisen neljännestä oli sen tehtyä astuttu taipaletta ja tällä kohalla vähän haukattiin; senjälkeen uudestaan lähettiin matkaan. Ylös alas tunturintapaisia mäkiä sekä soisten varvikkonotkoin poikki sitte kuljettiin vähäisillä levähyksillä kolme tiimaa yhtämittaa. Tie — eli oikeammin sanoen matka, sillä tiestä ei ollut paljo taikaa, ainoastaan siellä täällä oli joku kappale poronpolkua — kulki muutamissa kohti tunturilampien välitse, ja omituista oli nähä, kuinka vasemmalle kädellemme tulevan lammin vesi saattoi olla meidän jalkaimme tasalla, kun oikealla kädellä, johon maa vietti, toinen lampi jonku kivenheiton päässä oli syvällä allamme. Lammikkoseudusta lähettyämme marssittiin tiimakausi ettei tietty, oltiinko oikeassa vai eksyksissä. Tien viittoina on tällä taipaleella kaksi päällekkäin olevaa kiveä tunturein huipulla, joista alempi ja isompi on luojan asettama, ylempi ja pienempi ihmiskäden nostama; kirkasta taivaanrantaa vasten voipi näitä kiviä helposti erottaa tunturilta tunturille, kun vähänkään suuntaa tietää. Oppaamme, joka oli huononäköinen ukko, vei meitä muutamaa pohjaan päin tulevaa tunturia kohti, osotti sen harjaa ja kysyi, näkyykö kahta päällekkäistä kiveä. Ei näkynyt. Kuljettiin vähän lännempää suuntaa, jo tekee ukko taas saman kysymyksen toisen tunturin suhteen. Yhtä kieltävä vastaus. No jatkettiin yhä kulkua loivasti vaan ehkä neljänneksen pituisesti kohoavaa tunturia kohti; kysymystä odottamattaki silmämme terävästi olivat kiintyneet sen harjaan. Hyvän aikaa kuljettiin kiviä erottamatta, vaan äkkiä — hyvä merkki — jouduttiin poluntapaiselle, ja samassa huomattiin vaaran harjullaki nuo etsityt kivet. Oikeassa siis oltiin ja kohta istuttiin hetkeksi huokaamaan Thisikova goraan tunturille, jossa taival sanottiin olevan puolivälissä. Kello oli nyt 8.

Tällä kohalla meitä yhytti kolme Uurasta tulevaa kolttalaista. Ne olivat matkalla Kuolaan ja kun olivat ensi kertaa tätä tietä kulkemassa, tulivat meiltä kyselemään tien suuntaa, ylempää vaaran harjulta havaittuaan meidät. Ilman opasta olivat tämmöiselle aivan tuntemattomalle taipaleelle lähteneet! Kyllä ei rohkeuden puute heitä vaivannut. Saatuaan opastusta ryssältä, jonka kanssa yksinään he saattoivat puhua — kolttalaiset yleensä eivät suomea osaa — he palasivat heti noutamaan kapineitaan, jotka olivat taaksensa jättäneet, ja sivuuttivat kohta meidät uudestaan, avopäin kiireesti painaen Kuolavuonoa kohti. Laskuissaan he olivat sentään sen verran erehtyneet, että jo luulivat Kuolan likitienoilla olevansa vaikka vasta olivat puolitiessä vuonoon. Meitä olivat ensin luulleet karhuiksi; se vielä olisi puuttunut, että kuulia olisi ruvennut tuiskuinaan korviemme ympärillä — heillä oli näet pyssyt muassa.

Kun taipaleen kerran on kahtia saanut, kuluu jälki-osa aina verraten helposti, ja niin kävi tavallansa nytkin. Kuitenki epäilen, oltiinko Tshisikova goraalla puolitiessä. Maat tästä eteenpäin olivat tosin yhtä mäkisiä kuin tähän asti, niin että yksi tunturi toisensa perästä oli ylikuljettava, vaan niin korkealle vaaralle kuin goraa Vertjaashalle lähellä Kuolavuonoa ei enään kiivetty, notkot tunturein välissä eivät enään olleet niin vetisiä kuin ennen, ja sitäpaitsi oli nyt hyvästi tuntuva polku perille asti, joka huomattavasti helpottaa ja jouduttaa astumista. Kun yhtäkaikki jälkimäisellä osalla taipaletta viivyttiin saman verran, jollei vähän kauvemminki, kuin edellisellä eli yhteensä 5 tiimaa, arvelen, että taipaleen keskikohta on siirrettävä vähän lännemmäksi Tshisikova vaaraa, jota arvelua mielestäni kolttainki vastamainittu ereys laskuissa vahvistaa. Mitään mainittavampia, erittäin silmään pistäviä paikkoja ei jälkitaipaleella ollut; muutamassa kohti kulki polku pitkin osero Gremjatshniskaksi nimitetyn kauniin järven länsirantaa. Matkaa muuten olisi huvikseen saattanut jatkaa, kun oli erittäin ihana yö, eli oikeammin sanoen yön seutu, sillä päivähän paistoi kirkkaasti kaiken aikaa, vaan tuo Lapin kesällinen vitsaus, sääsket, tahtoi taaski liiaksi tehä kiusaa. Niin kauon kuin kovassa liikkeessä oli ja ahkeraan korviansa huiski taikka tunturein harjalle seisahtui vastatuuleen, tuli noilta yksitellen mitättömiltä, vaan äärettömän paljoutensa kautta peljättäviltä verenjuojilta miten kuten toimeen, vaan niin pian kuin alemmalla maalla hetkeksikään istahti levähtämään, oli kuin polttavassa tulessa. Harsuvaatteista (fluureista) ja muista päähineistä ei ollut tarpeeksi apua, sillä nuo ahneet viholliset joko pistivät vaatteen läpi tai tunkeusivat kasvojen puolelta vaatteen väliin; huiskiminen ei myöskään riittänyt, ja tappaminen oli tarpeeton, sillä yhen tapetun sijaan ilmestyi kymmenen tappamatonta tai paremmin sanoen sadan sijaan tuhat. Vasta lopulla taivalta keksimme keinon, joka oli jotenki hyvä: että nimittäin levähtäissä heti heittäyttiin pitkäkseen maahan ja vedettiin takki pään päälle. Se oli ainoa tapa, jolla hetkeksi saattoi vähän rauhaa saada.

Viimein alkoi lähimpäin vaarain takaa siintävät taaemmat vaarat värinsä kautta ilmottaa, että niiden ja edellisten välillä oli pitempi matka — arvaten vuonon vesi; niityiksi kelpaavia heinikoita ja jonkulaisia koivikoita tuli näkyviin; karjapolkuja, puitten kantoja ja muita ihmisasuntojen lähisyydestä puhuvia merkkejä pisti silmään, ja klo vähän yli 1 seisottiin mäellä, joka loivasti laskeusi alas merenlahteen. Perillä oltiin — Saanivuono, Uuran syrjäkylä, oli edessämme. Lahen perukkaan heti vasemmalla kädellämme laski pieni puro, Saanijoki, ja lahelman toisella puolen näkyi talo, jota kohti lähettiin astumaan. Vielä oli viimeinen koe kestettävä, ennenkuin katon alle päästiin, nim. joen yli pääsö. Se oli noin 2—3 syltää leveä, kyynärää syvä ja virtava. Miten kuten siitä jokainen kuitenki kahlasi poikki ja taipale oli siten loppunut.

Saanivuono.

Matkaa Launajoen suusta Saanivuonoon oli ilmotettu 5 penikuormaksi. Siinä kuitenki varmaan oli liikoja pantu, He viivyimme taipaleella yhteensä 10 tiimaa, jonka ajan kuluessa ei maantietäkään tai hyvää polkua kerkeäisi paljo päälle neljä penik., mitä sitte semmoista tietä, kuin tämä taival varsinki alkupuolellaan oli ollut. Siksi en voi uskoa tätä matkaa pitemmäksi kuin noin 3 1/2 penikuormaksi.

Se talo, johon Saanivuonossa oli tultu, oli J.P. Lyhytniemen eli Törmäsen, Kuusamosta. Tuntui olevan toimeen tuleva talo, sen mukaan mitä toimeentulolla täällä voipi tarkottaa. Asuinrakennus oli uusi, hirsistä tehty, turvekattoinen. Enempää kuin kolme huonetta siinä ei ollut, nimittäin porstuan perällä maitokamari, oikealle kädelle porstuasta, tupa ja vasemmalle kädelle pirtti, vaan useampaa huonetta harvassa talossa ryssän rannalla tapaa. 5—6 lehmää talossa elätettiin; oli kait lampaitaki useampi. Tulomme, vaikka tapahtui keski yöllä, ei synnyttänyt vähintäkään mielipahaa, päin vastoin nähtävää iloa; ja kummakos olikaan, jos mielihyvä oli suuri, kun ei pappia ollut näillä seuduin nähty koko kuuteen vuoteen eli siitä saakka kun kirkkoherra Snellman 1876 Uurassa kävi! Isäntä ei ollut kotona; vaan emäntä, joka oli keski-ikäinen, lihavanlainen ihminen, rohkealla pienellä pystynenällä, tuotti heti esiin parasta viiniänsä — joka lienee ollut tuota n.k. "ryssänrommia" — kahvipannu pantiin tulelle ja atria valmistettiin pöydälle. Niin oli talossa kaikin puolin hyvä olla; vieläpä löytyi ainaki kaksi sänkyä, toinen tupakamarissa, toinen pirtissä, joista molemmat kumppalini yhteisesti ottivat edellisen haltuunsa, minä yksin jälkimäisen. Niissä viimein täydellisesti tyytyväisinä etsimme päivän vaivojen unehusta.

Seuraavana päivänä huomeneltain jatkettiin täältä matkaa Uuraan, jota luetaan 4 virstaa. Käyttämällä hieman aikaa saatettiin kulkea pitkin kuivanutta meren rantaa; ullin eli korkean veden aikana olisi pitänyt kiivetä niitten korkeain, pystyjyrkästi mereen kaatuvain kallioin yli, jotka erottavat Saani- ja Uuravuonot toisistansa. Emäntä ja joku lapsi olivat saattamassa Uuraan asti, vaikka olisimmehan me itseki tien löytäneet. Kulkiissa tiedustelin emännältä muun muassa Saanivuonon tilastoa ja oli hänen ilmotusten mukaan tuossa puolikymmentä vuotta vanhassa kylässä 5 taloa mantereella ja 1 saaressa, summa 6, 29 vakinaista asujaa ja yksi perhekunta, 6 henkeä, hyyryläisinä, yhteensä siis 35 henkeä, jonka ohessa elätettiin 15—16 lehmää ja vasikkaa. — Jauhomaton hinta oli nykyään Jeretnikassa Uuravuonon suulla 17 ruplaa, vaan talvempana se oli ollut 19 ja 20:ki ruplaa (s.o. 50 markkaa.)

Uurajoen suussa, jossa Uuran alakylä on, ei joen itärannalla ole muuta kuin Wilkisoivan yksinäinen lappalaistalo; muut talot ovat kaikki joen länsirannalla. Sillä puolen oli papille toimitettu kortteeripaikkaki ja sinne siis kohastaan kuljettiin joen poikki. Lyhytniemen emäntä meitä saattoi muutamaan pieneen vaan sievännäköiseen taloon, joka erkani muista taloista varsinki sen puolesta, että oli 2-kerroksinen; sen omistaja oli eräs ruijalainen Ludvig Bergström. Arvellen tätä taloa papin majapaikaksi saattajamme jätti meidät taloon tultua rouva Bergströmin haltuun.

Uura.

Uuraan päättyi yhteinen matkamme Schwartzbergin ja Raninin kanssa, joka oli ollut päälle 50 penik. pitkä ja kestänyt 12 päivää. Täällä nimittäin piti S:n varsinaisten virkatointen alkaa rippikoululla y.m., joita varten hän arveli tulevansa kylässä viipymään 10-kunta päivää. Minunki tutkimukseni oikeastaan alkoivat täällä, koska Uura Saanivuonon kanssa on ensimäinen suomalaisten uutisasutus jäämeren rannalla Kuolasta lukien, ja muutamia päiviä minäki sentähen päätin täällä viipyä kaikellaista tiedustelemista varten; vaan niin pitkään olemiseen kuin lehtori S. en voinut joudattaa itseäni ja siksi eromme oli varma asia.

Matka oli ylimalkaan ollut erinomaisen hupainen, niinkuin lukia ehkä on kertomuksestani saattanut arvata. Uudet paikat ja uusi luonto, uudet olot ja vieraat kansat herättävät kaikkialla tietohaluisen matkamiehen uteliaisuutta ja jännittävät hänen mieltänsä, ja jos luonto on kaunis ja kansa miellyttävä, muuttuu mielenjännitys tyytyväisyydeksi sekä matka tavallansa huviretkeksi, vaikkapa se toisinaan olisi vähän vaivaloinenki. Liiottelematta saattaa Karjalan ja vississä määrässä myöski Lapin luonnosta ja kansasta sanoa, että ne ovat, edellinen kaunis, jälkimäinen monessa suhteessa miellyttävä, ja matkustus näiden maiden läpi sopivilla ilmoilla on sentähen varsinki suomalaiselle sula virkistys. Jos kuitenki ilman varsinaista matkakumppalia, s.t.s. paljaan saattomiehensä keralla olisi matkassa, pelkään, että toisinaan voisi mieleen ilmestyä joku kaipauksen tunne, joku ikävä toista samalla sivistyksen kannalla seisovaa henkeä, joka pystyisi yhessä kanssasi täysin määrin ottamaan osaa niihin tunteisiin, joita matkan näkemät vaikuttavat, pystyisi esm. nauttimaan sitä sanomatonta suloa, jota yksinäinen karjalan metsäjärvi kesäsydännä tarjoaa, tai ihmettelemään sitä mahtavuutta, jota luonto esm. Imandran tienoilla osottaa; ihminenhän on tässäki suhteessa animal sociale. Vaan tästä kaipauksesta emme olleet tienneet mitään, meitä kun oli kolme, jotka keskenämme voimme vaihtaa ajatuksia havainnoistamme; ja matkamme oli siis senki puolesta tapahtunut onnellisilla ennustähillä. Se oli yleensä muodostunut niin suotuisaksi, kuin olevaiset olot saattoivat myöntää.

Yhtäkaikki jonkulaisen mielihyvän tunteilla ajattelimme, että nyt oltiin perillä ja että matka oli loppunut. Niin hauska kuin se oli ollutki ja niin helposti kuin lukuisuutemme kautta sen vastukset oli leikin aineeksi saatu kääntymään, ei kuitenkaan käy kieltää, että se viime päivinä oli alkanut rasittaa, jos ei mieltä niin ainaki ruumista jossaki määrin, ja vähäisen lepäämisen tarve oli siis käynyt tuntuvaksi. Sitä tilaisuutta uutten voimien saantiin, minkä tulomme Uuraan tarjosi, otimme siis kernaasti vastaan.

Rouva Bergström kestitsi meitä kahvilla nisun kanssa, jota emme, minä ainakaan, olleet nauttineet sittekun Oulusta oli lähetty, ja joka siis maistui erinomaisen hyvältä. Rouva B., omaa sukua Hehkonen, on Torniosta kotoisin, vaan on myöski käymäseltään ollut Oulussa, jossa hänellä on velimies kauppiaana; me olimme siis sitä tervetulleempia vieraita, kun hän minun kautta sai tietoja tuttavistaan meidän puolella. Oli minulla sitäpaitsi kirjeki hänelle hänen velimieheltään.

Bergströmin talo on sievin talo Uurassa, vaikka pienenlainen: kolme huonetta ala- ja sama määrä yläkerrassa. Se kamari, johon meitä kutsuttiin, oli tapetseerattu, siis miellyttävän näköinen; siinä oli provasti Thauvon, Uurassa käydessään, ollut kortteeria, jonka muistoksi hänen valokuvansa ynnä muutamain muitten kuvain kanssa riippui seinällä. Me luulimme, että sama paikka nytki oli papin kortteeriksi määrätty, vaan kun olimme rouva B:n luona jonku tiimakauden olleet, hän ilmotti, että kyläläiset, jotka täällä samoin kuin koko ryssän rannalla antavat papille maksuttoman kortteerin sekä vapaan kyydin, olivat hänen asuinpaikakseen ottaneet norjalaisen P. Fredriksenin vähän alemmaksi tulevan talon, jossa kortteeria oli luvattu halvimmasta maksusta eli 1 ruplasta vuorokaudessa. Tämän kuultuaan lehtori S. heti rupesi tekemään lähtöä ja kun en tahtonut kumppaleista erota, tein minäki, vaikka vähän pahoilla aavistuksilla, seuraa. Nämät aavistukseni toteutuivatki, sillä uusi kortteeri ei näyttänyt niin mukavalta eikä läheskään niin siistiltä kuin B:llä olisi ollut, ja mitä siisteyteen tulee, saimme jälestäpäin kokea, että ensi luulossamme siitä valitettavasti emme olleet erehtyneet. Kuitenkaan S. ei suostunut esitykseeni, että tiedusteltaisiin, eikö rouva B. ottaisi häntä (ja meitä) kortteeriin paremmasta maksusta, eholla että hän, S., puolestaan maksaisi erotuksen tämän paremman ja kyläkunnan myöntämän maksun välillä ja me taas maksaisimme mitä vaadittaisiin; arvellen S., että tämmöinen menetys kenties voisi kyläläisiä loukata, kun muka hänelle ei kelpaisikaan se kortteri, jota he olivat tarpeeksi hyvänä pitäneet, jossa arvelussa hän kyllä saattoi oikeassa olla. Niin jäätiin siis tähän uuteen paikkaan. Se etu sillä oli, että kokoushuoneeksi siinä löytyi isonlainen pirtti, jonka minä väli-ajoiksi otin haltuuni.

Oloni Uurassa kesti kolme päivää, jotka kuluivat sekä paikkakunnan katselemiseen että varsinki kaikenlaisiin kyselemisiin elämästä ja oloista jäämeren rannalla. Tämä elämä on aivan toisenlainen kuin meillä; vaan ennenkuin rupean kertomaan, mitä siitä kuulin sekä nyt täällä että myöhemmin muissa paikoissa, olkoon ensin muuan sana sanottu Uuran topografiasta ja ensi perustamisesta.

Uuravuono tunkee jäämerestä mannermaahan samaa, länsieteläistä suuntaa kuin Kuolavuono, noin 3 penikuormaa lännempänä tästä. Niemimaa vuonojen välissä tulee merelle päin yhä korkeammaksi ja kallioisemmaksi, kunnes se pystyjyrkästi päättyy mereen, muodostaen kummanki vuonon suulla kallioniemet, joista Uuravuonon puolista sanotaan Siukun niemeksi eli "Vorju bafteksi", Kuolavuonon puolista Pogo-navolokaksi eli Korelan niemeksi. Uuravuono on suustansa melkein yhtä leveä kuin Kuolavuonoki eli 5—6 virstaa, vaan ei pistä maahan kuin kolmannen eli neljännen verran niin syvälle kuin Kuolavuono; se on toisin sanoen vain 1 1/2 eli 1 3/4 penik. pitkä. Ala- s.o. pohjois-osa vuonoa on jaettu kahteen haaraan vuonon suusta ylöspäin vuonoa ulottuvan 7 virstaa pitkän ja paikotellen kahtaki virstaa leveän saaren kautta, jonka nimi on Häräntaljansaari (lapiksi Härgadak-suolo, venäjäksi Friisin mukaan Salim-osero, jonka kait pitänee olla Salim-ostrov). Tämän saaren eteläosasta on lähes penikuorma Uurajoen suuhun, vaan sitä ennen vuono itärannalleen muodostaa lahelman, tuon jo mainitun Saanivuonon. Saanivuonoon laskeva Saanijoki tulee Saanijärvestä, johon joensuusta on pari, kolme neljännestä ja joka ei ole penikuormaa pitkä (vrt. Inbergin karttaa); yhä ylöspäin jokea kulkiessa tullaan toiselle järvelle, nimeltä Lastajärvi. Uurajoki taas juoksee penikuorman pituisesta Uurajärvestä — eli Uurajärvistä, sillä niitä sanottiin olevan kaksiki, alainen ja keskimäinen U.järvi — joihin joensuusta on 3 penikuormaa, ja kun niistä noustaan jokea ylemmäksi, tullaan Kalpajärville (Kilpijärville?), joita kuului olevan koko kolme. Joensuusta alkaen kasvaa kuta kuinki hyvää koivikkoa pitkin jokivartta, ja hirsiä saatiin varemmin jo Uurajärven tienoilta, ehkäpä alempaaki, vaan nyt niitä tavataan vasta Kalpajärvien seutuvilla. Hyviä niittymaita löytyy pitkin jokivartta.

Uuravuonon syrjät ovat jylhää, vedestä jyrkästi parin kolmen sadan jalan korkeuteen kohoavaa kalliokkoa, jossa turhaan etsii mitään talonpaikaksi sopivaa kenttää. Vaan vuonon perukassa joensuussa väistyy länsirannalla tunturi noin 1/2 virstan päähän vedestä ja jättää siten itsensä ja joen väliin laajan, aivan tasaisen ruohokentän. Tämän kentän laidassa pitkin jokivartta seisoo Uuran alakylä, joku 6—7 taloa. Etelään käsin rajottaa alakylää korkeanlainen mäenkukkula jokivarrella, jonka kukkulan länsisyrjää tie kiertää. Kun tätä tietä kulkee, tulee kukkulan tuolla puolen syvän kurun eteen, jonka pohjassa puro juoksee; sen yli eivät kyläläiset ole pystyneet mitään siltaa rakentamaan — yksimielisyyden puute — ja sen suusta on siis veneellä ylikuljettava. Kurun toisella puolen on taas kymmenkunta taloa jonku virstan matkalla pitkin mutkittelevan joen länsivartta; varakkain talo niistä on Pelto nimisen Kemiläisen, joka myös on kylän vanhimpia taloja. Näitten talojen eteläpäässä vuoristo taas lähenee jokea korkealla tunturilla, jonka nimi provasti Thauvonin tyttären mukaan on Sallinvaara ja jonka kylkeä töin tuskin pääsee kulkemaan; vaan sen eteläpuolella taas laajenee maat hiukka, ja siellä vielä löytyy 3—4 taloa, joista joku on joen itärannallaki. Koko kylän pituus on tällä tavoin noin 2 virstaa.

Uurassa löytyi meidän käydessä 19 asuttua taloa, joista 2 oli tehty turppaista, muut hirsistä; sitäpaitsi 2 taloa oli joku aika taapäin palanut ja 1 seisoi autiona. Asukasluku oli 95 miehen- ja 89 vaimonpuolta eli yhteensä 184 henkeä. Lehmiä oli jokaisessa talossa ainaki joku lypsävä, vaan enimmästi useampia, niin että koko kylän karja teki 57 lehmää ja 26 vasikkaa. Lampaita oli puolitoista sataa ja niitä pidettäisiin enemmänki, vaan sudet ovat viime aikoina liiaksi tahtoneet niitä ahistella. Vähäinen määrä porojaki, eli noin 800, kyläläisillä oli. Merellä käymistä varten löytyi kylässä 5 "vämpööriä", yhtä monta "lyysterpootia", 4 otrinkivenettä ja 10-kunta soutuvenettä.

Jos vertaa näitä numeroita niihin, jotka kirkkoherra Thauvon ensi käynniltään Uurassa kevättalvella 1870 ilmottaa (Kirjallisessa Kuukauslehessä, 1870, n:o 11), niin huomaa, että siirtokunta on hiljakseen, joskin ei erittäin rutosti, kasvanut. V. 1870 oli talojen määrä 16, joista 4 turppaista, asukasluku noin 160 henkeä, siihen luettuna Kuolanki suomalaiset, lehmäin määrä 40—50, venetten: 3 vämpööriä, 4 otrinkia ja 10 soutuvenettä. Lännempänä ryssän rannalla on siirtolaisten lisääntyminen, varsinki Pummangissa, ollut isompi, niinkuin tulemme näkemään.

Uuran siirtokunta on nyt vähän päälle 20 vuotta vanha. Sen alkuperustajiksi Thauvon mainitsee Sodankyläläistä Pekka Marjavaaraa, Kuusamolaista Tuomas Törmästä ja Ruijassa syntynyttä Juhana Aaprami Arpelaa, jotka v. 1860 olisivat siirtyneet tänne. Meille ilmotettiin, että vanhin talo Uurassa olisi jo mainitun Pelto nimisen kemiläisen, joka kolmen muun miehen kanssa kolmattakymmentä vuotta taapäin oli tänne asettunut. Voisi ajatella maholliseksi, että nuo kolme muuta miestä olivat juuri ne, jotka Thauvon mainitsee, ja että siis alkuperustajia oikeastaan olisi ollut neljä; ja kenties asia niin onki. Vaan mitä Aaprami Arpelaan tulee, niin hän ja hänen veljensä Salomon Arpela, jotka ovat kotoisin Vanhasta Kartanosta Ala-Torniosta, nyt vakuuttivat tulleensa v. 1860 Pummankiin, siellä asuneensa kaksi vuotta, sitte siirtyneensä Muotkaan, jossa asuivat vuoden, ja sitte vasta muuttaneensa Uuraan, siis v. 1863 l. 1864. Tämä ei taho sopia T:n ilmotuksen kanssa yhteen; sitäpaitsi sen ukko Marjavaaran, Arpelain hyvän ystävän, nimi, joka vielä eli Uurassa, ei ollut Pekka, vaan Salomon — mahollista kuitenki että hänellä oli molemmat nimet. Miten asianlaita oikeastaan lienee; siihen katsoen, että kirkkoherra T:n käydessä asianomaisten muistin olisi pitänyt olla tarkemman kuin nyt 12 vuotta myöhemmin, olisin omasta puolestani taipuvainen pitämään hänen ilmotustaan oikeana. Hauskaa voisi olla, jos se pappismies, joka tulevalla kertaa sinne lähtee, saattaisi tästä seikasta varman selvän saada.

Alimpana Uurajoen suussa länsirannalla löytyy vielä puolitusina lappalaiskotain kaltaisia turvemökkejä, joitten likitienoilla nähtävistä kreikalaisista risteistä arvaa, että ne ovat venäjän kansan rakentamia. Niissä olostaaki ryssiä aina sen aikaa, kun vuonon perukasta ovat kalansyöttiä hakemassa, Useat ristit osottavat kuolleitten sijaa, toiset jotaki muuta muka merkillistä tapausta. Venäläiset ovat ylimalkaan hyvin halukkaita ristien pystyttämiseen.

Elämä jäämeren rannalla.

Yhellä sanalla saattaa ilmottaa elämisen yleisen luonteen tuolla ylhäällä pohjoisen valtameren partaalla; se on sanalla kalastaminen. Kalastus on rannikko-asukasten pää- ja voipi sanoa ainoa elinkeino, josta heidän toimeentulonsa kokonaan rippuu ja jota kaikki heidän työnsä ja tuumansa tarkottaa. Joku tuki heidän taloudellensa on karjanhoidosta ynnä muista pienistä ansiolähteistä, vaan näillä on kalastuksen rinnalla aivan vähäinen merkitys. "Meri on meidän pelto", onki jäämeren suomalaisten kesken tavallinen ja varsin sattuva lauseparsi.

Katselkaamme siis millä tavoin kalastusta harjotetaan.

Kenties on sopivin alkaa kalliimmalla osalla pyyntivarustuksista, pyytöveneillä. Semmoisina käytetään etupäässä n.k. vämpöörejä, joka sana on väännös norjalaisesta fembörding l. fembäring. Vämpööri on lujasti rakettu, suuri vene, kokasta kokkaan eli niinkuin jäämerellä sanotaan taunista tauniin 7—8 syltää pitkä. Purjeita siinä ei ole kuin yksi vaan suuri raakapurje, joka vedetään 4 syltää korkeaan mastoon. Täkkiä ei ole, vaan perässä on pieni, rautakamiinilla varustettu kajutta. Vämpöörin kokat ovat korkeat ja ylin kylkilauta on enimmiten maalattu, tavallisesti siniseksi tai keltaiseksi, joten vämpööri on helposti erotettava ryssien käyttämistä veneistä, n.k. troinikoista; nämä näet ovat aina maalaamattomia ja veneen laita on niissä jotenki suora, kokkain puoleen kohoamatta, jonka ohessa ne myös ovat kömpelömmän näköisiä. Vämpöörin hinta on noin 5—700 kruunua; toisinaan sentään vähemmänki, jos sattuu paljon kaupaksi olemaan. Useimmat vämpöörit ovat näet ostetut länsi-Norjasta tulleilta kalastajilta.

Paitsi vämpöörejä käytetään pyynnissä myöski n.k. lyysterpooteja, norj. listerbaad, jotka ovat vämpöörin kokoisia ja näköisiä, sillä erotuksella taklauksen suhteen, että niillä on spriiseili ja fokka, sekä pienempiä soutuveneitä, joissa muistaakseni ei ole kajuttaa. Pyytöveneisiin vielä kuuluu pikku vene, jota sanotaan "paaskiksi" (norj. bask) ja joka matkoilla vedetään isomman veneen sisään, sekä 5-kourainen pieni ankkuri, jota sanotaan träkiksi (norjan drseg).

Kun vene kerran on olemassa, ei suuria lisävarustuksia tarvita turskanpyyntiin ongella eli niinkuin sanotaan hansnöörillä. Hansnööriin kuuluu ensin siima, s.t.s. tavallinen uistinrihma, jota sanotaan kaalaksi ja joka on kaksi palkkua, siis 90 à 100 syltää pitkä — sillä niin syvältä turskaa tavallisesti pyydetään; sitte noin 3-naulainen rautapaino, "rantakivi", jonka yläpäähän on kiinnitetty silmukoilla varustettu rautalankahaarukka; lopuksi syllänpituinen tapsu, "försyyni", jonka toisessa päässä on korttelinpituinen suuri onki, toisessa pieni messinkirustinki, "vierkko". Tuon rautalankahaarukan yhteen silmukkaan sidotaan kaala, toiseen vierkko, jonka määrä on estää försyyniä punoutumasta auki. Paino kulkee ensimäissä alas, sitte seuraa tapsu ja kaala rinnakkain, noin korttelin leveys välissä. Kaala maksaa Ruijassa 1 kr. 20 äyr. palkku, siis 2 palkkua 2 kr. 40 äyr.; rautakivi 50 äyr.; onki, vierkko ja rautalanka kuki 10 äyr., siis kaikki yhteensä 3 kr. 20 äyr. Sen suurempaa pää-omaa ei mies jäämeren rannalla tarvitse voidakseen toisen veneessä ja apulaisena eli niinkuin sanotaan "kipparina" ryhtyä kalanpyyntiin.

Jos turskaa sitä vastoin tahotaan pyytää pitkällä reivillä, liinalla, eli niinkuin ryssäksi sanotaan jarussalla, kysytään suurempia kustannuksia, joita en kuitenkaan numeron päälle tiedä ilmottaa; vaan enempään kuin sataan kruunuun ne kai kyllä nousee. Liinan täytyy näet olla sekä lujempi hansnööriä että kymmeniä kertoja pitempi ja sen ohessa varustettu tuhansilla koukuilla, jotka kuitenki ovat pienempiä kuin hansnöörin koukku. Liinain pituus luetaan "pookittain", niin että sanotaan liinassa olevan niin ja niin monta "pookaa". Tavallinen määrä pookia on 20—30, vaan usein 40 ja joskus 50:ki. Pooka merkitsee 100 syltää ja esm. 30 pookaa tarkottaa siis 3,000 syllän eli puolen penikuorman pituutta liinassa. Aina syllän päässä toisistaan riippuu pitkin liinaa noin 3—4 korttelin pituiset tapsut koukkuinensa ja liinassa, joka on esm. 30 pookaa pitkä, on siis 3,000 koukkua. Liinoja koetaan kerta vuorokaudessa tai jos on hyvä kalansaalis, kahesti; merkiksi, missä liina makaa, kulkee siitä "krapista" eli kiviriipasta, jolla liina lasketaan pohjaan, vedenpinnalle köysi, jonka päähän on sidottu tupuli, s.t.s. Ruijan puolella tavallisesti joukko köysikuteella ympärikäärittyjä, lapsenpään kokoisia klasipalloja, Venäjän puolella pölkynpää, varustettu luudantapaisella kepakolla.

Tuo laskutapa pookittain on saanut alkunsa siitä, että kun Ruijan puolella liinan koukkuihin pannaan syötit, joka usein tapahtuu sisällä huoneissa, liina lasketaan poikkimitaten noin kyynärää laajalle vanteelle (norjaksi baage, bogi), joka on päällystetty hämähäkinverkon näköisellä rihmakuteella. Tälle vanteelle mahtuu 100 syltää liinaa, ja niin pooka on tullut merkitsemään 100 syltää.

Turska (gadus morrhua) on se kalalaji, jota niin hyvin lihansa kuin maksansa tähen jäämerellä etupäässä pyydetään, vasta kerrotulla kahella tavalla. Suuressa määrin pyydetään kuitenki myös toista, turskan-sukuista kalaa saitaa (g. virens), ja tapahtuu sen pyynti, paitsi syksyisin verkoilla, varsinki sokkunuotalla. Tämä nuotta on neliskulmainen, kukin kulma 18 à 20 syltää pitkä, ja sen hoitamiseen tarvitaan neljä venettä, kussaki pari kolme miestä. Nuotta lasketaan matalikolle ja kun saitaparvi kulkee siitä yli, jonka huomaa purskutuksesta vesikalvossa, aljetaan nuottaa yhellä kertaa nostaa ylös ja samalla lyödä läiskitään veteen nuotan ympärillä, että kalat säikähyksissään painuvat pohjaan päin ja siten tarttuvat kiinni.

Varta vasten ei pyydetä, vaan yhessä turskan ja saidan kanssa saadaan runsaasti vielä kolmatta turskansukuista kalaa hyyssää (hysen l. kolja, g. æglefinus), joka tunnetaan mustasta pilkusta kyljessään. Se on hyvänmakuinen kala, vaan pienen maksansa tähen sitä vielä joku aika taapäin pidettiin niin halpana, että se joko veneestä viskattiin suoraa päätä takaisin mereen tai rannalla annettiin vaivanpalkaksi sille, joka erotti sen toisista kaloista. Nykyään se kuitenki otetaan talteen.

Varsinainen turskanpyynti jäämerellä, johon läheltä ja kaukaa ihmisiä tulvaa ottamaan osaa, kestää Maariasta lähemmäs Juhannusta. Sen jälkeen alkaa saidan pyynti, jota jatketaan pari kolme kuukautta; siihen eivät ulompaa tulleet sanottavasti ota osaa, koska he jo ovat, ainaki useimmat, palanneet kotiansa. Saidan pyynnin rinnalla harjotetaan kuitenki yhä edeskäsin turskan pyyntiä ynnä niiden muitten kalalajien, joita satutaan saamaan, niinkuin paltaan (hypoglossus maximus), jota venäläiset pitävät herkullisimpana kalana, kammeliaan (pleuronectes flesus), tainarin (anarichas lupus), y.m. Pallas on aika poika, kun täysikasvuinen sattuu: pituus 5 jalkaa, leveys lähes yhtä suuri, paino 5—6 leiviskää. Tainari on turskankokoinen, vaan sen puolesta merkillinen, että sillä on pyöreä eli pallomainen pää ja suussa lujat hampaat, joten se on hyvin ilkeännäköinen; norjalaiset sitä kutsuvat "merikissaksi" (hafskatt). Perttulin jälkeen alkaa syksyn tullessa kalastaminen kaikissa paikoissa loppua, osittain huonojen ilmojen ja pimeän tähen, osittain syystä, että ryssän laivat, joihin kesäkalat enimmästi myödään, silloin lähtevät pois, eikä kalastusta sitte harjoteta paljo muuta kuin kotitarvetta varten. On kuitenki vielä yksi pyynti jälillä, jota toimitetaan eli niinkuin lausepari kuuluu "istutaan" myöhemmin syksyllä sekä kevättalvella: holkerin. Holkeri (scymnus microcephalus), norjaksi haakjerring, on hyvin raatelevainen hai-kala, tavallisesti paria syltää vaan toisinaan kolmea neljää, vieläpä sanotaan joskus viittä kuuttaki, pitkä. Sitä pyydetään onkimalla, enimmästi noin puolentoista sadan syllän syvyydeltä, toisinaan matalampaaki, niinkuin esm. Uuravuonosta, joka ei ole 80—90 syltää syvempi. Onkivärkit tämmöistä otusta varten ovat vähän jykeämpää laatua kuin tavallisesti. Onki on sormenpaksuisesta rautalangasta tehty, noin kolmea korttelia pitkä; tapsuna on syllänpituinen, sormenpaksuinen rautakettinki, ja siimana paksu touvi; "rantakivi" painaa noin puoli leiviskää. Kun kala on tarttunut hylkeen ihralla syötettyyn onkeen, haalataan se ylös veneen kylkeen, vatsa halkaistaan ja maksa otetaan ulos, jonka jälkeen vatsa puhalletaan ilmaa täyteen, haava sidotaan kiinni ja kala lykätään vesi-ajolle. Muuta ei nykyään kalasta käytetä kuin maksaa, vaan toivottavasti kohta opitaan kalan lihaaki hyväkseen käyttämään. Kuitenki pyynti kannattaa paljastaan maksanki tähen, sillä siitä saadaan yhtä hyvää traania kuin turskan ja saidan maksoista, ja yhestä ainoasta suuremmasta holkerista lähtee 4—5 tynnyriä maksoja.

Kaikkein edellä lueteltujen kalalajien, paitsi ehkä holkerin, pyytäminen on niin yleinen, että siihen ottaa osaa jok'ainokainen joka vain kynnelle kykenee, ja siitä elämän yleinen luonne jäämeren rannalla muodostuu. Kalastuksista puhuen ei kuitenkaan sovi jättää mainitsematta vielä kahta pyyntiä, jotka kyllä eivät ole yhtä tärkeöitä kuin vastakerrottu, vaan joista ainaki toinen tuottaa harjottajalleen suuria rikkauksia. Ne ovat lohen ja valaskalan pyynti. Lohi nousee kaikkiin jäämeren jokiin ja sitä pyydetään niin hyvin itse joeissa, enimmästi padoilla, kuin myöski vuonoissa ulkopuolella jokien suuta verkoilla. Lohenpyyntiä harjottavat etupäässä lappalaiset. Kovin tuottava ei lohensaalis kuitenkaan ole varsinkaan Venäjän puolella, niinkuin ne summat, joista pyynti joessa usein on arennille annettu, osottavat. Uurajoessa esm. maksettiin nyt lohipadosta ainoastaan 24 ruplaa arentia; arenninpitäjä oli eräs kyläläinen, jo mainittu Pelto niminen kemiläinen. Muutama vuosi taapäin eräs engelsmanni kuitenki oli siitä maksanut 100 ruplaa, Jollen kuullut väärin, oli engelsmanneilla lohenpyynti Paatsjoessa nyt arennilla 212 ruplasta. Ruijan puolella on saalista Näytämönjoessa viime vuosina laskettu noin 7—800 kruunuksi, vaan esm. lohenpyynnistä Alattion joessa eräs englantilainen lordi joku aika taapäin maksoi vuotista arentia 1,200 peesiä, s.t.s. 6,700 markkaa, joka venäjänpuolisiin arenteihin verraten on suuri summa. Valaskalan pyynti sitävastoin on kannattavampi yritys. Sitä on viime vuosiin asti harjottanut ainoastaan yksi mies Vesisaaressa, Tönsbergiläinen Sven Foyn, joka keksi omituisen keinon harppunan heittämiseen, s.o. ampumisen ja keksinnölleen sai 10-vuotisen patentin. Hän on usein saanut satamäärin valasta kesäkaudessa ja jos tuloksi yhestä valaasta vain luetaan 3,000 markkaa, karttuu kuitenki koko kesän saaliista arvossa pidettävä summa. Sittekun hänen patentinsa loppui, on Ruijan puolelle perustettu ainaki kolme jollei neljä valaskalatehasta, nimittäin kaksi Rautavuonoon ja yksi eli kaksi Wuoreijaan. Venäjänpuolisella rannalla ei ole löytynyt ainoaakaan, vaikka valaita kyllä käypi sielläki, varsinki Muotkavuonossa, vaan viime aikoina pari venäläistäki yhtiötä on ryhtynyt valaskalatehtaan perustamisen hankkeisiin.

Kun turskan pyynnissä on oltu ja kalaa saatu, viedään kalat joko suoristaan kauppiaalle tai kotia itsensä valmistettavaksi. Edellinen tapahtuu, jos koti on kaukana ja kauppias likellä sekä kalansaalis on hyvä ja rahanpuute kova, Kalat myödään eri tavalla, Venäjän rannalla painon jälkeen, Ruijassa kappalettaan, s.o. satamäärin, jolloin kaksi pienempää kalaa luetaan yheksi. Jos taas kalat viedään kotia, ryhytään rantaan tultua heti niiden valmistamiseen, jolloin ensin pää leikataan pois, sitte otetaan sisälmykset ulos ja, maksat kerätään ammeisiin, sitte kala halkaistaan, ja kaiken tämän tehtyä kalat joko pannaan "henkomaan", s.t.s. rippumaan ja kuivamaan noin syltää korkealle maasta asetetuille pitkille tangoille, joita sanotaan jälleiksi (norj. hjaeld), taikka suolataan suolahuoneissa. Varemmin keväällä kalaa enimmästä kuivataan, jolloin se erotus kuivaamistavassa on huomattava, että ruijalaiset ripustavat kalan pyrstöstä, ryssät niskaluusta; myöhemmin keväällä ja kesällä kalat taas enimmästi suolataan, koska kuivatessa niihin tahtoo ilmestyä toukkia. Turskanpäitä ei ennen huolittu ottaa talteen kuin joku osa vain, jota käytettiin ruuaksi elukoille; nyt ne tarkasti korjataan, sittekun on rakennettu tehtaita guanon valmistamiseksi niistä.

Saitaa voidaan valmistaa samalla tavoin kuin turskaa, s.o. kuivaamalla tai suolaamalla; vaan kuivaaminen ei lämpiminä kesinä tule paljo kysymykseen, toukkien tähen. Semmoisina kesinä sentähen melkein kaikki ja kylmempinä kesinäki suurin osa pyydetyitä saitoja myödään tuoreina ryssän laivoihin, joihin ne suorastaan suolataan; jolloin myönti enimmästi tapahtuu vaihtokaupalla, niin että maksuksi otetaan jauhoja ja kryynejä. Länsi-Ruijassa kuivataan kylminä kesinä suurempi määrä saitoja, jotka sitte viedään varsinki Ruotsiin, jossa niitä pidetään parempana kuin muuta kuivattua kalaa.

Maksojen suhteen en tiedä pyytömiesten pitävän muuta tointa kuin että keräävät niitä tynnyreihin ja ammeisiin, joista sitte myövät ne kauppiaille. 10:stä puudasta turskasta Uuralaiset sanoivat keskimäärin saatavan 1 puudan maksoja, ja kun tynnyriin, joka vetää noin 40 kannua, sanottiin menevän 6 puutaa maksoja, vaadittaisiin siis maksatynnyriin 60 puutaa turskaa, s.t.s. 115 leiviskää, (kun puuta on 38 1/2 naulaa). Jos turskan painoksi keskimäärin ottaa 1/2 leiviskää, olisi siis yhtä maksatynnyriä varten pyydettävä kappale kolmattasataa turskaa; vaan puoli leiviskää on ehkä keskimääräksi liika paljo, jos tuo uuralaisten lasku muuten on oikea, koska Norjan tilaston mukaan yhteen hektoliiteriin (38 kannuun) maksoja vaaditaan neljättäsataa turskaa (v. 1876—8 esm. 313 kapp.). Maksoista kauppiaat sitte keittävät traania, vaan ainoastaan turskan maksasta saadaan medicinitraania ja tynnyri turskan maksoja onki sentähen hinnan puolesta usein kahta kalliimpi kuin esm. tynnyri saidan maksoja.

Se pyytöneuvo, jota suomalaiset ryssän rannalla melkein yksistään käyttävät turskanpyynnissä, on hansnööri; liinaa ei monella ole. Venäläiset käyttävät etupäässä jarussaa, joka eroaa liinasta senkautta, että on jykeämmin tehty; ruijan puolelaiset sekä liinaa että hansnööriä, edellistä varsinki kotirannoilla, jälkimäistä, jos ulommaksi täytyy kalaa lähteä etsimään. Ryssän rannan suomalaiset kyllä kernaasti käyttäisivät liinaaki, vaan venäläiset eivät sitä suvaitse: pyytömiesten poissa ollessa käyvät liinoja kokemassa ja vievät kalat, vieläpä usein liinatki, ja jos tapaavat suomalaisia tupulilla makaamassa, s.t.s. liinainsa luona, "tekevät tappelun". Saidanpyynti ei ryssän rannan suomalaisten kesken vielä ole päässyt oikein voimaan, kenties nuottain kalleuden tähen; saitanuottaa esm. Pummangissa ei ollut ainoaakaan, ja Uurassa luullakseni vain yksi ainoa. Verkoilla kuitenki joku määrä saadaan.

Kalastaminen jäämerellä ei ole mitään helppoa työtä, jos pari kuukautta kesäsydännä luetaan pois. Sekä keväällä että syksyllä pakkanen ja myrskyt kilvan tahtovat ahistella kalamiestä. Tosin jäämerellä ei liikuta jäitten keskellä ja päällä, niinkuin äkkinäinen nimestä päättäen ehkä on valmis luulemaan; päinvastoin jäämeri kappale matkaa rannikosta ei koskaan jäädy — seuraus tuosta lämpimästä Golfvirrasta, joka kiertää pitkin Norjan, Ruijan ja Lapinniemen rantaa — ja ilman-ala meren rannikolla on paljo lauhempi kuin etelämpänä Lapin tunturimaissa. Vaan meren aavikolla vähempiki pakkanen tuntuu, kun liikkumatonna veneessä istua kököttää, varsinki jos tuulen henget ovat vallatonta elämäänsä pitämässä, niinkuin jäämerellä enimmästi ovat. Kokonaan kurjaa mahtoi entisinä aikoina kalastaminen olla, kun käytettiin veneitä ilman kajutatta ja tulisijatta, ja suurena edistyksenä täytyy pitää, että nyt veneessä löytyy kajutta, johon sopii pistäytyä lämmittelemään ja keittämään sekä lepäämään, jos kohta veneet, samalla kun ovat tulleet mukavammiksi ja kelvollisemmiksi, myöski ovat tulleet raskaammiksi hoitaa.

Mutta jos kalastus kysyy miehen voimia ja kestävyyttä, palkitsee se myös hänen vaivansa, aina, voipi sanoa, kohtuullisesti, vaan toisinaan ylönpalttisestiki. Kalarikkaus on jäämeressä niin suuri, että esm. saitoja toisinaan yhellä nuotannostolla, johon, niinkuin ylempänä on kerrottu, tarvitaan 4 venettä ja tavallisesti 12 miestä, saadaan kymmenen veneen lasti, joka raha-arvossa tekee kappaleen toistatuhatta kruunua. Niin ikään ei ole kovin harvinaista, että turskia yhellä kokemalla, kun liinassa on 30—50 pookaa, saadaan pienen vämpöörin lasti, s.t.s. raha-arvossa noin 300 kruunua. Kun hansnöörillä ollaan pyytämässä ja kalaparven kohalle satutaan, ei ole muu työnä kuin kalojen lappaminen veneeseen minkä kerjetään, ja sievät rahat silläki pyytötavalla voidaan irti saada. Niin kuulin matkallani eräältä kauppiaalta (Seebekiltä Karabellassa), että hän keväällä oli maksanut 160 ruplaa kalasta, minkä 3 pyytömiestä yhtenä vuorokautena olivat saaneet — hyvän syönnin aikana pyytömiehet näet eivät enemmän kuin aurinkokaan muista yöksi levolle mennä. Usein kala, ylös tullessaan on kyljestä kiinni — niin tiheässä kaloja meren pohjalla kihisee. Turska on erittäin nälkäinen otus; kun ei syötiksi ole pikku kalaa eli niitä noin korttelin pituisia lieroja, joita hieruasta eli laskuveden ajaksi paljastuvasta merenrannasta kaivetaan, leikataan turskanvatsasta kaitainen viipale, joka pannaan koukun mutkasta riippumaan, ja se on turskalle yhtä tervetullut. Luulenpa toisinaan turskan ottavan paljaaseen koukkuun.

Aina kyllä ei kala-onni ole myötäinen; joku kerta sattuu, että saadaan retkeltä palata aivan tyhjin käsin. Vaan toisella kertaa Ahti taas on anteliaampi ja tappio tänään voipi siten huomena tulla korvatuksi.

Tässä astuu eteemme kysymys: kuinka paljoon kalastajan vuositienesti pyynnistä on arvattava? Siihen on vähän vaikea vastata, semminki kun tienestit saattavat jossaki määrin vaihetella; ainoastaan suunnille rohkenen siis vastausta yrittää. Säästöksi kevätpyynnistä Kuusamolaiset esm. lukevat 2—300 kruunua, jolloin he ovat olleet kolmatta kuukautta perillä ja kuukausi toista matkalla edestakaisin. Jos nyt matkakustannuksiin ja perillä-oloon lukee 100 kruunua, tekisi heidän tienestinsä kaikkiaan 3—400 kruunua, siis noin 500 markkaa keskimäärin. Kevätpyynti on kuitenki paras, vaikka se kestää ainoastaan kolmannen osan koko vuoden pyynti-ajasta, ja siksi voinee tuloa kesä- ja syyspyynnistä tuskin ottaa muuta kuin noin puoleksi ensimainitusta; olkoon siis 300 m. Tämä tekisi koko vuoden tienestiksi 800 markkaa, jota summaa en huilisi liialliseksi. Osotteeksi minkä arvoinen tämä summa jäämeren rannalla on, tahon mainita, että Uurassa yksinäisen miehenpuolen kortteeri (huone, ruoka ja pesu) Kekristä Maariaan, siis lähes viideltä kuukaudelta, maksoi 40 ruplaa eli 100 markkaa, joten koko vuoden kortteeri maksaisi 250 markkaa.

Kalastuksesta väestö jäämeren rannalla on määrätty etupäässä elämään, sen menestymiseen kansan varallisuus kokonaan perustuu. Löytyy kuitenki muutamia muitaki apulähteitä elämiseen tuolla pohjan perällä, tosin itsessään vähänarvoisia ja talouden kannattamiseen yksistänsä riittämättömiä, vaan lisänä kalastuksesta lähtevään tuloon ei aivan ylönkatsottavia. Semmoinen apulähe on varsinki karjanhoito ja niittyviljelys. Hyvin harvassa on jäämeren rannalla, paitsi kaupungeissa, se talo, jossa ei löytyisi ainaki yksi lehmä, vaan useassa on kaksi ja kolme, joissakuissa enempiki. Suurin osa karjantuotteita arvaten käytetään omiin tarpeisiin, vaan joku määrä sentään liikenee myötäväksiki, ja voilla ja lihoilla on Ruijan kaupungeissa hyvä hinta. Heinillä on niissä niin ikään hyvä hinta, ja kaupungein likitienoilta sentähen tuodaan niihin joku määrä heiniäki, jolloin myönti tapahtuu vähemmän painon kuin mitan, s.o. tynnyrimäärän jälkeen. Paitsi lehmiä pidetään hyvin yleisesti lampaitaki, joitten hoitoa kuitenki sudet isosti häiritsevät, joku määrä poroja sekä Ruijan puolella vähän kilejä ja sikoja. Toinen tulolähe jäämeren rantalaisille on halkojen hakkuu ja myönti kaupunkeihin ja äärimmäisenä meren partaalla asujille. Että haloista toisinaan saattaa lähteä hyvä maksu, voipi käsittää kun kuulee, että niiden hinta joskus keväillä on esm. Vesisaaressa noussut 40 kruunuun kuutiosyltä! Sillä kyllä vaiva tulee palkituksi. Länsi-Ruijassa lienee vähän tuloa myöski muista metsäntuotteista, niinkuin hirsistä ja laudoista. Paitsi karjaa ja halkometsää, joista jotenki yleisesti nautitaan hyötyä, on eri paikkakunnilla millä mikin erityinen ansiolähteensä, joka on toimeentulolle apuna, niin yhellä jonkumääräinen maanviljelys, toisella lintujen pyynti, kolmannella turvetten keräys j.n.e. Niistä saamme vasta puhua enemmän aina paikallansa.

Jos tuloa lehmästä vuoden kuluessa laskemme noin 200 kruunuksi ja taloa kohti luemme 1 1/2 lehmää, olisi siis jäämeren rantalaisella vuotista tuloa karjastaan keskimäärin noin 300 kruunua eli päälle 400 markkaa. Jos sitte summissa otamme hänen tuloansa muista pienistä ansiolähteistä 150 à 200 markaksi, tekisi hänen tulonsa kaikesta muusta paitsi kalastuksesta noin 600 markkaa, ja kun edellisessä arveltiin kalastamisen yksistään tuottavan 800 m., olisi siis taloa omistavan jäämeren asukkaan koko vuositulo noin 1400 markkaa.

Kovin ylpeältä tämä kyllä ei kuulu, vaan sen verran siinä sentään on, että 5—6-henkinen perhe hiljaisesti eläen voipi sillä vuoden päähän päästä. Moni perhe Suomessa saapi vähemmällä tulla toimeen ja meikäläisten alituinen siirtyminen jäämeren rannalle osottaa parhaiten, että oloa siellä pidetään parempana.

Tässä on vielä se kalastajille edullinen seikka huomattava, että kalain ja maksain hinta ainaki ryssän rannalla — jos luotuamme yleisen katsauksen kalastukseen jäämerellä palaamme takaisin Uuraan — näyttää ilmaisevan taipumusta kallistumiseen suuremmassa määrässä kuin muut tavarat. Thauvon mainitsee (l. c), että tuoretten turskain hinta v. 1870 oli 20 à 30 kopeekkaa puuta taikka jos Ruijaan vietiin, 2 peesiä, s.o. 8 kruunua sadalta; maksain hinta taas Kurjaan vietynä 1 rupla 20 kop. viekosta[5]. Meille uuralaiset ilmottivat hintain olevan: turskista 40—50 kop. puuta tai Ruijassa 28 kruunua sadalta; maksoista 1,50 à 2 ruplaa puuta ja Ruijassa 6:lta puudalta eli 1 tynnyriltä 20 ruplaa, siis päälle 3 ruplaa puuta. Erotus hinnoissa on varsinki Ruijanpuolisten suhteen suuri, joka kuitenki jossaki määrin saapi selityksensä siitä, että turskan saalis Ruijassa keväällä 1882 oli huono ja hinnat siis kalliit; vaan isosti eli lähes kahenkertaisesti ovat hinnat Venäjänki puolella, niinkuin näkyy, nousseet. Jauhojen hinta sitävastoin ei yhtä suuresti ole noussut: Thauvonin mukaan kulen hinta Kuolassa kevättalvella 1870 oli 12 ruplaa 30 kop., meidän käydessä hinta taas oli 16 ruplaa, jolloin tosin oli kesän aika ja hinta siis halvempi. Talvella hinta oli ollut 18, 19 ja 20:ki ruplaa.

Syrjätulona unralaisilla on varsinki voin ja halkojen vienti Ruijaan. Voista on hinta ollut 1 kruunu naulasta ja haloista 15—20 kr. syltä, jolloin halot ovat kahta kyynärää pitkät. Lakkoja myöski poimitaan paljo ja keitetään huupaksi, joka sitte myödään Ruijaan 18 kruunuun ankka (ankkuri=15 kannua). Hylkeenpyyntiä uuralaiset ja ryssän rantalaiset yleensä eivät luullakseni vielä ole varta vasten ruvenneet harjottamaan, vaikka senki pitäisi kannattaa, koska heidän oman ilmotuksensa mukaan suuria hyljeparvia toisinaan ilmestyy. Tuon ilmotuksen he tekivät valittamalla, sillä hylkeet ajavat kalan pakoon.

Talvisydän, s.t.s. vuoden pari viimeistä ja pari ensimäistä kuukautta, on jäämeren rantalaiselle ikävin aika. Kaikki tienestin tilaisuus on silloin loppunut ja jolla viime suvena on ollut huono kala-onni tai joka, niinkuin usein ehkä tapahtuu, ei taitavasti ole tulojansa käyttänyt, hän saapi nyt kärsiä puutetta ja nälkää. Meri kyllä ei ole jäässä, vaan kaikki — liike vesillä on mahoton siihen aikaan vuodesta raivoavain, kauheain myrskyjen sekä merenpintaa usein peittävän sakean "konnon" eli sumun tähen. Suurena esteenä ulkotoimille yleensä on myöski se pimeys, jonka valtaan pohjola nyt on joutunut: lopulla marraskuuta aurinko katoaa eteläisen ilmanrannan taa eikä taas tule näkyviin ennenkuin lopulla tammikuuta, kahen kuukauden perästä. Varsinki äkkinäiseen sen poissaolo mahtanee vaikuttaa hyvin masentavasta; vaan epäilemättä tämä valoton aika yhessä työttömyyden kanssa tekee päivät pitkällisiksi kauvemminki pohjan perällä asuneelle. Jonkulaisia huvituksia voipi Ruijan kaupungeissa olla ajan kuluksi tarjona, vaan maaseuduilla niistä varmaan on täydellinen puute. Lopuksi pohjan perä on talven aikana melkein tykkönään erotettu muusta mailmasta. Kaikki ne lukemattomat ihmislaumat, jotka kesäksi ilmestyvät kalanpyyntiin, ovat syksyn tullen paenneet pois eikä uusia vieraita talveksi tule sijaan. Matkustavaisten liike, jotka meilläki vielä suuressa määrässä välittävät yhteyttä eri paikkakuntain välillä, on loppunut kerrassaan, ainoastaan parilla kolmella kaupunkeihin saattavalla valtatiellä joskus saattaa porokyytejä ja raitoja nähä.

Postikulkua tosin on Ruijan puolella, vaan se on talvella kovin hidas, myöhästyen viikottain säädetystä ajastansa; niin Oulusta esm. kirje Vesisaareen, joka vain on 5—6 penikuormaa Suomen rajalta, viipyy viisi ja kuusi viikkoa eli puolta vertaa enemmän kuin Amerikaan! Ja ryssän rannalla ei talvella ole postikulkua ollenkaan; Kuolaan asti kirjeet etelästä kulkevat (jos kulkevat), vaan siihen sitte jäävät, siitä ei niitä enään lähetetä pitkin rannikkoa ennenkuin kesällä. Sähkölennätin Ruijan puolella tosin myöski on, ja sitä täytyy sanoa suureksi eduksi ainaki sivistyneelle.

Kovin synkäksi älkäämme sentään ajatelko talven kuvaa pohjan perältä. Varjoja siinä kyllä löytyy enemmän kuin meidän puolisessa, vaan aivan musta se ei siltä ole; valokohtia löytyy myöski. Tuota auringon näkymättömyyttä esm. ei saa ajatella aivan pilkkopimeydeksi: päivää on pimeimpänäki aikana noin 4 tiimaa, ja kun on kirkas päivä, ettei taivas ole pilvessä, näkee hyvästi lukea ilman kynttilättä kolmisen tiimaa. Illan ja yön pimeyttä taas karkottaa milloin kuutamo, milloin komeat revontulet, joitten palo joskus on niin väkevä, että, niinkuin olen kuullut sanottavan, voipi erottaa neulan jalkainsa juuressa hangella; liekö tuossa sitte perää. Maanteitä ei Lapissa vielä ole, paitsi Ruijassa joku pikku pala siellä täällä, vaan kun joet ja järvet ovat jäässä ja valkea lumivaippa peittää maan, ottaa Lapin hevonen, poro, joutusaan kuljettaaksensa matkamiestä laajakylkisten tunturein poikki paikasta paikkaan; ja jos on hyvästi varustettu pakkasta vastaan ja sattuu kauniit ilmat, lienee semmoinen matkustus sangen huvittava. Erillään muusta mailmasta jäämeren rannikko talvella tosin on, vaan se on asia, jota kerran, sittekun sanotun rannikon arvoa paremmin käsitetään, voidaan auttaa parempain kulkulaitosten ja paremman postikulun kautta.

Tietysti kuitenki talvi tuolla ylhäällä pääluonteeltaan aina tulee olemaan toisenlainen kuin meillä, kolkompi ja mieltä enemmän rasittava: luonnon lakeja ei ihmisvoima pysty muuttamaan. Vaan onhan pohjan perällä sen sijaan korvaus ihanassa kesässään, jolloin erotus yön ja päivän välillä viideksi kuukaudeksi häviää ja aurinko parina kolmena kuukautena lakkaamatta taivaalta paistaa. Jos talvi on ollut hämärä, on kesä sitävastoin niin kirkas, että elämä jäämeren rannalla silloin äkkinäiselle näyttää unelmalta.

Uuran rukoushuone.

Uuran alakylän rakennusten joukossa oli vielä yksi, josta edellisessä varta vasten olen ollut mainitsematta, säästääkseni sille oman luvun. Se oli Uuran rukoushuone eli niinkuin paikalla sanottiin, kirkko. Sen historia on lyhyt, vaan surullinen.

Keväällä 1870, kun kirkkoherra Thauvon ensi kerran Uurassa kävi, päätettiin kokouksessa, jonka hän kyläläisten kanssa piti, ryhtyä hankkeisiin rukoushuoneen aikaansaamiseksi, jota varten uuralaiset suostuivat maksamaan kukin miehenpuoli 2 ruplaa vuosittain kahtena vuonna sekä, kun näin ehkä toinen puoli rakennussummasta saataisiin kokoon, toisen puolen suhteen pyytämään Suomen hallitukselta lupaa kollehtien kantamiseen Suomen kirkoissa. Rakennuskustannusten arveltiin nousevan 500 ruplaan. Päätöksen johosta keräiltiin seuraavina vuosina rahoja niin hyvin tuon sovitun verotuksen kuin kollehtein kautta, ja vuoteen 1873 tarvittava summa oli saatu kokoon. Siitä kuitenki oli Suomesta tullut 1200 markkaa eli 400 ruplaa ja uuralaisilta vain lähes 100 r.; he kyllä sanoivat kuki maksaneensa 4 ruplaa, vaan tottapa "kipparit" eli satunnaiset pyytömiehet, joilta he myöski olivat laskeneet veroa saatavan, olivat kieltäyneet maksamasta, koska lopullinen summa oli niin paljo pienempi laskettua.

Rakennustyö nyt jätettiin urakalla tehtäväksi uuralaiselle Maurits Bergströmille, joka viipymättä kävi siihen käsiksi. Venäjän hallitus osotti suosioansa hanketta kohtaan siten, että ilmaiseksi antoi puut metsistänsä. Kun Thauvon viidennen ja viimeisen kerran kesällä 1874 kävi Uurassa, seisoi rakennuksen kehä valmiina kivijalallansa. Uutta — sen edemmäksi ei työ edistynyt. Se loppui kerrassaan siihen. Ei edes kattoa tullut rakennukselle, saati lattiaa, ovia ja akkunoita.

Yksimielisesti kyläläiset syyttävät urakkamiestä epärehellisyydestä, että hän, kun oli saanut keinotelluksi itselleen koko urakkasumman, piti rahat ja jätti työn sikseen; ja valitettavasti tässä syytöksessä lienee perää. Sillä paljas kehä ei ole voinut maksaa 500 ruplaa. Bergströmillä kyllä oli takuumiehet ja kirkkoherra Thauvon, jonka kiitettävästä toimesta koko rakennushommaa saanee arvata etupäässä lähteneeksi, kirjotti jälestäpäin kylän staarostalle, eräälle ryssälle nimeltä Filipoff, että hän ahistaisi takuumiehiä, vaan kirje ei näy vaikuttaneen mitään. Filipoff, joka on siivoluontoinen mies, kenties tahtoi riitoja välttää tai kenties takuumiehiltä ei ollut mitään ottamista. Bergström on nyt lähtenyt Amerikaan. Rakennusta ei ollut aiottu mitenkään komeaksi: kehä on yksinkertainen nelikulmainen huoneus, noin 8 syltää pitkä ja puoleksi niin leveä, kolmella akkunan aukolla kummallaki sivullansa. Lähellä olevain mökintapaisten talojen rinnalla se sentään nytki vetää huomion puoleensa ja olisi varmaan valmistuneena kaikessa halpuudessaan ollut paikkakunnalle kaunistukseksi.

Semmoinen on Uuran kirkon historia. Uuralaiset eivät ole pystyneet väärälle tolalle päässyttä rakennusjuttuansa korjaamaan, ja vuosi vuodelta tuo keskentekoinen jumalanhuone joutuu yhä suuremmalle rappiolle, akkunattomilla aukoillansa ja puuttuvalla katollansa tarjoten katselialle kolkon kuvan. Onko sen kovaksi kohtaloksi tuleva täydellinen häviäminen? Liian paha enne tuo mielestäni olisi suomalaisille siirtokunnille ryssän rannalla enkä siksi voi olla sitä arvelua esiintuomatta: josko ei olisi syytä, että suomen puolelta uudestaan tultaisiin siirtolaisten avuksi? Entinen kehä kai vielä kelpaisi, jos uuteen työhön kohta ruvettaisiin, eikä rakennuksen valmiiksisaantiin siis pitäisi olla tarpeen kuin joku tuhat markkaa. Helposti luulisi senvertaisen summan hyvällä taholla olevan maastamme saatavana.

Lähtö Uurasta. Jeretnika. Muotkavuono.

Uurassa ei meidän tullessamme ollut monta miestä kotona, melkein kaikki olivat merellä. Heille oli nim. sattunut ereys papin tulon suhteen: he olivat laskeneet ilmotettua tulopäivää (14 p. heinäk.) vanhan luvun jälkeen eivätkä siis odottaneet häntä ennenkuin 26 p. Vähitellen heitä kuitenki palasi yksi toisensa perästä kylään, kun kalansaalis ei ollut onnistunut. Kaksi Oulun puolelaista tapasin täällä: toinen, nimeltä G. A. Turunen eli Torvinen, oli aikanaan kulkenut Oulusta merellä, vaan jo toistakymmentä vuotta asunut täällä, jossa oli naimisissa ja eli hyvänlaisissa varoissa; hänellä oli vämpööriki; toinen, G. H. Kaikkonen, vielä aivan nuori, oli käynyt Varjakan holhouslaitoksen läpi, josta hyvillä todistuksilla oli laskettu ulos, ja vasta pari vuotta elänyt täällä. Molemmat tuntuivat olevan tarkkoja ja toimellisia miehiä. Muita kyläläisiä paitsi edellisessä sivumennen mainituita oli: Kaarlo Uusitalo, Kiannalta, jonka muistan siksi, että hän usein kävi majatalossamme emännöitsiällä sidottamassa kättänsä, jota karhu keväällä oli pahasti purrut, sekä Matti Halonen ja hänen vävynsä E. J. Lahenperä, joilla oli tuvassaan koko seitsemän lasta kastettavana.

Omituiset olivat emännöitsiämme, erään norjalaisen ikäpuoli lesken, elämänvaiheet olleet. Hän oli ennen miehensä kanssa elänyt — Kyöpenhaminassa, vaan kun mies oli kivuloinen, he lääkärin neuvosta olivat muuttaneet jäämeren rannalle ja asuneet jonku vuosikauden Kilttinän autiossa saaressa Kuolavuonon suussa. Mies oli kuitenki kuollut, ja leski sitte asettunut Uuraan. Kyöpenhamina ja Kilttinä — suurempia vastakohtia lienee vaikea löytää.

Sunnuntaina 16 p. heinäk. olin päättänyt Uurasta lähteä kulkemaan eteenpäin. Kun lähöstä tuli puhe, arvelivat uuralaiset parhaaksi kulkea veneellä vain Uuravuonon suuhun Jeretnikaan ja siinä nousta höyrylaivaan, jonka muutamain päiväin perästä piti Vienasta tulla. "Jos te venekyydillä kuljette koko matkan Vesisaareen", he sanoivat, "niin se tulee niin kalliiksi, ettette voi aavistaakaan; sata ruplaa ei piisaa hetikään". Tämä kuului kyllä vähän pelottavalta, vaan kun höyryllä kulkien matkan tarkotus kokonaan olisi mennyt hukkaan, en tietysti voinut ajatella tuon hyväntahtoisen neuvon noudattamista. Päätökseni veneellä kulkemisesta oli siis alusta pitäin mielessäni aivan varma. Vähän runsaampaa menoa ei minun tarvinnut siitäkään syystä kovin isosti säikähtää, että matka Oulusta tänne, noin 80 penik., oli tullut hyvin helpoksi eli vain vähän päälle sata markkaa maksavaksi, kun Kuusamosta alkaen kaikki menot oli kolmia jaettu, ja sitäpaitsi saatoin arvata, että nuo pelottavat ilmotukset sisältivät jonku määrän tinkimävaraa; sillä sen olen tullut huomaamaan, että kun äkkinnäinen matkamies tiedustelee hänelle tuntemattomia oloja, niinkuin matkojen määrää ja vaikeutta ynnä muuta, hänelle tavallisesti kuvataan oloja pahemmiksi kuin ne sitte näyttävät olevansa. Tämä havaintoni kävi nytki toteen, sillä matka Uurasta Vesisaareen, joka kaikilla mutkilla jotka tein tuli lähes kahta vertaa pitemmäksi kuin Uuralaiset olivat arvelleet eli noin 35 penik. — matka höyryllä Jeretnikasta Vesisaareen on 16—17 penik. — ei kuitenkaan noussut enempään kuin 160 a 170 markkaan. Olihan tuota kyllä tarpeeksi siinäki, kun lisäksi tulin kulkeneeksi höyryssä 4 penik., jotka vain maksoivat 1 ruplan.

Erään Saanivuonolaisen Heikki Mikkolan ja hänen appensa Salomon Arpelan kanssa sovin aluksi kyydistä Potseikkaan eli Tsip-navolokaan Karahellan niemellä; tätä väliä ilmotettiin 5 1/2 penikuormaksi ja kyytipalkaksi määrättiin vähäisen keskustelun perästä 11 ruplaa. Ystävä Ranin, joka pelkäsi, että aika hänelle Uurassa kävisi pitkäksi, oli päättänyt vielä tälle taipaleelle lähteä mukaan, ja hänen lupasivat miehet jonku ruplan lisämaksulla tuoda Uuraan takaisin. Lähöksemme oli määrätty sunnuntai-ilta ja kun Mikkolan "lyysterpooti" oli Saanivuonossa, tuli matka käymään sieltä kautta. Jo Jumalanpalveluksen jälkeen, joka pidettiin majatalomme pirtissä, oli Mikkolan määrä edeltäpäin palata kotia laittamaan venettänsä reilaan, jota juuri oli tervattu ja maalattu; ja Arpelan ja kolmannen saattajaksi lähtevän miehen, Salomon Marjavaaran, kanssa Ranin ja minä myöhemmin illalla, sanottuamme lehtori S:lle jäähyväiset, lähimme pienellä "paaskilla" kulkemaan Saanivuonoon.

Matkakertomuksessaan (Kuukauslehessä) Thauvon mainitsee, että huolettavin kohta uuralaisten siveydellisessä tilassa on väkeväin juomain ylöllinen nautinto. Tästä saimme meki Uurasta erottuamme silminnähtävän todistuksen. Niinkuin selvästi huomasimme ja heiltä itseltäänki kuulimme, olivat molemmat saattajamme kokonaan unohtaneet, minkä viisaan hebrealaiskuninkaan kaimoja olivat, ja ainoastaan mielessä pitäneet pakanallista muinaiskreikalaista jumalaa Dionysusta, jolle pitkin sunnuntain iltapäivää niin ahkerasti olivat uhranneet, että näytti niinkuin ukko Marjavaaralla airot ensi kertaa olisi käsissä olleet. Arpelaan ei viinin jumala vielä niin raskaasti tuntunut sauvallaan koskeneen kuin Marjavaaraan, vaan ikävä oli hänki, kun ei hetkeksikään malttanut olla sopertamatta korvani kaikenlaista joutavuutta täyteen. Jos taival Saanivuonoon olisi ollut pitempi kuin sattui olemaan, olisi se epäilemättä käynyt hyvin tukalaksi, vaan onneksi se oli niin lyhyt, että vielä olimme naurun ja suuttumuksen rajalla, kun saattajamme soutaa tolkutettuaan saivat veneemme perille siirretyksi.

Täällä makasi Mikkolan uusi ja komea lysterpooti ankkurissa lähellä rantaa. Mastoa ei siinä kuitenkaan vielä ollut pystössä, ja kuin yritimme siihen astua, oli sen pohjassa jalan verta vettä; sen suhteen ei nähtävästi ollut tointa pidetty mitään, jota saattajamme matkalla kyllä olivatki jonkalaisella riemullisella vakuutuksella ennustelleet. Kun oli laskettu maihin ja hyvin märkää rantaa noustu ylös taloon, selitti Mikkola, että hän oli lapsensa ristiäisiä viettäessään tullut viipyneeksi Uurassa kauvemmin kuin oli aikonut eikä sentähen vielä ennättänyt saada venettä kuntoon, vaan miesvoimalla se nyt äkkiä oli valmiiksi saatava. Liikutettu oli kyllä hänki, vaikkei kuitenkaan haitaksi asti.

No mitäpä siihen, täytyi ruveta odottamaan. Sen teimme jotenki maltillisella mielellä siihen katsoen, että vastaanotto talossa — eli paremmin sanoen mökissä, sillä talorakennuksia ei ollut muuta kuin pieni pirtti ja navetta — oli hyvin ystävällinen. Heti sisään tultuamme isäntä tarjosi ryypyn ja emäntä kahvia, edellinen otti paikalla venheen laiton puheeksi ja kuin miehet olivat kahvinsa puolikuppina juoneet, hän kiirehti heidän kanssa ulos työhön. Emäntä sillä välin rupesi huoneessa askaroimaan, toimitti yhtäkkiä pöydälle leipää, voita, viiliä, taisipa olla lohtaki, ja pyysi meitä sitte maistamaan. Turhaan koetimme estellä, sanoen että jo olimme iltasen syöneet: ei auttanut mikään, uudestaan täytyi ruualle ruveta; ja kun kaikki syötävät olivat erinomaisen hyvänmakuisia ja edellinen iltasemme oli ollut laihanlainen, kiersimme nyt poskeemme aika atrian, jonka päälle vielä lisäksi täytyi uutta kahvia juoda. Mikkola oli näet verraten varakas mies, että talossa löytyi enemmän tavaraa kuin ulkonäöstä päättäen olisi luullut. Syynä hänen asuntonsa huonouteen oli että hän vaimoneen aikoi muuttaa Amerikaan niin pian kuin talonpaikastaan, jonka oli eräälle Potseikkalaiselle myönyt, oli maksun saanut. Piljetin hinta Tromssasta Newyorkiin kuului pariskunnalle olevan 50 peesiä eli 100 ruplaa ja nämät rahat Mikkolalla jo oli valmiina.

Sydänyö saattoi nyt olla käsissä ja emäntä, valmistettuaan tuvan nurkkaan vuoteen, kehotti meitä heittäytymään siihen pitkäkseen, itse lähtien auttamaan miehiä venetyössä; ja kun ei meillä muutakaan tekemistä ollut, noudatimme kehotusta. Tuvan toisessa nurkassa makasi kaksi puolikasvuista poikaa, emännän lapsia edellisestä naimisesta — hänellä oli jo yksi mies kuollut. Kun tiimakauden ehkä olimme nukkuneet, niin tultiin ilmottamaan että venhe nyt oli valmis; nousimme siis pystöön, sanoimme emännälle kiitokset ja jäähyväiset ja astuimme lyysterpootiin, joka soutamalla pantiin liikeelle. Kauvemmaksi ei sentään kuljettu kuin muutaman niemen taa jonku kivenheiton päähän talosta, niin ankkuri laskettiin ja asetuttiin kaikki maata. Mitä tuo lähtö tämänvertaisen matkan päähän talosta merkitsi, en ymmärrä, vaan ehkäpä väsymys äkkiä saavutti saattajamme.

Noin k:lo 8 seuraavana aamuna 17 p. heinäk. oltiin taas matkassa. Päivä oli sumuinen, aina väliin tuli sadettaki, vaan tuulta, jota hartaasti haluttiin saada, ei tullut. Miesten oli siis pakko soutaa raskasta alustamme koko tuon 1 1/2 penik. pitkän taipaleen Jeretnikaan asti, joka työ, itsessäänki voimia kysyvä, tuli kuninkaan kaimoille kahta vaivaloisemmaksi sen kautta, että eilispäivän juonnin jälkeen kova kohmelo heitä ankarasti ahisti. Tämä oli ikävänlainen matka, kun ilma oli ruma, miehet huonolla tuulella ja veneen kulku tuskallisen hidas, Viimein, kun kello jo kävi kolmea päivällä, tultiin Häräntaljansaaren itäpuolta kulkien Jeretnikaan.

Jeretnika eli Jeretik, niinkuin venäjäksi taidetaan sanoa, on vähäinen kalastuspaikka Häräntaljansaaren pohjoispäässä Uuravuonon suussa. Eräällä venäläisellä, Voroninalla, on siinä kauppa, jota Uurassa ennen asunut toinen venäläinen, Filipoff, meidän käydessä hoiti, ja 5—6 muuta taloa siinä myöski löytyy; talvea ei kuitenkaan paikalla sanottu asuvan muita kuin yhen vahtimiehen. Jeretnika on hyvä kalansaantipaikka, vaan sen merkillisin puoli on epäilemättä sen erinomainen hamina, jonka vertaista ei monessa kohti löytyne. Uuravuonon itäisen haaran suun salpaa nimittäin merelle päin useat rinnakkain olevat saaret — Friis sanoo niitä kaikkiaan olevan kuusi — joista läntisin ja suurin on Jeretnikan saari, ja näitten sekä Häräntaljansaaren ja Kuolanpuolisen mannermaan väliin syntyy noin 4 virstaa pitkä ja 2 leveä (Friisin mukaan noin 1/3 penik. pitkä ja 1/2 penik. leveä) selkä, joka on kaikilta tuulilta turvattu, kun sekä nuo likekkäin olevat saaret että mannermaa ovat erinomaisen korkeoita. Tavallinen kulkuväylä mereltä tähän umpiselkään on itäpuolitse Jeretnikan saarta, jossa on kapea, vaan syvä salmi; mutta Friisin mukaan on mannermaan ja noiden viiden pienemmän saaren välissä myöski hyvä väylä. Selän itäpuoleen tulee Siukun lahti, johon Siukunjoki laskee. Tuskin voipi suurelle kauppa- eli sotalaivastolle ajatella parempaa suojapaikkaa kuin tämä selkä tarjoaa. Eikä siinä kyllä: sen pohjoispuolesta pistää länttä kohti pieni lahelma, noin 1/2 virstaa pitkä ja leveä, jonka etelä- ja länsisyrjänä on Häräntaljansaari, pohjoissyrjänä Jeretnikan saari. Tämä lahelma, jonka pohjois- ja etelärannalle Jeretnikan kalastuspaikka on rakettu, on vielä paremmin kuin edellämainittu selkä turvattu kaikkia myrskyjä vasten; itään selälle päin se ainoastaan on aukinainen. Pienemmille aluksille ja pyytöveneille se siis on erinomainen hamina ja sen mukavuutta jälkimäisille vielä enentää se seikka, että sen perältä kulkee suoraan pohjaiseen molempain vastamainittuin saarten välitse kapea salmi mereen, tarpeeksi syvä veneille, vaikka laivoille liian matala.

Jeretnikan veroista haminaa en nähnyt ryssän rannalla enkä Ruijassa Tromssaan asti ainoaakaan; ja Friiski sitä kiittelee erinomaiseksi. Venäläiset kirjailiat mainitsevat sen rinnalla, eli oikeammin sen edelläki, Petsamon haminaa lännessä ja Jekaterinaa Kuolavuonon suussa; vaan edellinen ainakaan ei voi kilpailuun edes yrittää, niinkuin vasta tullaan näkemään, ja Friisiin sopinee luettaa, kun hän asettaa Jekaterinaa Jeretnikan jälkeen. Ainoastaan Stolbova voipi vene-, vaan ei laivahaminana turvallisuuden puolesta vetää Jeretnikalle vertaa.

Me laskimme veneemme ankkuriin Jeretnikan sisähaminaan, jossa paitsi muutamia pienempiä veneitä oli kaksi skuunaria ja yksi sotalaiva, seki skuunari nimeltä Bakan. Sillä välin kuin toiset miehet veneessä ryhtyivät päivällispuuhiin ja kalan keittoon, souti Marjavaara Raninin ja minun kauppiaan taloon, joka oli rakettu lahen etelärannalle muutamaan vuorenrotkoon; minulla oli näet varsinki tarve saada ostaa joko uudet kalossit Kuolavuonon törmälle heitettyin sijaan taikka voidesaappaat. Puodissa kyllä oli kaikenlaista kaupankalua, myöski meille sopivaa, niinkuin tupakkia ja nisua, vaan kalosseja ei ollut — kukapa täällä semmoisia tarvitsisi — ja saappaat olivat kaikki liian suuria. Veneeseen palattuamme ja päivällisen syötyä arvelivat miehet, että tänäpänä ei sopinut ajatella edemmäksi lähtöä, kun ei tuulta ollut, jonkatähen aikoivat hetkeksi asettua etsonetta makaamaan, S. ja minä silloin astuimme uudestaan paaskiin ja luvattuamme korkeintaan tiiman päästä palata, lähimme lahen perukkaa kohti soutamaan noustaksemme sille korkealle kalliovuorelle, jolla Häräntaljansaari merelle päin päättyy. Olimme näet uteliaat sopivalta paikalta näkemään pohjoisen valtameren laajaa pintaa. Lahen perältä kohosi ensin yksinäinen, itse päävuoresta ulkoneva, sileä kalliokukkula, joka ei ollut erittäin korkea, satamäärä jalkaa ehkä. Kun sen päälle olimme nousseet — pohjan puolelta sitä kyllä olisi saattanut kiertääki — oli sen takana syvä kuru, jonka toisella puolen vuori pystyjyrkkinä penkereinä kohosi arviolta ainaki 300 jalan korkeuteen; ylimpänä huipulla näkyi patsaantapainen merkki. Kiertelemällä nousimme tälle huipulle, jonka luulimme olevan vuoren korkeimman nikaran, sillä sen takaa ei veneeseemmekään ulos lähelle ollut korkeampaa kohtaa näkynyt; vaan kun aloimme päälle päästä, oliki uusi, vielä korkeampi huippu länteen päin näkö-alaa rajottamassa. Sille ei R. enään huolinut ruveta kiipeämään, vaan istui vastamainitun patsaan viereen, katsellen alas Jeretnikan haminaan, jonka laivat ja veneet olivat ikäänkuin jalkaimme alla. Haluten nähä Uuravuonon länsihaaraa ja myöski jäämerta avarammalta — vuori nimittäin jatkui luodepohjaan päin ja esti sieltä puolen merta näkymästä — en minä kuitenkaan malttanut tähän jäädä, vaan jatkoin nousemista. Uudelle, lahesta lukien kolmannelle, vuorenkukkulalle tultuani, mikä harmi: neljäs kukkula, yhä korkeampi, oli edessäni! Hiisi ja muut pakanalliset jumalat nousivat hetkeksi manalan syvyydestä kielelleni tänne ylös kalliolle, vaan sitte ponnistin tämänki kukkulan päälle. Turha vaiva, näkö-ala ei muuttunut: uusi kukkula, viides järjestyksessä, ja se koko mokoma kohosi edessäni! Sen etäisellä, varmaanki 1000 jalkaa ylemmäksi merenpintaa nousevalla huipulla näkyi iso puuristi, josta päättäen siellä viimein oli vuoren korkein kohta. Olisin kenties vielä yrittänyt senki päälle nousta, vaan ensiksi oli edessäni syvä kuru, jonka poikki näytti olevan hankala päästä, ja toiseksi ajattelin että kumppali R. ehkä rupeaisi aikaansa pitkäksymään ja lähtisi jälkiäni noudattamaan, joten tulisin häntä vasten hänen tahtoansa houkuttamaan tänne; paitsi sitä alkoi oudoksesta tuntua vähän kaamealta yksinänsä tuolla jylhässä vuoristossa. Päätin siis palata takaisin, vaikken ollut matkan päähän päässyt; vaan oikeastaanhan olimmeki vain aikoneet tuolle toiselle kukkulalle, johon R. oli jäänyt ja jossa hänen alas laskeudessani tapasin odottamassa. Siihenki kyllä näkyi jäämeren mahtavia selkiä koilliseen päin silmän siintämättömiin asti.

Kun olimme paaskissa jälleen, poikkesimme pikku ostoksia varten uudestaan kauppamiehen taloon. Rannassa tapasimme täällä useoita Kilttinästä kalanpyynnistä palanneita uuralaisia, niitten joukossa Ludvig Bergströmin, jonka rouvalle olin Oulusta tuonut kirjeen; hänen kanssa astuimme puotiin ja maistelimme muutaman lasin erittäin hyvää olutta. Kun siinä juttelimme, tulee hra Filipoff sisähuoneesta ulos ja käskee meitä sinne juomaan lasin tshaijua. Käskyä noudatettuamme tapasimme sisällä nuoren luutnantin Bakanista, erään laivakapteenin, erään pappismiehen, taisipa olla joku muuki. Teetä juotiin konjakin sekotuksella ja seura oli iloisella tuulella, jota varsinki ensimainittu sankarin alku ylläpiti. Meidän tulomme johosta tehtiin m.m. kysymys, mitä varten olimme täällä matkustamassa, ja kun minä puolestani siihen vastasin, vain huvikseni kuljeksivan!, arveli luutnantti nauraen ja sanojani kertoen: "nje värno, nje toljko dlja sabaavi", "se ei ole totta, ette ole paljaastaan huviksenne matkassa", joka arvelu kyllä oli yhtä odottamaton kuin huvittava. Sen laajempaa selitystä en kuitenkaan ruvennut antamaan eikä sitä vaadittukaan. Sitte "tehtiin" soittoa harmonikalla ja soitti laivakapteeni norjalaisen kansallislaulun "Ja vi elsker detta landet", joka ei kuitenkaan ollut luutnantille mieleen niin että hän puolestaan ehotti ja lauloi "booshe tsarjaa hranii'n". Juotuamme lasimme loppuun erkanimme jonku tiiman päästä seurasta, joka jäi libationejansa jatkamaan.

Kun palasimme miesten tykö veneeseen, pelkäsimme vähän nuhteita, koska olimme ainaki neljä tiimaa olleet poissa, vaan niitä ei kuulunut, sillä miehet yhä makasivat sikeässä unessa, josta meidän tulomme vasta heidät herätti.

Seuraavana päivänä olisi jo aamusta saattanut liikkeelle lähteä, sillä ilma oli kaunis ja maalta myötäinen tuuli. Vaan miehet eivät kiirettä pitäneet, arvellen että maatuuleen ei ollut luottamista ja että viisaampi oli odottaa, kunnes päivän päälle luultavasti syntyisi itätuuli. Eiköpä heillä lie ollut toinenki syy vastahakoisuuteensa lähön suhteen, sillä liian paljo asiaa heillä tuntui kauppamiehen luo olevan nyt niinkuin edellisenä iltanaki. Viimein kuitenki 12 seudussa lähettiin matkaan, kun maatuulta yhä kesti. Se meitä kuljetti pari kolme neljännestä Häräntaljansaaren nokan itäpuolitse aavalle merelle, vaan lakkasi sitte niinkuin miehet olivat ennustaneet; mutta ulkona aavikolla puhalsi raitis itäinen, joka astui edellisen sijaan ja hopusti lähti viemään meitä eteenpäin. Kun katselimme taaksemme, jäi idän puoleen ensin saaret Uuravuonon itähaaran suulla, sitte Siukunniemi mantereella ja uloimpana tuo somaniminen Korelan eli Karjalan niemi Kuolavuonon tällä puolen; saman vuonon suun tuolla puolen sijaitsevaa Kilttinän saarta, johon niiltä paikoin missä nyt kuljimme tuli 4 penik., ei sitävastoin voinut erottaa, kun siellä päin oli "konto" eli merisumu. Selkeällä ilmalla saattajamme sanoivat saaren kyllä näkyvän, se kun on hyvin korkeaa maata. Suoraan etelään käsin meistä tuli Uuravnonon länsihaaran suu ja korkeat niemet sen kahen puolen: idän puolella Häräntaljansaaren pää, lännen puolella kaitainen Einaniemi, jonka toisella puolen pienoinen Aaravuono eli Aarskopa tunkee maahan. Vasemmalle kädellemme lännen puoleen aukeni suuri Muotkavuono, joka erottaa mantereen ja Karabellan niemimaan toimistansa. Viimemainitun maan korkeat, lumenpeittämät kalliorannat astuivat veneenkeulan vasemmalta puolen yhä selvemmin näkyviin kuta edemmäksi ennätettiin. Oikealle kädellemme taas tuli valtameren värehtivä pinta, jolle ei mitään rajaa näkynyt. Näissä kaikissa oli siksi paljo katselemista, että jos tuuli olisi pysynyt heikkenemättä, matkan päähän varmaan olisi päästy aikaa pitkäksymättä. Vaan valitettavasti oli liian myöhään taipaleelle lähetty: ennenkuin vielä oikein olimme edes puolivälissä, loppui tuuli tykkänään. Ei muuta kuin turvata airoihin samoin kuin eilen, vaan tällä kertaa taas soutua vaikeutti tuulen perästä seuraava kova merenkäynti eli niinkuin täällä suomalaisten kesken sanotaan, siikanne, joten matkan lyheneminen oli tuiki hidasta. Ainoastaan joku harva purje oli nähtävänä äärettömällä vedenpinnalla ja ainoa vaihetus oli lopulta katsella, kuinka Muotkavuonoon päin valaskalat tuo tuostaki suihkuttivat vesipatsaita ilmaan, josta syntyi sama tömähtävä ääni kuin kaukaisesta tykinlaukauksesta. Sillä välin kuin veneemme kiikkuu aaltojen harjalla, verkalleen kulkien eteenpäin, tutkikaamme mitä Muotkavnonosta voipi olla mieleen pantavaa. Siinä en kyllä itse tullut käyneeksi, niin että tietoni ovat korvakuulon mukaan saatuja.

Muotkavuono, eli tarkemmin Iso Muotkavuono, on suustansa Einaniemen kohalla lähes 2 penik. leveä ja kulkee, matkallansa vähän kaveten, suoraan länsiluodetta kohti 4 penik., jolloin jyrkästi kääntyy koillista sekä viimein luodetta kohti. Inbergin kartassa kutsutaan, arvattavasti Friisin kartan mukaan, ainoastaan vuonon suupuolta Muotkavuonoksi, vaan sisä-osaa "itäiseksi Puumangin (lue Pummangin) vuonoksi". Tätä jälkimäistä nimitystä en kuitenkaan kertaakaan kuullut: suomalaiset jäämerellä tuntevat ainoastaan yhen Pummanginvuonon ja se on se jota kartoissa nimitetään "läntiseksi" P. vuonoksi. Muotkavuonosta tunkee, paitsi jo mainittua Aarskopaa juuri vuonon suulla, seuraavat vuonot mannermaahan, nimittäin: Kassivuono, noin penikuormaa lännempänä Aaravuonoa, Läätsivuono (kartassa Laskivuono), ainoastaan kapeanlaisen niemen kautta Kassivuonosta erotettu, Kolttavuono (kartassa Titovskaja), kolmisen penik. lännempänä Läätsivuonoa, ja viimein Maalomuotka eli pikku-muotka (Inbergin kartassa Kutovaja, Friisin kartassa Kutovajok) Karabellan niemimaan juurella, johon lännen puolelta vastaa Maattivuono (Maddefjord). Pohjoisrannalleen en kuullut Muotkavuonon muodostavan mitään mainittavia lahtia. Asukkaita ilmotettiin Muotkavuonon laiteilla olevan: Aaravuonossa yksi lappalaisperhe[6], Kakkarissa (venäjäksi Litsa), Läätsivuonon suupuolessa 3 suomalaista. 1 lappalainen ja 1 venäläinen (karjalainen?) talo, Läätsissä ja Räätsissä, jotka ovat vähän lännempänä Kakkaria, 6 taloa, joista 2 kylmillä, ja kolmattakymmentä vakinaista asukasta (suomalaisia), Kolttavuonon perällä Vaalisjoella 1 lappalaisperhe ja l/2 penikuorman päässä siitä Maalomuotkassa myöski 1 lappalaisperhe; vuonon luoteisimmassa perukassa Muotkassa 8 taloa ja 45 henkeä (suomalaisia) — siitä vasta tarkemmin — sekä lopuksi vuonon pohjoisrannalla Einassa varakkaan Jooni Pieran lappalaistalo 7—8 hengellä. Jos luetaan taloa kohti niissä paikoin, joista ei asukaslukua tietty ilmottaa, keskimäärin viisi henkeä, joka ei ainakaan liene liian paljon, tulisi Muotkavuonon asukasluku siis tekemään 115 à 120 henkeä, joista 25 à 30 lappalaista, muut paitsi joku venäläinen suomalaisia; vaan sekä Kakkarissa että Läätsissä sanottiin myöski asuvan hyyryläisiä toisten taloissa, joten koko väestön sopinee arvata kenties 130 hengeksi, joista noin 100 suomalaista.

Kuinka tarkkoja nämät numerot ovat, sitä en ota taatakseni, koska niinkuin jo mainitsin en itse tullut näissä paikoissa, paitsi Muotkassa käymään; mahotonta ei suinkaan ole, että niissä on joku ereys. Ylimalkaan on matkoilla hyvin, vaikea saada luotettavia tietoja niistä paikkakunnista, joissa ei itse käy, jonka selvästi huomaa siitä, että jos samaa seikkaa tiedustelee eri henkilöiltä, melkein aina saapi enemmän tai vähemmän eroavaiset vastaukset. Mitä erittäin Muotkavuonon seutuihin tulee, olivat ilmotukset niistä sitä sekavammat, kun kansa ei tunne kartassa käytetyitä nimityksiä ja lisäksi samaa paikkaa näytettiin kutsuttavan eri nimillä; niin esm. puhuttiin Valasjoesta ja Määlisjoesta, jotka eivät voineet olla muuta kuin jo mainittu Vaalisjoki eli kartan Puumanki, joka viimemainittu samoin kuin Punmankijärvi oli kansalle aivan outo. Kuitenki luulen, että tässä annettu lyhyt kuvaus Muotkavuonosta ei voi olla kovin väärä; ainaki suunnille sen pitäisi oikea olla. Vuonon pohjoisrannalla vakuutettiin ei olevan muita asukkaita kuin Jooni Piera Einassa vuonon suulla, vaikka kartalla löytyy kuudessa seitsemässä paikassa pilkkuja muka asuinpaikkojen merkitsemiseksi.

Saatuamme muun ikävän lisäksi vielä vähin taistella merikipeänki kanssa tulimme vihoin viimein klo 9 tienoissa matkan perille Karabellan haminaan.

Karabella ja Oneikan saari.

Maalle astuttuamme seisoimme sen suuren, saarentapaisen niemimaan rannalla, jota norjalaiset kutsuvat Fiskeröksi, venäläiset riibatshi polu-ostroviksi, ruotsalaiset fiskarhalföksi, vaan jäämeren suomalaiset Karabellan niemeksi; Kalasaarennon nimeä, jota suomen kirjakielessä enimmästi käytetään, viimemainitut eivät tunne. Lapiksi on niemimaan nimi Friisin mukaan Gikker njarg. Inbergin kartasta saapi jotenki tarkan käsityksen tämän maan ulkomuodosta; kuitenki kartta sietää sen verran oikasua, että niemimaan itäranta siinä on kuvattu liian lyhyeksi, pohjoisranta taas liian pitkäksi: edellinen nim. on noin 2 1/2 penik. pitkä, jälkimäinen noin 4 penik.

Karabellan hamina, jossa tullessamme yksi skuunari oli ankkurissa, on sievä, pyöreähkö lahelma niemimaan itärannalla, noin 3 neljännestä etelämpänä saarennon koillisnokkaa; itätuulella hamina ei kuitenkaan anna mitään suojaa, kun lahelma on sinne käsin aivan aukinainen. Lahelman pohjoisrannalla on muutamalla pietarilaisilla kauppiaalla (Pallisenilla?) useoita rakennuksia: suuri 2-kertainen asuin- ja kaupparakennus, pääty rantaan päin, jossa myöski on makasiineja kalan säilytystä varten, sen vieressä pienempi 1-kertainen asuinrakennus, sitte traanin keittohuoneet, huone, jossa syöttökalaa keinollisella tavalla pidetään jäätyneenä, y.m. Syrjempänä on muutamalla suomalaisella talonsa, jossa elätetään pari lehmää; vaan muita taloja ei pohjoisrannalla enemmän kuin lahen muillakaan rannoilla ole. Syksyn tullen kaikki tuon pietarilaisen kauppiaan väki lähtee pois ja ainoaksi talvi-asukkaaksi paikalle jääpi mainittu suomalainen, joka siinä sitte keväimeen asti toimittaa vahin virkaa.

Sen yön, minkä Karabellassa viivyimme, vietimme kauppalaitoksen hoitajan, erään norjalaisen, hra Seebekin luona, joka kohteliaasti kutsui meitä sisään, kun paikan taloseikoista tietämättä kyselimme, missä yösijaa voisi saada. Mitään maksua ei yökortteerista eikä muusta kestitsemisestä otettu vastaan. Aamulla, kun juuri oltiin lähtöhommassa, huomautti hra S. pienestä savupilvestä, joka näkyi Jeretnikan puolelta, ja sanoi parahodan eli tampin (höyrylaivan) olevan Vienasta tulossa. Se oli varsin onnellinen sattumus, sillä siinä minun sopi kohta kulkea Potseista Vaitokupaan, jolla välillä ei suomalaisia asu eikä muutenkaan löydy kuin yksi kalastuspaikka, Supuska, että veneellä kulku olisi ollut sulaa ajan ja rahan hukkaa. Ja vielä mukavampaa oli, kun hra S. vakuutti tampin viipyvän Karabellassa lastin ottoa varten vähintäinki kaksi tiimaa; matkalla Karabellasta Potseikkaan on näet Kalliopiirrustuksistaan kuulusa Oneikan saari (ven. Anikeijeff), jota olin päättänyt käydä katsomassa, ja tämän päätöksen saatoin siis panna toimeen, vaikka höyryssäki tulisin kulkemaan.

Karabellasta Potseikkaan on vain pari neljännestä meritse ja vielä vähemmän maitse. Kun olimme kiertäneet sen pienen niemen, joka Karabellan lahen pohjoispuolitse pistää mereen, näkyi heti edessämme suoraan pohjoiseen päin Oneikan saari ja sen ja mantereen välitse vähän taaempaa Potseikan rakennukset.

Oneikan saari on pienoinen liuskakivi-luoto. Sen pohjoisrannalla löytyy epätasaisten kivilohkareitten keskellä aivan sileä tanner, tavallisen kamarilattian kokoinen, joka on hakattu kirjotuksia täyteen. Nämät kirjotukset olivat useimmat paljaita nimiä ja vuosilukuja, ainoastaan vanhimpiin, jotka olivat lopulta 1500- ja alusta 1600-lukua, oli (tanskaksi eli saksaksi) tehty joku lisäys esm. kotipaikasta, eli että laiva oli ryöstetty, eli m. s. Friisin kirjassa löytyy usea näistä vanhoista nimikirjotuksista kuvattuna; tavallisin sukunimi niissä oli Hansen Flensborgista (Tanskassa). Uudemmista nimistä pisti silmääni J. Fr. Thauvon, 1873.

Näistä kalliokirjotuksista mainitsee jo Castrén matkamuistelmissaan (1 osa, siv. 175), vaikkei hän itse niitä nähnyt; vaan sen kertomuksen mukaan, minkä hän kuuli, niiden sisältö olisi ollut toisenlainen. "Muinais-aikoina oli nimittäin eräs englantilainen merirosvo joka kesä tullut laivallaan 'Muurmannin' rannalle kalastajilta veroksi perimään kaloja, traania, jauhoja, kryynejä y.m. Jos kalastajat kielsivät veroa maksamasta, vaati rosvo parasta painijaa kaksintaisteluun. Kun englantilainen oli uljas ja väkevä, ei yksikään kalastajista rohjennut taisteluun ruveta, vaan maksoivat kernaammin vaaditun veron. Eräänä kesänä oli kalastajien joukossa mies, jota hänen mitättömän ulkonäkönsä tähen käytettiin kokiksi, vaan joka yhtäkaikki oli erinomaisen väkevä. Tämä suostui merirosvon vaatimaan taisteluun, ja hänen onnistui viimein vapauttaa kalastajat tuosta ikävästä vieraasta." Kertomuksen tästä voitostaan kokki sitte olisi hakannut kallioon.

Hyvin mahollista on, että venäläisten kalastajain kesken yhä vielä on sama luulo kirjotusten sisällöstä olemassa, vaan sittekun Friis julkaisi kertomuksen käynnistään tällä paikalla, joka käynti tapahtui juuri Castrénin ilmotusten johosta, tietää sivistynyt mailma, että mainittu luulo on väärä. Mitä sen sijaan tulee tuohon kaksintaistelujuttuun, kuulimme meki siitä saattomiehiltämme sillä lisäyksellä, että taistelu tapahtui mantereella kivikehän sisällä ja että merirosvo silloin heitti henkensä, jonka jälkeen hän haudattiin kehän sisään. Vieläki tarkemman kertomuksen kuuli Friis palvelialtaan, lappalaiselta Nille Haitilta, niinkuin hänen kirjassaan on luettava. Kaikille Lapin niemen kansoille, venäläisille, lappalaisille ja suomalaisille, tuo juttu siis näyttää olevan tuttu ja jotain todellista perää siinä siis täytynee olla.

Friis muuten kokee tuolle tarulle saada historiallisen selityksen. Noin 300 vuotta takaperin löytyi nimittäin Petsamon vuonon perällä Petsinginjoen varrella venäläinen luostari, joka kalanpyyntinsä ja kauppansa kautta oli erittäin kukoistavassa tilassa. V. 1556 suuriruhtinas Iivana Vasiljevitshilta saadun lahjakirjan nojalla tämä luostari näkyy lyöneen allensa koko kalanpyynnin merenrannikolla Kuolan tienoille saakka, niin että kalastajaan täytyi myödä kaiken saaliinsa luostarille, arvaten siitä hinnasta, minkä kunnian-arvoiset isät luostarissa suvaitsivat määrätä. Itse päästäkseen edullisella tavalla kaloistansa, luostari-isät muun muassa tekivät sopimuksen erään Amsterdamin kauppahuoneen kanssa, jolle määrätyillä ehoilla suostuivat myömään kaiken kalansa. Tämän kauppahuoneen asiamies oli nimeltä Andreas Neich ja hän tuli joka kevät laivallansa luostariin, josta sitte lähti pitkin rannikkoa kulkemaan periäksensä mitä ei vielä luostariin ollut tuotu. Friis arvelee luultavaksi, että sanottu Neich niin suurella kovuudella oli kohellut kalastajia, että muisto siitä on lähtemättömästi painunut kansan mieleen ja antanut aihetta kysymyksen-alaiseen taruun. Kun luostari v. 1590 perinpohjin hävitettiin, hävisi tietysti Neichin yksin-oikeus kalastuksen suhteen ja kauppa tuli vapaaksi muidenki laivoille, niinkuin juuri niiltä ajoilta alkavat kalliopiirustukset Oneikan saaressa todistavat. Tarun merirosvon nimi on venäläisten suussa Anika — josta saaren nimi Anikeijeff — ja sen selittää Friis niin, että Neich olisi kirjottannt nimensä A. Neich, josta sitte olisi tehty Anika.

Tämä Friisin selitys tuntuu sangen hyväksyttävältä; kuitenki sillä on se puute, ettei se puhu mitään itse kaksintaistelusta, joka tosiaan näkyy tapahtuneen siitä päättäen, että tuo mailmaa kiertelevä ruotsalainen luutnantti Sandeberg on täällä käydessään kaivattanut maata taistelukehän sisällä ja siitä löytänyt erittäin suurikasvuisen ihmisen reisiluun. Varsin helppo on kuitenki tämän puolesta ajatella täydellisentävää lisäystä Friisin selitykseen. Se mies, joka Anikan kanssa taisteli, oli, niinkuin Friisille kerrottiin, tuntematon nuorukainen, joka äkkiä ilmestyi kalastajain pariin, ei tiedetä mistä, ja taistelun jälkeen yhtä äkkiä katosi, ei tiedetä mihin; siis oli heille täysi muukalainen. Tämmöisiä, ennen ei nähtyjä muukalaisia saattoivat ainoastaan ne laivamiehet olla, jotka luostarin hävityksen jälkeen ilmestyivät ryssän rannalle ynnä Neichin kanssa kilpailemaan kalan ostossa. Mitä on luonnollisempi ajatella, kuin että kilpailiain kesken syntyi kateus ja viha, josta viimein seurasi kaksintaistelu riidan ratkaisemiseksi?

Jos ajatellaan, että Anikan voittaja oli joku niistä miehistä eli heidän kumppaleistaan, joitten nimet ovat vanhimmat kalliokirjotusten joukossa, selviää myöski, kuinka kansaan on saattanut levitä se luulo, josta Castrén mainitsee, että kalliokirjotukset sisältäisivät kertomuksen itse taistelusta. Kun kansa näki voittajan voittonsa jälkeen hakkaavan merkkejä kallioon, oli sen vaikea ajatella muuta, kuin että tämä tapahtui tuon merkillisen tappelun muistoksi — jossa se ehkä ei niin isosti erehtynytkään — ja että kirjotus, jota se ei ymmärtänyt, sisälsi ilmotuksen voitosta. — Muuten oli yläpuoli kalliolaatasta, jossa vanhimmat nimet löytyivät, hyvin kulunut, että joku kirjotus on saattanut hävitäki.

Castrén puhuu myöski muista, Muurmannin rannalla löytyvistä kalliokirjotuksista. Niitä emme Uuran puolella tulleet tiedustelleeksi, vaan etelä-Varangissa kuulin, että Kuolavuouon länsiniemellä pitäisi olla jonkulaisia merkkiä kalliossa, joita arveltiin vanhoiksi rajamerkeiksi. Tätä nientä sietäisi siis tutkia. Se on sitäpaitsi jo nimensä kautta (Korelan niemi) merkittävä.

Peljäten höyryyn myöhästyväni kiirehin saaresta pois, sittekun vaan hätäisesti olimme kuulusaa kalliolaattaa katsastaneet. Mitään uutta en ollut täältä toivonutkaan saada, koska luotin siihen, että Friis oli paikan ihan tarkasti tutkinut. Nyt jälestäpäin kuitenki vähän kadun kiirettäni, sillä se ajatus, että Anikan voittajan nimi ehkä olisi kalliosta löydettävä, ei näy Friisille johtuneen mieleen — enemmän kuin minullekaan kalliolla käydessäni — ja siinä kuitenki olisi tarjona uusi lähtökohta tutkimuksille. Vaikka ei jutun selvillesaanti niin kovin tärkeä ole.

Potseikka eli Tsip-navolok.

Potseikan lahti on vielä aukeampi itään päin kuin Karabellan. Tarkkaan ottaen se ei mikään lahti olekaan, siinä merkityksessä että meri tunkisi sisään maahan; sen pohjoispuolitse vain pistää mereen Tsip-navolokan eli Sabbenjargan niemi, Karabellan saaren koillisnokka, joten kulmauksessa syntyy lahentapainen. Lahen rannat ovat tasaista heinänkasvavaa maata, jossa nykyään seisoo 5—6 norjalaista taloa sekä venäläinen kirkko ja lasaretti, vaan johon kyllä sopisi rakentaa monta vertaa enemmän taloja. Norjalaisista kaksi: Ludvig Fredriks, tavallisesti Isoksi Ludvigiksi kutsuttu, ja Anders Shersedt, harjottavat kauppaa; edellinen on aikanaan ollut paljas kalastaja, vaikka nyt on päässyt suureen varallisuuteen. Kirkon on eräs Wienalainen eli Moskovalainen kauppias rakentanut kolme vuotta aikaa, muistoksi pelastuksestaan kovasta merihädästä. Suomalaisia ei sanottu talonomistajina asuvan Potseikassa yhtään, vaan norjalaisten taloissa useoita on palvelioina. Venäläisiä ei myöskään vakinaisesti s.o. talven yli asu paikkakunnassa ketään, vaan kesäksi siihen ilmestyy heitä suuret joukot, niin että tänä kesänä esm. kerrottiin siinä ja lähellä olevassa Supuskassa yhteensä olleen noin 400 ryssän venettä, neljä miestä kussaki.

Olomme Potseikassa rajottui atrian tilaamiseen kaupp. Shersedtin talossa, josta kummiksemme taaskaan ei mitään maksua otettu, ja käymiseen tuon todellaki jättiläisenkokoisen suuren Ludvigin luona, joka tarjosi olutta. Kirkko ja lasaretti olisivat ehkä ansainneet katselemista, vaan niihin emme joudattaneet itseämme. Muuta katseltavaa ei täällä ollut: Shersedtin rannassa oli muutamia makasiinejä sekä suuri määrä turskanpäitä kuivamassa jälleillä, Ison Ludvigin rannassa samoin makasiinejä sekä pari syltää korkea silta eli laituri ja sen päässä kalien hirren nokassa hyvin suuri ratas, jota käytetään vivun eli vinchin asemasta lastatessa. Tämmöisistä rattaista sillan nenässä tuntee kalastuspaikoissa heti kauppiaan talon. Suuria traani-ammeita ja muuripadan kokoisia kattiloita, joissa maksoja keitetään, näkyi myöski ison Ludvigin kartanolla — kaikki esineitä, joita enimmästä aina tapaa kalastuspaikoissa missä kauppiaita asuu.

Puolenpäivän aikana saapui höyrylaiva, kooltaan pienenlainen ja nimeltään "Arhangelsk"; sitä kuljetti pienikasvuinen tanskalainen kapteeni. Siihen noustuani minulla tuli ero Raninista, jonka piti Mikkolan veneessä palata takaisin Uuraan. Niinkuin häneltä sitte Oulussa kuulin, oli heidän paluumatkansa ollut vielä hitaampi kuin tulomatka, sillä Potseissa miehet olivat viipyneet lähes kaksi vuorokautta minun lähtöni jälkeen sortuneina Dionysuksen liian innokkaaseen palvelukseen, ja Jeretnikaan tultua olivat taas ryhtyneet kurkkujen kastelemiseen, niin että R. siitä viimein oli muitten veneessä kulkenut kotia.

Suomalaisten siirtokuntain tila ryssän rannalla.

Suomalaiset siirtokunnat ryssän rannalla muodostavat erityisen voolostin eli kuntapiirin, jonka hallituksella v. 1882 oli olopaikkansa Potseikassa. Tässä sopii siis puheeksi ottaa sanottujen siirtokuntain hallinnolliset seikat.

Sittekun suomalaisia ja norjalaisia oli alkanut asettua sinne tänne ryssän rannalle, kääntyi vähitellen Venäjän hallituksen huomio näitten tulokasten puoleen. V. 1864, kertoo Venäläinen kirjailia Tshubinski (ks. Friis, siv. 215), lähetti Vienan kuvernöri erään norjan kieltä osaavan miehen, hra Amonin, ottamaan selvää siirtolaisten tilasta. Näitten lukumäärä teki silloin 8 norjalaista, 9 suomalaista ja 3 ruotsalaista perhettä, kappale toistasataa henkeä siis arviolta, ja heillä oli yhteensä 63 nauta-eläintä ja 112 lammasta. Heidän toimeentuloansa selittää hra A. sangen tyydyttäväksi, vaan muistuttaa, että heille olisi edullisempi, jos eivät asuisi niin hajalla toisistaan, vaan kokoutuisivat yhteen paikkaan, sillä siten he voisivat toimittaa jonkulaista koulunkäyntiä lapsillensa, saisivat ehkä oma-uskoisen papin luonansa käymään sekä pystyisivät paremmin torjumaan jäämerelle tulvaavain pyytömiesten loukkauksia. Tämmöiseksi paikaksi hra A. esittää Uuraa. Venäjällä oli tähän aikaan paljo puhetta jäämeren rannikon asuttamisesta, ja hra A:n kertomusta ja esityksiä otettiin mielisuosiolla vastaan. Niin tuli v. 1868, 22 p. marrask., keisarillinen asetus ulos, joka 9 pykälässä säätää, mitä etuja ryssän rannalle siirtyneille tai vasta siirtyville kolonisteille on myönnettävä. Sekä Friis että Thauvon (Kirj. kuukauslehessä) julkaisevat tämän asetuksen, vaikka kumpiki vähän lyhentämällä. Tärkeimmät kohat siinä ovat:

a) että siirtolaiset 6 vuoden kuluessa asetuksen antopäivästä lukien saavat, suostuntaveroa maksamatta, harjottaa kaikenlaista kauppaa ja elinkeinoa, sekä niin hyvin omaksi tarpeeksi kuin siirtokunnissa myötäväksi tullaamatta ulkomaalta tuottaa kaikkia teollisuudentuotteita ja muita kaluja, jotka ei ole tuotaviksi kielletyitä;

b) että lääninhallituksen on siirtolaisille valtiovaroista myönnettävä 6-vuotisia lainoja 50:stä 150 ruplaan, kuitenki takausta eli kiinnitystä vastaan;

c) että siirtolaiset ovat oikeutetut kruunun jauhomakasiineistä sekä ostamaan että lainaamaan jauhoja;

d) että siirtolaisilla on oikeus turkki-eläinten ja lintuin pyytämiseen sekä kalastamiseen uutisasuntojen likitienoilla olevissa vesissä ja joeissa;

e) että he ovat vapautetut:

karttapaperin käyttämisestä sekä sotaväen majotuksesta 6 vuotena;

sotapalveluksesta kolmen sotamiehen-oton aikana muutosta lukien;

veroista ja ulosteoista 9 vuoden aikana, muuttovuoden alusta lukien; ja

f) että siirtolaiset saavat norjaksi tai suomeksi kirjottaa kaikki anomuksensa lääninhallitukseen.

Friis arvelee tämän asetuksen johosta, että jos Venäjän hallituksessa yhä edeskäsin yhtä suosiollinen katsantotapa pysyy voimassa ja paikkakunnalliset virastotki senjohosta osottavat siirtolaisille hyväntahtoisuutta, näitten luku varmaan vähitellen on yhä karttuva niin hyvin pohjois-Suomesta kuin Ruijasta. Thauvon niin ikään kiittelee asetusta, kutsuen sitä siirtolaisten "magna chartaksi", joka on asettanut heidän elämänsä paljo vakavammalle kannalle kuin ennen. Epäilemättä asetus kiitosta ansaitseeki, niinkuin se kieltämättä osottaa suosiollista mieltä siirtohanketta kohtaan. Laillinen perustus oli senkautta laskettu siirtokuntain olemassa ololle, ja siirtolaisille senkautta vakuutettiin, että hallitus ei ainoastaan kärsinyt heitä jonkulaisina pääsemättöminä nurkkavieraina, vaan päinvastoin mielellään otti heitä vastaan ja soi että heidän yrityksensä hyvästi menestyisi. Ilon syytä siirtolaisille siis asetuksen ilmestymisen johosta sikäli kyllä oli, se täytyy myöntää; vaan toinen kysymys on, sopiiko asetusta siltä edes leikillä magna chartaksi kutsua. Puhumatta siitä kuinka asetus tulisi toimeenpanossa vaikuttamaan, se jo itsessään sisältää puutteita, omiansa asettamaan sen hyviä puolia aivan syrjään. Niin siinä esm. ei mainita mitään kalastuksen jälkeen tärkeimmistä kappaleista: metsästä ja maasta (s.o. niityistä), mille kannalle niiden hoito ja omistus oli järjestettävä. Jos asetuksen tarkotus oli, niinkuin hyvin luultavasti oliki, että asiantila niiden suhteen jäisi samalle kannalle kuin muualla Venäjällä, s.t.s. että metsä on kruunun, josta talolliset vain saavat säädetyn määrän vuosihirsiä ja polttopuut, ja että niityt ovat koko kyläkunnan yhteinen omaisuus, ei voi olla kahta mieltä sen täydellisestä sopimattomuudesta siinä suhteessa suomalaisille, joitten käsityksen mukaan yksityisellä talollisella pitää olla niin hyvin metsäänsä kuin muuhun maahansa täysi omistusoikeus. Toinen tärkeä muistutus asetusta vastaan on, että senkautta ei mitenkään järjestetä siirtolaisten kirkollisia ja kouluseikkoja; niistä ei enemmän kuin metsistä ja niityistä mainita asetuksessa yhtään sanaa. Voipi kyllä yleiseltä kannalta katsoa soveliaaksi, jopa kiitettäväksiki, että ne seikat on jätetty kokonaan siirtolaisten itsensä selvitettäväksi, vaan mahotonta on toiselta puolen ajatella, että köyhät kalastajat, joilta ensimäiset elinehot puuttuvat, omin voimin heti pystyisivät näitä seikkoja järjestämään; ja että asetus ei siinä suhteessa mitenkään astu avuksi, on epäilemättä puutteena pidettävä, semminki kun kirkkojen rakennus ja papiston palkkaaminen yleensä Venäjällä on yksistään hallituksen asia. Venäjän alamaisiahan siirtolaisetki ovat, vaikka vierasuskoisia. Jo näitten kahen itse asetuksesta heti huomattavan vaillinaisuuden tähen on mielestäni vaikea yhtyä siihen arvelemattomaan ihastukseen, jota sekä Friis että Thauvon ovat asetuksen ulostulemisen johosta osottaneet; ja mitä sitte tulee siihen tapaan, jolla asetus on toimeenpanossa vaikuttanut, jota edeltäpäin tietysti on ollut mahoton ihan säntilleen arvata, niin valitettavasti täytyy sanoa, että tämänki asetuksen on useassa suhteessa käynyt samoin kuin monen muun: että se on tuottanut toisenlaisia hedelmiä kuin oli odotettu.

Ennen matkalle lähtöä en ollut tullut asetusta tarkemmin tutkineeksi, vaan olin ottanut hyväksi Friisin ja Thauvouin kattelevat arvostelut siitä, ja luulin siis, että siirtolaiset, jos ehkä vähän valittaisivatki elämäänsä tuolla pohjan perällä raskaaksi, kuitenki yhteiskunnallisiin oloihinsa olisivat kuta kuinki tyytyväiset. Aivan pian huomasin ereykseni: luonnon ja elämän kovuutta kyllä mainittiin, vaikka tyynesti ja asiana, jota tuli ja saattoi kestää, vaan kun syntyi kysymys yhteiskunnallisesta tilasta, silloin ei kummikseni kuulunut muuta kuin haikeita valituksia. Valitusten aineena oli Uuran puolella etupäässä ne seikat, joista ei asetuksessa puhuta mitään. Niin esm. valitettiin, että metsästä ei annettu kuin 7 valia vuosittain taloa kohti — sama järjestys siis kuin Karjalassa; että niittymaista ylempänä jokivarrella kestää alituisia riitoja, kun ei kukaan saa omistusoikeutta sarkaansa; ja varsinki, että hengellinen tila on niin kovin kurja, että eletään aivan kuin pakanain maassa. Viimemainitusta seikasta Uuralaiset merkillistä kyllä eivät syyttäneet Venäjän hallitusta — jota vastaan eivät muutenkaan erityistä moitetta lausuneet, päinvastoin hyväksi kiittelivät — vaan Suomen. "Jos Suomen hallitus antaa asiain näin mennä eikä meistä sen enempää huoli, niin 50 vuoden perästä jok'ainoalla on risti kaulassa", arveli katkeralla mielellä ukko Aaprami Arpela, tarkottaen että siirtokunta vähitellen muuttuisi kreikan-uskoiseksi. Lännempänä rannikolla, Vaitokupassa, Pummangissa y.m., ei näitä valituksia niinkään kuulunut: papinpuutetta ei kovin isosti mainittu arvaten syystä, että kansa täällä puolen suurimmaksi osaksi kuuluu kristittyinä s.o. tavallisesti hihhuleiksi kutsuttuin uskonlahkoon, jolla on omat saarnamiehensä ja opettajansa, ja että täältä tiheämmin käydään Ruijassa, jossa on lutherilaisia pappeja; metsästä ei myöskään voitu isosti valittaa, koska semmoista, s.t.s. hirsimetsää usealla kylällä ei ollenkaan ole, ja niittyjenki suhteen lienee parempi sopu ollut olemassa kuin Uurassa. Sen sijaan täällä oli valituksen aineena yleinen laittomuuden valta ja turvallisuuden puute niin hengen kuin omaisuuden puolesta — asia tarpeeksi tärkeä seki, jopa niin tärkeä, että se on järjestetyn yhteiskunnan perus-ehtoja. Oikeushoidosta asetus kyllä puhun, niinkuin heti tulemme näkemään, vaan että tämä hoito yhtäkaikki on jäänyt arveluttavalle kannalle, osotti monituiset jutut, jotka matkalla sain kuulla. Niistä tahon, mitä hengen (personan) turvallisuuteen tulee, kertoa tässä kaksi, jotka ovat sangen valaisevia. Helluntain aikana (1882) eräs Selperi (Zellberg?) niminen mies, Tornionjoen varrelta kotoisin, tunnettu väkivaltaisesta ja riitaisesta luonnostaan, oli Supuskassa sivaltanut toista kalastajaa, K. Juntusta Kiannalta, puukolla kylkeen, sillä seurauksella, että Juntunen jonku viikon perästä heitti henkensä Potseikan lasaretissa. Selperi oli ensin pantu kiinni; vaan parin päivän päästä hän — ei karannut, vaan laskettiin siivosti irti ja meni niin, käytyään perheensä luona, Läätsissä muistaakseni, matkaansa. Mistä syystä häntä saatettiin vapaaksi laskea? Paluumatkallani kuulin Kittilässä, että hän sieltä kautta oli kulkenut Tornioon, josta arvaten sitte on paennut Amerikaan. Syynä tuohon kamalaan tapaukseen ei ollut ollut sen kummempi asia kuin että Juntunen oli S:ltä velkonut yhtä ruplaa, jonka S. oli häneltä vuosi takaperin lainannut. Juntunen oli ollut hiljainen ja sovinnollinen mies, niin että hänen kovaa kohtaloansa yleensä surkuteltiin. Samoin ikään Vaitokupassa on elänyt ja elänee yhä vielä eräs Elias niminen Ruijan mies, joka häijyytensä ja väkivaltaisten tekojensa tähen on ollut kaikkein naapureinsa kauhuna. Hänelle eivät kyläläiset voi mitään. Muuan hänen naapurinsa, eräs karjalainen nimeltä Samppa Kämäräinen, oli edellisenä talvena jostaki pahasta teosta toimittanut hänen Kuolan linnaan, vaan sieltä hän kohta oli päästetty irti, miten lie päästettykään, ja ilmestynyt yhtäkkiä Vaitokupaan takaisin; ja Sampalle ei muu tullut neuvoksi kuin pako Amerikaan. Lähtiissä oli Elias, pyssy veneessä, seurannut hänen ja hänen kumppaleinsa jälissä kappaleen matkaa uhaten Samppaa ampua, vaan tämä oli ollut pitkänään veneen pohjalla ja niin päässyt eheänä tiehensä, kun Elias ei ollut jaksanut pakenevia saavuttaa. Nämät kaksi esimerkkiä riittänevät antamaan käsityksen siitä, millä kannalla turvallisuus hengen puolesta ryssän rannalla on. Mitä omaisuuden turvallisuuteen tulee, niin on vähemmän mainittava että kaikkein irtonaisten pikkukappalten suhteen ryssiä — s.t.s. ummikoita, ei karjalaisia — peljätään kuin paholaista, koska heillä on aivan sekava käsitys itsensä ja toisen omasta eikä voi tulla kysymykseenkään oikeuden kautta periä takaisin, mitä heidän avariin lakkareihinsa on sattunut solahtamaan. Pahempi asia on, että suomalaisten kalanpyydykset merellä, nimittäin pitkät liinat eli reivit eivät ole turvatut. Jos suomalaiset laskevat liinan mereen ja sitte ovat pakotetut pois lähtemään, niin ryssät, jos sillä välin sattuvat kohalle tulemaan, eivät ainoastaan koe pyydykset ja pidä kalat saaliinansa, vaan vievät lisäksi liinatki koukkuineen päivineen. Seuraus onki ollut, että suomalaiset pyytävät paljaastansa hansnöörillä, liinalla tuskin nimeksikään.

Tämä laittomuus ja oikeuden puute ei ole mikään tuntematon asia Uuran puolelaisillekaan, vaikka heidän valituksensa etupäässä koski hengellisen tilan huonoutta; heiltäki kuulimme kertomuksia kaupoista, joissa olivat tulleet vääryyttä kärsimään, kun oikeudelta ei mitään apua saa. Ja vielä etelä-Varangissa, Norjan alueella, kun eräältä Salmijärveläiseltä kysyin, kuinka heidän kylässään tullaan toimeen, sain vastaukseksi: "kyllähän muuten, vaan ei ole mitään lakia; itsekuki elää kuinka tahtoo". Salmijärven kylä on Paatsjoen varrella, vaan Venäjän puolella.

Oikeustilan järjestämisestä 1868 vuoden asetus, niinkuin jo mainitsin, kyllä puhuu, vaikka lyhykäisesti. Asetuksen viime pykälässä sanotaan (Friis, siv. 217): "Koska päätöksen mukaan 19 p:ltä helmik. 1861 Vienan kuvernörille on jätetty määräysten antaminen siirtokuntain alueen oikeushoidon järjestämisestä, on hänelle myöski uskottu huolenpito siitä, että lappalaisten ja muitten kolonistain lainkäytäntö erotetaan toisistansa". Tämän mukaan onki ryssän rannasta (s.o. Kuolavuonon ja Ruijan välisestä alueesta) tehty oma kunta- ja oikeuspiiri, jonka hallitus, "pravlenia" esimiehen eli starshinan ja kirjurin eli piissarin kanssa meidän käydessä piti asentoa Potseikassa eli Tsipnavolokassa Karabellan niemimaalla. Kuntahallituksella Venäjällä ei nimittäin ole ainoastaan sama eli tavallaan isompiki valta kuin meillä kunnan talousseikkain suhteen, vaan myöski jonkumääräinen poliisi- ja tuomarivalta, niin että se voipi pahantekiöitä panna kiinni, jota varten pravleniarakennuksessa aina löytyy vankihuone, sekä vähemmissä oikeusjutuissa lausua tuomion, joka tuomio toisinaan on lopullinenki, ettei siitä saa vedota ylempään oikeuteen. Potseikan pravlenian alle kuului kolme staarostan aluetta, Uura, Pummanki ja Petsamo, joitten esimiehet, staarostat, kyläläiset valitsevat keskuudestansa; näitten on muun muassa määrä ynnä kolmen kyläläisen kanssa syyskesällä kokoontua pravleniaan vuotista kunnantakseerausta varten sekä sitte kyläkunnastaan koota säädetyn veron. Tärkeämpiä oikeusjuttuja varten on "mirovoiksi" kutsutun varsinaisen tuomarin määrä käydä siirtokunnissa käräjiä istumassa. Täytyy siis sanoa, että ryssän rannalla niin hyvin oikeushoidosta kuin kuntahallinnosta on huolta koettu pitää; mutta — nuo säädetyt laitteet eivät tee työtä. Koko pravlenian olemassa olosta eivät uuralaiset sanoneet tiedettävän muuta, kun että sitä varten vuosittain kannetaan kunnanvero, joka tekee noin 1 rupla 40 kop. yli 15 vuotta vanhalta miehenpuolelta. Staarostan alueitten kokousta ei viiteen vuoteen sanottu pidetyn eikä mirovoita ainakaan kolmeen vuoteen näkyneen. Jos joku riita-asialla on kääntynyt asianomaisten puoleen, ei siitä ole syntynyt sen valmiimpaa; asia on tavalla tai toisella sammunut sikseen.

Voisi ehkä arvella, että syynä tähän oikeustilan huonouteen ei ole asetus, koska sen johosta Venäjällä tavallinen kunnallisjärjestelmä on siirtokunta-alueeseen perustettu, vaan siirtolaiset itse, jotka eivät älyä tätä järjestelmää panna toimeen. Tämmöinen arvelu ei kuitenkaan paikkaansa pitäisi. Venäjän kuntahallituksen päähenkilö ja varsinainen spiritus rector on piissari, joka yksinään tuntee lait ja asetukset — sen verran minkä tuntee. Hän on ryssä, eikä semmoisena tietysti osaa sanaakaan suomea, koska ryssät kerjäläisestä alkaen ovat liian ylpeöitä oppiakseen suomea; siirtolaiset taas eivät muuta osaa kuin suomea ja moniaat norjaa. Millä tavoin nyt mikään tehollinen yhysvaikutus kuntalaisien ja heidän piissarinsa välillä on mahollinen, kun ei virallista kielenkääntäjää löydy? Aivan sattumuksen nojassahan on, voivatko kuntalaiset ja piissari toisiansa ymmärtää. Ja vaikkapa tämmöinen sattumus silloin tällöin tapahtuisiki, niin toiseksi siirtolaisten täydellinen äkkinäisyys venäläiseen oikeusmenoon tekee, että kaikki jääpi piissarista riippumaan; ja hän tietenki haluaa virassaan päästä niin vähällä työllä kuin mahollista, s.t.s. hänen pääharrastuksensa on, että ollaan kaikkiin toimiin ryhtymättä. Ihan luonnollista siis on, että koko hallintokone seisahtuu; vaan se on vähemmän siirtolaisten, kuin itse asetuksen vika. Sillä asetushan on olemassa siirtolaisia varten eikä siirtolaiset asetusta varten, ja jos tämä ei heille sovi, niin se ei sovi; se on jokseenki selvää. Vika siis siinä.

Edellämainitut kolme seikkaa: hengellisen hoidon puute, maan-omistusoikeuden turvaamattomuus ja oikeustilan huonous olivat pää-aineet, joita siirtolaisten valitukset koskivat. Niiden lisäksi vielä tulee neljäs seikka, vähemmän tärkeä kuin edelliset vaan mainitsemista kuitenki ansaitseva. Asetuksessa luvattiin, että siirtolaiset saisivat norjaksi tai suomeksi kirjotetuilla anomuksillaan kääntyä hallituksen puoleen, ja tätä lupaa he olivatki käyttäneet, vaan anomukset olivat sille tielle jääneet, niistä ei ollut kuulunut sen enempää: ne olivat auttamattomasti vajonneet siihen virtaan, jota Letheksi kutsutaan. Mahollista kuitenki, että siirtolaiset tämän suhteen saavat syyttää itseänsä. Voipi näet ajatella, että paperit ovat oikein tulleet perille Vienaan kuvernörin käsiin ja siellä ehkä saaneet päätöksensäki, vaan ovat sinne jääneet, kun ei erityistä ulosottajaa ole ollut; sillä kosk' eivät siirtolaiset siitä mitään maininneet, eivät he liene hoksanneet, että asiamies olisi Vienassa ollut tarpeellinen. Tässä tapauksessa valitus siis saattaa olla ilman syyttä tehty — jos toiselta puolen onki helposti ymmärrettävä, kuinka vaikea, melkeinpä mahoton, siirtolaisten olisi etäisessä ja tuntemattomassa Vienassa saada asiamiestä.

Niitä näitä muitaki valituksia vielä kuului, vaan vähempiarvoisina ne jääkööt kertomatta. Omasta puolestani sen sijaan en voi olla vielä yhtä epäkohtaa puheeksi ottamatta, josta siirtolaiset itse eivät kyllä erittäin huomauttaneet, vaan josta pitkin merenrantaa kulkeva ei voi jäädä tietämättömäksi. Se on se liian hyvä tilaisuus väkeväin juomain ylenmääräiseen nautintoon, mikä ryssän rannalla kaikkialla on tarjona. Väkeväin myömisestä ei näet ole mitään veroa ja jokainen on siihen lupaa hakematta oikeutettu. Enin käytetty juoma-aine on rommi, joka valmistetaan Saksanmaalla, kulkee transito-tavarana Norjan läpi ja Vuoreijasta ja Vesisaaresta tuodaan ilman tullitta Venäjän puolelle. Sekä tullittomuutensa että verottomuutensa tähen se voidaan hyvin halvasta myödä, eikä ole siis vaikea arvata, minä vedenpaisumuksena se virtaa pitkin meren rantaa, kun lisäksi muistaa, että kalanpyynti jossaki määrin on hasardi, onnen kauppa, ja että suuri osa pyytömiehistä on irtonaista köyhää väkeä, joka vain on harjaunut elämään päivän kerrallaan ja jota satunnainen menestys pyynnissä kokonaan hurmaa, Uskomattoman suuria olivat ne määrät, mitä yksityisten kauppiasten sanottiin kesäkaudessa tätä ainetta myövän. Hallituksen tarkotus, kun se siirtokunnille soi verottoman kauppa- ja elinkeinovapauden, ei varmaankaan ollut, että sanottu vapaus kasvattaisi tämmöisiä hedelmiä; vaan kun niin kumminki on käynyt, olisi isosti tarpeellista, että uusi asetus, joka epäkohtaa järjestäisi, tulisi ulos.

Niitä lupauksia, joita 1868 vuoden asetuksessa annettiin, on ylimalkaan tarkasti pidetty, Niin esm. Uuralaiset ovat saaneet rahalainoja sekä talojen että venetten rakentamiseksi (edellisiä 18, jälkimäisiä 2); kruunun jauhomakasiini on laitettu Uuraan, josta jauhoja on annettu velaksiki — vaikka makasiininhoitajat, jotka ovat olleet Uuralaisia, eivät kaikki puheen mukaan ole kovin tunnollisesti virkaansa toimittaneet, että makasiinista viime aikoina ei ole ollut niin hyvä apu kuin olisi olla voinut; veroja kruunulle ei vielä kertaakaan ole kannettu, niin että hallitus siinä suhteessa on pitänyt enemmänki kuin oli luvannut, Sotamiehen ottoa kuitenki on tapahtunut ja viime Turkin sodassa jäämeren suomalaisiaki taisteli Venäjän lippujen alla.

Jos edelläsanotun nojalla yrittäisimme yleistä lausetta suomalaisten siirtokuntain tilasta ryssän rannalla, niin se ei voi tulla muu, kuin että tämä tila kovin monessa suhteessa antaa kaipaamiselle sijaa. Venäjän hallitus kyllä on osottanut hyväntahtoisuutta siirtolaisia kohtaan, se on kernaasti myönnettävä, vaan tämän hyväntahtoisuuden merkitys katoaa jotenki vähäpätöiseksi sen seikan rinnalla, että siirtolaisten täytyy elää vierasten, heille sopimattomain lakien ja laitteiden alla. Nämät eivät edistä, vaan päinvastoin hidastuttavat siirtokuntain vaurastumista, ja niin kauon kuin ne pysyvät muuttamatta, pysyy siirtokuntainki menestys horjuvalla kannalla.

Todistukseksi olojen huonoudesta kelpaa myöski viime aikoina suuresti enennyt siirtolaisten muutto Amerikaan. Yhestä ainoasta kylästä, Pummangista, lähti keväällä 1882 tuohon luvattuun maahan koko 34 henkeä eli 1/6 osa kylän vakinaisesta asukasluvusta! Vaitokupasta lähti 10-kunta henkeä, Uuran puolelta sama määrä, Saanivuonosta joku perhekunta. Kaikkiaan lienee muuttajia ollut 60—70, siis noin 1/12 osa rannikon asujamista. Tämä kiivas muuttohalu on kyllä ikävä asia sille, joka soisi ryssän rantaa kansotetuksi, sillä jos se yhä pysyy näin kovassa voimassa kauvemman aikaa, on siirtokuntain häviö taattu; vaan väärä olisi siirtolaisia tästä muuttohalusta soimata. Ajateltakoon vain, toiselta puolen siirtolaisen raskasta ammattia merellä, pakkasen ja myrskyn vallassa, toiselta puolen hänen huolellista elämäänsä maalla niin sanoakseni ilman jumalaa ja esivaltaa — eikä enään voi kummastella, että hän haluaa päästä parempiin ihmisoloihin.

Jonkulainen este muuttohalusta uhkaavalle häviölle ja samalla tuntuva apukeino siirtokuntain tilan parantamiseen olisi Suomen valtiovaroista palkatun papin saanti ryssän rannalle. Puhumatta siitä että senkautta siirtolaisten kipeät puutteet hengellisessä suhteessa tulisivat korjatuiksi, voisi tämä mies myöski ottaa heidän maalliset huolet hoimeensa, ja parempi tulevaisuus siten heille koittaa. Hätätilassa voisi kunnollisesta, samoin palkatusta kansakoulu-onettajastaki olla hyvä apu. Vaan paras neuvo ja ainoa tehollinen olisi epäilemättä, jos se kävisi laatuun, koko ryssän rannan yhistäminen Suomen suuriruhtinakuntaan ja siis laskeminen Suomen lakien alaiseksi. Ne epäkohat, joista siirtolaiset nykyään, ja syystä, valittavat ja jotka etupäässä pakottavat heitä miettimään Amerikaan muuttamista, katoaisivat silloin yhellä haavaa tykkänään.

Suomen lakeja — sitähän kaikki ne siirtolaiset kaipaavatki, joissa ei muutto Amerikaan vielä ole vakaantunut järkähtämättömäksi päätökseksi; vaan yhistymistä Suomeen he eivät olleet tulleet ajatelleeksi. Suuri oli sentähen kaikkein ilo, kun meiltä kuulivat, että tämmöinen tuuma paraikaa oli hankkeessa. Uuran puolelaisissa tämä ilo kohta kyllä paljon masentui, kun meidän täytyi selittää, että kysymyksessä vain oli läntinen osa ryssän rantaa. Vaan kovin hyvästi käsittäin, kuinka täydellisesti siirtokuntain tila muuttuisi parempaan päin, jos ne voisivat Suomen alle tulla, eivät hekään kuitenkaan voineet kaikista toivoista luopua ja viimeinen sana, minkä muuan uuralaiuen lausui, kun hänen kanssa tästä puhelin, oli: "Laittakaa te raja Tuulomajokea myöten, että meki pääsemme Suomen alle."

Potseikasta Vaitokupaan.

Kun Potseikasta lähetään lännemmäksi kulkemaan, käypi matka aluksi koillista kohti Sabbenjargan eli Tsip-niemen nokkaan ja kääntyy vasta kun tämä on kierretty, ensin luodetta ja sitte melkein suoraan länttä kohti. Sabbenjarga ei kuitenkaan ole pitkä; Potseikan viimeisistä taloista se vain ulottuu jonku virstan verran ulos mereen. Inbergin kartassa se samoin kuin Potseikan muu ympäristö ja yleensä koko Karabellan niemen itäranta on erehyttävästi kuvattu. Mitä itärantaan tulee, olkoon tässä vain mainittu, että esm. sen kaksi asuttua paikkaa on kartalla merkitty rannikon keski- ja eteläpuoleen, vaikka ne ovat aivan pohjoispäässä, ja että Karabellan nimi on oikealta paikaltaan siirretty Muotkavuonon pohjoisrannalle.

"Arhangelskin" takille noustuani erkanin kaipauksella Raninista, joka oli ollut mieluinen matkakumppali varsinki sen puolesta että hän oli erinomainen kävelymies. Vaan laivassa tapasin odottamatta kaksi vanhaa tuttua: metsäherra ja luonnontutkia Goebelin, jonka kanssa olin yhellä kertaa ollut Solovetsin luostarissa kesällä 1879, ja usmanalaisen karjalaisen Jepifanovan, jonka kanssa samana kesänä olin mainitusta luostarista kulkenut Vienaan. Heitä oli varsin hauska aivan arvaamatta kohata. Hra Goebel oli nyt tutkimassa valaskalan-pyyntiseikkoja jäämerellä ja katselemassa paikkaa perustettavalle valastehtaalle, Jepifanov taas kulki pienellä jähillänsä pitkin rannikkoa kauppaa tekemässä. Hän oli vain pikimältään höyryssä käymässä ja palasi heti omaan likellä makaavaan jahtiinsa, kun höyry rupesi lähtöä tekemään. Hra Goebel sitävastoin oli matkalla Vesisaareen asti.

Matka Vaitokupaan kului ilman mainittavia tapauksia. Ilma oli hyvin kaunis ja niin erinomaisen lämmin, että harvoin Suomessakaan lämpimämpää saa tuntea; ei edes tuuli, joka oli maalta eikä suinkaan aivan heikko, tuonut viileyttä muassaan, vaan päinvastoin, joka oli minusta kovin merkillistä. Keskitaipaleella poikettiin Supuskan (ven. Subofkan) haminaan, jossa viivyttiin hetki aikaa, kylä, joka on rakettu lahen pohjaan laskevan joen varrelle ja johon kuuluu 10-kunta norjalaista taloa, ei muistaakseni kuitenkaan sopinut näkymään laivaan. Keskivälillä Supuskasta Vaitokupaan on Skorbähha guban lahti, jonka rannoilla oli vähän tasaista viheriää maata; se miellytti isosti silmää, sillä koko pohjoisrannikko on muuten kolkkoa, jyrkkää kalliokkoa. Paikan suomalaista nimeä en tiedä, vaan niille seuduin kuulin jälestäpäin Karpion pahta nimisen korkean kallioniemen tulevan ja mahollista siis on, että lahtea suomeksi kutsutaan Karpion laheksi. Asukasta ei siinä ollut ketään. Sen kohalla sivuutimme pienemmän höyryn, joka oli outoa saalista kuljettamassa, nimittäin valaskalaa. Kala oli kiinnitetty laivan kupeelle vasemmalle puolen, vaan takaperin, niin että pyrstö oli korkealla keulassa ja pää viilti perän takana vedenkalvossa. Oli se koko otus, ei kait kahestakymmenestä syllästä paljon alle. Laiva oli kalan puolelle aivan kallellaan, vaikka sillä oli purjeetki molemmassa mastossa päällä, jotka tietysti auttoivat sitä paremmin kohallaan pysymään. Sen nimi oli Gratia ja se oli yksi niistä kolmesta höyrystä, joilla mainio valaskalanpyytäjä Sven Foyn Vesisaaresta harjottaa ammattiansa, Olisi ollut hauska tietää, mistä paikoin ryssän rannalta valas oli pyydetty, sillä ulkolaisten on lupa pyytää valaita ainoastaan aavalla merellä vissin määrän päässä rannasta, vaan valas, seuraten pikkukalain perässä, joita se syöpi, liikkuu enimmästi rantamilla, joista sitä siis on paras pyytää. Mahollista, että kysymyksenalainen valas oli aavalla pyydetty, vaan mahotonta ei myöskään ole, että se oli rannempaa saatu. Laivan kapteeni olisi kyllä saattanut pelkäämättä harjottaa pyyntiä rannallaki, sillä jo mainittu skuunari "Bakan", joka oli täksi kesäksi määrätty valvomaan kalastussääntöjen noudatusta Muurmannin rannalla, makasi paraikaa Jeretnikan haminassa ja oli siellä maannut kuka tiesi kuinka kauon. Malici muuten tahtoi väittää, että valaskalanpyytäjillä on ihan yhtä tarkka tieto kuin sanotun sotalaivan kapteenilla kaikista laivan liikkeistä ja että sillä tavoin molemmanpuoliseksi mielihyväksi kaikkia kollisioneja voidaan karttaa.

Pari neljännestä ennenkuin perille tultiin, kuljettiin niemen sivu, joka kahtena, rinnakkaisena, pystyjyrkkänä kalliokärkenä päättyi mereen. Se oli "Vaitokuvan ööstaniemi", eli lapiksi luullakseni goaskem-njarga, kotkaniemi. Sen korkeus ei näyttänyt vähemmällä, vaan pikemmin suuremmalta kuin mainioimman pahtan jäämerellä, Nordkaapan, jonka jälestäpäin matkalla näin ja joka on 1000 jalkaa. Likitienoilla oli merellä useoita veneitä kalanpyynnissä — toistakymmentä luin yhellä näkemällä. Kun niemen sivu oli päästy, kääntyi matka, joka tähän saakka oli kulkenut luodetta kohti, länsi-etelään päin ja vähän ajan takaa laskettiin ankkuri Vaitokupan lahen suulla.

Piljetin hinta 4 penikuormalta oli peräsalissa 1 r. 5 kop. Vämpöörillä kulkien sama matka ainaki olisi tullut maksamaan 8 ruplaa ja huonolla onnella ehkä vaatinut yhtä monta päivää kuin nyt tiimaa.

Vaitokupa ja Kervana.

Vaitokupa, venäjäksi Vaideguba, lapiksi Aidevuodna (Aitavuono), on lahti ja kalastuspaikka lähellä Karabellan niemen luoteisnokkaa. Sitä lähestyessä rannat sekä idässä että lännessä painuvat etelään käsin, joten muodostavat suuren, lahentapaisen redin, ja tämän pohjasta varsinainen Vaitokupan lahti noin virstan levyisenä tunkee jonku pari virstaa suoraan etelään käsin maahan. Höyrylaiva seisahtui redille ulkopuolelle vuonon suuta, koska itse vuono on suurille laivoille matala. Siltä kohalta, jossa oltiin ankkurissa, ei merelle päin ollut ainoaakaan saarta eli luotoa, enkä lahen pohjaan kulkiessani myöskään muistaakseni huomannut semmoisia; vaan koska Friis sanoo, että kolme pienempää saarta eli luotoa suojaa haminaa merelle päin, lienevät ne kai lahensuun syrjäpuolessa, josta eivät aivan selvästi pistä silmään. Se käsitys vain jäi mieleeni, että lahti venesatamaksiki on pohjatuulella huono, ja samaa Friis näkyy ajattelevan, kun lisää, että lahti on isommille aluksille matala ja "epäturvallinen" (usikker).

Muutaman sattumalta laivaan tulleen Pummankilaisen veneessä kuljin höyrystä maihin. Höyryn kapteeni oli laivassa esittänyt minun eräälle norjalaiselle Vaitokupan kauppiaalle, Pihlfeltille, joka täältä lähti Vesisaareen noutamaan kotia perhettänsä, ja hra P. oli kyllin kohtelias kehottamaan minua menemään hänen taloonsa kortteeriin, jonka teinki, koska saattomiehetki arvelivat muuta soveliasta kortteeripaikkaa tuskin olevan saatavissa. Talossa ei ollut muuta väkeä ketään paitsi suomalainen palvelusneitsyt, vaan kun hänellä oli kaikki avaimet ja talo oli hyvästi varustettu, tulin varsin hyvin toimeen sen yökauden, minkä siinä viivyin. Hra P., vaikka nuorenlainen mies, tuntui olevan hyvissä varoissa tai ainaki isonlaisissa asioissa, sillä asuinrakennuksessa oli 5—6 huonetta paitsi viinapuotia ja lähellä oli useoita kalaliikkeeseen kuuluvia toisia rakennuksia, niinkuin traanin-keittohuoneita, ruokamakasiineja y.m. Salin akkunain alla oli pienoinen kryytimaa, jossa paitsi kukkia kasvoi salaatia, rediisejä, nauriita, y.m. ja talon takana oli hyvin laaja niittyvainio; Vaitokupan lahen rannat ovat nimittäin matalia ja tasaisia. Hevonenki pidettiin talossa — asia, josta kyllä sietää mainita, koska, jollen erehy, se oli ainoa semmoinen eläin koko ryssän rannalla, Kuolan yhtä hevosta lukematta. 25 ryssää sanottiin kesällä olevan hra P:n työssä, s.o. kaloja pyytämässä; heillä ynnä toisilla ryssillä oli mökkinsä yläpuolella P:n taloa, pohjoisimpana lahen itärannalla.

Vaitokupan kylä on rakettu lahen pyöreän perukan ympäri, sekä itä- että länsirannalle. Ilmotusten mukaan, jotka sain paikkakunnan toiselta kauppiaalta, Bernh. Sehlströmiltä, kylässä oli yhteensä 12 taloa, joista 3 rakettua turppaista. Vakinaisten asukasten luku teki 56 henkeä, joista 16 ruijalaista, muut suomalaisia (joku karjalainen); keväällä kuitenki 10-kunta henkeä oli muuttanut Amerikaan. Taloissa elätettiin 8 lehmää, 2 sonnia, 2 vasikkaa ja 9 lammasta. Pyytöveneitä oli kylässä 6 vämpööriä, 3 otrinkivenettä ja 2 pienempää venettä. — Friisin käydessä asui kylässä 4 perhettä ja 2 löysää miestä sekä yksi kauppias, kaikki norjalaisia; suomalaista ei yhtään.

Vaitokupassa käypi ryssiä vakituisesti pyytämässä. Tänä kesänä niitä oli 19 isoa venettä, snäkkää eli "troinikkaa", kussaki 4 miestä, yhteensä siis 76 henkeä. Myöski suomalaisia tulee tänne pyytöön ja oli niitä tänä kevännä ollut parisataa henkeä. Keskimäärin sanoi hra Sehlström pyytömiehen osaksi Maariasta Juhannukseen tulleen lopulle 500:ttä kruunua.

Kaupp. Sehlström oli aivan nuori, vielä naimaton mies, syntynyt Ruijassa suomalaisista vanhemmista. Hänen talonsa lahen länsirannalla oli halvemmannäköinen kuin Pihlfeltin, vaan hän oliki vasta alkavainen. Kiitollisesti muistelen kuinka erittäin ystävällisesti hän otti minua vastaan, kun aamulla Pihlfeltin luota soudatin itseni lahen poikki hänen rantaan, ja kuinka alttiisti hän antoi kaikki pyydetyt tiedot.

Niiltä karjalaisilta, jotka Kitsassa tapasimme, oli minulla terveisiä vietävänä eräälle heidän tuttavalleen, Iivana Korhoselle Pistojärveltä, jonka piti renkinä palvella hra S:n tykönä. Hänen tapasinki ja sain siis tervehykset toimitetuiksi. Yhtä onnellisesti en päässyt muille karjalaisille jäämeren rannalle pitkin matkaa uskotuista terveisistä. Niitä olisi ollut tuotava tänne Vaitokupaan toiselleki miehelle, jo mainitulle Samppa Kämäräiselle, vaan hän oli jo lähtenyt Amerikaan, niinkuin edellisessä on kerrottu; Paasrikaan niitä olisi Iivanalta Kannanlahesta ollut tuotava hänen pojalleen Oleksille, vaan Paasrikassa en käynyt; samoin Vesisaareen Nikolai Maliselle, Vuonisesta, vaan häntä en muistanut tiedustella; samoin myöski yheltä vaimonpuoliselta soutajaltamme Knäsjästä hänen setälleen Arhippiselle "Ruijaan", vaan tämä adressi oli liian epämääräinen miehen löytämiseksi; taisipa vielä olla muilleki. Niinkuin näkyy, ovat karjalaisetki alkaneet asettua jäämeren rannoille, vaikka siihen asti, kuin Friis siellä kävi, eivät vielä olleet sitä tehneet. Että he sen jälkeen ovat perustaneet kokonaisen oman kylän, tulemme kohta näkemään.

Vaitokupasta kävelin jalkaisin Kervanaan, jota tulee kolmisen virstaa aivan tasaista, vaan kokonaan puutonta kangasta. Kervana, jossa olin hetken aikaa sisällä Pyhäjoelta kotoperäisen Joh. Hisk. Sunin talossa — josta ei enemmän kuin Sehlströmiltäkään päästetty kahvittamatta — on pienempi kylä kuin Vaitokupa. Siinä lueteltiin olevan vain 8 taloa[7], joista 5 turppaista, sekä 53 henkeä, joista 3 ruijalaista. Elukoita oli 7 lehmää, 3 sonnia ja 3 vasikkaa, sekä 5 lammasta. Pyytöveneitä 4 vämpööriä, 1 otrinkivene ja 2 soutuvenettä. Ulkopuolella kylää on Lunnisaari niminen pieni luoto, josta ei kuitenkaan ole sanottavaa suojaa tuolle muuten aivan aukinaiselle haminalle. — Merkillistä on, että Thauvonin kertomuksen mukaan Kervana ennen näyttää olleen vankempi kylä, sillä v. 1870 siinä olisi pitänyt löytyä koko 80 henkeä, joista 15 ruijalaista.

Kervanassa tapasin puheen mukaan saman Pummankilaisen, Abraham Rikinän eli oikeammin Reginan, joka eilisiltana oli Vaitokupassa saattanut minua maihin. Silloin olimme nimittäin sopineet, että hän, joka oli matkalla kotia, kierrettyään Karabellan niemen luoteisnokan poikkeaisi Kervanaan, ottamaan minua mukaansa Pummankiin. Niin hän oli nyt tehnyt ja hänen vämpöörissä purjehittiin hyvän pohjatuulen voimasta äkkiä tuo penikuorman väli Pummankiin. Eilisen helteen jälkeen tuli tällä välillä vettä oikein kaatamalla alas, vaan veneen kajutassa oli sadetta vastaan hyvin turvattu.

Vaitokupasta vielä mainittakoon, että vaikka jo oli 20 p. heinäk. ja kesä juhannuksesta asti oli ollut tavattoman lämmin, lahen länsirannalla niittyjen takana matalan kankaan loivalla kupeella vielä oli laajat — lumikinokset.

Pummanki.

Pummanki — ei Puumanki, niinkuin toisinaan näkee väärin kirjotettavan — on enin tunnettu paikka ryssän rannalla, samoin kuin 10-kunta penikuormaa siitä lännemmäksi tuleva Vesisaari on Ruijassa. Jompikumpi näistä paikoista on kaikkein niiden suurten ihmislaumain loppumäärä, jotka joka talvi etelästä, 40—60 penikuorman päästä, kahen puolen Maanselkää ponnistavat lapin lumisten erämaitten halki jäämerelle, pyytämään osaansa sen loppumattomista aarteista.

Pummangin kylä on rakettu samannimisen vuonon etelärannalle. Mainittu vuono, norjaksi Bomenifjord eli "vestra" Bomenifjord, on suustansa penikuormaa leveä ja tunkee vähitellen soukkenemalla runsaasti saman verran itä-etelään päin Karabellan niemimaahan, johon päättyy kahella, kallioisen niemen kautta erotetulla perukalla, joista pohjoisen nimi on Muotkan perä, eteläisen Haminanperä. Kylä alkaa noin 6 virstaa vuonon suusta ja jatkuu perään päin pari virstaa eli neljänneksen, niin että viimeisestä talosta on joku virsta toista Haminanperään, jonka etelärannalta kohoaa korkea vaara, Haminantunturi. Kylän kohalla on rannikko lähes virstan leveydeltä tasaista maata, jota viljellään niittynä eli laitumena sekä talojen lähellä vähissä määrin myöski pottumaana. Tämän tasangon halki juoksee etelästä päin tunturilta vähäinen, mutkitteleva joki, joka suupuolessaan jakaa kylän läntiseen ja itäiseen osaan. Pitkin jokivarsia on aikanaan kasvanut vankkaa koivikkoa mereen asti, niinkuin joensuussa siellä täällä nähtävät paksut kannot vielä selvästi osottavat, vaan se on aikojen kuluessa hakattu kokonaan pois, niin että polttopuuta ei enään tavata kuin joen latvoilla jonku penikuorman päässä. Kun puhun "vankasta" koivikosta, ei sitä kuitenkaan pidä käsittää samaksi kuin mitä me sillä ymmärrämme: koivikko jäämeren partaalla on monta vertaa harvempaa sekä paljo matalampaa. Kovan ilman-alan käsissä näet ainoastaan harva vesa jaksaa puuksi kasvaa ja senki valin sitte tuimat myrskyt vääntelevät jos minkälaiselle mutkalle, niin että juureltaan lähes jalkaaki poikkimitaten paksu puu tavallisesti vain on paria syltää korkea. Polttopuuksi tämmöinen koivu kuitenki hyvästi kelpaa.

Pummanki on tähän saakka ollut vankin, niinkuin se on vanhin, suomalainen kylä ryssän rannalla, vaan tämänkeväinen siirto siitä Amerikaan oli niin suuri (34 henkeä), että se asukaslukunsa puolesta nyt on joutunut toiseen sijaan. Nyt siinä nimittäin vain oli 183 henkeä, siis yhtä vähemmän kuin Uurassa[8]. Taloja oli kylässä 30, joista 3 kylmillä; 20 taloa oli rakettu turppaista, muut 10 puusta, s.o. hirsistä eli paksuista plankuista, joita Vuoreijassa oli ostettu Vienalaisten laivoista (ainaki suuri osa). Karjaa oli 45 lehmää, 2 sonnia, 2 vasikkaa, sekä 47 lammasta. Enemmänki karjaa saatettaisiin elättää, vaan kun sekä lihan että heinäin hinta on Ruijassa hyvä, tulee edullisemmaksi kuljettaa molemmat sinne kuin pitää ne kotona. Raavaanlihan hinta oli Vuoreijassa noin 14 kruunua vieko ja heinistä sanottiin maksettavan 3 kr. tynnyristä, johon menee 1 vieko. Hevosia ei kyläläisillä ollut omia, vaan tapa kuuluu olevan, että moni Ruijan kauppiaista talveksi jättää hevosensa kylään ruokittavaksi, jolloin ruokkija ei ainoastaan ole oikeutettu hevosta käyttämään tarpeisiinsa, vaan lisäksi saapi jonku jauhomaton vaivansa palkaksi. Pyytöveneitä oli kylässä 25 vämpööriä ja 4 soutuvenettä. Nuottia ja verkkoja ainoastaan yksi nuotta lotan pyyntiä varten.

Thauvonin käydessä Pummangissa v. 1870 oli kylässä 75 asukasta sekä 13 vämpööriä, 2 otrinkia ja 3 soutuvenettä. Niinkuin näkyy on kylä siitä ajasta siis huomattavasti ollut edistymään päin.

Ensimäinen, joka asettui Pummankiin asumaan, oli eräs Joh. Jak. Hiukka, kotoisin Ruotsin puolen Karungista. Yhessä ruijalaisen Maurits Bergströmin kanssa hän puolikolmattakymmentä vuotta takaperin (Thauvon sanoo 1858) tuli tänne ja rakensi sen talon, jonka omistaja nykyään oli kuljettajani Abr. Regina ja jossa olin kortteeria; siinä löytyi kaksi tupaa ja niiden välissä porstua ja pieni kamari. Hiukka kuuluu olleen hyvin häijy ja sydämikkö mies, niin että Bergströmin, sitte kun jonku aikaa olivat epäsopuisesti yhessä eläneet, täytyi paeta Muotkaan, josta hän sitte siirtyi Uuraan. Muutki talokkaat Hiukka ensi vuosina karkotti pois, arvellen yksin parhaiten hyötyvänsä, vaan kun hän pahoista töistään viimein oli pantu kiinni ja viety Kuolaan ja Kemiin sekä sieltä päästyään karkuun oli paennut kokonaan pois Suomeen, alkoi Pmnmankiin vähitellen asettua siirtolaisia, niin että niiden lukumäärä Thauvonin käydessä 1870 oli, niinkuin juuri mainittiin, 75. Hiukalla kuuluu 10-vuotisen olon perästä Pummangissa olleen 12,000 kruunun säästöt, kertoi isäntäni. Talonsa hän vaihetti Reginan maahan Muonionniskassa, jonka omistaja. Abr. Rikinän isä Kaarle Rikinä, 1867 vuoden kovan kadon tähen oli ollut pakotettu maastansa luopumaan; väliä antoi Hiukka 4000 m. Thauvon kuitenki mainitsee, ettei Muonion seurakunta olisi ottanut Hiukkaa vastaan niin että hänen olisi ollut pakko siirtyä pois Ruotsin Lappiin.

Oloni Pummangissa kesti lähes kaksi vuorokautta, jolla välin kerkesin jossaki määrin tutustua kylän ainaki ulkonäköön. Päähuolenani oli ylläkerrottujen tietojen hankkiminen kylän asukasluvusta ja taloudesta, jotka luulen tulleen kuta kuinki tarkoiksi. Niiden kerääminen tapahtui näet seuraavalla tavalla: kun isäntäni sanoi hyvin tuntevansa länsipuolen kylää, jossa oli kymmenkunta taloa, niiden joukossa hänen omansaki, annoin hänen järjestänsä luetella kaikki tämän puolen talot, pääimmäisestä alkaen, sekä kultaki talolta ilmottaa puheena olevat tiedot, jotka kirjotin muistokirjaani ja sitte laskin yhteen. Itäpuolta kylää hän ei arvellut aivan tarkkaan tuntevansa ja niin yhessä siirryttiin joen tuolle puolelle Eero Niskasen taloon, jossa toimitettiin samanlainen talojen luettelo ja asukasten ynnä karjan ylöskirjotus kylän itäpuolesta kuin kotona majatalossa oli länsipuolesta toimitettu. Niskasen pirtissä oli useoita henkiä, jotka keskinäisesti oikaisivat toistensa ilmotuksia, ja niin toivon, että niissä numeroissa, jotka sain, ei ainakaan suuria ereyksiä pitäisi olla. Myöski kävimme isännän kanssa Muotkanperässä katsomassa sitä kapeaa kannasta, jonkakautta Karabellan niemimaa on yhistetty mantereenpuoliseen maahan. Tämä kannas on matala, heinää ja varvikkoa kasvava notko, joka epäilemättä aikanaan on ollut merensalmena, sillä yläällä sen kallion rinteellä, joka kulkee pitkin notkon eteläsyrjää, näkyi senkaltaisia pitkiä kivi- ja sora-aaltoja, joita ei kukaan muu kuin unda marina voi tehä. Kannas on ainoastaan 800 syltää, siis vähän yli virstaa pitkä; sen toisella puolen on läheltä Jeretnikaa alkavan Muotkavuonon perukka. Kun ajattelee kuinka suuri mutka esm. pitkin Muotkavuonon rantoja asuville tulee, jos Karabellan niemen ympäri haluavat kulkea Ruijaan, pistää kanavan tarpeellisuus Muotkan kannaksen poikki aivan pian silmään. Semmoisesta kanavasta on joku aika taapäin ollutki kysymys, ja oli sitävarten venäläinen maanmittari käynyt paikkaa tutkimassa, vaan sitte asiasta moneen vuoteen ei ole kuulunut mitään. Kanavaa ei sanottu maanmittari kuitenkaan ollut ajatellut tehtäväksi Muotkanperästä, vaan Haminanperästä Muotkavuonoon. Oikeastaan nimittäin kulkee kaksi notkoa rinnakkain vuonojen välissä, toinen Muotkanperästä, toinen Haminanperästä, erotettuina korkeanlaisen kallioharjan kautta. Tuo eteläisempi notko, vaikka vähän pitempi, mahtoi kai muuten tuntua kanavanteolle soveliaammalta. — Siinä notkossa, missä me kävimme, ei mitään koivikkoa kasvanut, ainoastaan vähän varvikkoa, vaikka Friis sanoo Muotkanki kannaksella kasvaneen vankanlaista (ret frodig) koivumetsää.

Kannaksen itäpuolelle tulee, niinkuin vasta sanoin, Muotkavuonon perukka, ja sen rannoilla näkyi moniaita taloja, jotka kuuluvat Muotkan kylään. Näitä taloja on yhteensä 8, joista 2 puusta, muut turppaista; asukasluku niissä teki 45 henkeä, kaikki, paitsi joku ruijalainen, suomalaisia. Eläimiä elätettiin 13 lehmää, 2 sonnia, 5 vasikkaa ja 5 lammasta. Pyytöveneitä oli 4 vämpööriä. Pummankilaisten staarosta asui täällä ja hänen nimensä oli Ervasti. Samanniminen mies asui Pummangissaki.

Siinä kartassa, joka viime valtiopäivillä säädyille jaettiin Suomelle pyydettävästä alueesta jäämeren rannalla, on Muotkan kylä merkitty olevaksi Haminanperän pohjassa, joten se on tullut esitetyn Suomen rajan sisäpuolelle. Tämä on ereys: Muotka jääpi kokonaan ulkopuolelle sanottua rajaa.

Pummankilaiset kuuluvat suurin osa siihen Pohjan perillä laajalti levenneeseen uskonlahkoon, jonka jäsenet itse kutsuvat itseänsä "kristityiksi" eli "jumalan lapsiksi", vaan lahkoon kuulumattomilta tavallisesti saavat pilkkanimen "hihhulit". Paljon ja kovia syytöksiä on tehty tätä lahkokuntaa vastaan, jolla ylimalkaan on huononlainen maine suuressa yleisössä, eikä voitane kieltää, että jos muutamat syytökset ovatki perättömiä tai liioteltuja, toiset sitävastoin ovat täydellä syyllä tehtyjä. Niin esm. lahkolaisissa yleensä vallitsee kristillisen nöyryyden sijasta hyvä määrä hengellistä ylpeyttä ja kristillisen rakkauden sijasta tyly suvaitsemattomuus toisin ajattelevia vastaan, ja se ankaruus, jolla autuuden asiaa on ajettu ja kadotukseen joutuvain vaivoja kuvattu, on saattanut monen mielenvikaan. Kuitenki täytyy myöntää, että lahkolla myöski on hyvät puolensa, jos huonotki, ja että edelliset ehkä voittavat jälkimäiset. Varsinki yhtä pahetta vastaan lahkolaiset ovat ottaneet käydäkseen yhtä leppymätöntä kuin voitollista sotaa, pahetta, josta koko liike lienee alkunsa saanut, juopumusta vastaan, eikä lahkon suuria ansioita tässä suhteessa voi kyllin kiittää, etenki mitä Lapin lapselliseen kansaan tulee, joka, kun tilaisuus on tarjona, kerrassaan järjettömästi antaupi väkeväin nautintoon. Tämä seikka yksinään riittää sovittamaan monta heikkoa puolta lahkolaisissa ja vakuuttamaan pysyväisen merkityksen lahkon ilmestymiselle. Verrattain vähempi-arvoisena lienee se elähyttävä vaikutus pidättävä, minkä tuo muka uusi usko muuten on voinut tunnustajaansa elämään tehä, vaikka toiselta puolen kait olisi liian hätäistä arvella sitä aivan tehottomaksi tai jopa vahingolliseksiki. Mitä lopuksi tulee lahkokunnan varsinaiseen opinpykälään, synnin tunnustukseen ja siitä seuraavaan synninpäästöön — eli, niinkuin lahkolaiset sanovat, "todistukseen syntein anteeksisaamisesta" — niin voipi ehkä väittää, että se on siveellisesti hyödyllinen, koska "seurakunta" tunnustuksen kautta harjottaa tarkkaa kontrollia jäsentensä suhteen ja anteeksiannon kautta rohkaisee heitä paremmin elämään; vaan jos ajattelee, kuinka nöyryyttävä tämmöisen tunnustuksen, varsinki useamman kerran uudistettuna, välttämättä täytyy olla, koska sydän ajatuksineen ei ole mikään kalu, jota sopii jokaisen nähtäväksi paljastella, ja toiselta puolen ajattelee, kuinka vähän tyydyttävä tuommoinen synninpäästö hellemmälle omalletunnolle on, joutuu kahen vaiheelle, josko ei koko oppi ajan pitkään tule vaikuttamaan juuri sen vastakohtaa, mitä sillä tarkotetaan, ja josko siitä ei ole tuleva se loukkauskivi, johon uskonlahko kerran kompastuu kuoliaaksi.

Tämä sikseen. Mitä aioin sanoa, oli, että hihhulilaisuuden leviämistä ryssän rannalle ylimalkaan täytyy pitää suotavana asiana, koska se jossaki määrin korvaa siellä kovin tuntuvaa papin puutetta. Sillä niinkuin yleensä tiedetään, on lahkokunnalla erinomaisen runsas varasto saarnamiehiä. Joka pyhä Pummankilaiset kokoontuvat rukoushetkeä eli seuraa viettämään, jolloin joko joku kyläläisistä taikka sattumalta Suomesta tullut saarnamies pitää saarnan. Kylän saarnamiehistä mainittiin erittäin Marsin Kustua ja Suomen puolelta tulleista, jollen muista väärin, Palovaaraa. Hengelliset asiat ovat täälläki rakkaana keskustelu- ja tutkintoaineena, ja että tällä tavoin kristillinen elämä paremmin pysyy hereillä kuin jos tuota uskonlahkoa ei olisi olemassa, on kai sopimaton kieltää — puhumattakaan siitä kaikin puolin terveellisestä vaikutuksesta, minkä väkeväin juomain hylkääminen tuottaa.

Hihhulilaisuudella on sitäpaitsi jäämeren rannalla, niin venäjän- kuin norjanpuolisella, merkitys, joka sillä ei voi Suomessa, olla; sillä on siellä valtiollinen merkitys. Se on nimittäin sinne muuttaneille suomalaisille vahva tuki heidän kansallisuutensa säilyttämiseksi ja side, joka lujasti heitä yhistää entiseen emämaahan. Toimittaessaan jumalanpalveluksensa itsekseen omissa seuroissansa ja omalla kielellänsä he tuntevat itseään samalla kertaa erotetuiksi noista toisista kansoista, norjalaisista ja venäläisistä, ja yhenarvoisiksi heidän kanssa; ja kun liikkeen johtajat asuvat Suomessa (pääjohtaja on J. Raattamaa Muonionvarrella), kääntyvät heidän silmänsä myötäänsä tänne päin, entisten kansalaisten puoleen. Niin suuri merkitys kansallisuuden säilytyksen suhteen kuin onki annettava niille ihmislaumoille, jotka vuosittain tulvaavat jäämeren rannalle kalanpyyntiin ja aina uudelleen virkistävät heimolaisuudentunnetta siellä vakinaisesti asujissa, olen kahen vaiheella, josko ei hihhulilaisuuden merkitys sanotussa suhteessa ole vieläki suurempi, siihen katsoen että tuo mainittu ihmistulva monessa paikoin, esm. luullakseni yleensä koko länsi-Ruijassa, on verraten heikko ja sitäpaitsi vain kestää osan vuotta, joten sen vaikutus voipi pikemmin haihtua, kun sitävastoin hihhulilaisuus on yhtä vankka länsi- kuin itä-Ruijassa, ja uskonnollisten asiain harrastajat, niinkuin jokainen tietää, erinomaisella sitkeydellä pysyvät alueessansa kiinni.

Täysiä hihhuleita eivät sentään kaikki Pummankilaiset olleet; löytyi semmoisiaki, jotka eivät kokonaan kamoksuneet väkeväin näkemistä, vaan pitivät niitä sinä, mitä ne ovatki, s.o. luvallisena juotavana, kun niitä kohtuudella nautitaan. Näiden joukossa oli isäntäniki yksi. Heti kun olimme hänen kotiansa tulleet, hän tarjosi "trammin" s.o. ryypyn "akkaviitiä" eli norjan paloviinaa (aqua vitae), joka sateesta tultua maistui hyvin hyvältä. Huono viinan ystävä hän kuitenki itse näytti olevan, ja tuntui yleensä tarkalta ja toimeliaalta mieheltä. Hän oli ensi vuotta naimisessa nuoren emäntänsä, Amanda Keskitalon, kanssa, joka oli saanut kasvatuksensa fiskaali Grapen perheessä Torniossa ja siis hyvin tunsi herrasväen tapoja. Minua hoidettiinki talossa niinkuin parasta vierasta. — Muuten tämä pariskunta oli täydessä Amerikaanmuutto-hommassa, johon vielä aikoivat muassaan viedä isännän jo ijälliset vanhemmatki.

Pummankilaiset ovat enin osa Kuusamosta kotoisin ja ainaki kahelle miehelle Pummankiin oli Kuusamossa uskottu meidän vietäväksi terveisiä. Toisen näistä, Kuoringin talon pojan, tapasin ja sain hänelle jättää tervehykset, vaan toista, Antti Kukkeaa eli Kallunkia, en tavannut; hän oli neljä päivää ennen tuloani lähtenyt Amerikaan. Hänen vanha äitinsä kävi meidän puheilla Välijärven talossa Kuusamossa ja pyysi hartaasti ja pidätetyllä itkulla meitä kysymään pojalta, ja käskemään häntä kotia ilmottamaan, aikoiko hän tosiaan lähteä Amerikaan, niinkuin äiti oli kotiapalanneilta pyytömiehiltä kuullut; sillä siinä tapauksessa uhitteli nuorempi veliki seurata toisen perässä ja ajatus molempain poikain kadottamisesta heitti äitin sydämen kovin katkeran murheen valtaan. Valitettavasti äitin pelko vanhemman pojan suhteen oli käynyt toteen.

Mikä koettelemusten ja surujen laakso tämä mailma on, siitä sain Pummangissaki nähä esimerkin. Lähellä Rikinän taloa joen varrella oli turvemökki, jossa erään rautio Ahosen leski asui. Häneltä oli mies ja vanhin poika hukkunut, kun Vuoreijasta kerran palasivat — samalla kertaa kolme muutaki henkeä hukkui; toinen poika oli viety viimeiseen Turkin sotaan ja sieltä kyllä hengissä palannut Vienaan asti, vaan sinne kuollut; kolmas poika 30-vuotias, oli viime talvena kuollut kotona; ja kaksi poikaa tänä kesänä oli lähtenyt Amerikaan! Yhelle ihmiselle tuossa kyllä saattaa olla huolen ainetta kyllin. Lohutuksena leskellä sentään vielä oli kaksi poikaa, vanhempi 28-vuotias ja nainut, nuorempi 5—6 vuotias, syntynyt isän kuoleman jälkeen, sekä 12-vuotias tyttö. Kasvisto Pummangissa ei näyttänyt niinkään köyhältä. Kun kävin tunturilla kylän länsipäässä, huomasin sivumennen niityn laidassa komeoita Trollius-kukkia, useoita ranunculus-lajeja ja umbellateja, cornus svecican, muutaman punaisen alsinacen, katajapensaita y. m. Pottuja viljellään kylässä myöski vähin. Uurassa ne huonommin menestyvät.

Talon-isäntäin nimet Pummangissa olivat: Ervasti, Törmänen, Armi,
Kärjen-aho, H. Törmänen. Kuorinki, Ahonen, Regina, J. Niskanen, G.
Marsi, A. Granroth, A. Enojärvi, Is. Moilanen, Konr. Granroth, M.
Saukko, G. Pesonen, Er. Niskanen, Uutela, J. Häki, J. Törmänen, H.
Pesonen, A. Karjalainen, Parkkinen, Granroth, M. Mursu, H. Marsi, Er.
Huotari, J. Nevala, G. Törmänen, Alb. Itteliin.

Muotkan isäntäin nimet olivat: Anttilainen, Flinkki, Is. Haverinen,
J. Ervasti, L. Tauriainen, S. Pitkänen, A. Sankala, M. Vaarala.

Pummangista Nurmensättiin.

Lauvantaina 22 p. heinäk. epp. lähin Pummangista kulkemaan eteenpäin. Matkan lähin määrä oli Nurmensätti Petsamonvuonon suulla, johon luetaan 3 penik. Saattajina oli Erkki Sunnari pnolikasvaneen poikansa kanssa ja Turun puolelta syntyperäinen pyytömies K. Wenberg — sama mies, joka Uhtualla Karjalassa asuessaan kesällä 1879 sai kärsiä uskonvainoa ja viiden muun kumppalin kanssa pari kuukautta pidettiin Kemin vankilassa. Tuuli oli itä-etelässä, siis vuonon suuhun perintakainen, vaan hyvin vaisto s.o. heikko, niin että toisinaan loppui kokonaan ja pakotti airoihin turvaamaan, joten matka kului hitaanpuolisesti. Aika ajoin tuli sadetta, joka aina ajoi minun ja pojan veneen kajuttaan ja toisinaan, kun oli hyvin rankkaa, myöski molemmat miehet, vaikka heillä oli olevinaan öljyvaatteet päällä. (Semmoiset öljyvaatteet, takki ja housut, maksavat Ruijassa 6:sta 9 kruunuun.) Nämät sadekuurot eivät kuitenkaan kestäneet kauoa erältänsä. Pummanginnimen kohalta, jonka nimi norjaksi taitaa olla Haabrandsnäs, kääntyi kurssi suorakulmaisesta länsi-etelää kohti ja pysyi semmoisena perille asti. Kun tulimme Maattivuonon (Maddefjordin) edustalle, joka 1/2 penik. etelämpänä Pummanginvuonoa pistää maahan, tuuli kiihtyi jonku verran, että viimeinen osa matkasta lyheni aivan äkkiä. Maata lähetessämme, joka hyvin korkeana ja pystyjyrkkänä kallioseinänä merestä nousee, erotimme vähitellen selvästi Petsamonvuonon suun, kallioportteinsa välissä, vaan veneemme kulki sen sivutse vähän lännemmäksi, missä Nurmensätti on. Tätä paikkaa ei mereltä päin ollenkaan voinut aavistaa olevaksi, sillä ranta näytti katkaisemattomana seinänä jatkuvan länteen käsin; vasta kun tuosta kallioseinästä oltiin kivenheiton parin päässä, aukeni äkkiä länsi-etelää kohti kapea, kaareva sola, ja kun sitä oli puoliväliin laskettu, näkyi sen perältä matala ranta ja asuinrakennuksia — se oli Nurmensätti. Kello saattoi olla 8—9 illalla, kun matkamme päättyi.

Tällä matkalla olimme alkutaipaleesta kulkeneet linturikkaudestansa kuulusain Haaneian saarten sivutse. Nämät saaret, norjaksi kutsutut Han- eli Hen-öarne, meidän kartoissa arvaamalla pantu "Heinäsaariksi", ovat kaksi pientä, matalaa luotoa ulkona aavassa meressä, joku kolme neljännestä Pummanginniemestä länteen. Valitettavasti en niissä voinut käydä, koska miehet arvelivat, että niihin poikkeamalla kovin joutuisimme tuulen alle, vaan että tuo puhe saarten linturikkaudesta on oikea, saatoin helposti huomata niistä suurista lintuparvista, jotka lentelivät ei ainoastaan saarten rannassa, vaan lähellä meidän venettämmeki. Se lintu, joka runsaslukuisimmin saaressa pesii ja jota etupäässä pyydetään on eräs Kuikansukuinen lintu, Lunni. Pyytö, jota harjotetaan pitkin kesää, tapahtuu enimmästi verkoilla, jotka levitetään sen pehmeän multamaan päälle, johon lintu pesänsä tekee; vaan usea myöski harjottaa pyytöä paljain käsin tai kepakolla. Friisin mukaan saarissa paitsi muita lintuja myöski haahkatelkkä tavataan. Lintujen pyytämiseen ei kukaan ole etu-oikeutettu, vaan saa sitä harjottaa kuka haluaa; lakkoja saarista jokaisella, joka tahtoo, niin ikään on valta poimia. Sitävastoin Venäjän kruunu pitää saaria arennilla siitä toisesta hyvyydestä, minkä ne tarjoavat, eli heinistä. Arennin omistajana on tähän asti toistakymmentä vuotta ollut yhtiö, johon nyt kuului 10 osakasta, enimmästi muistaakseni Pummankilaisia; arenti-aika, 12 vuotta, oli nyt kuitenki loppumassa. Vuosimaksu on kruunulle tehnyt 30 ruplaa, vaan että arentimiehet eivät ole tappioon joutuneet, osottaa se ilmotus, minkä Rikiniltä sain, joka myöski kuului arentimiehiin. Hänellä oli 3 osaa ja niille tulevista heinistä hän viime kesänä, jolloin heinillä oli ollut hyvä hinta, oli saanut 90 kruunua. Jos toiset osamiehet yhtä edullisesti möivät heinänsä ja jos osakkeita, niinkuin luulen, kaikkiaan oli 30, olisi siis saarista yhteensä lähtenyt arentimiehille tuloa 900 kr. — Itse korjattava heinämäärä ei kuitenkaan näy mainittavan suuri olevan. Vämpööriin sanottiin saatettavan lastata satamäärä viekoa s.o. vähän yli 200 leiviskää heiniä, ja kun semmoisesta lastista hinta oli 300 kruunua, ei noista saarista siis lähtisi enempää kuin 3 lastia, s.t.s. kolmen lehmän talviheinät; sillä vämpöörin lasti luettiin yhen lehmän talviheiniksi.

Nurmensätti, norjaksi Normansät, ei ole mikään kylänpaikka, jossa talveaki asuttaisiin, vaan ainoastaan kalastuspaikka kesällä. Siinä löytyy toistakymmentä kalastajanmökkiä ja vähän paremmalta näyttävä kauppiaantalo. Ne ovat rakennetut sitä lahtea kohti, johon me olimme tulleet ja jota enimmästä käytetään paikan haminana, vaan mökkien takapuolelle pistää toinen lahti lännestä ja luoteesta päin ja paikka siis sijaitsee kapealla kaulanteella eli kannaksella. Friis ei voi kyllin kiittää Nurmensättiä sekä sen haminasta että soveliaisuudesta pienemmän kaupungin perustamiseksi, ja arvattavasti hänen kertomuksensa mukaan Suomen säädyt viime valtiopäivillä, pyytäessään Suomelle luvattua alaa jäämeren rannalla, arvelivat välttämättömäksi, että kaikissa tapauksissa tämä paikka tulisi sanottuun alaan kuulumaan. Mikä Friisille on antanut aihetta hänen kiitoslauseisiinsa, en kuitenkaan voi oikein ymmärtää, Hamina kyllä saattaa olla välttävä, vaikka se on itää kohti aukinainen, vaan selittämätön asia on, mistä sijaa tuolle "pienemmällekään" kaupungille olisi saatava; sillä kannaksen koko ala tuskin on laajempi kuin tavallinen kaupungin kortteli. Jyrkät ja korkeat kalliot kohoavat sekä pohjan että, varsinki etelän puolella, ja idässä ja lännessä on merenlahet. Muuhun vakuutukseen ei siis voi tulla, kuin että Friisiä hänen muistinsa on pettänyt, joten hän on tullut paikan hyviä puolia kovin liiottelemalla esittämään. Varmaa on, että säädyt ovat kerrassaan erehtyneet paikan suhteen — joka ereys sivumennen sanoen ei ole ainoa heidän anomuksessaan.

Tupakkini oli kokonaan loppunut ja sen ostamisen otin asiaksi, käydäkseni kauppiaan talossa. Totta puhuen samalla salaisesti toivoin saavani talossa paremman yösijan kuin minkä vämpöörin alias kajutta saattoi tarjota; ja siinä toiveessani en pettynytkään. Kauppias oli nimeltä Anton Dahl, syntyisin Norjasta, vaan nykyään asuva Petsamonvuonon perässä, Parldrinassa, josta hän kesän ajaksi perheineen oli muuttanut tänne, ollakseen kalansaantia, lähempänä. Vastattuaan, että hänellä ei ollut tupakkia kaupan, vaan että hänen omista sikarreistaan saisin jonku osan, hän ystävällisesti kehotti minua jäämään hänen luokseen yöksi, ja kun siinä huoneessa, jossa hän yksin makasi, oli toinenki joutilas makuusija — frouva lasten kanssa makasi porstuan toisella puolen — jäin mielihyvälle taloon, jossa hyvä illallinen teen ja kahvin kanssa sitte syötiin.

Vakinaiset kalastajat ja noitten mökkien omistajat Nurmensätissä ovat sekanaista seuraa: ryssiä, karjalaisia ja kolttia. Se yhteisyys näillä kuitenki on, että ovat kaikki samoilta seuduilta kotoisin, s.t.s. Petsamonvuonon perältä ja samannimisen joen varrelta. Muutamia karjalaisia puhuttelin ennen maatapanoa rannassa ja ne olivat sydämellisiä niinkuin ainaki. Joku heistä, eräs vanhanpuolinen mies, oli, jos en muista aivan väärin, aikanaan käynyt Oulussaki.