NOVELLIVALIKOIMA SUOMALAISTEN KIRJAILIJAIN TEOKSISTA

Toimittanut

A. V. Koskimies

WSOY, Porvoo, 1909.

SISÄLLYS:

Juhani Aho

Korven kosto. Ainoa poika. Kanna ristisi. Kevään kevät. "Sammuta sinä, minä sytytän." Wilhelmiina Wäisänen.

Santeri Alkio

Suuri palkka. Herra Penttinen.

Ilmari Calamnius-Kianto

"Sielunvihollinen" (Kuvaus Kiannalta).

Minna Canth

Missä onni? Kuoleva lapsi.

Juho Heikki Erkko

Linnunpoika.

Kaarle Jaakko Gummerus

Kaksi valaa.

Gustaf Aadolf Heman

Rentukka.

Iivo Härkönen

Satu salon Romanasta.

Santeri Ivalo

Erämaan asutus. Kristillinen järjestys penkkisijoista. Seitsenoikea. Lepopaikka.

Arvid Järnefelt

Virkku. Aatun paasto.

Kalle Kajander

Mies, jolla oli peukalo keskellä kämmentä.

Aino Kallas

Lukkari ja kirkkoherra.

Heikki Kauppinen

Amerikka Savossa (Asutustarina). Ihanin muistelmani.

Larin Kyösti

Kotiutunut.

Emil Lassinen

Nyyri.

Johannes Linnankoski

Juhannusyön unelma. Muutto Hämeestä.

Heikki Meriläinen

Metsässä isoisän kanssa. Isoisäni tautivuoteella.

Teuvo Pakkala

Mari varkaissa. Mahtisana.

Pietari Päivärinta

Halla-aamuna. Puutteen Matti.

Juho Heikki Reijonen

Nälkävuonna.

Marja Salmela

Kannel.

Kaarlo Kustaa Samuli Suomalainen

"Tallellahan on!" (Lääkärin päiväkirjasta). Lisbet.

Maila Talvio (Mikkola)

Lorentso ja Fidelio. Ei vierivä kivi ota sammalta.

Kyösti Wilkuna

Kesken jäänyt.

Theodolinda Yrjö-Koskinen

Pikku Erkki.

Alpo Noponen

Suomalainen ei usko, jos ei koettele.

Matilda Roslin-Kalliola

"Punainen lintu."

JUHANI AHO.

Synt. 11/9 1861 Lapinlahdella. Alkuperäinen nimi Brofeldt. Ylioppilas 1880. Kunniatohtori 1907. Harjoitettuaan muutamia vuosia yliopistollisia lukuja toiminut sanomalehtityössä; vihdoin vapaana kirjailijana. Teoksia: Muudan markkinamies, Rautatie, Papin tytär, Lastuja I-IV, Papin rouva, Maailman murjoma, Heränneitä, Panu, Katajainen Kansani I-II, Aatteiden mies, Kevät ja takatalvi y.m., y.m. — Myös tuottelias suomentaja.

KORVEN KOSTO.

Hän on pysähtynyt suksineen puoliväliin vaaran rinnettä aukeaan paikkaan, josta näkee alempana olevan metsämaiseman soineen, järvineen, virtoineen ja salmineen. Vaaran alta, jossa kahden veden välinen koski kimmeltelee päivänpaisteessa, näkee hän majansa katon.

Hän on metsämies, näiden yksinäisten salojen ainoa asukas niin laajalti kuin silmä tämän vaaran laelta kantaa. Koko tämän vesistön varren on hän omakseen ottanut, kun ei ole muitakaan ottavia. Ei ole sitten sen suuren vainovuoden, jolloin toiset länteen pakenivat, toiset vietiin väkisin vieraille maille, täällä ihmisen jälkeä näkynyt.

Erämaa uinuu kuin auki silmin keväisen talviauringon paisteessa. Lumi on jo sulanut puista, mutta metsissä, järvien jäillä ja soilla on hankea vielä sauvalla mitaten. Päivä heloittelee lämpimästi aukeilla, mutta varjossa on raittiin kylmää. Vaarain rinteellä on havun neula sulanut sen verran, että tuoksahtelee pihkalle hiukan, ja koivun varpu lemahtelee keskipäivällä, ikäänkuin aavistellen tulevia kevät-aamuja.

Hän vetää henkeensä lämmintä ilmaa ja metsän tuoretta tuoksua, silmä tuikkaa tyytyväisesti ja lempeästi otsatukan alta. Hyvä on hänen mielensä, hyvä siitä, että on talven selkä katkeamaisillaan, sen rautainen koura hellinnyt. Eikä ole tämäkään talvi pelättyä pahaa tuonut. Kohta loppuu hiihtokeli, kohta alkavat hanget upottaa, eikä tullut erämiehiä asutuilta mailta. Ei tullut vaaraa muutakaan, jota aina aavisteli, vaikk'ei tietänyt, mistä se tulisi. Mahtoi kerran tulla, että tuon torjua saisi… mutta hyvä oli aina mieli, kun oli talvella tulematta jäänyt. Kesällä ei kukaan tänne asti osunut.

Hän on hartiakas ja tanakka, mutta samalla pitkä ja solakka mies, puettuna puoleksi sarkaan, puoleksi nahkoihin. Olallaan oli hänellä ampuma-aseet: jouset ja viinet, selässä kimppu ansoja ja loukkujen lukkoja, jotka hän oli käynyt keräilemässä pois. Ei käy enää jänis lankaan, ei astu kettu satimeen, ei juokse riekko rihmaan… kiiman aika on kaikilla, pitää antaa rauha riistalle, pitäkööt häiritsemättä häitään metsän väet.

Onkin jo paaluaitta kosken rannalla täynnä nahkoja tänä talvena hankituita. Huomenna ne ahkioon ladotaan ja lähdetään niitä markkinoille hiihtämään. Siellä saksat ihailevat, kyselevät, ei kuninkaan metsästäjälläkään parempia, vaan ei tee tämä salon Sara selkoa oloistaan, ei asumuksistaan. Aina on eksytellyt urkkijat jäljiltään ja hiihdellyt tänne takaisin hankiaisia myöten jäljen jättämättä.

Yhä iloisemmin kiiluu silmä erämaata vasten, tuota ystävää, joka ei muusta tiedä kuin hänestä, ja hymy vaeltaa huulten yli. Mutta varsinkin hykähdyttää yksi ajatus. Ponnahuttaisiko hän menemään, laskisiko huvikseen huiman mäen tuonne jäälle ja panisi ilman korvissaan vinkumaan?

Hän jo peräytyy vauhtia ottaakseen, kun kajahtaa äkäinen haukahdus vaaran alta.

Hän säpsähtää oudoksuen, sillä ei ole haukku tavallinen, kimakka ja kuitenkin rauhallinen, niinkuin oravapuun alla, eikä myöskään vainoavan innokas, niinkuin pakenevaa otusta ajaessa. On niinkuin olisi joku iso elävä, jota koira vihaa ja pelkää eikä uskalla kimppuun käydä, sillä haukunta on varoittava, epäröivä ja samalla äkäinen.

Sara viheltää ja silloin muuttuu haukunta ulvonnaksi.

— Susi! — päättää hän ja syöksyy alas vaaran rinnettä. — Susi se on! — päättää hän vielä varmemmin, kun koira tulee puolimäessä vastaan, häntä koipien välissä.

Ilme silmissä muuttuu, hyvä hymy katoo huulilta, hän kyyristäksen ja ottaa, ruumis ja kasvot ajon kiihkon jännityksessä, uutta vauhtia saaliin jälkeen joutuakseen. Rohkaistuna isäntänsä seurasta karkaa koira edellä entisiä jälkiään alas vaaran rinnettä, tekee tasaiselle tultuaan tiukan mutkan ja katoo koivujen väliin, joita kasvaa järven rannalla. Saran sukset liukuvat vanhaa vauhtiaan yli sen paikan, jossa koira kääntyi, mutta jo jäljen poikki mennessään ehtii hän huomata, ett'ei se ollutkaan suden jälki, vaan — suksen. Hän lyö suksensa ristiin, hyppää alas hankeen ja seisoo siinä polviaan myöten lumessa hetken aikaa niin huumautuneena kuin olisi salama silmäin edessä välähtänyt. Sitten kiipee hän ylös suksilleen ja lähenee selkä kyyryssä väijyen vierasta latua.

Se on todellakin suksen latu, on tullut jäältä, noussut tässä metsään ja näyttää tuolla tuonnempana kääntyneen taas rannemmaksi hänen majalleen päin.

Mistä se on tullut? Minne se menee? Kuka se on?

Ei se ole Suomen mies etelästä päin, sen näkee olaksen muodosta, ei ole Vienankaan miehiä, niillä on suksi leveämpi. Tällä on suksen alla poronnahka, joka on vastamäessä tehnyt karkean jäljen lumeen. Hiihtäjä ei voi olla kukaan muu kuin lappalainen.

Mutta mitä se täällä kuljeksii? Mistä ja minne? Etelästä se ei voi tulla, sillä sinne eivät Lapin miehet uskalla asutuille seuduille. Pohjoisesta se on tullut ja on täällä kiertelemässä. On tullut tähystelemään ja kun näkee, ett'ei ole kuin yksi eläjä täällä, niin laskee koko heimo kesän tullen koskia alas tänne alavesiin kalastelemaan.

Sara on hiihtänyt jäljen vieressä, joka tehtyään pienen kaaren metsään on siitä yhtäkkiä kääntynyt suoraan hänen majalleen.

Maja on matala sauna, puoleksi maassa, kosken suvannon rannalla pienen aukean reunassa. Aukean keskessä on riista-aitta, jossa Saralla on nahkansa, kuivatut kalansa, palvatut lihansa ja muut varastonsa. Se on rakennettu paalujen päälle metsän roistojen: susien, kettujen, kärppien ja hiirien varalta. Siihen tulevat nuuskimaan, mutta eivät pääse käsiksi. Monta repoa on hän sen ympäriltä raudoilla tappanut, monen suden ja ilveksen jäljen päästä saanut kiinni, kun ne nälkäisinä juoksennellessaan ovat lähennelleet herkkuja nuuskimaan.

Jäljistä päättäen on lappalainen pysähtynyt aukean laitaan, vetäytynyt takaisin, hiipinyt metsän peitossa majan taa, laskeutunut siinä suksiltaan, kiertänyt majan ja mennyt siitä riista-aitalle, jonka ympäri hän on useaan kertaan kulkenut.

Ei ole Saran mielestä enää epäilystäkään siitä, mitä varten vinosilmä täällä kuljeksii ja mitä hän täältä hakee. Eikä siitäkään, mitä hänen on tehtävä. Jos ei lappalainen näiltä mailta palaa heimonsa luo, tietävät muutkin täällä tuhon uhkaavan ja pysyvät poissa.

Kaukana hän ei voi vielä olla. Luultavasti on hän vasta puolen päivän aikaan tästä kulkenut, koska on hiihtänyt puista karisseen huurun ylitse. Sara on tehnyt päätöksensä ja alkaa laittaa lähtöään.

Puettuaan päälleen puhtaimmat metsävaatteensa, laitettuaan evästä konttiin ja otettuaan parhaat aseensa: jousen, nuolet, metsäpuukon, pienen kirveen ja keveän keihään, joka samalla oli suksen sauva, valitsi hän parhaat suksensa, joita käytti vain isoimmilla retkillä. Niiden päälle päästyään ja lähdettyään liukumaan metsään majan taa, oli hän näissä metsätamineissaan niinkuin suurten otusten ajoon lähtiessään: sama kohottava ja avartava tunne rinnassa, sama jännitys jäsenissä ja sama levoton kiehunta verissä taipalelle päästäkseen. Silmät paloivat, huulet olivat puristuksissa, suun ympärillä oli tuima piirre, ja uhkaavasti, melkein vihaisesti ponnisti hän ensi innossaan kaikki voimansa, niinkuin olisi otus ollut ensi aukealla saavutettavissa.

Lappalaisen latu, jota hän heti lähti noudattamaan ja jossa näkyi jälkeen lähteneen koiran käpälien sijat, vei kosken vartta myöten suuren järven rannalle. Kosken niskassa oli lappalainen pysähtynyt kalaa pyytämään. Oli tehnyt avannon lähelle sulaa ja onkinut siinä pohjaongella. Kaloja näkyi herja saaneen, oli niitä siivonnutkin ja jättänyt suomut ja sisälmykset lumelle avannon viereen.

Saran kiukku kasvoi… Kalastanut minun vesilläni ja heittänyt siihen sisukset kuin ilkuntansa osotteeksi… niinkuin riettalintu, joka syö linnun pyytäjän loukusta! Liekö tehnyt sen vesiäni pilatakseen, ottaakseen pois kalaonneni…

Se antoi uutta sisällystä suuttumukselle, ja Sara potkaisihen takaisin ajettavansa ladulle, joka vei kosken niskasta järven rannalle ja noudatteli sitä pysyen aina metsän turvissa. Pelko sillä oli jotain, ei liikkunut oikeilla asioilla, koska ei ollut uskaltanut aukeille paikoille antautua. Vasta keskellä järveä, jossa oli ryhmä saaria, poikkesi latu suunnastaan ja vei saarien suojassa yli selän. Toiselle rannalle tultuaan lähti se kuin viivalla vetäen suoraan halki salon viemään vaaraa kohti, jonka paljasta, puutonta lakea iltarusko kultasi vielä, kun alemmat maat jo olivat varjossa. Se on outo näillä mailla, hakee korkeita paikkoja tähystelläkseen matkansa suuntaa ja oikeaan osatakseen.

Oli jo ilta vaarallakin, kun Sara soisen salon hiihdettyään pääsi kiivenneeksi sen laelle, koko ajan lappalaisen suksen latua noudatettuaan. Paljon se oli jo ehtinyt edelle eikä sitä tänä iltana enää ehtisi saavuttaa. Täytyi laittautua levolle iltayöksi ja heti aamulla lähteä liikkeelle.

Nuotion paikkaa etsiessään oli hän kuulevinaan koiran ulvahduksen jostain edestään. Koko matkan olivat Hallin jäljet seuranneet lappalaisen latua eikä se ollut vielä tullut takaisin. Nyt se siellä ulvahti jossain. Oli ehkä saavuttanut ajettavan. Mutta kun ei sen enempää haukkua kuulunut, alkoi Saraa arveluttaa. Tappelua se ei ole tehnyt, sillä silloin olisi syntynyt isompi rähinä. Se on ehkä sen surmannut, ampunut, ennenkuin Halli päälle ehti, tai kolhaissut keihäällään. Alkoi käydä mieli matalaksi, kun ei uskaltanut tehdä nuotiota tarpeeksi tulekasta ja ruumis oli hiihdännästä hiostunut. Jos vielä koiran tappoi, ainoan toverini ja ystäväni… Mitä varten minä lähdinkään häntä ajamaan? Miks'en anna hänen olla ja mennä menojaan? Mitä pahaa on hän minulle tehnyt, että häntä vainoon? Eihän pitäisi ihmisen toistaan tappaa…

Vaan ei se ole ihminen lappalainen — koira se on! Pahansuopa, joka pilaa metsät ja vedet, ja on tuhottava, missä hänet tavottanet. Olisi se sentään otus! Tiedä, mitä kaikkea hänellä lie: hyvät jouset, nuolet ja keihäät, sukset mainiot, ehkä kultaa ja hopeaa, jolla saat, mitä tarvitset.

Katosivat kaikki epäilykset, kun Halli aamupuoleen yötä tuli nuotiolle ja vikisten ja kuin turvaa hakien painautui jalkojen juureen. Sitä oli lyöty ja se nilkutti kolmella jalalla. Kohta kun alkoi vähän nähdä, lähti Sara liikkeelle sillä päätöksellä, että hän ajaa takaa, vaikka Lapin perille vieköön.

Ei ollut pitänyt kiirettä lappalainen. Päästyään suurille saloille, toiselle puolen vaarojen on hän hiihdellyt siellä sinne tänne pitkiäkin mutkia tehden, mutta aina kuitenkin pohjoista pääsuuntanaan pitäen. Tuon tuostakin on lunta penkonut katsoakseen, onko jäkäliä. Sehän sillä siis sittenkin asiana. Kerrankin oli kiertänyt jäniksen, toisen kerran ampunut linnun puusta, metson, merkeistä päättäen. Ihmeen taitavasti oli hän tehnyt sen, niinkuin kettu tai ilves, jotka vainunsa avulla jo kaukaa tuntevat, missä riista piilee, ja hiipivät suoraan luo, liikoja mutkia tekemättä. Mainio se on metsänkävijä Lapin mies, ei sille kukaan vertoja vedä. Eteen ne sille lentää, metsän eläjät, kun muita pakenevat ja jäljessään juoksuttavat — ja kateus kaivoi Saran mieltä, metsämiehen hampaita kiristävä ja mieltä kirvelevä kateus, hänen pujotellessaan lappalaisen latua, joka milloin oikoili suo-aukeiden poikki, milloin pistihen sakeimpaan näreikköön, josta isokasvuisen takaa-ajajan oli tukala päästä tunkeutumaan.

Alavasta korvesta kohosi latu vähitellen vaaralle, ja sen laella oli keskentekoinen nuotio. Siinä oli lappalainen yötään aikonut viettää ja siinä näkyi selvään jäljet kohtauksesta koiran kanssa. Jäljistä nähden oli se sitä lihapaloilla houkutellut, vaan kun ei Halli antanut lumota itseään, oli puulla perään nakannut. Ei ole Halli — hyvä Halli, uskollinen ystävä — ei ole lappalaistenkaan lumottavissa, vaikk' on niillä hyvä silmä eläimiin.

Mutta kun koira oli kääntynyt takaisin isäntäänsä hakemaan — kiire tuli maankulkijalle. Siihen heitti nuotionsa ja yösijansa ja hätä tuli käteen… oikein nauratti Saraa hajanainen jälki… oli koettanut kuin lentäen mennä, niin oli räätsinyt kuin siipisato telkkä vettä pitkin — vaan ei ole, mihin sukeltaa.

Ja Sara ponnisti kaikin voimin perään ja rauhoittui vasta, kun näki, että pelästynyt pakenijakin oli vähitellen rauhoittunut ja hiljentänyt vauhtiaan. Liekö uupunut vai liekö arvellut turhaa säikähtäneensä. Jälki on taas tasainen ja kevyt, niinkuin olisi metsän elävä siinä vikitellyt. Kauniisti se oli hankia pitkin kulkenut, milloin harjujen selänteitä, milloin korkeita kuusikoita, milloin huvikseen mäet laskenut ja noussut keveästi jyrkimmistäkin kohdista.

Unohti Sara vähitellen, minkätähden ajoi häntä takaa, että ajoi häntä takaa tappaakseen, ja seurasi kuin leikkivää lasta, joka ilojaan lyöden on metsään painunut ja suotta itseään etsittää, veitikka… eikä tiedä, milloin puun takaa pilkistää tai uukahtaa kiven kupeelta. Siinä on vaaran rinteessä ruokaillut korkean kiven päällä. Siitä oli kuin iloiten lähtenyt mäkeä laskemaan, suoraan alas huimaavista hyppyreistä eikä edes horjahtanut, ei sauvaa maahan pannut. Kaarrellen sai Sara kulkea, puista pidellen ja sauvallaan vastaan karustaen.

Vaaran alla oli jyrkkä kallio ja niin korkea, ett'eivät korpihongat sen tasalle ulottuneet. Pitkän kierroksen sai Sara tehdä, mutta lappalainen oli laskenut suoraan puitten latvojen yli ja siihen kadonnut. Oliko ilmaan lentänyt, oliko puiden päälle pysähtynyt?

Turhaan tähysteli Sara kallion alla sakeasta kuusikosta, turhaan kuusien latvoista, turhaan maasta niiden juurilta. Jo luuli hän lumotuksi itsensä ja epäillä alkoi metsän pyhää poikaa ajaneensa, joka hiihtää maassa, milloin mieleen johtuu, mutta yhtä usein taipaliaan lyhentelee ilmassa puitten latvojen tasalla — ja jo mietti hän kääntyäkseen.

Vaan ei ollut hiihtäjä puitten latvoihin pysähtynyt, ei ilmaankaan lentänyt, vaan maahan oli tullut metsälammelle, joka piilee vaaran alla puitten peitossa ja jota ei aavistanut siinä olevankaan, ennenkuin oli sen rannalla. Sinne oli suksimiehen kallion reunalta puitten yli heittänyt eikä ollut kaatunutkaan, vähän vaan jalkain notkahtaessa peski hankea hipaissut kuin pyöreällä vanteella painaen — ja hiihtänyt tyynesti edelleen.

Mietti ajaja jo kääntyäkseen sellaisen otuksen ajosta, mutta kun jo iltakin hämärsi, lähti hän kuitenkin vielä jälkeen. Jyrkkärantainen oli lampi ja kaitainen eikä näyttänyt olevan ulospääsöä missään. Latu johdatti kuin umpisoppeen kahden kallion väliin, mutta siinä oli kuin kallioinen portti, josta aukeni vuorijärvi jyrkkäin, kallioisten vaarain välissä.

Ilta yhä pimeni, aurinko oli jo vaarain takana ja rantakalliot näyttivät yhä ylenevän ja jylhenevän. Ei tuntenut Sara seutua, ei ollut ennen täällä käynyt, ei tiennyt, missä oli, ja mietti jo toisen kerran takaisin kääntyäkseen.

Hivuttelihen siinä kuitenkin vielä kahden vaiheilla hiljalleen eteenpäin, kun keksi avannon, jossa oli lappalainen onkinut ja saaliinsa siivonnut. Äsken oli siinä ollut, kosk'eivät olleet vielä kalain sisälmykset jäätyneetkään.

Se loi lumouksen ja palautti metsämiehen otuksen ajoon. Kaukana se ei voi enää olla, tämä paikka on sen näköinen, että tähän se on yöksi asettunut johonkin. Järvi oli melkein pyöreä ja keskellä sitä oli pienoinen saari kuin mätäs. Sitä kohti näytti jälki vievän.

Sara sitoi koiran, käski sen olla ääneti ja lähti rantakallioiden suojassa kiertämään järveä. Palattuaan takaisin siihen, mistä oli lähtenyt, oli hän varma siitä, että lappalainen oli saarroksessa. Ei ollut mitään jälkeä ulos viepää. Jos ei liene lentäen mennyt, niin siinä on otus yömakuullaan saareen kierrettynä.

Samassa tuikahti tuli saaresta puitten välistä. Ei ollut se siis ajajaansa huomannut… ja pian leimusi risuvalkea saaren sakeita kuusia valaisten ja kumpuili paksuna savuna suoraan ylös ilmaan, ensin mustana ja sitten ylemmäksi kohottuaan sammuvan iltaruskon punaamana.

Sara painautui rantakallion kylkeen odottamaan. Hän odotti siinä hievahtamatta, silmänä ja korvana koko mies, niinkuin ainoastaan vanha metsänkävijä voi olla saalistaan väijyessä. Tuli pimeä ja sammui rusko, eikä eroittanut enää savua, ainoastaan tulen eroitti ja kuuli silloin tällöin paukkujen pamahtelevan, kun se siellä kekäleitä kohenteli. Kerran pari kuului se laulaa hyrähtelevänkin. Sitten vaikeni hyräily ja tuli pieneni tasaiseksi ja tyyneksi nuotiotuleksi. Eikä Sara kuullut enää muuta kuin hitaista veden tipuntaa jossain takanaan kalliossa, ja tähtitaivas tuikki hänen päänsä päällä tänne alas kallioisen järven pohjaan kuin mustaan kattilaan.

Taas oli Sara epätietoinen, mitä tekisi. Oli kuin olisi joku asia häntä peloittanut, niinkuin olisi se ollut häntä väijymässä ja hän sentähden ollut niin hiljaa, että tuskin hengittääkään uskalsi. Mutta kun yö yhä kylmeni ja pakkanen alkoi purra ja hän näki yhä tulen tuolla edessään, ja oli näkevinään lappalaisen lämpimissä vaatteissaan nuotiolla pehmeiden havujen päällä, valtasi hänet äkkinäinen kiukku: se kiusasi häntä tuo, se oli tullut vakoilemaan, ilkkumaan, jäljessään juoksuttamaan. Se oli häpeämätön maankulkija, metsärosvo, toisen riistan ryöväri, kalavesien pilaaja, salojen saastuttaja.

Sara otti keihäänsä, astui suksilleen ja lähti hiipimään saaresta tuikkavaa tulta kohti.

Lappalainen oli nukkunut tulen ääreen eikä kuullut väijyjäänsä, joka saaren rannassa oli laskeutunut suksiltaan ja selkä kumarassa hiipi yhä lähemmä.

Hän oli nuori poika ja lepäsi punaisella reunustetussa poronnahkapeskissään rauhallisesti ja huolettomasti kuusen juurella selällään, kädet pään alla, nuotiotulen valaistessa hänen puhdasilmeisiä, viattomia kasvojaan.

Ei ollut Sara metsänhaltiata nähnyt, mutta semmoiseksi oli hän sen aina mielessään kuvitellut. Ehkä onkin se Nyyrikki, Tapion poika, ehkä on täällä isänsä asioilla kiertelemässä, metsämaita katselemassa, tulevana talvena tänne karjansa ajaaksensa. Sitä ei saa tappaa, ei mitään pahaa sille tehdä, täytyy väistyä, jos tielle tulee. Ja jo laskeutui keihään kärki, joka oli ollut kohona, valmiina iskemään, ja Sara asetti jalkansa toisen taa peräytyäkseen.

Silloin rasahti taittuva oksa, nukkuva heräsi, kavahti istualleen, hieraisi unta silmistään… Saran keihäs kohosi maasta ja syöksyi semmoisella voimalla rintaan, että meni läpi ruumiin ja naulitsi pienen miehen selälleen makuusijoilleen.

Ei ehtinyt huutaakaan tapettu, parkaisi vain surkeasti kuin ammuttu jänis, veren tulvahtaessa suusta ja sieraimista. Mutta hengen lähtiessä alkoi ruumis kiemurrella ja potkia kuin kala tuulastajan atraimessa, ja keihään varsi vapisi Saran kädessä, niin että täytyi siihen toisellakin tarttua. Mutta yhä potki se ja pudisti keihästä ja keihästäjän kättä ja koko ruumista, kunnes vähitellen lakkasi ja herposi ja kellahti kyljelleen, silmät murtuneina.

Mutta kun keihästäjä yrittää vetää pois asettaan, jonka kärki on routaiseen maahan uponnut, alkaa häntä pudistuttaa kuin horkassa, raivoisasti, säälimättömästi, niinkuin tahtoisi vaatteet päältä karistaa… Eikä saa hän käsiään keihään ponnesta irti; kuta enemmän koettaa, sitä tiukemmalle ne puristuvat, ja häntä täristää ja pudistaa yhä hurjemmin, niinkuin lumottua. Lapin lemmot pudistavat, veret on villinnyt salaisesti murhattu murhaajaltaan…

Silloin hyppää nuoransa katkaissut koira Saran silmille surkeasti ulvahtaen ja irtauttaa kädet loihditusta keihäästä. Mutta ei ole lumous luotu Saran veristä, ei kosto vielä kouraansa hellittänyt.

Hän hoipertelee suksilleen ja hiihtää järven päähän — koira ulvoo yhä surkeasti saaresta. Tultuaan siihen, mistä oli lähtenyt, aikoo hän tarttua kirveeseensä hakatakseen närettä sauvaksi kallion juurelta. Vaan ei pysy kirves kourassa, pois pudistaa aseen kädestä. Hän käy käsin näreeseen sen juurineen raastaakseen, vaan yhä pudistaa niinkuin äsken.

Sauvatta hiihtää Sara kotiin entisiä jälkiään ja toivoo näiltä oudoilta, lumotuilta seuduilta päästyään kuoleman kiroista pääsevänsä.

Vaan ei pääse murhamies kuoleman kiroista kotonaankaan. Mihin tarttuneekaan aseeseen: keihään varteen, suksen sauvaan, jouseen, kirveen ponteen, airoon tai atraimeen — aina karistaa ne kädestä samalla lailla.

Lähteä täytyy Saran, korpia rämpien kevään tullen samota asutuille seuduille, jättää saunansa, paaluaittansa, jättää riistaiset metsänsä, vaaransa ja kalaiset järvensä — luovuttaa koko valtakuntansa jollekin, joka joskus sattuu sinne osumaan ja sen haltuunsa ottamaan.

Ei tee hän ihmisten ilmoille tultuaan selkoa siitä, mistä tulee. Pistävät siellä kuokan ja lapion hänen käteensä. Niitä ei pudista irti, ne pysyvät kourassa ja niitä voi pitää, mutta ei koskaan uskalla enää metsästysaseeseen tarttua.

Ei osaa Sara syvälti miettiä eikä ajatuksensa liioin ilmoihinkaan ylene. Mutta sen hän on kuokan ponnessa nyökkäistessään miettinyt, että jos annoin Tapion pojan rauhassa tietään kulkea, jos en Lapin haltiata salaa surmannut, en tässä näin ihmisten orjana kivikoita kuokkisi.

(Lastuja IV.)

AINOA POIKA.

Olin polkupyöräretkellä ja oli olevinaan äärettömän tärkeätä, että juuri sillä ja sillä tunnilla ja minuutilla joutuisin perille. Olin asettanut itselleni päämäärän ja olisin omissa silmissäni kovin alentunut, ell'en olisi tehnyt kaikkea voitavaani sitä saavuttaakseni. Mielestäni täytyi kaiken, joka asettui esteeksi tielleni, väistyä. Vastaan tulevat, huonot tien kohdat, kylän kohdilla leikkivät lapset, tyhmät lehmät ja muut semmoiset herättivät minussa oikeutettua suuttumusta, joka kyllä näkyi tuikeista rypyistä otsallani ja kuului siitä vihaisesta äänestä, jolla siknaalitorveni törähti. Pois tieltä!… tärkeintä tässä kaikessa on, että minä pääsen menemään!

Silloin tapahtui eräässä vastamäessä, että huomasin toisen polkimen mutterin pudonneen. Eikä ollut ajattelemistakaan matkan jatkamisesta pyörällä, ell'en saisi vikaa korjatuksi.

Tietysti kirosin minä kaikki polkupyöräkauppiaat ja tietysti oli se minusta erinomaisesti meidän epäkehittyneitä olojamme kuvaavaa, ett'ei meillä maaseudulla missään ole seppää, joka osaisi vähänkin isomman vamman polkupyörässä parantaa, — josta minulla kyllä oli usein ollut kokemusta. Tällaisen vian voisi kyllä kuka seppä tahansa korjata, mutta tietysti ne taaskaan eivät osaa asettua sinne, jossa niitä tarvittaisiin. Miks'eivät aseta pajojaan niin, että ovat kaikkiin tarpeihin saapuvilla!

Tällä kertaa auttoi minua kuitenkin onneni aivan odottamatta. Käveltyäni vähän matkaa pyörääni taluttaen saavuin kylään, jossa oli ei ainoastaan seppä, mutta seppä semmoinen, joka osasi tehdä uuden mutterin polkimeeni.

Hän oli takomassa pajassaan maantien vieressä. Oli kiireisin hein'aika ja hän teroitti parhaallaan viikatteita. Silloin en sitä huomannut, vasta jälkeenpäin on muisto siitä mieleeni ilmestynyt. Olin niin touhuissani, kuin ainoastaan matkassaan keskeytynyt pyöräilijä voi olla, ja huusin jo kynnyksen takaa:

— Hoi, seppä, hevostani kengittämään! — ja pyöräytin koneeni oven eteen.

Seppä laski viikatteen ja vasaran kädestään ja tuli ovelle. Hän oli vanha, pieni, ryppyinen ja kumarahartiainen mies, päässä messinkisankaiset silmälasit. Ensin katsoi hän minua tutkivasti, minusta näytti arvostelevasti, ehkä moittivastikin. Mutta se katse katosi kohta ja sijaan tuli alakuloinen ilme, joka samassa vaihtui hyväntahtoiseksi uteliaisuudeksi, melkein hellyydeksi, jonka usein tapaa vanhoissa käsityöläisissä, kun he katselevat jotain heille uskottua korjattavaa kapinetta.

— Vai on kenkä hevoselta pudonnut! virkkoi hän hymähtäen ja alkoi tarkastella pyörääni. Näyttelin hänelle sitä, kääntelin ja pyörittelin ja kehuskelin ja olin erinomaisen tyytyväinen itseeni, kun näin, että hän osasi tai ainakin näytti osaavan panna arvoa siihen, miten mainio ja mukava ja välttämätön kapine tämmöinen polkupyörä on.

Hänen laittaessaan mutteria jatkoin minä esitystäni ja näyttelin ruuviavaimia ja muita pyöräni kapineita ja kehoittelin häntäkin itselleen semmoisia hankkimaan. Hän myöntelee hyväntahtoisesti ja tunnustaa oikeaksi ehdoitukseni, että hänen pitäisi hankkia pyöräkapineita: kuulia, puolapuita, venttiilivehkeitä, muttereita ja sen semmoisia — siitä voisi tulla hyvä affääri näin valtatien varrella, varsinkin jos hän vielä panisi ilmoitustaulun maantien viereen. Ukko teki työtään eikä vastustellut ja minä intouduin yhä enemmän omista sanoistani ja esiinnyin niinkuin polkupyöräin korjuu olisi ollut tärkeintä ja ainoata arvokasta, mitä seppä yleensä voi tehdä. Mitä ne nuo viikatteet ja aurain kärjet ja lapiot ja kuokat — no, niitä hän tietysti voisi tehdä sivutöinään…

Lienee minulla kuitenkin ollut jonkunlainen tunne siitä, että minä tässä sentään pidän liika paljon ja liika suurta ääntä pyörästäni ja itsestäni — olin tietysti myöskin puhunut ennätyksistäni — koska minä, sittenkuin seppä oli saanut mutterin valmiiksi ja se oli ruuvattu paikoilleen, katsoin, että minun piti sanoa jotain kohteliasta hänenkin kapineistaan.

— Teillä on tilava paja tässä, sanoin minä.

— Onhan tässä tilaa yhdelle miehelle, sanoi hän. Kääntyi sitten ahjoon päin, siirsi siinä vähän hiiliä lapiollaan ja lisäsi: — Olisi ollut tilaa kahdellekin, ja on ollutkin.

Vasta nyt huomasin minä istuneeni toisen ahjon pankolla, joka oli vastapäisellä seinällä hänen omaa ahjoaan, ja nojanneeni palkeen varteen.

— Kukas tässä on takonut? kysyin.

— Poikani siinä takoi, vastasi hän yhä ahjossaan askaroiden.

— Missäs poika nyt on?

— Kuoli kaksi viikkoa sitten.

— Vai kuoli, sanoin minä. Ja luultavasti olisi asia jäänyt siihen, hänen sitä sen enempää kertomatta, ellen olisi kysynyt — näön vuoksi vain, ilman sen suurempaa osanottoa: — Mihin tautiin kuoli?

Hän käänsi kasvonsa päin — en nähnyt niissä mitään liikutuksen merkkiä, ellei siksi voisi sanoa sitä, että kulmakarvat olivat pystymmässä ja että hän ikäänkuin aiheettomasti räpäytti silmiään muutamia kertoja, ja virkkoi:

— Tapaturman kautta hän kuoli.

Minussa heräsi epämääräinen tunne, niinkuin olisi minua pitänyt jonkin hävettää, ja kysyin jo paljoa suuremmalla osanotolla, kuinka se oli… minkä tapaturman kautta hän oli kuollut?

— Hakivat korjaamaan höyrykoneen huimaratasta tuonne hovin höyrymyllylle. Sitä laittaessaan tarttui se hihnaan ja murskautui kuoliaaksi.

Tahdoin tarkempaa selkoa, ja hän antoi minulle yksityiskohtaisen kertomuksen siitä, miten onnettomuus oli tapahtunut. Myllyssä oli kaksi ratasta lähekkäin, ja toinen niistä oli joutunut epäkuntoon, mutta toinen oli käynnissä. Se seisoo niiden välissä ja asettelee mutteria ja kun on saanut sen paikoilleen ja alkaa peräytyä, niin miten lienee tarttunut liikkeessä oleva hihna vaatteihin, ja lennättää kattoon ja paiskaa sieltä alas…

— Ja siihen kuoli?

— Ei hievahtanutkaan eikä huutoa suusta päästänyt. Ei ollut verihaavaa eikä tiettyä luun vikaakaan päällepäin nähden.

— Sehän oli kauhea tapaus! huudahdin minä. En tiedä, mitä hän siitä ajatteli, mutta en minä ainakaan huomannut hänessä mitään, jota olisi voinut sanoa liikutukseksi. Puhuessaan oli hän katsellut minua vetisillä, punareunaisilla vanhan miehen silmillään, siirtänyt pari kertaa lasit otsalle ja koskettanut peukalolla luomiaan. En nähnyt mitään kyyneltä vierähtävän poskelle, en tiedä, saiko hän sieltä jostain syvemmältä tulvimaan yrittelevän lähteen tuketuksi, vai oliko aurinko vain hänen silmäänsä pistänyt. Yhtä rauhallisesti jatkoi hän vain kuvaustaan, uudistaen toiseen kertaan samat asiat ja tehden muutamia lisäyksiä, niinkuin tapaus semmoisenaan olisi häntä ennen muuta huvittanut ja niinkuin se olisi ollut pääasia, miten tuo kaikki oli noin tapahtunut, ja sivuasia se, että se oli hänen ainoa poikansa, jolle se oli tapahtunut.

Hän oli ollut itse saapuvilla poikansa apuna, kertoi ukko vielä. Rattaiden välistä peräytyessä oli hihna tarttunut häntäkin takkiin ja halkaissut sen. Jos oli takki tukevampaa vaatetta, vei se hänetkin mennessään. Kun hän siinä säikäyksestään toinnuttuaan katsahti taakseen, niin ei nähnytkään Anttia. — "Minnekä se poika joutui?" kysyi hän itseltään. Silloin näki hän sen suullaan maassa toisessa päässä huonetta, jonne hihna oli sen heittänyt.

— Kun olisi ollut Antillakin pusero, mutta sillä oli sarkanuttu, joka ei revennyt. Vaan se tuo toki oli hyvä, ettei ollut verihaavaa eikä luun vikaa… makasi kirstussaan niin kauniisti kuin mikä muukin kuollut, vielä ehkä vähän kauniimmastikin, kun ei ollut tauti poskia kalventanut.

Hän näytti omistavan sen ikäänkuin lohdutukseksi itselleen, että vainaja oli maannut kirstussaan niin — kauniisti.

Oliko hänen surunsa ainoan pojan kuolemasta niin pieni, ettei se kaivannutkaan suurempaa lohdutusta?

Usein olen kuullut sitä väitettävän, että luonnonlasten tyyneys tällaisissa tilaisuuksissa oikeastaan onkin vain tunteettomuutta. Minä olen vakuutettu siitä, että se ei ollut tunteettomuutta, vaan huippuunsa kehittynyttä itsensä kieltämistä, itsensä hillitsemistä ja hienotunteista häveliäisyyttä, joka esti häntä asettamasta surujaan maailman nähtäviksi.

— Mitäs olen velkaa? kysyin minä, saamatta muuta sanotuksi.

— Olisiko paljo viisikymmentä penniä?

Kun lähdin, tarttui hän heti työhön, jonka olin tullessani keskeyttänyt. Mutta liukuessani siitä maantietä pitkin parannetun pyöräni päällä ajattelin itseäni äsken tulemassa täydessä touhussani hänen pajalleen ja selittämässä hänelle pyöräni etuja ja sen rakennetta, niinkuin olisi se ollut tärkein asia ja ainoa ajateltava tässä maailmassa.

Jos minä olisin ollut tämä seppä, jos minulta olisi mennyt ainoa poikani, jota olin pienestä pitäen opettanut ammattiini ja joka vuosikymmenen jo oli takonut kanssani samalla alaisimella — olisinkohan minä ensimäisen maankulkijan mieliksi voinut ruveta ottamaan osaa hänen urheilu-innostukseensa — kaksi viikkoa onnettomuuden jälkeen?

(Lastuja IV.)

KANNA RISTISI!

Antti kulki kiivasta vauhtia metsäpolkua pitkin pappilan takalistolta kirkonkylään päin. Vanhalla miehellä oli niin kiiru, että tuolloin tällöin teetti hyppyaskelenkin kiveltä toiselle, ja kun tuli suosalmeke eteen, jonka poikki oli pantu pitkospuut, niin juoksutti yli ketterästi kuni tukkilaista. Vasta sittenkuin hän oli saapunut pappilan riihelle, josta karjakuja alkoi peltojen takaa, hiljensi hän vauhtiaan siinä pelossa, että sattuisi näkijöitä ja alkaisivat kumminaan katsoa.

Ei sittenkuin sulhasmiehenä ollessa ollut jalka niin keveästi noussut, näitä samoja taipalia kulkiessa kesäisinä öinä, kun morsian odotti aitassaan, mökin ainoa tyttö odotti sulhastaan, pappilan isäntärenkiä.

Mikä sen nyt johti mieleen juuri sen? Olisivatpa saaneet olla muistumatta ne ajat.

Mutta siitähän se oli kaikki alkunsa saanut. Olisipa silloin osannut paremmin eteensä katsoa ja ymmärtänyt ilkeän väikkeen pahasisuisen naisen silmissä! — Mutta nyt siitä piti loppu tulla! Nyt totta tosiaan oli tullutkin — kerrankin! — jo viimeinkin! Oli toki Jumala taivaassa…

Vaan jo oli julma teko se! Jos olisi nukkunut ja sille sijalleen tukehtunut? Vaan herättipähän, olipahan Antillakin varjelijansa?

Ja lähestyessään pappilaa, jonka rakennus paistoi niin kauniisti suurten koivujen välistä aamuauringon valossa, tuntui niin somalta se tieto, että olipas Jumala kerran ihan kuin kädestä pitäen häntäkin auttanut… panepas lintu laulamaan, herätäpäs sikeimmästä iltaunesta ja pelastapas ihan kuin ihmeen kautta varman kuoleman kidasta!

Pappilassa vielä nukkuivat muut paitsi itse rovasti, joka juuri aukaisi kamarinsa ikkunan ja kävi sitten pistämässä avaimen ovelle.

Antti meni suoraapäätä sisään, sillä hänellä oli kiireistä asiaa, jota varten oli rientänyt. Hengästynyt hän vielä oli ja hätäisen hyvän huomenen sanottuaan ehätti hän sanomaan:

— Nyt se sen teki! Nytpäs teki! — ja kun ei rovasti näyttänyt oikein vielä ymmärtävän:

— Senpä sen, jota on aina uhannut… sen se nyt teki!

Rovasti täytti parhaallaan kakluunin reunalta piippuaan ja kysyi, ensimäiset savut saatuaan:

— Eukostaanko se Antti puhuu?

— Siitähän minä taas… lienen tuosta jo paljonkin valittanut… tuleehan sitä pahan käsissä parkumaan… onhan tuota rovastinkin puheilla käyty, ja nuhdellut ja neuvonut olette, vaan ei ole apua lähtenyt… ei ole kuin äitynyt vain entisestään… milloin on aikonut halolla tappaa, milloin ketunmyrkkyä syöttää, ettet sen siitäsi nouse… vaan nyt se oli vähällä polttaa!

Rovasti oli päässyt parhaaseen tupakoimisen vauhtiin ja varustautunut tyynesti kuulemaan Antin vanhoja valituksia hänen vaimonsa pahuudesta, mutta keskeytyi nyt kuitenkin tupakointi ja solahti suusta piipun luu:

— Polttaako?

Kun tuntui olevan epäilystä rovastin äänessä, niinkuin olisi luullut Antin liioittelevan, innostui Antti yhdessä henkäyksessä kertomaan kaikki, mitä oli tapahtunut.

— No, kerrassa elävältä polttaa, niin totta kuin… elävältä olisi polttanut mökkineen päivineen, ja lapset ja miehet siinä olisivat menneet, jos ei ollut sitä, joka varjeli. Kotaporstuaan oli koonnut vanhoja vastoja tuvan nurkan alle ja ne sytytti ne, itse pötki metsään vai minne lienee mennyt. Oven oli, kelvoton, ulkoapäin pönkittänyt, ja sinne olisi kärvennytty, jos ei varjelija pannut leppälintua vuorilaudan alle pesimään. Se alkaa huutaa ja poikiaan hätäillä ihan korvan juuressa, siitä herään minäkin ja tunnen savun katkun ja kuulen tulen rätinää. Paiskaun ovea vasten, vaan se ei aukeakaan. Ikkuna piti särkeä ja siitä puulautua sammuttamaan.

— Sait sammumaan?

— Sain toki sammumaan, vaikka karstalle oli jo palanut seinä, ja jos pääsi kipuna kattotuoheen, niin siinä meni. Vedetkin oli kaikki kaatanut kodasta, vaan pirtissä oli toki korvo puolillaan ja siitä sain ensi hätään.

Rovasti oli totisena kuunnellut Antin kertomusta ja kysyi nyt:

— Mitä olet aikonut tehdä?

— Sitä tulin kysymään, että antaisinko ilmi vallesmannille?

— Saatko toteen, että se oli vaimosi työtä?

— No, jo toki minä sen toteen saan! huudahti Antti miltei iloisesti. On ollut kuulijoita uhkauksiensa jos kuinka monta, että jos en sinusta muuten pääse, niin käytän käppyrää nurkan alla… ja siellä on vielä kekäleet, vaikka tulkoot kuinka monen lautamiehen kanssa syyniin. Ja entäs tämä?

Antti kaivoi poveltaan likaisen nauhan palasen.

— Tämä oli oven edessä, se on sen sukkanauha.

Ei ollut epäilemistäkään, että asia oli, niinkuin Antti oli sen puhunut. Se oli selvä murhapolton ja murhan yritys tahallisessa aikomuksessa polttaa ja murhata.

Ja vähän aikaa tätä keinutuolissa mietittyään ilmoitti rovasti tämän mielipiteensä Antille: rikos on rangaistava ja syyllinen saatettava lailliseen edesvastuuseen teostansa, olipa hän kuka tahansa; lisäten, että se oli ei ainoastaan hänen oikeutensa, vaan myös velvollisuutensa, ja että sekä jumalallinen että inhimillinen laki sitä vaati.

Oikein hypähti ilosta Antin rinta ja silmä kiillähti hänen tätä kuullessaan. Hän oli hiukan pelännyt sitä, että rovasti taas kehoittaa antamaan anteeksi ja sopimaan, niinkuin niin usein ennenkin. Oli jo vähällä kiittää rovastia, mutta hillitsi itsensä ja kysyi:

— Mikähän tuolle tuosta tulee?

— Ikuteilleen luulen menevän, arveli rovasti.

— Sitähän minäkin jo… — ja hän ajatteli, että vaikka se saisikin vuosia, ei se vanha ihminen sieltä sittenkään elävänä palaisi.

— Vaan kukas sitten lapsiasi hoitaa!

— Kyllä niitä aina saa niiden hoitajia! riensi Antti sanomaan. Aina niitä hoitajia saa… parempiakin… kehno tuo on ollut niillekin… pieksää ja pahoin pitelee… ja ruokottomuuksia puhuu.

Antti tarkasteli rovastia syrjästä: yhä se näytti olevan samaa mieltä ja vaitiolollaan vahvistavan Antin sanaa, että aina niitä hoitajia saa… parempiakin.

— Jo pitää olla sydämikkö! päivitteli Antti.

— Se kun vihollinen kenen oikein saapi valtaansa…

Se oli siis sovittu asia, rovastin kanssa niin yhdessä päätetty, että Antti antaa ilmi vaimonsa vallesmannille murhapolton ja murhan yrityksestä.

Ja vielä keveämmin kuin äsken nousi vanhan miehen jalka hänen astuessaan pappilasta kirkon ohi valtatietä vallesmannin luo. Tie oli kivetön ja kepeä käydä, ja aamu oli tyven ja kirkas, ja vedet päilyivät. Se oli Antista kuin uuden elämän aamu; rauha nyt tulee taloon, hän ottaa taloutta hoitamaan vanhan sisarensa, joka hänkin on Jumalalta herätetty, niinkuin Antti itsekin. Sopuisa ja siivo elämä tulee vallitsemaan aamusta iltaan ja lapsille saadaan neuvoa jumalista elämää sekä sanan että esimerkin avulla. Saatetaan kutsua ystäviäkin talossa käymään… kerran saa kotonaankin häiritsemättä sanaa harjoittaa… ehkä pistäytyy ukko Paavokin ja pitää seurat…

Ka niin, Paavo! Siinähän oli sen mökki peltojen takana metsän reunassa, vähä matkaa maantieltä. Jos poikkeaisi sielläkin puhumassa iloaan, vanhalle uskon ystävälle, paljoa viisaammalle, kaikkien harhaantuneiden sielujen hartaalle neuvojalle, jolta oli saanut monta lohdutuksen sanaa tämänkin murheensa aikana… tokihan sille piti… kun vain ei vallesmanni sillä välin ennättäisi mihinkään mennä kotoaan.

Paavo istui hupansa seinämällä viikatteita hiomassa. Antti meni suoraan luo, sanoi iloisen hyvän huomenen ja löi kättä reippaasti. Paavo katsahti vähän kummissaan työstään ja kysäisi:

— Mistäs se Antti kävelee?

— Vallesmannille oli tässä vähä asiaa, niin poikkesin mennessäni…

— Liekö mitä iloista asiaa, kun olet niin hyvän mielen näköinen?

— Mitäpähän lie… eipä saata olla niin suruistakaan.

Ei kysynyt Paavo sen enempää eikä olisi ehkä kyennytkään, kun oli nidepaju hampaiden välissä. Vaan ei malttanut Antti utelua odottaa, kertoi koko asian.

Hänen lopetettuaan kysyi Paavo kuivasti:

— Ja siitäkö sinun mielesi on niin iloinen, että saat vaimosi linnaan?

— Iloinenko? Enhän minä mitä iloinen… mutta mitäs minun sitten pitäisi teidän mielestänne tekemän?

— Mitä sitä minulta kysyt, kun sait jo rovastilta mieleisesi neuvon!

Antti hätäytyi vähän ja alkoi puolustautua:

— Vaan rikoshan siinä on tapahtunut sekä inhimillistä että jumalallista oikeutta vastaan, ja rikos on rangaistava, eikä saa katsoa, olipa syyllinen kuinka likeinen tahansa, sillä laki ja oikeus on semmoinen… semmoinen se on!

Paavo takoi veitsen hamaralla kiilaa niteen ja varren väliin, koetteli sitten viikatteen kärjestä joustaen, oliko nidos tullut kestävä; ja kun sen siksi huomasi, laski hän sen tikapuiden piin päälle. Sitten kääntyi hän Anttiin, loi häneen läpitunkevan katseen ja virkkoi:

— Sitäkö rikoksen rankaisemista ja oikeuden täyttämistä varten sinä nyt olet matkalla vallesmanniin?

Antti vähän hämmentyi, ei saanut silmiin katsoneeksi ja vaikeni. Mutta Paavo jatkoi:

— Et näy oikein tietävän, mutta minä tiedän, että se on tekosyy ja että sen varjon alla vain pyrit päästäksesi eroon rististä, joka on päällesi pantu. Hullu on akkasi ja tekee mielettömiä, kun suuttuu. Ei yksi riitaa rakenna. Syytä on hänessä, mutta lienetkö syytön sinäkään? Luulin toki tarkemmaksi tuntoasi, kun olet vanha ristitty olevinasi, mutta paatunut näyt vielä olevan pakana, sokea ja sydämetön: murhan olisit tehnyt nauravalla suulla ja keveällä mielellä. Mene vain vallesmanniin, kun tuntosi sallinee, mutta elä tule toista puhumaan ja toiset on tarkoitukset takanasi!

— Vaan kun olisi elävältä polttanut minut ja lapsensa ja koko kylänkin kuivalla poutaisella säällä…

— Eipähän saanut poltetuksi… jos oli Jumalan tahto, että paloit, niin paloit.

— Vaan saattaa vielä polttaa?

— Tai olla polttamatta. Jos et usko Jumalaa vartijaksesi, niin vartioi itse!

Antti lyykähti äänetönnä kivelle istumaan, pää käsien varassa.

— Voi, mikä pitää muutamilla olla vaiva ja risti tässä maailmassa! vaikeroi hän.

— Kanna ristisi, mikä on selkääsi sälytetty! virkkoi Paavo vähän leppeämmällä äänellä.

Murheisena lähti Antti Paavon mökiltä — lähti kotiinsa päin kävelemään. Ei kulkenut valtatietä pappilan kautta, metsää kulki, polutonta korpea umpimähkään. Ja niin oli, kuin olisi mielensäkin tietöntä taivalta kulkenut. Raskas oli askel, pää kumara, yhtämittaa kompastui jalka juuriin ja mättäihin.

Mutta ei ollut murhe siitä, ettei saanut ukolta lupaa vallesmanniin mennä, ei siitäkään, että elämänsä päivä oli taas entistään paksumpaan pilveen peittynyt, eikä vielä siitäkään, ettei saanut ristiään luotaan luoduksi. Siitä oli synkkä mieli ja siitä epätoivo ennen tuntematon, että niin oli tuntonsa ollut sokea, että oli ollut oman vaimonsa menettämäisillään ja olisi menettänyt, jos ei olisi tieltä kesken käännytetty. Semmoinenko hän oli, joka oli luullut olevansa oikea uskovainen ja valmis kristitty, jonka omatunto muka aina sanoi, mitä oli milloinkin tehtävä, ja joka teki, mitä se sanoi? Oman ilonsa ja onnensa vuoksi lähti toista tuhoamaan ja väärän varjon alla muka Jumalalle otollista työtä tekemään. Kaikki pitkäaikainen parannuksen teko, vuosikymmenien uuttera sanan harjoitus ja taivaallisen viisauden viljeleminen — ensimäisten joukossa oli hän istunut, etupenkin hurskaita luullut olevansa ja semmoisena häntä muutkin pitäneet — siihen toteenko oli mennyt?

Oli siinä puu poikkiteloin tiellä — ei tuossa oikein tietäkään ollut, kunhan häntä kulki. Siihen istahti Antti, sammaliseen mättääseen tuijottaen. Siinä istui ja kuulosti kauan, mutta äänetöntä oli kaikki hänen ympärillään ja äänetöntä sisässään. Ei opastanut omatunto, ei tieto tietä neuvonut.

Silloin oli, kuin olisi henki alkanut haastaa:

— Rikoksen teit ja rangaistuksen tarvitset. Risti vielä raskaampi selkääsi sälytä! Käy kotiisi eläkä hiisku kenellekään siitä, mitä näit! Elä anna vaimosikaan aavistaa tietäväsi! Ole luulevinasi, että kotapadan alta paukku lensi! Ole entistä nöyrempi ja kärsivällisempi ja iloitse jokaisesta uudesta vaivasta, joka päällesi pannaan!

Oli kuin olisi helpoittanut rintaa, niinkuin olisi alkanut mieltä valaista. Antti nousi ylös puun rungolta, astui rydön yli, joka oli hänen tiensä sulkenut, ja löysi tien, kaitaisen karjan uran. Ei ollut jalka keveä sitä astuessa, mutta ei ollut entistä raskaampikaan. Vaan rinnassa tuntui aamuilma raittiilta ja suloiselta kuni puhdas vesi vereksessä haavassa, joka hoitaen paranee.

(Lastuja IV.)

KEVÄÄN KEVÄT.

Jouluun saakka nousee nousemistaan pimeyden tulva. Valon antaja vaipuu yhä syvemmälle ja on lopulta kuin hukkuva, jolta vain käsi silloin tällöin vilahtaa veden pinnan yli.

Kuinka kaikki on siihen aikaan kolkkoa ja toivotonta! Aamujen ja iltain pitkät pimeät tavottelevat toisiaan keskipäivälläkin. Kaitainen rako valoa repeää tunniksi tai pariksi, niinkuin kaukainen railo etäisellä ulapalla. Mutta kohta sulkeutuu halkeama, puhteet solmivat sormensa yhteen ja koko ihmiskunta vaeltaa kuin umpinaisen patalakin alla.

Ilma on raakaa ja raskasta ja alituinen tunne tukehtumisesta ahdistaa rintaa. Juhlain aikana tosin virvoittaa vähäksi aikaa hilpeys mieliä. Mutta se on keinotekoista ja katoaa kohta, kun joulukuusen kynttilät ovat loppuun palaneet. Ja kuinka monella on kynttilät? Matalissa majoissa tuikkaa läpi talven päre pihdissään.

Puuttuu päivä. Ei ole aurinkoa, jonka valo aukaisisi ajatukset levälleen ja kouhottelisi kutistuksiinsa menneet mielet. Katseet kulkevat ikkunaa kohti ja etsivät avaruutta. Vaan vastassa on pikimusta muuri, joka ei näytä muuta kuin oman unisen pöytäkynttiläsi ja pienen huoneesi harmaan haaleat seinät.

Ei tee mieli mihinkään. Ulkona on alituinen tuisku ja pakkanen. Viima viiltää kuin veitsellä poskeen. Kuiva pyry polttaa suojattomaan sieraimeen kuin kiehuva poro. Reen jalas on niinkuin tervaan takertunut, ja suksimies uskaltaessaan ulos hangelle hupsahtaa kuin jauhohinkaloon. Tietä naapuriin on vain kaitainen polku kinosten välissä ja senkin tupruaa joka toinen päivä umpeen.

Ihmisten toiminta on hidasta ja haukottelevaa. Välttämättömimmät työt tehdään, muut saavat seista. Kelin kiteys vaikuttaa mieliinkin. Aivot tekevät työtä vain puolella ponnellaan ja mielikuvitus liikkuu vaivalloisesti niinkuin lapsi isän suurissa saappaissa.

Vai onko kukaan joutunut oikean innostuksen valtaan joulukuussa? Ja onko tammikuussa toimittu muuta kuin tuhertamalla?

Mutta sitten hiipii hiljalleen huoneeseen helmikuu ja kuljettaa kintereillään maaliskuun. Et tiedäkään sen tulosta, ennenkuin se siinä on. Se ilmautuu kuin poutaperhonen ikkunaasi ja lepattelee siipineen lasia vasten. Kun riennät sitä katsomaan, niin lehahtaa se pois ja pakenee tervehdystäsi. Mutta se on jättänyt sijallensa jotakin. Hämmästyen huomaat sinä, että päivä on pitennyt, että etelän taivas hohtaa ja että aurinko on ylhäällä vielä, vaikka sen entiseensä nähden olisi pitänyt jo aikoja sitten piiloonsa paeta.

Ja joka päivä tulee hän samalla tavalla takaisin tämä valon vieno kyyhkynen, uusi öljypuun oksa nokassaan. Se tietää, että pimeys on puhkaissut pohjansa, että laskeutumistaan laskeutuu sen tulva ja että aurinko kohoo yhä korkeammalle kuin saari sumean meren keskestä.

Vaihde tapahtuu niin tasaisesti, ettet taida sen tulohetkeä tarkoilleen määrätä. Mutta kun päivänä muutamana astut ulos asuntosi eteen, niin tunnet hangen hienosti hajahtavan ja ilmassa on omituinen tuores tuoksu. Lumi sulaa jo seinävierillä ja räystäs tipahuttaa hienoimmalta huipultaan tuolloin tällöin vettä pienoisen välkähtävän pisaran nuoskeaan lumeen. Hanki heloittaa niin valkealle, että silmiä häikäisee hetkiseksi. Taivas on kohonnut korkeammalle ja pessyt puhtaaksi sinensä. Hieno harso on kokoontunut idän puolelle aurinkoa ja näyttää niin lämpimältä kuin kesäinen poutapilvi.

Kuusinen mäki tuolla, ja toisaalla suuren selän kaukainen ranta, ne hämärtävät kuin auteren takaa.

Soimaan helähtää rinnassasi jokin. Se on kuin hopeakello kilahtaisi ja kutsuisi uuteen elämään kaikki uupuneet aavistukset ja herättäisi toiveet tuulahtelemaan jotain uutta, valoisampaa, avarampaa ja isompaa.

Et malta. Suksien selkään heittäyt ja annat niitten liukua loitolle ihmisten luota. Ei upota enää hanki ja yöllinen hieno lumi on vain voiteena alla. Aitojen ylitse, nietosten poikki, puitten välitse ja pitkin loivia rinteitä korkeimman kukkulan laelle!

Niinkuin jäälinna kohoo takanasi pimennon puolella luminen kuusikko. Se uhkuu kylmyyttä ja jähmettää jäykkyydellään. Se on kätkenyt kohtuunsa kaikki tammikuun pakkaset eikä laske niitä sieltä, ennenkuin ne viruttaa pois huhtikuun huuhteleva sade… Mutta tähän, jossa seison, paistaa päivä täydeltä terältä. Ilma on lauhkea ja leuto. Se ei enää raatele eikä revi rintaa. Se on piehtaroinut puhtaassa hangessa, lämmin aurinko on sitä lauhduttanut, ja nyt se huljuu hyväillen rinnan kehyksissä, niinkuin makean lähteen pehmyt vetonen.

Ei kuulu hiiskahdustakaan tänne ylös. Kerran kuusikon sisästä tikan vihellys ja toisen kerran tiaisen terästiuku. Taikka pudota lupsahtaa petäjän oksalta lumiharkko hankeen, uppoo sinne, ja painunut oksa ponnahtaa suoraksi. Alla on laakea luminen rinne, johon päivä vuodattaa valoaan täydeltä terältään. Siellä täällä risteilee sitä sujuva suksen latu. Se murtaa hangen ja uurtaa sen sileään pintaan juovan, jonka verekseen reunaan päivän valoisa säde taittuu vieläkin valoisammaksi.

Alas laaksoon se johtaa. Sieltä näkyy notkelmassa pienoinen kaupunki. Kirkko keskellä ja kirkon ympärillä katto katossaan kiinni. Katoilla piiput, joista nousee savu rauhallisissa kiemuroissa niinkuin kopasta, joka on unohtunut itsekseen palamaan. Alempana tehdas ja sen rannassa sinertävä rivi jäälohkareita, äsken avannosta nostetuita. Hiljaista liikuntaa kaduilla. Ajava maalainen laskemassa jäälle, toinen sieltä nousemassa. Etäämpänä lumisella ulapalla pieniä mustia pilkkuja, eri haaroilla toisistaan. Ne näyttävät sijoillaan seisovan. — Ei kantaudu tänne risahduskaan tuolta alhaalta. Ihmisten liikunta siellä käy kuin silkkisukilla sipsutellen sametin nukkaa myöten.

On seisaus ilmoissa. Päivä ja yö ovat yhtä pitkiä. Valo ja pimeys tasaavat toisiaan. Vaaka ei kallistu kummallekaan puolelle. Talvi on kehittynyt korkeimmilleen. Se on perustuksensa lujittanut syvälle maahan ja rakentanut valmiiksi pienimmänkin koristeen päädyssään. Näetkö noita hienon hienoja lumileikkauksia katoilla ja puitten oksilla? Huippukin on valmis, harjakin täysitekoinen.

Mikä täydellisyys pienimmässäkin piirteessä, mikä puhtaus salaisimmassa sopessa! Ei rakoa, ei rikkaa. Niinkuin aamupäivällä sunnuntaisin, jolloin luodut lepäävät, ja odottavat, tietämättä mitä. Valo valautuu maahan, tarkoitustaan tuntematta. Kesäisin se paahtaa puitten juuria, jouduttaa toukoja, tunkee mehua maahan, multaan, juuriin ja lehtiin, ja virittää tulen suonissa palamaan. Nyt se vain oleilee omiksi iloikseen, heijastelee hangella ja peilailee joutilaana pitkissä nietoksissa. Kuinka rauhalliseksi käy mieli täällä ylhäällä, sinun sauvaa vasten nojatessasi! Kuinka tuntuvat poistuvan kauaksi kaikki ilkeys ja intohimot! Tulisinkin tunne sulaisi täällä ujoksi otsasuudelmaksi.

Vaan lyhytaikainen on luonnon rauhallinen lepohetki tuiman talven ja kevään välillä. Kevään kevät ei kaukaa kestä. Se livahtaa sormiesi välitse kuin kesäinen kirkko-aika. Haihtuu äkkiä niinkuin juhannuksen-aikaisen tuomen tuoksu. Talven täyteläinen lumilinna alkaa luhistua. Leuto tuuli tiputtelee sen huippujen helat ja auringon säde puhkoo säälimättä rakoja seiniin ja sileään siltaan.

Mutta nyt ei vielä ole se aika. Ei ole talvi enää, mutta ei kevätkään. Nyt on kevään kevät, on juhannuksen juhannus. Ota vaari siitä! Elä anna sen tuoksun jäädä tuntematta ja sen hilpeyden hukkaan haihtua!

(Lastuja III.)

"SAMMUTA SINÄ, MINÄ SYTYTÄN!"

Pimeä talvinen yö peitti kaiken pohjoisen maan. Aurinko oli painunut pois, mutta matalissa majoissa loisti lamppujen valkeita tulia ja odottaessaan uutta aamua hakivat ihmiset iloaan niiden ympäriltä.

Vaan sitäpä ei suvainnut pimeyden peikko, joka oli anastanut itselleen vallan päivättömässä pohjolassa. Niinpiankun hän ulkona vaaniessaan näki tulien ikkunoista tuikkavan, tölmäsi hän oven täydeltä huoneeseen.

— Puh! sanoi hän ja puhalsi armottomasti lampun sammuksiin.

Eikä kukaan uskaltanut enää sytyttää lamppua, jonka peikko oli sammuttanut.

— Mikäs nyt neuvoksi? kysyivät toisiltaan matalan majan asukkaat pimeässä istuessaan.

Mutta tuskin oli pimeyden peikko mennyt, kun livahti valon haltia ovesta sisään.

— Sammuta sinä, minä sytytän! sanoi hän ja sytytti kynttilän pöydälle palamaan.

Sen tehtyään riensi hän pahan peikon jälkeen. Paha peikko teki saman työn toisissa taloissa, sammutti kaikki kynttilät ja heitti ihmiset pimeässä istumaan. Mutta hyvä haltia hiipi hänen kintereillään ja sitä mukaa kuin lamput sammuivat, syttyivät kynttilät.

Vaan kun peikko jälelleen katsahtaen näki, että tulet yhä paloivat, töyttäsi hän takaisin ensimäiseen taloon.

— Puh! Puh! sanoi hän ja puhalsi kynttilän sammuksiin.

Eikä kukaan uskaltanut sytyttää kynttilää, jonka peikko oli sammuttanut.

— Puhalsi kynttilänkin! Mikäs nyt neuvoksi! kysyivät toisiltaan pimeässä istujat.

Vaan tuskin oli peikko pihalle ehtinyt, kun haltia samassa oven avauksessa suikahti sisään ja kysyi kuiskaten, eikö ollut päreitä talossa?

Olihan päreitä talossa, ennen vanhaan varatuita, ukko vaarin kiskomia.

— Päre pihtiin! sanoi haltia, sieppasi päreen orrelta, puhalsi siihen liedestä tulen ja virkkoi veitikka:

— Sammuta sinä, kyllä minä sytytän!

Ja sitä mukaa kuin kynttilät taloissa sammuivat, syttyivät päreet palamaan ja taas näki peikko tulien tuikkavan kaikkialla, missä äsken oli pimeätä tehnyt. Ja hän töyttäsi vielä kolmannenkin kerran tuvan ovesta sisään.

Puh! pani hän, — mutta ei tahtonut päre sammua. — Puh! — Puh! — ja vasta kolmannella kerralla sammui päre.

Eikä kukaan taaskaan uskaltanut uudelleen sytyttää tulta, jonka peikko oli niin vihaisesti sammuttanut.

— Mikäs nyt neuvoksi? kysyivät pimeässä istujat, kun kuulivat haltian sisään hiipivän.

— Tuli takkaan! huusi haltia ja kohta loimotti iloinen takkavalkea lieden päällä ja riemusta loistivat haltian silmät sen valossa, kun hän huusi:

— Sammuta sinä, kyllä minä sytytän!

Ja missä vain pimeyden peikko päretulet ihmisten suruksi sammutti, siinä viritti valon haltia kohta paikalla takkatulet heidän iloksensa palamaan; ja ne paloivat niin, että hanget heloittivat ja puitten latvat kauvaksi punertivat.

Mutta silloin suuttui peikko ja sydäntyi ja silmät seisoen ja posket pullollaan tölmäsi hän sisään kuin tuulispää.

— Puh, puh, puh! — puhalsi hän. Puh, puh, puh! — puuskutti hän.

Mutta kuta enemmän hän puhalsi ja puuskutti, sitä ylemmä tuli takassa yltyi, sitä enemmän liekki liedessä loimotti. Eikä vain hankiin heloittanut eikä vain puita punannut, — ylös taivaalle loimo lakeisesta yleni ja hehkui tuli kaukaisiin kyliin, valo vieraille maille.

Kovin koetti hän, ylen yritti… En tiedä, olisiko kerran sammumaan saanut. Mutta ennenkun ehti, oli yö jo lopussa ja aurinko nousi eikä tulia enää tarvittu, ja turhaa oli tehnyt työtä pimeyden peikko. Sille päivälle eivät peikotkaan mitään mahda — ja yöllä suojelevat Suomeani hyvät haltiat.

(Katajainen Kansani II.)

WILHELMIINA WÄISÄNEN.

Wilhelmiina Wäisänen oli matkalla Helsingistä sukulaistensa luo maalle. Näin hänen nimensä hänen matkakapineistaan ja muu selveni minulle vähitellen matkan varrella.

Hän oli laittautunut vaunuun oikein leveästi ja mukavasti niinkuin reslarekeen, joka on tullut häntä noutamaan, vallannut kaksi penkkiä, sen, jolla istui ja sen, joka oli vastapäätä. En sano sitä siksi, että hän olisi sen kautta ketään häirinnyt. Vaunu oli pitkän matkan taa menevä ja meitä oli siinä vain muutamia, joilla oli yhtä runsaasti tilaa kuin hänelläkin. Jokaiselta matkustajalta, joka kulki vaunun läpi, pyysi hän sitäpaitse silmin ja kasvonilmein kuin anteeksi, että hän tässä näin rehentelee… ne on hänen nämä kamsut, mutta kyllä hän ne… kyllä tässä sopu sijaa antaa, — mutta kun ei kulkija pysähtynytkään vaunuun, hymyili hän kuin kiitokseksi ja virkkoi puoleksi meille, puoleksi itselleen:

— Eipä se tullutkaan, hyväpä, ett'ei tullutkaan, niin sovitaan tässä paremmin.

Olin tullut eräältä sivuasemalta junaan ja nähtävästi oli hänen suurin puuhansa tavarain järjestämisessä jo suoritettu. Mutta minä saatoin elävästi mielessäni kuvailla kaikki ne kohtaukset, jotka oli esitetty ennen junaan tuloa ja sitten junassa. Minä näen ajurin odottavan kadulla porttiholvin edessä. Naapurin palvelustyttö vartioi katukäytävälle asetettua tavararöykkiötä, sill'aikaa kun Wilhelmiina toisen tuttavan avulla kantaa toisia alas viidennestä kerroksesta. Kaikki eivät mahdu rattaille. "Tuo sinä, Manta, tämä hattuaski ja tämä parasolli… eli ei, ota sinä tämä pelarkoonia, ei sillä väliä, jos jääkin." Ja tavarainsa suojassa itse istuen niin täpärällä, että on joka kadun kulmassa huiskahtaa ulos, ajaa hän asemalle, kiirehtien kuskia, joka suuri kirstu jalkain alla könöttää epämukavassa asennossa polvet koukussa leuvan tasalla. — "Kun ei vaan myöhästyttäisi!"

Mutta siitä ei ole pelkoa. Puoli tuntia ennen junan lähtöä istuu hän jo vaunussa, iso kirstu ja pelarkoonia ovat pakaasissa ja kaikki muut tässä edessä, vieressä, pään päällä, kummallakin puolella ja istuimen alla. Siinä on myttyjä, rasioita, eväitä, kukkasia, jotka on saatu saattamaan tulleilta ystävättäriltä, tyynyjä, saaleja, laukkuja, mutta näkyvimpänä, ihanimpana kaikkia muita uusi kapsäkki, jonka kyljestä kiiltävässä messinkilaatassa seisoo kaiverretuin kirjaimin: "Wilhelmiina Wäisänen Helsingfors".

Hän istuu nyt vihdoinkin järjestetyn omaisuutensa keskessä, varustettuna vuorokauden matkalle, puettuna lähinnä parhaimpaan pukuunsa — parhaat ja harvinaisimmat kalleudet ovat nähtävästi noissa rasioissa ja tuossa matkalaukussa, joita hän tuon tuostaan raottaa, avaa, järjestää ja kohentelee. Luulet hänet jo rauhoittuneen, luulet, että ne istuvat siellä säiliössään yhtä tyytyväisinä kuin hän itsekin, nojatessaan tuohon vaunun nurkkaan ja ummistaen hetkeksi silmiään — ollaan näet yöjunassa — kun hän yht'äkkiä säpsähtää — junan vihellyksestä tai pysäyksestä tai ilmankin, — näyttää muistavan jotain — tulikohan se mukaan? — eihän vain rutistune! — paninkohan sen laukkuun vai myttyyn vai kapsäkkiin? — eihän vain pudonne parasolli! — ja kaivelu ja selailu alkaa uudelleen, selailu rakkaiden tavarain, jotka ovat näkyvä tulos vuosien vaivoista ja joita hän nyt vie kuin voittaja saaliitaan riemukulussa kotikylään todistamaan siitä, ett'ei hän ole aikaansa turhaan kuluttanut. Vihdoin hän rauhoittuu, laittaa itselleen mukavan päänaluksen, luo vielä viimeisen silmäyksen kapineihin, haukottelee tuimasti, kyhnähtää kylelleen ja nukkuu samassa.

Minä kun en saa nukkua, näen tuossa hänen tasapohjaiset jalkansa, joissa on "tyykikengät", hervottomina nytkähtelevän junan liikkeen mukaan; ne nytkähtelevät siinä koko yön ja sekaantuvat vielä uneenikin, kun vihdoinkin olen suurella vaivalla saanut sen päästä kiinni.

Kun herään aamulla, on Wilhelmiina jo noussut ja on taas täydessä touhussa tavarainsa kanssa. Hänellä on yllään uusi hame ja uusi röijy, jotka hän jossain salaisessa paikassa on vaihtanut vanhoihin. Hän viimeistelee niitä parhaallaan, harjailee ensin hamettaan ja silittelee huolestuneesti sen ryppyjä — se on ruskean viheriää paramattaa — ja ottaa sitten esille yläpuolen ruumistaan, jonka ympärillä, korsetin päällä, istuu tiukka röijy, sinisestä kankaasta tehty, puhvihihain kanssa, joiden väliin pää uppoaa korvia myöten, kultarenkailla koristettuja korvia myöten. Hän harjaa sitä edestä ja takaa ja kummaltakin kupeelta, hiukan kellahtaneiden kainalojenkin alta, niin kauvas kuin lyhyet korsetin varassa olevat kädet kuontuvat, jolloin kellon vitjat korkean rinnan päällä kauniisti helkkyvät. Erityisestä rasiasta lehahtaa esiin viheriä kaularöyhelö, joka suurella rintasolella kiinnitetään leuvan alle kuin lehdeksi marjana punottavien poskien alle. Kapsäkistä, jonka lukko ja soljet somasti soivat, nousee suurella varovaisuudella uuden uutukainen saketti harmaasta verasta, silkillä sisustettu ja leikattu uusimpaan kuosiin ja kevelällä pyrstöllä kaunistettu. Lasiputkiin pistetyt kukkaiskimput kiinnitetään saketin pieluksiin, kaksi kummallekin puolelle. Hansikkaat, ruskeat trikoohansikkaat, saadaan vaivalla suurella, mutta mieluisella, sujumaan käsiin. Parasolli otetaan alas hyllyltä, vapautetaan tupestaan ja avataan varovasti, jolloin kasvoissa on ilme kuin olisi pelko, että se räjähtää. Vaan ei se räjähdä, napsahtaa vain ja helähtää hiukan kuin rumpu, ehyt on, ei ole mistään revennyt, laskee taas siipensä suppuun ja asettuu viereen odottamaan aikaansa. Käsiväskyssä ovat huivit, ne kaksi, joista voi olla tällaisessa tilaisuudessa kysymys: se ruskea silkkinen, pitkäin rimsujen kanssa, ja se valkoinen harsohuivi. Kummanko ottaisi? Moneen kertaan antaa pieni pyöreä peili neuvojaan myötä ja vastaan, taistelu on kauvan ratkaisematta. Silkkihuivi on upeampi, mutta harsohuivi nuorentaa — ja voittaa.

Tuskin tuntisin häntä, jos en tietäisi. Kaikki on uutta, paitse kasvot, nuo punakat ja terveet, vaikka jo vähän rypistyneet, ja silmät, nuo haalean siniset ja ymmärtäväiset, jotka eivät vaihda väriään eivätkä muuta ilmettään, vaikka kaikki muu muuttuisikin.

Hän istuu siinä nyt valmiina astumaan ulos vaunusta, niinpiankun juna pysähtyy kotiasemalle. Ollaan eteläpuolella Mikkeliä ja hän kysyy konduktööriltä, milloinka tullaan Suonnejoelle.

— Klo 12 ja 50, sanoo konduktööri.

— Jos konduktööri on hyvä ja sanoo tykö sitten. Kello on vasta seitsemän ja minulla on siis vielä runsaasti aikaa nauttiakseni matkatoverini seurasta. Muut ovat tippuneet tielle ja me olemme kahden junassa. Yhä suuremmalla tarkkuudella ja mielenkiinnolla olen seurannut hänen pukeutumistaan ja sitä tehdessään on hän tietämättään esittänyt minulle elämänsä, selittävillä kuvilla kaunistetun kertomuksen vaiheistaan. Jokainen noista vaatekappaleista on virstapatsas hänen elämänsä taipaleella ja jokaiseen niistä liittyy muisto kuletusta matkasta. Semmoinen hän nyt on, mutta semmoinen ei hän ollut silloin kun taipaleensa alotti.

Tuo röijy se oli — oli hänelle, niinkuin niin monelle muullekin — ensimäinen ero mökin tytön entisyydestä, karkottaessaan jo ensimäisessä palveluspaikassa pappilassa suoran nutun. Pappilasta siirtyi Miina nuoren herrasväen kanssa Helsinkiin, ja pitkä, suora toppanuttu, lämmin ja suojaisa, jota oli talkoolla kotikylän tyttöjen kanssa tehty ja öitä sen kanssa valvottu, vaihtui ostosakettiin, joka istui selästä kuin valettu ja teki hameen liikkeen edestäpäin niin herrasmaiseksi, mutta joka oli kylmä ja hatara. Villavanttuut, äitivanhan kutostamat, ja villahuivi, venäläiseltä ostettu… säälivästi hymähti Miina, joka kerta kun ne muisti vetäessään käsiinsä trikoohansikkaita ja kiinnittäessään kaulansa alle harsoista huivia, ensimäisen vuosipalkkansa säästöillä hankituita. Päivävarjo ja rintaröyhelö olivat hänen hauskimmat muistonsa, sillä vuosia oli kulunut, ennenkun ne oli uskaltanut ostaa ja tosi tarpeen vuoksi tarpeettomina pukuunsa lisätä. Vasta sitten kun siinä uudessa hienossa herrasväessä palkka kohosi kahteentoista markkaan kahdeksasta ja pääsi kyökkipuolelta lasten päälle ja niiden kanssa oli Esplanaatissa käveltävä, täytyi ne ostaa, täytyi herrasväenkin vuoksi, ett'ei tarvitsisi hänen tähtensä kenenkään hävetä. Ja niihin liittyi muistoja soitoista Kappelin edustalla keväisinä iltoina ja sunnuntaikävelyistä Seurasaarella — sen nuoren herran kanssa, joka tarjosi teetä ja kahvia ja makeisia ja olisi viiniäkin tarjonnut… mutta silloin oli täytynyt tehdä ero, sillä se oli herra eikä vertainen, eikä sillä tainnut olla aikomuksetkaan oikeat. Toisellahan oli, sillä Sörnäisten pojalla, ja sormuksia vailla jo oltiin alulla, mutta se joi ja siihen se jäi. Jääköön! Eipä hän heistä, kaupungin pojista.

Eikä Miina siitä pitäen muusta huoli, kunhan palkat kohoilee ja saa säästöä tehneeksi. Hän on niitä, jotka eivät pelkää vanhenevansa ja jotka kyllä tietävät kelpaavansa. Aina niitä on ottavia, kun on mitä antaa. Miina on tehnyt säästöä, on koonnut rahaa, on koonnut vaatteita, varsinkin vaatteita, pitovaatteita, pyhävaatteita, sänkyvaatteitakin. Olisi hyvänkin talon tyttären aitan täysi, kun oikein orrelle levittelisi — entisellä mökin tytöllä. Kahdella tyhjällä kädellä läksi, nyt on kirstut ja kapsäkit niin monet, ett'ei auttamatta junasta pääse, on hopeitakin vähän ja kultakello ja saattaapa olla sormuksetkin, kaikki nämä siinä viimeisessä palveluspaikassa, sen yksinäisen vanhan herran luona hankituita, jolta on palkkaa juossut kaksikymmentä markkaa kuussa ja tämä kultakello kunnialahjaksi kymmenen vuoden uskollisesta palveluksesta.

Miina on istunut jonkun aikaa hiljaa, silloin tällöin vilkaisten ylös hyllylle, jossa silmät ovat sattuneet ruskeaan rasiaan ja joskus katsahtaen minuunkin, joka tuijotan häneen ja tarkastan häntä. Hän käy yhä levottomammaksi, päästää huivin irti, sitoo sen taas, koettaa katsoa itsepintaisesti ulos ikkunasta, mutta kun vaunut retkahtavat vekselissä ja rasia liikahtaa — vai näyttikö se vaan siltä — täytyy se ottaa alas, täytyy avata…

Kun palaan junaan Mikkelin asemalta, näen minä, että rasiasta on ilmestynyt hattu, isoilla ruusuilla koristeltu komea olkihattu, kehittynyt siihen kuin perhonen kotelostaan, asettunut paksun tukevan palmikkopyörylän päälle, jossa se nyt istuu kuin oudoksuen asemaansa, pyrkien kuin pelästyneenä lentoon lähtemään. Mutta sen on turha pyrkiä, se on lujasti kytketty leuvan alla silkkisillä kahleilla ja vartijan kasvoista loistaa hämillinen tyytyväisyys onnellisesta saaliista.

Ei ole epäilemistäkään siitä, että se on Miinan ensimäinen hattu, otettu ensi kertaa päälle matkalla kotipuoleen sydänmaalle. Se on viimeinen ylellisyys, sinetti, leima, lippu linnan harjalla, oman rakentaman linnan, jossa nuo muut tavarat olivat kuin vallitukset, vuosien kuluessa hiljalleen yhä korkeammalle kohotetut.

Saattavat kotikylässä ehkä oudoksua, sanovat kirkkomäellä katselijat hänen ylpistyneen, entisen mökin tytön… vaan niistäpä hän vähät välittää eikä ole tarviskaan… on hän yhtä hyvä kuin joku toinenkin ja jos ei Pielaveden pojille passaa, niin palaa syksyllä takaisin, kun tulee herra ulkomaalta terveyttään hoitamasta, ja on yhtä hyvä olla sielläkin. Pidän häntä päässäni ja jätän poiskin, jos on itsestäni niin päin parempi. Ja vaikka en kirkonmäellä pitäisikään, niin pidän junassa ja pidän vielä laivallakin, senpähän sitten muun näkee kirkonkylän rantaan tullessa…

Wilhelmiina vakaantui vakaantumistaan ja istui yhä varmempana näissä täysissä tamineissaan kaikkien kalleuksiensa keskessä, odotti junan tuloa Suonnejoen asemalle ja ajatteli kaikkea tätä mielessään — olen varma siitä, että hän sitä ajatteli.

Haapakoskelta tuli pari tehtaan työmiestä vaunuun. Heillä oli vasta sytytetyt sikarit hampaissaan ja olivat hiukan maistaneet.

— Täällä ei saa polttaa! sanoi toinen huomatessaan, että vaunussa oli tupakanpoltto kielletty.

— Strunt… äi se mittä… vi röka bara!

— Etkös näe, että siellä on rouvasihminen…

— Hva fan! Inte fins här någo fruntimmer.

— On se… siellä istuu yks rouvasihminen… sillä on hattukin päässä.

— Ja, min sann, du har rätt.

Minä kuulen sen, minä näen sen hänen kasvoistaan, hänen silmissään on kostea kiilto… Se on ihana hetki hänen elämässään, ehkä ihanin kaikista… hän ei voi pidättäytyä… tuntee tarpeen palkita osotettua luottamusta ja hän virkkaa:

— Herrana vara para kuu o röökka — inte te siniera… inte als…[— Herrat ovat vaan hyvät ja polttavat — ei se tee mitään… ei mitään.]

— Tack så mycke'… det var förbannat fint af fruntimret…[ — Kiitos paljon… se oli helvetin hienosti tehty rouvan puolelta…]

Hän pitää hatun päässään! Pitää sen laivassa ja kirkkorannassa ja kirkonmäelläkin… on se hänen päässään yhtä hyvä kuin kenenkä muunkin.

Ja hänen kasvoistaan loistaa niin suurta onnea ja tyytyväisyyttä ja kiitollisuutta kaikista Luojan vähistä lahjoista, jotka ovat hänen osakseen tulleet, että on minunkin oikein hyvä ollakseni…

(Lastuja IV.)

SANTERI ALKIO.

Syntynyt 17/6 1862 Laihialla. Alkuperäinen nimi Filander. Ollut sanomalehtitöissä v:sta 1877, sen ohessa kauppaliikkeenomistajana kotipitäjässään v:teen 1905. Nuorisoseurojen johtaja ja niiden äänenkannattajan "Pyrkijän" toimittaja sen perustamisesta 1890. Teoksia m.m. Teerelän perhe, Eeva, Salliman oikkuja, Mennyt, Aikamme kuvia I-III, Puukkojunkkarit, Murtavia voimia, Kylistä, Kodeista ja Vainioilta, Tien haarassa, Palvelusväkeä.

SUURI PALKKA.

Kovin oli ikävä asia rovastille laskea käsistään tuota uskollista isäntärenkiä Tuomasta; hänhän oli saattanut pappilan maat niin verrattomaan kuntoon. Ne tuottivat nyt melkein kaksin verroin siitä, mitä kuusi vuotta takaperin, jolloin Tuomas taloon tuli ja johdon käsiinsä sai. Ja nyt oli Tuomas aamulla pyytänyt eroa palveluksestansa, Amerikkaan muka aikoisi mennä.

Pappi tunsi sen, tuossa soututuolissaan tupakoidessaan ja miettiessään, että Tuomas oli talouden hoitamisessa mies paikallaan ja että se kaksisataa markkaa, jonka hän tälle oli palkkaa maksanut vuosittain, oli tuottanut hyvin runsaan koron. Mutta sepä se nyt mietityttikin: oliko Tuomaan taito jäänyt taloon, vai mahtoiko tämä viedä sen muassaan? Olisikin tuosta päässyt selville, niin… jos kerran taito taloon jää, niin mitäpä tuolle palkkojakaan koroittelemaan, mutta jos muassaan vie, niin… olisi ehkä syytä lisätä vaikka satanen miehelle.

Kylläpä siinä oli pulaa. Ja rovastinkin rahoista jos satamarkkasen tuhlaa, panee sellaiseen paikkaan, johon edullisesti saattaisi olla panemattakin, niin — sanalla sanoen: sata markkaa on poissa kukkarosta.

Tupakan savu tuoksahteli rovastin huulilta, väliin harvempaan, väliin tiheämpään, ja toisinaan kuului tyytymätön ähkinä.

Ilma, rovastin tytär tuli huoneeseen tuoden kahvia. Tämä huomasi rypyt papan otsalla ja rupesi syytä tiedustelemaan.

"Tuota Tuomaan puuhaa vain mietin", kuului rovastin vastaus.

Tytär tunsi jo myöskin Tuomaan puuhat, ja innostuksen tuli leimahti hänen silmistään, kun hän kiihkoisesti huudahti papalle:

"Niin, eikö totta, pappa, tuo alhainen sivistymätön väestö ei tunne isänmaanrakkautta, ei rahtuakaan?"

"Enpähän tiedä", ärähti pappi ja rupesi kahvia juomaan.

Neiti jo oli taasen aikeessa avata suunsa jotain hyvää ja kaunista sanoaksensa, mutta eteisestä kuuluva jalan kapse pidätti häntä. Tuomas astui sisään.

Rovasti kutsui istumaan; ja isänmaallisesti innostuneena mitteli tytär silmillään miestä kiireestä ihan kantapäähän asti.

"Yhäkö se Tuomas on aikomuksessaan pysynyt?" kysyi rovasti saatuaan kahvinsa juoduksi.

"Niin minä olen sitä ajatellut, että meneminen se taitaa olla parasta."

Rovasti oli vähän aikaa ääneti, sitten hän vakavasti katsellen Tuomasta kysyi:

"Ovatko ne syyt sitten, jotka sinua muka matkaan pakottavat, niin jyrkät, ettei niitä voi poistaa?" Pappi hymyili ja näytti olevan siinä luulossa, ettei toinen kykenisi hänelle tyydyttävää vastausta antamaan.

"Kyllä ne syyt ovat sellaiset, ettei siinä auta melkein mikään… Minä en voi, näettekö, täällä enää perhettäni elättää, sillä…"

"Turhia", ehätti rovasti keskeyttämään, "olethan tähän asti voinut. Mutta tuo lause on vain kaikkein Amerikkaan lähteväin keppihevosena, jolla he ratsastavat. Syy on vain se, että kaikki tahtovat nyt puuveitsellä hopeaa leikata, rikastua." Rovasti oli puhuessaan noussut ylös ja käveli nyt kiivaasti edes takaisin kamarin lattialla. Tuomas aikoi jotain sanoa, mutta neiti ehätti ennen:

"Tuomas", sanoi hän erinomaisella painolla, "tiedättekö te, mikä on isänmaa ja isänmaanrakkaus?"

"Tiedänhän, tuota, minä, mutta…" yritti Tuomas alakuloisesti vastaamaan. Vaan neiti keskeytti:

"Niin, mutta mitä? Ettekö tunne isänmaanrakkautta? Oi, luulenpa ettette sitä tunne! Sanokaa, rakastatteko vähääkään noita tuomia, jotka tuolla pihalla noin ihanasti kukoistavat ja kukkivat? Tunnetteko vähääkään vetovoimaa siihen paikkaan, jossa tupanne mäenrinteessä seisoo, jossa niin ihana kasvimaailma kesällä olentonne ja perheenne syliinsä sulkee? Kuinka voitte jättää vaimonne ja lapsenne, onko pienintäkään rakkauden sidettä enää tallella? Ja… ja…" Neiti sekautui. Kielen päällä pyöri niin paljo jaloa ja pontevaa, että… että siinä täytyikin niin käydä.

Tuomas pyyhkäisi kämmenen selällä silmäänsä. Sitten hän hiljaa sanoi:

"Neiti Ilma kyllä tietää, että minä rakastan perhettäni ja isänmaatani ja ett'en ole mikään huikentelija. Mutta neiti on hyvä ja sanoo minulle, mitä minä voin hyötyä kukkasien kauneudesta, kun ei minulla ole perheelleni riittävästi leipää?"

"Tehän saatte papalta suuren palkan!" huudahti Ilma neiti vähääkään ymmälle joutumatta.

"Niin, mutta se ei riitä ajan pitkään, sillä minun maani ei kasva aina."

Nyt joutui neiti ymmälle.

"Maa ei kasva aina", matki hän. "Mitä tarkoitatte, eihän teillä olekaan maata?"

"Senpä vuoksi onkin sen kasvullisuus hyvin epävarma."

"Minä en ymmärrä teitä."

"Minun maani on minun työnteossani…"

"Niin, niin."

"Niin, minun perheeni elää minun kätteni työstä. Mutta minäkin tulen vanhaksi ja työhön kykenemättömäksi. Sitäkin aikaa varten tarvitsisi jotain olla."

"Mutta onhan palkkanne kaksisataa markkaa, pitäisihän siitä riittää säästöönkin? Tulevathan muutamat toimeen sadallakin markalla?"

Tuomas pudisti päätänsä.

"Ei riitä", sanoi hän, "neiti muistakoon, että minulla on nykyään kuusi lasta."

"Mutta monella miehellä ei ole niinkään suuri palkka kuin teillä."

"Eikä myöskään monella niin isolukuinen ja heikko perhe kuin minulla." Tuomas alkoi kääntyä äreäksi. Mutta neiti oli kukistamaton.

"Niin, niin, vaan saahan Mariakin jotain ansaita."

"Nuorin lapsistamme on kahden kuukauden vanha ja sitä vanhempi puolentoista vuoden, raajarikkoinen raukka, joka ei ylös kykene, kuten neiti tietää. Ei siinä ole toivoa äidin ansioon."

"Mutta saattaisivathan isommat lapset hoitaa niitä pienempiä."

"Eivät ne siihen heti kykene, ja toisekseen ne, jotka iän puolesta kykenisivätkin, ovat poikia, eikä niistä ole lasten hoitoon, niinkuin jos olisivat tyttöjä."

"Muistan tässä, että onhan tapana sanoa: 'missä kiehuu ruokaa kuudelle, siinä kiehuu samassa seitsemälle', eikähän nuo pienemmät vielä paljoa ruokaa kuluta. Kaksi vuotta takaperin elitte vielä hyvin tuolla palkallanne."

Tuomas nousi tuskistuneena seisomaan ja näytti olevan aikeessa lähteä. Hän sanoi surullisesti hymyillen:

"Neiti osaa jutella kyllä kauniisti, mutta ette ole näitä asioita kokenut."

Rovasti oli syrjäisenä koko ajan seurannut tarkkaan keskustelua. Nyt hän seisahti Tuomaan eteen ja kysyi:

"Onko siis päätöksesi peruuttamaton?" Äänessä oli jotain osanottoa.

"Kyllähän minä niin olen ajatellut, että koetan onneani."

"Tuomas saa nyt mennä toimiinsa. Tule ehtoolla uudestaan tänne!"

Tuomas meni. Samassa juoksi sisään talon seitsenvuotias poika.

"Pappa, antakaa minulle kymmenen penniä!" pyysi poika kauniisti, isäänsä kiinni tarttuen.

"Aina sinäkin", äännähti rovasti tyytymättömänä. Otti kuitenkin kukkaronsa esiin.

"Mitä sillä teet?" kysyi hän. Poika selitti tarkoituksen. Leipuriin sanoi menevänsä. Poika sai, mitä pyysi. Tuo olikin melkein jokapäiväinen vero.

Ilma oli juuri aikeessa lähteä kahvitarjottimen kanssa huoneesta, vaan rovasti pidätti.

"Koetapa laskea, kuinka paljon Tuomaan palkasta tulee kunkin hänen perheensä jäsenen osalle vuoden kunakin päivänä!"

"Jaa, mutta sitäpä pitää koettaa!" Neiti pani tarjottimen pois, etsi paperiliuskan ja alkoi innokkaasti laskea. Laskunsa loppuun saatuaan ei hän puhunut mitään, vaan äänetönnä hämmästystä osottaen tuijotti paperiin.

"Mitä tuli?" pappi kysyi hymysuin katsellen tytärtään. Tämä viipyi vähän, ennenkuin vastasi:

"Kahdeksan penniä."

"Kahdeksan penniä!"

"Niin, eikä varsin täyteen sitäkään."

Rovasti nyökytteli ajattelevaisesti päätänsä ja neiti sanoi innokkaasti:

"Herra Jumala, pappa, me emme saa estää, jos Tuomas tahtoo lähteä."

(Aikamme kuvia III.)

HERRA PENTTINEN.

Hyviä miehiä ei ole koskaan liian tiheässä; rikkaita miehiä on paljon tiheämmässä.

Kukaan ei ole sanonut, ettei suurituloisten miesten joukossa olisi hyviä miehiä, mutta rikkaita miehiä on heidänkin joukossaan paljon useampia.

Hyvät miehet ovat rehellisiä.

Toisia ihmisiä kohtaan saattaa moni ihminen olla rehellinen. Useimmat ovat epärehellisiä itseänsä kohtaan. Se on synti raskainta laatua, suurin rikos luonnon järjestystä vastaan; itsepetosta seuraa rangaistuksena kintereillä onnettomuudet, tuskat, epätoivo ja kuoleman kauhu. —

Herra Niilo Penttinen oli rikas mies. Hänen ympäristössään oli paljo ihmisiä, jotka olivat köyhiä rottia häneen verraten. Niilo Penttinen oli osannut järjestää niin, että heistä jokainen osaltaan hyödytti häntä, vaikka olivatkin köyhiä ja vähävaraisia Niin tavoin kertyi hänelle suuret tulot, useimpain ympäristöläisten tulojen pysyessä pieninä ja niukkoina.

Niilo Penttisen kotona oli mukavaa ja lämmintä. Siellä oli osittain ja suhteellisesti myöskin komeata ja ylellistä. Niin oli myöskin pappiloissa, nimismiehellä, tuomarilla, tohtorilla, sahan patruunalla, kauppiailla ja osalta talollisillakin. Köyhillä mökkiläisillä, päiväläisillä, torppareilla ei ollut niin lämmintä ja mukavaa, sillä heidän tulonsa eivät koskaan riittäneet omiin mukavuuksiin — siinä oli kylliksi, kun elivät.

Niilo Penttinen oli hyvässä maineessa. Hän oli kristillismielinen, kansallismielinen, teki usein lahjoituksia, toisinaan synnyttämättä mitään meluakaan. Ja kun niillä tienoin joku sattui tekemään julkisesti sellaista syntiä, jota ei vielä ollut totuttu katsomaan läpi sormien ja jonka välttäminen oi niin helppoa, että vain harvat kompastuivat ja lankesivat siihen — silloin oli Niilo Penttinen ensimäisenä miehenä moittimassa ja piti syntiselle nuhdesaarnan.

Mutta Niilo Penttiselläkin, niin mallikelpoinen, siivosyntinen ja toimeentuleva kuin olikin, oli myöskin maallinen tuskansa: häntä kalvoi alituinen köyhtymisen pelko. Poistaakseen tätä ikävää rasitusta koetti hän kaikilla luvallisilla keinoilla lisätä tulojaan. Siitä oli kyllä seurauksena, että useain köyhänpuoleisten ympäristöläisten menot samassa suhteessa kasvoivat — mutta se ei kuulu asiaan.

Iän karttuessa kasvoi Niilo Penttisen levottomuus. Ei hänellä nyt enää ollut niin paljoa huolta tulojen lisäämisestä kuin ennen kootun tavaran sopivasta sijoittamisesta. —

Sattuipa kerran kuolemaan muuan suutari, jolle herra Penttinen oli lainannut sata markkaa. Suutari kuoli niin tyhjänä, ettei jäänyt jälelle muuta kuin viisi alastonta lasta ja keuhkotautinen vaimo.

Tämä kuolema koski herra Penttiseen, ja hän murehti sitä niin, että otsa meni ryppyyn. Ei hän lasten vuoksi murehtinut — pitäähän niistä vaivaishoito huolen. Ei hän myöskään murehtinut tuon keuhkotautisen vaimon tähden, se kun oli aina ollut vähän halveksittu rumuutensa ja tyhmyytensä tähden — ja nythän siitä kyllä pitää Jumala huolen, kun on sallinut kerran keuhkotaudin tarttua. Mutta suutarivainajan velan maksusta, siitä ei kukaan milloinkaan tulisi sanaakaan virkkamaan eikä minkäänlaista huolta pitämään. Sitä herra Penttinen huolehti ja murehti, kuultuaan suutarin kuolemasta.

Silloin ilmestyi itse Kuolema omassa personassaan herra Penttisen eteen, hymyili niin ystävällisesti, kuin se hänen kaltaiselleen oli mahdollista, ja sanoi:

"Lienen saattanut sinut murheelliseksi, kun vein suutarin ennen sinua."

"Ei, ei", koetti herra Penttinen änkyttää kauhusta ihan kalpeana.

"Sinun vuorosi tulee kyllä pian", jatkoi Kuolema. Kauhusta nousivat herra Penttisen hiukset pystyyn.

"Mihin sitten panet kaiken, mitä koonnut olet?" jatkoi Kuolema.

Herra Penttinen yritti kysymään:

"Milloin?"

Mutta vastausta ei tullut. Kamala näky hävisi, ja jäljelle jäi alituinen, kalvava, tuskallinen kuolemankauhu.

Vaikka herra Penttinen olikin uskovainen ja tiesi varmasti kuolemansa jälkeen pääsevänsä taivaaseen, tahtoi hän kuitenkin lykätä tuon muuton niin pitkän ajan päähän kuin suinkin mahdollista. Kun taivaassa saadaan olla iankaikkisesti, niin sinne kyllä aina ehtii…

Sitä paitsi, kun herra Penttinen tiesi olevansa hyvissä väleissä Jumalan kanssa, päätteli hän aivan varmasti, että Kuolema häntä uhkaillessaan oli tehnyt ilkeätä leikkiä aivan ominpäin, ilman Jumalan neuvoa. Siitäpä syystä hän uskalsikin vastakynteen ryhtyä ja päätti puolustautua Kuolemaa vastaan kaikilla tieteen ja kotitarpeen keksimillä keinoilla, maksoi mitä maksoi.

Kaikki, mitä rahalla voi saada, kutsui hän apulaisikseen, sekä koetti rukoillakin, että Jumala pitäisi hurjaa Kuolemaa hiukan aisoissa.

Tästä taistelusta Kuoleman ja herra Penttisen välillä syntyi loistava näytelmä, jossa panoraaman tavoin vaihteli tieteen ja kokemuksen synnyttämiä mestaritekoja. Mutta kaikesta huolimatta — huolimatta erikoissuhteestaan Jumalaankin — tunsi herra Penttinen kauhulla ja vapistuksella, että Kuolema seisoi alinomaa oven takana, kylmä, nihkeä käsi ovenrivassa.

Toisinaan ajatteli herra Penttinen, että se saattaa seista siellä kyllä vuosikymmeniä — mutta kohta meni mieleen: se saattaa myöskin astua sisään milloin tahansa.

Herra Penttinen eli näihin aikoihin rikasta sielunelämää, koetti kiinnittää huomiotansa kaikkeen, mikä vain suinkin saattoi häntä koskea.

Niinpä hän, omituisen sattuman kautta, joka ei kuulu tähän, tuli ajatelleeksi omaa suhdettaan köyhiin ihmisiin, joita hänen ympärillään oli niin lukuisasti. Hän oli ennen aina ollut vakuutettu siitä, että ainakin köyhät häntä kiittävät armeliaisuudesta. Mutta nyt hän sai yhtäkkiä tietää, että ne eivät pidäkään hänen armeliaisuuspalojaan muuna kuin muruina, jotka rikkaan pöydältä putoovat. "Sepä kauheata!" ajatteli hän ja suuttui. Olihan hänen kotinsa, semminkin jouluaikoina, ollut ikäänkuin yleinen armeliaisuuslaitos. Aina oli hän harrastanut kansan ja kirkon parasta; hänetkö nyt luettaisiin koronkiskurien luokkaan!

Hän kokosi köyhiä ympärilleen ja puhui niille kiihtynein mielin, vapisevin äänin loukatusta omanarvontunnosta.

Mutta ne eivät uskoneet häntä. Eräs joukosta virkkoi:

"Sinä olet tässä rikas, herra, voit hyvin, elät loistossa ja mukavuudessa. Meidän yhteisillä uhrauksillamme ja myönnytyksillämme olet päässyt tähän asemaan. Hävitä pois komeus, luovu mukavuuksistasi! Tule ja ala elää meidän tavallamme! Rupea veljeksi! Tähän asti olet sinä ollut ylimys. Sinulla on ollut meistä suurempi hyöty kuin meillä sinusta. Varoistasi olet uhrannut armeliaisuuden tekoihin pienen, pikkuruisen rovon ja yrittänyt sillä ostaa meidän rakkauttamme. Mutta kuule nyt, mitä sanon: köyhä voi myydä kaiken muun, mutta ei rakkauttaan. Rakkautemme voimme antaa vain rakkauden vastalahjaksi."

Herra Penttinen nuhteli, nuhteli kovastikin ja oikein Jumalan sanan kautta, sekä koetti kovistella ja uhkailla. Vaan ne eivät välittäneet mitään. Pelosta ei puhettakaan! Röyhkeyden vain vastasivat röyhkeydellä. Kovin harmistuneena huomasi herra Penttinen, että hän todella riippuikin enemmän niistä kuin ne hänestä.

Vanhat suosittelukeinot eivät siis näyttäneet kelpaavan. Mutta yksi etu tästä taistelusta oli herra Penttiselle ollut, se, että hän sen kestäessä usein unohti olevansa kuolemansairas. Elämä tuossa uusien ajatusten ristitulessa vei mukanaan niin, ettei oikein ehtinyt sivuilleen katsoa.

Hänellä oli varoja, hän voi elää mukavasti. Mutta, tulla toimeen elämässä ilman sellaisia käskettäviä, jotka olisivat hänelle kiitollisia, sitä ei herra Penttinen voinut.

Taisteluun ryhtyen laittoi hän kylän keskelle lukusalin ja kirjaston. Saisivat siellä, hauskassa seurustelussa viihdyttää itseään, oppia; hän itse olisi joskus, kun aikaa sattuisi, mukana, neuvomassa ja opastamassa.

Vaan ne kyllästyivät pian siihen — herra Penttisen seuraan ne vielä pikemmin kyllästyivät. Kukaan kyläläisistä ei ajatellutkaan kiittää häntä hänen uhraavaisuudestaan — ainoastaan sanomalehdet siitä kehuen kertoivat.

Vielä hän koetti. Kutsui niitä kotiinsa, tarjosi kahvia ja erotessa pisti kouraan rahalahjan. Ihmiset möllämystyivät, puristivat käsissään lahjaropoja ja kotiin päästessään näyttivät omaisilleen aprikoiden: "Tämän hän pisti kouraan. Mitä tuolla mahtanee tarkoittaa?"

Pian ne ymmärsivät hänen tarkoituksensa olevan ostaa rakkautta, ja nauroivat makeasti.

Niilo Penttinen vapisi monta kertaa tuskasta, kun huomasi, kuinka turhaan kaikki hänen ponnistuksensa rakkauden hankkimiseksi menivät. Epävarmuudentunne siitä, mikä oli oikein, mikä väärin, kasvoi iän kanssa. Kuolema, joka vähän aikaa oli ollut poissa näkymöltä, ilmestyi taasen oven taakse, tuntui pitävän kiinni ovenrivasta, arvelevaisena aprikoiden: "Astunko ma, astunko ma?"

Ja herra Penttinen taisteli vastaan kaikilla tieteen ja kokemuksen keksimillä keinoilla. Edelleen eli hän mukavasti ja loistossa, ei antanut itseltään puuttua mitään. Olihan hän jo 60 vuoden vanha. Sellainen ikä olisi jo oikeuttanut lepoon, mutta hän ei voinut levätä. Elämänkysymys oli hänessä vasta vanhana herännyt. Hän tahtoi saada selvyyttä, ennenkuin se oven takana seisoja astuisi sisään ja vaatisi lopullisesti mukaansa. —

Kerran hän puhutteli erästä köyhää vanhusta, joka oli ollut koko elämänsä hyvin vaatimaton ja iloinen. Ukkoa pidettiin hiukan yksinkertaisena, ja sen vuoksi otaksuttiin hänen voivan olla niin vaatimaton ja iloinen köyhyydessään.

Herra Penttinen kuunteli tämän puheita hymyillen ikäänkuin lapselle, joka ymmärtämättömyydessään ja haaveksivana lörpöttelee joutavia.

"Noo, pääsevätkö rikkaat ja paremmassa yhteiskunnallisessa asemassa olevat ihmiset sitten ollenkaan taivaaseen?" johtui Penttinen kysymään.

"Luonnollisesti!" vastasi vanhus. "Taivas on kaikille avoinna. Siellä on monta asuinsijaa. Mutta ainoastaan vaatimattomat ihmiset viihtyvät taivaassa. Siellä on, luuloni mukaan, hyvin yksinkertaiset olot. Sen vuoksi otaksun, että rikkaat ja toisten hallitsemiseen tottuneet eivät viihdy siinä taivaassa, josta Jesus puhuu. Sitä vastoin viihtyvät he hyvin täällä maan päällä — joka on heille jo taivas. Siinä taivaassa, johon Jesus on mennyt, ovat kaikki yhdenarvoisia. Kaikki palvelevat toisiaan. Palveleminen tuottaa suurempaa iloa kuin käskeminen. Minä luulen, etteivät rikkaat ja ylhäiset pidä sellaisesta järjestelmästä."

"Mutta eivätkö rikkaat siis ensinkään voi tulla siihen, sanokaamme: köyhäin taivaaseen?"

"Kyllä! Mutta ylhäisen ja rikkaan täytyy ensinnä tulla luonteeltaan köyhäni ja alhaisen kaltaiseksi, heidän kanssaan yhdenvertaiseksi ja veljeksi. Täytyy tulla niinkuin uudestaan lapseksi, arvoasemista välittämättömäksi…"

"Ja jakaa tavaransa?"

"Se on kyllä Raamatun esimerkki. Taivaassa ei tavaroille eikä arvoasemille panna mitään arvoa. Sinulla saa olla niitä niin paljo kuin tahansa, kun et vain niitä rakasta etkä petä itseäsi sillä luulottelulla, että sinulla on oikeus niiden avulla elää mukavasti silloin, kuin muilla ihmisillä, semminkin huonoilla ja hylyillä veljilläsi on henkinen ja ruumiillinen vilu ja nälkä."

"Köyhät pääsevät varmaankin hyvin helposti taivaaseen?"

"Eipä se taida olla niinkään helppoa, sillä heissäkin on rikkaudenhimo ja tavaranrakkaus. Monet heistä kadehtivat rikkaita, toiset nurkuvat kohtaloaan, vaikka eivät olekaan elintarpeiden puutteessa."

"Sepä se!" huudahti herra Penttinen, "se on sama synti ja tuska kuin rikkaillakin".

"Niinpä kyllä, mutta asianhaaroihin ja syihin katsoen paljoa lievemmin tuomittava. Rikkaitten esimerkki kiihoittaa köyhiä." —

Tämä lapsellinen keskustelu vaikutti sittenkin syvästi herra Penttisen herkistyneeseen mieleen. Kauan ja perinpohjin hän sitä harkitsi ja punnitsi ja johtui vihdoin sydämensä pohjasta huudahtamaan:

"Armahda minua, Jumala, ja johdata oikealle tielle!"

Niilo Penttisen puolesta oli se laatuaan ensimäinen anomusyritys Jumalalle. Kyllä hän ennenkin oli esitellyt yhtä ja toista, oli muiden mukana kirkossa ja joskus kotonakin huokaisten pyytänyt Jumalan siunausta toimillensa. Niiden huokausten tarkoituksena oli aina kuitenkin ollut taivuttaa Jumalan mieltä suosiolliseksi hänen hommilleen, s.o. ohjailla Jumalaa herra Penttisen mielen mukaan. Ei ollut kysymystäkään siitä, että Jumala saisi ohjata herra Penttistä. Nyt oli sitä pyydetty. Se oli suuri luottamuksen osotus Jumalalle, aivan harvinainen rikkaalta ja saiturinsekaiselta mieheltä.

Jumala kuuli herra Penttisen rukouksen ja tarttui ohjaamaan hänen asioitaan.

Tähän ei kuulu se, mitä kaikkea nyt talossa tapahtui, mutta lopputulos uudesta suunnasta oli se, että Niilo Penttinen joutui tekemään vararikon.

Herra Penttinen oli muiden ihmisten kaltainen ja katseli asioita heidän kannaltaan. Jumala, tietysti, katseli asiaa omalta kannaltaan.

Melkein epätoivoon joutui Penttinen, Jumalan huomiosta kun luuli kokonaan syrjään joutuneensa, sitä vastoin kuin aina ennen, rikkaana ollessaan, luulotteli itseään Luojansa lellipojaksi.

Vaan kun mies oli aikansa parkunut ja valittanut, väsyi hän siihen — semminkin kun ei Kuolemakaan nyt uhkaillut, vaan pysytteli enimmäkseen piilossa. Epätoivokin rauhoittui vähitellen.

Hän joutui nyt elämään tavallista, vaatimatonta elämää. Entiset rikkaat ystävät jäivät paikoilleen, herra Penttisen laskeutuessa niiden tasalle, joitten täytyi pakosta elää kovin vaatimattomasti. Ensinnä tuntui tämä uusi ympäristö vieraalta ja vastenmieliseltä — melkeinpä ne olivat aivan kuin entisiä vastustajia.

Ajan kuluessa kaikki muuttui. Hän saavutti uusien tovereittensa ystävyyden, ei lahjoilla eikä hyvillä teoilla, vaan vastalahjana osottamastaan veljellisyydestä.

Kuolema, jolla on aina niin erinomainen taipumus sekaantua ihmisten asioihin, oli pysynyt pitkän ajan syrjässä, vaan nyt hän eräänä aamuna raoitti herra Penttisen yksinkertaisen kodin ovea ja irvisteli. Penttinen säpsähti ensinnä, mutta asettui kohta. Laski kädet ristiin rinnalle ja katsoen Kuolemata rohkeasti, mutta uhittelematta, vasten kasvoja, virkkoi nöyrästi ja hiljaa: "Valmis."

Aika ei ollut vielä tullut, uhriin ei saanut vielä koskea. Kuolema painoi oven hiljaa kiinni ja lähti pettyneenä tiehensä.

Ystävät riensivät onnittelemaan ja puristamaan Penttisen käsiä.

"Miltä sinusta nyt tuntuu, vanha, paljon kokenut setä?" kyselivät.

"Iloiselta. Ihmisen pitää olla aina valmis sata vuotta elämään, huomenna kuolemaan."

"No sillä lailla!" riemuitsivat ystävät. "Mutta tule nyt meidän mukanamme paljastamaan rikkaitten ja ylimysten itsekkäisyyttä!"

Vanhus naureskeli:

"Eihän siinä mitään paljastamista ole, se on alaston ennestäänkin."

"Niin, mutta pitäisi heille huomauttaa."

"Niinpä kyllä. Mutta eivät he huomauttajaa usko, enempää kuin köyhätkään, ennenkuin oppivat lähimmäistään rakastamaan."

Vieraat tulivat ulos. Eräs sanoi:

"Uskoivathan he ennen setä Penttistä."

"Kun hän oli rikas…"

"Mutta me emme uskoneet."

"Vaan nyt uskomme."

"Kun hänkin on köyhä."

He menivät hiljaa pois. Kaiken epäselvän poistamiseksi katsoi muuan tarpeelliseksi sanoa vielä:

"Hän on hyvä mies — kuitenkin, tuo setä Penttinen."

Ikäänkuin joku heikäläisistä olisi sitä epäillyt, he hymyillään toisilleen sitä vielä vakuuttivat.

Sillä välin istui herra Penttinen huoneessaan ja ajatteli köyhäin ystäväinsä rakkautta, jota ei ollut voinut rahalla ostaa, vaan jonka nyt oli saanut vastalahjaksi. Iloisena hän asiaa mietti, kalpenevilla huulillaan tyytyväisen onnellisuuden rauhallinen hymyily.

(Tienhaarassa.)

ILMARI CALAMNIUS-KIANTO.

Syntynyt 7/5 1874 Pulkkilassa, fil.-kand. 1898. Toiminut opettaja-alalla. Teoksia m.m. Soutajan lauluja (run.), Hiljaisina hetkinä (run.), Lauluja ja runoelmia, Nirvana, Pyhä viha, Pikku syntejä y.m.

"SIELUNVIHOLLINEN."

Kuvaus Kiannalta.

— Mikä kumma se lie tuo kulkija tuolla järven selällä? Niin on ollakseen kuin vesilintu, vaan ei se oo oikein vesilintukaan… Iso se on kuikaksikin, vaan jos hyvinkin lienee kuikka — se toisinaan kuikkai moniaalla ilmalla niin ouvon näön ottaa, jottei tuntea taho, mikä hänet tiennee?…

Näin olivat muutamat heinämiehet ihmetelleet itsekseen eräänä pilvisenä elokuun päivänä, kun omituisen näköinen liikkuja oli havaittu etenevän pitkin sydänmaanjärven harmaita aaltoja ja sitten katoavan kohti laajinta ulappaa, jonne ei silmä yli vuorisen ja metsäisen niemen enää voinut seurata. Pelonsekainen tunne oli vallannut miehet siinä talon rantanurmia niitellessään, sillä ei se heidän luontoonsa oikein ollut mahtunut, että se sittenkään tavallinen kuikka olisi ollut, ja kaikki, mikä on epätavallista ja ennen näkemätöntä, hytkäyttää väkevimmänkin ylimaalaisen veriä. Että se ei ihminen eikä vene ollut ollunna, siitä olivat kaikki yksimieliset, sillä kukapa järvimaiden asukas ei tietäisi, miltä veneensoutaja näyttää, olkoon tuuli ja ilman sää minkälainen tahansa — kyllähän ne ne tunnettiin… Mutta tämmöistä elävää, joka näytti ikäänkuin rapistelevan vettä myöten kuitenkaan kohoamatta lentoon, semmoista ei oltu ikinä nähty eikä kuultu. Mikä se semmoinen oli? Vakaviksi ja miettiväisiksi venähtivät miesten naamat koko päiväksi, moneksikin päiväksi, ja mieli hautoi salaa asioita semmoisia, joille ei löydä edes selviä sanoja. —

Ja muuallakin — juuri sielläpäin, minne sen kummallisen liikkujan oli huomattu katoavan — kerrottiin samana päivänä nähdyn näkyjä, jotka todistivat, että paikkakunnalle oli ilmestynyt merkillinen ilmiö, josta ei tiennyt, mikä se oli. Toisille se oli toisena näyttäytynyt, toisille taas toisena, ja siitähän sen juuri oli uskonutkin, ettei se mikään oikea kulkija ollut ollunna. Niinpä Vanhavaarassa, joka oli puolentoista peninkulman päässä kirkolta, oli iltapäivällä koko talonväki nähnyt ilmeisen kummituksen järven kareja kiertelemässä ja sitten oli se ruvennut lähenemään suoraan sen talon rantaa kohti. Sitä oli kovasti säikähdetty, jopa niin kovasti säikähdetty, että kaikki olivat heittäneet viikatteensa ja haravansa mättäille ja paenneet taaksensa katsahtamatta metsän peitossa olevaan naapuritaloon kertomaan ja keskustelemaan tämän oudon näyn johdosta. Mutta ei kukaan ollut sielläkään osannut selitystä antaa, ja kaikki olivat nyt varmat siitä, että jos eivät ennen olleet kummituksia havainneet, niin nyt ainakin sellaisen olivat nähneet. Muutamat olivat ennen kasvaneet siihen uskoon, että kummitukset näyttäytyvät ainoastaan maissa — kirkkojen ja ruumishautojen, harvemmin talojen läheisyydessä, mutta nyt uskoivat kaikki, että vesikummituksiakin on olemassa… Naapurien saattamina uskalsivat niittymiehet vihdoin palata kotiansa katsomaan, näkyisikö vieläkin tuota karinkiertelijäistä, vaan ei enää onneksi mitään järvellä näkynyt. Hävinnyt oli! Mutta toisesta talosta Nurmelasta, joka oli korkealla vaaralla toisella puolella järveä, näkivät tarhalla olevat lapset sekä vanha muori paholaisen kulkevan kahlaamalla yli leveimmän järven selän vaahtoavassa vastatuulessa, ja sitä lapset varsinkin ihmettelivät, kuinka pitkät sääret sillä miehellä mahtoivat ollakkaan, sillä muori vakuutti heille, että vettä oli siinä paikassa kymmeniä syliä syvältä… Muori itse aivan vapisi kauhistuksesta, sylkäisi kolmasti järvelle päin, teki muutamia salaisia taikatemppuja ja lähti kiireesti astua köppäisemään pirtille. Lapset nähdessään muorin niin pelästyksissään livistivät perässä ja tarttuivat kovasti kiinni hänen hameestansa. Pirttiin päästyään turvautui muori vanhaan virsikirjaansa, josta kimakalla kurkkuäänellä veisasi virren:

Armon liiton enkel' — Torju päältämm' perkel'…

Sitten vasta palasi tarhalle lehmiä lypsämään.

Piru se oli itse eikä mikään muu! Sen olivat nähneet Mörkölänkin piika ja renkipoika palatessaan luhtaniityltä veneellä. Se oli ollut tulemassa suoraan heitä vastaan, vaan silloin he äkkiä olivat kääntäneet veneensä lähellä olevaan niemeen ja piiloutuneet pajupensaiden taa. Sieltä olivat he kyykkysillään henkeä pidätellen odottaneet, mitä tuleman piti, ja nähneet, kuinka piru kulki aivan saman niemen nenitse onneksi havaitsematta maalla olijoita. Sillä oli ollut tulipunainen pää ja leveät valkoiset kämmenet, joilla se vihaisesti oli vuoron perään läiskäyttänyt veteen… muuta eivät piilopaikastaan olleet eroittaneet. Ja sivu se oli mennyt, vaan sitten he olivat nähneet, kuinka se etempänä poikkesi muutamaan rantahiedikkoon, ja siihen paikkaan, jossa se nousi maalle, oli jäänyt ikäänkuin tulikivi keltaisena paistamaan, eikö lie savuakin näkynyt… mutta itse oli paholainen kiireenvilkkaa kapaissut mustimman rantakuusen alle ja sinne kadonnut — ja samassa silmänräpäyksessä oli järvellä alkanut ankara rankkasade ja hirveä tuuli, joka oli ollut kaataa piialta ja renkipojalta veneen. Vähissä hengin, läpisäikähtyneinä ja läpimärkinä olivat päässeet Mörkölän rantaan…

Koko Kinnulankylä oli näin vähitellen joutunut pelon valtaan. Sillä melkein joka talosta, joka oli järven seuduilla, oli samana päivänä nähty tuo outo kulkija vesillä. Mistä se oikein oli tullut ja mihin mennyt, sitä ei kukaan selvään osannut sanoa, sinne pohjoiseen, Junnulankylää kohti se vain oli painunut. Oli niitä, jotka väittivät, ettei se paljaassa vedessä ollut kulkenutkaan, vaan että sillä oli allaan jotain, jonka päällä se istui, ja joku tiesi, että se oli sielunvihollinen itse, punapäinen saatana, joka kulki siunaamattomalla ruumisarkulla lykkien järven pohjasta kaksipäisellä hiilihangolla… Toinen oli kuullut oudon pamauksen järveltä ja kun oli sinnepäin katsahtanut, niin oli nähnyt saman saatanan valkean savupilven keskessä kirjavalla kivellä istumassa ja savupilven päällä oli leijaillut sysimustia olentoja… Hyi! Kyllä tämän täytyi olla juuri se vanha kehno, helvetin herra ja kristikunnan vihamies, joka nyt oli lähtenyt taivaltamaan ennen niin rauhallisia vesiä. Ja sen kanssa ne olivat ukkosen kuurotkin ja myrskytkin niin äkkiä seudulle nousseet, niin että ihmisten oli vaikea vesillä liikkua eikä auringonlaskun aikaankaan kyennyt nuotalle lähtemään, kun ei yöksikään missään tyyntynyt. "Jos se siitä vielä kohoaa maita kulkemaan ja tulee ihmisten pirtteihin, kun aikaväki on niityllä, koppoo kouriinsa viattomat lapset ja viepi mennessään — niinkuin on kyllä sen kuultu ennenkin tehneen? Mikä sen tietää pirun juonet, kun se kerran irrallaan liikuskelee!"…

Ja Kinnulankylän asukkaat olivat kovasti huolissaan eivätkä saaneet oikeata rauhaa, ennenkuin Muijalan mökin mies, joka oli rehelliseksi ukoksi tunnettu, vartavasten laitettiin kirkolle pappien kanssa tästä asiasta neuvottelemaan. Pitäisi pyytää pappeja lukemaan kirkossa erityisiä rukouksia Kinnulankylän puolesta ja manaamaan sitä rietasta henkeä, jonka oli nähty pelehtivän ja kompeilevan monen talon kohdalla ja joka peloitteli varsinkin vaimoväen pois niityiltä kesken kiireintä heinäntekoa, mikä muutenkin oli myöhästynyt…

— Ja sanohan rovastille, jos ei usko, että se kyllä ei ole oikea kulkija, joka soutamatta ja purjehtimatta räpistelee näitä vesiä niinkuin mikähän hornan kuvatus ja johon ei korkeimmat kupaatkaan näy pystyvän, se kun yhtäläiseen huitoo ja huitoo kämmenillään ja aaltoja loihtii pois eistään.

— Kyllä minä sanon ja selitän kaikki, vastasi Muijalan mies konttia kiskoessaan selkäänsä, ja niin hän lähti maisin polkuja pitkin taivaltamaan kirkolle kolmisen peninkulmaa…

Ja tuli kirkolle Muijalan mökin mies ja vakavana asteli maantietä suoraan isoon pappilaan. Ja konttinsa pirtin porstuaan heitettyään ilmausi rovastin kamariin ja puheisiin rykäisihen:

— Hyvvää iltaa…

— Iltaa… mitäs olisi asiaa? kysyy rovasti totuttuun tapaansa, nostaen silmäkulmiaan virkapöytänsä takaa.

— Oisihan sitä vähä assieta, semmoista kahenkeskistä sanottavaa, jos rovasti joutaisi kuulemaan, lausui Muijalan mies, asetellen vanhaa hattuaan ovensuuhun tuolille ja odottaen, että rovasti käskisi häntä ensin istumaan.

Rovasti arvasi tässä olevan arempia perheasioita tai ikävämpiä siveysrikoksia tai jotain sentapaista, mitä joskus sydänmaillakin sattuu, ja meni sentähden panemaan sisäoven reikeliin, ettei ketään syrjäistä pääsisi kamariin.

— Istukaa… sanoi hän mennessään. Sitten hän palasi taas pöytänsä luo.

— Mistä te olette?

— Minähän oon sieltä Muijalan mökistä… tuntoo kai se rovasti hyvinni! virkkoi Muijalan mies.

— Muijalan mökistä — mistä kylästä? kysyi rovasti.

— Ka Kinnulankylästä… unohtuneenpa se näkyy rovastilta, vaikka olinhan minä tässä muuanna syksynä teillä kinkerikonttia kantamassa, kun työ tuolla syönmailla kulukija… tolkuttaa mies hieman loukkaantuneena.

— No, mitäs teillä sitten on asiaa nyt? kysyy taas rovasti.

— Ka semmoinenhan minulla on assie, alotti Muijalan ukko hiljentäen ääntään ja käyden kasvoiltaan huolestuneen näköiseksi — että kun sinne meijän kylälle nyt on ilmaantunut semmoinen karinkiertelijäinen, joka huitoo ja räpistelee ja näyttää kulkevan niinkuin tyhjän päällä ja joka ei oo mikään muu kuin ihte se ilmeinen vanha kehno, niinkuin rovastikin hyvin ymmärtää, ja minä tuota sillä lähin pyytämään, jotta eikö se passaisi niinkuin tuota kirkossa meijän Kinnulankyläläisten puolesta rukoilla, sitä kun ei tiiä, jotta milloin se taas tuloo vaikkapa maajalassa ihmisiä peloittelemaan…

— Mutta minä en ymmärrä, mistä te nyt puhutte? sai rovasti keskeytetyksi ukon sanatulvaa.

— Ka siitä karinkiertäjästähän minä… tokaisee ukko, jonka mielestä asia pitäisi heti olla rovastillekin yhtä selvä kuin hänelle itselleen.

— Mikä se karinkiertäjä on? kysyy rovasti kummastellen.

— Ka se vanha kehno…

— Mikä se on sitten se "vanha kehno"?

— Ka piru perhanahan se ihte on omassa persoonassaan! kivahtaa ukko ihmetellen mielessään, että "no, jo on pappia, kun ei taho perkelettä tuntea"…

Rovastilta pääsi nauru.

— Siitäkö te sitten olette puhunut? sanoi hän.

— Ka siitä siitä, todisti ukko — johan minä häntä tässä tolkutin, vaan ettepä te… Sehän se sinne meijän kylään nyt on asettunut…

— Ettäkö olette nähneet pirun? uteli nyt rovasti, jota asia alkoi jo huvittaa.

— Ka nähtyhän se perhana on… alkoi taas ukko selittää — koko kylähän siitä puhuu… järvellä se on nähtynä, järvellä — järvellä! — ei maajalassa vielä!… Vaan minä sitä sillä äsken puhuin, jotta jos se niinkuin maajalkaankin näistä puolin lähtenöö, niin se tekköö pilat… tietäähän se rovasti sielunvihollisen vallan!…

Muijalan ukko sylkäisi pitkän sylyn puhtaalle matolle ikäänkuin jonkunlaisella esikuvalla näyttääkseen, miten sielunvihollinen turmelee tämän maailman kauneuden.

— Minkänäköinen se oli? tiedusteli rovasti kuin omiin ajatuksiinsa uponneena.

— Minkäkö näköinen? kivahti taas ukko nousten seisaalleen ja läheten rovastia oikein korvaan kuiskuttaakseen hänelle — Tiiäthän sen, minkänäköinen paha on… se on semmoinen, miksi se milloinni rupeaa, vaan tällä oli peä punainen ja valkoiset kämmenet ja niitä se yhtäläiseen huitoi ja…

— Mutta kuulkaahan, hyvä mies! keskeytti yhtäkkiä rovasti, jonka päähän oli pälkähtänyt uusi asia — oletteko te nähneet minun poikaani siellä Kinnulankylällä, se lähti täältä viime tiistaina sinnepäin liikkumaan?

— Ei oo nähty eikä kuultu, vastasi ukko ikäänkuin paheksuen, että rovasti oli poikennut toiseen asiaan, vaikka tässä oli juuri käsillä niin tärkeä jo ennestään.

— Mutta kyllä hänen olisi pitänyt siellä näkyä, selitti rovasti, se lähti täältä yksikseen semmoisella palkoveneellä, jossa istutaan keskellä ja veneen pohjalla ja jota melotaan kaksilapaisella airolla ja se kulkee hyvin keveästi veden päällä.

Muijalan mies istui vaiti, kynsäisi korvallistaan ja näytti hautovan aivoissaan jotakin hyvin sekavaa seikkaa.

— Ei oo nähty! sanoi hän sitten toistamiseen masealla äänellä.

— Pojallani taisi olla punainen hattu päässään… selitteli yhä rovasti kadonneen poikansa tuntomerkkejä.

— No, se perhana se sitten on ollutkin! rähähti nyt Muijalan ukko isolla äänellä nauramaan, ja samalla hän tunsi kuin raskaan painon vierähtävän sydänalastaan ja tuli oikein hyvälle mielelle.

Ja kun rovasti yhä selitti yksityiskohtia myöten, minkälainen kulkukapine "kanotti" on ja minkä väriseksi tämä oli ollut maalattu, niin selveni selvenemistään Muijalan miehelle, mitenkä erehdys oli voinut syntyä siellä kotikylällä.

— Vaan entäpä pamaus ja savupilvi ja mustat olennot, jotka muuan oli nähnyt järvellä? tiuskaisi hän kuitenkin vielä varmuuden vuoksi.

Rovasti sai tovin aikaa miettiä, kunnes muisti, että pojalla oli ollut pyssy mukanaan vesilinnun ampumista varten, ja ilmoitti sen ukolle.

— No, se se on ollunna, se on ollunna — jo minä sen nyt kaikesta havahen… nauroi tämä. — Kyllä ne nyt siellä kylässä rauhoittuu akat, kun kuulevat… Vaan sitä kun ei ole ikinä ennen täälläpäin nähtynä, niin mistäpä sen äkkinäinen maantollo ymmärtää, joka on syönmailla kasvanut… Vai palkovene. No, jo on kumma. Vai semmoinen se on rustinki se palkovene… Hyvästi nyt, rovasti, kiitoksia paljo, ei minulla muuta assieta ollukkaan… ja ei nyt tarvihe kirkossa siitä rukoilla… ei tarvihe, hyvästi vain, kyllä minun nyt pittää lähteäk — se on heinänteko vielä kesken siellä kylällä ja kiire talonpojilla… hyvästi jeäkää, Jumalan haltuun!…

Niin palasi Muijalan ukko kotiansa ja selitti ihmetteleville kyläläisille, etteihän se piru ollut ollutkaan, jonka olivat nähneet, vaan ihminen, pappilan nuori maisteri, joka oli kulkenut vaatteesta tehdyllä veneellä kaukana omilla pitäjäretkillään.

(Kansanvalistusseuran Kalenteri 1902.)

MINNA CANTH.

Syntyi Tampereella 19/3 1844; omaa sukua Johnsson. Kävi Jyväskylän seminaarin; meni 1865 naimisiin lehtori J. F. Canthin kanssa, jonka kuoltua 1879 piti kangaskauppaa Kuopiossa. Kuoli 12/5 1897. Teoksia näytelmät: Murtovarkaus, Roinilan talossa, Työmiehen vaimo, Kovan onnen lapsia, Papin perhe, Sylvi, Anna Liisa; kertomukset: Hanna, Köyhää kansaa, Salakari, Lain mukaan, Kauppa-Lopo, Novelleja I, II y.m.

MISSÄ ONNI?

Siitä lienee jo noin parikymmentä vuotta, kun asiat minua eräänä talvena vaativat matkustamaan Tampereelle. Sinne ei vielä siihen aikaan ollut rautatietä, vaan täytyi ajaa hevoskyydillä, joka entinen kulkutapa muuten olikin paljon hauskempaa ja runollisempaa.

Mutta hitaasti se kävi. Nuoskeaa lunta oli viimeisen sateen jälkeen vielä kosolta maantiellä, se tarttui paakkuina reen jalaksiin ja raskautti kulun. Hiljalleen löntysti hevonen eteenpäin vanhan kievarikonin tottuneella tavalla, kyytimies istui rauhallisena ja huolettomana kuskipenkillä, näkyi, ettei hän ensi kertaa ollut herroja kyydissä. Minulla oli hyvää aikaa miettiä kaikenlaista siellä reenperässä, nahkasten sisässä.

Muistelin, ketä tuttavia minulla mahdollisesti saattoi olla Tampereella, ja johtuikin mieleeni eräs nuori tyttö, Hilma Reinius, joka noin kymmenkunta vuotta sitten oli joutunut sinne naimisiin eräälle rikkaalle tehtailijalle, nimeltä Grålund. Tunsin hänet vallan hyvin niiltä ajoilta, kun hän oleskeli Tuusniemen pappilassa, rouvan apulaisena taloudessa ja lastenhoitajattarena.

Kuinka minun silloin kävi sääli tuota tyttö raukkaa, sillä hänellä ei suinkaan ollut helpot päivät pappilassa ollessaan, yöt kun sai valvoa lasten vuoksi ja päivillä alituisesti olla varpaillaan emäntänsä käskyjä täyttämässä. Hän sai ottaa kiinni kaikkeen; milloin hänet pantiin keittämään, milloin paistamaan, milloin leipomaan, huoneita siivoomaan tai vaatteita silittämään. Ja sillä välin riitti käsitöitä loppumattomiin, pappilan kymmenen lasta kun kulutti paljon vaatetta. Hilma raukka oli mielestäni kuin orja; hänellä suorastaan ei vuorokauden kahdestakymmenestäneljästä tunnista ollut yhtä ainoaa, jota olisi voinut ehdottomasti omakseen sanoa.

Sen lisäksi hänellä oli niin pieni palkka, ettei se tahtonut kunnolleen vaatteiksi riittää. Aina hänen täytyi kääntää penninsä moneen kertaan, ennenkuin uskalsi sen kädestään laskea, miettiä ja tuumia, mikä oli huokeinta, kannattiko ostaa vai täytyisikö koettaa vielä ilman tulla toimeen.

Mutta kumma kyllä, jotenkin virkeänä hän pysyi yhtäkaikki ja hyvä toivo hänellä oli tulevaisuudesta. Kun olo kävi liian tukalaksi tai työtaakka ylen painavaksi ja kun hänen täytyi kävellä rikkonaisissa kengissä, eivätkä varat myöntäneet ostamaan uusia vielä pitkiin aikoihin, lohdutteli hän aina itseään tulevien, parempien päivien odotuksella.

— Mutt' antaahan olla, jahka minä tästä saan rikkaan sulhasen, niin kyllä muuttuu elämä toisenlaiseksi, oli hänellä tapana sanoa.

— Koska se teidän rikas sulhasenne tulee sitten? kysyin häneltä kerran, kun hän taaskin suurella varmuudella oli siitä puhunut.

— En tiedä, milloin tulee, hän vastasi, mutta tulla hänen täytyy. Minä en rupea koko ikääni köyhyyttä kärsimään, siitä alan jo saada ihan kylläkseni. Ja muulla tavalla taas en rikkaaksi pääse, varakas sulhanen on ainoa neuvo.

— Ottaisitteko kenen hyvänsä, kun hän vain on rikas?

— Ottaisin. Vaikka hän olisi musta kuin murjaani ja tyhmä kuin saapas, niin ottaisin sittenkin.

— Mutta ajatelkaas, jos ette voisi häntä lainkaan rakastaa?

— Rakkaudesta minä viisi veisaan. Ei köyhän auta semmoisia turhuuksia ottaa lukuun. Kun hän vain auttaa minua paremmille päiville, niin olen hänelle niin kiitollinen, että se jo kyllä käy rakkaudesta.

Nuoren tytön suussa tuo puhe kuului kovin luonnottomalle; mutta se vain todisti tavallaan sekin, kuinka kovaa koulua hän oli käynyt. Nuhteet, joita ensi hetkessä ajattelin tuoda esiin, kuolivat huulilleni, tunsin niin suurta sääliä häntä kohtaan.

— Luuletteko sitten, että onni on ainoastaan rikkaudessa? kysyin vain hyvin sävyisästi.

— Missä se olisi, ellei siinä? hän vastasi. Hyväinen aika, kun ihminen saa, mitä ikinä haluaa, saa nukkua yönsä rauhassa, tehdä työtä sen verran kuin tahtoo, ja asettaa elämänsä kaikin puolin mieleisekseen, mitä häneltä sitten enää puuttuisi? En suinkaan ymmärrä. Minä hymyilin.

— No, ja minkähänlaiseksi te asettaisitte elämänne, jos rikkaaksi tulisitte?

— Niin, minäkö?

Hänen silmänsä vilkastuivat.

— Voi, voi! Ensiksikin minä joka aamu nukkuisin tuonne kahdeksaan. Ja sitten minä aina tilaisin uudet kengät, ennenkuin entiset ehtisivät rikkikään mennä, jatkoi hän nauraen.

— No, senkö verran —

— Odottakaapas nyt, eihän se ollut kuin alkua. Minä laittaisin itselleni yltäkyllin kaikkia vaatteita, leninkiä kaikenmoisia, parhaimmista kankaista, revonnahka-turkin silkkipäällyksineen, sitten tohvelipalttoita ja saketteja syksyä ja kevättä varten, sadenuttuja ja kepsiä kesää varten — hattuja, jos jonkinlaisia —

— Jopa, jopa —! Entä sitten vielä?

— Huoneet laittaisin ihmeen komeiksi, plyyssipäälliset huonekaluihin, brysselimatot lattialle —

— Riittää, riittää, minä nauroin. Kyllä jo arvaan muut seikat.

Mutta Hilma ei malttanut vielä lopettaa.

— Tallissa olisi aina hevonen minun varallani, — että saisin ajella, milloin vain päähäni pistäisi, ja joka vuosi minä matkustelisin ulkomailla.

Tähän tapaan sitä jatkui, mielikuvitus lensi ja innostus kasvoi. Hän lämpeni lämpenemistään, posket hehkuivat, silmät säihkyivät ja suu oli onnellisessa hymyssä. Jos kaikki tämä hyvyys olisi jo ollut hänen käsissään, ei hän siitä varmaankaan olisi voinut enemmän nauttia.

Pari vuotta lienee kulunut tästä meidän keskustelustamme, kun pappilan vanhimpia lapsia lähetettiin Savonlinnaan kouluun ja Hilma sai mennä mukaan taloudenhoitajaksi. Olin oikein mielissäni, sillä otaksuin varmasti, että hän nyt yhtäkaikki tulisi helpommille päiville. Mutta sitä en voinut arvata, että tämä sattuma veisi häntä suurta elämän käännettä kohti.

Niin kumminkin tapahtui. Tuskin oli kuukautta kulunut, ennenkuin Savonlinnasta tuli äkkiarvaamaton uutinen: Hilma Reinius on kihloissa erään rikkaan kauppiaan kanssa Tampereelta.

Sillä kertaa eivät viestit kertoneet sen enempää.

— Onkohan tuo kauppias "musta kuin murjaani ja tyhmä kuin saapas?" mietin minä itsekseni. Ainakin hän mahtaa olla vanha ja ruma, sillä harvoinpa ne nuoret ovat rikkaiksi ehtineet.

Mutta ei! Pian saatiin tietää, että hän päinvastoin oli keski-ikäinen, pulska mies, nimeltä Grålund, toimelias ja virkeä, Tampereen etevimpiä miehiä. Hän oli käynyt tervehtimässä sukulaisiaan Savonlinnassa, tutustunut Hilmaan, joka asui niiden kanssa samassa talossa, rakastunut ja kosinut. — Häät oli vietettävä Savonlinnassa kiireimmän takeen, eikä Hilma ollut tuleva enää Tuusniemellä käymäänkään.

Sitten kerrottiin vielä, kuinka paljon sulhanen oli antanut hänelle lahjoja, kultakellon ja rannerenkaat, monet leninkikankaat ja — revonnahkaturkin.

Minua hytkähytti. Muistui heti mieleeni Hilman entiset tuulentuvat. Nythän ne jo alkoivat toteutua kaikki.

Häitten jälkeen Hilma katosi näköpiiristämme. Tampere oli siksi kaukana, ettemme hänestä enää mitään kuulleet, eikä hän kirjoittanutkaan tuttavilleen Tuusniemelle.

No, tuota en juuri ihmetellyt. Hän tietysti tahtoi unhoittaa orjuutensa ajat ja välttää sen vuoksi kaikkea, mikä niistä muistutti.

Muutamia vuosia kului. Hilma alkoi unohtua mielestäni pois. Kerran olin vain sattumalta kuullut, että hänen miehensä oli perustanut villankehruutehtaan Tampereelle, mutta Hilmasta itsestään ei silloinkaan tiedetty mainita niin mitään. En ollut häntä sen vuoksi moneen aikaan ajatellutkaan, ennenkuin nyt vasta, kun olin matkalla hänen kotikaupunkiinsa.

Päätin kuin paatinkin käydä häntä tervehtimässä ja olin sangen utelias näkemään, minkälaiseksi tuo pappilan entinen lastenhoitaja oli muodostunut rikkaissa naimisissaan. Minkälaiseksi oli hän laittanut kotinsa, mitenkä ylipäänsä asettanut elämänsä? Kuvailin, että hän oli seuraelämän keskuksena Tampereella, kulki kenties kestistä kestiin, huvista huviin, otti vastaan vieraita, laittoi komeita päivällisiä ja illanviettoja luokseen, sanalla sanoen, nautti kaikenmoisia iloja sitä runsaammin nyt, kun nuoruudessaan oli saanut niistä tyyten kieltäytyä.

Tampereelle saavuttuani oli minulla niin paljo toimia, etten ensi päivänä enkä vielä seuraavanakaan joutanut menemään Hilman luokse. Mutta hänen asuntonsa jo tiesin, olin ajanut siitä pari kertaa ohitsekin ja tarkastellut tuota pitkää riviä ikkunoita, joissa kaikissa oli muodikkaat, kauniit uutimet, veistokuvia ja vihreitä, korkeita kasveja. Hienolta näytti kaikki ulospäinkin, sisässä varmaan oli yhä komeampaa.

— Kuinkahan onnellinen hän nyt mahtaa ollakaan, ajattelin itsekseni ja halusin mitä pikimmin päästä häntä katsomaan.

Kolmas päivä oli keskiviikko, muistan sen vieläkin vallan hyvin. Olin jo edeltä puolen vapaa asioistani, panin parhaimman puvun päälleni ja laittauduin aiotulle visiitilleni. Läksin jalan, kun kadulla ei sattunut olemaan yhtään ajuria. Yöllä oli suojannut, liukkailla kaduilla yritin monet kerrat menemään nurin. Onnellisesti kumminkin saavuin viimein perille ja käännyin portista sisään.

Hyvän vaikutuksen heti jo pihakin minuun teki. Kaikki rakennukset olivat mainiossa kunnossa, leveät, tasaiset tiet risteilivät pihassa joka haaralle ja lumi oli niin puhdasta, että silmiä huikaisi. Kookkaan verannan seinät olivat ikkunoita täynnä, niitä kaunisti somille poimukkeille asetetut valkoiset verhot, pulskat ovet ja portaat näyttivät minusta ikäänkuin kutsuvan luokseen ja lausuvan tervetuloa.

Soitin etehisen kelloa. Näppärä, sievästi puettu palvelusneiti avasi minulle oven.

— Onko rouva kotona? kysyin.

Hän katsoi minuun kummastellen, silmät suurina ja pyöreinä.

— Kyllä, hän vastasi verkalleen, loi minuun vieläkin epävarman katseen ja pujahti johonkin sivuhuoneeseen.

— Huomasipas, etten ollut Tampereen rouvia, ajattelin siinä päällysvaatteita riisuissani. Nyt hän varmaankin siellä kertoo, että vallan outo, matkustavainen nainen seisoo etehisessä. Hilma tietysti ihmettelee, kuka minä mahdan olla. Saa nähdä, tunteeko. Olisikohan pitänyt lähettää visiittikorttini samalla — tai ilmoittaa tytölle nimeni? Mitä vielä! Antaa Hilman olla utelias.

Heitin syrjäsilmäyksen etehisen seinällä olevaan peiliin, silitin pikkuisen hiuksiani ja astuin avonaisesta ovesta saliin. Siellä ei ollut ketään. Katsoin heti huonekalujen päällyksiä. Aivan oikein! Silkkiplyyssiähän ne olivat.

Ovet olivat auki vasemmalle, ja sieltäpäin kuului toisesta tai kolmannesta huoneesta keveitä askeleita. En voinut olla hymyilemättä, kun ajattelin, miten Hilma hämmästyisi minut nähdessään.

Askeleet lähenivät ja kynnykselle ilmestyi — ei, se ei ollutkaan Hilma, joku muu, ikävän näköinen, keski-ikäinen, minulle vallan outo nainen.

Minä en enää hymyillyt, vaan loin tulijaan kysyvän katseen.

— Anteeksi, mutta rouva Grålund haluaisi tietää, kuka rouva on.

Minä ojensin hänelle visiittikorttini ja hän katosi samaa tietä kuin oli tullutkin.

Katselin taaskin ympärilleni.

Kuinka täällä oli hiljaista ja kuollutta! Eikö heillä ollut yhtään lasta? Mitä varten nämä suuret, autiot huoneet —?

Pitemmälle en päässyt ihmettelemisessäni, kun äskeinen turilas palasi ja sanoi rouvan pyytävän minua tulemaan luokseen. Hän ei uskaltanut kylmyyden tähden lähteä huoneestaan.

— Onko rouva Grålund sairas? minä kysyin.

— Eipä juuri niin sairaskaan, hän vastasi pitkäveteisesti, mutta hän ei siedä kylmää.

Mitä kummaa! Olivathan nämä tavallisen lämpimät huoneet — miksi ei hän sitten näissä tarjennut olla?

Kuljimme monen huoneen läpi ja pysähdyimme viimein suljetun oven eteen.

Turilas tarttui lukkoon, mutta ennenkuin hän avasi oven, käänsi hän vielä päätään ja kiinnitti harmaat silmänsä minuun.

— Ettehän vain liene kylmä?

— En toki olekaan. Siellähän on suoja ulkona ja minulla oli turkki päällä.

Hän avasi oven ja laski minut sisään.

Ikkunat olivat peitetyt ja huone niin pimeä, etten alussa eroittanut niin mitään. Mutta perimmästä nurkasta kuului heikko ääni, ja kun teroitin silmäni sinnepäin, oivalsin minä vähitellen chaiselongin tapaisen esineen, jossa joku näytti olevan pitkällään saalien ja vilttien alla. Laiha käsi ojentui minua kohti, ja nyt huomasin jo kalpeat, kuihtuneet kasvotkin tyynyllä.

Menin lähemmäksi ja tartuin hänen käteensä.

— Tervetuloa, hän kuiskasi ja puhkesi samassa itkemään.

— Hilma raukka, kuinka teidän laitanne on? Mikä teitä vaivaa? Hän, tuolla, sanoi, ettette olisi sairas.

Hän koetti rauhoittua, mutta hetken aikaa kesti, ennenkuin hän nyyhkytyksiltään sai puhutuksi. Sitten hän alkoi.

— Niin, eiväthän ne kukaan usko minun sairauttani. Sanovat minun vain luulottelevan. Ja lääkäritkin väittävät, ettei se ole muuta kuin hermostumista ja heikkoutta. Mutta lääkärit eivät ymmärrä, ne eivät ole koko aikana ymmärtäneet.

— Joko tätä on kestänyt kauankin?

— Voi, johan sitä on kestänyt! Melkein koko naimisissaoloaikani. Se alkoi heti — muutamien kuukausien perästä.

— Eikä ole tullut ensinkään paremmaksi?

— Ei paremmaksi — pahemmaksi vain. Hetken hiljaisuus vallitsi. Hän makasi nyt tyynenä, silmät alas luotuina. Kasvot ilmaisivat väsymystä ja välinpitämättömyyttä.

— Jospa minä olen vain rasitukseksi?

— Ei, istukaa nyt sentään vähä aikaa! Ellette ikävysty?

— En suinkaan.

Mutta keskustelu ei tahtonut sujua. Hän ei nähtävästi jaksanut välittää muusta kuin omasta sairaudestaan, koska ei edes kysynyt mitään entisistä tuttavistaan Tuusniemeltä. En tosin ollut minäkään heitä tavannut moneen aikaan, mutta olisin kuitenkin tiennyt kertoa hänelle yhtä ja toista heidän elämänvaiheistaan.

Ajatukseni kiintyivät hänen sairauteensa. Eiköhän siinä tosiaan ollut paljo luulotteluakin? Ja tämä pimeys, tämä kuumuus, huoneen umpinainen ilma, tuo hautautuminen saalien ja vilttien alle — eikö se kaikki häntä juuri heikontanut? Uskalsin vähän viitata sinnepäin. Mutta sitä minun ei olisi pitänyt tehdä, sillä hän kohta harmistui niin, että lensi vallan punaiseksi.

— Niin se on aina, terveet ihmiset eivät käsitä, mitä sairas sietää tai ei siedä. Mutta luuletteko, että tässä makaisin, jos suinkin voisin liikkua ja olla ylhäällä?

— Saattaa niin olla, vastasin minä vallan hämilläni, itse tietysti sen parhaiten voitte päättää.

— Olen sen niin monta kertaa kokenut, jatkoi hän rauhallisemmin. Kun vain pikkuisenkin yritän täältä nousta, niin heti minä kylmetyn ja tulen kipeäksi. Silmäni taas ovat niin heikot, etteivät ne siedä valoa ensinkään.

— Niin, tällä tavoin sinä juuri teet itsesi noin araksi, ajattelin minä itsekseni, mutta olin nyt siksi viisas, etten siitä hänelle mitään virkkanut.

Keskustelu taukosi taaskin. Meillä ei ollut mitään sanottavaa toisillemme. Hilma tuntui minusta niin vieraalle, ei hänessä ollut enää jälkeäkään entisestä avomielisestä, reippaasta pappilan rouvan apulaisesta. Hän makasi nyt vallan hiljaa, katseli eteensä, vastapäätä olevaan seinään, eikä näyttänyt paljoa välittävän minun läsnäolostani. Se mielenliike, joka tullessani hänet hetkeksi valtasi, oli mennyt ohi, ja hän vaipui nyt syvään apatiaan. Tämäkö lienee ollut hänen tavallinen mielentilansa?

Oloni alkoi tuntua tukalalta. Halusin päästä pois vapaaseen, raittiiseen ilmaan. Mutta kävikö minun nyt jo lähteminen? Jospa hän loukkaantuisi, kun tuskin olin vielä neljännestuntia ollut hänen luonaan.

— Ehkä on parasta, että lähden ja heitän teidät rauhaan? Olette ehkä jo väsynyt?

— Niin, enhän minä tosiaan jaksa pitempää aikaa yhtämittaa seurustella, hän vastasi heikolla äänellä.

Mitäs muuta, minä nousin ja sanoin jäähyväiset.

— Odottakaa vähän!

Hän soitti ja äskeinen oppaani tuli saapuville.

— Menkää saattamaan rouvaa!

Ja niin me sitten taas vaelsimme yhdessä samojen huoneiden läpi tuon ikävän näköisen naisen kanssa. Mutta minä en enää soimannut häntä turilaaksi mielessäni, enkä ihmetellyt hänen kasvojensa happamuutta.

Vedin helpoittavan henkäyksen, kun taaskin olin ulkona.

— En tosiaan jaksa seurustella! Nuo sanat vieläkin kaikuivat korvissani, ja kun sitten ajattelin meidän "seurusteluamme", täytyi minun hymähtää itsekseni.

Pysähdyin hetkeksi portaille, silmäilin vielä kerran tuota komeutta ja yltäkylläisyyttä ympärilläni.

Hilma parka! Mitä iloa hänellä nyt oli tuosta kaikesta? Eiköhän hän kaipauksella muistellut entisiä köyhyyden aikoja, jolloin hän raatoi yötä päivää ja käveli rikkinäisissä kengissä, mutta siihen sijaan uhkui terveyttä, voimaa, iloista uskallusta ja hyvää toivoa tulevaisuudesta?

Niin tuskallisen vaikutuksen teki tämä käyntini Hilman luona minuun, etten sitä hevillä unhoittanut. Vuosia sen jälkeen kiertyivät ajatukseni tuon tuostakin takaisin häneen, ja minä näin hänet yhä uudelleen edessäni, semmoisena kuin hän siellä komean kotinsa viimeisessä komerossa makasi, surkeana, elottomana, kuihtuneena, sammuvana.

* * * * *

Muutamia vuosia oli kulunut, kun luin sanomalehdistä, että tehtailija Grålund oli tehnyt loistavan konkurssin. Varoja viisisataa tuhatta, velkoja lähes yhdeksänsataa.

Olin vallan ihmeissäni. Semmoistako se varallisuus olikin? Vai oliko hän viime aikoina kärsinyt suuria vahingoita? Kuinka hyvänsä, mutta siihen päätökseen tulin, ettei ainakaan Hilma vielä silloin, kuin hänen luonaan kävin, tiennyt, että asiat olisivat olleet huonot, sillä ei hänen ajatuksensa siinä tapauksessa olisi niin yksinomaan päässeet pyörimään vain hänen oman sairautensa ympäri.

— Voi raukkaa, huokasin itsekseni, kylläpä hänen mittansa mahtaa olla täysi. Kuinka hän nyt murtuneella terveydellä ja hemmoittuneilla elämäntavoillaan kykenisi taistelemaan köyhyyttä ja puutetta vastaan? Miksi oli hänen elämänsä niin kovaa alusta loppuun!

En kuullut hänestä mitään sen enempää nytkään. Mutta parisen vuotta tämän jälkeen täytyi minun taaskin matkustaa Tampereelle, ja silloin päätin heti ensi työkseni hakea hänet käsiini.

Niin — jos hän vielä eli! Kenties olikin, poloinen, jo päässyt maailman vaivoista ja muuttanut ikuiseen rauhaan.

Ajoin samaan hotelliin kuin viimeksikin. Se oli aivan entisellään kaikin puolin, palvelijat olivat vain muuttuneet. Satuin vielä pääsemään entiseen huoneeseenikin, joka yhä lisäsi hauskaa, tutunomaista vaikutusta.

Nuori naispalvelija hääri ympärilläni. Käännyin heti häneen, saadakseni tietoja Hilmasta.

— Rouva Grålund, elääkö? Kyllä maar' hän elää, selitti minulle tyttö hämäläismurteellaan.

— Mitenkä he tulevat toimeen?

— Siinähän menettelee. Ei suinkaan se vallan hyvää ole, ruokavieraita hän pitää.

— Niinkö rouva? Hän on sitten tullut terveeksi?

— Eipä se kuulu terve olevan.

— Kuinkas hän sitten jaksaa pitää ruokavieraita?

— Mitäs, kun täytyy.

— Eikö miehellä ole mitään ansiota?

— Eihän se enää eläkään. Toista vuotta siitä jo on, kun hän kuoli.

— Ooho! Vai on hän kuollut!

"Ei ole tikka niin kirjava, kuin on ihmisen elämä." Tuo sananparsi johtui mieleeni, siinä kun suin päälleni, lähteäkseni suoraapäätä Hilman luokse.

Tyttö neuvoi minulle vielä hänen asuntonsa. Kyttälässä, toisella puolen koskea se oli.

Liikutettuna seisoin minä pian hänen vaatimattoman asuntonsa edessä, vaivalla itkuani pidättäen. Viivyttelin siinä hetkisen ja koetin tyyntyä. Joku tuli poikki pihan puusylyys käsivarrella. Sehän näytti tutulta — katsoin tarkempaan.

— Hyväinen aika! Hilma?

— Tervetuloa! Sepä hauskaa. Astukaa sisään, tehkää hyvin! Täältä meidän täytyy mennä kyökin kautta.

Hän vei minut pieneen kamariin, joka oli kyökin takana. Lisäsi sivumennen pari puuta hellaan ja pisti kahvipannun tulelle. Tuli sitten ja istui minua vastapäätä, pöydän toiselle puolelle.

— No niin, nyt saamme rauhassa jutella, sillä välin kuin kahvi kiehuu, hän hymyili.

— Jumalan kiitos, te näytätte vallan tyytyväiseltä, melkein iloiselta, huudahdin minä ehdottomasti häntä katsellessani.

Paljon hän oli vanhentunut, hiukset olivat harmaantuneet, kasvot ryppyiset, liikkeet vaivalloiset. Mutta mieli näytti olevan raitis, päättäen kasvojen hymyilevästä ilmeestä ja silmien iloisesta loisteesta. Ja tottuneella tavalla hän siinä hyöri askareissaan, huolimatta jalkojensa kankeudesta.

— Minä olenkin iloinen ja tyytyväinen elämään, tyytyväisempi kuin milloinkaan ennen, hän vastasi minulle. Kovaa koulua olen käynyt, mutta se on kaikki ollut hyväksi.

— Niin, mutta —?

Olin kuin elävä kysymysmerkki.

Hän naurahti.

— Te kummastutte? Niin, en sitä olisi itsekään uskonut ennen, että ihmisen onni niin vähän riippuu varallisuudesta ja hyvästä asemasta. Nyt saan tehdä työtä aamusta iltaan toimeentuloni puolesta, eikä minua moni enää tunne entisistä tutuistani. Mutta minä en sure kumpaakaan — elämäni on nyt sittenkin vallan toista.

— Mutta kuinka te jaksatte, kuinka teillä, riittää voimia?

— No, enhän minä nyt joka puunnokaretta itse kanna. Onhan minulla täällä tyttönen apuna, vaikka hän tällä hetkellä sattuu olemaan ulkona asialla. Kyllä minä jaksan. Joka aamu käyn torilla. Ja ruoan laitan aina itse. Minullahan on kolmattakymmentä ruokavierasta. Syövät tuolla ruokasalissa kyökin toisella puolen. Sinne on eri sisäänkäytävä, mutta en voinut tuoda teitä sitä tietä, kun siellä vielä istuu muutamia päivällisen jälkeen.

— Eikö se kumminkin anna paljon huolta tällainen toimi?

— Kyllähän se antaa huolta. Ei tahdo oikein hyvin kannattaa, kun täytyy antaa melkein liian huokealla, ja muutamat sitten vielä jättävät maksamatta. Niin, kyllähän se huolta antaa. Mutta ei se mitään. Huolissa se juuri elämän paras onni piileekin. Viimeksi kun tavattiin, ei minulla ollut mitään huolia. Ja näitte, kuinka surkeassa tilassa silloin olin.

— Niin, te kun sairastitte —

— Sairastinko? Mitä pihkaa! Niin — sairastinhan minä semmoista itsekkäisyyden tautia, muuta se ei ollut. Nyt minä siihen sijaan olen todenperään kipeä. Katsokaas näitä!

Hän näytti minulle käsiään ja sormiaan, joissa nivelten kohdat olivat paksuina mukuloina.

— Kihti ne semmoisiksi on tehnyt. Ja sen minä sain sen kautta juuri, että niin ylenmääräisesti hoidin itseäni. Enhän minä siihen aikaan muuta ajatellutkaan. Sittenkuin täytyi lähteä liikkeelle ja tarttua työhön, olin niin arka, etten kestänyt mitään. Ja silloin tämä tauti minuun tarttui.

Kahvipannu samassa kiehui ylitse kyökissä, hän riensi sitä hoitamaan.

— Ei se ruumiin sairaus mitään ole, hän puhui minulle sieltä hellan äärestä, kun vain sielu on terve.

— Niin, niin, vastasin minä ja menin ovelle, voidakseni paremmin jatkaa puhetta. — Mutta sitähän minä ihmettelen, että voitte olla niin raittiilla mielellä. Tietysti teidän jäseniänne on mahtanut hirveästi kolottaa, koska ovat nousseet tuommoisille möhkäreille, vai kuinka?

— Onhan niitä kolottanut ja niitä kolottaa aina vieläkin öillä, niin etten saa unta.

— Eikö se ole kumminkin vaikeata?

— Ei ole vaikeata ensinkään, hän hymyili, tuodessaan tarjottimella kahvivehkeet kamarin pöydälle. Nähkääs, se on sillä tavalla — että minulla on onnellisimmat hetkeni juuri öisin, kun näitä kolottaa, enkä saa unta.

Hän seisoi edessäni ja katseli minua vakavasti, lämmin loiste silmissä.

— Ei, oikein totta, hän jatkoi, kun huomasi epäilykseni. — Niin oudolta kuin tuo kuuluneekin, mutta näitä kipeitä jäseniäni saan tavallaan kiittää sieluni terveydestä. Eihän minulla ole aikaa päivillä ajatella iankaikkisuutta ja sulautua Jumalaan, ja nämä jos soisivat minulle rauhaa, nukkuisin varmaan kuin tukki koko yön.

— Ah, nyt minä ymmärrän, mistä teille on tullut tuo tyytyväisyys ja mielenrauha.

Hän nyökäytti päätään.

— Niin, öillä, kun olen Jumalan läheisyydessä, silloin minä elän tosi elämää, tämä päiväelämä, joka kuluu maallisissa töissä ja hommissa, se ei ole kuin unennäköä, siihen ottaa osaa vain tämä matoinen kuori minusta itsestäni — noo, ehkäpä jonkun verran sielukin, ulkonaisesti, ohimenevästi, ei sen enempää.

Minä istuin siinä äänettömänä, tunsin itseni niin mitättömän pieneksi hänen rinnallaan. Ja kuinka minua hävetti, kun vertailin pukujamme! Hänellä suorajuovainen, tumma, pumpulinen hame, ja suora, yksinkertainen nuttu samasta kankaasta, minulla kalliista villakankaasta tehdyt vaatteet, jotka olin vielä lisäksi antanut valmistaa Helsingissä, niinkuin muutkin turhamaiset rouvat siellä kotikaupungissani, saadakseni ne oikein muodikkaiksi. Tässä ulkonaisessa asussamme minusta jo niin selvään ilmeni, mikä eroitus meidän molempain pyrinnöillä oli. Tai oikeammin, mitä elämää toinen eli ja mitä toinen.

Minä halveksin itseäni. Olisin tahtonut repiä palasiksi tuon turhamaisen pukuni, viskata kaikki sormukset, rannerenkaat ja muut helyt nurkkaan, ja heittäytyä tuon ryppyisen, yksinkertaisen, ennen aikojaan vanhentuneen naisen jalkojen juureen ja rukoilla häntä opettamaan minuakin kulkemaan sitä tietä, jota hän itse kulki.

Mutta tunsin samalla vaistomaisesti, ettei sinne toisen avulla päästä, itsekunkin täytyy astua oman kehityksensä polkua.

Nostin silmäni maasta ja katsoin häneen.

— Kuinka te mahdatte olla onnellinen, lausuin minä hiljaa.

— Niin, vastasi hän, ja ajatelkaas, kuinka paljo kovaa minun täytyi kokea, ennenkuin tämän onnen löysin. Lieneekö Jumalalla yhtä vaikea työ muidenkin ihmisten kanssa, vai olinko minä kaikkein itsepintaisin?

(Nuori Suomi V.)

KUOLEVA LAPSI.

Hiljainen ja kirkas oli talviyö. Taivaan korkeassa kumussa loisti kuu ja tiheässä kimaltelivat tähdet tummansinisellä pohjalla. Maassa alhaalla hohti lumi heloittavassa valossa niin pitkälle kuin silmä kantoi, yli laaksojen ja vuorten ja järvien jään. Mutta vakavana seisoi metsä; ylös kohosivat honkain latvat ja kuuset viheriöitsivät, vaikka taipuivatkin oksat maata kohden kylmän kinoksen painosta.

Hiljainen ja kirkas oli talviyö. Luonto nukkui, ja ihmiset, luonnon nuorimmat lapset, nukkuivat myös. Ei elonmerkkiä missään. Lepoon oli pysähtynyt tuulimyllykin tuolla ylhäällä mäellä, lahden toisella puolen; sen siivet leikkasivat ilmaan loistavan ristin, joka maasta katsoen ulottui ylös aina taivaaseen saakka.

Hiljainen ja kirkas oli talviyö. Ei narahtanut lumi eikä risahdellut metsä. Syvä äänettömyys vallitsi lähellä ja syvä äänettömyys vastasi loittoa. Tuuli oli asettunut levolle Neulamäen rotkoihin, jossa se vuorien suojassa vaipui sikeään uneen. Mutta aidat uskollisesti peltoja syleilivät, ja tuo vanha, yksinäinen tupa Savilahden läntisellä rannalla pysyi pystyssä vielä, vaikka lahonneet seinät sen kallelleen väänsivät. Ei liikettä eikä hiiskausta täälläkään. Ulkona oli kaikki hiljaa, ja niin oli sisällä myös.

Koko perhe nukkui, yksi ainoa oli, joka ei silmiään ummistanut nyt enemmän kuin ennenkään. Kätkyessä hän makasi ja katseli taivaan tuikkivia tähtiä pienestä lähellä olevasta ikkunasta, jonka alemmat ruudut olivat osaksi päreillä paikatut, osaksi rievuilla tukitut. Ylemmät ruudut olivat eheät ja niistä tähdet pilkoittivat hänelle vastaan, niin ystävällisesti ja iloisesti kuin vanhat tutut ikään. Vanhoja tuttuja ne tosin olivatkin. Sillä niin kauas kuin muisto ulottui, hän tästä samasta ikkunasta kirkkaina öinä oli niitä katsellut. Jonkunmoista sanatonta keskustelua heidän välillään aina syntyi; vaivat silloin unohtuivat ja ikävä mieli muuttui keveäksi. Eikä tuntunut yö pitkältä, vaikka nukkuivat kaikki muut, hän yksin valvoi.

Toisia öitä oli, jolloin taivasta ei näkynyt lainkaan, eikä ilmestynyt yhtä ainoata tähteä korkeuteen. Sysimusta pimeys peitti joka kohdan sisässä ja ulkona. Tuuli vinkui, myrsky pauhasi. Tuvan nurkat natisivat ja seinät uhkasivat romahtaa alas. Kivut silloin yltyivät suuriksi, joka hetki oli täynnä tuskaa, ja kuitenkin hän kauheasti pelkäsi, että huojuva tupa kaatuisi kumoon ja lopettaisi elämän heiltä kaikilta. Vähä väliä ruskahtelivat seinät, joka ainoan kerran veret sävähtivät hänen ruumiissaan, pelko kasvoi ja vaivat kasvoivat. Hän odotti aamua ja kärsi; mutta aamu viipyi, yön kauhut olivat valloillaan ja poltteen liekit riutunutta ruumista repivät. Ympärillä kaikki nukkuivat sikeätä unta, hän yksin valvoi. Äiti välistä heräsi, muutti kuivia riepuja hänen haavoihinsa ja kysyi, kuinka hänen laitansa oli.

— Kolottaa, hän kuiskasi.

— Voi, raukkani, voi.

Äiti meni vuoteelle jälleen ja laski kädet ristiin rinnalle. Sielläkin kolotti; hän huokasi kipeästi.

— Hyvä Jumala, hyvä Jumala, kuinka kauan viivytät apuasi?

Mutta siinä hänen silmänsä taas painuivat kiinni, hän nukkui uudelleen ja unohti surunsa siksi aikaa kuin unta kesti.

Eevi yksin valvoi, tuijotti silmät selällään pimeätä, kuunteli tuulen raivoa ja seinäin jyskettä, pelkäsi ja kärsi aina aamuun saakka.

Seitsemän vuotta oli pikku Eevi jo täyttänyt. Ja kuitenkin hän oli niin pieni ja kutistunut, että kätkyessä makasi. Ruumis oli kuivettunut, ruskea nahka oli kurtussa käyristyneiden ja ohkaisten luiden päällä. Häntä tuskin olisi ihmislapseksi voinut luulla, ennemmin koiranpenikaksi. Suuret haavat reisissä ja vatsanpohjassa kasvoivat matoja. Ruoka tuli niiden kautta sulamattomana ulos. Alituisesti ne vuotivat pahanhajuista visvaa, joka myrkytti ilman huoneessa.

Toisella vuodella ollessaan Eevi sairastui tulirokkoon, ja siitä oli tämä hivutustauti alkunsa saanut. Ei se enää rohtoja tarvitse, oli lääkäri jo silloin sanonut. Ja sitten yhä: ei se enää rohtoja tarvitse, kyllä kuolema pian lopun tekee.

Mutta vuosi vuodelta vieri, eikä kuolema sittenkään tullut. Kädet kuivuivat, jalat, ruumis märkäni, mutta henki pysyi yhtäkaikki. Äiti istui vieressä päiväkaudet — muutti kuivia riepuja tavan takaa ja huuhtoi madot haavoista pois. Ensi aikoina hän myötäänsä itki, sitten vähitellen kyyneleet loppuivat. Nyt hän huokasi vain, raskaita ja kipeitä huokauksia, jotka tulivat sydämen pohjasta, syvältä.

— Hyvä Jumala, hyvä, armias Jumala! Kuinka kauan —?

He olivat köyhiä. Isä vaivalloinen ja kykenemätön, toisen päivän kun oli työssä, niin toisen jo sairaana virui. Eikä hän muuhun juuri pystynytkään kuin puunhakkuuseen metsässä. Kun vanhin poika, Aatu, joka myöskin oli vaivainen, häntä siellä auttoi, ansaitsivat he yhteensä parhaimpina päivinä kuusikymmentä penniä, mutta tavallisina vain neljä- tai viisikymmentä. Tahvo, Aatun jälkeinen, kymmenvuotias, oli kivulias, hänkin. Huonosilmäinen ja paiseita täynnä. Ainoastaan kaksi tyttöä, Johanna, ja Serafia, molemmat Eeviä nuoremmat, olivat terveitä ja kukoistavia. Olivat punaposkiset ja kauniit kuin ruusunkukat. Vaikka vastuksen heistäkin pani, kun yhtämittaa kiristivät leipää, jota usein ei ollut heille käteen antaa. Eikä liioin tahtonut jaksaa vaaterepaletta heille hankkia, vaan olivat, poloiset, paleltua kovalla säällä, etenkin kun heitä ei millään ehdolla saanut pysymään sängyssä peitteiden alla. Kylmällä lattialla riehuivat, pistäytyivätpä vielä uloskin vähä väliä pelkällä paitarisallaan, taikka ilki alasti, miten sattui. Pakkanen heidät tosin ajoi sisään jälleen, mutta vasta sittenkuin oli purrut ihon sekä siniseksi että punaiseksi.

Eevilläkin oli hyvä ruokahalu. Eikä hän tahtonut tyytyä leipään ja suoloihin niinkuin muut, vaan halusi aina jotain parempaa. Lieneekö tuo ollut siitä syystä, että osa avonaisten reikien kautta vatsanpohjasta vuoti sulamattomana pois, vai lieneekö mädätys vaatinut höystettä? Lääkärit sen ehkä olisivat tienneet, mutta heistä ei yksikään Eevin luona käynyt. Varmaa vain oli, että enemmän hän söi kuin muut lapset.

Pahinta oli tuo alinomainen mieliteko, jonka tyydyttämiseen eivät varat riittäneet. Vehnäsen ja muun herkun makuun hän oli päässyt siten, että ihmiset aina väliin kävivät häntä katsomassa ja toivat silloin mukanaan milloin maitopisaran, milloin voimurun, milloin rieska- tai pullapalan. Säälistä he sen tekivät, ja hyvälle nuo maistuivat, mutta seurauksena oli, että hän oppi niitä kaipaamaan. Parempi hänelle, ettei olisi tiennyt semmoisia maailmassa olevankaan.

Äiti ihmetteli, miksi Eevin ruumis kuivui ja käpertyi, vaikka hän niin vahvasti söi. Ja sitä ihmettelivät kyläläisetkin siinä kätkyen ympärillä seisoessaan. Eivätkä he muuta ymmärtäneet, kuin että se kaikki mahtoi hänellä muuttua visvaksi ja märäksi, mikä terveillä lihaa ja verta lisäsi.

— Kuinkahan kauan tuota vielä kestänee? sanoivat he sitten. Ei luulisi hengen tuommoisessa ruumiissa enää pysyvän.

— Viisi vuotta takaperin lääkärit jo väittivät hänen pian kuolevan, lausui äiti, mutta siinäpähän vain elää yhtäkaikki.

— Kun Herra hänet korjaisi, poloisen, että pääsisi vaivoistaan! — Tahtoisitko sinä mielelläsi kuolla?

Eevi ei vastannut mitään; mutta hän katsoi heihin vakavasti suurilla, kärsivillä silmillään. Tuo sama kysymys tehtiin hänelle joka päivä ja monta kertaa päivässä, sen vuoksi hän ei siihen enää jaksanut vastata. Äiti sen teki hänen puolestaan.

— Kyllähän Eevi raukka jo itsekin haluaisi pois. Ennen se pelkäsi ja nousi semmoiseen tuskaan, kun kuolemasta puhuttiin. Sanoi, ettei hän uskalla olla hautausmaalla yksin, häntä muka hirvittää, kun siellä on niin paljo ruumiita, ja haudassa sanoi paleltavan ja olevan aina pimeätä. Mutta viime kesästä saakka se vain puhuu taivaasta ja kuinka siellä on ihana olla. Toivoo ja odottaa, milloin häntä tullaan sinne hakemaan.

— Vai niin toivoo! Parastahan tuo olisi kaikin puolin. On tämä kai teillekin kauhean suureksi rasitukseksi?

— Voi, hyvä isä, ei sitä usko kukaan, joka ei itse ole koetellut!

— Arvaa sen. Olette niin laihtunutkin näinä vuosina, ettei teissä ole paljo muuta kuin luut ja nahka.

— Tässä kun saa istua päivät päästään ja katsella noita tuskia… Eikä voi auttaa, vaikka henkensä antaisi… Sitten kun vielä ovat vaivalloisia nuo toisetkin… Ja nälkä lisäksi kaikilla… Pääsisin edes hankkimaan… Mutta enhän voi jättää tätä…

Äiti itki ja Eevi kävi levottomaksi. Hän kävi aina levottomaksi, kun näki äidin itkevän. Kyyneleissä hän käsitti vain surua, ei surun lievennystä. Ja kun ne herkesivät vuotamasta, luuli hän surunkin loppuneen.

Kunnioittaen kärsimystä vaikenivat vieraatkin hetken. Hiljemmällä äänellä he sitten jatkoivat vielä.

— Mitä varten lieneekin toiselle ihmiselle täällä annettu niin paljo huolta ja ristiä kannettavaksi? Toinen taas pääsee helpommalla maailmansa läpi.

— En tiedä. Mutta on sitä vain minun osakseni tullut ihan tarpeeksi asti.

— Vaikeahan on Luojan töitä tutkia. — Kuka sitäkään osaa selittää, miksi hän tuota lapsi raukkaa niin kovasti kurittaa?

— Minä aina pelkään, että jos lienee meidän vanhempain syntein tähden. Olen rukoillut Jumalaa, että kääntäisi vitsan meihin, jotka olemme sen ansainneet, ja päästäisi viattoman. Ennen toki kärsisi itse vaikka minkälaista kipua, kuin katselisi lastaan tuossa tilassa.

— Mutta voi siinä olla toinenkin tarkoitus. Ehkä hän on asetettu meille kaikille varoitukseksi ja neuvoksi.

— Ehkä niinkin.

— Taikka jos hän saanee täällä noin kärsiä, että sitten pääsisi taivaassa sitä suurempaan iloon.

Äiti ei puhunut siihen mitään. Hän oli monesti tuolla ajatuksella juuri lohduttanut itseään. Mutta ei se kaikin ajoin tahtonut häntä rauhoittaa.

Siinä hetken vielä katseltuaan pientä Eeviä, lähtivät vieraat pois. Mennessään he yhä päivittelivät juuri näkemäänsä surkeutta.

— Pahinta kaikesta, ettei voi heitä auttaa! sanoi Elviira, eräs nuori vaimo, joka asui läheisimmässä mökissä. Leivän heille annan joka ainoasta taikinasta, mutta mitä se tuntuu semmoiseen joukkoon! Niin vajoo kuin kaivoon, ja puute on yhtä suuri, antoi taikka oli antamatta.

Mutta kotiin tultuaan hän keitti mannaryynivelliä ja vei sitä vadillisen pikku Eeville.

Se oli juuri päivää ennen tuota hiljaista ja kirkasta yötä. Eevi oli innokkaasti syönyt velliään, eikä vielä milloinkaan ollut ruoka niin hyvälle maistunut. Äiti sitä lusikalla pisteli hänen suuhunsa, Elviira seisoi kätkyen jalkopäässä ja katseli tyytyväisenä, kuinka paljon tyttö jaksoikin syödä. Itsekseen hän päätti tästä puolin tuoda keittoa niin usein kuin suinkin ylettyi omalta joukolta. Eihän senvertainen heille yhtäkaikki kovin suurta haittaa tehnyt, ja jos hiukan varat vähenivätkin, niin varmaan Jumala taas siunaisi toista sijaan.

Eevi oli nukkunut sen jäljestä sikeään uneen, jota kesti koko iltapäivän. Äiti sitä ihmetteli, sillä tavallisesti hän hyvin vähän nukkui, ja uneen jos meni, hän samaa päätä vavahti hereille. Nyt makasi hiljaa ja rauhallisesti, vaikka Johanna ja Serafia, varoituksista huolimatta, yhtämittaa telmivät. Äiti viimein pelkäsi, ettei hänessä ehkä henkeä enää ollutkaan, koetteli sen vuoksi kättä ja kallisti korvaansa sieraimien eteen. Mutta käsi oli lämmin ja hengitys tasainen niinkuin nukkuvan ainakin. He menivät levolle sinä iltana keveämmällä mielellä kuin ennen moneen aikaan.

Oli jo sydänyö, kun Eevi heräsi. Hän oli nähnyt unta, ja hyvää unta, vaan nyt valveilla ollessaan hän ei saanut siitä kiinni, vaikka koetteli muistella. Hän ummisti silmänsä nukkuakseen jälleen, ehkä tuota sillä tavoin olisi vielä jatkunut. Mutta turhaan kaikki; uni kun kerran oli karkottunut pois, ei sitä houkuttelemallakaan takaisin saanut.

Samapa se! Mielellään nyt valvoikin, koska olivat nuo kauniit tähdet taas näkyvissä. Kuinka kirkkaasti ne tänä yönä loistivat! Tuo varsinkin, tuo, jonka hän oli omakseen nimittänyt. Kauemmin kun katseli, se näytti juuri kuin suurenevan ja tulevan lähemmäksi. Ja muut tähdet seurasivat; ensin hitaasti, vähitellen, yksi toisensa jälkeen, mutta sitten alkoivat kilpaa kiitää alas, ja yhä uusia ja uusia sieltä lenteli, viimein niin tiheästi, ettei jaksanut katsellakaan. Eevi painoi silmänsä kiinni vähäksi aikaa. Ja siinäpä hän jo muistikin unensa. Taivaassa hän oli ollut, enkelein seassa. Itse hän oli yksi heistä, yhtä kaunis ja iloinen ja terve kuin kaikki nuo lukemattomat hänen ympärillään. Ei ainoatakaan haavaa enää, eikä kipua. Yhdessä heidän kanssaan hän oli laulanut jotain hyvin ihanata laulua ja itsekin ihmetellyt, että hän osasi. Monet urut soivat. Aatu oli kerran puhunut hänelle kirkon uruista, mutta eivät ne varmaankaan mahtaneet niin kauniisti soida kuin nämä. Siellä ylinnä istui Jumala itse ja katseli heidän iloaan. Eevin teki mieli lähemmäksi, sillä hän oli niin rakkaan näköinen, ja samalla hän kohosikin korkeammalle. Jumala avasi sylinsä, ja hän oli juuri pääsemässä sinne, kun heräsi.

Niin, se oli ihmeellinen uni. Tai jos se ei unta ollutkaan…? Jos se olikin totta…? Eihän mitään vaivoja enää tuntunut? Ja mieli oli niin keveä, niin kumman keveä, ehkä pääsi hän kohoamaan ylös…? Ylös… ylös, tähtein tasalle. Ja vielä korkeammalle…?

Hän aukaisi silmänsä jälleen. Tähdet olivat paikoillaan taas; mutta tähtein takana taivaan portit olivat selki selällään. Huikaisevaa valoa sieltä virtasi alas, ja valon keskeltä pienet enkelit ystävällisesti hänelle vilkuttivat, kutsuivat, kiirehtivät.

— En pääse, en pääse! hän koetti huutaa.

Vaan samassa sieltä laskeutuikin useita alas, ehättivät hänen luokseen ja ottivat häntä syliin. Jo kaikui jälleen tuo kaunis soitto ja valtavat, kauas äärettömiin ulottuvat äänet riemuvirressä lauloivat:

— Halleluja, halleluja…!

* * * * *

— Nouskaa pian, nouskaa, nouskaa! Eevi tekee lähtöä.

Äiti meni toisesta toiseen ja nykäisi jokaista kylkeen, siksi kuin sai kaikki hereille. Nuorimmatkin pian valpastuivat, kun nuo sanat tajusivat. Kätkyen luokse he kokoontuivat.

Eevi makasi hiljaa. Katse sammui sammumistaan, mutta suu oli hymyssä. Rinta hiukan kohosi välistä vielä ja korahdus kuului. Muuta elonmerkkiä ei enää huomannut.

He seisoivat ympärillä kaikki. Hiljaa, äänettöminä. Äiti vapisi kuin haavan lehti ja sydän löi. Taukosi aina väliin, mutta hetkeksi vain. Sitten taas löi, että haljeta oli.

Kädet ristissä he seisoivat. Äiti olisi tahtonut rukoilla; vaan ei löytänyt sanoja. Ei löytänyt sanoja, eikä johtunut mieleen entisiä. Mutta sydän löi, taukosi ja löi sitten taas. Niin löi, että haljeta oli.

Kirkas kuutamo loi Eevin kasvoille hopean värin. Entistä kalpeampi hän oli; vaan kivun väreitä ei enää näkynyt, eivätkä tuskasta kertoelleet himmentyneet silmät. Hymyssä oli suu ja rauhan hohde otsalle laskeutui kuutamon kirkkaassa valossa.

Viimeisen kerran rinta aleni. Hän oli lopettanut…

Äiti meni ulos. Hän istui porstuan kynnykselle ja puhkesi itkuun.

Mutta ylhäällä mäellä näkyi loistava risti, joka kohosi korkealle aina taivaaseen saakka, tähdet tiheässä kimaltelivat tummansinisellä pohjalla ja etäisen metsän latvoilta revontulten leimut soilehtivat. Hiljainen ja kirkas oli yö…

Kuopiossa v. 1887.

(Novelleja I.)

JUHO HEIKKI ERKKO.

Syntyi Orimattilassa 16/1 1849; käytyään Jyväskylän kansakouluseminaarin toimi koulunopettajana; myöhemmin vapaana kirjailijana. Kuoli 16/11 1906. Teoksia: Runoelmia, Paimenet, Valikoima runoelmia, Uusia runoelmia, Havaittuani, Kuplia, Ajan varrella, Runoelmia ja ajatelmia, Pimeän tulien, Ilmojen lauluja — kaikki lyyrillisiä runoteoksia; Tietäjä, Aino, Kullervo, Pohjolan häät — näytelmiä; Kotoisia tarinoita, Uskovainen — kertoelmia.

LINNUNPOIKA.

Ystäväni perheineen oli odotettavana maalle Puruveden rannalle. Parin päivän kuluttua oli heidän jo saavuttava. Heillä oli pieni, kolmivuotias tyttönen, koko perheen keskus, jolle jokainen säteili ja josta riitti iloa jokaiselle. Joskus suruakin. Sellaiset lapset ovat kaikille niin mieluisia, että heitä huvittaakseen tekisi vaikka mitä — huolimatta niin paljon heidän oikeasta hyödystään. Huvittavampi on heitä huvittaa kuin hyödyttää.

Muutamana iltapuolena heinäkuun alussa, kun yksin Tuunansaaren valtamaantietä kävelin, mietin mielessäni, millä sitä lasta nyt voisin ensi työksi ilahuttaa, kun se tänne maalle tulee; jotain pitäisi keksiä. Niin etenin jo kilometrin päähän talosta, kun yhtäkkiä pieni lintu tien ohessa siipiään räpytteli. Ihmeen naasti, sileä, monivärinen, viehättävän soma.

Heti siinä tuokiossa minun poikamainen saaliinhimoni heräsi. Minun piti se turvaton saavuttaa, sitä ihailla, silittää ja hyväillä.

Minä takaa ajamaan. Ja lintu pakeni koko voimastaan. Mutta hento oli vielä lapsen siipi — minä saavutin sen.

Sen käsissäni räpytellessä minä tunsin sääliä, tunsin tekeväni pahasti, kun riistin pieneltä elämän alkajalta vapauden. Mutta samassa puolsin tekoani sillä, että nyt pikku lintu voipi pientä kaupunkilaistyttöä ilahuttaa. Tyttö kovin siihen mielistyisi, oppisi rakastamaan pikkulintuja. Sitten päästettäisiin se taas vapaaksi, eihän lintu siitä pahenisi; huvittaisi vain ihmisiä, varsinkin sitä lasta.

Johtui kyllä mieleeni, ettei äitini, minun lasna ollessani, sallinut metsälintujen poikia kotiin tuoda, vaan toimitti minut kerrankin viemään kyyhkynpojat takaisin niiden metsäpesään. Mutta tämä lintu nyt oli niin perin soma, ja olihan tarkoitus ainoastaan pariksi päivää — — ja sitten lapsen vuoksi.

Olin melkein kuumana kiihkostani. Ja pitikö minun lintuseni, kerran saavutettuani, heti irti päästää!

Kahden kourani välissä minä sitä koetin pidellä niin hellästi kuin osasin. Mutta se vapisi ja läähätti pelosta; nokka ammollaan se tarkasteli ympärilleen ikäänkuin miettien pelastuskeinoa ja sitten taas teki ponnistuksen vapautuakseen. Silloin piti minun sen tilaa pienentää. Hädissään se nyt purikin minun sormiani, mutta heikosti puree pieni. Vähä väliä se yritti pois pyrähtää, mutta turhaan, mahdotonta — olinhan minä jättiläinen ja lintunen vain pieni kääpiö, kokematon sen lisäksi.

Minusta tuntui, kuin se olisi suonut minun käteni väsyvän ja höltyvän tai jalkani kompastuvan, että siinä vahingossa sitten pääsisi vapaaksi. — Oma syyni, jos hän niin toivotti.

Ilta alkoikin pimetä, että helposti olisin voinut kompastua, varsinkin kun kaiken tietä pidin silmällä saalistani.

Kuinka puhtaana ja virkeänä se olikin säilynyt siellä vapaudessaan; kuinka hieno sen ruskea rinta, tuhkanharmaa päälaki, vaniljankihtava niska, sinervät sivut sekä mustan- ja valkeankirjavat siivet ja pyrstö! Varmaankin lapsia sen ystävällisen linnun, joka meille ensimäisinä lupaavaa kevättä laulaa, toivoa, iloa ja tointa herättää. Näinkö piti minun hänen perilliselleen palkita?

Mutta enhän tahdo sitä vangita kuin vain pariksi päivää, sen verran vain, että pikku lapsikin oppisi tuntemaan, millaisia lintuja Suomessa kasvaa — sitten päästetään vapaaksi. Eikä tiedä, kuinka pian se uusiin oloihin tottuu. Ehkä hyvinkin mielistyy ja jääpi ainiaksi.

Taloa lähetessäni käteni kuumenivat ja lintu läähätti yhä tuskallisemmin. Päästäkseni sen tilaa ajattelemasta, kuvittelin minä, miten sille tulee hauskempi häkissä ja kuinka sen sopisi siitäkin iloita, jopa ylpeilläkin, että voipi huvittaa tuota pientä kaupunkilaista prinsessaa — mikä lohdutus!

Tulin taloon. Aluksi panin nuoren laulajan pieneen pärekoriin. Olihan siellä nyt tilavampi ja viileämpi kuin kädessäni, arvelin.

Työmies oli juuri päässyt päivätyöstään. Hänen piti nyt iltatyökseen kyhätä linnulle häkki. Hän ei kieltäytynyt, sillä työn uutuus yhtä paljon kuin lisäansio virkisti häntä. Karkeasta rautalangasta sommitteli hän kahden laudan väliin laulajan lapselle vankilinnan. Kovin kourin hän työnsi pikku poloisen sinne. Sille kokoeltiin siemeniä sekä kärpäsiä, kumpia vain haluaisi; vettäkin kupposella annettiin. Se ei tahtonut mitään maistaa, oli vain levoton ja vähä väliä juoksi pienen päänsä syvälle rautalankojen väliin. Jokaisesta liikkeestä huoneessa ja varsinkin minun likenemisestäni se aavisti itselleen vaaraa ja törmäsi urheasti rautaseiniä vastaan. Mutta kankeat rautalangat eivät kylliksi taipuneet; ne vain puristivat pientä, kiihkeästi tykyttävää rintaa. Monesti se ei päässyt raosta omin avuin ulos eikä sisään, ennenkuin autoin.

Minä painoin sen nokan veteen. Se alkoi vähin juoda. Lopulta noppi se arastellen jonkun siemenenkin. Tietysti sillä oli sekä nälkä että jano, mutta olihan sillä syytä epäillä, että maantierosvon antamat ruuatkin olivat pelkkää juonta ja kavaluutta. Minä häpesin hänen pelkoansa ja arkuuttansa, sillä minä syvästi mielessäni tunsin, että olin ansainnut hänen epäluottamuksensa.

Tuntoani viihdyttääkseni läksin minä etsimään vangilleni enemmän ruokaa. Mutta tuokion kuluttua, kun palajan takaisin — mitä näen?

Pieni sankarini oli tahtonut millä hinnalla hyvänsä vapautua. Se oli taas tehnyt uljaan rynnäkön vankilan seiniä vastaan. Se oli yrittänyt päin ja jaloin avata itsellensä tien suureen luontoon. Mutta seinät olivat sille liian kovat, jotta pako ei onnistunut, ja nyt riippui se toisesta jalastansa rautahäkin seinästä, pää alaspäin. Sillä oli ollut aikaa siinä ensin reudota ja tempoa päästäkseen irti, mutta varvas oli liian tiukasti iskeytynyt rautalangan silmukkaan, ettei lähtenytkään siitä, vaan koski kauhean kipeästi.

Lintu raukka värisi tuskista, kunnes taintui tajuttomaksi. Nyt oli se jälleen herännyt ja näytti rauhalliselta, odottaen kohtaloaan — tulkoon mikä tuleekin. Mitä hyvää voipi tuolta ihmiseltä odottaa, viheliäiseltä ihmiseltä, jolla ei sydäntä ole!

Ja kuitenkaan minä en ollut tahtonut pahaa; luulinpa pientä lintuani rakastavanikin.

Kirvelevä pisto tunnossani riensin minä kiireesti siipinuorukaiseni avuksi. Se ei liikahtanutkaan, vaan näytti välinpitämättömältä ja ikäänkuin halveksien silmäili minua. Se oli tullut kovaksi ja uhkamieliseksi. Ei pelännyt, ei värissyt eikä pyristellyt, kun minä vapisevin käsin tuskallisesti päästin sen pikku jalan vaikeasta asennosta irti.

Tuntui, kuin olisi se minulta levollisesti, vaikka nuhtelevasta, kysynyt: "Mitä kidutusta minulle nyt mietit?"

Miten pörröinen, surkea ja likaisen näköinen se nyt oli!

Kenelle iloksi? —

Tunnonvaivoiksi minulle.

Olisiko ehkä linnun lasta surullinen kokemus kehittänyt ja viisastuttanut? —

Ainakin araksi, varovaksi ja epäluuloiseksi ihmisiä kohtaan.

Pitikö pikku kaupunkilaistyttösen vielä minun tekoani jatkaa?

Vapaaksi, vapaaksi tahdon hänet päästää. Lennä omiesi luo suureen kotiisi, lintuseni!

Minä päästin lintuni puutarhaan omille valloilleen ja toivoin näkeväni sen ilosta hypähtelevän, jopa lentävänkin.

Mutta vaikeasti, toinen siipi lamassa, se vinona pyrki yli puutarhan lavojen metsään, isiensä valtakuntaan päin.

Se oli viallinen, raajarikko.

Sen jälkeen on minulle tuntunut tuskalliselta kuunnella keväisin peipon laulua: se soipi valittavasti ja surullisesti — se soimaa minua.

(Nuori Suomi XII.)

KAARLE JAAKKO GUMMERUS.

Syntyi Kokkolassa 13/4 1840; fil.maist. 1869. Suomen- ja ruotsinkielenopettaja Jyväskylän lyseossa. Kuoli 20/3 1898. Teoksia m.m. Johannes, töllin lapsi (1864) eli Ylhäiset ja alhaiset (1870), Uuteloita I, II, Peritäänkö vihakin?, Vanhan pastorin muistelmia, Haudankaivajan kertomuksia. Perusti 1873 Kyläkirjaston, liittäen siihen Kyläkirjaston Kuvalehden A-sarjan 1878 ja B-sarjan 1888.

KAKSI VALAA.

Kuusi vuotta ennenkuin konsistori määräsi minut armovuoden saarnaajaksi L—n seurakuntaan, oli siellä tapahtunut murha, joka kauhistutti koko pitäjää. Surmansa saanut ei ollut mikään kuuluisa mies, eipä edes pitäjän omia asukkaitakaan; olihan vain ollut kulkukauppias, "reppuryssä" Andrej Tshaskin eli "Tasku-Antti", joksi häntä oli tavallisesti sanottu.

Tasku-Antti! Kyllä vieläkin muistan hänet. Kun olin lapsi, kävi hän minunkin vanhempaini luona. Hän ei ollut mikään mainio mies, jo sanoin sen, eipä minkään puolesta merkillinenkään; mutta hän oli sävyisä, ystävällinen ja aina iloinen. Kuinka ihastuin, kun näin hänen tulla könkyttävän! Hänen laukussansa, näet, oli makeisia, joita lapset haluavat: lakeria, rintasokuria ja renikoita. Mutta sanoivatpa aikaihmisetkin Tasku-Anttia tervetulleeksi, etenkin naiset; sillä Antin laukussa oli jos jonkinlaista pientä rihkamaa, jota naiset tarvitsevat; olipa siellä semmoistakin, mitä naiset eivät tarvitse, mutta jota he kuitenkin suuresti rakastavat: kauniita korvarenkaita ja muita koristeita, silkkihuiveja, mustia ja kirjavia, niin, vieläpä samettiakin — puhumattakaan kukkonuppisista neuloista, sormuksista, renkaista ja "koorluista" eli helmistä. Antti sanoi aina, kun taloon tuli, ystävällisesti hyvää päivää, nauroi ja jutteli uutisia, avasi laukkunsa ja antoi talonväen maksutta ihaella sen monipuolista sisällystä. Eikä hän kaupoissaan mikään petturi ollut, jos vain hänen tapansa tunsi. Jokaisen tavaransa hinnan sanoi hän, vaikka ei kukaan sitä kysynyt, ja sitten lisäsi hän ikäänkuin itsekseen: "taasen häviän". Mutta tästä hänen määräämästänsä hinnasta voi ostaja kumminkin tinkiä pois puolet ja vielä enemmänkin — jos vain oikein osasi tinkiä; ja sitäpä osasivat melkein kaikki. Vieläpä, jos muuten kauppa ei tahtonut luonnistua tahi jos Antti näki, ettei ostajalla ollut riittävästi rahoja, tiesi hän keinon. Viimeksimainitussa tapauksessa antoi hän tavaransa velaksi; edellämainitussa tyytyi hän ostajan tarjoukseen, jos vain sai — harjakaisia! Ja harjakaisiksi sanottiin siihen aikaan, niinkuin vielä nytkin — viinaa. Sitä vaati Antti milloin korttelin, milloin puolen tuoppia — aina kaupan suuruuden mukaan. Antti parka oli hyvin perso viinalle. Mutta ei hän viinaa kumminkaan koskaan ostanut, siksi oli hän liian saita. Nuo harjakaiset ne riittivät; ja kotipolton aikana riitti viinaa; ei siitä silloin puutetta ollut.

Tänlaatuinen mies oli Tasku-Antti. Olisi luullut hänen näin eläen tekevän huonoja asioita; mutta eipä niinkään. Humalassa ollessaan hän oli hyvin herttainen, nauroi ja itki vuorotellen. Mutta laukkuunsa hän ei semmoisissa tilaisuuksissa kajonnut, ja turhaan koetettiin häntä kaupantekoon silloin houkutella. Antti näkyi humalapäisenäkin tietävän, että kauppa-asioihin on vain selvin päin ryhdyttävä.

No niin! Tasku-Antista pidettiin, ja laajalta Suomessamme hän oli tuttu, kunnes hän yhtäkkiä katosi. Mutta kun ei hänellä vartonaista kotoa ollut, ei tiennyt kukaan häntä kaivata. Vielä vähemmän osasi kukaan hänen kauheata kohtaloaan aavistaa, ennenkuin hänen ruumiinsa eräänä päivänä löydettiin Parmaalan talon pihaniityltä pienen risuläjän alta, pahanpäiväiseksi hakattuna. Kopsan muori oli sen sieltä tavannut ollessansa karpaloita poimimassa. Siinä oli Antti maannut, toinen jalka näkyvissä, laukutta ja — mikä monen mielestä pahinta oli — rahatta; sillä vaikka Antti halvasta oli myynyt tavaroitaan, oli hän ollut rikas, se tiedettiin, ja se tuli ilmi käräjissä, joissa murha-asiaa tutkittiin. Käräjissä vakuutti, näet, moni nähneensä Antin lompakossa sadan, viidenkymmenen ja kymmenen ruplan seteleitä kosolta. Selvää siis oli, että Antti parka oli joutunut rosvon tahi rosvojen käsiin ja että hänen oli täytynyt rakastettujen rahojensa tähden heittää henkensä.

Kaksissa käräjissä tutkittiin asiaa, mutta mitään varmaa ei selville saatu. Kopsan mökissä oli Antti viimeksi nähty. Siellä oli hän myynyt kaksi naskalia ja ostanut vähän harjaksia. Puolenpäivän aikana oli hän sieltä lähtenyt. Muuta eivät tietäneet Kopsan asukkaat kertoa, eikä Parmaan Jaska, joka tuntia myöhemmin oli Kopsan ohitse heinäkuormaa kuljettanut, tiennyt mitään murhaa koskevata ilmaista. Sanottuna päivänä oli tosin Jaska tavallista myöhemmin tullut kotiin, mutta siihen oli ollut syynä se, että hänen heinäkuormansa oli kaatunut hänen kulkiessaan mättäistä pihaniittyä. Päivääkään, jolloin Antti oli Kopsan mökissä käynyt, ei saatu selville; se vain tuli ilmi, että päivä oli ollut joulukuun ensimäisiä, sillä siihen aikaan oli lumikeli ollut alullaan. Tuomari oli tarkoin tiedustellut Jaskalta, mitä tämä sanotun päivän tapahtumista muisti. Jaska oli ollut kalpea ja oudon näköinen siinä oikeuden edessä seisoessaan; mutta hän oli vastannut suoraan ja mutkistelematta tuomarin kysymyksiin; eikä häntä voitu epäillä, sillä hän oli kunnon mieheksi tunnettu, ja sitä paitsi oli hän varakas, vieläpä rikaskin.

Onnettoman kulkukauppiaan ruumis haudattiin, ja hänen surkea loppunsa joutui aikojen kuluessa vähitellen unohduksiin. Neljän, viiden vuoden kuluttua ei hänestä puhuneet muut kuin silloin tällöin joku mummo, jonka äimä katkesi, tahi joku sulhanen, jonka nyt täytyi kaupungista hakea morsiuslahjat armaallensa. —

Samaan aikaan kuin Antti murhattiin, tahi vähän sitä ennen, oli seurakunnassa hyvin tunnettu — vaikka ei juuri hyväksi tunnettu — mies, Harholan Lassi nimeltään, äkki-arvaamatta lähtenyt Etelä-Suomeen työansiota etsimään. Marraskuun viimeisenä päivänä oli hän käynyt pappilassa papinkirjaa hakemassa. Ja sen oli hän saanut. Häntä ei tosin kaivattu, sillä hän oli tuollaisia tyhjäntoimittajia, jommoisia joka seurakunnassa on ja jotka eivät näytä olevan muuksi kuin haitaksi ja pahennukseksi. Lassista kyllä ei mitään rikoksellista tiedetty, mutta kumminkin lausuttiin käräjissä sanoja, jotka tahtoivat panna johonkin yhteyteen hänen äkkipikaisen katoomisensa ja Antin murhan, kunnes monien todistajien kautta tuli jotenkin selville, että Lassi oli lähtenyt ennen, kuin Antti murhattiin. Ja nuo todistukset vaikuttivat sen, ettei nimismies häntä ja hänen olopaikkaansa tiedustellut. Tästä huolimatta kuultiin, semminkin ensi aikoina, hyvin usein Lassin nimeä mainittavan, kun Antin murhasta puhuttiin. Aikojen kuluessa jäi hänkin unohduksiin, ja kun minä seurakuntaan tulin ja kuulin Antin murhasta juteltavan, ei Lassin nimeä enää mainittu.

Mutta sen sijaan mainittiin Parmaalan Jaskan nimeä sitä useammin. Muutosta, joka hänessä oli tapahtunut, ei voitu ymmärtää. Jaska, Parmaalan nuori isäntä, oli ennen aina ollut iloinen ja ystävällinen. Sen lisäksi oli hän ollut sangen älykäs, ja kummana mainittiin, että hän tilasi itselleen ainoata siihen aikaan ilmestyvää suomenkielistä sanomalehteä. Myöskin tiedettiin, että hän mielellään puheli yleisistä asioista ja että hän aina käytti oppiakseen tilaisuutta, jos missä semmoista ilmautui. Kaikki, jotka joutuivat hänen kanssaan tekemisiin, kiittivät häntä, joskin muutamat pudistivat päätään hänen "uusille tuumilleen". Samana talvena, jona Antti murhattiin, oli hän ollut kihloihin menemäisillään, niin ainakin juteltiin; sillä pyhä-illoin oli hän hyvin usein siihen aikaan käynyt Toppolan lautamiehen luona, jonka ainoaan tyttäreen hänen sanottiin rakastuneen. Varmana asiana puhuttiin myös, että lautamies mielellään olisi antanut hänelle tyttärensä. Mutta juuri silloin tapahtui nuoressa isännässä tuo kummallinen muutos. Hän lakkasi käymästä Toppolassa; eikä hän missään muuallakaan enää käynyt. Pitäjän yhteiset asiat, jotka ennen olivat häntä huvittaneet, saivat nyt mennä menojaan. Hänen kukoistavat poskensa kalpenivat; hänen iloinen silmänsä kadotti loistonsa; hänen puheliaisuutensa oli vaitioloksi muuttunut ja hänen ystävällisyytensä jörömäiseksi. Hän ei enää kirjoista pitänyt, ja Suomen ainoa suomenkielinen sanomalehti oli kadottanut yhden harvoista tilaajistaan. Mutta sittenkin nähtiin, samoinkuin ennenkin, illoin myöhään, vieläpä öisinkin, tulta hänen kamaristaan, ja tapahtuipa väliin, että aamulla hänen vuoteensa oli koskematon. Kauan aikaa pelättiin hänen joutuvan mielenvikaan; mutta se pelko ei kumminkaan käynyt toteen, sillä Jaska hoiti kunnollisesti talouttaan ja taloaan.

Kun keväällä Antin ruumis löydettiin, oli Jaska käynyt sitä katsomassa. Hän, joka ei kuukausiin ollut kotoansa liikkunut, oli kauan aikaa seisonut vainajan runneltujen jäännösten vieressä ja valittavalla äänellä viimein puhjennut sanomaan: "näinkö sinun piti kuoleman, Antti parka!"

* * * * *

Kuten jo tämän muistelmani alussa sanoin, oli kuusi vuotta Antin murhasta kulunut, kun minä sain määräyksen armovuoden saarnaajana muuttaa L—n seurakuntaan.

Aika kaikki kuluttaa. Edellisten vuosien kauhistukset eivät enää kauhistuta, umpeen mennyttä haavaa ei enää särje, eilisen sateen on maa imenyt — kuka niitä muistaisi!

Niin, kukapa kuuden vuoden kuluttua enää Anttia muisti, hän kun vielä lisäksi oli ollut muukalainen, ilman tiettyjä omaisia. Ja hänen nimensäkin olisi varmaan jäänyt ainiaksi unohduksiin, ellei hänen murhansa olisi ollut niitä, jotka salaperäisyytensä tähden pitävät ihmisellistä uteliaisuutta valveilla.

Jo ensi pyhänä, kun palasin pappilaan kirkosta, jossa olin tulosaarnani pitänyt, veti Parmaalan Jaska, jota en silloin vielä tuntenut, huomiotani puoleensa. Hän oli noin kolmenkymmenen vanha, mutta viisikymmenvuotiaalta hän näytti. Hän kulki vähän matkaa edelläni hitain askelin; oli, kuin olisi hän syviä asioita miettinyt. Älköön kummeksiko kukaan, että minä, nuori kun olin, luulin hänen miettivän saarnaani. Ettei hän sitä miettinyt, sen tulin jäljestäpäin tietämään.

Seuraavana pyhänä näin hänet uudelleen kirkossa. Hän istui ihan lukkarinpenkin vieressä. Hän näytti yhtä alakuloiselta kuin viime pyhänäkin. Saarnatessani huomasin hänen pari kertaa luovan silmänsä minuun; muuten istui hän lattiaa tirkistellen. Kirkonmenon jälkeen pidettiin kokous; oli seurakunnan puolesta valittava mies jotakin selitystä antamaan, en muista enää, missä asiassa. Mutta lienee asia tärkeälaatuinen ollut, sillä sen muistan, että lukkari sanoi: "Jos olisi Parmaalan Jaska vielä sama kuin ennen, niin aprikoimatta hänestä miehemme saisimme". — Jaska ei kokouksessa ollut, hän oli jo sitä ennen kirkosta lähtenyt.

Kului viikkoja. Joka pyhä näin Jaskan kirkossa, ja aina väliin kuulin hänen nimeänsä mainittavan; kuulin kerrottavan, mimmoinen hän ennen oli ollut ja mimmoiseksi hän oli muuttunut; näin, että hän ennen muuttumistaan oli seurakunnan yleistä kunnioitusta nauttinut, sillä muuten ei häntä olisi voinut kohdata tuo omituinen sääli, joka talonpojissa, sen mukaan kuin heitä olen tullut tuntemaan, on niin harvinainen. Mutta mikä vaivasi häntä? Joku ruumiillinen, sisällinen tauti, vaiko joku salainen murhe, joka kalvoi hänen omaatuntoaan? — Tästä puhelin kerran lukkarin kanssa, joka ennen Jaskan muuttumista oli ollut hänen paras ystävänsä; mutta lukkari vain pudisti päätään ja vastasi: "Jumala tiennee!"

Ja Jumala sen kyllä tiesi.

Lieneekö Jaska huomannut, että minä yhä enemmän häntä silmällä pidin ja että tahdoin häntä lähestyä, sitä en tiedä. Mutta selvään näin, että hän vältti minua. Hän tuli kirkkoon, kun jo olin alttarilla, ja lähti kirkosta vähää ennen, kuin jumalanpalvelus loppui. Arkipäivinä ei hän talonsa tiluksia etemmäksi liikkunut. Jos häntä tahdoin puhutella, oli minun meneminen hänen luokseen.

Ja minä menin. Eräänä kauniina toukokuun päivänä, kun sairaan luona käydessäni matkustin Parmaalan ohitse, pistäysin Jaskaa katsomaan.

Pirtissä hänet tapasin. Hän korjaili rikkunutta auraa. Hän säpsähti, kun näki minun huoneeseen astuvan. Mutta säpsäys ei ollut pelkoa, sen näin hänen silmäyksistään; ne osoittivat iloa. Ainakin oli minusta, kuin olisi ilon hohde valaissut hänen kasvojaan. Hän tuli kohteliaasti minua vastaan.

"Ohitse kulkiessani teki mieleni käydä teitä katsomassa", sanoin.

"Olette tervetullut, maisteri!" vastasi hän. "Olette säätyänne ensimäinen, joka kuuteen vuoteen on luonani käynyt."

Hän vei minut omaan kamariinsa, mutta läksi sieltä heti, jättäen minut yksin. Kamari oli pienenläntä, mutta siisti. Kirjahylly, jossa järjestetyissä riveissä oli kolme- tahi neljäkymmentä kirjaa — suuri kirjasto siihen aikaan — sanoi sanoja paremmin, että niiden omistaja ei ollut aivan tavallinen talonpoika.

Minä katselin kirjoja. Enimmät niistä olivat tomuisia; näki, ettei niihin oltu moniin aikoihin katsottu. Erillänsä muista kirjoista oli Wegeliuksen postilla, ja kun sen avasin, näin, että sitä oli uutterasti käytetty; erittäin oli erästä kohtaa, jossa puhutaan valasta, ahkeraan luettu, sitä osottivat lehtien tahrautuneet kulmat.

Mutta missä isäntä viipyi? Aikaa kului, häntä ei kuulunut. Kauan odotettuani palasin pirttiin, Jaska ei siellä ollut. Emännöitsijä, Jaskan vanha täti, joka takan ääressä kahvia puuhasi, sanoi hänen menneen aitaa korjaamaan. Tuommoinen käytös oli minusta hyvin odottamatonta. Suurempaa kohteliaisuutta olisin Jaskan kaltaiselta mieheltä odottanut. — Olin nuori vielä, olin kärkäs närkästymään; en tullut ajatelleeksi, että Jaskan epäkohteliaisuuteen varmaankin oli jokin syy, joka perustui hänen luonteensa muutokseen.

Varmaankin näki vanha täti, että minä närkästyin; mutta arvasiko hän syyn närkästymiseeni, sitä en tiedä. Hän hommaili kahviansa ja luuli kaiketi, että minä pitkästyin sen valmistumista, sillä hän vakuutti, että vesi paikalla kiehuisi ja että kahvi tulisi oikein oivallista. Toppolan isäntä oli sitä itse puolentoista naulaa kaupungista tuonut siihen aikaan, jolloin vielä oli toivoa, että Parmaala saisi emännän.

Epäilemättä olisin kielevältä mummolta saanut kuulla paljon Jaskasta, jos olisin malttanut mieltäni; mutta niinkuin sanoin, olin nuori ja pikaluontoinen. Närkästykseni vaikutuksesta vastasin sentähden: "tulin tänne isäntää puhuttelemaan; mutta koska aidanpano on niin kiireinen, ettei hän jouda kanssani seurustelemaan, pyydän, että hänelle tervehdykseni sanotte". Ja sen sanottuani lähdin.

Jaskan käytös minua kummastutti ja suututti, sitä en tahdo kieltää. Kotimatkallani ja vielä kauan sen jälkeen se minua ihmetytti. "Niin, semmoinen on hän nyt", sanoi lukkari, kun hänelle Jaskan kohteliaisuuden kerroin; "mutta hänen puolustuksekseen saanen sanoa, ettei hän voi seurustella kenenkään kanssa. Toinen mies oli hän ennen; hän silloin hakemalla haki seuraa, olletikin semmoista, josta sai jotakin oppia. Nyt hän ei kulje missään muualla kuin kirkossa, eikä lue muita kirjoja kuin Raamattua ja Wegeliuksen postillaa."

"Vai niin", vastasin. Lukkarin selitys ei minua tyydyttänyt. Pidin Jaskaa itsepäisenä jörönä, enkä sen enempää hänestä huolinut. —

Kului joitakuita viikkoja. Kesätouot oli tehty. Pappilan ryytimaahan kaivettiin kaivoa. Eräänä iltana seisoin siinä vieressä työtä katsellen, kun näin miehen kulkevan pihan poikki ja lähestyvän asuntoani.

"Luulenpa todella, että Parmaalan Jaska on liikkeellä", sanoi muuan kaivajista, joka juuri oli syvyydestä nostettu.

"Parmaalan Jaska! Varmaankaan hänellä ei ole minulle asiaa", ajattelin.

Mutta juuri minua Parmaalan Jaska haki. Astuessaan huoneeni etehiseen seisahtui hän. Hän oli nähnyt minut.

Kauan hän siinä seisoi. Vihdoin lähestyi hän meitä. Hän oli kovin alakuloisen näköinen. Ja kun hän luoksemme ehti, katsoa tarkisteli hän kauan kaivoon, mitään sanomatta. Vihdoin loi hän silmänsä minuun ja sanoi hiljaisella äänellä: "Jos maisterilla olisi aikaa, soisin saavani puhua teidän kanssanne."

Minä ajattelin itsekseni, että hänen olisi sopinut puhua kanssani kotonaan, kun siellä kävin; mutta nyykähytin kumminkin päätäni myönnytykseksi, ja me aloimme astua huoneeseeni päin.

"Jokohan Jaska tulee entiselleen?" miettivät kaivonkaivajat.

Ehdittyämme pienoiseen kamariini, kehoitin Jaskaa painamaan puuta ja lisäsin: "Varmaan on Parmaalalla hyvin tärkeätä puhuttavaa, koska ette malttanut silloin puhua mitään, kun luonanne olin!"

Hän ymmärsi sopimattoman ivani, ja syvään huoattuansa sanoi hän: "Syystä närkästyitte minuun, maisteri, kun luonani käydessänne teidät yksin jätin. Minä pyydän, antakaa epäkohteliaisuuteni anteeksi! Minulla olisi jo silloin ollut hyvin tärkeätä teille puhuttavaa, olisi ollut jo vuosikausia sitten, mutta minä en tiennyt, miten puhua. Te tulitte luokseni niin odottamatta. Minä iloitsin, mutta tahdoin asiaani ajatella, ja sentähden jätin teidät… saadakseni itsekseni vielä kerran tuota asiaani miettiä."

Hän puhui hiljaisella, murheen sortamalla äänellä. Minä näin, että olin häntä väärin tuominnut; näin, että edessäni oli mies, jonka mieli oli särkynyt; ja minä häpesin käytöstäni ja tuittupäisyyttäni. "Sitä minä en voinut aavistaa", vastasin. Sitten menin hänen luokseen ja sanoin niin ystävällisesti kuin minun oli mahdollista: "No, nyt on se asia selvillä; nyt olen valmis kuulemaan, mitä teillä on minulle sanottavaa."

Levottomasti käänteli Jaska lakkiaan siinä ovensuussa tuolillaan istuessaan. Kauan tirkisteli hän lattiaa, ikäänkuin ajatellen, miten puhettansa alkaisi. Vihdoin kysyi hän hiljaa: "Mihin sitoo vala ihmisen?" "Totuuteen", vastasin, kummastellen kysymystä; "pyhänä pitämään sitä, mihin valalla olemme sitoutuneet".

"Mutta jos ei sitä voi; jos totuudessa pysymällä rikomme toisen valan; jos vaitiolollamme rikomme valan, joka velvoittaa meitä puhumaan, mitä toinen vala velvoittaa meitä salaamaan…?" Ja hän loi silmänsä minuun, ikäänkuin olisi hän tahtonut sydämeeni katsoa.

"En ymmärrä teitä. Pysykää tosi-asioissa, sillä varmaankin perustuu kysymyksenne todellisiin tapahtumiin."

Hikihelmiä nousi isännän otsaan. Sanomaton tuska näkyi vallanneen hänet. "En tiedä, en ymmärrä, voinko… saanko…" änkytti hän. Sitten vähän ajan kuluttua hän kysyi: "Velvoittaahan papillinen vala pappia pitämään salassa, mitä hänelle uskotaan?"

Tuon hän kyllä tiesi, mutta kaiketi tahtoi hän kuulla vastauksen minun suustani, rohkaistakseen mieltänsä.

"Velvoittaa", vastasin. "Sitähän varten pappi on pappi, että särjetty sydän voi hänelle huolensa, murheensa uskoa."

Vielä jonkun aikaa istui Jaska siinä liikkumattomana. Viimein, ikäänkuin päästäkseen väkivoimalla vapaaksi sisällisestä taistelustaan, hypähti hän tuoliltaan, tuli minun luokseni ja sanoi kuiskaavalla äänellä: "Pelkään, että olen tehnyt väärän valan, että olen ajassa ja ijankaikkisuudessa tuomittu."

Hänen ilmiantonsa oli minulle aivan odottamaton; en voinut sitä kuullessani olla kauhistumatta. Kaiketi näki hän sen, ja se lisäsi hänen tuskaansa. Hän, vahva, roteva mies, lankesi polvilleen, ja väännellen käsiänsä mumisi hän uudelleen nuo kauheat sanat: "ajassa ja ijankaikkisuudessa kadotettu!"

"Ei, isäntä!" huudahdin, sydämeni pohjasta liikutettuna. "Aika on parannuksen; sydämemme katumuksesta riippuu ijankaikkisuutemme; se riippuu siitä, kadummeko sydämestämme ja katsommeko: nöyrinä syntisinä uskossa Häneen, joka meidän syntimme kantoi ja meidän rangaistuksemme kärsi. Aika on armon… Mutta en vieläkään teitä ymmärrä. Nouskaa, kertokaa, mikä teidät on tuskalliseen, runneltuun tilaanne saanut!" Minä autoin häntä nousemaan ja asetin hänet istumaan viereeni sohvalle.

Siinä peitti hän käsillään kasvonsa ja itki. Jää oli sulanut, jää, joka vuosikausia oli hänen sydäntänsä ympäröinyt; tuska oli sen viimeinkin murtanut, ja kyynelten virta ennusti kevään tuloa. Hän itki kuin lapsi, itki kauan. Nämä kyyneleet, kuinka katkerasti olivatkaan ne hänen omaatuntoansa polttaneet, ennenkuin viimein avautui sulku, joka esti niitä vapaasti virtaamasta!

En ollut silloin mikään ihmistuntija, jos en nytkään voi kerskata enemmästä ihmistuntemisesta, kuin minkä aika ja ihmisten katseleminen ovat minua opettaneet. Mutta minä ymmärsin kuitenkin, ettei minun sopinut häntä häiritä. Annoin hänen olla kahdenkesken kuormineen, joka nyt oli — minä aavistin sen — putoamaisillaan hänen hartioiltansa. Minä istuin ääneti hänen vieressänsä ja odotin.

Vihdoin viimeinkin!

"Minä tunnen sen", nyyhki Jaska; "minun täytyy kaikki puhua, vaikka sieluni autuuden kadottaisin". Ja hän puhui parkuen sydämensä salaisuuden.

Alussa minun oli vaikea häntä ymmärtää…

Samana päivänä, jona Tasku-Antti murhattiin, oli Jaska varhain aamulla lähtenyt etäisimmältä niityltään heiniä noutamaan. Ladolle ehdittyään oli hän laulellen heinäkuormaansa tehnyt. Ja kun häkki oli kovaan poljettu, oli hän maailman menoja mietiskellen lähtenyt kotimatkalle. Oli puolenpäivän aika, kun hän Kopsan mökille saapui. Siellä oli hän käynyt juomassa ja samalla kuullut, että Tasku-Antti vähää ennen oli Parmaalaan päin lähtenyt. Tuota sen enempää ajattelematta oli hän jatkanut matkaansa. Hän oli jo heinäkuormansa päällä maaten lähestynyt pihaniittynsä viidakkoa, kun sieltä äkki-arvaamatta hätähuuto oli kuulunut. Hän oli pysähdyttänyt hevosensa, kuunnellut ja uudelleen kuullut hätähuudon. Hän oli silloin hypännyt kuormaltansa maahan ja rientänyt katsomaan huudon syytä. Pitkän matkaa juostuaan oli hän saapunut paikalle, josta hätähuuto oli kuulunut. Siinä hän oli lumessa, joka yltäympäriinsä oli verestä punainen, nähnyt miehen makaavan, ja vieressä kaksi rosvoa, jotka paraikaa suurta laukkua kantaen olivat valmiit lähtemään. Hän oli toisen näistä rosvoista tuntenut rippikoulukumppanikseen ja lapsuutensa toveriksi, Harholan Lassiksi, ja maassa makaavan oli hän huomannut Tasku-Antiksi, kulkukauppiaaksi. Toista rosvoa hän ei ollut tuntenut. Hän oli hämmästyksestä jäänyt seisomaan ja kamalaa näkyä tirkistelemään, ja siinä oli hän kuullut tuon tuntemattoman miehen Lassille sanovan: "Käyhän vielä kerta ja työnnä varmuudeksi puukkosi reppuryssän sydämeen!" Sitten oli hän kuullut Lassin vastaavan: "Kyllä Antti ei enää kauppaa kulje; mutta saapa tuota katsoa, onko hänessä vielä miten paljo henkeä." Lassi oli jättänyt laukun ja lähestynyt maassa makaavaa. "Kah, vielä väännähtelee", oli hän Antin luo tultuaan lausunut; "mutta kylläpä siitä pääset!" Ja puukkoansa oli hän kohottanut, antaakseen onnettomalle viimeisen iskun. Mutta silloin oli Jaska hyökännyt esiin ja huudahtanut: "Lassi, Jumalan nimessä, mitä aiot tehdä?" — Vieraan tulo oli ensinnä kauheasti hämmästyttänyt rosvoja, mutta sitten, kun he näkivät, että Jaska oli yksin, olivat he yhtaikaa törmänneet häntä vastaan. Parmaalan isäntä oli kyllä siihen aikaan ollut väkevä mies, mutta kahta raivoisaa rosvoa vastaan eivät hänen voimansa olleet riittäneet. Muutamassa silmänräpäyksessä oli hänkin maassa maannut, ja tuntematon oli jo kohottanut veristä puukkoansa hänen sydämensä varalle, kun Lassi häntä pidätti. "Maltas!" oli tämä toverilleen sanonut. "Jaska on aina minua kohtaan ollut hyvä mies; en soisi hänen tänne jäävän." — "Oletko riivattu, Lassi?" oli tuntematon huutanut. "Jos hänet hengissä päästämme, olemme suotta reppuryssän tappaneet; siirry tieltäni, mies!" Mutta sitä ei Lassi ollut tehnyt. Hän oli puolustanut Jaskaa ja vaatinut, ettei tälle mitään pahaa tehtäisi. Rosvojen kesken oli jo riita ollut syntymäisillään; ja se olisi epäilemättä loppunut siten, että Jaska ja Lassi olisivat yksissä neuvoin kääntyneet kolmatta vastaan. Mutta kaiketikin oli tuommoinen käänne arveluttanut Lassia. Hänen päähänsä oli pälkähtänyt neuvo, johon tuntematon mies jonkun aikaa mietittyään suostui, vaikka vastahakoisesti, kun ei muu auttanut. "Jaska on sanassansa pysyvä mies", oli Lassi sanonut; "jos hän kautta Jumalan ja sielunsa iankaikkisen autuuden vannoo, ettei hän puhu kenellekään, mitä tässä on nähnyt ja kuullut, niin voimme olla varmat, että hän sanansa pitää."

"Ja minä", jatkoi Jaska hiljaisella äänellä kertomustaan, "minä makasin siinä maassa tietämättä, osaamatta muuta ajatella, kuin että viimeinen hetkeni oli tullut. Tuntematon rosvo istui minun rinnallani kahdareisin ja piti kiinni molemmista käsistäni. Henkeänsä koettaa ihminen viimeiseen saakka suojella, ja sentähden, kun Lassi minulta kysyi, suostuisinko valantekoon, tartuin minä hänen ehdoitukseensa, niinkuin hukkuva oljenkorteen. Ei ollut minussa miestä asiaa siinä tarkemmin punnitsemaan. Minä vastasin suostuvani valalla vannomaan, etten puolella sanalla, en ainoalla viittauksellakaan ilmaisisi, mitä tiesin ja olin nähnyt. Oli se valanteko siinä kummallinen! Yhä vielä makasin maassa. Lassi hellitti oikeaa kättäni, joka tuntemattoman miehen puserruksesta oli melkein hervoton, nosti sitä taivasta kohden ja saneli valan sanat minulle. Ja minä vannoin siinä lumessa maaten kautta Jumalan ja sieluni autuuden, etten kenellekään ilmaisisi, mitä Antin murhasta tiesin; minä vannoin, etten tämän hetken tapahtumista salaperäisimmälläkään viittauksella ilmaisisi kenellekään tietojani. Ja kun olin vannonut valani, hellitti Lassi vasemmankin käteni, huolimatta toverinsa äreydestä, ja sanoi: 'Teit hyvin, Jaska, että vannoit; muuten makaisit sinä, niinkuin hän, tuolla' — ja hän viittasi Anttia. 'Nouse nyt ja muista, että sinun on minua kiittäminen siitä, että hengissä kotiisi palaat!' — Mitä sitten tapahtui, kuinka minä jälleen kuormani luo tulin, sitä en tiedä. Vasta tielle ehdittyäni ja nähtyäni, että heinähäkkini oli kaatunut, toinnuin minä tällaiseksi vaivaiseksi! Kuinka kauan olin murhaajien parissa ollut, en myöskään tiedä. Lienen siellä viipynyt enemmän aikaa kuin osaan ajatellakaan; sillä kun heinäkuormineni viimein ennätin kotiin, oli jo ilta."

"Yöllä en saanut unta silmiini", jatkoi Jaska kertomustaan. "Valani sanat ja Lassin lause: muista, että sinun on minua kiittäminen siitä, että hengissä kotiin pääset, soivat korvissani. Aamulla jo ennen päivän valkenemista läksin katsomaan, eikö toki kaikki ollut unennäköä; niin kummalta, niin mahdottomalta tuntui minusta edellisen päivän tapahtumat. Aamupuoleen yötä oli lunta satanut. Kun tulin paikalle, jossa kuormani oli kaatunut, näin siinä vielä vähän heiniä; mutta viidakko, jossa kuolemaani niin likellä olin ollut, oli lumen peittämänä tasankona, niinkuin ainakin talvella koskematon pinta… Oli jo täysi päivä, kun retkeltäni palasin, ja valonsäteenä lensi aivoihini ajatus, että ehkä kaikki sittenkin oli unennäköä, ehkä olin pudonnut maahan heinäkuormani kaatuessa ja tyrmistynyt. Mutta juuri siinä aukkopaikalla, jossa niittytie maantiehen yhtyy, tuli Lassi vastaani. 'Muista eilistä valaasi!' sanoi hän. 'Ja jos ken sinulta kysyy, mihin olen kadonnut, niin et sinä saa sitä tietää. Hain sinua kodistasi, sanoakseni, ettet kostotta valaasi riko. Hyvä, että sinut tapasin. Muista, että minä henkesi pelastin!'"

"Oi Lassi…" yritin puhumaan; mutta hän keskeytti puheeni. "Tiedän, mitä aiot sanoa", sanoi hän. "Se oli roskainen työ, minä myönnän sen; mutta se on tehty; Antti ei vapaaehtoisesti luopunut kukkarostaan." — Mitä muuta hän siinä minulle puhui, sitä en enää muista, sen vain muistan, että hän ennen eroamme lausui: "Anttia ei kaipaa kukaan. Jos sattumalta hänen ruumiinsa joskus löytyy, muista silloin valasi! Minä luultavasti palaan tänne takaisin jonkun vuoden kuluttua."

"Me erosimme, ja siitä hetkestä olen ollut toinen mies kuin ennen. Oli kuin olisi kallio sydämelleni vyörynyt. Jos minne käännyn, aina tunnen sen painon; en voi sen alta päästä. Alati soivat valani sanat korvissani, ja alati kehoittaa minua sisällinen ääni ilmaisemaan murhan. Kun keväällä Antin ruumis löydettiin, kun menin sitä katsomaan, saadakseni vakuutusta onnettomassa epävarmuudessani, kun käräjissä minua tutkittiin ja kun minun piti vannoa, että totuutta puhuisin… oi, ette ymmärrä, mikä tuli rinnassani riehui! Olin jo tuomarin edessä tunnustaa, mitä tiesin; mutta silloin soi korvissani tavallista kovemmin Lassin huuto: 'vanno kautta Jumalan ja sielusi autuuden, ettet kenellekään ilmaise, mitä olet nähnyt ja kuullut; muista, että sinun on minua hengestäsi kiittäminen!' Enkä minä mitään ilmaissut. Olin oikeuden edessä tehnyt väärän valan, pitääkseni rikkomatta edellisen valani… Ja nyt tiedätte, maisteri, miten laitani on. Yöt päivät kalvaa minua tieto, että jos mitä ikään teen, en voi kadotusta välttää. Rukous… katumus… minun runneltu sieluni seisoo niiden ulkopuolella. Olen rukoillut, mutta rukoukseni ei ole voinut kohota armo-istuimen luo; olen katunut, etten antanut murhaajien mieluummin tappaa itseäni, kuin suostuin heille vaiti-oloa vannomaan; olen katunut, etten edellistä valaani rikkonut tuomarin edessä, etten ilmaissut murhaajia. Minusta on, kuin olisin Antin murhaan osallinen, ellen hänen murhaajiaan ilmaise; mutta jos sen teen, olen sieluni autuudesta luopunut ja sen lisäksi osottanut mustaa kiittämättömyyttä Lassia kohtaan, joka pelasti minun henkeni… Tuskani ovat väliin olleet niin suuret, että niistä päästäkseni olen ajatellut tappaa itseni."

Hän vaikeni. Hän oli puhunut viimeiset sanansa tuskin kuuluvalla äänellä. Ja nyt loi hän syvintä tuskaa kuvastavat silmänsä minuun, joka hämmästyksellä olin hänen sydämensä tunnustusta kuunnellut. Olin nuori, olin tottumaton likeltä katsomaan ihmissydänten haavoja, vielä tottumattomampi niitä parantamaan. Koetin muistutella, mitä siveysopista olin lukenut velvollisuuksien ristiriidoista, mutta ei sopinut minusta mikään sen yleisistä ohjeista Jaskan kohtaloon. Jaska oli luvannut pitää salassa henkensä pelastajan rikoksen; jos hän sen lupauksensa rikkoisi, jos hän saattaisi tämän pelastajansa ikuiseen vankeuteen, Siperiaan, olisi hän konna; niin sanoi yliopistosta peritty toveritunteeni. Mutta toiselta puolen: väärä vala oikeus-istuimen edessä! Mihin joutuisi valtio, mitä arvoa olisi oikeudella, jos jokainen yksityinen saisi oman mielensä ja omien oikkujensa mukaan punnita, mitä on lainvalvojan edessä tunnustettava, mitä ei? —

Kuta enemmän tätä ajattelin, sitä selvemmäksi tuli minulle, että Jaska todella oli väärän valan tehnyt, kun hän oikeuden edessä salasi, mitä hän olisi ollut velvollinen tunnustamaan. Ja tämän vakuutukseni vaikutuksesta kysyin viimein, itse tarkoin tietämättäni, mitä kysymykselläni tarkoitin: "Jaska, kumpi on suurempi: Lassi, joka murhan teki, vaiko Jumala, jonka viidettä käskyä vastaan hän rikkoi? Kumpi sinun tekemistäsi valoista on todellisempi: sekö, jonka teit Lassille, jotta esivallan käsi ei häntä saavuttaisi, vaiko valeellinen vala, jonka teit Jumalan säätämän oikeuden edessä, jolla rikoit Kaikkivaltiaan toista ja seitsemättä käskyä vastaan ja jonka johdosta murhaaja vielä on vapaa ja nauttii verisen työnsä etuja?"

Jaska ei pitkään aikaan vastannut mitään. Mutta hänen silmäyksissänsä ei enää ollut tuota äskeistä kuumeenpolttoa; hänen kasvoistansa katosi katoomistaan nuo epäilyksen mustat juonteet, jotka vuosikausia olivat niitä synkistyttäneet. Viimein nousi hän, loi minuun kummallisen oudon silmäyksen ja sanoi, puristaen kättäni: "Jo tiedän tehtäväni!" Ja sen sanottuaan riensi hän ulos.

Taaskin hämmästytti minua hänen käytöksensä. Mitä oli kysymykseni hänessä vaikuttanut?

Minä kiiruhdin ulos hänen jälkeensä ja näin, ettei hän kotiinsa palannut. Päinvastoin hän kääntyi vastaista suuntaa kulkemaan. Ja hän kulki kiireesti, kuten kulkee se, jolla on tärkeä toimi tehtävänä.

Minä seurasin häntä silmäyksilläni, niin kauan kuin hän oli näkyvissä. Viimein, kun hän näkyvistäni katosi, palasin kaivonkaivajien luo, käsittämättä, ymmärtämättä, mitä Jaskalla oli mielessä.

"Mitä oli Parmaalan isännällä asiaa?" kysyi muuan kaivonkaivajista.

En ollut hänen kysymystään kuulevinani.

* * * * *

Jaskan kertomus ja omituinen kohtalo ei mennyt mielestäni. Koko päivän ajattelin sitä. Siinä ilmausi noita ristiriitaisuuksia, joissa ihminen on kahden vaiheella, mikä on oikeaa, mikä väärää. Kun likemmin mietin kysymyksessäni tarkoitettua neuvoa, oli se minusta ainoa oikea. Totuus on ja pysyy totuutena; ei sitä voi kumota mikään vala, olkoon se kuinka ankara tahansa. Jaskan olisi pitänyt oikeuden edessä tunnustaa, mitä hän tiesi; sitä ennen ei hän ollut velvollinen sitä tekemään, koska ei hänen vaitiolonsa saattanut ketään viatonta kärsimään — niin ajattelin. Epäilemättä olivat kysymykseni avanneet Jaskan silmät näkemään asiaa samalta kannalta kuin minä; epäilemättä oli hän minun tyköäni rientänyt asianomaisen luo tunnustuksensa tekemään — mihinkään muuhun selitykseen ei hänen pikainen lähtönsä minun mielestäni aihetta antanut.

Ja arveluni oli oikea. Vähä aikaa puolenpäivän jälkeen kuulin, että nimismies oli pappilan ohitse kulkenut; ja illalla, kun hän palasi, poikkesi hän minun luokseni, Toppolan lautamies seurassaan. Molemmat näkyivät olevan hyvin äreällä tuulella, ja hevonen oli vaahtoon ajettu.

"No, mikäs nyt on hätänä?" kysyin nimismieheltä, jota sanoin sedäksi, vaikka emme sukua olleet: hän oli näet vähintään kolmeakymmentä vuotta minua vanhempi.

"Niin, kysy sitä!" vastasi hän kamariini astuttuansa. "Oletko kummempaa juttua koskaan kuullut? Vähää ennen puoltapäivää tulee luokseni Parmaalan Jaska hengästyneenä ja kertoo minulle miltei uskomattoman jutun Tasku-Antin, reppuryssän, murhasta. Hän ilmoittaa, että jo kuusi vuotta takaperin seurakunnasta poistunut tyhjäntoimittaja, Harholan Lassiksi sanottu, ynnä muuan toinen, jota hän ei tunne, ovat Antin murhanneet. Sitten mainitsee hän, että Lassi on seurakuntaan palannut, eilen illalla käynyt hänen luonaan ja vaatinut asuaksensa torpanmaata Parmaalan tiluksilla. Sanoo käyneensä tänä aamuna sinun luonasi ja sinulta saaneensa neuvon viimeinkin ilmaista murhaajat, joiden verityön hän erään toisen, Lassille muka tehdyn valan takia on tähän asti salassa pitänyt. Toppolan lautamies sattuu olemaan luonani, ja hänen kuullen uudistaa Jaska syytöksensä Lassia vastaan sekä sanoo Lassin olevan Parmaalassa… Olin tuhma, kun en paikalla Jaskaa seurannut. Jos sen olisin tehnyt, olisivat asiat nyt toisin, kuin ovat. Mutta postimies odotti; ja minä tahdoin ensinnä pari virkakirjettä kirjoittaa. Annoin sentähden Jaskan mennä, luvattuani jonkun tunnin kuluttua ilmautua Parmaalaan. Minä vanha hupakko! Pyy olisi nyt pivossa, ja ränstynyttä ruumistani olisin paljolta vaivannäöltä säästänyt!… Mutta asiaan! Puoli kahden aikaan lähdemme, minä ja Toppolan lautamies, vahvat käsiraudat kääseissämme — Lassin varalle, ymmärrät! Tulemme Parmaalaan kolmatta käydessä. Lassia, jota etsimme — luuletko, että hänet tapaamme? Vielä mitä! Mutta sen sijaan tapaamme isännän, Jaskan, vuoteen-omana, suuri puukonhaava rinnassansa. Ja Jaska kertoo meille, että Lassi on karannut! Onko hän pahaa aavistanut? Eikö mitä! Mutta Jaska on hänelle ilmoittanut käyntinsä minun luonani, varoittanut ja kehoittanut häntä tuota pikaa korjaamaan luunsa, jos tahtoi päästä oikeuden kynsiin joutumasta. Ja tuota kaikkea ei Jaska häpeä suoraan vasten silmiäni kertoa!… Palkinnoksi huvittavasta uutisesta iskee Lassi puukkonsa Jaskan rintaan ja pötkii käpälämäkeen, jolla tiellä hän vieläkin on. Siinä tämän päivän tapaus; ja minä tahdon kysyä, oletko kummempaa kuullut? — Jaskan haava näkyy olevan vaarallista laatua; mutta vaikka luultavaa on, että hän menee samaa tietä kuin Tasku-Antti, lähetin minä kumminkin lukkaria noutamaan, ennenkuin lähdin Lassia takaa-ajamaan."

Suurimmalla hämmästyksellä olin kuullut nimismiehen kertomuksen. Kysymykseni oli siis todellakin vaikuttanut sen, että Jaska suoraapäätä oli rientänyt toistamiseen kertomaan saman, mitä hän kuusi pitkää vuotta oli salannut! Mutta… miksi ei ollut Jaska ilmoittanut mitään Lassin palaamisesta… olisiko hän tuntonsa vaivoissa voinut sen unhoittaa?

Vanhan nimismiehen tuumailuista ja aprikoimisista en enää puoltakaan malttanut kuulla. Jaskan kohtalo veti koko huomioni puoleensa. Ja nyt makasi hän pahasti haavoitettuna! Luulin käsittäväni syyn, joka oli saanut hänen ilmaisemaan Lassille, että hän oli nimismiehen luona käynyt, sekä vaaran, joka murhaajaa uhkasi. Kaiketi oli hän tahtonut siten palkita hyvän työn, jonka Lassi oli hänelle tehnyt… Kuta enemmän asiaa ajattelin, sitä palavammaksi yltyi minussa halu Jaskaa tavata. Tämän lausuin nimismiehelle, ja nyykähyttäen päätään vastasi hän: "Tee sinä vain tehtäväsi meistä huolimatta! Hevonen on kaiketi kohta sen verran puhaltanut, että jaksaa meidät kotiini viedä. Sieltä lähden kohdakkoin uudelleen Lassia etsimään… minä, vanha hupakko, kun en… No niin; arvaan, että mies on salotietä kiertänyt kirkonkylän ja tahtoo meitä narrinaan pitää. Mutta saathan nähdä, junkkari, ettet minua kahdesti samana päivänä petä."

Oli jo iltaa joku määrä kulunut, kun saavuin Parmaalaan. Että jotakin outoa siellä oli tapahtunut, sen ilmaisi jo pihalla ja tuvassa oleva väkijoukko. Tapa on semmoinen Suomessamme. Jos jossakin on jokapäiväisyydestä poikkeavaa nähtävänä tai kuultavana, sinne kokoonnutaan.

Jaskan kamarissa ei ollut muita kuin haavoitettu ja lukkari, joka istui edellisen vuoteen vieressä. Kun minä astuin sisään, kohotti Jaska kättänsä, ja hänen huulensa vetäytyivät hienoon hymyyn. Hän oli kalpea kuin lumi, maatessaan siinä vuoteellansa. Tässä vuoteessa oli hän ruumiinsa terveyden aikana monen vuoden yöt kitunut omantuntonsa vaivoja; nyt, kun hänen ruumiinsa sairasti, oli hänen omatuntonsa terve. Rauhan leima kasvoillaan makasi hän siinä. Herra, joka oli kuorman hänen päällensä pannut, oli sen ottanut pois. Verenvuoto oli hänen voimansa vienyt, ja hän näkyi olevan kuolemastaan varma. Hyvin heikko ja matala oli hänen äänensä, kun hän puhui; eikä hän monta sanaa kerrallaan puhunut, sillä puhe näkyi saattavan hänelle ruumiillista tuskaa.

"Nyt se on tehty", olivat hänen ensimäiset sanansa minulle. "Nimismies tosin torui minua ja sanoi minun tehneen väärin, kun Lassille hänen tulonsa ilmoitin; mutta omatuntoni sanoo, että tein oikein… Olin sokea, olin omiin aprikoimisiini niin takertunut, etten ymmärtänyt tilaani enkä, mikä oikeaa on. Teidän kysymyksenne oli valaiseva säde, joka näytti, mitä minun jo oikeuden edessä olisi pitänyt tehdä? Ja nyt on se tehty, Jumalan kiitos!… Lassin kanssa en olisi voinut elää, en nähdä häntä joka päivä… Se olisi ollut mahdotonta… Minä en syytä häntä, että hänen puukkonsa iskusta kuolen; minä olen sen iskun ansainnut."

En ollut ensinkään siitä varma, oliko hän tehnyt oikein, kun hän Lassia varoitti; mutta en tahtonut epäilyilläni haavoitetun rauhaa häiritä. Ainakin oli jalo se perussyy, joka oli saanut hänen niin tekemään; muuta en voi sanoa. Oli, kuin olisi hän ymmärtänyt ajatuksiani, sillä hiljaisella, mutta sisällistä vakaumusta ilmaisevalla äänellä hän lisäsi: "Eikä Lassi voi syyttää minua petoksesta!"

Lukkari oli monta kertaa kieltänyt häntä puhumasta, muistaen, että verenvuoto pienimmästäkin liikutuksesta saattaisi jälleen alkaa. Jaska kyllä koetti hänen ohjeitaan seurata; mutta veripisarat, jotka siteen alta hiljaa vuotivat, sanoivat, ettei vuoto ollut lakannut. Ja luonnollinen seuraus siitä oli, että haavoitettu yhä heikkeni. —

Toista tuntia olin istunut hänen kamarissaan, kun minulle selvisi, ettei hänellä enää ollut monta tuntia elonaikaa jäljellä. Pitkään aikaan ei ollut kukaan puhunut mitään. Lukkari oli vain vähä väliä koettanut sidettä parantaa. Silloin, juuri kun kevätauringon viimeinen hohde pistäysi kuolevan kamariin suloisella loisteellaan sitä valaisten, sanoi Jaska tuskin kuuluvalla äänellä:

"Oi, jos uskaltaisin… Herran pyhää ehtoollista!"

Kaikeksi onneksi olin kotoa lähtiessäni ottanut rippineuvot mukaani. Kun kuolemaisillaan oleva ne näki, kuvautui sanomaton ilo hänen kalpeissa kasvoissaan…

Niin tuli outoa kohtaloa kokenut mies vielä kerran täällä maan päällä osalliseksi Herran pyhästä ruumiista ja verestä…

Kun pyhä toimitus oli loppunut, olivat myös hänen voimansa loppuneet. Lukkari ei enää sanonut uskaltavansa haavan siteisiin koskea.

Mutta kuoleva puhui itselleen: "Tiedän, ettei Herra valaansa riko, vaikka minä olen sen rikkonut… Hänen laupeuteensa minä turvaan, hänen laupeuteensa yksin."

Kohta sen jälkeen alkoivat kuoleman tuskat. Verrattain vähän aikaa ne kestivät.

Ja tähän loppuu muistelmani kaksi valaa tehneestä…

* * * * *

Jos vielä joku tahtoo tietää, miten nimismies onnistui Lassin takaa-ajossa, niin saanen mainita, että "vanha hupakko" oli ihan oikeassa, kun hän vakuutti, ettei Lassi häntä samana päivänä kahdesti pettäisi. Jo samaan aikaan, jona Jaska kuoli, joutui kaksi murhaa tehnyt oikeuden käsiin, ja niinikään pari kuukautta sen jälkeen Tasku-Antin toinen murhaaja — sama, joka olisi Parmaalan isännänkin surmannut, jos ei Lassi olisi estänyt.

(Vanhan pastorin muistelmia.)

GUSTAV AADOLF HEMAN.

Syntynyt Vesilahdessa 18/8 1855; vih. pap. 1880; nyk. Jyväskylän maaseurakunnan kirkkoherra. Julkaissut nimimerkillä Kah: Muistelmia Hämeestä, Kysymysmerkkejä, Mitäs teet niin eestäs löydät, uskonnollisia kirjoja y.m.

RENTUKKA.

Miksi en näe sinua enää milloinkaan kultakutrisen immen hiuksia koristamassa? Miksi en konsanaan tapaa sinua nuoren miehen napinreiässä? Miksi, oi keltakukkainen rentukka, olet niin yleisesti ylönkatsottu? Mitä olet tehnyt?

Kun lumi sulaa, kinokset riutuvat ja niityn norot alkavat vihottaa, kulkee Kaikkivaltiaan lähetti seutuja ja alkaa viskellä kukkaskoristeita vihannalle niitylle. Eikö rentukkakin ole hänen kädestään kirvonnut maata kaunistamaan?

Vai nimikö sinun, keltainen rentukka, on huonoon asemaasi saattanut. Tosin olisit ansainnut kauniimman nimen kuin on nykyinen nimesi. Eikä ole juuri kaunis toinenkaan nimesi, jolla sinua paikoin maassamme nimitetään: "sammakonkukka". Mutta ethän sinä siitä välitä. Vähät siitä, minkä nimen ihmiset sinulle ovat antaneet, kun vain täytät tehtäväsi maailmassa. Ja minä uskon, minä tiedän, että sinullakin on tehtäväsi ja tarkoituksesi.

* * * * *

Siellä Nälkäniemen kulmakunnalla, siellä hämärän Hämeen ja sankan Satakunnan rajamailla juosta liritteli Joutsenoja halki luhtaniittyjen ja suopursuilta lemahtelevien hakamaiden. Mäentöyräällä lähellä ojannetta oli mökki. Ja mökissä oli suurimpana rikkautena joukko leveäkasvoisia, pellavatukkaisia hämäläislapsia. Kaiken talvea ne pitivät polkuja pirtinovelta pihapahaisen toiselle puolelle avoinna. Kun isä oli ilta- ja aamupuhteen pärevalkean valossa niverrellyt milloin mitäkin, ja äiti kehräillyt verorohtimia taloon, oli lattialle kasaantunut paksulta pärekarsia ja muutakin nokea. Sen vuoksi oli lasten paljaat jalat ihan noesta mustat. Nämä paljaat, nokiset, pikku jalat, ne ne polkuja pihaan olivat tallanneet, jopa mustia varpaansijojakin lumeen jättäneet. Näkipä jonkun isomman lapsen joskus yrittävän kuoppamäeltä isolla vesikelkalla mäkeä laskea.

Mutta keväällä kun mökin eteläpuolella kuoppamäki ja ojanteen äyräät alkoivat pälveillä ja joku vähäpätöinen vilukukka ilmestyi vasikkahaassa suuren kiven tahi mahdottoman katajapensaan etelävarjoon, kävivät mökin paljasjalkaisten lasten pirttiretkeilyt yhä pitemmiksi. Tuon tuostakin käytiin kuoppamäellä "suvea katsomassa". Ja kun vihdoinkin talvi oli taistelussa lopullisesti hävinnyt ja kevät voittanut, rupesi ojanteen tuoreesta helmasta nousemaan turpeita, meheviä sammakonkukkia aivankuin taikavoiman vaikutuksesta. Ja silloin paljasjalkainen, paitasillaan kirmaileva mökinlapsi tunsi omituista kaihoa mielessään. Jota enemmän keltaisia kukankupuja aukeni ojanteella, sitä elävämmin tunsi hän sitä semmoista omituista — kummallisen vienoa ja hellää värinää, sitä semmoista, että ikäänkuin Luoja olisi yhä useammalla silmällä häntä katsellut, ikäänkuin hymyillen ja tuttavallisesti iskenyt silmää, silittänyt pojan päätä ja sanonut: terveisiä nyt taas sieltä meiltä. Silloin istui paljasjalkainen, pellavatukkainen mökinpoika perunakuopan katolla, katseli alas ojan kukitettuja reunoja, istui totisena hetken, riensi sitten ojanteelle, kahmasi tukun kukkia käteensä, vei ne mökkiin ja asetti ne pieneen vesikippoon ikkunalle.

"Myrkkyäkös niitä pahalta haisevia kukkia pirttiin laahaat", torui pojan äiti ja käski heittämään ne lehmänsaaviin, joka pirtissä oli muuripenkin vieressä. Ja tottelihan poika käskyä. Mutta kun sitten mökin asukkaat menivät vuoteilleen ja toukokuinen yöhämärä valui mökin pienestä akkunasta suoraan muuripenkille, jolla valkotukka makasi, niin syntyi ihmeellinen elämä ojanteella. Kun valkotukka kysyi ajatuksissaan, onko sammakonkukka Jumalan silmä, niin ojanteella nyökkäsivät kaikki rentukat päätänsä ja vastasivat yhteen ääneen: on, on. Ja kun poika vain hengitti hyvin hiljaa eikä liikutellut itseään vuoteella, vaan peitti käsillään korvansa, kuuli hän ojanteelta aivan selvästi humuavan laulun: on, on.

Ja kun se poika siinä muuripenkillä virui ja kuunteli sammakonkukkain laulua, kuului sieltä lehmänsaavista omituista kahinaa. Ne sinne heitetyt sammakonkukat hiipivät ja ryömivät pitkin sakkasaavin laitaa ylös, hyppäsivät niin, että mätkäys kuului, toinen toisensa perästä lattialle ja astuivat keltaisia kupujaan häilytellen pitkin lattiaa pirtin perälle, kiipesivät ensin tuolin jalkoja myöten pitkälle tuolille ja hyppäsivät ketterästi vihdoin pöydälle. Sitten asettuivat he piiriin erään kaikkein suurimman kukan ympärille ja yhteensä oli heitä seitsemän tai kahdeksan.

Syntyipä siinä elämä. Se keskimäinen kukka nyökki päätään joka taholle ja heilutti lehtiään. Ei sitä olisi ymmärtänyt, mitä hän sillä tarkoitti, ellei hän olisi itse juhlallisesti sanonut: "minä lyön tahtia". Niin tahtia se löi ja toiset lauloivat. Merkillistä se laulu oli. Se oli keltaista. Ei se ollut kuin Litsin Jussin viulun ääntä, sillä viulunääni on punertavaa, eikä se ollut niinkuin Töyssän Kustaan klaneetin ääntä, sillä klaneetinääni on vaaleampaa, ei se ollut semmoista kuin Kivikirkon urkujen sointi, sillä urkujensointi oli sinisenharmaata — vaan se on ihan samanväristä kuin sammakonkukan terälehdet, se oli keltaista laulua. Sellaista se oli ainakin muuripenkillä makaavan pojan mielestä. Eikä hän silloin eikä jälkeenpäin ole osannut siitä laulusta muuta sanoa kuin että se oli keltaista laulua.

Ja sitä keltaista laulua ne yhä lauloivat; eikä muuripenkillä makaava poika tietänyt, kuinka kauan se laulu kesti, kestikö se ainoasti siunaaman ajan, vai kestikö se tuhansia vuosia. Ehkäpä. Mutta yhä valtavammaksi se paisui. Oli kuin koko maailman sammakonkukat olisivat siihen yhtyneet.

Väkevästi se laulu poikaa nosti, kohotti ja kuljetti. Sen voimassa nousi hän nousemistaan. Ja laulu hänen ympärillään oli kuin keltainen pehmeä pilvi, joka vihmoi keltaista utua huikaisevan korkeuden lainehtivaan avaruuteen. Ja siellä huimaavan korkeuden kultasalista katseli poika alas. Hän näki niin selvästi vanhempainsa mökin, sen noettuneen savutorven ja siintyneet malat ja vinoksi vääntyneen, kituvan pihaveräjän; näki perunakuopan kuoppamäeltä, näki lirisevän keväisen ojan ja ojanteella tuhansilla sammakonkukilla kirjaellun, viheriäpohjaisen peitteen. Mutta ei se ojanne aina keltaisen kirjavana pysynyt, korkeintaan pysyi se vain pari viikkoa kerrassaan. Aina ne sammakonkukat, jonkun aikaa helotettuansa, pistivät piiloon keltaiset kupunsa. Ja sitten siinä ojanteella ja sen molemmin puolin niityllä heilutteli väärävartisia viikatteitaan heinämiehet, kulkivat kumarruksissa vinorivissä toinen toisensa perässä, hurstipaidat hiestä märkinä ja kovasimet takana vyön alla, kukin lakeisellaan. Ilmaantui siihen niitylle taas kirjava joukko miehiä ja naisia; paitahiaisillaan, haravat kädessä ja taakkavitsoilla kantaen suloisen tuoksuvia heinätaakkoja ne siinä nauravina puuhasivat.

Ja sitten se oja jäätyi, ja iljanteella luistelivat lapset — — — ja kuoppamäki, ojanne ja mökin malkakatto ja kaikki ylt'ympäri sai valkoisen, paksun, pehmeän peitteen.

Kyllä se peite sitten taas poistui, poistui ensin mökin katolta, sitten kuoppamäeltä ja vihdoin ojanteelta ja ylt'ympäri. Ja silloin oli ojassa viljalta vettä, ja vesi hyppeli ja kirmasi niin iloisesti kuin keväinen varsa, ja taas ilmaantui tuhansia keltaisia sammakonkukkia ojanteeseen.

Ja sitten kävi taas niinkuin ennenkin: keltakukat hävisivät, mutta heinäväkeä tuli niitylle ja valkeaan vaippaan kääriytyi taaskin maa ja manner. Yhä uudistumistaan uudistui se meno, uudistui tuhansia ja taas tuhansia kertoja, aina uutta heinäväkeä, aina uusia keltakukkia viheriällä pohjalla.

Ja tuolla ojanteella leijaili ja liihotteli pienen pieni siivekäs olento vetisellä niityllä ja ojanteella. Sillä oli puku ihan kuin keltaista silkkiä ja pieni kultainen kannel kädessä. Ja kun se kanneltansa heläytteli, niin keltaisina kukkina kirposivat säveleet kanteleen kultakieliltä vetiselle niitylle ja ojanreunalle. Silloin sanoivat ihmiset: nyt on kevät, sillä rentukka kukkii. Jokainen heläys, joka kanteleesta lähti, muuttui keltaiseksi kukaksi!

Ja kun poikanen sitten keltaisen laulun soidessa oli kuin kysyvillään: kuka olet sinä, joka kultakanteleestasi kultakukkia varistelet, niin eroitti hän selvästi laulussa vastauksen:

"Kultasilmä."

"Kultasilmä", "Kultasilmä", vastasi kaiku kaikkialta.

Ja nyt se alinomainen muutos ja vaihtelu ojanteella lakkasi. Ojanne kukki yhä, kukki viikot, kukki vuodet, kukki kukkimistaan. Kuoppamäkikin oli lakkaamatta ihan tervakukkien ja orvokkien, päivänkukkien ja tädykkeiden peitossa. Ja keltainen soitto ojanteella kävi yhä ihanammaksi. Oja leveni ja laajeni. Pian oli se paisunut leveäksi virraksi. Sen kahden puolen kasvoi tuuheita puita, joissa oli suuria keltakukkia ja kypsänkeltaisia omenia. Ränstynyt mökki ja sen siintävät malat ja katoton kota ja laonnut perunakuoppakin olivat muuttuneet. Siinä oli nyt kultainen talo, ympärillä puutarha, ja puutarhassa niin vihantaa ja pehmeää, viileätä ja lämmintä. Ja suuren puun oksalla soitteli Kultasilmä ja lauloi, lauloi luomakunnan ikuisesta kesästä, lauloi maasta, jota ei turmelus paina, eikä verivirrat kostuta, lauloi kaupungista, jonka portit ovat helmistä ja perustus kalliista kivistä. Ei tosin poikanen siinä muuripenkillä sitä silloin niin ymmärtänyt, hämärästi vain tunsi, kuuli ja näki, mutta sitten vasta, kauan sen jälkeen, kun elämä painoi — tahi oikeammin kun kuolema painoi — muisti hän Kultasilmän laulua ja muisteli, että niinhän se oli laulanut. — — —

Ja aamulla kun poika nousi kovalta sijaltansa, ihmetteli hän, etteivät kukat olleet enää pöydällä ja ettei keltaisesta laulusta enää säveltäkään hänen korvissaan helähdellyt.

* * * * *

Päivä paistoi. Leivo liritteli. Kevätpurot hyppelivät vilkkaasti kivien lomitse ja liukuivat nopeakulkuisina virtoina niittyjen ja nurmikoiden halki. Mökin lapset olivat kuoppamäellä. Oli sinne kokoontunut ojanteen toiseltakin puolen naapurien lapsia Ensin siinä hetkinen rakennettiin kirkkoja pienistä kivistä, aina vain ristikirkkoja, sillä muunlaisia kirkkoja eivät lapset olleet ikinä nähneet, — ainoastaan pari vanhinta oli nähnyt ristikirkon, oman seurakunnan kirkon —; ja kun siihen oli kylläännytty, ruvettiin häitä pitämään. Sulhasena oli tuo pellavatukka muuripenkiltä, morsiamena naapurin Maiju. Maiju se tätä leikkiä oli ehdottanutkin, sanoen pellavatukalle: "ole sinä, Aatu, ylkämies, minä olen morsian". Tällainen asiain järjestely ei kuitenkaan näyttänyt ensinkään olevan Uperon Jussin mieleen. Hän näytti olevan vähän mustasukkainen. Rupesi härnäävästi lukemaan:

"Ylkämies ja morsian Käveli pitkin orsia, Veisteli vikatevarsia, Söi pärekarsia."

Tästä loukkaantui Maiju surkeasti ja pillahti itkemään, mutta Aatu, joka näytti unohtaneen kaikki hennot kukkaslaulut, hyökkäsi Jussin kimppuun kiivaasti. Mutta niinkuin arvattava olikin, sai Aatu selkäänsä aikalailla, sillä Jussi oli vahva, tanakka poika. Aatu siitä painaltamaan kotiin itkien.

Mutta pian ne lapsen kyyneleet kuivuvat. Aatu palasi tuokion perästä taas kuoppamäelle. Ja oli siellä jo Maijukin, hän oli myös käväissyt kotonaan ja mielipaha oli häneltäkin haihtunut. Ja nyt ne häät vasta oikein alkoivat. Ensin laitettiin morsiamelle kruunu, se tehtiin ojanteen kukista, sammakonkukista. Hyvin loistava ja kaunis ja aivankuin riemusta helottava se olikin. Kuinka somasti se sopi Maijun hiuksille! Kun Maiju siinä naureskeli, jotta valkeat hampaat loistivat, niin tuntui toisista kuin ei ikinä koko maailmassa mitään sen kauniimpaa ollut nähtävissä. Uperon Jussikaan ei härnännyt, vaan oli aivan ihastunut morsiameen. Ylkämieheksi ei hän tosin nytkään päässyt. Tyytyväiseltä hän kuitenkin näytti, varsinkin kun sai olla vihkipappina ja kun räätälin Kalle lainasi hänelle kukkopillinsä ja siten valmisti hänelle tilaisuuden saada myös "pelimannina" esiytyä. Iloiset ne häät kuoppamäellä olivat. Morsiuspari tanssi "polskat" ja "hieputa hännät", ja muu väki hyppi mättäiden välillä tarmonsa takaa. Iloista oli hääväki, mutta vielä iloisemmin helotti kruunun keltaiset sammakonkukat Maijun ohimoilla. Mutta näkymättömänä kruunun suurimman kukkasen kupulehdellä istui Kultasilmä ja hymyili, hymyili onnellista, autuasta hymyä. hymyä.

* * * * *

Kymmenkuntia kertoja oli ojanne niitetty ja kymmenkuntia kertoja oli sen Kultasilmä uudestaan keltakukilla koristanut. Mökin vanhukset olivat kuolleet, lapset hajaantuneet ympäri maailmaa, mikä minnekin. Aatu yksin oli jäänyt. Hänestä oli tullut monitaitoinen mies. Maalailikin huonekaluja ja muuta mitä tarvittiin. Maalasi mielellään näihin kukkia ja ruusuja, useimmin keltaisia sammakonkukkia.

Kun sitten taaskin kerran keväällä ojanne kellerti heleänkeltaisena, valmistelihe Aatu sulhasmieheksi. Hän oli vähän niinkuin ruvennut pitämään Mäkelän leskiemännästä ja se hänestä. Talo ei ollut suuri, mutta maa oli hyvää laatua, kalavesikin hyvä, emäntä oli lapseton eikä kovin vanhakaan, noin puoltatoista vuosikymmentä vanhempi Aatua. Oli se isäntä vainaa vähän rahojakin jättänyt. Ja mökin pojalle oli kaikkein mielestä ihan onneksi kun pääsi semmoiseen taloon isännäksi.

Oli se ollut riemua siellä Mäkelässä silloin Aatun ja leskiemännän häissä. Siellä oli pelimannina Litsin Jussi ja musiikkia puhalsi Töyssän Kustaa. Vieraita oli viljalta ja kuokkavieraitakin oli ollut piha puolellaan ja huoneissa niin paljon kuin mahtui. Morsian oli oikein "koreuksissa". Myrteistä valmistettu pieni seppele, joka oli kaunistettu tekokukilla, oli morsiamen päässä, pitkä huntu hulmusi takana kun hän siinä lattialla tanssi, suu niin tyytyväisessä naurun mareessa. Hei, kuinka ne kattolamppujen tulet välkkyivät, heijastuivat peileihin, joita oli yksi joka seinällä. Ja kuinka se Litsin Jussin viulu soi ja Töyssän Kustaan klaneetti vinkui. Aatu oli mielestään aikalailla iloinen. Mutta eivät nuo morsiamen uudenaikaiset "hopeat" oikein koreuksilta tuntuneet. Olisi edes ollut sellainen vanhanaikainen, kultapaperista tehty kruunu, korkea kuin vihta ja monilla peililasinpalasilla varustettu! Silloin se olisi kruunu ollut, sillä kruunu on kultainen — — — niin, kultainen ja keltainen. Keltainen! Semmoinen se oikea kruunu on, keltainen, keltainen niinkuin — — — sammakonkukista tehty — — — semmoinen se kruunu on — — — ja pää sen kruunun alla — ei tuommoinen, jolla on vanhat, lihavahkot kasvot ja suu tyhjäntympeässä, hölmömäisessä naurun mareessa — ei — ei — — —. Kruunun alla pitäisi olla toisenmoinen pää, tuommoinen, jota peittää kellertävä tukka, johon kuuluu punakat, hiukan teerenpisamaiset posket, valkohampainen, somasti hymyilevä suu ja kaksi mitä herttaisinta poskikuoppaa. — — — Huh, kun aikamies tuommoisia lapsellisia aattelee ihan keskellä omien häittensä pauhaavaa riemua, huh vieläkin, tuumii Aatu. Maijuhan se juuri oli semmoinen sammakkokukkakruunussaan ennen kuoppamäellä. Kaikkea sitä mieleen tuleekin. — — — Soita, Jussi, puhalla, Kustaa; soittakaa niin, että katto kajahtelee, pankaa punertavaa ja valkeata soimaan, vedä kiivaammin, Jussi, puhalla väkevämmin, Kustaa, nyt on mökin Aatun häät, nyt tanssitaan, nyt iloitaan, pojat, nyt on mökin Aatun häät!

"Kovinhan sinä olet isoääninen", tuumi Miina, "otit vähän liian väkevän punssin, koeta olla nyt hiljemmin, etkö näe, kuinka poliisikonstaapelikin katselee sinuun päin niin pitkään?"

"Katselkoon", hihkaisee Aatu, "minua saa katsella vaikka kuka, en minä pelkää; mutta mitä puolukanvarsia sinulla on kruununa ja mitä ne talinpalaset toimittavat, olisi oikein kultakruunu — — — sammakonkukista se soma olisi tullut, olisit semmoisen kruunun pannut päähäsi — — — ja sitten sen kruunun alle semmoisen pään kuin — — —"

"Oletko hassuksi tullut", nuhisee pyylevä Miina, "kun noin pahkuat; ole nyt siivosti!"

"Olen, olen siivosti kuin sika pahnassansa", vastaa Aatu ja menee istumaan peräpenkille pöydän taakse ja solauttaa pikarillisen kirkasta viinaa suuhunsa.

Siinä hän istuu. Litsin Jussi ja Töyssän Kustaa soittavat hikipäissä. Se soitto sulaa Aatun korvissa yhä ihmeellisemmäksi. Se valuu virtana hänen sielunsa uumeniin; se ei ole enää punaista eikä vaaleata, se muuttuu yhä keltaisemmaksi, se on ihan rentukkain keltaista kuorolaulua. Ja kun Aatu siinä istuu ja kuuntelee pöydän takana ja nojaa päätään seinään ja silmät ovat puoliummessa, tuntuu hänestä niin päiväpaisteiselta ja lämpimältä. Keltakukkainen ojanne laulaa. Luojan silmä katsoo häneen keltaisen kukan kuvusta niin lämpimästi ja rakkaasti. Hän on pieni paljasjalkainen poika, joka pitää häitä keltakutrisen, sammakonkukilla kruunatun Maijun kanssa. Hänen on niin suloinen olla. Ujosti painaa hän suutelon Maijun punahuulille — — — Maiju hymähtää ja valkeat hampaat hohtavat ja poskikuopat — — — keltakukat laulavat — — — Kultasilmä hymyilee — — — kuoppamäki on niin heleän vihantaa, vihannalla nurmella hän pyörii hurmaavassa vauhdissa, pyörii niin keveästi, liitelee kuin perho, lentelee sinne, lentelee tänne ja katselee yhä keltakukkaista kruunua. — — —

Mutta silloin syntyy rymäkkä ovella. Kuokkavieraat alkavat tappelun. Huutoa, parkunaa, kirouksia! Yksi lamppu putoaa lattiaan, sammuu, toisetkin sammuttaa ovesta tullut tuulenpuuska. Aatu hiipii kuin juopunut peräkamariin, saa oven kiinni, heittäytyy sänkyyn, jossa on korkea röykkiö vaatteita, ja nukkuu. — — —

Kultakutrinen Maiju, päässä keltakukkainen kruunu, ei jätä häntä yölläkään. Yhä se häntä silmiin katsoo. Keltainen sävelvirta valuu sieluun, ja unissaan hymähtelee sulhanen, hymähtelee vielä silloinkin, kun Miina-emäntä kynttilä kädessä tulee kamariin ja löytää vastaisen herransa uinumassa. — — —

Hän oli hiljentänyt poliisin avulla rymylin, haastattanut pahimmat pukarit oikeuteen ja tehnyt talossa rauhan. — — —

* * * * *

Aatu oli siis nyt isäntämies, ja yhä enemmän tuli hänen osaksensa yleistä luottamusta, ensin oman kylän kesken, sittemmin ulompaakin muiltakin kuntalaisilta. Valittiin ensin varajäseneksi kansakoulun johtokuntaan, sitten vakinaiseksi. Oli lautamiesehdokkaanakin ollut ja kunnallislautakunnan jäsenenä. Ja mikäs oli ollessa! Oli opetellut kirjoittamaankin ja hyvä sillä näkyi järjenjuoksu olevan. Ja muutenkin se Mäkelän Aatu sivistyi ja sievistyi. Ei ollut kuin ensimältä vain valkea puuvillahuivi kaulassa; sittemmin kun luottamusmiehenä rupesi olemaan, oli kovaksi silitetyt kalvosimet, kauluri ja oikea rusetti.

Mutta ei se Aatu milloinkaan oikein iloinen tainnut olla. Varsinkin keväällä, kun Mäkelän Ojaniitty oli keltaisten sammakonkukkien peitossa, oli Aatu niin kummallisen hiljainen ja totinen. Saattoi istua tuntikausia niittymäessä suurella kivellä ja katsella meheviä keltakukkia noron syrjässä. Ei häneltä silloin juuri kukaan puhetta saanut, niin oli hän mietteissään. Oli kuin "keltainen" laulu olisi ollut juuri alkamaisillaan, mutta juuri kun se oli alkaa, rupesi sellainen harmaa suhina korvissa kuulumaan, ettei sitä keltaista laulua voinut kuulla. — — —

* * * * *

Koko pitäjässä oli Korsun Maija tunnettu. Missä hän oli nuoruutensa oleskellut, — niin sitä ei oikein tiedetty. Kyytillä hän oli tuotu kaukaa toisesta maaherranläänistä; ja kyytin oli kunnallislautakunnan esimies saanut maksaa. Kun Maijalta kysyttiin, miten hänen oli asiansa, vastasi hän katkismuksen sanoilla: "yhdelle käy niinkuin toisellekin". Ilolan isäntä, jonka hoteissa Maijaa hoidettiin, oli hurskas mies ja kuljetti Maijaa melkein joka pyhä kirkossa. Suuri keltainen huivi hartioilla istui Maija ristiparvelle muiden naimattomien naisten kanssa ja keväällä oli hänellä aina sammakonkukkia nenäliinaan käärittynä mukanaan. Ja kun kirkosta oli palattu kotiin ja kirkkopäivällinen syöty, kävi Maija poimimaan niityn norosta sammakonkukkia, punoi niistä tuuhean seppeleen, laski sen päähänsä ja pyörähteli Ilolan pirtissä huimaavan nopeasti ympäri. Ohuiksi olivat jo käyneet kellertävät kutrit, poissa olivat poskilta kuopat, ruostuneet valkeat hampaat, sameriaiseksi käynyt silmä. Tuskin häntä enää tunsi siksi Maijuksi, joka ennen Aatun kanssa kuoppamäellä häitänsä piti.

Mutta Mäkelän Aatu hänet kyllä tunsi ja muisti. Hyvinkin muisti. Sillä se keltainen kruunu ja kruunun alla oleva pää oli kuin oralla poltettu hänen mieleensä. — — —

Kun Mäkelän Miina-emäntä kuoli ja hautaristille laitettiin rautapellistä tehty vihreäksi maalattu seppele, ei Aatu oikein ymmärtänyt oloansa. Oli niin ikävä ja kaamea mieli. Kylläpä hänen nyt oli talosta poistuminen, sillä emännän sukulaiset sen perivät, ja hänestä tuli kuin tulikin "ulkojalka". Mitä hänestä nyt tulisi? Ei hän toki vielä niin hoki vanha ollut, mutta kovin oli sisällisesti väsyksissä. Jalatkin niin painoivat. Taisi kuolema painaa. Ja ne keltaiset kukat Maijun päässä — ne eivät menneet ikinä mielestä. Minkähän vuoksi siitä Maijusta semmoinen oli tullut? Miksi oli se noin sekaantunut? Eihän se oikein hassu ollut, mutta oli vain noin pehmeä ja ikäänkuin hessahtanut. Miksikäs siitä semmoinen tuli? Taisi olla syytä siihen Aatussakin. Miksi menikään Aatu sille Mäkelän emännälle? Mutta kun sillä oli talo, niin terävä maistansa, ja irtaimistoa, ja isäntä-vainaa oli vähän rahojakin jättänyt. — — — Olihan se kauppa Aatulle niin kovin edullinen. — — —

Mutta aina kummallisemmaksi kävi Maija. Saattoi istua monta keväistä päivää ja yötä yhtämittaa ojan reunalla. Siinä hän kuunteli veden lirinää ja katseli helottavia sammakonkukkia ojanteella. Istui niin onnellisesti hymyillen, sammakonkukkainen kruunu päässä.

Ilolan niityn ojanteella hänet lapset sitten löysivät eräänä aamuna makaavan seppele päässä. He koettivat häntä herättää, mutta ei hän herännyt. Ilolan emäntäkin tuli siihen ja nähtyään Maijan, hän sanoi: "Kyllä se nyt on päässyt taivaan häihin". Ja kuollut se olikin. Mutta sitä ei emäntä huomannut, että seppeleen suurimman kukan kuvussa istui pieni kirkas olento, joka soitti pientä kultakanteletta ja hymyili. Se oli tietenkin Kultasilmä. Siihen soittoon oli Maija kai nukahtanut.

Seuraavana sunnuntaina siunattiin Korsun Maijan maalliset jäännökset. Ei niitä ruumissaatolla eikä veisuulla hautaan viety, vietiin vain samalla tapaa kuin vaivaishoitolaiset yleensä. Ruumis oli viikolla tuotu hautausmaalle ja asetettu kellotapulin jalkaan, siksi kunnes hauturi muillekin ruumiille alkoi leposijoja valmistaa.

Lauantaina tuli sitten hauturi viemään Maijaa hautaan. Hän huomasi, että tapulinjalkaan oli joku tullut sisälle sill'aikaa kun hän oli hautausmaalla toiminut ja että Maijan arkulle oli laskettu kourallinen meheviä sammakonkukkia. "Tuommoisiahan se aina piti hyvänä", lausui hauturi Aatulle, joka muka noin vain sattumoilta hautausmaan läpi kulkeissaan tuli häntä vastaan. Arkun vei hauturi poikinensa hautaan. Kukat olisivat arkun kannelta kyllä siinä arkkua kannettaessa pudonneet maahan, mutta hauturi otti ne käteensä ja viskasi sitten arkun mukana hautaan. Yksi ainoa iso kukka putosi kirkkopihaan.

Kun rippikoulupojat pääsivät kirkosta välitunnille, otti yksi poika sen pudonneen kukan ja alkoi sitä viskellä ilmaan. Se tarttui vihdoin erääseen lehteensä puhkeamassa olevaan pihlajaan ja jäi siihen. —

Sunnuntaina pappi siunasi Korsun Maijan ruumiin. Silloin hymyili Kultasilmä pihlajaan pysähtyneessä rentukassa, ja kun pappi oli hautausluvut päättänyt, soitti Kultasilmä pienellä kultakanteleellansa hautausvirren. Mutta ei sitä kuullut kukaan muu kuin Mäkelän Aatu. Hänen korvansa olivat auenneet kuulemaan keltaista laulua.

Se laulu ylisteli "elämänkruunua"; mutta elämänkruunu oli Aatun silmissä ihan samanlainen kuin Maijun morsiuskruunu Joutsenojan kukista ennen kuoppamäellä.

* * * * *

Kun sitten jonkun viikon perästä Korsun Maijan haudalle ilmaantui pieni, valkeapuinen risti, johon oli maalattu hyvin luonnonmukainen sammakonkukka, ihmettelivät ihmiset suuresti, että kuka sille Maija-hupsulle ristin on kustantanut, ja lausuivat toivonsa, ettei siihen vain kunnan varoja olisi tuhlattu.

Yhtä ihmeellistä oli, että joka kevät jonakuna sunnuntaina nähtiin niillä paikoin, missä Korsun Maijan hauta oli, kourallinen tuoreita sammakonkukkia.

Tässä toissa keväänä niitä ei enää ilmaantunut. Ja kesemmällä haudattiin samaan kirkkopihaan itsellismies Aatu Juhonpoika Mäkelä. Oli saanut puolikon rukiita vuosittain Mäkelästä eläkkeeksi, teheskellyt tallukoita ja maalaillut huonekaluja ja rekiä, ja siten tullut sievästi toimeen omillansa. Harvapuheinen ja umpimielinen oli lopun ikäänsä ollut. Ainoastaan keväällä, kun ojanne kellerti, oli hymyillyt ja kummallisia satuja kylänlapsille kertonut. Sellaisista saduista oli koko hänen elämänsä kokoonpantu.

("Liitto" III, v. 1904.)

IIVO HÄRKÖNEN.

Syntynyt 25/8 1882. Käynyt Sortavalan seminaarin; ollut opetustoimissa ja sanomalehtimiesnä, m.m. julkaisten Karjalaisien Pakinoita ja kokoomateoksen Karjalan kirja. Teoksia: Rajamailla (run.), Tulia, Syystarinoita korvesta, Rajantakainen Karjala, Karjalan virsiä y.m.

SATU SALON ROMANASTA.

Salon Romana on kivenkantaja, ylipäiväinen ja yli-öinen kivenkantaja Rairannalla. Hänen selkänsä on käynyt köykkyyn, kätensä pitenneet ja jalat vääristyneet — kaikki kamalan kivenkannon takia. Hän on yksikseenolija, yksikseenpuhelija ja pelkäilijä. Hänen ruokansa on karvaskatkuinen sekoitus tuohisessa, johon hän on pannut kaikki, mitä on mistäkin saanut: kalat, leivät, suolat ja suurimat — ja hänen vaatteensa on vanha, kulunut munkinkaapu, joka on vyötetty nuoralla. Hän syö käydessään, josta kantaa jätteet jäkyräinen parta, ja hän nukkuu, jos milloin nukkuu, pelloilla, joista ottaa kiviä, ja rauniolla järvessä, johon kantaa kiviä.

Hän on luostarinrakentaja, sillä se raunio, joka kohoo vähän matkaa rannasta, järvestä, on hänen nostamansa, ja sille hän aikoo kerran "pyhän paikan" rakentaa — kunhan ensin vahva perustus tulee lasketuksi…

Romana on mielipuoli.

* * * * *

Hän oli ennen viisaskin ja ylen viisas olikin. Jo pienenä paitaressuna, kun kotikyläänsä tuli ensimäinen koulu, tuo kovin kummallinen ja naurettava koulu, ja kun hänen vanhempansa kiistelivät, pannako poika kouluun vai ei — taatto tahtoi, emo esti —, niin osotti hän teräväsanaisuuttaan seuraavasti:

— Sinä, maammo, pelkäät minun tulevan siellä tottelemattomaksi ja torapukariksi, mutta minä sanon: ne opit olen minä jo kotona saanut, ja on vaan pelättävä, etten noita siellä kadottaisi.

— Sinä, taatto, taas toivot minusta maan mainiota kirjamiestä. Vaan minä sanon: kuinka siellä sellaiseksi tulisi, kun ei itse opettajakaan tunne ukko-iitä, jos se kärryillä ajaa, vaan ainoastaan keppi kädessä köpittävänä?

Nämä sanat ratkaisivat riidan ja poika pääsi kouluun.

Siellä oli hän aika veijari ja teki kaikenlaisia kolttosia. Kun opettaja, tuo oikea vanhankansan koulumestari, sängyssä loikoen ja pitkää piippuaan imien, luetti toisia poikia, niin kolusi hän sill'aikaa lukupöytien alla ja kiipeili kiukahilla. Kun taas tuli hänen lukuvuoronsa, niin rupesi hän laulavalla äänellä laskettelemaan kaikenlaista, kuten: "uusi kelkka rautapohja, se vain mennä luikuu", — ja opettaja, ollen vähän kuuronlainen ja harhaillen ajatuksissaan kokonaan toisaalla, kiitteli vain häntä ja sanoi: "Se on poika!" Toisinaan teki hän tuntuvampiakin kolttosia, — kuten kerran, opettajan taas loikoessa sängyssä, sitoi piipunpäähän pitkän, vahvan rihman ja — keskellä luvunlurinaa ja hartaita hai'unvetoja — riuhtaisi sen varsineen kauvas nurkkaan —; josta seurasi mitä hassuimmat jälkinäytökset.

Näin hän kävi alkeiskoulunsa.

Sitte joutui hän suureen maailmanrannankouluun, — eikä sielläkään tyhmistynyt.

Ensin joutui hän siellä joutilasten ja kuljeksivaisten poikaviikareitten seuraan, joilla oli päätehtävänä kujeitten ja tekosien tekeminen. Tultuaan joukkoon kohosi hän kohta sen johtajaksi, sillä hän oli kuin luotu tällaiseen. Ihan uusi elämä siellä silloin alkoi. Uudet, entistä kekseliäämmät ja hullunkurisemmat kujeet otettiin käytäntöön — Romana ne keksi —, uusia elämöimisalueita etsittiin ja uusi innostus valtasi mielet. Päivät maattiin, mutta yöt huhkittiin hurjastuksissa. Synkät syksyajat — ne oikeiksi ilonpäiviksi päätyivät, sillä silloin oli pimeydenaika pitkä ja "jälet eivät näkyneet". Kiskottiin kaalinpäitä maasta ja pisteltiin niitä aidanseipäihin ympäri kylää, leikattiin pellavia pellavamaista ja sidottiin lyhteiksi sekä tehtiin "viisikkoja", soudettiin veneitä pitkiin, pahoihin lahdenpohjukkoihin, vedeltiin järveenlasketuita verkkoja tukkuun, tehtiin peloitus-ukkoja tyttöjen makuu-aittojen eteen, kaadettiin navetan päällä olevia vesiammeita läävässä lypsäväin tyttöjen päälle ja pudoteltiin uuninpiippujen kautta rottia sulaviin voipatoihin. — Voi sitä mielen kuvittelevaisuutta, toimeenpanevan voiman tottelevaisuutta ja vireyttä! Ja niitä naururähäköitä, joita tekosen tehtyä salapaikoissa ilmoille kohotettiin!

Ei niitä tehty kellekään erittäin, vaan kaikille, kelle vaan sattui. Välistä oli kuje vaaraton, mutta usein varsin vahingollinen; vaan sen suuremmanpa riemun ja naurun se synnytti!

Niin kulki tämä joutojoukko kylästä kylään ja salonsopesta toiseen, kiusaten ihmisiä ja naurattaen itseään ilkitöillään. —

Romana tuli lähelle kahtakymmentä. Ammatti oli yhä entinen, mutta varsi vahvistui ja korvat korkeni. Toimeentulo oli tuiki niukka ja yhä niukemmaksi se kävi. Nuorempana vielä tuli tehdyksi työtä ja antoivatpa ihmiset ilmaiseksikin; vaan nyt ne eivät enää antaneet, ja työ, tavallinen talonpojantyö — se alkoi tuntua niin ala-arvoiselta ja halpamaiselta, ettei kehdannut ajatellakaan sitä, — ja oisiko tuota ilennyt mennä pyytämäänkään…?

Alkoivat kuiskia elämän äänet.

Ensimäinen:

Millä, millä aiot itsesi elättää ja vaatettaa ja mihin pääsi kallistaa ajan pitkään? Mitä aiot eteesi ottaa vastaantulevassa vastaisuudessa, koska jo ohimenevä nykyisyys tarjoo tienpäätä? Katso, katso vain, ettet joutuisi naulaan koko mies — hampaittesi viereen!

Toinen ääni:

Jos vähänkin ajattelisit tai katsoisit itseäsi, niin huomaisit, kuinka nurinkurinen sinun elämäsi on. No, onko tämä nyt laatua: juosta nälkäjoukon johtajana ja nauraa vatsa tyhjänä? Vai luuletko siitä sinulle hyötyä koituvan? Varo vain, ettei kerran tuo nälkiintynyt joukko ryntää päällesi ja iske kynsiä ja hampaita sinuun ja sano: "Sinä olet meidän johtajamme ja me sinun johdettaviasi, saa meille elatusta vaikka puun raosta!" Varo, varo tätä!

Tulipa sitten tuohon eräs kolmaskin ääni, vienoinen ja viekotteleva, ja alkoi kuiskutella:

Totta, totta kaikki, mitä on sanottu. Mutta elä sentään jätä tuota joukkoasi, elä luovu siitä! Ajattele — sinä viisas mies, viisain mies koko korvenkulmalla — ajattele, etkö voisi sitä toisella tavalla johtaa? Etkö voisi — sinä kekseliäs ja keinokas mies, kekseliäin mies koko seudulla —, etkö voisi sitä kohottaa nälkäjoukosta leipä-joukoksi, ja itseäsi sen johtajaksi? Silloin olisi siitä hyötyä ja johtotoimesi tolkullinen. Koettelehan ajatella sitä, sinä konstikas mies!

Tämä sana sattui sydämeen, mutta ei tullut vielä tajutuksi sen tarkoitusta: eivät vilkkuneet viisauden virvat syksyn synkässä yössä.

Sillä syksy silloin oli.

Ja edelleen asteli allapäin Romana korven kivikkoisia ja liukkaita polkuja — vatsassa nälkä ja mielessä epätoivo. —

Vaan kerran sattui hän sakkineen erääseen saloiseen sepon majaan — sepon pajaan, jossa kaikenkaltaiset öiset aseet taottiin: tappelupuukot, rosvonviilat, viinatorvet… Sielläpä häntä ystävällisesti vastaan otettiin: ruokittiin leivällä, ilahutettiin lämpimällä ja sanottiin vielä satu… Se oli Viisaan-Juoneksen satu ja sanoi sen seppo itse:

"Olipa ennen mies, Viisas-Juones, joka ei väkisin vienyt, eikä salaa varastanut, vaan muuten otti.

"Ensi kokeensa oli:

"Astui mies metsätietä häntä vastaan, astui lehmää sarvista saattaen, ja sanoi:

"— Terve.

"— Terve, terve, vastasi Juones, vaan ajatteli: kuinka saisin tuon lehmän, en väkisin, en salaa, mutta muuten?

"Poikkesi metsään, juoksi kappaleen eteenpäin ja viskasi tielle miekan, — meni piiloon.

"Tuli lehmänsaattaja siihen, näki miekan, sanoi:

"— Ois tuossa miekka, vaan mitäs sillä tupetta tekee?

"Astui edelleen, jätti miekan. Otti Juones miekan tieltä, juoksi taas metsää myöten kappaleen edelle ja viskasi tupen tielle. Tuli mies tuohon, sanoi:

"— Tuossahan on tuppi, — nytpä menen hakemaan miekan, niin saan koko kojeen.

"Sitoi lehmän puuhun ja lähti.

"Silloin Viisas-Juones otti sekä tupen että lehmän ja meni matkoihinsa.

"Sen jälkeen teki hän sadottain samallaisia temppuja, ja oli hänellä erinäisiä tapauksia varten suuri varajoukko, ja kaikki he elivät hyviä, hymyileviä päiviä."

Tämän sadun kuultuaan hypähti Romana. — Nyt tiedän, mikä tie on edessäni, mikä lyyli lykkynäni. Nyt tiedän, mihin kutsui kumma ääni, — tiedän, miten nälkäjoukosta tehdään leipäjoukko. Täst'edes en astu allapäin! —

Hänestä tuli rosvo.

Rosvo suuri ja maanmainittava hänestä tuli. Ei ollut sitä korvenkolkkaa, jossa hän ei joukkoinensa väijynyt, ei sitä kylää, jossa ei tehnyt tihutöitään: öisiä yllätyksiä ja ryöstöjä. Jokapaikassa ja joka aika oli hän kaikkien pelättävänä ja varottavana. Mutta kuka voi varoa häntä? Ei kukaan. Kaikki varat vaipuivat, kaikki esteet sortuivat hänen edestään. Hänellä oli sellaiset "kehnon keinot, juuttaan juonet", joita vastaan ei kukaan mahtanut mitään. Oli hänellä sellainen riepukäärö, jonka kun viskasi vihaisimmankin vahtikoiran eteen, niin sen ääni vaikeni; oli semmoinen tiirikka, joka kävi jokaiseen lukkoon; oli semmoinen viila, joka katkaisi vahvimmankin varusraudan; oli semmoinen kynttilä, jonka kun käteensä otti ja sytytti, niin eivät askeleet kuuluneet, ei koko mies näkynyt… Sai liikkua aivan puolivalvovain ihmisten keskellä, ei huomattu. Ja missä ei välikappaleet auttaneet, siinä taikain ja ruumiin voima. Ja missä ei hänen, yhden miehen, voima, siinä yhdeksän miehen — apujoukkonsa julma voima…

Ja kaikki hän varasti, eroituksetta kaikki, kellä vain oli varoja ja ketä kohti sattui. Hyvät, huonot, rikkaat ja pohatat ja tasavaraiset talonpojat, tutut ja vieraat. Eikä auttanut armot, eivätkä mujut…

Hirmuinen, hirmuinen mies oli salon Romana!

* * * * *

Löipä kerran se seppo, jolta Romana oli Viisaan-Juoneksen sadun kuullut ja jonka luona hän sittemmin usein oleskeli, vetoa, tokko hän voisi varastaa pitäjän vanhan kirkon.

— Hmh, mitäs tuosta olisi, onko se kirkko kummempi kuin muutkaan, — ihmisten rakentamat seinät, ihmisten maalaamat kuvat ja ihmisten kokoamat rahat kirstuissa. Vielä tänä yönä ryöstän sen putipuhtaaksi ja aikaiseen pääsen.

Näin Romana, ja lähti yksin yössä pimeässä työtänsä täyttämään.

Tuli kirkkopihaan, — portti niin pahasti vingahti, kuin olisi sanonut: ai, astuitpa viimeisestä portista sisään!

Vaan ei varas siitä vähääkään välittänyt.

Tuli kellotornin juurelle, — kuin olisivat kellot kumahtaneet ja kuiskanneet: ovatko jo vaienneet sydämmesi kellot? Vaan ei tulija tuostakaan tuon enempää huolinut, virkkoi vain:

— Kas kun tuuli kelloja humahuttelee. Astui kirkon rappujen eteen — näki oven olevan avoinna.

— Mi… mitä? säikähti ensin, vaan kohta raudanrauhallisena tuumi: Kah, kun on vanha vahtiukko unohtanut ovet auki. Ja jatkoi:

— Sen parempi, ei tarvitse tiirikkaa käyttää. Kohosi kivirapuille ja meni kirkkoon. Kumahti kameasti kirkon lattia, vaan ei vavahtanut urhon rinta.

Astui eteenpäin tyhjään, pimeään kirkkoon, — rupesivat häämöttämään kuvaseinän kuvat ja näytti kuin joka jumala ja pyhämies olisi sormi pystyssä varottanut: elä, elä tule! — Vaan ei paha-aikeinen paljon sitäkään säikähtänyt.

Askelsi vain yhä edelleen. —

Yht'äkkiä ilmestyy hänen eteensä keskeltä pimeyden elävän miehen kasvot, kasvot kalvakat, ja kohtapa kohoo koko mieskin, pieni, vaivainen vanhus, kohoo kuin maan alta… kaihoisin katsein silmää häneen. Silloin järkähtää jännitetty ruumis, hätähuuto pääsee huulilta ja Romana on romahtaa polvilleen maahan…

— Uh, uh, ku… kuka? kysyy, vaikka jo huomaakin vanhuksen kylän kerjuumunkiksi.

— Minä se vain olen, vaivainen kulku-ukko, elä minua ensinkään pelkää. Näin vieno ääni pimeydessä, ja jatkaa: Tulin vain tänne, kun tiesin sinun tulevan tänä yönä tätä ryöstämään, tulin — pyysin vahti-ukolta avaimet — pelastamaan erästä säästölaatikkoa, johon olen itse ainoat pennini pannut ja johon ovat muutkin, armeliaat ihmiset, enimmät roponsa uhranneet. Tulin pelastamaan sitä laatikkoa, jonka rahoilla kerran rakennetaan luostari turvaksi niille, jotka ovat rosvo-Romanan käden kautta turvattomiksi ja orvoiksi tulleet … Ei mulla muuta… laatikko on jo tässä… elä minua ensinkään pelkää —, menen jo pois.

Tämän sanan kuultuaan jäykistyivät Romanan jäsenet, oudot humaukset alkoivat päässä käydä, ja hän jäi naulattuna paikoilleen seisomaan. Ei tiennyt mitä sanoa, ei osannut mitä tehdä… ja kylmä hiki hiihteli kaikkialla ruumiissa, jaloissa, päässä, selässä… Seisoi siinä kuin kivipatsas tai kirkon pilari, ei päässyt minnekään —, kunnes aamun valjetessa, vanhan vahti-ukon tullessa kirkkoon, havahti ja lähti kiireisesti juoksemaan — ensin alttariin päin, Täitten kirkon sivuille ja vihdoin ovelle… Oudot oli merkit miehessä silloin: silmät välkkyivät ja kädet huitoivat — ja kun ulos pääsi, niin hihkaisi ja lähti laukkaamaan korpeen päin.

* * * * *

Siitä asti on salon Romana käynyt munkin kaapussa ja kantanut kiviä Rairannan raunioon. Ei ole kukaan kuullut häneltä suorastaan, mitä hän tekee; vaan yksi ja toinen on sattunut salaa kuulemaan kuinka hän itsekseen sopottaa:

— Itse, itse aion tuon luostarin rakentaa, en muiden salli. Veden päälle sen rakennan, niinkuin on Valamokin. Sitten, kun saan sen valmiiksi, saavat siihen tulla kaikki köyhät ja orvot. Itse rupean iguumeniksi ja pidän rukouksia joka hetki heidän edestään. — Kunhan tässä nyt vain tulisi vankka perustus lasketuksi…

(Syystarinoita korvesta.)

SANTERI IVALO.

Syntynyt 9/6 1866 Sodankylässä. Entinen nimi Ingman. Tuli fil. tohtoriksi 1894; julkaissut historiallisia tutkimuksia, toiminut sanomalehtimiesnä ("Päivälehti", "Helsingin Sanomat"). Teoksia (romaaneja, kertomuksia ja kuvauksia): Hellaassa, Reservikasarmista, Iltapuhteeksi I, II, Juho Vesainen, Tuokiokuvia Kuusamon matkalla, Aikansa lapsipuoli, Anna Fleming, Margareta, Tuomas Piispa, Saaristossa; näytelmät Lahjoitusmailla ja Kustaa Eerikinpoika; historial. kuvaus Suomen sota 1808-1809.

ERÄMAAN ASUTUS.

Iltahämärässä eräänä sydäntalven päivänä ajoi Paavo Heikinpoika, Paason Heikin kolmas poika heinäkuormaa jokea myöten kotiinsa päin. Hän makasi ryntäillään häkin päällä heiniin melkein peittäytyneenä, hevonen käveli höllin ohjaksin niin verkalleen kuin halusi, ja mies katseli välinpitämättömästi ympärilleen hämärään peittyvään talviseen luontoon. Hänestä häämöitti kauempana edessäpäin lumisella tanterella jokin epäselvä olento, vaikkei hän pimeän vuoksi voinut eroittaa, oliko se tuulessa heiluva heinätukko vai avannon viitta vai rantaa myöten jokivarrelle päin painuva hiihtäjä… Ei hiihtäjä se on, se kääntyy yhä lähemmäs rantaan päin… jo lähteekin nousemaan törmälle… Se ei ole kukaan muu kuin Tapani, veli Tapani, joka hiihtelee Kelalaan — se kuuluu poika siellä tuontuostaankin hiihtelevän Sannaa naurattelemassa, vaikkei kotona puhu mitään.

Paavo Heikinpoika hymähti ja painautui mukavammin mahalleen heiniin… Sanoo rihmoilla hiihtävänsä, niinhän sitä ennen aina sanottiin, kun noinikään poikettiin kuin ohimennen linturihmat vyöllä puhuttelemassa tyttöjä navetan ovella taikka saunan lämmitessä. Tuttu juttu! Tapanihan alkaa olla jo niissä vuosissa hänkin.

Mutta jatkaessaan sitä ajatustaan kävivät Paavon kasvot vakavammiksi ja synkemmiksi… Mihinkäpä se Tapanikin mukamas eukkonsa asettaisi, ei Kelalaan toista kotivävyä sovi ja meille taas… ei tule mitään. Siellä on jo kolme akkaa toraamassa… Ja kuka sen tietää toisekseen, kauanko meitä kolme poikaa säilyy kotosalla — juuri tähän aikaan viime talvena vietiin Iikka-veli sotaväkeen…

Näihin raskaisiin mietteisiin vaipuneena ajeli Paavo Iijoen jäätä pitkin melkein kotitörmän kohdalle asti, mutta siellä kulkusten kilinä herätti hänet mietteistään. Hän kohotti päänsä ja näki hevosen, jolla oli kuomureki perässään, hyvää vauhtia laskevan törmää alas ja kääntyvän, joelle saavuttuaan, valtatietä alaspäin. Kaksi miestä istui reenperässä; turkinkaulustat olivat pystyssä, vaan Paavo arvasi kyllä, keitä ne kulkijat olivat. Ne ajoivat taas tänä talvena vähä väliä talosta taloon ja veivät aina jotakin mennessään: milloin minkin veron nimellä viljasäkin tai lohileiviskän tai lehmän tai lampaan, milloin hevosen pitkille kyytimatkoille, milloin voita ja juustoa sotaväki-osastolle eväiksi, milloin miehen talosta sotaväkeen. Mitähän lienevät taaskin olleet vailla…

Paavon hevonen lähti jo kuumuutta huuruten raskaasti vetämään kuormaa törmälle, ja silloin laskeusi Paavo kuorman päältä, autteli itse etupajusta ja antoi sitten, kun oli päästy törmän päälle pirtin päätyikkunan kohdalle, hevosensa hetkisen huokaista. Mutta lautaikkunan takaa pirtistä kuului äänekästä, toraista puhetta, ja silloin hän suuttuneena nykäisi suitsia ja ajoi heinähäkin takapihalle tallin edustalle, jossa riisui hevosen, vei sen pilttuuseen ja teki sille appeen.

Tullessaan taas tallista ulos heinäkuormaa tyhjentämään näki hän isänsä astuvan pirtistä häntä auttamaan. Ukko oli jo vanhanpuoleinen, varsi kumarassa, ja näytti muutenkin vähän masentuneelta. Kotvan aikaa työskentelivät isä ja poika ääneti yhdessä, vaan sitten virkkoi Paavo melkein kuin itsekseen:

— Kesken ne rehut tänä talvena loppuvat. Olisi pitänyt syksyllä vähentää karjaa.