NOVELLIVALIKOIMA SUOMALAISTEN KIRJAILIJAIN TEOKSISTA

Toimittanut

A. V. Koskimies

WSOY, Porvoo, 1909.

SISÄLLYS:

Juhani Aho

Korven kosto. Ainoa poika. Kanna ristisi. Kevään kevät. "Sammuta sinä, minä sytytän." Wilhelmiina Wäisänen.

Santeri Alkio

Suuri palkka. Herra Penttinen.

Ilmari Calamnius-Kianto

"Sielunvihollinen" (Kuvaus Kiannalta).

Minna Canth

Missä onni? Kuoleva lapsi.

Juho Heikki Erkko

Linnunpoika.

Kaarle Jaakko Gummerus

Kaksi valaa.

Gustaf Aadolf Heman

Rentukka.

Iivo Härkönen

Satu salon Romanasta.

Santeri Ivalo

Erämaan asutus. Kristillinen järjestys penkkisijoista. Seitsenoikea. Lepopaikka.

Arvid Järnefelt

Virkku. Aatun paasto.

Kalle Kajander

Mies, jolla oli peukalo keskellä kämmentä.

Aino Kallas

Lukkari ja kirkkoherra.

Heikki Kauppinen

Amerikka Savossa (Asutustarina). Ihanin muistelmani.

Larin Kyösti

Kotiutunut.

Emil Lassinen

Nyyri.

Johannes Linnankoski

Juhannusyön unelma. Muutto Hämeestä.

Heikki Meriläinen

Metsässä isoisän kanssa. Isoisäni tautivuoteella.

Teuvo Pakkala

Mari varkaissa. Mahtisana.

Pietari Päivärinta

Halla-aamuna. Puutteen Matti.

Juho Heikki Reijonen

Nälkävuonna.

Marja Salmela

Kannel.

Kaarlo Kustaa Samuli Suomalainen

"Tallellahan on!" (Lääkärin päiväkirjasta). Lisbet.

Maila Talvio (Mikkola)

Lorentso ja Fidelio. Ei vierivä kivi ota sammalta.

Kyösti Wilkuna

Kesken jäänyt.

Theodolinda Yrjö-Koskinen

Pikku Erkki.

Alpo Noponen

Suomalainen ei usko, jos ei koettele.

Matilda Roslin-Kalliola

"Punainen lintu."

JUHANI AHO.

Synt. 11/9 1861 Lapinlahdella. Alkuperäinen nimi Brofeldt. Ylioppilas 1880. Kunniatohtori 1907. Harjoitettuaan muutamia vuosia yliopistollisia lukuja toiminut sanomalehtityössä; vihdoin vapaana kirjailijana. Teoksia: Muudan markkinamies, Rautatie, Papin tytär, Lastuja I-IV, Papin rouva, Maailman murjoma, Heränneitä, Panu, Katajainen Kansani I-II, Aatteiden mies, Kevät ja takatalvi y.m., y.m. — Myös tuottelias suomentaja.

KORVEN KOSTO.

Hän on pysähtynyt suksineen puoliväliin vaaran rinnettä aukeaan paikkaan, josta näkee alempana olevan metsämaiseman soineen, järvineen, virtoineen ja salmineen. Vaaran alta, jossa kahden veden välinen koski kimmeltelee päivänpaisteessa, näkee hän majansa katon.

Hän on metsämies, näiden yksinäisten salojen ainoa asukas niin laajalti kuin silmä tämän vaaran laelta kantaa. Koko tämän vesistön varren on hän omakseen ottanut, kun ei ole muitakaan ottavia. Ei ole sitten sen suuren vainovuoden, jolloin toiset länteen pakenivat, toiset vietiin väkisin vieraille maille, täällä ihmisen jälkeä näkynyt.

Erämaa uinuu kuin auki silmin keväisen talviauringon paisteessa. Lumi on jo sulanut puista, mutta metsissä, järvien jäillä ja soilla on hankea vielä sauvalla mitaten. Päivä heloittelee lämpimästi aukeilla, mutta varjossa on raittiin kylmää. Vaarain rinteellä on havun neula sulanut sen verran, että tuoksahtelee pihkalle hiukan, ja koivun varpu lemahtelee keskipäivällä, ikäänkuin aavistellen tulevia kevät-aamuja.

Hän vetää henkeensä lämmintä ilmaa ja metsän tuoretta tuoksua, silmä tuikkaa tyytyväisesti ja lempeästi otsatukan alta. Hyvä on hänen mielensä, hyvä siitä, että on talven selkä katkeamaisillaan, sen rautainen koura hellinnyt. Eikä ole tämäkään talvi pelättyä pahaa tuonut. Kohta loppuu hiihtokeli, kohta alkavat hanget upottaa, eikä tullut erämiehiä asutuilta mailta. Ei tullut vaaraa muutakaan, jota aina aavisteli, vaikk'ei tietänyt, mistä se tulisi. Mahtoi kerran tulla, että tuon torjua saisi… mutta hyvä oli aina mieli, kun oli talvella tulematta jäänyt. Kesällä ei kukaan tänne asti osunut.

Hän on hartiakas ja tanakka, mutta samalla pitkä ja solakka mies, puettuna puoleksi sarkaan, puoleksi nahkoihin. Olallaan oli hänellä ampuma-aseet: jouset ja viinet, selässä kimppu ansoja ja loukkujen lukkoja, jotka hän oli käynyt keräilemässä pois. Ei käy enää jänis lankaan, ei astu kettu satimeen, ei juokse riekko rihmaan… kiiman aika on kaikilla, pitää antaa rauha riistalle, pitäkööt häiritsemättä häitään metsän väet.

Onkin jo paaluaitta kosken rannalla täynnä nahkoja tänä talvena hankituita. Huomenna ne ahkioon ladotaan ja lähdetään niitä markkinoille hiihtämään. Siellä saksat ihailevat, kyselevät, ei kuninkaan metsästäjälläkään parempia, vaan ei tee tämä salon Sara selkoa oloistaan, ei asumuksistaan. Aina on eksytellyt urkkijat jäljiltään ja hiihdellyt tänne takaisin hankiaisia myöten jäljen jättämättä.

Yhä iloisemmin kiiluu silmä erämaata vasten, tuota ystävää, joka ei muusta tiedä kuin hänestä, ja hymy vaeltaa huulten yli. Mutta varsinkin hykähdyttää yksi ajatus. Ponnahuttaisiko hän menemään, laskisiko huvikseen huiman mäen tuonne jäälle ja panisi ilman korvissaan vinkumaan?

Hän jo peräytyy vauhtia ottaakseen, kun kajahtaa äkäinen haukahdus vaaran alta.

Hän säpsähtää oudoksuen, sillä ei ole haukku tavallinen, kimakka ja kuitenkin rauhallinen, niinkuin oravapuun alla, eikä myöskään vainoavan innokas, niinkuin pakenevaa otusta ajaessa. On niinkuin olisi joku iso elävä, jota koira vihaa ja pelkää eikä uskalla kimppuun käydä, sillä haukunta on varoittava, epäröivä ja samalla äkäinen.

Sara viheltää ja silloin muuttuu haukunta ulvonnaksi.

— Susi! — päättää hän ja syöksyy alas vaaran rinnettä. — Susi se on! — päättää hän vielä varmemmin, kun koira tulee puolimäessä vastaan, häntä koipien välissä.

Ilme silmissä muuttuu, hyvä hymy katoo huulilta, hän kyyristäksen ja ottaa, ruumis ja kasvot ajon kiihkon jännityksessä, uutta vauhtia saaliin jälkeen joutuakseen. Rohkaistuna isäntänsä seurasta karkaa koira edellä entisiä jälkiään alas vaaran rinnettä, tekee tasaiselle tultuaan tiukan mutkan ja katoo koivujen väliin, joita kasvaa järven rannalla. Saran sukset liukuvat vanhaa vauhtiaan yli sen paikan, jossa koira kääntyi, mutta jo jäljen poikki mennessään ehtii hän huomata, ett'ei se ollutkaan suden jälki, vaan — suksen. Hän lyö suksensa ristiin, hyppää alas hankeen ja seisoo siinä polviaan myöten lumessa hetken aikaa niin huumautuneena kuin olisi salama silmäin edessä välähtänyt. Sitten kiipee hän ylös suksilleen ja lähenee selkä kyyryssä väijyen vierasta latua.

Se on todellakin suksen latu, on tullut jäältä, noussut tässä metsään ja näyttää tuolla tuonnempana kääntyneen taas rannemmaksi hänen majalleen päin.

Mistä se on tullut? Minne se menee? Kuka se on?

Ei se ole Suomen mies etelästä päin, sen näkee olaksen muodosta, ei ole Vienankaan miehiä, niillä on suksi leveämpi. Tällä on suksen alla poronnahka, joka on vastamäessä tehnyt karkean jäljen lumeen. Hiihtäjä ei voi olla kukaan muu kuin lappalainen.

Mutta mitä se täällä kuljeksii? Mistä ja minne? Etelästä se ei voi tulla, sillä sinne eivät Lapin miehet uskalla asutuille seuduille. Pohjoisesta se on tullut ja on täällä kiertelemässä. On tullut tähystelemään ja kun näkee, ett'ei ole kuin yksi eläjä täällä, niin laskee koko heimo kesän tullen koskia alas tänne alavesiin kalastelemaan.

Sara on hiihtänyt jäljen vieressä, joka tehtyään pienen kaaren metsään on siitä yhtäkkiä kääntynyt suoraan hänen majalleen.

Maja on matala sauna, puoleksi maassa, kosken suvannon rannalla pienen aukean reunassa. Aukean keskessä on riista-aitta, jossa Saralla on nahkansa, kuivatut kalansa, palvatut lihansa ja muut varastonsa. Se on rakennettu paalujen päälle metsän roistojen: susien, kettujen, kärppien ja hiirien varalta. Siihen tulevat nuuskimaan, mutta eivät pääse käsiksi. Monta repoa on hän sen ympäriltä raudoilla tappanut, monen suden ja ilveksen jäljen päästä saanut kiinni, kun ne nälkäisinä juoksennellessaan ovat lähennelleet herkkuja nuuskimaan.

Jäljistä päättäen on lappalainen pysähtynyt aukean laitaan, vetäytynyt takaisin, hiipinyt metsän peitossa majan taa, laskeutunut siinä suksiltaan, kiertänyt majan ja mennyt siitä riista-aitalle, jonka ympäri hän on useaan kertaan kulkenut.

Ei ole Saran mielestä enää epäilystäkään siitä, mitä varten vinosilmä täällä kuljeksii ja mitä hän täältä hakee. Eikä siitäkään, mitä hänen on tehtävä. Jos ei lappalainen näiltä mailta palaa heimonsa luo, tietävät muutkin täällä tuhon uhkaavan ja pysyvät poissa.

Kaukana hän ei voi vielä olla. Luultavasti on hän vasta puolen päivän aikaan tästä kulkenut, koska on hiihtänyt puista karisseen huurun ylitse. Sara on tehnyt päätöksensä ja alkaa laittaa lähtöään.

Puettuaan päälleen puhtaimmat metsävaatteensa, laitettuaan evästä konttiin ja otettuaan parhaat aseensa: jousen, nuolet, metsäpuukon, pienen kirveen ja keveän keihään, joka samalla oli suksen sauva, valitsi hän parhaat suksensa, joita käytti vain isoimmilla retkillä. Niiden päälle päästyään ja lähdettyään liukumaan metsään majan taa, oli hän näissä metsätamineissaan niinkuin suurten otusten ajoon lähtiessään: sama kohottava ja avartava tunne rinnassa, sama jännitys jäsenissä ja sama levoton kiehunta verissä taipalelle päästäkseen. Silmät paloivat, huulet olivat puristuksissa, suun ympärillä oli tuima piirre, ja uhkaavasti, melkein vihaisesti ponnisti hän ensi innossaan kaikki voimansa, niinkuin olisi otus ollut ensi aukealla saavutettavissa.

Lappalaisen latu, jota hän heti lähti noudattamaan ja jossa näkyi jälkeen lähteneen koiran käpälien sijat, vei kosken vartta myöten suuren järven rannalle. Kosken niskassa oli lappalainen pysähtynyt kalaa pyytämään. Oli tehnyt avannon lähelle sulaa ja onkinut siinä pohjaongella. Kaloja näkyi herja saaneen, oli niitä siivonnutkin ja jättänyt suomut ja sisälmykset lumelle avannon viereen.

Saran kiukku kasvoi… Kalastanut minun vesilläni ja heittänyt siihen sisukset kuin ilkuntansa osotteeksi… niinkuin riettalintu, joka syö linnun pyytäjän loukusta! Liekö tehnyt sen vesiäni pilatakseen, ottaakseen pois kalaonneni…

Se antoi uutta sisällystä suuttumukselle, ja Sara potkaisihen takaisin ajettavansa ladulle, joka vei kosken niskasta järven rannalle ja noudatteli sitä pysyen aina metsän turvissa. Pelko sillä oli jotain, ei liikkunut oikeilla asioilla, koska ei ollut uskaltanut aukeille paikoille antautua. Vasta keskellä järveä, jossa oli ryhmä saaria, poikkesi latu suunnastaan ja vei saarien suojassa yli selän. Toiselle rannalle tultuaan lähti se kuin viivalla vetäen suoraan halki salon viemään vaaraa kohti, jonka paljasta, puutonta lakea iltarusko kultasi vielä, kun alemmat maat jo olivat varjossa. Se on outo näillä mailla, hakee korkeita paikkoja tähystelläkseen matkansa suuntaa ja oikeaan osatakseen.

Oli jo ilta vaarallakin, kun Sara soisen salon hiihdettyään pääsi kiivenneeksi sen laelle, koko ajan lappalaisen suksen latua noudatettuaan. Paljon se oli jo ehtinyt edelle eikä sitä tänä iltana enää ehtisi saavuttaa. Täytyi laittautua levolle iltayöksi ja heti aamulla lähteä liikkeelle.

Nuotion paikkaa etsiessään oli hän kuulevinaan koiran ulvahduksen jostain edestään. Koko matkan olivat Hallin jäljet seuranneet lappalaisen latua eikä se ollut vielä tullut takaisin. Nyt se siellä ulvahti jossain. Oli ehkä saavuttanut ajettavan. Mutta kun ei sen enempää haukkua kuulunut, alkoi Saraa arveluttaa. Tappelua se ei ole tehnyt, sillä silloin olisi syntynyt isompi rähinä. Se on ehkä sen surmannut, ampunut, ennenkuin Halli päälle ehti, tai kolhaissut keihäällään. Alkoi käydä mieli matalaksi, kun ei uskaltanut tehdä nuotiota tarpeeksi tulekasta ja ruumis oli hiihdännästä hiostunut. Jos vielä koiran tappoi, ainoan toverini ja ystäväni… Mitä varten minä lähdinkään häntä ajamaan? Miks'en anna hänen olla ja mennä menojaan? Mitä pahaa on hän minulle tehnyt, että häntä vainoon? Eihän pitäisi ihmisen toistaan tappaa…

Vaan ei se ole ihminen lappalainen — koira se on! Pahansuopa, joka pilaa metsät ja vedet, ja on tuhottava, missä hänet tavottanet. Olisi se sentään otus! Tiedä, mitä kaikkea hänellä lie: hyvät jouset, nuolet ja keihäät, sukset mainiot, ehkä kultaa ja hopeaa, jolla saat, mitä tarvitset.

Katosivat kaikki epäilykset, kun Halli aamupuoleen yötä tuli nuotiolle ja vikisten ja kuin turvaa hakien painautui jalkojen juureen. Sitä oli lyöty ja se nilkutti kolmella jalalla. Kohta kun alkoi vähän nähdä, lähti Sara liikkeelle sillä päätöksellä, että hän ajaa takaa, vaikka Lapin perille vieköön.

Ei ollut pitänyt kiirettä lappalainen. Päästyään suurille saloille, toiselle puolen vaarojen on hän hiihdellyt siellä sinne tänne pitkiäkin mutkia tehden, mutta aina kuitenkin pohjoista pääsuuntanaan pitäen. Tuon tuostakin on lunta penkonut katsoakseen, onko jäkäliä. Sehän sillä siis sittenkin asiana. Kerrankin oli kiertänyt jäniksen, toisen kerran ampunut linnun puusta, metson, merkeistä päättäen. Ihmeen taitavasti oli hän tehnyt sen, niinkuin kettu tai ilves, jotka vainunsa avulla jo kaukaa tuntevat, missä riista piilee, ja hiipivät suoraan luo, liikoja mutkia tekemättä. Mainio se on metsänkävijä Lapin mies, ei sille kukaan vertoja vedä. Eteen ne sille lentää, metsän eläjät, kun muita pakenevat ja jäljessään juoksuttavat — ja kateus kaivoi Saran mieltä, metsämiehen hampaita kiristävä ja mieltä kirvelevä kateus, hänen pujotellessaan lappalaisen latua, joka milloin oikoili suo-aukeiden poikki, milloin pistihen sakeimpaan näreikköön, josta isokasvuisen takaa-ajajan oli tukala päästä tunkeutumaan.

Alavasta korvesta kohosi latu vähitellen vaaralle, ja sen laella oli keskentekoinen nuotio. Siinä oli lappalainen yötään aikonut viettää ja siinä näkyi selvään jäljet kohtauksesta koiran kanssa. Jäljistä nähden oli se sitä lihapaloilla houkutellut, vaan kun ei Halli antanut lumota itseään, oli puulla perään nakannut. Ei ole Halli — hyvä Halli, uskollinen ystävä — ei ole lappalaistenkaan lumottavissa, vaikk' on niillä hyvä silmä eläimiin.

Mutta kun koira oli kääntynyt takaisin isäntäänsä hakemaan — kiire tuli maankulkijalle. Siihen heitti nuotionsa ja yösijansa ja hätä tuli käteen… oikein nauratti Saraa hajanainen jälki… oli koettanut kuin lentäen mennä, niin oli räätsinyt kuin siipisato telkkä vettä pitkin — vaan ei ole, mihin sukeltaa.

Ja Sara ponnisti kaikin voimin perään ja rauhoittui vasta, kun näki, että pelästynyt pakenijakin oli vähitellen rauhoittunut ja hiljentänyt vauhtiaan. Liekö uupunut vai liekö arvellut turhaa säikähtäneensä. Jälki on taas tasainen ja kevyt, niinkuin olisi metsän elävä siinä vikitellyt. Kauniisti se oli hankia pitkin kulkenut, milloin harjujen selänteitä, milloin korkeita kuusikoita, milloin huvikseen mäet laskenut ja noussut keveästi jyrkimmistäkin kohdista.

Unohti Sara vähitellen, minkätähden ajoi häntä takaa, että ajoi häntä takaa tappaakseen, ja seurasi kuin leikkivää lasta, joka ilojaan lyöden on metsään painunut ja suotta itseään etsittää, veitikka… eikä tiedä, milloin puun takaa pilkistää tai uukahtaa kiven kupeelta. Siinä on vaaran rinteessä ruokaillut korkean kiven päällä. Siitä oli kuin iloiten lähtenyt mäkeä laskemaan, suoraan alas huimaavista hyppyreistä eikä edes horjahtanut, ei sauvaa maahan pannut. Kaarrellen sai Sara kulkea, puista pidellen ja sauvallaan vastaan karustaen.

Vaaran alla oli jyrkkä kallio ja niin korkea, ett'eivät korpihongat sen tasalle ulottuneet. Pitkän kierroksen sai Sara tehdä, mutta lappalainen oli laskenut suoraan puitten latvojen yli ja siihen kadonnut. Oliko ilmaan lentänyt, oliko puiden päälle pysähtynyt?

Turhaan tähysteli Sara kallion alla sakeasta kuusikosta, turhaan kuusien latvoista, turhaan maasta niiden juurilta. Jo luuli hän lumotuksi itsensä ja epäillä alkoi metsän pyhää poikaa ajaneensa, joka hiihtää maassa, milloin mieleen johtuu, mutta yhtä usein taipaliaan lyhentelee ilmassa puitten latvojen tasalla — ja jo mietti hän kääntyäkseen.

Vaan ei ollut hiihtäjä puitten latvoihin pysähtynyt, ei ilmaankaan lentänyt, vaan maahan oli tullut metsälammelle, joka piilee vaaran alla puitten peitossa ja jota ei aavistanut siinä olevankaan, ennenkuin oli sen rannalla. Sinne oli suksimiehen kallion reunalta puitten yli heittänyt eikä ollut kaatunutkaan, vähän vaan jalkain notkahtaessa peski hankea hipaissut kuin pyöreällä vanteella painaen — ja hiihtänyt tyynesti edelleen.

Mietti ajaja jo kääntyäkseen sellaisen otuksen ajosta, mutta kun jo iltakin hämärsi, lähti hän kuitenkin vielä jälkeen. Jyrkkärantainen oli lampi ja kaitainen eikä näyttänyt olevan ulospääsöä missään. Latu johdatti kuin umpisoppeen kahden kallion väliin, mutta siinä oli kuin kallioinen portti, josta aukeni vuorijärvi jyrkkäin, kallioisten vaarain välissä.

Ilta yhä pimeni, aurinko oli jo vaarain takana ja rantakalliot näyttivät yhä ylenevän ja jylhenevän. Ei tuntenut Sara seutua, ei ollut ennen täällä käynyt, ei tiennyt, missä oli, ja mietti jo toisen kerran takaisin kääntyäkseen.

Hivuttelihen siinä kuitenkin vielä kahden vaiheilla hiljalleen eteenpäin, kun keksi avannon, jossa oli lappalainen onkinut ja saaliinsa siivonnut. Äsken oli siinä ollut, kosk'eivät olleet vielä kalain sisälmykset jäätyneetkään.

Se loi lumouksen ja palautti metsämiehen otuksen ajoon. Kaukana se ei voi enää olla, tämä paikka on sen näköinen, että tähän se on yöksi asettunut johonkin. Järvi oli melkein pyöreä ja keskellä sitä oli pienoinen saari kuin mätäs. Sitä kohti näytti jälki vievän.

Sara sitoi koiran, käski sen olla ääneti ja lähti rantakallioiden suojassa kiertämään järveä. Palattuaan takaisin siihen, mistä oli lähtenyt, oli hän varma siitä, että lappalainen oli saarroksessa. Ei ollut mitään jälkeä ulos viepää. Jos ei liene lentäen mennyt, niin siinä on otus yömakuullaan saareen kierrettynä.

Samassa tuikahti tuli saaresta puitten välistä. Ei ollut se siis ajajaansa huomannut… ja pian leimusi risuvalkea saaren sakeita kuusia valaisten ja kumpuili paksuna savuna suoraan ylös ilmaan, ensin mustana ja sitten ylemmäksi kohottuaan sammuvan iltaruskon punaamana.

Sara painautui rantakallion kylkeen odottamaan. Hän odotti siinä hievahtamatta, silmänä ja korvana koko mies, niinkuin ainoastaan vanha metsänkävijä voi olla saalistaan väijyessä. Tuli pimeä ja sammui rusko, eikä eroittanut enää savua, ainoastaan tulen eroitti ja kuuli silloin tällöin paukkujen pamahtelevan, kun se siellä kekäleitä kohenteli. Kerran pari kuului se laulaa hyrähtelevänkin. Sitten vaikeni hyräily ja tuli pieneni tasaiseksi ja tyyneksi nuotiotuleksi. Eikä Sara kuullut enää muuta kuin hitaista veden tipuntaa jossain takanaan kalliossa, ja tähtitaivas tuikki hänen päänsä päällä tänne alas kallioisen järven pohjaan kuin mustaan kattilaan.

Taas oli Sara epätietoinen, mitä tekisi. Oli kuin olisi joku asia häntä peloittanut, niinkuin olisi se ollut häntä väijymässä ja hän sentähden ollut niin hiljaa, että tuskin hengittääkään uskalsi. Mutta kun yö yhä kylmeni ja pakkanen alkoi purra ja hän näki yhä tulen tuolla edessään, ja oli näkevinään lappalaisen lämpimissä vaatteissaan nuotiolla pehmeiden havujen päällä, valtasi hänet äkkinäinen kiukku: se kiusasi häntä tuo, se oli tullut vakoilemaan, ilkkumaan, jäljessään juoksuttamaan. Se oli häpeämätön maankulkija, metsärosvo, toisen riistan ryöväri, kalavesien pilaaja, salojen saastuttaja.

Sara otti keihäänsä, astui suksilleen ja lähti hiipimään saaresta tuikkavaa tulta kohti.

Lappalainen oli nukkunut tulen ääreen eikä kuullut väijyjäänsä, joka saaren rannassa oli laskeutunut suksiltaan ja selkä kumarassa hiipi yhä lähemmä.

Hän oli nuori poika ja lepäsi punaisella reunustetussa poronnahkapeskissään rauhallisesti ja huolettomasti kuusen juurella selällään, kädet pään alla, nuotiotulen valaistessa hänen puhdasilmeisiä, viattomia kasvojaan.

Ei ollut Sara metsänhaltiata nähnyt, mutta semmoiseksi oli hän sen aina mielessään kuvitellut. Ehkä onkin se Nyyrikki, Tapion poika, ehkä on täällä isänsä asioilla kiertelemässä, metsämaita katselemassa, tulevana talvena tänne karjansa ajaaksensa. Sitä ei saa tappaa, ei mitään pahaa sille tehdä, täytyy väistyä, jos tielle tulee. Ja jo laskeutui keihään kärki, joka oli ollut kohona, valmiina iskemään, ja Sara asetti jalkansa toisen taa peräytyäkseen.

Silloin rasahti taittuva oksa, nukkuva heräsi, kavahti istualleen, hieraisi unta silmistään… Saran keihäs kohosi maasta ja syöksyi semmoisella voimalla rintaan, että meni läpi ruumiin ja naulitsi pienen miehen selälleen makuusijoilleen.

Ei ehtinyt huutaakaan tapettu, parkaisi vain surkeasti kuin ammuttu jänis, veren tulvahtaessa suusta ja sieraimista. Mutta hengen lähtiessä alkoi ruumis kiemurrella ja potkia kuin kala tuulastajan atraimessa, ja keihään varsi vapisi Saran kädessä, niin että täytyi siihen toisellakin tarttua. Mutta yhä potki se ja pudisti keihästä ja keihästäjän kättä ja koko ruumista, kunnes vähitellen lakkasi ja herposi ja kellahti kyljelleen, silmät murtuneina.

Mutta kun keihästäjä yrittää vetää pois asettaan, jonka kärki on routaiseen maahan uponnut, alkaa häntä pudistuttaa kuin horkassa, raivoisasti, säälimättömästi, niinkuin tahtoisi vaatteet päältä karistaa… Eikä saa hän käsiään keihään ponnesta irti; kuta enemmän koettaa, sitä tiukemmalle ne puristuvat, ja häntä täristää ja pudistaa yhä hurjemmin, niinkuin lumottua. Lapin lemmot pudistavat, veret on villinnyt salaisesti murhattu murhaajaltaan…

Silloin hyppää nuoransa katkaissut koira Saran silmille surkeasti ulvahtaen ja irtauttaa kädet loihditusta keihäästä. Mutta ei ole lumous luotu Saran veristä, ei kosto vielä kouraansa hellittänyt.

Hän hoipertelee suksilleen ja hiihtää järven päähän — koira ulvoo yhä surkeasti saaresta. Tultuaan siihen, mistä oli lähtenyt, aikoo hän tarttua kirveeseensä hakatakseen närettä sauvaksi kallion juurelta. Vaan ei pysy kirves kourassa, pois pudistaa aseen kädestä. Hän käy käsin näreeseen sen juurineen raastaakseen, vaan yhä pudistaa niinkuin äsken.

Sauvatta hiihtää Sara kotiin entisiä jälkiään ja toivoo näiltä oudoilta, lumotuilta seuduilta päästyään kuoleman kiroista pääsevänsä.

Vaan ei pääse murhamies kuoleman kiroista kotonaankaan. Mihin tarttuneekaan aseeseen: keihään varteen, suksen sauvaan, jouseen, kirveen ponteen, airoon tai atraimeen — aina karistaa ne kädestä samalla lailla.

Lähteä täytyy Saran, korpia rämpien kevään tullen samota asutuille seuduille, jättää saunansa, paaluaittansa, jättää riistaiset metsänsä, vaaransa ja kalaiset järvensä — luovuttaa koko valtakuntansa jollekin, joka joskus sattuu sinne osumaan ja sen haltuunsa ottamaan.

Ei tee hän ihmisten ilmoille tultuaan selkoa siitä, mistä tulee. Pistävät siellä kuokan ja lapion hänen käteensä. Niitä ei pudista irti, ne pysyvät kourassa ja niitä voi pitää, mutta ei koskaan uskalla enää metsästysaseeseen tarttua.

Ei osaa Sara syvälti miettiä eikä ajatuksensa liioin ilmoihinkaan ylene. Mutta sen hän on kuokan ponnessa nyökkäistessään miettinyt, että jos annoin Tapion pojan rauhassa tietään kulkea, jos en Lapin haltiata salaa surmannut, en tässä näin ihmisten orjana kivikoita kuokkisi.

(Lastuja IV.)

AINOA POIKA.

Olin polkupyöräretkellä ja oli olevinaan äärettömän tärkeätä, että juuri sillä ja sillä tunnilla ja minuutilla joutuisin perille. Olin asettanut itselleni päämäärän ja olisin omissa silmissäni kovin alentunut, ell'en olisi tehnyt kaikkea voitavaani sitä saavuttaakseni. Mielestäni täytyi kaiken, joka asettui esteeksi tielleni, väistyä. Vastaan tulevat, huonot tien kohdat, kylän kohdilla leikkivät lapset, tyhmät lehmät ja muut semmoiset herättivät minussa oikeutettua suuttumusta, joka kyllä näkyi tuikeista rypyistä otsallani ja kuului siitä vihaisesta äänestä, jolla siknaalitorveni törähti. Pois tieltä!… tärkeintä tässä kaikessa on, että minä pääsen menemään!

Silloin tapahtui eräässä vastamäessä, että huomasin toisen polkimen mutterin pudonneen. Eikä ollut ajattelemistakaan matkan jatkamisesta pyörällä, ell'en saisi vikaa korjatuksi.

Tietysti kirosin minä kaikki polkupyöräkauppiaat ja tietysti oli se minusta erinomaisesti meidän epäkehittyneitä olojamme kuvaavaa, ett'ei meillä maaseudulla missään ole seppää, joka osaisi vähänkin isomman vamman polkupyörässä parantaa, — josta minulla kyllä oli usein ollut kokemusta. Tällaisen vian voisi kyllä kuka seppä tahansa korjata, mutta tietysti ne taaskaan eivät osaa asettua sinne, jossa niitä tarvittaisiin. Miks'eivät aseta pajojaan niin, että ovat kaikkiin tarpeihin saapuvilla!

Tällä kertaa auttoi minua kuitenkin onneni aivan odottamatta. Käveltyäni vähän matkaa pyörääni taluttaen saavuin kylään, jossa oli ei ainoastaan seppä, mutta seppä semmoinen, joka osasi tehdä uuden mutterin polkimeeni.

Hän oli takomassa pajassaan maantien vieressä. Oli kiireisin hein'aika ja hän teroitti parhaallaan viikatteita. Silloin en sitä huomannut, vasta jälkeenpäin on muisto siitä mieleeni ilmestynyt. Olin niin touhuissani, kuin ainoastaan matkassaan keskeytynyt pyöräilijä voi olla, ja huusin jo kynnyksen takaa:

— Hoi, seppä, hevostani kengittämään! — ja pyöräytin koneeni oven eteen.

Seppä laski viikatteen ja vasaran kädestään ja tuli ovelle. Hän oli vanha, pieni, ryppyinen ja kumarahartiainen mies, päässä messinkisankaiset silmälasit. Ensin katsoi hän minua tutkivasti, minusta näytti arvostelevasti, ehkä moittivastikin. Mutta se katse katosi kohta ja sijaan tuli alakuloinen ilme, joka samassa vaihtui hyväntahtoiseksi uteliaisuudeksi, melkein hellyydeksi, jonka usein tapaa vanhoissa käsityöläisissä, kun he katselevat jotain heille uskottua korjattavaa kapinetta.

— Vai on kenkä hevoselta pudonnut! virkkoi hän hymähtäen ja alkoi tarkastella pyörääni. Näyttelin hänelle sitä, kääntelin ja pyörittelin ja kehuskelin ja olin erinomaisen tyytyväinen itseeni, kun näin, että hän osasi tai ainakin näytti osaavan panna arvoa siihen, miten mainio ja mukava ja välttämätön kapine tämmöinen polkupyörä on.

Hänen laittaessaan mutteria jatkoin minä esitystäni ja näyttelin ruuviavaimia ja muita pyöräni kapineita ja kehoittelin häntäkin itselleen semmoisia hankkimaan. Hän myöntelee hyväntahtoisesti ja tunnustaa oikeaksi ehdoitukseni, että hänen pitäisi hankkia pyöräkapineita: kuulia, puolapuita, venttiilivehkeitä, muttereita ja sen semmoisia — siitä voisi tulla hyvä affääri näin valtatien varrella, varsinkin jos hän vielä panisi ilmoitustaulun maantien viereen. Ukko teki työtään eikä vastustellut ja minä intouduin yhä enemmän omista sanoistani ja esiinnyin niinkuin polkupyöräin korjuu olisi ollut tärkeintä ja ainoata arvokasta, mitä seppä yleensä voi tehdä. Mitä ne nuo viikatteet ja aurain kärjet ja lapiot ja kuokat — no, niitä hän tietysti voisi tehdä sivutöinään…

Lienee minulla kuitenkin ollut jonkunlainen tunne siitä, että minä tässä sentään pidän liika paljon ja liika suurta ääntä pyörästäni ja itsestäni — olin tietysti myöskin puhunut ennätyksistäni — koska minä, sittenkuin seppä oli saanut mutterin valmiiksi ja se oli ruuvattu paikoilleen, katsoin, että minun piti sanoa jotain kohteliasta hänenkin kapineistaan.

— Teillä on tilava paja tässä, sanoin minä.

— Onhan tässä tilaa yhdelle miehelle, sanoi hän. Kääntyi sitten ahjoon päin, siirsi siinä vähän hiiliä lapiollaan ja lisäsi: — Olisi ollut tilaa kahdellekin, ja on ollutkin.

Vasta nyt huomasin minä istuneeni toisen ahjon pankolla, joka oli vastapäisellä seinällä hänen omaa ahjoaan, ja nojanneeni palkeen varteen.

— Kukas tässä on takonut? kysyin.

— Poikani siinä takoi, vastasi hän yhä ahjossaan askaroiden.

— Missäs poika nyt on?

— Kuoli kaksi viikkoa sitten.

— Vai kuoli, sanoin minä. Ja luultavasti olisi asia jäänyt siihen, hänen sitä sen enempää kertomatta, ellen olisi kysynyt — näön vuoksi vain, ilman sen suurempaa osanottoa: — Mihin tautiin kuoli?

Hän käänsi kasvonsa päin — en nähnyt niissä mitään liikutuksen merkkiä, ellei siksi voisi sanoa sitä, että kulmakarvat olivat pystymmässä ja että hän ikäänkuin aiheettomasti räpäytti silmiään muutamia kertoja, ja virkkoi:

— Tapaturman kautta hän kuoli.

Minussa heräsi epämääräinen tunne, niinkuin olisi minua pitänyt jonkin hävettää, ja kysyin jo paljoa suuremmalla osanotolla, kuinka se oli… minkä tapaturman kautta hän oli kuollut?

— Hakivat korjaamaan höyrykoneen huimaratasta tuonne hovin höyrymyllylle. Sitä laittaessaan tarttui se hihnaan ja murskautui kuoliaaksi.

Tahdoin tarkempaa selkoa, ja hän antoi minulle yksityiskohtaisen kertomuksen siitä, miten onnettomuus oli tapahtunut. Myllyssä oli kaksi ratasta lähekkäin, ja toinen niistä oli joutunut epäkuntoon, mutta toinen oli käynnissä. Se seisoo niiden välissä ja asettelee mutteria ja kun on saanut sen paikoilleen ja alkaa peräytyä, niin miten lienee tarttunut liikkeessä oleva hihna vaatteihin, ja lennättää kattoon ja paiskaa sieltä alas…

— Ja siihen kuoli?

— Ei hievahtanutkaan eikä huutoa suusta päästänyt. Ei ollut verihaavaa eikä tiettyä luun vikaakaan päällepäin nähden.

— Sehän oli kauhea tapaus! huudahdin minä. En tiedä, mitä hän siitä ajatteli, mutta en minä ainakaan huomannut hänessä mitään, jota olisi voinut sanoa liikutukseksi. Puhuessaan oli hän katsellut minua vetisillä, punareunaisilla vanhan miehen silmillään, siirtänyt pari kertaa lasit otsalle ja koskettanut peukalolla luomiaan. En nähnyt mitään kyyneltä vierähtävän poskelle, en tiedä, saiko hän sieltä jostain syvemmältä tulvimaan yrittelevän lähteen tuketuksi, vai oliko aurinko vain hänen silmäänsä pistänyt. Yhtä rauhallisesti jatkoi hän vain kuvaustaan, uudistaen toiseen kertaan samat asiat ja tehden muutamia lisäyksiä, niinkuin tapaus semmoisenaan olisi häntä ennen muuta huvittanut ja niinkuin se olisi ollut pääasia, miten tuo kaikki oli noin tapahtunut, ja sivuasia se, että se oli hänen ainoa poikansa, jolle se oli tapahtunut.

Hän oli ollut itse saapuvilla poikansa apuna, kertoi ukko vielä. Rattaiden välistä peräytyessä oli hihna tarttunut häntäkin takkiin ja halkaissut sen. Jos oli takki tukevampaa vaatetta, vei se hänetkin mennessään. Kun hän siinä säikäyksestään toinnuttuaan katsahti taakseen, niin ei nähnytkään Anttia. — "Minnekä se poika joutui?" kysyi hän itseltään. Silloin näki hän sen suullaan maassa toisessa päässä huonetta, jonne hihna oli sen heittänyt.

— Kun olisi ollut Antillakin pusero, mutta sillä oli sarkanuttu, joka ei revennyt. Vaan se tuo toki oli hyvä, ettei ollut verihaavaa eikä luun vikaa… makasi kirstussaan niin kauniisti kuin mikä muukin kuollut, vielä ehkä vähän kauniimmastikin, kun ei ollut tauti poskia kalventanut.

Hän näytti omistavan sen ikäänkuin lohdutukseksi itselleen, että vainaja oli maannut kirstussaan niin — kauniisti.

Oliko hänen surunsa ainoan pojan kuolemasta niin pieni, ettei se kaivannutkaan suurempaa lohdutusta?

Usein olen kuullut sitä väitettävän, että luonnonlasten tyyneys tällaisissa tilaisuuksissa oikeastaan onkin vain tunteettomuutta. Minä olen vakuutettu siitä, että se ei ollut tunteettomuutta, vaan huippuunsa kehittynyttä itsensä kieltämistä, itsensä hillitsemistä ja hienotunteista häveliäisyyttä, joka esti häntä asettamasta surujaan maailman nähtäviksi.

— Mitäs olen velkaa? kysyin minä, saamatta muuta sanotuksi.

— Olisiko paljo viisikymmentä penniä?

Kun lähdin, tarttui hän heti työhön, jonka olin tullessani keskeyttänyt. Mutta liukuessani siitä maantietä pitkin parannetun pyöräni päällä ajattelin itseäni äsken tulemassa täydessä touhussani hänen pajalleen ja selittämässä hänelle pyöräni etuja ja sen rakennetta, niinkuin olisi se ollut tärkein asia ja ainoa ajateltava tässä maailmassa.

Jos minä olisin ollut tämä seppä, jos minulta olisi mennyt ainoa poikani, jota olin pienestä pitäen opettanut ammattiini ja joka vuosikymmenen jo oli takonut kanssani samalla alaisimella — olisinkohan minä ensimäisen maankulkijan mieliksi voinut ruveta ottamaan osaa hänen urheilu-innostukseensa — kaksi viikkoa onnettomuuden jälkeen?

(Lastuja IV.)

KANNA RISTISI!

Antti kulki kiivasta vauhtia metsäpolkua pitkin pappilan takalistolta kirkonkylään päin. Vanhalla miehellä oli niin kiiru, että tuolloin tällöin teetti hyppyaskelenkin kiveltä toiselle, ja kun tuli suosalmeke eteen, jonka poikki oli pantu pitkospuut, niin juoksutti yli ketterästi kuni tukkilaista. Vasta sittenkuin hän oli saapunut pappilan riihelle, josta karjakuja alkoi peltojen takaa, hiljensi hän vauhtiaan siinä pelossa, että sattuisi näkijöitä ja alkaisivat kumminaan katsoa.

Ei sittenkuin sulhasmiehenä ollessa ollut jalka niin keveästi noussut, näitä samoja taipalia kulkiessa kesäisinä öinä, kun morsian odotti aitassaan, mökin ainoa tyttö odotti sulhastaan, pappilan isäntärenkiä.

Mikä sen nyt johti mieleen juuri sen? Olisivatpa saaneet olla muistumatta ne ajat.

Mutta siitähän se oli kaikki alkunsa saanut. Olisipa silloin osannut paremmin eteensä katsoa ja ymmärtänyt ilkeän väikkeen pahasisuisen naisen silmissä! — Mutta nyt siitä piti loppu tulla! Nyt totta tosiaan oli tullutkin — kerrankin! — jo viimeinkin! Oli toki Jumala taivaassa…

Vaan jo oli julma teko se! Jos olisi nukkunut ja sille sijalleen tukehtunut? Vaan herättipähän, olipahan Antillakin varjelijansa?

Ja lähestyessään pappilaa, jonka rakennus paistoi niin kauniisti suurten koivujen välistä aamuauringon valossa, tuntui niin somalta se tieto, että olipas Jumala kerran ihan kuin kädestä pitäen häntäkin auttanut… panepas lintu laulamaan, herätäpäs sikeimmästä iltaunesta ja pelastapas ihan kuin ihmeen kautta varman kuoleman kidasta!

Pappilassa vielä nukkuivat muut paitsi itse rovasti, joka juuri aukaisi kamarinsa ikkunan ja kävi sitten pistämässä avaimen ovelle.

Antti meni suoraapäätä sisään, sillä hänellä oli kiireistä asiaa, jota varten oli rientänyt. Hengästynyt hän vielä oli ja hätäisen hyvän huomenen sanottuaan ehätti hän sanomaan:

— Nyt se sen teki! Nytpäs teki! — ja kun ei rovasti näyttänyt oikein vielä ymmärtävän:

— Senpä sen, jota on aina uhannut… sen se nyt teki!

Rovasti täytti parhaallaan kakluunin reunalta piippuaan ja kysyi, ensimäiset savut saatuaan:

— Eukostaanko se Antti puhuu?

— Siitähän minä taas… lienen tuosta jo paljonkin valittanut… tuleehan sitä pahan käsissä parkumaan… onhan tuota rovastinkin puheilla käyty, ja nuhdellut ja neuvonut olette, vaan ei ole apua lähtenyt… ei ole kuin äitynyt vain entisestään… milloin on aikonut halolla tappaa, milloin ketunmyrkkyä syöttää, ettet sen siitäsi nouse… vaan nyt se oli vähällä polttaa!

Rovasti oli päässyt parhaaseen tupakoimisen vauhtiin ja varustautunut tyynesti kuulemaan Antin vanhoja valituksia hänen vaimonsa pahuudesta, mutta keskeytyi nyt kuitenkin tupakointi ja solahti suusta piipun luu:

— Polttaako?

Kun tuntui olevan epäilystä rovastin äänessä, niinkuin olisi luullut Antin liioittelevan, innostui Antti yhdessä henkäyksessä kertomaan kaikki, mitä oli tapahtunut.

— No, kerrassa elävältä polttaa, niin totta kuin… elävältä olisi polttanut mökkineen päivineen, ja lapset ja miehet siinä olisivat menneet, jos ei ollut sitä, joka varjeli. Kotaporstuaan oli koonnut vanhoja vastoja tuvan nurkan alle ja ne sytytti ne, itse pötki metsään vai minne lienee mennyt. Oven oli, kelvoton, ulkoapäin pönkittänyt, ja sinne olisi kärvennytty, jos ei varjelija pannut leppälintua vuorilaudan alle pesimään. Se alkaa huutaa ja poikiaan hätäillä ihan korvan juuressa, siitä herään minäkin ja tunnen savun katkun ja kuulen tulen rätinää. Paiskaun ovea vasten, vaan se ei aukeakaan. Ikkuna piti särkeä ja siitä puulautua sammuttamaan.

— Sait sammumaan?

— Sain toki sammumaan, vaikka karstalle oli jo palanut seinä, ja jos pääsi kipuna kattotuoheen, niin siinä meni. Vedetkin oli kaikki kaatanut kodasta, vaan pirtissä oli toki korvo puolillaan ja siitä sain ensi hätään.

Rovasti oli totisena kuunnellut Antin kertomusta ja kysyi nyt:

— Mitä olet aikonut tehdä?

— Sitä tulin kysymään, että antaisinko ilmi vallesmannille?

— Saatko toteen, että se oli vaimosi työtä?

— No, jo toki minä sen toteen saan! huudahti Antti miltei iloisesti. On ollut kuulijoita uhkauksiensa jos kuinka monta, että jos en sinusta muuten pääse, niin käytän käppyrää nurkan alla… ja siellä on vielä kekäleet, vaikka tulkoot kuinka monen lautamiehen kanssa syyniin. Ja entäs tämä?

Antti kaivoi poveltaan likaisen nauhan palasen.

— Tämä oli oven edessä, se on sen sukkanauha.

Ei ollut epäilemistäkään, että asia oli, niinkuin Antti oli sen puhunut. Se oli selvä murhapolton ja murhan yritys tahallisessa aikomuksessa polttaa ja murhata.

Ja vähän aikaa tätä keinutuolissa mietittyään ilmoitti rovasti tämän mielipiteensä Antille: rikos on rangaistava ja syyllinen saatettava lailliseen edesvastuuseen teostansa, olipa hän kuka tahansa; lisäten, että se oli ei ainoastaan hänen oikeutensa, vaan myös velvollisuutensa, ja että sekä jumalallinen että inhimillinen laki sitä vaati.

Oikein hypähti ilosta Antin rinta ja silmä kiillähti hänen tätä kuullessaan. Hän oli hiukan pelännyt sitä, että rovasti taas kehoittaa antamaan anteeksi ja sopimaan, niinkuin niin usein ennenkin. Oli jo vähällä kiittää rovastia, mutta hillitsi itsensä ja kysyi:

— Mikähän tuolle tuosta tulee?

— Ikuteilleen luulen menevän, arveli rovasti.

— Sitähän minäkin jo… — ja hän ajatteli, että vaikka se saisikin vuosia, ei se vanha ihminen sieltä sittenkään elävänä palaisi.

— Vaan kukas sitten lapsiasi hoitaa!

— Kyllä niitä aina saa niiden hoitajia! riensi Antti sanomaan. Aina niitä hoitajia saa… parempiakin… kehno tuo on ollut niillekin… pieksää ja pahoin pitelee… ja ruokottomuuksia puhuu.

Antti tarkasteli rovastia syrjästä: yhä se näytti olevan samaa mieltä ja vaitiolollaan vahvistavan Antin sanaa, että aina niitä hoitajia saa… parempiakin.

— Jo pitää olla sydämikkö! päivitteli Antti.

— Se kun vihollinen kenen oikein saapi valtaansa…

Se oli siis sovittu asia, rovastin kanssa niin yhdessä päätetty, että Antti antaa ilmi vaimonsa vallesmannille murhapolton ja murhan yrityksestä.

Ja vielä keveämmin kuin äsken nousi vanhan miehen jalka hänen astuessaan pappilasta kirkon ohi valtatietä vallesmannin luo. Tie oli kivetön ja kepeä käydä, ja aamu oli tyven ja kirkas, ja vedet päilyivät. Se oli Antista kuin uuden elämän aamu; rauha nyt tulee taloon, hän ottaa taloutta hoitamaan vanhan sisarensa, joka hänkin on Jumalalta herätetty, niinkuin Antti itsekin. Sopuisa ja siivo elämä tulee vallitsemaan aamusta iltaan ja lapsille saadaan neuvoa jumalista elämää sekä sanan että esimerkin avulla. Saatetaan kutsua ystäviäkin talossa käymään… kerran saa kotonaankin häiritsemättä sanaa harjoittaa… ehkä pistäytyy ukko Paavokin ja pitää seurat…

Ka niin, Paavo! Siinähän oli sen mökki peltojen takana metsän reunassa, vähä matkaa maantieltä. Jos poikkeaisi sielläkin puhumassa iloaan, vanhalle uskon ystävälle, paljoa viisaammalle, kaikkien harhaantuneiden sielujen hartaalle neuvojalle, jolta oli saanut monta lohdutuksen sanaa tämänkin murheensa aikana… tokihan sille piti… kun vain ei vallesmanni sillä välin ennättäisi mihinkään mennä kotoaan.

Paavo istui hupansa seinämällä viikatteita hiomassa. Antti meni suoraan luo, sanoi iloisen hyvän huomenen ja löi kättä reippaasti. Paavo katsahti vähän kummissaan työstään ja kysäisi:

— Mistäs se Antti kävelee?

— Vallesmannille oli tässä vähä asiaa, niin poikkesin mennessäni…

— Liekö mitä iloista asiaa, kun olet niin hyvän mielen näköinen?

— Mitäpähän lie… eipä saata olla niin suruistakaan.

Ei kysynyt Paavo sen enempää eikä olisi ehkä kyennytkään, kun oli nidepaju hampaiden välissä. Vaan ei malttanut Antti utelua odottaa, kertoi koko asian.

Hänen lopetettuaan kysyi Paavo kuivasti:

— Ja siitäkö sinun mielesi on niin iloinen, että saat vaimosi linnaan?

— Iloinenko? Enhän minä mitä iloinen… mutta mitäs minun sitten pitäisi teidän mielestänne tekemän?

— Mitä sitä minulta kysyt, kun sait jo rovastilta mieleisesi neuvon!

Antti hätäytyi vähän ja alkoi puolustautua:

— Vaan rikoshan siinä on tapahtunut sekä inhimillistä että jumalallista oikeutta vastaan, ja rikos on rangaistava, eikä saa katsoa, olipa syyllinen kuinka likeinen tahansa, sillä laki ja oikeus on semmoinen… semmoinen se on!

Paavo takoi veitsen hamaralla kiilaa niteen ja varren väliin, koetteli sitten viikatteen kärjestä joustaen, oliko nidos tullut kestävä; ja kun sen siksi huomasi, laski hän sen tikapuiden piin päälle. Sitten kääntyi hän Anttiin, loi häneen läpitunkevan katseen ja virkkoi:

— Sitäkö rikoksen rankaisemista ja oikeuden täyttämistä varten sinä nyt olet matkalla vallesmanniin?

Antti vähän hämmentyi, ei saanut silmiin katsoneeksi ja vaikeni. Mutta Paavo jatkoi:

— Et näy oikein tietävän, mutta minä tiedän, että se on tekosyy ja että sen varjon alla vain pyrit päästäksesi eroon rististä, joka on päällesi pantu. Hullu on akkasi ja tekee mielettömiä, kun suuttuu. Ei yksi riitaa rakenna. Syytä on hänessä, mutta lienetkö syytön sinäkään? Luulin toki tarkemmaksi tuntoasi, kun olet vanha ristitty olevinasi, mutta paatunut näyt vielä olevan pakana, sokea ja sydämetön: murhan olisit tehnyt nauravalla suulla ja keveällä mielellä. Mene vain vallesmanniin, kun tuntosi sallinee, mutta elä tule toista puhumaan ja toiset on tarkoitukset takanasi!

— Vaan kun olisi elävältä polttanut minut ja lapsensa ja koko kylänkin kuivalla poutaisella säällä…

— Eipähän saanut poltetuksi… jos oli Jumalan tahto, että paloit, niin paloit.

— Vaan saattaa vielä polttaa?

— Tai olla polttamatta. Jos et usko Jumalaa vartijaksesi, niin vartioi itse!

Antti lyykähti äänetönnä kivelle istumaan, pää käsien varassa.

— Voi, mikä pitää muutamilla olla vaiva ja risti tässä maailmassa! vaikeroi hän.

— Kanna ristisi, mikä on selkääsi sälytetty! virkkoi Paavo vähän leppeämmällä äänellä.

Murheisena lähti Antti Paavon mökiltä — lähti kotiinsa päin kävelemään. Ei kulkenut valtatietä pappilan kautta, metsää kulki, polutonta korpea umpimähkään. Ja niin oli, kuin olisi mielensäkin tietöntä taivalta kulkenut. Raskas oli askel, pää kumara, yhtämittaa kompastui jalka juuriin ja mättäihin.

Mutta ei ollut murhe siitä, ettei saanut ukolta lupaa vallesmanniin mennä, ei siitäkään, että elämänsä päivä oli taas entistään paksumpaan pilveen peittynyt, eikä vielä siitäkään, ettei saanut ristiään luotaan luoduksi. Siitä oli synkkä mieli ja siitä epätoivo ennen tuntematon, että niin oli tuntonsa ollut sokea, että oli ollut oman vaimonsa menettämäisillään ja olisi menettänyt, jos ei olisi tieltä kesken käännytetty. Semmoinenko hän oli, joka oli luullut olevansa oikea uskovainen ja valmis kristitty, jonka omatunto muka aina sanoi, mitä oli milloinkin tehtävä, ja joka teki, mitä se sanoi? Oman ilonsa ja onnensa vuoksi lähti toista tuhoamaan ja väärän varjon alla muka Jumalalle otollista työtä tekemään. Kaikki pitkäaikainen parannuksen teko, vuosikymmenien uuttera sanan harjoitus ja taivaallisen viisauden viljeleminen — ensimäisten joukossa oli hän istunut, etupenkin hurskaita luullut olevansa ja semmoisena häntä muutkin pitäneet — siihen toteenko oli mennyt?

Oli siinä puu poikkiteloin tiellä — ei tuossa oikein tietäkään ollut, kunhan häntä kulki. Siihen istahti Antti, sammaliseen mättääseen tuijottaen. Siinä istui ja kuulosti kauan, mutta äänetöntä oli kaikki hänen ympärillään ja äänetöntä sisässään. Ei opastanut omatunto, ei tieto tietä neuvonut.

Silloin oli, kuin olisi henki alkanut haastaa:

— Rikoksen teit ja rangaistuksen tarvitset. Risti vielä raskaampi selkääsi sälytä! Käy kotiisi eläkä hiisku kenellekään siitä, mitä näit! Elä anna vaimosikaan aavistaa tietäväsi! Ole luulevinasi, että kotapadan alta paukku lensi! Ole entistä nöyrempi ja kärsivällisempi ja iloitse jokaisesta uudesta vaivasta, joka päällesi pannaan!

Oli kuin olisi helpoittanut rintaa, niinkuin olisi alkanut mieltä valaista. Antti nousi ylös puun rungolta, astui rydön yli, joka oli hänen tiensä sulkenut, ja löysi tien, kaitaisen karjan uran. Ei ollut jalka keveä sitä astuessa, mutta ei ollut entistä raskaampikaan. Vaan rinnassa tuntui aamuilma raittiilta ja suloiselta kuni puhdas vesi vereksessä haavassa, joka hoitaen paranee.

(Lastuja IV.)

KEVÄÄN KEVÄT.

Jouluun saakka nousee nousemistaan pimeyden tulva. Valon antaja vaipuu yhä syvemmälle ja on lopulta kuin hukkuva, jolta vain käsi silloin tällöin vilahtaa veden pinnan yli.

Kuinka kaikki on siihen aikaan kolkkoa ja toivotonta! Aamujen ja iltain pitkät pimeät tavottelevat toisiaan keskipäivälläkin. Kaitainen rako valoa repeää tunniksi tai pariksi, niinkuin kaukainen railo etäisellä ulapalla. Mutta kohta sulkeutuu halkeama, puhteet solmivat sormensa yhteen ja koko ihmiskunta vaeltaa kuin umpinaisen patalakin alla.

Ilma on raakaa ja raskasta ja alituinen tunne tukehtumisesta ahdistaa rintaa. Juhlain aikana tosin virvoittaa vähäksi aikaa hilpeys mieliä. Mutta se on keinotekoista ja katoaa kohta, kun joulukuusen kynttilät ovat loppuun palaneet. Ja kuinka monella on kynttilät? Matalissa majoissa tuikkaa läpi talven päre pihdissään.

Puuttuu päivä. Ei ole aurinkoa, jonka valo aukaisisi ajatukset levälleen ja kouhottelisi kutistuksiinsa menneet mielet. Katseet kulkevat ikkunaa kohti ja etsivät avaruutta. Vaan vastassa on pikimusta muuri, joka ei näytä muuta kuin oman unisen pöytäkynttiläsi ja pienen huoneesi harmaan haaleat seinät.

Ei tee mieli mihinkään. Ulkona on alituinen tuisku ja pakkanen. Viima viiltää kuin veitsellä poskeen. Kuiva pyry polttaa suojattomaan sieraimeen kuin kiehuva poro. Reen jalas on niinkuin tervaan takertunut, ja suksimies uskaltaessaan ulos hangelle hupsahtaa kuin jauhohinkaloon. Tietä naapuriin on vain kaitainen polku kinosten välissä ja senkin tupruaa joka toinen päivä umpeen.

Ihmisten toiminta on hidasta ja haukottelevaa. Välttämättömimmät työt tehdään, muut saavat seista. Kelin kiteys vaikuttaa mieliinkin. Aivot tekevät työtä vain puolella ponnellaan ja mielikuvitus liikkuu vaivalloisesti niinkuin lapsi isän suurissa saappaissa.

Vai onko kukaan joutunut oikean innostuksen valtaan joulukuussa? Ja onko tammikuussa toimittu muuta kuin tuhertamalla?

Mutta sitten hiipii hiljalleen huoneeseen helmikuu ja kuljettaa kintereillään maaliskuun. Et tiedäkään sen tulosta, ennenkuin se siinä on. Se ilmautuu kuin poutaperhonen ikkunaasi ja lepattelee siipineen lasia vasten. Kun riennät sitä katsomaan, niin lehahtaa se pois ja pakenee tervehdystäsi. Mutta se on jättänyt sijallensa jotakin. Hämmästyen huomaat sinä, että päivä on pitennyt, että etelän taivas hohtaa ja että aurinko on ylhäällä vielä, vaikka sen entiseensä nähden olisi pitänyt jo aikoja sitten piiloonsa paeta.

Ja joka päivä tulee hän samalla tavalla takaisin tämä valon vieno kyyhkynen, uusi öljypuun oksa nokassaan. Se tietää, että pimeys on puhkaissut pohjansa, että laskeutumistaan laskeutuu sen tulva ja että aurinko kohoo yhä korkeammalle kuin saari sumean meren keskestä.

Vaihde tapahtuu niin tasaisesti, ettet taida sen tulohetkeä tarkoilleen määrätä. Mutta kun päivänä muutamana astut ulos asuntosi eteen, niin tunnet hangen hienosti hajahtavan ja ilmassa on omituinen tuores tuoksu. Lumi sulaa jo seinävierillä ja räystäs tipahuttaa hienoimmalta huipultaan tuolloin tällöin vettä pienoisen välkähtävän pisaran nuoskeaan lumeen. Hanki heloittaa niin valkealle, että silmiä häikäisee hetkiseksi. Taivas on kohonnut korkeammalle ja pessyt puhtaaksi sinensä. Hieno harso on kokoontunut idän puolelle aurinkoa ja näyttää niin lämpimältä kuin kesäinen poutapilvi.

Kuusinen mäki tuolla, ja toisaalla suuren selän kaukainen ranta, ne hämärtävät kuin auteren takaa.

Soimaan helähtää rinnassasi jokin. Se on kuin hopeakello kilahtaisi ja kutsuisi uuteen elämään kaikki uupuneet aavistukset ja herättäisi toiveet tuulahtelemaan jotain uutta, valoisampaa, avarampaa ja isompaa.

Et malta. Suksien selkään heittäyt ja annat niitten liukua loitolle ihmisten luota. Ei upota enää hanki ja yöllinen hieno lumi on vain voiteena alla. Aitojen ylitse, nietosten poikki, puitten välitse ja pitkin loivia rinteitä korkeimman kukkulan laelle!

Niinkuin jäälinna kohoo takanasi pimennon puolella luminen kuusikko. Se uhkuu kylmyyttä ja jähmettää jäykkyydellään. Se on kätkenyt kohtuunsa kaikki tammikuun pakkaset eikä laske niitä sieltä, ennenkuin ne viruttaa pois huhtikuun huuhteleva sade… Mutta tähän, jossa seison, paistaa päivä täydeltä terältä. Ilma on lauhkea ja leuto. Se ei enää raatele eikä revi rintaa. Se on piehtaroinut puhtaassa hangessa, lämmin aurinko on sitä lauhduttanut, ja nyt se huljuu hyväillen rinnan kehyksissä, niinkuin makean lähteen pehmyt vetonen.

Ei kuulu hiiskahdustakaan tänne ylös. Kerran kuusikon sisästä tikan vihellys ja toisen kerran tiaisen terästiuku. Taikka pudota lupsahtaa petäjän oksalta lumiharkko hankeen, uppoo sinne, ja painunut oksa ponnahtaa suoraksi. Alla on laakea luminen rinne, johon päivä vuodattaa valoaan täydeltä terältään. Siellä täällä risteilee sitä sujuva suksen latu. Se murtaa hangen ja uurtaa sen sileään pintaan juovan, jonka verekseen reunaan päivän valoisa säde taittuu vieläkin valoisammaksi.

Alas laaksoon se johtaa. Sieltä näkyy notkelmassa pienoinen kaupunki. Kirkko keskellä ja kirkon ympärillä katto katossaan kiinni. Katoilla piiput, joista nousee savu rauhallisissa kiemuroissa niinkuin kopasta, joka on unohtunut itsekseen palamaan. Alempana tehdas ja sen rannassa sinertävä rivi jäälohkareita, äsken avannosta nostetuita. Hiljaista liikuntaa kaduilla. Ajava maalainen laskemassa jäälle, toinen sieltä nousemassa. Etäämpänä lumisella ulapalla pieniä mustia pilkkuja, eri haaroilla toisistaan. Ne näyttävät sijoillaan seisovan. — Ei kantaudu tänne risahduskaan tuolta alhaalta. Ihmisten liikunta siellä käy kuin silkkisukilla sipsutellen sametin nukkaa myöten.

On seisaus ilmoissa. Päivä ja yö ovat yhtä pitkiä. Valo ja pimeys tasaavat toisiaan. Vaaka ei kallistu kummallekaan puolelle. Talvi on kehittynyt korkeimmilleen. Se on perustuksensa lujittanut syvälle maahan ja rakentanut valmiiksi pienimmänkin koristeen päädyssään. Näetkö noita hienon hienoja lumileikkauksia katoilla ja puitten oksilla? Huippukin on valmis, harjakin täysitekoinen.

Mikä täydellisyys pienimmässäkin piirteessä, mikä puhtaus salaisimmassa sopessa! Ei rakoa, ei rikkaa. Niinkuin aamupäivällä sunnuntaisin, jolloin luodut lepäävät, ja odottavat, tietämättä mitä. Valo valautuu maahan, tarkoitustaan tuntematta. Kesäisin se paahtaa puitten juuria, jouduttaa toukoja, tunkee mehua maahan, multaan, juuriin ja lehtiin, ja virittää tulen suonissa palamaan. Nyt se vain oleilee omiksi iloikseen, heijastelee hangella ja peilailee joutilaana pitkissä nietoksissa. Kuinka rauhalliseksi käy mieli täällä ylhäällä, sinun sauvaa vasten nojatessasi! Kuinka tuntuvat poistuvan kauaksi kaikki ilkeys ja intohimot! Tulisinkin tunne sulaisi täällä ujoksi otsasuudelmaksi.

Vaan lyhytaikainen on luonnon rauhallinen lepohetki tuiman talven ja kevään välillä. Kevään kevät ei kaukaa kestä. Se livahtaa sormiesi välitse kuin kesäinen kirkko-aika. Haihtuu äkkiä niinkuin juhannuksen-aikaisen tuomen tuoksu. Talven täyteläinen lumilinna alkaa luhistua. Leuto tuuli tiputtelee sen huippujen helat ja auringon säde puhkoo säälimättä rakoja seiniin ja sileään siltaan.

Mutta nyt ei vielä ole se aika. Ei ole talvi enää, mutta ei kevätkään. Nyt on kevään kevät, on juhannuksen juhannus. Ota vaari siitä! Elä anna sen tuoksun jäädä tuntematta ja sen hilpeyden hukkaan haihtua!

(Lastuja III.)

"SAMMUTA SINÄ, MINÄ SYTYTÄN!"

Pimeä talvinen yö peitti kaiken pohjoisen maan. Aurinko oli painunut pois, mutta matalissa majoissa loisti lamppujen valkeita tulia ja odottaessaan uutta aamua hakivat ihmiset iloaan niiden ympäriltä.

Vaan sitäpä ei suvainnut pimeyden peikko, joka oli anastanut itselleen vallan päivättömässä pohjolassa. Niinpiankun hän ulkona vaaniessaan näki tulien ikkunoista tuikkavan, tölmäsi hän oven täydeltä huoneeseen.

— Puh! sanoi hän ja puhalsi armottomasti lampun sammuksiin.

Eikä kukaan uskaltanut enää sytyttää lamppua, jonka peikko oli sammuttanut.

— Mikäs nyt neuvoksi? kysyivät toisiltaan matalan majan asukkaat pimeässä istuessaan.

Mutta tuskin oli pimeyden peikko mennyt, kun livahti valon haltia ovesta sisään.

— Sammuta sinä, minä sytytän! sanoi hän ja sytytti kynttilän pöydälle palamaan.

Sen tehtyään riensi hän pahan peikon jälkeen. Paha peikko teki saman työn toisissa taloissa, sammutti kaikki kynttilät ja heitti ihmiset pimeässä istumaan. Mutta hyvä haltia hiipi hänen kintereillään ja sitä mukaa kuin lamput sammuivat, syttyivät kynttilät.

Vaan kun peikko jälelleen katsahtaen näki, että tulet yhä paloivat, töyttäsi hän takaisin ensimäiseen taloon.

— Puh! Puh! sanoi hän ja puhalsi kynttilän sammuksiin.

Eikä kukaan uskaltanut sytyttää kynttilää, jonka peikko oli sammuttanut.

— Puhalsi kynttilänkin! Mikäs nyt neuvoksi! kysyivät toisiltaan pimeässä istujat.

Vaan tuskin oli peikko pihalle ehtinyt, kun haltia samassa oven avauksessa suikahti sisään ja kysyi kuiskaten, eikö ollut päreitä talossa?

Olihan päreitä talossa, ennen vanhaan varatuita, ukko vaarin kiskomia.

— Päre pihtiin! sanoi haltia, sieppasi päreen orrelta, puhalsi siihen liedestä tulen ja virkkoi veitikka:

— Sammuta sinä, kyllä minä sytytän!

Ja sitä mukaa kuin kynttilät taloissa sammuivat, syttyivät päreet palamaan ja taas näki peikko tulien tuikkavan kaikkialla, missä äsken oli pimeätä tehnyt. Ja hän töyttäsi vielä kolmannenkin kerran tuvan ovesta sisään.

Puh! pani hän, — mutta ei tahtonut päre sammua. — Puh! — Puh! — ja vasta kolmannella kerralla sammui päre.

Eikä kukaan taaskaan uskaltanut uudelleen sytyttää tulta, jonka peikko oli niin vihaisesti sammuttanut.

— Mikäs nyt neuvoksi? kysyivät pimeässä istujat, kun kuulivat haltian sisään hiipivän.

— Tuli takkaan! huusi haltia ja kohta loimotti iloinen takkavalkea lieden päällä ja riemusta loistivat haltian silmät sen valossa, kun hän huusi:

— Sammuta sinä, kyllä minä sytytän!

Ja missä vain pimeyden peikko päretulet ihmisten suruksi sammutti, siinä viritti valon haltia kohta paikalla takkatulet heidän iloksensa palamaan; ja ne paloivat niin, että hanget heloittivat ja puitten latvat kauvaksi punertivat.

Mutta silloin suuttui peikko ja sydäntyi ja silmät seisoen ja posket pullollaan tölmäsi hän sisään kuin tuulispää.

— Puh, puh, puh! — puhalsi hän. Puh, puh, puh! — puuskutti hän.

Mutta kuta enemmän hän puhalsi ja puuskutti, sitä ylemmä tuli takassa yltyi, sitä enemmän liekki liedessä loimotti. Eikä vain hankiin heloittanut eikä vain puita punannut, — ylös taivaalle loimo lakeisesta yleni ja hehkui tuli kaukaisiin kyliin, valo vieraille maille.

Kovin koetti hän, ylen yritti… En tiedä, olisiko kerran sammumaan saanut. Mutta ennenkun ehti, oli yö jo lopussa ja aurinko nousi eikä tulia enää tarvittu, ja turhaa oli tehnyt työtä pimeyden peikko. Sille päivälle eivät peikotkaan mitään mahda — ja yöllä suojelevat Suomeani hyvät haltiat.

(Katajainen Kansani II.)

WILHELMIINA WÄISÄNEN.

Wilhelmiina Wäisänen oli matkalla Helsingistä sukulaistensa luo maalle. Näin hänen nimensä hänen matkakapineistaan ja muu selveni minulle vähitellen matkan varrella.

Hän oli laittautunut vaunuun oikein leveästi ja mukavasti niinkuin reslarekeen, joka on tullut häntä noutamaan, vallannut kaksi penkkiä, sen, jolla istui ja sen, joka oli vastapäätä. En sano sitä siksi, että hän olisi sen kautta ketään häirinnyt. Vaunu oli pitkän matkan taa menevä ja meitä oli siinä vain muutamia, joilla oli yhtä runsaasti tilaa kuin hänelläkin. Jokaiselta matkustajalta, joka kulki vaunun läpi, pyysi hän sitäpaitse silmin ja kasvonilmein kuin anteeksi, että hän tässä näin rehentelee… ne on hänen nämä kamsut, mutta kyllä hän ne… kyllä tässä sopu sijaa antaa, — mutta kun ei kulkija pysähtynytkään vaunuun, hymyili hän kuin kiitokseksi ja virkkoi puoleksi meille, puoleksi itselleen:

— Eipä se tullutkaan, hyväpä, ett'ei tullutkaan, niin sovitaan tässä paremmin.

Olin tullut eräältä sivuasemalta junaan ja nähtävästi oli hänen suurin puuhansa tavarain järjestämisessä jo suoritettu. Mutta minä saatoin elävästi mielessäni kuvailla kaikki ne kohtaukset, jotka oli esitetty ennen junaan tuloa ja sitten junassa. Minä näen ajurin odottavan kadulla porttiholvin edessä. Naapurin palvelustyttö vartioi katukäytävälle asetettua tavararöykkiötä, sill'aikaa kun Wilhelmiina toisen tuttavan avulla kantaa toisia alas viidennestä kerroksesta. Kaikki eivät mahdu rattaille. "Tuo sinä, Manta, tämä hattuaski ja tämä parasolli… eli ei, ota sinä tämä pelarkoonia, ei sillä väliä, jos jääkin." Ja tavarainsa suojassa itse istuen niin täpärällä, että on joka kadun kulmassa huiskahtaa ulos, ajaa hän asemalle, kiirehtien kuskia, joka suuri kirstu jalkain alla könöttää epämukavassa asennossa polvet koukussa leuvan tasalla. — "Kun ei vaan myöhästyttäisi!"

Mutta siitä ei ole pelkoa. Puoli tuntia ennen junan lähtöä istuu hän jo vaunussa, iso kirstu ja pelarkoonia ovat pakaasissa ja kaikki muut tässä edessä, vieressä, pään päällä, kummallakin puolella ja istuimen alla. Siinä on myttyjä, rasioita, eväitä, kukkasia, jotka on saatu saattamaan tulleilta ystävättäriltä, tyynyjä, saaleja, laukkuja, mutta näkyvimpänä, ihanimpana kaikkia muita uusi kapsäkki, jonka kyljestä kiiltävässä messinkilaatassa seisoo kaiverretuin kirjaimin: "Wilhelmiina Wäisänen Helsingfors".

Hän istuu nyt vihdoinkin järjestetyn omaisuutensa keskessä, varustettuna vuorokauden matkalle, puettuna lähinnä parhaimpaan pukuunsa — parhaat ja harvinaisimmat kalleudet ovat nähtävästi noissa rasioissa ja tuossa matkalaukussa, joita hän tuon tuostaan raottaa, avaa, järjestää ja kohentelee. Luulet hänet jo rauhoittuneen, luulet, että ne istuvat siellä säiliössään yhtä tyytyväisinä kuin hän itsekin, nojatessaan tuohon vaunun nurkkaan ja ummistaen hetkeksi silmiään — ollaan näet yöjunassa — kun hän yht'äkkiä säpsähtää — junan vihellyksestä tai pysäyksestä tai ilmankin, — näyttää muistavan jotain — tulikohan se mukaan? — eihän vain rutistune! — paninkohan sen laukkuun vai myttyyn vai kapsäkkiin? — eihän vain pudonne parasolli! — ja kaivelu ja selailu alkaa uudelleen, selailu rakkaiden tavarain, jotka ovat näkyvä tulos vuosien vaivoista ja joita hän nyt vie kuin voittaja saaliitaan riemukulussa kotikylään todistamaan siitä, ett'ei hän ole aikaansa turhaan kuluttanut. Vihdoin hän rauhoittuu, laittaa itselleen mukavan päänaluksen, luo vielä viimeisen silmäyksen kapineihin, haukottelee tuimasti, kyhnähtää kylelleen ja nukkuu samassa.

Minä kun en saa nukkua, näen tuossa hänen tasapohjaiset jalkansa, joissa on "tyykikengät", hervottomina nytkähtelevän junan liikkeen mukaan; ne nytkähtelevät siinä koko yön ja sekaantuvat vielä uneenikin, kun vihdoinkin olen suurella vaivalla saanut sen päästä kiinni.

Kun herään aamulla, on Wilhelmiina jo noussut ja on taas täydessä touhussa tavarainsa kanssa. Hänellä on yllään uusi hame ja uusi röijy, jotka hän jossain salaisessa paikassa on vaihtanut vanhoihin. Hän viimeistelee niitä parhaallaan, harjailee ensin hamettaan ja silittelee huolestuneesti sen ryppyjä — se on ruskean viheriää paramattaa — ja ottaa sitten esille yläpuolen ruumistaan, jonka ympärillä, korsetin päällä, istuu tiukka röijy, sinisestä kankaasta tehty, puhvihihain kanssa, joiden väliin pää uppoaa korvia myöten, kultarenkailla koristettuja korvia myöten. Hän harjaa sitä edestä ja takaa ja kummaltakin kupeelta, hiukan kellahtaneiden kainalojenkin alta, niin kauvas kuin lyhyet korsetin varassa olevat kädet kuontuvat, jolloin kellon vitjat korkean rinnan päällä kauniisti helkkyvät. Erityisestä rasiasta lehahtaa esiin viheriä kaularöyhelö, joka suurella rintasolella kiinnitetään leuvan alle kuin lehdeksi marjana punottavien poskien alle. Kapsäkistä, jonka lukko ja soljet somasti soivat, nousee suurella varovaisuudella uuden uutukainen saketti harmaasta verasta, silkillä sisustettu ja leikattu uusimpaan kuosiin ja kevelällä pyrstöllä kaunistettu. Lasiputkiin pistetyt kukkaiskimput kiinnitetään saketin pieluksiin, kaksi kummallekin puolelle. Hansikkaat, ruskeat trikoohansikkaat, saadaan vaivalla suurella, mutta mieluisella, sujumaan käsiin. Parasolli otetaan alas hyllyltä, vapautetaan tupestaan ja avataan varovasti, jolloin kasvoissa on ilme kuin olisi pelko, että se räjähtää. Vaan ei se räjähdä, napsahtaa vain ja helähtää hiukan kuin rumpu, ehyt on, ei ole mistään revennyt, laskee taas siipensä suppuun ja asettuu viereen odottamaan aikaansa. Käsiväskyssä ovat huivit, ne kaksi, joista voi olla tällaisessa tilaisuudessa kysymys: se ruskea silkkinen, pitkäin rimsujen kanssa, ja se valkoinen harsohuivi. Kummanko ottaisi? Moneen kertaan antaa pieni pyöreä peili neuvojaan myötä ja vastaan, taistelu on kauvan ratkaisematta. Silkkihuivi on upeampi, mutta harsohuivi nuorentaa — ja voittaa.

Tuskin tuntisin häntä, jos en tietäisi. Kaikki on uutta, paitse kasvot, nuo punakat ja terveet, vaikka jo vähän rypistyneet, ja silmät, nuo haalean siniset ja ymmärtäväiset, jotka eivät vaihda väriään eivätkä muuta ilmettään, vaikka kaikki muu muuttuisikin.

Hän istuu siinä nyt valmiina astumaan ulos vaunusta, niinpiankun juna pysähtyy kotiasemalle. Ollaan eteläpuolella Mikkeliä ja hän kysyy konduktööriltä, milloinka tullaan Suonnejoelle.

— Klo 12 ja 50, sanoo konduktööri.

— Jos konduktööri on hyvä ja sanoo tykö sitten. Kello on vasta seitsemän ja minulla on siis vielä runsaasti aikaa nauttiakseni matkatoverini seurasta. Muut ovat tippuneet tielle ja me olemme kahden junassa. Yhä suuremmalla tarkkuudella ja mielenkiinnolla olen seurannut hänen pukeutumistaan ja sitä tehdessään on hän tietämättään esittänyt minulle elämänsä, selittävillä kuvilla kaunistetun kertomuksen vaiheistaan. Jokainen noista vaatekappaleista on virstapatsas hänen elämänsä taipaleella ja jokaiseen niistä liittyy muisto kuletusta matkasta. Semmoinen hän nyt on, mutta semmoinen ei hän ollut silloin kun taipaleensa alotti.

Tuo röijy se oli — oli hänelle, niinkuin niin monelle muullekin — ensimäinen ero mökin tytön entisyydestä, karkottaessaan jo ensimäisessä palveluspaikassa pappilassa suoran nutun. Pappilasta siirtyi Miina nuoren herrasväen kanssa Helsinkiin, ja pitkä, suora toppanuttu, lämmin ja suojaisa, jota oli talkoolla kotikylän tyttöjen kanssa tehty ja öitä sen kanssa valvottu, vaihtui ostosakettiin, joka istui selästä kuin valettu ja teki hameen liikkeen edestäpäin niin herrasmaiseksi, mutta joka oli kylmä ja hatara. Villavanttuut, äitivanhan kutostamat, ja villahuivi, venäläiseltä ostettu… säälivästi hymähti Miina, joka kerta kun ne muisti vetäessään käsiinsä trikoohansikkaita ja kiinnittäessään kaulansa alle harsoista huivia, ensimäisen vuosipalkkansa säästöillä hankituita. Päivävarjo ja rintaröyhelö olivat hänen hauskimmat muistonsa, sillä vuosia oli kulunut, ennenkun ne oli uskaltanut ostaa ja tosi tarpeen vuoksi tarpeettomina pukuunsa lisätä. Vasta sitten kun siinä uudessa hienossa herrasväessä palkka kohosi kahteentoista markkaan kahdeksasta ja pääsi kyökkipuolelta lasten päälle ja niiden kanssa oli Esplanaatissa käveltävä, täytyi ne ostaa, täytyi herrasväenkin vuoksi, ett'ei tarvitsisi hänen tähtensä kenenkään hävetä. Ja niihin liittyi muistoja soitoista Kappelin edustalla keväisinä iltoina ja sunnuntaikävelyistä Seurasaarella — sen nuoren herran kanssa, joka tarjosi teetä ja kahvia ja makeisia ja olisi viiniäkin tarjonnut… mutta silloin oli täytynyt tehdä ero, sillä se oli herra eikä vertainen, eikä sillä tainnut olla aikomuksetkaan oikeat. Toisellahan oli, sillä Sörnäisten pojalla, ja sormuksia vailla jo oltiin alulla, mutta se joi ja siihen se jäi. Jääköön! Eipä hän heistä, kaupungin pojista.

Eikä Miina siitä pitäen muusta huoli, kunhan palkat kohoilee ja saa säästöä tehneeksi. Hän on niitä, jotka eivät pelkää vanhenevansa ja jotka kyllä tietävät kelpaavansa. Aina niitä on ottavia, kun on mitä antaa. Miina on tehnyt säästöä, on koonnut rahaa, on koonnut vaatteita, varsinkin vaatteita, pitovaatteita, pyhävaatteita, sänkyvaatteitakin. Olisi hyvänkin talon tyttären aitan täysi, kun oikein orrelle levittelisi — entisellä mökin tytöllä. Kahdella tyhjällä kädellä läksi, nyt on kirstut ja kapsäkit niin monet, ett'ei auttamatta junasta pääse, on hopeitakin vähän ja kultakello ja saattaapa olla sormuksetkin, kaikki nämä siinä viimeisessä palveluspaikassa, sen yksinäisen vanhan herran luona hankituita, jolta on palkkaa juossut kaksikymmentä markkaa kuussa ja tämä kultakello kunnialahjaksi kymmenen vuoden uskollisesta palveluksesta.

Miina on istunut jonkun aikaa hiljaa, silloin tällöin vilkaisten ylös hyllylle, jossa silmät ovat sattuneet ruskeaan rasiaan ja joskus katsahtaen minuunkin, joka tuijotan häneen ja tarkastan häntä. Hän käy yhä levottomammaksi, päästää huivin irti, sitoo sen taas, koettaa katsoa itsepintaisesti ulos ikkunasta, mutta kun vaunut retkahtavat vekselissä ja rasia liikahtaa — vai näyttikö se vaan siltä — täytyy se ottaa alas, täytyy avata…

Kun palaan junaan Mikkelin asemalta, näen minä, että rasiasta on ilmestynyt hattu, isoilla ruusuilla koristeltu komea olkihattu, kehittynyt siihen kuin perhonen kotelostaan, asettunut paksun tukevan palmikkopyörylän päälle, jossa se nyt istuu kuin oudoksuen asemaansa, pyrkien kuin pelästyneenä lentoon lähtemään. Mutta sen on turha pyrkiä, se on lujasti kytketty leuvan alla silkkisillä kahleilla ja vartijan kasvoista loistaa hämillinen tyytyväisyys onnellisesta saaliista.

Ei ole epäilemistäkään siitä, että se on Miinan ensimäinen hattu, otettu ensi kertaa päälle matkalla kotipuoleen sydänmaalle. Se on viimeinen ylellisyys, sinetti, leima, lippu linnan harjalla, oman rakentaman linnan, jossa nuo muut tavarat olivat kuin vallitukset, vuosien kuluessa hiljalleen yhä korkeammalle kohotetut.

Saattavat kotikylässä ehkä oudoksua, sanovat kirkkomäellä katselijat hänen ylpistyneen, entisen mökin tytön… vaan niistäpä hän vähät välittää eikä ole tarviskaan… on hän yhtä hyvä kuin joku toinenkin ja jos ei Pielaveden pojille passaa, niin palaa syksyllä takaisin, kun tulee herra ulkomaalta terveyttään hoitamasta, ja on yhtä hyvä olla sielläkin. Pidän häntä päässäni ja jätän poiskin, jos on itsestäni niin päin parempi. Ja vaikka en kirkonmäellä pitäisikään, niin pidän junassa ja pidän vielä laivallakin, senpähän sitten muun näkee kirkonkylän rantaan tullessa…

Wilhelmiina vakaantui vakaantumistaan ja istui yhä varmempana näissä täysissä tamineissaan kaikkien kalleuksiensa keskessä, odotti junan tuloa Suonnejoen asemalle ja ajatteli kaikkea tätä mielessään — olen varma siitä, että hän sitä ajatteli.

Haapakoskelta tuli pari tehtaan työmiestä vaunuun. Heillä oli vasta sytytetyt sikarit hampaissaan ja olivat hiukan maistaneet.

— Täällä ei saa polttaa! sanoi toinen huomatessaan, että vaunussa oli tupakanpoltto kielletty.

— Strunt… äi se mittä… vi röka bara!

— Etkös näe, että siellä on rouvasihminen…

— Hva fan! Inte fins här någo fruntimmer.

— On se… siellä istuu yks rouvasihminen… sillä on hattukin päässä.

— Ja, min sann, du har rätt.

Minä kuulen sen, minä näen sen hänen kasvoistaan, hänen silmissään on kostea kiilto… Se on ihana hetki hänen elämässään, ehkä ihanin kaikista… hän ei voi pidättäytyä… tuntee tarpeen palkita osotettua luottamusta ja hän virkkaa:

— Herrana vara para kuu o röökka — inte te siniera… inte als…[— Herrat ovat vaan hyvät ja polttavat — ei se tee mitään… ei mitään.]

— Tack så mycke'… det var förbannat fint af fruntimret…[ — Kiitos paljon… se oli helvetin hienosti tehty rouvan puolelta…]

Hän pitää hatun päässään! Pitää sen laivassa ja kirkkorannassa ja kirkonmäelläkin… on se hänen päässään yhtä hyvä kuin kenenkä muunkin.

Ja hänen kasvoistaan loistaa niin suurta onnea ja tyytyväisyyttä ja kiitollisuutta kaikista Luojan vähistä lahjoista, jotka ovat hänen osakseen tulleet, että on minunkin oikein hyvä ollakseni…

(Lastuja IV.)

SANTERI ALKIO.

Syntynyt 17/6 1862 Laihialla. Alkuperäinen nimi Filander. Ollut sanomalehtitöissä v:sta 1877, sen ohessa kauppaliikkeenomistajana kotipitäjässään v:teen 1905. Nuorisoseurojen johtaja ja niiden äänenkannattajan "Pyrkijän" toimittaja sen perustamisesta 1890. Teoksia m.m. Teerelän perhe, Eeva, Salliman oikkuja, Mennyt, Aikamme kuvia I-III, Puukkojunkkarit, Murtavia voimia, Kylistä, Kodeista ja Vainioilta, Tien haarassa, Palvelusväkeä.

SUURI PALKKA.

Kovin oli ikävä asia rovastille laskea käsistään tuota uskollista isäntärenkiä Tuomasta; hänhän oli saattanut pappilan maat niin verrattomaan kuntoon. Ne tuottivat nyt melkein kaksin verroin siitä, mitä kuusi vuotta takaperin, jolloin Tuomas taloon tuli ja johdon käsiinsä sai. Ja nyt oli Tuomas aamulla pyytänyt eroa palveluksestansa, Amerikkaan muka aikoisi mennä.

Pappi tunsi sen, tuossa soututuolissaan tupakoidessaan ja miettiessään, että Tuomas oli talouden hoitamisessa mies paikallaan ja että se kaksisataa markkaa, jonka hän tälle oli palkkaa maksanut vuosittain, oli tuottanut hyvin runsaan koron. Mutta sepä se nyt mietityttikin: oliko Tuomaan taito jäänyt taloon, vai mahtoiko tämä viedä sen muassaan? Olisikin tuosta päässyt selville, niin… jos kerran taito taloon jää, niin mitäpä tuolle palkkojakaan koroittelemaan, mutta jos muassaan vie, niin… olisi ehkä syytä lisätä vaikka satanen miehelle.

Kylläpä siinä oli pulaa. Ja rovastinkin rahoista jos satamarkkasen tuhlaa, panee sellaiseen paikkaan, johon edullisesti saattaisi olla panemattakin, niin — sanalla sanoen: sata markkaa on poissa kukkarosta.

Tupakan savu tuoksahteli rovastin huulilta, väliin harvempaan, väliin tiheämpään, ja toisinaan kuului tyytymätön ähkinä.

Ilma, rovastin tytär tuli huoneeseen tuoden kahvia. Tämä huomasi rypyt papan otsalla ja rupesi syytä tiedustelemaan.

"Tuota Tuomaan puuhaa vain mietin", kuului rovastin vastaus.

Tytär tunsi jo myöskin Tuomaan puuhat, ja innostuksen tuli leimahti hänen silmistään, kun hän kiihkoisesti huudahti papalle:

"Niin, eikö totta, pappa, tuo alhainen sivistymätön väestö ei tunne isänmaanrakkautta, ei rahtuakaan?"

"Enpähän tiedä", ärähti pappi ja rupesi kahvia juomaan.

Neiti jo oli taasen aikeessa avata suunsa jotain hyvää ja kaunista sanoaksensa, mutta eteisestä kuuluva jalan kapse pidätti häntä. Tuomas astui sisään.

Rovasti kutsui istumaan; ja isänmaallisesti innostuneena mitteli tytär silmillään miestä kiireestä ihan kantapäähän asti.

"Yhäkö se Tuomas on aikomuksessaan pysynyt?" kysyi rovasti saatuaan kahvinsa juoduksi.

"Niin minä olen sitä ajatellut, että meneminen se taitaa olla parasta."

Rovasti oli vähän aikaa ääneti, sitten hän vakavasti katsellen Tuomasta kysyi:

"Ovatko ne syyt sitten, jotka sinua muka matkaan pakottavat, niin jyrkät, ettei niitä voi poistaa?" Pappi hymyili ja näytti olevan siinä luulossa, ettei toinen kykenisi hänelle tyydyttävää vastausta antamaan.

"Kyllä ne syyt ovat sellaiset, ettei siinä auta melkein mikään… Minä en voi, näettekö, täällä enää perhettäni elättää, sillä…"

"Turhia", ehätti rovasti keskeyttämään, "olethan tähän asti voinut. Mutta tuo lause on vain kaikkein Amerikkaan lähteväin keppihevosena, jolla he ratsastavat. Syy on vain se, että kaikki tahtovat nyt puuveitsellä hopeaa leikata, rikastua." Rovasti oli puhuessaan noussut ylös ja käveli nyt kiivaasti edes takaisin kamarin lattialla. Tuomas aikoi jotain sanoa, mutta neiti ehätti ennen:

"Tuomas", sanoi hän erinomaisella painolla, "tiedättekö te, mikä on isänmaa ja isänmaanrakkaus?"

"Tiedänhän, tuota, minä, mutta…" yritti Tuomas alakuloisesti vastaamaan. Vaan neiti keskeytti:

"Niin, mutta mitä? Ettekö tunne isänmaanrakkautta? Oi, luulenpa ettette sitä tunne! Sanokaa, rakastatteko vähääkään noita tuomia, jotka tuolla pihalla noin ihanasti kukoistavat ja kukkivat? Tunnetteko vähääkään vetovoimaa siihen paikkaan, jossa tupanne mäenrinteessä seisoo, jossa niin ihana kasvimaailma kesällä olentonne ja perheenne syliinsä sulkee? Kuinka voitte jättää vaimonne ja lapsenne, onko pienintäkään rakkauden sidettä enää tallella? Ja… ja…" Neiti sekautui. Kielen päällä pyöri niin paljo jaloa ja pontevaa, että… että siinä täytyikin niin käydä.

Tuomas pyyhkäisi kämmenen selällä silmäänsä. Sitten hän hiljaa sanoi:

"Neiti Ilma kyllä tietää, että minä rakastan perhettäni ja isänmaatani ja ett'en ole mikään huikentelija. Mutta neiti on hyvä ja sanoo minulle, mitä minä voin hyötyä kukkasien kauneudesta, kun ei minulla ole perheelleni riittävästi leipää?"

"Tehän saatte papalta suuren palkan!" huudahti Ilma neiti vähääkään ymmälle joutumatta.

"Niin, mutta se ei riitä ajan pitkään, sillä minun maani ei kasva aina."

Nyt joutui neiti ymmälle.

"Maa ei kasva aina", matki hän. "Mitä tarkoitatte, eihän teillä olekaan maata?"

"Senpä vuoksi onkin sen kasvullisuus hyvin epävarma."

"Minä en ymmärrä teitä."

"Minun maani on minun työnteossani…"

"Niin, niin."

"Niin, minun perheeni elää minun kätteni työstä. Mutta minäkin tulen vanhaksi ja työhön kykenemättömäksi. Sitäkin aikaa varten tarvitsisi jotain olla."

"Mutta onhan palkkanne kaksisataa markkaa, pitäisihän siitä riittää säästöönkin? Tulevathan muutamat toimeen sadallakin markalla?"

Tuomas pudisti päätänsä.

"Ei riitä", sanoi hän, "neiti muistakoon, että minulla on nykyään kuusi lasta."

"Mutta monella miehellä ei ole niinkään suuri palkka kuin teillä."

"Eikä myöskään monella niin isolukuinen ja heikko perhe kuin minulla." Tuomas alkoi kääntyä äreäksi. Mutta neiti oli kukistamaton.

"Niin, niin, vaan saahan Mariakin jotain ansaita."

"Nuorin lapsistamme on kahden kuukauden vanha ja sitä vanhempi puolentoista vuoden, raajarikkoinen raukka, joka ei ylös kykene, kuten neiti tietää. Ei siinä ole toivoa äidin ansioon."

"Mutta saattaisivathan isommat lapset hoitaa niitä pienempiä."

"Eivät ne siihen heti kykene, ja toisekseen ne, jotka iän puolesta kykenisivätkin, ovat poikia, eikä niistä ole lasten hoitoon, niinkuin jos olisivat tyttöjä."

"Muistan tässä, että onhan tapana sanoa: 'missä kiehuu ruokaa kuudelle, siinä kiehuu samassa seitsemälle', eikähän nuo pienemmät vielä paljoa ruokaa kuluta. Kaksi vuotta takaperin elitte vielä hyvin tuolla palkallanne."

Tuomas nousi tuskistuneena seisomaan ja näytti olevan aikeessa lähteä. Hän sanoi surullisesti hymyillen:

"Neiti osaa jutella kyllä kauniisti, mutta ette ole näitä asioita kokenut."

Rovasti oli syrjäisenä koko ajan seurannut tarkkaan keskustelua. Nyt hän seisahti Tuomaan eteen ja kysyi:

"Onko siis päätöksesi peruuttamaton?" Äänessä oli jotain osanottoa.

"Kyllähän minä niin olen ajatellut, että koetan onneani."

"Tuomas saa nyt mennä toimiinsa. Tule ehtoolla uudestaan tänne!"

Tuomas meni. Samassa juoksi sisään talon seitsenvuotias poika.

"Pappa, antakaa minulle kymmenen penniä!" pyysi poika kauniisti, isäänsä kiinni tarttuen.

"Aina sinäkin", äännähti rovasti tyytymättömänä. Otti kuitenkin kukkaronsa esiin.

"Mitä sillä teet?" kysyi hän. Poika selitti tarkoituksen. Leipuriin sanoi menevänsä. Poika sai, mitä pyysi. Tuo olikin melkein jokapäiväinen vero.

Ilma oli juuri aikeessa lähteä kahvitarjottimen kanssa huoneesta, vaan rovasti pidätti.

"Koetapa laskea, kuinka paljon Tuomaan palkasta tulee kunkin hänen perheensä jäsenen osalle vuoden kunakin päivänä!"

"Jaa, mutta sitäpä pitää koettaa!" Neiti pani tarjottimen pois, etsi paperiliuskan ja alkoi innokkaasti laskea. Laskunsa loppuun saatuaan ei hän puhunut mitään, vaan äänetönnä hämmästystä osottaen tuijotti paperiin.

"Mitä tuli?" pappi kysyi hymysuin katsellen tytärtään. Tämä viipyi vähän, ennenkuin vastasi:

"Kahdeksan penniä."

"Kahdeksan penniä!"

"Niin, eikä varsin täyteen sitäkään."

Rovasti nyökytteli ajattelevaisesti päätänsä ja neiti sanoi innokkaasti:

"Herra Jumala, pappa, me emme saa estää, jos Tuomas tahtoo lähteä."

(Aikamme kuvia III.)

HERRA PENTTINEN.

Hyviä miehiä ei ole koskaan liian tiheässä; rikkaita miehiä on paljon tiheämmässä.

Kukaan ei ole sanonut, ettei suurituloisten miesten joukossa olisi hyviä miehiä, mutta rikkaita miehiä on heidänkin joukossaan paljon useampia.

Hyvät miehet ovat rehellisiä.

Toisia ihmisiä kohtaan saattaa moni ihminen olla rehellinen. Useimmat ovat epärehellisiä itseänsä kohtaan. Se on synti raskainta laatua, suurin rikos luonnon järjestystä vastaan; itsepetosta seuraa rangaistuksena kintereillä onnettomuudet, tuskat, epätoivo ja kuoleman kauhu. —

Herra Niilo Penttinen oli rikas mies. Hänen ympäristössään oli paljo ihmisiä, jotka olivat köyhiä rottia häneen verraten. Niilo Penttinen oli osannut järjestää niin, että heistä jokainen osaltaan hyödytti häntä, vaikka olivatkin köyhiä ja vähävaraisia Niin tavoin kertyi hänelle suuret tulot, useimpain ympäristöläisten tulojen pysyessä pieninä ja niukkoina.

Niilo Penttisen kotona oli mukavaa ja lämmintä. Siellä oli osittain ja suhteellisesti myöskin komeata ja ylellistä. Niin oli myöskin pappiloissa, nimismiehellä, tuomarilla, tohtorilla, sahan patruunalla, kauppiailla ja osalta talollisillakin. Köyhillä mökkiläisillä, päiväläisillä, torppareilla ei ollut niin lämmintä ja mukavaa, sillä heidän tulonsa eivät koskaan riittäneet omiin mukavuuksiin — siinä oli kylliksi, kun elivät.

Niilo Penttinen oli hyvässä maineessa. Hän oli kristillismielinen, kansallismielinen, teki usein lahjoituksia, toisinaan synnyttämättä mitään meluakaan. Ja kun niillä tienoin joku sattui tekemään julkisesti sellaista syntiä, jota ei vielä ollut totuttu katsomaan läpi sormien ja jonka välttäminen oi niin helppoa, että vain harvat kompastuivat ja lankesivat siihen — silloin oli Niilo Penttinen ensimäisenä miehenä moittimassa ja piti syntiselle nuhdesaarnan.

Mutta Niilo Penttiselläkin, niin mallikelpoinen, siivosyntinen ja toimeentuleva kuin olikin, oli myöskin maallinen tuskansa: häntä kalvoi alituinen köyhtymisen pelko. Poistaakseen tätä ikävää rasitusta koetti hän kaikilla luvallisilla keinoilla lisätä tulojaan. Siitä oli kyllä seurauksena, että useain köyhänpuoleisten ympäristöläisten menot samassa suhteessa kasvoivat — mutta se ei kuulu asiaan.

Iän karttuessa kasvoi Niilo Penttisen levottomuus. Ei hänellä nyt enää ollut niin paljoa huolta tulojen lisäämisestä kuin ennen kootun tavaran sopivasta sijoittamisesta. —

Sattuipa kerran kuolemaan muuan suutari, jolle herra Penttinen oli lainannut sata markkaa. Suutari kuoli niin tyhjänä, ettei jäänyt jälelle muuta kuin viisi alastonta lasta ja keuhkotautinen vaimo.

Tämä kuolema koski herra Penttiseen, ja hän murehti sitä niin, että otsa meni ryppyyn. Ei hän lasten vuoksi murehtinut — pitäähän niistä vaivaishoito huolen. Ei hän myöskään murehtinut tuon keuhkotautisen vaimon tähden, se kun oli aina ollut vähän halveksittu rumuutensa ja tyhmyytensä tähden — ja nythän siitä kyllä pitää Jumala huolen, kun on sallinut kerran keuhkotaudin tarttua. Mutta suutarivainajan velan maksusta, siitä ei kukaan milloinkaan tulisi sanaakaan virkkamaan eikä minkäänlaista huolta pitämään. Sitä herra Penttinen huolehti ja murehti, kuultuaan suutarin kuolemasta.

Silloin ilmestyi itse Kuolema omassa personassaan herra Penttisen eteen, hymyili niin ystävällisesti, kuin se hänen kaltaiselleen oli mahdollista, ja sanoi:

"Lienen saattanut sinut murheelliseksi, kun vein suutarin ennen sinua."

"Ei, ei", koetti herra Penttinen änkyttää kauhusta ihan kalpeana.

"Sinun vuorosi tulee kyllä pian", jatkoi Kuolema. Kauhusta nousivat herra Penttisen hiukset pystyyn.

"Mihin sitten panet kaiken, mitä koonnut olet?" jatkoi Kuolema.

Herra Penttinen yritti kysymään:

"Milloin?"

Mutta vastausta ei tullut. Kamala näky hävisi, ja jäljelle jäi alituinen, kalvava, tuskallinen kuolemankauhu.

Vaikka herra Penttinen olikin uskovainen ja tiesi varmasti kuolemansa jälkeen pääsevänsä taivaaseen, tahtoi hän kuitenkin lykätä tuon muuton niin pitkän ajan päähän kuin suinkin mahdollista. Kun taivaassa saadaan olla iankaikkisesti, niin sinne kyllä aina ehtii…

Sitä paitsi, kun herra Penttinen tiesi olevansa hyvissä väleissä Jumalan kanssa, päätteli hän aivan varmasti, että Kuolema häntä uhkaillessaan oli tehnyt ilkeätä leikkiä aivan ominpäin, ilman Jumalan neuvoa. Siitäpä syystä hän uskalsikin vastakynteen ryhtyä ja päätti puolustautua Kuolemaa vastaan kaikilla tieteen ja kotitarpeen keksimillä keinoilla, maksoi mitä maksoi.

Kaikki, mitä rahalla voi saada, kutsui hän apulaisikseen, sekä koetti rukoillakin, että Jumala pitäisi hurjaa Kuolemaa hiukan aisoissa.

Tästä taistelusta Kuoleman ja herra Penttisen välillä syntyi loistava näytelmä, jossa panoraaman tavoin vaihteli tieteen ja kokemuksen synnyttämiä mestaritekoja. Mutta kaikesta huolimatta — huolimatta erikoissuhteestaan Jumalaankin — tunsi herra Penttinen kauhulla ja vapistuksella, että Kuolema seisoi alinomaa oven takana, kylmä, nihkeä käsi ovenrivassa.

Toisinaan ajatteli herra Penttinen, että se saattaa seista siellä kyllä vuosikymmeniä — mutta kohta meni mieleen: se saattaa myöskin astua sisään milloin tahansa.

Herra Penttinen eli näihin aikoihin rikasta sielunelämää, koetti kiinnittää huomiotansa kaikkeen, mikä vain suinkin saattoi häntä koskea.

Niinpä hän, omituisen sattuman kautta, joka ei kuulu tähän, tuli ajatelleeksi omaa suhdettaan köyhiin ihmisiin, joita hänen ympärillään oli niin lukuisasti. Hän oli ennen aina ollut vakuutettu siitä, että ainakin köyhät häntä kiittävät armeliaisuudesta. Mutta nyt hän sai yhtäkkiä tietää, että ne eivät pidäkään hänen armeliaisuuspalojaan muuna kuin muruina, jotka rikkaan pöydältä putoovat. "Sepä kauheata!" ajatteli hän ja suuttui. Olihan hänen kotinsa, semminkin jouluaikoina, ollut ikäänkuin yleinen armeliaisuuslaitos. Aina oli hän harrastanut kansan ja kirkon parasta; hänetkö nyt luettaisiin koronkiskurien luokkaan!

Hän kokosi köyhiä ympärilleen ja puhui niille kiihtynein mielin, vapisevin äänin loukatusta omanarvontunnosta.

Mutta ne eivät uskoneet häntä. Eräs joukosta virkkoi:

"Sinä olet tässä rikas, herra, voit hyvin, elät loistossa ja mukavuudessa. Meidän yhteisillä uhrauksillamme ja myönnytyksillämme olet päässyt tähän asemaan. Hävitä pois komeus, luovu mukavuuksistasi! Tule ja ala elää meidän tavallamme! Rupea veljeksi! Tähän asti olet sinä ollut ylimys. Sinulla on ollut meistä suurempi hyöty kuin meillä sinusta. Varoistasi olet uhrannut armeliaisuuden tekoihin pienen, pikkuruisen rovon ja yrittänyt sillä ostaa meidän rakkauttamme. Mutta kuule nyt, mitä sanon: köyhä voi myydä kaiken muun, mutta ei rakkauttaan. Rakkautemme voimme antaa vain rakkauden vastalahjaksi."

Herra Penttinen nuhteli, nuhteli kovastikin ja oikein Jumalan sanan kautta, sekä koetti kovistella ja uhkailla. Vaan ne eivät välittäneet mitään. Pelosta ei puhettakaan! Röyhkeyden vain vastasivat röyhkeydellä. Kovin harmistuneena huomasi herra Penttinen, että hän todella riippuikin enemmän niistä kuin ne hänestä.

Vanhat suosittelukeinot eivät siis näyttäneet kelpaavan. Mutta yksi etu tästä taistelusta oli herra Penttiselle ollut, se, että hän sen kestäessä usein unohti olevansa kuolemansairas. Elämä tuossa uusien ajatusten ristitulessa vei mukanaan niin, ettei oikein ehtinyt sivuilleen katsoa.

Hänellä oli varoja, hän voi elää mukavasti. Mutta, tulla toimeen elämässä ilman sellaisia käskettäviä, jotka olisivat hänelle kiitollisia, sitä ei herra Penttinen voinut.

Taisteluun ryhtyen laittoi hän kylän keskelle lukusalin ja kirjaston. Saisivat siellä, hauskassa seurustelussa viihdyttää itseään, oppia; hän itse olisi joskus, kun aikaa sattuisi, mukana, neuvomassa ja opastamassa.

Vaan ne kyllästyivät pian siihen — herra Penttisen seuraan ne vielä pikemmin kyllästyivät. Kukaan kyläläisistä ei ajatellutkaan kiittää häntä hänen uhraavaisuudestaan — ainoastaan sanomalehdet siitä kehuen kertoivat.

Vielä hän koetti. Kutsui niitä kotiinsa, tarjosi kahvia ja erotessa pisti kouraan rahalahjan. Ihmiset möllämystyivät, puristivat käsissään lahjaropoja ja kotiin päästessään näyttivät omaisilleen aprikoiden: "Tämän hän pisti kouraan. Mitä tuolla mahtanee tarkoittaa?"

Pian ne ymmärsivät hänen tarkoituksensa olevan ostaa rakkautta, ja nauroivat makeasti.

Niilo Penttinen vapisi monta kertaa tuskasta, kun huomasi, kuinka turhaan kaikki hänen ponnistuksensa rakkauden hankkimiseksi menivät. Epävarmuudentunne siitä, mikä oli oikein, mikä väärin, kasvoi iän kanssa. Kuolema, joka vähän aikaa oli ollut poissa näkymöltä, ilmestyi taasen oven taakse, tuntui pitävän kiinni ovenrivasta, arvelevaisena aprikoiden: "Astunko ma, astunko ma?"

Ja herra Penttinen taisteli vastaan kaikilla tieteen ja kokemuksen keksimillä keinoilla. Edelleen eli hän mukavasti ja loistossa, ei antanut itseltään puuttua mitään. Olihan hän jo 60 vuoden vanha. Sellainen ikä olisi jo oikeuttanut lepoon, mutta hän ei voinut levätä. Elämänkysymys oli hänessä vasta vanhana herännyt. Hän tahtoi saada selvyyttä, ennenkuin se oven takana seisoja astuisi sisään ja vaatisi lopullisesti mukaansa. —

Kerran hän puhutteli erästä köyhää vanhusta, joka oli ollut koko elämänsä hyvin vaatimaton ja iloinen. Ukkoa pidettiin hiukan yksinkertaisena, ja sen vuoksi otaksuttiin hänen voivan olla niin vaatimaton ja iloinen köyhyydessään.

Herra Penttinen kuunteli tämän puheita hymyillen ikäänkuin lapselle, joka ymmärtämättömyydessään ja haaveksivana lörpöttelee joutavia.

"Noo, pääsevätkö rikkaat ja paremmassa yhteiskunnallisessa asemassa olevat ihmiset sitten ollenkaan taivaaseen?" johtui Penttinen kysymään.

"Luonnollisesti!" vastasi vanhus. "Taivas on kaikille avoinna. Siellä on monta asuinsijaa. Mutta ainoastaan vaatimattomat ihmiset viihtyvät taivaassa. Siellä on, luuloni mukaan, hyvin yksinkertaiset olot. Sen vuoksi otaksun, että rikkaat ja toisten hallitsemiseen tottuneet eivät viihdy siinä taivaassa, josta Jesus puhuu. Sitä vastoin viihtyvät he hyvin täällä maan päällä — joka on heille jo taivas. Siinä taivaassa, johon Jesus on mennyt, ovat kaikki yhdenarvoisia. Kaikki palvelevat toisiaan. Palveleminen tuottaa suurempaa iloa kuin käskeminen. Minä luulen, etteivät rikkaat ja ylhäiset pidä sellaisesta järjestelmästä."

"Mutta eivätkö rikkaat siis ensinkään voi tulla siihen, sanokaamme: köyhäin taivaaseen?"

"Kyllä! Mutta ylhäisen ja rikkaan täytyy ensinnä tulla luonteeltaan köyhäni ja alhaisen kaltaiseksi, heidän kanssaan yhdenvertaiseksi ja veljeksi. Täytyy tulla niinkuin uudestaan lapseksi, arvoasemista välittämättömäksi…"

"Ja jakaa tavaransa?"

"Se on kyllä Raamatun esimerkki. Taivaassa ei tavaroille eikä arvoasemille panna mitään arvoa. Sinulla saa olla niitä niin paljo kuin tahansa, kun et vain niitä rakasta etkä petä itseäsi sillä luulottelulla, että sinulla on oikeus niiden avulla elää mukavasti silloin, kuin muilla ihmisillä, semminkin huonoilla ja hylyillä veljilläsi on henkinen ja ruumiillinen vilu ja nälkä."

"Köyhät pääsevät varmaankin hyvin helposti taivaaseen?"

"Eipä se taida olla niinkään helppoa, sillä heissäkin on rikkaudenhimo ja tavaranrakkaus. Monet heistä kadehtivat rikkaita, toiset nurkuvat kohtaloaan, vaikka eivät olekaan elintarpeiden puutteessa."

"Sepä se!" huudahti herra Penttinen, "se on sama synti ja tuska kuin rikkaillakin".

"Niinpä kyllä, mutta asianhaaroihin ja syihin katsoen paljoa lievemmin tuomittava. Rikkaitten esimerkki kiihoittaa köyhiä." —

Tämä lapsellinen keskustelu vaikutti sittenkin syvästi herra Penttisen herkistyneeseen mieleen. Kauan ja perinpohjin hän sitä harkitsi ja punnitsi ja johtui vihdoin sydämensä pohjasta huudahtamaan:

"Armahda minua, Jumala, ja johdata oikealle tielle!"

Niilo Penttisen puolesta oli se laatuaan ensimäinen anomusyritys Jumalalle. Kyllä hän ennenkin oli esitellyt yhtä ja toista, oli muiden mukana kirkossa ja joskus kotonakin huokaisten pyytänyt Jumalan siunausta toimillensa. Niiden huokausten tarkoituksena oli aina kuitenkin ollut taivuttaa Jumalan mieltä suosiolliseksi hänen hommilleen, s.o. ohjailla Jumalaa herra Penttisen mielen mukaan. Ei ollut kysymystäkään siitä, että Jumala saisi ohjata herra Penttistä. Nyt oli sitä pyydetty. Se oli suuri luottamuksen osotus Jumalalle, aivan harvinainen rikkaalta ja saiturinsekaiselta mieheltä.

Jumala kuuli herra Penttisen rukouksen ja tarttui ohjaamaan hänen asioitaan.

Tähän ei kuulu se, mitä kaikkea nyt talossa tapahtui, mutta lopputulos uudesta suunnasta oli se, että Niilo Penttinen joutui tekemään vararikon.

Herra Penttinen oli muiden ihmisten kaltainen ja katseli asioita heidän kannaltaan. Jumala, tietysti, katseli asiaa omalta kannaltaan.

Melkein epätoivoon joutui Penttinen, Jumalan huomiosta kun luuli kokonaan syrjään joutuneensa, sitä vastoin kuin aina ennen, rikkaana ollessaan, luulotteli itseään Luojansa lellipojaksi.

Vaan kun mies oli aikansa parkunut ja valittanut, väsyi hän siihen — semminkin kun ei Kuolemakaan nyt uhkaillut, vaan pysytteli enimmäkseen piilossa. Epätoivokin rauhoittui vähitellen.

Hän joutui nyt elämään tavallista, vaatimatonta elämää. Entiset rikkaat ystävät jäivät paikoilleen, herra Penttisen laskeutuessa niiden tasalle, joitten täytyi pakosta elää kovin vaatimattomasti. Ensinnä tuntui tämä uusi ympäristö vieraalta ja vastenmieliseltä — melkeinpä ne olivat aivan kuin entisiä vastustajia.

Ajan kuluessa kaikki muuttui. Hän saavutti uusien tovereittensa ystävyyden, ei lahjoilla eikä hyvillä teoilla, vaan vastalahjana osottamastaan veljellisyydestä.

Kuolema, jolla on aina niin erinomainen taipumus sekaantua ihmisten asioihin, oli pysynyt pitkän ajan syrjässä, vaan nyt hän eräänä aamuna raoitti herra Penttisen yksinkertaisen kodin ovea ja irvisteli. Penttinen säpsähti ensinnä, mutta asettui kohta. Laski kädet ristiin rinnalle ja katsoen Kuolemata rohkeasti, mutta uhittelematta, vasten kasvoja, virkkoi nöyrästi ja hiljaa: "Valmis."

Aika ei ollut vielä tullut, uhriin ei saanut vielä koskea. Kuolema painoi oven hiljaa kiinni ja lähti pettyneenä tiehensä.

Ystävät riensivät onnittelemaan ja puristamaan Penttisen käsiä.

"Miltä sinusta nyt tuntuu, vanha, paljon kokenut setä?" kyselivät.

"Iloiselta. Ihmisen pitää olla aina valmis sata vuotta elämään, huomenna kuolemaan."

"No sillä lailla!" riemuitsivat ystävät. "Mutta tule nyt meidän mukanamme paljastamaan rikkaitten ja ylimysten itsekkäisyyttä!"

Vanhus naureskeli:

"Eihän siinä mitään paljastamista ole, se on alaston ennestäänkin."

"Niin, mutta pitäisi heille huomauttaa."

"Niinpä kyllä. Mutta eivät he huomauttajaa usko, enempää kuin köyhätkään, ennenkuin oppivat lähimmäistään rakastamaan."

Vieraat tulivat ulos. Eräs sanoi:

"Uskoivathan he ennen setä Penttistä."

"Kun hän oli rikas…"

"Mutta me emme uskoneet."

"Vaan nyt uskomme."

"Kun hänkin on köyhä."

He menivät hiljaa pois. Kaiken epäselvän poistamiseksi katsoi muuan tarpeelliseksi sanoa vielä:

"Hän on hyvä mies — kuitenkin, tuo setä Penttinen."

Ikäänkuin joku heikäläisistä olisi sitä epäillyt, he hymyillään toisilleen sitä vielä vakuuttivat.

Sillä välin istui herra Penttinen huoneessaan ja ajatteli köyhäin ystäväinsä rakkautta, jota ei ollut voinut rahalla ostaa, vaan jonka nyt oli saanut vastalahjaksi. Iloisena hän asiaa mietti, kalpenevilla huulillaan tyytyväisen onnellisuuden rauhallinen hymyily.

(Tienhaarassa.)

ILMARI CALAMNIUS-KIANTO.

Syntynyt 7/5 1874 Pulkkilassa, fil.-kand. 1898. Toiminut opettaja-alalla. Teoksia m.m. Soutajan lauluja (run.), Hiljaisina hetkinä (run.), Lauluja ja runoelmia, Nirvana, Pyhä viha, Pikku syntejä y.m.

"SIELUNVIHOLLINEN."

Kuvaus Kiannalta.

— Mikä kumma se lie tuo kulkija tuolla järven selällä? Niin on ollakseen kuin vesilintu, vaan ei se oo oikein vesilintukaan… Iso se on kuikaksikin, vaan jos hyvinkin lienee kuikka — se toisinaan kuikkai moniaalla ilmalla niin ouvon näön ottaa, jottei tuntea taho, mikä hänet tiennee?…

Näin olivat muutamat heinämiehet ihmetelleet itsekseen eräänä pilvisenä elokuun päivänä, kun omituisen näköinen liikkuja oli havaittu etenevän pitkin sydänmaanjärven harmaita aaltoja ja sitten katoavan kohti laajinta ulappaa, jonne ei silmä yli vuorisen ja metsäisen niemen enää voinut seurata. Pelonsekainen tunne oli vallannut miehet siinä talon rantanurmia niitellessään, sillä ei se heidän luontoonsa oikein ollut mahtunut, että se sittenkään tavallinen kuikka olisi ollut, ja kaikki, mikä on epätavallista ja ennen näkemätöntä, hytkäyttää väkevimmänkin ylimaalaisen veriä. Että se ei ihminen eikä vene ollut ollunna, siitä olivat kaikki yksimieliset, sillä kukapa järvimaiden asukas ei tietäisi, miltä veneensoutaja näyttää, olkoon tuuli ja ilman sää minkälainen tahansa — kyllähän ne ne tunnettiin… Mutta tämmöistä elävää, joka näytti ikäänkuin rapistelevan vettä myöten kuitenkaan kohoamatta lentoon, semmoista ei oltu ikinä nähty eikä kuultu. Mikä se semmoinen oli? Vakaviksi ja miettiväisiksi venähtivät miesten naamat koko päiväksi, moneksikin päiväksi, ja mieli hautoi salaa asioita semmoisia, joille ei löydä edes selviä sanoja. —

Ja muuallakin — juuri sielläpäin, minne sen kummallisen liikkujan oli huomattu katoavan — kerrottiin samana päivänä nähdyn näkyjä, jotka todistivat, että paikkakunnalle oli ilmestynyt merkillinen ilmiö, josta ei tiennyt, mikä se oli. Toisille se oli toisena näyttäytynyt, toisille taas toisena, ja siitähän sen juuri oli uskonutkin, ettei se mikään oikea kulkija ollut ollunna. Niinpä Vanhavaarassa, joka oli puolentoista peninkulman päässä kirkolta, oli iltapäivällä koko talonväki nähnyt ilmeisen kummituksen järven kareja kiertelemässä ja sitten oli se ruvennut lähenemään suoraan sen talon rantaa kohti. Sitä oli kovasti säikähdetty, jopa niin kovasti säikähdetty, että kaikki olivat heittäneet viikatteensa ja haravansa mättäille ja paenneet taaksensa katsahtamatta metsän peitossa olevaan naapuritaloon kertomaan ja keskustelemaan tämän oudon näyn johdosta. Mutta ei kukaan ollut sielläkään osannut selitystä antaa, ja kaikki olivat nyt varmat siitä, että jos eivät ennen olleet kummituksia havainneet, niin nyt ainakin sellaisen olivat nähneet. Muutamat olivat ennen kasvaneet siihen uskoon, että kummitukset näyttäytyvät ainoastaan maissa — kirkkojen ja ruumishautojen, harvemmin talojen läheisyydessä, mutta nyt uskoivat kaikki, että vesikummituksiakin on olemassa… Naapurien saattamina uskalsivat niittymiehet vihdoin palata kotiansa katsomaan, näkyisikö vieläkin tuota karinkiertelijäistä, vaan ei enää onneksi mitään järvellä näkynyt. Hävinnyt oli! Mutta toisesta talosta Nurmelasta, joka oli korkealla vaaralla toisella puolella järveä, näkivät tarhalla olevat lapset sekä vanha muori paholaisen kulkevan kahlaamalla yli leveimmän järven selän vaahtoavassa vastatuulessa, ja sitä lapset varsinkin ihmettelivät, kuinka pitkät sääret sillä miehellä mahtoivat ollakkaan, sillä muori vakuutti heille, että vettä oli siinä paikassa kymmeniä syliä syvältä… Muori itse aivan vapisi kauhistuksesta, sylkäisi kolmasti järvelle päin, teki muutamia salaisia taikatemppuja ja lähti kiireesti astua köppäisemään pirtille. Lapset nähdessään muorin niin pelästyksissään livistivät perässä ja tarttuivat kovasti kiinni hänen hameestansa. Pirttiin päästyään turvautui muori vanhaan virsikirjaansa, josta kimakalla kurkkuäänellä veisasi virren:

Armon liiton enkel' — Torju päältämm' perkel'…

Sitten vasta palasi tarhalle lehmiä lypsämään.

Piru se oli itse eikä mikään muu! Sen olivat nähneet Mörkölänkin piika ja renkipoika palatessaan luhtaniityltä veneellä. Se oli ollut tulemassa suoraan heitä vastaan, vaan silloin he äkkiä olivat kääntäneet veneensä lähellä olevaan niemeen ja piiloutuneet pajupensaiden taa. Sieltä olivat he kyykkysillään henkeä pidätellen odottaneet, mitä tuleman piti, ja nähneet, kuinka piru kulki aivan saman niemen nenitse onneksi havaitsematta maalla olijoita. Sillä oli ollut tulipunainen pää ja leveät valkoiset kämmenet, joilla se vihaisesti oli vuoron perään läiskäyttänyt veteen… muuta eivät piilopaikastaan olleet eroittaneet. Ja sivu se oli mennyt, vaan sitten he olivat nähneet, kuinka se etempänä poikkesi muutamaan rantahiedikkoon, ja siihen paikkaan, jossa se nousi maalle, oli jäänyt ikäänkuin tulikivi keltaisena paistamaan, eikö lie savuakin näkynyt… mutta itse oli paholainen kiireenvilkkaa kapaissut mustimman rantakuusen alle ja sinne kadonnut — ja samassa silmänräpäyksessä oli järvellä alkanut ankara rankkasade ja hirveä tuuli, joka oli ollut kaataa piialta ja renkipojalta veneen. Vähissä hengin, läpisäikähtyneinä ja läpimärkinä olivat päässeet Mörkölän rantaan…

Koko Kinnulankylä oli näin vähitellen joutunut pelon valtaan. Sillä melkein joka talosta, joka oli järven seuduilla, oli samana päivänä nähty tuo outo kulkija vesillä. Mistä se oikein oli tullut ja mihin mennyt, sitä ei kukaan selvään osannut sanoa, sinne pohjoiseen, Junnulankylää kohti se vain oli painunut. Oli niitä, jotka väittivät, ettei se paljaassa vedessä ollut kulkenutkaan, vaan että sillä oli allaan jotain, jonka päällä se istui, ja joku tiesi, että se oli sielunvihollinen itse, punapäinen saatana, joka kulki siunaamattomalla ruumisarkulla lykkien järven pohjasta kaksipäisellä hiilihangolla… Toinen oli kuullut oudon pamauksen järveltä ja kun oli sinnepäin katsahtanut, niin oli nähnyt saman saatanan valkean savupilven keskessä kirjavalla kivellä istumassa ja savupilven päällä oli leijaillut sysimustia olentoja… Hyi! Kyllä tämän täytyi olla juuri se vanha kehno, helvetin herra ja kristikunnan vihamies, joka nyt oli lähtenyt taivaltamaan ennen niin rauhallisia vesiä. Ja sen kanssa ne olivat ukkosen kuurotkin ja myrskytkin niin äkkiä seudulle nousseet, niin että ihmisten oli vaikea vesillä liikkua eikä auringonlaskun aikaankaan kyennyt nuotalle lähtemään, kun ei yöksikään missään tyyntynyt. "Jos se siitä vielä kohoaa maita kulkemaan ja tulee ihmisten pirtteihin, kun aikaväki on niityllä, koppoo kouriinsa viattomat lapset ja viepi mennessään — niinkuin on kyllä sen kuultu ennenkin tehneen? Mikä sen tietää pirun juonet, kun se kerran irrallaan liikuskelee!"…

Ja Kinnulankylän asukkaat olivat kovasti huolissaan eivätkä saaneet oikeata rauhaa, ennenkuin Muijalan mökin mies, joka oli rehelliseksi ukoksi tunnettu, vartavasten laitettiin kirkolle pappien kanssa tästä asiasta neuvottelemaan. Pitäisi pyytää pappeja lukemaan kirkossa erityisiä rukouksia Kinnulankylän puolesta ja manaamaan sitä rietasta henkeä, jonka oli nähty pelehtivän ja kompeilevan monen talon kohdalla ja joka peloitteli varsinkin vaimoväen pois niityiltä kesken kiireintä heinäntekoa, mikä muutenkin oli myöhästynyt…

— Ja sanohan rovastille, jos ei usko, että se kyllä ei ole oikea kulkija, joka soutamatta ja purjehtimatta räpistelee näitä vesiä niinkuin mikähän hornan kuvatus ja johon ei korkeimmat kupaatkaan näy pystyvän, se kun yhtäläiseen huitoo ja huitoo kämmenillään ja aaltoja loihtii pois eistään.

— Kyllä minä sanon ja selitän kaikki, vastasi Muijalan mies konttia kiskoessaan selkäänsä, ja niin hän lähti maisin polkuja pitkin taivaltamaan kirkolle kolmisen peninkulmaa…

Ja tuli kirkolle Muijalan mökin mies ja vakavana asteli maantietä suoraan isoon pappilaan. Ja konttinsa pirtin porstuaan heitettyään ilmausi rovastin kamariin ja puheisiin rykäisihen:

— Hyvvää iltaa…

— Iltaa… mitäs olisi asiaa? kysyy rovasti totuttuun tapaansa, nostaen silmäkulmiaan virkapöytänsä takaa.

— Oisihan sitä vähä assieta, semmoista kahenkeskistä sanottavaa, jos rovasti joutaisi kuulemaan, lausui Muijalan mies, asetellen vanhaa hattuaan ovensuuhun tuolille ja odottaen, että rovasti käskisi häntä ensin istumaan.

Rovasti arvasi tässä olevan arempia perheasioita tai ikävämpiä siveysrikoksia tai jotain sentapaista, mitä joskus sydänmaillakin sattuu, ja meni sentähden panemaan sisäoven reikeliin, ettei ketään syrjäistä pääsisi kamariin.

— Istukaa… sanoi hän mennessään. Sitten hän palasi taas pöytänsä luo.

— Mistä te olette?

— Minähän oon sieltä Muijalan mökistä… tuntoo kai se rovasti hyvinni! virkkoi Muijalan mies.

— Muijalan mökistä — mistä kylästä? kysyi rovasti.

— Ka Kinnulankylästä… unohtuneenpa se näkyy rovastilta, vaikka olinhan minä tässä muuanna syksynä teillä kinkerikonttia kantamassa, kun työ tuolla syönmailla kulukija… tolkuttaa mies hieman loukkaantuneena.

— No, mitäs teillä sitten on asiaa nyt? kysyy taas rovasti.

— Ka semmoinenhan minulla on assie, alotti Muijalan ukko hiljentäen ääntään ja käyden kasvoiltaan huolestuneen näköiseksi — että kun sinne meijän kylälle nyt on ilmaantunut semmoinen karinkiertelijäinen, joka huitoo ja räpistelee ja näyttää kulkevan niinkuin tyhjän päällä ja joka ei oo mikään muu kuin ihte se ilmeinen vanha kehno, niinkuin rovastikin hyvin ymmärtää, ja minä tuota sillä lähin pyytämään, jotta eikö se passaisi niinkuin tuota kirkossa meijän Kinnulankyläläisten puolesta rukoilla, sitä kun ei tiiä, jotta milloin se taas tuloo vaikkapa maajalassa ihmisiä peloittelemaan…

— Mutta minä en ymmärrä, mistä te nyt puhutte? sai rovasti keskeytetyksi ukon sanatulvaa.

— Ka siitä karinkiertäjästähän minä… tokaisee ukko, jonka mielestä asia pitäisi heti olla rovastillekin yhtä selvä kuin hänelle itselleen.

— Mikä se karinkiertäjä on? kysyy rovasti kummastellen.

— Ka se vanha kehno…

— Mikä se on sitten se "vanha kehno"?

— Ka piru perhanahan se ihte on omassa persoonassaan! kivahtaa ukko ihmetellen mielessään, että "no, jo on pappia, kun ei taho perkelettä tuntea"…

Rovastilta pääsi nauru.

— Siitäkö te sitten olette puhunut? sanoi hän.

— Ka siitä siitä, todisti ukko — johan minä häntä tässä tolkutin, vaan ettepä te… Sehän se sinne meijän kylään nyt on asettunut…

— Ettäkö olette nähneet pirun? uteli nyt rovasti, jota asia alkoi jo huvittaa.

— Ka nähtyhän se perhana on… alkoi taas ukko selittää — koko kylähän siitä puhuu… järvellä se on nähtynä, järvellä — järvellä! — ei maajalassa vielä!… Vaan minä sitä sillä äsken puhuin, jotta jos se niinkuin maajalkaankin näistä puolin lähtenöö, niin se tekköö pilat… tietäähän se rovasti sielunvihollisen vallan!…

Muijalan ukko sylkäisi pitkän sylyn puhtaalle matolle ikäänkuin jonkunlaisella esikuvalla näyttääkseen, miten sielunvihollinen turmelee tämän maailman kauneuden.

— Minkänäköinen se oli? tiedusteli rovasti kuin omiin ajatuksiinsa uponneena.

— Minkäkö näköinen? kivahti taas ukko nousten seisaalleen ja läheten rovastia oikein korvaan kuiskuttaakseen hänelle — Tiiäthän sen, minkänäköinen paha on… se on semmoinen, miksi se milloinni rupeaa, vaan tällä oli peä punainen ja valkoiset kämmenet ja niitä se yhtäläiseen huitoi ja…

— Mutta kuulkaahan, hyvä mies! keskeytti yhtäkkiä rovasti, jonka päähän oli pälkähtänyt uusi asia — oletteko te nähneet minun poikaani siellä Kinnulankylällä, se lähti täältä viime tiistaina sinnepäin liikkumaan?

— Ei oo nähty eikä kuultu, vastasi ukko ikäänkuin paheksuen, että rovasti oli poikennut toiseen asiaan, vaikka tässä oli juuri käsillä niin tärkeä jo ennestään.

— Mutta kyllä hänen olisi pitänyt siellä näkyä, selitti rovasti, se lähti täältä yksikseen semmoisella palkoveneellä, jossa istutaan keskellä ja veneen pohjalla ja jota melotaan kaksilapaisella airolla ja se kulkee hyvin keveästi veden päällä.

Muijalan mies istui vaiti, kynsäisi korvallistaan ja näytti hautovan aivoissaan jotakin hyvin sekavaa seikkaa.

— Ei oo nähty! sanoi hän sitten toistamiseen masealla äänellä.

— Pojallani taisi olla punainen hattu päässään… selitteli yhä rovasti kadonneen poikansa tuntomerkkejä.

— No, se perhana se sitten on ollutkin! rähähti nyt Muijalan ukko isolla äänellä nauramaan, ja samalla hän tunsi kuin raskaan painon vierähtävän sydänalastaan ja tuli oikein hyvälle mielelle.

Ja kun rovasti yhä selitti yksityiskohtia myöten, minkälainen kulkukapine "kanotti" on ja minkä väriseksi tämä oli ollut maalattu, niin selveni selvenemistään Muijalan miehelle, mitenkä erehdys oli voinut syntyä siellä kotikylällä.

— Vaan entäpä pamaus ja savupilvi ja mustat olennot, jotka muuan oli nähnyt järvellä? tiuskaisi hän kuitenkin vielä varmuuden vuoksi.

Rovasti sai tovin aikaa miettiä, kunnes muisti, että pojalla oli ollut pyssy mukanaan vesilinnun ampumista varten, ja ilmoitti sen ukolle.

— No, se se on ollunna, se on ollunna — jo minä sen nyt kaikesta havahen… nauroi tämä. — Kyllä ne nyt siellä kylässä rauhoittuu akat, kun kuulevat… Vaan sitä kun ei ole ikinä ennen täälläpäin nähtynä, niin mistäpä sen äkkinäinen maantollo ymmärtää, joka on syönmailla kasvanut… Vai palkovene. No, jo on kumma. Vai semmoinen se on rustinki se palkovene… Hyvästi nyt, rovasti, kiitoksia paljo, ei minulla muuta assieta ollukkaan… ja ei nyt tarvihe kirkossa siitä rukoilla… ei tarvihe, hyvästi vain, kyllä minun nyt pittää lähteäk — se on heinänteko vielä kesken siellä kylällä ja kiire talonpojilla… hyvästi jeäkää, Jumalan haltuun!…

Niin palasi Muijalan ukko kotiansa ja selitti ihmetteleville kyläläisille, etteihän se piru ollut ollutkaan, jonka olivat nähneet, vaan ihminen, pappilan nuori maisteri, joka oli kulkenut vaatteesta tehdyllä veneellä kaukana omilla pitäjäretkillään.

(Kansanvalistusseuran Kalenteri 1902.)

MINNA CANTH.

Syntyi Tampereella 19/3 1844; omaa sukua Johnsson. Kävi Jyväskylän seminaarin; meni 1865 naimisiin lehtori J. F. Canthin kanssa, jonka kuoltua 1879 piti kangaskauppaa Kuopiossa. Kuoli 12/5 1897. Teoksia näytelmät: Murtovarkaus, Roinilan talossa, Työmiehen vaimo, Kovan onnen lapsia, Papin perhe, Sylvi, Anna Liisa; kertomukset: Hanna, Köyhää kansaa, Salakari, Lain mukaan, Kauppa-Lopo, Novelleja I, II y.m.

MISSÄ ONNI?

Siitä lienee jo noin parikymmentä vuotta, kun asiat minua eräänä talvena vaativat matkustamaan Tampereelle. Sinne ei vielä siihen aikaan ollut rautatietä, vaan täytyi ajaa hevoskyydillä, joka entinen kulkutapa muuten olikin paljon hauskempaa ja runollisempaa.

Mutta hitaasti se kävi. Nuoskeaa lunta oli viimeisen sateen jälkeen vielä kosolta maantiellä, se tarttui paakkuina reen jalaksiin ja raskautti kulun. Hiljalleen löntysti hevonen eteenpäin vanhan kievarikonin tottuneella tavalla, kyytimies istui rauhallisena ja huolettomana kuskipenkillä, näkyi, ettei hän ensi kertaa ollut herroja kyydissä. Minulla oli hyvää aikaa miettiä kaikenlaista siellä reenperässä, nahkasten sisässä.

Muistelin, ketä tuttavia minulla mahdollisesti saattoi olla Tampereella, ja johtuikin mieleeni eräs nuori tyttö, Hilma Reinius, joka noin kymmenkunta vuotta sitten oli joutunut sinne naimisiin eräälle rikkaalle tehtailijalle, nimeltä Grålund. Tunsin hänet vallan hyvin niiltä ajoilta, kun hän oleskeli Tuusniemen pappilassa, rouvan apulaisena taloudessa ja lastenhoitajattarena.

Kuinka minun silloin kävi sääli tuota tyttö raukkaa, sillä hänellä ei suinkaan ollut helpot päivät pappilassa ollessaan, yöt kun sai valvoa lasten vuoksi ja päivillä alituisesti olla varpaillaan emäntänsä käskyjä täyttämässä. Hän sai ottaa kiinni kaikkeen; milloin hänet pantiin keittämään, milloin paistamaan, milloin leipomaan, huoneita siivoomaan tai vaatteita silittämään. Ja sillä välin riitti käsitöitä loppumattomiin, pappilan kymmenen lasta kun kulutti paljon vaatetta. Hilma raukka oli mielestäni kuin orja; hänellä suorastaan ei vuorokauden kahdestakymmenestäneljästä tunnista ollut yhtä ainoaa, jota olisi voinut ehdottomasti omakseen sanoa.

Sen lisäksi hänellä oli niin pieni palkka, ettei se tahtonut kunnolleen vaatteiksi riittää. Aina hänen täytyi kääntää penninsä moneen kertaan, ennenkuin uskalsi sen kädestään laskea, miettiä ja tuumia, mikä oli huokeinta, kannattiko ostaa vai täytyisikö koettaa vielä ilman tulla toimeen.

Mutta kumma kyllä, jotenkin virkeänä hän pysyi yhtäkaikki ja hyvä toivo hänellä oli tulevaisuudesta. Kun olo kävi liian tukalaksi tai työtaakka ylen painavaksi ja kun hänen täytyi kävellä rikkonaisissa kengissä, eivätkä varat myöntäneet ostamaan uusia vielä pitkiin aikoihin, lohdutteli hän aina itseään tulevien, parempien päivien odotuksella.

— Mutt' antaahan olla, jahka minä tästä saan rikkaan sulhasen, niin kyllä muuttuu elämä toisenlaiseksi, oli hänellä tapana sanoa.

— Koska se teidän rikas sulhasenne tulee sitten? kysyin häneltä kerran, kun hän taaskin suurella varmuudella oli siitä puhunut.

— En tiedä, milloin tulee, hän vastasi, mutta tulla hänen täytyy. Minä en rupea koko ikääni köyhyyttä kärsimään, siitä alan jo saada ihan kylläkseni. Ja muulla tavalla taas en rikkaaksi pääse, varakas sulhanen on ainoa neuvo.

— Ottaisitteko kenen hyvänsä, kun hän vain on rikas?

— Ottaisin. Vaikka hän olisi musta kuin murjaani ja tyhmä kuin saapas, niin ottaisin sittenkin.

— Mutta ajatelkaas, jos ette voisi häntä lainkaan rakastaa?

— Rakkaudesta minä viisi veisaan. Ei köyhän auta semmoisia turhuuksia ottaa lukuun. Kun hän vain auttaa minua paremmille päiville, niin olen hänelle niin kiitollinen, että se jo kyllä käy rakkaudesta.

Nuoren tytön suussa tuo puhe kuului kovin luonnottomalle; mutta se vain todisti tavallaan sekin, kuinka kovaa koulua hän oli käynyt. Nuhteet, joita ensi hetkessä ajattelin tuoda esiin, kuolivat huulilleni, tunsin niin suurta sääliä häntä kohtaan.

— Luuletteko sitten, että onni on ainoastaan rikkaudessa? kysyin vain hyvin sävyisästi.

— Missä se olisi, ellei siinä? hän vastasi. Hyväinen aika, kun ihminen saa, mitä ikinä haluaa, saa nukkua yönsä rauhassa, tehdä työtä sen verran kuin tahtoo, ja asettaa elämänsä kaikin puolin mieleisekseen, mitä häneltä sitten enää puuttuisi? En suinkaan ymmärrä. Minä hymyilin.

— No, ja minkähänlaiseksi te asettaisitte elämänne, jos rikkaaksi tulisitte?

— Niin, minäkö?

Hänen silmänsä vilkastuivat.

— Voi, voi! Ensiksikin minä joka aamu nukkuisin tuonne kahdeksaan. Ja sitten minä aina tilaisin uudet kengät, ennenkuin entiset ehtisivät rikkikään mennä, jatkoi hän nauraen.

— No, senkö verran —

— Odottakaapas nyt, eihän se ollut kuin alkua. Minä laittaisin itselleni yltäkyllin kaikkia vaatteita, leninkiä kaikenmoisia, parhaimmista kankaista, revonnahka-turkin silkkipäällyksineen, sitten tohvelipalttoita ja saketteja syksyä ja kevättä varten, sadenuttuja ja kepsiä kesää varten — hattuja, jos jonkinlaisia —

— Jopa, jopa —! Entä sitten vielä?

— Huoneet laittaisin ihmeen komeiksi, plyyssipäälliset huonekaluihin, brysselimatot lattialle —

— Riittää, riittää, minä nauroin. Kyllä jo arvaan muut seikat.

Mutta Hilma ei malttanut vielä lopettaa.

— Tallissa olisi aina hevonen minun varallani, — että saisin ajella, milloin vain päähäni pistäisi, ja joka vuosi minä matkustelisin ulkomailla.

Tähän tapaan sitä jatkui, mielikuvitus lensi ja innostus kasvoi. Hän lämpeni lämpenemistään, posket hehkuivat, silmät säihkyivät ja suu oli onnellisessa hymyssä. Jos kaikki tämä hyvyys olisi jo ollut hänen käsissään, ei hän siitä varmaankaan olisi voinut enemmän nauttia.

Pari vuotta lienee kulunut tästä meidän keskustelustamme, kun pappilan vanhimpia lapsia lähetettiin Savonlinnaan kouluun ja Hilma sai mennä mukaan taloudenhoitajaksi. Olin oikein mielissäni, sillä otaksuin varmasti, että hän nyt yhtäkaikki tulisi helpommille päiville. Mutta sitä en voinut arvata, että tämä sattuma veisi häntä suurta elämän käännettä kohti.

Niin kumminkin tapahtui. Tuskin oli kuukautta kulunut, ennenkuin Savonlinnasta tuli äkkiarvaamaton uutinen: Hilma Reinius on kihloissa erään rikkaan kauppiaan kanssa Tampereelta.

Sillä kertaa eivät viestit kertoneet sen enempää.

— Onkohan tuo kauppias "musta kuin murjaani ja tyhmä kuin saapas?" mietin minä itsekseni. Ainakin hän mahtaa olla vanha ja ruma, sillä harvoinpa ne nuoret ovat rikkaiksi ehtineet.

Mutta ei! Pian saatiin tietää, että hän päinvastoin oli keski-ikäinen, pulska mies, nimeltä Grålund, toimelias ja virkeä, Tampereen etevimpiä miehiä. Hän oli käynyt tervehtimässä sukulaisiaan Savonlinnassa, tutustunut Hilmaan, joka asui niiden kanssa samassa talossa, rakastunut ja kosinut. — Häät oli vietettävä Savonlinnassa kiireimmän takeen, eikä Hilma ollut tuleva enää Tuusniemellä käymäänkään.

Sitten kerrottiin vielä, kuinka paljon sulhanen oli antanut hänelle lahjoja, kultakellon ja rannerenkaat, monet leninkikankaat ja — revonnahkaturkin.

Minua hytkähytti. Muistui heti mieleeni Hilman entiset tuulentuvat. Nythän ne jo alkoivat toteutua kaikki.

Häitten jälkeen Hilma katosi näköpiiristämme. Tampere oli siksi kaukana, ettemme hänestä enää mitään kuulleet, eikä hän kirjoittanutkaan tuttavilleen Tuusniemelle.

No, tuota en juuri ihmetellyt. Hän tietysti tahtoi unhoittaa orjuutensa ajat ja välttää sen vuoksi kaikkea, mikä niistä muistutti.

Muutamia vuosia kului. Hilma alkoi unohtua mielestäni pois. Kerran olin vain sattumalta kuullut, että hänen miehensä oli perustanut villankehruutehtaan Tampereelle, mutta Hilmasta itsestään ei silloinkaan tiedetty mainita niin mitään. En ollut häntä sen vuoksi moneen aikaan ajatellutkaan, ennenkuin nyt vasta, kun olin matkalla hänen kotikaupunkiinsa.

Päätin kuin paatinkin käydä häntä tervehtimässä ja olin sangen utelias näkemään, minkälaiseksi tuo pappilan entinen lastenhoitaja oli muodostunut rikkaissa naimisissaan. Minkälaiseksi oli hän laittanut kotinsa, mitenkä ylipäänsä asettanut elämänsä? Kuvailin, että hän oli seuraelämän keskuksena Tampereella, kulki kenties kestistä kestiin, huvista huviin, otti vastaan vieraita, laittoi komeita päivällisiä ja illanviettoja luokseen, sanalla sanoen, nautti kaikenmoisia iloja sitä runsaammin nyt, kun nuoruudessaan oli saanut niistä tyyten kieltäytyä.

Tampereelle saavuttuani oli minulla niin paljo toimia, etten ensi päivänä enkä vielä seuraavanakaan joutanut menemään Hilman luokse. Mutta hänen asuntonsa jo tiesin, olin ajanut siitä pari kertaa ohitsekin ja tarkastellut tuota pitkää riviä ikkunoita, joissa kaikissa oli muodikkaat, kauniit uutimet, veistokuvia ja vihreitä, korkeita kasveja. Hienolta näytti kaikki ulospäinkin, sisässä varmaan oli yhä komeampaa.

— Kuinkahan onnellinen hän nyt mahtaa ollakaan, ajattelin itsekseni ja halusin mitä pikimmin päästä häntä katsomaan.

Kolmas päivä oli keskiviikko, muistan sen vieläkin vallan hyvin. Olin jo edeltä puolen vapaa asioistani, panin parhaimman puvun päälleni ja laittauduin aiotulle visiitilleni. Läksin jalan, kun kadulla ei sattunut olemaan yhtään ajuria. Yöllä oli suojannut, liukkailla kaduilla yritin monet kerrat menemään nurin. Onnellisesti kumminkin saavuin viimein perille ja käännyin portista sisään.

Hyvän vaikutuksen heti jo pihakin minuun teki. Kaikki rakennukset olivat mainiossa kunnossa, leveät, tasaiset tiet risteilivät pihassa joka haaralle ja lumi oli niin puhdasta, että silmiä huikaisi. Kookkaan verannan seinät olivat ikkunoita täynnä, niitä kaunisti somille poimukkeille asetetut valkoiset verhot, pulskat ovet ja portaat näyttivät minusta ikäänkuin kutsuvan luokseen ja lausuvan tervetuloa.

Soitin etehisen kelloa. Näppärä, sievästi puettu palvelusneiti avasi minulle oven.

— Onko rouva kotona? kysyin.

Hän katsoi minuun kummastellen, silmät suurina ja pyöreinä.

— Kyllä, hän vastasi verkalleen, loi minuun vieläkin epävarman katseen ja pujahti johonkin sivuhuoneeseen.

— Huomasipas, etten ollut Tampereen rouvia, ajattelin siinä päällysvaatteita riisuissani. Nyt hän varmaankin siellä kertoo, että vallan outo, matkustavainen nainen seisoo etehisessä. Hilma tietysti ihmettelee, kuka minä mahdan olla. Saa nähdä, tunteeko. Olisikohan pitänyt lähettää visiittikorttini samalla — tai ilmoittaa tytölle nimeni? Mitä vielä! Antaa Hilman olla utelias.

Heitin syrjäsilmäyksen etehisen seinällä olevaan peiliin, silitin pikkuisen hiuksiani ja astuin avonaisesta ovesta saliin. Siellä ei ollut ketään. Katsoin heti huonekalujen päällyksiä. Aivan oikein! Silkkiplyyssiähän ne olivat.

Ovet olivat auki vasemmalle, ja sieltäpäin kuului toisesta tai kolmannesta huoneesta keveitä askeleita. En voinut olla hymyilemättä, kun ajattelin, miten Hilma hämmästyisi minut nähdessään.

Askeleet lähenivät ja kynnykselle ilmestyi — ei, se ei ollutkaan Hilma, joku muu, ikävän näköinen, keski-ikäinen, minulle vallan outo nainen.

Minä en enää hymyillyt, vaan loin tulijaan kysyvän katseen.

— Anteeksi, mutta rouva Grålund haluaisi tietää, kuka rouva on.

Minä ojensin hänelle visiittikorttini ja hän katosi samaa tietä kuin oli tullutkin.

Katselin taaskin ympärilleni.

Kuinka täällä oli hiljaista ja kuollutta! Eikö heillä ollut yhtään lasta? Mitä varten nämä suuret, autiot huoneet —?

Pitemmälle en päässyt ihmettelemisessäni, kun äskeinen turilas palasi ja sanoi rouvan pyytävän minua tulemaan luokseen. Hän ei uskaltanut kylmyyden tähden lähteä huoneestaan.

— Onko rouva Grålund sairas? minä kysyin.

— Eipä juuri niin sairaskaan, hän vastasi pitkäveteisesti, mutta hän ei siedä kylmää.

Mitä kummaa! Olivathan nämä tavallisen lämpimät huoneet — miksi ei hän sitten näissä tarjennut olla?

Kuljimme monen huoneen läpi ja pysähdyimme viimein suljetun oven eteen.

Turilas tarttui lukkoon, mutta ennenkuin hän avasi oven, käänsi hän vielä päätään ja kiinnitti harmaat silmänsä minuun.

— Ettehän vain liene kylmä?

— En toki olekaan. Siellähän on suoja ulkona ja minulla oli turkki päällä.

Hän avasi oven ja laski minut sisään.

Ikkunat olivat peitetyt ja huone niin pimeä, etten alussa eroittanut niin mitään. Mutta perimmästä nurkasta kuului heikko ääni, ja kun teroitin silmäni sinnepäin, oivalsin minä vähitellen chaiselongin tapaisen esineen, jossa joku näytti olevan pitkällään saalien ja vilttien alla. Laiha käsi ojentui minua kohti, ja nyt huomasin jo kalpeat, kuihtuneet kasvotkin tyynyllä.

Menin lähemmäksi ja tartuin hänen käteensä.

— Tervetuloa, hän kuiskasi ja puhkesi samassa itkemään.

— Hilma raukka, kuinka teidän laitanne on? Mikä teitä vaivaa? Hän, tuolla, sanoi, ettette olisi sairas.

Hän koetti rauhoittua, mutta hetken aikaa kesti, ennenkuin hän nyyhkytyksiltään sai puhutuksi. Sitten hän alkoi.

— Niin, eiväthän ne kukaan usko minun sairauttani. Sanovat minun vain luulottelevan. Ja lääkäritkin väittävät, ettei se ole muuta kuin hermostumista ja heikkoutta. Mutta lääkärit eivät ymmärrä, ne eivät ole koko aikana ymmärtäneet.

— Joko tätä on kestänyt kauankin?

— Voi, johan sitä on kestänyt! Melkein koko naimisissaoloaikani. Se alkoi heti — muutamien kuukausien perästä.

— Eikä ole tullut ensinkään paremmaksi?

— Ei paremmaksi — pahemmaksi vain. Hetken hiljaisuus vallitsi. Hän makasi nyt tyynenä, silmät alas luotuina. Kasvot ilmaisivat väsymystä ja välinpitämättömyyttä.

— Jospa minä olen vain rasitukseksi?

— Ei, istukaa nyt sentään vähä aikaa! Ellette ikävysty?

— En suinkaan.

Mutta keskustelu ei tahtonut sujua. Hän ei nähtävästi jaksanut välittää muusta kuin omasta sairaudestaan, koska ei edes kysynyt mitään entisistä tuttavistaan Tuusniemeltä. En tosin ollut minäkään heitä tavannut moneen aikaan, mutta olisin kuitenkin tiennyt kertoa hänelle yhtä ja toista heidän elämänvaiheistaan.

Ajatukseni kiintyivät hänen sairauteensa. Eiköhän siinä tosiaan ollut paljo luulotteluakin? Ja tämä pimeys, tämä kuumuus, huoneen umpinainen ilma, tuo hautautuminen saalien ja vilttien alle — eikö se kaikki häntä juuri heikontanut? Uskalsin vähän viitata sinnepäin. Mutta sitä minun ei olisi pitänyt tehdä, sillä hän kohta harmistui niin, että lensi vallan punaiseksi.

— Niin se on aina, terveet ihmiset eivät käsitä, mitä sairas sietää tai ei siedä. Mutta luuletteko, että tässä makaisin, jos suinkin voisin liikkua ja olla ylhäällä?

— Saattaa niin olla, vastasin minä vallan hämilläni, itse tietysti sen parhaiten voitte päättää.

— Olen sen niin monta kertaa kokenut, jatkoi hän rauhallisemmin. Kun vain pikkuisenkin yritän täältä nousta, niin heti minä kylmetyn ja tulen kipeäksi. Silmäni taas ovat niin heikot, etteivät ne siedä valoa ensinkään.

— Niin, tällä tavoin sinä juuri teet itsesi noin araksi, ajattelin minä itsekseni, mutta olin nyt siksi viisas, etten siitä hänelle mitään virkkanut.

Keskustelu taukosi taaskin. Meillä ei ollut mitään sanottavaa toisillemme. Hilma tuntui minusta niin vieraalle, ei hänessä ollut enää jälkeäkään entisestä avomielisestä, reippaasta pappilan rouvan apulaisesta. Hän makasi nyt vallan hiljaa, katseli eteensä, vastapäätä olevaan seinään, eikä näyttänyt paljoa välittävän minun läsnäolostani. Se mielenliike, joka tullessani hänet hetkeksi valtasi, oli mennyt ohi, ja hän vaipui nyt syvään apatiaan. Tämäkö lienee ollut hänen tavallinen mielentilansa?

Oloni alkoi tuntua tukalalta. Halusin päästä pois vapaaseen, raittiiseen ilmaan. Mutta kävikö minun nyt jo lähteminen? Jospa hän loukkaantuisi, kun tuskin olin vielä neljännestuntia ollut hänen luonaan.

— Ehkä on parasta, että lähden ja heitän teidät rauhaan? Olette ehkä jo väsynyt?

— Niin, enhän minä tosiaan jaksa pitempää aikaa yhtämittaa seurustella, hän vastasi heikolla äänellä.

Mitäs muuta, minä nousin ja sanoin jäähyväiset.

— Odottakaa vähän!

Hän soitti ja äskeinen oppaani tuli saapuville.

— Menkää saattamaan rouvaa!

Ja niin me sitten taas vaelsimme yhdessä samojen huoneiden läpi tuon ikävän näköisen naisen kanssa. Mutta minä en enää soimannut häntä turilaaksi mielessäni, enkä ihmetellyt hänen kasvojensa happamuutta.

Vedin helpoittavan henkäyksen, kun taaskin olin ulkona.

— En tosiaan jaksa seurustella! Nuo sanat vieläkin kaikuivat korvissani, ja kun sitten ajattelin meidän "seurusteluamme", täytyi minun hymähtää itsekseni.

Pysähdyin hetkeksi portaille, silmäilin vielä kerran tuota komeutta ja yltäkylläisyyttä ympärilläni.

Hilma parka! Mitä iloa hänellä nyt oli tuosta kaikesta? Eiköhän hän kaipauksella muistellut entisiä köyhyyden aikoja, jolloin hän raatoi yötä päivää ja käveli rikkinäisissä kengissä, mutta siihen sijaan uhkui terveyttä, voimaa, iloista uskallusta ja hyvää toivoa tulevaisuudesta?

Niin tuskallisen vaikutuksen teki tämä käyntini Hilman luona minuun, etten sitä hevillä unhoittanut. Vuosia sen jälkeen kiertyivät ajatukseni tuon tuostakin takaisin häneen, ja minä näin hänet yhä uudelleen edessäni, semmoisena kuin hän siellä komean kotinsa viimeisessä komerossa makasi, surkeana, elottomana, kuihtuneena, sammuvana.

* * * * *

Muutamia vuosia oli kulunut, kun luin sanomalehdistä, että tehtailija Grålund oli tehnyt loistavan konkurssin. Varoja viisisataa tuhatta, velkoja lähes yhdeksänsataa.

Olin vallan ihmeissäni. Semmoistako se varallisuus olikin? Vai oliko hän viime aikoina kärsinyt suuria vahingoita? Kuinka hyvänsä, mutta siihen päätökseen tulin, ettei ainakaan Hilma vielä silloin, kuin hänen luonaan kävin, tiennyt, että asiat olisivat olleet huonot, sillä ei hänen ajatuksensa siinä tapauksessa olisi niin yksinomaan päässeet pyörimään vain hänen oman sairautensa ympäri.

— Voi raukkaa, huokasin itsekseni, kylläpä hänen mittansa mahtaa olla täysi. Kuinka hän nyt murtuneella terveydellä ja hemmoittuneilla elämäntavoillaan kykenisi taistelemaan köyhyyttä ja puutetta vastaan? Miksi oli hänen elämänsä niin kovaa alusta loppuun!

En kuullut hänestä mitään sen enempää nytkään. Mutta parisen vuotta tämän jälkeen täytyi minun taaskin matkustaa Tampereelle, ja silloin päätin heti ensi työkseni hakea hänet käsiini.

Niin — jos hän vielä eli! Kenties olikin, poloinen, jo päässyt maailman vaivoista ja muuttanut ikuiseen rauhaan.

Ajoin samaan hotelliin kuin viimeksikin. Se oli aivan entisellään kaikin puolin, palvelijat olivat vain muuttuneet. Satuin vielä pääsemään entiseen huoneeseenikin, joka yhä lisäsi hauskaa, tutunomaista vaikutusta.

Nuori naispalvelija hääri ympärilläni. Käännyin heti häneen, saadakseni tietoja Hilmasta.

— Rouva Grålund, elääkö? Kyllä maar' hän elää, selitti minulle tyttö hämäläismurteellaan.

— Mitenkä he tulevat toimeen?

— Siinähän menettelee. Ei suinkaan se vallan hyvää ole, ruokavieraita hän pitää.

— Niinkö rouva? Hän on sitten tullut terveeksi?

— Eipä se kuulu terve olevan.

— Kuinkas hän sitten jaksaa pitää ruokavieraita?

— Mitäs, kun täytyy.

— Eikö miehellä ole mitään ansiota?

— Eihän se enää eläkään. Toista vuotta siitä jo on, kun hän kuoli.

— Ooho! Vai on hän kuollut!

"Ei ole tikka niin kirjava, kuin on ihmisen elämä." Tuo sananparsi johtui mieleeni, siinä kun suin päälleni, lähteäkseni suoraapäätä Hilman luokse.

Tyttö neuvoi minulle vielä hänen asuntonsa. Kyttälässä, toisella puolen koskea se oli.

Liikutettuna seisoin minä pian hänen vaatimattoman asuntonsa edessä, vaivalla itkuani pidättäen. Viivyttelin siinä hetkisen ja koetin tyyntyä. Joku tuli poikki pihan puusylyys käsivarrella. Sehän näytti tutulta — katsoin tarkempaan.

— Hyväinen aika! Hilma?

— Tervetuloa! Sepä hauskaa. Astukaa sisään, tehkää hyvin! Täältä meidän täytyy mennä kyökin kautta.

Hän vei minut pieneen kamariin, joka oli kyökin takana. Lisäsi sivumennen pari puuta hellaan ja pisti kahvipannun tulelle. Tuli sitten ja istui minua vastapäätä, pöydän toiselle puolelle.

— No niin, nyt saamme rauhassa jutella, sillä välin kuin kahvi kiehuu, hän hymyili.

— Jumalan kiitos, te näytätte vallan tyytyväiseltä, melkein iloiselta, huudahdin minä ehdottomasti häntä katsellessani.

Paljon hän oli vanhentunut, hiukset olivat harmaantuneet, kasvot ryppyiset, liikkeet vaivalloiset. Mutta mieli näytti olevan raitis, päättäen kasvojen hymyilevästä ilmeestä ja silmien iloisesta loisteesta. Ja tottuneella tavalla hän siinä hyöri askareissaan, huolimatta jalkojensa kankeudesta.

— Minä olenkin iloinen ja tyytyväinen elämään, tyytyväisempi kuin milloinkaan ennen, hän vastasi minulle. Kovaa koulua olen käynyt, mutta se on kaikki ollut hyväksi.

— Niin, mutta —?

Olin kuin elävä kysymysmerkki.

Hän naurahti.

— Te kummastutte? Niin, en sitä olisi itsekään uskonut ennen, että ihmisen onni niin vähän riippuu varallisuudesta ja hyvästä asemasta. Nyt saan tehdä työtä aamusta iltaan toimeentuloni puolesta, eikä minua moni enää tunne entisistä tutuistani. Mutta minä en sure kumpaakaan — elämäni on nyt sittenkin vallan toista.

— Mutta kuinka te jaksatte, kuinka teillä, riittää voimia?

— No, enhän minä nyt joka puunnokaretta itse kanna. Onhan minulla täällä tyttönen apuna, vaikka hän tällä hetkellä sattuu olemaan ulkona asialla. Kyllä minä jaksan. Joka aamu käyn torilla. Ja ruoan laitan aina itse. Minullahan on kolmattakymmentä ruokavierasta. Syövät tuolla ruokasalissa kyökin toisella puolen. Sinne on eri sisäänkäytävä, mutta en voinut tuoda teitä sitä tietä, kun siellä vielä istuu muutamia päivällisen jälkeen.

— Eikö se kumminkin anna paljon huolta tällainen toimi?

— Kyllähän se antaa huolta. Ei tahdo oikein hyvin kannattaa, kun täytyy antaa melkein liian huokealla, ja muutamat sitten vielä jättävät maksamatta. Niin, kyllähän se huolta antaa. Mutta ei se mitään. Huolissa se juuri elämän paras onni piileekin. Viimeksi kun tavattiin, ei minulla ollut mitään huolia. Ja näitte, kuinka surkeassa tilassa silloin olin.

— Niin, te kun sairastitte —

— Sairastinko? Mitä pihkaa! Niin — sairastinhan minä semmoista itsekkäisyyden tautia, muuta se ei ollut. Nyt minä siihen sijaan olen todenperään kipeä. Katsokaas näitä!

Hän näytti minulle käsiään ja sormiaan, joissa nivelten kohdat olivat paksuina mukuloina.

— Kihti ne semmoisiksi on tehnyt. Ja sen minä sain sen kautta juuri, että niin ylenmääräisesti hoidin itseäni. Enhän minä siihen aikaan muuta ajatellutkaan. Sittenkuin täytyi lähteä liikkeelle ja tarttua työhön, olin niin arka, etten kestänyt mitään. Ja silloin tämä tauti minuun tarttui.

Kahvipannu samassa kiehui ylitse kyökissä, hän riensi sitä hoitamaan.

— Ei se ruumiin sairaus mitään ole, hän puhui minulle sieltä hellan äärestä, kun vain sielu on terve.

— Niin, niin, vastasin minä ja menin ovelle, voidakseni paremmin jatkaa puhetta. — Mutta sitähän minä ihmettelen, että voitte olla niin raittiilla mielellä. Tietysti teidän jäseniänne on mahtanut hirveästi kolottaa, koska ovat nousseet tuommoisille möhkäreille, vai kuinka?

— Onhan niitä kolottanut ja niitä kolottaa aina vieläkin öillä, niin etten saa unta.

— Eikö se ole kumminkin vaikeata?

— Ei ole vaikeata ensinkään, hän hymyili, tuodessaan tarjottimella kahvivehkeet kamarin pöydälle. Nähkääs, se on sillä tavalla — että minulla on onnellisimmat hetkeni juuri öisin, kun näitä kolottaa, enkä saa unta.

Hän seisoi edessäni ja katseli minua vakavasti, lämmin loiste silmissä.

— Ei, oikein totta, hän jatkoi, kun huomasi epäilykseni. — Niin oudolta kuin tuo kuuluneekin, mutta näitä kipeitä jäseniäni saan tavallaan kiittää sieluni terveydestä. Eihän minulla ole aikaa päivillä ajatella iankaikkisuutta ja sulautua Jumalaan, ja nämä jos soisivat minulle rauhaa, nukkuisin varmaan kuin tukki koko yön.

— Ah, nyt minä ymmärrän, mistä teille on tullut tuo tyytyväisyys ja mielenrauha.

Hän nyökäytti päätään.

— Niin, öillä, kun olen Jumalan läheisyydessä, silloin minä elän tosi elämää, tämä päiväelämä, joka kuluu maallisissa töissä ja hommissa, se ei ole kuin unennäköä, siihen ottaa osaa vain tämä matoinen kuori minusta itsestäni — noo, ehkäpä jonkun verran sielukin, ulkonaisesti, ohimenevästi, ei sen enempää.

Minä istuin siinä äänettömänä, tunsin itseni niin mitättömän pieneksi hänen rinnallaan. Ja kuinka minua hävetti, kun vertailin pukujamme! Hänellä suorajuovainen, tumma, pumpulinen hame, ja suora, yksinkertainen nuttu samasta kankaasta, minulla kalliista villakankaasta tehdyt vaatteet, jotka olin vielä lisäksi antanut valmistaa Helsingissä, niinkuin muutkin turhamaiset rouvat siellä kotikaupungissani, saadakseni ne oikein muodikkaiksi. Tässä ulkonaisessa asussamme minusta jo niin selvään ilmeni, mikä eroitus meidän molempain pyrinnöillä oli. Tai oikeammin, mitä elämää toinen eli ja mitä toinen.

Minä halveksin itseäni. Olisin tahtonut repiä palasiksi tuon turhamaisen pukuni, viskata kaikki sormukset, rannerenkaat ja muut helyt nurkkaan, ja heittäytyä tuon ryppyisen, yksinkertaisen, ennen aikojaan vanhentuneen naisen jalkojen juureen ja rukoilla häntä opettamaan minuakin kulkemaan sitä tietä, jota hän itse kulki.

Mutta tunsin samalla vaistomaisesti, ettei sinne toisen avulla päästä, itsekunkin täytyy astua oman kehityksensä polkua.

Nostin silmäni maasta ja katsoin häneen.

— Kuinka te mahdatte olla onnellinen, lausuin minä hiljaa.

— Niin, vastasi hän, ja ajatelkaas, kuinka paljo kovaa minun täytyi kokea, ennenkuin tämän onnen löysin. Lieneekö Jumalalla yhtä vaikea työ muidenkin ihmisten kanssa, vai olinko minä kaikkein itsepintaisin?

(Nuori Suomi V.)

KUOLEVA LAPSI.

Hiljainen ja kirkas oli talviyö. Taivaan korkeassa kumussa loisti kuu ja tiheässä kimaltelivat tähdet tummansinisellä pohjalla. Maassa alhaalla hohti lumi heloittavassa valossa niin pitkälle kuin silmä kantoi, yli laaksojen ja vuorten ja järvien jään. Mutta vakavana seisoi metsä; ylös kohosivat honkain latvat ja kuuset viheriöitsivät, vaikka taipuivatkin oksat maata kohden kylmän kinoksen painosta.

Hiljainen ja kirkas oli talviyö. Luonto nukkui, ja ihmiset, luonnon nuorimmat lapset, nukkuivat myös. Ei elonmerkkiä missään. Lepoon oli pysähtynyt tuulimyllykin tuolla ylhäällä mäellä, lahden toisella puolen; sen siivet leikkasivat ilmaan loistavan ristin, joka maasta katsoen ulottui ylös aina taivaaseen saakka.

Hiljainen ja kirkas oli talviyö. Ei narahtanut lumi eikä risahdellut metsä. Syvä äänettömyys vallitsi lähellä ja syvä äänettömyys vastasi loittoa. Tuuli oli asettunut levolle Neulamäen rotkoihin, jossa se vuorien suojassa vaipui sikeään uneen. Mutta aidat uskollisesti peltoja syleilivät, ja tuo vanha, yksinäinen tupa Savilahden läntisellä rannalla pysyi pystyssä vielä, vaikka lahonneet seinät sen kallelleen väänsivät. Ei liikettä eikä hiiskausta täälläkään. Ulkona oli kaikki hiljaa, ja niin oli sisällä myös.

Koko perhe nukkui, yksi ainoa oli, joka ei silmiään ummistanut nyt enemmän kuin ennenkään. Kätkyessä hän makasi ja katseli taivaan tuikkivia tähtiä pienestä lähellä olevasta ikkunasta, jonka alemmat ruudut olivat osaksi päreillä paikatut, osaksi rievuilla tukitut. Ylemmät ruudut olivat eheät ja niistä tähdet pilkoittivat hänelle vastaan, niin ystävällisesti ja iloisesti kuin vanhat tutut ikään. Vanhoja tuttuja ne tosin olivatkin. Sillä niin kauas kuin muisto ulottui, hän tästä samasta ikkunasta kirkkaina öinä oli niitä katsellut. Jonkunmoista sanatonta keskustelua heidän välillään aina syntyi; vaivat silloin unohtuivat ja ikävä mieli muuttui keveäksi. Eikä tuntunut yö pitkältä, vaikka nukkuivat kaikki muut, hän yksin valvoi.

Toisia öitä oli, jolloin taivasta ei näkynyt lainkaan, eikä ilmestynyt yhtä ainoata tähteä korkeuteen. Sysimusta pimeys peitti joka kohdan sisässä ja ulkona. Tuuli vinkui, myrsky pauhasi. Tuvan nurkat natisivat ja seinät uhkasivat romahtaa alas. Kivut silloin yltyivät suuriksi, joka hetki oli täynnä tuskaa, ja kuitenkin hän kauheasti pelkäsi, että huojuva tupa kaatuisi kumoon ja lopettaisi elämän heiltä kaikilta. Vähä väliä ruskahtelivat seinät, joka ainoan kerran veret sävähtivät hänen ruumiissaan, pelko kasvoi ja vaivat kasvoivat. Hän odotti aamua ja kärsi; mutta aamu viipyi, yön kauhut olivat valloillaan ja poltteen liekit riutunutta ruumista repivät. Ympärillä kaikki nukkuivat sikeätä unta, hän yksin valvoi. Äiti välistä heräsi, muutti kuivia riepuja hänen haavoihinsa ja kysyi, kuinka hänen laitansa oli.

— Kolottaa, hän kuiskasi.

— Voi, raukkani, voi.

Äiti meni vuoteelle jälleen ja laski kädet ristiin rinnalle. Sielläkin kolotti; hän huokasi kipeästi.

— Hyvä Jumala, hyvä Jumala, kuinka kauan viivytät apuasi?

Mutta siinä hänen silmänsä taas painuivat kiinni, hän nukkui uudelleen ja unohti surunsa siksi aikaa kuin unta kesti.

Eevi yksin valvoi, tuijotti silmät selällään pimeätä, kuunteli tuulen raivoa ja seinäin jyskettä, pelkäsi ja kärsi aina aamuun saakka.

Seitsemän vuotta oli pikku Eevi jo täyttänyt. Ja kuitenkin hän oli niin pieni ja kutistunut, että kätkyessä makasi. Ruumis oli kuivettunut, ruskea nahka oli kurtussa käyristyneiden ja ohkaisten luiden päällä. Häntä tuskin olisi ihmislapseksi voinut luulla, ennemmin koiranpenikaksi. Suuret haavat reisissä ja vatsanpohjassa kasvoivat matoja. Ruoka tuli niiden kautta sulamattomana ulos. Alituisesti ne vuotivat pahanhajuista visvaa, joka myrkytti ilman huoneessa.

Toisella vuodella ollessaan Eevi sairastui tulirokkoon, ja siitä oli tämä hivutustauti alkunsa saanut. Ei se enää rohtoja tarvitse, oli lääkäri jo silloin sanonut. Ja sitten yhä: ei se enää rohtoja tarvitse, kyllä kuolema pian lopun tekee.

Mutta vuosi vuodelta vieri, eikä kuolema sittenkään tullut. Kädet kuivuivat, jalat, ruumis märkäni, mutta henki pysyi yhtäkaikki. Äiti istui vieressä päiväkaudet — muutti kuivia riepuja tavan takaa ja huuhtoi madot haavoista pois. Ensi aikoina hän myötäänsä itki, sitten vähitellen kyyneleet loppuivat. Nyt hän huokasi vain, raskaita ja kipeitä huokauksia, jotka tulivat sydämen pohjasta, syvältä.

— Hyvä Jumala, hyvä, armias Jumala! Kuinka kauan —?

He olivat köyhiä. Isä vaivalloinen ja kykenemätön, toisen päivän kun oli työssä, niin toisen jo sairaana virui. Eikä hän muuhun juuri pystynytkään kuin puunhakkuuseen metsässä. Kun vanhin poika, Aatu, joka myöskin oli vaivainen, häntä siellä auttoi, ansaitsivat he yhteensä parhaimpina päivinä kuusikymmentä penniä, mutta tavallisina vain neljä- tai viisikymmentä. Tahvo, Aatun jälkeinen, kymmenvuotias, oli kivulias, hänkin. Huonosilmäinen ja paiseita täynnä. Ainoastaan kaksi tyttöä, Johanna, ja Serafia, molemmat Eeviä nuoremmat, olivat terveitä ja kukoistavia. Olivat punaposkiset ja kauniit kuin ruusunkukat. Vaikka vastuksen heistäkin pani, kun yhtämittaa kiristivät leipää, jota usein ei ollut heille käteen antaa. Eikä liioin tahtonut jaksaa vaaterepaletta heille hankkia, vaan olivat, poloiset, paleltua kovalla säällä, etenkin kun heitä ei millään ehdolla saanut pysymään sängyssä peitteiden alla. Kylmällä lattialla riehuivat, pistäytyivätpä vielä uloskin vähä väliä pelkällä paitarisallaan, taikka ilki alasti, miten sattui. Pakkanen heidät tosin ajoi sisään jälleen, mutta vasta sittenkuin oli purrut ihon sekä siniseksi että punaiseksi.

Eevilläkin oli hyvä ruokahalu. Eikä hän tahtonut tyytyä leipään ja suoloihin niinkuin muut, vaan halusi aina jotain parempaa. Lieneekö tuo ollut siitä syystä, että osa avonaisten reikien kautta vatsanpohjasta vuoti sulamattomana pois, vai lieneekö mädätys vaatinut höystettä? Lääkärit sen ehkä olisivat tienneet, mutta heistä ei yksikään Eevin luona käynyt. Varmaa vain oli, että enemmän hän söi kuin muut lapset.

Pahinta oli tuo alinomainen mieliteko, jonka tyydyttämiseen eivät varat riittäneet. Vehnäsen ja muun herkun makuun hän oli päässyt siten, että ihmiset aina väliin kävivät häntä katsomassa ja toivat silloin mukanaan milloin maitopisaran, milloin voimurun, milloin rieska- tai pullapalan. Säälistä he sen tekivät, ja hyvälle nuo maistuivat, mutta seurauksena oli, että hän oppi niitä kaipaamaan. Parempi hänelle, ettei olisi tiennyt semmoisia maailmassa olevankaan.

Äiti ihmetteli, miksi Eevin ruumis kuivui ja käpertyi, vaikka hän niin vahvasti söi. Ja sitä ihmettelivät kyläläisetkin siinä kätkyen ympärillä seisoessaan. Eivätkä he muuta ymmärtäneet, kuin että se kaikki mahtoi hänellä muuttua visvaksi ja märäksi, mikä terveillä lihaa ja verta lisäsi.

— Kuinkahan kauan tuota vielä kestänee? sanoivat he sitten. Ei luulisi hengen tuommoisessa ruumiissa enää pysyvän.

— Viisi vuotta takaperin lääkärit jo väittivät hänen pian kuolevan, lausui äiti, mutta siinäpähän vain elää yhtäkaikki.

— Kun Herra hänet korjaisi, poloisen, että pääsisi vaivoistaan! — Tahtoisitko sinä mielelläsi kuolla?

Eevi ei vastannut mitään; mutta hän katsoi heihin vakavasti suurilla, kärsivillä silmillään. Tuo sama kysymys tehtiin hänelle joka päivä ja monta kertaa päivässä, sen vuoksi hän ei siihen enää jaksanut vastata. Äiti sen teki hänen puolestaan.

— Kyllähän Eevi raukka jo itsekin haluaisi pois. Ennen se pelkäsi ja nousi semmoiseen tuskaan, kun kuolemasta puhuttiin. Sanoi, ettei hän uskalla olla hautausmaalla yksin, häntä muka hirvittää, kun siellä on niin paljo ruumiita, ja haudassa sanoi paleltavan ja olevan aina pimeätä. Mutta viime kesästä saakka se vain puhuu taivaasta ja kuinka siellä on ihana olla. Toivoo ja odottaa, milloin häntä tullaan sinne hakemaan.

— Vai niin toivoo! Parastahan tuo olisi kaikin puolin. On tämä kai teillekin kauhean suureksi rasitukseksi?

— Voi, hyvä isä, ei sitä usko kukaan, joka ei itse ole koetellut!

— Arvaa sen. Olette niin laihtunutkin näinä vuosina, ettei teissä ole paljo muuta kuin luut ja nahka.

— Tässä kun saa istua päivät päästään ja katsella noita tuskia… Eikä voi auttaa, vaikka henkensä antaisi… Sitten kun vielä ovat vaivalloisia nuo toisetkin… Ja nälkä lisäksi kaikilla… Pääsisin edes hankkimaan… Mutta enhän voi jättää tätä…

Äiti itki ja Eevi kävi levottomaksi. Hän kävi aina levottomaksi, kun näki äidin itkevän. Kyyneleissä hän käsitti vain surua, ei surun lievennystä. Ja kun ne herkesivät vuotamasta, luuli hän surunkin loppuneen.

Kunnioittaen kärsimystä vaikenivat vieraatkin hetken. Hiljemmällä äänellä he sitten jatkoivat vielä.

— Mitä varten lieneekin toiselle ihmiselle täällä annettu niin paljo huolta ja ristiä kannettavaksi? Toinen taas pääsee helpommalla maailmansa läpi.

— En tiedä. Mutta on sitä vain minun osakseni tullut ihan tarpeeksi asti.

— Vaikeahan on Luojan töitä tutkia. — Kuka sitäkään osaa selittää, miksi hän tuota lapsi raukkaa niin kovasti kurittaa?

— Minä aina pelkään, että jos lienee meidän vanhempain syntein tähden. Olen rukoillut Jumalaa, että kääntäisi vitsan meihin, jotka olemme sen ansainneet, ja päästäisi viattoman. Ennen toki kärsisi itse vaikka minkälaista kipua, kuin katselisi lastaan tuossa tilassa.

— Mutta voi siinä olla toinenkin tarkoitus. Ehkä hän on asetettu meille kaikille varoitukseksi ja neuvoksi.

— Ehkä niinkin.

— Taikka jos hän saanee täällä noin kärsiä, että sitten pääsisi taivaassa sitä suurempaan iloon.

Äiti ei puhunut siihen mitään. Hän oli monesti tuolla ajatuksella juuri lohduttanut itseään. Mutta ei se kaikin ajoin tahtonut häntä rauhoittaa.

Siinä hetken vielä katseltuaan pientä Eeviä, lähtivät vieraat pois. Mennessään he yhä päivittelivät juuri näkemäänsä surkeutta.

— Pahinta kaikesta, ettei voi heitä auttaa! sanoi Elviira, eräs nuori vaimo, joka asui läheisimmässä mökissä. Leivän heille annan joka ainoasta taikinasta, mutta mitä se tuntuu semmoiseen joukkoon! Niin vajoo kuin kaivoon, ja puute on yhtä suuri, antoi taikka oli antamatta.

Mutta kotiin tultuaan hän keitti mannaryynivelliä ja vei sitä vadillisen pikku Eeville.

Se oli juuri päivää ennen tuota hiljaista ja kirkasta yötä. Eevi oli innokkaasti syönyt velliään, eikä vielä milloinkaan ollut ruoka niin hyvälle maistunut. Äiti sitä lusikalla pisteli hänen suuhunsa, Elviira seisoi kätkyen jalkopäässä ja katseli tyytyväisenä, kuinka paljon tyttö jaksoikin syödä. Itsekseen hän päätti tästä puolin tuoda keittoa niin usein kuin suinkin ylettyi omalta joukolta. Eihän senvertainen heille yhtäkaikki kovin suurta haittaa tehnyt, ja jos hiukan varat vähenivätkin, niin varmaan Jumala taas siunaisi toista sijaan.

Eevi oli nukkunut sen jäljestä sikeään uneen, jota kesti koko iltapäivän. Äiti sitä ihmetteli, sillä tavallisesti hän hyvin vähän nukkui, ja uneen jos meni, hän samaa päätä vavahti hereille. Nyt makasi hiljaa ja rauhallisesti, vaikka Johanna ja Serafia, varoituksista huolimatta, yhtämittaa telmivät. Äiti viimein pelkäsi, ettei hänessä ehkä henkeä enää ollutkaan, koetteli sen vuoksi kättä ja kallisti korvaansa sieraimien eteen. Mutta käsi oli lämmin ja hengitys tasainen niinkuin nukkuvan ainakin. He menivät levolle sinä iltana keveämmällä mielellä kuin ennen moneen aikaan.

Oli jo sydänyö, kun Eevi heräsi. Hän oli nähnyt unta, ja hyvää unta, vaan nyt valveilla ollessaan hän ei saanut siitä kiinni, vaikka koetteli muistella. Hän ummisti silmänsä nukkuakseen jälleen, ehkä tuota sillä tavoin olisi vielä jatkunut. Mutta turhaan kaikki; uni kun kerran oli karkottunut pois, ei sitä houkuttelemallakaan takaisin saanut.

Samapa se! Mielellään nyt valvoikin, koska olivat nuo kauniit tähdet taas näkyvissä. Kuinka kirkkaasti ne tänä yönä loistivat! Tuo varsinkin, tuo, jonka hän oli omakseen nimittänyt. Kauemmin kun katseli, se näytti juuri kuin suurenevan ja tulevan lähemmäksi. Ja muut tähdet seurasivat; ensin hitaasti, vähitellen, yksi toisensa jälkeen, mutta sitten alkoivat kilpaa kiitää alas, ja yhä uusia ja uusia sieltä lenteli, viimein niin tiheästi, ettei jaksanut katsellakaan. Eevi painoi silmänsä kiinni vähäksi aikaa. Ja siinäpä hän jo muistikin unensa. Taivaassa hän oli ollut, enkelein seassa. Itse hän oli yksi heistä, yhtä kaunis ja iloinen ja terve kuin kaikki nuo lukemattomat hänen ympärillään. Ei ainoatakaan haavaa enää, eikä kipua. Yhdessä heidän kanssaan hän oli laulanut jotain hyvin ihanata laulua ja itsekin ihmetellyt, että hän osasi. Monet urut soivat. Aatu oli kerran puhunut hänelle kirkon uruista, mutta eivät ne varmaankaan mahtaneet niin kauniisti soida kuin nämä. Siellä ylinnä istui Jumala itse ja katseli heidän iloaan. Eevin teki mieli lähemmäksi, sillä hän oli niin rakkaan näköinen, ja samalla hän kohosikin korkeammalle. Jumala avasi sylinsä, ja hän oli juuri pääsemässä sinne, kun heräsi.

Niin, se oli ihmeellinen uni. Tai jos se ei unta ollutkaan…? Jos se olikin totta…? Eihän mitään vaivoja enää tuntunut? Ja mieli oli niin keveä, niin kumman keveä, ehkä pääsi hän kohoamaan ylös…? Ylös… ylös, tähtein tasalle. Ja vielä korkeammalle…?

Hän aukaisi silmänsä jälleen. Tähdet olivat paikoillaan taas; mutta tähtein takana taivaan portit olivat selki selällään. Huikaisevaa valoa sieltä virtasi alas, ja valon keskeltä pienet enkelit ystävällisesti hänelle vilkuttivat, kutsuivat, kiirehtivät.

— En pääse, en pääse! hän koetti huutaa.

Vaan samassa sieltä laskeutuikin useita alas, ehättivät hänen luokseen ja ottivat häntä syliin. Jo kaikui jälleen tuo kaunis soitto ja valtavat, kauas äärettömiin ulottuvat äänet riemuvirressä lauloivat:

— Halleluja, halleluja…!

* * * * *

— Nouskaa pian, nouskaa, nouskaa! Eevi tekee lähtöä.

Äiti meni toisesta toiseen ja nykäisi jokaista kylkeen, siksi kuin sai kaikki hereille. Nuorimmatkin pian valpastuivat, kun nuo sanat tajusivat. Kätkyen luokse he kokoontuivat.

Eevi makasi hiljaa. Katse sammui sammumistaan, mutta suu oli hymyssä. Rinta hiukan kohosi välistä vielä ja korahdus kuului. Muuta elonmerkkiä ei enää huomannut.

He seisoivat ympärillä kaikki. Hiljaa, äänettöminä. Äiti vapisi kuin haavan lehti ja sydän löi. Taukosi aina väliin, mutta hetkeksi vain. Sitten taas löi, että haljeta oli.

Kädet ristissä he seisoivat. Äiti olisi tahtonut rukoilla; vaan ei löytänyt sanoja. Ei löytänyt sanoja, eikä johtunut mieleen entisiä. Mutta sydän löi, taukosi ja löi sitten taas. Niin löi, että haljeta oli.

Kirkas kuutamo loi Eevin kasvoille hopean värin. Entistä kalpeampi hän oli; vaan kivun väreitä ei enää näkynyt, eivätkä tuskasta kertoelleet himmentyneet silmät. Hymyssä oli suu ja rauhan hohde otsalle laskeutui kuutamon kirkkaassa valossa.

Viimeisen kerran rinta aleni. Hän oli lopettanut…

Äiti meni ulos. Hän istui porstuan kynnykselle ja puhkesi itkuun.

Mutta ylhäällä mäellä näkyi loistava risti, joka kohosi korkealle aina taivaaseen saakka, tähdet tiheässä kimaltelivat tummansinisellä pohjalla ja etäisen metsän latvoilta revontulten leimut soilehtivat. Hiljainen ja kirkas oli yö…

Kuopiossa v. 1887.

(Novelleja I.)

JUHO HEIKKI ERKKO.

Syntyi Orimattilassa 16/1 1849; käytyään Jyväskylän kansakouluseminaarin toimi koulunopettajana; myöhemmin vapaana kirjailijana. Kuoli 16/11 1906. Teoksia: Runoelmia, Paimenet, Valikoima runoelmia, Uusia runoelmia, Havaittuani, Kuplia, Ajan varrella, Runoelmia ja ajatelmia, Pimeän tulien, Ilmojen lauluja — kaikki lyyrillisiä runoteoksia; Tietäjä, Aino, Kullervo, Pohjolan häät — näytelmiä; Kotoisia tarinoita, Uskovainen — kertoelmia.

LINNUNPOIKA.

Ystäväni perheineen oli odotettavana maalle Puruveden rannalle. Parin päivän kuluttua oli heidän jo saavuttava. Heillä oli pieni, kolmivuotias tyttönen, koko perheen keskus, jolle jokainen säteili ja josta riitti iloa jokaiselle. Joskus suruakin. Sellaiset lapset ovat kaikille niin mieluisia, että heitä huvittaakseen tekisi vaikka mitä — huolimatta niin paljon heidän oikeasta hyödystään. Huvittavampi on heitä huvittaa kuin hyödyttää.

Muutamana iltapuolena heinäkuun alussa, kun yksin Tuunansaaren valtamaantietä kävelin, mietin mielessäni, millä sitä lasta nyt voisin ensi työksi ilahuttaa, kun se tänne maalle tulee; jotain pitäisi keksiä. Niin etenin jo kilometrin päähän talosta, kun yhtäkkiä pieni lintu tien ohessa siipiään räpytteli. Ihmeen naasti, sileä, monivärinen, viehättävän soma.

Heti siinä tuokiossa minun poikamainen saaliinhimoni heräsi. Minun piti se turvaton saavuttaa, sitä ihailla, silittää ja hyväillä.

Minä takaa ajamaan. Ja lintu pakeni koko voimastaan. Mutta hento oli vielä lapsen siipi — minä saavutin sen.

Sen käsissäni räpytellessä minä tunsin sääliä, tunsin tekeväni pahasti, kun riistin pieneltä elämän alkajalta vapauden. Mutta samassa puolsin tekoani sillä, että nyt pikku lintu voipi pientä kaupunkilaistyttöä ilahuttaa. Tyttö kovin siihen mielistyisi, oppisi rakastamaan pikkulintuja. Sitten päästettäisiin se taas vapaaksi, eihän lintu siitä pahenisi; huvittaisi vain ihmisiä, varsinkin sitä lasta.

Johtui kyllä mieleeni, ettei äitini, minun lasna ollessani, sallinut metsälintujen poikia kotiin tuoda, vaan toimitti minut kerrankin viemään kyyhkynpojat takaisin niiden metsäpesään. Mutta tämä lintu nyt oli niin perin soma, ja olihan tarkoitus ainoastaan pariksi päivää — — ja sitten lapsen vuoksi.

Olin melkein kuumana kiihkostani. Ja pitikö minun lintuseni, kerran saavutettuani, heti irti päästää!

Kahden kourani välissä minä sitä koetin pidellä niin hellästi kuin osasin. Mutta se vapisi ja läähätti pelosta; nokka ammollaan se tarkasteli ympärilleen ikäänkuin miettien pelastuskeinoa ja sitten taas teki ponnistuksen vapautuakseen. Silloin piti minun sen tilaa pienentää. Hädissään se nyt purikin minun sormiani, mutta heikosti puree pieni. Vähä väliä se yritti pois pyrähtää, mutta turhaan, mahdotonta — olinhan minä jättiläinen ja lintunen vain pieni kääpiö, kokematon sen lisäksi.

Minusta tuntui, kuin se olisi suonut minun käteni väsyvän ja höltyvän tai jalkani kompastuvan, että siinä vahingossa sitten pääsisi vapaaksi. — Oma syyni, jos hän niin toivotti.

Ilta alkoikin pimetä, että helposti olisin voinut kompastua, varsinkin kun kaiken tietä pidin silmällä saalistani.

Kuinka puhtaana ja virkeänä se olikin säilynyt siellä vapaudessaan; kuinka hieno sen ruskea rinta, tuhkanharmaa päälaki, vaniljankihtava niska, sinervät sivut sekä mustan- ja valkeankirjavat siivet ja pyrstö! Varmaankin lapsia sen ystävällisen linnun, joka meille ensimäisinä lupaavaa kevättä laulaa, toivoa, iloa ja tointa herättää. Näinkö piti minun hänen perilliselleen palkita?

Mutta enhän tahdo sitä vangita kuin vain pariksi päivää, sen verran vain, että pikku lapsikin oppisi tuntemaan, millaisia lintuja Suomessa kasvaa — sitten päästetään vapaaksi. Eikä tiedä, kuinka pian se uusiin oloihin tottuu. Ehkä hyvinkin mielistyy ja jääpi ainiaksi.

Taloa lähetessäni käteni kuumenivat ja lintu läähätti yhä tuskallisemmin. Päästäkseni sen tilaa ajattelemasta, kuvittelin minä, miten sille tulee hauskempi häkissä ja kuinka sen sopisi siitäkin iloita, jopa ylpeilläkin, että voipi huvittaa tuota pientä kaupunkilaista prinsessaa — mikä lohdutus!

Tulin taloon. Aluksi panin nuoren laulajan pieneen pärekoriin. Olihan siellä nyt tilavampi ja viileämpi kuin kädessäni, arvelin.

Työmies oli juuri päässyt päivätyöstään. Hänen piti nyt iltatyökseen kyhätä linnulle häkki. Hän ei kieltäytynyt, sillä työn uutuus yhtä paljon kuin lisäansio virkisti häntä. Karkeasta rautalangasta sommitteli hän kahden laudan väliin laulajan lapselle vankilinnan. Kovin kourin hän työnsi pikku poloisen sinne. Sille kokoeltiin siemeniä sekä kärpäsiä, kumpia vain haluaisi; vettäkin kupposella annettiin. Se ei tahtonut mitään maistaa, oli vain levoton ja vähä väliä juoksi pienen päänsä syvälle rautalankojen väliin. Jokaisesta liikkeestä huoneessa ja varsinkin minun likenemisestäni se aavisti itselleen vaaraa ja törmäsi urheasti rautaseiniä vastaan. Mutta kankeat rautalangat eivät kylliksi taipuneet; ne vain puristivat pientä, kiihkeästi tykyttävää rintaa. Monesti se ei päässyt raosta omin avuin ulos eikä sisään, ennenkuin autoin.

Minä painoin sen nokan veteen. Se alkoi vähin juoda. Lopulta noppi se arastellen jonkun siemenenkin. Tietysti sillä oli sekä nälkä että jano, mutta olihan sillä syytä epäillä, että maantierosvon antamat ruuatkin olivat pelkkää juonta ja kavaluutta. Minä häpesin hänen pelkoansa ja arkuuttansa, sillä minä syvästi mielessäni tunsin, että olin ansainnut hänen epäluottamuksensa.

Tuntoani viihdyttääkseni läksin minä etsimään vangilleni enemmän ruokaa. Mutta tuokion kuluttua, kun palajan takaisin — mitä näen?

Pieni sankarini oli tahtonut millä hinnalla hyvänsä vapautua. Se oli taas tehnyt uljaan rynnäkön vankilan seiniä vastaan. Se oli yrittänyt päin ja jaloin avata itsellensä tien suureen luontoon. Mutta seinät olivat sille liian kovat, jotta pako ei onnistunut, ja nyt riippui se toisesta jalastansa rautahäkin seinästä, pää alaspäin. Sillä oli ollut aikaa siinä ensin reudota ja tempoa päästäkseen irti, mutta varvas oli liian tiukasti iskeytynyt rautalangan silmukkaan, ettei lähtenytkään siitä, vaan koski kauhean kipeästi.

Lintu raukka värisi tuskista, kunnes taintui tajuttomaksi. Nyt oli se jälleen herännyt ja näytti rauhalliselta, odottaen kohtaloaan — tulkoon mikä tuleekin. Mitä hyvää voipi tuolta ihmiseltä odottaa, viheliäiseltä ihmiseltä, jolla ei sydäntä ole!

Ja kuitenkaan minä en ollut tahtonut pahaa; luulinpa pientä lintuani rakastavanikin.

Kirvelevä pisto tunnossani riensin minä kiireesti siipinuorukaiseni avuksi. Se ei liikahtanutkaan, vaan näytti välinpitämättömältä ja ikäänkuin halveksien silmäili minua. Se oli tullut kovaksi ja uhkamieliseksi. Ei pelännyt, ei värissyt eikä pyristellyt, kun minä vapisevin käsin tuskallisesti päästin sen pikku jalan vaikeasta asennosta irti.

Tuntui, kuin olisi se minulta levollisesti, vaikka nuhtelevasta, kysynyt: "Mitä kidutusta minulle nyt mietit?"

Miten pörröinen, surkea ja likaisen näköinen se nyt oli!

Kenelle iloksi? —

Tunnonvaivoiksi minulle.

Olisiko ehkä linnun lasta surullinen kokemus kehittänyt ja viisastuttanut? —

Ainakin araksi, varovaksi ja epäluuloiseksi ihmisiä kohtaan.

Pitikö pikku kaupunkilaistyttösen vielä minun tekoani jatkaa?

Vapaaksi, vapaaksi tahdon hänet päästää. Lennä omiesi luo suureen kotiisi, lintuseni!

Minä päästin lintuni puutarhaan omille valloilleen ja toivoin näkeväni sen ilosta hypähtelevän, jopa lentävänkin.

Mutta vaikeasti, toinen siipi lamassa, se vinona pyrki yli puutarhan lavojen metsään, isiensä valtakuntaan päin.

Se oli viallinen, raajarikko.

Sen jälkeen on minulle tuntunut tuskalliselta kuunnella keväisin peipon laulua: se soipi valittavasti ja surullisesti — se soimaa minua.

(Nuori Suomi XII.)

KAARLE JAAKKO GUMMERUS.

Syntyi Kokkolassa 13/4 1840; fil.maist. 1869. Suomen- ja ruotsinkielenopettaja Jyväskylän lyseossa. Kuoli 20/3 1898. Teoksia m.m. Johannes, töllin lapsi (1864) eli Ylhäiset ja alhaiset (1870), Uuteloita I, II, Peritäänkö vihakin?, Vanhan pastorin muistelmia, Haudankaivajan kertomuksia. Perusti 1873 Kyläkirjaston, liittäen siihen Kyläkirjaston Kuvalehden A-sarjan 1878 ja B-sarjan 1888.

KAKSI VALAA.

Kuusi vuotta ennenkuin konsistori määräsi minut armovuoden saarnaajaksi L—n seurakuntaan, oli siellä tapahtunut murha, joka kauhistutti koko pitäjää. Surmansa saanut ei ollut mikään kuuluisa mies, eipä edes pitäjän omia asukkaitakaan; olihan vain ollut kulkukauppias, "reppuryssä" Andrej Tshaskin eli "Tasku-Antti", joksi häntä oli tavallisesti sanottu.

Tasku-Antti! Kyllä vieläkin muistan hänet. Kun olin lapsi, kävi hän minunkin vanhempaini luona. Hän ei ollut mikään mainio mies, jo sanoin sen, eipä minkään puolesta merkillinenkään; mutta hän oli sävyisä, ystävällinen ja aina iloinen. Kuinka ihastuin, kun näin hänen tulla könkyttävän! Hänen laukussansa, näet, oli makeisia, joita lapset haluavat: lakeria, rintasokuria ja renikoita. Mutta sanoivatpa aikaihmisetkin Tasku-Anttia tervetulleeksi, etenkin naiset; sillä Antin laukussa oli jos jonkinlaista pientä rihkamaa, jota naiset tarvitsevat; olipa siellä semmoistakin, mitä naiset eivät tarvitse, mutta jota he kuitenkin suuresti rakastavat: kauniita korvarenkaita ja muita koristeita, silkkihuiveja, mustia ja kirjavia, niin, vieläpä samettiakin — puhumattakaan kukkonuppisista neuloista, sormuksista, renkaista ja "koorluista" eli helmistä. Antti sanoi aina, kun taloon tuli, ystävällisesti hyvää päivää, nauroi ja jutteli uutisia, avasi laukkunsa ja antoi talonväen maksutta ihaella sen monipuolista sisällystä. Eikä hän kaupoissaan mikään petturi ollut, jos vain hänen tapansa tunsi. Jokaisen tavaransa hinnan sanoi hän, vaikka ei kukaan sitä kysynyt, ja sitten lisäsi hän ikäänkuin itsekseen: "taasen häviän". Mutta tästä hänen määräämästänsä hinnasta voi ostaja kumminkin tinkiä pois puolet ja vielä enemmänkin — jos vain oikein osasi tinkiä; ja sitäpä osasivat melkein kaikki. Vieläpä, jos muuten kauppa ei tahtonut luonnistua tahi jos Antti näki, ettei ostajalla ollut riittävästi rahoja, tiesi hän keinon. Viimeksimainitussa tapauksessa antoi hän tavaransa velaksi; edellämainitussa tyytyi hän ostajan tarjoukseen, jos vain sai — harjakaisia! Ja harjakaisiksi sanottiin siihen aikaan, niinkuin vielä nytkin — viinaa. Sitä vaati Antti milloin korttelin, milloin puolen tuoppia — aina kaupan suuruuden mukaan. Antti parka oli hyvin perso viinalle. Mutta ei hän viinaa kumminkaan koskaan ostanut, siksi oli hän liian saita. Nuo harjakaiset ne riittivät; ja kotipolton aikana riitti viinaa; ei siitä silloin puutetta ollut.

Tänlaatuinen mies oli Tasku-Antti. Olisi luullut hänen näin eläen tekevän huonoja asioita; mutta eipä niinkään. Humalassa ollessaan hän oli hyvin herttainen, nauroi ja itki vuorotellen. Mutta laukkuunsa hän ei semmoisissa tilaisuuksissa kajonnut, ja turhaan koetettiin häntä kaupantekoon silloin houkutella. Antti näkyi humalapäisenäkin tietävän, että kauppa-asioihin on vain selvin päin ryhdyttävä.

No niin! Tasku-Antista pidettiin, ja laajalta Suomessamme hän oli tuttu, kunnes hän yhtäkkiä katosi. Mutta kun ei hänellä vartonaista kotoa ollut, ei tiennyt kukaan häntä kaivata. Vielä vähemmän osasi kukaan hänen kauheata kohtaloaan aavistaa, ennenkuin hänen ruumiinsa eräänä päivänä löydettiin Parmaalan talon pihaniityltä pienen risuläjän alta, pahanpäiväiseksi hakattuna. Kopsan muori oli sen sieltä tavannut ollessansa karpaloita poimimassa. Siinä oli Antti maannut, toinen jalka näkyvissä, laukutta ja — mikä monen mielestä pahinta oli — rahatta; sillä vaikka Antti halvasta oli myynyt tavaroitaan, oli hän ollut rikas, se tiedettiin, ja se tuli ilmi käräjissä, joissa murha-asiaa tutkittiin. Käräjissä vakuutti, näet, moni nähneensä Antin lompakossa sadan, viidenkymmenen ja kymmenen ruplan seteleitä kosolta. Selvää siis oli, että Antti parka oli joutunut rosvon tahi rosvojen käsiin ja että hänen oli täytynyt rakastettujen rahojensa tähden heittää henkensä.

Kaksissa käräjissä tutkittiin asiaa, mutta mitään varmaa ei selville saatu. Kopsan mökissä oli Antti viimeksi nähty. Siellä oli hän myynyt kaksi naskalia ja ostanut vähän harjaksia. Puolenpäivän aikana oli hän sieltä lähtenyt. Muuta eivät tietäneet Kopsan asukkaat kertoa, eikä Parmaan Jaska, joka tuntia myöhemmin oli Kopsan ohitse heinäkuormaa kuljettanut, tiennyt mitään murhaa koskevata ilmaista. Sanottuna päivänä oli tosin Jaska tavallista myöhemmin tullut kotiin, mutta siihen oli ollut syynä se, että hänen heinäkuormansa oli kaatunut hänen kulkiessaan mättäistä pihaniittyä. Päivääkään, jolloin Antti oli Kopsan mökissä käynyt, ei saatu selville; se vain tuli ilmi, että päivä oli ollut joulukuun ensimäisiä, sillä siihen aikaan oli lumikeli ollut alullaan. Tuomari oli tarkoin tiedustellut Jaskalta, mitä tämä sanotun päivän tapahtumista muisti. Jaska oli ollut kalpea ja oudon näköinen siinä oikeuden edessä seisoessaan; mutta hän oli vastannut suoraan ja mutkistelematta tuomarin kysymyksiin; eikä häntä voitu epäillä, sillä hän oli kunnon mieheksi tunnettu, ja sitä paitsi oli hän varakas, vieläpä rikaskin.

Onnettoman kulkukauppiaan ruumis haudattiin, ja hänen surkea loppunsa joutui aikojen kuluessa vähitellen unohduksiin. Neljän, viiden vuoden kuluttua ei hänestä puhuneet muut kuin silloin tällöin joku mummo, jonka äimä katkesi, tahi joku sulhanen, jonka nyt täytyi kaupungista hakea morsiuslahjat armaallensa. —

Samaan aikaan kuin Antti murhattiin, tahi vähän sitä ennen, oli seurakunnassa hyvin tunnettu — vaikka ei juuri hyväksi tunnettu — mies, Harholan Lassi nimeltään, äkki-arvaamatta lähtenyt Etelä-Suomeen työansiota etsimään. Marraskuun viimeisenä päivänä oli hän käynyt pappilassa papinkirjaa hakemassa. Ja sen oli hän saanut. Häntä ei tosin kaivattu, sillä hän oli tuollaisia tyhjäntoimittajia, jommoisia joka seurakunnassa on ja jotka eivät näytä olevan muuksi kuin haitaksi ja pahennukseksi. Lassista kyllä ei mitään rikoksellista tiedetty, mutta kumminkin lausuttiin käräjissä sanoja, jotka tahtoivat panna johonkin yhteyteen hänen äkkipikaisen katoomisensa ja Antin murhan, kunnes monien todistajien kautta tuli jotenkin selville, että Lassi oli lähtenyt ennen, kuin Antti murhattiin. Ja nuo todistukset vaikuttivat sen, ettei nimismies häntä ja hänen olopaikkaansa tiedustellut. Tästä huolimatta kuultiin, semminkin ensi aikoina, hyvin usein Lassin nimeä mainittavan, kun Antin murhasta puhuttiin. Aikojen kuluessa jäi hänkin unohduksiin, ja kun minä seurakuntaan tulin ja kuulin Antin murhasta juteltavan, ei Lassin nimeä enää mainittu.

Mutta sen sijaan mainittiin Parmaalan Jaskan nimeä sitä useammin. Muutosta, joka hänessä oli tapahtunut, ei voitu ymmärtää. Jaska, Parmaalan nuori isäntä, oli ennen aina ollut iloinen ja ystävällinen. Sen lisäksi oli hän ollut sangen älykäs, ja kummana mainittiin, että hän tilasi itselleen ainoata siihen aikaan ilmestyvää suomenkielistä sanomalehteä. Myöskin tiedettiin, että hän mielellään puheli yleisistä asioista ja että hän aina käytti oppiakseen tilaisuutta, jos missä semmoista ilmautui. Kaikki, jotka joutuivat hänen kanssaan tekemisiin, kiittivät häntä, joskin muutamat pudistivat päätään hänen "uusille tuumilleen". Samana talvena, jona Antti murhattiin, oli hän ollut kihloihin menemäisillään, niin ainakin juteltiin; sillä pyhä-illoin oli hän hyvin usein siihen aikaan käynyt Toppolan lautamiehen luona, jonka ainoaan tyttäreen hänen sanottiin rakastuneen. Varmana asiana puhuttiin myös, että lautamies mielellään olisi antanut hänelle tyttärensä. Mutta juuri silloin tapahtui nuoressa isännässä tuo kummallinen muutos. Hän lakkasi käymästä Toppolassa; eikä hän missään muuallakaan enää käynyt. Pitäjän yhteiset asiat, jotka ennen olivat häntä huvittaneet, saivat nyt mennä menojaan. Hänen kukoistavat poskensa kalpenivat; hänen iloinen silmänsä kadotti loistonsa; hänen puheliaisuutensa oli vaitioloksi muuttunut ja hänen ystävällisyytensä jörömäiseksi. Hän ei enää kirjoista pitänyt, ja Suomen ainoa suomenkielinen sanomalehti oli kadottanut yhden harvoista tilaajistaan. Mutta sittenkin nähtiin, samoinkuin ennenkin, illoin myöhään, vieläpä öisinkin, tulta hänen kamaristaan, ja tapahtuipa väliin, että aamulla hänen vuoteensa oli koskematon. Kauan aikaa pelättiin hänen joutuvan mielenvikaan; mutta se pelko ei kumminkaan käynyt toteen, sillä Jaska hoiti kunnollisesti talouttaan ja taloaan.

Kun keväällä Antin ruumis löydettiin, oli Jaska käynyt sitä katsomassa. Hän, joka ei kuukausiin ollut kotoansa liikkunut, oli kauan aikaa seisonut vainajan runneltujen jäännösten vieressä ja valittavalla äänellä viimein puhjennut sanomaan: "näinkö sinun piti kuoleman, Antti parka!"

* * * * *

Kuten jo tämän muistelmani alussa sanoin, oli kuusi vuotta Antin murhasta kulunut, kun minä sain määräyksen armovuoden saarnaajana muuttaa L—n seurakuntaan.

Aika kaikki kuluttaa. Edellisten vuosien kauhistukset eivät enää kauhistuta, umpeen mennyttä haavaa ei enää särje, eilisen sateen on maa imenyt — kuka niitä muistaisi!

Niin, kukapa kuuden vuoden kuluttua enää Anttia muisti, hän kun vielä lisäksi oli ollut muukalainen, ilman tiettyjä omaisia. Ja hänen nimensäkin olisi varmaan jäänyt ainiaksi unohduksiin, ellei hänen murhansa olisi ollut niitä, jotka salaperäisyytensä tähden pitävät ihmisellistä uteliaisuutta valveilla.

Jo ensi pyhänä, kun palasin pappilaan kirkosta, jossa olin tulosaarnani pitänyt, veti Parmaalan Jaska, jota en silloin vielä tuntenut, huomiotani puoleensa. Hän oli noin kolmenkymmenen vanha, mutta viisikymmenvuotiaalta hän näytti. Hän kulki vähän matkaa edelläni hitain askelin; oli, kuin olisi hän syviä asioita miettinyt. Älköön kummeksiko kukaan, että minä, nuori kun olin, luulin hänen miettivän saarnaani. Ettei hän sitä miettinyt, sen tulin jäljestäpäin tietämään.

Seuraavana pyhänä näin hänet uudelleen kirkossa. Hän istui ihan lukkarinpenkin vieressä. Hän näytti yhtä alakuloiselta kuin viime pyhänäkin. Saarnatessani huomasin hänen pari kertaa luovan silmänsä minuun; muuten istui hän lattiaa tirkistellen. Kirkonmenon jälkeen pidettiin kokous; oli seurakunnan puolesta valittava mies jotakin selitystä antamaan, en muista enää, missä asiassa. Mutta lienee asia tärkeälaatuinen ollut, sillä sen muistan, että lukkari sanoi: "Jos olisi Parmaalan Jaska vielä sama kuin ennen, niin aprikoimatta hänestä miehemme saisimme". — Jaska ei kokouksessa ollut, hän oli jo sitä ennen kirkosta lähtenyt.

Kului viikkoja. Joka pyhä näin Jaskan kirkossa, ja aina väliin kuulin hänen nimeänsä mainittavan; kuulin kerrottavan, mimmoinen hän ennen oli ollut ja mimmoiseksi hän oli muuttunut; näin, että hän ennen muuttumistaan oli seurakunnan yleistä kunnioitusta nauttinut, sillä muuten ei häntä olisi voinut kohdata tuo omituinen sääli, joka talonpojissa, sen mukaan kuin heitä olen tullut tuntemaan, on niin harvinainen. Mutta mikä vaivasi häntä? Joku ruumiillinen, sisällinen tauti, vaiko joku salainen murhe, joka kalvoi hänen omaatuntoaan? — Tästä puhelin kerran lukkarin kanssa, joka ennen Jaskan muuttumista oli ollut hänen paras ystävänsä; mutta lukkari vain pudisti päätään ja vastasi: "Jumala tiennee!"

Ja Jumala sen kyllä tiesi.

Lieneekö Jaska huomannut, että minä yhä enemmän häntä silmällä pidin ja että tahdoin häntä lähestyä, sitä en tiedä. Mutta selvään näin, että hän vältti minua. Hän tuli kirkkoon, kun jo olin alttarilla, ja lähti kirkosta vähää ennen, kuin jumalanpalvelus loppui. Arkipäivinä ei hän talonsa tiluksia etemmäksi liikkunut. Jos häntä tahdoin puhutella, oli minun meneminen hänen luokseen.

Ja minä menin. Eräänä kauniina toukokuun päivänä, kun sairaan luona käydessäni matkustin Parmaalan ohitse, pistäysin Jaskaa katsomaan.

Pirtissä hänet tapasin. Hän korjaili rikkunutta auraa. Hän säpsähti, kun näki minun huoneeseen astuvan. Mutta säpsäys ei ollut pelkoa, sen näin hänen silmäyksistään; ne osoittivat iloa. Ainakin oli minusta, kuin olisi ilon hohde valaissut hänen kasvojaan. Hän tuli kohteliaasti minua vastaan.

"Ohitse kulkiessani teki mieleni käydä teitä katsomassa", sanoin.

"Olette tervetullut, maisteri!" vastasi hän. "Olette säätyänne ensimäinen, joka kuuteen vuoteen on luonani käynyt."

Hän vei minut omaan kamariinsa, mutta läksi sieltä heti, jättäen minut yksin. Kamari oli pienenläntä, mutta siisti. Kirjahylly, jossa järjestetyissä riveissä oli kolme- tahi neljäkymmentä kirjaa — suuri kirjasto siihen aikaan — sanoi sanoja paremmin, että niiden omistaja ei ollut aivan tavallinen talonpoika.

Minä katselin kirjoja. Enimmät niistä olivat tomuisia; näki, ettei niihin oltu moniin aikoihin katsottu. Erillänsä muista kirjoista oli Wegeliuksen postilla, ja kun sen avasin, näin, että sitä oli uutterasti käytetty; erittäin oli erästä kohtaa, jossa puhutaan valasta, ahkeraan luettu, sitä osottivat lehtien tahrautuneet kulmat.

Mutta missä isäntä viipyi? Aikaa kului, häntä ei kuulunut. Kauan odotettuani palasin pirttiin, Jaska ei siellä ollut. Emännöitsijä, Jaskan vanha täti, joka takan ääressä kahvia puuhasi, sanoi hänen menneen aitaa korjaamaan. Tuommoinen käytös oli minusta hyvin odottamatonta. Suurempaa kohteliaisuutta olisin Jaskan kaltaiselta mieheltä odottanut. — Olin nuori vielä, olin kärkäs närkästymään; en tullut ajatelleeksi, että Jaskan epäkohteliaisuuteen varmaankin oli jokin syy, joka perustui hänen luonteensa muutokseen.

Varmaankin näki vanha täti, että minä närkästyin; mutta arvasiko hän syyn närkästymiseeni, sitä en tiedä. Hän hommaili kahviansa ja luuli kaiketi, että minä pitkästyin sen valmistumista, sillä hän vakuutti, että vesi paikalla kiehuisi ja että kahvi tulisi oikein oivallista. Toppolan isäntä oli sitä itse puolentoista naulaa kaupungista tuonut siihen aikaan, jolloin vielä oli toivoa, että Parmaala saisi emännän.

Epäilemättä olisin kielevältä mummolta saanut kuulla paljon Jaskasta, jos olisin malttanut mieltäni; mutta niinkuin sanoin, olin nuori ja pikaluontoinen. Närkästykseni vaikutuksesta vastasin sentähden: "tulin tänne isäntää puhuttelemaan; mutta koska aidanpano on niin kiireinen, ettei hän jouda kanssani seurustelemaan, pyydän, että hänelle tervehdykseni sanotte". Ja sen sanottuani lähdin.

Jaskan käytös minua kummastutti ja suututti, sitä en tahdo kieltää. Kotimatkallani ja vielä kauan sen jälkeen se minua ihmetytti. "Niin, semmoinen on hän nyt", sanoi lukkari, kun hänelle Jaskan kohteliaisuuden kerroin; "mutta hänen puolustuksekseen saanen sanoa, ettei hän voi seurustella kenenkään kanssa. Toinen mies oli hän ennen; hän silloin hakemalla haki seuraa, olletikin semmoista, josta sai jotakin oppia. Nyt hän ei kulje missään muualla kuin kirkossa, eikä lue muita kirjoja kuin Raamattua ja Wegeliuksen postillaa."

"Vai niin", vastasin. Lukkarin selitys ei minua tyydyttänyt. Pidin Jaskaa itsepäisenä jörönä, enkä sen enempää hänestä huolinut. —

Kului joitakuita viikkoja. Kesätouot oli tehty. Pappilan ryytimaahan kaivettiin kaivoa. Eräänä iltana seisoin siinä vieressä työtä katsellen, kun näin miehen kulkevan pihan poikki ja lähestyvän asuntoani.

"Luulenpa todella, että Parmaalan Jaska on liikkeellä", sanoi muuan kaivajista, joka juuri oli syvyydestä nostettu.

"Parmaalan Jaska! Varmaankaan hänellä ei ole minulle asiaa", ajattelin.

Mutta juuri minua Parmaalan Jaska haki. Astuessaan huoneeni etehiseen seisahtui hän. Hän oli nähnyt minut.

Kauan hän siinä seisoi. Vihdoin lähestyi hän meitä. Hän oli kovin alakuloisen näköinen. Ja kun hän luoksemme ehti, katsoa tarkisteli hän kauan kaivoon, mitään sanomatta. Vihdoin loi hän silmänsä minuun ja sanoi hiljaisella äänellä: "Jos maisterilla olisi aikaa, soisin saavani puhua teidän kanssanne."

Minä ajattelin itsekseni, että hänen olisi sopinut puhua kanssani kotonaan, kun siellä kävin; mutta nyykähytin kumminkin päätäni myönnytykseksi, ja me aloimme astua huoneeseeni päin.

"Jokohan Jaska tulee entiselleen?" miettivät kaivonkaivajat.

Ehdittyämme pienoiseen kamariini, kehoitin Jaskaa painamaan puuta ja lisäsin: "Varmaan on Parmaalalla hyvin tärkeätä puhuttavaa, koska ette malttanut silloin puhua mitään, kun luonanne olin!"

Hän ymmärsi sopimattoman ivani, ja syvään huoattuansa sanoi hän: "Syystä närkästyitte minuun, maisteri, kun luonani käydessänne teidät yksin jätin. Minä pyydän, antakaa epäkohteliaisuuteni anteeksi! Minulla olisi jo silloin ollut hyvin tärkeätä teille puhuttavaa, olisi ollut jo vuosikausia sitten, mutta minä en tiennyt, miten puhua. Te tulitte luokseni niin odottamatta. Minä iloitsin, mutta tahdoin asiaani ajatella, ja sentähden jätin teidät… saadakseni itsekseni vielä kerran tuota asiaani miettiä."

Hän puhui hiljaisella, murheen sortamalla äänellä. Minä näin, että olin häntä väärin tuominnut; näin, että edessäni oli mies, jonka mieli oli särkynyt; ja minä häpesin käytöstäni ja tuittupäisyyttäni. "Sitä minä en voinut aavistaa", vastasin. Sitten menin hänen luokseen ja sanoin niin ystävällisesti kuin minun oli mahdollista: "No, nyt on se asia selvillä; nyt olen valmis kuulemaan, mitä teillä on minulle sanottavaa."

Levottomasti käänteli Jaska lakkiaan siinä ovensuussa tuolillaan istuessaan. Kauan tirkisteli hän lattiaa, ikäänkuin ajatellen, miten puhettansa alkaisi. Vihdoin kysyi hän hiljaa: "Mihin sitoo vala ihmisen?" "Totuuteen", vastasin, kummastellen kysymystä; "pyhänä pitämään sitä, mihin valalla olemme sitoutuneet".

"Mutta jos ei sitä voi; jos totuudessa pysymällä rikomme toisen valan; jos vaitiolollamme rikomme valan, joka velvoittaa meitä puhumaan, mitä toinen vala velvoittaa meitä salaamaan…?" Ja hän loi silmänsä minuun, ikäänkuin olisi hän tahtonut sydämeeni katsoa.

"En ymmärrä teitä. Pysykää tosi-asioissa, sillä varmaankin perustuu kysymyksenne todellisiin tapahtumiin."

Hikihelmiä nousi isännän otsaan. Sanomaton tuska näkyi vallanneen hänet. "En tiedä, en ymmärrä, voinko… saanko…" änkytti hän. Sitten vähän ajan kuluttua hän kysyi: "Velvoittaahan papillinen vala pappia pitämään salassa, mitä hänelle uskotaan?"

Tuon hän kyllä tiesi, mutta kaiketi tahtoi hän kuulla vastauksen minun suustani, rohkaistakseen mieltänsä.

"Velvoittaa", vastasin. "Sitähän varten pappi on pappi, että särjetty sydän voi hänelle huolensa, murheensa uskoa."

Vielä jonkun aikaa istui Jaska siinä liikkumattomana. Viimein, ikäänkuin päästäkseen väkivoimalla vapaaksi sisällisestä taistelustaan, hypähti hän tuoliltaan, tuli minun luokseni ja sanoi kuiskaavalla äänellä: "Pelkään, että olen tehnyt väärän valan, että olen ajassa ja ijankaikkisuudessa tuomittu."

Hänen ilmiantonsa oli minulle aivan odottamaton; en voinut sitä kuullessani olla kauhistumatta. Kaiketi näki hän sen, ja se lisäsi hänen tuskaansa. Hän, vahva, roteva mies, lankesi polvilleen, ja väännellen käsiänsä mumisi hän uudelleen nuo kauheat sanat: "ajassa ja ijankaikkisuudessa kadotettu!"

"Ei, isäntä!" huudahdin, sydämeni pohjasta liikutettuna. "Aika on parannuksen; sydämemme katumuksesta riippuu ijankaikkisuutemme; se riippuu siitä, kadummeko sydämestämme ja katsommeko: nöyrinä syntisinä uskossa Häneen, joka meidän syntimme kantoi ja meidän rangaistuksemme kärsi. Aika on armon… Mutta en vieläkään teitä ymmärrä. Nouskaa, kertokaa, mikä teidät on tuskalliseen, runneltuun tilaanne saanut!" Minä autoin häntä nousemaan ja asetin hänet istumaan viereeni sohvalle.

Siinä peitti hän käsillään kasvonsa ja itki. Jää oli sulanut, jää, joka vuosikausia oli hänen sydäntänsä ympäröinyt; tuska oli sen viimeinkin murtanut, ja kyynelten virta ennusti kevään tuloa. Hän itki kuin lapsi, itki kauan. Nämä kyyneleet, kuinka katkerasti olivatkaan ne hänen omaatuntoansa polttaneet, ennenkuin viimein avautui sulku, joka esti niitä vapaasti virtaamasta!

En ollut silloin mikään ihmistuntija, jos en nytkään voi kerskata enemmästä ihmistuntemisesta, kuin minkä aika ja ihmisten katseleminen ovat minua opettaneet. Mutta minä ymmärsin kuitenkin, ettei minun sopinut häntä häiritä. Annoin hänen olla kahdenkesken kuormineen, joka nyt oli — minä aavistin sen — putoamaisillaan hänen hartioiltansa. Minä istuin ääneti hänen vieressänsä ja odotin.

Vihdoin viimeinkin!

"Minä tunnen sen", nyyhki Jaska; "minun täytyy kaikki puhua, vaikka sieluni autuuden kadottaisin". Ja hän puhui parkuen sydämensä salaisuuden.

Alussa minun oli vaikea häntä ymmärtää…

Samana päivänä, jona Tasku-Antti murhattiin, oli Jaska varhain aamulla lähtenyt etäisimmältä niityltään heiniä noutamaan. Ladolle ehdittyään oli hän laulellen heinäkuormaansa tehnyt. Ja kun häkki oli kovaan poljettu, oli hän maailman menoja mietiskellen lähtenyt kotimatkalle. Oli puolenpäivän aika, kun hän Kopsan mökille saapui. Siellä oli hän käynyt juomassa ja samalla kuullut, että Tasku-Antti vähää ennen oli Parmaalaan päin lähtenyt. Tuota sen enempää ajattelematta oli hän jatkanut matkaansa. Hän oli jo heinäkuormansa päällä maaten lähestynyt pihaniittynsä viidakkoa, kun sieltä äkki-arvaamatta hätähuuto oli kuulunut. Hän oli pysähdyttänyt hevosensa, kuunnellut ja uudelleen kuullut hätähuudon. Hän oli silloin hypännyt kuormaltansa maahan ja rientänyt katsomaan huudon syytä. Pitkän matkaa juostuaan oli hän saapunut paikalle, josta hätähuuto oli kuulunut. Siinä hän oli lumessa, joka yltäympäriinsä oli verestä punainen, nähnyt miehen makaavan, ja vieressä kaksi rosvoa, jotka paraikaa suurta laukkua kantaen olivat valmiit lähtemään. Hän oli toisen näistä rosvoista tuntenut rippikoulukumppanikseen ja lapsuutensa toveriksi, Harholan Lassiksi, ja maassa makaavan oli hän huomannut Tasku-Antiksi, kulkukauppiaaksi. Toista rosvoa hän ei ollut tuntenut. Hän oli hämmästyksestä jäänyt seisomaan ja kamalaa näkyä tirkistelemään, ja siinä oli hän kuullut tuon tuntemattoman miehen Lassille sanovan: "Käyhän vielä kerta ja työnnä varmuudeksi puukkosi reppuryssän sydämeen!" Sitten oli hän kuullut Lassin vastaavan: "Kyllä Antti ei enää kauppaa kulje; mutta saapa tuota katsoa, onko hänessä vielä miten paljo henkeä." Lassi oli jättänyt laukun ja lähestynyt maassa makaavaa. "Kah, vielä väännähtelee", oli hän Antin luo tultuaan lausunut; "mutta kylläpä siitä pääset!" Ja puukkoansa oli hän kohottanut, antaakseen onnettomalle viimeisen iskun. Mutta silloin oli Jaska hyökännyt esiin ja huudahtanut: "Lassi, Jumalan nimessä, mitä aiot tehdä?" — Vieraan tulo oli ensinnä kauheasti hämmästyttänyt rosvoja, mutta sitten, kun he näkivät, että Jaska oli yksin, olivat he yhtaikaa törmänneet häntä vastaan. Parmaalan isäntä oli kyllä siihen aikaan ollut väkevä mies, mutta kahta raivoisaa rosvoa vastaan eivät hänen voimansa olleet riittäneet. Muutamassa silmänräpäyksessä oli hänkin maassa maannut, ja tuntematon oli jo kohottanut veristä puukkoansa hänen sydämensä varalle, kun Lassi häntä pidätti. "Maltas!" oli tämä toverilleen sanonut. "Jaska on aina minua kohtaan ollut hyvä mies; en soisi hänen tänne jäävän." — "Oletko riivattu, Lassi?" oli tuntematon huutanut. "Jos hänet hengissä päästämme, olemme suotta reppuryssän tappaneet; siirry tieltäni, mies!" Mutta sitä ei Lassi ollut tehnyt. Hän oli puolustanut Jaskaa ja vaatinut, ettei tälle mitään pahaa tehtäisi. Rosvojen kesken oli jo riita ollut syntymäisillään; ja se olisi epäilemättä loppunut siten, että Jaska ja Lassi olisivat yksissä neuvoin kääntyneet kolmatta vastaan. Mutta kaiketikin oli tuommoinen käänne arveluttanut Lassia. Hänen päähänsä oli pälkähtänyt neuvo, johon tuntematon mies jonkun aikaa mietittyään suostui, vaikka vastahakoisesti, kun ei muu auttanut. "Jaska on sanassansa pysyvä mies", oli Lassi sanonut; "jos hän kautta Jumalan ja sielunsa iankaikkisen autuuden vannoo, ettei hän puhu kenellekään, mitä tässä on nähnyt ja kuullut, niin voimme olla varmat, että hän sanansa pitää."

"Ja minä", jatkoi Jaska hiljaisella äänellä kertomustaan, "minä makasin siinä maassa tietämättä, osaamatta muuta ajatella, kuin että viimeinen hetkeni oli tullut. Tuntematon rosvo istui minun rinnallani kahdareisin ja piti kiinni molemmista käsistäni. Henkeänsä koettaa ihminen viimeiseen saakka suojella, ja sentähden, kun Lassi minulta kysyi, suostuisinko valantekoon, tartuin minä hänen ehdoitukseensa, niinkuin hukkuva oljenkorteen. Ei ollut minussa miestä asiaa siinä tarkemmin punnitsemaan. Minä vastasin suostuvani valalla vannomaan, etten puolella sanalla, en ainoalla viittauksellakaan ilmaisisi, mitä tiesin ja olin nähnyt. Oli se valanteko siinä kummallinen! Yhä vielä makasin maassa. Lassi hellitti oikeaa kättäni, joka tuntemattoman miehen puserruksesta oli melkein hervoton, nosti sitä taivasta kohden ja saneli valan sanat minulle. Ja minä vannoin siinä lumessa maaten kautta Jumalan ja sieluni autuuden, etten kenellekään ilmaisisi, mitä Antin murhasta tiesin; minä vannoin, etten tämän hetken tapahtumista salaperäisimmälläkään viittauksella ilmaisisi kenellekään tietojani. Ja kun olin vannonut valani, hellitti Lassi vasemmankin käteni, huolimatta toverinsa äreydestä, ja sanoi: 'Teit hyvin, Jaska, että vannoit; muuten makaisit sinä, niinkuin hän, tuolla' — ja hän viittasi Anttia. 'Nouse nyt ja muista, että sinun on minua kiittäminen siitä, että hengissä kotiisi palaat!' — Mitä sitten tapahtui, kuinka minä jälleen kuormani luo tulin, sitä en tiedä. Vasta tielle ehdittyäni ja nähtyäni, että heinähäkkini oli kaatunut, toinnuin minä tällaiseksi vaivaiseksi! Kuinka kauan olin murhaajien parissa ollut, en myöskään tiedä. Lienen siellä viipynyt enemmän aikaa kuin osaan ajatellakaan; sillä kun heinäkuormineni viimein ennätin kotiin, oli jo ilta."

"Yöllä en saanut unta silmiini", jatkoi Jaska kertomustaan. "Valani sanat ja Lassin lause: muista, että sinun on minua kiittäminen siitä, että hengissä kotiin pääset, soivat korvissani. Aamulla jo ennen päivän valkenemista läksin katsomaan, eikö toki kaikki ollut unennäköä; niin kummalta, niin mahdottomalta tuntui minusta edellisen päivän tapahtumat. Aamupuoleen yötä oli lunta satanut. Kun tulin paikalle, jossa kuormani oli kaatunut, näin siinä vielä vähän heiniä; mutta viidakko, jossa kuolemaani niin likellä olin ollut, oli lumen peittämänä tasankona, niinkuin ainakin talvella koskematon pinta… Oli jo täysi päivä, kun retkeltäni palasin, ja valonsäteenä lensi aivoihini ajatus, että ehkä kaikki sittenkin oli unennäköä, ehkä olin pudonnut maahan heinäkuormani kaatuessa ja tyrmistynyt. Mutta juuri siinä aukkopaikalla, jossa niittytie maantiehen yhtyy, tuli Lassi vastaani. 'Muista eilistä valaasi!' sanoi hän. 'Ja jos ken sinulta kysyy, mihin olen kadonnut, niin et sinä saa sitä tietää. Hain sinua kodistasi, sanoakseni, ettet kostotta valaasi riko. Hyvä, että sinut tapasin. Muista, että minä henkesi pelastin!'"

"Oi Lassi…" yritin puhumaan; mutta hän keskeytti puheeni. "Tiedän, mitä aiot sanoa", sanoi hän. "Se oli roskainen työ, minä myönnän sen; mutta se on tehty; Antti ei vapaaehtoisesti luopunut kukkarostaan." — Mitä muuta hän siinä minulle puhui, sitä en enää muista, sen vain muistan, että hän ennen eroamme lausui: "Anttia ei kaipaa kukaan. Jos sattumalta hänen ruumiinsa joskus löytyy, muista silloin valasi! Minä luultavasti palaan tänne takaisin jonkun vuoden kuluttua."

"Me erosimme, ja siitä hetkestä olen ollut toinen mies kuin ennen. Oli kuin olisi kallio sydämelleni vyörynyt. Jos minne käännyn, aina tunnen sen painon; en voi sen alta päästä. Alati soivat valani sanat korvissani, ja alati kehoittaa minua sisällinen ääni ilmaisemaan murhan. Kun keväällä Antin ruumis löydettiin, kun menin sitä katsomaan, saadakseni vakuutusta onnettomassa epävarmuudessani, kun käräjissä minua tutkittiin ja kun minun piti vannoa, että totuutta puhuisin… oi, ette ymmärrä, mikä tuli rinnassani riehui! Olin jo tuomarin edessä tunnustaa, mitä tiesin; mutta silloin soi korvissani tavallista kovemmin Lassin huuto: 'vanno kautta Jumalan ja sielusi autuuden, ettet kenellekään ilmaise, mitä olet nähnyt ja kuullut; muista, että sinun on minua hengestäsi kiittäminen!' Enkä minä mitään ilmaissut. Olin oikeuden edessä tehnyt väärän valan, pitääkseni rikkomatta edellisen valani… Ja nyt tiedätte, maisteri, miten laitani on. Yöt päivät kalvaa minua tieto, että jos mitä ikään teen, en voi kadotusta välttää. Rukous… katumus… minun runneltu sieluni seisoo niiden ulkopuolella. Olen rukoillut, mutta rukoukseni ei ole voinut kohota armo-istuimen luo; olen katunut, etten antanut murhaajien mieluummin tappaa itseäni, kuin suostuin heille vaiti-oloa vannomaan; olen katunut, etten edellistä valaani rikkonut tuomarin edessä, etten ilmaissut murhaajia. Minusta on, kuin olisin Antin murhaan osallinen, ellen hänen murhaajiaan ilmaise; mutta jos sen teen, olen sieluni autuudesta luopunut ja sen lisäksi osottanut mustaa kiittämättömyyttä Lassia kohtaan, joka pelasti minun henkeni… Tuskani ovat väliin olleet niin suuret, että niistä päästäkseni olen ajatellut tappaa itseni."

Hän vaikeni. Hän oli puhunut viimeiset sanansa tuskin kuuluvalla äänellä. Ja nyt loi hän syvintä tuskaa kuvastavat silmänsä minuun, joka hämmästyksellä olin hänen sydämensä tunnustusta kuunnellut. Olin nuori, olin tottumaton likeltä katsomaan ihmissydänten haavoja, vielä tottumattomampi niitä parantamaan. Koetin muistutella, mitä siveysopista olin lukenut velvollisuuksien ristiriidoista, mutta ei sopinut minusta mikään sen yleisistä ohjeista Jaskan kohtaloon. Jaska oli luvannut pitää salassa henkensä pelastajan rikoksen; jos hän sen lupauksensa rikkoisi, jos hän saattaisi tämän pelastajansa ikuiseen vankeuteen, Siperiaan, olisi hän konna; niin sanoi yliopistosta peritty toveritunteeni. Mutta toiselta puolen: väärä vala oikeus-istuimen edessä! Mihin joutuisi valtio, mitä arvoa olisi oikeudella, jos jokainen yksityinen saisi oman mielensä ja omien oikkujensa mukaan punnita, mitä on lainvalvojan edessä tunnustettava, mitä ei? —

Kuta enemmän tätä ajattelin, sitä selvemmäksi tuli minulle, että Jaska todella oli väärän valan tehnyt, kun hän oikeuden edessä salasi, mitä hän olisi ollut velvollinen tunnustamaan. Ja tämän vakuutukseni vaikutuksesta kysyin viimein, itse tarkoin tietämättäni, mitä kysymykselläni tarkoitin: "Jaska, kumpi on suurempi: Lassi, joka murhan teki, vaiko Jumala, jonka viidettä käskyä vastaan hän rikkoi? Kumpi sinun tekemistäsi valoista on todellisempi: sekö, jonka teit Lassille, jotta esivallan käsi ei häntä saavuttaisi, vaiko valeellinen vala, jonka teit Jumalan säätämän oikeuden edessä, jolla rikoit Kaikkivaltiaan toista ja seitsemättä käskyä vastaan ja jonka johdosta murhaaja vielä on vapaa ja nauttii verisen työnsä etuja?"

Jaska ei pitkään aikaan vastannut mitään. Mutta hänen silmäyksissänsä ei enää ollut tuota äskeistä kuumeenpolttoa; hänen kasvoistansa katosi katoomistaan nuo epäilyksen mustat juonteet, jotka vuosikausia olivat niitä synkistyttäneet. Viimein nousi hän, loi minuun kummallisen oudon silmäyksen ja sanoi, puristaen kättäni: "Jo tiedän tehtäväni!" Ja sen sanottuaan riensi hän ulos.

Taaskin hämmästytti minua hänen käytöksensä. Mitä oli kysymykseni hänessä vaikuttanut?

Minä kiiruhdin ulos hänen jälkeensä ja näin, ettei hän kotiinsa palannut. Päinvastoin hän kääntyi vastaista suuntaa kulkemaan. Ja hän kulki kiireesti, kuten kulkee se, jolla on tärkeä toimi tehtävänä.

Minä seurasin häntä silmäyksilläni, niin kauan kuin hän oli näkyvissä. Viimein, kun hän näkyvistäni katosi, palasin kaivonkaivajien luo, käsittämättä, ymmärtämättä, mitä Jaskalla oli mielessä.

"Mitä oli Parmaalan isännällä asiaa?" kysyi muuan kaivonkaivajista.

En ollut hänen kysymystään kuulevinani.

* * * * *

Jaskan kertomus ja omituinen kohtalo ei mennyt mielestäni. Koko päivän ajattelin sitä. Siinä ilmausi noita ristiriitaisuuksia, joissa ihminen on kahden vaiheella, mikä on oikeaa, mikä väärää. Kun likemmin mietin kysymyksessäni tarkoitettua neuvoa, oli se minusta ainoa oikea. Totuus on ja pysyy totuutena; ei sitä voi kumota mikään vala, olkoon se kuinka ankara tahansa. Jaskan olisi pitänyt oikeuden edessä tunnustaa, mitä hän tiesi; sitä ennen ei hän ollut velvollinen sitä tekemään, koska ei hänen vaitiolonsa saattanut ketään viatonta kärsimään — niin ajattelin. Epäilemättä olivat kysymykseni avanneet Jaskan silmät näkemään asiaa samalta kannalta kuin minä; epäilemättä oli hän minun tyköäni rientänyt asianomaisen luo tunnustuksensa tekemään — mihinkään muuhun selitykseen ei hänen pikainen lähtönsä minun mielestäni aihetta antanut.

Ja arveluni oli oikea. Vähä aikaa puolenpäivän jälkeen kuulin, että nimismies oli pappilan ohitse kulkenut; ja illalla, kun hän palasi, poikkesi hän minun luokseni, Toppolan lautamies seurassaan. Molemmat näkyivät olevan hyvin äreällä tuulella, ja hevonen oli vaahtoon ajettu.

"No, mikäs nyt on hätänä?" kysyin nimismieheltä, jota sanoin sedäksi, vaikka emme sukua olleet: hän oli näet vähintään kolmeakymmentä vuotta minua vanhempi.

"Niin, kysy sitä!" vastasi hän kamariini astuttuansa. "Oletko kummempaa juttua koskaan kuullut? Vähää ennen puoltapäivää tulee luokseni Parmaalan Jaska hengästyneenä ja kertoo minulle miltei uskomattoman jutun Tasku-Antin, reppuryssän, murhasta. Hän ilmoittaa, että jo kuusi vuotta takaperin seurakunnasta poistunut tyhjäntoimittaja, Harholan Lassiksi sanottu, ynnä muuan toinen, jota hän ei tunne, ovat Antin murhanneet. Sitten mainitsee hän, että Lassi on seurakuntaan palannut, eilen illalla käynyt hänen luonaan ja vaatinut asuaksensa torpanmaata Parmaalan tiluksilla. Sanoo käyneensä tänä aamuna sinun luonasi ja sinulta saaneensa neuvon viimeinkin ilmaista murhaajat, joiden verityön hän erään toisen, Lassille muka tehdyn valan takia on tähän asti salassa pitänyt. Toppolan lautamies sattuu olemaan luonani, ja hänen kuullen uudistaa Jaska syytöksensä Lassia vastaan sekä sanoo Lassin olevan Parmaalassa… Olin tuhma, kun en paikalla Jaskaa seurannut. Jos sen olisin tehnyt, olisivat asiat nyt toisin, kuin ovat. Mutta postimies odotti; ja minä tahdoin ensinnä pari virkakirjettä kirjoittaa. Annoin sentähden Jaskan mennä, luvattuani jonkun tunnin kuluttua ilmautua Parmaalaan. Minä vanha hupakko! Pyy olisi nyt pivossa, ja ränstynyttä ruumistani olisin paljolta vaivannäöltä säästänyt!… Mutta asiaan! Puoli kahden aikaan lähdemme, minä ja Toppolan lautamies, vahvat käsiraudat kääseissämme — Lassin varalle, ymmärrät! Tulemme Parmaalaan kolmatta käydessä. Lassia, jota etsimme — luuletko, että hänet tapaamme? Vielä mitä! Mutta sen sijaan tapaamme isännän, Jaskan, vuoteen-omana, suuri puukonhaava rinnassansa. Ja Jaska kertoo meille, että Lassi on karannut! Onko hän pahaa aavistanut? Eikö mitä! Mutta Jaska on hänelle ilmoittanut käyntinsä minun luonani, varoittanut ja kehoittanut häntä tuota pikaa korjaamaan luunsa, jos tahtoi päästä oikeuden kynsiin joutumasta. Ja tuota kaikkea ei Jaska häpeä suoraan vasten silmiäni kertoa!… Palkinnoksi huvittavasta uutisesta iskee Lassi puukkonsa Jaskan rintaan ja pötkii käpälämäkeen, jolla tiellä hän vieläkin on. Siinä tämän päivän tapaus; ja minä tahdon kysyä, oletko kummempaa kuullut? — Jaskan haava näkyy olevan vaarallista laatua; mutta vaikka luultavaa on, että hän menee samaa tietä kuin Tasku-Antti, lähetin minä kumminkin lukkaria noutamaan, ennenkuin lähdin Lassia takaa-ajamaan."

Suurimmalla hämmästyksellä olin kuullut nimismiehen kertomuksen. Kysymykseni oli siis todellakin vaikuttanut sen, että Jaska suoraapäätä oli rientänyt toistamiseen kertomaan saman, mitä hän kuusi pitkää vuotta oli salannut! Mutta… miksi ei ollut Jaska ilmoittanut mitään Lassin palaamisesta… olisiko hän tuntonsa vaivoissa voinut sen unhoittaa?

Vanhan nimismiehen tuumailuista ja aprikoimisista en enää puoltakaan malttanut kuulla. Jaskan kohtalo veti koko huomioni puoleensa. Ja nyt makasi hän pahasti haavoitettuna! Luulin käsittäväni syyn, joka oli saanut hänen ilmaisemaan Lassille, että hän oli nimismiehen luona käynyt, sekä vaaran, joka murhaajaa uhkasi. Kaiketi oli hän tahtonut siten palkita hyvän työn, jonka Lassi oli hänelle tehnyt… Kuta enemmän asiaa ajattelin, sitä palavammaksi yltyi minussa halu Jaskaa tavata. Tämän lausuin nimismiehelle, ja nyykähyttäen päätään vastasi hän: "Tee sinä vain tehtäväsi meistä huolimatta! Hevonen on kaiketi kohta sen verran puhaltanut, että jaksaa meidät kotiini viedä. Sieltä lähden kohdakkoin uudelleen Lassia etsimään… minä, vanha hupakko, kun en… No niin; arvaan, että mies on salotietä kiertänyt kirkonkylän ja tahtoo meitä narrinaan pitää. Mutta saathan nähdä, junkkari, ettet minua kahdesti samana päivänä petä."

Oli jo iltaa joku määrä kulunut, kun saavuin Parmaalaan. Että jotakin outoa siellä oli tapahtunut, sen ilmaisi jo pihalla ja tuvassa oleva väkijoukko. Tapa on semmoinen Suomessamme. Jos jossakin on jokapäiväisyydestä poikkeavaa nähtävänä tai kuultavana, sinne kokoonnutaan.

Jaskan kamarissa ei ollut muita kuin haavoitettu ja lukkari, joka istui edellisen vuoteen vieressä. Kun minä astuin sisään, kohotti Jaska kättänsä, ja hänen huulensa vetäytyivät hienoon hymyyn. Hän oli kalpea kuin lumi, maatessaan siinä vuoteellansa. Tässä vuoteessa oli hän ruumiinsa terveyden aikana monen vuoden yöt kitunut omantuntonsa vaivoja; nyt, kun hänen ruumiinsa sairasti, oli hänen omatuntonsa terve. Rauhan leima kasvoillaan makasi hän siinä. Herra, joka oli kuorman hänen päällensä pannut, oli sen ottanut pois. Verenvuoto oli hänen voimansa vienyt, ja hän näkyi olevan kuolemastaan varma. Hyvin heikko ja matala oli hänen äänensä, kun hän puhui; eikä hän monta sanaa kerrallaan puhunut, sillä puhe näkyi saattavan hänelle ruumiillista tuskaa.

"Nyt se on tehty", olivat hänen ensimäiset sanansa minulle. "Nimismies tosin torui minua ja sanoi minun tehneen väärin, kun Lassille hänen tulonsa ilmoitin; mutta omatuntoni sanoo, että tein oikein… Olin sokea, olin omiin aprikoimisiini niin takertunut, etten ymmärtänyt tilaani enkä, mikä oikeaa on. Teidän kysymyksenne oli valaiseva säde, joka näytti, mitä minun jo oikeuden edessä olisi pitänyt tehdä? Ja nyt on se tehty, Jumalan kiitos!… Lassin kanssa en olisi voinut elää, en nähdä häntä joka päivä… Se olisi ollut mahdotonta… Minä en syytä häntä, että hänen puukkonsa iskusta kuolen; minä olen sen iskun ansainnut."

En ollut ensinkään siitä varma, oliko hän tehnyt oikein, kun hän Lassia varoitti; mutta en tahtonut epäilyilläni haavoitetun rauhaa häiritä. Ainakin oli jalo se perussyy, joka oli saanut hänen niin tekemään; muuta en voi sanoa. Oli, kuin olisi hän ymmärtänyt ajatuksiani, sillä hiljaisella, mutta sisällistä vakaumusta ilmaisevalla äänellä hän lisäsi: "Eikä Lassi voi syyttää minua petoksesta!"

Lukkari oli monta kertaa kieltänyt häntä puhumasta, muistaen, että verenvuoto pienimmästäkin liikutuksesta saattaisi jälleen alkaa. Jaska kyllä koetti hänen ohjeitaan seurata; mutta veripisarat, jotka siteen alta hiljaa vuotivat, sanoivat, ettei vuoto ollut lakannut. Ja luonnollinen seuraus siitä oli, että haavoitettu yhä heikkeni. —

Toista tuntia olin istunut hänen kamarissaan, kun minulle selvisi, ettei hänellä enää ollut monta tuntia elonaikaa jäljellä. Pitkään aikaan ei ollut kukaan puhunut mitään. Lukkari oli vain vähä väliä koettanut sidettä parantaa. Silloin, juuri kun kevätauringon viimeinen hohde pistäysi kuolevan kamariin suloisella loisteellaan sitä valaisten, sanoi Jaska tuskin kuuluvalla äänellä:

"Oi, jos uskaltaisin… Herran pyhää ehtoollista!"

Kaikeksi onneksi olin kotoa lähtiessäni ottanut rippineuvot mukaani. Kun kuolemaisillaan oleva ne näki, kuvautui sanomaton ilo hänen kalpeissa kasvoissaan…

Niin tuli outoa kohtaloa kokenut mies vielä kerran täällä maan päällä osalliseksi Herran pyhästä ruumiista ja verestä…

Kun pyhä toimitus oli loppunut, olivat myös hänen voimansa loppuneet. Lukkari ei enää sanonut uskaltavansa haavan siteisiin koskea.

Mutta kuoleva puhui itselleen: "Tiedän, ettei Herra valaansa riko, vaikka minä olen sen rikkonut… Hänen laupeuteensa minä turvaan, hänen laupeuteensa yksin."

Kohta sen jälkeen alkoivat kuoleman tuskat. Verrattain vähän aikaa ne kestivät.

Ja tähän loppuu muistelmani kaksi valaa tehneestä…

* * * * *

Jos vielä joku tahtoo tietää, miten nimismies onnistui Lassin takaa-ajossa, niin saanen mainita, että "vanha hupakko" oli ihan oikeassa, kun hän vakuutti, ettei Lassi häntä samana päivänä kahdesti pettäisi. Jo samaan aikaan, jona Jaska kuoli, joutui kaksi murhaa tehnyt oikeuden käsiin, ja niinikään pari kuukautta sen jälkeen Tasku-Antin toinen murhaaja — sama, joka olisi Parmaalan isännänkin surmannut, jos ei Lassi olisi estänyt.

(Vanhan pastorin muistelmia.)

GUSTAV AADOLF HEMAN.

Syntynyt Vesilahdessa 18/8 1855; vih. pap. 1880; nyk. Jyväskylän maaseurakunnan kirkkoherra. Julkaissut nimimerkillä Kah: Muistelmia Hämeestä, Kysymysmerkkejä, Mitäs teet niin eestäs löydät, uskonnollisia kirjoja y.m.

RENTUKKA.

Miksi en näe sinua enää milloinkaan kultakutrisen immen hiuksia koristamassa? Miksi en konsanaan tapaa sinua nuoren miehen napinreiässä? Miksi, oi keltakukkainen rentukka, olet niin yleisesti ylönkatsottu? Mitä olet tehnyt?

Kun lumi sulaa, kinokset riutuvat ja niityn norot alkavat vihottaa, kulkee Kaikkivaltiaan lähetti seutuja ja alkaa viskellä kukkaskoristeita vihannalle niitylle. Eikö rentukkakin ole hänen kädestään kirvonnut maata kaunistamaan?

Vai nimikö sinun, keltainen rentukka, on huonoon asemaasi saattanut. Tosin olisit ansainnut kauniimman nimen kuin on nykyinen nimesi. Eikä ole juuri kaunis toinenkaan nimesi, jolla sinua paikoin maassamme nimitetään: "sammakonkukka". Mutta ethän sinä siitä välitä. Vähät siitä, minkä nimen ihmiset sinulle ovat antaneet, kun vain täytät tehtäväsi maailmassa. Ja minä uskon, minä tiedän, että sinullakin on tehtäväsi ja tarkoituksesi.

* * * * *

Siellä Nälkäniemen kulmakunnalla, siellä hämärän Hämeen ja sankan Satakunnan rajamailla juosta liritteli Joutsenoja halki luhtaniittyjen ja suopursuilta lemahtelevien hakamaiden. Mäentöyräällä lähellä ojannetta oli mökki. Ja mökissä oli suurimpana rikkautena joukko leveäkasvoisia, pellavatukkaisia hämäläislapsia. Kaiken talvea ne pitivät polkuja pirtinovelta pihapahaisen toiselle puolelle avoinna. Kun isä oli ilta- ja aamupuhteen pärevalkean valossa niverrellyt milloin mitäkin, ja äiti kehräillyt verorohtimia taloon, oli lattialle kasaantunut paksulta pärekarsia ja muutakin nokea. Sen vuoksi oli lasten paljaat jalat ihan noesta mustat. Nämä paljaat, nokiset, pikku jalat, ne ne polkuja pihaan olivat tallanneet, jopa mustia varpaansijojakin lumeen jättäneet. Näkipä jonkun isomman lapsen joskus yrittävän kuoppamäeltä isolla vesikelkalla mäkeä laskea.

Mutta keväällä kun mökin eteläpuolella kuoppamäki ja ojanteen äyräät alkoivat pälveillä ja joku vähäpätöinen vilukukka ilmestyi vasikkahaassa suuren kiven tahi mahdottoman katajapensaan etelävarjoon, kävivät mökin paljasjalkaisten lasten pirttiretkeilyt yhä pitemmiksi. Tuon tuostakin käytiin kuoppamäellä "suvea katsomassa". Ja kun vihdoinkin talvi oli taistelussa lopullisesti hävinnyt ja kevät voittanut, rupesi ojanteen tuoreesta helmasta nousemaan turpeita, meheviä sammakonkukkia aivankuin taikavoiman vaikutuksesta. Ja silloin paljasjalkainen, paitasillaan kirmaileva mökinlapsi tunsi omituista kaihoa mielessään. Jota enemmän keltaisia kukankupuja aukeni ojanteella, sitä elävämmin tunsi hän sitä semmoista omituista — kummallisen vienoa ja hellää värinää, sitä semmoista, että ikäänkuin Luoja olisi yhä useammalla silmällä häntä katsellut, ikäänkuin hymyillen ja tuttavallisesti iskenyt silmää, silittänyt pojan päätä ja sanonut: terveisiä nyt taas sieltä meiltä. Silloin istui paljasjalkainen, pellavatukkainen mökinpoika perunakuopan katolla, katseli alas ojan kukitettuja reunoja, istui totisena hetken, riensi sitten ojanteelle, kahmasi tukun kukkia käteensä, vei ne mökkiin ja asetti ne pieneen vesikippoon ikkunalle.

"Myrkkyäkös niitä pahalta haisevia kukkia pirttiin laahaat", torui pojan äiti ja käski heittämään ne lehmänsaaviin, joka pirtissä oli muuripenkin vieressä. Ja tottelihan poika käskyä. Mutta kun sitten mökin asukkaat menivät vuoteilleen ja toukokuinen yöhämärä valui mökin pienestä akkunasta suoraan muuripenkille, jolla valkotukka makasi, niin syntyi ihmeellinen elämä ojanteella. Kun valkotukka kysyi ajatuksissaan, onko sammakonkukka Jumalan silmä, niin ojanteella nyökkäsivät kaikki rentukat päätänsä ja vastasivat yhteen ääneen: on, on. Ja kun poika vain hengitti hyvin hiljaa eikä liikutellut itseään vuoteella, vaan peitti käsillään korvansa, kuuli hän ojanteelta aivan selvästi humuavan laulun: on, on.

Ja kun se poika siinä muuripenkillä virui ja kuunteli sammakonkukkain laulua, kuului sieltä lehmänsaavista omituista kahinaa. Ne sinne heitetyt sammakonkukat hiipivät ja ryömivät pitkin sakkasaavin laitaa ylös, hyppäsivät niin, että mätkäys kuului, toinen toisensa perästä lattialle ja astuivat keltaisia kupujaan häilytellen pitkin lattiaa pirtin perälle, kiipesivät ensin tuolin jalkoja myöten pitkälle tuolille ja hyppäsivät ketterästi vihdoin pöydälle. Sitten asettuivat he piiriin erään kaikkein suurimman kukan ympärille ja yhteensä oli heitä seitsemän tai kahdeksan.

Syntyipä siinä elämä. Se keskimäinen kukka nyökki päätään joka taholle ja heilutti lehtiään. Ei sitä olisi ymmärtänyt, mitä hän sillä tarkoitti, ellei hän olisi itse juhlallisesti sanonut: "minä lyön tahtia". Niin tahtia se löi ja toiset lauloivat. Merkillistä se laulu oli. Se oli keltaista. Ei se ollut kuin Litsin Jussin viulun ääntä, sillä viulunääni on punertavaa, eikä se ollut niinkuin Töyssän Kustaan klaneetin ääntä, sillä klaneetinääni on vaaleampaa, ei se ollut semmoista kuin Kivikirkon urkujen sointi, sillä urkujensointi oli sinisenharmaata — vaan se on ihan samanväristä kuin sammakonkukan terälehdet, se oli keltaista laulua. Sellaista se oli ainakin muuripenkillä makaavan pojan mielestä. Eikä hän silloin eikä jälkeenpäin ole osannut siitä laulusta muuta sanoa kuin että se oli keltaista laulua.

Ja sitä keltaista laulua ne yhä lauloivat; eikä muuripenkillä makaava poika tietänyt, kuinka kauan se laulu kesti, kestikö se ainoasti siunaaman ajan, vai kestikö se tuhansia vuosia. Ehkäpä. Mutta yhä valtavammaksi se paisui. Oli kuin koko maailman sammakonkukat olisivat siihen yhtyneet.

Väkevästi se laulu poikaa nosti, kohotti ja kuljetti. Sen voimassa nousi hän nousemistaan. Ja laulu hänen ympärillään oli kuin keltainen pehmeä pilvi, joka vihmoi keltaista utua huikaisevan korkeuden lainehtivaan avaruuteen. Ja siellä huimaavan korkeuden kultasalista katseli poika alas. Hän näki niin selvästi vanhempainsa mökin, sen noettuneen savutorven ja siintyneet malat ja vinoksi vääntyneen, kituvan pihaveräjän; näki perunakuopan kuoppamäeltä, näki lirisevän keväisen ojan ja ojanteella tuhansilla sammakonkukilla kirjaellun, viheriäpohjaisen peitteen. Mutta ei se ojanne aina keltaisen kirjavana pysynyt, korkeintaan pysyi se vain pari viikkoa kerrassaan. Aina ne sammakonkukat, jonkun aikaa helotettuansa, pistivät piiloon keltaiset kupunsa. Ja sitten siinä ojanteella ja sen molemmin puolin niityllä heilutteli väärävartisia viikatteitaan heinämiehet, kulkivat kumarruksissa vinorivissä toinen toisensa perässä, hurstipaidat hiestä märkinä ja kovasimet takana vyön alla, kukin lakeisellaan. Ilmaantui siihen niitylle taas kirjava joukko miehiä ja naisia; paitahiaisillaan, haravat kädessä ja taakkavitsoilla kantaen suloisen tuoksuvia heinätaakkoja ne siinä nauravina puuhasivat.

Ja sitten se oja jäätyi, ja iljanteella luistelivat lapset — — — ja kuoppamäki, ojanne ja mökin malkakatto ja kaikki ylt'ympäri sai valkoisen, paksun, pehmeän peitteen.

Kyllä se peite sitten taas poistui, poistui ensin mökin katolta, sitten kuoppamäeltä ja vihdoin ojanteelta ja ylt'ympäri. Ja silloin oli ojassa viljalta vettä, ja vesi hyppeli ja kirmasi niin iloisesti kuin keväinen varsa, ja taas ilmaantui tuhansia keltaisia sammakonkukkia ojanteeseen.

Ja sitten kävi taas niinkuin ennenkin: keltakukat hävisivät, mutta heinäväkeä tuli niitylle ja valkeaan vaippaan kääriytyi taaskin maa ja manner. Yhä uudistumistaan uudistui se meno, uudistui tuhansia ja taas tuhansia kertoja, aina uutta heinäväkeä, aina uusia keltakukkia viheriällä pohjalla.

Ja tuolla ojanteella leijaili ja liihotteli pienen pieni siivekäs olento vetisellä niityllä ja ojanteella. Sillä oli puku ihan kuin keltaista silkkiä ja pieni kultainen kannel kädessä. Ja kun se kanneltansa heläytteli, niin keltaisina kukkina kirposivat säveleet kanteleen kultakieliltä vetiselle niitylle ja ojanreunalle. Silloin sanoivat ihmiset: nyt on kevät, sillä rentukka kukkii. Jokainen heläys, joka kanteleesta lähti, muuttui keltaiseksi kukaksi!

Ja kun poikanen sitten keltaisen laulun soidessa oli kuin kysyvillään: kuka olet sinä, joka kultakanteleestasi kultakukkia varistelet, niin eroitti hän selvästi laulussa vastauksen:

"Kultasilmä."

"Kultasilmä", "Kultasilmä", vastasi kaiku kaikkialta.

Ja nyt se alinomainen muutos ja vaihtelu ojanteella lakkasi. Ojanne kukki yhä, kukki viikot, kukki vuodet, kukki kukkimistaan. Kuoppamäkikin oli lakkaamatta ihan tervakukkien ja orvokkien, päivänkukkien ja tädykkeiden peitossa. Ja keltainen soitto ojanteella kävi yhä ihanammaksi. Oja leveni ja laajeni. Pian oli se paisunut leveäksi virraksi. Sen kahden puolen kasvoi tuuheita puita, joissa oli suuria keltakukkia ja kypsänkeltaisia omenia. Ränstynyt mökki ja sen siintävät malat ja katoton kota ja laonnut perunakuoppakin olivat muuttuneet. Siinä oli nyt kultainen talo, ympärillä puutarha, ja puutarhassa niin vihantaa ja pehmeää, viileätä ja lämmintä. Ja suuren puun oksalla soitteli Kultasilmä ja lauloi, lauloi luomakunnan ikuisesta kesästä, lauloi maasta, jota ei turmelus paina, eikä verivirrat kostuta, lauloi kaupungista, jonka portit ovat helmistä ja perustus kalliista kivistä. Ei tosin poikanen siinä muuripenkillä sitä silloin niin ymmärtänyt, hämärästi vain tunsi, kuuli ja näki, mutta sitten vasta, kauan sen jälkeen, kun elämä painoi — tahi oikeammin kun kuolema painoi — muisti hän Kultasilmän laulua ja muisteli, että niinhän se oli laulanut. — — —

Ja aamulla kun poika nousi kovalta sijaltansa, ihmetteli hän, etteivät kukat olleet enää pöydällä ja ettei keltaisesta laulusta enää säveltäkään hänen korvissaan helähdellyt.

* * * * *

Päivä paistoi. Leivo liritteli. Kevätpurot hyppelivät vilkkaasti kivien lomitse ja liukuivat nopeakulkuisina virtoina niittyjen ja nurmikoiden halki. Mökin lapset olivat kuoppamäellä. Oli sinne kokoontunut ojanteen toiseltakin puolen naapurien lapsia Ensin siinä hetkinen rakennettiin kirkkoja pienistä kivistä, aina vain ristikirkkoja, sillä muunlaisia kirkkoja eivät lapset olleet ikinä nähneet, — ainoastaan pari vanhinta oli nähnyt ristikirkon, oman seurakunnan kirkon —; ja kun siihen oli kylläännytty, ruvettiin häitä pitämään. Sulhasena oli tuo pellavatukka muuripenkiltä, morsiamena naapurin Maiju. Maiju se tätä leikkiä oli ehdottanutkin, sanoen pellavatukalle: "ole sinä, Aatu, ylkämies, minä olen morsian". Tällainen asiain järjestely ei kuitenkaan näyttänyt ensinkään olevan Uperon Jussin mieleen. Hän näytti olevan vähän mustasukkainen. Rupesi härnäävästi lukemaan:

"Ylkämies ja morsian Käveli pitkin orsia, Veisteli vikatevarsia, Söi pärekarsia."

Tästä loukkaantui Maiju surkeasti ja pillahti itkemään, mutta Aatu, joka näytti unohtaneen kaikki hennot kukkaslaulut, hyökkäsi Jussin kimppuun kiivaasti. Mutta niinkuin arvattava olikin, sai Aatu selkäänsä aikalailla, sillä Jussi oli vahva, tanakka poika. Aatu siitä painaltamaan kotiin itkien.

Mutta pian ne lapsen kyyneleet kuivuvat. Aatu palasi tuokion perästä taas kuoppamäelle. Ja oli siellä jo Maijukin, hän oli myös käväissyt kotonaan ja mielipaha oli häneltäkin haihtunut. Ja nyt ne häät vasta oikein alkoivat. Ensin laitettiin morsiamelle kruunu, se tehtiin ojanteen kukista, sammakonkukista. Hyvin loistava ja kaunis ja aivankuin riemusta helottava se olikin. Kuinka somasti se sopi Maijun hiuksille! Kun Maiju siinä naureskeli, jotta valkeat hampaat loistivat, niin tuntui toisista kuin ei ikinä koko maailmassa mitään sen kauniimpaa ollut nähtävissä. Uperon Jussikaan ei härnännyt, vaan oli aivan ihastunut morsiameen. Ylkämieheksi ei hän tosin nytkään päässyt. Tyytyväiseltä hän kuitenkin näytti, varsinkin kun sai olla vihkipappina ja kun räätälin Kalle lainasi hänelle kukkopillinsä ja siten valmisti hänelle tilaisuuden saada myös "pelimannina" esiytyä. Iloiset ne häät kuoppamäellä olivat. Morsiuspari tanssi "polskat" ja "hieputa hännät", ja muu väki hyppi mättäiden välillä tarmonsa takaa. Iloista oli hääväki, mutta vielä iloisemmin helotti kruunun keltaiset sammakonkukat Maijun ohimoilla. Mutta näkymättömänä kruunun suurimman kukkasen kupulehdellä istui Kultasilmä ja hymyili, hymyili onnellista, autuasta hymyä. hymyä.

* * * * *

Kymmenkuntia kertoja oli ojanne niitetty ja kymmenkuntia kertoja oli sen Kultasilmä uudestaan keltakukilla koristanut. Mökin vanhukset olivat kuolleet, lapset hajaantuneet ympäri maailmaa, mikä minnekin. Aatu yksin oli jäänyt. Hänestä oli tullut monitaitoinen mies. Maalailikin huonekaluja ja muuta mitä tarvittiin. Maalasi mielellään näihin kukkia ja ruusuja, useimmin keltaisia sammakonkukkia.

Kun sitten taaskin kerran keväällä ojanne kellerti heleänkeltaisena, valmistelihe Aatu sulhasmieheksi. Hän oli vähän niinkuin ruvennut pitämään Mäkelän leskiemännästä ja se hänestä. Talo ei ollut suuri, mutta maa oli hyvää laatua, kalavesikin hyvä, emäntä oli lapseton eikä kovin vanhakaan, noin puoltatoista vuosikymmentä vanhempi Aatua. Oli se isäntä vainaa vähän rahojakin jättänyt. Ja mökin pojalle oli kaikkein mielestä ihan onneksi kun pääsi semmoiseen taloon isännäksi.

Oli se ollut riemua siellä Mäkelässä silloin Aatun ja leskiemännän häissä. Siellä oli pelimannina Litsin Jussi ja musiikkia puhalsi Töyssän Kustaa. Vieraita oli viljalta ja kuokkavieraitakin oli ollut piha puolellaan ja huoneissa niin paljon kuin mahtui. Morsian oli oikein "koreuksissa". Myrteistä valmistettu pieni seppele, joka oli kaunistettu tekokukilla, oli morsiamen päässä, pitkä huntu hulmusi takana kun hän siinä lattialla tanssi, suu niin tyytyväisessä naurun mareessa. Hei, kuinka ne kattolamppujen tulet välkkyivät, heijastuivat peileihin, joita oli yksi joka seinällä. Ja kuinka se Litsin Jussin viulu soi ja Töyssän Kustaan klaneetti vinkui. Aatu oli mielestään aikalailla iloinen. Mutta eivät nuo morsiamen uudenaikaiset "hopeat" oikein koreuksilta tuntuneet. Olisi edes ollut sellainen vanhanaikainen, kultapaperista tehty kruunu, korkea kuin vihta ja monilla peililasinpalasilla varustettu! Silloin se olisi kruunu ollut, sillä kruunu on kultainen — — — niin, kultainen ja keltainen. Keltainen! Semmoinen se oikea kruunu on, keltainen, keltainen niinkuin — — — sammakonkukista tehty — — — semmoinen se kruunu on — — — ja pää sen kruunun alla — ei tuommoinen, jolla on vanhat, lihavahkot kasvot ja suu tyhjäntympeässä, hölmömäisessä naurun mareessa — ei — ei — — —. Kruunun alla pitäisi olla toisenmoinen pää, tuommoinen, jota peittää kellertävä tukka, johon kuuluu punakat, hiukan teerenpisamaiset posket, valkohampainen, somasti hymyilevä suu ja kaksi mitä herttaisinta poskikuoppaa. — — — Huh, kun aikamies tuommoisia lapsellisia aattelee ihan keskellä omien häittensä pauhaavaa riemua, huh vieläkin, tuumii Aatu. Maijuhan se juuri oli semmoinen sammakkokukkakruunussaan ennen kuoppamäellä. Kaikkea sitä mieleen tuleekin. — — — Soita, Jussi, puhalla, Kustaa; soittakaa niin, että katto kajahtelee, pankaa punertavaa ja valkeata soimaan, vedä kiivaammin, Jussi, puhalla väkevämmin, Kustaa, nyt on mökin Aatun häät, nyt tanssitaan, nyt iloitaan, pojat, nyt on mökin Aatun häät!

"Kovinhan sinä olet isoääninen", tuumi Miina, "otit vähän liian väkevän punssin, koeta olla nyt hiljemmin, etkö näe, kuinka poliisikonstaapelikin katselee sinuun päin niin pitkään?"

"Katselkoon", hihkaisee Aatu, "minua saa katsella vaikka kuka, en minä pelkää; mutta mitä puolukanvarsia sinulla on kruununa ja mitä ne talinpalaset toimittavat, olisi oikein kultakruunu — — — sammakonkukista se soma olisi tullut, olisit semmoisen kruunun pannut päähäsi — — — ja sitten sen kruunun alle semmoisen pään kuin — — —"

"Oletko hassuksi tullut", nuhisee pyylevä Miina, "kun noin pahkuat; ole nyt siivosti!"

"Olen, olen siivosti kuin sika pahnassansa", vastaa Aatu ja menee istumaan peräpenkille pöydän taakse ja solauttaa pikarillisen kirkasta viinaa suuhunsa.

Siinä hän istuu. Litsin Jussi ja Töyssän Kustaa soittavat hikipäissä. Se soitto sulaa Aatun korvissa yhä ihmeellisemmäksi. Se valuu virtana hänen sielunsa uumeniin; se ei ole enää punaista eikä vaaleata, se muuttuu yhä keltaisemmaksi, se on ihan rentukkain keltaista kuorolaulua. Ja kun Aatu siinä istuu ja kuuntelee pöydän takana ja nojaa päätään seinään ja silmät ovat puoliummessa, tuntuu hänestä niin päiväpaisteiselta ja lämpimältä. Keltakukkainen ojanne laulaa. Luojan silmä katsoo häneen keltaisen kukan kuvusta niin lämpimästi ja rakkaasti. Hän on pieni paljasjalkainen poika, joka pitää häitä keltakutrisen, sammakonkukilla kruunatun Maijun kanssa. Hänen on niin suloinen olla. Ujosti painaa hän suutelon Maijun punahuulille — — — Maiju hymähtää ja valkeat hampaat hohtavat ja poskikuopat — — — keltakukat laulavat — — — Kultasilmä hymyilee — — — kuoppamäki on niin heleän vihantaa, vihannalla nurmella hän pyörii hurmaavassa vauhdissa, pyörii niin keveästi, liitelee kuin perho, lentelee sinne, lentelee tänne ja katselee yhä keltakukkaista kruunua. — — —

Mutta silloin syntyy rymäkkä ovella. Kuokkavieraat alkavat tappelun. Huutoa, parkunaa, kirouksia! Yksi lamppu putoaa lattiaan, sammuu, toisetkin sammuttaa ovesta tullut tuulenpuuska. Aatu hiipii kuin juopunut peräkamariin, saa oven kiinni, heittäytyy sänkyyn, jossa on korkea röykkiö vaatteita, ja nukkuu. — — —

Kultakutrinen Maiju, päässä keltakukkainen kruunu, ei jätä häntä yölläkään. Yhä se häntä silmiin katsoo. Keltainen sävelvirta valuu sieluun, ja unissaan hymähtelee sulhanen, hymähtelee vielä silloinkin, kun Miina-emäntä kynttilä kädessä tulee kamariin ja löytää vastaisen herransa uinumassa. — — —

Hän oli hiljentänyt poliisin avulla rymylin, haastattanut pahimmat pukarit oikeuteen ja tehnyt talossa rauhan. — — —

* * * * *

Aatu oli siis nyt isäntämies, ja yhä enemmän tuli hänen osaksensa yleistä luottamusta, ensin oman kylän kesken, sittemmin ulompaakin muiltakin kuntalaisilta. Valittiin ensin varajäseneksi kansakoulun johtokuntaan, sitten vakinaiseksi. Oli lautamiesehdokkaanakin ollut ja kunnallislautakunnan jäsenenä. Ja mikäs oli ollessa! Oli opetellut kirjoittamaankin ja hyvä sillä näkyi järjenjuoksu olevan. Ja muutenkin se Mäkelän Aatu sivistyi ja sievistyi. Ei ollut kuin ensimältä vain valkea puuvillahuivi kaulassa; sittemmin kun luottamusmiehenä rupesi olemaan, oli kovaksi silitetyt kalvosimet, kauluri ja oikea rusetti.

Mutta ei se Aatu milloinkaan oikein iloinen tainnut olla. Varsinkin keväällä, kun Mäkelän Ojaniitty oli keltaisten sammakonkukkien peitossa, oli Aatu niin kummallisen hiljainen ja totinen. Saattoi istua tuntikausia niittymäessä suurella kivellä ja katsella meheviä keltakukkia noron syrjässä. Ei häneltä silloin juuri kukaan puhetta saanut, niin oli hän mietteissään. Oli kuin "keltainen" laulu olisi ollut juuri alkamaisillaan, mutta juuri kun se oli alkaa, rupesi sellainen harmaa suhina korvissa kuulumaan, ettei sitä keltaista laulua voinut kuulla. — — —

* * * * *

Koko pitäjässä oli Korsun Maija tunnettu. Missä hän oli nuoruutensa oleskellut, — niin sitä ei oikein tiedetty. Kyytillä hän oli tuotu kaukaa toisesta maaherranläänistä; ja kyytin oli kunnallislautakunnan esimies saanut maksaa. Kun Maijalta kysyttiin, miten hänen oli asiansa, vastasi hän katkismuksen sanoilla: "yhdelle käy niinkuin toisellekin". Ilolan isäntä, jonka hoteissa Maijaa hoidettiin, oli hurskas mies ja kuljetti Maijaa melkein joka pyhä kirkossa. Suuri keltainen huivi hartioilla istui Maija ristiparvelle muiden naimattomien naisten kanssa ja keväällä oli hänellä aina sammakonkukkia nenäliinaan käärittynä mukanaan. Ja kun kirkosta oli palattu kotiin ja kirkkopäivällinen syöty, kävi Maija poimimaan niityn norosta sammakonkukkia, punoi niistä tuuhean seppeleen, laski sen päähänsä ja pyörähteli Ilolan pirtissä huimaavan nopeasti ympäri. Ohuiksi olivat jo käyneet kellertävät kutrit, poissa olivat poskilta kuopat, ruostuneet valkeat hampaat, sameriaiseksi käynyt silmä. Tuskin häntä enää tunsi siksi Maijuksi, joka ennen Aatun kanssa kuoppamäellä häitänsä piti.

Mutta Mäkelän Aatu hänet kyllä tunsi ja muisti. Hyvinkin muisti. Sillä se keltainen kruunu ja kruunun alla oleva pää oli kuin oralla poltettu hänen mieleensä. — — —

Kun Mäkelän Miina-emäntä kuoli ja hautaristille laitettiin rautapellistä tehty vihreäksi maalattu seppele, ei Aatu oikein ymmärtänyt oloansa. Oli niin ikävä ja kaamea mieli. Kylläpä hänen nyt oli talosta poistuminen, sillä emännän sukulaiset sen perivät, ja hänestä tuli kuin tulikin "ulkojalka". Mitä hänestä nyt tulisi? Ei hän toki vielä niin hoki vanha ollut, mutta kovin oli sisällisesti väsyksissä. Jalatkin niin painoivat. Taisi kuolema painaa. Ja ne keltaiset kukat Maijun päässä — ne eivät menneet ikinä mielestä. Minkähän vuoksi siitä Maijusta semmoinen oli tullut? Miksi oli se noin sekaantunut? Eihän se oikein hassu ollut, mutta oli vain noin pehmeä ja ikäänkuin hessahtanut. Miksikäs siitä semmoinen tuli? Taisi olla syytä siihen Aatussakin. Miksi menikään Aatu sille Mäkelän emännälle? Mutta kun sillä oli talo, niin terävä maistansa, ja irtaimistoa, ja isäntä-vainaa oli vähän rahojakin jättänyt. — — — Olihan se kauppa Aatulle niin kovin edullinen. — — —

Mutta aina kummallisemmaksi kävi Maija. Saattoi istua monta keväistä päivää ja yötä yhtämittaa ojan reunalla. Siinä hän kuunteli veden lirinää ja katseli helottavia sammakonkukkia ojanteella. Istui niin onnellisesti hymyillen, sammakonkukkainen kruunu päässä.

Ilolan niityn ojanteella hänet lapset sitten löysivät eräänä aamuna makaavan seppele päässä. He koettivat häntä herättää, mutta ei hän herännyt. Ilolan emäntäkin tuli siihen ja nähtyään Maijan, hän sanoi: "Kyllä se nyt on päässyt taivaan häihin". Ja kuollut se olikin. Mutta sitä ei emäntä huomannut, että seppeleen suurimman kukan kuvussa istui pieni kirkas olento, joka soitti pientä kultakanteletta ja hymyili. Se oli tietenkin Kultasilmä. Siihen soittoon oli Maija kai nukahtanut.

Seuraavana sunnuntaina siunattiin Korsun Maijan maalliset jäännökset. Ei niitä ruumissaatolla eikä veisuulla hautaan viety, vietiin vain samalla tapaa kuin vaivaishoitolaiset yleensä. Ruumis oli viikolla tuotu hautausmaalle ja asetettu kellotapulin jalkaan, siksi kunnes hauturi muillekin ruumiille alkoi leposijoja valmistaa.

Lauantaina tuli sitten hauturi viemään Maijaa hautaan. Hän huomasi, että tapulinjalkaan oli joku tullut sisälle sill'aikaa kun hän oli hautausmaalla toiminut ja että Maijan arkulle oli laskettu kourallinen meheviä sammakonkukkia. "Tuommoisiahan se aina piti hyvänä", lausui hauturi Aatulle, joka muka noin vain sattumoilta hautausmaan läpi kulkeissaan tuli häntä vastaan. Arkun vei hauturi poikinensa hautaan. Kukat olisivat arkun kannelta kyllä siinä arkkua kannettaessa pudonneet maahan, mutta hauturi otti ne käteensä ja viskasi sitten arkun mukana hautaan. Yksi ainoa iso kukka putosi kirkkopihaan.

Kun rippikoulupojat pääsivät kirkosta välitunnille, otti yksi poika sen pudonneen kukan ja alkoi sitä viskellä ilmaan. Se tarttui vihdoin erääseen lehteensä puhkeamassa olevaan pihlajaan ja jäi siihen. —

Sunnuntaina pappi siunasi Korsun Maijan ruumiin. Silloin hymyili Kultasilmä pihlajaan pysähtyneessä rentukassa, ja kun pappi oli hautausluvut päättänyt, soitti Kultasilmä pienellä kultakanteleellansa hautausvirren. Mutta ei sitä kuullut kukaan muu kuin Mäkelän Aatu. Hänen korvansa olivat auenneet kuulemaan keltaista laulua.

Se laulu ylisteli "elämänkruunua"; mutta elämänkruunu oli Aatun silmissä ihan samanlainen kuin Maijun morsiuskruunu Joutsenojan kukista ennen kuoppamäellä.

* * * * *

Kun sitten jonkun viikon perästä Korsun Maijan haudalle ilmaantui pieni, valkeapuinen risti, johon oli maalattu hyvin luonnonmukainen sammakonkukka, ihmettelivät ihmiset suuresti, että kuka sille Maija-hupsulle ristin on kustantanut, ja lausuivat toivonsa, ettei siihen vain kunnan varoja olisi tuhlattu.

Yhtä ihmeellistä oli, että joka kevät jonakuna sunnuntaina nähtiin niillä paikoin, missä Korsun Maijan hauta oli, kourallinen tuoreita sammakonkukkia.

Tässä toissa keväänä niitä ei enää ilmaantunut. Ja kesemmällä haudattiin samaan kirkkopihaan itsellismies Aatu Juhonpoika Mäkelä. Oli saanut puolikon rukiita vuosittain Mäkelästä eläkkeeksi, teheskellyt tallukoita ja maalaillut huonekaluja ja rekiä, ja siten tullut sievästi toimeen omillansa. Harvapuheinen ja umpimielinen oli lopun ikäänsä ollut. Ainoastaan keväällä, kun ojanne kellerti, oli hymyillyt ja kummallisia satuja kylänlapsille kertonut. Sellaisista saduista oli koko hänen elämänsä kokoonpantu.

("Liitto" III, v. 1904.)

IIVO HÄRKÖNEN.

Syntynyt 25/8 1882. Käynyt Sortavalan seminaarin; ollut opetustoimissa ja sanomalehtimiesnä, m.m. julkaisten Karjalaisien Pakinoita ja kokoomateoksen Karjalan kirja. Teoksia: Rajamailla (run.), Tulia, Syystarinoita korvesta, Rajantakainen Karjala, Karjalan virsiä y.m.

SATU SALON ROMANASTA.

Salon Romana on kivenkantaja, ylipäiväinen ja yli-öinen kivenkantaja Rairannalla. Hänen selkänsä on käynyt köykkyyn, kätensä pitenneet ja jalat vääristyneet — kaikki kamalan kivenkannon takia. Hän on yksikseenolija, yksikseenpuhelija ja pelkäilijä. Hänen ruokansa on karvaskatkuinen sekoitus tuohisessa, johon hän on pannut kaikki, mitä on mistäkin saanut: kalat, leivät, suolat ja suurimat — ja hänen vaatteensa on vanha, kulunut munkinkaapu, joka on vyötetty nuoralla. Hän syö käydessään, josta kantaa jätteet jäkyräinen parta, ja hän nukkuu, jos milloin nukkuu, pelloilla, joista ottaa kiviä, ja rauniolla järvessä, johon kantaa kiviä.

Hän on luostarinrakentaja, sillä se raunio, joka kohoo vähän matkaa rannasta, järvestä, on hänen nostamansa, ja sille hän aikoo kerran "pyhän paikan" rakentaa — kunhan ensin vahva perustus tulee lasketuksi…

Romana on mielipuoli.

* * * * *

Hän oli ennen viisaskin ja ylen viisas olikin. Jo pienenä paitaressuna, kun kotikyläänsä tuli ensimäinen koulu, tuo kovin kummallinen ja naurettava koulu, ja kun hänen vanhempansa kiistelivät, pannako poika kouluun vai ei — taatto tahtoi, emo esti —, niin osotti hän teräväsanaisuuttaan seuraavasti:

— Sinä, maammo, pelkäät minun tulevan siellä tottelemattomaksi ja torapukariksi, mutta minä sanon: ne opit olen minä jo kotona saanut, ja on vaan pelättävä, etten noita siellä kadottaisi.

— Sinä, taatto, taas toivot minusta maan mainiota kirjamiestä. Vaan minä sanon: kuinka siellä sellaiseksi tulisi, kun ei itse opettajakaan tunne ukko-iitä, jos se kärryillä ajaa, vaan ainoastaan keppi kädessä köpittävänä?

Nämä sanat ratkaisivat riidan ja poika pääsi kouluun.

Siellä oli hän aika veijari ja teki kaikenlaisia kolttosia. Kun opettaja, tuo oikea vanhankansan koulumestari, sängyssä loikoen ja pitkää piippuaan imien, luetti toisia poikia, niin kolusi hän sill'aikaa lukupöytien alla ja kiipeili kiukahilla. Kun taas tuli hänen lukuvuoronsa, niin rupesi hän laulavalla äänellä laskettelemaan kaikenlaista, kuten: "uusi kelkka rautapohja, se vain mennä luikuu", — ja opettaja, ollen vähän kuuronlainen ja harhaillen ajatuksissaan kokonaan toisaalla, kiitteli vain häntä ja sanoi: "Se on poika!" Toisinaan teki hän tuntuvampiakin kolttosia, — kuten kerran, opettajan taas loikoessa sängyssä, sitoi piipunpäähän pitkän, vahvan rihman ja — keskellä luvunlurinaa ja hartaita hai'unvetoja — riuhtaisi sen varsineen kauvas nurkkaan —; josta seurasi mitä hassuimmat jälkinäytökset.

Näin hän kävi alkeiskoulunsa.

Sitte joutui hän suureen maailmanrannankouluun, — eikä sielläkään tyhmistynyt.

Ensin joutui hän siellä joutilasten ja kuljeksivaisten poikaviikareitten seuraan, joilla oli päätehtävänä kujeitten ja tekosien tekeminen. Tultuaan joukkoon kohosi hän kohta sen johtajaksi, sillä hän oli kuin luotu tällaiseen. Ihan uusi elämä siellä silloin alkoi. Uudet, entistä kekseliäämmät ja hullunkurisemmat kujeet otettiin käytäntöön — Romana ne keksi —, uusia elämöimisalueita etsittiin ja uusi innostus valtasi mielet. Päivät maattiin, mutta yöt huhkittiin hurjastuksissa. Synkät syksyajat — ne oikeiksi ilonpäiviksi päätyivät, sillä silloin oli pimeydenaika pitkä ja "jälet eivät näkyneet". Kiskottiin kaalinpäitä maasta ja pisteltiin niitä aidanseipäihin ympäri kylää, leikattiin pellavia pellavamaista ja sidottiin lyhteiksi sekä tehtiin "viisikkoja", soudettiin veneitä pitkiin, pahoihin lahdenpohjukkoihin, vedeltiin järveenlasketuita verkkoja tukkuun, tehtiin peloitus-ukkoja tyttöjen makuu-aittojen eteen, kaadettiin navetan päällä olevia vesiammeita läävässä lypsäväin tyttöjen päälle ja pudoteltiin uuninpiippujen kautta rottia sulaviin voipatoihin. — Voi sitä mielen kuvittelevaisuutta, toimeenpanevan voiman tottelevaisuutta ja vireyttä! Ja niitä naururähäköitä, joita tekosen tehtyä salapaikoissa ilmoille kohotettiin!

Ei niitä tehty kellekään erittäin, vaan kaikille, kelle vaan sattui. Välistä oli kuje vaaraton, mutta usein varsin vahingollinen; vaan sen suuremmanpa riemun ja naurun se synnytti!

Niin kulki tämä joutojoukko kylästä kylään ja salonsopesta toiseen, kiusaten ihmisiä ja naurattaen itseään ilkitöillään. —

Romana tuli lähelle kahtakymmentä. Ammatti oli yhä entinen, mutta varsi vahvistui ja korvat korkeni. Toimeentulo oli tuiki niukka ja yhä niukemmaksi se kävi. Nuorempana vielä tuli tehdyksi työtä ja antoivatpa ihmiset ilmaiseksikin; vaan nyt ne eivät enää antaneet, ja työ, tavallinen talonpojantyö — se alkoi tuntua niin ala-arvoiselta ja halpamaiselta, ettei kehdannut ajatellakaan sitä, — ja oisiko tuota ilennyt mennä pyytämäänkään…?

Alkoivat kuiskia elämän äänet.

Ensimäinen:

Millä, millä aiot itsesi elättää ja vaatettaa ja mihin pääsi kallistaa ajan pitkään? Mitä aiot eteesi ottaa vastaantulevassa vastaisuudessa, koska jo ohimenevä nykyisyys tarjoo tienpäätä? Katso, katso vain, ettet joutuisi naulaan koko mies — hampaittesi viereen!

Toinen ääni:

Jos vähänkin ajattelisit tai katsoisit itseäsi, niin huomaisit, kuinka nurinkurinen sinun elämäsi on. No, onko tämä nyt laatua: juosta nälkäjoukon johtajana ja nauraa vatsa tyhjänä? Vai luuletko siitä sinulle hyötyä koituvan? Varo vain, ettei kerran tuo nälkiintynyt joukko ryntää päällesi ja iske kynsiä ja hampaita sinuun ja sano: "Sinä olet meidän johtajamme ja me sinun johdettaviasi, saa meille elatusta vaikka puun raosta!" Varo, varo tätä!

Tulipa sitten tuohon eräs kolmaskin ääni, vienoinen ja viekotteleva, ja alkoi kuiskutella:

Totta, totta kaikki, mitä on sanottu. Mutta elä sentään jätä tuota joukkoasi, elä luovu siitä! Ajattele — sinä viisas mies, viisain mies koko korvenkulmalla — ajattele, etkö voisi sitä toisella tavalla johtaa? Etkö voisi — sinä kekseliäs ja keinokas mies, kekseliäin mies koko seudulla —, etkö voisi sitä kohottaa nälkäjoukosta leipä-joukoksi, ja itseäsi sen johtajaksi? Silloin olisi siitä hyötyä ja johtotoimesi tolkullinen. Koettelehan ajatella sitä, sinä konstikas mies!

Tämä sana sattui sydämeen, mutta ei tullut vielä tajutuksi sen tarkoitusta: eivät vilkkuneet viisauden virvat syksyn synkässä yössä.

Sillä syksy silloin oli.

Ja edelleen asteli allapäin Romana korven kivikkoisia ja liukkaita polkuja — vatsassa nälkä ja mielessä epätoivo. —

Vaan kerran sattui hän sakkineen erääseen saloiseen sepon majaan — sepon pajaan, jossa kaikenkaltaiset öiset aseet taottiin: tappelupuukot, rosvonviilat, viinatorvet… Sielläpä häntä ystävällisesti vastaan otettiin: ruokittiin leivällä, ilahutettiin lämpimällä ja sanottiin vielä satu… Se oli Viisaan-Juoneksen satu ja sanoi sen seppo itse:

"Olipa ennen mies, Viisas-Juones, joka ei väkisin vienyt, eikä salaa varastanut, vaan muuten otti.

"Ensi kokeensa oli:

"Astui mies metsätietä häntä vastaan, astui lehmää sarvista saattaen, ja sanoi:

"— Terve.

"— Terve, terve, vastasi Juones, vaan ajatteli: kuinka saisin tuon lehmän, en väkisin, en salaa, mutta muuten?

"Poikkesi metsään, juoksi kappaleen eteenpäin ja viskasi tielle miekan, — meni piiloon.

"Tuli lehmänsaattaja siihen, näki miekan, sanoi:

"— Ois tuossa miekka, vaan mitäs sillä tupetta tekee?

"Astui edelleen, jätti miekan. Otti Juones miekan tieltä, juoksi taas metsää myöten kappaleen edelle ja viskasi tupen tielle. Tuli mies tuohon, sanoi:

"— Tuossahan on tuppi, — nytpä menen hakemaan miekan, niin saan koko kojeen.

"Sitoi lehmän puuhun ja lähti.

"Silloin Viisas-Juones otti sekä tupen että lehmän ja meni matkoihinsa.

"Sen jälkeen teki hän sadottain samallaisia temppuja, ja oli hänellä erinäisiä tapauksia varten suuri varajoukko, ja kaikki he elivät hyviä, hymyileviä päiviä."

Tämän sadun kuultuaan hypähti Romana. — Nyt tiedän, mikä tie on edessäni, mikä lyyli lykkynäni. Nyt tiedän, mihin kutsui kumma ääni, — tiedän, miten nälkäjoukosta tehdään leipäjoukko. Täst'edes en astu allapäin! —

Hänestä tuli rosvo.

Rosvo suuri ja maanmainittava hänestä tuli. Ei ollut sitä korvenkolkkaa, jossa hän ei joukkoinensa väijynyt, ei sitä kylää, jossa ei tehnyt tihutöitään: öisiä yllätyksiä ja ryöstöjä. Jokapaikassa ja joka aika oli hän kaikkien pelättävänä ja varottavana. Mutta kuka voi varoa häntä? Ei kukaan. Kaikki varat vaipuivat, kaikki esteet sortuivat hänen edestään. Hänellä oli sellaiset "kehnon keinot, juuttaan juonet", joita vastaan ei kukaan mahtanut mitään. Oli hänellä sellainen riepukäärö, jonka kun viskasi vihaisimmankin vahtikoiran eteen, niin sen ääni vaikeni; oli semmoinen tiirikka, joka kävi jokaiseen lukkoon; oli semmoinen viila, joka katkaisi vahvimmankin varusraudan; oli semmoinen kynttilä, jonka kun käteensä otti ja sytytti, niin eivät askeleet kuuluneet, ei koko mies näkynyt… Sai liikkua aivan puolivalvovain ihmisten keskellä, ei huomattu. Ja missä ei välikappaleet auttaneet, siinä taikain ja ruumiin voima. Ja missä ei hänen, yhden miehen, voima, siinä yhdeksän miehen — apujoukkonsa julma voima…

Ja kaikki hän varasti, eroituksetta kaikki, kellä vain oli varoja ja ketä kohti sattui. Hyvät, huonot, rikkaat ja pohatat ja tasavaraiset talonpojat, tutut ja vieraat. Eikä auttanut armot, eivätkä mujut…

Hirmuinen, hirmuinen mies oli salon Romana!

* * * * *

Löipä kerran se seppo, jolta Romana oli Viisaan-Juoneksen sadun kuullut ja jonka luona hän sittemmin usein oleskeli, vetoa, tokko hän voisi varastaa pitäjän vanhan kirkon.

— Hmh, mitäs tuosta olisi, onko se kirkko kummempi kuin muutkaan, — ihmisten rakentamat seinät, ihmisten maalaamat kuvat ja ihmisten kokoamat rahat kirstuissa. Vielä tänä yönä ryöstän sen putipuhtaaksi ja aikaiseen pääsen.

Näin Romana, ja lähti yksin yössä pimeässä työtänsä täyttämään.

Tuli kirkkopihaan, — portti niin pahasti vingahti, kuin olisi sanonut: ai, astuitpa viimeisestä portista sisään!

Vaan ei varas siitä vähääkään välittänyt.

Tuli kellotornin juurelle, — kuin olisivat kellot kumahtaneet ja kuiskanneet: ovatko jo vaienneet sydämmesi kellot? Vaan ei tulija tuostakaan tuon enempää huolinut, virkkoi vain:

— Kas kun tuuli kelloja humahuttelee. Astui kirkon rappujen eteen — näki oven olevan avoinna.

— Mi… mitä? säikähti ensin, vaan kohta raudanrauhallisena tuumi: Kah, kun on vanha vahtiukko unohtanut ovet auki. Ja jatkoi:

— Sen parempi, ei tarvitse tiirikkaa käyttää. Kohosi kivirapuille ja meni kirkkoon. Kumahti kameasti kirkon lattia, vaan ei vavahtanut urhon rinta.

Astui eteenpäin tyhjään, pimeään kirkkoon, — rupesivat häämöttämään kuvaseinän kuvat ja näytti kuin joka jumala ja pyhämies olisi sormi pystyssä varottanut: elä, elä tule! — Vaan ei paha-aikeinen paljon sitäkään säikähtänyt.

Askelsi vain yhä edelleen. —

Yht'äkkiä ilmestyy hänen eteensä keskeltä pimeyden elävän miehen kasvot, kasvot kalvakat, ja kohtapa kohoo koko mieskin, pieni, vaivainen vanhus, kohoo kuin maan alta… kaihoisin katsein silmää häneen. Silloin järkähtää jännitetty ruumis, hätähuuto pääsee huulilta ja Romana on romahtaa polvilleen maahan…

— Uh, uh, ku… kuka? kysyy, vaikka jo huomaakin vanhuksen kylän kerjuumunkiksi.

— Minä se vain olen, vaivainen kulku-ukko, elä minua ensinkään pelkää. Näin vieno ääni pimeydessä, ja jatkaa: Tulin vain tänne, kun tiesin sinun tulevan tänä yönä tätä ryöstämään, tulin — pyysin vahti-ukolta avaimet — pelastamaan erästä säästölaatikkoa, johon olen itse ainoat pennini pannut ja johon ovat muutkin, armeliaat ihmiset, enimmät roponsa uhranneet. Tulin pelastamaan sitä laatikkoa, jonka rahoilla kerran rakennetaan luostari turvaksi niille, jotka ovat rosvo-Romanan käden kautta turvattomiksi ja orvoiksi tulleet … Ei mulla muuta… laatikko on jo tässä… elä minua ensinkään pelkää —, menen jo pois.

Tämän sanan kuultuaan jäykistyivät Romanan jäsenet, oudot humaukset alkoivat päässä käydä, ja hän jäi naulattuna paikoilleen seisomaan. Ei tiennyt mitä sanoa, ei osannut mitä tehdä… ja kylmä hiki hiihteli kaikkialla ruumiissa, jaloissa, päässä, selässä… Seisoi siinä kuin kivipatsas tai kirkon pilari, ei päässyt minnekään —, kunnes aamun valjetessa, vanhan vahti-ukon tullessa kirkkoon, havahti ja lähti kiireisesti juoksemaan — ensin alttariin päin, Täitten kirkon sivuille ja vihdoin ovelle… Oudot oli merkit miehessä silloin: silmät välkkyivät ja kädet huitoivat — ja kun ulos pääsi, niin hihkaisi ja lähti laukkaamaan korpeen päin.

* * * * *

Siitä asti on salon Romana käynyt munkin kaapussa ja kantanut kiviä Rairannan raunioon. Ei ole kukaan kuullut häneltä suorastaan, mitä hän tekee; vaan yksi ja toinen on sattunut salaa kuulemaan kuinka hän itsekseen sopottaa:

— Itse, itse aion tuon luostarin rakentaa, en muiden salli. Veden päälle sen rakennan, niinkuin on Valamokin. Sitten, kun saan sen valmiiksi, saavat siihen tulla kaikki köyhät ja orvot. Itse rupean iguumeniksi ja pidän rukouksia joka hetki heidän edestään. — Kunhan tässä nyt vain tulisi vankka perustus lasketuksi…

(Syystarinoita korvesta.)

SANTERI IVALO.

Syntynyt 9/6 1866 Sodankylässä. Entinen nimi Ingman. Tuli fil. tohtoriksi 1894; julkaissut historiallisia tutkimuksia, toiminut sanomalehtimiesnä ("Päivälehti", "Helsingin Sanomat"). Teoksia (romaaneja, kertomuksia ja kuvauksia): Hellaassa, Reservikasarmista, Iltapuhteeksi I, II, Juho Vesainen, Tuokiokuvia Kuusamon matkalla, Aikansa lapsipuoli, Anna Fleming, Margareta, Tuomas Piispa, Saaristossa; näytelmät Lahjoitusmailla ja Kustaa Eerikinpoika; historial. kuvaus Suomen sota 1808-1809.

ERÄMAAN ASUTUS.

Iltahämärässä eräänä sydäntalven päivänä ajoi Paavo Heikinpoika, Paason Heikin kolmas poika heinäkuormaa jokea myöten kotiinsa päin. Hän makasi ryntäillään häkin päällä heiniin melkein peittäytyneenä, hevonen käveli höllin ohjaksin niin verkalleen kuin halusi, ja mies katseli välinpitämättömästi ympärilleen hämärään peittyvään talviseen luontoon. Hänestä häämöitti kauempana edessäpäin lumisella tanterella jokin epäselvä olento, vaikkei hän pimeän vuoksi voinut eroittaa, oliko se tuulessa heiluva heinätukko vai avannon viitta vai rantaa myöten jokivarrelle päin painuva hiihtäjä… Ei hiihtäjä se on, se kääntyy yhä lähemmäs rantaan päin… jo lähteekin nousemaan törmälle… Se ei ole kukaan muu kuin Tapani, veli Tapani, joka hiihtelee Kelalaan — se kuuluu poika siellä tuontuostaankin hiihtelevän Sannaa naurattelemassa, vaikkei kotona puhu mitään.

Paavo Heikinpoika hymähti ja painautui mukavammin mahalleen heiniin… Sanoo rihmoilla hiihtävänsä, niinhän sitä ennen aina sanottiin, kun noinikään poikettiin kuin ohimennen linturihmat vyöllä puhuttelemassa tyttöjä navetan ovella taikka saunan lämmitessä. Tuttu juttu! Tapanihan alkaa olla jo niissä vuosissa hänkin.

Mutta jatkaessaan sitä ajatustaan kävivät Paavon kasvot vakavammiksi ja synkemmiksi… Mihinkäpä se Tapanikin mukamas eukkonsa asettaisi, ei Kelalaan toista kotivävyä sovi ja meille taas… ei tule mitään. Siellä on jo kolme akkaa toraamassa… Ja kuka sen tietää toisekseen, kauanko meitä kolme poikaa säilyy kotosalla — juuri tähän aikaan viime talvena vietiin Iikka-veli sotaväkeen…

Näihin raskaisiin mietteisiin vaipuneena ajeli Paavo Iijoen jäätä pitkin melkein kotitörmän kohdalle asti, mutta siellä kulkusten kilinä herätti hänet mietteistään. Hän kohotti päänsä ja näki hevosen, jolla oli kuomureki perässään, hyvää vauhtia laskevan törmää alas ja kääntyvän, joelle saavuttuaan, valtatietä alaspäin. Kaksi miestä istui reenperässä; turkinkaulustat olivat pystyssä, vaan Paavo arvasi kyllä, keitä ne kulkijat olivat. Ne ajoivat taas tänä talvena vähä väliä talosta taloon ja veivät aina jotakin mennessään: milloin minkin veron nimellä viljasäkin tai lohileiviskän tai lehmän tai lampaan, milloin hevosen pitkille kyytimatkoille, milloin voita ja juustoa sotaväki-osastolle eväiksi, milloin miehen talosta sotaväkeen. Mitähän lienevät taaskin olleet vailla…

Paavon hevonen lähti jo kuumuutta huuruten raskaasti vetämään kuormaa törmälle, ja silloin laskeusi Paavo kuorman päältä, autteli itse etupajusta ja antoi sitten, kun oli päästy törmän päälle pirtin päätyikkunan kohdalle, hevosensa hetkisen huokaista. Mutta lautaikkunan takaa pirtistä kuului äänekästä, toraista puhetta, ja silloin hän suuttuneena nykäisi suitsia ja ajoi heinähäkin takapihalle tallin edustalle, jossa riisui hevosen, vei sen pilttuuseen ja teki sille appeen.

Tullessaan taas tallista ulos heinäkuormaa tyhjentämään näki hän isänsä astuvan pirtistä häntä auttamaan. Ukko oli jo vanhanpuoleinen, varsi kumarassa, ja näytti muutenkin vähän masentuneelta. Kotvan aikaa työskentelivät isä ja poika ääneti yhdessä, vaan sitten virkkoi Paavo melkein kuin itsekseen:

— Kesken ne rehut tänä talvena loppuvat. Olisi pitänyt syksyllä vähentää karjaa.

— Olisi pitänyt, toisti ukkokin. Nyt niistä pitää joka päästä vielä vero maksaa ja sittenkin niitä on kevätpuoleen tapettava. Vaan eihän sitä osannut vähentää, perhe suuri, lapsia kasvaa, jollakinhan sen täytyy elää, ja millä se eläisi, jos ei olisi lehmän-antiakaan?

— Niin, tässä talossa on liikaa väkeä.

— Ja joka hengen kohdalta menee vero. Kului hetkinen äänettömyydessä.

— Voutiko se oli vai kirjuri, joka täältä juuri ikään ajoi? kysyi Paavo matalalla äänellä.

— Kirjuri ja nimismies. Kirjoittivat taas kirjoihinsa kaikki, mitä talossa on, joka lampaan ja vasikan, joka kirveen ja viikatteen. Kaikista vero! He arvelivat, että jo parin viikon perästä voi kanto meille joutua. Näin se kyllä karjakin väleen sulaa, sillä milläpä sen veron muuten maksaa? Ja se kuuluu menevän vielä ensi vuodeltakin.

— Sekö hopeavero?

— Se. Ja kesällä kuulutaan vielä erittäin otettavan uusi sotavero. — Ukko vaikeni hetkeksi, vaan jatkoi sitten selin kääntyneenä. — Ja niin se nimismies tiesi, että tänne tänä kevännä tulee vielä muitakin kirjoittajia.

— Meillekinkö? Sotaväkeen? Vaan Iikkahan vietiin viime talvena.

— Kuulutaan tarvittavan uusia miehiä Vironmaalle, siellä tappaa niitä tauti ja vihollinen kilvan. Eikö lie jo mennyttä Iikkakin, ei ole kuulunut hänestä mitään.

— Ja nyt toisia sijaan — meitähän tässä talossa Tapanin kanssa tuleekin neljä miestä, niin, tottapa otetaan siis meiltäkin.

Paavo oli jo selvillä, ettei kysymys ollut mistään muusta, kuin että juuri hänen tuli suoriutua sotaväkeen. Huhuja uuden sotaväen otosta oli kulkenut usein, ja aina ne olivat toteutuneet. Ja kun kerran sotamiehen kirjoihin joutuu, niin siinä ei auta rukous eikä kirous… Ja Paavo oli vasta vuosi aikaa sitten mennyt naimisiin.

Paavo keräsi kouriinsa viimeiset heinät reen pohjalta ja vei ne suoraan talliin hevosen eteen. Nosti sitten häkin pystyyn seinää vastaan ja veti reen suojukseen. Ja sitä puuhatessaan kysyi hän tyynellä äänellä, ikäänkuin ohimennen, isältään:

— Toraa kuului äsken taas tuolta pirtistä, eukotko riidassa?

— Heh, tokko tuosta sovintoa tullee koskaan! Se on Matin akka siksi torainen ja kärty ja muka emännyydestään arka, eihän sille miehensäkään mitään mahda. Ja aina ne Iikan eukko ja sinun Liisasikin näykähtelevät. Ei tässä pirtissä sopua tule, niin kauan kuin ne kaikki siinä elävät yksillä tiloilla.

— Sitä se näkyy olevan. Ja Tapani puuhaa vielä neljättä!

Yhdessä astelivat isä ja poika takapihalta tupaa kohden. Vaan ovelle he pysähtyivät, ja isä katseli ääneti, kuinka Paavo otti pirtin seinustalta esiin suksensa ja rupesi mäystimiä korjailemaan.

— Mihinkä sinä nyt vielä hiihdät?

— Käyn Kelalassa, Rannan Pietarin puheilla.

— Sitäkö tuumaat salolle lähtöä?

— Eihän tästä muuten mitään tule. Talo kituu ja mies toisensa jälkeen poimitaan pois. Pietarin asiat ovat sellaiset, että se jo pari kertaa on kehoittanut minua mukaansa. Jos hän nyt yhtyy tuumaan, niin vielä tällä kelillä lähdemme akkoinemme painamaan takamaille ja painetaankin siksi etäälle, ettei eukkojen tora kuulu.

— Eikä sotaväen kirjuri tapaa. Olen tuota jo miettinyt minäkin. Talosta erotaksesi sinun ei tosin tarvitsisi niin kauas hävitä, onhan täällä autiotiloja, joille voit lähteä viljelijäksi. Se ei ole leikin yritys, Paavo, se salolle lähtö — sitä elä unohda, kova on edessä sillä miehellä, joka aikoo asuntonsa autioon korpeen. Mutta kurjuutta on täälläkin — tee tahtosi.

Paavo ei vastannut, hän hioi hetken suksiaan kinokseen, potkaisi sitten voimakkaasti ja laski törmältä alas joelle.

Paason vanha Heikki jäi törmälle seisomaan ja mietteissään arvostelemaan poikansa aikeita. Hänen oli itsensä aikoinaan, olojen kotona ollessa tukalia ja kun takamailla hiihdettiin lappalaisia veroittamassa, monasti tehnyt mieli jäädä sinne kauas rauhallisille salojärville elämään. Vaan se oli peloittanut se tuuma, siellä oli vastassa kylmä korpi ja halla ja pedot ja avuton yksinäisyys, jos tuli tauti tai kuolema. Sinne aikoi nyt poika — vaan koettakoon! Se arastelee sotaväkeen lähtöä, eipä kumma tosiaankaan, mutta kysytään sitä tälläkin retkellä rohkeutta ja kestävyyttä, tällä sitä juuri kysytäänkin.

* * * * *

Asutusolot Suomessa olivat tähän aikaan, 16:nnen vuosisadan toisen puoliskon alulla, yleensäkin olleet vähän liikkuvalla kannalla. Sisä-Suomen vesistöjen erämaita olivat hämäläiset ja savolaiset ruvenneet ottamaan haltuunsa ja siirtymään niihin yhä kauemmas perustamaan vakinaista asutusta. Tuota hallituksen suosimaa muuttointoa kannustivat monet vanhoilla kotipaikoilla vallitsevat olot, liian korkeat verot, raskas sotapalvelus ja sotaväen elättäminen sekä aika ajoin maahan tunkeutuva taikka sitä uhkaavan sodan vaara. Erämaat saivat asukkaita. Saman muuttoinnostuksen merkkejä oli ilmestynyt myöskin Pohjanmaalla, jonka pohjoisimmat jokivarret jo alkoivat olla väki korkealle asutuita. Niin asusti jo Juhana kuninkaan ensimäisinä hallitusvuosina Iijoen varrella joitakuita uutisasukkaita aina Pudasjärven rannoille asti ja Kurjen salokylää myöten; he olivat takamaille muuttaneina täällä vuosikausia eläneet verottomina uutisasukkaina, vaan näihin aikoihin ruvettiin jo heidän uutiskyliään lukemaan vakinaiseksi asutukseksi, ja veroittajan pitkä käsivarsi rupesi jo niihinkin ulottumaan.

Paljoa ylempänä saman joen latvoilla, Kitkan ja Maanselän kalaisilla järvillä, olivat iiläiset vanhastaan tottuneet kulkemaan lappalaisia veroittelemassa ja kesäisin kalastelemassa, ja olivat he näitäkin seutuja lukeneet takamaikseen, vaikkei niiden omistamisesta vielä ollut mitään tietoa, eipä edes siitä, mihin valtakuntaan ne kuuluivat. Sittemmin oli Lapinkulku käynyt harvinaiseksi ja hallituksen käskystäkin vihdoin lakannut, eikä maanviljelykseltä kotoa enää niin kauas joutanut kalamatkoillekaan muuta kuin joskus hätätilassa.

Viime vuosina olivat kumminkin olot kotona rannikoilla käyneet niin tukaliksi, että muistot noista kaukaisista, rauhallisista takamaista taas useammin olivat palanneet mieliin ja miesten keskusteluihin. Pohjan köyhää perukkaakaan eivät ensinkään säästäneet nuo vuosittain kasvavat verot, joita sota nieli, ja tila siellä, toinen täällä oli jäänyt autioksi. Tanskalaisten valloittaman Elfsborgin lunnaiden maksamiseksi oli taas ruvettu kantamaan uutta, raskasta veroa, kymmenystä kaikesta irtaimistosta, ja uusi sotavero Viron sotaa varten määrättiin samaan aikaan maksettavaksi. Talonpojat olivat toivottomia. Raskaimmin heitä kumminkin kiusasi ja rasitti myötäänsä läpimatkustava ja matkoillaan viivähtelevä sotaväki, joka suureksi osaksi oli ulkomaista, skotlantilaista, englantilaista ja saksalaista väkeä, ja joka eväikseen ja ravinnokseen maksutta otti talonpojilta, mitä irti sai — pakkokin oli ottaa, kun ei kruunu maksanut palkkoja. Omia miehiä vietiin vuosittain uusi ryhmä taistelupaikalle. Sen lisäksi tuli vähä väliä rutto ja kato. Niin kiusautuneita olivat asukkaat muutamissa osissa maata, että he jättivät kokonaan kotimaansa ja siirtyivät muihin maihin.

Tällaisten olojen vallitessa oli Iijoenkin suussa taas ruvettu puhumaan muutosta takamaille, ne olot olivat vihdoin vaikuttimina Paason Paavonkin rohkeaan päätökseen, joka kevättalven kuluessa niin kypsyi, että eräänä päivänä huhtikuun loppupuoliskolla pieni retkikunta jo teki lähtöä Kelalan pihalta ylös jokivartta pitkin. Rannan Pietari Kelalasta oli näet päättänyt lähteä mukaan, hänkin kun oli huomannut mahdottomaksi jäädä kotikyläänsä, vaikka syyt olivat osaksi toiset kuin Paavolla. Hän oli näet syksyllä mennyt naimisiin, nainut serkkunsa — pappi oli vihkinyt asiaa lähemmin tiedustelematta. Mutta sitten rupesi puheita kuulumaan, että se on laissa kiellettyä, siitä on edesvastuu ja rangaistus ankara. Aivan selvillä siitä ei oltu ja Pietari oli toivonut asian unohtuvan. Vaan sitten oli hän kuullut erään kateellisen vihamiehensä uhanneen ilmoittaa hänet ensi kesäkäräjiin — ja silloin näki Pietari parhaaksi paeta. Nuoren vaimonsa kera yhtyi hän Paavon matkueeseen ja kasaili nyt juuri lähtöä tehden tavaroitaan poronkelkkoihin.

— No Tapani, nyt elä enää mieti, lähdetkö vai etkö, se on sinun nyt päätettävä, puhui Paavo puoli leikillä kulkiessaan ohi nuorimman veljensä, joka siinä seisoi hieman levottoman ja epäröivän näköisenä. Oli ollut puhetta, että hänkin lähtisi veljensä mukana takamaille, mutta siitä ei ollut tullut mitään, ja piloillaan se nyt Paavokin näinikään veljeään kehoitteli. Mieli se Tapanin kyllä olisi mukaan tehnyt, eikä hän ollut arkakaan luonnostaan, vaan hän oli muuten kiinni — kiinni juuri tässä Kelalassa, jossa hän oli kulkenut "rihmoja virittämässä", vaan itse joutunutkin pauloihin. Mutta Sanna olikin hiukan itsepäinen tyttö, ei suostunut lähtemään salolle, sanoi vain Tapanille: mene yksin, jos menet. Ja siksi oli Tapanin pakko veljelleen vastata:

— Ei tullut multa vielä lähtöä.

— Eikä tule sitten vastakaan, intti Paavo. Vaan kun viimeiset jäähyväiset olivat sanotut ja pieni pororaito lähti solumaan alas joelle, katsahti Tapani nuhtelevasti vieressään seisovan tytön silmiin ja virkkoi:

— Ehompi elämä niillä siellä tulee kuin täällä, ja onnellisempi.

— Voipi tulla, mutta minä vain en iäkseni suostu lähtemään pois ihmisten ilmoilta, vastasi tyttö, heilautti kenoa päätään ja pyörähti pirttiin päin.

Nämä molemmat näkökannat ne risteilivät useimpain muidenkin mielissä, jotka Kelalan törmältä takamaille lähteväin kulkua katselivat.

Vaan pienen raidon matkue samoili eteenpäin Iijoen jäätä pitkin arvelematta ja arastelematta ja kuudennella vuorokaudella se jo oli poikennut kulkemaan suoraan koillista kohden Livojoen törmien lomitse. Se oli edellisenä päivänä lähtenyt tämän jokivarren ylimmästä asutuksesta, Kollajan uutiskylän taloista, jonne Paason ukko hevosella oli heitä saatellut tuoden hiehon ja mullikan talteen sinne kesään asti, jolloin jonkun uutisasukkaista piti käydä sieltä venheellä hakemassa tämä karjansa alku. Kollajan taloissa he olivat eronneet ihmisistä ja samoilivat nyt eteenpäin, tietäen, etteivät pitkiin aikoihin, ehkäpä eivät koskaan, tulisi tapaamaan muita ihmisiä, kuin mahdollisesti sydänmailla kierteleviä lappalaisia. He muodostivat nyt keskenään pienen, suljetun yhteiskunnan ja rupesivat vähitellen totuttautumaan siihen ajatukseen, että muita ei enää ollut olemassakaan.

Kevät oli jo pitkälle kulunut, huhtikuu teki loppuaan; keskipäivällä suvesi ja keli oli pehmyt, joten täytyi kulkea enimmäkseen öiseen aikaan, jolloin hanki kantoi. Kun päivä nousi korkealle ja lämmitti maan, silloin haki tuo pieni retkikunta suviselta törmältä pälvipaikan tai taittoi havuja hangelle ja lepäsi siinä levitetyillä porontaljoilla, vetojuhtain nakertaessa kaadettuja naavapuita ja talventakaista jäkälikköä. Vaan kun ilta vilpastui ja nietokset kovenivat, lähti retkikunta jälleen liikkeelle painamaan koillista kohden pitkin joen tasaista tannerta.

Etumaisena hiihti Paason Paavo, olallaan hihna, josta hän talutti raidon päässä kulkevaa taattua härkäporoaan. Sen vetämässä ahkiossa istui hänen vaimonsa Liisa, sylissään puolen vuoden vanha poikansa, joka oli melkein umpeen pistetty poronnahkaiseen tuppeen. Raidon päässä hiihti Rannan Pietari, vakavana ja äänettömänä, silloin tällöin sukaisten supattamaan keskellä raitoa olevan pulkan kohdalle, jossa istui hänen nuorikkonsa, kaunis Elina, jonka kanssa hänen ei ollut lupa yhdessä elää kotoisilla rannoilla. Toiset porot vetivät kuormakelkkoja, joissa matkueen muuttotavarat olivat. Sekä Paavo että Pietari olivat näet ottaneet perintönsä kotitaloistaan, ja siinä heillä oli nyt omaisuutensa: työaseita, keittotarpeita, verkkoja, hamppuja, vaatteita, suoloja, siemenjyviä — pitihän jotakin olla, kun korpeen oli tehtävä koti. Pitkin raidon kuvetta laukkasi Halli hengästyneenä, poiketen vähä väliä törmälle haukkumaan vesakossa soittelevia metsoja.

Päivä laski, tuli iltahämärä, ja pieni pororaito liikkui myötäänsä eteenpäin, verkalleen ja vakavasti. Vaan kun pimeimmilleen ehti keväinen yö ja vetoporot pahasti läähättivät, silloin pysäytti Paavo taas raitonsa kuusisen rannan rinteelle, keräsi kuivia risuja, teki nuotion ja iski tulta, Pietarin kaataessa naavapuita väsyneiden porojen syötäväksi. Liisa kääri pojan turkkeihin ja rupesi rokkaa keittämään, vaan Elina, joka oli nuorin joukossa, nukahti usein lämpöiseen pulkkaansa ja heräsi vasta, kun nuotio jo korkeimmillaan roimusi ja Pietari veti hänet aivan tulen äärelle.

Syötiin, istuttiin ja tarinoitiin, nukkumaan ei joudettu. Miehet laskivat päivämatkoittain summia, kuinka pitkälti vielä oli taivalta Kitkan rannalle, jonne he pyrkivät. Paavo oli siellä kerran kymmenen vuotta sitten ollut mukana kalamatkalla — sen jälkeen ei siellä Iistä oltu käytykään — ja hänellä oli siis vähä tietoa matkasta. Joskus, kun he sattuivat lepäämään jollakin kauniilla rinteellä Livojoen varrella ja matkustus jo kovin tympäisi, syntyi heissä tuuma, että jos he jäisivätkin siihen, etemmäs pyrkimättäkään. Vaan he hylkäsivät sen tuuman samassa: asutus oli liian lähellä, veroittaja oli jo oppinut löytämään aina Kollajan taloihin asti, he olivat kerran lähteneet pakoon kaikkia noita rasituksia ja tahtoivat myöskin päästä niin etäälle, ettei sieltä kumukaan kuuluisi.

— Ei, painetaan eteenpäin, ensi viikolla ollaan perillä, vaati Paavo.

— Ensi viikolla, niin, pidä sinä huoli päivistä ja viikoista, niitä en minä muista. Mutta eteenpäin sitä on painettava!

Ja he nousivat ja samoilivat taas koillista kohden joen latvoille ja siitäkin vielä eteenpäin kankaiden poikki, halki aution luonnon, jossa ei elävän merkkiä näkynyt muuta, kuin joskus vesakon rintaa koikkelehtava jänis tai repo, joka säikähtyneenä viiletti aavikon poikki, tai öiseen aikaan susi, jonka silmä pimeässä hehkui ja joka, uskaltamatta käydä saaliin kimppuun, etäämpää haikeasti ulvahti.

Mutta eräänä päivänä levisi matkamiesten eteen aava ulappa ja loiva rannikko, Kitkan avara, luminen selkä, jonka keväinen aurinko huikaisevasti kiilloitti. Ja selän takaa kuvastui katsojan silmään mahtava tunturimaa, joka rajoitti taivaanrannan ja jonka keskestä kohosi pilviä kohden tasalakinen Pyhätunturi ja Rukatunturin särmäiset huiput. He olivat perillä, löysivät piakkoin iiläisten vanhan kalasaunankin lounaiselta rannalta ja asettuivat siihen aluksi.

Mutta kauaksi eivät. Vielä etemmäs, vielä syvemmäs tähtäsi uutisasukkaiden mieli, he eivät tahtoneet jäädä sinne meren puolelta ehkä saapuvain kalamatkueiden jalkoihin. Päivän levättyään hiihtivät miehet tutkimaan vastapäistä rantaa ja pysähtyivät vihdoin Yläkitkan koilliskulmalle, virran partaalle, jonka he nimittivät Virranniemeksi. Siellä rupesi kohta autioon luontoon kajahtelemaan kirveiden kalsketta ja kaatuvain honkain ryskettä, ja pian lähtivät uuden pirtin seinät kehälle kohoamaan. Vaan kun he olivat saaneet tupansa vesikaton alle, kiirehtivät he käyttämään hyväkseen viimeistä keliä ja tuomaan Kitkan poikki perheensä ja kuormastonsa uuden kodin paikkeille.

Mutta Virransalmen toisella rannalla, tuuheiden kuusten lomassa, seisoi erämaan kesytön lapsi ja katseli piilopaikastaan tuota niemelle kohoavaa hirsimajaa ja sen outoja asukkaita. Hänen lyhyt, pullea vartalonsa vavahti toisinaan vihasta, jalka teki terävän liikkeen ja käsivarsi, joka jousta piteli, oikaisihen uhkaavan suoraksi. Ja soikeassa silmässä paloi kiukkua ja kostoa. Hän seisoi siinä kauan vaanien ja tähystellen ja ihmetteli noiden tulokkaiden temppuja. Vaimot istuivat näet hartaina rantakivillä, miehet olivat ottaneet lakit päästään ja toinen heistä pani kätensä ristiin ja luki jotakin kovalla äänellä. Hän ei, tuo Lapin kesytön lapsi, tiennyt, että uutisasukkaat siinä viettivät helluntaipäivän hartaushetkeä lukien ulkomuistilta isämeitänsä — muuta eivät muistaneet. Hän tajusi vain, että hänelle oli ilmestynyt kilpailija tuohon rauhoitetun salonsa liepeelle, ja hän tunsi vaistomaisesti, että se tulisi olemaan häntä voimakkaampi. Ja silloin häneltä vähitellen laukesi jännitys jäsenistä, jousi vaipui maata vasten, silmästä sammui hehku ja tuo pieni vartalo tuntui painuvan vieläkin matalammaksi ja köykäisemmäksi. Hän käänsi suksensa saloon päin ja lähti hiihtämään harjujen lomaan, ponnistaen yhä voimakkaammin, kuta etemmäs ehti laakson pohjukkaan.

* * * * *

Kolme vuotta oli kulunut, neljättä kesää elivät uutisasukkaat Virransalmen rannalla. Tämän virran niskaan, puolen virstaa pohjoiseen ensimäisestä uutistalosta, oli jo syntynyt toinen, Pietari oli näet rakentanut siihen oman tupansa ja muuttanut Elinansa ja vuoden vanhan esikoisensa kanssa siihen asumaan. Kummankin mökin ympärillä oli ometta ja aitta ja ometan takana naurismaa; Paavon rannassa rakenteli isäntä jo malkakattoa uuteen saunaansa, vanhimman pojan, joka oli ollut mukana matkalla Pohjanlahden rannalta, juostessa siinä vieressä hakemassa mukulakiviä vesirajasta. Hänellä oli tuvassa jo kaksi sisarta, joista toinen tassutteli äitinsä helmasta kiinni pidellen, toinen makasi katto-orresta riippuvassa pärevasussa.

Sakeaan metsään, joka peitti harjun suvisen rinteen, oli molempain mökkien kohdalle avautunut pieni sarka, jossa mustuneiden kantojen lomassa kasvoi vihanta ohranlaiho ja niiden keskivälillä suitsusi eilen uudesta vierretty kaski. Vaan harjun takana vesisuon reunassa kulkivat laitumella molemmat sarvipäät, jotka olivat retkeilleet Pohjanlahden rannalta ja joiden seurassa pelehtivät heidän toivorikkaat perillisensä, hieho ja vasikka, joista ensimäinen jo mielitteli lemmenvehkeisiin isänsä kanssa. Ylempää rinteeltä kilisi lampaan tiuku. Siihen asti uskalsivat elukat laitumelle, vaan etemmäs eivät, sillä hongikosta niemen juurelta oli tuon tuostaankin kuulunut kontion kumeaa murinaa, joka jo monasti oli pannut sarvipäät kiireen vilkkaa laukkomaan kotimökin tarhaan.

— Viepä, Liisa, lapset Pietarin mökkiin ja aja samalla lehmät kotiin, niin päästään tästä nuotalle! huusi Paavo saunan harjalta eukolleen, kun näki Pietarin sieltä melovan myötävirtaa rantaa kohden.

— Oikeinko yökuntaan? Elinasta ei ole tällä haavaa mukaan lähtijäksi.

— Siksipä viekin lapset hänen hoitoonsa. Totta tässä täytyy kerätä talvimujeita, kun nyt kerran nuotta on. Vedetään kolmen.

Kalanpyynnistä ei uutisasukkailla tullut riitaa, vettä oli kyllin kummallekin. Verkoilla ja katiskoilla he pyysivät kumpainenkin omalla puolellaan salmea, vaan iso järvinuotta, jonka he talven pitkinä puhteina olivat yhdessä kutoneet, oli heillä yhteinen; yhdessä sitä vedettiin ja saalis jaettiin kahtia. Miehet lappoivat nuotan veneisiin ja, Liisan jouduttua kotitöistään, lähdettiin soutamaan kauemmas kotisalmesta taatuille apajapaikoille. Sydänyön aikana keskeyttivät he työnsä ja soutivat saaren rannalle lepäämään ja aterioimaan. Vaan juuri rantaan saavuttaessa pysähtyivät airot yhtäkkiä ja kaikkien silmät tähystelivät yhteen suuntaan.

Salmen kautta loisti järven etelärannalta tulen liekki katsojia vastaan. Se oli kovin outo ilmiö asumattomilla erämaan rannoilla. Lappalaiskylää ei ollut noilla paikoin ja kaukaisempia kalastajia ei ollut moneen vuoteen täällä liikkunut. Uutisasukkaiden mielissä risteili monenlaisia aavistuksia ja mietteitä, peloittavia ja rohkaisevia, ja kauan he sanaa vaihtamatta katselivat vilkkuvaa tulta. Vihdoin virkkoi Paavo:

— Eiväthän lie ryssänpuoleisia Lapin veroittajia, niitä kuuluu täällä takavuosina liikkuneen.

— Eivätkä ne tietysti meitäkään säästä, vaikeroitsi jo Liisa pelästyneenä.

— Elkäähän hätäilkö, ehkä ovat kotipuolen miehiä, jotka ovat taas kerran lähteneet hauinpyyntiin, lohdutteli Pietari.

— Soudetaanpa lähemmäs, siitä on selvä saatava.

Isompaan venheeseen lappoivat kalamiehet nuotan, jättivät sen saaren rannalle ja soutivat pienemmällä tulta kohden. Etäämpää he jo näkivät, että lappalaisia siellä ei ollut. Vaan keitä sitten? Ystäviäkö vai vihamiehiä?

Niemen toiselle rannalle laskivat he ääneti venheensä ja lähtivät hiljaa lepikon läpi vakoilemaan. Vaan jo etäämmälle he tunsivat tulella olijain tutun murteen, kohta eroittivat tuttuja ääniäkin — ne olivat iiläisiä hauinpyytäjiä. Rohkeasti he astuivat esille, tervehtivät tuttaviaan ja sukulaisiaan, jotka turhaan olivat hakeneet uutisasukkaita Kitkan rannalta, arvaamatta soutaa Virransalmelle saakka. Ilo oli yleinen molemmin puolin, ja siitä tuli uneton tarinayö.

Iiläiset kertoivat kuulumisia vanhalta kotipuolelta, ja ne kuulumiset eivät olleet ilahduttavia. Siellä olivat olot käyneet yhä rasittavammiksi, edellisenä kesänä vei halla viljan, läpikulkeva sotaväki asettui kuukausmääriksi talonpoikain luo elämään, kiskoen heiltä väkisin ja maksutta, mitä vähiä ruokavaroja heillä vielä oli; ja sitten kevättalvella tuli rutto. Se oli käynyt joka talossa jättäen niihin syvät merkkinsä. Paasosta oli vanha Heikki isäntä kepertynyt, ja Tapani, joka pelkäsi sotaväkeen joutumista, oli jo keväällä paennut Pudasjärville sekä nyt lähtenyt mukaan Kitkaretkelle, sinne jäädäkseenkin. Parilla muulla nuoremmalla perekunnalla oli myös vahva aikomus asettua takamaille - siellä kotona olivat pellot jääneet kesantoon, suvivilja kylvämättä, heinät tekemättä ja veroittaja juoksi rästejä kiristämässä. Nälkä oli ollut edessä, ja siksi olivatkin kylän rotevimmat ja terveimmät lähteneet uudelleen koettamaan vanhaa elinkeinoa, järvikalastusta, että edes jotain syötävää saataisiin talveksi. Naisiakin oli muutamia retkeläisten joukossa, eihän lähtökelpoisia miehiä ollutkaan joka talossa. Niin oli Kelalasta, josta tauti oli vienyt molemmat vanhukset ja jossa talo nyt oli kotivävyn hoteilla, Sanna lähtenyt talonsa puolesta kalamiesten matkaan takamaille.

Väleen kului kotiuutisia kerrottaessa lyhyt kesäinen yö ja päivä nousi jo koko joukon itäisten vuorenharjujen yläpuolelle, kun uutisasukkaat kutsuivat kaukaisia vieraitaan siksi päiväksi salomökeilleen vierailemaan.

— Ja kellä lie uskallusta tänne jäädä, niin tervetuloa, ei täällä ahtaaksi käy, on rantoja tällä järvellä ja toisia järviä on lähellä samankokoisia, puhui Paavo, kun venheisiin laskeuduttiin ja lähdettiin koko joukolla soutamaan Virranniemelle.

Päivä vietettiin juhlapäivänä, uutismökkien emännät keittivät ja paistoivat parasta, mitä lie ollut heidän vähissä varastoissaan, ja sillä välin miehet vaihtoivat näädännahkakimpuilla rannikkolaisilta sen verran, kuin näiltä riitti luovuttaa suoloja, hamppuja, kirveitä ja kangasta. Vaan kun sitten murkinan jälkeen maattiin päivänpaisteessa pihanurmella ja tarinoitiin tämän ja tuon puolen oloista, kysäisi Paavo äkkiä veljeltään:

— No, Tapani, jokohan nyt todella jäät tänne salolle, kolme vuotta sitten et uskaltanut etkä hennonut?

— Nyt jään.

— Ka, henkihän se on sinussakin, jää pois! Ja aluksi ainakin tulet ehkä toimeen tässä meidän pirtin ahtailla tiloilla. Vaan yksinkö aiot jäädä tänne, eukottomana poikamiehenä salolle…?

— Saaneehan lappalaiselta tyttäriä, kun tarve tullee, kiirehti Tapani vastaamaan. Hänellä oli tosin vielä vähä muitakin toiveita, mutta piti ne salassa. Isosti oli hänen mielensä riemastunut, kun hän Pudasjärvillä oli nähnyt Sannan olevan kalamiesten matkassa. Mutta tyttö oli ennen niin päättävästi vakuuttanut, että hän ei jäisi korpeen kuolemaan — Tapani ei ollut nyt taas sitä rohjennut uudelleen ehdoittaakaan.

Mutta nyt pisti eräs iiläisten vanhimmista koristelematta Sannalle äkkiä kysymyksen:

— Mitä se Sanna siitä sanoo, että Tapani aikoo naida lappalaistyttären?

Tyttö kävi hämilleen äkillisestä kysymyksestä, punastui ja jäi äänettömäksi. Ja Tapani itse oli melkein yhtä hämillään. Vaan Paavo kiirehti nuorille avuksi:

— Vai jäätkö tänne, Sanna, uuden mökin emännäksi?

Nuorten katseet osuivat vastakkain, ja tytön silmäyksestä jo Tapani tajusi, että tämä jo oli voittanut kammonsa erämaata kohtaan. Se liitto olikin jo pian päätetty asia. Yksi vaikeus siinä vielä oli, pappia ei ollut siunaamaan liittoa, eikä rannikolle lähdöstä sitä varten voinut tulla puhettakaan. Mutta kaikki läsnäolevat olivat sitä mieltä, että tuo papitonkin avioliitto oli hyväksyttävä.

— Me vihimme teidät tässä, ja se saa kestää, vihkiköön sitten vasta pappi, jos näille maille joutuu.

Mutta samassa syntyi miesten joukossa supatusta ja tuumailua, ja tuota pikaa nousi toistakymmentä miestä jaloilleen, souti salmen yli, ja kohta rupesi sieltä kuulumaan kirveiden kalkatusta, ja rantatörmälle, suvisen rinteen kauniille kunnaalle, vedätettiin jo ennen pitkää tukevia seinähirsiä. Kirveet heiluivat, piiluttiin, sahattiin ja salvettiin, ja hirsikerros lähti kohoamaan hirsikerroksen päälle. Nuorelle pariskunnalle olivat iiläiset näin lepopäivänään talkoopelillä päättäneet rakentaa tuvan, että he talveksi jo saisivat muuttaa oman katon alle. Ja ennen illan tuloa seisoi törmällä valkoiseksi veistetty pirtin kehä, kattoa ja lattiaa vielä vailla, mutta muuten tilava ja komea.

Illasteltuaan uutistalossa ja jäähyväiset sanottuaan yksinjääville salolaisille lähtivät sitten kalamatkalaiset soutamaan takaisin verkoilleen ja apajapaikoilleen; muutamain päiväin perästä oli heidän jo kännnyttävä saaliineen paluumatkalle, hoitamaan kotipuolensa laiminlyötyjä maatöitä. Vaan Virransalmen toisella rannalla istui uuden tuvan kehän alla nuori pariskunta kauan katsellen eteneviä venheitä. He katsoivat niitä kaipauksella ja kaiholla, ne tuntuivat ikäänkuin vievän mukanaan heidän viimeiset viestinsä elävien maille. Ja he olivat vielä niin nuoria ja rakastivat elämätä. Mutta kun venheet katosivat kaukaisen saaren taa, nostivat he silmänsä, katsoivat toisiaan ja riemastuivat. He tunsivat nyt yhtaikaa molemmat, että he eivät olleetkaan sanoneet jäähyväisiä elämälle, vaan että se oli heillä täällä juuri uutena ja nuorena edessään, joskin kätkettynä erämaan kaukaiseen kotiin.

(Margareeta.)

KRISTILLINEN JÄRJESTYS PENKKISIJOISTA.

Oli aikainen juhannuspäivän aamu vuonna 1661. Kesä tuoksui tuoreimmassa kukoistuksessaan, vehmas nurmi kylpi joen rannalla rehevänä raikkaassa aamukasteessa, ja vähän ylempänä lehdikossa kylän reunassa lirittivät laululinnut kimakoita aamusäveleitään, leikkien siellä iloisina lehvien lomassa. Vaan väki kylässä nukkui vielä sikeätä juhlaunta. Myöhäiseen oli juhannusaattoa vietetty nuorison kisapaikoilla kokkotulien ääressä ja valvoen odotettu nousevaa päivää — siksi makuutti nyt pitempään. Joku vanhus vain oli liikkeessä pihamailla, varuillaan herättääkseen väet ajoissa juhannuskirkkoon.

Sitä vastoin näkyi läheisessä Hämeenkylän herraskartanossa talonväki jo olevan jalkeilla; palvelijoita ja talon naisia juoksi edes takaisin pihalla ja portaissa, ja itse kartanon isäntä, jalosukuinen herra Eerik Henrikinpoika Sabelstjerna, seisoi äänetönnä kuistilla, katsellen muka, kuinka talon vanhoja, raskaita perhevaunuja voideltiin kulkukuntoon, vaan todellisuudessa synkkänä ja kiihkomielisenä harkiten muuanta mieltään rasittavaa huolta. Hän oli keski-ikäinen mies, kankean ja juron näköinen, eivätkä hänen sileiksi ajetut, lihavahkot kasvonsa tosin ilmaisseet paljon mitään mielenliikutusta, vaan kulmakarvain alituinen rypistyminen ja vihaiset vinkeet suunpielissä osottivat, että siellä sisällä kävi rajuna kuohu. Vaikka selin seisoikin rakennuksen pääoveen, tunsi hän kyllä, että sieltä joku ilmestyi hänen selkänsä taakse; vaan hän ei ollut sitä huomaavinaan, ennenkuin vanhanpuoleinen nainen astui aivan hänen viereensä ja virkkoi:

— No, Eerikkini, sinä seisot tässä vielä arkipuvussasi, me naiset olemme jo lähtövalmiit. On pian aika valjastuttaa hevoset, jos mieli meidän olla aikaisin kirkossa ja saada oikeutetut paikkamme.

Eerik Henrikinpoika murahti ja vastasi päin kääntymättä ja koettaen tekeytyä tyyneksi:

— Äiti hourii, aurinko on vasta noin matalalla. Te naiset hätäilette aina.

— Mutta pitäähän meidän joutua ajoissa penkkeihimme, ennenkuin Mälkilän väki taas ehtii asettua ensimäisille sijoille.

Jäykkä aatelismies halveksi tuota vastaväitettä siihen määrään, ettei virkkanut mitään. Mutta samassa ilmestyi kuistille ja puuttui keskusteluun muita sisästä juosseita, juhlapukuihin jo pyntätyitä naisia, joista äänekkäin ja innokkain oli kartanon emäntä, Eerik Henrikinpojan puoliso. Oli koko aamun ikäänkuin jotakin ukkosta vallinnut pukuhuolissaan hyöriväin naisten joukossa, vaan nyt se näkyi löytäneen loven purkautuakseen esiin tässä alkaneessa keskustelussa.

— Sieltä taas saisivat Sassit ilkkuen katsella, kuinka meidän olisi asetuttava toiseen riviin, sillä välin kuin he istuvat meidän paikoilla — ei, se ei saa enää tapahtua, sitä nautintoa en suo enää sisarelleni, varsinkaan sen jälkeen, mitä nyt viimeksi on tapahtunut.

Niin vakuutti Hämeenkylän emäntä kiivaana ja päättäväisenä, ja hänen anoppinsa, jonka kanssa he nyt kerran olivat yhtä mieltä, jatkoi varsin vihaisena, toruen poikaansa:

— Aina sinä peräyt ja juonittelet, mikä sinä olet mies? Jotakinhan täytyy tapahtua, tapahtua juuri tänään, jotakin selvyyttä täytyy tulla kristilliseen penkkijärjestykseen, muuten Sassit anastavat kansankin silmissä tässä pitäjässä ensimäisen arvosijan, joka kaiken oikeuden mukaan kuuluu Sabelstjernoille. Isäsi sitä ei olisi koskaan sallinut, vaan sinä olet vetelys. Olihan asia sitä paitsi jo sovittu.

— Sovittu, sovittu, te olette sen sopineet tuhmasti. — Nyt vasta kääntyi Eerik Henrikinpoika naistensa puoleen hehkuvin katsein ja puhuen melkein vapisevalla äänellä. — Kuinka, voitte uskoakaan mahdolliseksi, että minä, Huhdin ja Hämeenkylän omistaja, Sabelstjernan suvun päämies, alentuisin ikäänkuin viekkaudella ja varkain asettumaan isän sijalle Perniön kirkossa, jota sukumme vaakuna koristaa. Kuinka naurettavaa, kuinka häpeällistä olisikaan meidän kiirehtiä sinne ennen jumalanpalveluksen alkua saamaan oikeat paikkamme, ei, kymmenen kertaa ei, me emme saa saapua kirkkoon muuta kuin juuri sillä hetkellä, jolloin yhteen soitetaan — arvokkaasti ja tyynesti, niinkuin Sabelstjernain tulee.

Tämä ankaruus ja päättäväisyys, joka oli aivan harvinaista Hämeenkylän isännässä, näytti kovin hämmästyttävän hänen äitiään ja puolisoaan; jälkimäinen ratkesi itkemään, nyyhkien:

— Kaunis arvokkuus, joka sysää meidät oikeutetuilta sijoiltamme. Minä tunnen sisareni, hän kyllä pitää huolen, että hän muukalaisen miehensä kanssa pääsee ensi penkkiin ja minä toiseen… sinä tahdot tahallaan nöyryyttää minut ja sukuni.

— Surkeata, poikani, että sinulta puuttuu rohkeutta säilyttää isäsi arvo, säesti vanha rouva.

Vaan uhkaavasti oikaisi taas selin kääntynyt aatelismies vartensa ja virkkoi:

— Sukuni kunniasta ja arvosta vastaan minä, olen kykenevä sitä puolustamaan. Ei sanaakaan enää — hän kohotti ankaraksi äänensä, kun naiset taas rupesivat vastaan väkättämään — minä tässä olen käskijä, kirkkoon lähdetään silloin, kun minä määrään, ennen ei!

Hän käveli pari kierrosta portaita pitkin ja pysähtyi sitten taas tuijottamaan yhteen kohti, yhä ankarammin rypistellen silmäkulmiaan. Ja naiset, älyten, että oli turha vastustella, hiipivät nyyhkien sisään, juhla-asussaan odottamaan lähdön hetkeä.

Jo kauan oli tämä kysymys huolestuttavana ja hermostuttavana painostanut Hämeenkylän hovia ja samoin koko pitäjätä, melkein siitä asti, kuin Ruotsista tullut översti Henrik Sass, mentyään naimisiin Mälkilän tilan entisen omistajan Klaus Slangen nuoremman tyttären, Sabelstjernan rouvan sisaren, kanssa, oli lunastanut mainitun tilan ja jäänyt siihen asumaan hämeenkyläläisten lähimmäksi naapuriksi. Aina niihin asti oli Sabelstjernan suku ollut ensimäisessä sijassa Perniön pitäjässä. Ansioittensa vuoksi Venäjän sodassa oli Juhana III antanut Eerikin isoisälle, vanhalle Henrikille, aatelisarvon ja nimen sekä laajat tilukset tässä kotipitäjässään, ja niin kauan kuin tämä jykevä soturi eli, ei paikkakunnan aatelisista yksikään häneltä arvosijaa riidellyt, kirkossakin oli hänen suvulleen kieltämättä ensi penkki tunnustettu. Mutta sitten tuli pitäjääseen tuo kirottu Sass, mokoma raaka, pöyhkeä sotakarhu, joka 30-vuotisessa ja Kaarlo Kustaan sodissa oli voittanut jonkun verran mainetta ja mahtavuutta ja nyt luuli tuon sotilasmaineensa varassa voivansa esiintyä kukkona linnan päällä missä tahansa. Varsinkin sen jälkeen, kuin nykyisen Sabelstjernan isä muutamia vuosia sitten oli kuollut ja sukua edustamaan oli jäänyt Eerik Henrikinpoika, joka ikänsä oli kotona maalla elänyt, kävi tuo kilvoittelu Hämeenkylän isäntäväelle kiusalliseksi. He olivat Sassin kanssa langokset, sisarusten kanssa naimisissa, ja molempain rouvat koettivat varsinkin kiihoittaa miehiään anastamaan etusijan, jonka ulkonainen merkki oli ensimäinen penkki kirkossa. Vaan nuorempi sisar oli intohimoisempi, hän oli jo hyvällä alulla sysäämässä vanhemman sisarensa toiseen sijaan, ja se varsinkin kasvatti Hämeenkylässä katkeruutta.

Tämän riidan johdosta olivat naapuri- ja sukulaisvälit tietysti jo aikoja sitten olleet pilalla, ja kun Sabelstjernat eivät suinkaan tahtoneet vanhoista oikeuksistaan luopua, ei mitään selvyyttä ollut olemassa tuossa kristillisessä arvojärjestyksessä penkkisijoista. Oli asiaa tosin koetettu sovinnossakin ratkaista; juuri äsken, alkukesällä, olivat lähiseudun aateliset pitäneet varsinaisen kokouksen, jossa koetettiin tutkia, mitä oikeuksia ja edellytyksiä kummallakin suvulla olisi etevämmyyteen toisen rinnalla, vaan selvää tulosta ei oltu saatu toimeen — katkeroita pistoksia vain oli singahdellut molemmilta puolin. Vanhalta muistilta olivat tosin useimmat olleet taipuvaisia myöntämään Sabelstjernoille etusijan, vaan Sassin puolue ei tahtonut siitä kuulla puhuttavankaan, sotainen översti oli uhannut väkisinkin pitää sen, mikä hänelle oikeuden mukaan oli tuleva — ja niin oli erottu.

— Oikeuksistaan kehtaa hän vielä puhua — tuo ajatus kaiveli Eerik Henrikinpojan mieltä, hänen seistessään siinä portailla mustissa mietteissään — hän, joka korppina tahtoo anastaa toisen oikeudet. Sassit ovat aikaisemmin aateloituja, väittää hän, mutta täällä he ovat muukalaisia, nousukkaita, mitä lienevät mustalaisrotua! Meidänhän kilpi kirkkoa koristaa, isäni lahjoittamat ovat sen alttarihopeat, meidän tilukset ovat suuremmat ja alustalaisjoukot lukuisammat. Ei, tästä täytyy tulla loppu, tulla tänään, tässä on kärsitty jo liian kauan. Mutta miten… miten Herran nimessä!

Perheen alkuperäisen päätöksen kiiruhtaa ennakolta kirkkoon anastamaan ylimmät penkkisijat oli hän arvottomana hylännyt, mutta muuta arvokkaampaa tapaa hän ei myöskään keksinyt. Ja nyt kuuluivat jo kirkosta aamukellot soivan — aika oli valmistautua lähtemään. Eerik Henrikinpoika astui verkalleen ja arvokkaana sisään rakennukseen, käveli vaatehuoneeseen ja puki siellä päälleen tekotukkansa, kankean kaulustan, laajavartiset ratsusaappaansa ja miekan kannattimineen. Tässä juhla-asussa ilmestyi hän taas pihalle ja huusi kovalla äänellä, että hevoset piti panna valjaisiin. Tätä käskyä oli kuski, samoinkuin koko talonväki, jo kauan odottanut, ja tuota pikaa istui koko perhe juhlapukimissa ja virsikirjat kädessä noissa puisevissa, raskaissa vaunuissa, jotka verkkaista, melkein juhlallista vauhtia lähtivät vierimään kirkolle päin.

Mälkilästä oli aivan yhtä pitkä matka, noin neljännes, kirkolle kuin Hämeenkylästä, mutta aivan päinvastaiselta taholta. Kun siis Sabelstjernain vanhat vankkurit ajoivat männiköstä esiin sille aukealle, jonka keskessä Perniön kirkko joen rannalla sijaitsi, tähystelivät vaunuissaolijain silmät mitä suurimmalla jännityksellä, näkyisikö Mälkilän vaunuja jo kirkon edustalla. Ei näkynyt. Vauhtia hiljennettiin siitä syystä vieläkin ja käyden noustiin vastamaata ylöspäin väkijoukkojen keskitse, jotka jumalanpalveluksen alkua odotellen olivat ryhmittyneet tien varrelle ja kirkon kupeelle. Samassa soivat tapulista kellot yhteen ja väki rupesi lappamaan kirkkoon — nyt saattoi Sabelstjernan perhekin jo arvoaan alentamatta lähteä asettumaan sukunsa vanhoille paikoille. Vaan juuri silloin ajoivat vastapäiseltä rinteeltä ylös myöskin Mälkilän vaunut ja pysähtyivät kirkon veräjän edustalle melkein samalla hetkellä kuin Hämeenkylän vankkurit. Vaunuista nousi kookas, ryhdikäs soturi, Kaarlo Kustaan aikuiseen sotapäällikön pukuun puettuna, ja autteli naisiaan alas vaunuista.

Rahvas pysähtyi katsomaan vaunujen tuloa ja asettui kahden puolen tietä päästääkseen herrasperheitä edellä kirkkoon. Mutta niistä ei kumpainenkaan pitänyt kiirettä ja vasta veräjällä he yhtyivät vastakkain, kylmällä ja kankealla kumarruksella tervehtien toisiaan.

Kirkon ovelle tultaessa vasta astui översti Sass, joka rouvaansa käsipuolesta talutti, ikäänkuin arvonsa ja oikeutensa mukaisesti kursailematta ensimäiseksi sisään, teki sen aivan luonnollisena asiana. Mutta tuosta syntyi heti liikettä ja supatusta Sabelstjernan naisten joukossa, jotka kohta perästä taivalsivat, ja vanha rouva tarttui päättäväisesti Eerik Henrikinpojan käsivarteen, kuiskaten:

— Näin sinä sittenkin annat heidän häväistä sukuamme ja riistää meiltä oikeutemme!

Ja hänen vaimonsa, joka riippui toisesta käsivarresta, virkkoi itku kurkussa:

— Näetkö, kuinka sisareni ilkkuu? Nyt he vastustamatta asettuvat ensi penkkiin…

— Eerik, tee velvollisuutesi, varotti vanha rouva vielä kiirehtien askeleitaan Mälkilän herrasväen rinnalle.

Eerik Henrikinpoika Sabelstjerna oli karahtanut punaiseksi kasvoiltaan ja hänen kätensä oli vaistomaisesti tapaillut miekan kahvaa, hoksatessaan, minkä uuden häväistyksen hänen lankomiehensä hänelle teki. Nyt hän ojensi vartalonsa uhkaavan näköisenä suoraksi, harpaten pitkään kirkon keskuskäytävää myöten. Molempain perheiden muut jäsenet seurasivat vähän toisiinsa sekaantuneina perästä.

Naisten penkit olivat pääkäytävän vasemmalla puolen, miesten oikealla, sukupuolieroitus oli hyvin tarkka. Omat erityiset penkkinsä oli papin ja lukkarin perheillä ja aatelittomilla kruunun virkamiehillä, aina arvoasteensa mukaan. Vaan lähinnä alttaria olevat penkit, kaksi kummallakin puolella, olivat käytävän puolelta ovilla suljetut ja niiden edustaiset virsikirjareunukset olivat puetut punaisella veralla — ne olivat aatelisperheiden penkit, joihin rahvas ei koskaan olisi mennyt, vaikka kuinka ahdasta olisi ollut kirkossa. Juuri tuota ensimäistä noista punareunaisista penkeistä olivat Sabelstjernat yli puolen vuosisataa hallinneet, kunnes nyt Sassin perhe väitti itsellään olevan siihen parhaan oikeuden — kahta perhettä taas ei tietysti yhteen sopinut. Ja sitä kohden Henrik Sass nytkin varmoilla askelilla käveli ja ryhtyi avaamaan naisten puolen ovea vaimolleen.

Hetki oli jännittävä. Leskirouva Sabelstjerna, joka niin monasti oli miesvainajansa saattamana astunut tuohon penkkiin kuin kotiinsa, ei voinut suvaita, että tuollainen häväistys juuri hänen läsnäollessaan tapahtui: puoli juoksua kiirehti hän edelle ja asettui uhkaavan näköisenä, vihasta läähättäen, penkin oven eteen, ennenkuin översti ennätti sen avata. Samassa oli hänen poikansakin puolisoineen siinä hänen rinnallaan, ja niin seistiin tuokion aika ääneti yhdessä ryhmässä. Tulisina säkenehtivät katseet vastakkain, kasvonpiirteet olivat kiukusta jännittyneinä ja asennot osottivat vihaisinta uhkaa. Kuolon hiljaisuus vallitsi koko kirkossa, rahvaskin oli huomannut jotakin merkillistä olevan tekeillä ja pysähtynyt sitä katsomaan, ja molempain perheiden nuoremmat jäsenet seisoivat sivummalla ja pidättivät pelästyneinä henkeään.

— Suvaitsetteko syrjäytyä, että pääsen penkkiini? virkkoi vihdoin aatelisrouva Sass, koettaen tyynesti pyrkiä vanhan Sabelstjernan rouvan ohi penkin ovelle. Vaan tämä ei liikahtanut, sähisi vain vastaan:

— Penkki on meidän, on vanhastaan Sabelstjernan suvun. Olkaa hyvä, tuo toinen penkki on joutilas!

— Se on muita, halvempia varten, meidän sukumme on paikkakunnan aatelissuvuista vanhin.

— Ulkomaalainen nousukassuku — tässä kirkossa olemme me ensimäisiä.

— Vastaleivottu knaappisuku, se voi olla ensimäinen siellä, missä ei ole arvokkaampia…

Näihin asti olivat rouvat vaihtaneet sanoja verrattain hiljaisella äänellä miesten vielä seistessä äänettöminä vastakkain. Vaan tuo keskustelu oli yhä tulistanut heidän kiihtyneet mielensä, ja nyt kääntyi rouva Sass jyrkästi miehensä puoleen, lausuen kovalla äänellä:

— Henrik, avaa tuo ovi!

Ja översti Sass teki liikkeen lähemmäs.

— Ylemmän aatelisarvoni ja sitä seuraavain oikeuksieni nimessä saatan minä perheeni tähän penkkiin.

Mutta pohteestaan punakkana ja vaahdossa suin hyppäsi Eerik Henrikinpoika hänen eteensä.

— Minun ruumiini yli menet siihen penkkiin, muuten et.

Ääni oli jo käynyt kovemmaksi molemmilla puolin, yhtaikaa kirkuivat sekä miehet että naiset, kukin koettaen saada pistoksensa ylinnä kuulumaan. Översti Henrik Sassissa kiehui jo vanha sotilasveri, hän huusi kuin lipullistaan komentaen:

— Syrjään, maanmoukka, taikka opetan sulle sotilastapoja. Minä en ole tottunut tottelemaan lanta-aatelisia, jotka eivät vielä koskaan ole miekkaansa paljastaneet.

— Minä voin paljastaa miekkanikin, jos sukuni arvo sitä vaatii. — Sabelstjerna tapaili miekkaansa toisella kädellään, vaan toisella hän tempasi voimakkaalla liikkeellä penkin oven auki ja huusi: — Sisään, naiset, Sabelstjernain paikalle!

Hänen puolisonsa ja äitinsä rupesivatkin jo voiton varmoina nousemaan avattuun penkkiin. Vaan siinä oli Sassin rouvakin ääressä ja epätoivon kiivaudessa tyrkkäsi tämä vaskireunaisella virsikirjallaan penkkiin astuvaa sisartaan kylkeen. Mutta hän sai samanlaisen sysäyksen takaisin, ja tuossa tuokiossa olivat rouvat ilmi tappelussa virsikirjoilla ja nyrkeillä, itkien ja huutaen tapellessaan.

Aatelisherrat olivat sillä välin täyttäneet uhkauksensa, paljastaneet miekkansa, ja seisoivat nyt siinä säihkyvät säilät vastakkain yhä viskellen synkkiä herjaussanoja toisilleen. Rahvas, jonka uteliaisuus oli muuttunut säikähdykseksi, oli noussut penkkien päälle seisomaan, lukkarilta, jonka jo olisi pitänyt alottaa virsi, tyrehtyi ääni kurkkuun, ja kirkonvartija seisoi typertyneenä sauva kädessään, uskaltamatta mennä palauttamaan häyriytynyttä kirkkorauhaa. Silloin astui seurakunnan vanha, valkeapäinen kirkkoherra, Henricus Sylvanus, sisään sakastista.

Hän pysähtyi kauhulla alttarin luo, nähdessään, kuinka hänen temppeliään häväistiin, nosti kätensä pystyyn ja rupesi vapisevalla äänellä varottamaan:

— Asettukaa, asettukaa, hurjistuneet ihmiset, tämä on pyhä paikka…

Vaan ei kukaan häntä kuullut. Aatelisherrat peräysivät miekkojaan mitellen yhä lähemmäs alttaria, pappia huomaamatta, ja tämä vaipui typertyneenä melkein heidän jalkoihinsa alttarin retinalle. Vaan herrat iskivät vihan vimmassa miekkoja vastakkain, säilät kimaltelivat ikkunasta heijastavassa päivänpaisteessa ja teräs kilahteli kimakasti… Vihdoin putosi ase romahdellen Sabelstjernan kädestä, Sassin harjautunut miekka oli sattunut hänen kömpelömpään käteensä, ja verta vuotaen vetäytyi hän syrjään. Vaan Mälkilän isäntä pisti miekan tuppeensa, astui pää pystyssä, selkä suorana, penkin ovelle, jossa rouvain kahakka jo oli päättynyt, survaisi vaimonsa sinne sisälle ja istahti itse vastapäiseen penkkiin miesten puolelle, yhä huohottaen tuon kiivaan ottelun jälkeen.

Mälkilän suku oli voittanut, oli anastanut ensimäisen sijan kristillisessä penkkijärjestyksessä. Masentuneena ja kalpeana istui Sabelstjerna erään talonpoikaispenkin kynnyksellä, jossa hänen nyyhkivät naisensa voivotellen panivat ensimäistä sidettä verta vuotavalle haavalle. Haavaa kirveli, vaan vielä kipeämmin kirveli se, että Sabelstjernan suku sittenkin oli menettänyt kunniasijansa…

Mutta vanha kirkkoherra nousi vaivalloisesti alttarin kaidepuuhun nojaten pystyyn ja hänen värisevät huulensa tapailivat kauan sanoja, ennenkuin ääni lähti kulkemaan.

— Kirkkomme on häväisty, tässä huoneessa ei voida enää jumalanpalvelusta pitää, puhui hän vapisevalla äänellä. — Ulos, ulos kaikki kansa, tämä on saastutettu paikka!

Ja ensimäisenä hän itse käveli ulos tyrmistyneen kansan häntä seuratessa. Viimeisinä tulivat aatelisperheet kirkosta, astuivat juhlallisina ja vakavina vaunujensa luo ja lähtivät toisiinsa katsomattakaan ajamaan kukin omalle taholleen. Kirkko suljettiin rautaisilla telkeillä, ja suljettuna se sitten pysyikin kesäkauden, kunnes häväistyksen hälvettyä taas katsottiin voitavan siellä jumalanpalvelusta pitää. Ja aatelisherrat saivat ottelustaan maksaa pienet sakot kirkon rahastoon.

Vaan kun syksyllä taas kansa uudelleen kokoontui Perniön kirkkoon, silloin astui Mälkilän isäntä perheineen kenenkään kieltämättä ensimäiseen punareunaiseen penkkiin ja Sabelstjernat tyytyivät kiltisti toiseen. Niin oli ratkaistu kristillinen arvojärjestys penkkisijoista.

(Margareeta.)

SEITSENOIKEA.

Sunnuntai-aamu oli aikainen, kun laskumiehen saatuamme lähdimme Hyrynsalmen kirkolta soutamaan alaspäin myönnyttäviä vesiä. Tuntui sunnuntaita olevan luonnossakin. Sen rauha näytti lepäävän tyynesti päilyvillä vesillä ja kasteestaan vielä kimaltelevilla, lehtevillä rannoilla. Lepopäiväänsä rauhassa viettäviä ihmisiä seisoi puhtaissa, valkealta heloittavissa pyhäpukimissaan rantamökkien ovilla, rantapolkua pitkin vaelsivat toiset, kengät ja virsikirja kainalossaan, kirkkoon päin, ja siellä täällä rantakivillä istui joku jäykkä tukkijätkä onkivapa kädessään harjoitellen jo varhaisesta aamusta kalansyöntiaikana vapaapäivänsä mielityötä.

— Kunhan ennätettäisiin hyvissä ajoin Seitsenoikean alle, ennenkuin yhteen soitetaan, ettei jäätäisi koskelle kirkonajaksi, puhui laskumies puoleksi itsekseen, kääntyen tarkastamaan päivännousua idän taivaalta.

— Keritään komeastikin, matalallahan nyt vielä on päivä, vakuutteli venheen omistaja, joka airoissa istui; mutta huomatessaan kumminkin annetun viittauksen rupesi hän heti parantamaan vitkaista soutuaan.

Laskumies ei näyttänyt tuota paljon kuulevan eikä huomaavan, hän puhui vain ikäänkuin jatkoksi edelliseen lauseeseensa:

— Tänäpäivänähän siitä täyttyy tasalleen neljä viikkoa, kun Seitsenoikea vei nieluunsa viisi henkeä, kaksi vain seitsemästä pääsi hengissä. Kirkonajaksi olivat lähteneet koskelle, sinnepähän jäivät. Veres asia oli vielä tuo viiden hengen hukkuminen, se oli meilläkin tuoreessa muistissa, sillä äsken olimme lukeneet siitä kertomuksen sanomalehdistä. Eipä siis kumma, jos meidän huomiomme nyt, kun laskettiin samaa koskea kohden, kääntyi tuohon tapaturmaan. Laskumies oli heilläkin ollut venheessään — niin tuli ajatelluksi — selvällä päivällä olivat kulkeneet koskelle niinkuin nyt me ja selvällä päällä myöskin — ja heille siihen kaivausi hauta. Vahinko ei tule kello kaulassa, se tulee kuin varas yöllä, eikä sitä kukaan usko, että nyt se tulee juuri minun kohdalleni… Kuuntelimme sen vuoksi tarkkaavaisina laskumiehemme tarkempaa kertomusta heidän retkestään. Hän puhui siitä pitkin, taivalta, puhui maltillisesti ja tyynesti, kuin jos koko asia olisi tapahtunut vuosia sitten, jossakin Venäjänmaalla, ja kumminkin hän ohjasi useita ihmishenkiä juuri samoja kuohuja kohden. Mutta koskenlaskijan varmin ominaisuus onkin juuri tyyneys.

Olimme jo laskeneet pienemmät kosket Seitsenoikean yläpuolella, ja tämän niskassa kiihtyvä virta nieleskeli jo venettämme ahnaasti ja enenevällä vauhdilla alaspäin. Ei se näyttänyt niskastaan kovinkaan kovalta eikä peloittavalta, toisilta olivat tuntuneet ennen laskemamme Emäjoen monet muut kosket, korkeammin kuohahteli ja pärskyi "Aitto", kun sen hyrskyihin luisuttiin, jalommin mylvi "Jalo" jo etäämmältä toitottaen vihaansa ja voimaansa. Matalat, karikot rannat eivät Seitsenoikean niskassa purista vesimäärää aivan ahtaalle, eikä putous alussa ole suuri. Mutta vähitellen kiihtyy kuohujen vimma, koski tulistuu ja ärtyy, rannat kohoavat pystyiksi kallioseiniksi, jotka toisiaan lähennellen kaventavat virran uomaa ja jyrkentävät putouksen yhtenä vaahtona kihiseväksi aallokoksi. Vene hyökkää kasvavalla vauhdilla tuota vaahdokkoa kohti, vesi pärskyy korkealle sen keulan edessä ja viskelee laineenharjoja räppeiden yli; laidat vavahtelevat hyrskyjen painosta ja koko vene tasaisesti ladottuine tynnyririveineen sujahtelee notkuvasti aallokossa. Vilahtelemalla siirtyvät silmäin ohi törmillä puut ja kalliot ja jäljelle jäävät rantakosteikkojen kiertävät pyörteet. Mutta juuri kun puristautuvat ahtaimmilleen ja koski vaahtoisinna kuohuu, pyöräyttää virran uoma muutamasta kalliosta mutkan vasemmalle, parilla voimakkaalla melan nykäyksellä kääntää perämies venheen kulkemaan samaa suuntaa, ja siinä tuokiossa lasketaan jo tyyntyneemmille vesille. Toinen ranta loivenee, virta muodostaa sitä vastaan avaran poukaman, ja kun koski siitä taas oikeaa entiseen suuntaansa, ollaan jo sileällä suvannolla. Airot otetaan esille, soutaa saa syltä parikymmentä, ennenkuin kosteikko taas vähitellen kiihtyy koskeksi uuden könkään niskassa. Sitä peliään se pitää uudelleen ja uudelleen, sanotaan, että tämä koski seitsemästi viskaupi mutkalle ja seitsemästi taas oikeaa — siitä "Seitsenoikea".

Pari tuommoista korvaa oli jo laskettu, syvässä äänettömyydessä jo saavuttiin juuri kolmanteen poukamaan, kun laskumies taapäin kääntyen viittasi kädellään vasta jäljelle jäänyttä aallokkoa, virkkaen:

— Tuossahan se niiltä venheen täytti, tässä se kaatui ja suistui miehet uimasilleen.

Olimme tosin kuulleet tuon kertomuksen jo ennen, vaan emme siltä malttaneet olla kysäisemättä:

— Mikähän se heidän venheensä siinä keikautti, kun me noin hyvästi pääsimme?

— Ka, totta se niin oli sallittu. Niillä oli venheessään jyvälasti, olivat käyneet kirkolta hakemassa kruunun aitasta siemenrukiita, joita sieltä annettiin. Ja seitsemän miestä oli venheessä. Olisivatko latoneet lastin epätasaisesti ja liian korkeaksi kasanneet? — niin nuo sanovat, minä en tiedä. Vaan kun koski tuossa löi aallon venheeseen, niinkuin löi meillekin, heilahti muuan säkki ja vierähti toiselle laidalle. Vaikka laskumies huusi ja varotti miehiä pysymään paikoillaan, hyppäsivät he kumminkin ylös muka säkkiä nostamaan… Vene kallistui ja täyttyi, ja samassa se jo olikin kumossa.

— Mutta miehet pääsivät kumminkin nousemaan venheen pohjalle?

— Tässä poukamassa pääsivät pohjalle kaikki ja siinä huusivat, vaan eivät saaneet venettään mitenkään melotuksi rantaan päin. Virta vei heidät alaspäin ja tuossa niskassa tempasi koski…

Juuri siihen korvaan laskimme mekin nyt, eikä laskumies enää joutanut jatkamaan lausettaan, eikä hänen ääntään toki siinä pauhussa olisi kuulunutkaan. Kuin kiehuvassa kattilassa tuntui vesi siinä mouruavan, aallot pieksivät toisiaan tuhannen tulisella vimmalla; kumma oli ajatella, että ihmisolentojen oli täytynyt siihen syöksyä kaatuneen venheen kuperalla pohjalla. Mutta kaksi miestä niitä oli jo siihen jäänytkin, kertoi laskumies seuraavalla suvannolla, siinä rytäkässä eivät olleet jaksaneet pysyä kiinni emäpuussa. Muut olivat vielä istuneet venheen päällä, kun kulkivat noiden mökkien ohi.

Vähän alempana, siinä, missä virta taas kiihtyi, oli haaksirikkoisten laskumies pelastunut venheen pohjalta maaperälle. Meidän laskijamme näytti paria neliösylen kokoista saaren nyppylää keskellä koskea. Kun venheen raato oli vierinyt niiden välitse, oli laskumies viskautunut uimasilleen, ja virta oli hänet niin kuljettanut, että hän sai muutamasta kiven syrjästä kiinni ja siitä pääsi hilautumaan kalliolle. Oli hän huutanut toisillekin, että tulisivat jäljestä, ja yksi olikin heittäytynyt veteen, vaan heittäysi liian myöhään. Virta vei hänet ohi ja koski nieli…

Kivakon mutkan kieraisee koski juuri tämän korvan alapuolella, ja kun se siitä viimeisen kerran oikeaa, on edessä oikosuora, kapea ränni tyrskyvää aallokkoa melkein silmänkantaman matkan. Jo ennen oli meille kerrottu, että tuo viimeinen korva Seitsenoikeassa on kovin, ja perämiehestäkin näkyi kyllä, että tässä on tärkeä paikka edessä. Edellisissä korvissa oli hän pahimmassakin kuohustossa seisonut mela kainalossaan verrattain huolettomana, väliin melkein velton näköisenä. Nyt hän yhtäkkiä näytti pingoittavan jäsenensä ja samalla tahtonsa ja koko sielunsa kiinteäksi ja tarkaksi sen vaarallisen taipaleen varalta, joka oli tulossa. Tanakasti hän varmisti jalkansa kaaripuita vastaan, sujautti polvensa hiukan notkuun ja väännäytti koetteeksi pariin kertaan edes takaisin melaa vedessä, kai nähdäkseen, tottelisiko vene hiuskarvalleen hänen pienintä käskyään. Näytti tottelevan. Ei värähdystä näkynyt hänen kasvoissaan, tuskin silmää hän räpäytti koko ajalla venheen sukkulana suikeltaessa mahtavain kuohujen lävitse, ja selvästi näkyi, miten lihakset hänen kaulassaan kovenivat aina, kun hän ruumisvoimallaan painautti melaa ja siten väisti venettä hyökkäämästä hyrskyä kohti, jonka vaahdonpeittämässä silmässä pohjakallio vaani saalista. Hänen katseensa oli niin terävä, että olisi luullut hänen sillä voivan puhkaista kallionkin keulan edestä.

Mutta sitä ei kestänyt kuin minuuttia pari, kolme. Tuota pikaa oli puikahdettu senkin pahimman korvan alle, ja samassa vieri vene taas tyyntyvälle suvannolle. Laskumiehenkin kasvoista katosivat ankarat, teräviksi pingoittuneet piirteet ja jäsenet laukesivat liiasta jännityksestään entiselleen. Hän pisti tupakan ja tarttui taas huopasimeen.

— Se korva se riuhtaisi heistä viimeisetkin venheen päältä, ja tuohon kallioon särkyi venhekin pirstaleiksi. Sitä paikkaa ei leikin melatta lasketakaan. Vaan yksi mies pääsi vielä hengissä senkin alle, taivas tiesi, miten lie päässyt. Tässä suvannolla sillä vielä oli siksi verran tarmoa, että kun soluili rantavirtaa alas, sai käsivartensa kieraistuksi vesirajassa kasvavan puun ympäri — tuon näreen ympäri juuri tuossa — ja hän kieraisikin ne niin lujalle, kuin olisivat ne olleet siihen kiinni juotettuina. Mutta siihen hän samassa kontettuikin ja kangistui. Mökkiin, tuohon suvannon rannalle, olivat muutamat tytöt, jotka olivat jääneet kirkonajaksi kotimiehiksi, kuulleet hätähuutoja ja olivat lähteneet soutamaan koskelle päin saadakseen selville, mistä se huuto tuli. Toiset miehet olivat silloin jo hukkuneet ja uponneet, tämän yhden löysivät vain siitä puusta. Mutta niin se oli siinä lujassa, että he tuskin jaksoivat yhteisin voimin häntä siitä irti kiskoa. Hengenmerkkiä ei ollut enää vähääkään, vaan kun tytöt veivät hänet lämpimään mökkiin ja siellä hieroivat, niin siitä se vähitellen virkosi ja henkiinpähän jäi. Muut viisi vei koski, ja ruumiit löytyivät myöhemmin mikä mistäkin monen virstan päästä.

Nyt olimme me jo Seitsenoikean alla, ja kertomus koskeen hukkuneista oli myös jo lopussa. Hyvään aikaan ennen kirkonaikaa olimme ehtineet kosken alle, ja nyt oli taas soudettavana pitkä suvanto. Laskumies sai laskupalkkansa, haukkasi suupalan matkamiesten eväistä ja lähti kohta astumaan takaisin rantapolkua pitkin. Sitä ennen hän törmällä lähtötupakkaa sytyttäessään kumminkin vielä kerran palasi noihin hukkuneisiin ja kertoi:

— Viisi virstaa tästä alaspäin näette rannalla talon. Senkin talon isäntä, nuori mies, oli hukkuneiden joukossa. Hänen ruumistaan haettiin kauan, emäntä oli palkannut erityiset harojat, mutta turhaan sitä harottiin. Pari viikkoa myöhemmin sattui sitten emäntä, joka vasta oli ensimäisen lapsensa tehnyt ja suri kovin miestään, eräänä iltana seisomaan kotirannassaan. Pitikin sen silloin sattua, että juuri siihen kohosi ruumis ja tuli verkkaan lipuen virran muassa — emäntä tunsi miehensä ruumiin. Niin kuuluu tämä tapaus syvälle painuneen tuon nuoren naisen mieleen, että hän siitä pitäen on herjennyt melkein hupsakaksi. Sitä se kuuluu kaikille ihmisille valittavan, että kadotukseen se hänenkin miehensä meni, kun kirkonaikana kosken laski, sanoo nähneensä sen unissaankin… tietääpä ne höperön unet…

Tuommoisista tapauksista ne muodostuvat kansan mielessä vähitellen, kunhan muistot, surut ja mielikuvitus ehtivät lisiään rakennella, nuo monet koskitarinat. Epäilemättä muodostuu tästäkin kenties montakin "Seitsenoikean tarinaa", joita isät kertovat pojilleen opettaessaan heitä jo pienuudesta pitäen tottumaan koskien salaisuuksiin ja kunnioittamaan niiden mahtavuutta ja voimaa.

(Nuori Suomi II.)

LEPOPAIKKA.

Taival oli pitkä ja autio, niinkuin ovat taipalet Kiannan ja Kuusamon syrjäkylien välisillä kinttuteillä. Talosta lähdettyä oli jo pari tuntia kävelty poikki soiden ja pitkin kankaita, samoiltu sitä yhtä tavallista, tasaista tahtia, ja vielä oli parin tunnin matka lähimpään taloon. Ääneti kuin ainakin astuttiin pitkin karua, harvapuista koleikkoa, hypittiin kiviltä keloille ja mättäille ja kierrettiin aavan suon laitaa tarpeettomasti mutkittelevaa polkua myöten. Noustiin harjulle siitä, käveltiin sen selkää kappale, niin jo tultiin laakson jyrkälle rinteelle, jonka pohjalla tiheitten leppäpensaikkojen välissä puro koskena lirisi.

Omituisen sulavasti soveltui sen ääni silloiseen hetken mielialaan, enkä malttanut olla istahtamatta siihen sammaltuneen kannon tyngelle levähtäissäni kuuntelemaan sen sointia ja nauttimaan ja mietteisiini vaipumaan. Alakuloinen tunne tuntui vallitsevan koko luonnossa, tuommoinen maltillinen, pehmeä, vehmainen tunne, joka herpaisee, vaan samalla viehättää. Päivä paistoi himmeästi hattarapilvien takaa, ja siitä kävi metsän vehreys hiukan tummahtavaksi. Öisen sateen ja aamuisen kasteen jälkeen oli maa vielä kosteuttaan notkuva, ja talttuneesti kaikui astuessamme tanteresta askelten säännöllinen töminä. Ne askeletkin ikäänkuin säestivät sinä aamuna jotain surunvoittoista, haaveilevaa säveltä, niinkuin ne toisen vuoron taas takoivat reipasta, yllyttävää tahtia.

Laakso tuossa, reheväkasvuinen, tuoreuttaan tuoksuva, oli kuin kosteikko korvessa, tai tuntui ainakin siltä. Heinikko oli korkea ja hyötyvä pitkin rinnettä, maa hedelmällistä mullikkoa ja korkeat koivut loivat siihen hauskan siimeksen. Ja puro siinä alla porisi vaahtoavana putouksena ja ajeli alla olevaan avarampaan kosteikkoon virkkuja, valkopäitä aaltojaan.

Siinäpä soisin minä voivani viettää elämäni alakuloiset hetket, niin tuntui mielestäni tuossa levätessäni. Sinnepä tahtoisin vetäytyä loitolle maailman mylläkästä, kun korkeimmillaan käyvät inhimillisten intohimojen ja kilvoittelujen tuimat laineet ja tahdon tarmo väsähtää puolettomissa ponnistuksissa. Toisinaan halaa mieli niin hartaasti täydellistä yksinäisyyttä ja lepoa. Tässäpä olisi lepopaikkani rauhainen ja rikas, olisi suvantoni ja suojarantani. Ei loiskuisi kaukaisinkaan maininki elämän taistelujen ulapalta hiljaisen lepolaaksoni kuuluville, vaan sydänmaan tyynesti hilpeilevä puro soittaisi yksin viehkeätä virttään huuhdellen mielestäni kaihon ja katkerat mietteet. Ja minä kuuntelisin sen alakuloista soittoa, kunnes jo rauhoittunut mieleni kuulisi siitä virkistävää kehoitusvirttä ja elämän halua ja iloa.

Ja siinä yksinäisyydessäni, vaikuttamatta minkään ulkomaailman tavan tai kiihoittimen, kävisin sitten äänettömiä käräjiä itseni kanssa ja tuomitsisin vinouteni ja vääryyteni. Siellä oppisin ajattelemaan itsenäisesti ja vapaasti ja arvostelemaan maailman turhuuden ja maailman hyveen ja saisin luoduksi silmistäni karstat pois, jotka himmentävät ja harhauttavat katseeni, ja puhdistumaan saisin maailmalla tarttuneesta kuonasta alkuperäiset ihannekuvani. Ja niin varustettuna tahtoisin taas rientää takaisin elämän hälinään, sillä silloin osaisin minä taas oikein taistella ja oikein nauttia, oikein viljellä, kehittyä ja kehittää.

Mutta lepopaikkani olisi väsymyksen hetkien varalta aina täällä laaksoni rinteellä koivujen siimeksessä, syrjässä syrjäisimmältäkin polulta. Ja kun kerran huomaisin taipalellani kokonaan uupuvani, silloin rientäisin taaskin tähän kuuntelemaan puron lievittävää lirinää ja hengittämään reheväkasvuisen laaksoni tuudittavaa tuoksua. Istuisin mättäälle nurmikkoon, nojaisin pääni koivun valkoista kylkeä vasten ja katselisin, kuinka sopuisassa leikissä taivaalla harmajat hattarat ajelevat toisiaan, kuuntelisin tuulen leikkiä latvoissa ja unhoittaisin kaikki, kaikki. Ja silmäni ummistaisin siinä ja nukkuisin pois kuin rukoukseensa nukkuva lapsi.

Tässä tämmöisessä lepopaikassa voisi — niin minusta tuntui — ihminen kerrankin tuntea itsensä vapaaksi kaikesta, tuntea itsensä ihmiseksi. Mutta mistäpä löytäisi elämän taipalella lepopaikan tämmöisen, syrjäisen, rauhallisen ja helmaansa noin hellästi tuudittavaisen?

Oli niin suloista levätä tuossa laakson pehmeässä liepeessä ja sen siimeksessä vilvoitella hiestynyttä päätään ja samalla antaa ajatusten mielinmäärin tehdä retkiään unelmain rajamailla. Tuommoisessa lepopaikassa on ihana haaveksia ja siinä sitä voipikin vapaasti tehdä. Hevillä en malttanut siitä erota.

Vaan matkaa oli jatkettava. Lepopaikka jäi siihen jäljelle, kun taas lähdettiin samoilemaan salon halki, kiikkumaan suoportailla ja hyppimään karujen kangasten kivillä, enkä sen koommin tavannut levähdyspaikkaa sen makuista. Vai liekö vika ollut siinä, etten muulloin sattunut samassa mielialassa istahtamaan helteissäni henkäisemään? En tiedä, vaan jos sellaisen lepopaikan vasta mistään taipalillani tapaan, niin lepäänpä silloinkin tahallani tarkoin ja kauan.

(Tuokiokuvia Kuusamon matkalta.)

ARVID JÄRNEFELT.

Syntynyt 16/11 1861 Pulkkalassa Inkerinmaalla, fil.kand. 1885, lakit.-kand. 1890. Sittemmin maanviljelijä ja: kirjailija. Julkaisuja: Isänmaa, Ihmiskohtaloja, Heräämiseni, Veljekset, Helena, Veneh'ojalaiset y.m.; näytelmät Samuel Croëll ja Orjan oppi.

VIKKKU.

Virkku oli vanha ja harvinaisen vihainen koira. Sillä oli hullunkurinen tapa eli vika: kutsuttaissa se ensin omituisella tavalla jäykistyi, sen selkäkarvat nousivat, se pyörähti ympärinsä ja murisi jollekin näkymättömälle olennolle, aivan kuin olisi valmistunut tappeluun. Tätä sen tapaa nauroivat kaikki ja ärsyttivät sitä huviksensa.

Monasti oli jo ollut kysymys koiran ampumisesta, sillä se oli päälliseksi ruvennut öisin ulvomaan, eikä sitä mitenkään saatu vaikenemaan. Mutta isännän pyssy riippui niin korkealla, että olisi pitänyt noutaa tuoli siihen ylettyäkseen ja latausvärkit olivat vinnillä, — epätietoista vielä kummalla puolella. Puheen tullessa ampumisesta sanoi isäntä joka kerta: sehän oli ennen niin perin hyväluontoinen, ei usuttamallakaan ihmisten päälle käynyt, mistä ihmeestä se nyt vanhoilla päivillään on noin ärtynyt, Virkku paha! Ja lykkäsi ampumisen taaskin tuonnemmaksi.

Sekä isäntä että koko talonväki kuitenkin tiesivät ihan hyvin miten tämä Virkun pilaantunut elämä oli alkunsa saanut. Tiesivät mitä se ulvoi. Ja tiesivät kuinka se hullu pyörähtämisen tapakin oli syntynyt.

Silloin oli ollut kesäinen sunnuntaipäivä. Suuri vedenselkä oli tyyni, taivas täynnä liikkumattomia kirkasreunaisia hattaroita. Aurinkoa ei näkynyt ja vedenpinta oli hienossa varjossa. Kaukaiset sinisaaret olivat nousseet pintaa ylemmäksi, ilmaan, ja etäisimmät maat kadonneet näkyvistä, että järvenselkä oli paikottain kuin aava meri.

Virkun kotitalo oli ihan rannassa, niin että pihana oli järveen viettävä nurmikko, ja tyynen aikana vesi näkyi tuvan ikkunasta yhtenä tummana kuvastuksena korkean metsäniemen tähden, joka oli vastapäätä taloa.

Virkku, — silloin se oli vielä hyvissä voimissa, — tulla tupsahti rannalle, mistä lie tullutkin, ja katseli läähättäen järvelle päin.

Ei epäilemistäkään! hän ajatteli. Kirkkovene oli poissa rannasta, väki oli siis kuin olikin lähtenyt kirkolle. Että ne pääsivätkin jättämään, vaikka Virkku jo varhaisesta aamusta oli aavistanut lähtöä ja juuri sitävarten loikonut rannalla odottamassa. Kun he olivat viipyneet niin armottoman kauan, oli Virkku vaan päättänyt pikimmältään pistäytyä toisessa talossa. Hänellä oli sinne oma oikotie, niin että koko retki saattoi kestää vaan silmänräpäyksen. Toisessa talossa ei ollut näkynyt elävää sielua, ja merkillisintä, ettei Vahtiakaan mistään löytynyt. Vahti oli kasvatettu Virkun talossa, mutta annettu sitten sinne toiseen taloon, ja kielletty tulemasta entiseen kotiin. Sentähden käväisi Virkku puolestaan silloin tällöin Vahtia katsomassa ja antoi sen jonkun aikaa leikitellä kanssaan. Virkku oli nähnyt Vahdin kasvavan pennusta saakka ja tulevan rotevammaksi ja suuremmaksi koiraksi kuin hän itse. Mutta Vahti pysyi aina samassa alamaisuudessa häneen ja pelkästä hienotunteisuudesta ei ruvennut koskaan edes painimaankaan hänen kanssaan; hyppeli vaan niinkuin pentu ympärillä ja hipaisi kielellään toisen suuta.

Turhaan haettuaan Vahtia oli Virkku heti tullut takaisin samaa oikotietä myöten, ja sillä välin oli nyt kirkkoväki päässyt lähtemään!

Harmitti kauheasti, että sen Vahdin tähden nyt tämmöinen ikävyys piti sattua!

Istuttuaan hyvän aikaa rantanurmikolla ja katseltuaan järvelle Virkku vihdoin laskeutui makuulle yhteen mykkyrään, huokaisi pitkään ja ummisti silmänsä.

Kaukana siitä, että Virkun mieli olisi ollut tästä jättämisestä kovin masennuksissa. Ei tämmöistä ensi kerran tapahtunut. Olisihan tosin ollut hauska kekottaa venheessä, juosta kirkonkylän kujia myöten miesten seurassa; mutta hauskaahan oli edessäkin, kirkkoväen kotiintulo ja niiden vastaanotto rannassa, sitten koko tuo viehättävä loppuosa päivää, jolloin kaikki olivat kotona, ja hän, Virkku, keskellä kaikkia. Illan tullessa oli parasta. Silloin mikä istui kuistin rappusilla, mikä aitan kynnyksellä, mikä keinulaudalla, mikä missäkin ja Virkku sai kävellä toisen luota toisen luo ja kukin silitti omalla lämpimyydellään.

— Virkku seh, tule tänne! Jaa Virkku jaa, Virkkuko se on, jaa, jaa!

Mutta toinen huusi sieltä aitan luota: "seh, Virkku, se-seh, tule tänne!"

Ja kun Virkku kaulaansa venyttäen ja häntäänsä heilutellen alkoi astua uuden kutsujan luo, niin saattoi jo joku kolmas huutaa kiikkulaudalta: "Tänne Virkku! Tännehän se Virkku tuleekin! Virkku seh, seh Virkku. Jaa, jaa!"

Tämmöisinä hetkinä uhkui elämänilo yli Virkun sydämen reunojen.

Sentähden, maatessa siinä rantanurmikolla silmät ummessa, tietäen että tuo hetki oli juuri kynnyksellä, kuinka suuri erehdys olisi ollut sanoa: Virkku nukkuu! Ei: Virkku valvoi, valvoi ja nautti elämästä, nautti joka henkäisyllä, nautti niin että kostea, kylmä nenä nytkähteli, nautti silmät ummessa, ajan kulkiessa hiljaa sihisten hänen ohitsensa.

Tunnittain hän näin makasi, silloin tällöin vain nosti päänsä, naksutellakseen hampaitaan turkissansa ja silitelläkseen sitä kielellään missä tarvittiin; sitte taas huokaisi, nielaisi nautinnosta, ja painoi silmänsä umpeen.

Vaan kun päivä jo alkoi kallistua iltapuoleen, avasi Virkku yhtäkkiä silmänsä.

Kaukaa — kaukaa ulapalta, kotiniemen takaa kuului hänen korviinsa airojen loiske.

Virkku kavahti ylös; hänessä alkoi elää joka jänne, silmät suurenivat, korvat nousivat pystyä pystympään, ja köykäisempänä kuin lentoon lähtevä lintu se istui selin taloon, katse järvelle päin, koko olennollaan seuraten kuulumattomia ääniä. Ainoastaan etujalkojaan sen piti kärsimättömyydestä joskus liikutella.

Samasta kärsimättömyyden syystä sen piti vihdoin jo vinkaistakin. Luultavasti äänet sen korvissa yhä selvenivät, — tarkkakuuloisinkaan ei olisi vielä mitään kuullut, — ja hänestä näytti joka hetki että nyt-nyt-nyt ne tulevat. Mutta Virkun kärsimättömyydellä oli pitkä tilaisuus kasvaa. Sillä puolen tunnin aika meni ennenkuin airojen loiske oli niin selvä, että todella sopi ruveta arvoittelemaan, millä hetkellä vene tulee niemen takaa.

Se sujahti sieltä esille vinhassa vauhdissa; koko sarja valkohihaisia soutajia veteli yhtaikaa, niin että airot rytkyi, ja kaartaen ympäri niemen kärjen vene kääntyi suoraan kohti kotorantaa.

Virkun rajaton ilo puhkesi siihen, että se lähti kuin piili pitkin rantaa kiitämään ja ajoi lentoon varislauman.

Tarkasti se punnitsi matkansa ja tiesi kyllä ennättävänsä takasin ennenkuin vene pääsee rantaan. Hän ennättikin täsmälleen. Airot nostettiin ja vene läheni omalla vauhdilla telojansa.

Mutta mitä hän silloin näki?

Ihan kokassa, ylimpänä kaikkea muuta kekottaa toisen talon Vahti, nuorine, tylsänokkaisine naamoineen, ruskean kellertävine suupielineen. Ja sen häntä käy kuin viuhka tuulessa. Tietysti se nyt kuvailee että toinen oli sitä huvittaakseen kiitänyt pitkin rantaa!

Virkku kangistui ja tuli ainakin tuuman korkeammaksi selästä. Jäykistynein jaloin se teki muutaman lyhyen askeleen rannemmaksi ja katsomatta veneeseen käänteli päätään hitaasti vasemmalle ja oikealle. Sen sisimmästä sydämmestä tunki esille huonosti salattu murina.

Pshiuu — pani vene, kun sen kokka samassa jo kävi rannan pohjaan. Miehet ja vaimot nousivat kaikki yhtaikaa tuhdoiltansa ja hyppelivät kolisten, jutellen ja naureskellen maalle.

Vahti tietysti ensimäisenä.

Huomattuaan Virkun mielentilan se kuitenkin heti ymmärsi mitä oli tehtävä, — jonka se muuten teki aina ja aikoi aina vastaisuudessakin tehdä tämmöisissä tapauksissa: Vaikka se oli suurempi ja rotevampi ja jo täysikäisyyden kynnyksellä, heittäysi se Virkun edessä pennuksi, painautui etusillensa maata vasten, katseli Virkkua altapäin, nuolasi sen suupieliä, pyörähti selälleen, kieppui, kieppui, luikerteli, kiemurteli ja työnteli Virkkua takajaloillaan, ja vikkelästi kävi jalkojen välissä häntä.

Kuinka monasti olikaan Virkku unohtanut Vahdin tyhmyyksiä, nähdessään nämät hänen lapsekkaat ja vilpittömät katumisensa. Eikä voinut muuta kuin unohtaa; sillä joka kerta muistui elävästi hänen mieleensä muinoiset Vahdin pentu-ajat, jolloin he leikkivät viheriällä nurmikolla päivän laskiessa, karjan kulkiessa rannalle juomaan ja miesten asetellessa viikatteitaan tikapuille.

Ja niinpä nytkin Virkku oli valmis peittämään ja ehkä unohtamaankin harminsa. Sen selkä laskeutui ja jalat tulivat notkeammiksi.

Miehet kulkivat heidän ohitsensa.

"Katos noita", — sanoi silloin toisen talon Kustu, otti kiinni Vahdista ja usutellen Virkun päälle pani: "vau, vau! Pitäispä teidän kerta koetella voimianne, vau, vau!"

Silloin Alpertti puolestaan otti kiinni Virkusta ja usutellen Vahdin päälle pani samalla tavalla: vau, vau! "Kyllä tämä meidän Virkku Vahdin nutistaa, vaikka pienempikin on. Us-kiin, us-kiin!"

Mutta koirat eivät olleet ymmärtävinään mitä tarkotettiin, katsoivat vaan kumpikin tahallaan eri suunnille.

Vanhemmat miehet, jotka olivat kulkeneet jo ylemmäksi, pysähtyivät nyt hekin, ja joku heistä sanoi:

"Ei ne noin käy päälle! Heittäkää ne vastakkain!"

Pojat tekivät niin, mutta koirat putosivat vierekkäin seisoalleen maahan ja tulivat häntää heiluttaen kukin heittäjänsä luo.

Nyt tuli se vanhempi mies takaisin.

"Pitele sinä Virkkua", sanoi hän, "ota syliis!" Ja itse hän nosti Vahdin yhtä korkealle. Matkien ja ärsyttäen hän nyt rupesi töytäämään Vahtia äkisti Virkkua vastaan, ja kolautti usean kerran niiden kuonot yhteen.

Kunnes Virkun toinen suupieli värähti ylös ja hampaat paljastuivat. Samassa paljastuivat myöskin Vahdin hampaat koko riviltä, ja nyt alkoi murina, joka parissa sekunnissa yltyi hirvittäväksi ärisemiseksi. Molemmat olivat valmiit tuossa tuokiossa hyökkäämään toistensa kimppuun ja repimään toisensa palasiksi.

"Nyt kun luen kolmeen, niin heitetään. Yks, kaks, — kolme!"

Muuta ei tarvittukaan.

Koirat takertuivat toisiinsa äriseväksi, kiehuvaksi, pöllyäväksi keräksi. Eikä kukaan voinut vähään aikaan mitään niistä erottaa. Mutta yhtäkkiä ne pysähtyivät.

Virkku oli joutunut alle. Ja ne olivat siinä asennossaan ihan kuin kivettyneet, liikahtamatta paikoiltaan.

Nyt olisi Vahti tahtonut kohta lopettaa tappelun ja nostaa jalkansa Virkun päältä. Mutta tuskin oli hän liikahtanut, kuin jo Virkku sai tilaisuuden hyökätä ylös ja käydä kiinni päältä päin.

Ei kestänyt kuitenkaan kauan ennenkuin Vahti taas pani hänet allensa, ja taas he liikahtamatta asemiltaan, paljastunein hampain, ärisivät. Kun Virkku vaikeni, nosti Vahti koetteeksi jälleen toista etujalkaansa. Mutta huomattuaan, että Virkulla oli nytkin sama hyökkäämisen aikomus, kävi se kiukkuisesti Virkun kaulanahkaan ja puisteli päätään hurjasti sinne tänne. Ja tuli pois Virkun päältä, ja rupesi lähtemään. Virkku, vaikka jo väsyksissä, iski nyt kolmannen kerran Vahdin kimppuun ja semmoisella hurjistuneella vimmalla, että Vahti tyypertyi ja sai haavoja useaan paikkaan. Mutta pianhan se jälleen kukisti allensa vanhan Virkun, ja tällä kertaa se sitä repi paljon julmemmin kuin olisi tarviskaan ollut, niin että Virkku jäi vihdoin makaamaan liikkumattomaksi nurmikolle, Vahdin kävellessä läähättäen ylös taloon.

Miehet katselivat Virkkua säälien, nostelivat mikä jalasta mikä päästä ja tutkivat sen haavoja. Mutta he eivät voineet saada oikein selville, missä kovin kipu oli.

Miehet, katseltuaan kaikki paikat, sanoivat: "kyllä se siitä vielä toipuu!" ja läksivät ylös.

Sillä nuo verihaavat jaloissa ja huulissa; ja missä niitä lie ollutkin, olivat vähäpätöiset ja kyllä mahdolliset terveiksi nuolla; mutta suurin haava ei ollutkaan näkyväinen, se oli sisällä rinnassa, ja se oli parantumaton.

Kohta sen jälkeen nousi Virkku, kankeana aivan kuin seiväs olisi ollut sen ruumiissa, ja kulki pää painuksissa, sivuilleen katsahtamatta kuistin alle. Siellä pimeässä se laskeutui hiljaa maahan, silmät auki, eikä näyttäytynyt koko päivänä.

Pihalla oli kaikki niinkuin ennenkin. Miehet istuivat taas mikä rappusilla mikä aitan kynnyksellä, mikä viruen nurmikolla; karja ajettiin rannalle juomaan ja illan pilvihattarat hiljaa lainehtivat veden tyynessä kuvastuksessa.

Vahti makasi keskellä pihaa, pää etukäpälien päällä, silmät ummessa, aivan kuin olisi ollut kotonaan.

Virkku näki kaikki kuistin alta. Tästä päivästä pitäen oli nyt hänen elämänsä kääntynyt onnettomaksi ja kaikki entinen rauha kulkenut hänen ohitsensa.

Ei tosin kukaan miehistä ollut muuttanut käytöstään. Samalla tavalla olisivat puhutelleet ja taputelleet. Mutta Virkun sisässä oli se, joka kaikki muutti. Kun joku huusi: Virkku seh, niin ilon ja uteliaisuuden asemesta, että minne nyt taas lähdetään, oli ensimäinen ajatus: Vahti! — Kun taputettiin, niin rauhaisen mielihyvän sijaan hiipi niskassa epäilys: ehkä sinä näet jossain Vahdin, ja tahdot sitäkin taputtaa! Se epäilys pani karvat pystyyn ja kalvava inho tukehutti mielihyvän. Kaikkeen, mikä ennen tuotti nautintoa, sekaantui tuo myrkky-ajatus: sama ihminen, joka kutsuu sinua, olisi voinut kutsua myöskin Vahtia! Ja sentähden kaikki ihmiset, kaikki mikä muka tarkotti lämmittää hänen sydäntään, oli hänelle kylmää ja vierasta. Sillä olla hänen ystävänsä ja todellakin lämmittää häntä olisi voinut ainoastaan se, joka olisi vihannut Vahtia, vihannut noita ruskean kellertäviä suunpieliä, tuota pystykarvaista kaulaa, tylsää kuonoa ja merkityksettömiä silmiä, — joka olisi ymmärtänyt kuinka läpi-inhottavaa tuo kaikki oli, ja vihannut niin, ettei minäkään hetkenä olisi voinut unohtaa vihaansa. Semmoinen ihminen vain olisi ollut Virkun todellinen ystävä ja jo pelkällä olemisellaan lämmittänyt hänen sydäntään.

Mutta semmoista ei ollut.

Ajan kuluessa ei Virkun mielentila parantunut, vaan päinvastoin pahenemistaan paheni. Ensiksi hän kadotti kaiken unirauhansa. Juuri kun hän heittäysi kyljelleen ja oikaisi jalkansa, hiipi esille ajatus: jospa sentään onnistuisi päästä kiinni sen turpaan, ja nykäistä äkisti, että poskinahka heltiäisi. Ja kun ajatus näin oli kerran alkuun päässyt, jatkui se ihan mielettömyyksiin asti: hän veti ja veti sitä nahkaa, siksi että se heltyi kaulasta, sitten ruumiista ja vihdoin viimeiseen hännän nippuun asti. Vahti oli jäävinään veriseksi ja alastomaksi. Toisen kerran hän oli syöpyvinään suoraan Vahdin sisään, repivinään kaikki, kaikkityynni palasiksi. Kunnes aina heräsi hirveään mielenkuohuun ja täytyi muuttaa asentoa. Mutta pian oli joku samallainen ajatus jälleen säikeytynyt, — ja kun siitä oli hereille vavahdettu, kolmas, ja neljäs — siihen asti kuin aamu jo sarasteli kuistin pimeään alukseen — ja päivän hälinä alkoi.

Vihdoin tämä mielentila muuttui taudiksi. Ulkopuolisesti se näyttäytyi niin, että Virkku alituisesti hytkähteli ja sitten lisäksi se näkyi tuosta naurettavasta tavasta pyörähtää ja äristä, kun sitä huudettiin. Mutta eräänä yönä, kun se oli kauan kuutamossa hiljaa ulvonut, se aamun vaietessa laskeutui pitkäkseen ja kerrankin nukahti. Silloin näkyi tämmöinen uni:

Oli löytynyt ihminen, joka ymmärsi Virkkua. Tämä ihminen oli ottavinaan Virkun syliinsä ja puristavinaan sitä hellästi rintaansa vasten. Sitten vei Virkun sylissään Vahdin luo, silitteli sitä Vahdin nähden, laskeutui maahan ja yhä silitteli. Hän tahtoi tällä osottaa, että oikeus hänen mielestään oli Virkun puolella. Vahti tulikin lähemmäksi, painautui maahan ja heilutti häntäänsä, leikkien pentua niinkuin ennen muinoin. Ihminen silitti nyt myöskin Vahtia, eikä Virkku enää tuntenut vihaa. Sillä Vahti oli nähtävästi muuttunut entiselleen ihmisen edessä ja myönsi kaikkityynni. Ja kun nyt Virkku ei sille murissut, niin se tuli vieläkin lähemmäksi meni selälleen, kiemurteli ja luikerteli vanhaan tapaansa. Silloin Virkku nuolaisi sitä kuonoon sovinnon merkiksi. Vahti ilostui, rupesi leikkimään ja he juoksivat molemmat muka jotakin kummaa yhdessä haukkumaan. Kaikki oli unohdettu. Kiitos ja kunnia sille ihmiselle, joka ymmärsi heidän sielunsa ja auttoi! Se oli Virkun onnellisin päivä.

Tämä oli tosin vain unta, mutta ei Virkku enää tämän maan päällä todellisuuteenkaan herännyt, vaan meni tästä elämästä siinä luulossa että oli Vahdin kanssa todella sovinnon tehnyt.

Se uni päättyi onnellisesti: yhtäkkiä kuului niinkuin jokin ääretön pamaus. Jotakin rupesi korvissa ja silmissä vuotamaan, ja vaikka olisi tehnyt mieli avata silmänsä nähdäkseen mitä oli tapahtunut, täytyi hervottomana ruveta vain levähtämään ja vaipua tiedottomuuteen.

Mutta itse asiassa ei ollut tapahtunut muuta kuin että isäntä, jota nuo yölliset ulvomiset vihdoin kyllästyttivät, oli tullut pyssyineen aamuhämärissä ja ampunut nukkuvan Virkun kuoliaaksi.

(Elämän meri.)

AATUN PAASTO.

— No, kylläpä se Aatu nyt poskeensa pistelee — sanoivat siirtolaiset, kun he ennen laivan lähtöä viimeistä kertaa söivät Hangon hotellissa. Kaikki olivat jo saaneet kyllikseen, mutta Aatu se näytti vasta alkuun päässeen. Hän söi ja söi ja söi, katsettaan ei nostanut ruokakupista, nielaistessa vain ummisti silmiään ja kuroitti kaulaa.

Aatun asiat olivat tällaiset:

Hän oli lähtenyt kotoa niin niukoilla varoilla, että kun hän Hangossa Amerikan pilettinsä osti, niin ei jäänyt kukkaroon paljon mitään. Hän oli näet luullut Amerikan piletin hintaa paljon halvemmaksi, mutta jo junanvaunussa, matkalla Hankoon, hän sai muilta siirtolaisilta kuulla asian todellisen laidan, ja häntä rupesi suuresti arveluttamaan.

Pahimmin arvelutti häntä kysymys: milläs nyt ruokaa ostetaan? Jos hän olisi neuvoa ruvennut kysymään, olisivat kaikki arvattavasti pitäneet koko hänen matkaansa mahdottomana. Sentähden hän ei hiiskunut asioistaan sanaakaan. Ja päätti olla perääntymättä. Hänelle oli joskus maailmassa luettu sanomalehdistä kertomus eräästä Amerikan tohtorista, joka oli neljäkymmentä vuorokautta ollut syömättä. Mutta matkan sanottiin kestävän Hangon rannasta New-Yorkiin ainoastaan neljätoista päivää. Aatu päätti rohkeasti varustautua siis hänkin pitkään paastoon.

Hangossa hän söi viimeisen kerran, ja tätäpä valtavaa ateriaa kaikki siirtolaiset ihmettelivätkin. Olihan itsekukin heistä nähnyt eläessään syömäreitä, mutta ei tämän vertaista vielä kukaan. Kun Aatu nousi siitä ruokapöydästä, oli hän totinen ja vähän väärä, sillä paljo ruoka ei antanut hänen oikaista itseään. Aatu oli syönyt neljäntoista päivän varalle.

Lähdettiin laivalle.

Onnellisesti päästiin passiputkain välitse. Seistiin jo laivan kannella. Jo taukoaa nostokoneiden ääretön, ratiseva pauhu. Lastimiesten huudot ovat vaienneet. Laivan laitakaiteet ovat suljetut. Kuuluu ainoastaan tuulen vingunta mastoköysissä ja levottomain satamalaineiden lotina laiturin lokeroissa. Jo erkanee pihisevä laiva rannasta. Lakkeja heilutetaan, liinoja huiskutetaan, ja kohisevana kohoaa lähtölaulu siirtolaisten sakeasta laumasta. Kaikista jäävistä laivoista ja pienistä, selälle ankkuroiduista aluksista huiskutetaan hyvästiä, kun Amerikkaan vievä mahtava laiva ui ohitse. Viimeisessä saaressa vielä kivenlouhijat pyörittelevät lakkejaan ja hurraavat lähtijöille.

Aatu seisoo ylimmän kokan kannella. Syöty ruoka on häneen ajanut ihmeellisen tyyneyden. Tässä hyvästijätön tuhansien tunteiden purkautumisessa seisoo hän yksin vakavana, kopistelee vain piippuaan kokan pyöreään rautakaiteeseen, nauttien omasta miehekkäästä liikkumattomuudestaan. Hän kuulee ankaran tuulen vuoksi ainoastaan silloin tällöin jonkun lauluäännähdyksen alhaalta ruuman kannelta. Hän on kääntyneenä laivan menosuuntaan, Amerikkaan päin.

Jo tullaan ulapalle. Lyhyet ja vihaiset satamaveden laineet vaihtuvat pitkiin, huoneen korkuisiin aavan meren aaltoihin. Kokka alkaa omituisesti kohoilla, ja sitten taas laskeutuu hitaasti alas sihisevien aaltojen väliin. On niinkuin olisi keinussa. Jo pitää Aatun horjahtaa tanakasta hajasääri-asennostaan, jo pitää käydä käsin kaiteeseen, ettei kumolleen keikahtaisi.

Kun hän siitä vihdoin kääntyy katsomaan, nauretaanko hänelle, niin ruuman kannella, jossa äsken vielä siirtolaiset laulelivat, ei ole enää ketään. Kaikki laulu on vaiennut. Joku harva merimies toimessaan kokoo köysiä. Ylhäällä komentosillalla kapteeni käyskentelee navakasti edes takaisin, takinkaulus nostettuna, ja perämies seisoo liikkumattomana vasten vinkuvaa tuulta. Aatua huimasi merkillisesti.

Hän kiipesi alas kokan kannelta, pidellen molemmin käsin kaiteista. Ei hän osannut pitelemättä askeltakaan ottaa. Laiva heilahteli niin, että oli toisinaan kuin kyljellään. Aatun oli päästävä kannen yli ovelle, joka oli toisella laidalla. Hän aikoi madella sinne nelinryömin. Mutta ennenkuin hän ehti perille, pyörrytti hänen päätänsä surkeasti, eikä hän enää ymmärtänyt, minnepäin oli mateleminen, ja rupesi onnettomasti voihkamaan. Laivamiehet hänet siitä korjasivat makuulle muiden meritautisten joukkoon. Aatu makasi horroksissa kokonaisen vuorokauden. Sitten heräsi, pää kiveä raskaampana, ja tunsi vielä elävänsä ainoastaan siksi, ettei hänen sisässänsä, paitsi hänen omia varsinaisia sisälmyksiään, enää ollut mitään ylenannettavaa.

Vasta toisena vuorokautena hän jaksoi vähän nostaa päätänsä. Mutta kas, iltapäivällä tyyntyi tuuli ja Aatu tuli yhtäkkiä terveeksi. Hän nousi istuilleen ja näki pyöreästä ikkunaluukusta, että useimmat siirtolaiset valmistuivat illallisille ruuman kannelle. Silloin hän ensi kerran pani tupakan ja tuli paitahihasillaan katsomaan sitä merkillistä ruoan jakoa. Sinipuseroinen, valkoliinainen, muheva neiti seisoi keskellä siirtolaisjoukkoa ja molskahutteli suurella kauhallaan soppaa vateihin, joita he hänen eteensä kuroittivat. Paljon sitä tuntui saavan.

Nälkä huikaisi Aatua.

Että se perhanan meritauti olikin hänet niin tyyten tyhjentänyt!

Parasta on, kun ei katsele koko kemuja.

Ja Aatu vetäytyi ovelta ja sulki sen, ettei edes keitoksien hajutkaan päässeet häntä häiritsemään.

— No, eikö Aatua vielä nälätäkään? — kysyivät siirtolaiset, kun syötyään rupesivat tulemaan makuulle.

Aatu laittoi silmänsä sameiksi ja huokasi vaikerrellen. Hän aikoi koko matkan ajan näin teeskennellä sairasta, että pääsisi heiltä rauhaan. Kahtena seuraavana vuorokautena hän virui enimmäkseen vuoteella eikä tullut katsomaankaan, kuinka muut söivät.

Viidennen vuorokauden aamuna oli Aatun niin huikaiseva nälkä, ettei hän enää voinut pysyä piilossa, vaan tuli katsomaan päivällisen syöntiä ruuman kannelle. Hän asettui istumaan nurkkaukseen koottujen pakkilaatikkojen päälle, josta näki kaikki.

Hän oli mennyt nälästä kalpeaksi, silmät räpyttelivät ja luomet olivat punaiset. Huuliaan hän piti tiukasti yhteenpuristettuina, silloin tällöin vain vihaisesti sylkäisi kuivasta suustaan hitusen syljen vaahtoa. Nälkä oli hänen edessään niinkuin ääretön haikea tyhjyys, jonka keskellä hän itse oli, ja jonka pinnalla, jossain kaukana — kaukana, peukalon kokoiset, tyhjänpäiväiset ihmiset mässäsivät ja melusivat laivoineen ja Amerikan matkoineen.

"Älä lannistu!" — puhui hän itselleen rohkaisevasti. — "Kestä, kestä! On sitä pahemmissakin oltu! Entä se Amerikan tohtori! Jos yksi on kestänyt neljäkymmentä vuorokautta, miksi ei toinen kestäisi neljäätoista! Neljätoista vuorokautta, suurikin asia! Ja taas kun kerran ollaan Amerikan laivasillalla, ei sitten enää hätääkään. Veli Parantainen siellä seisoo odotellen kädet lakkarissa. Se poika se syöttää osaa. Laittaa varmaan oikein Amerikan puuroa, valkoista riisiryynivelliä ja voiheraa tipahuttaa joukkoon ja joka nielaisun päälle lämpimällä maidolla käskee kurkkua huuhtaista. Niin-i!"

"Kah, nytkö ne jo lakkaavat syömästä. Ohhoh, kylläpä se pian kävi. Merkilliset ihmiset, kun jättävät lautaselle parhaat herkut syömättä, tuommoisia rasvaisimpia, keltaisen vaaleita käppyräisiä rustolihoja, jotka hampaissa niin somasti narskahtavat. Kun on vain oikean miehen hampaat eikä mokoman väen!"

Aatun nokan edestä se sinipuseroinen piika korjasi suureen läkkivatiin kymmeniltä lautasilta mehukkaat jäännökset. Ja kaasi jonnekin isoon saaviin.

"Onkohan niillä sikoja täällä laivassa, joilla noita tähteitä syöttävät. Ja miksei olisi? Paisuu se sika vähemmistäkin herkuista. — Perhana!"

Sen päivän kuluessa kävi Aatu yhä ärtyisämmäksi. Ei ollutkaan siirtolaisten enää pilapuheita hänelle puhuminen. Hän ärjäisi niin, että parhaatkin miehet hätkähtivät. Tupakkakaan ei enää hänelle miksikään avuksi ollut, savu pisteli suuta ja kytevä piipunpesä kyllästytti katsoa.

Mutta jos Aatu yön tultua toivoi nälkänsä unohtuvan, niin erehtyi hän suuresti. Sillä yöllä tuli tämmöistä: Hän oli, petos mielessä, asettuvinaan syömäsakkiin ja siinä muiden vuoroansa odottavien jonossa lähestyvinään sinipuseroista ruoan jakajaa sekä saavinaan tältä lihakokkareita vatinsa täydeltä. Hän oli kerran toisensa perästä uudistavinaan tätä temppua, niin että söi ainakin kymmenen vadillista. Mutta vihdoin neiti huomaa petoksen ja rupeaa huutamaan: kapteeni! kapteeni! — Kapteeni tulee alas komentosillalta ja sysää Aatun mereen. Aatu saa kuitenkin kiinni jostakin roikkuvasta köydenpäästä ja ui perässä. Hän tahtoo huutaa kapteenille, että ottaisivat ruoan maksuksi hänen tupakkansa, joka riippuu kukkarossa hänen vuoteensa luona. Mutta joka kerta, kun hän avaa suutansa huutaaksensa, lyö suuri laine häntä vasten naamaa ja läkähyttää niin, ettei saa mitään äännetyksi. Nyt he alkavat tangoilla ja pitkillä riuvuilla työnnellä häntä eroon laivasta. He saavatkin hänen kätensä kolhituksi irti köydestä, mutta hän tarttuu heidän omiin riukuihinsa. Koko pitkän yön oli siinä sitä taistelua sekä aaltoja että riukuja vastaan.

Niin että Aatu herätessään ei tiennyt, oliko yö ollut juuri päivää parempi.

Uuden paastopäivän tultua oli meri ihanan tyyni. Suuret kaijat lentelivät laivan takana piirtäytyen taivaan tummaa sineä vasten. Ne laskeutuivat tuon tuostakin kilvoitellen mereen poimiakseen putoavia murusia, joita valkohelmaiset neidet viskelivät ensi luokan kannelta. Mutta lännen puolella, jonne korkea kokka viittasi, kuulsi taivas keltaisena, toivoisan helakkana. Ilakoiden rupesivat siirtolaiset aamiaiselle. Sinipuseroinen valkoliina neiti oli hyvällä tuulella ja kaatelipa tavallista runsaammin keitosta ja pudotteli tuon tuostakin liiemman lihakönttäleen kauhastaan lautasille, joita hänen eteensä työnnettiin. Kaukaisimmatkin myrskyn muistot olivat nyt jo tietymättömiin häipyneet. Elämä hymyili. Tulevaisuus ja Amerikka leikki siirtolaisten mielissä niinkuin meren siniset, kimaltelevat pikku laineet. Tuoreena tuulahteli ulapalta lievä aamutuuli.

Aatu seisoi ruuman ovella entistäkin kalpeampana. Siirtolaiset pitivät tungosta hänen edessään koettaen kukin ensimäiseksi kuroittaa vatinsa tarjoilijan eteen. Joku heistä tempasi äkkiä Aatua hihasta, niin että hän oli mennä nokilleen: Mitäs siinä seisot, tule syömään! Aatu säpsähti ja rupesi panemaan vastaan, mutta vierimäiset tulivat sen toisen avuksi ja yhdellä nykäyksellä hän vedettiin odottavien jonoon. Samassa myös tyhjä vati pistettiin hänen käteensä.

Ajatus ruoan läheisyydestä kouristi sydänalaa, mutta petoksen tunto saattoi koko hänen ruumiinsa vapisemaan. Olikohan se neiti huomannut tämän tempun? Nyt tästä kohta toteutuu se yöllinen mellakka. Jos toteutuu, täytyy hänen vain muistaa kaupata tupakkakukkaro, ennenkuin hän veteen viskataan. Ja joka askelella, jonka Aatu tungoksessa lähestyi ruoan jakajata, pampatti hänen sydämensä yhä tuimemmin. Nyt ei ollut hänen edellään enää kuin kaksi ottajata. Aatun silmissä maailma musteni.

— Mies, katso eteesi ja pidä vatiasi paikallaan! — kuuli hän neiden sanovan, kun hän pää pois kääntyneenä oli sille vatinsa ojentanut. — Onko se mies sairas, kun käsi noin vapisee?

— Sairas se on, sanoivat toiset. — Katsomatta ylös Aatu tunsi, kuinka ruokaa pantiin hänen vatinsa täyteen ja kuinka jäljempänä tulija lykkäsi hänet tieltään eteenpäin. Nyt ei hän enää mitään ajatellut. Lihat höyrysivät hänen omasta vadistaan hänen nenäänsä, ja näkymättömän paikan löydettyään hän muutamalla hotkaisulla ahmaisi sisäänsä vadin sisällyksen.

Syötyään hän meni sisälle ja aikoi nukkua, mutta omatunto ei antanut rauhaa, vaati tunnustuksille. Ei hän ollut vielä eläessään mitään epärehellistä tekoa tehnyt. Ja mitä sanoo Parantainenkin, jos hän vankina Amerikkaan tuodaan! Ei, paras oli nyt kaupata tupakka pois ja maksaa koreasti tämä vääryydellä syöty ateria.

Puoli päivää heiteltyään itseään vuoteella Aatu nousi ja tunkeutui monien ahtaiden käytävien läpi konttorihytin eteen. Ovi oli kiinni. Hän avasi sen varovasti. Siellä istui kirjojen ääressä ankaran näköinen herra, lakissa kultaisia nauhoja ja napit myös kultaisia. Lieneekö ollut itse kapteeni? Tuo se juuri työnteli häntä yöllä riuvuilla eroon laivasta. Se katsahti Aatuun.

— Paljonkos se maksaa? — kysyi Aatu.

— Mikä niin? Pilettikö? Eikö sinulla ole pilettiä?

— Onhan minulla toki piletti, mutta — tulin tässä syöneeksi — mitä se maksaa?

— Ruoka kuuluu pilettiin — vastattiin konttorihytistä Aatulle ja ovi vetäistiin kiinni.

— Vie sun —! Olisinpa tuon ennen tiennyt! — ajatteli Aatu, suu auki, silmät selällään.

Samassa soi laivakello päivällisille, ja jo kaatelee se sinipuseroinen neiti taas rustolihaista, höyryävää lientä — ihan ensimäiseksi Aatulle, joka itsetietoisella varmuudella on ojentanut hänelle vatinsa.

(Päivälehti.)

KALLE KAJANDER.

Syntynyt Hausjärvellä 14/3 1862, ylioppilas 1882; elää maanviljelijänä syntymäseurakunnassaan. Julkaissut paitsi kansantaloudelliset kuvaukset Metsät ja yhtiöt sekä Nälkämailta kaunokirjalliset tuotteet: Kun talonpojasta tuli herra, Kunnanmiehiä, Pahkakuppi y.m. Kertomuksia. Suomentanut erinäisiä teoksia.

MIES, JOLLA OLI PEUKALO KESKELLÄ KÄMMENTÄ.

Usein sattui Laukealassa, esimerkiksi keväisin kaurankylvöjä alettaissa, että isäntä, Vilho, kysäisi pariakymmentä vuotta vanhemmalta emännältään Annalta puhtaalla hämäläisellä kielellä:

— Annaa, Anna, tiälättenköhän tee, missä meijän äjes on? A

Mutta ennenkuin hän tämän kysymyksen teki, oli hän pitkät ajat seisoskellut riihen katoksessa, kujassa tai jonkun nurkan takana, ja piippu suussa, suupielet tipahdellen, kynsinyt niskaansa.

Sattui taas toisinaan, esimerkiksi pyhä-aamuisin, että Vilho istui tukka pörrössä hievahtamatta vuoteen laidalla, kunnes muu talonväki jo oli ehtinyt aamiaiseenkin, ja tokaisi sitten vihdoin emännälleen: — Annaa, Anna, missähän minun kirkkohousuni ovat?

Kylällä naurettiin Vilholle paljon, ja aina kun hänestä puhuttiin, lisättiin vielä, että "minkä sille mahtaa, hänellä on peukalo keskellä kämmentä". Mutta edessä ei Vilholle puhuttu mitään, mikä olisi pilalle tuntunut, sillä hän oli rikkaana syntynyt ja rikkaana eli, ja oli suuren talon isäntä, jos kohtakin rengit tekivät kaiken työn ja emäntä piti komennon.

Talo hänellä oli todellakin kuin linna. Hän oli sen sellaisena isältään perinyt. Se oli korkealla mäen nyppylällä keskellä taajaa kylää ja näkyi heti ensimäisenä peltojen taa, lähestyipä kylää miltä suunnalta tahansa. Ja Laukealaan taas näkyi koko kylä ja sen vainiot ja niitä joka taholta ympäröivät metsät. Kylä on harmaja ja ikäänkuin matalaksi likistynyt vanhanaikuisten, raskasten ja sammaltuneitten malkakattojen alla, aivan kuin kokoon painunut kivikkokankaitten ja hiekkanummien keskessä olevan aukeaman pohjaan pyöreän törmän ympärille.

Laukeala yksin kohosi keskeltä törmää kyläryhmästä erikseen näkyviin ja oli punaiseksi maalattu, oli kuin selvästi painettu, punainen pilkku epämääräisen harmaalla pohjalla.

Ja sentään sanottiin Laukealan isännästä, että hänellä oli peukalo keskellä kämmentä. Sitä oli sanottu jo hänen lapsena ollessaan, vaikka itse hän sitä ei ollut kuullut kuin jonkun kerran koko elinaikanaan, eikä hän sitä uskonutkaan eikä ymmärtänyt, mitä sillä oli tarkoitettu. Hänen omasta mielestään oli hänen peukalonsa aivan samassa kohdassa kuin kaikkien muittenkin ihmisten, vielä vähän paremmassakin kuin useimpain muitten. Sillä hän oli mestari, hän oli taitava taituri. Hän teki makkaratikkuja, sileimpiä tikkuja, mitä ajatella saattoi. Eikä hän mitään muuta tehnytkään. Se oli hänen erikoisalansa ja siihen oli hän kutsumuksen saanut jo aikaisimmassa nuoruudessaan.

Hän oli ollut vielä pieni poika, vasta tuossa aapiskukon tasalla, senaikuisen aapiskukon, joka tukevalehtisen kirjansa viimeisellä sivulla seisoi yhdellä jalallaan, kirjatikku toisessa — niille tasoille oli Vilho vasta ollut pyrkimässä, kun Laukealaan kerran oli sattunut yöksi eräs kuljeksiva pohjalainen.

Se oli ollut sellainen kulkurimies, joita Pohjanmaalla on paljo ja jotka entiseen aikaan risteilivät omaa maata poikki ja pitkin, eivät juuri puutteen vuoksi, vaan ainoastaan sentähden, että tahtoivat vapaasti kulkea ja katsella maailmaa, koska heidän oma maansa oli niin rannattoman lakea, että he siellä olivat tottuneet utelemaan etäisimpiäkin esineitä ja kaukaisimpiakin kangastuksia.

Oli ollut talvinen iltapuhde, kun se pohjalainen oli tullut Laukealan tupaan. Hän oli viskannut koirannahkaiset kintaansa ja lakkinsa pitkällä rahille ikkunan eteen ja istahtanut siihen katselemaan, kuinka rengit kiskoivat päreitä takkavalkealla ja kuinka piiat kehrätä hyryyttivät taempana heistä ja kuinka Vilho torkkui takansuun sivussa, nenä aapisessa ja kourassa päreestä vuoltu tikku, joka oli rihmalla kiinnitetty aapisen selkään.

Kotvan istuttuaan oli pohjalainen siirtynyt lähemmäksi takkatulta, renkien viereen, ottanut lattialta sydänpuun sälikkeen ja alkanut sitä huvikseen vuoleskella pienellä puukollaan. — Mutta sitä puukkoa!

Rengit olivat katselleet ihmeissään, kohta olivat piiatkin herjenneet kehräämästä, ja siihen hiljaisuuteen oli Vilhokin herännyt ja jäänyt suu suurena katselemaan samaa kummaa, jota muutkin. Kuin taikavoimalla oli pohjalaisen puukko vetänyt puoleensa hänenkin huomionsa, ja hänen uniset silmänsä olivat kirkastuneet.

— Oi ihmeellistä kalua!

Lastuja lähti puupalikasta kuin ilman itsestään, lähti suuntaan mihin tahansa. Niitä tuli suoria ja pitkiä, että solahteli, lenteli lyhyitä ihmeen näppärästi, milloin vasten puuta, milloin pitkin. Eikä se pohjalainen pitänyt sitä puukkoaan edes kourassaan, piti vain näpissään peukalon ja etusormen välissä ja siinä työnteli, peukalolla painaen hamarasta. Ja vuoltava puu kieppui vain höllästi vasemmassa kädessä, ja lastuja tuli vaikka minkänäköisiä, tuli lopulta jo ihan kiemuroitakin, niinkuin kerälle pantuja. Ja puu muutti muotoaan yhä, milloin oli kulmikas, milloin pyöreä, milloin minnekin päin mutkillinen, kunnes siitä lopuksi oli jäljellä vain hieno ja suora tikku, terävä molemmista päistään.

— Kah! tulipa siitä makkaratikku, oli pohjalainen sanonut naurahtaen ja katsellut tikkua kädessään. — Kunpa nyt olisi talossa makkaranteko, niin vuoleskelisi heitä tuossa aikansa ratoksi vaikka kokonaisen parmaan, koska on hyvää puuta, oli hän vielä lisännyt.

— Kyllähän niitä makkaratikkuja aina se saadaan kuin makkaraakin — mutta eiköhän kulkevainen möisi tuota puukkoaan? olivat rengit kyselleet katsellen pohjalaisen vuolemaa tikkua. — Erinomaisesti tekee sileän jäljen! Onpa siinä mainio kalu! Eivät tee tämän puolen sepät sellaista.

Vilho oli juossut isänsä luo porstuakamariin.

— Etteköhän osta, isä, minulle puukkoa? Siellä on tuvassa pohjalainen, jolla on ihmeellinen puukko.

— Sinulle puukkoa! oli ukko sävähtänyt, se vanha Laukealan vaari vainaja, joka ensimäisenä paikkakunnalla oli kattanut rakennuksensa puukkopäreillä ja tuonut punamultaa aina Porvoosta saakka ja punannut koko talonsa. — Mitä sinä puukolla, sormesiko leikkelisit? Minä olen katsonut, että sinulla on peukalo keskellä kämmentä, eikä se siitä tunnu siirtyvän.

Siihen se asia oli jäänyt.

Mutta Vilho oli katsellut peukaloaan ja ihmetellyt itsekseen, mitä isä sellaisella puheella tarkoitti.

Hän oli mennyt itku kurkussa tupaan takaisin, mutta oli sentään hyvillään, ettei pohjalainen suostunut myymään puukkoaan rengeillekään, vaikka nämä tekivät hyvinkin korkeita tarjouksia. Ja koko osto-into oli lopulta laimennut, kun oli pohjalaiselta kuultu, että se oli juuri se puukko, jolla "heirän puolehnansa plaatihin miestä lyörä".

Sen koommin ei Laukealan Vilhosta puukkointo enää koskaan sammunut, eikä lakannut puun vuolemisen halu hänessä kytemästä.

— Kun saisi puukon, joka ottaisi lastuja niinkuin sen pohjalaisen! oli hänen ainainen haikea ajatuksensa ja ainoa toivonsa vuodesta vuoteen. Puukkoja hän ei sentään mielinmäärin saanut, niin kauan kuin isä eli. Saihan kaikenlaisia kalhuja mielestään, niitäkin puolittain salaa.

Ja puuta hän vuoli, milloin vain siihen tilaisuutta sattui, mutta hän ei saanut sitä koskaan riittämään saakka edes kunnolliseksi makkaratikuksi. Aina se loppui kesken. Mutta se oli kaikki huonojen puukkojen syy.

— Ah! saisipa sellaisen, jommoinen oli kerran ennen eräällä pohjalaisella, huokaili hän puukkoaan moittien, kun piiat makkaroita tehdessään sanoivat tikkuja kehnoiksi.

Usein täytyi jonkun rengeistä ruveta kesken makkaranteon vuoleksimaan tikkuja. Ja se pisti Vilhoa, kun piiat eivät rengin vuolemia moittineet.

— Mutta silläkin on parempi puukko ja osaa valita itselleen paraan puun, minulle kiusaksi, päätteli Vilho itsekseen. — Mutta malttakaahan!

Isä kuoli ja Vilhosta tuli isäntä taloon.

Eikä ollut nyt sitä kertaa seppää talossa, eikä käyty sitä kertaa sepän omassakaan pajassa taottamassa, ettei Vilho olisi teettänyt itselleen uutta puukkoa. Niitä tehtiin vanhoista sahaviiloista, tehtiin katkenneista viikatteen ja sirpin kärjistä, tehtiin Itäruukin teräksestä, ryssänteräksestä ja valuteräksestä, mutta ei vain saanut Vilho mieleistään, vaikka aina puukon taonnan ajan seisoi sepän vieressä levottomana odotellen ja kehoittaen tekemään hyvää.

Aina niissä oli joku vika. Mikä oli pehmeä, mikä oli liian kova, mikä oli jäänyt taonnalta raa'aksi, mikä taas oli epätasaisesti karaistu. Kunnon lastua ei niillä saanut yhdelläkään, puhumattakaan siitä, että niillä olisi saanut puun mieleisensä sileäksi.

Alettiin jo nauraa hänen puukoilleen, ja nauroi jo oman kylän seppäkin. Mutta kun Vilho sai siitä hiukan vihiä, päätti hän, että naurakoon, ei hänestä ole kuitenkaan puukontekijää.

Hän alkoi hommata taas sepitettävää ja rupesi kuulustelemaan naapurikylän seppää. Emäntä sitä vastusti — hänellä oli jo silloin emäntänsä Anna — ja piti sitä ilmeisenä häpeänä, että toisesta kylästä seppää haettaisiin, koska oman kylän seppä oli maan parhaita.

— Mutta ei osaa sentään tehdä edes puukkoa, intti Vilho.

— Sinä niine puukkoinesi! Onhan sinulla niitä jo joka seinänrako täynnä.

Niitä oli todellakin pitkät rivit kamarin seinänrakoihin pistettyinä, niin että koko huone näytti oikealta asekokoelmalta. Eikä hän niitä tarvinnut koskaan Annalta kysellä, mutta ei niihin liioin ollut kenenkään muunkaan kajottava.

— Antakaa minun olla vain puukkoineni, sanoi Vilho ja piti oman päänsä.

Hän tahtoi saada toisen kylän sepän heille takomaan, siinä ei auttanut mikään. Sillä ei hän iljennyt puukon vuoksi mennä vartavasten sepän luo, piti olla muutakin sepäntyötä. Ja kun heillä paja kerran oli itsellä, isän laittama paja, niin meni häntä toisiin kyliin!

Sattui sitten oman kylän seppä sairastumaan juuri pellonkertauksen ajaksi, kun Vilho kaiken kevättä oli ollut uusissa puukkomietteissä.

Hän alkoi Annalta kysellä lantarattaita, että menisi kertaukselle hänkin. Vaan kun sai hevosen valjaihin ja ensimäistä kuormaansa vei, niin ajoi portin pieleen läävän nurkalla rattaan pyörän rikki.

— Voi sitä harmia, kun tekisi työtä ja kiire olisi, eikä ole kalua! Eikä ollut sepässäkään korjaajaa, kun oli sairaana.

Vilhon piti hakea seppä toisesta kylästä, ja voiton riemulla hän katseli, kuinka tämä, pyörän korjattuaan, takoi puukkoa aivan toisella mahdilla kuin oman kylän seppä. Siitä piti tuleman hyvä, jos mistään, sillä hän keitti kaksi vanhaa puukkoa yhteen.

Ei tullut kuitenkaan kalua siitäkään, vaikka seppä oli sen pannut täyteen kuntoon, tehnyt pään ja laskenut teräväksi ja illalla saunassa itse Vilhon nähden ajellut sillä vielä partaansakin.

Ei ottanut sekään lastua puusta läheskään sillä tavalla kuin sen pohjalaisen puukko, jonka Vilho oli pikku poikana nähnyt ja jota hän yhä vielä muisteli kaikkien sepän tekemäin ihanteena. Ja kun hän kerran kesemmällä tapasi naapurikylän sepän kirkonmäellä, alkoi hän jutella siitä ihmeellisestä kalusta, joka otti lastun puusta pikemmin, kuin toinen ehti sitä ajatella, ja jätti sileän jäljen.

— Siinä oli taika, sanoi seppä. — Se oli noiduttu, koska mies oli pohjalainen. Ja hän nauroi ja neuvoi Vilhoa lähtemään Pohjanmaalle puukon teetäntään. Muuta keinoa hän ei tiennyt.

— No, minä en lähde niin kauas kotoa, en, vaikka saisin koko Pohjanmaan, arveli Vilho vakavana.

— Ja mitä sinä siellä tekisit, sinulla on kumminkin peukalo keskellä kämmentä, sanoi seppä pilkallisesti ja närkästyneenä, että Vilho oli hänen käsialojaan moittinut.

Siinä se oli nyt toisen kerran se peukalojuttu. Vilho muisti isävainajansa, ja oli, kuin ukko olisi haudasta kömpinyt häntä vastaan. Koko kirkon ajan istui hän penkissä peukaloitaan tunnustellen, mutta ei hän niissä keksinyt mitään kummallista.

— Löpisköön, mitä löpisee, mutta huono on sepäksi hänkin, päätti Vilho.

Ja kumminkin tuli Laukealan Vilhosta lopultakin mestari, joka teki pyöreitä ja sileitä makkaratikkuja, niin että niitä jo riitti kylänkin varalla, vaikka mutkikkaita ne olivat, kuinka puun luonto kulloinkin sattui vetämään.

Hän teki eräänä syksynä emäntineen kaupunkimatkan ja alkoi siellä rautakauppiailta kysellä puukkoa, sellaista puukkoa, jolla saisi puun oikein sileäksi.

— Kun sellaisen puukon saisi, niin hän maksaisi vaikka mitä.

— Ahaa! huudahti kauppamies, painaen etusormellaan otsaansa. — Isännän pitää ostaa lasipaperia. Ensin vuolee puukolla ja sitten sillä hankaa.

Tehtiin heti koetus puukolla ja lasipaperilla pakkalaatikon syrjästä lohkaistuun puupalikkaan.

— Ihmeellistä! Vilho riemastui. Jokohan siitä tulisi apu? Ehkä hän saisi sen avulla vielä sileämpiä makkaratikkuja kuin pohjalainen ennen, joskaan ei niitä puukolla vuolisi. Mutta tarvitsiko hänen niitä puukolla vuolla, vaikka joku muu tikkumestari ne pelkällä vuolemisella saa kyllin sileiksi, hänen, jolla oli se kova onni, ettei päässyt kelvollisen puukon omistajaksi? Hän hankaa niitä lasipaperilla, eikä puhu kellekään mitään. Tuvassa ensin halkoo ja vuolee ja sitten kamarissa hankaa, kenenkään tietämättä. Ei siitä jää edes lastuja. Hiukan pölyä jää, ja sen puhaltaa pesään, näkymättömiin.

Niin tuumiskeli Vilho ja osti kauppamiehen suureksi mielihyväksi lasipaperia aika pakan, kokonaisen lampaan hinnalla, sillä lampaanlihoja hän oli emäntänsä kanssa tuonut kaupunkiin myytäväksi.

Sen jälkeen tuli Vilhosta ammatissaan täydellinen mestari ja pysyi hän sellaisena kaiken ikänsä. Kesillä hän katsasteli ja pisti talteensa kuivamaan hyviä puita, ja syksyllä, kun paras makkaranteon aika lähestyi, alkoi hän vuolla ja hangata tikkuja, niin että niitä tuli suuret läjät. Tosin ne olivat hiukan mutkikkaita ja kärjet olivat toisissa hiukan tylppiä, toisissa taas liiaksi kuikkapäitä, mutta ylenpalttinen sileys korvasi Vilhon mielestä kaikki muut pienemmät vajavuudet.

— Eikä nyt enää saa kelvollista puutakaan, puolustihen Vilho, kun hänen korviinsa joskus sattui kuulumaan napinaa tikkujen huonoista kärjistä. — Ei saa enää puuta sellaista meidänkään metsästä, kuin minun lapsena ollessani. Olisittepa nähneet, kun me kerran ennen teimme makkaratikkuja erään pohjalaisen kanssa pärepuun sydämestä. Oi sitä puuta! Se oli vasta suoraa ja hienoa. Syyt kulkivat kuin pellavan kuidut, kuin kaikkein hienoimmat liinan sydämet suoraksi pingoitetussa sormauksessa. Se oli vasta puuta. Sitä sai työnnellä puukollaan noin vain — noin! Mutta se taisikin olla viimeinen kunnollinen puu meidän metsässä. Hyvä, että näistä nykyisistä puista saa tällaisiakin.

Kylällä yhä vieläkin takanapäin naurettiin Vilholle, joka ei osannut mitään muuta tehdä kuin makkaratikkuja, eikä niitäkään ilman hiekkapaperia — sekin Vilhon salaisuus tiedettiin — ja lisättiin taas asian selitykseksi, että "minkä hän sille voi, hänellä kun on peukalo keskellä kämmentä". Mutta sentään panivat usein emännät lainaamaan Laukealasta tikkuja, kun sattui puute. Juoksuttivat jonkun piikatytön hakemaan sillä syyllä, ettei ollut miehiä kotosalla ja tikut loppuivat kesken. Silloin pääsi Vilholta aina leveä nauru. — Saat niitä, piikaseni, kyllä niitä meiltä aina saat, sillä meillähän niitä juuri tehdäänkin. — Niin, niin! Ei ole hyvä tikku joka miehen tehtävä, ei ole. Minä sen kyllä tiedän. Ja usein niistä on monessakin paikassa puute.

Ja aina, kun kotona oli tehty makkaraa ja sitä syötiin, tai kun oli johonkuhun naapuriin käsketty lämpimäisille, ja Laukealan Vilho oli taittanut pötkyn käteensä ja sen syönyt tikkuun saakka, kalvoi hän tikun puhtaaksi ja tarkasteli sitä joka puolelta, sormissaan pyöritellen ja niinkuin odotellen, että joku siihen jotain virkkaisi. Vaan jollei kukaan suutansa avannut, arveli hän itse vakavasti:

— Niin, niin! Kyllähän tätä makkaraa kuka tahansa valaa ja paistaa, kun on valmiit aineet — ja vielä useampi sitä syö — mutta tarvitaan siinä tikkujakin — tikkujakin. Tikusta se alkaa ja tikkuun se loppuu — heh!

(Pahkakuppi.) j

AINO KALLAS.

Syntynyt Viipurin pitäjäässä 2/8 1878. Synnyntänimi Krohn. Julkaissut Lauluja ja ballaadeja, Kuloa ja kevättä, Kirsti, Meren takaa I-II.

LUKKARI JA KIRKKOHERRA.

Kaarman kirkkoherra von Rosen istui kansliahuoneessaan ja merkitsi kirkonkirjoihin viimeksi kuolleet henkilöt. Hänen oli kuuma, huolimatta kansliahuoneen viileästä kellari-ilmasta ja avonaisesta ikkunasta, jonka verhoja tuuli ei hipaissutkaan. Huone oli kapea, pimeänlainen, ja kostea maan ja kiven haju tuntui nurkissa. Valkeiksi kalkituilla seinillä väikkyi valo vihreänä kajastuksena, tunkeuduttuaan ikkunaa piirittävän pensaikon läpi. Kansliahuone oli synkkä, kuten koko pappilakin, joka oli rakennettu katolisaikuisen nunnaluostarin sijalle. Etehisen holvikäytävä pyöreine kaarroksineen oli vielä muistuttamassa entistä luostaria. Von Rosen selaili haluttomasti ja hajamielisesti kirkonkirjoja: Anna Ei—tea, 40 vuotta — Riidu Mihkelin poika, 2 vuotta, kolme kuukautta… Hän käänsi lukkarin viroksi antamat vastaukset itsekseen puoliääneen saksaksi, välittämättä lukkarista, joka aina silloin tahdottomasti käänsi vasenta korvaansa, jolla herkemmin kuuli, sinnepäin. Hän tiesi lukkarin auttavasti ymmärtävän ja vaillinaisesti puhuvankin saksaa, mutta käytti tahallaan aina viroa puheessa, pysyttääkseen juopaa heidän välillään suurempana.

Lukkari seisoi keskellä lattiaa, vastaten kirkkoherran ajottaisiin kysymyksiin, pieni paperikäärö kädessä, — lyhytkasvuinen, kuivettunut mies, kotoisessa sarassa, nöyrän ja samalla älykkään näköinen. Hän seisoi ilman minkäänlaista nojaa, nähtävästi häntä väsytti, hän muutteli vähäväliä jalkojaan, siirtäen ruumiinsa painoa toiselta toiselle.

Von Rosen ei katsahtanutkaan lukkariin, vaan merkitsi vainajain nimiä erityiseen luetteloon ja piirusti ristit ja kuolinpäivät kirjoihin. Kaiken hän teki mahdollisimman hitaasti ja arvokkaasti. Hän istui mukavassa, nahalla päällystetyssä nojatuolissaan, jalat rentonaan lattialla. Itse asiassa häneltä kävi kaikki aivan koneellisesti, hänen ajatuksensa askartivat alituisesti tasaisessa surinassa, joka kuului talon takaa. Tämä surina, joka sekaantui pensaasta sirahtavaan, katkeamattomaan viserrykseen, jännitti häntä, piti kaikki hänen aistinsa vireillä. Se porisi kuin kiehuva kattila, sihisten tasaisesti, herkeämättä, vähän vinkuvalla nuotilla. Hän kuulosti sen jokaista vivahdusta, odottaen sen muuttavan äänilajia.

Päivä oli kuin valittu, pilvetön, helteinen, ilman tuulen henkeä… Sadetta ei ollut peljättävissä. Mehiläisten täytyisi tänään parveilla, ainakin sen suuren perheen vadelmapensaikossa… Jos kaikki hyvin kävisi, saisi hän tänä suvena kaksinkertaiset perheet. Niitä olikin talvella tuhoutunut iso joukko, talvi oli ollut tavattoman pitkä, mehiläiset nähneet nälkää. Hän teki pitkiä laskuja mielessään, miten monta naulaa kustakin pesästä saisi. Ehkä kerääntyisi niin paljon, että maksaisi vaivan itse lähteä Rigaan kaupalle.

Hän vilkaisi vaivihkaa lukkariin, ja tämän terävä, vaikka nöyrä katse suututti ja häiritsi häntä. Mahtoiko tuo arvailla hänen ajatuksiaan? Hän tekeytyi kahta totisemmaksi ja kertasi kovalla äänellä lukkarin sanat, aivankuin olisi ollut yksin huoneessa. Hänen verevät pyhimyskasvonsa, jotka niin sattuvasti muistuttivat niitä halpahintaisia, räikeitä väripainoksia, joita kansan sekaan levitetään, kävivät vakavan ja ankaran näköisiksi.

Tämä pieni, kuivettunut lukkari oli jo ehtinyt monta kertaa häntä hermostuttaa. Hän ei saanut häntä mistään kiinni, koko mies oli joka tavoin vaan luuta ja nahkaa, ei voinut mistään näpistää. Von Rosen oli puutteellisen vironkielen taitonsa tähden sangen riippuvainen hänestä virkamatkoillaan eikä hän voinut koskaan lukkarille antaa anteeksi sitä nöyryytystä, mihin kerran oli joutunut hautajaisissa.

He seisoivat kaikki ruokapöydän ääressä, ihmiset totisine hautajaisnaamoineen, kokonainen rivi yksivakaisia, ankaria kasvoja. Hän alkaa lukea pöytäsiunaukseksi Herran rukousta, laskettaa sitä ulkomuistista. — Yhtäkkiä hän tuntee muistin pettävän, sanat sotkeutuvat, aivankuin lanka solmuun, hän änkyttää, hikoilee, tuntee otsasuonensa paisuvan… Hän kertaa edellisen lauseen, — ei sittenkään. Hän ei muista mitään. Hänen katseensa harhailee avuttomasti pitkin tupaa, kaikkien kasvot ovat syyttävät kuin tuomarien. Vihdoin hän keksii lukkarin pöydän toisessa päässä: "Johanson, lue sinä eteenpäin", hän saa sanotuksi.

Sen sijaan, että olisi ollut kiitollinen avusta, kiukutteli hän juuri lukkarille, vierittäen syyn koko häpeästä tämän niskoille. Hänen oli täytynyt kestää moinen nöyryytys seurakuntalaistensa edessä. Ja juttua oli paljon levitelty pitkin pitäjää, kaiketikin lukkarin toimesta.

Sitä paitsi hänestä toisinaan tuntui, kuin olisi lukkari karsain silmin katsellut hänen monia maallisia hommiaan, vaikka ei tietysti koskaan ollut sanaakaan virkkanut. Mutta sillä miehellä oli kummallisen terävät silmät kuihtuneissa kasvoissaan, välähtävät, läpitunkevat, jotka sopivissa ja sopimattomissa tilaisuuksissa häntä seurasivat.

Hän oli kyllä maanviljelijä ennen kaikkea, papillisesta arvostaan huolimatta, se oli selvää. Vastoin tavallisuutta hän oli pitänyt pappilan maat omassa hoidossaan, antamatta niitä vuokralle, kuten useimmat muut. Hän oli köyhtynyttä aatelissukua, joka vähitellen oli häätynyt tiloiltaan, ja pappisuralle hän oli kääntynyt etupäässä päästäkseen siten kuitenkin kartanonomistajaksi. Häntä huvitti maanviljelys, hän tunsi tarkoin kaikki työt eikä epäillyt itse omin käsin niihin puuttua.

Hänen alustalaisensa pelkäsivät häntä kaksinverroin. Ensiksikin hän oli aina itse työssä mukana, eikä hänen silmältään mikään jäänyt huomaamatta, hänen edessään ei auttanut mitkään verukkeet. Hänen pappilassaan oli kaksi ruoskapäivää, kuten suurissa kartanoissa. He keksivät hänestä sananparren: tänään annan Jumalan armoa, huomenna ruumiin hirmua.

Mutta he olivat tottuneet ankariin isäntiin eikä se yksin olisi riittänyt heitä peloittamaan. He pelkäsivät hänen saarnojaan, niitä helvetin hirmuja, joilla hän heitä uhkasi, joll'eivät isäntiään tottelisi. Hänellä oli heidän mielestään taivaan avaimet, hän päästi sinne mielin määrin, kenen tahtoi. Oli yksi ainoa aihe, josta hän innolla ja vakuutuksella saarnasi: talonpoikain laiskuudesta ja kiittämättömyydestä. Silloin pani hänen syvä, komea äänensä kirkon kajahtelemaan ja muijat kirkon vasemmalla puolen itkemään syntejään. Jos se hänestä olisi riippunut, olisi hän mielellään pitänyt voimassa keisarinna Katariinan aikuisen säädöksen, joka pakotti kaiken kansan kaksi kertaa vuodessa saapumaan kirkkoon katumussaarnaa kuuntelemaan, saarnan aiheeksi oli laillisesti määrätty orjien kuuliaisuus aatelisia isäntiään kohtaan. Mutta sitä hänen tuskin olisi tarvinnut tehdä, tämä vanha pakkotapa, joka jo oli poistettu, oli piintynyt kansan käsitykseen, niin että he itsestäänkin niinä päivinä tulvivat kirkkoon.

Ei hän sentään ollut niinkään vihattu kuin olisi voinut luulla, päinvastoin talonpojat pelkonsa ohella hänestä pitivätkin. Heihin vaikutti hänen suuri asiantuntemuksensa maanviljelyksen joka alalla ja se, ett'ei hän halvimpaakaan työtä kammonnut. Mutta ennen kaikkea vaikutti heihin hänen ulkomuotonsa, huolimatta soimaavasta suusta tuli hyvälle päälle hänen kasvojaan katsellessa, niissä oli sanomattoman hyvinvoinnin ja itsetyytyväisyyden leima, ja suurista, miedoista silmistä paistoi jotain hyväsydämisyydenkin tapaista.

Ainoa, jota hänen ei koskaan onnistunut peloittaa eikä myöskään voittaa, oli tämä pieni lukkari. Hän aavisti siinä miehessä salaista vastarintaa ja uhkaa, hän ei ollut talonpoika eikä herra. Juuri se, ett'ei hän ollut kumpaakaan, suututti von Rosenia. Hän ei osannut kohdella häntä, ei kehdannut aivan vasten silmiä haukkua kuten talonpoikaa, mutta vielä vähemmän olisi alentunut häntä vertaisenaan kohtelemaan. Hän antoi hänen aina seisoa läsnäollessaan ja pani erityistä painoa puhuttelusanalle sinä, teroittaakseen lukkarin mieleen hänen alhaista asemaansa, mutta sittenkin tuntui kuin ei olisi lukkari kylliksi nöyryytetty.

Kovimmat ottelut heillä oli talonpoikien tähden. Lukkari ei koskaan heitä avonaisesti puolustanut, mutta aina hän toi uusia kanteita ja valituksia, aivankuin olisi ollut niitä kylällä keräämässä. Hän teki sen nöyrästi, ilman melua, niinkuin se olisi ollut luonnollisin asia, että hän sielunpaimenensa kanssa otti ne asiat puheeksi. Milloin oli neljänpäivän mökkiläinen tilaltaan häädetty, milloin oli Vaidan herra taas pakoittanut jonkun tytön kartanoon. "Mitä se sinuun kuuluu", hän oli kerran tiuskaissut. "Ei minulle, mutta teille, armolliset kirkkoherrat", oli lukkari vastannut.

Hän oli niin tottunut alempisäätyisten matelemiseen ja koirannöyryyteen, että tällainen hiljainen vastustus oli hänelle aivan uutta. Hän rakasti sitä, että talonpojat jo kaukaa kuullessaan pappilan aisakellojen kilinän, — talonpojilta oli kulkusten käyttö kielletty, — ajoivat päätä pahkaa rattaansa ojanteeseen, niin että kuorma singahteli sinne tänne. Hänestä oli mieluista, kun talonpojat lähestyivät häntä selkä kyyryssä ja jo veräjällä ottivat lakin päästään ja kun he kiitokseksi kaksin käsin halailivat hänen polviaan.

Hänet valtasi usein salainen ahdistus ollessaan tämän miehen kanssa, vaikka hän varoi sitä näyttämästä. Siinä miehessä oli sitkeyttä, visaa voimaa, jolla oli joustavuutta alennustilastaan kohota, häntä ei milloinkaan saisi maan tasalle. Se mies osasi olla vaiti ja odottaa aikaansa.

Kuka tietää, joll'ei juuri tällaisista miehistä ja heidän jälkeläisistään kerran koituisi saksalaisen vallan hukka tässä maassa? Ne olivat ne myyräntyöntekijät, jotka kaikessa hiljaisuudessa perustuksia järkyttivät.

Tuskin oli päässyt puolen porrasta korkeammalle, niin jo siinä seisoi ja aikoi auttaa muun joukon yhtä kauas.

Hiostava helle virtasi ikkunasta, valkeaksi kalkitut kiviseinät kuumenivat kuin uuni. Lukkari muutteli jalkojaan yhä tiheämpään, hän oli seisonut jo ainakin puolen tuntia, ja kuumuus painoi ohimoita rautavanteena. Kuin sattumalta ja varkain hän vilkaisi vapaata tuolia pöydän kulmassa, mutta käänsi kiireesti katseensa muuanne. Istumista hän ei tullut ajatelleeksikaan. Mutta kuitenkin tuo tuoli vietteli silmää, niin että täytyi sinne katsomista vastustaa kuin kiusausta. Hänen silmänsä pälyilivät pitkin huonetta ja sattuivat suureen kaappiin, missä kirkonkirjoja ja rippikapineita säilytettiin. Hitaasti alkoi hänen käsivartensa siirtyä, kyynärpää tavotti kaapin laitaa, nojautuen siihen varovasti ja heikosti, sitten yhä lujemmin, kunnes se levollisena lepäsi laiteella, kannattaen osaa ruumiin painosta.

Von Rosen katsahti äkkiä ylöspäin.

"Johanson, — mitä sinä ajattelet! Seiso suorana, — etkö näe, että minä olen läsnä."

Häntä riemastutti tämä oivallinen tilaisuus masentaa lukkaria, nöyryyttää hänet perinpohjin, koko ajan hän oli sellaista tähystellyt.

Lukkari vetäisi rauhallisesti käsivartensa kaapin reunalta ja seisoi suorana, kädet sivuilla, kasvojen värähtämättä.

Samalla alkoi puutarhasta kuulua suhisevaa surinaa, aivankuin kiehuvaan veteen äkkiä olisi kivi viskattu, ja vesi kiehunut yli.

Von Rosen hypähti silmänräpäyksessä pystyyn, tempaisi takin yltään ja syöksyi ulos, jättäen lukkarin seisomaan keskelle kansliahuoneen lattiaa.

"Mehiläiset, mehiläiset", kuului hänen kaikuva äänensä puutarhasta.

Kaarman pappilan puutarha oli täydellinen vastakohta pappilan pelloille, yhtä hoidoton ja metsittynyt, kuin maat olivat muokatut. Von Rosen ei pitänyt siitä mitään lukua, kaikki kasvoi siellä vihantana ja villinä, rikkaruohotkin. Hyötyisässä maassa rehoittivat nokkoset, varjoten talon sivuseinää, suuriksi, miltei tuntemattomiksi kasveiksi kohonneina, aivankuin niitä pitkät ajat olisi jalostettu. Puutarhamansikat sensijaan olivat vapaudessaan villiintyneet, lavoistaan karanneet ja kiertelivät kevytmielisinä teitten vieriä pitkine, velttoine varsineen, hedelmää tekemättä.

Korkeitten, raakiloivien vadelmapensasten varjossa oli kymmenkunta mehiläispuuta pystyssä, onttoja, katkaistuja puunrunkoja, joista salaperäinen surina kuului. Näissä vanhanmallisissa mehiläiskeoissa on vielä koko metsän tuoksuva runollisuus jäljellä, niitä nähdessä on keskellä koskematonta metsää, jossa kaikki elää, yksin laho puukin.

Vadelmapensaikon yläpuolella leijui pieni, musta pilvi, joka hajautui ja tiheni, sihisten ja kuhisten, kuin olisi satoja neuloja toinen toistaan vastaan hangattu. Lähemmin katsoen se näytti mustalta verkolta, jonka silmukat nopeasti liikkuivat edestakaisin. Se oli parveilevien mehiläisten karkeloa.

Yhtäkkiä koko pilvi nuolen nopeudella syöksyi eteenpäin.

"Ne lentävät yli aidan, — kiireesti peili tänne!" jylisi von Rosenin ääni.

Hän oli unohtanut kaiken, pimeän kansliahuoneen homehajuineen, tomuiset kirkonkirjat ja niskoittelevan lukkarin. Papillinen hitaus oli kadonnut hänen liikkeistään, huolimatta alkavasta lihavuudestaan hän juoksi edestakaisin läähättäen ja puhaltaen. Hän oli jo saanut siepatuksi käsiinsä pienen käsiruiskun, kiivennyt matalalle kivi-aidalle ja suunnannut sen letkun pakenevia mehiläisiä kohti.

Hienona vihmana lankesi vesiruiskun säde mehiläisten päälle, ne näyttivät epäröivän, liitelivät vähän aikaa yhdessä kohden, pitivät kuin neuvottelua.

Von Rosen sieppasi tuojan kädestä peilin ja alkoi sitä pyörähytellä auringossa, jonka säteet kilpistyivät sen kiiltävästä pinnasta, sattuen suoraan mehiläisiin äkillisinä valonvälkähdyksinä, nopeina kuin salama.

Von Rosenille tuli tuokioksi mieleen lukkari kansliahuoneessa. Mitä joutavia, tietysti hän oli lähtenyt pois, hän lohdutti itseään. Tai ryhtynyt johonkin työhön siellä. Se vaan häntä harmitti, että lukkari oli taas saanut vettä myllyynsä.

Koko mehiläisparvi kaarteli paraikaa tuuhean lehmuksen ympärillä. Yhtäkkiä ne piirittivät yhden sen ulkonevista oksista ja alkoivat kääriytyä sen ympärille. Ne imeytyivät toinen toiseensa kiinni, muuttuivat kuin liikkuvaksi kasviksi, ruskeaksi sammaleeksi, jota oksa alkoi kasvaa. Sammal levisi yhä laajemmalle alalle pitkin oksaa, — vihdoin riippui puun kyljessä suuri, värähtelevä pahka, joka yhä kasvoi.

Von Rosen jäi ainakin tunnin ajaksi puutarhaan, mikään mahti maailmassa ei olisi voinut häntä häiritä. Mehiläisten parveileminen oli hänen intohimojaan, se jännitti häntä kuin hyvin järjestetty peli. Vasta kun kaikki oli kunnossa, uusi perhe onnellisesti asunnossaan, hän lähti takaisin takkiaan noutamaan.

Kansliahuoneessa lukkari yhä seisoi keskellä lattiaa, samassa asennossa, mihin oli jäänyt.

Von Rosen hämmästyi sanattomaksi, hän oli taas kokonaan unohtanut lukkarin.

"Mitä sinä siinä teet?" pääsi häneltä vihdoin. "Minä seison ja odotan, armolliset kirkkoherrat", lukkari vastasi.

Von Rosen vaipui henkeä tapaillen nojatuoliin ja tuijotti lukkaria. Pilkkaako tuo mies teki hänestä? Hän ei saanut selvää, oliko lukkarin sanoissa pistävintä ivaa vaiko suurinta nöyryyttä. Ja miksi hän oli seisonut koko ajan? Näyttääkseenkö ruumiillista kestävyyttään vaiko pelosta alistuvasta orjanmielestä?

Vai olisiko siinä ollut jotain muuta? Olisiko tuo lukkari todella mies, joka jaksaisi odottaa aikaansa, seisoa ja odottaa? Ja hänen takanaan pitkät rivit sarkatakkisia, äänettömiä miehiä… Ja kun aika olisi tullut, — mitä sitten?

HEIKKI KAUPPINEN.

Syntynyt 7/6 1862 Iisalmella, jossa kasvantoiällään oli palveluksessa. Sittemmin ollut opetustoimissa, v:sta 1893 Kehvon kasvatuslaitoksen opettaja Kuopion maaseurakunnassa, julkaissut nimellä "Kauppis-Heikki." Tarinoita I-III, Mäkijärveläiset, Viija, Kirottua työtä, Aliina y.m.; paras teos Uranaukaisijat (1904).

AMERIKKA SAVOSSA.

(Asutustarina.)

Matkallani jouduin kerran Amerikkaan. Ei se ollut tuo valtameren-takainen suuri Amerikka, tasavaltaisine hallituksineen, vaan ainoastaan vanha, harmaantunut talo Pohjois-Savon sydänmaalla, jolla myös on sama nimi.

Tämän Amerikan hallitsijat ovat aina olleet yksinvaltiaita, ja jokaisella on ollut etunimenä Pietari. Omin päinsä he ovat käyneet sotaa karhuja y.m. metsässä löytyviä vihollisia vastaan, ja ensimäistä Pietaria oli kunnioitettu arvonimellä: Karhu-Pietari. Toinen Pietari oli ollut samalla kova soiden perkkaaja, oikea korven ukko, eikä häntä nimitettykään sen halvemmalla nimellä kuin Amerikan keisari. Kolmas Pietari peri isänsä arvonimen, vaikka hänen maineensa olikin paljoa pienempi kuin edellisten. Rauhaisan ja juhlallisen näköinen oli tämäkin ukko pitkine tukkineen ja harmaine partoineen. Mennessäni istui hän honkaisen pöydän päässä suuressa tuvassa, puolitusinaa kehrääviä vaimoja tovereinaan. Heti hän nousi vieraan puheille ja vei omaan kamariinsa, jonka pöydällä seisoi jalustalla suuri Raamattu avattuna ja sen lähellä tupakkalaatikko.

Tavallisten alkupakinain perästä aloin udella talon entisyydestä.

— Mistä tämä talo on saanut tuon mahtavan

Amerikka nimen?

Huomasin koskettaneeni suotuisaan aineeseen, sillä ukko nauraa myhäytti mielissään ja alkoi kertoa:

— Vaari vainaja se on pannut alkuun niin nimen kuin talonkin. Hän oli tullut tähän Ruotsin vallan aikana, aivan synkän korven keskeen, ja lähtiessään sanonut, että hän menee Amerikkaan. Lehmä ja koira oli ollut elukoita tähän tullessa, ja tuohon tuvan takana kasvavaan koivuun, joka oli silloin ollut aisapuun vahvuinen, sanotaan mummo vainajan kytkeneen lehmänsä.

— Onpa se merkillinen koivu, jota sietää suojella, sanoin ja nousin ikkunasta katsomaan.

— On se merkillinen, ja minun tahtoni on, että viimeiseksi siihen saapi kukaan kirveensä iskeä, vakuutti ukko. Silloin täytyy jo olla kaikki muut puut poltetut.

— Oletteko mitannut koivun vahvuutta? kysäisin.

— En vuosiin, sanoi hän, mutta se on hyvin paljon toista syltä ympäri.

— Merkillisen suureksi tämä talokin on kasvanut näin lyhyessä ajassa niin vähästä alusta, huomautin.

— Onhan tämä kasvanut, virkkoi ukko. Jo siellä navetassa nyt huiskaa lähelle viisikymmentä lehmän häntää. Mutta kyllä sillä vaari vainajalla oli ollut alkaissa kovat päivät, kun ympäristö kaikki oli synkkänä korpena, jossa karhut vain viheltelivät, ja leipänä petäjänkuori ja särpimenä karhunliha. Hakata metsää, rakentaa huoneita ja taistella karhuin kanssa, se ei ole lasten-leikkiä. Karhunlihallahan tämä meidän suku on kasvatettu, vaan pelkäämättömiä näistä on sitten tullutkin. Kaikki ne ovat olleet otteluissa karhuin kanssa, nämäkin minun poikani. Nyt noita petoja ei enää kuulu kuin ihmeeksi.

— Isä vainajannehan oli vielä kuuluisampi, mainitsin joutuakseni toiseen polveen.

— Ei se karhuntapossa ollut kuuluisampi, vaan maanviljelyksessä, oikaisi ukko. Sille annettiin kerran hallituksen puolesta hopea-pokaali suonviljelemisestä. Täällä se on nytkin.

Ukko haki kaapista hopeapikarin ja laski sen juhlallisesti pöydälle.

— Se on arvokas muisto, ei sitä kaikille anneta, sanoin astiata katsellen.

— Ei sitä kaikille anneta, vahvisti ukko. Ja itse kuvernööri kävi paikan päällä tarkastamassa työalat. Oletko kuullut kertomuksia sen käynnistä?

— En sanottavasti, vastasin saadakseni kuulla asiantuntijalta itseltään.

— Eihän ne ole oikeastaan minkään-arvoisia, sanoi ukko. Ovat vain ottaneet puhuakseen, kun niistä on kummaa, että isä uskalsi puhutella kaikkia ihmisiä samalla lailla.

— Ei taitanut kuvernöörikään pahastua, arvelin.

— Ei ollenkaan, sanoi ukko. Mutta olisi voinut pahastuakin, vaan sanotaan vallesmannin tänne tullessa selittäneen, minkälainen isäntä täällä on.

— Muistatteko, miten isänne otti vastaan kuvernöörin? kysyin.

— Muistan hyvinkin. Muassa olin, kun isä meni tuonne joelle vastuukseen tietä neuvomaan. Tänne ei ollut silloin niinkään selvää tietä kuin nyt ja vielä aitoja välillä. Jalan siitä täytyi herrankin kulkea, vieläpä kiipeillä aitain yli. Kysyi se isä ensimäisellä veräjällä kuvernööriltä: "pääsetkö aidan yli, vai pitääkö sinulle veräjä purkaa?" mutta ei sanonut tarvitsevan purkaa, ja niin sitä tultiin tänne.

Mutta täällä se tuli akoille hätä, kun piti ruveta ruokaa laittamaan, eikä ollut mitään varustettua edeltäpäin ja muutenkin kaikki yhtä tuhmia. Eihän siitä yrittänyt tulla kerrassa mitään koko ruokapuuhasta, vaan kun isä itse ryhtyi käsiksi ja kantoi pöydälle härän ja sian palvatun takaraajan, maljallisen voita, suuren kasan leipiä ja useita viilipyttyjä, niin pääsivät ne akat siitä huolesta. Isä käski syömäänkin ja sanoi: "ei tässä ole niitä kihveliä eikä kahvelia eikä leikattuja leipiä, vaan on siinä teräviä puukkoja, saanethan niillä erän, pitäähän tuo leipä saada lehdostakin", johon kuvernööri vakuutteli: "kyllä tässä, kyllä tässä".

Syötyä sanoi isä: "lähdepä nyt minun suoperkkiotani katsomaan, koska kuulut sitä varten tänne poikenneen!" Ja ihastuksissaan sitä kuvernööri katselikin. Se oli silloin kokonaan ruisna, ja sitä ei ollut vähä. Nyt se on niittynä; haluatko lähteä katsomaan, ei se ole kaukana?

Mielelläni seurasin isäntä Pietaria niitylle. Oli siinä todella alaa sydänmaantalon viljelysmaaksi yhdellä kertaa, sillä tämä oli vain yksi osa korpikeisarin raivioista. Heinälatoja siinä oli noin puolitusinaa, vaikkei kaikki paikat kuuluneet enää hyvästi kasvavankaan. Uudemman viljelystavan mukaan siihen tulisi yli kymmenen ladon heiniä.

— Sattuiko tämä hyvään vuoteen silloin ensi kerralla? kysyin isännältä.

— Hyvään sattui, vastasi hän. Ja siitä se on pohja tämän talon varallisuuteen, sillä rukiita tuli niin, ettei tahtonut aittoihin mahtua. Pienempi tässä olisi talo, jos halla kävi silloin vieraana.

— Mahtoi se isäänne peloittaa, arvelin minä.

— Kyllä kaiketi, mutta ei siltä uskallus sittenkään olisi mennyt. Niin sanoi silloinkin, kun viimeiset siemen jyvät kourastaan heitti: "nyt se on minun osaltani tehty; anna Luoja, jos annat, mutta jos et nyt anna, niin tottahan annat toisella kerralla".

— Se oli suora rukous ja auttoi.

— Suoruus aina auttaa, vakuutti hän kääntyen kotiin päin.

— Onko se totta, että joku sotaherra olisi vaatinut isänne tutkintoon? kysyin pihaan kävellessä.

— Totta se on, sanoi isäntä. Se oli sattunut aikoja ennen, heti Ruotsin vallan loputtua. Tänne pääkylälle oli näet majoitettu Venäjän sotaväkeä. Ja oliko se nyt niiden päällikkö vai tarkastaja, joka oli kuullut, että täällä on mies, jota kutsutaan keisariksi, ja silloin ei muuta, kuin haettiin tutkittavaksi. Jo sanoi isä vähän pelänneensä, mikä tästä tulee, mutta sitten sanoi ajatelleensa, että rohkeus ja rehellisyys ne parhaiten auttavat, ja oli pystypäisenä astunut sotaherran eteen. — "Kutsutaanko sinua keisariksi?" oli kysynyt tuimasti. — "Niinhän ne ovat haukkuneet", isä sanoi vastanneensa. — "Mitä haukkuneet?" oli taas sotaherra ärähtänyt. "Itsekin kuulut nimittävän itseäsi keisariksi." — "Olenpa voinut sattua sanomaan", oli isä myöntänyt. — "Kenen keisari sinä olet? Onko sinulla valtakunta ja sotaväkeä?" oli taas tutkannut. — "Onhan se tuolla korven keskellä valtakunnan tapainen, ja sotaväkeä siellä on näin kesällä, ettei saa silmiään kunnolle auki", oli isä sanonut ja sitten selittänyt: "se on näet niin, että kun minä asun tuolla sydänmaalla, jossa on tavattomasti itikoita ja paarmoja, niin ihmiset ovat ruvenneet minua kutsumaan itikoiden ja paarmojen keisariksi." Silloin oli sotaherrakin laskenut leikiksi, vieläpä taputtanut naurain olkapäälle ja sanonut: "saat pitää sotaväkesi ja olla niiden keisari".

Puhellessa jouduttiin pihaan takaisin, jossa vaimoväellä oli tarjottavana kahvia. Sen juotuamme meni ukko kaapilleen, otti sieltä pullon ja kysyi:

— Kelpaako sinulle ryyppy?

— En ole ensinkään pitänyt tapoinani, vastasin, mutta jos tällä kertaa tuon merkillisen astian muistoksi.

— Senpä vuoksi minäkin kysyin, sanoi hän kaataissaan. Ei tätä kumminkaan liene piimätuopiksi tarkoitettu.

Ja sitten me ryypättiin tuosta muistopikarista.

— Tämä on myös isä vainajan muisto, sanoi isäntä näyttäen litteätä leivänmuotoista pulloa. Tämä sillä oli muassa kalassa kulkiessa, että sai ottaa kylmillä säillä viluryypyn.

— Vai oli sillä aikaa vielä kalassakin kulkea, ihmettelin minä.

— Oli sillä, sanoi isäntä. Eikä se vanhoilla päivillään kesäiseen aikaan paljon muuta tehnytkään. Siellä se oli viikkomääriä, ettei kuin pyhän seutuna kävi kotona, ja renki toi aina kalat kotiin ja vei evästä. Välistä meni päiviä, ettei saanut mitään, mutta ei se siitä suuttunut, luotti vain onneensa. Onni sillä oli kaikessa määrääjänä. Jos sille tuli mieleen viedä papille saatava-kaloja, niin heitti sen nimellä verkot, ja jos sattui niin, ettei käynyt kuin yksi ahven, niin vei sen ja sanoi: "tämä tuli sinun onnellasi". Jos taas tuli suurikin vakallinen, niin vei kaikki ja sanoi: "nämä tulivat sinun onnellasi".

— Hyvänä taittiin pitää kummallakin kerralla, huomautin minä.

— Jopa hyvänä, sanoi isäntä. Tuli se silloinen kappalainen (vainajana tuo nyt on) aina linnustamaankin isän kanssa tänne jokivarsille. Ylpeänlaiseksi mieheksi sitä sanottiin, mutta niin ne isän kanssa öykkivät kuin vertaiset, eikä siinä teititelty toisiaan. Riitelivätkin välistä, kun saalis pääsi karkuun, mutta kohta ne taas mennä hätistivät toinen toista puolta jokea, toinen toista ja kiljuivat: "lyö sinä siltä puolen, minä lyön tältä puolen!"

— Harvassa niitä on enää niin suoranuottisia miehiä, myönsin minä ja kysyin: Mistähän tämä teidän sukunne on saanut tuon koristelemattoman puhetavan?

— Tuosta, sanoi ukko viitaten Raamattuun. Oletko löytänyt siitä teitittelyjä? Tuossakin sanotaan: Sinä olet minun Jumalani, sinun pyhä henkes vieköön minua tasaista tietä.

— Niinhän se siellä on, mutta ihmiset ovat vaativampia kuin Jumala, huomautin minä.

— Niinpä kyllä, sanoi ukko naurahtaen. Mutta eiköhän siitä tule muutos siellä toisessa elämässä, vai vieläköhän sielläkin Jumalata ja kerjäläisiä sinutellaan ja muita kutsutaan teiksi? Muutos taitaa tulla, vai mitä arvelet?

— Taitaa tulla, myönnytin minä, eikä sitä asiata enää jatkettu.

Viimeksi näytti hän Karhu-Pietarin aikuisia metsästysaseita. Niitä katsellessa johtui mieleen yhtäläisyys tämän ja toisen Amerikan valloittajan suhteen. Kumpaisessakin oli alkuasukkaansa, tässä karhut, toisessa ihmiset. Kumpainenkin valloittaja teki alkuasukkaille — samalla tavalla. Jäiköhän kumpaisellekin valloittajalle yhtä puhdas omatunto menettelystään?

(Tarinoita III.)

IHANIN MUISTELMANI.

Alotin nuoruudenikäni siinä varmassa ajatuksessa, etten koskaan tulisi tuntemaan iloa elämässä. Iloa jota vertaiseni ilona pitivät, en sellaiseksi tunnustanut, ja siksi päätin kulkea elämäni läpi ilman iloa. Vuosien kuluessa vakaantui tämä ajatus yhä enemmän. Näytti, kuin sallimus olisi määrännyt tieni kulkemaan murheen laakson läpi. Mutta sitten kahdenkymmenen iällä pilkisti valo minullekin. Ja tämä valon ilmestyminen oli niin valtava ja voimakas, kuin jos kaiken ikänsä pilvisäätä nähtyään yhtäkkiä ilmestyisi eteen selkeä kesäinen taivas. Vaikka siitä on aikaa kuusitoista vuotta, muistuu se usein mieleen varsinkin näin kesällä, valoisina öinä, sillä silloinkin oli kesä ja valoisa yö. Olin juuri edellisenä päivänä rohjennut pyytää ja saanut "maallisia" kirjoja luettavakseni. Kirjat olivat Kiven runot ja eräs ylioppilasten toimittama albumi. Minä luin ja luin ja sitä tehdessäni ikäänkuin siirryin toiseen maailmaan. Suuri tupa, jossa ei tällä kertaa ollut ketään muita, muuttui aivan satumaisen kauniiksi. Se kuvastui nyt runottarien asunnolta, joksi sen vihkivät kirjassa löytyvät säkeet:

Yö nyt on, ja hämyinen pirtti unelmoipi, sirkka uuninkorvalla tyytyväisnä soipi.

Sanat olivat niin erinomaisesti tunnelmaan soveltuvia, että ne ovat aina unohtumattomina minua seuranneet.

Vaikka yö oli kulunut yli puolen ja toinen päivä valkeni, niin ei ensinkään tuntunut unen rasitusta. Lukeminen sai tosin tällä kertaa jäädä, mutta jopa olikin aivoissa runoutta, jos muutakin. Ja nuo runouden antajat, kirjat, kuinka kauniilla ne näyttivät päältäpäinkin tuossa puhtaalla pöydällä kesäisen sunnuntai-aamun valjetessa! Niitä täytyi aina vähän väliä käsin kosketella ja käännellä lehtiä, tullakseen vakuutetuksi, että kaikki tuo ihanuus on vielä siellä.

Mutta ihanuus, joka nyt mieleni täytti, ei supistunut yksistään runouteen kirjoissa. Menin ikkunaan katsomaan, joko näkyisi aurinkoa. Ei näkynyt, vaan siihen sijaan näin jotain muuta, jota en ollut ennen nähnyt, vaikka se oli joka päivä silmieni edessä. Näin luonnon kauneuden. En elämässäni ole nähnyt taulua tai muuta näköalaa niin kaunista kuin nyt näin. Ikkunan edessä oli vihottava peltopala järveen pistävällä niemellä, jossa rannat kasvoivat kaikenlaisia lehtipuita. Puiden välitse näkyi peilikirkas järven pinta ja latvojen ylitse taloja ja niiden takaa mäkiä. Kaikki tämä oli kyllä ennestään tuttua, tunsinhan melkein jokaisen puun tuossa rantamalla. Mutta että se olisi kaunista, sen huomasin vasta ensi kerran elävästi. Olin luullut niiden saavan seisoa siinä joko huolimattomuudesta taikka huviksi herrasväelle, joilla yksin luulin olevan huvia puista. Mutta nyt nuo samat puut ihastuttivat minuakin, ne seisoivat siinä aivan kuin kaunistaakseen tätä runouden juhlayötä. Ja mihin vain silmäni sattui katsomaan, oli kaikkialla yhtä ihanaa. Ajatuksissa leijaili säkeitä aivan kuin valmistautuen laulamaan tämän kirkastuneen maailman kauneutta. Mutta kantele oli vielä virittämättä, liika uusi laululle. Soinnut, jotka pyrkivät ilmoille helähtelemään, olivat muiden kanteleen kaikua.

Viimeinkin oli mentävä nukkumaan, vaikka tuntuikin ikävältä tuon iankaikkisen unen tähden heittää kirjain ja kauniin aamun katseleminen. Lohdutuksena tästä tappiosta ihailin vielä kotvan aikaa vuoteellani äsken opituita säkeitä:

Nuku, aalto rauhaton, nuku jo, tuolla laulaa humisten kuusisto.

Kehtolaulusi se on, nuku, aalto rauhaton, nuku jo!

* * * * *

Tämä se nyt on ihanin muistelma iässäni. Ihanata oli kyllä sitä seuraava muukin aika, mutta se ei ollut enää niin uutta. Se oli runouden orastamisen aikaa. Ajatukset jauhoivat alituistaan runoa, olipa työssä tai lepäsi. Auran perässä kulkiessa syntyi tavut hevosen astunnan mukaan. Kahdeksan askeleen perästä tuli aina Kalevalan-runomittainen säe valmiiksi. Ne eivät mahtaneet olla minkäänarvoisia, hajanaisia ajatuksia vain, jotka hävisivät pian. Muistettavimmat syntyivät matkaa kulkiessa tai lepohetkillä. Huonollakin taidolla syntyi niitä paperille kirjoitella, jolloin niiden arvo kohosi tavattomasti, kun sai olla varma, etteivät enää joudu unohduksiin. Kun jäljestäpäin katselen tuota tuhrautunutta vihkoa, on sen jokainen säe ja loppusointu perin lapsellista ja mitätöntä. Toista olivat silloin. Ne olivat enemmän kuin hyviä ja pysyivät sellaisina, sillä niitä ei tietänyt kukaan. Arvostelu ei johtunut mieleenkään, kun ei ollut aikomus koskaan kellekään näyttää. Ja näytteeksi, etteivät ne olisi vähääkään runoutta ymmärtävän arvostelua kestäneet, panen tähän pari värsyä. Halonhakkaajan puolipäiväsen syönnistä metsässä sanotaan näin:

Makealta ruoka maistuu, Hyväp onnii atrija, Tuonnemmaksi nälkä poistuu Rupeamaksi ainija.

En osaa sanoa, kuinka monesti olen tätäkin ihaillut, vaikka murteellinen sanojen rutistaminen loppusoinnun saamiseksi on aivan surettava.

Myöhemmin syntyneet eivät olleet aivan näin huonoja rakenteeltaan, pahin vika on muiden jäljittely. Omaa on ainoastaan juurtunut surumielisyys, vaikkei enää toivoton. Eräällä on nimenä "Murhe", josta muuan värsy kuuluu:

Kun on mieli murheinen surusta, kuitenkin on iloinen toivosta, siksi kun taas huojennus mieleen tulee, helpoitus vaivoista.

Katsellessa kaikkia silloin syntyneitä sepustuksia, näkyy niissä hyvin vähä iloa, mutta ivaa on sitä runsaammin, varsinkin omasta kohtalosta. Mitäpä hyötyä olisi ollut muiden ivailusta, kun eivät saisi sitä tietääkään!

Mutta sitten myöhemmin, jonain itserakkaana hetkenä, tulin ilmaisseeksi muillekin nämä ajatukseni tulokset, ja silloin niiden salaperäinen viehätys väheni. Eikä tämä ollut ainoa tappio. Runotaimi alkoi surkastua, sen ensimäiset lehdet kuivuivat pois, eivätkä kohonneetkaan enää siinä muodossa.

Vähentyneekö myöskin tämän ihanimman muistoni ihanuus täten? En kumminkaan usko niin käyvän, sillä tuossahan siintää samaa Savonmaan vettä, ja rannoilla seisoo koivukko kesäisessä ihanuudessaan. Luulen sen voivan joka kesä muistuttaa, että runollisuutta ja iloa on maailmassa.

Missä on kauniimpaa kuin pohjolan kesäinen yö, jolloin aurinko lyhyeksi aikaa peittyy metsien taakse ja vihannoiva luonto seisoo tyynenä, autereen seppelöimänä!

Kehvo 27/6 98.

(Nuori Suomi VIII.)

LARIN KYÖSTI.

Oikea nimi Kyösti Larson. Synt. Hämeenlinnassa 5/6 1873. Ylioppilas 1895. Teoksia m.m.: Tän pojan kevätrallatuksia, Ajan käänteessä, Kulkurin lauluja, Kuisma ja Helinä, Tuhkimo ja kuninkaantytär (näyt.), Lemminkäinen (näyt.), Vuorivaeltaja, enimmät runokokoelmia.

KOTIUTUNUT.

Vankilan kello löi kymmenen. Kaikki vankilan seinät kajahtivat ja jokainen lyönti kuului satoihin vankikoppeihin. Mutta vankikopeissa ei istunut muita kuin tutkintovankeja ja sellaisia, jotka olivat rikkoneet vankilan sääntöjä vastaan. Kaikki käytävät olivat tyhjiä, niissä kävi joutilaana päivystäjänä joku vanginvartijatar ohi koppiovien, joiden yläpuolella oli taulu merkittynä vangin nimellä, iällä ja rikoksella. Jos reiästä katsoi, näki ahtaan kopin, jonka puolen osan täytti rautasänky, verhona sillä harmaa siististi levitetty huopapeite, sängyn vieressä pöytä, pöydällä sinkkinen kupponen, raamattu tai joku muu hartauskirja. — — Mutta verstaassa lauloivat höylät ja sahat unohdusta hurjille hairahduksille, jotka pistivät ja polttivat rikoksellista rintaa öiseen aikaan, kun vanhassa linnassa oli hiljaista, kun yön pimeydestä kuului vain vieruskoppitoverien syvät huokaukset ja yksitoikkoiset vankilankellon lyönnit. — Mutta nyt olivat raskasmieliset unet kaukana, verstaassa ahertelivat ruudukkaisiin sarkapukuihin puetut miehet tyynnyttävä työhiki otsalla.

Kehruuhuoneessa surisivat rukit ja naisvangit polkivat ketterästi poljinta ja supattelivat keskenänsä peljäten ylivartijan lähestyviä askeleita. — Erityisessä huoneessa nuoret äidit hoitelivat rintalapsiansa. Sieltä kuului itku ja hiljainen hyssytys. Ulkoa linnan perältä tätä kaikkea säesti röhkinä vankilantirehtöörin sikokarsinasta, sinne kantoivat naiset ruoanjätteitä, sata sikaa syöksyi hirveällä melulla kaukaloittensa ääreen, sata lihavaa, valtion kustannuksella elävää sikaa. Linnan rannasta kuului pesukurikoiden pauke, siellä naurelivat naiset ja heidän poskensa hohtivat siniruutuisen huivin keltaisen päärmin alta. Mutta linnan vanhalla rintavarustuksella kiersi elinkautisten naisvankien harmaa jono piirissä, ikäänkuin hautajaismenossa he siinä kulkivat raitista ilmaa hengittämässä, mutta missä vartijan silmä vältti, siinä he kujeilivat ja kuiskuttelivat salaista merkkikieltään.

Vanhassa linnantornissa istui vanha Matleena. Monta vuotta oli hän jo siellä ollut, montako vuotta, sitä hän ei itsekään muistanut. Viimeiset vuodet olivat olleet toistensa kaltaisia, niin että vaikea oli hänen niitä muistaa. Vanhoilla silmillään oli hän lukenut kulunutta hartauskirjaansa tai istunut sukankudin kädessä ikkunakomerossa tuijotellen ulos avaraan maailmaan. Ja linnan muurin alla kulki vilpas virta menojaan kauas, kauas tuntemattomia hiljaisia vesiä kohti maailman meriin. Niin vierivät hänen ajatuksensa kohti ääretöntä ikuisuutta, missä hän saisi iankaikkisen rauhan. — Niin hän istui, eikä maailman levoton pauhu enään tunkeutunut hänen korviinsa paksujen muurien läpi, ja maailma oli käynyt hänelle vieraaksi, hänen maailmansa oli hänen torninsa, hänen kirjansa ja hänen sukkapuikkonsa.

Eikä hän enään mielessään hautonut nuoruutensa äkkipikaista rikoksellista huumausta, ei hän enään muistellut pimeätä syksyn syntistä yötä, joka oli kuiskaillut hänen sydämeensä myrkyllisiä sanoja. — Kerran yöllä oli hän kavahtanut vuoteeltaan, vihassa oli hän katsellut tylyn ja hurjan miehensä nukkuvia kasvoja, miehen, jolle hän oli myöty ja merkitty kuin talon paras elikko, miehen, joka kahleena oli kytketty häneen ja hänen ruumiiseensa, eikä hän silloin peljännyt rautakahleita eikä rangaistusta, miehen löyhkäävä hengitys lemusi hänen kasvoillensa kuin tulikiven haju, salaa oli hän iskenyt nukkuvan miehensä rintaan ja sitte… Sitte vuodet olivat kiitäneet ohi kuin virran kuplaset ja hänen sydämensä alkoi sykkiä suvantona.

Vanha Matleena istui linnan komerossa ja katseli tylsän uneliaasti ulos. Ulkona oli puhdas, valkoinen talvi, virran jää oli valkea ja toisella rannalla seisoivat ikivihreät havupuut kuin kirkkopilarit. Ja kirkas päivä paistoi vanhan Matleenan päähän, joka oli yhtä valkoinen kuin lumi. Matleenan sydämmessä oli puhdas valkoinen talvi. — Tornikomerossa ei ollut muita kuin kaksi vanhaa mummoa, vanha Riika ja vanha Heta, Matleenan monivuotisia tovereita sekä nuorempi nainen, virnakka Mari, joka palveli vanhuksia. Mutta Matleena oli vanhin.

Matleena kääntyi ja sanoi:

"Mari, kuules, anna minulle vettä."

"Vettä ja leipää, leipää ja vettä, niitäkö vielä mielenne tekee", virnuili Mari, "kohtahan saatte syödä oikein kuninkaallisia aterioita!"

"Äh, äh, tuohan vettä!", höpisi Matleena.

"Kohtahan saatte syödä nisua ja juoda kahvia niin paljon kuin maittaa, muori."

Mari toi vesikupilla vettä.

"Katsokaas muori, kuinka olen koristanut paperikukilla pienen kamarinne kuin morsiushuoneeksi ikään. Tirehtööri antoi luvan. Viimeisiä kertoja näitä seiniä katsellessanne, laskenpa, totta vie, seppeleen päähänne."

"Mitä sinä nyt?"

"Kyllä se nuoruudenystävä vielä odottaa siellä kotikaivon alla. Voi, kuinka minä kadehdin. Minä saan vielä monta vuotta olla täällä kruunun ruuassa."

"Eikä odota, Mari kulta, eikä odota, haudassa on nuoruuteni ilo, kuollut ja kuopattu."

"Mutta käyttehän te toki haudalla?"

"Mitäs minä siellä… kotipitäjässä?"

"Mitäkö? Hauskuudeksenne."

"Ei, ei, Mari, ei minulla siellä ole mitään tekemistä, siellä on vain ventovieraita ja nuoria naurajia. Minä en tahdo kunnan elätiksi, ennen kuolen vaikka maantien ojaan."

"Mutta nyt ei auta mikään", veisteli Mari ja iski silmää kahdelle mummolle. "Tirehtööri on käskenyt minun koristaa huoneenne, sillä tämä päivähän on ilonpäivänne."

"Mikä ilonpäivä? Herrassa minun päiväni ovat ja taivaassa valkeuteni. Ei, tuhannen kertaa ei, minä en tahdo enään maailmaan. Mitä vanha kopelo siellä…? Tiellä olisin, kompastuisin, vaivaksi olisin taluttajalle, suruksi suurustajalleni. Täällä minun on niin hyvä olla."

"Muori ettekö muista? Olette olleet täällä jo ummelleen neljäkymmentä vuotta."

"Neljäkymmentäkö vuotta? Oh, vai niin kauvan. Niinkö pian se aika on kulunut, hoho, jaa."

"Ja nyt tirehtööri antaa teille mitalin uskollisesta palveluksesta."

"Mitalin? Mitä hupsuttelet? Älä sinä virnastele vanhan kanssa!"

Mari iski taas silmää kahdelle mummolle, jotka hiljaa nauraa kikattivat.

"Tirehtööri antaa teille mitalin, jonka syrjään on kirjoitettu: vapaus."

"Vapaus? Mitä sinä tarkoitat?"

"Ettekö nyt ymmärrä yskää, vaikka olette niin vanha ja viisas. Tirehtööri antaa teille harmaan passin, joka avaa linnan portit."

"Mitäs sinä, Mari… en ymmärrä", höpisi Matleena ja sukankudin putosi lattialle.

"Puhuin teille siitä jo kuukausi sitten, tänään pääsette linnasta pois."

"Pois… minä… mitä?", ja vanhus tuijotti jäykästi Mariin.

"Mitäs siinä, vapaastihan saatte mennä, eihän se mikään häpeä ole."

"Oh, pyhä Isä, mitä pahaa minä olen tehnyt, että tirehtööri ajaa minun pois. Täytyykö minun mennä täältä, en, en minä…"

"Pahan tähden se muori tänne tuotiin, nyt hyvän tähden pääsette taas kotoseuduille, mitäs huokailtavaa siinä."

"Voi, Jumalani, voi Jumalani!"

Ja vanha Matleena katseli ympärilleen ikäänkuin hän olisi etsinyt apua, ja hänen ruumiinsa vapisi. Toiset vanhukset alkoivat häntä sääliä, ja Mari toi hänelle vettä, mutta muori ei saanut enään entistä rauhaansa, levottomana katseli hän ovelle, ja hänen vanha, surullinen sydämensä löi sairaalloisesti.

* * * * *

Tunnin päästä kuului käytävässä avaimien kilinää ja ylivartija astui tornikammioon.

"Matleena on hyvä ja tulee tirehtöörin puheille."

"Mitä tirehtööri minusta tahtoo?"

Matleena säikähti ja vaistomaisesti ojensi hän kätensä sydämensä kohdalle.

"Mitäs Matleena suotta säikähtää, ei tirehtööri mitään pahaa tarkoita."

"Mitäs pahaa minä sitten olen tehnyt?"

"Eihän muori mitään pahaa… tirehtööri tarkoittaa hyvää… muori tulee nyt vain, minä talutan."

"Niin, mutta eihän tirehtööri vain aja minua pois, minä olen täällä jo niinkuin kotiutunut, tässä tornissa on niin hyvä ja lämmin olla, ettei parempaa… täällä minä kuollakin tahtoisin."

"Eihän se tirehtööri aja, antaa vain vapauden, kas niin, muori astuu nyt minun käteni varassa!"

Tutisevin askelin kulki vanha Matleena huokaillen ja päivitellen kautta käytävien tirehtöörin kansliaan. Hänestä tuntui ikäänkuin olisivat vieneet mestauslavalle. Syvästi hän niiasi ja jäi ovensuuhun seisomaan.

"Matleena on hyvä ja astuu lähemmäksi", kehoitti vankilanjohtaja. "Minä saan Matleenalle ilmoittaa, että keisari on taas suvainnut armahtaa Matleenan ja Matleenalla on täysi oikeus tänäpäivänä lähteä vankilasta vapauteen."

"Voi tirehtööri kulta, armahtakaa!"

"Keisarihan armahtaa…" Matleena tutisi ja hoiperteli ja kyyneleet valuivat pitkin hänen ryppyisiä kasvojansa.

"Hyvä, kulta tirehtööri, täytyykö minun lähteä, oi, mihinkä minä, syntinen vanha ihminen joudun, nälkään ja pakkaseen minä kuolen tai vaivaiskoti minun elämäni viimeiset hetket katkeroittaa."

"Minähän vain kysyn", puhui johtaja, "tahtooko Matleena hyväkseen käyttää armahdusta?"

"Voi armahtakaa… nähkääs, ei minulla tuolla ulkona kavalassa ja karsassilmäisessä maailmassa ole ketään, ei sukua, ei ystäviä… täällä minä olen niinkuin kotonani… tirehtööri on kuin minun setäni. Vanha Riika ja vanha Heta ovat kuin siskojani. Mari minua hoitaa ja 'minun tornini' on käynyt minulle jo niin rakkaaksi, ja sitten on minulla täällä kaikki, mitä tarvitsen, eikä tirehtöörin tarvitse ollenkaan peljätä, että käyttäydyn huonosti, kyllä minä vielä näen kutoa sukkaa, vaikken minä oikein hyvin enään näe… ja lukeehan Mari minulle sanaa… ja nähkääs, hyvä tirehtööri, minä en tahdo koskaan valittaa, enkä minä aio karata…"

"Hahhaa, hyvä Matleena, sitä emme pelkää, olkaa vain levollinen."

"Ja katsokaas, tornissa minä tahtoisin kuolla, koska hetki lyö, jona Herra kutsuu. Minä olen täällä jo niin kotiutunut. Saanko minä jäädä, hyvä tirehtööri, sillä muuten käy minun hullusti, minä niin pelkään, niin pelkään."

Vanha Matleena otti tuen pöydästä ja katsoi niin rukoilevasti johtajan silmiin. Johtaja nousi ja taputti muoria olalle:

"Matleena hyvä, saattehan te jäädä jos niin tahdotte, muodon vuoksihan minä vain kysyin."

"Kiitos tirehtööri kulta, Jumala teitä tästä palkitkoon, tahdon puolestanne rukoilla, koska kerran Herra minut armahtaa."

Ja vanha Matleena niiasi vielä syvempään ja ilon suloiset kyyneleet valuivat hänen himmeistä silmistänsä. Paljon keveämpänä kompuroi hän nyt torniinsa ja sinä iltana oli hän hyvin iloinen. Hän veisaili ja höpisi itseksensä eikä ottanut kuullaksensakaan Marin syrjäisiä kompasanoja.

Ylihuomen aamulla pilkisti taas aurinko tornikomeroon, mutta vanha Matleena ei liikahtanut vuoteeltaan, päivä valaisi hänen hapsiansa ja hänen kirkastuneita kasvojansa, joilla näkyi selittämätön rauha. Hänen "valkeutensa oli nyt taivaassa". Tuntui kuin hän liikkumattomin huulin olisi kuulumattomasti kuiskaellut:

"Minä olen täällä niin kotiutunut."

EMIL LASSINEN.

Syntynyt Mäntsälässä 30/3 1861, seminaarin käynyt, toiminut Lohjan kasvatuslaitoksen johtajana, viimeksi sanomalehtimiehenä. Julkaisuja m.m. Kotipoluilta I-IV, Kansan mies, Joel Sormensuo, Poikia, Uusi tulevaisuus.

NYYRI.

Raukan näköinen, kumarainen, matalainen, pieniluinen ja tirrisilmäinen, mutta vastaili kysymyksiin rohkeasti.

— Miten vanha olet?

— Kahdentoista.

Vartalo muistutti kahdeksanvuotiasta!

— Millä luokalla olit kaupungin kansakoulussa?

— Toisella.

Kasvojen ilmeet ja äänen sointu tekivät minuun iloisen vaikutuksen.

— Oletko sinä hyvä poika?

Hän naurahti eikä vastannut mitään. Levitin pöydälle häntä koskevat paperit ja rupesin lukemaan niitä. Luin yhden, tummeni mieleni, luin toisen ja kolmannen, musteni kaikki.

— Ohhoh, virkoin ja rinnastani nousi väkisin huokaus.

Laitoksessa oli jo ennalta Kalle Kärppä ja useita muita hänen lajisiaan, oli joukko keskiväliltäkin, jotka antoivat kylliksi tekemistä, vaikka eivät käytöksellään johtaneetkaan ajatuksiani ristikkoikkunoiden taakse, ja sitte niiden lisäksi ammuttiin vielä laitokseen tämmöinen Nyyri, etevin kaikista etevistä, kuten paperit näyttivät.

Mielikuvitukseni lähti lentoon pojan ansioluettelon perusteella. Raukkamaisuus, jonka olin keksinyt hänessä, kumaraisuus, tirkistelevät silmät, jopa pienet luutkin olivat mielestäni tyypillisiä pahantekijän ominaisuuksia, vaikka tosin aivan vastakkaisia niihin verraten, joita ennen olin tottunut perityn pahan merkkeinä pitämään.

Luettuani paperit, silmäilin häntä tarkemmin, josta seurasi että otaksumiseni vain vankistuivat. Hän ehkä arvasi, mitä mielessäni liikkui, ja se näytti huvittavan häntä, mutta minua se alkoi hermostuttaa.

— Miksi sinä myötänään naurat? kysyin jokseenkin kärtyisesti.

— Muuten vain, onhan hauskempi nauraa kuin itkeä, vastasi hän rohkeasti.

— Et suinkaan sinä ole liioin itkenytkään.

— Ehkä en ole. Kukapa sen ties? Viimeiset sanat lausuttiin niin tunteellisella ja herkällä äänellä, jotta niiden olisi pitänyt väkisinkin koskettaa sydämeni kautta järkeeni, mutta pojan ansioluettelo eli oikeammin hänen elkeittensä luettelo oli pannut mielikuvitukseni semmoiseen hyppyyn ja pylläkkään, ettei minuun pystynyt enää mikään. Mitä hänessä huomasin valkeaa ja hauskaa - ja sitä huomasin paljo — sen käänsin mielikuvituksissani mustaksi ja hyristyttäväksi, kaiken mikä hänessä oli viatonta ja lapsellista, kuvittelin rikoksellisuuden kupliksi, ja vastenmielisyyteni vain kasvoi hänen oletetun teeskentelynsä tautta.

— Tiedätkö, mistä vanhempasi ovat kotoisin?

— Pohjanmaalta ovat.

Pojan rohkea, reipas luonne oli aimo pohjalaista, vaikka minä siinäkin olin keksivinäni häikäilemättömyyttä ja jonkinlaista hävyttömyyttäkin.

— Mitenkähän tässä ruvetaan tulemaan toimeen? kysyin huolissani.

Hän vain naureli ja katseli minuun salaperäisesti tirrisilmillään.

— Kunhan edes pysyisit täällä, ettet karkaisi. Lupaatko ettet karkaa?

— Onko pakosta lupaaminen? Tirrisilmissä iski kipinä ja kumarainen vartalokin suoristui silmänräpäykseksi.

— Ei, ei pakosta. Täällä ei pakkosanaa tunnetakaan, kaikki on vapaata. Pojat parantavat tapansa vapaasta tahdosta, pakolla ei ole ketään hyväksi tehty.

— Sitte voin luvata.

Hän naureli taasen ja minun mielikuvitukseni sai siitä uutta yllykettä vierittää kiviä kuorman lisäksi.

— Sinulla lie tuttuja poikia täällä.

— Onhan niitäkin, ja hän mainitsi nimeltä pari kappaletta, jotka olivat melkein Kalle Kärpän veroisia.

— Minkämoiseen kotiin mieluummin toivot? Taloonko, jossa on hevosia, lampaita ja lehmiä, vaiko johonkin pikku tupaan?

Sitä kysymystä en ollut laatinut vielä kenellekään pojalle, mutta enpä ollutkaan ennen lukenut moista ansioluetteloa kuin Nyyrin. Kun kuvittelin kaikkia mahdollisia vaikeuksia, tein hätäpikaa laskun, että ehkä mieleiset kotiolot taltuttavat hänen pahat taipumuksensa edes johonkin määrin, semmoista oli hyvässä kaupassa sattunut ennenkin.

— Ei sillä ole mitään väliä.

Vastine luonnollisesti tympäisi minua… alkoi tuntua toivottomalta. Poika oli mielestäni kuin karu maa, jossa ei silmä keksi viljelykseen kelpaavaa pilkkuakaan.

Sijoitin hänet muutamaan laitoksen lähellä asuvaan työmiesperheeseen, jossa jo ennestään oli poika, laitoksen kiltimpiä ja paraimpia. Arvelin että ehkä kiltti toveri tyynnyttelee häntä ja saa hänet koteutumaan, jotta päästään edes heikkoon alkuun.

Ja niin sitä lähdettiin Nyyrin kera taipaleelle, joka tuli kestämään ainakin neljä vuotta. Odotin jännityksellä, mitä alkaa kuulua, mihin vieteriin hän ensiksi painaa, karkaamiseenko vaiko johonkin muuhun. Oletin mahdottomaksi, että poika, jolla oli takanaan semmoinen entisyys kuin hänellä, siivoutuisi olemaan hiljaa. Hän oli ollut mukana melkein kaikissa, joissa katupoika ikinä voi olla mukana, hän oli tehnyt pikku pahoja, jotka todistivat tavatonta rohkeutta, ymmärrystä ja punnitsemiskykyä, osottamatta milloinkaan pienintäkään katumuksen merkkiä, seisoi papereissa.

Kului viikko, toinenkin, eikä poika esiintynyt mitenkään huomattavasti, mutta minun kuvitteluni eivät silti väsähtäneet. Päässäni kummitteli että poika suunnittelee jotakin erinomaisempaa, ja hiljaisuudellaan hän vain tarkoittaa nukuttaa minut välinpitämättömyyteen, jotta onnistuu se, mitä hän suunnitteli. Noin minun mielikuvitukseni urheili.

Pistäysin usein pikku tupaan, jossa hän asui, ja joka kerta varotin tuvan emäntää pitämään Nyyriä ahkeraan silmällä. Siten kului kuukausi eikä tapahtunut mitään mainittavaa.

Kun ei mitään tapahtunut, rupesin ajamaan tyhjää takaa. Sattui kerran että minä kesken rahojen lukemista muistin jonkin asian ja ryöpsähdin tanhualle huutelemaan poikien perään. Palattuani seisoi Nyyri työhuoneessani, ja hän naureskeli ja silmäili aukinaiseen rahalaatikkoon, jossa oli hopeoita ja seteleitä isompi määrä. Luulin kuulleeni jotakin kolinaa, kun viereisen kamarin kautta kiirehdin työhuoneeseeni, mutta oven avattuani seisoi Nyyri paikallaan, kädet selän takana ja ovipieleen nojaten. Hän oli astunut luokan kautta ja minä olin rynnännyt ulos viereisen kamarin lävitse, ja siten me molemmat kuljimme omaa kaartamme, joka yhtyi minun työhuoneessani ja eteisessä.

— No? Mitä? Mitä sinä täällä? puhelin minä, kuten puoli säikähtynyt ainakin…

— Pyydän lupaa huomiseksi, vastasi hän reippaasti, kuten hänen tapansa oli.

Kun hän oli selittänyt pyyntönsä syyt, myönsin hänelle luvan, ja hän poistui naureskelevana ja tyytyväisenä.

Sitte vasta epäluulon pahat henget iskivät minun kimppuuni ja sytyttivät mielikuvitukseni kaikki herkät ainekset. Entä jos poika kähmäsikin laatikosta hopeoita tai setelin? Entä jos kähmäsi? Ja miksi se ei olisi kähmännyt, semmoinen tottunut kähmääjä, kaikki kokenut velikulta. Miksi ei olisi kähmännyt, kun seteleitä ja hopeita oli melkein nokan ylettymissä. Olihan aivan luonnollista, aivan järkeen käypää, että se kähmäsi. Miksi en tarkastanut heti hänen takkiaan, lakkiaan…?

No, jos hän kähmäsi, valostui minulle äkkiä, ilmaantuvat ne kyllä näkyviin. Paitsi jos karkaa jo ensi yönä, sitte menevät kähmätyt sitä sileätä tietä, voimattani muuta kuin kiittää onneani, että pääsin niinkin vähällä.

Tunnin parin jälestä, kun olin tavallisella iltakävelyllä, poikkesin mökkiin ja tapasin emännän yksin. Osa mökin väkeä oli puoloja poimimassa, osa perunamaalla, ja minulla oli siis sopiva tilaisuus keskustella Nyyristä. Kerrottuani mitä päivällä oli tapahtunut, kehoitin häntä terästämään silmiään, korviaan ja kaikkia aistejaan.

— Pelkään että se karkaa näinä päivinä, kenties jo ensi yönä. Olisi viisainta pitää eteisen ovi lujasti salvassa muutamia öitä, ettei se pääse yöllä lähtemään. Antti kyllä sitte huomaa, jos sille ilmaantuu rahoja.

— Ei se Nyyri karkaa… ja minä luulen ettei se koskenut rahoihinkaan.

Minä naurahdin. Poikien entisyydestä en milloinkaan virkannut sanaakaan hoitajille eikä Nyyrinkään äidin sijainen siis aavistanutkaan, mikä pikku mestari hänen hoidettavansa oli.

— Hauskaa että luulette niin, mutta paras on kuitenkin olla varuillaan.

Olin siihen määrin jännittynyt, että herättyäni aamulla lähdin jaloittelemaan. Olin melkein varma, että Nyyri oli tehnyt tekonsa ja lähtenyt, mutta tultuani mökin seutuville, kuului navetan luota Anton ääni, ja kun ehdin lähemmäksi, keksin siellä mökin emännän ja Nyyrinkin. Se oli pettymys tavallaan enkä minä tuntenut sen johdosta mitään iloa. Mökin emännän luotua minuun jonkinmoisen syyttävän silmäyksen, nolostuin minä ja pyörsin takaisin. Mieleni oli omituisen tympeä, minä olin tyytyväinen, mutta en ollut iloinen.

Mielikuvituksieni siivet olivat jo melkein kynityt, rupesin jo arvostelemaan Nyyrin ansioluetteloa mitättömäksi, mutta talven rajoilla pyrähti esiin uusi peikko mielikuvituksiini: pojalle ilmaantui viisimarkkanen. Kun hän eräänä päivänä tuli kouluun, riippui hänen housunvyöstään Fiskarin puukko, hopeahelaisessa tupessaan. Pojat tiesivät että semmoinen koje maksoi neljän ja viiden markan vaiheilla. Kysyin itseltäni, mistä Nyyri oli saanut rahoja? Ei ainakaan kotoa käsin, sillä lukukauden kuluessa ei sieltä oltu kirjoitettu kertaakaan. Muitakaan tulolähteitä, mainitsematta niitä viisi- ja kymmenpennejä, joita hän minulta joskus sai postilähetyksien kuljettamisesta, ei hänellä tiettävästi ollut.

Mistä hän oli saanut rahat? oli kysymys, joka hypitteli mielikuvitustani yhä tolkuttomammin eikä suonut minulle rauhaa lainkaan.

Hankittuani kuin sivumennen tiedon, mistä puodista puukko tuppineen oli ostettu, menin asianomaisen kauppiaan luo ja kysyin muistiko hän puukkokauppaa ja mikä raha oli ostajalla. Kauppias muisti ostajan ja rahan: lyhyt, häppyräsilmäinen poika, vanha, rypistynyt viisimarkkanen.

Nyyrin syyllisyydestä ei ollut enää epäilemistäkään, lähin tehtäväni oli saada hänet tunnustamaan syyllisyytensä: että hän syksyllä oli kähmännyt minun pöytälaatikostani viisimarkkasen sekä piilotellut sitä kaikissa mahdollisissa lomissa näihin saakka.

Kutsuin hänet luokseni, lähettääkseni kirjeitä postiin. Olin päättänyt paljastaa hänen rikoksensa, ja kävin siis kysymykseen heti kiinni.

— Sinulla lie rahaa runsaasti, virkoin kuin johdannoksi.

— Onhan niitä omiksi tarpeiksi, vastasi hän, naurahdellen sanojensa väliin.

— Paljoko tuo puukko tuppineen maksoi?

— Puoli viidettä ne tapaavat maksaa.

— Mistä sinulla niin paljo markkoja? Poika naurahteli.

— Onpahan vain.

— Oletko ehkä työlläsi ansainnut?

— Enpä sitä luule, vastasi hän naurellen ja kiusoittavasti.

— Löydettyjäkö ne ovat? koetin minä aidata hänet.

— Ei ne ole löydettyjäkään.

— No, millä tavoin ne ovat sitte saadut? Sano suoraan.

— Onko pakosta sanominen?… ja hänen silmissään iski kipinä ja hänen vartalonsa suoristui silmänräpäykseksi.

— Ei, ei pakosta, vastasin minä hyvittelevin äänin. Mutta on tapa semmoinen, etteivät pojat salaa tämmöisiä asioita, vaan puhuvat ne avomielisesti. Siis: mistä sinulla viisimarkkanen?

— Täti antoi sen.

— Milloin?

— Tänne lähtiessä… toi sen asemalle.

— Puhutko totta?

— Puhun minä totta.

Hänen äänensä vapisi ja hän punehtui vahvasti. Minä tein tuosta omat omituiset johtopäätelmäni ja aloin ahdistella häntä uusilla kiertelevillä ja koukuttelevilla kysymyksillä.

— Oletko täällä ollessasi tavannut milloinkaan löytää markkoja? kysyin ketuttelevasti.

— En ole nappiakaan löytänyt. Miksi opettaja…?

Hän keskeytti äkkiä lauseensa ja loi häppyräsilmistään kipenöivän katseen.

— Näes, minä epäilen sinua.

— Minkä suhteen?

— Sen viiden markan suhteen.

— Sanoinhan jo että Liina täti sen minulle antoi.

— Mutta minä en sitä usko.

— Minulla on todistus, jos…

Hänen silmissään iski väkevämpi kipinä, hän pyörähti ympäri ja syöksyi luokan kautta ulos. Tuskin sai kymmenen minuuttia kuluneeksi, kun hän jo palasi, kädessään kirje, jonka kuoreen oli kirjoitettu hänen nimensä.

— Tämän täti antoi minulle asemalla. Kuoressa oli puoliarkkinen kirjepaperi, ja se sisälsi seuraavat rivit: Liina täti on kuullut, että sinä joudut uusiin oloihin ja mielit alottaa uutta, hauskempaa ja siistimpää elämää. Tässä viisi markkaa, osta niillä joku esine, joka on alati silmiesi lähellä muistuttamassa että täti toivoo sen päivän pikaista nousua, jolloin sinä tulet tervehtimään häntä hyvänä poikana. Elä unhota tädin toivoa — —

Luettuani rivit, häpesin, päätäni kuumetti ja minä toimitin Nyyrin hetimiten postimatkaan. Luonnollisesti en voinut jättää asiaa tähän, sillä olin pojan silmäyksistä lukenut, mitä hänen sielussaan liikkui, omatuntoni oli syyttävä, kaikki halpamaisuus ja pikkumaisuus, johon olin eksynyt, paljastui omien silmieni nähdä heti rivit luettuani. En harkinnut asiaa niin paljo siltä kannalta, että poika oli oikeutettu saamaan hyvitystä, mutta ennemmin siltä kannalta, että minä olin velvollinen antamaan hyvitystä. Olin velvollinen lausumaan hänelle erhettyneeni ja että olin iloinen hänestä ja toivoin vastaisuudessa pelkkää hyvää hänestä.

Ja minä käskin Nyyrin luokseni ja alotin:

— Olen erehtynyt sinun suhteesi, sinä oletkin hyvä poika.

Hän nauroi kuten ainakin, mutta nyt nauru tuntui minusta miellyttävältä, tuntui hyvän pojan naurulta, sillä vihdoinkin olivat silmäni auenneet.

— On hauskaa että alotit toisesta päästä. Olit kai päättänyt alottaa.

— Ehkä olin, kuului naurunsekainen vastaus.

— Hyvää päätöstä jo pitää kunnioittaa, se on suuri askel hyvän tiellä, mutta jos sitte hyvä päätös toteutetaan, ansaitsee se monin kerroin kunnioitusta.

— Olet ehkä hyvinkin huomannut, etten ole sinusta oikein pitänyt.

— On tuo huomattu.

— Näes, minä pelkäsin että teet pahoja ja karkailet, mutta nyt en enää epäile, sinä olet hyvä poika ja me ollaan tästäkäsin ystäviä. Ollaanhan?

— Vaikka ollaankin, nauroi hän ja hänen häppyräiset silmänsä loistivat niin hauskasti, jotta oli nautinto katsoa niihin.

Kului lukukausi loppuun, kului toinenkin, eikä Nyyriin nähden tapahtunut mitään, ei pikku seikkaakaan. Poika oli luonteeltaan ja tavoiltaan aivan kiltti ja siisti. Ainoa mikä toisinaan pisti silmääni oli se, että poika oli lauhan näköinen, mutta itse asiassa tulen kiukkuinen. Mutta kuitenkin minä kaipasin selitystä hänen hairahduksilleen. Pikainen muutos pahantapaisesta hyväntapaiseksi kohosi järkeäni korkeammalle enkä minä kyennyt sitä millään tavoin selittämään tyydyttävästi. Ainoa tyydyttävä selitys oli se, ettei Nyyri ollut milloinkaan ollut todellisesti pahantapainen, se oli kaikki ollut ohimenevää pälkähdystä ja päähänpistoa tai oli hän suorastaan ollut pakotettu menettelemään juuri siten, kuin hän oli menetellyt. Joku voima oli hypnotisoinut hänet, arvelin, ja kaikki se mikä oli tehty, ei langennut hänen syykseen, se oli jonkun toisen syy, olojen syy, ympäristön syy, sanalla sanoen kaikkien muiden syy, vaan ei Nyyrin itsensä.

Odottamattani minä sitte sain kurkistaa esiripun taakse ja sain nähdä ne tapaukset, jotka olivat turmella pikku ihmistaimen ja tehdä siitä hylkykalun iäkseen, päiväkseen. Kaikki on jäänyt kirkkaasti muistiini. On joulukuun iltapäivä, maa on lumeton ja roudassa, ilma on kylmä ja tyyni, Nyyri ja minä astelemme yksissä joko lääkäriin tai apteekkiin, en muista kumpaanneko. Jonkinlaista tarttuvaa silmäkatarria on ilmaantunut poikiin, se raivoo kuin tuli kuivassa kanervikossa ja on osannut tien Nyyrinkin silmiin. Niitä kirveltää huonelämpöisessä, ne juoksevat vettä, lukeminen ja kaikki koulutyö on tukalaa, mutta ulkona kylmässä ne eivät kirvele eivätkä juokse vettä, ne sietävät kylmää, mutta ei lämmintä.

Me astelemme ja puhelemme. Nyyrin silmäkivusta huolimatta on meidän mielialamme hauska, sen vaikuttaa ehkä raikas talvipäivä ja tunne lähenevästä joululomasta. Astellessa nousee mieleeni kysymys Nyyrin entisyydestä, nousee houkuttelevampana kuin milloinkaan ennen, ja kun kysymys on hetkisen pyörinyt mielessäni, lausun minä äkkiä:

— Miksi sinä käyttäydyit Helsingissä niin mokomasti?

Hän punehtuu, nauru katoaa hänen huuliltaan.

— Siihen oli kai erityisemmät syyt.

— Oli.

— Kerrohan ne minulle. Kenen tähden sinä tekeydyit pahantapaiseksi?

— Isän ja äidin vuoksi, etupäässä äidin. Minulla oli uusi äiti.

— Ovatko asiat niin? kysyin minä, joka olin lukenut huolimattomasti pojan mainekirjan, tärkeimmän paperin, joka olisi opastanut minut arvaamaan kaikki, mutta huolellisesti sen sijaan virheluettelot ja muut mitättömät paperit.

— Vai niin, vai sait sinä uuden äidin.

— Isä rupesi pitämään äidin puolta… Minä vaikenin ja koko puhelu olisi sammunut tähän, sillä Nyyri ei ollut ensimäinen poika, jonka elämän äitipuoli oli piloille manannut, mutta hän tokaisi odottamattani:

— Kaikki lähti alkuun kymmenpennin tähden.

— Mitä? Kymmenpennin tähden, kiirehdin minä lausumaan. Kerrohan miten.

Hän kertoi jutun kymmenestä pennistä, josta jutusta kaikki lähti alkuun. Silloin kun se tapahtui, ei heillä, äidillä ja hänellä, ollut enää hyvät välit. Äiti sitte muutamana iltana lähetti hänet ruokapuotiin ostamaan ryynejä, perunajauhoja, silliä ja sokuria. Rahoja sai hän käteensä noin kaksi markkaa, sekaisin vaskilantteja ja viisikolmattapennisiä. Maksaessa puuttuikin kymmenen penniä, ja siitä sukeusivat riidat. Äiti väitti hänen kavaltaneen puuttuvan kymmenpennisen, hän kinasi ja kannusti rohkeasti vastaan. Ja sitte hän sai isältä selkäänsä sekä kavaltamisesta että kinaamisesta ja kannustamisesta. Selkäsaunan jälestä makasi hän yön rapun alla, sai siitä toisen selkäsaunan, sitte hän karkasi päiväksi kotoaan — ja sai selkäänsä kerran kolmannen. Näiden kolmen saunan jälestä seurasi lyhyt saunaton aika, mutta sitte hän vahingossa särki jonkun vanhan posliinimaljan, jonka arvo ei ollut suuren suuri ja joka harvoin enää oli käytännössä. Kun isä illalla saapui työstä kotiin, hiipi hän varpaisillaan jälessä, asetti korvansa oveen ja kuunteli miten äiti tuiskahutteli, että poika ilkeyksissään oli särkenyt maljan.

— Se tarvitsee enemmän selkäänsä, lausui äiti lopuksi.

Silloin hän vietti toisen yön rapun alla, vaikka: oli kylmä ja sateinen aika, mutta selkäänsä hän lopulta kuitenkin sai maljan särkemisestä ja piileksimisestä, ja uhkauksia lausuttiin vastaisien saunojenkin varalle, joten tulevaisuus oli yhtä synkkä kuin nykyisyyskin.

Pikku veikosta koitui hänelle uusi kiusa, sitä piti vaalia ja varoa kuin tulikipinätä, ja jos se parahti tai loukkasi itsensä tai kaatoi kumoon kukkaruukkuja ja muita helposti kaatuvia esineitä, aina tuli vaalijan selkänahka kysymykseen. Kanteet olivat aina käynnissä, mutta kerran hän sitte puolustautuessaan paiskasi kuuman kahvipannun sisältöineen isää kohti ja syöksyi kadulle. Teon jälestä oli hän useita vuorokausia kotoa poissa, laiminlyömättä silti koulunkäyntiään, sillä täti antoi hänelle syödä. Ja täti yritti särkynyttä sovintoakin paikata ehjäksi, mutta yritys raukeni tyhjiin, koti oli käynyt hänelle kolkoksi ja isä vieläkin kolkommaksi. Ensimäinen syyttä saatu selkäsauna oli aina hänen mielessään, kun häntä lyötiin kovalla aseella, vaikka hän miten rukoili ja vakuutti syyttömyyttään.

Kotona ei hän enää viihtynyt, isän silmissä ei hän enää lemmen kirkasta huomannut, kaikki oli muuttunut. Silloin hän heittäytyi pahantapaiseksi. Jonnekin muuanne piti hänen päästä, pois kotoa isän kylmien katseiden edestä ja äidin kanteiden tieltä… vaikka vankilaan.

Melkein vuoden kesti hänen seikkailijaelämänsä, jolloin hän koki kaikkea, mitä katupoika voi kokea, ja teki kaikkia elkeitä, joita katupoika voi tehdä. Eikä ensimäinen, syyttömästi saatu selkäsauna sittekään herennyt kirvelemästä, se oli yhä kuin takaisin maksamatta ja korvaamatta.

Kun ei hän kehdannut näyttäytyä tädin edessä, täytyi hänen joskus, kun muu keino ei auttanut, pistäytyä kotiin anastamaan ruokaa ja muutakin, jota voi ruuaksi vaihtaa. Nämä anastukset aina myötäsivät. Jota rohkeampi hän oli, sitä parempi onni seurasi häntä, ja kun hän äkkiä ilmaantui äidin eteen, jäykistyi tämä aina ja katseli ristissä käsin hänen menettelyään.

Koulunkäyntinsä oli hän heittänyt vallan, hän oleskeli vain kaduilla, satamissa, tekipä hän joskus retkiä maaseutukaupunkeihinkin.

Vihdoin hänet saatiin kiinni omassa kodissaan, jonne hän kovan onnen pakottamana oli taasen lähtenyt anastuksille. Kun ei hän luvannutkaan parantaa tapojaan, ja kun hän jo oli ennättänyt tehdä pitkän sarjan pikku rikoksia, ei hänen kanssaan enää kokeiltu, vaan lähetettiin hänet piammiten laitokseen — onnellisinta mitä hänen mielestään hänelle saattoi tapahtua. Lähtöpäivä oli rajapyykki hänen elämässään, sen pyykin ohi matkattuaan paiskasi hän luotaan pahantapaisuutensa, kuten leikkikalun, josta oli jo saanut kyllikseen.

— Mitäpä jos olisit osunut kovakyntisien hoitajien käsiin, olisitko karannut ja tekeytynyt uudestaan pahantapaiseksi?

— En, sitä en olisi tehnyt, minä olisin kärsinyt. Hän katsoi minuun ja hänen silmissään iski rohkea kipinä, joka vaikutti minussa luottamusta hänen sanoihinsa.

Seuraavana keväänä me erosimme.

Yhden ainoan kerran olen häntä tavannut sittemmin, ja siitäkin tapaamisesta on monta vuotta. Pohjoisesplanaadilla oli joulunaikainen ihmistungos, tungoksessa tarttuu joku minun palttooni hihaan, ja korviini kuuluu:

— Opettaja, hyvää päivää. Se oli Nyyri.

— Mitä kuuluu? Hyvinkö menee?

— Hyvin menee.

Hän oli suuren liikkeen juoksupoikana, ja huomasin että hänellä oli siisti puku, iloiset kasvot ja tietenkin hyvät tulevaisuuden toiveet.

Mutta lyhyt hän oli ja kumarainen, kuten ennenkin.

Me astelimme yhdessä jonkun minuutin, mutta sitte hän sanoi hyvästit ja pyörtihe omille hommilleen. Hän pani melkein juoksuksi, ja hänen lyhyt vartalonsa hukkui pian ihmisvilinään.

(Poikia.)

JOHANNES LINNANKOSKI.

Syntynyt Askulassa 28/10 1869. Toiminut aikaisemmin sanomalehtimiehenä. Vihtori Peltosena, joka on hänen virallinen nimensä, julaissut kaunoluvun oppaan Puhetaito, tyylioppaan Kynäilijä, Keksintöjen kirjan y.m. Linnankoskena kaunokirjallista: Ikuinen taistelu, draama; Laulu tulipunaisesta kukasta, Taistelu Heikkilän talosta. Kirot, draama; Pakolaiset.

JUHANNUSYÖN UNELMA.

Minä unta näin — unta suurta ja surullista.

Näin kansan lukuisan kuin aavikon hiekan, suvun suuren, moniheimoisen.

Olivat toiset raa'at, väkevät kuin karhut: karhuja kaatoivat, ratsuja kiidättivät — toiset leudomman luonnon olivat lapsia. Toisten laulu oli kuin hiitten sotahuuto, toisilla jänne ja jouhi kipenöiden soi, kolmansilla kannel honkainen hiljaa kumisi.

Se oli Suomen suuri suku, kansa Aasian aroilla.

* * * * *

Näin sitte myrskytuulen tulevan, kansanaallon karjaspäisen kohti vyöryvän: tieltä, alta pois!

Minä uljasta ottelua odotan, karhunkaatajain ja ratsunkiidättäjäin rinnan ryntäämistä, viulun ja kantelon sotaisten sävelten soittoa, koko kansan nousemista.

Vaan ei soi, ei kokou hajaiset heimot, ei ole suuressa suvussa sitä miestä, joka vuorenhuipulle nousisi ja huutaisi: yhtykää, liittykää, kokonaista luokaa, yhtenä torjukaa — tai yhtenä kaatukaa!

"Alta pois!" — karjasaalto Suomen suvun kulkijan poluille lakaisee, kuin akanat tuleen.

Yhdet syrjään viskautuvat, korpiin — korpiin jäävät.

Toisiin karjasaallon vaahtoa tarttuu: tieltä, alta pois! vuorostaan maailmalle huutavat. Kuin metsänpalo syöksyvät he Europpaan, savu ja lieska tietään osottaa, tuhkaa ja raunioita jälkeensä jättävät, tuhkiin itse hautautuvat — lyhyt on hurjain huikea taru.

Kolmannet, neljännet ja viidennet: hiljaa, alta pois, hiljaa uusia asuinsijoja kohti — on maailma avara.

* * * * *

Näin taas kansan maata asuvan, kansan vauraan, voimakkaan.

Se virtojen vierillä asuu, laajan Venäjän laaksoja kansottaa, ketkä maata viljellen ja karjaa kaiten, kutka kaupan miehinä kulkien.

Se suku jumalilta vain rauhaa rukoili — muusta lupasi itse huolen pitää. Se rauhan sai: kansa karttui, elo varttui, mantereita maine kiersi. Uljas oli ryhti, asu korskea: värit pukineilla kiistaten leikkiä löivät, kulmilla kultaa, hopeata helmuksissa, kuin ruhtinaitten jälkeläiset he kulkivat — tää rauhan kansa, rauhan toimissa väkevä.

On maailma avara — maailma pienenee, liikahdella alkaa. Taas Suomensukua puristetaan: alta pois! Se puristuksiin vain huokauksin ja suruisin kantelon näppäyksin vastaa.

Ei, ei kaikki! Jo eräillä veri kiehahtaa, mies päätään muita pitempi ratsun selkään nousee ja heimonsa kokoo, viulu sotaisen sävelen soittaa: eteenpäin! Kuulen kavioitten kapsetta, näen miekkojen huisketta; kaatuu, kaataa, puristajain läpi tiensä raivaa, oudoille häipyy poluille. Vaan ei ainiaksi: taas kaukaa kuulen "eljen"-huudon, viulun äänen riemuisen, voimakkaan — se on kansa Unkarin aroilla.

Mut kanteloisen heimot ne vain huokailevat ja suruisin näppäyksin soitintaan sormivat: on maailma paha, alta pois, rauhaa, rauhaa!

Toiset metsiin painuvat, kontioitten kanssa mätästä jakavat — metsiin jäävät kuin nuotiotulet tuikkimaan, kuin nuotiot sammumaan kansan vierahan keskelle.

Sirpale merta kohti siirtyy, meren parrasta asumaan, meren viertä virumaan — vieläkin viruvat, vaikk'eivät toivoa vailla.

Osa pohjoista kohti polkee: jumalat lie maailmassa vielä kolkkanen, kussa omin voiminsa asua saapi!

Tie pitkä, polku okainen — harmaja kulkijain mieli.

On maailmassa pikkuruisen tilaa vielä: kaista kangasmaata, muru kalliota, silmänkanto karpalosuota, rytöä revon kesäkausi juosta, järvenpilkka siellä täällä.

Jumalat! Tää on meille suotu, meille luotu, tät' ei hienokätiset himoa, ei hienokätistä elätä — Jumalavita: kirves hongan kylkeen!

Taas näkyä näen: asuvat, kaatavat, raatavat — rytöä, suota Suomenmaaksi. Elo niukka: rauha leipänä, soitto särpimenä, korpia vastaan sotia käyvät — rauhan kansa, rauhan askareissa sitkas, väkevä.

On maailma avara — maailma yhä pienenee. Jo suomenniemeläiset seljässään, kyljissään puristusta tuntevat. Täälläkinkö, hankien keskellä…? Hämmästyneenä katsoo Kalevan kansa.

Täälläkin: on maailma kade, kavala. Tie eteen, sauva käteen, taas sitä kolkkaa etsimään, kussa rauhassa asua saisi.

Etsimään…? Meri yhtäällä, miehet miekalliset toisaalla — jo nousi eteen maailman ääri!

Suomen miehelläkin kerran sisu kuohahtaa, hammas karkiaa. Kuin kontiot pesänsä, pentujensa puolesta he iskevät: nuijin, kuokin, kirvein, kynsin, hampain.

Turhaan: rautapaitoihin nuijat särkyvät, rautainen on valloittajan nyrkki. Alta et päässyt, alle painu: miekan alle, ristin alle, tapain alle vieraan kielen, vieraan mielen alle — itse et luomaan kyennyt, kiviksi muiden kivijalkaan luonnu!

Yhä harmaammaksi käy harmaja kansa. Usko uusi, tapa uusi — taipuu, luontuu. Vieras kieli, vieras mieli — taipuu, kuin unissaan taipuu, uusin nimin ristitään. Huokailee ja unelmoi, suruisin näppäyksin perintösoitintaan sormii; senkin unohtaa, vain huokailee, huokailee — nämä harmajan polun harmajat polkijat.

Talot harmaat, taivas harmaa; puku harmaa, aatos harmaa. Herrat vaihtuu, tavat säilyy: huokailee, huokailee, unelmoi ja huokailee — tämän harmajan maan harmaja kansa.

* * * * *

Minä unta näin — unta suurta ja ihanaa.

Oli juhannus, jumalten juhla, kesän kerkein heilintähetki. Tuomi tuoksui, pihlaja lumelta paistoi, ruohon poskilla värit väikkyivät.

Niin oudolta tuntuu: kuin odottaisin jotakin.

Silloin laakson pohjasta sävel helähtää. Outo ja kuitenkin tuttu, aavistettu vaikkei kuultu - kuin olisin sitä kuullakseni vuosituhansia elänyt, sen hetken kerran tulevan tiennyt.

Sävel helää, paisuu. Harmaista kylistä, harmaista taloista kansaa tulvii. Harmaata kansaa…? Ei — taas pukimilla värit kiistaten leikkiä lyövät, kulmilla kultaa, hopeata helmuksissa kuin ruhtinaitten jälkeläiset he tietään käyvät.

Sävel paisuu, kutsuu, kiehtoo. Kansa tuhansin kukkulata kohti kulkee, sen rinnettä ylös samoo — tulta silmässä, terästä jalan nousennassa.

Kangastustako? Kukkuloilleko, ne jotka vuossatoja laakson pohjissa piilivät, laakson loukoissa huokailivat ja suruisin näppäyksin soitintaan sormivat?

Sävel paisuu, helää, kukkula liikkuu, elää; tuhannet kädet kuin vannoen taivasta kohti kohoaa: kaikki takaisin vallotamme, minkä menetimme mieltä, kieltä, hengenpontta suomalaista — päin peltoon suuret aurat!

Kannel riemuin kajaa, kannel vanha ja uusi: runko vanha, kielet uudet, honkarunko, teräskielet — ukkosena viesti maailmalle vierii: on Suomenniemellä uusi huomen koittanut, laakson kansa kukkuloille noussut!

Niin kumma on tenho sävelellä tuolla: kotoinen omaa, vieras tajuu — terve, kansa vanha ja uusi, Kalevan kansa! Tulevan kansa, Suomenniemen uusi usko!

Kukkulan laella kokko leimahtaa: metsänranta ruskottaa, harmaat kylät punaisna puuntaa, punerrus poskipäillä kaiken kansan.

Etäällä tulet vastaan tuikahtaa: Viron tulet, Vienan valkeat, kaukametsäin kalpeet nuotiot — terve, terve, kolmasti terve: vielä elämme!

* * * * *

Untako? Vain untako näin, juhannusunta suurta ja ihanaa — minä harmajan kansan harmaja lapsi?

Ei, kolmasti ei! Se unta jos oli — viimeinen olkoon uneni.

(U. S. 1906.)

MUUTTO HÄMEESTÄ.

Maa oli vielä sula, vaikka marraskuu jo oli käsissä.

Hämeen haavat puutarhain ja pihamaitten nurkissa itkivät lehdettöminä myöhäsyksyn utuisessa ilmassa. Hämeen kuuset kuoppamäillä ja veräjänpielissä huokailivat ikävissään, ja pienet kiillottomat pisarat istuivat oksien nirpuissa ja ruohon kuihtuneella ruumiilla, vaikka päivä oli jo puoliin kulumassa. Kaiken yllä lepäsi tummanharmaa taivas laakeana ja raskaana.

Keskitalon väki teki Savoon muuttoa.

Jo kahtena edellisenä päivänä oli asemalle ajettu kaikellaista kalua ja työasetta. Paljon sitä oli karttunutkin — vanhaa tuttua ja rakasta, josta ei raskittu luopua, vaikkei sitä olisi välttämättä tarvittukaan.

Tänään oli varsinainen lähtöpäivä.

Pitkiin jäähyväisiin ei ollut aikaa, vaikka jätettiinkin rakkaat kotitanhuat. Toiset tuskin ennättivät muuta kuin syrjäsilmällä vilkaista portista lähdettäessä, sillä karja juoksi ja äänteli sekasortoisena, luullen laitumelle pääsevänsä.

Ensimäisinä kulki kymmenkunta lammasta Hannan ja kolmetoistavuotiaan Helkan ohjaamina. Niitä ei Hovissa ollut kuin muutamia, eikä kuulunut olevan paljon koko Savon puolessa.

Sitten seurasi seitsemän lehmää ja leveäotsainen sonni, jota vanhin poika Vihtori nuorasta ohjaili. Toiset olisivat tyytyneet vähempään karjamäärään, mutta Uutela oli järkähtämätön, hän ei uskonut noista "savolaisista sammakoista" mitään hyvää. — Uutelaan oli sillä Savon-matkallaan mennyt itsepintainen epäluulo kaikkea savolaista kohtaan.

Viimeisenä kulkivat molemmat emännät, vanha ja nuori, kaikellaista pikku sälyä täyteen ahdetuilla kärryillä, Liinun juostessa kärryjen perään sidottuna.

Vielä oli kärryillä, säkillä peitetyssä pärevasussa, suuri mustan- ja valkeankirjava Mikko kissa. Uutela oli tahtonut senkin mukaan — hän ei kerta kaikkiaan luottanut edes savolaisiin kissoihin.

* * * * *

Kulettuaan kotivainioiden läpi eläimetkin jo rauhottuivat. Tie nousi loivaa rinnettä pienelle mäentyppyrälle.

Siellä he pysähtyivät ja katsahtivat vielä kerran taakseen.

"Kyllä se Keskitalo sentään on kaunis!" huokasi Hanna pehmeällä äänellään, kainonsinisten silmäin kaihoisasti värähtäessä.

"Onhan se", jatkoi Uutela samalla kaipaavalla sävyllä. — "Vaan sinne se nyt jääpi."

Keskitalo vilkaisi Uutelaan: jo oli aika hänen tarttua asiaan.

"Sinne jäi!" sanoi hän niinkuin menneestä asiasta. "Vaan minä puolestani lyön vetoa, ettei meidän tarvitse marssia täyttä kolmeakaan tuntia, niin jo Hovin katot pilkottaa!"

Hän sanoi sen niin tarttuvan leikkisästi, että kaikki rupesivat hymyilemään ja ikäänkuin noita uusia kattoja ajattelemaan. Helka yksin katsoi ihmetellen, vaan sitten hänkin hoksasi isän sanoissa piilevän sukkeluuden ja naurahti ääneen tälle huomiolleen.

"Painetaas vain eteenpäin, päivä kuluu!" puheli Keskitalo hilpeästi. "Hei-hei, Heipparinna!" Hän huiskautti erästä lehmää piiskallaan. "Ja mitäs se Onnike siellä sivulle vänkää — juokses Kalle!"

Keventynein mielin lähdettiin eteenpäin. Ainoastaan vanha emäntä pyyhkäisi pääliinansa kulmalla salaa silmänurkkaansa.

* * * * *

Tie kulki yhä asuttuja seutuja. Siellä täällä oli aina joku talo, torppa tai mökki.

Tuntui niin hyvältä että oli noita vanhoja tuttuja, jotka ikäänkuin jättelivät hyvästi ja toivottelivat onnea.

Melkein kaikissa, loitommissakin, heidän matkansa huomattiin. Ilmestyi aina ikkunaan joku pää, sitten useampia — ne sieltä myrttien, palsamien, verenpisarain ja pelagoonien välitse katselivat ja ajattelivat lämpimiä jäähyväisajatuksia.

Joistakuista paikoista tultiin aina pihalle saakka ja katseltiin siitä. Eräistä lähemmistä huudettiin: "Onnea vain matkalle!"

Mutta sitten tuli asumaton metsätaival eteen, ja siellä pyrki mieli väkisinkin painumaan. Jokainen koetti sitä toisiltaan salata — huudettiin karjalle, juostiin ja huiskittiin, vaikkei se ollut aina tarpeenkaan.

Uutelankin tyyni hymyily alkoi riutua. Hän oli vähän väsynyt noihin monipäiväisiin puuhiin, ja kun nyt ei ollut kuulunut pitkään aikaan muuta ääntä kuin karjan sorkkain yksitoikkoinen sipsutus ja kärrynpyörien ainainen sirinä, niin olo alkoi tuntua tuskalliselta.

He kulkivat pienen kivestä raketun maantiesillan yli.

"Kas kun ovat oikein kiviä johteeksikin ajaneet — en ole ennen huomannutkaan!" virkahti Uutela, iloisena että ilmestyi edes joku puheenaihe.

"Siinä ne ovat olleet koko kesän", kiirehti Keskitalo jatkamaan. "Aika poikia ovatkin!"

Uutela riensi tieltä alas siltaa sivultakin tarkastamaan.

"Niin on holvattu kuin kellarin katto", puheli hän. "Eikä semmoisia muualla laitetakaan kuin Hämeessä!"

"Juuri niin!" näkyi toistenkin silmistä.

Keskitalo oivalsi asiain kallistuvan pahalle puolelle.

"Jo ne alkavat rakennella kivisiltoja joka paikassa", kiirehti hän. Sitten hän alkoi puhua Hemilän Oskarista, sillan rakentajasta, hänen laittamistaan navetoista, kaivoista ja silloista.

Keskitalo oli tänään kuin jousilla, koettaen pitää hyvää tuulta yllä joka taholla.

Mutta Uutela vilkaisi häneen tuon tuostakin syrjäsilmällä ja ajatteli omia ajatuksiaan.

* * * * *

Tieltä kuului kärryjen rätinää — siellä tuli muuan tuttava naapurikylän mies vastaan.

Se sai mielet vallan ilostumaan.

"Vai sille pitkälle matkalle nyt ollaan menossa", sanoi vastaantulija pysäyttäen hevosensa.

"Mikäs pitkä tämä on, pari tuntia asemalle!" viskasi Keskitalo.

"No no", nauroi toinen. "Ihmettelen minä sentään minkätähden te sinne maailman taakse viitsitte muuttaa."

"Minkäkö tähden?" nauroi Keskitalo. Hän osotteli vilkkaasti kädellään: "Kaksi tämmöistä vahvaa äijää täällä ja kaksi tuommoista turpeenpuskijaa tuolla — pieniksi ne käypi paikat meille Hämeessä!"

"No no", pani toinen. "On Hämeessä ennenkin eletty."

"On eletty, vaan kun me aijomme rikastua!" säväytti taas Keskitalo.

Kaikki rupesivat nauramaan.

"Ja mitäs puhutkaan! Tuo Uutela on laittanut jo kolme taloa — totta sen täytyy saada vielä neljäs laittaa, ja Hämeessä alkaa jo talot olla reilassa."

Se nosti ilon ilmoille.

"Niin niin", nauroi mies. — "No, onnea nyt vain ja menestystä!" Hän lähti ajamaan.

Mutta Keskitalo huusi vielä hänen jälkeensä:

"Pistä minulle vain preivi, kun alkaa sinunkin mielesi rikkautta tehdä — perässä sinä kuitenkin tulet!"

"Niin sitä pitää!" ajatteli Uutela. Hänen sielunsa alkoi taas nousta kapinaan Keskitaloa vastaan. Vaikka toiselta puolelta hän ei voinut olla ihmettelemättä miestä, joka noin johti, hallitsi ja piti alakuloisiksi pyrkiviä mieliä aisoissa.

"Mikäs siinä, oikeinhan se on — mutta miksikäs se ei sano minulle mitään, miksikäs se pitää minuakin aisoissa?"

* * * * *

He olivat viime taivalta kulkiessaan yhä hiljalleen nousseet. Nyt metsä loppui, tie kaartui ja heidän eteensä aukeni äkkiä pieni hämäläinen kylämaisema.

He pysähtyivät kaikin — ainoastaan karja jatkoi omin hotein hiljaista astuntaansa.

Kylä oli vanha tuttu, mutta se ei ollut koskaan näyttänyt niin kauniilta ja vakavan juhlalliselta kuin nyt.

Keskellä kierteli ruskeapintainen tie vainioiden ja mäentyppyräin lomitse, ikäänkuin luvanalaista kulkureittiä etsiskellen. Sen kahden puolen vilisi harmaat aidat. Niiden piirissä juoksivat möyheät, paksumultaiset sarat, mitkä pitkinä kaistoina aina metsänreunaan saakka, mitkä pieniltä kukkuloilta kaikkiin ilmansuuntiin hajautuen, toiset rehevinä ja orasvihreinä, toiset harmaankalpeina sänkileskinä, kolmannet mullanmuheina, auranviirut selässä ja syvät, väkevät ojat vielä lapion jäleltä kiiltäen. Kaikkia niitä hallitsi punaiset tai harmaat talot — metsänreunassa, maantien varrella, kunnailla vainioiden keskellä. Siellä täällä pellonmäillä joku yksinäinen mänty tai suuri kivi katajapensaiden ympäröimänä, vielä useammassa kohti harmaa lato tai punainen maneesi.

Kukaan ei puhunut, Keskitalokin näytti liikutetulta. Sanaa sanomatta lähdettiin hiljalleen lakeudelle laskeumaan.

Uutela ei voinut enää itseltään kieltää, että häntä vaivasi ikävä. Hän ei tiennyt itsekään mitä hän oikein ikävöi — se vain oli syntynyt tuon pitkän äänettömän silmäyksen aikana, joka käsitti aidat, sarat ja ojat, puut, kivet ja ladot, talot savuavine piippuineen tai hiljaa höyryävine riihineen, kokonaisen kyläkunnan elämän. Ja kun hän nyt, jäätyään aivan viimeiseksi, näki edessään mäkeä laskeutuvana pitkähkönä kulkueena lampaat ja lehmät ajajineen, kärryt istujineen ja perässä juoksevine hevosineen, niin hän ei voinut enää vastustaa hetken tunnetta.

"Tämä nyt merkillistä on", sanoi hän toisten luo tullessaan hiljaisen värähtävästi. "Niinkuin oltaisiin Abraham ja Lot, ja mentäisiin Kaanaanmaalle."

Keskitalon suupielet vetäytyivät makeaan hymyyn, että Uutelakin kerran käytti raamatun vertausta. Hän kääntyi Uutelaan päin:

"Ja molemmille kävi hyvin ja heidän joukolleen — niinkuin myös olivat miehet ja veljekset keskenänsä!"

Uutelan kielellä kirpelöi myrkyllinen sana tuon lopun vuoksi ja sen hurskaanimelän äänensävyn tähden, jolla se lausuttiin. Mutta hänen oma tunteensa oli siksi todellinen ja juhlallinen, että hän nieli harminsa eikä puhunut mitään.

Keskitalo sensijaan puhui sitä enemmän. Hän alkoi leveästi kertoilla millaista Savo on ja miltä siellä näyttää.

"Omiasi panet!" ajatteli Uutela harmistuneena. "En minä mitään semmoista nähnyt. — Vaikka kyllä minä sinun juttusi ymmärrän!"

Toisetkin kuuntelivat enää tuskin puolella korvalla — heidät oli vallannut sama tunne kuin Uutelan.

"Katsokaas kuinka pulskaa orasta!" — "Arvolaan on laitettu uusi lasikuisti! Pitääköhän ne siellä kesällä kukkasia?" Huudahduksia ja mietelmiä risteili. Kaikki tuntui niin kauniilta ja rakkaalta, ettei sen vertaista voi olla missään muualla.

Vasemmalle erkanevan kujatien portin kulmauksessa kasvoi suuri veräjäkuusi.

"Pidäs vähän!" huusi vanhin poika, heittäen sonnin ohjausnuoran Hannalle. Itse hän riensi kuusen luo ja kiersi poikamaisen vallattomasti molemmat käsivartensa sen ympärille. — Kädet eivät ylettyneet yhteen.

"Tules, Kalle!" huusi hän veljelleen. "Saammeko edes kahteen mieheen siitä selvää?"

Nuorempi veli juoksi iloisena avuksi.

Kahta täyttä sylystä he eivät kuitenkaan saaneet. Mutta he yhä mittailivat ja mittailivat, ikäänkuin vanhaa rosopintaista kuusta salaa syleillen — toisten hymysuin katsellessa.

"Sellaisia vaareja ei joka paikassa kasvakaan!" kehaisi Vihtori.

"Ei, kyllä on sentään kuusi komea veräjänpielessä!"

"Arvolan tallin takana on aivan samallainen!" huudahti Hanna, osottaen kädellään sinnepäin.

"Ja tuolla — näettekös? On Hämeessä sentään komeita kuusia!"

Ne kaikki piti nyt jättää.

Ja niiden takaa häämötti Uutelan vertauksen nostamana matkan raskaansalaperäinen, kohtalomainen tausta. Ainoastaan jumalanmiesten, kuninkaitten ja sankarien he olivat lukeneet astuneen tällaisia polkuja, ei koskaan talonpoikaisten ihmisten eikä tämmöisten asiain tähden.

He nyt astuivat — — —

(Pakolaiset.)

HEIKKI MERILÄINEN.

Synt. 21/12 1847 Sotkamossa. Ammatiltaan aikaisemmin seppä, myöhemmin maanviljelijä. Toiminut kansantietojen keräilijänä S. Kirj. Seuralle. Julkaisuja: Korpelan Tapani, Huutolaistyttö, Kahleeton vanki, Pietolan tytöt y.m.

METSÄSSÄ ISOISÄN KANSSA.

Isoisäni jäi meille. Hän oli ollut syntymäkylässäni ruotilaisena kaiken aikaa, minkä me olimme olleet sieltä poissa. Nyt pitkästä kotvasta kyläili poikansa kotona. Eräänä päivänä hän alkoi tuumailla, että "ruvetaanpas me kaimakset lintuja pyytämään. Niinhän sanotaan, että ei tule liha linnun pyytämättä, kala jalan kastumatta."

"Ei ole teissä linnunpyytäjää", sanoi isäni. "Meidän lintumaat ovat siksi kaukana."

"Kyllä me ne taipaleet vielä jaksamme kulkea, ja eihän meillä olekaan piiskaa laidalla. Kuletaan mikä jaksetaan ja sitte levähdetään", sanoi ukkeli.

Aamulla päätettiin lähteä. Minua ei tahtonut nukuttaa, niin oli hyvä mieleni, kun pääsin vieraan kanssa niin hupaiseen työhön. Aamusella kun lähdettiin aiottuun työhön, niin mieli tuntui olevan vähän paremmalla sijalla. Minä hyppelin ja lentelin kuin siipiorava, silkoilin sinne ja tänne, juoksin edes ja taakse kuin metsäkoira. Päästiin sitte metsään, ja siellä rupesi ukko niitä pyydöksiä tekemään ja minä autoin minkä voin. Iltapäivällä lähdettiin kotiinpäin. Käveltiin vähän matkaa, niin istui teloile ukko ja sanoi, että "tie käydä, hako levätä, haon vierus haukotella".

Otti hän piippunysänsä, pani siihen rouheita, iski tulen, alkoi vedellä, ja siinä hän tupakoidessaan rupesi minulle puhumaan muistojaan. Kirkkaina loisti ukolla kuoppaan painuneet elävät silmät, kun hän kertoi elämänsä vaiheita. Siinä hän kertoi nälkävuosista, kalliista ajoista, tapausten edellä käyneistä luonnon ilmiöistä ja ennustuksista, Ruotsin kuninkaista, joitten alle hän oli kuulunut, niitten hyvistä ja huonoista puolista, Suomen surkeasta tilasta, sen paljo kärsineestä, kuitenkin voittaneesta kansasta. Hohtavia suuria karpaloita pyöri ukon tummille, kurttuisille poskipäille niitä kertoessaan. Ja silmiäni räpäyttämättä, suu kolmantena korvana kuuntelin hänen tarinoitaan. Ukkeli kun huomasi, että niin halulla hänen kertomustaan seurasin, tuumasi, että "laaja se on uroon tarha. Tyvessä vielä olet, poikaseni, enemmän tiedät kun olet latvassa. Siellä tulet näkemään tuulenkin, tuiskunkin aina vastarantasenkin. Tikka on kirjava, vaan ihmisen ikä on kirjavampi. Ei sitä tiedä lapsena, minkälainen on olla aikamiessä."

Levähdettyään nousi ukko, otti tien vieressä olevasta raitapehkosta vesan, siitä leikkasi kepin, lähti kävelemään ja tuumaili:

"Hiljaa se huono käypi, sauvan voimaton pitääpi, niin sanoivat ennen vanhat. Ja tosi tuntuu olevankin. Ei tunnu olevan miehestä menneestä eikä tuiki tulleesta. Niin ne olivat minunkin jalkani keveät sinun ikäisenäsi kuin sinulla nyt, vaan matka on vienyt eväänsä."

Niin tuumaili ukko, kun käydä köppäsi keppi kolmantena jalkana. Minä vaan siemakehdin ja suikelehdin ukon ympärillä. Menin aina eteen katsomaan, kuinka ukko astua vinnasi. Hiki valui vanhuksen päästä, että suortuvassa oli hopeaiset hapset, jotka valuivat imekkeinä kurttuiselle, mustansiintävälle kaulalle, ja märkinä olivat kaikki nahka-aallot, jotka aika oli ajanut kokoon ukon kasvoille. Löyhällä näkyi olevan vanhat paikkaiset sarkahousujen lahkeet ukon polvissa, jotka askelta tehdessä horjahtivat puoleen ja toiseen. Välistä oli toinen jalka toisen ristinä.

Matkallamme sattui noin parin sylen levyinen joki, jossa oli yksi sujuva puu hakattu portaaksi. Minä yritin sitä myöten juosta vitaisemaan yli, vaan ukko kielsi ja sanoi, että:

"Muistapas poikaseni vanhain sananlasku, että syli puuta, vaaksa vettä, askel paikkaa pahaa miehelle surmasijaksi. Hakataanpas puu toinen tähän kumppaliksi. Vara ei venettä kaada, eikä tuki suovaa alenna. Parempi on katsoa kuin katua. Tulee kyllä vahinko viisaallekin, mutta tyhmällä se on toisessa kädessä."

Ukko hakkasi puun ja tulimme yli joesta. Siinä tuli erään talon isäntä vastaan. Hän ihastui nähdessään ukkoa, tervehti ja kummasteli:

"Kun vielä jaksatte kulkea näin pitkät matkat."

"Vielähän sitä on kynttä ketoon pistetty", tuumasi ukko, "vaikka ei sitä ruton sataa vuotta eletä. Minkä minunkaan käyntini ei joutuisata ole, vaan aina olen seisovan puun kuitenkin jättänyt."

"Miten vanha nyt on äijä?"

"Yhdeksänkymmentäseitsemän vuotta on minun kerälläni ajan solmuista lankaa. Siellä on jo monta mutkaa matkalla. Vaan pää tuntuu tulevan vetävälle. Maa tuntuu alkavan puoleensa minua vetää. Vuosi takaperin olin paljon topakampi, vaan tosi näkyy olevan kuin sanotaan, että vuosi vanhan vanhattaa, kaksi lapsen kasvattaa. Vaan mihinkäpä tästä mentänee, täällä täytyy olla niin kauvan kuin henki luita lämmittää. Eikä minun aikani kulu yhdessä kohti, kun vähänkin pysynen pönkilläni." Näin puheli ukko vähän sammaltavalla äänellä, tarjosi pitkävartista, suonirikasta kättään sille isännälle, pyörähti ja lähti astua teilaamaan kotiin, ja minä koiran asemesta välistä edessä ja välistä jälessä.

Kotiin tultua äiti antoi iltasen, laittoi vuoteen, ja me lähdimme ukon kanssa vierekkäin nukkumaan kuin työmiehet konsanaan. Ukko nukkuikin heti, vaan minä, vaikka olin kyllä väsynyt, en nukkunut pitkään aikaan, ukon kertomukset kun lisäsivät ajatuksiani. Elämä tuntui niin suloiselta. Siinä vieressäni oli semmoinen aarre, niin hyvä ystävä, jommoista en tiennyt aavistaa olevan koko maailmassa.

Olipa ennen pitkää uni varastanut minutkin toiseen elämään, jossa näin, että minulla oli kaunis kylvöpelto, niin kauniit, terhakat, hyöteät oraat, jonka oli isoisäni kylvänyt, vaan heti tuli ankara myrsky, joka ruhtoi ja reutosi ja mullan kanssa sotki kaikki oraat, ettei jäänyt kuin juuret jälelle. Siitä heräsin. Ukko oli jo mennyt pois vierestäni. Minä hyppäsin säikähtäen lattialle, kapaisin pirttiin, kysyin äidiltä, että missä ukko, ja kun sain tietää olevan saunassa, menin sinne. Siellä hän oli tuohivirsuja tekemässä.

"Viikon virsua pitää, toisen viikon parsimalla", tuumaili ukko. Minä tahdoin tekemään itselleni myös, jotka hän lupasi ja teki aivan heti.

Nyt kun saatiin aamiainen suuhunsa, silloin virsut jalkaan kumpaisellekin ja lähdettiin astua vihmomaan eilisiä jälkiä. Virsut kitkasi jalassani, kun juosta väkellin kuin metsäkana ukon edellä, jonka valkoiset tuohitöppöset harvakseen löpsivät tiehen. Elämän koreus ei meitä silloin kiusannut. Niin sitä vain mentiin ja tehtiin tehtävänsä.

(Korpelan Tapani.)

ISOISÄNI TAUTIVUOTEELLA

Se talvi, joka nyt seurasi, oli mitä onnellisimpia eläessäni. Ukko jäi meille, ja hänen kanssaan kyönäsin kuin juottoporsas. Hänestä en jäänyt en puunkaan taakse. Ja koko pitkänä talvena ei seonneet asiat niin pahasti, että olisi selkään minulle annettu. Sen ukon seura vaikutti sen. Iltasilla kun rupesimme olkivuoteelle nukkumaan, niin opetti hän minulle virrenvärsyjä ja rukouksia, joita käski aina maata ruvetessa lukea ja rukoilla Jumalaa, että ruma henki ei saisi yön pimeydessä tehdä meille pahaa. Joka ilta hän opetti aina jonkun värsyn, jota hänen ei tarvinnut monta kertaa parsiakaan, ennenkuin sen muistin. Ja sillä tavoin meni talvi. Kesä oli alussa, lehti alkoi tulla puuhun, nurmet alkoivat härmittää, kun isoisäni sairastui melkein äkkiä. Minun kävi säälikseni, kun näin, että ukko on kipeä, ja olisin tehnyt hänelle vaikka mitä hyvää. Itkin hänen vuoteensa vieressä, jossa hän vielä värisevin huulin kertoi juttuja ja väliin luki virrenvärsyjä ynnä muita lukuja ja kehotti minuakin turvaamaan luojaan nuoruudessa, niin hän auttaa vanhuudessa, kun pahat päivät tulevat.

Tautivuoteensa oli hänellä ikkunan poskessa penkillä, johon oli pantu rahi viereen levikkeeksi ja siihen rehuja. Siinä hän nousi kerrankin istualleen, katsoi ikkunasta ulos. Päänsä vapisi, äänensä värisi, kun tuumaili harvasteesen.

"Lehti puuhun, ruoho maahan, minä marras maanrakohon."

Sitte hän lausui minulle:

"Jo nyt on, poikaseni, surman suitset suussani, kalman käpy leuallani, tuonen ohjat olkapäillä."

Hän painui vuoteelleen, kirkasta vettä ilmausi syviin silmäkuoppiin, ja suurina herneinä vierähti se vuoteelle, kun vanhus päätään kallisti. Syvältä näytti lähtevän ne tuskalliset huokaukset, joita hän kaikin voiminsa koetti pidättää, että ei ulos tullessaan synnyttäisi minkäänmoista ääntä. Helppoa se ei liene ollut, koska hiki juoksi joka karvan nenästä ja tuo vanhanpuoleinen hurstipaitansa kastui kuin järvestä nostettu. Ei hän puhunut, ei valituksen sanaa kuultu.

Minä itkin hänen jaloissaan, kun näin, että paras ystäväni oli niin kipeä. Vaan sitä en voinut ajatella, että voipi kuolla. Viimein asettui hänen tuskansa ja hän näytti nukkuvan, kun muu rahvas tuli kotiin iltasella.

Aamulla kun heräsin, niin nukkui ukko rauhallisesti. Hän nukkui sitä unta, josta ei milloinkaan herää. Minä en tahtonut oikein uskoa, että hän oli kuollut. Menin katsomaan. Liikkumattomana lepäsi tuo illalla tuskasta koukisteleva ruumis, kuivina olivat nuo syvät silmäkuopat, joissa illalla kiehui kirkas vesi, kalpeana oli kurttuiset kasvot, jotka illalla tuskasta punehtuivat, sammuneet olivat välkkyvät silmät, jotka säihkyivät kun hän kertoi elämänsä vaiheita, hermotonna retkotti tumma käsi, joka viime vuonna niin usein silitti päätäni ja taputteli olalleni, levollisina näkyi kuin vuori kesäpäivänä tuo tuhansien mielenvaikutusten reutoma, satojen maailman myrskyjen murtama ja kuitenkin voittanut korkea rinta. Autiona kuin maja saarella, jossa ystävä ennen on asunut, oli tuo vanhanakin urhoollisen ja ryhdikkään näköinen mies, ei ollut rauniota parempaa nyt tuo kunnioitettu ystävä, jonka sydän vielä eilen sykki palavasta rakkaudesta minua kohtaan, jolle sulimmalla ystävyydellä toivotti Jumalan siunausta elämäni matkalle.

Kaikki oli siinä mennyt. Karvas oli mieleni, niin karvas kuin seitsenvuotiaan poikapalkeron mieli voi olla, kun surma teki semmoisen vääryyden, että vei parhaan ystäväni ja hyväntekijäni. Vaan siinä ei auttanut itku eikä valitus. Surma teki tehtävänsä.

Minä jäin orvoksi. Orvoksi jäin, sillä vanhemmistani ei tuntunut olevan mitään turvaa, synkkä pelko vaan heidän julmuudestaan kierteli tuntoani ja tuntui kuin olisi aina kappaleen repäissyt kierrellessään.

(Korpelan Tapani.)

TEUVO PAKKALA.

Syntynyt Oulussa 9/4 1862. Yliopp. 1882; toiminut sanomalehtimiehenä ("Keski Suomi", "Louhi"); nyk koulumiehenä Kokkolassa. Julkaissut: Lapsuuteni muistoja, Oulua soutamassa, Vaaralla, Elsa, Lapsia, Pieni elämäntarina; näytelmät Tukkijoella ja Kauppaneuvoksen härkä. Perustanut lasten joululehden Joulukontti; viime teos: Aapinen (1907).

MARI VARKAISSA.

Mari oli yksin kotona ja kahviastia oli pöydällä!

Sitä oli varottu jäämästä käsille, kun Mari oli ollut ahnas paahdetulta kahvinpapuja syömään. Ja kun se näytti hänelle oikein himoksi käyneen, niin piti äidin häntä siitä kivenkovaan ja rangaistuksen uhalla kieltää.

Tuli tuima aika silloin. Jo tätä ennen oli häneltä kielletty kahvinjauhantakin ja se työ uskottu nuoremmalle sisarelle, Susannalle. Mutta tuon uhkakiellon julistettua ei hän saanut enään koota sirujakaan, joita jauhaissa pirskui myllystä. Kun yritti siihen, puhtaalla aikomuksella pannakseen siruset myllyn suppiloon, niin Susanna huusi ja pikku Jussi uskollisena kaikuna jälessä:

— Äitii! Mari jo ottaa!

Sirujen kerääminen tuli Jussin yksinomaiseksi oikeudeksi. Marin eivät suvainneet sormellakaan edes etäältäkään osottaa. Siitäkin äkäisellä tavalla kielsivät. Marilla ei ollut siihen sanomista mitään. Toisilla oli oikeus puolellaan. Koettihan vain lannistunutta mieltään kohottaa uhkamielisellä ajatuksella, että kun hän tulee suureksi ja käy rippikoulun, niin hän sitte jauhaa aina eikä anna toisten sirujakaan kerätä. Ja hän syö niin paljon kuin haluaa, kourallisen aina kerralla pistää suuhunsa!

Se ei kuitenkaan riittänyt lohduttamaan kuin siksi kertaa. Lyödyllä mielellä istui hän jo toiste Susannan jauhaessa ja nieleskeli ehtimiseen, kun kahvit myllyssä ratisivat.

Jos olisi saanut yhden pavun! Tahi yhden ainoan sirun! Sitte ei olisi eläissään tahtonut, ei isonakaan, ei juodakaan kahvia.

Aika kuitenkin oli haihduttanut vähitellen halun. Ja siitä oli jo kauan. Oli aivan kuin uneuksiin joutunut koko asia. Mutta kun nyt hänen yksin ollessaan kahviastia oli pöydällä, jota ei ennen koskaan ollut tapahtunut, niin hän sen huomatessaan säpsähti. Ja heti ilahtui hän aivan kuin jotakin hyvää olisi tapahtunut. Oli niinkuin olisi muistunut mieleen jotakin viimekesäistä, hyvin hyvin hauskaa. Hän tunsi suussa miellyttävän maun ja pureskeli aivan kuin jotakin ratuuttaakseen. Tuntui niin suloiselle ja hän oli melkein kuin huumauksissa.

— Mutta jos astia onkin tyhjä!

Pettymyksen viha sälähti mielessä. Kuin sen sysäämänä syöksähti hän pöydän luo ja repäisemällä kiskaisi kannen auki.

Astia oli täpösen täynnä mustanruskeita kahvinpapuja. Hän riemastui, posket karahtivat kuumiksi. Hehkuvin silmin katseli hän astiaan valikoiden mielessään parhaita. Oli paljon oikein makeannäköisiä ja ne aivan kuin tarjottelivat itseään. Hän rupesi jo sormellaan muuatta tapailemaan, vaan luopui yrityksestään, pisti kannen kiinni vikkelästi, pani astian pöydälle ja meni kadunpuoleisesta ikkunasta katsomaan, näkyikö äitiä tahi Susannaa ja Jussia. Palatessaan pöydän luo hiipi hän varpaillaan. Ja kannen aukaisi hän hammasta hioen ja hyvin varovasti, aivan kuin kaikki olisi hyvin salaisesti ollut tehtävä. Hän ei joutanut valikoimaan ollenkaan, vaan otti summassa, kuin olisi ollut hirveän kiire. Siinä kiireessä hän ei tahtonut saada kantta kiinni. Se aivan kuin riiteli vastaan, ja tuntui, että äiti on portilla tulossa. Hätäyksissään tuuppasi hän astian pöydälle avonaisena ja pyörähti sohvalle istumaan, toinen käsi kätkössä vyöliinan alla.

Sydän löi kiivaasti, oli kauhean kuuma ja läähötytti aivan kuin olisi juossut kovasti. Hän vahtasi oveen tuijottaen. Aivan kuin päätä huimasi pelko, että äiti astuu ovesta. Kun ei ovi pitkään aikaan liikkunut, tarkisti hän korvansa ja kuunteli henkeään pidättäen. Ei vähintäkään ääntä kuulunut porstuvasta eikä portailta. Hän rauhottui vähän ja käväisi panemassa kannen kiinni. Tuntui helpommalle. Mutta kauhistutti vielä, kun ajatteli, että äiti olisi sattunut tulemaan, juuri kun hän oli kahviastialla ottamassa.

Mutta jos äiti olikin kamarissa tahi Sanna ja Jussi! Se oli mahdotonta, vaan häntä pelotti kuitenkin. Yhtäkkiä tuli mieleen, että siellä on joku vieras ihminen, aivan tuntematon! Hän sitä säpsähti ja kylmä karsi ruumista. Ei tahtonut uskaltaa mennä katsomaan, vaan oli kuin pakko mennä. Parilla hyppäyksellä seisoi hän kamarin kynnyksellä, ja kun tuli vakuutetuksi, että siellä ei ollut ketään, meni hän kamariin ja tarkasti pöydän ja sängyn alustan vielä kuin varmuudeksi.

Kamarissa tuntui mukavammalta olla. Eihän kukaan voisi arvata hänen ottaneen, kun hän täällä oli kaukana koko kahviastiasta! Hän istahti sängynpääloukkoon, jossa hänellä oli nukkensa ja lelunsa. Oli muka siinä leikkimässä, jos joku tulisi. Ja nyt oli hän mielestään täyden turvan takana. Oli oikein hauska, ja hän nautti ajatuksestaan, että nyt saa maistaa. Hän nauraa hykersi mielessään ja puristi kouraansa, jossa kahvinpavut olivat, raskimatta ruveta vielä syömään. Mutta samassa hän muuttui vakavaksi ja, kuin jollekin toiselle selittäen, supatti hän hiljaa, että ei hän vasta ota, tämän kerran vain… Tämä yksi kerta ei haittaa… Jos veisi nyt takaisin, niin voisi äiti tulla, juuri kun hän on panemassa takaisin, ja äiti luulisi, että hän on ottanut! Hän avasi varovasti kouransa. Siinä oli kolme papua. Tuon verta, se ei haittaa! Mutta hyvin epävarmasti otti hän yhden pavun ja purasi siitä puolen. Vähän aikaa makusteltuaan sylki hän murut suustansa. Maistui pahalle, että puistatti.

Itkumielin katseli hän kämmenelleen. Siinä nyt hänen mielestään oli paljo. Miksi ottikin niin paljo? Miksi ei vienyt heti takaisin kaikkia? Nyt ei voinut niitä panna astiaan, kun oli tuo puolisko, siitä äiti heti huomaisi! Mihin hän ne nyt panee?

Hän voivotteli tuskissaan ja oli aivan neuvoton. Kun tulisi äiti, niin sanoisi hän hänelle kaikki. Siitä tunsi kuin lohdutusta. Mutta kun kolahti ulkona joku, niin säikähti hän niin, että istui kuin jähmistyneenä. Sitte tuli tuskan palava ja hirveä hätä ajatellessa, että äiti on porstuvassa tulossa. Hän sieppasi muutaman koreita papereitaan, kääräisi kahvinpavut siihen, pisti myttyrän uunin väliin ja istahti nopsasti entiselle paikalleen muka hyvin toimessa leikkimään.

Ei tullut ketään ja hän jäi nukke kädessä kuuntelemaan porholla korvin. Yhtäkkiä viskasi hän nuken lattiaan, ryntäsi kauhistuneena etuhuoneeseen paiskaten lujasti oven jälkeensä kiinni.

Paperi uunin välissä oli ratissut!

Se oli kauheaa! Hän vapisi kuin haavan lehti, ja kyyristyi sohvan nurkkaan vyöliina silmillä. Mielikuvitus oli aivan irrallaan. Tuntui, että kamarissa oli uunin tausta täynnä kahvia, ja että kahviastiassa ei ollut kuin vähän pohjalla. Kuvasti mieleen, että hyvin pienet olennot kantoivat kahviastiasta kamariin uunin taakse.

Hän kurkisti vyöliinan laidan alta. Näytti aivan kuin kahviastia pöydällä olisi liikkunut! Kamarin ovi oli kiinni, vaan tuntui kuin kamarissa olisi liikuttu ja tehty nukeille pahaa. Hän aivan odotti, että ovi aukiaa ja sieltä joku syöksyy etuhuoneeseen. Silmiään räpäyttämättä tuijotti hän kamarin oven lukkoon odottaen milloin se rapsahtaa. Kuin rukoillen toivoi hän äitiä tulevaksi heti. Hän tunnustaisi äidille kaikki. Ei koskaan, ei koskaan hän enään ota eikä tahdo, isonakaan juodakaan kahvia!…

Kun kuului äidin ääni kartanolta, tuntui kuin unissa painajaisesta päästyä. Hän viskasi vyöliinan silmiltään. Kaikki mielikuvituksen luomat olivat kuin puhaltamalla menneet. Ei peloittanut ollenkaan. — Mari täällä istuu kilttinä! sanoi hän äidille heti. Mutta hän oli näkevinään äidin katseesta, että äiti ei usko, vaikka sanoikin: vai niin. Hän punastui, kävi levottomaksi ja tapaili kätkemään käsiään vyöliinan alle aivan kuin niistä olisi jotakin näkynyt.

Äiti kysyi Susannaa ja Jussia, missä ovat, ja alkoi toimia tavallisuuden mukaan. Mari seurasi hänen liikkeitään tarkkaavalla katseella ja odotti joka silmänräpäys, milloin ottaa kahviastian ja avaa sen.

Äiti kun meni kamariin, oli Mari aivan varma, että äiti kuulee paperin ratisevan! Hän meni jälessä tunnustaakseen kaikki. Kun äiti ei näyttänyt huomaavan täälläkään mitään, juolahti mieleen lohduttava ajatus, että hänen ei tarvitsekaan tunnustaa, kun hän ei kuitenkaan vasta ota…

Mutta pelko alkoi uudestaan vaivata, kun äiti palasi etuhuoneeseen. Se yltyi aina kun äiti meni pöydän luona toimimaan. Ja kun äiti siitä poistui kahviastiaan koskematta, niin alkoi hän toivoa, että äiti menisi ja nostaisi huomaamattaan kahviastian kaappiin. Kun ei äiti sitä tehnyt, niin sanoi Mari yhtäkkiä mielistellen:

— Minä rupian, äiti, ihan aivan kiltiksi!

Äiti vastasi siihen jotakin, että se on mieluista hänen kuulla.

— Pankaa äiti tuo kahviastia kaappiin, sanoi Mari hätäisesti ja viekkaalla toivolla, että äiti sen tekee huomaamatta mitään.

— Minkä vuoksi? kysyi äiti. — Haluttaako sinulla kahvinpapuja?

— Ei haluta! Mari purskahti itkemään. — Kuulettehan, ettei haluta!

— Kuulen, kuulen vähemmälläkin, hyvä ystävä! nauroi äiti.

Susanna ja Jussi tulivat sisään, kun Mari vielä intti ja itki, että hänellä ei haluta. Ja kun Susanna tiedusteli Marin itkun syytä, niin aikoi Mari selittää, että hän ei ole ottanut kahvinpapuja, vaikka astia on ollut pöydällä ja hän yksin kotona, ja ettei hänellä haluta. Mutta kun äiti samassa otti kahviastian ja avasi, säpsähti Mari ja jäi tuijottamaan äitiä silmiin. Poskia poltteli. Teki mieli sanoa, että hän on ottanut, vaan mitä Sanna ja Jussi? Aivan kuin joku kuvaili hänelle miten kaunista olisi ollut, jos hän ei olisi ottanut, ja hän melkein tuli vakuutetuksi, että hän ei ole ottanutkaan. Miten ollakaan, niin Mari, kun äiti käänsi kysyvän katseen häneen, lennätti sanoiksi:

— Minä en ole ottanut. Mutta sanottuaan, hän mielessään näki paperin, jossa oli kaksi ja puoli papua, kamarin uunin välissä ja itsensä ottamassa kahviastialla, ja muita tapauksia sieltä täältä. Hän tuijotti äitiä silmiin, vuoroon punastuen vuoroon vaaleten.

— Onko tästä otettu? kysyi äiti.

— On, vastasi Mari aivan kuin olisi nähnyt jonkun ottavan.

— Kuka on ottanut? Sannako?

Marista tuntui kuin jotakin toivoa, kun muilta kysyttiin. Vaan Sanna, joka oli hyvin aikaihminen laatuaan, halveksi niin koko kysymystä, että pyörähti selin, meni toiselle puolen huonetta, josta vasta sanoi:

— Kaikkia sitä kuulee! En ikinä ole kahvia suuni nahalle pannut!

Mari oli aivan masennuksissa. Hän tunsi huonoksi itsensä Susannan rinnalla.

— Jussiko? tutki äiti. Mari odotti vastausta.

— Eipä nyt valita ottajia! vastasi Susanna Jussin puolesta ja Jussi terhenteli samoilla sanoilla, vaikka ei ollut oikein selvillä mistä oli kysymyskään.

Äiti katsoi Maria pitkään ja tutkivasti. Mari syöksyi yhtäkkiä porstuaan ja huusi oven raosta itkuäänellä:

— Äiti! Tulkaapa tänne!

(Lapsia.)

MAHTISANA.

Isä ja äiti eivät olleet puoliselta asti ainoatakaan sanaa vaihtaneet. Lapsetkin, Maija ja Iikka, olivat hiljaa olleet. He istuivat erillään, Iikka tuolilla sohvan päässä, mihin näki ikkunasta kuun, Maija ikkunan ääressä ja katseli kadulle, missä liikkui lapsia suksilla ja kelkoilla. He eivät olleet rohenneet ääntää edes kuiskaamalla sen vertaa, että olisivat ulospääsöä pyytäneet. Niin hiljaista oli ollut koko tämän sunnuntain iltapuhde, että kun äiti äänsi, kehottaen lapsia ulos menemään, niin jokainen melkein vavahti.

Sanaa lausumatta lähtivät he, Maija oikein hiljaa hiipien. Kartanollakin puhui vielä kuiskaten neuvotellessaan Iikan kanssa, mihin mäkeen lähtisivät. Ei ollut oikeastaan halua mihinkään. Mutta kun tulivat kadulle ja joka taholta kuului lasten iloista huutoa, niin virkistyi mieli. Maija istutti Iikan kelkkaan ja lähti juoksujalassa vetämään. Ikävä mieliala aivan kuin lohkeili paloina ja polkeutui jalkoihin.

Muutamalla kadulla oli suuri poikalauma kadun kulmassa. Sitä päätettiin poiketa näkemässä, mitä siellä olisi tekeillä.

Oli kilpajuoksu. Topin poikain toimeenpanema. Juostiin risteyksen ympäri ja palkintona oli maksuton ilta Topin poikain mäessä. Teliinin Wille oli voittanut tähän asti, kaikki kolme kertaa, jotka oli juostu. Kolme maksutonta iltaa oli hänellä Topin mäessä. Mutta niistä hän ei välittänyt, vaan ainoastaan kunniasta! Kolmannella kerralla oli hän voittanut Topin Kallen, joka kunnian vuoksi oli koettanut. Nyt ei ollut ketään, joka uskalsi lähteä kilpailuun!

Wille kehui itseään ja komeili. Hän selitti Maijallekin voittonsa, raukoitteli häviölle jääneitä kilpailijoitaan ja vielä enemmän toisia, jotka eivät olleet uskaltaneet koettaakaan. Ja itseään ylisti. Hän oli poikaa!

Mutta se oli hänelle liian pieni arvonimi, se oli niin tavallinen, kerrassaan mitätön. Hän tekaisi itse uuden mahtisanan!

— Tässä on stiiknafuulia!

Stiiknafuulia? Pojat hämmästyivät. Kukaan ei tiennyt, mitä kieltä se oli ja mitä oikeastaan merkitsi. Mutta se kuului niin mahtavalle. Ei ollut tahdottu Willelle mielellään sitä kunniaa ja arvoa myöntää, jonka hän itse vaati ja omisti, vaan oli koetettu jos millä tavoin sitä himmentää. Mutta mitä kykeni kukaan panemaan tuollaista sanaa vastaan, jota ei ollut koskaan kuullut, ja joka tuntui niin komealle! Wille huomasi, että jokaisella meni suu umpeen, ja entistä ylpeämpänä pyörähti hän poikajoukossa, pää pystyssä ja rinta kohona lausui toistamiseen:

— Stiiknafuulia!

Hän lausui sen sillä äänellä, kuin olisi ollut se kaikkein korkeinta, mitä voi ajatella ja mitä ei millään muulla sanalla voi lausua. Semmoiselta se toisistakin tuntui.

Vaan Maija ei kuunnellut Willen kerskumisia, tuskin huomasi ollenkaan. Hän ajatteli, että jos hänkin saisi juosta kilpaa, voittaisi ja saisi laskea Topin mäestä! Topin mäki oli korkeampi kuin muut, ja se oli ollut ainainen halunsa ja toivonsa, että joskus saisi siitä laskea. Olivat Iikan kanssa pyytäneet jonkun kerran äidiltä rahaa — 5 penniä, mikä oli maksu kahdelta illalta — vaan äiti ei ollut antanut. Ja kun Maija oli kuullut, että Topin pojat olivat antaneet Kurolan Eetun laskea aina ilmaiseksi, kun Eetu oli laskenut seisaallaan, niin oli Maijakin sitä varten harjoitellut muista mäistä laskemaan seisaallaan. Vaan ei ollut koskaan viitsinyt Topin pojilta kysyä. Ja nytkin ujostutti kysyä, saako hänkin juosta, ujostutti se, kun hän oli tyttö. Willelle luuli hän kestävänsä juoksussa, sillä viime kesänä oli hän kerran juossut hänen kanssaan. Wille kun oli tullut heitä tyttöjä vastaan maantiellä ja ilkeyksillään muutamalta kaatanut marja-astian, niin oli hän lähtenyt Willeä ajamaan. Melkein kilometrin olivat juosseet, vaan lopultakin oli hän saanut Willen kiinni. Turkanen, kun halutti koettaa! Ajatella, että voittaisi ja saisi laskea Topin mäestä!

Kuin varkain tuli Maijan suusta:

— Saanko minäkin?

— Ei tammoja! oli Wille heti vastaamassa. Vaan Topin Kalle lupasi ja toiset pojat olivat siitä mielissään. Kaikissa paloi toivo, että Wille voitettaisiin, vaikka ei Maijaan osattukaan luottaa.

Maija tempasi päällysvaatteen yltään, silmäsi kengänrihmojaan, olivatko kiinni, ja asettui rohkeasti Willen kanssa rinnan. Topin Kalle luki: yks kaks kolme!

Pojat remahtivat nauramaan. Maijan juoksu näytti niin hullunkuriselle Willen rinnalla. Vaan kun Maija pysyi rinnalla ensimmäiseen kulmaan saakka, niin muuttui heidän naurunsa toivon iloksi. Uteliaina rupesivat odottamaan kilpailijoita sillä aikaa, kun olivat näkymättömissä. Tunnustettiin, että Maija on poikaa! Vaikka ei voittaisikaan. Ja sillä koetettiin kuin himmentää Willen arvoa, niin että ei voisi kehua olevansa stiiknafuulia.

Kilpailijat tulivat taas näkyviin. Ensin tuli Wille, joka pyörähti vikkelästi nurkan ympäri, vaan samassa tuli Maijakin kuin pyssyn suusta. Hän tavotti, minkä käänteessä oli jäänyt jälkeen, niin että yhtä aikaa tulivat perille.

Alettiin huutaa, että Wille ei ole voittanut! Ja siitä oli ilo, sillä Wille ei voinutkaan olla nyt stiiknafuulia! Wille intti, että hän oli puolitoista korttelia edellä. Se kun synnytti jyrkän vastustuksen poikalaumassa, niin Wille peruutti vähän ja vakuutti olleensa justiin 4 tuumaa Maijasta edellä. Ei tuumaakaan myöntänyt poikalauma, ja kun muutamat alkoivat arvella, että Maija oli edellä, niin suostui Ville siihen, että yhtä aikaa olivat.

Mutta se oli kova isku hänen maineelleen ja arvolleen. Ei ollut kehumisen varaa tavallisillakaan sanoilla, saati sitte omistaa suurinta, arvokkainta ylistystä, että olisi stiiknafuulia. Hän rupesi heti syyttämään kenkiään, että kun ne ovat uudet, niin olivat jäykät juosta. Joku tiesi, että Wille oli saanut nuo kengät jo syksyllä.

— Syksyllä? sanoi Wille puoleksi kysyvästi, puoleksi matkivasti poikaa.

— Syksyllä! vakuutti toinen.

— Etkö muista? Nuo kengät oli ensikertaa sinulla, kun putosit Tirilän kaivoon. Siinä itkit, kun pelkäsit, mitä kotonasi sanotaan, kun uudet saappaasi kastuivat, ja mentiin Pyhtiselle niitä kuivaamaan.

Wille ei voinut kumota asiaa, vaan selitti, että hän ei ole saappaita pitänyt sittemmin muulloin kuin joulun aattoiltana ja nyt. Sitä ei uskottu ja kun ruvettiin miehissä tarkastamaan, niin tultiin siihen huomioon, ettei niissä ollut enään uutuuden kankeus haittana, vaan olivat niin taipuisat, että toisesta pääsivät varpaatkin näkyviin.

Seottaakseen koko jutun kengistä, kun pojat olivat saaneet ivan aihetta pahasti, rupesi Wille kovalla äänellä kehumaan, että jos vain avojaloin juostaisiin, niin hän voittaisi Maijan. Maijasta ei olisi yrittääkään, vaan olisi sama kuin juoksisi toisaalle päin!

Vaan siihen oli Maija jo avojaloin ja tuupattuaan kengät ja sukat Topin Kallen käteen, seisoi hän vaatimassa Willeä koetukseen. Wille jänistämään. Syyksi teki, että oli liian pakkanen avojaloin juosta. Toisten ivakaan ei saanut häntä liikkeelle, vaan yhtäkkiä pisti päähän tuuma, että syrjäkadulla, kun ovat toisten näkyvistä, hän tuuppaa Maijan kumoon. Hän suostui kilpailuun ja rupesi kehumaan jo itseään. Kiihkeällä kiireellä riisui jalkatamineensa, joita tarjotteli jokaisen pideltäväksi, niinkuin pideltiin Maijankin sukkia ja kenkiä. Vaan kukaan ei huolinut siitä kunniasta, jotta sai panna kenkänsä kinokseen. Vaan Wille ei siitä välittänyt! Voittonsa oli oleva loistava ja oikeuttava hänelle toisten mieliharmiksi ja kiusaksi tuon uuden, uljaan ja kaikkein ylpeimmän nimityksen: stiiknafuulian. Aivan kuin hänelle tulevana hän sen jo lausuikin asettuessaan Maijan viereen. Ja sillä sanalla sai hän poikain hyvän toivon Maijan voitosta horjumaan. Se meni luihin ja ytimiin tuollainen uusi sana! Jo näkyvissä ollessa silpaisi Maija edelle. Sitä riemua, mikä syntyi poikajoukossa! Jotkut maltittomimmat jo mainitsivat stiiknafuuliaa Maijan kunniaksi. Ja kun kilpailijat tulivat perille, Maija melkoista edellä, huusi poikalauma, että kadut kaikuivat:

— Stiiknafuulia! Stiiknafuulia!…

Willen mieltä karvasteli. Noin hyvä sana ja hänen omasta suustaan toisen kunniaksi!

Hän rupesi hyvin toimessa selittämään pojille, että stiiknafuulia ei ole mitään kieltä, ei venäjää eikä ameriikkaa! Ja koettaen nauraa halveksivasti sanoi hän, että se ei merkitse mitään. Vaan selityksensä ja vakuutuksensa olivat turhia. Sen ei tarvinnut olla mitään kieltä, mutta se nyt merkitsi jotain ja merkitsi paljon! Eikä Wille voinut itseäänkään vakuuttaa, vaan vihloi tuo sana merkityksellään hänen korviaan ja kaiveli sydäntä, kun hän kinoksessa äänetönnä ja allapäin kenki, poikain hokiessa stiiknafuuliaa.

Maijaa, joka istui kelkassa, kenki Topin Kalle hellin käsin ja rakkain mielin. Kun vielä Kalle lupasi hänen ja Iikan laskea kahtena iltana, sai Maija rohkeutta kysyäkseen, saako laskea vielä kolmantenakin, jos laskee kerran seisaallaan.

Kysymys herätti hämmästystä ja ihastusta poikajoukossa. Topin mäestä ei uskaltanut seisaallaan laskea kuin Kurolan Eetu ja Topin pojat itse. Muutamissa oli herännyt jo täysi luottamus Maijaan kaikessa ja he kehuivat etukäteen, että Maija laskee, vaan toiset epäilivät. Kaikki halusivat nähdä yritystä. Koko poikalauma seurasi sen vuoksi Maijaa, joka Iikan kanssa oli istutettu kelkkaan, ja poikia vetämään, minkä kilvalla ja pienellä riidallakin kelkan jutkoon mahtui.

Suurella melulla tuotiin hän Topin kartanolle. Ja sitte syntyi hiljaisuus, kun hän nousi mäelle. Arvelematta heittäysi hän mäkeen, seisoi tanakasti, vaan alaliepeessä kaatui ja luisti pitkän matkaa vatsallaan. Teliinin Wille nauraa hohotti niin suuresti, että kartano raikui, vaan kaikki muut olivat hiljaa. Maija oli uskaltanut, mikä oli jo kunniakasta heistä, ja he sydämestään olisivat suoneet hänen onnistuvan. Kun Maija juoksi uudestaan mäelle ja teki toisen yrityksen, niin seisoivat katsojat joka jäsen jännitettynä aivan kuin tukeakseen häntä ja jokaista pelotti, että Wille saa taas nauraa. Riemulla, kiihkeällä innostuksella huudettiin sitte:

— Stiiknafuulia! Stiiknafuulia!…

Vähän kuin häpeissään puikkelehti Maija joukon läpi, jossa jo oli tyttöjäkin. Hän istahti ujostellessaan toimettomana kelkkaan, jota Iikka piteli. Mutta iloissaan hän oli. Ja iloisemmaksi tuli, kun Topin Kalle lupasi Maijan ja Iikan laskea milloin vain haluavat.

Iikalla oli ollut yhtämittaa suu auki kadulla ja täällä. Ja nyt se venyi vielä enemmän ammolleen ja silmät pyöristyivät renkaiksi, kun tuollainen lupa annettiin. Kaikki oli ollut ja oli niin ihmeellistä. Koko ilta sitte, minkä hän sai laskea päätähuimaavasta mäestä, oli kuin satua. Hän oli ihastuksissaan yli äyräittensä, kun hän kotia mennessä kelkassa istuessaan ajatteli kaikkea muuta ja sitä varsinkin, että saa laskea Topin mäestä taas huomenna ja ylihuomenna ja vielä sittenkin, milloin vain haluaa. Se oli jotakin, mitä kannatti kertoa kotona! Ei rahaa tarvittu, vaan Maija oli niin laittanut. Maija hänestä ei ollut enään oikea Maija, vaan hyvin erinomainen. Maija ei ollut enään poikaa, vaan vieläkin parempi: oikea stiiknafuulia. Eikä kukaan muu ollut stiiknafuulia! Mitä isä ja äiti sanovat, kun saavat kuulla, että Maija on se!

Vaan Maija kulki allapäin. Mieli oli kotia päin lähtiessä painunut. Kotona tuntui olevan niin hiljaista. Ja sen rinnalla kaikki iloinen pauhu ja melu, mikä vielä aivan kuin korvissa soi, tuntui pahalle. Hän tuli levottomaksi. Kotikartanolle tultua, kun näki ikkunasta valon, välähti mieleen kuin iloista toivoa, vaan mielessään näki isän ja äidin olevan äänettömiä ja vakavia, ja se painoi mielen heti alas. Hän toimitti kelkan korjuuseen hyvin hiljaa, nousi portaita melkein varpaillaan hilliten Iikkaa, joka toimessaan kompuroi kolisten.

Kun he tulivat sisään, makaili isä sohvalla ja äiti istui kiikkutuolissa kattolampun alla joku kirja kädessä. Äiti katsoi pitkistään heitä, nousi seisomaan, katsoi, heilutti päätään ja vihelsi.

— Tämä on Iikka, luullakseni, sanoi äiti viimein. — Vaan sinä? viittasi hän Maijaa.

Maija seisoi ääneti ja koetti katsella itseään ikään kuin nähdäkseen, että mikä sen estäisi ettei hän olisi Maija.

Hän oli lumessa yltäpäätä, sukat läjässä, kengät auki rihmoista, huivi päässä takaraivolla ja tukka hapsotti kamalasti, kun se oli hiestyessä kastunut ja sitte käynyt jäänkuuraan. Toisessa poskessa oli pitkä verinaarma ja hame sivulta halki.

— Kuka sinä olet?

Iikka yritti jotakin sanomaan, vaan Maija ehti vastaamaan, että hän on Maija.

— Jaha! Vai Maija! Sittepä saat, minkä olet ansainnut.

Maija ei ehtinyt vielä oikein selville päästä, kun äiti jo oli uudestaan hänen edessään vitsakimppu kädessä.

— Äiti! huudahti Iikka niin, että äiti ällistyi häntä katsomaan. Isäkin, joka oli partaansa nauranut Maijan näölle, unehtui uteliaana odottamaan, mitä Iikalla oli sanottavaa.

Oikein osottaen kädellä, missä oli onnettoman näköiseksi jäätynyt vantu, lausui Iikka sillä äänellä kuin olisi tarkoittanut, että äiti, äiti, elä satuta kättäsi:

— Stiiknafuulia!

— Mitä? kysyi äiti otsa rypyssä ja kummastuksen äänellä.

Selittävämmin, vaan samalla kuin ihmetellen kun äiti ei jo kerralla ymmärrä, vakuutti Iikka:

— Oikea stiiknafuulia!

Äiti pyörähti selin ja hänen hartiansa hytkyivät. Koetettuaan tekeytyä vakavaksi, kääntyi hän ja sanoi:

— Tosiaankin oikea stiiknafuulia! Ja sinä Iikka toinen hyvä!…

Isä, joka oli pidättänyt nauruaan, että vedet silmistä sirusi, purskahti ääneen nauramaan. Äiti meni isän luo ja piiskoillaan muka uhaten sanoi:

— Sinä myös muuan stiiknafuulia!

— Ja sinä stiiknafuuliain stiiknafuulia! sanoi isä vetäessään äidin piiskoineen päivineen viereensä istumaan.

Maija unohti itsensä ja katseli isää ja äitiä hymysuin. Hänestä oli nyt niin hyvä, että oli kuin itku ja nauru tulossa. Mutta Iikka katsoi suu auki Maijaa, tyhmistyneenä aivan kuin kaikki olisi käynyt yli ymmärryksen. Viimein hän sanoi niin tosissaan isälle ja äidille:

— Ei ne kaikki ole stiiknafuulioita!

(Lapsia.)

PIETARI PÄIVÄRINTA.

Syntynyt 18/9 1827 Ylivieskassa; ollut lukkarina Alavieskassa, Oulunsalossa ja v:sta 1868 Ylivieskassa, edusmiehenä valtiopäivillä ja kirkolliskokouksissa. Julaissut: Elämäni, Elämän havainnolta, Tintta-Jaakko, Torpan poika, Minä ja muut, Pikakuvia 1867 katovuodesta ja sen seuraukset y.m. Valitut teokset 1895-97.

HALLA-AAMUNA.

Erään vuoden elokuu oli kohta puolivälissä. Asiaini tähden satuin silloin kulkemaan semmoisia seutuja, joissa ei ollut maantietä, siis jalkapatikassa. Mainitulla matkallani tulin myöhään illalla syrjäiseen taloon, joka päältäkin päin näytti semmoiselta, että siinä jo oli enemmän aikaa asuttu. Huoneeseen tultuani ja "hyvän illan" sanottuani pyysin heti yösijaa, joka luvattiinkin. Väkenä talossa sillä kerralla oli vain sokea ukko, vanha mummo ja parvi pieniä lapsia, joista enimmät vielä paitaressuja. Mummo näkyi olevan emännyyden toimissa, ja ukko hoiteli lapsukaisia, kiikutellen vuoroin kutakin heistä polvillansa. Lapset näyttivät hyvin rakastavan ukkoa: he kieppuivat hänen kaulassaan ja silittelivät kaksin käsin hänen harmaita hiuksiansa ja partaansa. Kaikesta tuosta huomasin, että ukko oli talon vanhin ja että lapset olivat hänen lastensa lapsia. Minä rupesin tekemään puhetta. Se on tietty, että outo matkustaja saapi ensin tehdä tilin matkansa tarkoituksesta ja kotopaikastansa, ennenkuin muihin asioihin päästään käsiksi; niinpä minäkin. Sen jälkeen kysyin ukolta:

— "Oletteko ikänne asunut tässä talossa?"

— "Olen", vastasi siihen ukko.

— "Jokohan kauan on asuttu tätä taloa?"

— "Toistasataa vuotta; minun isäni tämän on alkanut."

— "Tässä näkyy paljo tehdyn työtä."

— "Kyllähän tässä työtä on koetettu tehdä, mikä on voitu, ja elettäisiinkin tässä, kun ei olisi tuota hallaa. Vaan se tässä on niin hankala kumppani, kun se tahtoo viedä parhaat ahkeroimiset muassansa, silloinkin kun ei likeisessä kylässä siitä tiedetä mitään. Tässä on likellä iso suo, jota ei yksityisen voimat ulotu kaivamaan, ja siitä se halla aina nousee", lausui ukko huolissaan.

Ilma oli sinäkin iltana jokseenkin kolkko, sillä pohjanen puhalsi kaiken päivää vireästi. Minä aloin miettiä keinoa, kääntääkseni puhettamme vähemmän vakaisiin asioihin, kun ukko yhtäkkiä kysäisi: "Minkälainen ilma teidän mielestänne nyt on? Vieläkö tuuli oli pohjasessa taloon tultuanne?"

— "Ilma tuntuu jotenkin kolkolta, ja tuuli on pohjasessa, vaan en kumminkaan luule siitä toki hallaa tulevan", lausuin ukolle.

— "Jospa se niin olisi!" sanoi hän ja huokasi raskaasti.

— "Onko teillä paljo lapsia?" kysyin taasen.

— "Neljä poikaa elossa", kuului vastaus.

— "Joko poikanne ovat kaikki naineet?"

— "Kolme on nainutta, yksi on vielä naimaton."

— "Missä he nyt ovat?"

— "Väki on erästä isoa uutispeltoa muokkaamassa kohta tulevalle rukiinkylvölle valmiiksi; toiset siellä ojaavat, toiset hajottavat ojamutia ja huonoimmat polttelevat kantoja ja juurikoita pois pellolta."

— "Tulevatko he kotia yöksi?"

— "Tulevat; he menivät eilen ja tulevat tänä iltana."

— "Sielläkö ovat poikainne vaimotkin, koska ei niitä näy kotona?"

— "Siellä ovat vaimot ja vanhimmat heidän lapsistansa."

— "Teillä on omasta varasta riski työväki."

— "On."

— "Oma väkikö on raatanut uutispellon?"

— "Oma; he ovat siellä olleet kynsi kansi koko kesän, paitsi heinänteon aikana."

Olisin pitkittänyt puhetta ukon kanssa enemmänkin aikaa, vaan hän oli niin harvapuheinen, ettei se menestynyt. Hän oli niin haaveksivan näköinen, ikäänkuin häntä olisi rasittanut joku salainen vaiva ja huoli; siitä kai se tuli, ettei hän ruvennut mihinkään pitempiin keskusteluihin, vastasi vain kysymyksiini niin lyhyesti, kuin taisi, ja niin teki aina turhaksi minun puheisille pyrkimiseni.

— "Te olette tainneet elämässänne kokea monta kovaa tässä talossa?" lausuin viimein taas kysyväisesti ukolle, ikäänkuin uudestansa hakien puhetta.

— "On, monta kovaa on koettu, mutta, 'vaikka kokee, eipä hylkää Herra!'" lausui ukko vakavasti, josta kuulin, että hän oli lukenut taikka kuullut jolloinkin Runebergin "Saarijärven Paavon".

— "Mistä te sen lauseen olette kuullut?" kysyin häneltä hätäisesti.

— "Nuorin poikani, Matti, hakee, vaikka maanraosta, käsiinsä kaikenlaisia kirjoja; hän joutoaikoinansa lukee niitä minulle huviksi, minä kun olen sokea enkä sentähden voi itse lukea. Hän on paljon niidenkin lukemisella minua huvittanut, mutta kaikkein enimmän hän on lohduttanut murheellista sieluani Jumalan sanalla. — Matti on minun silmäni; Jumala olkoon kiitetty, kun minulla on toki vielä korvat itselläni!"

— "Joko kauan olette ollut näkemätönnä?"

— "Toistakymmentä vuotta."

— "Kuinka meni näkönne?"

— "Olin tervashakkuussa, siellä poukahti lastu silmääni, jonkatähden silmäni tulivat niin kipeiksi, että vihdoin meni näkö kumpaisestakin."

— "Lapsenne rakastavat teitä?"

— "Niin; lapseni rakastavat kaikin minua, ja minä rakastan heitä."

— "Minun mielestäni ei olisi teillä syytä olla noin surumielinen, koska teidän ympärillänne on onnellinen perhe, jotka toinen toistansa rakastavat", sanoin silloin ukolle.

— "Niin; onnellisia — tosiaankin onnellisia olemme siinä suhteessa, että koemme kaikki yhdessä kärsiä ja että rakastamme toinen toistamme, mutta perheen isänä on minulla kumminkin syytä suruuni. Useita katovuosia on ollut peräkkäin, joiden seurauksena on ollut pitkä petäjäleivän jakson olo perheeni pöydällä; kruunulle on jouduttu velkoihin ja niitä nyt tahdotaan pois, veroja ei ole jaksettu omista varoista maksaa, on täytynyt ottaa lainaa, ja Tinkilän Erkki hakee parastaikaa meiltä saamisiansa. Kaikkia näitä poistaaksemme on koettu tehdä työtä ja ponnistella voimia, mikä on voitu, ja toivo on ollut hyvä, sillä rehoittavat kasvit ovat antaneet siihen syytä. Mutta nyt on jälleen ilma kolkko ja tuuli pohjasessa, ja minä pelkään, että halla taas tulee meille vieraaksi, ja jos niin käypi, niin silloin on kaikki toivo mennyt! Silloin Tinkilän Erkkikin varmasti ottaa saamisensa ryöstön kautta ulos, ja kun vielä menee eläimet, joiden turvin on aikaan tultu näinä kovina aikoina, niin silloin on loppu käsissä. Hyvä vieras! Eivätkö nämä, kaikki yhtenä, anna perheen isälle syytä ollakseen surumielisenä ja harvapuheisena, jos kohtakin on sanottu: 'älkää surko huomisesta päivästä', ja; 'vaikka kokee, eipä hylkää Herra'?" Näin puhkesi ukko puhumaan.

Minä aloin jo laatia jotain lohdutuksen sanaa tuolle paljon kärsineelle ja kokeneelle ukolle, kun juuri samassa alkoi kuulua pihalta puheen-pälinää, ja silmättyäni ulos akkunasta, huomasin, että työväki nyt juuri tuli työstä. Tarkastaakseni ja huomatakseni oikein talonväen keskinäistä suhdetta — varsinkin ukon ja muun väen väliä — ja tutustuakseni heidän luonteisiinsa, vetäysin ukon tyköä erilleni, vähän pimeään nurkkaan, josta voi nähdä ja kuulla kaikki. "Papp-pa-pa", panivat työ-aseitten varret porstuassa, kun väki niitä käsistänsä heitteli, ja samassa tulivat he iloisen ja raittiin näköisinä tupaan. Ennen heidän tupaantuloansa ajattelin: "Saapa nähdä, minkälainen tuo ukon silmä, tuo hänen niin rakas Mattinsa on? Onko hänellä sitä rakkautta ukkoon, mikä ukolla häneen?"

Pian kääntyikin huomioni erään — noin arviolta seitsemäntoista vuoden vanhan — nuorukaisen puoleen: hän oli varteva, solakka, valkeatukkainen, sinisilmäinen ja kaikin puolin miellyttävän näköinen. "Tuohan se lieneekin ukon nuorin poika, Matti", ajattelin itsekseni.

Hän riisui kiireesti muraiset ja nokiset päällysvaatteet pois päältänsä ja riensi sitten isänsä luo, tarttui innokkaasti häntä kaulaan, silitteli sokean kuihtuneita kasvoja ja harmaita hapenia ja sanoi: "onko teillä, isä, ollut täällä kotona ikävä, kun me olemme viipyneet kaksi päivää poissa kotoa? Voi, kun se on paha, kun ette te näe lukea, sitten olisi teillä paljoa hupaisempi." — Ennenkuin ukko oli ennättänyt mitään vastata, oli nuorukainen heittänyt isänsä kaulasta irti, mennyt takan luo ja ottanut päreeseen valkean. Sitten hän meni päällysvaatteensa tykö, otti sen povilakkarista ison tukon papereita, joiden kaikkien kanssa hän palasi isänsä rinnalle penkille istumaan, ja sanoi hänelle: "Taas minä olen saanut uutta lukemista, ja näissä on eräs runo niin mieluinen mielestäni, luultavasti sentähden, kun se koskee meihin niin paljon; — sen nimi on: 'Talonpojan salonki'. Sen luen nyt heti tässä teille; se kuuluu näin:

"Kun tulee aamu maanantain, Ma, kontin selkään sivaltain, Taas lähden korpeen koettamaan: Perheelle leipää hankkimaan.

Kun siellä päivän ottelen Kanss' kivien ja kantojen, Niin sieltä lähden levolle Ja tulen metsäpirtille.

Ma rupeen siellä ruoalle: Karheelle sekaleivälle; Ja lasken sitten levolle, Pehmeelle pehkuvuoteelle.

Mun soitanton' on lintujen Viserrys, humu honkien; Mun juoman' vesi lähtehen, Joihinka tyytyy sydämen'.

Se salonkini armas on, Eik' ole yöni levoton: Muut' iloa en kaipaa, en Ain' asti aamuun armaiseen.

Kun sitten kato kohtaapi Ja halla pellot polttaapi, Niin sydän silloin pakahtuu, Kun tyhjäks jääpi perheen suu.

Muut säädyt täyden aina saa, Mä sen, min milloinkin suo maa; Vaan täysi multa vaaditaan, Jos kohta kadon kovan saan."

Nuorukaisen noita värsyjä lausuessa tarkastelin vanhuksen kasvoja: ne vavahtelivat ehtimiseen, ja valottomat silmät muljahtelivat, ikäänkuin olisivat tahtoneet puristaa kyyneleitä, mutta lieneekö kyynelten lähteet kuivannut sama, joka niistä valonkin oli häikäissyt, sillä kyyneleitä ei näkynyt.

Mainittu runoelma olikin sitä laatua, ettei se suinkaan lohduttanut ukon hetkellistä surua, päinvastoin toi se sen uudestaan ukon sieluun täydessä valossa. Vaan nuorukainen ei sitä älynnyt varoa innossaan, sillä hänkin tunsi sen, kuinka syvästi runoelma koski heidän oloihinsa.

— "Mikä kirja se on, jossa se on räntättynä?" kysyi ukko pojaltansa.

— "Se on painettuna Oulun Viikko-Sanomissa", vastasi poika.

— "Mistä sinä sen olet kaivanut?" kysyi taas ukko.

— "Minä juosta kapaisin yönseutuna kylässä ja sain Mattilan Heikiltä lainata koko vuosikerran mainituita sanomia", vastasi poika innokkaasti.

— "Kuka sen laulun on tehnyt?" kysyi ukko.

— "En minä tiedä", sanoi poika.

— "Lienee hänen tehnyt kuka lieneekin, mutta sen minä tiedän, että hänellä on ollut elämänkokemusta. Hän on tunteensa osannut kirjoittaa paperille hyvässä järjestyksessä meidänkin nähtäväksemme; minä tunnen myös samanlaista, vaan ne pysyvät täällä sydämessäni yksinkertaisina tunteina." Sen lausuttuaan ukko näytti vaipuvin syviin mietteisiin.

Sillä välin muu väki tepasteli mikä mitäkin: mikä riisui märkiä vaatteitansa ja laittoi niitä kuivamaan, mikä purki konteistansa pois rasioita, suolakopsia j.n.e., ja laittoi niitä järjestykseen vaimot taas, ensin riisuttuaan, ottivat kukin pienokaisensa ja antoivat niille luonnollista ruokaansa.

— "Minkälaiselta ilma tuntuu?" kysäisi viimein ukko, ikäänkuin unesta heräten, Matti pojaltaan.

— "Onpa se jotenkin kolkkoa, ja tuuli oli pimeään asti pohjasessa, vaan sitten se tyyntyi aivan tyyneksi, mutta luoteelta näkyy toki nousevan paksu musta pilvi", vastasi Matti.

— "Jääksi jänkä on merellä, hyyksi lonka luotehella", sanoi ukko siihen.

— "Mitä, isä, luuletteko pakkasen tulevan?" kysyi poika vuorostansa.

— "Minä pelkään", sanoi vanhus ja huokasi raskaasti.

— "Ei siellä toki tule halla", sanoi poika.

— "Jospa se niin olisi!" toivoi ukko epäilevästi; sitten hän näytti taas vaipuvan syviin ajatuksiin. "Joko kuokkamaat tulivat valmiiksi ojitetuiksi ja muutoin siivotuiksi?" jatkoi hän vähän ajan päästä.

— "Jo", sanoi eräs ukon naineista pojista, "ei ne ole enää muuta kuin siementä vailla".

— "Onpa meillä taas, isä, kaunis, aivan uusi vainio siementä odottamassa", sanoi toinen.

— "Mitenkä menneenkesäiset kuokkamaat ja muutkin pellot näyttävät joutuneilta?" kysyi ukko.

— "Kuokkamaat ja muutkin pellot ovat niin joutuneet, että parin viikon perästä ovat kaikki leikattavia; kasvut ovat vahvat ja tähkäpäät niin täysinäiset ja raskaat, että ne riippuvat melkein maassa asti. Kun ne säilyisivät vielä pari viikkoa hallalta, niin saisi silloin kaiketi kruunukin rästinsä ja Tinkilän Erkki saamisensa, ja silloin katoaisi petäjäleipä pöydältämme, isä saisi silloin selvää leipää, ja sitten mekin otamme aviisit", ehätti siihen Matti sanomaan, joka lopulla puhettansa oli mennyt isänsä tykö, tarttunut hänen kaulaansa ja puheensa lopetettuaan nyt innokkaasti silitteli hänen harmaata tukkaansa.

"Jos vain niin käypi, kuin olet toivonut, niin saat ottaa vaikka kahdet aviisit", sanoi ukko Matille ja koki hymyillä tuolle viattomalle pojallensa, joka häntä niin vilpittömällä lapsenrakkaudella rakasti ja kunnioitti. Mutta pian kadotti ukko taas tuon hetkeksi saadun lohdutuksensa ja vaipui entiseen synkkämielisyyteen, josta selvästi oli nähtävänä, etteivät hetken ilot eivätkä lohdutukset voineet karkottaa hänen sydämestänsä sitä pelkoa ja painoa, jonka elämän koulu oli sinne istuttanut. Kun hän oli hetken aikaa istunut siinä haaveksivaisessa ja umpimielisessä asemassa, virkahti hän taas: "mutta jos vain nyt tulee halla, millä sitten kylvetään ja mitä syödään?"

— "Me leikkasimme joutuneimmista paikoista — pelosta, jos halla tulisi — ja niin on meillä siemen varattuna, vaikka ette te, isä, käskenytkään meidän leikata. Jos lienemme tehneet väärin", sanoi siihen eräs ukon naineista pojista.

— "Te olette tehneet toimellisesti, vaikka en huomannut teitä siitä muistuttaa, kun lähditte uutispellolle työhön, sillä ilma oli silloin kaunis. Jumalan olkoon kiitos, kun siemenkään on toki tallella!" lausui ukko.

Talonväki nyt viimein huomasi vieraan, eikä silloin enää puhetta puuttunut. He olivat hyvin uteliaita ja tiedonhaluisia tietämään sekä kunnallisia että valtiollisia kuulumisia, varsinkin Matti, joka koko puheemme ajan istui vieressäni ja näytti ikäänkuin nielevän jokaisen sanan. He tekivät usein tarkkoja ja asiaan kuuluvia kysymyksiä puheemme ajalla, eivätkä näkyneet olevan ollenkaan semmoisia ihmisiä, jotka olisivat sokeassa omassa rakkaudessaan heti häpeämättömästi valheeksi ajaneet asiat, jos heille jotakin semmoistakin puhui, jota he eivät ennen olleet kuulleet ja käsittäneet — ei, vaan he näkyivät todella koettavan käsittää asiain todellista laitaa. Selvästi huomasin, ettei itse ukko eivätkä hänen vanhimmat poikansakaan olleet lukemisen kautta saaneet minkäänlaista oppia; nuoremmassa pojassa, Matissa, oli vasta lukuhalu puhjennut tosi tarpeeksi. Mutta kaikissa muissakin oli silminnähtävästi kaipaava henki, joka haki tyydykettä.

Puheen loputtua rupesi talonväki niukalle illallisellensa, ja minulle oli kamariin laitettu illallinen erilleen, vaikka olin aivan vennon vieras; niin vierasvaraisia he köyhyydessäänkin olivat! Vaikka kävi säälikseni, en kuitenkaan hennonut kieltää heidän hyvää tahtoaan, vaan menin illalliselle. Syömisen jälkeen näkyi uupumus ja väsymys valloittavan kaikki; päivän vaivat ja ponnistukset rupesivat vaatimaan palkintoa kadotetuista voimista; kaikki väki rupesi hankkimaan itseänsä levolle, ja minulle tehtiin vuode tupaan, johon minut toimitettiin maata. Pian olivat kaikki unen virvoittavassa helmassa, joka on niin suotuisa vaivoista väsyneille raajoille, eikä muuta kuulunut kuin nukkuneiden kuorsaaminen ja raskaat hengitykset ja taulultansa mustuneen vanhan seinäkellon yksitoikkoinen naksutus. Minulla on se paha vika, etten saa unta oudoissa paikoissa ja oudoilla vuoteilla; niin kävi nytkin. Vaikka kuinka olisin koettanut herutella, unta vain ei tullut. Talonväen luonne ja heidän elämänkokemuksensa pyörivät vain kokonaisena kuvana mielessäni: jos heillä olisi ollut nuoruudesta pitäin hyödyllistä lukemista, olisikohan heidän asemansa juuri tämmöinen? Matti oli sattumalta saanut hyödyllistä lukemista, se oli vaikuttanut; siemen oli sirahtanut hyvään maahan ja siellä itänyt ja orastanut, mutta toinen kysymys oli se: kohtaako tuotakin kaunista orasta turmelus — halla? Pitääkö hänen heränneen lukuhalunsa vaipuman ja nujertuman — kuihtuman ja kuoleman sen niukan elämän tarvetten alle, jonka hallalle tavallista arempi talonsa heille tarjosi? Jos nyt taas tulee halla ja korjaa yhdellä iskulla pois kaikki nuo monivuotisten vaivain ja ponnistusten hedelmät, joita niin halulla oli toivottu, huolimatta vaivoista, vastoinkäymisistä ja alati nurkuvasta nälästä; voi, voi! Mattikaan ei saisi silloin "aviisejansa", hänen kaipaava henkensä jäisi kitumaan, ja koko perheen nälkä tulisi silloin yhä ankarammaksi velkojaksi; kukatiesi yhtä hätäiseksi kuin Tinkilän Erkki; kukatiesi he vaipuisivat epätoivoon.

Jos heillä kumminkin olisi ollut aikanansa enemmän oppia ja tietoa; olisivathan voineet saada lainaa, raivatakseen niin likellä viljelyksiä olevan suon, joka niin usein tuotti hallan ja tyhjäksi teki heidän parhaatkin toivonsa ja ponnistuksensa. Jos he tuntisivat kylvöheinäin viljelyksen, eivätköhän he olisi kääntäneet maanviljelystään siihen suuntaan niin epävarmalla tilalla, kuin heidän oli, ja olisikohan heidän kohtalonsa silloin, niinkuin ne nyt ovat? Jos, jos ja kukatiesi, olivat kaikkein ajatusteni johtona, ja noiden johtamat ajatukset ja kuvittelemiset pyörivät alati päässäni, eikä unta vain tullut; niin raskaasti painoi mieltäni kansalaisteni sekä henkinen että aineellinen toimeentulo. Eipä ainoastaan sen talonväen, vaan koko kansamme tila astui täydessä haamussaan, yksin yöllä valvoessani, silmäini eteen. Olin talonväessä huomaavinani koko kansamme kuvan, sen kärsimiset ja taistelut. Olin huomaavinani ukon pojissa koko suomalaisuuden sitkeyden ja kestäväisyyden, kun he olivat niin uskomattomia, ettei halla suinkaan nyt tule, ja näyttivät niin levollisilta ja yhtäkaikkisilta koko asian suhteen, niinkuin se olisi vain tavallista. Ainoastaan ukko näkyi osaavan pahaa pelätä, sillä häntä ajan koulu jo oli kylläkseen saanut pehmittää. Tuntuipa mielestäni, että hallan olisi pitänyt heltyä säälivämmäksi kansaamme ja tuota nukkuvaa ukkoa kohtaan, jotka jo niin paljon olivat saaneet kärsiä hänen liika tiheistä vieraisilla-käynneistänsä. Noita kaikkia mietin niin kauan, kunnes ajatukseni kävivät sekaviksi ja hajanaisiksi ja viimeinkin vaivuin unen helmaan.

Kun unet ihmisellä tahtovat olla aina semmoisia, minkälaisia ajatukset ovat vaivoissa olleet, niin minunkin uneni tulivat ajatusteni kaltaisiksi. Minä olin olevinani kävelemässä ulkona yöllä elokuun puolivälissä. Taivas oli niin kirkas ja selkeä. Rehevät kasvut seisoivat suorina ja hiljaisina, ikäänkuin odottaen jotakin tulevaksi, ja suuret kyynelpisarat tippuivat niiden korsia myöten maahan; ne olivat niin hiljaa, etteivät tohtineet hengittääkään, ja näyttivät pelkäävän jotakin. Silloin kaukaa pohjasesta, tunturien takaa rupesi näkymään kuun lempeä täysinäinen muoto; loin katseeni sinnepäin. Silloin huomasin minä, että kuun kanssa yhtä matkaa matkusti korpikuusen pituinen äijä, niin valkea kuin lumipurku. Hänen päällänsä oli jäinen takki, jonka hihat ja palteet olivat koristetut jääkynttilöillä. Hänellä oli kauhean paksu parta ja niin pitkä, että se ulottui polviin asti; parta ja silmäripset olivat kaunistetut monenkaltaisilla jäähelmillä ja puikoilla, jotka kuun valossa näyttivät monen värisiltä; samoin oli koristettu hänen melkein maatavetävä tukkansa. Hänen käsissänsä oli kauhean suuret hyiset kintaat ja jaloissansa jäiset kengät; päässä oli hänellä jäästä tehty lakki niin suuri kuin muuripata. Kun he kulkivat yhtä matkaa, kuulin minä heidän keskustelevan keskenänsä: "Älä lähde minun kanssani matkaamaan", sanoi kuu kumppanilleen, "sinä teet nyt paljon pahaa käynnilläsi, minun kanssani, ihmislapsille tuolla maan päällä; he eivät soisi sinun nyt tulevan; he tuntevat sinut entisistä käynneistäsi; he kutsuvat sinua hallaksi."

— "Tuo hyinen ukko on siis halla; minäpä katson häntä oikein tarkkaan", ajattelin minä, ja kylmä väre kävi koko ruumiini lävitse.

— "Vähän minä heidän vahingoistaan huolin, minä teen, mitä on tehtävää, huolimatta kenenkään neuvoista ja varoituksista. Minä olen pohjatuulen nuorin poika, ja nyt on juuri se aika, jolloin minä kuljen; elää minunkin tarvitsee", lausui halla ynseästi.

— "Hae elatuksesi pohjannavalta, Jäämerestä, tunturien harjoilta, mutta älä ihmisasunnoista, joissa sinä tuotat niin paljon turmiota, ja heitä matkasi tänne sopivampaan aikaan, jolloin ei ole vieraisillaolostasi niin paljoa haittaa! Silloin saat kylläksesi työtä, saat sulkea lainehtivat meret ja järvet sylihisi, kouristaa virtojen ja koskien kovat kuohut liikkumattomiksi ja jäätää nevat ja suot, maat ja puut yhdeksi jääkynttiläksi; jääpä työtä: heitä tämä retkesi tekemättä!" pyysi taas tuo lempeä kuu.

— "Kaikki ne edut ja työt, joita olet luetellut, ovat vanhimman veljeni työtä ja siis kuuluvat hänen vaikutusalaansa; hänen nimensä on pakkanen ja hän kyllä tietää, mitä hänellä on tehtävää, kun hänen aikansa tulee. Minä kuljen edellä, hän tulee perässä, ja aina minun käyntini tarvitaan ensin, ennenkuin hänen työnsä voivat menestyä, ja nyt minä olen ensimäisellä matkallani tänä syksynä, ja sitä ei estä mikään", sanoi hän uhkamielisesti ja pudisteli ja huuhtoi hyistä leveätä takkiansa niin rajusti, että suuri parvi kuuraa leyhähti siitä ilmaan ja laskeusi maanpinnalle, josta kylmä huhahdus tuntui minullekin. Minun teki mieleni huutaa hallalle: älä tule tänne saattamaan kurjuutta meille, mutta samassa huomasin, että hän on niin itsekästä laatua, ettei häntä käy esteleminen. Nyt halla juuri tuli sen talon tiluksille, jossa minä yötä olin. — "Älä tule turmelemaan tämän talon kylvöjä!" karjaisin minä hänelle. "Matti ei saa aviiseja ja vanhan, sokean, vaivannähneen ukon täytyy syödä vielä petäjäleipää, kruunu ja Tinkilän Erkki tahtovat velkansa, ja koko perheelle tulee surkea kurjuus", mutta halla ei tuosta minun hädästäni piitannut mitään, tuli vain talon tiluksille, heilutti rajusti jäistä takkiansa, laskeusi sitten ikäänkuin suullensa ilmassa vainion yli ja henkäisi niin suurella voimalla, että se tuntui joka paikkaan. Kaikki kasvit seisoa sojottivat suorina ja kankeina ja niissä riippuvat kastepisarat muuttuivat jäähelmiksi, kauhea sumu ja härmä täytti ilman ja maan, ja harmaa kuura alkoi peittää maan. "Voi hyvä Jumala", äyhkäisin minä unissani hätäyksissäni, niin isosti, että heräsin siitä omasta äänestäni. Uneni oli minuun tehnyt sen vaikutuksen, että koko ruumiini vapisi ja värisi siitä kauhusta, jonka ma näin, enkä voinut isoon aikaan itseäni liikuttaa. Koko talonväki nukkui vielä raskaasti, vaivoistansa väsyneenä. Aurinko oli juuri noussut. Minua kovin vaivasi uneni näkö ja ajattelin: olisikohan ukon aavistus käynyt toteen? Kahdenlainen syy pakotti minua nousemaan ylös: aurinko on nyt jo noussut ja siis näkee jo lähteä taipaleelle, ensin tarkastettuani, miten tuolla ulkona asiat ovat; puin siis päälleni ja lähdin ulos. Heti kartanolle astuttuani huomasin, että siinä oli vahvasti kuuraa. Se näkö teki niin kipeää sydämelleni, että maailma musteni silmissäni, sillä olinpa itsekin monta kertaa saanut tuta hallan vaikutuksia. Halla olikin ollut yöllä niin kova, että se saattoi ulottua minunkin kotiini, koko pitäjääseen — lääniin, ehkäpä koko — Suomeen; mutta ei omani eikä kenenkään muiden kohtalo minua niin huolettanut kuin yötaloni, ja surumielin kävelin likimäisille ohra- ja perunapelloille. Koettelin niiden päitä ja varsia, ne olivat jäässä, niin että poikki menivät sujuttaessa; palasin niiden kanssa kartanolle. Kun minä siihen pääsin, kuulin tuvan oven käyvän; seisahdin siis odottamaan, keitä sieltä tulisi. Silloin näin omituisen näön: sokea ukko, vaatetettuna, tuli tuvasta porstuaan ja siitä kartanolle. Keskelle kartanoa päästyänsä kyyristyi hän maahan ja koetteli siinä jäätynyttä ruohoa. Niinkuin olisi saanut käärmeen piston, hyppäsi hän siitä ylös ja huudahti: "Herra Jumala! kaikki on mennyt." Sitten hän lähti käydä horjumaan portaita kohden, joille ei hänellä ollut voimaa nousta muuten kuin nelinkontan. Seinän tykö päästyänsä kompuroitsi hän seisaalleen ja alkoi seiniä myöten hiipiä tupaan; minä seurasin hänen tietämättänsä jäljessä. Kaikki väki nukkui sikeässä unessa. Tuvan keskilattialle päästyään sanoi ukko sydäntä särkevällä äänellä: "nouskaa ylös, älkääkä maatko unta näin rauhallista: vihollisemme on taas tullut ja hävittänyt kaikki; kaikki on mennyt, kaikki on kadotettu: työt, vaivat, hiki, väki, toivo; kaikki, kaikki on mennyt". Ei ukkosen isku olisi enempää vaikuttanut huoneessa-olijoihin, kuin tuon vanhan, sokean ja paljon kokeneen perheen isän sydäntä särkevä aamutervehdys. Kaikki kapsahtivat vuoteiltansa ylös ja pukivat kiireesti päällensä; lapsetkin heräsivät siitä melusta. Heistä ei yksikään mennyt ulos katsomaan, sillä ukon sanat olivat heille kylläksi, vaan he istuivat alakuloisina ympäri huonetta.

— "Mitä nyt syödään?" sanoi eräs ukon vanhimmista pojista huoaten.

— "Syöminen syömissäkin, vaan entäs kruunun rästit?" muistutti siihen toinen.

— "Entäs Tinkilän Erkki?" säesti kolmas.

— "Voi, voi! Minä en saakaan aviiseja", päivitteli Matti.

— "Leipää, leipää! Meillä on nälkä", huusivat lapset ja kämpivät ukon syliin.

— "Hyvä Jumala noita viattomia raukkoja! Mitä hekin vielä saanevat kärsiä?" sanoi ukko säälien lapsia ja hänen kasvonsa värähtelivät ja aaltoilivat suonenvedon tapaisesti.

— "Jumala on meidät hyljännyt", sanoi vanha mummo, tuskin kuultavasti.

— "Niin! Jumala on meidät hyljännyt; kaikki saa heittää siihen", sanoi ukko epätoivoissaan.

— "Vaikka kokee, eipä hylkää Herra", ehätti Matti siihen sanomaan. "Ettepä te, isä ja äiti, taas muistakaan Saarijärven Paavoa; eipä hänkään langennut epätoivoon, vaikka kyllä koki. Onpa taas toki tervaksia! Koetetaan vielä ponnistella; kyllä minä koen olla aviiseitta!"

— "Sinulla on, lapseni, luja mielenlaatu", sanoi ukko ja hymyili surullisesti.

Kun minun tarkoitukseni oli matkustaa, hankin minä itseni lähtöön. Sydämelliset jäähyväiset otettuani perheeltä sanoin minä Matille, häntä hyvästi jätellessäni, ettei hänen tarvitse olla "aviiseitta", kun vain nimittää, mitä hän mieluimmin haluaa, sillä minä tilaan ne hänelle, ja hänellä ei ole muuta tekemistä, kuin että noutaa ne aina pappilastaan. Matti tuosta niin ilostui, että hän hyppeli ja hykersi käsiänsä ja tarjousi heti minua saattamaan. Hänellä ei ollut aineellisia varoja aviisein saamiseksi, vaan hän antoi, mitä hänellä on: nuoruutensa voimia. Matista näytti nyt kaikki niin valoisalta ja lupaavalta, kuin ei ikinä olisi hallaa ollut, ja hän määräsi aviiseiksensa Oulun Viikko-Sanomat, joihin hän jo oli perehtynyt. Lähdimme siis matkaan. Opas olikin hyvin tarpeeseen, sillä sydänmaan polut olivat hyvin sekavia ja eksyttäviä. Hän lähti kanssani aina parin neljänneksen päähän. Koko taipaleen kuljimme hyvin verkalleen, sillä puhetta oli paljo. Puhelin hänelle valtiotalouden perustuksista, keinollisen heinänviljelyksen hyödystä ja kehoitin heitä hakemaan kruunulta lainaa likellä taloansa olevan, hallaa tuottavan suon viljelemiseen, johon annoin hänelle yleisiä neuvoja ja viittauksia; hän näytti ikäänkuin nielevän jokaisen sanan niistä kyllä vaillinaisista tiedoista, joita voin hänelle antaa. Kun matkan pää tuli Matille, istuimme vielä kauan mättäällä ja puhelimme. Sydämellisesti vielä kättä puristaen erkausimme me, ja Matti lähti kotiansa päin. Hän ei näyttänyt koko matkalla ollenkaan huomanneen, että maa oli vielä vahvassa kuurassa ja että matalimmat vesipaikat olivat jäässä ja rapakot roudassa. Niin kauan kuin näin, katsoin hänen peräänsä. "Jos, jos" ja "kukatiesi" pyörivät silloin mielessäni, ja lähdin yksin jatkamaan matkaani.

Kun tulin kyläisiin kyliin, tuli pian selville, ettei halla ollutkaan rajoittunut ainoastaan yötalooni, vaan kaikkialla näkyivät kasvit olevan lupallakorvin. Perunain varret olivat aivan mustina ja rutistuneet maata myöten, ja imelä haju täytti ilman. Pian alkoi myös kuulua, että usea maakunta oli saanut kokea yhtä ja samaa. Vaikka kohtakin tunsin, että paljo, paljo ihmisiä oli joutunut tuon kovan vieraan käynnistä paljon kärsimään, niin oli kumminkin tuon yötaloni kohtalo elävänä kuvana silmieni edessä, Mattinensa, jolle minä jo samalla matkallani tilasin Oulun Viikko-Sanomat; ostin ja lähetin hänelle myös useita hyödyllisiä kirjoja. Tuo kuva ei lähtenyt koskaan pois mielestäni; päätin sen jolloinkin kyhätä paperille — joka aikomus viipyi kauan aikaa toteutumatta — jolle tulisi nimeksi — "Halla-aamuna".

* * * * *

Edellisestä tapauksesta oli kulunut liki kymmenen vuotta. Eräänä syyskuun iltana astui pitkänsolakka mies kamariini. Hyvän illan sanottuansa astui hän tervehtimään minua, jota tehdessään sanoi: "ette taida minua enää tunteakaan". Vieras näytti minusta semmoiselta, että hänen olisin jolloinkin ennen nähnyt, mutta en ollut muistaa, kuka ja missä. Tovin muistiani pinnistettyäni huomasin äkkiä, että ka, ukon Mattihan se on! Uusi sydämellinen kädenpuristus seurasi tuota uutta tuttavuutta. Minä kehoitin Mattia istumaan ja panemaan piippuun. Matti sanoi olleensa täälläpäin kulussa asiainsa tähden eikä saattaneensa olla käymättä minua tervehtimässä, vaikka vähä vaaraakin tuli. Matti sai ruveta kotiasioitaan kertomaan: hän oli saanut laittamani Oulun Viikko-Sanomat ja kirjat. Sattumalta oli hän tavannut Uuden Suomettaren, jonka hän heti tilasi. Molemmat ovat siitä asti häntä uskollisesti seuranneet. Hänen kirjastossaan on nyt jo useampia kymmeniä niteitä, joita hän vuosittain lisää varainsa mukaan. He ovat hakeneet ja saaneet kruunulta lainaa likellä taloa olevan suon viljelemiseen, joka on nyt ihanana heinämaana, ja muuten he ovat ruvenneet kylvöheinän viljelykseen, jonkatähden karjaa on kahta vertaa enempi. Tilukset ovat tulleet lujemmiksi, ettei halla nyt pane useammin kuin muuallakaan. Ukko elää vielä ja hoitelee lapsia; hänen ei enää tarvitse syödä petäjäleipää. Kun sanomalehdet tulevat, pitää hänen saada joka numero kuulla; samoin muutkin uudet kirjat. Äiti ja kolme vanhimman veljen lasta ovat kuolleet. He asuvat yhdessä kaikin ja tekevät työtä yksimielisesti, ukon ohjatessa, jolle kaikki ovat kuuliaiset. Ukko muka muistelee usein minua ja pitää heillä käyntiäni Jumalan sallimana! Samaa mieltä on muka Matti itsekin. Hän on nainut ja hänellä on kolme lasta. Vuosi takaperin valitsivat kuntalaisensa hänet kunnallislautakunnan esimieheksi, jota virkaa hän on sitten hoitanut ja jonka asioilla hän nytkin on. Kun hän on itsekin lukemisen kautta saanut niin paljon hyötyä, niin on hän toimittanut muillekin lukemista siten, että on perustanut kuntaansa lainakirjaston.

(Elämän havainnolta I.)

PUUTTEEN MATTI.

Oli erään vuoden maaliskuun loppupuoli. Ilma oli kaunis, ja keväimen lähestymisen oireita näkyi kaikkialla. Lintuset visertelivät niin iloisesti puissa, iloansa ilmoittaen kaiken hyvän antajalle. Rekikeli oli, jos ei aivan lopussa, kumminkin pilalla, sillä tiet yleensä olivat kallellaan ja lialla, ja useissa paikoin oli aivan suliakin paikkoja. Purot ja ojat olivat jo vettä ja hyhmää täynnä, ja niiden valloilleen puhkeamista pidätti enää vain yöpakkaset. Sentähden ne seisoivatkin putouspaikoissaan korkeina jyrkänteinä, ikäänkuin kuurottaen katsellen tulevan matkansa suuntaa ja odottaen keväimen lempeän hengen viimeistä viittausta, päästäkseen vapaiksi talven pitkästä ja ankarasta vankeudesta. Suotuisimmissa paikoissa oli jo joku puronen päässytkin vapauteensa, ja iloisesti putousten yli hyppien riensi se kohisten kauan raivattua uraansa myöten meriemonsa syliin.

Semmoinen se aika ja keli oli, jolloin asiaini vuoksi olin pakotettu matkustamaan ulkona kotipitäjästäni.

Eräänä aamuna varhain saavutin toisenkin matkustajan kuorman, ja sen ajaja kävellä telläsi kuormansa jäljessä. Kun hänet saavutin, hyppäsin reestä ja menin tuota matkustajaa puhuttelemaan.

"Hyvää huomenta, ukkoseni!" sanoin lähelle päästyäni.

"Jumal' antakoon!" sanoi ukko vastaukseksi, kääntämättä päätäänkään tervehtijäänsä päin.

Minulla oli nyt tilaisuus tarkastella likemmin matkustajaa. Hänen hevosensa oli todellakin laiha kuin kaakinpuu, ja kuormana oli sillä kaksi tynnyriä tervaa. Hevosen värkeistä silmäänpistävimmät olivat vitsaruomat ja tuiki moneen kertaan solmeillut suitsivarret. Hevosen eväinä oli reessä rahkansekaisia nevaheinän korsia, ja samaa varten lienee ollut se pitkä ja pullea säkkikin, joka oli reen keulapuolessa tervatynnyrien päällä; se lienee sisältänyt silppuja. Reessä oli vielä pienoinen tuohikontti; siinä ehkä oli miehen eväsvarat. Miehellä oli päällysvaatteena kulunut ja rikkein takkireuhka, joka oli hyvin alhaalta köytetty kiinni vanhalla suitsivarren palasella. Takissa ei ollut nappeja eikä muita luotettavia kiinnipitimiä yläosassa, eikä tuo nivusissa oleva suitsivarren palanenkaan voinut sinne asti auttaa; sen vuoksi olivat vaaterievut ylhäältä auki, ja melkein paljas rinta paistoi ryysyjen aukosta.

Hänen kenkänsä näkyivät olevan tuiki vanhat ja moneen kertaan paikatut; nytkin olivat ne rikki, ja isot olkivihkot pistivät esiin ulommaksi molempien kenkien kantoja. Kun vielä mainitsen, että matkustajan käsissä oli moneen kertaan paikatut kintaat ja päässä kulunut karvalakkireuhka, niin on hänen asemansa melkein tarkkaan kerrottu.

Niinkuin jo mainitsin, käveli ukko kuormansa perässä, eikä reessä näkynyt olevan miehen varaa, sillä noissa parissa tervatynnyrissä näytti laihalle hevoselle olevan enemmän vetämistä, kuin oikeastaan olisi kohtuullinen ollut, semminkin niin huonolla kelillä. Kun sulia paikkoja tuli eteen, lykkäsi ukko aina voimiensa takaa kuormaa, avuksi ponnistelevalle ja laihalle hevos-rievullensa. Syvimmissä koloissa ja jalaksen jäljellä oli myötäänsä tiellä vettä, ja vaahtoporeet turisivat olkitukkojen lävitse ukon rikkeimistä pieksukengistä.

"Mihinkä, ukkoseni, matkustatte?" kysyin häneltä puheen aluksi, sittenkuin olin tehnyt noita yleisiä havaintojani.

"Kaupunkiin", oli lyhyt ja alakuloinen vastaus.

"Kylläpä olette kehnolla kelillä lähtenyt kaupunkiin", sanoin hänelle.

"Tosi on, että keli on huono, mutta asiat eivät sallineet odottaa parempaa keliä", sanoi ukko.

"Mikä asia niin kiireellistä laatua oli, että saattoi tämmöisellä kelillä liikkeelle?" kysyin taas.

"Ryöstö on tulossa, ja se ei katso keliä", sanoi ukko surullisesti, ja silloin hän vasta ensi kerran loi minuun aran ja alakuloisen silmäyksen.

Silloin vasta näin ensi kerran ukon kasvot; ne näyttivät riutuneilta ja lakastuneilta, olipa, niinkuin olisi hän ennen aikaansa vanhentunut, sillä hänen muu runkonsa ja ryhtinsä näytti nuoremmalta kuin hänen kasvonsa.

"Kuka niin ahne velkojanne on, joka ei sääli kaupunkimatkaa tämmöisellä kelillä?" kysyin.

"Rovasti", vastasi ukko lyhyeen.

"Rovasti! Teillä kai on paljokin hänelle velkaa?" sanoin kummastellen.

"Ei paljoa, menneenvuotiset saatavat vain", sanoi ukko huoaten.

"Menneenvuotiset saatavat vain! Ettekö ole käynyt pyytämässä häntä odottamaan?"

"Kävinhän minä tuolla parikin kertaa."

"No, mitä hän sanoi?"

"Hän oli kauhean vihainen ja sanoi: 'te lurjukset, varastatte minulta', eikä armoa tullut, vaikka kyllä koetin sitä kyynel silmässä pyytää", sanoi ukko ja katsoa vilautti minua taaskin synkästi silmiin.

"Sen minä sanon että teillä on armoton rovasti. Olisipa hän saattanut vaaratta odottaa, niin kauan ainakin, kun keli olisi tullut paremmaksi", sanoin kauhistuksissani, tietämättä itsekään, mitä mä oikeastaan sanoin.

"Niin se olisi voinut olla minunkin mielestäni, mutta minä olen niin tyhmä, minä en ymmärrä niitä asioita, rovasti kai ne paremmin ymmärtää. Hänellä on kai raskas työ ja suuri edesvastaus meidän sieluistamme, ja sen vuoksi tarvitsee hänen kai saada kaikki saatavansa. Hän on hyvä kirkonmies ja toimittaa kaikki hyvin; en minä moiti rovastia, mutta minä en jaksa maksaa, vaikka sen niin mielelläni tekisin. Muutamat kyllä sanovat rovastin olevan tiukan otoillensa, mutta miten niin raskaan edesvastauksen alla rovasti eläisi, jos ei hän saisi saataviaan", arveli ukko viattomasti.

Tuo yksinkertainen puhe valaisi ukon sisällisen ihmisenkin. Varmaan oli hän paljon elämän vaivoja kokenut, kenties enemmän kuin tuo rovasti, jonka toimeentulosta hän niin huolehti. Niukan luonnon ja nähtävästi puutosten ja kurjuuden kanssa pitkin ikäänsä taistellen tunsi hän vain velvollisuutensa olevan antaa muille, mitä heille oli tulevaa, jäipä itselle, mitä jäi, ja olipa omat asiat, miten olivat; se vain häntä pahoitti, kun hän ei voinut kaikkia vaatimuksia niin täsmällensä täyttää. Minä olin ajattelemattomasti sanonut rovastia armottomaksi, hän ei yhtynyt siihen nuottiin, ei ruvennut parjaamaan sitä, jonka tähden hän näytti minun mielestäni nytkin liiallisia vaivoja kärsivän.

"Se on niin paha mielestäni, kun rovasti sanoi minun varastavan; minä en tahdo varastaa, mutta minä en voinut maksaa", sanoi ukko, nähtävästi pahoillaan.

Se lause tuli rehellisestä, vaikka puoleksi murtuneesta sydämestä.

"Kun saisin nämä tervatynnyrit kaupunkiin, — niin saisin rovastin maksetuksi ja ryöstön estetyksi", jatkoi ukko yhä edelleen; tuntuipa siltä kuin hän olisi tullut hieman puheliaammaksi.

Minä halusin päästä aina syvemmälle ukon elämän laatuun, sentähden sanoin hänelle puoleksi hämärästi:

"Teillä on laiha hevonen, kuinka se jaksaa näin huonolla kelillä vetää nuo tervat kaupunkiin?"

"Niinhän se on, laihahan se on, hevosriepu. Mitenkäpä se raukka lihavana pysyisi, kun sille ei ole muuta antaa kuin huonoja heiniä ja vettä", myönsi ukko.

"Mutta hevosen pitäisi aina olla ensimäinen saamaan", muistutin minä.

"Niin se taitaa olla syrjästä katsojasta, mutta jolta halla on vienyt kaikki, sen tekee mieli pistää omaan ja perheensä suuhun kaikki, mikä vain vähänkin suurukselta vivahtaa, eikä sittenkään ole juuri niin isoa eroa perheen ja elukkain ruokon välillä. Kun kerran sille tilalle joutuu, niin on, luulen ma, perhe sillä sijalla, jolle te hevosen asettaisitte", sanoi ukko ja vilautti taasenkin minuun katseen, ikäänkuin kummeksien minun mielipiteitäni.

"Mutta olisittehan voinut nuo kenkänne paikata, ettei jalkanne olisi myötäänsä märkänä", sanoin yhä edelleen, osaksi uteliaisuudesta, osaksi luulotellen, että ukko olisi ainakin jotain laiminlyönyt.

"Niinhän sen outo luulisi, mutta jolla on kuusi nälkäistä ja alastonta lasta sekä vaimo ympärillä, se ei jouda paljoa omista verhoistansa ja kengistänsä huolta pitämään. Paitsi sitä näitä kenkiäni ei ole liian vähän paikattu, mutta näiden aika on ollut ja mennyt. Osaisin minäkin olla ja asustaa paremmastikin, mutta minä en voi", sanoi ukko alakuloisesti.

"Mistä te olette kotoisin?"

"Eräästä tämän pitäjän syrjäkylästä."

"Mikä teidän nimenne on?"

"Puutteen Matiksi minua sanotaan, ja puutteen Matti minä olenkin, sillä alinomaista puutetta saapi pitkin ikäänsä tuossa Puutteessa nähdä."

"Kuinka niin?"

"Niinpä se on. Tuo mökkimme on perustettu syrjäkylän takamaille, semmoiselle maalle, soiden ja rämeitten keskelle, joka ei ole muille kelvannut. Isä vainaja sen jo perusti, mutta vielä on siinä nytkin halla melkein jokavuotinen vieras."

"Eikö niin epäluotettavaa tilaa saattaisi jättää, saisihan muualta parempia?"

"Eipä se ole niin helppoa, kuin luulisi. Jos siitä pois lähtisi, ei kukaan maksaisi siitä mitään, ja milläpä sitten toisen ostaisi? Siinä täytyy olla, ja onpa siinä paljon parempi olla, kuin mierolla, ei ole sekään hääviä. — Kun olisin päässyt vain tuosta ryöstöstä."

"Menneenkesäisiäkö tervoja nuo ovat, joita kaupunkiin viette?"

"Eivät ole; miten ne niin kauan voisivat säilyä? Järkiään nekin menevät sormesta suuhun; hytissä nämä ovat poltetut, ja heti kun tynnyrit sain täyteen, täytyi niitä lähteä viemään kaupunkiin", sanoi ukko.

Niin keskustellen tulimme juuri erääseen taloon. Se oli syöttöpaikka, ja ukko sanoi siinä syöttävänsä hevostansa; samapa oli minullakin tehtävänä, sillä vaikka minulla ei ollut kuormaa, olin kumminkin ajanut niin pitkälle, että hevonen tarvitsi ruokaa ja levähdystä. Ajoimme talon kartanolle. Lujaan otti ukon kuorma kiinni sulaneeseen likaan kartanon läheisyydessä; molemmin miehin autoimme laihaa, ponnistelevaa hevosta.

Kun olimme saaneet hevosemme riisutuiksi ja ruokaa niille eteen, otimme molemmin eväämme ja lähdimme tupaan; miehet myöskin tarvitsivat einettä.

Ukko otti tuohikonttinsa esille, kaivoi sieltä jotakin ja käveli niiden kanssa takan loukkoon penkille. Minä olin kylläksi utelias nähdäkseni, minkälaiset ukon eväsvarat olivat, ja siinä tarkoituksessa tein jotakin asiaa takan tykö. Niukat olivat ne eväsvarat. Mustaa oli pettuleipä, jota hän taittoi, kitkerää, karmeaa oli tuon mehuttoman leivän sarvinkin: suolan rakeet tuossa rasiassa, joihin hän tarenteli kastamaan mautonta leipäänsä.

Minä pyörähdin pois tuosta näystä ja menin pöydän luo omain evästeni ääreen. Minä koetin tehdä itseni niin levollisen näköiseksi, kuin mahdollista oli, vaikka sydämessäni liikkui niin kummalliset tunteet. Kun olin voittanut jonkinlaisen näennäisen levollisuuden, sanoin ukolle:

"Tulkaa tänne minun evästäni syömään!" Ukko katsoa vilautti minua nytkin silmiin eikä vastannut mitään, ei myös totellut kehoitustani; eikö hän liene oikein kuullut, vai eikö liene hänen omistaan elämisen halunsa sallinut hänen tulla näin isoja vierasvaraisuuksia vastaan ottamaan?

"Tulkaa, tulkaa tänne syömään!" kehoihin häntä toistamiseen.

"Miksikä te olette minulle niin hyvä?" sanoi ukko, ja samassa rupesi hän karua evästänsä tukkimaan kontti-kuluunsa takaisin. Sitten tuli hän hitailla askelilla luokseni, katsoa vilauttaen minua useasti silmiin, ikäänkuin tiedustellen, oliko tuo vaatimukseni tosikaan.

"Olemmehan jo siksi tutustuneet toisiimme, että meidän sopii toisillemme hyvät olla; istukaa vain syömään", kehoitin häntä edelleen.

Sen kehoituksen jälestä istui ukko syömään, ja tunnustaa täytyy, ettei hänellä suinkaan näyttänyt vähentynyt ruokahalu olevan.

* * * * *

Meille tuli nyt ero; ukko lähti vuovaamaan kaupunkia kohden, ja minä käännyin omille teilleni ja omille asioilleni.

Tiellä yksin kulkiessani ei tuo tiellä tapaamani ukko mennyt mielestäni. Hänen laiha hevosensa, sen ja miehen kehnot eväät, rikkein puku ja kengät ja vihdoin nuo rypistyneet ja ennen aikaansa vanhentuneet kasvot olivat vain alati kokonaisena, elävänä kuvana edessäni. Tuntuipa vielä päälliseksi, kuin korviini olisi alituisesti kuulunut sanat: "niin sen outo luulisi".

Näissä ajatuksissani riensin minä yhä vain eteenpäin — päivän, kaksi — no niin, mitäpä matkustava muuta tekee kuin matkustaa.

Eteeni aukeni nyt uhkea, laaja ja tiheä kirkonkylä. Laaja oli kylä, laveat viljelykset, joiden välissä toiset toistaan muhkeammat talot olivat tiheissä riveissä. Ne eivät olleet enää uutistaloja eivätkä vasta-alkavia; vanhoja, vankkoja ne olivat. Niissä oli jo taistelut taisteltu, uupumiset uuvuttu — niin, ne oli taisteltu jo kaukaisessa muinaisuudessa, monena miespolvena, ja nykyisyys iloitsi, riemuitsi ja nautti hedelmiä muinaisuuden valituksista, huokauksista, kärsimisistä ja sortumisista. Kenties ei yhdelläkään heistä ollut rovastin saatavat maksamatta — niin, niin, kenties.

Uljas kirkko sijaitsi korkealla mäellä, ihanan näköisen, avaran järven rannalla, ja tiheä männikkömetsä ympäröi sitä joka taholta. Vähän etempänä, järveen pistävässä pitkässä niemessä, tuuhean puiston ympäröimänä, oli uljas pappila. Asiani, jota varten matkustin, oli sitä laatua, että piti käydä pappilassa. Menin siis sinne. Muhkea oli talo päältä, komea sisältä. Kaikki, mitä nykyaikainen sivistys oli voinut luoda, oli siellä näkösällä.

Rovasti istui kauniissa, topatussa keinutuolissa huoneeseen astuessani. Iso, komea, täyteläinen oli rovasti, näyttipä siltä, ettei hän ollut ennen aikaansa vanhentunut. Tuo rovasti oli Puutteen Matin rovasti, jonka eduksi ja toimeentuloksi hän oli tekemässä tuota kaupunkimatkaansa ja jonka saatavat hän olisi niin mielellään maksanut, jos vain olisi voinut. Tuo uhkea kylä oli Matin kylä, hänen pitäjänsä kirkonkylä, ja hänkin, yhteiskunnan jäsenenä, kuului tavallaan tuohon kylään.

Kun menin huoneeseen, oli siellä myös saman pitäjän lukkari, jota rovasti paraikaa oli torumassa. "Sinäkin olet olevinasi mielestäsi rehellinen mies, mutta et ole vielä kertaakaan ilmoittanut, kuinka monta lehmää kullakin on, vaikka hyvin varmaan tiedän sinun tietävän useimman talon lehmät", sanoi rovasti.

"Kuka? minäkö?" sanoi lukkari.

"Niin juuri", sanoi rovasti ja katsoi tiukasti, melkeinpä voittavasti lukkaria silmiin.

"Mistäpä minulla olisi tieto kunkin lehmistä?" sanoi lukkari hiljaisesti; nähtävästi hän koetti välttää kiivaampaa keskustelua.

"Sinä tiedät, sen minä tiedän, mutta sinä vain et tahdo niitä minulle ilmoittaa. Ne lurjukset varastavat minulta niin paljon, ja joka pitää yhtä heidän kanssaan, on osallinen heidän synneistään. Tietääkö lukkari, mikä on varkaan palkka?" torui rovasti yhä edelleen.

Lukkari ei näkynyt olevan mikään keppihevonen; loukatun tunnon ja kunnian puna nousi hänen kasvoillensa. Tuo luuloni vahvistui vielä varmemmaksi, kun lukkari vastasi tuohon minunkin mielestäni liialliseen velvoittamiseen:

"Minä en luule olevani velkapää kulkemaan pitkin pitäjätä lukemassa lehmiä ja sitten tekemään niistä tiliä herra rovastille. En myös luule olevani edesvastauksessa Jumalan enkä ihmisien edessä pitäjän ylimääräisistä lehmistä. Tosin on kahtalaisia ihmisiä maailmassa, joista toiset tahtovat tulonsa niin isoiksi kuin mahdollista, ja toiset taas tahtovat supistaa menonsa niin pieniksi kuin suinkin, mutta siitäkään en luule olevani edesvastauksessa. Mutta joka on usein käynyt köyhäin mökissä ja seurustelee heidän kanssansa, hän varmaan käsittää, miksi niin on. — Herra rovasti on puhunut mielestäni enemmän, kuin kohtuullista olisi ollut."

Rovastin vuoro oli nyt punastua. Hän tiuskasi lukkarille kaikella virkamahtinsa painolla:

"Tietääkö lukkari, kenen kanssa hän puhuu?"

"Aivan hyvin; puhun herra rovastin kanssa, jos ei juuri arvokkaan", lisäsi hän sitten ja lähti pois; ei kumpikaan, ei rovasti eikä lukkari, jätellyt hyvästi.

Minulle ilmestyi nyt tilaisuus esitellä rovastille asiani. Rovasti oli hyvin kärtytuulella; nähtävästi oli hän tuskaantunut lukkarin suorasta puheesta.

"Tuo mokoma räivä on suuna ja päänä joka paikassa eikä häpeä vastustaessaan parempiansa. Hän on meilläkin käyttäytynyt usein niin 'turskisti', että moni pappi on minulle sanonut: 'jos hän olisi minun lukkarini, niin kyllä minä hänet kengittäisin'. Mutta menepäs häntä kengittämään; tekin kyllä näette, kuinka siinä käypi", uhmaili rovasti.

Minulla ei ollut juuri paljon mitään siihen sanomista, sillä tuntuipa siltä, kuin rovasti itse olisi tuohon sanakiistaan ollut suurimpana syynä. Minä olin vain nöyrä ja esittelin kohteliaana asiani, ja se auttoi. Rovasti tuli kohteliaaksi ja höyliksi, ja pian me haastelimme ummet ja pimeät. Rovasti tuntui hyvin tuntevan kansan ja sen tavat, niin ainakin hänen puheistaan päättäen tuntui hänen omasta mielestään olevan. Hän kannatti sitä mielipidettä ja puhui paljon siitä, kuinka ihmiset, eli oikeastaan kansa, ei ymmärrä sen vertaa, että älyäisi kiittää suurinta hyväntekijätänsä. Rovasti kyllä ei maininnut, kuka tuo kansan suurin hyväntekijä on, mutta puheet ja arvostelut olivat siksi selkeitä, että ymmärsin rovastin sillä tarkoittavan omaa itseään. Tuo puhe tuntui mielestäni haiskahtavan marttyyrisaarnalta.

Minä sain asiani hyvin toimeen ja lähdin pois.

Oli miten oli, mutta Puutteen Matti tervakuormineen ja kaupunkimatkoineen astui vain väkisinkin mieleeni. Minä vertailin ihmisen toimeentuloja ja asemia toisiinsa; vertailinpa Mattiakin ja rovastia, ja suuren välin huomasin minä kaikissa heidän elämäntavoissaan. Toisin oli asiat toisen ja toisin toisen. Muhkeassa ja mukavassa asunnossa, keskellä elämän hekumaa, lihavan lihavatinsa ääressä ja kaikkien elämäntarvetten ympäröimänä, huolettomana kaikesta murheesta ja vaivasta, pelottomana ryöstön tulosta eli toinen. Toinen sitä vastaan eli alituisessa työssä ja tuskassa, vilussa ja nälässä, alituisessa murheessa ja huolessa, alastoman ja nälkäisen perheensä keskellä, taistelevana niukkaa ja karua luontoa vastaan, alituisesti ponnistelevana — pelolla ponnistelevana perheellisiä ja yhteiskunnallisia velvollisuuksiaan täyttäessään ja vihdoin uupuvana, nääntyvänä elämän raskaan painon alla. Semmoisia mielikuvituksia tuli päähäni, semmoisia eroituksia näin rovastissa ja Puutteen Matissa. Niin oli heidän ulkonaisen elämänsä laita, mutta Luojan luomina ihmisinä en huomannut heissä mitään eroitusta.

* * * * *

Asiaini vuoksi viivyin useampia vuorokausia tuossa kirkonkylässä. Toimitettuani, mitä toimitettavaa oli, lähdin taasenkin liikkeelle. Minun piti matkustaa yhä eteenpäin. Matkani suunta kulki nyt poikkimaisin, ja tiet olivat niin eksyttäviä ja sekavia, että minun täytyi ottaa opas. Syviin ajatuksiini vaipuneena istuin minä reessä, ja opas ajoi hevosta ja lauleli hiljakseen mielilaulujansa. Hän oli nuori mies ja näkyi olevan aivan osaton tämän maailman murheista. — Semmoinen aika on onnellisin aika ihmisen elämässä.

Koko taipaleella emme vaihtaneet siivoon kahta sanaa.

Kun olimme kulkeneet kirkolta noin puolentoista peninkulmaa, näkyi vasemmalta kappaleen matkan päässä eräs talo, jonka kartanolla oli enemmän väkeä, kuin tavallista on noin sydänmaantalossa.

"Mikä talo tuo on?" kysyin oppaalta melkein huomaamattani.

"Se on Puute", sanoi poika huolettomasti.

Minä säpsähdin.

"Miksi siellä on niin paljo ihmisiä?" kysyin melkein mielen hämmennyksellä.

"Siellä on ryöstö maksamattomien rovastin saatavien tähden", sanoi opas yhtä huolettomasti.

"Onko tuon talon isännän nimi Matti?" kysyin taas.

"Mattihan tuo on", sanoi opas yhä enentyvällä huolettomuudella.

"Minä tapasin hänen teidän kyläänne tullessani; hän oli matkustamassa kaupunkiin, ja minä matkustin hänen kanssaan puoli taivalta; kuinka se on mahdollista, vastaanhan hänen olisi pitänyt oikeastaan tulla?" sanoin hämilläni.

"Se on hyvin sopinut, sillä Puutteen Matti on mennyt toista tietä, tämä tie tekisi hänelle väärän", sanoi opas.

"Luultavasti ei ole isäntä tullut kaupungista kotiinsa, koska ryöstö kumminkin tuli, jonka tukkeeksi hän sanoi tervoja vievänsä?" sanoin taas.

"Tottapa se ei ole tullut."

Nyt juuri kääntyi tie Puutteeseen.

"Ajakaa taloon!" sanoin oppaalle.

Opas totteli.

Kartanolle tultuamme havaitsin aivan pian, että talossa oli tehty, mitä tehtävää oli. Paljoa ei siellä ollut myötävää ollutkaan, pari lehmänkantturaa vain, nekin laihoja kuin hamppuloukkuja, siinä kaikki. Olisi sinä kumminkin ollut muutakin tavaraa, nimittäin parvi pieniä, alastomia ja nälkäisiä lapsia ja ennen aikaansa kuihtunut äiti, mutta nuo ovat sitä tavaranlaatua, ettei kovinkaan eikä tunnottomin velkoja raski niitä ottaa, ei ainakaan niin kristillismieliset ihmiset, kuin tuo rovasti oli.

Lehmät riehuivat jo kartanolla pitkissä vitsaperissä, joiden toisesta päästä pitivät kiinni niiden uudet omistajat; he olivat jo valmiit matkustamaan pois talosta.

Valju oli murheellinen äiti nälkäisen lapsijoukkonsa keskellä. Hän ei itkenyt, hän lienee itkenyt jo ennen itkunsa, ja sitä todistivatkin nuo hänen lakastuneet ja punastuneet silmänsä.

Minä menin vaimon tykö ja kysyin häneltä:

"Eikö miehenne ole vielä tullut kaupungista, koska ryöstö kumminkin tuli taloonne?"

"Mistä te tiedätte, että Matti on kaupungissa?" sanoi vaimo ja loi minuun tutkivan silmäyksen.

"Minä tapasin hänet matkalla", sanoin hänelle.

"Eipä hän ole vielä tullut kotiin, vaikka hän aikoi kiirehtiä niin paljon kuin voisi. Pelkään hänelle jonkun vahingon tulleen, vaikka onhan tuo kelikin huono ja hevosriepu on niin laiha, kun ei ole varaa antaa sille suurusta. Jospa vielä Mattikin tulisi, ei olisi häävisti asiat, sillä ainoat elämän ehtomme riistettiin meiltä pois. Jos ei noista lehmistäkään suurta turvaa ollut, sai niistä kumminkin maitotilkan lastensa suuhun. Nyt ne menivät polkuhinnasta; kukapa niistä niin laihoina paljon maksoi? Hädin tuskin nousivat ne siihen määrään asti, että riitti rovastin saamisiin ja ryöstökustannuksiin. — Kesää vasten menivät ne nyt, ja kesällä olisi niistä ollut suuri apu", kertoi vaimo surullisesti.

Niin. Tapahtuma oli siis tapahtunut, tehtävä tehty, eikä kukaan saattanut sanoa suorastaan, että tuo ryöstön teko oli väärin, sillä laki on taipumaton ja omistusoikeus on pyhä. Mutta on kumminkin laki, joka pitää suorastaan tuommoisia tekoja väärinä, ja se laki on rakkauden laki, on Jumalan laki.

Olin nähnyt kylläkseni. Etsin oppaani väkijoukosta ja lähdin hänen kanssaan matkustamaan tarkoitettua päämäärääni kohden. Kummallisia tunteita tunsin tuolla pitkällä, tavattomalla metsätaipaleella, ja paljoa ei puhuttu nytkään.

"Minkälainen mies teidän rovastinne on, mitä pitäjäläiset hänestä ylimalkaan pitävät?" kysyin oppaalta pitkän vaitiolon perästä.

"Rovasti on hyvä kirkonmies, mutta niin ankara otoilleen, että vie kaikki porotkin takoista!" sanoi opas huolettomasti ja alkoi taas laulella laulujansa.

Vielä samana päivänä pääsin tarkoitetun matkani perille.

* * * * *

Useampia vuorokausia viivyin sielläkin asioitteni vuoksi. Kun olin ne saanut toimitetuiksi, lähdin eräänä lauantaipäivänä oppaani kanssa paluumatkalle, sillä hän oli perillä odottanut minua. Pyhäaamuna tulin saman pitäjän kirkolle, josta ennen olen tässä kertomuksessani maininnut. Riisuin hevoseni erääseen taloon ja päätin mennä kirkkoon, kun oli hyvä tilaisuus siihen. Kirkon kellot kumisivat niin juhlallisesti, kutsuen ihmisiä kuulemaan sitä rauhan ja rakkauden sanomaa, jonka itse iankaikkinen rakkaus on ihmisille julistanut.

Kun minä tulin kirkolle, kannettiin ruumista paareilla ulos kalmistosta. Kantajat seisahtuivat kirkkoportin eteen ja laskivat paarinsa maahan; he odottivat siinä pappia ja lukkaria. Nämä tulivatkin piakkoin ja olivatpa kumpainenkin minulle tuttuja miehiä, sillä olinhan molemmat tavannut menomatkallani pappilassa käydessäni. Näyttipä siltä, kuin rovasti olisi vieläkin torunut lukkaria ja sanonut: "ne lurjukset varastavat minulta niin paljon".

"Kuka on tuo kuollut, jota nyt haudataan?" kysyin eräältä lähelläni seisovalta mieheltä.

"Se on Puutteen Matti, hän on kuollut kaupunkimatkalle", sain vastaukseksi.

Minä ymmärsin kaikki, vaikkei selitys ollut sen pitempi. Kylmä väre kävi ruumiini lävitse. Tuo minun vanha tuttuni oli nyt kuollut, kuollut kenties ylenmääräisistä vaivoistansa tuolla kaupunkimatkalla, ja tuossa elämän sortumisessa selkeni syy, minkätähden ei hän joutunutkaan estämään tuota ryöstöä.

Lukkari alkoi nyt juuri kantovirreksi:

"Suur' surkeus Ja vaivaisuus On täällä murheen laaksoss';" j.n.e.

Kai tuo kantovirsi oli rovastin määräämä, Puutteen Matin rovastin. — Hänen ruumiilliset silmänsä ja luonnolliset aistinsa olivat kai tulleet käsittämään, että Puutteen Matti eli suuressa surkeudessa ja vaivaisuudessa.

Kun värsy loppui, lähti saattajajoukko liikkeelle, ja minä yhdistyin, vaikka kutsumattomana, heidän joukkoonsa, sillä toisin en voinut tehdä.

Haudattavana oli useampia ruumiita, ja saattoväkeä oli paljo. Haudan luo tultua laskettiin ruumiit hautaan, ja rovasti rupesi siunaamaan poismenneitten viimeistä lepokammiota. Hän otti lastan käteensä, pisti sillä multaan ja heitti sitä tavallisessa järjestyksessä kuolleitten arkkujen päälle. Suurella äänen painolla huusi hän sitä tehdessänsä: "maasta olet sinä tullut, ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman" j.n.e. Keväinen yöpakkanen oli kylmetyttänyt mullan koviin kokkareisiin, ja sentähden romahti se kovasti, kun rovasti heitti sitä arkkujen kansille. Kun hän nakkasi tuota kylmettynyttä multaa Puutteen Matin arkun kannelle, niin tuntuipa siitä syntyvän kaiun seasta kuuluva ääni: "Hän on hyvä kirkonmies ja toimittaa kaikki hyvin; en minä moiti rovastia. — Minä en tahdo varastaa, mutta minä en voinut maksaa."

Hain silmilläni Puutteen Matin puolison saattoväen seasta. Valjuakin valjumpi oli nyt tuo moninkertaisen murheen rasittama vaimo. Kyynelettömin, punastunein silmin ja lakastunein kasvoin seisoi hän puoli-alastomien ja vilusta värisevien lapsien keskellä miehensä haudalla ja katsoa tuijotti vain yhteen ja samaan paikkaan, miehensä arkkuun. Minä en mennyt vaimoa puhuttelemaan, sillä hänellä oli asiat liiankin selvässä tiedossa, jonkatähden ne eivät tarvinneet uusimista.

Kun haudalta päästiin, kyselin asian tuntevilta tarkemmin vainajan kuolemasta. Hän oli ennen kaupunkiin pääsemistään sairastunut keuhkopoltteeseen. Se oli seuraus hänen huonoista ketineistään ja jalkineistaan. Uupunut ruumis ei voinut kestää alituista jalkojen märkänä oloa ja muuta vilua, sen täytyi sortua luonnon voimien alle, ja kolmen vuorokauden päästä hänen sairastumisensa jälkeen oli henki jättänyt väsyneen kuoren.

Nyt soitettiin yhteen, ja minä menin muiden muassa kirkkoon. Tavallisien toimien perästä nousi rovasti itse saarnatuoliin. "Sinun pitää rakastaman lähimäistäsi, niinkuin itseäsi. — Rakkaus on lain täyttämys", olivat rovastilla saarnan aineena. Suurella voimalla, painolla ja hyvillä lahjoilla selitti rovasti laumallensa tuota korkeaa ja pyhää käskyä. Lieneekö se ollut hengen voima, jolla hän tuota ihmisen korkeinta velvollisuutta istutti sanankuulijoihinsa, en tiedä, mutta niin kaiketi minulle ainakin vakuutettiin. Kiivaimman saarnan aikana tunkeusi väkisinkin sydämeeni sanat: "hän on hyvä kirkonmies". Vaikutuksettaan ei tuo ponteva saarna näkynyt menevänkään, sillä siellä täällä itkeä niiskutti joku akka.

Saarnan loputtua rupesi rovasti kuolleitten kiitoksia tekemään. "Jumala on kaikkiviisaassa armoneuvossaan nähnyt hyväksi pois kutsua täältä surun ja murheen laaksosta talon isännän Matti Antin pojan Puutteen, hänen elettyään 42 vuotta, 3 kuukautta ja 8 päivää.

"Mik' on riista, tavara? Lika, multa katoova: Rikas pian köyhtyy kyll', Murhe myöt' on molemmill'."

Sillä tavalla teki rovasti Puutteen Matille viimeisen palveluksensa, ja sitä ei hän suinkaan tehnyt palkkapaimenen tavalla, sillä kova äänen paino oli hänellä apuna nytkin tuota tehtäväänsä tehdessään. Kun rovasti luki tuota virren värsyä, tuntui mielestäni siltä, kuin ei hän antaisi mitään arvoa rikkaudelle ja että hän arvasi itsensä kärsimisissä aivan yhdenvertaiseksi Puutteen Matin kanssa. Kaiken tuon kovalla äänellä toimitetun kiitoksen teon aikana olin myös sen seasta kuulevinani:

"Minä olen niin tyhmä, en ymmärrä niitä asioita, rovasti kai ne paremmin ymmärtää".

(Elämän havainnoita II.)

JUHO HEIKKI REIJONEN.

Syntynyt 27/4 1855 Nurmeksessa; vih. papiksi 1881; nyk. Virolahden kappalainen. Julkaissut Kertoelmia, Uusia kertoelmia, Kertoelmia ja Kuvauksia, Suuteita, Vaihdokas sekä useita hengellisiä tuotteita alkuperäisiä ja käännetyitä.

NÄLKÄVUONNA.

Pohjois-Karjalan kaukaisimmassa, mutta ehkäpä samalla kauniimmassakin perukassa — kaakkoisen Kainuun ja Venäjän välillä — ei "puhdas ruis" eli "selvä leipä" ole vielä vallan kaukaa ollut tavallista rikkaampainkaan pöydällä. Varsinkin olisi sitä, noin vuotta kolmisenkymmentä takaperin, ainakin Kuohatin kylässä katsottu suoraksi "Jumalan viljan" tuhlaukseksi, jos ken ihan ympäri vuoden olisi tohtinut siellä syödä selvää leipää. Ei sitä toki kukaan tehnytkään — kaikista vähimmän Kyllös-Perttu perheineen.

Tuo Perttu oli ennen, nuorempana ollessaan, "hullaantunut" kyhäämään itselleen oman kodin Sammallammin sileähiekkaiselle rantamalle, mitä jylhimmän korven reunaan. Niukuen naukuen oli hän siinä sitten kotveroisen eukkoinensa elellyt ja saanut melkein joka vuosi käyttää "ristillä" jotakin pientä perheensä lisäystä. Niin lukuisaksi olikin jo kasvanut Pertun lapsien liuta, että Pertun Anni sanoi jo itseäänkin iljettävän tuon Herran siunauksen, "kun joka vuosi — ja vieläpä keskellä kiireintä heinäaikaa — piti käydä papin edessä polvillaan könttyröimässä". Leipää ei kuitenkaan ollut samassa suhteessa siunautunut, vaikka olihan rovasti aina vakuutellut, että Sammallammista vielä aikaa voittaen paisuu aika uhkea uutistalo, kun siihen niin paljo työvoimia ilmaiseksi tulee. Olipa hän vielä lisännyt senkin, että: "joka lapsia antaa, se heistä myöskin murhetta kantaa".

Anni se kuitenkin, siitä huolimatta, näkyi saavan pienistänsä "murhetta kantaa" ja miettiä, mistä milloinkin joukollensa särpimen lisää saisi. Tosinhan se Perttukin koetteli koko ahkerasti soita möyriä ja haalata jos jonkinlaista muonan lisää Kuohatin kankaiden mahtavista metsistä, sen hyllyviltä soilta ja siimesrikkaista korvista, mutta ei puute siltä oikein ottanut hänen mökistään pois paetakseen.

Siksipä päättikin Perttu kerran siirtää mökkinsä tienoilta tuota tuonnemmaksi läheisen, tummanvihreän ja taivaslakisen kuusikon ikivanhaa rajaa ja raivata siihen itselleen peltoa. Siinä teki hän kuitenkin "hyvin tyhmästi", kuten metsäherra sanoi, "sillä puuthan ovat kruunun — ymmärrätkös — yhteiskunnan!"

Perttukin arveli kuuluvansa yhteiskuntaan ja sanoi ennen pitävän hävittää vaikka puut kuin antaa Jumalan luomain ihmisten nälkään nääntyä. "Sitähän ei voine edes yhteiskunta — vai mikä ruunu se lienee — kuuna päivänä tahtoa", lisäsi hän vielä.

Metsäherrapa kuitenkin näytti Pertulle, mitä yhteiskunta tahtoo; ja niin sai Perttu vapaan kyydin ja vapaan ylöspidonkin vähäksi aikaa Kuopion keltaisessa kivilinnassa. Hänen siellä sakkojaan vedellä ja leivällä suorittaessaan oli joutunut uusi kesä käsiin.

Kirkkaasti paistoikin päivä Pertun Kuopio-matkalta kotiin palatessa. Harvakseen kukahteli silloin kelkkeä-ääninen käki jossain Leppivaaran rinteellä ja rastas raksatteli tuon tuostakin Heinälammin hymyilevillä rannikoilla, kun mies illansuussa kotiinsa kiiruhti.

Oikein tuntui hyvältä rinnan alla, kun Kiviharjun huipulle jo rupesi päivän autereen läpi siintämään koko Sammallammin lakeus. Jylhän komea oli näköala sieltä, mutta ei ollut nyt aikaa sitä ihaella, sillä väkisinkin veti silmiä puoleensa tuores ja heleänvihreä ruishalme, jonka hienot, vasta puhjenneet tähkät taljoilleen nuokkuivat vienossa iltatuulessa.

— "On siinä syksyllä hauska tuossa Annin kanssa kilpaa sirppiä huiskuttaa. Ja pienet paitaressut kirmailevat sänkipellolla keväisten vasikkain lailla, sillä välin kuin vanhemmat lapset karisseita tähkiä kokoon keräilevät. Sitten kynnän sen sängen — — —"

Siihen keskeytyi kuitenkin se ajatus ja tarttui itsepintaisesti Pertun omaan lyhyen tukan sänkeen. Oli ilmeinen häpeän leima tuo lyhyeksi leikattu tukka, eikä sen sänki ollut ehtinyt vielä ollenkaan kasvaa.

Vieläköhän tuo kasvaneekaan?

— "Mitenkähän sitä nyt ilkeää ollenkaan ilmestyä ihmisten ilmoihin, varsinkaan Annin ja lasten — — —"

Perttu koetti kyllä puraista luontoansa kovaksi, mutta huomaamatta hidastuivat kuitenkin hänen askeleensa hidastumistaan, kuta lähemmäksi koti joutui. — "Kun ei Anni sattuisi olemaan edes kotona! Mutta eihän se olekaan. Varmaankin se on Siken kanssa verkoilla, koska ei ole ruuhta valkamassa ja niin melukasta solinaa kuuluu pihamaaltakin." Perttu kuulosti sitä tarkemmin. "Hyppeeppäs tuohon kynnelleni, niin minä katon, kirppuko sinä out vai mikä!"

Se oli pienen Antin kiukkuisa ääni, ja sitten alkoi kuulua Tuomaan hillittyä itkua, vaikka Tuomas oli lähes kolmea vuotta vanhempi Anttia.

Olisihan niitä pitänyt mennä vähän asettamaan, mutta ei tehnyt mieli lähteä kolipäisenä lapsiaan peloittelemaan. Sitä paitsi tuntui niin raukaisevan, jotta ihan täytyi hetkiseksi istahtaa tuohon koivun alle piippuansa kaivelemaan. Siinä sitten johtui istuessa mieleen monenlaisia asioita. Kiinteimmin kuitenkin kierteli ajatuksissa se asia, että mitähän, jos olisi heittää sikseen koko mökin pito ja muuttaa kaupunkiin asumaan. Siellähän kuuluvat kunnon työmiehet oikein rikastuvankin, eikähän ainakaan tarvitsisi joukkonsa kanssa nälkää nähdä. Sitä ajatusta sieti tarkemmin seuloa, varsinkin kun siellä näkyi paljo kävelevän herrojakin, joilla oli keritty pää, vaikka varmaankaan eivät olleet vankina olleet. Niin mahtaa olla kaupungin tapa, koska sitä ei siellä kukaan kummaksi pannut. Mutta toiselta puolen, vaikeata olisi lähteäkin omilta mailta. Missä on koko ikänsä nälkää nähnyt ja keväisen päivän paistaessa jo pienenä paitaressuna kurkien kanssa kilpaa herkuikseen karpaloita poiminut, sinne ovat sydänjuuret ikäänkuin kiinni kasvaneet.

Noissa mietteissä meni ilta niin, että vasta yöllä voi Perttu varkaan tavoin pesäänsä hiipiä, eikä Anni ollut aamulla hänen ulkomuodossaan mitään muutosta huomaavinansa. Oli kai se kuitenkin huomannut kaikki ja varottanut lapsiakin puhumasta isän kolipäästä, koska nekään eivät mitään sanoneet, vaikka alussa näyttivät sitä vähän vierastavan.

* * * * *

Syyspuolella oli toki tukka jo sen verran venynyt, että hyvästi jakaukselle yletti, ja ruiskin teki jo parhaallaan vesijyvää halmeessa. Hyvillä mielin odoteltiinkin sentähden talvea niin Sammallammilla kuin kaikkialla muuallakin. Mutta paljoa ennen talvea tuli taaskin halla ja sen seurassa tauti. Pitkiä viikkoja venyi pankolla sitten Anni kuumeen kourissa ja houraillen jauhoi taivasta, tietämättä mitään tästä maailmasta. Likaisien ryysyjen ja haisevien pehkujen päällä oli taas lapsista mikä missäkin nurkassa, mutta itsepäinen Antti oli sairasvuoteekseen valinnut äidin sängyntapaisen.

Kaikki muut noista kalpeista kärsijöistä näyttivät älyttömällä tyyneydellä tyytyvänkin osaansa, mutta Antista sitä vasta oli alituisesti työtä ja vaivaa sekä isälle että kaikesta kurjuudesta huolimatta terveenä pysyneelle Tuomaalle. Kumman kärsivällisesti hän antoikin Antin aina itseänsä tukasta nujuuttaa ja tuuppiloida, kun sairas poika ei olisi antanut puhdistaa enempi itseänsä kuin vuodettaankaan niistä lukuisista pikkuliikkujoista, joita viikkojen vieriessä oli sairaan sijaan siinnyt. Ainapa koetti Tuomas vielä valita äidille ja Antille parhaat niistäkin ruoan tähteistä, joita joskus oli kauempana olevasta kylästä saanut kerjätyksi. Ei niitä kuitenkaan kovin usein eikä kovin runsaasti ollut. Arvaahan sen, kun niillä seuduin sananpartena sanotaan: "Jumala varjele vaivaisen lasta Kuohattia kiertämästä!"

Kyllä oli siis Pertulla jo alkutalvestakin puuhaa perheensä kanssa, mutta yhä koveni aika. Keskitalvella kävi näet Kohisevan isäntä ilmoittamassa Pertulle, että ei enää riitä lahjavaroista apua kellekään Kuohattiin. Kirkolla oli hoitokunnan esimies sanonut, ettei ole valtiolla varoja tyhjään tuhlata, vaan tehkööt kuohattilaisetkin työtä. Vielä oli hän lisännyt: "eivätkö nuo huutanekin ihan suotta aikojaan, sillä onhan siellä hyvät maat, etenkin erinomaiset kaskesmaat".

— "Niin se on, Perttu parka", tuumaili kohisevalainen, "eikä nyt omassakaan kylässä ala enää kellään olla mitään antamista. Niin se on, jotta kyllä tässä on kärsimistä sinulla, jos meillä muillakin."

— "Mutta kyllä sitä karjalainen jaksaa kärsiäkin", arveli Perttu viskatessaan viimeisen kourallisen pettujauhoja taikinaansa, joka ei paistettuna näyttänyt tulevan millään keinoin koossa pysymään, kun siinä ei ollut suurusta siteiksikään. — Vähän ajan perästä hän vielä lisäsi: "kun tässä uskaltaisi ottaa ruunun metsästä koskutta ja petäjänkuorta — tahi jospa saisikin vielä pari kupoa ruisolkia henkeä kohti, niin eihän sitä puutteesta olisi pitkiin aikoihin puhettakaan, ja ehkäpä tuo joukkokuntakin ruoan muutteesta siksi kostuisi, jotta todellakin pääsisi johonkin työhön."

Kohisevalainen lupasi emännällään valmiiksi leivotuttaa olkileipää niin paljon, kuin heiltä itseltään olkia suinkin liikenisi. "Ja tottahan tuota tuolla pettutaikinallakin nyt tullette toimeen toistaiseksi, kun pidätte suun säkkiä myöten", sanoi hän vielä pois lähtiessään.

Luvatusta avusta kiitollisena puristi Perttu tavallista kovemmin kohisevalaisen kättä jäähyväisiksi, ja ilosta kiiluvin silmin kuiskutti Tuomaskin äitinsä korvaan: "äiti, kohta sinä nyt paranet, kun Kohisevasta saadaan oikein olkileipää!"

* * * * *

Ihmeellinen vaikutus olikin Sammallammin mökissä olkileivän luullulla parannusvoimalla, jota Perttu ja Tuomas kilvan kiittelivät sairaille niin suureksi, että itsekin rupesivat lopulta asiaa todeksi uskomaan. Uskoahan sitä täytyikin, sillä potilaista alkoi yksi toisensa perästä parata, vaikka muualla raivosi nälkäkuume mitä villimmillään, niin että monille kymmenille kuolleille joka pyhä kirkolla hauta luettiin.

Pertun koko joukko olikin jo jalkeilla tuossa Paavalinpäivän aikaan. Vanhimmat ja pienimmät, joilla ei ollut vaatteita kuin nimeksi, pysyivät enimmäkseen kotona, mutta muut kiertelivät pitkin kyliä kerjuulla ja isän pieniä puutöitä kaupalla. Annineen alkoikin jo Perttu toivoa, että "ehyenä tässä sittenkin taidetaan perhe kesään saada", mutta silloin sattui: Anni saamaan — kaksoset.

Uutta huolta tuli niistä niin isälle kuin äidillekin. Katvelan Matin hevoskululla käytti Perttu itse pieniänsä kasteella ja pistäytyi sillä tiellä puodissakin — pitkistä ajoista. Siellä sai hän kuulla mökkinsä jo olevan kuulutetun huutokaupalla myytäväksi. Korpelan Heikillä oli näet vanha tuomio Pertun päälle. Sen oli nyt Heikki hätäpäissään parista jauholeiviskästä siirtänyt kirkonkylän upporikkaaksi sanotulle kauppiaalle. Sillä taas ei ollut aikaa yhtään saatavaansa odottaa, vaan täytyi joko paikalla saada rahat, sataviisikymmentä markkaa korkoineen, tahi myyttää mökki, "koskei kuulu muutakaan irtainta sanan sijaksi olevan".

Kyllähän Perttu pyysi ja rukoili armoa, mutta ei voinut rahaksi muuttua, eikä toinenkaan odottaa, kun muutoin olisi "konkurssi aivan oven edessä". Ei kelvannut edes rahan vastineeksi kauppiaalle sekään, vaikka Perttu lopulta ilmoitti irtaimistokseen yhdeksän lastansa ja kehoitti kauppiasta niitä omiksensa ottamaan.

"Onneksi" kuoli toki kaksosista poika ennen mökin myymistä. Kahdeksan pientä oli siis vain Pertulla enää silloin jäljellä, kun hänen täytyi asunnostaan avaraan maailmaan lähteä. Apealtahan se tosin tuntui mieli omin käsin tehdystä kodista erotessa, mutta minkäpäs sille teki. Ei ollut edes tietoa siitäkään, mihinpäin olisi matka ohjattava, mutta summamutikassa lähdettiin kuitenkin kaupunkiin päin pyrkimään. Kuka sen tietää, kuinka kauas olisi jouduttukaan, jos ei Markkulassa olisi satuttu yhteen suuren ja kummallisen matkueen kanssa.

Se oli Aunukseen työn ja leivän hakuun pyrkivä parvi. Johtajana näytti tuolla kirjavalla joukolla olevan Pertun vanha tuttava Mahas-Paavo. Hän kertoi Pertulle poikansa löydetyn syystalvella kuolleena jostakin ladosta Rautavaaran puolelta, heinätukko suussa. Nimismiehelle sanoi hän sanoneensa suoraan, että poika oli kuollut nälkään. "Mutta mitäs ne herrat uskovat! Leikkuuttivat poika raukan kuin henkipaton tahi muun koiran ja tuskin lienevät uskoneet sen nälkään kuolleen sittenkään, vaikka tohtori löysi sen suolistakin hyvän vihkon saraheiniä. — Sitten se minulle tuli se mieli, jotta pois täältä pitää lähteä etemmäksi onneansa koettelemaan, ennenkuin kaikki nälkään kuollaan tahi hulluiksi tullaan. Pitkin matkaa on sitten joukkoa seuraani liittynyt, ja niin on tultu tähän asti. Parasta taitaisi olla, kun sinäkin liittäytyisit yhteen myöhkään, sillä kyllä meillä on siksi evästä, että Aunukseen asti riittää."

* * * * *

Perttu yhtyikin seuraan, ja aamulla alettiin miehissä jatkaa matkaa. Kirkas ja tyyni olikin se aamu ja ilma raitis, jona resuinen joukko peräkkäin kuin pororaito Markkulan kylästä matkalle lähti kohden nousevaa aurinkoa kulkemaan. Haukunnalla seurasi joukkoa taloista nälistyneitä, pystykorvaisia koiria, joista yksi ja toinen asettui vielä, häntä hangessa, pitkiksi ajoiksi ulvomaan heidän peräänsäkin.

Huurteiset metsät kimaltelivat tuhannen tuhansissa kiiluvissa koristuksissaan, ja pakkasesta paukkuvat nurkat tuntuivat ampuvan kunnialaukauksia tuon ohitse kulkevan, resuisen joukon kunniaksi. Siellä täällä jaksoi talvinen sää luoda vielä jonkun punertavan ruusunkin jonkun kulkijan kalpeille kasvoille. Jokainen heistä astui ajatuksissaan ja vaitonaisena Mahas-Paavon laihan hevoskaakin perästä, joka veti kaikista pienimpiä ja heikoimpia seurueen jäseniä. Hiljaisuutta ei taipaleella häirinnyt muu kuin reen ratina, lumen narina anturoiden alla ja joskus Pertun pienimmän tyttären itkun nirahdus. Viekin kylän kohdalla vasta alkoi taas koirien ilkeä ulina, joka valittavana kuului virstamääriä metsään joukon jälkeenkin.

Oikein tuntui mielestä rauhoittavalta, kun tuo ulvominen viimeinkin taukosi korvihin kuulumasta ja soluttiin äänetönten ja ääretönten salomaiden hiljaiseen syliin. Niin kauas kuin silmä korkeimmiltakin paikoilta kantoi, ei näkynyt muuta kuin talvipuvussaan kaikkialla upeilevaa metsien merta, mutta taulu ei silti yksitoikkoiselta tuntunut. Maanselkä monine sivuhaaroineen, kunnaineen ja kukkuloineen teki sen päinvastoin sekä vaihtelevaksi että viehättäväksikin. Kuulakkaa taivasta vasten kaareilevat selänteet, vaarat ja harjut, siellä täällä laaksojen, notkojen, jokien ja jäätyneiden järvien katkaisemina, muodostivat näköalan, jolta ei päivänpaisteessa puuttunut värivaihteluakaan. Ruskearunkoiset ja talvituiskujen pilkuttamat petäjät, luinen kattamat näreet ja tummat, korkeat kuuset yhdessä aavemaisten, harmaiden ja hataoksaisten kuivien kelohonkien kanssa ikäänkuin antoivat eloa muutoin kuolleelle talviselle luonnolle.

Etäällä tuolla vasemmalla pyrki pilviin mahtava Keron kukkula ja oikealla kohosi korkeuteen korpien valtias Jongunvaara, rotkoineen ja jyrkkine huippuineen. Taivaan rannalta edestäpäin häämöitti taas korkea Niemivaara; ja tuo suuri aukko ylempänä pohjoseen päin oli varmaankin iso Valamon järvi.

Siihen asti oli ilma pysynyt yhäti tyynenä ja kirkkaana, mutta äkkiä alkoi nyt tuntua käyvän kylmä viima. Kaukaa Ruunaan puolelta kulkee pitkiä, kylmiä henkäyksiä kautta ilman. Sielläpäin rupeavat jo pilvet sakenemaan ja parissa silmänräpäyksessä peittyy jo Tetrivaarakin ihan vitivalkoiseen, läpinäkymättömään vaippaan. — Jo alkaa lähellä tietäkin putoella puista hienoisia lumen helpeitä ja sihisten kiitää pitkin lumikentän pintaa kevyttä ja hienoa juoksulunta. Jopa nostaa joku pyörivä tuuliaispää tuota vierivää lumihietaa ylemmäksikin niin, että silmät ovat soeta. Vinkuen ja vihellellen hyppii hyinen ja vallaton vihuri yhä eteenpäin oksien välissä ja puiden latvoissa.

Kulkijat kiiruhtavat askeliansa, mutta huokaillen notkuvat jo tanakat hongatkin myrskyn voimasta ja mahtavasti kohisten kiertelevät riehaantuneet pilvet taivaan laella. Ennenkuin aavistaakaan osataan, ovat jo vuoret ja laaksot, metsät ja ihmiset, taivas ja maa kiedotut keskelle mitä hurjinta lumiryöppyä, joka yhä vain näkyy yltyvän, menestyksestään kiihtyvän ja saavan voimaa omasta innostaan. Sitä vastaan on nyt taisteltava hengen edestä. Niin sitä taistellaankin ja pannaan uhka uhkaa vastaan. Siinä koetetaan, kumpaisella on sitkeämpi elinvoima, idän aavikolla syntyneellä myrskylläkö vaiko sitkeillä salolaisilla.

Masentukaa, masentukaa! ärjyy myrsky vihaisesti, mutta eteenpäin pyrkivät kumminkin pienet ja suuret toisiansa tukien. Tuulen puolelta jähmettyvät jo heidän repaleiset ryysynsä kiinteiksi ja jäykiksi kuin sotisopa. Rikkonaiset jalkineet tarttuvat kiinni kylmästä kirveleviin varpaisiin. Jo uupuu tuossa joku poika nietokseen, ja vaarojen rotkoissa tuntuu tuisku veisaavan voitonvirttä.

— "Antti, tuossa minun palaseni, että kestäisit vielä ja jaksaisit kahlata", sanoo Tuomas huohottavalle veljellensä.

— "Eteenpäin! Eteenpäin, Jumalan luomat", huutaa Mahas-Paavo. "Tolkeen talojen täytyy olla jo jonkun neljänneksen päässä."

"Suur' surkeus Ja vaivaisuus On täällä murheen laaksoss'; Lyhykäinen on meidän menomm' Ja kaikk' elomm', tääll' surkiass' surun alhoss'",

koettaa veisata joku hoippuva naisen haamu, mutta Mahas-Paavo auttaa häntä eteenpäin ja koettaa vielä vähän sanoillaankin rohkaista. Vaiti, mutta läähättäen, taluttaa Perttu vilusta värisevää vaimoansa, jolta juuri on ottanut pikku tytön omaan syliinsä. Suonenvedontapaisella kouristuksella puristaakin Anni miehensä kättä ja tuskin jaksaisi hän oikeastaan enää pystyssä pysyä, mutta hermojen pinnistys antaa hänelle vielä vähäisen voimaa.

Jo uupuu joukosta yksi ja toinen. Mahas-Paavon hevonen vaipuu lumeen aivan vatsaansa myöten, mutta nyt ei ole aikaa hevosesta huolia. On lunta niin paksulta ja tiheältä ilmassa, ettei eroita kukaan, tokko muita onkaan enää liikkeellä. Silloin tällöin sattuu silmä johonkin tien vieressä huppuroivaan, mutta auttakoon jokainen itseänsä. — Jo horjahti Mahas-Paavon käsivarresta lumeen tuossa se veisaaja-nainen, mutta tuskin huomaakaan Paavo enää sitä. — "Eteenpäin, Jumalan tähden eteenpäin", mutisee hän, "muutoin ollaan ihan hukassa!"

Eteenpäin pyrkiikin vielä jokainen. Tuomas ja Antti ovat levähtäneet yhdessä ja eteenpäin taas tarpovat hekin, tietämättä, missä ovat kaikki muut. Puoliksi on jo peittänyt lumi tuohon erään naisen. "Ei se toki ollut äiti", supisee Tuomas. Tuskin sataa askelta siitä istuu tiellä Mahas-Paavo. Silmät ovat hänellä auki, mutta kovin elottomilta ne näyttävät häneen kompastuneesta Antista. Leipäpalakin taisi olla jo jäätynyt Paavon kouraan kiinni, koska ei se siitä enää pudonnut Antin kosketuksestakaan.

Virtana valuu hiki etumaisina kulkevien päältä ja hirmuinen jano alkaa vaivata heitä. Jotkut vielä kulkemaan kykenevistä syövätkin sentähden lunta, mutta se tekee suun niin karvaaksi ja jäsenet niin ihmeen veltoiksi ja raukeiksi. Epätoivo tarttuu jo useimpiin heistä. Viimeinen kerta ponnistetaan vielä liikkeelle kaikki voimat, mutta sitten herpoontuu jo sekä sielu että ruumis. Välinpitämättömyys saa mielissä vallan, eikä kärsimyksen tuskaa tunneta enää. Silmäluomet käyvät niin raskaiksi. Uni tulee ja vuode on pehmyt — niin pehmyt ja mukava. Kylmyys, miltei suloisia tunteita herättäen, hiipii läpi luiden ja ydinten. Hetkisen perästä nuo laihat, sisään painuneet posket jo turpoavat ja pullistuvat niin lihaviksi ja täyteläisiksi. Maailma mustuu silmissä ja päätä huimaapi hieman, ja sitten on niin hyvä olla.

Tuomas ja Antti auttavat toisiaan yhä eteenpäin, mäkeä ylös, toista alas. Ei ole taitanut siitä enää muita kulkeakaan, koska ei niin hiiren hyppyä enää eroita. Jotakin tuntuu kuitenkin tulevan ihan kintereillä jäljestä. — Antti seisahtuu silmänräpäykseksi ja tuntee sen olevan isän, joka vetää jotakin perässään, mutta ei ole enää pikku siskoa isän sylissä — ja missä lienee äitikään? Tuomas ei kuitenkaan anna Antin kaukaa seista, vaan vetää häntä pois kädestä. — "Näethän; isä on ihan tajutonna jo, ja silmät palavat sillä päässä niin oudosti. Jotakin kohmettunutta ruumista se perässään laahaa. — Tule, tule!"

Matkaa jatketaan yhä, vaikka jo on tullut ihan pimeä. Varmaankin on yö käsissä. Voi, jos tohtisi levähtää! — Ei levähdä kuitenkaan Tuomas, vaikka veri polttaa hänen suoniansa.

Viimeinkin pilkahtaa kuin tulta tuolta pikkuisen matkan päästä. Tuntuu siltä, kuin olisi siitä huudettava toisillekin, mutta Tuomaan ääni on kuivunut kurkkuun kiinni. Tulta kohden hän kuitenkin ymmärtää vielä ohjata askeleensa. Niinkuin unennäössä kuuluu jo korviin koirankin haukunta yli vimmaisesti vinkuvan tuulen ja pilvien valtavan sohinan.

Nyt katoo jo Tuomaalta kumminkin kaikki tajunta, mutta yhä hän vielä pitää vaistomaisesti kiinni veljensä kädestä, jota paremmin vetää kuin taluttaa kanssansa.

Mutta jos voimatkin pettävät, niin jo matkakin on lopussa. — Koiran tavattomasta menosta säikähtäneet tolkeelaiset ovat kerääntyneet kartanolle ja saattavat tulijat pirttiin. Jo eteisessä sateli kuitenkin pojille sanoja ja kysymyksiä oikealta ja vasemmalta, melkein yhtä tiheään kuin ulkona lunta.

"Herra Jumala! Mitä joukkoa te oikeastaan olette? — Mistä te tämmöisessä Herran ilmassa? — — Poika, miksi sinä et vastaa? — — Herra nähköön? Kuollutta ruumistahan se tuo mies perässään rekenä vetää. — — Ne ovat varmaan olleet paleltua tuossa nöyrässä ilmassa."

Pirtissä irroittivat sitten tolkeelaiset Annin ruumiin tajuttoman Pertun käsistä ja veivät sen riiheen, kun sitä ensin olivat koettaneet turhaan henkiin virvotella. Sillä aikaa olivat jo pojat nukkuneet lämpimässä huoneessa, mutta Perttu istui rahilla, äänettömänä tuleen tuijotellen.

Kauan pojat nukkuivatkin, ja vasta seuraavan päivän iltana kykenivät he Tolkeen väelle tekemään selvää matkastansa Keron kankaalla, sillä Pertulta, joka kyllä valvoi, ei enää koskaan saatu kuulla järjellistä sanaa. Häntä oli hoidettava kuin pientä lasta, ja niin oli alussa Anttiakin vaalittava.

Sitä seuraavana päivänä oli myrsky ja tuisku viimeinkin lakannut ja päivä paistoi kirkkaasti, niinkuin ainakin keväinen päivä. Heloittavan kirkkaaksi, kuin puhtaimman kateliinan, valkaisi se silloin tasaisen lumipeitteen Keron kankaalla, ja muutamissa puissa kiiltelivät jääpureet, jotka nuiveilta oksilta alaspäin riippuivat, kuni kirkkaimmat timanttikyyneleet. Keväällä sitten pystytettiin kankaalle kuusitoista kömpelön näköistä puuristiä, ja siitä pitäen sanotaankin sitä kangasta aina joko "Nälkänummeksi" tahi "Kuudentoista kankaaksi".

(Kertoelmia ja kuvauksia.)

MARJA SALMELA (MARIA STENROTH).

Synt Laukaassa 25/9 1875. Läpikäynyt Suomal. Jatko-opiston. Toiminut Valkonauhayhdistyksen palveluksessa sen perustamisesta asti. Teokset: Unelmiensa uhri, Murusia, Taistojen teitä, Kappale kahden matkaa.

KANNEL.

He olivat tunnilla, iso sisko ja pikku sisko. Iso sisko oli käynyt jatko-opiston ja opetti nyt pikku siskoa. Oli suomen tunti ja iso sisko selitti mitä alus ja maine ovat.

"Alus on se, josta lauseessa puhutaan", toisti pikku sisko. Mutta hänen tajuntaansa jäi aivan toisenmoinen mielikuva. Se oli kuva setä Topeliuksen kirjasta "Lukemisia lapsille", ja siinä kuvassa oli myöskin alus, vaikka toisenlainen. Sen nimi oli Refanut, ja sen piti kulkea kauas vieraille maille hakemaan sieltä omistajalleen kultia kosolta. Se alus jäi pikku siskon mieleen.

Iso sisko selitti maineesta ja palasi sitte takaisin tuohon ensimäiseen kysymykseensä: mikä on alus?

Mikä ihmeessä se nyt olikaan? Pikku siskolle tuli hätä. Refanut oli hänellä mielessä, mutta eihän se tähän kelvannut. Mitä ihmeen aluksia oli muita?

Silloin raotti äiti ovea. "Pitäkääpä nyt vähän väliaikaa ja tulkaa ruokasaliin."

Pikku sisko kavahti pystyyn ja aikoi rynnätä ulos, mutta malttoi mielensä ja jäi odottamaan siksi kun iso-sisko oli noussut.

"Tule sinäkin Elli", kehoitti sisko ja läksi äidin kanssa ruokasaliin. Silloin juoksi Elli salin poikki, nousi varpailleen kynnykselle ja kurkisti ovenraosta ruokasaliin.

Mikä ihmehän siellä mahtoi olla, kun äiti kesken tuntia oli tullut käskemään?

Hän raotti ovea vähän enemmän ja näki palvelijoitten seisovan oven suussa ahtaasti toinen toisiinsa tuuppautuneina. Jaakko, talli-renki oli pitkävartisissa pieksuissa, savea pieksunkärjessä. Kyökkipiika Liisa pyyhkäisi käsiään esiliinaan, irroitti sen vyötäisiltä ja kääräisi kokoon. Se oli kai noessa, arveli Elli itsekseen.

Mutta nyt piti mennä sisälle katsomaan mitä siellä mahtoi olla. Hän avasi oven.

Keinutuolissa kanarialintuhäkin vieressä istui isä juhlallisen näköisenä, apulainen vähän matkan päässä tuolilla. Äiti seisoi nojautuneena kaapin seinää vasten ja iso-sisko hänen vieressään. Elli näki entisen hoitajansa, vanhan emännöitsijän juuri asettuvan ikkunan viereiselle tuolille ja sinne pyörähti hänkin, kiepsahti vikkelästi käsipuoleen ja jatkoi sitte tarkastelua.

Keskellä lattiaa oli pöytä, tilapäisesti siihen nostettu, pöydällä makasi ruskean kellertävä soittokone ja sen vieressä seisoi lyhyenläntä, vanhanpuoleinen vaimo-ihminen.

Mikähän tuo soittokone mahtoi olla, ajatteli Elli? Hän muisti nähneensä semmoisen eräässä kuvassa vanhan pitkäpartaisen miehen polvella. Vanha soittaja oli itse Väinämöinen ja soitin hänen polvillansa oli kannel. Sen oli äiti sanonut. Kannel mahtoi siis tämäkin olla. Ja tuo vaimo oli sen soittaja. Hän oli lyhyt ja laiha, kasvoissa oli surumielinen, mutta lempeä ilme, ja koko olento ilmaisi hienoa vaatimatonta kainoutta.

Ellin katse kiintyi vanhuksen pukuun. Se oli tummansininen, kapearaitainen pumpulipuku, jonka ainoa koriste oli valkea, siniraitainen pumpulihuivi, joka oli käännetty kolmikulmioksi ja kiinnitetty kaulan ympärille siten, että keskikulma riippui alas selkää pitkin molempien päiden käydessä ristiin rinnalla.

Nyt kosketteli vaimo kanteleen kieliä. Hiljaa kuin tuulen tuoma kellojen kaiku värähti se läpi huoneen. Sitte kysyi hän saisiko jo alkaa, ja saatuaan siihen myöntävän vastauksen asettui hän soittamaan.

Elli oli aina ollut vaihtelevalla kannalla pianon soittoon nähden. Hän oli ihaillut äitinsä ja isonsiskon soittoa, mutta oli suuttunut sekä koneeseen ja itseensä jankutellessaan omia ikäviä sormiharjoituksiaan. Mutta tämä se oli jotain toista. Semmoista hän ei koskaan ennen ollut kuullut.

Kansansävel toisensa perästä soi vienona ja surun voittoisena. Kielet värähtivät kummasti. Pehmeinä, kaihokkaina syntyivät säveleet, vastustamattomalla voimalla tunkien suoraan sydämeen. Kuin kirkkaana pulppuavan puron pohjalta kumpusivat ne esiin, soivat hiljaa huminoiden kuin tuulen tuudittama metsä.

Elli tunsi että hänellä oli itku kurkunpäässä esiin pulpahtamassa. Mutta hän puri huultaan, niin että se tuli verille, ja nieli nielemistään. Viimein tunsi hän kuitenkin joutuvansa tappiolle, nousi ylös, juoksi lastenkamariin ja heittäytyi siellä jakkaralle nyyhkimään.

Saatuaan täällä mielensä kyynelillä kevennetyksi, palasi hän hetken kuluttua hiljaa ja huomaamatta ruokasaliin. Siellä olivat kaikki kerääntyneet pöydän ympärille kannelta ihailemaan. Miten mukavan näköinen se oli, ja miten ihmeen kauniisti se taisi soida! Kaikki kiittelivät. Elliä ei kukaan huomannut. Vasta sitte, kun muut alkoivat poistua, pääsi hän lähenemään.

Tallirenki läksi ensimäisenä pois, sitte piiat ja sitte rovasti apulaisensa kanssa. Äiti, Elli ja isosisko jäivät kolmisin vanhan soittajan viereen. Elli kurotti kättään vähän, aivan vähän vain, mutta rakkauden hienotuntoisuudella käsitti vanhus liikkeen.

"Pikku neidin pitäisi saada tämmöinen omakseen, minä luulen että tämä on mieluinen."

Taas tuppausi itku tulemaan. Mutta Elli tukahdutti sen heti, painautui lähemmä vanhaa soittajaa, katsoi häntä nopeasti silmiin ja kuiskasi hiljaa: "En minä kuitenkaan koskaan oppisi soittamaan noin kauniisti."

Vanhusta sitte kestittiin, syötettiin ja kahviteltiin. Elli seurasi häntä kuin varjo. Hän tahtoi tarkkaan katsella häntä ja hänen kanneltansa, tuota ihmekalua, jonka kielet olivat punotut Suomen immen suortuvista ja tapit kevätkäen kukkumasta kullasta, ja joka siksi taisi lumota mielen niin ihmeellisesti.

Vanhuksen mennessä saattoi Elli häntä portille ja jäi sinne aitaa vasten nojautuneena katsomaan kuin ystävää, josta ijäksi erosi.

"Elli hoi", huusi iso-sisko, "tule tunnille!" Elli säpsähti. Nyt vasta muisti hän tuntinsa. Hän aikoi lähteä, mutta kääntyi vielä kerran kujalle päin, katsoi, katsoi taas ja juoksi sitte sisään.

Siitä päivästä alkaen uneksi Elli kanteleesta. Hän ei paljon siitä puhunut, mutta ajatteli sitä sen enemmän. Hän oli kerran vain sitä kuullut, mutta se kerta oli ijäksi hänen mieleensä painunut. Omistaa kannel, se oli hänen ihanin unelmansa. Mutta sen toteuttamista ei hän uskaltanut toivoakaan. Hän tuli aina tuohon samaan surulliseen johtopäätökseen, jonka hän kerran hiljaa oli kuiskannut vanhalle kanteleensoittajalle. "En minä koskaan oppisi soittamaan noin kauniisti." Ja se ajatus lamautti hänen mieltään ja pani hänet huolellisesti muilta kätkemään, mitä hän tunsi ja toivoi.

Mutta vaikk'ei Elli kenellekään ajatuksiaan puhunut, tuli kuitenkin äiti vähitellen huomanneeksi, miten paljon hän kannelta rakasti. Se ilmeni selvimmin siinä tavassa, jolla hän kuunteli, kun joskus sattui tilaisuuteen kuulla kanteleen soittoa. Hänen silmänsä silloin suurenivat, ja niissä kuvastui omituinen sydämellisen ilon ilme, kuten silloin, kun äkkiarvaamatta kuulemme sanoja, jotka herättävät voimakkaan vastakaiun sisimmässämme. Koko hänen olentonsa muuttui. Onnen luomaa sisäistä voimaa ilmeni kaikessa, mitä hän sanoi ja teki. Tästä päätti äiti miten harras oli se toivo, joka vuosi vuodelta näkyi vahvistuvan Ellin mielessä. Ja äidin ajatus sai vielä lisää tukea hänen nähdessään, miten Elli kerran jäädessään huomaamattomana erään tuttavansa kanteleen viereen antoi sormiensa hiljaa kuin hyväillen solua kielien poikki. Äiti yritti tämän johdosta sanomaan isälle että "mitähän jos Elli saisi kanteleen". Mutta isä arveli että mitä joutavia. Tyttö vain tulee siitä haaveilevaksi. Ei sitä kannata hommata.

Täten kuluivat vuodet. Oli jo kaksitoista vuotta siitä päivästä, jolloin Ellille ensi kertaa selitettiin mitä alus ja maine ovat, ja jolloin vanha kanteleen soittaja taloon saapui. Uskollisena oli Elli siitä pitäen pysynyt ensimäiselle rakkaudelleen kanteleelle. Ja uskollisena oli hän sille vastakin pysyvä, vaikka se rakkaus näytti yhtä toivottomalta kuin ennenkin. Nyt oli syksy ja samanlainen roskainen syyskeli kuin kanteleen soittajan käydessä pappilassa. Elli oli muutamia päiviä sitte täyttänyt kaksikymmentä vuotta. Hän oli silloin ajatellut, että jos milloinkaan sattuisi se onni että hän kanteleen saisi, niin ehkä silloin. Vaan ei tullut. Ja samapa se. Eihän hän kuitenkaan koskaan oppisi sitä soittamaan. Tätä ajatteli hän illalla itsekseen kaataessaan teetä kuppiin isälle, joka istui illallispöydässä. Silloin raotti palvelija ovea.

"Elli neiti."

"Mitä nyt."

"Täällä on mies, jolla on asiaa."

Elli nousi ja meni keittiöön. Siellä oli jo hämärä eikä lamppu ollut sytytetty. Hän näki ainoastaan miehen, joka seisoi ja piteli suurta tummaa esinettä. Se oli paksumpi toisesta päästä, suippeni toisesta. Elli säpsähti.

"Tulin tuolta asemalta, ja kun kuulivat että olin pappilaan tulossa, pyysivät ottamaan tämän mukaan", selitti tuoja. "Kuuluu siinä seisovan että sillä olisi kiire."

Elli ojensi käsivartensa suoraksi ja mies laski kanteleen hänen syliinsä, laski sen hiljaa ja varovasti siihen kuin pienen lapsen. "Siinä nyt on teille sylinukki", sanoi hän nauraen. Mutta Elli oli jo vaistomaisesti painanut sen rintaansa vasten.

Ensimäinen ilta kului Elliltä kanteleen virittämiseen. Vähin koetti hän sitä soitellakin, mutta ei hennonut paljon, sillä hän tunsi taitamattomuutensa. Hän pani illalla kanteleen vuoteensa viereen ja vielä sammutettuaan kynttilän laski hän kätensä lepäämään kielille. Aamupuoleen, kun hän hämärässä rupesi heräämään, oli hänen ensimäinen haparoiva liikkeensä kielten koskettaminen.

Siihen hän heräsi.

Heti kun tilaisuus sen myötä antoi, matkusti Elli lähikaupunkiin saamaan ohjausta kanteleen soitossa. Hän oli tiedustellut ja saanut kuulla, että siellä asui tuon tunnetun vanhan kanteleensoittajan tytär. Hänen luokseen hän tahtoi mennä.

Hän hankki itselleen osotteen ja läksi matkaan. Etsittyään vähän aikaa löysi hän paikan, pienen, kellertävän puurakennuksen pihan puolella. Keski-ikäinen nainen tuli ovea avaamaan. Elli tunsi hänet heti hänen äitinsä näöstä, samat suuret, ruskeat silmät, sama lämmin, surunvoittoinen katse.

Vaimo katsoi vuoroin Elliin, vuoroin kanteleeseen ja kysyi sitte, oliko nuori neiti tullut kanteleen soittoa oppimaan. Niin oli, mutta joll'ei nyt sopinut, tulisi hän toiste, kun vaan saisi tietää sopivan ajan.

Kyllä se nytkin sopi, jos vaan neiti antoi anteeksi, ett'ei ollut parempaa paikkaa, jonne käskeä.

Hän avasi oven ja saattoi Ellin sisään.

Huone oli matala ja täynnä tupakan savua. Katettu päivällispöytä seisoi keskellä lattiaa. Ruuan jätteet pöydällä ja käytetyt astiat osottivat aterian vasta päättyneen.

"Teillä on askareita nyt", sanoi Elli kuin anteeksi pyytäen, "kyllä minä voin tulla toiste".

"Ei, ei suinkaan. Täällä käy koulupoikaa ja pari työmiestä syömässä, mutta he ovat juuri lähteneet. Kyllä minä nyt joudan."

Hän kävi sulkemassa oven keittiöön, josta ruuan haju tunkeutui huoneeseen sekoittuen tupakan savuun.

"Istukaa nyt, hyvä neiti. Kas miten kaunis kannel!" Hän nosti sen hellä varoin laatikosta. "Vai tahtoisi neiti oppia soittamaan."

"Niin, tahtoisin. Minä kuulin kerran pienenä ollessani äitinne soittavan, ja siitä asti olen rakastanut kanteleen soittoa."

"Niin, äitini soitti kauniisti. En minä niin hyvin osaa. Mutta kyllä minä neuvon minkä voin." Hän otti oman kanteleensa seinältä ja näpäytti hiljaa muutamia kieliä. Sitte hän alkoi.

Elliltä unohtui kaikki ympäristössä. Katto kohosi, savupilvet hälvenivät ja ruuan haju haihtui. Hän kuuli ainoastaan tuota ihmeellistä, sydämeen käyvää soittoa, joka hänet valtasi kokonaan. Ja sitä kuunnellessaan katseli hän soittajaa, joka hänelle niin selvästi muistutti vanhusta, jota hän oli kuullut kaksitoista vuotta sitte. Samanlainen tummapohjainen valkoraitainen pumpulihame oli tälläkin päällään samat olivat kasvonpiirteet — ainoastaan täyteläisemmät ja pehmeämmät, — sama ylevä, yksinkertainen hienous koko olennossa.

"Nyt pitää neidin soittaa." Hän herkesi itse ja alkoi neuvoa.

"En minä taida koskaan oppia."

"Kyllä se käy. Äitikin olisi varmaan iloinnut jos olisi nähnyt teidät ja kuullut kuinka kannelta rakastatte."

Ellille tuli ilokyyneleet silmiin.

"Äitinne asui täällä luonanne?" kysyi hän myötätuntoisesti.

"Niin asui viime vuosinaan, kun ei enää jaksanut elättää itseään. Silloin olin minä jo leskenä, mutta kyllä siitä aina äidille riitti mistä minullekin."

"Jaksoiko hän kauankin vielä soittaa?"

"Soitti vielä viimeisenä päivänäänkin. Sen oman tekemänsä laulun soitti viimeiseksi."

Elli ei hennonut pyytää saada kuulla sitä, mutta silmät kai tekivät sen, tai kävi se pyyntö sydämestä suoraan herkän aistin ja hienotuntoisuuden tietä toisen sydämeen, sillä leski tarttui kanteleeseensa ja ijäisyystoivon elähyttämänä kaikui:

"Mun kanteleeni kauniimmin Taivaassa kerran soi."

Miten sydämellisesti kannel kaikui, miten lämmin oli laulajan ääni! Elli ymmärsi että ystävä tässä puheli ystävälleen. Ja silmänräpäyksessä selveni hänelle miten läheisesti Suomen kansa ja kannel olivat toisiinsa liittyneet. Ilonsa ja huolensa oli kansa kanteleelle uskonut. Suomenpoika, Suomentyttö olivat hyvitellessään metsän puita ja veden väkeä oppineet kanteleelle uskomaan sen syvän ijäisyyskaipuun, joka heidän rinnassaan paloi. Ja kannel oli sen kaiken sisimpäänsä kätkenyt. Se oli oppinut ihmisten iloja ja suruja tulkitsemaan, sillä se oli uskottuna ystävänä niistä kerran osaa saanut. Siinä sen tenhovoima.

"Ah autuas se päivä lie, Kuin kotiin meidät vie."

Elli säpsähti. Laulu oli loppunut. Heikkenemistään heikkeni kielten kaiku, ja soittaja pyyhkäisi kyyneleen pois poskelta.

"Kiitoksia", sanoi Elli hiljaa, "sydämellisiä kiitoksia".

"Se on ainoa mitä voin antaa." — Leski laski hellästi kätensä kanteleelle: "Tämä ja laulu, jonka äsken lauloin, ovat köyhän äitini ainoa perintö."

(Murusia.)

KAARLO KUSTAA SAMULI SUOMALAINEN.

Syntyi Pietarissa 8/2 1850; maist. 1874; matematikan lehtori Sortavalan seminaarissa; kuoli 4/5 1907. Oli erittäin tuottelias suomentaja. Julkaisi joukon alkuperäisiäkin teoksia, m.m.: Novelleja I-II, Kevään ajoilta, Andante, Suljetuissa kammioissa; näytelmät Setä ja Ensimmäinen pettymys, y.m. teoksia. Perusti 1880 Laatokka lehden.

"TALLELLAHAN ON!"

(Lääkärin päiväkirjasta.)

"Pikku Emmi on hyvin kipeänä; jos suinkin voit, niin riennä meille!" — Näin kirjoitti minulle kaupungin pastori X.

Pikku Emmi, hänen viisivuotias tyttärensä oli aina ollut lemmikkini. Sattumus oli ohjannut minut hänen terveytensä hoitajaksi hamasta hänen synnyinhetkestään saakka. Hänen syntymisensä oli ollut raskasta ja pitkällistä, jonka vuoksi minut kutsuttiin avuksi, ja — lääkärin taidonko vaiko sattumuksen avulla, en tiedä, vaan — pikku Emmi jäi eloon. Lääkäri tuntee — hetkeksi ainakin — tavallista suurempaa kiintymystä sitä kohtaan, jonka hengen hän on pelastanut tai jonka pelastukseen hän kumminkin on ollut välikappaleena, mutta erinomaista on ollut kiintymykseni tähän lapseen. Usein olen kuullut jonkun tunteen kuiskaavan minulle: "tuo lapsi tekee käänteen elämässäsi"… Ennetunteita en usko, niille mä nauran. Aina tyyten mietittyäni tätäkin asiaa, on järki tuonut esiin tukevia syitä tuommoisten ennetunteiden mahdottomuudesta, vaan juuri kun olen suuni vetänyt nauruun niille, juuri silloin on taas kuulunut kuiskaus: "tuo lapsi tekee käänteen elämässäsi…"

Ainoa talo täällä, jossa minulla, paitsi sairaiden luona, on tapana käydä, on pastori X:n. Siellä on minusta aina ollut niin kodikasta, niin lämmintä, jopa onnellistakin, ja tuohon on ollut syynä aina pikku Emmi. Kesäiseen aikaan kun heidän taloansa lähenen, kuulen jo kaukaa: "Emmin tohtori tulee, Emmin tohtori tulee!" — niin on pienoinen minua aina nimittänyt - ja katsahdettuani ylös avonaisiin akkunoihin, olen nähnyt lapsen ihanat kasvot kukkasten keskellä. Sisään tultuani ja istahdettuani on pienoinen kiivennyt polvelleni ja siinä haastellut, naurellut tuolla raittiilla, viattomalla ja sydämelle käyvällä tavalla, jolla ainoastaan lapsi voi haastella ja naurella. Ja silloin on Emmi aina vienyt minut ajatusten maailmaan, ei noiden yksivakaisten, jännittäväisten, vaan vienojen, unohduksissa olleiden, kaukaisten ajatusten. Silloin minä, Emmi polvillani, olen haaveillut kuni lapsena muinoin, ja sydämeeni on saanut rauhaa, on tullut tyyneyttä, jotka maailman myrskyt ja pauhut olivat sieltä karkottaneet. Olen silloin, lapsi sylissäni, muuttunut lapseksi minäkin; olen laulellut hänelle samoja lauluja, joita lapsenakin muinoin vierittelin; olen kertonut hänelle satuja, pienenä kuulemiani, olen leikkinyt lapsen kera, ja lapsi on ollut iloinen, onnellinen, ja hänen iäkäs ystävänsä on ollut iloinen, onnellinen hänkin.

Mutta äkkiäpä tuo onnellisuus on kadonnut, haaveilut haamuina haihtuneet, kuultuani Emmin yskäisevän. Huu! minä tunnen tuon yskän, kolkon kalman yskän! Ja silloin, painaen suudelman noille hehkuville poskusille, ja, estääkseni häntä väsyttämästä itseänsä, olen laskenut lapsen polviltani pois.

Kaksi viikkoa sitten olin taas ollut siellä, taaskin ollut onnellinen ja taaskin herännyt uinailuistani Emmin yskäyksestä. Virkani toimet olivat vaatineet minua olemaan kaupungista poissa kaksi viikkoa, ja juuri kotiin palattuani sain pastorilta kirjeen:'. "Pikku Emmi on hyvin kipeänä; jos suinkin voit niin riennä meille!"

Minä kiiruhdin paikalla sinne.

* * * * *

En kuullut nyt ulos Emmin iloista ääntä, en nähnyt tällä kertaa pienoisen kasvoja akkunassa, ei tullut tuttuni salissa vastaani, ei, hän makasi nyt sairasvuoteella! Pastorin vaimo tuli vastaani ja hätäyneenä virkkoi: "jos taitonne voi, niin pelastakaa mulle enkelini!" — Me astuimme sairaan kammioon:

— "Kas niin", huudahti Emmi, nähtyään minut, "tulettehan te, Emmin tohtori; minun rintaani ahdistaa niin kovasti, ja tämä peitekin painaa niin paljon; isä ja äiti eivät sitä usko, mutta Emmin tohtori sen kyllä uskoo. — Painaahan tämä?" lisäsi hän ja tarttui käteeni.

— "Kyllä se painaa, lapseni", vastasin minä, "mutta koetahan olla kärsivällinen vielä vähä aikaa; huomenna olet jo terve".

— "Huomenna jo!" huudahti hän, ja kesken kyyneleitänsäkin koetti hän naurahtaa. Mutta samassa tuli ankara yskänkohtaus, joka pani sydämeni vavahtamaan.

Minun ei tarvinnut kauan tutkistella taudin laatua; se, mitä jo aikaa sitten olin pelännyt, oli valitettavasti nyt käynyt toteen. Emmin rintaan oli hänen elämänsä ensi hetkestä saakka sijoittunut vamma, tauti, joka on pilkaksi tehnyt lääketieteen taisteluja sitä vastaan, vamma, joka kaataa verkalleen, mutta kaataa varmaan, ja joka, pienoiseen sijansa otettuaan, tekee elon aamusta illan ennen aikojaan. Minun poissa ollessani oli Emmi vilustunut ja tauti muuttunut n.s. pikaiseksi. Raskaalla sydämellä istahdin pöydän ääreen, kirjoittaakseni hänelle helpoittavia rohtoja. Emmin äiti ei nähnyt käteni vavistusta: se olisi kertonut hänelle, että tämä oli viimeinen lääkekirje, mitä hänen lapselleen kirjoitin.

Vähitellen taukosi taudinpuuska. Ahdistus alkoi lievetä; valitus vaikeni, ja vähemmin tempoellen kohoeli rinta. Emmi nukahti…

Hetken kuluttua hän avasi silmänsä jälleen. Ne olivat entistä kirkkaammat nyt, nuo kauniit, suuret silmät; entistä valkoisempi oli kasvojen iho ja entistä kirkkaampina hehkuivat poskipäät.

— "Äiti, nyt on Emmi jo terve; niin, Emmin tohtori se antaa aina niin hyviä rohtoja."

Niin virkkoi lapsi, kääntyen minuun päin, ja veti suunsa hymyyn… Tuota hymyä en unohda milloinkaan.

Iloissaan likisti äiti lastaan rintaansa vastaan; mutta lieneekö samassa joku aavistus vai minun kasvoniko ilmaisseet hänelle jotain kamalata, en tiedä, mutta kyyneliä rupesi hänen silmistään putoelemaan lapsen pielukselle. Kalpeana seisoi isä vuoteen ääressä: hänelle olin sanonut totuuden.

— "Mitäs itket, äiti?" kysyi Emmi nähtyään äitinsä kyyneleet. — "Enhän minä enää ole kipeä. Nyt olen taas niin terve. Enkös ole?" liitti hän sitten, mutistaen pienen suunsa niin vakuutetun totiseksi ja myhähtäen jälleen, ja totuttuun tapaansa ojensi minulle kätensä koeteltavaksi.

Hiljaa, tuskin tuntuvasti tykytti enää valtasuoni… Pitikö minun ilmoittaa lapselle, mitä tiesin? Pitikö minun karkottaa ennen aikojaan tuo viaton, viimeinen hymy hänen huuliltaan? Vai pitikö minun pettää lasta, joka niin luottavana odotti minulta myöntävää vastausta? Miksipäs, arvelin sitten itsekseni, miksipäs murheeksi muuttaisin Emmin ilon? Elämä ei ole ennättänyt tarjota hänelle vielä muuta kuin onnea; tiensä, tuo lyhyt tiensä maailmassa on kulkenut kukkapolkuja myöten; nyt väsyi pieni matkamies ja istahti kukkainsa keskeen… niin nukkukoonkin sitten niiden pariin, näkemättä tuonen toukkaa, joka on matanut häneen. Hiljaa se on jäytänyt hennon taimen juuret; hiljaa suhahtakoon sitten lännen tuuli ja taivuttakoon taimea, uuvuttakoon kuni iltauneen vain… Minä vastasin: "terve olet, pienoiseni, ja huomenna olet ihan terve".

— "Tiesinhän sen; kuulithan, äiti, mitä Emmin tohtori sanoi!" huudahti hän iloissaan. — "Mutta", lisäsi hän vähän ajan perästä, "minua rupeaa nukuttamaan. Minä laskeun levolle. Kukkaset ne jäävät nyt kastelematta, mutta kastele, äiti, sinä ne tänä iltana."

Ja totuttuun tapaansa pani pienoinen kätensä ristiin ja rupesi lukemaan iltarukoustansa. Rukous oli noita yksinkertaisia lasten rukouksia, mutta se tuntui niin tutulta minusta. Niin, se oli sama, jota äitini minulle, pienenä ollessani, oli opettanut. Tietämättänikin menivät käteni ristiin, ja jokainoa lapsen lausuma sana kajahti niin armaalta sydämessäni…

Rukouksen päätettyänsä Emmi sanoi jäähyväiset äidilleen ja isälleen, pyytäen, että hänet kaikin mokomin herätettäisiin aamulla varhain ruokkimaan kanarialintua; tänä aamuna hän ei ollut jaksanut sitä tehdä.

— "Hyvää yötä, Emmin tohtori", virkkoi hän viimein minulle. Hänen äänensä oli heikonnut heikkonemistaan; viimeinen sana oli pelkkää kuiskausta vain. Minä lähenin vuodetta, otin lasta kädestä kiinni ja suutelin häntä. Samassa tunsin vähäisen puristuksen kädessäni. Se oli viimeinen kuolon tempaus… Lännen tuuli oli suhahtanut, taimi taipunut, kukka nukkunut uneen iäiseen…

Tuommoisessa tilassa en ollut ensi kertaa. Usein olen seisonut kuolinvuoteen vieressä, nähnyt useain kuolintuskat, painanut monen silmät kiinni. Minua ovat liikuttaneet sairaan kärsimiset ja vaivat; mutta nähtyäni niiden loppuneen kalman unessa, olen levollisena aina lausunut itselleni: "Nythän on kaikki lopussa. Hän oli, häntä ei ole enää"… Mutta toisin oli nyt. Minä en voinut irroittaa kättäni vainajan kädestä, en kääntää silmiäni pois hänen kasvoistansa, joille oli jäänyt tuo hymy, ja nyt ensi kertaa pyrki huulilleni kysymys: "virka vainaja, mitä näet nyt?"

Surun sortamana oli äiti laskeunut tuolille vuoteen ääreen. Pastori istahti hänen viereensä. Vasemmalla kädellään hän syleili vaimoaan, oikealla silitteli hänen harmaita suortuviansa.

— "Tallellahan on!" virkkoi viimein pastori. Kului hetkinen… Äiti nosti silmänsä ylös, pyyhkäisi pois kyyneleensä ja toisti:

— "Tallellahan on!"

Vait! Salista rupesi nyt kuulumaan laulu. Siellä lauloi Emmin kanarialintu. Mitä visersi se? Visersikö se kuolinvirttä vainajalle; lauloiko lohdutusta vanhemmille, vai kertoiko se mulle armaita, kauan unohduksissa olleita seikkoja? Minä luulen, että sen lauluun olivat yhdistettyinä kaikki nämä asiat. Vielä kerran katsahdin vainajaan. Lännen mereen laskeuva aurinko heitti kultaisia säteitänsä Emmin kasvoille. Ne olivat vielä kuni elossa olevan. Samassa sai sydämeni sykkeitä, niin outoja ja kumminkin niin tuiki tuttuja; pian tunsin silmissäni jotain himmeätä: se oli kyynel, kyynel kuivana, jäykkänä olleessa silmässäni, ja nyt — ensi kertaa kaksikymmenvuotisten riitain ja taistelujen perästä omassa itsessäni, vakauneena virkoin minäkin: — "Tallellahan on!"

(Novelleja.)

LISBET.

Ei se todellisuudessa ihan sellainen ollut se laulu, josta ukko Schmidt lauloi ja soitti ensimäisen säkeen, mutta sellaiseksi me sen olimme muodostaneet, vallattomat poikaviikarit. Paljonkos hassuttelemisen aihetta he tarvitsevatkaan!

Pitkillä kiertoretkillänsä suuressa keisarikaupungissa tuli ukko Schmidt säännöllisesti kerran kuukaudessa meidän pihaan, raskas positiivi eli kantourut selässään. Hänellä oli mukanaan pieni tyttö, hänen tyttärensä tytär, niinkuin olimme saaneet tietää, nimeltä Lisbet. Laiha oli tuo tyttönen ja kalpea, mutta silmät oli hänellä suuret, mustat, omituisen kirkkaat.

Ukko asettui vesipostin luokse, laski ensin keveän ristikon maahan ja pani sen päälle positiivinsa. Ja sitten hän soitti uskollisesti koko ohjelmistonsa: kolme tanssi- ja kaksi laulukappaletta. Ensimäiseksi tuli aina tuo siihen aikaan niin moderni Arditin valssi "Il baccio". Joka kerta kuin myöhemmin, kimnasistina tai nuorena ylioppilaana, sen sävelissä tanssin, johtui aina selvästi mieleeni ukko Schmidt ja pikku Lisbet.

Tanssikappaleitten aikana Lisbet helisti triangelia ja olikin meidän mielestämme koko mestari siinä. Välistä hyppi puikko sitä kyytiä kaikkia kolmea laitaa vasten, ettei sitä yhtään näkynytkään.

— Recht so, Kind! — virkkoi silloin ukko kiitellen.

Ja Lisbet myhähti meille, ja hänen kirkkaat silmänsä olivat silloin niin kauniit. Me myhähdimme myös, ja mielihyvä oli molemminpuolinen.

Laulukappaleissa taas kävi niin, että ukko Schmidt ensin lauloi soiton mukana kalsealla äänellään ensimäisen värsyn, sitten tuli pikatahdissa refraini eli loppukerto, jossa Lisbetkin oli mukana, ja vihdoin soitti positiivi yksinään pari kolme värsyä. Tuon tuostakin aukeni joku akkuna, ja kuului koputusta ulkolautaan. Lisbet katsahti sinnepäin: sieltä viskattiin vaskiraha, tavallisesti paperiin kääräistynä. Tyttö nouti sen, niiasi ja pani positiiville. Ukko kohotti vasemmalla kädellään lakkiansa ja virkkoi:

— Dank schön!

Seuraavain tanssikappalten aikana me, kavaljeerit, "satsasimme" kahden omenahentusen hinnan ja pistimme sen, valkoisessa paperissa, Lisbetin kouraan. Ja nuo suuret silmät välähtivät taas niin somasti.

Sitten me kiihkeästi odotimme Schmidtin kahta laulukappaletta, joista me aina koko viikoksi saimme hauskuutta.

Jo tuli toinen. Ukko lauloi vanhan positiivinsa mukana:

Zu Strassburg, zu Strassburg Ohne Soldatén.

Meitä huvitti kovin tuo koron poljenta viimeisessä sanassa: Soldatén. Koko viikon me hoimme sitten samaa, kesken leikkejä ja kesken lukujakin, parodioiden sitä jos johonkin tapaan.

Esimerkiksi:

Ah, annapas, annapas Tuo kirja mullén!

Tahi:

Mut seisoipas, seisoipas Nurminén nurkáss'!

Mutta bravurikappale puuttui vielä, se, johon jutelmani alussa viittasin. Se oli tuo vanha tuttu:

Du hast ja die schönsten Augen, Hast Alles, was Liebe begiert; Du hast Diamanten und Perlen; — Sag', Liebchen, was willst du noch mehr?

Suomeksi suunnilleen näin:

Sull' on ihanaiset silmät, Kaikki, lempi min vaatia voi; Timantteja, helmiä sull' on; — Mitäs muut', armas, pyydät sä, oi?

Parhain mehu tässä laulussa oli se, että ukon kuluneessa positiivissa oli pari vanhuuttansa jo mykkää pilliä, jotka eivät soineet silloin, kuin olisi pitänyt. Tämä sattui tietysti niin tanssi- kuin laulukappaleissakin, mutta me emme kiinnittäneet huomiotamme muuhun kuin tähän viimeksimainittuun. Siinäkin osui mykkä kohta milloin säkeen loppuun, milloin keskikohdalle, milloin alkuun, mutta me, poikaviikarit, olimme laittaneet siitä sellaisen muunnoksen, jossa mykkä pilli muka joutui aina säkeen päähän.

Ja tällainen siitä sitten muodostui meille laulu:

Du hast ja die schönsten pu—uh—uh—huh, Hast Alles, was Liebe hyh—yh—yh—hyh, Du hast Diamanten und sum—sum—sum—sum; Sag', Liebchen, was willst du noch bum?

Ja viimeistä sanaa laulettaessa johtaja, muuan lyhyt lyllerö ja suurin hulivili joukossa, lyödä kumautti kalikalla tyhjän tynnyrin pohjaan tai, milloin huoneessa laulettiin, puisella lihakurikalla paistinpannuun.

Jo tuohon kujeiluun yksikin huoli haihtui ja suru suli! Äiti vainaja välistä nuhdellen virkkoi:

— Jos te ette nyt, musikantit!… — mutta hänen suupielissään oli vakavuuden takana jotain lystimäistä, sen me huomasimme, ja "pari kertaa vain vielä" se piti saada uudistaa.

Meidän kunniaksemme täytyy sanoa, ettemme milloinkaan ukon itsensä kuullen tätä ilvettä pitäneet. Hänen kasvoissansa, ryppyisissä, oli niin paljo huolen ja puutteen lyömää leimaa ja samalla arvoisaa vakavuutta, ettei se jäänyt lapsiltakaan huomaamatta. Ja jospa joku yritys sinnepäin olisi ollut ajateltavissakin, niin Lisbetin tähden se olisi ollut ratki mahdotonta. Hänen olisi ollut paha mieli. Nuo kirkkaat, mustat silmät olisivat täyttyneet kyynelillä. Eikä hän olisi lähtiessään enää myhähtänytkään meille niin kauniisti kuin aina ennen.

* * * * *

Kerran oli kulunut puolitoista kuukautta, eikä ukko Schmidtiä ja Lisbetiä näkynyt meidän pihalla. Olimme jo niin tottuneet heidän määräaikaisiin käynteihinsä, että alkoi jo olla ikävä heitä. Vihdoin hän tuli, mutta Lisbetiä ei ollut mukana. Nuo kaksi olivat meidän mielestämme kaiketikin sulaneet niin ehjäksi kuvaksi, että tuntui oikein haikealta nyt, kun toinen oli poissa.

— Wo ist die Kleine? — kysyimme heti.

— Krank — vastasi hän surullisesti.

Saimme edelleen tietää Lisbetin makaavan lasten hospitaalissa. Taudin nimestä ei tainnut ukko itsekään olla selvillä; heikon vain sanoi tytön olevan.

Yksipuoliselta, ikävältä tuntui ukon soitto nyt, kun ei triangeli helissyt mukaan. "Soldatén" ei herättänyt yhtään hauskuutta. Mykkäin piippujen toimettomuus tuntui niin haikean tuskalliselta. Me keräsimme taas kahden omenahentusen hinnan, käärimme sen kaksinkertaiseen, puhtaaseen paperiin ja ojensimme ukolle.

— Grüssen Sie die Kleine! — sanoimme. Ukko kiitti ja pisti käärön poveensa ja nosti raskaan koneen selkäänsä. Ennen hän oli silloin aina ottanut tyttöä kädestä ja hellästi virkkanut: "Also, Kind!" Nyt hän ei puhunut mitään; nosti lakkiansa vain ja läksi.

Sinä iltana ei ottanut leikki leikiltä tuntuakseen. Emme parodioineet soldaténiäkään. Joku meistä yritti laulamaan:

Du hast ja…

mutta keskeytti ja kysäisi äkkiä:

— Sielläkö se lasten hospitaali on, siellä kolmannen palotornin vastapäätä?

— Siellä.

Ja sitten oltiin ääneti kauan aikaa. Äiti pisti päänsä kyökistä.

— Piilosillako te olette siellä, koskei kuulu hiiskaustakaan?

— Täti! Hoitavatko ne hyvin siellä lasten hospitaalissa? — kysyi laulun johtaja, lyhyt lyllerö.

— Kuinka niin?

Me kerroimme, mitä olimme kuulleet Lisbetistä. Äiti vakuutti, että siellä on hyvä hoito. Siellähän se parani Pöntisenkin poika.

— Paraneehan Lisbetkin, äiti? Paraneehan?

— Paranee, jos Jumala suo.

— Mutta suoko Jumala?

— Hän suo aina parasta, lapset.

Helpoitti hieman.

* * * * *

Kului taas kuukausi. Eräänä päivänä kuului pihalta jälleen "Il baccio".

Me riensimme pihalle. Yksin oli ukko nytkin.

— Wo ist die Kleine? — oli ensimäinen kysymyksemme.

Ukko katsahti meihin kesken soittoansa. Hänen silmänsä olivat punaiset. Me aavistimme pahaa.

— Wo ist die Kleine? — kysyimme uudestaan vaikka sanat pyrkivät takertumaan.

— Gestorben — vastasi ukko, ja kyyneleet tulvahtivat hänen silmistään, punaisista.

Vasemman käden hihansuulla hän pyyhkäisi poskeansa. Oikea käsi soitti uskollisesti Arditin valssia.

(Andante.)

MAILA TALVIO (MIKKOLA).

Syntynyt 17/10 1871 Hartolassa. Alkuperäinen nimi Winter. Naimisissa v:sta 1893 prof. J. J. Mikkolan kanssa. Julkaissut nimellä "Maila Talvio" m.m. Nähtyä ja tunnettua, Kansan seassa, Pimeänpirtin hävitys, Muuan äiti, Juha Joutsia, Louhilinna, näytelmän Eri teitä sekä elämäkerrallisen kuvauksen Juhana Ludvig Runeberg. Ahkera suomentaja.

LORENTSO JA FIDELIO.

Lorentso oli mustatukkainen italialainen positiivinsoittaja ja Fidelio oli kissankokoinen, ruskea marakatti.

Fidelio oli syntynyt keskellä valtamerta, suuressa kopassa. Laivamiehet olivat armahtaneet häntä, antaneet hänelle ruokaa ja pitäneet häntä leikkikalunaan. Mutta kun tultiin satamaan, ei kukaan enää tahtonut tunnustaa häntä omakseen, sillä silloin oli jokaisella omat puuhansa. Fidelion huomattiin olevan tiellä, ja muuan lämmittäjä, joka kerran oli ollut kompastumaisillaan Fidelioon, myi hänet viinalitran hinnasta Lorentsolle. Lorentso oli juuri silloin matkalla Suomen pääkaupunkiin, Helsinkiin.

Lorentso ompeli marakatillensa koltun tulipunaisesta kankaasta, ripusti sen kaulaan tiukusen, opetti elukan tanssimaan ja totutti sen, isäntänsä leveäröytäinen hattu kourassa, kulkemaan kerjäämässä ihmisiltä, jotka seisoa töllistelivät positiivin ympärillä. Lorentso se myöskin antoi marakatille nimen Fidelio, joka merkitsee "uskollinen", sillä siihen asti ei Fideliolla ollut mitään omaa nimeä ollut.

Heistä tuli hyvät ystävät, aina he olivat yhdessä. Milloin istui Fidelio positiivin päällä, kun Lorentso kantoi sitä selässään, ja katseli tyytyväisenä alas korkeudestaan. Milloin oli Fidelio pienessä pussissa, jonka Lorentso erityisesti ystäväänsä varten oli kiinnittänyt positiivin kantohihnaan. Sadeilmalla ei Fideliosta näkynyt kuin hiukkanen päätä, sillä silloin piili hän Lorentson povitaskussa. Fidelion kaulaan pantiin aina kaupungille lähtiessä punainen nauha, ja siitä talutti Lorentso Fidelioa.

Kun seisahduttiin talon eteen ja Lorentso nosti lakkiaan ikkunoita kohti, hyppäsi Fidelio maahan. Pian kokoontui heidän ympärilleen kansaa. Seisahtui joku mies katselemaan, tuli pari naista, mutta enimmäkseen tuli tyttöjä ja poikia, jotka ilakoiden seurasivat Fidelioa: hän hyppi nuuskiskellen pitkin pihaa niin kauas, kuin nuoraa yletti, ja pysähtyi välillä istumaan ja ojentamaan kätensä lapsia kohti, ikäänkuin sanoakseen: eikö teillä nyt ole mitään antamista? Lapset ymmärsivät marakatin äänettömän kielen, juoksivat sisään ja noutivat tuliaisia, mikä sokeripalan, mikä vehnäkorpun, mikä omenan. Mutta oli sellaisiakin lapsia, jotka tulivat takaapäin pistämään kepillä Fidelioa, tai potkimaan tai lyömään ja jotka sitten nauroivat pahasti, kun Fidelio parahti.

Hauskimmat hetket olivat Lorentsolle ja Fideliolle illat, kun he päivätyöstä uupuneina palasivat kotiin. He asuivat pienessä huoneessa kivijalassa, puoleksi maan sisässä, ja paitsi heitä asui siellä vielä kaksi muuta italialaista positiivinsoittajaa sekä mustan- ja keltaisenkirjavat linnut Diaco ja Bijou. Miehet ja heidän turvattinsa olivat sentään ani harvoin yhtaikaa kotosalla, sillä vuoron perään kuljeskeli aina joku raha-ansiolla maaseudulla. Välistä olivat Lorentso ja Fidelio aivan kahden kotona.

Pimeitten iltojen alkaessa oli Lorentso ostanut taloon kirjavasta paperista tehdyn lyhdyn. Kun sen sisään sytytti kynttilän, niin muuttui huone kuin taikasauvan kosketuksesta: ruma, epätasainen kivipermanto muodostui kauniiksi mosaikkilattiaksi, mustunut, avoin liesi sai punertavan marmorin karvan, risaiset vaatteet vuoteessa hohtivat silkiltä, ja homepilkut seinillä kävivät kauniiksi, epämääräisiksi kuvioiksi.

Mutta nyyhkien heittäytyi Lorentso vuoteelle, jonka peite lyhdyn valossa silkiltä välähteli. Hän itki niin, että Fidelion täytyi herätä unestaan.

Vai jo se taas siellä ajattelee kaunista Italiaansa. Jo, jo täytyy nousta lohduttamaan! Ja Fidelio hieroi unet silmistään, hypähti kolisten pöydälle, voimisteli hetkisen poikkipuulla, joka oli tuolin jalassa, ja koetti jos jollakin lailla johtaa isäntänsä huomiota muualle. Ei auttanut! Yhä Lorentso vain nyyhki. Vihdoin ei Fidelio keksinyt muuta keinoa kuin kavuta vuoteelle, asettua Lorentson rinnalle ja nipistää leuasta. No, tottapahan, vihdoinkin huomasi marakattinsa.

— Vai sinä, Fidelio, siihen tulit, hymähti Lorentso surumielisesti ja alkoi silitellä elukan selkää. — Sinä et ymmärrä, niiksi Lorentso itkee, sillä sinä et koskaan ole nähnyt etelän taivasta!

Fidelio vilkutteli ymmärtäväisen näköisenä silmiään, ikäänkuin vakuuttaakseen, että ymmärtää, hieroi käsiään, suuteli Lorentsoa keskelle suuta ja alkoi vihdoin tanssia hänen rintansa päällä.

Täytyihän sen tempuille väkisinkin nauraa!

— Ole hiljaa, virkkoi Lorentso vihdoin, niin kerron sinulle etelästä. Siellä on taivas niin sininen, maa niin viheriä, lehdot tuoksuvat ja päivä paistaa paljoa lämpöisemmin kuin täällä. Siellä kasvaa appelsiineja niinkuin täällä potaatteja ja viinirypäleitä niinkuin täällä pihlajanmarjoja. Siellä on aina kesä, ihmiset ovat aina iloisia ja ystävällisiä… Ymmärrätkö nyt, Fidelio, miksi Lorentso itkee, kun etelää ajattelee?

Lorentso oli puhuessaan lämmennyt. Hänen poskensa hehkuivat ja silmät loistivat. Yhä hellemmin silitteli hän marakattinsa karvaa.

Fidelio sipaisi tuon tuostakin käpälällään hänen poskeaan, mutta sai äkkiä tuuman päähänsä, kapusi ketterästi alas sängystä, katosi nurkkaan, kaivoi kiven alta esiin punaisen samettipussin, jota kynsin hampain alkoi raahata sänkyä kohti.

Mutta huomaamatta ystävänsä poissaoloa, oli Lorentso jatkanut puhettaan.

— Siellä on sinisen meren rannalla oleanderilehto, johon illalla pojat ja tytöt kokoontuvat laulelemaan ja leikkimään. Pimeän tullessa ripustetaan oksille kirjavia lyhtyjä… Ymmärrätkö, Fidelio, miksi Lorentso niin mielellään katselee maailmaa punertavan lyhdyn valossa?

Samalla alkoi lattialta sängyn vierestä kuulua kummallista kolinaa.

Fidelio siinä viskeli pussia edes takaisin. Lorentso hypähti ylös ja oli hetkessä polvillaan pussin ääressä marakattinsa kanssa.

— Niin, puhui hän kiihkeästi, lasketaan, lasketaan, paljoko on rahaa, koska päästään lähtemään etelään!

Hän kaasi rahat lattialle. Ne olivat pelkkää kuparia, mutta niistä tuli suuri läjä. Hän asetteli kymmenpenniset eri läjiin ja viisipenniset eri läjiin, jokaiseen kymmenen tai kaksikymmentä kappaletta.

— Mennäänkö, Fidelio, alkoi hän hetken kuluttua, pian vaihtamaan kuparit hopeiksi? Repeää jo kohta kaunis samettipussi!

Lorentso oli polvillaan lattialla rahaläjänsä ääressä. Lyhdyn himmeässä valossa näyttivät hänen silmänsä iskevän tulta. Fidelio puuhaili hänen vieressään, tanssien ja viskellen rahoja, jotta helisi.

— Ei, ei! huudahti Lorentso hetkisen kuluttua. — Vuosi vielä kylmässä pohjolassa. Mutta sitten vie Lorentso Fidelionsa etelään, sinne, missä taivas on niin sininen, ilma lämmin ja ihmiset aina iloiset!

Fidelio oli vetänyt punaisen pussin päälleen, niin että ei näkynyt mitään. Siinä se leikki sokkoa ja teki mitä hullunkurisimpia hyppyjä.

— Sinä tahtoisit, veitikka, naurahti Lorentso, koltun punaisesta sametista. Niinkö? Mutta siihen ei nyt ole varaa. Täytyy säästää kaikki matkaa varten, ymmärrätkö? Sinne etelään kun päästään, niin et enää tarvitse kolttuja, vaan tekisi mielesi riisua yltäsi omat karvasikin!… Anna pussi tänne, veitikka, näkevät vielä ikkunasta ihmiset, että me täällä laskemme rahoja, ja tulevat ja ryöstävät.

Hän pisti rahat pussiin ja kätki sen huolellisesti loveen, joka oli kivilattiassa.

* * * * *

Oli kulunut vuosi, oli taas syksy. Lehdet jo varisivat puista ja aamuisin vetäytyi maa kuuraan.

Eräänä iltana nähtiin Lorentson, kasvoissa iloinen ilme, astelevan asuntoansa kohti. Fidelio istui positiivin päällä, tyytyväisenä katsellen ympärilleen. Tuntui hauskalta taas tulla Helsinkiin. He olivatkin olleet monta viikkoa poissa maalla, olivat olleet markkinoillakin mukana. Hyvähän siellä yleensä oli ollut kulkea. Ihmisiä oli laumoittain kokoontunut heidän ympärilleen ja Fidelion tanssi oli herättänyt erityistä huomiota.

He tapasivat asuntonsa pimeänä ja tyhjänä. Avain oli noudettava talonmieheltä. Kylmää siellä oli ja kolkkoa. Kirjava lyhtykin oli rikottu heidän poissaollessaan.

— Älä ole milläsikään, naurahti Lorentso, kun näki marakattinsa naaman pitenevän tyytymättömäksi. — Pane sinä nyt pois rahat, niin Lorentso sillaikaa noutaa kaupungilta ruokaa. Tänä iltana pidetään lystiä, tuodaan kotiin hyvää, ja sinä saat makeisia!

Lorentso heitti samettipussin lattialle ja läksi. Fidelio oli pahalla päällä. Se tahtoi nyt ensinnä tallustella pitkin huonetta tutkimassa, oliko kaikki paikoillaan. Mitä vielä! Ruukku oli rikottu ja… Samassa kävi ovi. Joko Lorentso palaa?

Ei, se oli nuori mies, jonka Fidelio joskus ennenkin oli nähnyt. Hän tuli hiljaa, katseli varovaisesti ympärilleen, pysähtyi portaille kuuntelemaan ja hypähti sitten parilla askeleella keskelle huonetta.

Mutta Fidelion epäluulo oli herännyt. Samettipussi oli paikalla muistunut sen mieleen.

Poika lähenikin nurkkaa, jossa rahoja tavallisesti säilytettiin.

Silloin hiipi Fidelio hiljaa esiin, kävi kynsin hampain kiinni pussiin ja rupesi kuljettamaan sitä sängyn alle piiloon. Suuri ahdistus oli vallannut sen, sydän löi niin, että itsekin kuuli. Jos vievät pussin, niin sitten itkee taas Lorentso. Se täytyy, se täytyy pelastaa! Ja Fidelio raastoi sitä voimiensa takaa. Mutta äkkiä kääntyi mies.

— Vai täällä se on talon rahavartija! pääsi häneltä. — Pussi tänne, taikka…!

Hän tavotteli pussia, haparoiden molemmilla kourillaan, mutta Fidelio eteni etenemistään. Kun nurkka tuli vastaan, istuutui marakatti pussin päälle ja näytti hampaitaan.

— Vai et anna, sanoi poika, oma syysi sitten!

Hän potkaisi suuren saappaansa koron suoraan Fidelion päätä kohti. Marakatti parkaisi ja kaatui suin päin permannolle.

Kun Lorentso hetkisen kuluttua, kädessä kirjava lyhty, ruokavaroja ja makeisia, palasi, oli huone: pimeä, tuoli kumossa, kivi rahasäiliön päältä keskellä lattiaa, pussi poissa ja Fidelio kuolleena. Joku oli tietysti ikkunasta nähnyt hänen palanneen markkinamatkalta, otaksunut hänen ansainneen rahaa ja tullut niitä ottamaan. Fidelio oli varmaan puolustanut pussia ja sentähden saanut surmansa.

Tämän kaiken ymmärsi Lorentso silmänräpäyksessä.

Sytyttämättä jäi häneltä sinä iltana kirjava lyhty. Eikä hän itkenyt kotimaan lehtoja ja sinistä taivasta, vaan marakattinsa kylmenevää ruumista hän silitteli ja siinä itki ja valitti:

— Olisivatpa vieneet rahani, vähät minä siitä, mutta kun veivät ainoan ystäväni. Ja juuri nyt, kun meidän piti lähteä! Sinä et koskaan saanut nähdä etelän taivasta, et koskaan tuntea eteläisen auringon lämpöä. Oi Fidelio, Fidelio!

EI VIERIVÄ KIVI OTA SAMMALTA.

Silloin oli torppareilla herrain päivät, kun sai kaataa kaskea niin paljon kuin tahtoi ja jaksoi. Korvet paloivat kulossa, jotta tervaskannot ratisi ja kiehui eikä siitä kukaan sakottanut. Talon omistaja asui toisella tilallaan kirkonkylässä kolmen peninkulman päässä, tuli kerran vuodessa kantamaan verojaan ja kiitteli silloin sitä, joka oli raatanut suurimman kasken. Sellainen tilus esim. kuin Niemen torppa, joka maksoi 150 markkaa paitsi matkareissua, puoloja, kehruuksia, kinkerileipiä ja muuta sellaista, kaatoi kaskea 7, 8 tynnörinalaa. Silloin eli torppari. Silloin ei puuttunut leipää ja tuli vero maksetuksi.

Mutta herra kuoli. Talo kirkonkylässä myytiin veloista ja rouva rakennutti kartanon sydänmaahan Mainion mäelle, johon muutti asumaan joukkoineen. Siitä ei ollut hyvää odotettavissa, kun haltija muutti niin likelle. Siitä varmaankin torpparin oikeudet kärsisivät. Hänen vapauttaan ruvettiinkin sulkemaan kaikennäköisien rajojen sisään: kiellettiin ottamasta rehuiksi petäjä- ja kuusipuita, pantiin kontrahtiin, että hän saa ottaa polttopuut talon maalta sieltä mistä määrätään, kiellettiin päästämästä sikoja väljälle metsälle, käskettiin laajentamaan peltoja ja komennettiin panemaan lapsia kiertokouluun. Ja vihdoin viimein rupesi liikkumaan sellainen huhu, että kasket otetaan kaikki pois, hävitetään koko metsänviljelys ja torpparin tulee turvautua peltoonsa.

Niemen Matti kun tämän puheen kuuli, piti sitä ensin leikkinä. Sitte hän rupesi huolehtien sitä uskomaan.

Kasket pois? Mistäs sitte tulee leipää? Pellot eivät kasva ja jos kasvaisivatkin, ovat sellaisia tilkkusia, että eihän niistä leipä piisaa. Eihän niistä lähde kuin nälkää. Kasketta ei tule aikaan mitenkään.

Matti tiesi, että maata löytyy muuallakin ja että kaskia ei kaikkialta hävitetä. Hän päätti lähteä hakemaan toista paikkaa ja heittää koko Niemen rouvalle itselleen viljellä. Sillä mistäpä tuo saisi torpparia, kun ottaa pois metsämaat. Mutta emäntä pani vastaan.

— Ei vierivä kivi ota sammalta, sanoi hän miehelleen.

Niemen torppaan oli niin totuttu. Se oli hänen syntymäkotinsa. Matti oli tullut siihen kotivävyksi ja sitte ottanut sen omalle nimelleen. Siinä oli tehty niin paljon työtä, oli rakennettu pärekatollinen tupakin, oli soudettu ruuhella pientä lampea, laskettu verkkoja kaislikkoon, mertoja joen suuhun. Emäntä oli sillä rannalla tottunut sotkemaan vaatteita, lapset onkivat siellä niin mielellään. He olisivat sitten saattaneet sattua sellaiseen paikkaan, joka ei olisi ollut niin likellä järveä. Ja siinä olisi sitte kuitenkin alotettava uudestaan työ ennenkuin totuttaisiin. On tietysti totta, että kasketta ei tule toimeen, mutta saattaisihan rouvalta ensin käydä kysymässä ennenkuin lähtee uusia tiloja hakemaan.

Ja emäntä läksi kysymään. Hän tahtoi itse puhua rouvalle, sillä hän oli rohkealuontoisempi kuin Matti. Nyytti kädessä hän astui sisään pihaan portista, joka oli ihan uusi ja vielä maalaamaton. Pihassa oli tukkityviä, laudanpätkiä, sahajauhoja, liisteröittyjä, kirjavia paperiliuskoja, maalipyttyjä, lapioita, pöytiä, sanalla sanoen: kaikkia mitä tarvitaan ja mitä jää rakentaessa taloa sellaista, kuin tämä, joka puolessa vuodessa oli kohonnut Mainion mäelle. Rakennus oli ulkoa päin laudoitettu, telineitä myöten kulkivat vielä rakentajat. Kyökin porstuaan astuttiin kahta rinnakkain huojuvaa lautaa pitkin.

Emäntä seisahtui katselemaan. Hänellä oli täysi oikeus katsella: heidän, torpparien, rahoilla oli koko koreus saatu aikaan. Eikä hän oikeastaan tuntenut iloa, paremmin jonkinlaista katkeraa mieltä. Hän astui kyökkiin. Ristikirjava hame kahisi, vihtoriini-röijy kiilsi. Helman alta näkyi kengännokka, leveä kuin lapionkärki. Hänen huivinsa oli uusi, vankka ja kankea. Sieltä sisältä tunki maalin haju häntä vastaan, hella ja muuri olivat hohtavan puhtaat, kaikki uutta ja siroista. Nurkassa makasi suuri, mustankirjava koira, suorana kuin lankavyhti ja kieli pitkällään. Se heräsi ja haukahti pari kertaa niin mahtavalla äänellä, että emännän sydän sykähti. Se oli hirveän suuri, oli se toista kuin heidän Musti-rakkinsa. Ja kuinka sillä oli lystikkäät käpälät ja rinta: ihan kuin mateen nahasta! Mutta minkä verran se mahtoikaan syödä tuo tuollainen peto. Miehen osan! Koira tuli emännän luo. Hän piti koirista eikä hän voinut muuta kuin myöntää, että tämä oli sangen kaunis. Silmät näyttivät niin viisailta. Mutta hän työnsi sen luotaan, asetti nyytin pöydälle ja avasi sen. Kun rouva tuli sisältä, loistivat puuvadista, valkoisesta peitteestä häntä vastaan kypsät, punaiset mansikat. Hän siirsi neulomatyönsä kainaloon, antoi emännälle ystävällisesti kättä, käski istumaan, kysyi mistä hän oli ja kiitti marjoista.

— Niin kauniita marjoja, niin kypsiä, ja niin puhdas vaate!

— Kyllähän täälläkin osataan pitää puhtautta, vaikka ollaan kirkosta kaukana.

Emäntä istui totisena penkillä silitellen nenäliinaansa.

— Ehkä emäntä tahtoo käydä katselemaan tänne sisään siksi kunnes kahvi joutuu?

Emäntä nousi, sanaa virkkamatta.

— Tämä on ruokasali.

Siellä istui avonaisen ikkunan edessä tyttö kirja kädessä. Noinhan ne herrojen lapset ehtivät arkipäivinäkin lukemaan kirjaa. Tuokin, joka on parhaassa paimen-iässä. Mutta paljain jaloin hän oli ja ystävällisesti hän tuli tervehtimään, ja johti vielä emäntää sisähuoneisiin.

Kaunista oli kaikkialla. Koreat paperit seinissä, katot valkoiset ja jos jonkinlaista huonekalua. Jota useampien huoneitten läpi käytiin, sitä kauniimpia sieltä vaan tuli. Emännän silmä oli tarkka ja huomasi kaikki. Hän koetteli tuolin päällisiä, hän kyykistyi näkemään sohvien alukset. Kukkien välissä oli korkea, kapea ovi, joka vei kiiltävään huoneeseen, joka näytti hiukan alenevan muista matalammalle. Hänen piti sinne juuri mennä, kun hän huomasi olennon liikkuvan vastaansa ja tunsi olennon omaksi itsekseen. Hän ojensi kätensä suoraksi ja sormet sattuivat sileään, kylmään lasiin. Peilihän siellä oli! Sen verraton peili! Emännän täytyi hämmästyksestä puhjeta nauruun.

— Eikö emäntä ole nähnyt semmoista ennen?

— Missäs minä sitte.

Hän piti kukkasista, koetteli niiden lehtiä ja kyseli nimiä.

— Meillä kanssa keväiseen aikaan on kukkasia, mutta eihän niitä talvella käy pitäminen.

— Miks'ei?

— Niin, kun paleltuvat. Ja torakat ovat niin pahat syömään. Syövät yksin väkevät turkinliskotkin.

Tultiin korkeille portaille, jossa mies vielä oli höyläämässä. Sieltä näkyi kauas metsää, järveä, ahoa, halmetta.

— Ei olisi uskonut tällaista taloa nousevaksi Mainion mäelle.

Emäntä oli kokonaan unohtanut kasket. Hän kyseli, katseli, ihmetteli ja ihaili. Hän jo rupesi tuumaelemaan kuinka Niemen mustassa tuvassa ja pienessä kammarissa saataisiin aikaan kaunistavia muutoksia. Hän sai kukkassiemeniä ja sai neuvoja niiden hoidosta. Silloin portista juosta raksutteli pihaan pieni musta, pystykorvainen koira, häntä kipparassa. Se nuuski ja tähysteli tietä.

— No mutta Musti! meidän Mustimme! On päässyt karkuun saunasta ja haistanut jäljet.

Ja koira kuuli emäntänsä äänen ja juoksi suoraa tietä hänen luokseen, vieläpä rupesi haukkumaan talon tyttöä. Se tuli kuin muistuttamaan emäntää asiasta, joka oli ajanut hänet tänne ja jonka hän oli ihan unohtanut ihaellessaan hovin komeutta. Nyt hän kävi totiseksi, ei kysellyt enään mitään eikä viivytellyt, kun lähdettiin kyökkiin takaisin. Siellä oli syntyä aika kahakka, kun talon suuri koira huomasi Mustin läheisyydessään. Mutta rouva joutui hätiin, ajoi ulos koiransa ja Musti pelasti nahkansa penkin alle, emännän helmojen suojaan, josta se välistä pisti suippean, pienen kuononsa vainuamaan.

Emäntä sitoi huivinsa lujempaan. Hänen suunsa oli jäykästi supussa. Hän käänteli ja silitteli suoraksi nenäliinaansa. Niin hän istui sanatonna ja juhlallisena, kunnes alkoi:

— Kun ne puhuvat meidän puolellamme, että pitäis otettamaan pois kaskilupa. Sitä minä oikein läksin kysymään. Matti meinasi jo lähteä kuulustelemaan toista torppaa, mutta minä ehkäisin, sillä muuttamisesta ei rikastuta ja saahan sitä ensin rouvalta käydä tiedustamassa.

Hän näytti oikein uhkaavalta ja käänteli hurjasti huivia käsissään, katsellen vilkkumatta rouvaa, joka tyynesti kuunteli.

— Mutta arvaahan rouva sen, että kasketta ei kukaan elä.

— Hyvä emäntä, meidän metsämme ovat niin lopussa, ettei…

— Voi, voi, kuinka sitä löytyy kaskimaata! keskeytti emäntä.

— Ettei sitä mitenkään voi antaa niin paljoa kuin ennen. Tulee jo pian puute polttopuista. Emme me hävitä kaikkea kaskiviljelystä yhtaikaa, mutta vähitellen, vähitellen.

Rouva oli sanomalehdistä ja asiantuntijoilta saanut selville kaskenpolton varjopuolet ja hän piti nyt emännälle puheen, jossa hän selitti hyödyn siitä, että uhraa työnsä ja voimansa pellonviljelykseen.

— No, niinhän se voi olla sen jolla on peltoja. Mutta kun on sellaisia tilkkusia kuin meidän. — Laajentaa? Niin kuka siihen ehtii. Se on työlästä. Ei. Köyhyys siitä tulee ja nälkä. Ja pois on lähdettävä koko tilalta. Jo muutoinkin on maksettu takuita, kun on se toinen toveri siinä, se Matti — hän tarkoitti miestään — aina ollut sellainen lerpakko lupaamaan, sekä selvänä ollessaan että juomapäissään.

— Ohhoh. Juoko teidän miehenne! kysyi rouva osanottavaisesti.

— Joihan se takavuosina. Mistäs sitä nyt enään juo, kun ei mistään saa. Ei sillä, että se olisi ollut mulle paha taikka lyönyt, palasipa kotiin selvänä tai päissään. Ei se minua ole koskaan hätyyttänyt. Mutta takasi aina muille ja niitä takuita on nyt maksettu pitkin aikoja. Jos ei saa enään edes kaskeen turvata, niin ei ole edessä muuta kuin: kerjää!

Rouva koetti välittää ja sovitella, mutta emännän vaatimukset olivat suuret. Hän malttoi tuskin juoda kahviaan loppuun. Hänessä kiehui mieliharmi ja kiukku. Hän ei kehdannut sitä ajaa rouvalle, mutta kotiin. Sentähden hän heti nieltyään kahvin, korjautui pois tyhjine vatineen, koirineen.

Hän kulki kiireesti leveää polkua, huomaamatta mitään ympärillään. Hän ei edes muistanut kuunnella lehmän kelloja, tietääkseen mistäpäin lehmät illalla olivat noudettavat kotiin. Tien yli juoksi jänis ja vähän matkan päässä vouskuttava Musti.

Emäntä ajatteli muuttoa Niemen torpasta. Mistä saanee rouva uuden tulokkaan? Tulijoita löytyy kyllä aina, mutta mimmoisia! Hän ajatteli jonkinlaisella riemun ilkeydellä sitä, että vaikka täytyisi rouvan vielä pakostakin antaa kaskea edes kolmatta tynnöriä. Ajatuksiin vaipuneena hän käveli tuttua, kivistä tietä. Ilma oli kirkas ja lämmin. Oikein näytti koettavan hyvä pouta alkavalle heinänteolle.

Tuli ylämaa ja mäki. Kahden puolen tien humisi siinä ihana koivumetsä. Puut olivat niin suuret ja suorat, tuohi niissä niin eheää ja valkoista. Sieltä näkyi matkan päässä torppa, lakealla niemellä, järven rannalla, peltojen ympäröimänä. Siinä emäntä seisahtui. Hän ei voinut astua edemmäksi. Samaa maata, jolla hän nyt seisoi, oli hän ollut isävainajansa kanssa vierittämässä sulaksi ja isä oli maininnut jo sitä ennen syöneensä siitä ruiskylvön. Hän oli leikannut siitä talkoolla, oli nähnyt sen heinettyvän ahoksi, nähnyt metsän kasvavan, taittanut siitä vastaksia monia kertoja lämpöisinä kesäiltoina. He olivat Matin kanssa päättäneet kaataa sen kaskeksi ja olivat sitä säästämällä säästäneet, jotta se sitte oikein kasvaisi. Ja pitikö se nyt jättää muitten kaadettavaksi? Emäntä tunsi eronhetken tuskaa kurkussaan, hän tunsi sitä yhä enemmän, jota likemmä hän tuli kotoa, kulkiessaan läpi vasikkahaan, jossa puut olivat tupsulatvaisia tynkiä, tarkasti ketettyjä kerpuiksi.

Matti oli veistämässä haravaa tuvan edustalla. Hän kohotti vähän päätään, kun vaimo tuli kujansuussa, mutta eivät he toisilleen virkkaneet sanaakaan. Emäntä meni suoraa tietä aittaan vaihtamaan vaatteita. Lapset eivät uskaltaneet häneltä mitään kysellä, siksi nurja oli äidin muoto. Hän otti kontin ja varusti siihen evästä. Sen hän läjähytti miehensä eteen.

— Lähde nyt, niin olet samalla kirkossa!

Oli näet lauvantai. Matti ei pyytänyt likempiä tietoja. Hän ymmärsi heti kaikki tyyni.

— Vai ei luvannut rouva kaskea, saneli hän hiljaa itsekseen ja nähden vaimonsa malttamattomuuden, lisäsi hän: — älä nyt hätäile, lähdenhän minä tästä kunhan nyt kylvystä pääsen.

Ja Matti läksi jo samana iltana, sillä kirkolle oli pitkä matka. Emäntä jäi kotiin tutustumaan erontekoon Niemen torpasta.

Seuraavana iltana palasi Matti kotiin, alla päin, pahoilla mielin. Vaimo kyseli ja urkki, mutta Matista ei lähtenyt mitään ennenkuin hän oli syönyt, kylpenyt ja sytyttänyt piippunsa. Sitte hän vähitellen alkoi kertoa retkestään. Hän oli tiedustellut torppia monelta isännältä, mutta ne eivät olleet luvanneet kaskea senkään vertaa, mitä rouvalta saattoi toivoa.

— Jaa-a, sanoi emäntä kylmäkiskoisesti. — Ei kasketta tule aikaan.

Isäntä otti piipun hampaistaan ja sylkäisi tavattomalla kiivaudella.

— Sinä olet aina sanonut: ei vierivä kivi ota sammalta, ja samaa olen minä tuuminut pitkin matkaa. Muuttamisesta ei ole mihinkään. Jos sattuisi yksi kohta paranemaan, niin ehkä pahenisi toinen. Jäädään vaan tähän: ei muuallakaan ole parempaa toimeentuloa. Niemeen on jo totuttu ja kotiuduttu. Saahan tuosta järvestäkin kalan pataansa, eikä järveäkään ole joka paikassa. Kaadetaan nyt kaskeksi tuo metsä mäeltä, koskei rouva sentään heti tykkänään hävitä kaskenpolttoa. Laajennetaan peltoja sillä välin. Ehkä tässä nyt toimeen tullaan.

— Niinhän se rouva sanoi tulevaisuudessakin antavansa vesata pikkusen pensasta. Saathan sinä jo vaikka huomenna mennä rouvan puheille. Minä kirnuan aikaiseen aamulla ja tyhjennän kananpesän, jotta saat tuliaisiksi.

Matti hymyili jo tyytyväisenä ja rauhoittuneena läksi emäntäkin askareilleen.

(Nähtyä ja tunnettua.)

KYÖSTI WILKUNA.

Syntynyt 4/5 1879 Nivalassa, yliopp. 1903; toiminut kansakoulunopettajana ja sanomalehtimiesnä. Julkaissut m.m. Novelleja ja Yksin elämässä.

KESKEN JÄÄNYT.

Yhtä toivottoman tasaisena ja puhtaaksi nuoltuna levisi niitty niin kauas kuin silmä kantoi. Ainoana vaihteluna olivat heinäladot, joita riitti joka suunnalle niin pitkälle kuin niittyäkin ja jotka heiniä täyteen ahdattuina ja ovet tiiviisti sulettuina muistuttivat täyteen syönyttä ja yltäkylläistä ihmistä, joka ynseästi hymyilee muiden puutteelle. Naiden seinät olivat syyssateissa muuttaneet harmaan värinsä melkein mustaksi, samoinkuin siellä täällä näkyvät aidatkin.

Yhdellä puolen rajoitti niittyä kyläntie, joka pitkällisten sateiden aikana oli muuttunut kauttaaltaan viheliäiseksi savilätäköksi, johon pyörät upposivat lähes akselia myöten. Heti kyläntien syrjässä oli pitäjän uusi hautausmaa, jonka punaiseksi maalattu ruumishuone näytti nyt samanväriseltä kuin niittyladotkin.

Hautausmaan kohdalta kulki keskiniittyä kohti kaksi riviä linjaseipäitä, kymmenen syltä aina seiväsparin väliä. Seivästen välissä oli ojankaivos. Valmista ojaa molemmille reunoille kohonneine savi- ja murapattereineen ulottui jo pitkälle niitynselkää kohti ja siinä, jossa se päättyi, liikkui jotakin harmajaa, samalla kuin patterien päihin liittyi savilohkare toisensa jälkeen. Ojankaivaja, joka siinä lakealla niitynselällä murheellisen syystaivaan alla uurasti, tuntui tieltä katsojasta itsepintaiselta myyrältä.

Heiskan Kalle, sydänmaan mökkiläinen, oli ottanut urakalla kaivaakseen ojaa neljäsataa syltä ja maksuksi piti hänen siitä saada lehmä. Viikko jälkeen Pertunpäivän hän oli alkanut ja tuli nyt tänä iltana kaivaneeksi umpeensa kaksi viikkoa. Sateista huolimatta hän oli joka päivä siirtänyt ojanpäätä kaksikymmentä syltä eteenpäin ja tiesi olevansa jo sivu puolivälin koko määrästä.

Hän oli pieni, hinterä mies, kasvot laihat ja kuin alkuperäisestä koostaan pienemmiksi kuihtuneet. Oli ihme, että hän sentään jaksoi ojan pohjasta viskellä niinkin suuria lohkareita. Vaatteet olivat joka puolelta savessa ja murassa ja varsinkin olivat kengät, joiden varret oli sidottu pajuvitsalla, yhtenä savitönkkinä.

Ojaa kuljetti hän eteenpäin kolmella pistokerroksella. Ensin löi hän linjaseipäistä suuntaa tähdäten rajaviivat ja nosti ensimäisellä lapiopistolla varsinaisen maankamaran. Kun hän siten syntynyttä uraa oli kulettanut jonkun syllän edelleen, palasi hän takaisin ja ryhtyi savikerrosta puhkaisemaan. Jalallaan lapion olkamukselle polkaisten painoi hän lapionterän ensin reunaa pitkin alas, sitten samansuuntaisesti keskikohdalla ojaa ja viimeksi poikittain, jolloin kuutiomainen möhkäle tuli joka puolelta rajoitetuksi. Alapuolelta se oli vielä kiinni, mutta kun hän lapiota viime pistoksen jäleltä vähän aikaa liikutteli edestakaisin, jolloin vesi repeimiin tunkeutuen synnytti korahtelevia ääniä, irtausi se kokonaan ja jäi lapionterälle. Silloin hän kyyristäysi, ikäänkuin koko mies olisi pienemmäksi kutistunut, pinnisti sitkeitä jänteriään ja heitti lohkareen ojan reunalle, johon se vedestä valuen jäi ennemmin nousseiden päälle mötköttämään. Mutta ikäänkuin saaliinhimo olisi kiihtynyt ryhtyi hän heti samoilla tempuilla irroittamaan rinnalta uutta lohkaretta, jonka vipusi irti saatuaan toiselle reunalle — ja niin edelleen, kunnes oli päässyt siihen saakka, mihin oli ensimäisen pistoksen jättänyt. Siihen päästyään laskeutui hän pohjaan ja puolisäärestä savisessa vedessä seisoen syyti hän irtaimen muhan ja töryn ojan pohjalta pois. Jälelle jäi nyt valmis, siistireunainen oja, jonka pohjassa vaisua syystaivasta heikosti kuvastellen seisoi väreetönnä savinen vesi.

Saatuaan päällimmäisen pistokerroksen viedyksi muutamaan mättääseen saakka, jonka hän jo etäämpää oli levähdyspaikkana merkille pannut, painoi hän lapion maahan, oikaisi ponnistusta kysyvällä liikkeellä vartalonsa ja silmäsi ympäri taivaan, joka oli täyteen ahdattuna sinne tänne kiitäviä ja toistensa ympäri kieriviä harmaita vesihöyryjä, mitkä tavantakaa tuulen mukana vihmoivat alas vettä kuin pienisilmäisestä seulasta piristellen. Hän asetti mättäälle kintaansa, selkäpuolet ylöspäin, ja istui niiden päälle, täytti piipun ja nähtävällä nautinnolla savuja vedellen syventyi mietteisiinsä.

Mitäpä hän muuta olisi miettinyt kuin lehmää, jonka hän joka lapiopistokselta tunsi yhä enemmän omakseen muuttuvan. Siinä samassa asiassa hänen ajatuksensa olivat työskennelleet alunpitäin, aivan siitä alkaen kun hän ojan alkupäässä ensi kerran lapionsa maahan painoi, — ja siitä oli jo kaksi viikkoa aikaa. Kaikki tällaiset mietteet ja suunnitelmat päättyivät aina lopuksi siihen, kuinka Maija, hänen vaimonsa, ojan päättyessä tulee häntä hakemaan ja he yhdessä lähtevät lehmää kuljettamaan kotiin, hän itse päästä taluttaen ja Maija perässä piiskalla rapsien. Puolitaipaleella tulee sitten vastaan naapurimökin mies, pysähtyy hämmästyneenä, pyöräyttää mälliä ja saa sanoiksi: "No — kenenkäs lehmää te…?" ja hän vastaa lehmää pysähtymättä perässään kiskoen ja kuin mitään erinomaista ei olisi tekeillä: "Omahan tämä on lehmä!" Ja se naapuri jää suu auki heidän peräänsä katsomaan…

Kallea kutkuttivat tällaiset kuvittelut ja tuosta lehmän kotiin kuljetuksesta hän erikoisesti tunsi kuin rintaa hivelevää esimakua siitä, että heilläkin on taas oma lehmä. Ainakaan kymmeneen vuoteen sitä ei ollut heillä ollutkaan, ruokkolehmää oli täytynyt pitää, mutta sekin kävi kovin rasittavaksi. Viimeisestä eivät olleet saaneet maksetuksi täyttä ruokkoa, jonka vuoksi se oli otettu heiltä pois.

Mutta nyt oli irtautumassa oma lehmä… Ja pitäisi olla hyvä lehmä, lypsävän kuului hyvästi ja poikivan joulun ja kynttilänpäivän välissä… Eikä mikään vanhakaan, vasta neljästi poikinut. Emäntä sen oli sanonut ja oli hän itsekin sarvista katsonut: neljä vannetta oli ollut sarven juuressa… Tarkkaan hän sen tunsi ulkomuodolleen ja kun silmänsä ummisti, saattoi hän sen nähdä ihka elävänä edessään: valkea, hatasarvinen, kylillä laajat vaaleanpunaiset lautumat ja jalat samoin polvista alaspäin punaiset… Senkin muisti, että vasen sarvi oli, omituista kyllä, hiukan enemmän sisäänpäin kivertynyt kuin oikea…

Hän pani vielä toisenkin piipullisen palamaan ja jatkoi mietteitään, istuen yhä mättäällä ja katsoen jalkainsa välissä piipottavaan heinänkorteen, jota kohti hän tavan takaa ruiskautti kuuman syljen. "Mitähän", ajatteli hän, "jos hän nyt heittäisi ojankaivun siihen, kun puoli lehmää on tienattuna. Suostuisikohan isäntä panemaan lehmän kahtia…" — ja hänen piipunöljyn mustaamat huulensa kiertyivät hymyntapaiseen. "Eipä taitaisi, mutta kun mentäisiin lakiin, niin eiköhän vain tuomittaisi lehmä kahtia… olihan siinä vieraat-miehet, kun kontrahti tehtiin… Mutta sitten taitaisi tulla riita kumpi kummankin puolen saisi… hän tahtoisi takapuolen ja isäntä myös… ja niin tulisi taas lakiin meno… Hm! kaikkia sitä aikamies kuvitteleekin" — ja naurahtaen sylkäisi hän piipunpesään, kopisteli sen kengän kärkeä vasten tyhjäksi ja nousi työtään jatkamaan.

Kun oli lauvantaipäivä, ei hän kaivanutkaan nyt kahtakymmentä syltä, sillä hän oli päättänyt lähteä pyhän ajaksi kotimökille ja sinne oli kuljettavana lähes parin peninkulman pituinen taival.

Saatuaan iltapuoleen kahdeksannentoista sylen täyteen, nousi hän ojasta, virutti lapion ja pyyhki siitä mättään kylessä enintä savea pois sekä pisti pystyyn kaivoksen päähän. Siinäpähän oli valmiina maanantai-aamuksi…

* * * * *

Mutta maanantaina ei Kalle saapunutkaan työtään jatkamaan. Ei vielä tiistaina eikä seuraavanakaan päivinä. Loppuviikolla tiesivät sitten sydänmaalta saapuneet viestit Kallen kuolleen. Heti kotiin tultuaan oli hän häätynyt vuoteeseen, sisältä kun oli alkanut kovin väännellä ja samalla vilunpuuskat ahdistella. Joutuin hän oli siitä huonontunut, kunnes loppuviikosta tuli kuolema, ennenkuin pappiakaan kerittiin hakea.

Sunnuntaina sitten, kahden viikon kuluttua siitä kun Kalle oli kotimökilleen lähtenyt, läheni hautausmaata savista kyläntietä pitkin pieni ruumissaattue. Siihen kuului vain yksi hevonen, joka kuljetti ruumista sekä kymmenkunta jalankulkijaa. Ne olivat Kallen naapureita, köyhiä metsäkulmalaisia, miehet laihakasvoisia ja järeäleukasia, korvallisilla harvaa parransänkeä. Velvollisuudentunne ne oli ajanut tallustelemaan parin peninkulman pituisen taipaleen savista ja vetelää syrjäkylän tietä, sillä olihan kuollut naapuri hautaan saatettavana.

Rattailla oleva ruumiskirstu oli peitetty hevosloimella, mikä aamullisesta sateesta oli vielä märkänä. Pyörät olivat matkalle lähtiessä unohtuneet voitelematta ja ne kiljuivat nyt surkeasti ja keskeytymättä. Hevonen oli laiha ja luuskautunut ja pysähtyi joka kerta kuin pyörä nyrjähti johonkin lyöppeesen. Mutta silloin ajaja, joka hevosta säästääkseen käveli rinnalla, kiinnitti ohjaksia ja massautti suullaan. Hevonen pinnisti jalkajänteriään ja sivulle päin kangertaen sai se pyörän nousemaan ylös. Lopputaipaleella oli toisten kehoituksesta vainajan vaimo noussut rattaille jalkojaan lepuuttamaan ja kyyrötti nyt siinä rattaiden keulalla yhdessä käppyrässä. Tylsästi tuijottivat hänen itkun samentamat silmänsä vaisusti etenevän hevosen jalkoihin ja savettuneet jalat riippuivat hervottomina alas, heiluen sinne tänne ajopelin nytkähdyksistä. Niin läheni saattue hautausmaata, savi litkahteli jalkojen alla ja pyörät kiljuivat itsepintaisesti kuin pannakseen epätoivoisia vastalauseita elämän kurjuutta vastaan…

Hautaustoimitus tapahtui pian. Pappi oli tullut suoraa kirkosta ja hänellä oli kiiru päivälliselle. Ajatteli hän puhua joitakin lohdutuksen sanoja noille haudanpartaalla seisoville, sillä lesken katkera itkit likisti hänen sydäntään. Mutta tuo harvalukuinen, köyhän ja tylsän näköinen saattojoukko teki kovin masentavan vaikutuksen, sai mielen harmajaksi kuin ylhäällä kaareutuva syksyinen taivas, ja niin se jäi häneltä tekemättä. Hän luki vain tavalliset hautausluvut, joiden päälle lukkari alotti virren värssyn. Lukkari veisasi kenenkään auttamatta ja hänen äänensä yhtyi alakuloisesti tuulentohauksiin.

Kun hauta oli peitetty ja multa lapion lappeella tasotettu, hankkiusivat saattajat paluumatkalle. Savi alkoi taas litistä jalkojen alla ja pyörät surkeasti vinkua. Niityn ohi kuljettaessa viittasi leski, joka itkun jäleltä vielä niiskahteli ja nenäänsä niisteli, sitä paikkaa kohti, jossa vainaja oli ojaa kaivanut. Miehet katsoivat kesken jäänyttä ojaa, joka siitä aidan takaa lähtien juoksi kauas niityn selälle ja lausuivat joitakin alakuloisia, yksikantaisia arveluita, että "eihän sitä ihminen tiedä…"

Saattue siirtyi ja hävisi tien mutkaan. Pyöräin kiljunta vain vielä hetkisen kuului, kunnes sekin kuuluvista hupeni. Kaikki oli taas äänetöntä ja liikkumatonta niityllä, jonka yllä kaareutui murheellinen syksytaivas. Ojan päässä näkyi vielä pystyssä Kallen lapio, siinä johon hän oli sen pistänyt maanantai-aamua odottamaan. Se piipotti siinä kuin huutomerkki ajatusviivan perässä.

(Novelleja.)

THEODOLINDA YRJÖ-KOSKINEN.

Syntynyt Kiikassa 1/2 1838; omaa sukua Liman. Meni 1864 naimisiin kielentutkijan, maisteri J. A. Hahnssonin kanssa (k. 1888) sekä v. 1896 senaattori Y. S. Yrjö-Koskisen kanssa. Toiminut naisasian hyväksi. Julkaissut m.m. kertomuskokoelman Kotikuusen kuiskehia, romaanin Huutolaiset, novellit Kaksi, Joululahjat, Martta y.m., näytelmät Ainoa hetki, Savon jääkäri, Viinatehtailia y.m. — Suomentaja.

PIKKU ERKKI.

Pohjois-Suomessa asui pienessä mökissä työmies nuoren vaimonsa kanssa. He olivat menneet naimisiin, kuten niin moni muukin heidän vertaisistaan, ilman muuta rikkautta kuin kaksi vankkaa, työhön kelpaavaa kättä.

Hilma ja Heikki perustivat kodin. Heikki rakensi pienen tupasen, ja sitten oli pesä valmis. He asettuivat erään sahan läheisyyteen, jossa Heikki kävi työssä, ja Hilma piti alituisesti hyvää kaljaa sahan työmiehille tarjolla, joten hänellä aina oli pieni käsiraha. Ja päivät kuluivat ja viikot vierivät niin iloisesti, ja taivas näytti niin siniseltä ja kirkkaalta, ikäänkuin sinne ei milloinkaan pilvenhattaraa syntyisi.

Ensimäinen talvi meni ja sen perästä kevät ja kesä, aina yhtä tasaista rataa. Mutta toisena talvena oli perhe-ilo lisääntynyt; pieni Erkki oli tullut Heikin ja Hilman kotiin ihan kuin joululahjaksi. Tämä pieni vesa vei nyt äidiltä paljon aikaa, mutta vielä Hilma ehti tehdä kaljaa yhtä hyvin kuin ennenkin, ja Heikki teki työtä kuin aimo mies.

Vuodet riensivät eteenpäin, ja pikku Erkki kasvoi ja vaurastui. Hänellä oli ollut jo pieni siskokin, mutta kun paha kulkutauti, tulirokko, liikkui, niin korjasi Jumala lapsen. Erkkikin oli ollut kovin huonona sairaana, mutta tuli kuitenkin terveeksi jälleen isänsä ja äitinsä iloksi.

Eräänä päivänä toi isä kaupungista tuliaisiksi Erkille kuvapaperin, johon suurilla kirjaimilla oli painettu: Jesus tulee! Tämä oli ensimäinen kuva, jonka Erkki oli nähnyt, ja sen vuoksi se tuli hänelle niin erittäin rakkaaksi. Ei hän silloin vielä paljoa tiennyt rakkaasta Vapahtajastamme, mutta kun hän tuon kuvan näki, niin hän joka päivä kysyi äidiltänsä jotakin siitä; ja köyhä, oppimaton äiti saattoi kertoa kuvasta vaikka kuinka paljon, sillä jokainen kristittyhän tuntee kalliin Vapahtajamme Jesuksen elämänhistorian.

Sittemmin sai Erkki nähdä monta kuvaa, mutta niistä ei mikään niin jäänyt hänen mieleensä kuin tuo ensimäinen.

* * * * *

Aikojen kuluessa muuttuivat olot Heikin perheessä. Ja syynä siihen olivat "huonot ajat", kuten sanotaan… Sahan omistaja teki konkurssin huonojen aikojen takia.

Heikki jäi nyt työttömäksi. Hilma valmisti kaljaa, mutta se happani ennen loppumistansa; ei tullut ostajia. Työtä etsittiin vähän aikaa, mutta kovin niukasti sitä saatiin.

Kuukausia kului, ja vihdoin, kun varat tuntuvasti vähenivät, päätti Heikki, samaten kuin moni muu ennen häntä, lähteä pääkaupunkiin työansiolle. Tuumasta toimeen. Sellaisen köyhän perheen muutto oli pian toimeen saatu.

Heikki asettui asumaan syrjäkadun ääreen, erään leivintuvan perällä olevaan pieneen huoneeseen. Hilma rupesi taas valmistamaan kaljaa myytäväksi ja Heikki sai myöskin työtä. Mutta pikku Erkki ei ollut tyytyväinen: hänen rakas vapahtajankuvansa oli muutossa kadonnut. Hän itki sitä kauan, mutta se pysyi poissa, ja lapsen kyyneleet kuivuivat ja kuva jäi unohduksiin.

Mentiin taas vuosi eteenpäin, mutta rupesivat "huonojen aikojen" jäljet tuntumaan pääkaupungissakin. Heikin perheeseen tämä koski myöskin mutta he eivät valittaneet, vaan koettivat tehdä työtä halvemmasta ja ponnistivat voimiansa yhä enemmän, jotta sillä saisivat vahinkonsa korvatuksi. Mutta jousi oli liiaksi jännitetty. Työ ei enää tuottanut ruokahalua, kuten ennen; mies kaatui vuoteelle, ja vaimon oli vaikea yksin elättää heitä.

Eräänä aamuna, kun pikku Erkki heräsi, näki hän isänsä istuvan vuoteella kädet ristissä, rukoillen: "hyvä Jesus, tule auttamaan!" Erkki nousi kiireesti sängystä, puki vaatteet yllensä ja läksi leipomatupaan, jossa äiti kaljaa valmisti. Hänen mieleensä johtui kuvapaperi, joka hänellä oli ollut. Se haamoitti ensin ikäänkuin usvan läpi, mutta usva hälveni, ja nyt hän sen muisti ihan selvästi, muisti kirjoituksenkin, jonka äiti oli sanonut olleen: Jesus tulee!

"Äiti", virkkoi Erkki, "missä on minun kuvapaperini? Isä huutaa Jesusta, enkä minä löydä kuvaani!"

"Lapsi raukka, isä rukoilee, että Jesus, Vapahtaja, jonka kuva sinulla oli, tulisi meitä auttamaan."

"Niin, mutta sitä ei ole, mihinkä se pantiin? Sanoithan, että minäkin, aina kun kuvaa katselin, muistaisin rukoilla Jesusta, sillä Hän aina auttaa!"

"No niin, ole nyt vain rauhassa; en nyt jaksa kaikkia selitellä. Kun lähden kirjakauppaan, tuon sinulle Vapahtajan kuvan", sanoi äiti, joka oli niin väsynyt, että kärsivällisyys oli hetkeksi poissa.

Kirjakauppa ja tuo rakas kuva ne nyt pyörivät pikku Erkin päässä eroamattomina; ja kun hämärä tuli, puikahti poika ulos. Hän kulki katuja pitkin, kurkisti valoisista ikkunoista sisälle. Siellä näkyi paljo kaunista, mutta kaikki tuo ei Erkkiin mitään vaikuttanut, sellainen ei häneen koskenut. Vihdoin tuli hän erään kauppapuodin luo, jonka hän heti huomasi kirjakaupaksi, koska ikkunoista näkyi paljo kirjoja ja tauluja. Hän katseli kauan ja tarkasti sisälle — ja kummallista! Siellä oli kuva, jolla oli sädekehä pään ympärillä; se oli hänen vapahtajankuvansa näköinen, mutta sentään ihan toisenlainen. Vaan nytpä ei mikään olisi voinut estää poikaa menemästä sisälle huoneeseen tuota kuvaa lähemmin tarkastamaan. Hän riensi sisälle eikä katsonut oikealle eikä vasemmalle, vaan meni suoraan Vapahtajan kuvan luo, joka hienoissa kehyksissä riippui seinällä. Poika katseli sitä kauan järkähtämättä. Eräs vanha herra oli huomannut hänet ja katseli häntä ihmetellen. Vihdoin hän kysyi lapselta:

"Mitä sinä katselet?"

"Onko tuo Jesus?" kysyi lapsi.

"On se Jesuksen kuva."

"Oi, antakaa minun viedä se kotiini vähäksi aikaa edes! Isä on kovin kipeä ja huutaa: Jesus, tule luokseni, tule minua auttamaan!"

Vanha herra oli hetken vaiti, mutta kysyi sitten: "onko isäsi ollut kauan sairaana?"

"On se ollut kauan."

"Onko hänellä lääkäriä?"

"Ei meillä muita ole kuin äiti ja minä."

"Eikö teillä ole ollut ketään vierasta, joka on määrännyt isällesi rohtoja?"

"Ei meillä ole ketään ollut, äiti vain on antanut vähän ruokaa, mutta isä ei ole syönyt. Mutta kun saisin Jesuksen meille, niin isä kyllä tulisi terveeksi. Äiti sanoi, että Jesus kuulee, kun rukoilee."

"Lapsi parka, Hän on sinua varmaan jo kuullut. Rukoile häntä vain, vaikkei sinulla kuvaakaan olisi! — Mutta tässä saat paperin oikein omaksesi, ja siinä on Jesuksen kuva."

Vanha herra otti paperin, jossa Vapahtajan tulo Jerusalemiin oli kuvattuna. Alle oli painettu: Jesus tulee!

Erkin iloa ei voi kuvata; hän niiasi ja kumarsi, ja silmät säteilivät. "Tämä on juuri minun Jesukseni, joka hukkui, kun tänne muutimme", sanoi poika ja aikoi aika kiireesti rientää kotia, mutta vanha herra käski hänen odottaa, kunnes hän itsekin joutuisi mukaan.

Herra puhui vähän aikaa telefonissa, ja hetken perästä astui eräs toinen herra puotiin. Vanha herra sanoi pojalle:

"Saata nyt meitä kotiisi!"

Erkin vanhemmat olivat ihmeissään, kun poika astui sisään kahden vieraan herran kanssa; mutta Erkki ei joutanut heistä huolimaan, hän vain riemuissaan näytti paperiansa. Se oli ihan samanlainen kuva kuin se, jonka isä ennen oli hänelle tuonut. "Ja nyt tulee isä terveeksi!" vakuutti poika varmana.

Vanha herra oli ottanut lääkärin mukaansa. Tämä nyt tutki Heikkiä ja määräsi rohtoja.

"Mutta meillä ei ole, millä ostamme", sanoi Hilma alakuloisena.

"Kyllä lähetetään, käyttäkää niitä vain, kuten tohtori on määrännyt. Mutta sinä, pieni poika, pysy aina niin sydämestäsi kiinni Vapahtajassasi kuin nyt, niin hän sinut varmaan hyvään kotiin saattaa!"

Herrat menivät pois, mutta muutaman tunnin perästä tuotiin rohtoja ja ruokaa.

Pikku Erkki nukkui sinä iltana niin onnellisena, kuin ihmislapsi vain olla saattaa, sillä tuo rakas kuva oli vuoteessa hänen vieressään. Jesus oli tullut hänen kotiinsa!

Heikki parani vähitellen ja sai hyväntekijältään työtä, mutta pikku Erkki oli vakuutettu siitä, että Jesus se oli, joka tuli ja teki kaikki hyväksi.

Ja Erkin usko oli kyllä oikea!

(Uusi Suometar.)

ALPO NOPONEN.

Synt. Rantasalmella 10/12 1862. Käynyt Kymölän seminaarin ja ollut opettajana ensin Mäntyharjussa sekä v:sta 1893 Helsingissä. Toiminut muutenkin monipuolisesti ja tehokkaasti kansanvalistuspyrinnöissä. Julkaissut runokokoelman Urpuja, näytelmät Ahab ja Hemming Gad sekä kertomuskokoelmat Ensimäisellä kymmenellä ja Ihmisyyden merkki, sitä paitsi oppikirjoja y.m. sekä erinäisiä suomennoksia (m.m. Runebergin virret).

SUOMALAINEN EI USKO, JOS EI KOETTELE.

Tätä suomalaista sananlaskua oli minulla tapana matkia. Väliin koetin sitä seuratakin. Kerron tässä tapahtuman, joka todistaa, että monesti on parempi uskoa koettelematta tai olla suorastaan uskomatta.

Kun pitäjän kansakoulua ei syntynyt, pääsin kuin pääsinkin Herakosken sahan kouluun. Olin siellä ensi lukuvuotta. Asuin erään sahatyömiehen asunnossa, jossa myöskin eräs sahan yövartija Matti Antikainen asui. Tämä kertoi eräänä talvipäivänä, että sahan alakertaan ilmestyy aina puolenyön aikana haltia kuohuvasta koskesta.

— Minkä näköinen se on? kysäisin häneltä.

— Aivan kuin vanha Rönkkös-vainaja, joka oli alasahan yövahtina viisikolmatta vuotta.

— Viisikolmatta vuotta! Onko saha niin vanha?

Mene pois, veikkonen! Johan se on satasen vuotta käydä helskyttänyt. Rönkkökin on ollut parikymmentä vuotta haudassa olevinaan ja vielä kuitenkin yöt sahassa kummittelee.

— Minkä näköinen se on?

— Vanha ukko, pitkä valkea parta, päässä suurilierinen huovikas, yllä pitkä sarkatakki, jalassa metrinpituiset virsut. Sellainen oli Rönkkös-vainaja, ja sellaisena hän joka yö neljännestä vailla kaksitoista ilmestyy sahan vesirattaan alta ja kävellä luuraa tarkastamassa joka paikan alasahassa.

— Mutta kuohuva koskihan se on vesirattaan alla… mitenkä se siellä…

— Höperö! Kyllä haltia voi koskessakin asua.

— Rönköksihän te sitä sanoitte.

— Haltia se on. Mutta kun se oli hyvä ystävä Rönkön kanssa, liikkuu se nyt Rönkön muodossa. Kun minä kuolen, ilmestyy se minun kaltaisenani uudelle yövartijalle.

— Eikö muille?

— Jokaiselle, ken on sydänyöllä sahassa.

Olin jo monta kertaa käynyt sahan alakerrassa. Se oli aina herättänyt ihmettelyäni. Perällä siellä eri suojuksessa pyöriä venkosi iso vesiratas, räiskytellen ylhäälle vaahtoisia kuohuja. Sen edustalla oli monenlaisia rattaita; hammasrattaita ja sileäselkäisiä hihnalla pyöriviä rattaita huhkasi siellä eri suuntiin ja erilaisella vauhdilla. Siellä kuului vankempi jyhme kuin viidessä riihessä. Olin aina arvellutkin, että pitää olla joku haltia hoitamassa tätä jyrisevää koneistoa.

Antikaisen puhetta en kuitenkaan ottanut uskoakseni. Mietin sitä sentään iltasellakin niin hartaasti, etten tahtonut ollenkaan nukkua. Ketturoitsin kauan vuoteellani. Kuuloni oli yön hiljaisuudessa niin teroittunut, että kuulin selvään kosken kohinan ja sahan käynnin sekä samalla pienimmänkin risauksen uunin puolelta. Tuntuipa kuin olisin kuullut haltian virsujen sipsutustakin ja pelkäsin, että se tulisi kurittamaan minua, kun olin hänen olemassa-oloaan epäillyt.

— Jos Iekki Helynen ja Putukan Pekka uskovat, niin uskon minäkin, päätin lopulta. Käärin sitten peitteen lujasti pääni ympäri. Päätin nukkua ja nukuinkin lopulta.

* * * * *

Iekki Helynen ja Putukan Pekka olivat kansakoulupoikia niinkuin minäkin. Kun heidät seuraavana aamuna koulutiellä asuntonsa edustalla tapasin, sanoin heille:

— Minulla on tärkeitä asioita kerrottavana.

— No alapas ladella! sanoi Putukan Pekka.

— Älä! älä toki vielä; ennenkuin ehdin juosta kelkkani kujasta! varotti Iekki.

Hän joutui pian kelkkoineen. Minä tuntien arvoisuuteni tärkeän uutisen tietäjänä aloin astua vakaasti keskitietä, kummallakin sivullani odotti toveri uteliaana salaisuuden ilmituloa.

Minä kerroin sitten, mitä Antikainen oli minulle kertonut alasahan haltiasta.

— Sitä en usko, tokaisi heti Pekka.

— Miksi et? kysyi Iekki.

— Sentähden, että Antikainen on aina narrannut minua.

— Mutta toinen sahamieskin, jonka luona asun, kertoi samaa, huomautin.

— Tuppurainen Tappuraisella takuumiehenä, vastasi Pekka päättävästi.

— Näkevätkö muut sen tontun? tiedusteli Iekki.

— Jokainen, joka on yöllä alasahassa.

— Nyt tiedän, mitä on tehtävä, sanoi Pekka. Menemme kolmen ensi yöksi alasahaan ja valvomme siellä aamupuoleen. Jos emme näe haltiaa, on Antikainen Luhtajärven viekkain veijari; sen me kuulutamme suurimmalta sahajauhopakalta koko Herakosken herrasväelle.

— Aivan niin! Aivan niin! huusimme me toiset.

Päätimme siis mennä iltasilla, kun muut nukkuvat, Antikaisen luo sahaan. Asia oli pidettävä meidän salaisuutenamme seuraavaan aamuun saakka. Asunnoissamme vain menostamme ilmoitamme.

Koko päivän kuvittelimme mielessämme tulevaa yötä. Ja milloin vain kolmen yhdessä olimme, silloin siitä aina hiljaa juttelimme. Toiset lapset, jotka eivät tietäneet suuremmoisesta päätöksestämme, olivat mielestämme kovin vähäpätöisiä.

Opetustuntien päätyttyä juoksimme kiireesti asuntoihimme. Minä kysyin heti Antikaiselta, saammeko tulla yöksi sahaan, että näkisimme haltian.

— Yhtä lystiä se minusta on. Tulkaa vain!

— Palaahan siellä tuli koko yön?

— Aivan varmasti.

Söin sitten yksinkertaisen ateriani. Sen jälestä tulivat Iekko ja Putukan Pekka kertomaan, että heidät oli jyrkästi kielletty ryhtymästä yölliseen urotyöhön.

— Mutta mene sinä yksin, sanoivat he. Sinusta ei kukaan välitä, eikä sinua kielletä. Kyllä me uskomme sinua.

— Minä ostan sinulle sitten huomenna viiden pennin korvapuustin, lupasi Iekko.

— Minulta saat kymmenenpennin lakritsatangon, huomautti Pekka.

— Oli mennäkseen peukalo yhdeksi kämmeneksi! vastasin minä. Päätin vakaasti mennä yksin, eikä kukaan minua valvonut, olinpa sitten sihissä tai sahassa.

* * * * *

Kahdeksan aikoina illalla varustauduin öiseen uhooni. Antikainen antoi minulle vanhan turkkikasuran, että en paleltuisi kylmässä sahassa. Raamatun historian otin mukaani valmistaakseni huomisen läksyn "Käynti Punaisen meren lävitse".

Jos oli Israelin lapsilla peloittava yö Punaisen meren luona, niin peloittava oli minullakin. Iltapuoli oli vielä mukiin menevä. Luin salatulen valossa, ja alussa tuntui hauskaltakin oikein kovasti pajattaa rattaiden kolinan ja kosken hyrskeen säestyksellä. Antikainen kävi tuon tuostakin voitelemassa rattaita. Sillä välin veisteli hän pikku rekiä sahanhoitajan lapsille. Väänsin sitten hänelle tahkoa, kun hän teroitti kirvestään. Siinä väsyin ja lämpenin niin, että täytyi jättää pois turkki.

— Eikö se Rönkön ilmestymisaika jo ala lähestyä? kysyin sitten Antikaiselta.

— Kohta, kohta. Mutta käy tuohon sahajauhokasalle odottamaan ja katso tarkasti vesirattaalle päin; kyllä se pian sieltä tulee.

Käärin turkin ympärilleni ja odottelin siinä seinämällä olevan valkoisen kummun päällä ratkaisevaa hetkeä. Kun Antikainen oli lähelläni, en minä juuri pelännyt. Haltiaa sanottiin hyväntahtoiseksi äijäksi. Eivätkä tontut yleensä kuuluneet ahdistelevan kristittyjä ihmisiä, jos näillä varsinkin on teräskaluja mukanaan. Ja minulla oli pieni puukko vyölläni; Antikaisen kirveskin oli sitä paitse saapuvilla.

Jälymmäksi muuttui öinen ilma. Pakkanen koveni. Koskesta kohoava kamala huuru tunkeutui sahan alakertaan, joka olikin melkein kuohujen kohdalla. Se samensi valkean valon ja ahtoi kalseuttaan turkin sisälle, suuhuni ja sieramiini.

Kiinnitin turkkia lujemmalle ja katsoa tiirotin herkeämättä rattaiden lomitse siihen koppeliin, jossa iso vesiratas aina yhtä jykevänä vesivaahdon pärskeessä ja vaaleassa usvassa pyöriä vommasi… Vähitellen vaivuin kynsilleni sahajauhopengermälle. Kaikki kävi yhä sekavammaksi. Oli mitä hullunkurisinta kolketta, hihnojen hurinaa ja veden loisketta. Rattaat venyivät pyöriessään soikeiksi… Antikainen mennä huristi ympäri niiden niskalla, ja kohta jouduin minä sahajauhopakkoineni samaan kyytiin…

Kuinka vinhasti pyörimmekään, katselin toki herkeämättä koskeen vesirattaan alle… ja… kauhistusta!… sieltä Rönkkö kohoaa… Parta, lakki, takki, kaikki ovat huurteessa, virsut natajavat jäisenä sen astuessa… Nyt se lähenee ratasta, jonka hartioilla pyörin, ojentaa kurttuisen kätensä ja ottaa minut turkin rintapieluksesta kiinni. Silloin seisahtuvat kaikki rattaat, koskikin taukoaa kuohumasta, mutta minua puistelee tuimasti luiseva ukko. Hampaani kalisevat vastakkain, ja joka nivel lotisee jäsenissäni… huu!

Ummistin silmäni, etten näkisi hirviön hampaita… aion kuolla sen kynsiin… Silloin saapuu sahaan koulunopettaja. Tunnen hänet käynnistä ja äänestä, vaikka en uskalla katsoa häneen. Hän tarttuu minuun ja ryöstää minut Rönkön kynsistä.

Uskallan avata silmäni. Hieron niitä käsilläni… kah!… Antikainen siinä onkin. Olen sahajauhopakalla pitkälläni. Valo tuikkaa himmeästi huurun läpi, rattaat pyöriä koluuttavat kuten ennenkin…

— Nouse jo! Kello on jo neljä. Uusi vahti tulee, minä menen maata. Käy sinäkin lämpöiseen pirttiin! sanoi Antikainen.

— Joko haltia meni?

— Se kävi ja käänsihe. Kun makasit, jäi se sinulta näkemättä.

— Kyllä minä sen näin.

— Vai niin. Luulin sinun maanneen koko ajan. Nousin, aloin astua. Oli niin kylmä, että leukani loukkua löivät.

* * * * *

Aamulla en jaksanut kohota vuoteeltani. Pääni oli kipeä ja rintaani poltteli…

Päivän vaietessa tulivat Iekki Helynen ja Putukan Pekka. He lähestyivät vuodettani ja edellinen veti taskustansa korvapuustin, jälkimäinen lakritsatangon.

— Oliko siellä haltia? kysyi Iekki.

— Kyllä siellä oli, vastasin heikosti.

— Olkoon sitten! Mutta suomalainen ei usko, jos ei koettele, lausui Putukan Pekka ylevän ryhdikkäänä.

Mutta minä olisin suonut uskoneeni koettelematta. Sillä sain viikkokausia venyä tautivuoteella pyörien elämän ja kuoleman välillä.

Niin ankarasti oli minua Rönkkö puistellut.

(Ensimäiseltä kymmeneltä.)

MATHILDA ROSLIN-KALLIOLA.

Synt. 28/5 1837 Merikarvialla, o.s. Ahlroth naimisissa Roslin, muutettuna Kalliola. Kirjoittanut m.m.: Päättyneen vuosisadan kynnyksellä; Inkeri, perhemuistoja Isonvihan ajoilta; Snäkki, kertomuksia.

"PUNAINEN LINTU."

(Kansantarun mukaan.)

Vanhoina aikoina kuuluu raivonneen niin kamala rutto, että ihmiset kuolivat seurakunnissa vallan sukupuuttoon, kirkot suljettiin ja avaimet, niinkuin tarut kertovat, Ruotsiin lähetettiin. Iskipä silloin tuhoava tauti kaukaisten sydänmaidenkin terveeseen kansaan. Mutta koetettiinpa sitä siellä vastustaakin. Ja siitä se juuri tämä taru kertoo.

Olipa siellä ylimaassa uudistalo aarniometsän siimeksessä, Korvenkaski nimeltä.

Eräänä kesäpäivänä aamupuolessa oli Korven Pekka lähtenyt kylässä käymään, rieskoja ja piiraita kontissaan, ja aikoi Mäenpäähän appivanhuksia katsomaan, olivatko enää hengissä vai joko olivat ruton saaliiksi joutuneet hekin, kun ei kahteen; viikkokauteen ollut mitään kuulunut sieltä. Kaisa emäntä oli jo ollut hyvin levoton, kun ei kylästä kuulunut muuta kuin etäistä sanomakellojen kumeaa laulua, joka tuulenhenkäyksen siivillä leijaillen toi kuolontervehdyksiään. Hänen pyynnöstään oli Pekka lähtenyt tiedusteluretkelleen. Olisi lähtenyt itse, mutta ei se Pekka päästänyt häntä menemään, ruton vuoksi, ja taisipa taiten tehdäkin.

Siellä hän nyt seisoi, Pekka, Mäntylän pihalla kontti selässä, Reetan, Mäntylän koturin vaimon kanssa haastellen.

"Ei, kyllä se niin tosi nyt on, kuin ma sanonkin", puheli Reeta, "että ei sinun, isäntä hyvä, Mäenpäähän saakka tarvitse mennä, kyllä he jo eilen haudattiin, vaari jo toissa iltana ja muori eilen. Mutta kuka sitä sanaa teille olisi lähtenyt viemään. Ei täällä enää sanansaattajia ole muita kuin kirkonkellot, ja pian kai nekin jo vaikenevat soittajien puutteessa. Eivät appivanhempasi enää mitään tuomisia tarvitse. Tuolla tuvassakin makaavat kuin luokona koko väki, emäntä jo onkin haudattu, ja viimeisiään se vetelee Kaapokin, meidän."

"Vai on se miehesikin, semmoinen reipas mies, vuoteelle kaatunut."

"On toki. En voinut enää olla tuvassa sitä surkeutta näkemässä, kun ei voi auttaa yhtään. — Ei tässä sentään jouda kauvan ulkonakaan olemaan, täytyy mennä taaskin niille suunkastetta edes antamaan. Mutta eivät sitä kaikki suinkaan tekisi niinkuin minä; ne pakenevat kuin hullut, juuri kuin siltä siivelliseltä pakoon pääsisi, kun se tullakseen on."

"Mutta mitenkä se liikkuu ja tulee, se rutto, siitä puhutaan niin kummia?"

"Vaiti! Hiljaa, älä mainitse sitä! Voi sinua onnetonta, etkö sinä tuota tietänyt varoa? Ei minun enää väliä ole, varonko vai enkö; rupeaa se minuun kumminkin, vaikka olen minä tähän hetkeen asti kieleni kytkenyt. Eihän täällä kylässä kukaan säästy, kyllä se tekee puhdasta jälkeä, mutta te siellä metsän perillä. — Niin, kyllä kait se sinuakin sinne nyt seuraa!"

"Ei tauti tartu, eikä rutto rupee ilman Jumalan sallimatta."

"Siunatkoon sinua", huudahti Reeta, "huomasitkos?"

"En. Mitä minä olisin huomannut?"

"' Se ' lensi nyt yli pihan", vastasi vaimo salaperäisesti.

"Mikä?"

"'Lintu'".

"Lintu!"

"Niin, punainen'".

"Rut —?" Jotakin punaista leimahti kuin salama Pekan silmien editse, ja sana katkesi puolierään hänen huulillaan.

"Voi sinua, mies raukka, nyt olet hukassa. Kolmesti olet tuota kamalaa huutanut, kyllä siitä nyt vieraan saat taloosi; — ei se taida sinua pitkälle auttaa, että lopun nimestä nielaisit; kuoleman oma olet, niinkuin me muutkin."

Hän juoksi kiiruusti sisään.

Alla päin alkoi Pekka muuttelemaan virsua virsun eteen. Vähä väliä nosti hän ylös päänsä. Hänen huolestunut katseensa liiteli pilvettömällä taivaalla, mutta ei se nyt etsinyt pilveä sadekuuron kanssa kaskivainioille, vaan tähysteli, olisiko punainen lintu ollut missään näkyvissä.

"Näkisin minä sen", tuumi hän itsekseen, "jos se nyt jossakin tuolla lekottaisi yläilmoissa, paitsi jos hän ei juuri puitten suojassa hiivi jälissäni. Miten nyt tuon hirmun silmät voisi sokaista? Sainpa kumminkin häntään kiinni, kolmannella kerralla, ettei koko otus päässyt lentoon huuliltani. Vaikka kyllä läheltä piti. Sekö häntä, hiiden herhiäistä, tiesi niin varoa, tiesi hänellä niin hyvät korvat olevan?"

Näissä miettein hän metsäpolkua astuskellen likeni kotomäkeä, josta jo kuusien latvat uteliaina kurkistivat kesämekkoisen lehtimetsän ylitse. Hän oli jo melkein rauhoittunut, kun ehti korven perälle, talollensa. Mutta siinä kun hän astui pihaan, juolahti hänelle äkkiä uusi ajatus mieleen; hän ei mennytkään suoraan tupaan, vaan alas pihan sivussa olevaan puuvajaan ja veti oven kiinni perässään.

"Mitä kummia isä tuolla puuvajassa noin kauvan tekee?" arveli itsekseen Kaisa emäntä, joka seisoi ja kurkisteli ulos tuvan akkunasta. "Näin minä sen tulevan kontti selässä. Joko hän nyt siellä saakka olisi ehtinyt käymään? Sepä nyt lentoa oli. Eikä sitten tule sisälle tietojensa kanssa, vetipä ovenkin kiinni. Mitä se nyt on? Enhän nyt aaveita mahtanut nähdä päiväsydännä. — Kai tässä täytyy panna puuropata tulelle, kyllä maar sen nälkä on. Mikä hänen vielä tiesi tulevan, että olis keittänyt, näin varhain, aurinko vielä taivaanlaella."

Hän meni matalan takan luo, nosti padan haahloon kiukaan eteen, kaatoi siihen vettä sangosta ja lykkäsi reppanan auki, iski tulta, sytytti tervaksiin padan alle ja lisäsi kuivia puunoksia nurkasta, niin että pian reimahti hyvä roihu padan ympärillä. Otti sitte tyhjän tanotuokkosen kiukaanlavalta käsivarrelleen ja aitanavaimen peräseinältä käteensä ja meni jauhoja noutamaan aitasta.

Pekka, puuvajan oven suljettuaan, asettui heti ovipielessä olevasta seinänraosta kurkistamaan ulos. Eikä hänen kauvan tähystellä tarvinnut, ennenkuin mielestään näki jotakin punaista välkähtävän pihan keskikohdalla ilmassa.

"Etteikö hän, pirun 'punainen lintu' ole minua seurannut tänne", sanoi hän hiljaa. Ja samalla näki hän selvästi, miten se laskeutui alas kuin punainen tilkku tuvan harjalle ja istuutui reppanan ääreen.

"Vai niin, siinäkös — näytettiin, kun ruman nimeä mainitsin", tuumaili Pekka. "Niin, kyllähän tuo on lintu, ja punainen myöskin. Olispa minulla täällä nyt jousi, mutta jopa kai se auttaisi, eipä tuo lie ammuttavissa, tuollainen otus, meni häntä ampumaan. — Kas, kuin on korea, pahus! Ja tuossa se nyt istuu, ruma, ja vääntelee niskojaan, katselee sivuttain kuin kana ja kuuntelee pää väärässä joka puolelle. Ähäh, vai siinäs vainoot, salaa hiivit ihmisten asunnoille, tipahdat alas savureiästä. Mutta kyllä minä kuitenkin olen sinua ovelampi, kun kerran vehkeesi perille tulin. Mene vain tupaan, kyllä minä sinusta vielä urakan otan."

"Jopa on lähtenyt eukkokin ikkunalta. Eipä taida kauvan viipyä, ennenkuin rupeaa savu käymään sieltä. Kait se minut äkkäsi pihaan tullessani."

"Joko avattiin reppana tuvassa, koska linnun siipi letkahti? Kas vain taaskin! Hei pojat, nyt se sukelsi tupaan! Lähden tästä minäkin heti. — No, eukko menee aittaan jauhojen nountiin. Jos vartoisi siksi kuin se palaa sieltä. Asukoon 'punainen' nyt yksin pirtissä sen aikaa."

Pekka isäntä odotti niin kauvan, kunnes vaimonsa ehti menemään sisään aitasta, jauhoineen, sitte lähti hänkin tupaan.

"Keitätkö puuroa?" kysyi hän ovesta sisään astuessaan, ettei muka eukko ehtisi mitään kysymystä tekemään, vaan hän itse voisi puhelua johtaa. "Minun onkin kelpo lailla nälkä, ja täytyy sitä vahvistaa itseänsä tässä matkaa varten; ei suinkaan sitä rattailla keittoa saa, huono tie vain kolkuttaa tyhjää vatsaa."

"Mitä, rattailla? Minnekkä sinä nyt lähtisit keskellä kesää, työn aikana?"

"Kyllä ne työt tehdyiksi tulevat, ovatpa ne nytkin nuoret, ilman minua kuivilla heinillä."

"Mutta aamulla tarvitsee niittää."

"Mitä ihmisellä sitten olisi hyvää lapsistaan, jos elinikänsä pitäisi raataa ja olla ikeessä joka paikassa? Tottahan nyt parin päivän loman saapi ottaa kesässä, jolla isot lapset on."

"Mutta mihinkä sinä sitte — —?"

"Kaupunkiin."

"Mitä sinä siellä, nyt juuri?"

"Tuon vähän viinoja."

"No sekö nyt asiaksi? Kyllä kai, taaskin —."

Pekka tahtoi väliin vähän maistella.

"Ei siinä nyt auta estelyt", vastasi hän, heittäysi selälleen sänkyyn, painoi lakin silmilleen ja tähysteli lakin lierin alta kattoon. "Jos vain kaikki väki meillä on terveenä huomen-aamuna varhain", lisäsi hän, "niin lähden kun lähdenkin kaupunkiin. Ei siellä vielä kuulu se 'iso kuolemakaan' liikkuvan, ettei uskaltaisi sinne mennä. Tuo sentähden matkalipas sisään ja pane evästä parin päivän vara; minä otan Heikin mukaani hevosta hoitamaan. Pane rieskat ja piiraat tuosta kontista. En minä mennytkään sinne saakka, kun kuulin välillä niiden hyvin voivan siellä, ja tuli tuo kaupunkimatka mieleeni. Ja pari kolme leipää lisäksi panet sekä toisen lampaan nikusista ja voita rasiaan. Ja se leiviskän voipytty mukaan, jotta rahoja saa irti, ja iso leili myöskin. Nukahdan tässä sillä aikaa kun puuron keität."

Nyt oli Pekka varma siitä, ettei vaimo tekisi kysymyksiä vanhemmistaan tahi rutosta, jota oli niin turmiollinen mainita. Ja taiten oli hän väistänyt kaikki nimet, jotta ei kuunteleva lintu huomaisi, keitä hän tarkoitti, sillä tiesipä se heidät jo kuolleiksi. — Vakuutettu oli hän myöskin siitä, että vanhukset, jotka aina olivat olleet hurskaita ihmisiä, voivat nyt kuoleman sakin jälkeen hyvin, sentähden ei häntä hätä valhe loukannut. "Kyllä hän sen vielä ehtii kuulemaan ja suremaan, rupeaa tässä voivottamaan ja tuon nimeä huutamaan", mietti Pekka. "Pekka vainajatammekin itki niin kauvan, ja itkin minä itsekin sitä, mutta tallellahan on siellä lapsi."

Emäntä ei puhunutkaan enää sanaakaan sitä tai tätä, vaan hiljaa virttä hyräellen sekoitti jauhoja pataan, jossa vesi jo kiehui.

Jo puhuessaan oli Korven Pekka hatunlierin alta kurkistellessaan äkännyt, miten pieni punainen linnunpää pisti esiin kurkihirren alta päretten välistä orsilta, ja sinne tänne kääntyen tirkisti alas tupaan. Nyt vetäytyi se pois siitä, eikä enää näyttänyt itseään.

Hetken kuluttua Matti, Aapo ja Anna sekä Heikki poika tulivat kotia niityltä, ja pikku Saarakin palasi samassa marjasta.

"Hei, joko isäkin on tullut kotia?" huudahti Saara. "Onko siellä ruttoa kylässä?"

Taaskin näki isä punaisen linnunsilmän tirkistäen välkähtävän kurkihirren alta kätköstään.

"Liehän tuossa vähän perää jutussa, nupukkani", vastasi hän huolettomalla äänellä, "mutta ei sitä kaupungissa vielä ole, ja sinne isä nyt lähtee aamulla, sinulle vehnäsiä noutamaan. Tuo nyt isän suuhun pari mansikkaa."

Tyttö meni ja pisti marjoista punoittavilla sormillaan muutamia marjoja isän hymyilevään suuhun.

"Kaupunkiin", huudahti Matti peräpenkiltä isän sanoihin, "jopa kai!"

"Työn aikana!" sanoi Aapo, joka seisoi keskilattialla kädet housuintaskuissa. "Eipä nyt ole käräjäinaikakaan."

"Viinoja sieltä kuuluu tarvittavan", virkahti kuivasti äiti, joka nyt myöskin aukaisi suunsa.

"Ei nyt ole viinojen aika", sanoi Matti. "Juokaan syksyllä, kun vuodentulo on korjuussa; ei kannata lähteä matkaan, mies ja hevonen nyt, viinojen tähden."

"Mikä isään nyt on tullut", huomautti kummaksuen Anna, joka asetti puhtaita puulautasia ja lusikoita pöydälle leipäkasan, kalapurtelon, höyryävän puuropahkan ja piimähaarikan ympärille. "Eipä hän ennen ole koskaan kesken työnajan juomaan ruvennut, eikä varsin paljon muulloinkaan."

Isä jo pelkäsi Annan liikoja kehuvan, mutta samassa äiti hänen mielihyvikseen tokaisi vastaan:

"Kyllä sille kelvannut on aina, kun vain on ollut."

Anna olisi vielä puolustanut isäänsä, mutta silloin sanoi tämä lujalla äänellä:

"Vaiti nyt kaikin! Vielä minä olen isäntä talossani, ja menen kun menenkin kaupunkiin, jos väkeni aamulla varhain on kaikki terveenä, niinkuin sen jo olen sanonut. Jos kuitenkin joku sairaus sattuisi taloon, jota ei tässä ennakolta voi tietää, niin jääköön sitte kaupunkimatkakin toistaiseksi. Mutta viina olisi helppoa nyt, kun on vähän ostajia." —

Emäntä oli tuonut matkavakan ja palvatun lampaanreiden aitasta ja pannut eväät vakkaan, niinkuin isäntä oli käskenyt, sulkenut sen ja kiinnittänyt avaimen ripaan. Voipytty ja iso leilikin jo olivat tuodut aitasta.

Kun kaikki jo olivat menneet levolle ja nukkuivat, nousi isäntä ylös vuoteeltaan ja meni juomaan isosta yksipuisesta tuopista pöydältä. Sitte astui hän matkalippaan luo sanoen:

"Mahtoiko eukko panna tarpeeksi evästä, niinkuin minä käskin?"

Puhuessaan irroitti hän avaimen rivasta, avasi vakankannen ja oli katsovinaan eväitä. Samalla siirsi hän niitä pois lukon kohdalta ja veti ainoastaan päällimmäisen leivän päin lukon yläsyrjää, siten että sen alle jäi ontto.

"Kyllä siinä on", sanoi hän. Sitte jätti hän vakankannen auki raolleen ja meni maata taaskin.

"Täytyy koettaa nukahtaa pienen aikaa", puhui hän, "ei tässä auta kauvan loikomaan, kun täytyy nousta taaskin ja mennä noutamaan hevonen; ei isot pojat ehdi sinne, niiden täytyy jo kukonlaulamalta nousta niittämään, eikä Heikkiä saa hereille."

Hän haukotteli syvään. Pian alkoi hän kuorsata ja laski käden silmäinsä ylitse varjoksi. Silloin huomasi hän aivan kuin hienon siiven letkauksen ja samalla välkähti äkkiä kuin punainen säde katosta viistoon lattialle lippaaseen ja katosi siihen.

Pekka veti vielä syvästi henkeään muutaman kerran ja oli sitten heräävinään.

"Jäikö minulta vakankansi auki", sanoi hän haukotellen taaskin, "nyt sinne pääsee kissa, jos se on tuvassa, lihan ja piiraitten pariin yöllä." Hän nousi istualleen. "Jäipä tosiaan, täytyy mennä sulkemaan."

Hän meni ja painoi vakan lukkoon.

"Paras kun panen avaimen housujen taskuun, ettei taipaleella syö irti itseään rivasta."

Nyt vasta meni hän hetkeksi nukkumaan.

Aamulla auringon ensi säteitään lähettäessä heräsi Korven Pekka lyhyestä unestaan, nousi ylös ja pukeutui. Sitte otti hän oven päältä laudalta kappaleen koivuista tarvespuuta, sai kirveen palkkuun päästä nurkasta käteensä ja löi irti palasen koivua.

"Kai tuohon menee heinänkorsia piiraisiin", jutteli hän puolikovaa höpisten, "täytyy tehdä tulppo avaimenreiälle."

Hän veti puukon tupestaan ja alkoi tulppoa vuolla, tarkasti sovitellen sitä reiän mukaan. Kun se oli valmis, nosti hän lippaan ylös pöydänkulmalle ja kallisti sitä niin, että auringonsäteet kävivät lukonreikää kohti. Silloin näki hän linnun siellä makaavan punoittavan kyntysillään, pää siiven alla nukkuen. Nyt asetti hän tulpon paikallensa ja löi sen kirvespohjalla lujaan kiinni.

"Ei tuosta nyt luulisi heiniä sisään menevän piiraita ryvöttämään", sanoi hän.

* * * * *

Jo ajeli Korvenkosken isäntä metsäistä tietä, Heikki poika rinnallaan, eväsvakka, voipytty ja iso leili rattaitten koreilla; mutta oli niillä rattailla sukset ja jousikin. Isä oli selittänyt nämä kalut ottaessaan, että ehkäpä sattuisi näkemään teiren tai metson rahkasuon ylitse lentävän, niin tekisi mieli ampua; suksitta taas sitä ei vetelästä suosta saisi.

Mutta kun tulivat ison suon kohdalle pysäytti Pekka hevosen.

"Minä astun alas ja lähden vähän suksilla käymään. Saisi heitä koetella, kelkkaneniä, etteivät vallan suotta muassa olisi."

Hän astui alas, otti sukset ja jousen, johonka oli joitakuita nuolia kiinnittänyt, ja alkoi irroittaa nuoraa, jolla lipas oli rattaisiin sidottu, ja nosti sen selkäänsä.

Poika seurasi kummeksuen hänen tekoaan.

"Minkätähden nyt suolle lähdette", sanoi hän, "eipä siellä lintuakaan ole näkyvissä?"

"Minä oikaisen suon ylitse, rattaat kolkuttavat niin kovin. Ja mikä ne linnut ennakolta tietää. Aja sinä vain hiljakseen, niin yhdymme Suonperässä. Varro siellä, jos vähän viipyisinkin; taikka jos minä edellä ehdin, niin minä varron."

"Mutta kun lippaankin otatte kantaaksenne, eikö se rattailla menisi — —?"

"Eihän tuo taakka mitään miehelle ole. Aion suurustella suonselällä, jollakulla kuivemmalla mättäällä. Enhän minä lähtiessä haukannutkaan niinkuin sinä."

Sen sanottuaan huusi hän ruunalle ja löi lätkäsi vakankannikenuoran päällä sitä, kun se epäröivänä lähtisikö vai eikö, koska ei isäntä rattailla ole, käänsi päätään häneen, eikä ollut huomaavinaan Heikin ohjaksista nykimistä. Ruuna hypähti juoksemaan, eikä poika ehtinyt enää useampia kysymyksiä tekemään.

"Mitäpä minä jousella?" mutisi hän itsekseen, sovitellen sitä vakan päälle selkäänsä, "mutta pojan tähden. Vaan onpahan muutenkin akka mies aseetonna."

Nyt hiihti hän hivutteli verkalleen keskelle suota taakkoineen. Siinä laski hän alas vakan, lukonreikä pohjoista kohti käännettynä. Sitte hiihti hän aluksi hiljemmin ja tuutilaulua laulaen, yhdeksän kertaa ympäri myötäpäivään, niinkuin vakankehäkin sampaasta kävi, ja aina lisäten vauhtia ja isontaen ladun kehystä. Kaikki muistamansa univirret veteli.

Sen tehtyään lähti hän taakseen katsomatta kiidättämään Suonperää kohti. Puolimatkalla laski jännitetyn jousensa vasemmalle olalleen ja ampui taakseen. Sitte lähti taaskin hyvää vauhtia eteenpäin.

Ei ollutkaan hän ensi kertaa kesällä suksilla käymässä. Oli varta vasten tehnyt pystynokkaiset kesäsukset, jotka eivät mättäisiin tarttuneet.

Hikeä pyyhki mies, kun tuli Suonperän pihaan. Sinne oli jo poikakin ehtinyt hevosen kanssa.

Isä hyppäsi rattaille, käänsi hevosen pään kotoa kohti ja alkoi ajaa. Pojan kysymyksiin vakasta ja matkasuunnan muutoksesta vastasi hän:

"Ei puhuta niistä ennenkuin kotona."

Kodissa, eukkonsa ja lastensa suureksi kummastukseksi ja mielihyviksi, isä, Korvenkasken isäntä, itse kertoikin kaikki. Siitä ne tiedetäänkin.

Ja siihen se silloin rutto loppui.

* * * * *

Mutta ensi talvena kun oli niin kova pakkanen; että vesi ilmaan heittäessä tuli rakeina alas ja nurkat paukkuivat kuin mörsärit sodan aikana, lähtivät Korvenkasken miehet suolle menemään, isä itse ruunalla ajaen, halkoja reessä, ja pojat edellä suksilla.

Siellä aukaisi hän, Korven Pekka, vakan.

Siinä näkivät he nyt jäätyneenä lönttinä lukonreiän edessä jotakin punaista kuin verta kuuran alla. Piirakat ja liha olivat kuin hyytynyttä kalanlientä ja samoin kuin leipäkin kaikki veritäpliä täynnä.

Sanovat sitä homeeksi jokuset. Mitä hometta! Ja sanokoot, verihomeeksi kun sanovat, vertaus oli, kyllä se nähtiin, kun miehissä katsottiin.

"Kuollut on oikein", sanoi isä, "mutta lujalle on ottanut, paljo on verta purskunut."

Hän sulki taaskin vakan.

Nyt tekivät he kelpo nuotion suolle, laskivat sen keskelle vakan ja sytyttivät rovion tuleen. Kun tuli oli sammunut, kokosivat he lapiolla tuhan säkkiin ja mättäsivät sen rekeen, ajoivat sitte semmoiselle joelle, joka pohjoisiin päin juoksee, tuurasivat jäähän avannon ja pudistivat tuhan sinne. Vieläpä kirveellä hakkasivat säkinkin pieneksi ja heittivät rievut perässä.

Eikä sen koommin ole punaista lintua nähty, eikä semmoista ruttoa ollut. Mutta puheentapana vieläkin sanotaan: "punainen kuin rutto".

Mies se oli Korven Pekka, joka sen pettää osasi.