MÖKISTÄ MAANTIELLE
Kirj.
A. V. Multia [Akseli Viljasalo]
Jyväskylässä, K. J. Gummerus Osakeyhtiö, 1925.
ENSIMMÄINEN LUKU.
Kinnarniemen pitäjä on suuri pitäjä. Kaksi kirkkoakin siellä kapean salmen yli toistaan silmäilee.
Vanha Herranhuone on jo puolisensataa vuotta sitten saanut väistyä uuden, komeamman tieltä. Samoin vanhaa kirkkoa ympäröivä vanha hautausmaakin, jonka mullassa ammoin eläneet ja heidän jälkiänsä seuranneet, viitisenkymmentä vuotta sitten päivänsä päättäneet kinnarniemeläiset ikiuntaan uinuvat, on täytyttyään saanut luovuttaa oikeutensa uudelle, kaukana kirkolta, Keikkulankankaalla sijaitsevalle hautausmaalle.
Jos oli vanha hautausmaa vuossatoja hoidon puutteessa huokaillut, ei saanut uusikaan kalmisto kauneudellaan kehua.
Kinnarniemeläiset olivat, ja taitavat vieläkin olla, uutteria ja työteliäitä ihmisiä, mutta kauneusaisti heiltä puuttui. Mistäpä sitä, sydänmaan ihmiset, olisivat sievän somistelun siemeniä saaneet sieluunsa. Hyvä, että leipä riitti…
Arkisissa askareissa uurastaessaan eivät kinnarniemeläiset joutaneet ulkonaiselle komeudelle huomiotaan kiinnittämään. Talot, suurimmatkin niistä, harvoja poikkeuksia lukuunottamatta, olivat rakennuksiltaan ränstyneitä, vaikka viljelykset rehevinä rehoittivatkin ja peltojen pientareet kukoistivat. Huoneiden sisustus oli yksinkertainen. Tuoli, pöytä ja sänky, sänky, pöytä ja tuoli, missä järjestyksessä kukin ne tahtoi lausua, olivat tavallisemmat huonekalut. Nurkkaan kiinnitetty astiakaappi kuului jo harvinaisuuksiin.
Puhtauskin huoneissa oli puutteellinen. Russakat olivat tupien tuttuja vieraita ja muu niitä pienempi »karja» sänkyjen säännöllisiä säestäjiä. Harva oli se talo, jossa useammin kuin kerran vuodessa lattia vedellä valeltiin, hiekalla hangattiin ja puhtaaksi pestiin.
Se olisi ollut turhaa touhua, kun vähemmälläkin tultiin toimeen.
Mitäpä sitä hautausmaata kannattaa kaunistaa, oli sanottu, kun joku vieraspaikkakuntalainen oli kalmiston huonoa hoitoa kauhistunut. Kyllä siellä kuolleitten kelpaa köllötellä… Eihän tässä elävilläkään sen parempaa ole.
Ja niin oli hautausmaa saanut aina hoidotta jäädä.
Eripuraisiakin olivat kinnarniemeläiset. Reilusti riitelivät, kun pahakseen panivat.
Vanhat ihmiset muistavat vielä varsin hyvin, miten aikanaan oli uuden kirkon paikastakin kinattu ja riidelty. Toiset tahtoivat sitä vanhan kirkon viereen, toiset sen nykyiselle paikalle, salmen taakse, Kirppuvuoren kupeelle kinnasivat. Kun sitten vihdoin oli paikasta hammastapurren sovittu, syntyi taas uusi riita ja suukopu kirkon suuruudesta. Eräät puolustivat pientä, vaatimatonta temppeliä, toiset taas suurta ja komeata.
— Kukas sen komeuden maksaa? oli kunnankokouksessa kiivaasti kysytty.
— Se maksaa, joka viimeiseksi jää, oli silmät säihkyen vastattu.
Ja niin oli päätetty rakentaa nykyinen komea kirkko kaunistukseksi ja kauhistukseksi kinnarniemeläisille.
Mutta vanha kirkko sai hoidotta ränstyä. Vasta sitten kinnarniemeläiset älysivät sitä hiukan kohentaa, kun museomiehet siihen silmänsä iskivät.
* * * * *
Nyt elää Kinnarniemen pitäjä nousukauttaan.
Parikymmentä vuotta sitten rakennettu rautatie toi mukanaan paljon pahan kera joukon hyvääkin.
Kinnarniemen kirkonkylästä on tullut näiden seutujen keskeisin liikepaikka, jossa kymmenkunnan kauppiasta, pari pankkia, kolme kahvilaa, nahkuri ja pirtukauppias Lekkerinen elämän aineellista puolta edustavat.
Henkisten harrastusten huoltaminen on, paitsi nykyaikaisten seurojen ja yhdistysten, kahden kansakoulun ja yhden yhteiskoulun yhteisenä huolena. Sähkövalot loistavat matalimmankin majan ikkunoista, ja köyhimmänkin eläjän lapsilla on nyt mahdollisuus päästä henkisestä valosta ja valistuksesta osalliseksi.
Jos vanhat, edesmenneet kinnarniemeläiset haudoistaan kesken kaiken nousisivat, niin hämmästyneinä he katseleisivat sitä kiirettä ja kuhinaa, mikä ennen niin rauhallisilla ja hiljaisilla kujilla nyt vallitsee.
Ja ammoin nukkuneet, kunnioitettavat kunnanmiehet, suorastaan pyörtyisivät tätä nykyajan kunnallista komentoa katsellessaan.
Ennen, vanhaan ja hyvään aikaan, kuului kunnan valittujen joukkoon vain talollisia, suurempia ja rikkaimpia niistäkin. Nyt siellä hääräävät sepät ja sepänsällit, suutarit, räätälit ja kiertävät kuljeksijat… Ei, parasta on pitää päänsä pehkussa uusien isäntien orhia ohjaillessa.
TOINEN LUKU.
Suotta ei sanota, että Ristimäki on Kinnarniemen pitäjän komeimpia taloja.
Suuret on sillä viljelykset ja muuta maata vaikka maaherran lääniksi. Rakennuksetkin, poikkeuksena pitäjän muiden talojen rakennuksista, ovat sellaisia, että niitä kelpaa katsella.
Risumäen vanha, jo aikoja sitten kuollut isäntä oli ollut ahkera mies, kova itse työtä tekemään, kova muilta vaatimaan. Hän ja hänen isänsä ne olivat Risumäen vauraudelle perustuksen laskeneet. Ei ole tästä nykyisestä isännästä heidän työnsä jatkajaa. Liiaksi on viinaanmenevä ja muihin pahoihin tapoihin taipuva.
Asumattomalle aholle, vanhojen kinnarniemeläisten kaskimaille, Risumäen rinteelle, oli vanhan isännän isän isä asumuksensa kyhännyt. Vuosien vieriessä oli tästä pienestä, turvekattoisesta majasta paisunut talo, joka hyvän sallimuksen suojaamana, omistajiensa ahkeruudella oli vähitellen vaurastunut siksi, mikä se on vielä tänäkin päivänä. Nykyisen isännän hallitessa se tosin on jo hiukan rappeutunut, mutta huoleti se kestää vielä tämän miespolven raastamisen, ja ehkäpä tuleva polvi sen työllään ja tarmollaan jälleen entiselleen kohottaa.
Siinä samannimisen mäen etelänpuoleisella rinteellä sijaitsee Risumäen talo Kinnarniemen kirkolle vievän valtamaantien varrella. Jo etäälle paistaa päärakennuksen punainen kylki, ja lähemmäksi tultua avautuu tulijan eteen talon viljavat vainiot, pellot ja kotiniityt. Siitä, missä maantie kaartaa pienen, kalaisen Särkijärven, siitä alkavat talon viljelykset, jotka peittävät enemmän kuin neliökilometrin alan ja antavat runsaan sadon sille, joka sen haluaa niistä ottaa. Etäämpänäkin on kasvavia kytömaita ja heinää antavia niittyjä, mutta ne eivät näy maantielle.
Kun maantieltä poiketaan taloon, tapaa tulijan silmä ensimmäiseksi komean kivinavetan, jonka jo vanha isäntä eläessään rakennutti. Navetan kohdalla tekee tie pienen käänteen, ja siinä onkin vastassa jo Risumäen kaksikerroksinen päärakennus, ja vähän etäämpänä siitä toinen pienempi ja vanhempi rakennus, renkitupa, joka on palvelusväen ja päivätyöläisten hallussa.
Pihassa kasvaa pari tuuheata pihlajaa ja joku vanha, jykevä koivu. Aikoinaan hyvin hoidettu kasvitarha on nyt kauttaaltaan heinän ja rikkaruohon peittämä. Omenapuut ovat kuivaneet ja marjapensaista ei ole mitään jälellä. Alkuaikoina oli nykyisen isännänkin hallitessa kasvitarhaa hiukan hoidettu, mutta nyt siihen ei saa enää kukaan koskea. Se on isännän tahto.
— Eletään sitä, piruvie, Risumäessä muutenkin kuin vattu- ja tikkerperipuskilla, on isäntä sanonut.
Kasvitarhan takana ovat talon aitat, makasiinit ja muut ulkorakennukset, ja niistä vähän alempana sauna ja riihet. Saunan ja riihen välissä virtaa pieni puro, Heinpuro, joka saa alkunsa ylempänä metsänreunassa olevasta suuresta lähteestä, josta koko talo noutaa vetensä. Vanha isäntävainaja oli aikonut lähteestä johtaa veden tupaan, talliin ja navettaan, mutta työ keskeytyi alkuunsa, eikä tämä nykyinen, taloon vävyksi tullut isäntä ole viitsinyt työtä jatkaa eikä hyvää suunnitelmaa toteuttaa.
Jos pihaan tullut vieras on isännän mieleinen, käsketään hänet heti lasiverannalla varustetun eteisen kautta kamariin; muuten hän saa väen tupaan poiketa ja siellä asiansa toimittaa. Kamariin kutsutulle vieraalle annetaan kahvit ja ankarista asetuksista huolimatta pian pienet ryypytkin, mutta tuvassaolija saa kauan isännän saapumista odottaa.
Viime aikoina on kamariin kutsuttavien vieraiden luku tuntuvasti kasvanut ja käynyt kirjavammaksi. Ennen löysivät sinne tiensä vain pitäjän säätyhenkilöt suntiota myöten ja muut mahtavat eläjät. Nyt siellä nähdään jo miehiä yleisesti tunnetuista viinankeittäjistä ruveten.
Aika ja tavat ovat muuttuneet.
Nykyinen Ristimäen isäntä on viinaanmenevä mies, juoppo suoraan sanoen. Ja kun virolaiset ja muut väkevämmät juomat eivät tänne aina aikanaan ehdi, täytyy väliin korpikuusen kyyneleilläkin kaulaa kastella.
Nytkin on Risumäen isännän vieraana eräs huonomaineinen souvari, Hanssu nimeltään.
— Paljonko sulla sitä on? tiedustaa isäntä silmää iskien.
— Pa-pari litraa, änkyttää Hanssu sivuilleen vilkuillen, ettei vain kukaan kuulisi.
— Ei ole sitten hätää, Hanssu, kun senkin verran on tiedossa. Jokos sulta jauhot loppuivat, vai tuleeko niistä vielä?
— E-ei niistä tu-tule, valehtelee Hanssu silmää räpäyttämättä. Hän on saanut Risumäen isännältä jauhoja vain sitä varten, että isäntä viinoissa pysyisi. Mutta Hanssu on viekas. Hän antaa samasta keitoksesta muillekin, saadakseen siten paremman palkan vaivaloisesta työstään.
— Ei tule? perää isäntä.
Hanssu hiukan hätkähtää, mutta saa pian rohkeutensa takaisin.
— E-ei, vaikka i-itkis ja ta-aas yrittäs.
— No, minkäs sille. Kun ei tule, niin ei tule. Vaikka olis kuinka rikkaan talon poika, kun ei ole rahaa, niin ei ole. Eikös niin, Hanssu?
— Ju-juuri vissiin ni-niin!
Sitten Hanssu vetää pullottavan kanisterin poveltaan ja tarjoaa isännälle. Ahnaasti isäntä tarttuu kanisteriin käsiksi ja kieltään lipoen, ähisten aukaisee korkin.
Hyvillään Hanssukin lerpattavaa alahuultaan imeksii.
Haistellaan siinä sitten aluksi Hanssun valmistetta ja viimein hiukan maistellaankin.
— Perhanan hyvää se onkin, kehasee isäntä irvistäen.
— Jo-joo, myöntää Hanssu hyvillään. Ky-kyllä minä sen ko-konstin jo o-osaan.
— Pirun hyvin osaatkin!
— Jo-joo!
Kun siinä sitten on hetkinen kallisteltu, sovitaan lopuksi, että Hanssu hakee Risumäen vanhan aitan takaa yön kuluessa jauhosäkin ja kulettaa sen »tehtaalleen» Kalman korpeen.
— Sitä pitää aina olla varakangasta rullalla, sanoo isäntä Hanssun lähtiessä.
— Jo-joo, vahvistaa Hanssu. Va-varalta vi-vieras ko-koiraa lyö.
Ja ennenkuin aurinko on seuraavana aamuna noussut, on Hanssulla uusi annos Risumäen isännän antamista jauhoista Kalman korvessa happanemassa.
Hanssu on hiukan huonossa maineessa oleva mies, mutta Risumäen isäntä on kunniallisten kansalaisten kirjoissa.
KOLMAS LUKU.
Hanssun lähdettyä isäntä jäi yksinään kamariin.
Aurinko paistoi ulkona paahtavan kuumana. Kärpäset surisivat ikkunalasia vasten ja hämähäkit kutoivat seittejään.
Hiki valui isännän selkäpiitä pitkin, turpea niska punoitti ja pyöreä naama, jonka keskellä pieni nykerönenä yksinäisenä värjötti kuin rusina leipurin pullassa, oli hikihelmien peittämä.
Ryyppy toisensa jälkeen katosi isännän leveään suuhun. Partakarvat kastuivat aina joka kerta, kun isäntä ryyppäsi, ja niitä hän kulausten väliaikoina imeksi ja kielellään lipoi. »Sorretun voima», vaikka kotitekoinenkin, näytti vähitellen pitävän puolensa.
Siinä oli vasta viides tai kuudes täräys menossa, ja isäntä oli kohta valmis vaikka pikkuryssää tai sänkypolskaa tanssimaan.
Vielä pieni tuikku, niin hän jo lauluksi pisti:
Voi, voi sun rimsujas Amalja, senkin kanalja ——. trallallaa — —.
Hätäisesti hän tavantakaa vilkasi kelloonsa ja päätään puistaen ärähti:
— Missä pirussa se viipyy?
Ja kun odotettua tulijaa ei kuulunut, ryyppäsi hän äkäisesti pohjaa myöten, nousi ylös ja horjuvin askelin asteli tupaan, missä Amalja hämmensi suurta vellipataa.
Ristimäessä keitettiin silloin aina velliä, milloin ei puolikovia kokoperunoita pyöräytetty. — Risumäen ruokajärjestys oli koko kyläkunnan tiedossa. Kaikki kyläläiset aina Kinkomaan ruotimummua myöten tiesivät mitä ruokaa Risumäessä minäkin päivänä väelle annettiin.
Sanottiin, että ruokakellokin sen jo soidessaan ilmaisi.
Silloin, kun piian käsi oli vellipataa sekottaessa väsynyt, silloin hän aina vellikellon nuorasta nyki laiskemmin ja kello vonkui:
Veel… lille… veel, lille…
veel… lille…
Mutta milloin kokoperunoita oli kiehautettu, silloin aina piika Amaljan kädet vellikellon nuoraa riuskemmin repivät, ja kello pauhasi:
Pe… ru… noi… ta!
pe… ru… noi… ta!
Tähän perunasoittoon oli huutolaispoika keksinyt vielä asiaankuuluvan lisäyksenkin:
ru… sa… koita, ru… sa… koita.
Ja vellinkeitosta oli Kipeä-Kusti, kyliä kiertelevä laiskanpulskea vekkuli sepittänyt oikein laulunkin, joka alkoi:
Kytölästä Risumäkeen
vellin malli tuotiin,
kun puuroa piti keitettämän,
niin vellinä sitä juotiin.
Mutta eipä mennä tapausten edelle. Kerrotaan asiat järjestyksessä.
Kun isäntä tuli tupaan ja näki piika Amaljan paljaat, päivän polttamat kintut, ruskeat, pyöreät, käsivarret, avoimen kaulan ja punaiset huulet, hairasi hän Amaljaa niin, että tämä kirkuen pakeni.
— Elä pelkää, puluseni, hoki isäntä yhä vain lähennellen ja kourien.
— Pois pelistä! Kynnet irti! tiuski Amalja kauhalla hosuen.
— Mitäs turhia, ähki isäntä Amaljaa puoleensa vetäen ja nuuskaisia huuliaan Amaljan huulille törköttäen.
— Päästäkää irti! piruvie, tempoili Amalja isännän sylissä.
— Elähän nyt, elähän nyt, kultaseni, lohdutteli isäntä ja samalla aivastaa pärskäytti, että nuuska pirahti suusta Amaljan poskille.
— Senkin kurakuono! Päästä irti, koippura! suuttui Amalja.
— So, so, so sitä piian pallukkaa, pyöreäpyllystä pullukkaa, hoki humalainen isäntä, ähkyi ja halasi. Ethän sinä ennenkään ole minua pelännyt, kultuseni.
— En teitä, mutta emäntää, sai Amalja töin tuskin isännän kovassa syleilyssä sanotuksi.
Silloin isäntä hervottomana hellitti heti, otteensa.
Saituudestaan huolimatta oli Risumäen emäntä oikeudenmukainen ja totuutta rakastava ihminen, ja oli hirveän arka niissä hyväilyasioissa, joita isäntä taas mielityönään harrasti.
Monta kovaa sanaa emäntä oli isännälle tämän ja Amaljan välisestäkin suhteesta sanonut.
— Häpeäisit vähän. Kahdeksan lapsen isä ja viitsit yökaudet piikojen perässä hypätä, senkin sonni!
Eikä emäntä syyttä suotta miestään torunutkaan.
Kylällä aivan yleisesti totena tohistiin, että Risumäen isäntä oli jo kahdelle piialleen lapsen laittanut ja arvailtiin, että kuinkahan käy nyt tuon Amaljan. Se kun on niin verevä ja mehevä ihminen. Kyllä sekin vielä Risumäen nuuskanaaman pehmitettäväksi joutuu.
Sanovat ne kyläläiset ja puhuvat, pahuukset, paljon muutakin. Ja niin, sitä vain nyt luullaan, että näissä puheissa ei ole nokarettakaan liikaa eikä asiaa ole suurennuslasin läpi katseltu.
Ja mitäpä se meihin kuuluu, vaikka asia totta onkin.
Emmehän me, viattomat ja vieraat ihmiset, rupea Ristimäen tihrusilmäisen isännän puolesta vastaamaan. Selvittäköön itse asiansa, jos luulee siihen pystyvänsä ja katsoo, että henkselit kestävät.
Ja toisekseen!
Ristimäen isännässä on niin paljon tätä maallista massaa, ettei se mitään tee, vaikka hän yleisenä litviikkipäivänä vähän tiukemmallekin joutuisi. Paksu niska ja -pyöreä, täyteläinen maha. Eivät ne niin pian kovemmassakaan kuumuudessa olemattomiin haihdu, etteikö hän häthätään ehdi pahoja töitään tunnustaa ja syntejään anteeksi anoa.
Jos nimittäin haluaisi. Emmehän me syrjäiset sitäkään tiedä.
* * * * *
Heti kun isäntä hellitti otteensa ja piika Amalja ehti pistää kauhansa pohjaan kärähtäneeseen vellipataan, aukeni tuvan ovi.
Tulija ei ollutkaan emäntä. Helpotuksen huokaus pääsi Amaljalta ja isännältä röhänauru.
Tupaan tulija oli räätälimestari Neulanen, mies, jota isäntä jo äsken odotti.
— Päivästä päivään! hihkasi isäntä ennenkuin tulija ehti suunsa avata.
— Päivää, päivää, vastasi mulkosilmäinen Neulanen. Niisti nenänsä ja kättään housun takamuksiin sipasten isännälle peukalohankasta ojensi.
— Tulihan se, mestari, viimeinkin, aloitti isäntä.
— Minä tässä jo Amaljalle sanoin, että eipä taida Neulanen tullakaan, vaikka lupasi. Käydäänpäs tästä nyt vähän peremmälle.
Näin sanottuaan hän hairasi mestaria kainalosta ja Amaljalle silmää vilkuttaen vei Neulasen kamariinsa, kaatoi viinaa kuppiin ja kehoitti:
— Mestari ottaa nyt tästä pienen täräyksen. Kippis!
Ja mestari otti. Hän oli myös niitä vanhan kansan miehiä; joiden suu ei ole tuohesta eikä kieli sokerivesiin tottunut. Kippis!
Mestari maistoi- ja irvisti, kuten tapa vaati.
— Kas niin!
— Mitäs turhia. Mestari ottaa uudemman kerran ja pohjia myöten.
— Kiitos, kiitos! Kas niin!
Ja taas mestari otti ja irvisti.
Kun mestari oli vielä kerran kaulaansa kastanut, siirtyi isäntä aivan hänen, viereensä istumaan ja Neulasen korvaan supisi:
— Kuulehan, Neulanen! Tiedätkö sinä, mitä varten minä olen sinut tänne haettanut?
— En. Minulla ei ole pienintäkään aaninkia asiasta.
— Kuule, etkö sinä, peijakas, kuule, sitä tiedä?
— En, en, epäsi Neulanen.
— Minä olenkin sellainen mies, että A.. No, Neulanen… Maistetaas välillä… Sellainen mies, että… hei kippis!… joka en kaikkien kanssa kuppia kallistele. No, hei!
Nyt puhut, pirulainen, pehmosia, ajatteli Neulanen. Kuka vain sulle ryypyn tarjoaa, niin silmät killissä sen nahkaasi kietaset, ketale. Mutta ääneen hän sanoi:
— Eihän se, isäntä, kaikkien kanssa justeeraile… Meinaan, ettei ryyppää kuin…
— No en, jumaliste! Ne ovatkin eri miehet, joiden kanssa minä kippistelen.
— Aivan niin, aivan niin. Eihän isäntä kohojen kanssa koolaile… Juu, juu…
— Eri miehet, sanon minä… eri miehet, jotka lauluja laulaa ja tyttöjä kaulaa. Eikös niin, Neulanen?
— Juu, juu.
— Mutta hei, Neulanen! Kippis! — Vai et sinä tiedä, kuule, Neulanen, mitä varten iso Risumäki sinut luokseen haetti. Sanonko minä, Neulanen?
— Sanokaa vain, sanokaa vain, lipoi Neulanen ja sieraimiaan tuhautteli.
— Sinä olet viisas mies, Neulanen, pirun viisas… Mutta ryypätääs välillä… Terve! Suotta sinä, kuule, räätälinä olet… Papiksi tai vallesmanniksi paremmin passaisit… Kippis!
— Hih, hih, hih hihitti Neulanen. Isännän kehuminen tuntui niin kovin mukavalta. Ja viinakin vähitellen veikeästi vaikutti.
— Joo… papiksi, piruvie, tai vallesmanniksi… Jos minulla olisi tuo sinun pääsi, niin vallesmanniksi, saatana, minä rupeaisin… Kippis… ja näyttäisin Syrjälän Teemullekin pitkän perkeleen…
— Kyllähän se, isäntä…
— No, kyllä minä, kuule, nytkin voin näyttää… uskotko Neulanen…
Uskotko etten voi? Häh!?
— Uskon, uskon… Voihan se, isäntä, niitä vain tahtoo.
— No, niin minä voinkin, piruvie! Mutta kuule, Neulanen, se Teemu on kanssa viisas mies olevinaan. Mutta olkoon, peijakas! Näytetään sille, että rahalla saa ja hevosella pääsee… Näytetäänkö, Neulanen?
— Näytetään vain, innostui Neulanen, jonka päähän pälkähti ajatus, että jospa tässä hänkin jotenkin hyötyisi. Mihinkähän se tuo isäntä oikein tähtää? Kyllä sillä joku äkkisväärä jutku on mielessä, ei se muuten näin lojaalisti juota…
Pitemmälle ei räätälimestari Neulasen tarvinnut aprikoida, sillä isäntä paljasti heti ajatuksensa. Suunsa suppuun asettaen ja nuuskamälliä parantaen hän Neulasen korvaan supisi:
— Sitä varten, kuule, ison Risumäen isäntä on räätälimestari Neulasen tänne käskenyt, että se auttaisi minua himpun verran eräässä asiassa… Arvaathan sinä missä asiassa?
— En voi kommertaa hoksaamaan… Mistäpäs minä, epäsi Neulanen.
— Sinä olet viisas mies… pirun viisas… Neulanen. Kuule, ruvetaan yhteen keinoon ja ajetaan Syrjälän Teemu mökistään. Sotketaan asiat niin, ettei pirukaan niistä saa selvää. Kyllä minä sinun vaivasi palkitsen… Maksan, että tuntuu. Vai enkös ole aina ennenkin hyvin korvannut? Häh!?
— Kyllähän se, isäntä, on maksanut, myönteli Neulanen.
— Pirun reilusti, kehäsi isäntä itsekin! Aina hitusen paremmin kuin muut… olen minä vain sellainen eppu…
— Juu, juu… Paljonkin paremmin.
Ilkeältä tuntui isännästäkin melkein syyttä Syrjälän Teemun kimppuun käydä. Humalaiset aivotkaan eivät sitä ajatusta tahtoneet oikein sulattaa. Siksi sitä piti kiertäen kaartaen valmistella ja edelleen kehittää. Omantunnonäänen viimeisetkin rippeet piti pois kitkeä ja rehellisyys viinaan hukuttaa. Ja kun hetken hiljaisuus tuntui luontoa lauhduttavan, hyppäsi isäntä äkkiä seisomaan ja hihkasi:
— Perkele!
Räätälimestari Neulanen säpsähti ja kyyryyn vetäytyen, ikäänkuin itseään näkymättömämmäksi tehden pelonsekaisella äänellä säliisi:
— No, no… Mitäs isäntä nyt meinaa?
Isäntä heittäytyi raukeana vanhuuttaan natisevaan keinutuoliin, jääden siihen paikoilleen istumaan.
Sitten hän kotvan kuluttua rauhoittuneena alkoi ajatustaan edelleen kehittää: Miten hän voisi saada räätäli Neulasen tässä asiassa ehdottomasti puolelleen? Maksaisiko sille avustuksesta, kuten ennenkin tai pelkillä lupauksillako houkutteleisi. Entäpä, jos se ilmaisee kesken kaiken hänen tuumansa, ja Teemu saa niistä vihiä ja ryhtyy puolustautumaan. Piruko sen tuon Neulasenkaan tietää… Mutta eihän se ole ennenkään mitään ilmaissut. Niin on toiminut, puhunut ja tehnyt kuten olen käskenyt. Niin vannoi Neulanen siinä Heinälän jutussakin väärin, että paukkui… ja senkin se teki sadalla markalla… Eikä se uskalla tässäkään asiassa kieliä kantaa… ei, piruvie, uskallakaan. Ja jos se yrittäisi leukojaan aukoa, niin kyllähän minä sen pirun vaikenemaan saisin… Juottaisin humalaan ja kalloon kolhaseisin… Perkele!
Viimeiseen sanaan hän ajatuksistaan havahtui ja viekkauteensa turvautuen Neulaselle noin kauttarantain virkahti:
— Syrjälä on kaunis paikka, hän silmää mukavasti muljauttaen sanoi.
Kelpaisi siinä Neulasenkin asua.
Pitemmälle hän ei jatkanut, vaan ikäänkuin sanojensa vaikutusta tarkkaillen täytti lasit ja Neulaseen päin kääntyen kehoitti:
— No, hei! Kippis!
— Kas niin, kas niin, ähkyi Neulanen partaansa pyyhkien.
Isäntä painoi pullonkorkin kiinni ja äskeistä jatkaen virkkoi:
— Kaunis se on, Syrjälä… Hyvin sopisi Neulasellekin… Ja jos
Neulanen haluaa, niin…
Henkeään pidätellen Neulanen odotti jatkoa.
… niin kukapa kieltää, vaikka Neulanen…
Isäntä oli jo vähällä sanoa, että vaikka Neulanen Syrjälään pääseekin asumaan, mutta samassa hän ajatteli, että se on liian suuri palkkio, tekee Neulanen sen pikku palveluksen vähemmälläkin. Ja niinpä hän tokasikin:
— Mutta eipä puhuta siitä tämän enempää.
Isännän viimeiset sanat tuntuivat siltä kuin kylmää vettä olisi kaataa hulautettu Neulasen niskaan. Mitähän se tuo isäntä oikeen aikoi sanoa? Tiedä hänet, kälmin. Kysyisinkö siltä? Enpä kysy. En ole niin hotale. Tämä taitaa olla riitillinen hetki. Supliikki voi konseftit helposti pilata. Ollaanpa lojaalisen verkallisia… ei riennetä riitinkien edelle. Ja ikäänkuin isännän lopullista päätöstä kiirehtien, hän nousi äkkiä ylös, katsoi tihrusilmillään kelloa ja sanoi:
Aika rientää. Pitää, maar, tästä jo lähteäkin.
Isäntä hätääntyi. Jokohan se nyt menee, tuo Neulanen… eihän asia vielä valmis ole: Mitäs pirua minä nyt teen. Sanonko sille selvät sanat? En pentele sanokaan… Mutta mistäs se muuten…
Siinä oli nyt syntymässä sellainen pulma, jota humalaiset aivot eivät tahtoneet voida ratkaista. Sen verran ne olivat asiasta tolkulla, ettei peli vielä selvä ole. Mutta mitä siihen tarvittaisiin, sitä ne eivät jaksaneet täydelleen harkita.
Ahaa… nytpä se selvisi. Pieni tuikku lisää, ja sitten ne taas askartaa.
Ja se auttoi.
Isäntä uskoi nyt Neulaselle täydelleen salaisuutensa. Hän aikoi vuokralautakunnan välitystä hyväkseen käyttäen häätää Syrjälän Teemun mökistään. Neulanen oli vuokralautakunnan jäsen, puhelias, ja valmis tekemään melkeinpä mitä vain. Neulasen piti kokouksessa pitää täydellisesti isännän puolta ja sotkea asia tämän eduksi.
Ja isäntä pani nyt omasta puolestaan sanat Neulasen suuhun ja lupasi häntä muistaa, jos vain saadaan Syrjälän Teemulta mökki pois.
— No sehän saadaan, kehäsi Neulanen ryypyistä rohkaistuneena. Kyllä minä väännän Syrjälältä niskat nurin, että rusahtaa ja ajan hänet mökistä maantielle…
— Joo… joo -.. perskutavie… hykerteli isäntä innostuneena lihavia käsiään. Pois… pois…
— Että rusahtaa, vakuutti räätälimestari Neulanen, tehden kädellään sanojaan kuvaavan liikkeen.
* * * * *
Risumäen ruokakello pauhasi: Veel… lille… veel… lille… veel… lille…
Väki tuli pian pellolta tupaan.
Sinttyneet silakat ja vetelä velli painuivat kesäkuumalla aluksi vastenmielisesti syöjien vatsaan. Mutta vähitellen vauhti koveni ja vellikuppi toisensa jälkeen tyhjeni. Näivettyneet, toissilmäiset silakat vain itsekseen ihmettelivät, että miksikähän ne meitä oikein luulevat, kun ovat jo kohta kaksi kuukautta kolmasti päivässä nurkkakaapista pöydälle ja pöydältä nurkkakaappiin viskelleet, että kuivuneet niskat ovat rutisseet…
Kamarista kuului isännän voimakas kuorsuu.
Väki piti taas tänään tavallista pitemmän ruokalevon. Eihän sillä ollut kiirettä, kun isäntäkin kuului lepäilevän.
NELJÄS LUKU.
Räätälimestari Neulanen mennä viuhtoi jo maantiellä.
Ristimäestä lähdettyä eivät jalat aluksi tahtoneet isäntäänsä totella, mutta nyt käveleminen sujui jo suuremmitta vaikeuksitta. Etenkin, kun asteli keskitietä eikä pitänyt turhaa kiirettä.
Ja minkäpäs räätälimestari Neulasella olisi kiire ollut.
Hän oli niitä miehiä, jotka eivät liialla työllä itseään rasita. Sananparsi: »Hullu paljon työtä tekee, viisas elää vähemmälläkin», piti räätälimestari Neulaseen nähden liiankin hyvin paikkansa.
Vaikka räätälimestari Neulanen oli jo viisissäkymmenissä oleva mies, ei hän mieheksi vartuttuaan ollut yhtäkään kokonaista päivää työnsä ääressä pysynyt. Silloin, milloin hän ei selkänsä kipeyttä valitellen laiskotellut, silloin hänellä oli aina joku muu tekosyy, jonka nojalla saattoi työnsä keskeyttää ja lähteä kylälle.
Viimeaikoina ei syiden keksiminen tuottanutkaan minkäänlaisia vaikeuksia. Elettiinhän nyt yleistä seurojen, yhdistysten, lauta- ja toimikuntien aikakautta. Näissä kaikissa tarvittiin joutilaita miehiä, joilla oli aikaa ja halua istua päiväkaudet kokouksissa tätä risaista maailmata paikkaamassa ja parsimassa ja kaskuja kertomassa.
Ja mestari Neulanen oli kuin vartavasten luotu tällaiseksi uuden ajan edistys- ja kokousmieheksi.
Hänellä oli aikaa ja halua enemmän kuin tarvittuakaan.
Ja niinpä hän sitten olikin kaikkien niiden yhdistysten lauta- ja toimikuntien jäsen, jotka Risumäen kylälle olivat pesiytyneet.
Ainut seura, itsekseen kuollutta nuorisoseuraa lukuunottamatta, missä räätälimestari Neulanen ei ollut jäsenenä, oli pakanalähetyksen ompeluseura. Siihen hän ei ammattikateuden vuoksi, voinut liittyä. Sitä seuraa hän suorastaan vihasi ja olisi hävittänyt sen niin, ettei siitä olisi jäänyt hajuakaan jälelle, jos hänen näivettynyt nyrkkinsä olisi vain sellaiseen tekoon pystynyt.
Mutta se ei pystynyt.
Risumäen emäntä oli pakanalähetyksen ompeluseuran tuki ja turva.
Ja räätälimestari Neulanen oli monessa suhteessa Risumäen isännästä riippuvainen.
Ei sopinut suututtaa emäntää. Se voi vaikuttaa isäntään. Piruko ne akat tietää. Ja silloin menee pian välit poikki kuin savipiipun varsi.
Räätälimestari Neulanen tiesi tämän ja siksi hän tyytyi pakanalähetyksen ompeluseuralle vain nyrkkiä housuntaskussa pudistamaan ja itsekseen kiroamaan.
Ja kostoa se oli sekin, paremman puutteessa.
Kyllähän se monasti kävi sisulle, kun näin vähään täytyi tyytyä. Mutta minkäs teki.
Akat, peijakkaat, olivat kahvikesteissään puhuneet, että pakanalähetyksen ompeluseurassa tehdään paljon parempi ja siistimpi työ kuin esimerkiksi räätälimestari Neulasen verstaassa. Ja sehän se harmitti, kun sitä sitten vielä pitkin kyliä puhuttiin. Niinkuin ei muka hän, Ryynäsellä, paikkakunnan ja koko pitäjän parhaalla räätälillä, Ryynäsvainajalla, opin käynyt, räätälimestari Optatus Neulanen kykenisi akkojen kanssa kilpasille, tekemään sellaisia vaatteita, että pakanapojat ällistyisivät, kun yllensä vetäisivät.
Ja mitäs ne akat!
Kursimista se heidän neulomisensa on. Paitoja ja alushousuja vain värkkäilevät… fiinimmästä työstä ei puhettakaan. Kun kehtaavatkin, kelvottomat… suutaan soittaa… pirulaiset! —
* * * * *
Mutta nyt oli räätälimestari Neulanen lystillä tuulella.
Risumäen isännän viina oli hänen mielensä kirkastanut. Kintutkin tuntuivat niin köykäsiltä kuin ennen poikasena kyliä kierrellessä.
— Hih, vaan! hän kiljasi ja hypätä loiskautti mielestään hyvinkin korkealle, vaikka tassut eivät kohonneet tantereesta juuri ollenkaan.
* * * * *
Tietä pitkin yhä tallustellessa humala heikkeni vähitellen räätälimestari Neulasen aivoissa. Hän kykeni nyt jo taas tolkullisesti ajattelemaan.
Mukava mies, tuo Risumäen isäntä, hän tuumi? Lojaali kerrassaan… Kutsuu taloon, vie kamariin ja ihan rotevat ryypyt tarjoaa ja parakraahveista paasaa… Vaikka ei se sitä paljaasta vieraanvaraisuudesta tehnyt. Johan nyt… On se sellainen aristooteles… kälmi ja ovela… peijakas. Omaa etuaan aina vain ajattelee kuin auskultantti… Ja sydäntä sillä ei ole ollenkaan… Raaka se on. Väkisen toisen oman ottaa kuin pakteri pellolta kykkypalan… Monelta torpparilta se on jo omaisuuden viennyt, leivän riistänyt kuin Leniini… Armotta on häätänyt… Vääryyttä tehnyt ja uhkailemalla pannut kuin paraskin patavisti. Aina sillä pitää olla joku alustalainen kalvettavana ja piika hyväiltävänä… mokomallakin ihramahalla ja mahometillä… Nyt se sitä Syrjälän Teemua ahdistaa, Teemu kun ei hyppää sen perässä pirtupullo taskussa… Vaikka sehän se taitaa suurin kommervenkki siinä olla, kun Teemu niiden raittiusrakkarien kanssa Hanssun viinatehtaan hävitti… sen panoksen pilalle pani, joka juuri Risumäen isännälle porisi… Siitä ne vihat johtuvat ja paletit alkaa…
Eikähän siinä Teemussa muuta vikaa olekaan… se vain, ettei ryyppää… Mukava mies, osaava ja tekevä. Mutta se akka, Eva peijakas! Se se vain kulkee siellä pakanalähetyksen ompeluseurassa… Ja sitä minä en kärsi… Kostan… Rotesteeraan rotevasti… Paukautan kuin palikalla kalloon… Vai että parempia vaatteita kuin räätälimestari Neulasen verstaassa! Kynsille kopautan, että paukahtaa… Laitan sellaisen pilanssin, joka pistää… Näytän, mikä mies Optatus Neulanen on…
»Sinä kun olet sellainen viisas mies», sanoi Risumäen isäntä. »Sotke sinä asiat kokouksessa niin, ettei niistä saa pirukaan selvää. Kyllä minä vaivasi palkitsen… Vai enkös ole hyvin aina maksanut?»… Hyvinhän se on maksanut. Oikein riskistä ripauttanut… Vaikka pitkemmän tikun aina itse vetänyt… kälmi. Roisto, suoraan sanoen… Ja sitten se iski silmää ja sipisi: »Syrjälä on kaunis paikka. Kelpaisi siinä Neulasenkin asua.» Mitähän se sillä tarkoitti? Ei suinkaan se minua siihen asumaan päästäisi? Mutta jospa se hyvinkin… Palkkioksi niistä hyvistä töistä ja suplimaateista, joita olen hänelle tehnyt… Vääristä todistuksista ja muista… Pirtupulloista ja valheista… Jospa se hyvinkin vuokraisi Syrjälän minulle… Omat saunat ja kaikki…
Ja räätälimestari Neulanen oli niin iloinen ja onnellinen Syrjälän mökkiä ajatellessaan, ettei hän ollenkaan huomannut omantuntonsa pientä levottomuutta, vaan aivan ääneensä virkahti:
— Lähtee se Teemu siitä mökistään, että viukaa… Kyytänsä saavat pakanalähetyksen ompeluseuratkin… perskaleet… Kyllä Risumäen isännällä rahaa riittää… Ja minä puhun aivan akuraatisti niinkuin käsketään… ja enemmänkin…
Räätälimestari Neulasen viimeiset sanat kuuli kankaan laidassa marjailemassa oleva Kulmalan Tihta, vaikkei hän niihin sillä kertaa sen enempää huomiotaan kiinnittänyt.
VIIDES LUKU.
Räätälimestari Neulasen Risumäessä käynti tuli pian Syrjälän Teemun tietoon. Saipa hän osittain kuulla ne puheetkin, joita isäntä ja Neulanen olivat keskenään vatvoneet.
Humalaisten hiljaisuus on sellaista, että heidän sanansa kuullaan paremmin sivullisten korvilla kuin heidän omillaan.
Niinpä Risumäen isännän ja räätälimestari Neulasen keskustelun kuuli tupaan vellipataa hämmentävä piika Amalja luultavasti paremmin kuin keskustelijoista kumpikaan. Ja hän ei malttanut pitää kuulemaansa omana salaisuutenaan.
Sunnuntai-iltana asemalla käydessään hän poikkesi Syrjälään kuten niin usein ennenkin.
Monet kupit kahvia hän oli Syrjälän Eevan nokikylkipannusta juonut, ja se sama asia häntä nytkin veti Syrjälään poikkeamaan.
Ja siinä kahvia juodessa ja Eevan kanssa rupatellessa hän tuli kuin sivumennen maininneeksi Neulasen käynnin Risumäessä ja ne puheet, jotka oli kuullut kamarista tupaan.
Ensin hän aikoi koko asiasta vaieta, mutta muistaessaan monet Risumäen isännän hänelle antamat pettäneet lupaukset, hän aivan kuin pieni kosto mielessä tuli asian paljastaneeksi. Olisi isäntäkin pitänyt häntä toisia parempana, kuten oli luvannut, niin ei hänkään olisi tarpeettomia löpissyt. Mutta eipä pitänyt. Viimeisessä iltamassakin oli kaikkia halaillut, jotka vain lähelle tulivat ja limunaatilla tyttöjä juotellut. Ja sitten yötä myöten oli Kiusalan kylän kautta kotiin koippuroinut… Sen huonomaineisen Sulka-Huldan perässä pihistänyt… Kittiäkös hän on tässä velvollinen tosiasioista suutaan tukkeamaan.
Ja niin se sitten tuli Risumäen isännän katala hanke ennenaikaisesti
Syrjälän Teemun tietoon.
Mahdottomalta tuntui aluksi uskoa Amaljan puheitten paikkansa pitävyyttä. Olisiko isäntä todella niin pikkumainen, että siitä Hanssun viinatehtaan hävittämisestä tällaista kostoa suunnitteleisi? Mitään asiallista syytä ei pitäisi olla. Ja siitäkin on jo niin pitkä aika kulunut… pian kokonainen vuosi.
Aluksi Teemu Amaljan puheille hymyili, mutta sitten hän kävi jo vakavaksi, kun Amalja lupasi panna päänsä pantiksi, ellei asia olisi rikusta rikkuun niinkuin hän sen kertoi.
Mutta mahdottomalta se tuntui sittenkin.
Olihan Teemu itse mökin kivisen ahon laitaan rakentanut, pellot raivannut ja suotakin jo hiukan ojittanut.
Halla oli alkuvuosina suurimman sadon korjannut. Monasti oli ottanut niin tarkkaan, ettei ollut juuri suuhun pantavaa jäänyt. Toissavuonnakin ihan kaikki vienyt…
Pettuun oli silloin aina pitänyt turvautua. Rahaa ei riittänyt niin paljon, että olisi puhtaassa rukiisessa pysytty. Ja velkaa ei tehty. Sitä syrjäläläiset aivan pelkäsivät. Ennemmin nälkää näkivät.
Monena iltana he olivatkin vuosien kuluessa eineettä levolle käyneet ja aamulla murkinatta töilleen rientäneet.
Vallankin alkuaikoina. Silloin, kun mökki oli valmiiksi saatu, ja pieni peltotilkku, vastaraivattu, voimaton, niukan sadon antoi, sadon, josta vielä hallakin vei osansa.
Silloin se piti tiukalla. Ihan hengenpäälle otti… Oikein suolia kouristi. Vieläkin puistattaa, kun muistaa. Ihme, että henki pysyi.
Vaikka Teemu olikin mökkinsä rakennushirret saanut Ristimäestä sellaisella kaupalla, että maksaa sitten kun jaksaa, oli tuvan tekeminen, asuttavaan kuntoon laittaminen, navetan ja muiden välttämättömien suojien rakentaminen vienyt hänen vähäiset säästönsä niin tarkkaan, ettei niistä leivän lisään paljoakaan riittänyt.
* * * * *
Kyllähän moni oli sanonut, kun Teemun mökin laittamisesta puhe tuli, ettei hänen olisi pitänyt Risumäen isännän kanssa kauppoihin lähteä. Kirjalliset, todistajien varmentamat kaupatkaan eivät hänen kanssaan ole kaikistellen pitäneet. Rahalla se on ne rikki riidellyt ja todistajat lahjonut… Kyllä ne tiedetään ja tunnetaan Risumäen nykyisen isännän kolttoset. Pitäköön Teemukin vain varansa.
Mutta Teemu ei näistä puheista piitannut. Hän luotti Risumäen isännän sanaan kuin pukki suuriin sarviinsa.
Talkoolla vedätti mökin hirret paikoilleen. Sen vanhan ladon Risumäen raitin suusta. Eikähän siitä monta kuormaa tullutkaan, pienestä pöksästä. Lahojakin olivat hirret. Toiset aivan käsiin murenivat. Muualta täytyi hankkia lisää.
— Kaikenlaista sontaa se Ristimäki kehtaa myydäkin, puhelivat talkoomiehet. Pellolle ajettavaa törkyä. Ja hyvän maksun ottaa. Ei ole omaatuntoa ukolla. Eikä häpyä.
Teemun Eeva keitti talkoomiehille hyvät kahvit Ruusperin lesken mökissä. Oikein korpun kanssa ajajille tarjosi.
Ja hyvin tulivat hirret perille.
Lähitaloista olikin hevonen ja mies auttamassa. Risumäestä ei.
Risumäkeläiset eivät joutaneet… Teemun talkooseen. Johan nyt.
Sitä kyllä vähän ihmeteltiin. Porttilan Kalle sanoi:
— Mitähän iso Risumäki on meinannut, kun ei ole renkiään talkooseen pannut. Köyhätkin tässä koettavat vointinsa mukaan auttaa. Suurrikkaan ei kannata. Voi saamari sitä saituutta!
— Koskas sinä ennen olet Risumäen isäntää viinattomissa talkoissa nähnyt? kivahti Aholan Manu.
— Enhän minä isäntää ole kaivannutkaan. Renkikin olisi riittänyt.
— Ei se pane renkiäänkään muualle kuin sellaisiin paikkoihin, joihin sitä käydään viinapotun kanssa pyytämässä. Sellainen se on Risumäen isäntä. Etkös sinä, Kalle, sitä vielä tiedä?
— Kyllähän minä sen. Mutta sitähän minä vain ihmettelen, ettei se edes
Teemun talkooseen… Se kun on tämä Teemu taloon vähän kuin sukuakin.
— No, voi sun saamari! rähähti Aholan Manu nauramaan. Vanha mies, etkä vielä sitä tiedä, että huono sukulainen on suttakin pahempi… Ja onkos Teemu sen perässä viinapottu povessa juossut? Häh?
— No, eipä ei… Eihän se Teemu sellaista.
— Ei. Ei se kulje viinapottu povessa eikä ketun häntä kainalossa, kuten monet muut tekevät. Tähän tapaan se tarina jatkui.
Eeva kaatoi pöydän luona kahvia kuppeihin.
— Tulkaapas ottamaan lisää, hän kehoitti.
— Mitäs suotta, miehet estelivät. Kyllä se jo piisaa… Eihän sitä nyt niin juoda, että revetään.
— Ottakaa pois vain, höpötti Eeva. Ja pankaa sokeria sekaan ja kastakaa. Ne ovat hyviä korppuja… Ja puhtaita ovat… Nyykreenistä ostettuja.
Ja talkoomiehet joivat, vaikka tavan vuoksi vähän estelivätkin, kolmannen ja vielä neljännenkin kupillisen. Eevan kahvi oli hyvää. Ihan sitä lystikseen kinnasi.
Kiitellen siitä sitten erottiin.
Ja niin tulivat mökin hirret paikoilleen.
Seuraavana päivänä Aholan Manu ajoi vielä melkein kiitoskaupalla tarpeelliset nurkka- ja muurinpohjakivet, ja niin pääsi Teemu mökkiään rakentamaan.
Intomielin hän kävikin työhön käsiksi.
Maanlaatu mökin paikalla oli kovaa hiekkaa. Ei tarvinnut edes perustusta kaivaa. Mitäpähän vain ohuen routakerroksen mursi ja nurkkakivet väänsi paikoilleen.
Rakennustöissä Teemulla oli hyvänä apuna kolmitoistavuotias poikansa, Antti. Eihän Antista salvoksella paljon apua ollut, mutta raskaimpia hirsiä väännellessä ja nostellessa se tuntui. Ja muuna auttajana hän merkitsi paljon. Sukkela ja huomaavainen kun oli.
Varhaisesta aamusta myöhäiseen iltaan Teemu rakennuksella hääri. Kuin sivumennen keskipäivällä hiukan einehti, entistä lujemmin taas työhön tarttuakseen.
Hirsikerros hirsikerrokselta kohosi rakennus. Sattuihan niitä aina väliin pieniä vastoinkäymisiäkin, mutta suuremmilta haavereilta toki säilyi. Eeva oli Antin kanssa jo kesällä sammaleet nyhtänyt. Mökin paikka oli silloin jo katsottu. Kelpasi niitä kuivia sammaleita nyt varauksen väliin ja salvokseen pistellä. Paljon niitä menikin… Nurkkiin etenkin. Ne olivat hyvin hatarat. Kyllähän Teemu ajatteli aluksi uudet nurkat hakata, mutta kun tupa olisi näin lähes puolella metrillä pienentynyt, niin luopui tuumasta. Pieni siitä tuli näinkin. Ei sitä sopinut enää lyhentää eikä kaventaa. Ja pikemmin sai katon päänsä päälle, kun entisiin salvoksiin hirret asetteli. Mitäpähän lahonneempien tilalle uusia veisteli ja vähemmän lahoja muuten paikkaili.
Mukavalta se oman mökin rakentaminen tuntuikin. Ihan lystikseen sitä teki. Ja vaikka illalla olisi miten kovasti väsyttänyt, niin istahtaa ei vain voinut. Piti milloin mitäkin paikkaa kohentaa ja kääntää… Vasta sitten, kun hämärä tuli ja voimat väsyivät, täytyi työstä lakata… vastenmielisesti. Kun sitten pimeän pakoittamana hetkisen, ennen pois lähtöä, salvoksella istahti, niin voi, miten mukavasti se tuolla rinnassa kiersi, kun ajatteli, että pian pääsee oman katon alle asumaan. Oikein suupieli nauruun venähti ja kyynel, ilon kyynel, poskelle valahti… Ja vasta sitten, kun oli hetkisen levännyt tunsi mies väsymyksen raskaan painon. Päivän ponnistuksista olivat jalat aivan jäykistyneet ja selkä kangistunut. Eipä tahtonut jaksaa kunnolla asuntoon kävellä…
Mutta aamulla taas, hyvin nukutun yön jälkeen, oli väsymys kuin pois puhallettu. Rakennuspuuhat virkistivät mielen ja antoivat voimia vaikeimmatkin vastukset ilomielin voittamaan…
Aamukahvitta Teemu olisi monta kertaa uutisrakennukselleen lähtenyt, ellei Eeva olisi ihan takinliepeistä pitänyt ja sanonut:
— Ehtiihän sinne nyt vähemmälläkin.
— Ei tule muuten valmista, oli Teemu nauraen hymähtänyt. Täytyy pitää pientä kiirettä.
Ja niin oli taas hyräillen lähtenyt.
* * * * *
Huhtikuu läheni jo loppuaan.
Vapuksi Teemu oli aikonut mökkinsä valmiiksi saada, mutta vaikka hän miten raatoi, niin ei ehtinyt. Muuten se jo oli melkein valmis, mutta muuri ja lattia puuttuivat. Ikkunatkin jo olivat seinillä ja ovi paikoillaan. Itse Teemu oli lasinpuitteet ja ovenkin tehnyt. Saranat ja lukon vain oli ostanut. Ja niinpä hän saattoikin uteliaille leikillään sanoa, sitten kun tupa jo oli valmis ja lapset lattialla leikkivät, että kaikki ne tässä mökissä ovat omatekoisia, paitsi akka. —
Nyt siinä tuvassa vasta mukava oli iltahämärässä istahtaa ja ajatella:
Tuohon peräikkunan alle pannaan pöytä. Se on tosin vanha ja huono, ettei oikein kehtaisi uuteen tupaan tuoda. Mutta kun sen korjaa ja maalaa, niin eiköpä tuo menne siksi kunnes ehdin uuden, paremman tehdä… Tuohon ikkunattomalle sivuseinämälle pannaan sänky, aivan peräseinään pää kiinni. Ja mitenkäs se on. Eikös siihen sovi vielä toinenkin sänky. Jahkapa mittaan… Sopii, kyllä sopii. Sängyt ovat sitten siinä. Nurkkaan täytyy tehdä Eevalle kaappi, jossa se saa astioitaan säilytellä… Ja tuonne uuninnurkkaan toinen, ruokia varten… Tai mitä nyt Eevakin sanonee… Joo.
Tällaisissa ajatuksissa Teemu työnsä päätettyään tuvassaan usein iltaisin istui niin myöhään, että Eeva väliin pelkäsi häntä jonkun onnettomuuden kohdanneen.
Kun Eeva sitten Teemulta tämän viipymistä uteli, vastasi hän:
— Viivyinpähän vain… Katselin siellä mökillä ja suunnitteita…
— No, mitä sinä siellä katselit? Näkeehän tuon vähemmälläkin.
— Muuten vain…
Ja keskustelu katkesi siihen.
Eeva ja Teemu olivat luonteeltaan aivan erilaiset. Edellinen jäykkä, suoraluontoinen töksäle, jälkimmäinen sovittelevampi, maltillisempi ja mietiskelyyn taipuvainen.
Eeva saattoi väliin tyhjästä kiukustua ja turhasta pauhata kuin porokello. Silloin häntä ei huvikseen kuunnellut. Puhetta tuli kuin turkin hiasta. Ei siinä sanoja punnittu eikä niiden vaikutusta udeltu. Huudettiin vain huudon vuoksi, että suupielet vaahtosi… Eeva oli muuten tekevä, terhakka ja osaava ihminen. Kyllä häneltä työ sujui. Eipä löytynyt juuri naista, joka hänelle kyntti, ja huonot miehetkin olivat helisemässä. Ensimmäisenä hän leikkuupelloilla hääri ja heinäniityillä liikkui. Ja kyllä siinä silloin laiskemmatkin paraansa panivat, kun Eeva reuhtoi mukana… Eivät kehdanneet vätystellä. Olisi pian pilkaksi pistänyt… Nauranut ja naurattanut.
Toisenlainen oli Teemu. Hän ei liikoja puhunut eikä turhia tolissut. Sanoipahan kuitenkin silloin tällöin joukkoon jonkun leikillisen sanan, joka väliin kirvelikin, kehen se sattui. Mutta työmies hän oli vertaa vailla. Ei juuri sellaista työtä löytynyt, josta hän ei olisi suoriutunut. Sanottiinkin, kun vaikea työ eteen tuli, että olisipa tässä nyt Syrjälän Teemu, kyllä hän tekisi.
Kylällä luultiin, että se oli Eeva, joka Teemun huushollissa isännyyttä piti. Mutta se oli harhaluulo. Kyllä Teemu sentään perheen päämies oli. Teemun suuttuessa ei Eevan auttanut muuta kuin vaieta. Se tapahtui tosin harvoin, että Teemu Eevan suun tukki. Mutta milloin se sattui, oli mukinat heti lopetettava. Ennen nuorempana, vielä ryyppyyn menevänä, pienessä pirinässä ollessaan ei Teemu sietänyt Eevan rompotusta ollenkaan. Oli silloin suorasukaisempi. Ihan kirota täräytti, löi nyrkkiä pöytään, että astiat helisi:
— Suu kiinni, akka!
Mutta se tapahtui aniharvoin. Vuosikausiin ei enää ollenkaan. Teemusta oli tullut aivan raitis mies. Ei kannata ryypätä, oli sanonut. Hukkaan siinä raha menee. Sama kuin järveen heittäisi…
Jo vuosikausia Teemu oli oman mökin laittamista ajatellut. Ei ollut siitä kuitenkaan kenellekään mitään virkkanut. Oli tuuminut, että kukapa mulle maata sen verran luovuttaisi, että mökin sijan.
Viimein tämä oman mökin kaipuu oli käynyt niin voimakkaaksi, että sitä ei voinut enää mitenkään vastustaa… Melkein väkisten täytyi lähteä siitä Risumäen isännälle puhumaan, kun se mieluisin mökin paikka oli juuri Risumäen maalta löytynyt.
Höylisti oli Risumäen isäntä Teemun arkaan pyyntöön suostunut.
Ihmeteltävän myötämielisesti.
— Mitäs muuta. Tee vain mökki itsellesi, oli sanonut. Osta tuo lato tuosta raitinsuusta. Siinä on vielä hyvät hirret.
— Mitähän se maksaa? oli Teemu kysynyt.
— Kyllä siitä hinnasta aina sovitaan. Maksa sitten kun jaksat, oli isäntä sanonut.
— Paljonkohan siitä maasta pitäisi maksaa, ja minkäverran minä sitä saisin?
— Ota niin paljon kuin haluat. Kyllähän sitä kangasmaan syrjää siinä riittää.
— Enpä minä sitä liikoja… Milläpäs minä sen maksaisin… Mutta saisinkohan minä sitä pari kolme tynnyrinalaa?
— Riittääkö se?