Jääkärin päiväkirja

JÄÄKÄRIN PÄIVÄKIRJA

Kirj.

Heikki Nurmio

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1918.

SISÄLLYS:

Esipuhe
I. Lähtökuume ja matka
Lähtökuumeessa.
Matka.
II. Lockstedtin leirillä
Tulo leirille.
Seuraavana aamuna.
Opetustunti.
Harjoituksissa.
Kylällä.
Runebergin päivä.
Pitkä marssi.
Kevään tullen.
Jääkärit.
Matka rintamalle.
Rintamantakaisia laitoksia.
Hyljätyssä kylässä.
III. Mitaun ympäristössä
Käynti vanhassa Mitaussa.
Mitaun valloitus.
Leirielämää.
Missen asemat.
IV. Missen asemissa.
Kun sotilaat politikoivat.
V. Kuurinlahden rannalla.
Uusia sotatapahtumia.
Venäläisten hyökkäys.
VI. Libaussa ja talvitaistelut Aa-joella
Libaussa 1917.
Lähtövalmistuksia.
Lippuvala
Lähtö Libausta
Kotimatka

ESIPUHE

"Jääkärin päiväkirja" on kirjoitettu, kuten jo nimestä saattaa havaita, muistiinpanojen perusteella, vieläpä on useissa kohdin suorastaan käytetty päiväkirjan muotoa, mikä seikka antanee oikeutuksen monille varsinaisesta johtolangasta poikkeamisille ja sellaisienkin asioiden sekä nähtävyyksien kuvaamiselle, mitkä eivät suorastaan ole kuuluneet suomalaisen jääkäripataljoonan toimintapiiriin, mutta jotka kuitenkin matkan varrella ovat allekirjoittaneeseen erikoisesti vaikuttaneet ja herättäneet mielenkiintoa. Kirjan tekijälle ei ole ollut mahdollista hankkia historiallisia asiakirjoja suomalaisten jääkärien vaiheiden valaisemiseksi. Tarkoituksena teoksella on etupäässä Suomen nuorisolle esittää tämän mielenkiintoisen joukon vaiheita tavallisen sotilaan silmillä katsottuna, kuvailla mukana olleiden suomalaisten rahvaan miesten tunnelmia ja mielialoja, heidän kotimaankaipuutaan ja toimintaansa sekä vieraan maan harjoitusleireillä että taisteluissa itärintamalla.

Tekijä.

I

LÄHTÖKUUME JA MATKA

LÄTÖKUUMEESSA.

Marraskuun lumi, ensi lumi on satanut Rauman kaduille, satanut sankasti kinoksiksi kokoutuen. Miesmuistiin ei näin varhain ole rekikeliä Raumalla ollut ja pianhan sen täytyy sulaa jälleen, arvelevat vanhat kaupunkilaiset. Ei Raumalla ennen tammikuun loppua tule kunnon talvea.

Mutta rekikeli nyt vain on, hyvä onkin. Siitä ei pääse. Ja aivankuin tämän harvinaisen ilon huumaamina pyrkivät kaikki hevosen omistajat ajelulle. Kulkuset kilisevät, reet luisuvat huimaa vauhtia, kadunkulmissa singoten ja suhahtaen niin, että jalankulkija saa hengenhädässä hypätä polvenkorkuiseen kinokseen.

— Mokomatkin hurjat ajajat! ärähtää maalaiseukko seisoen avuttomana lumen keskellä.

— Tulkaa toki pois, se menee kengänvarsista sisälle, poika katse huolestuneena kehottelee.

— Kuka se siinä oikein ajoi?

— Upseeri ja sen rouva.

— Hyh, rouva vai, — hyh! murahtaa muori vihoissaan, kömpii kovalle lumelle ja jatkaa lynköttäen matkaansa poikaansa taluttaen.

Kaukana kiitää reessä turkinkaulukseensa kääriytyneenä nuori mustaviiksinen kaukaasialainen upseeri "donnansa" kera, jolla kasvot ovat valkean läpikuultavat, silmäkarvat hienosti kaartuvat ja katseessa tulinen säihky.

Tuolta torin kulmasta vilahtaa toinen reki ja kolmas, neljäs.

— Niillä on huvimatka! arvailee ohikiitävien rekien jälkeen ihaillen porttikäytävästä tähystelevä koulutyttö.

Ja toverinsa kuiskaa hänen korvaansa:

— Sanonko minä, mitä ajattelen?

— Sano pois!

— Ne ovat komeita, nuo!

Tytöt vilkaisevat ympärilleen säihkyvin silmin ja pujahtavat kuin pelästyneet linnut portista sisään.

Kuljen Valtakatua asemalle päin. Lyseon pihalla pitkässä rivissä seisovat uhkaavina kaupunkiin majoitetun osaston kenttätykit, kahdeksan kappaletta. Kivääri kädessä kulkee vahti, turkkiin puettu sotilas edestakaisin tykkien luona muljauttaen äkäisesti jokaista kulkijaa, joka uteliaana pysähtyy tarkastelemaan.

Eräs yhteislyseon opettajista astuu komealta koulurakennukseltaan tullen Valtakadulle.

— Terve, joko meidän koululle tulee sotilaita?

— Ei vielä, mutta merikoulun ne ovat ottaneet. Sitä siivoa, sitä siivoa! Kaunis merikoulu ei enää koskaan tule entiselleen. Lyseotakin tahtovat.

Hän puhuu kiihkoissaan yhteen menoon koululaitoksen huolet sotatilan ja majoituspulan johdosta.

— Vievät ne vielä lyseonkin.

— Lyseon, mahdotonta, ajattelepas hiukan — — —

* * * * *

Katulyhdyt loistavat, iltalumi sädehtii. Taivas on tähdessä.

Merikoulun pihalta kajahtavat sotilasten iltarukouksen soinnut tyyninä, juhlallisina, ja sen lopussa tuttu, valtava sävel vyöryy yli pienen, hämärän Rauman katujen ja kattojen.

Keisarihymni!

Jumala tsaaria suojele!

Kuuntelemme kuin maahan naulittuina, suuren kuoron sävelten valtaamina, lumoamina.

* * * * *

Jumala tsaaria suojele!

* * * * *

Hymni taukoaa. Iltarukous on toimitettu. Kuljemme ääneti kotia kohti.

Toverini keskeyttää vaitiolon:

— Oletko koskaan todella ajatellut Venäjän valtakunnan mahtavuutta, laajuutta?

— Mielen täyttää valtava ajatus keisarihymnistä, joka meillä aamun ehkä sarastaessa alkaa kaukaisessa idässä, Venäjän vallan äärimmäisillä rajoilla, ja päivän laskun mukana vyöryy yli Siperian kenttien kaupungista kaupunkiin, sotaleiriltä toiselle, yli Uraalin, halki Europan Venäjän, yhä voimassa kasvaen ja laajeten. Ja vihdoin illan saapuessa meille se kajahtaa venäläisen pataljoonan iltarukouksissa täällä Rauman pienessä satamakaupungissa Pohjanlahden rannalla sointuisana, syvin, valtavin sävelin.

— Jumala tsaaria suojele!

— Oletko koskaan ajatellut Venäjän suuruutta? kysyy toverini uudelleen.

— Minä juuri sitä ajattelen.

— Se on suunnaton.

— Mutta suuruus ei aina merkitse voimaa.

— Venäjä on sisäisesti rikkinäinen.

— Ellei ihmettä tapahdu, nielee se pienen Suomen kansan kokonaan. Se on iskenyt, rautakouransa meihin jo syvälle, eikä hellitä otettaan.

— Ellei joku sitä pakota hellittämään, joku vielä mahtavampi.

— Kukapa sitä pakottaisi. Luuletko, että Saksa – – –

Hän katseli ympärilleen epäröiden.

— Venäjä on kärsinyt raskaita tappioita.

— Mutta keskusvalloilla on vastassaan niin suuri ylivoima, että niiden täytyy kukistua.

— Historiassa on harvoin tapahtunut, että yksimielinen, sisäisesti voimakas ja tehtävästään tietoinen kansa on ylivoimankaan alle kukistunut. Saksa on sisäisesti hyvin voimakas.

— Sinä puhut unelmia. Mitä Saksalla olisi tekemistä kaukaisessa pohjolassa? Ei Saksa, mutta ehkä vallankumous.

— Joko Saksa taikka vallankumous. Joka tapauksessa nyt on Suomen saavutettava vapautensa, nyt jos milloinkaan. Jos me nyt myöhästymme, ei Suomen vapaudesta tulevaisuudessa ole mitään toiveita pitkiin aikoihin. Nyt on meidän aikamme tullut.

— Mitä! Sinä puhut aivan kuin sinulla olisi jotain — jotain aavistusta jostakin?

— Tiedän, että suomalaisia nuorukaisia kaikista kansankerroksista, eri puolueihin lukeutuvia, on salaa, lukemattomia vaaroja uhmaten kulkenut rajan yli, ja että he ovat liittyneet Saksan turvissa suomalaiseksi sotilasjoukoksi, jonka päämääränä on taistellen vapauttaa Suomen kansa venäläisestä ikeestä.

— Hyvä Jumala! Se — — sehän on — — — eikö se ole — — niinkuin Anjalan liitto — — onko siihen oikeutta, eikö silloin rikota uskollisuudenvalaa lailliselle hallitsijalle?

— Mitä on sanottava hallitsijasta, joka rikkoo kansalle antamansa keisarisanan ja isiensä hallitsijavakuutukset?

— Sekin on väärin. Lain pyhyyttä ei saa loukata, vaikka se toiselta puolelta rikottaisiinkin. Meidän oikeustaistelumme ja tulevaisuutemme perustuu juuri lain pyhänä pitämiseen. Me vaadimme sen tunnustamista myöskin Venäjän hallitukselta.

— Puhut jyrkästi. Sanasi ovat syvästi koskeneet minuun, mutta jos sinulla on aikaa, koetan selittää oman vakaumukseni tässä kysymyksessä.

— Puhu, tahdon toverillisella arvonannolla kuunnella mielipiteitäsi tästä suuresta ja mielenkiintoisesta kysymyksestä.

— Onko Saksaan menneillä nuorukaisilla ollut oikeutta ryhtyä kauas tähtäävään yritykseensä? On selvää, että yritystä, jos se epäonnistuu, pidetään lapsekkaana, nuorukaisten innostuspuuskana ja arvostellaan ankarasti, mutta sittenkin se on kouraantuntuva ilmaus sorretun kansan vapaudenhalusta, on vapaustaistelua. Eivätkö italialaiset, puolalaiset, unkarilaiset muka ole olleet oikeutettuja vapaustaisteluihinsa? Yleisessä mielipiteessä tämäkin yritys joka tapauksessa vie askeleen eteenpäin Suomen vapauden aatetta.

— Miten erilainen onkaan Suomen asema ja suhde "emämaahan" verrattuna muihin kansallisuuksiin, joiden vapausliikkeitä me innostuksella seuraamme, esim. slesvigiläisiin, elsassilaisiin, irlantilaisiin. Jokainen sivistynyt suomalainen tietää, että niinä ikimuistoisina hetkinä, jolloin maamme liitettiin 1808—09 vuosien onnettoman sodan jälkeen Venäjään, sitä ei tehty venäläiseksi maakunnaksi, vaan keisari Aleksanteri I jalosti sanoi korottavansa Suomen kansakuntien joukkoon ja vahvisti maan sisäisen itsehallinnon. Suomen säädyt tekivät uskollisuudenvalan keisarille ja tämä sekä omastaan että jälkeläistensä puolesta ikuisiksi ajoiksi vahvisti maan uskonnon ja perustuslait.

— Keisari Nikolai II aikana tämä Suomen säätyjen ja keisarin tekemä sopimus haikailematta, säännöllisesti ja periaatteellisesti on rikottu, ainoastaan vedoten raakaan väkevämmän oikeuteen, joka nujertaa heikomman ja ottaa häneltä, mitä ikänä haluaa. Nikolai II:n itse juhlallisesti vahvistama keisarivala on rikottu Suomen kansan ja sen edustajien pyynnöistä, rukouksista huolimatta.

— Venäjän hallitsija ja Suomen suuriruhtinas on ne rikkonut.

— Mitä on suomalaisten tehtävä? Heidän tehtävänään on vaatia oikeutensa tunnustetuiksi uudelleen ja koettaa järjestää Suomen ja Venäjän välit sellaiselle kannalle, ettei raaka väkivalta minä hetkenä tahansa voi niitä uudelleen rikkoa. Suomen kansa yksinään ei jaksa pakottaa Venäjän hallitusta pitämään pyhinä epäämättömiä oikeuksiamme, mutta, koska sopimukset Venäjän taholta ovat rikotut, ovat nuoret suomalaiset päättäneet kääntyä hakemaan apua mahtavalta, rehelliseltä ja kunniantuntoiselta Saksan valtiolta ja siihen toimenpiteeseen heillä on nyt sekä moraalinen että puustavillinenkin oikeus juuri katsoen Suomen erikoisasemaan ja Venäjän hallituksen tekemiin rikoksiin perustuslakejamme vastaan.

— Sillä mihin Venäjä vetoaa sortotoimissaan? Ei suinkaan perustuslakeihin ja sopimuksiin tai todisteluihin tekojensa oikeudesta, vaan pääasiassa miekkaan ja pistimiin. Kun meidän vetoamisemme lakiin ei auta, asetamme lopuksi venäläisten voimakeinoille, miekalle ja pistimille vastapainoksi vielä lujemman miekan ja terävämmät pistimet.

— Voiko Suomea sitten uhata uudet vaarat sen johdosta, että suomalaisia nuorukaisia taistelee Venäjän vihollisten riveissä? Jos nykyinen Venäjän hallitus voittaa, olemme joka tapauksessa menettäneet kaiken, Venäjän hallitus on järkähtämättömästi päämääräkseen pannut Suomen erikoisaseman kukistamisen eikä asiaa yhtään lievennä esim. se seikka, että paljon suomalaisia on vapaaehtoisesti astunut Venäjän armeijaan. Mutta Saksaan kokoontuva vapaajoukkomme voi ehkä hyödyttääkin isänmaatamme. Huomattuaan Suomessa vallitsevan mielialan venäläiset eivät uskalla ottaa suomalaisia nuorukaisia oman armeijansa särkyvien rivien täytteeksi. Jos tuo joukko voi pelastaa Suomen muut nuorukaiset tästä mahdollisesta onnettomuudesta, on se jo saanut suuria aikaan.

Kuljimme kauan ääneti. Monet mietteet risteilivät aivoissamme.

— Jokainen tehköön vakaumuksensa mukaan, toverini lausui hyvästellessään.

— Jos mitä tapahtuu, toivon, että ymmärrät minuakin.

— Ole vakuutettu siitä.

Puristimme toistemme kättä ja lähdimme kumpikin kotiimme valmistuaksemme seuraavan päivän työhön.

Pari päivää jälkeenpäin saapui Raumalle eräs nuori varsinais-suomalainen ylioppilas S. ja silloin muutamat raumalaiset joutuivat ensi kerran suoranaiseen kosketukseen ylioppilasten keskuudessa toimivan aktivistijoukon kanssa. Hänen tehtävänään oli taivuttaa raumalaisia merikapteeneja kuljettamaan Saksaan pyrkiviä nuoria miehiä Pohjanlahden yli Ruotsiin. Hän oli täynnä intoa ja nuorukaisille ominaista seikkailuhalua. Kun hän puhui, hehkuivat hänen silmänsä. Hän kertoi ylioppilaspiireissä vallitsevasta yleisestä innostuksesta asiaan ja monista yhteisistä tovereistamme, jotka olivat jo lähteneet. Tunsin useita noista miehistä ja tiesin, etteivät he ainakaan olleet, kuten epäluuloiset joskus arvelivat, rappiolle menneitä opiskelijoita, vaan ainakin osaksi ylioppilaskunnan parhaimmistoa, joitten luvut olivat menestyneet hyvin.

Asialla oli salaperäinen tenhonsa. Joka kerran sai sen kuulla, ei enää voinut lakata sitä ajattelemasta. Olihan yritys ennenkuulumaton kansamme historiassa. Ja onko koskaan rikos taistella sorretun kansan vapauden puolesta? Eikö koko ihmiskunnan historia laske vapaustaisteluja jaloimmiksi kaikista vaiheistaan!

Oli itsestään selvää, että tämä nuori, Suomen vapauden kantajoukko myöskin propagandalehdillä ja kirjallisuudella ajoi asiaansa. Muiden muassa mainittu Raumalle saapunut ylioppilas S. toi mukanaan jäljennöksen salaisesta Suomen nimismiehille jaetusta käskykirjeestä, jossa määrättiin laajat rantaseudut tyhjennettäviksi ja asukkaat siirrettäviksi keski-Suomeen, maan sydänseutuihin siinä tapauksessa, että saksalaiset tekisivät maihinnousun Suomen rannikolle. Uudet suunnitellut loukkaukset perustuslakejamme vastaan kulkivat jo uhkaavina hulluina kansassa, samoin venäläisten vaatimus Suomen pakottamisesta ottamaan osaa sodan rasituksiin — sodan, johon kansallamme ei ollut pienintäkään harrastusta, ei ainakaan taisteluun Venäjän puolella.

Ylioppilas S:n suunnitelma Raumalla epäonnistui. Yritys huomattiin mahdottomaksi yksin sen perinpohjaisen tarkastuksenkin vuoksi, minkä alaiseksi jokainen lähtevä laiva satamassa joutui. Jo itse satamaan pääsy oli sangen vaikea. Pääsyynä epäonnistumiseen oli kuitenkin eräs jo Helsingissä tehty erehdys. Asia jäi sikseen, mutta muutamat Raumalla asuvat vasta valmistuneet virkamiehet ottivat tehtäväkseen ohjata länsi-Suomen miehiä Saksassa perustettuun suomalaiseen pataljoonaan.

Kului sitten viikkoja iloisessa jännityksessä. Ne henkilöt, jotka olivat tietoisia suomalaissaksalaisesta liikkeestä, sulautuivat vähitellen muista eroavaksi seurapiiriksi, jolla oli sama tehtävä sekä salaisuutenaan että suoritettavanaan. Näistä hetkistä asti alkoivat venäläiset tuntua vihollisiltamme, sillä aavistimme, että taistelu kerran oli alkava, ja kaikki kunnon Suomen miehet tulisivat ottamaan siihen osaa.

Itse asiassa oli Raumalla majaileva upseeristo sivistynyttä, verrattain miellyttävää väkeä. Varsinkin komendantti oli aina hyväntahtoinen, mukautuva mies, jonka vaatimukset rauhallisella keskustelulla voitiin tinkiä vähäisimpään määräänsä. Seurassa he olivat mitä kohteliaimmat, kutsuivatpa useita kaupunkilaisia juhliinsa, näytelmäiltoihinsa, joista taas oli seurauksena vastakutsuja y.m. Mutta kaikki tuo kohteliaisuus tuntui kuitenkin molemmin puolin pakotetulta. Juopa venäläisten ja suomalaisten välillä oli kerta kaikkiaan jo kasvanut kiinnisolmiamattomaksi. Useissa piireissä jyrkästi paheksuttiin sitä, että suomalaiset sivistyneet henkilöt yleensä voivat seurustella venäläisten kanssa, ja meikäläiset alkoivat katsoa noita kutsumattomia vieraita suorastaan vihollisiksi. Myöskin Rauman yhteislyseon elämään nämä henkilöt erään ikävän tapahtuman yhteydessä tulivat vaikuttamaan herättäen suurta mieltenkuohua.

Eräänä myöhäisenä marraskuun iltana sattui omituinen, ratkaiseva tapaus, joka teki käännöksen alkamaltamme uralta mahdottomaksi. Istuin parhaillani kotokamarissa ainevihkojen korjaustyössä. Ovelle koputettiin.

— Sisään!

Kolme seitsemännen luokan poikaa astuu huoneeseen. He ovat hiukan hermostuneita, toivottavat hyvää iltaa, mutta kukaan ei saa oikein sanaa suustaan.

— No pojat, mitä teillä on sydämellänne?

Eräs nuorukainen silloin astuu esille, katsoo avomielisesti suoraan silmiin ja lausuu luottavalla äänellä:

— Me olemme päättäneet lähteä Saksaan suomalaiseen sotilasjoukkoon, ja
Helsingistä on meidän käsketty kääntyä tässä asiassa maisterin puoleen.

Tunnen poskeni hehkuvan, olen täydelleen ällistynyt.

Siinä sitä ollaan. Anna pahalle pikkusormi, se vie koko käden.

— Mi — mitä te oikein olette aikoneet?

Vähän pettyneenä toistaa sama nuorukainen ilmoituksensa ja lausuu entistä vakuuttavammin, että hän kerrottuaan asiasta helsinkiläisille tutuilleen sai kehoituksen kääntyä "herra maisterin" puoleen.

— Tämä on jo liikaa! Minäkö opettajanne rupeaisin kiihottamaan teitä nuorukaisia tuollaiseen arveluttavaan yritykseen? Minä kieltäydyn jyrkästi sellaisesta tehtävästä. Sehän on aivan mahdotonta. Te ette voi jättää kouluanne. Ajatelkaa asiaa järkevästi. Ensi vuonna voitte tulla ylioppilaiksi, mutta jos nyt lähdette tuolle perin hämäräperäiselle retkelle, jäävät lukunne kokonaan kesken. Te tulette katkerasti katumaan tekoanne. — — —

* * * * *

— Anteeksi, me olemme päättäneet ehdottomasti, peruuttamattomasti lähteä. Jos maisteri ei suostu neuvomaan meille tietä, käännymme toisten henkilöitten puoleen, ja — — — ei maisterin tarvitse luulla, ettemme me olisi asiaa tarkasti ajatelleet.

— Asiaa ajatelleet! Te juuri ette ole ajatelleet asiaa ollenkaan tarkasti, ette yleensä kykene ajattelemaan tällaista asiaa enemmän kuin mitään muutakaan tarkasti ja, ja — — — ja te teette väärin vanhempianne kohtaan. Tarvitaanhan Suomessakin miehiä.

— Jos kaikki ajattelisivat niin, ei kukaan lähtisi Saksaan, ylimalkaan ei Suomen vapausliikettä olisi olemassakaan, vastaa eräs terävästi.

— Mutta enhän minä voi lähettää teitä, ettekö ymmärrä, minähän olen teidän opettajanne, koetan estellä tuskan hiki otsalla.

— No sitten meidän täytyy mennä toiselle taholle. Ajattelimme vain, että juuri te olisitte voinut — — —

He kääntyvät ovea kohti katkeran pettymyksen ilme uljailla, nuorilla kasvoillaan.

— Älkäähän menkö, tulkaa tänne, istukaa, keskustellaan nyt toki asiasta vakavasti.

He palaavat epäröiden.

— Mitäpä siinä sitten enää on keskusteltavaa?

— Mutta vanhempanne?

— Me olemme puhuneet vanhemmillemme. He päästävät meidät lähtemään.

— Puhutteko totta?

He katselivat kuin syvän loukkauksen kärsineet.

— Luuleeko maisteri, että me kehtaisimme valehdella tällä hetkellä?

— Oletteko siis todella päättäneet lähteä Saksaan?

Poikien katse kirkastuu.

He selittävät hekin kantansa rehellisesti, avomielisesti ja uljaasti — — — ennen kaikkea niin luottavaisesti, että tunnen miten vesikarpalot tahtovat tunkeutua silmiini. Minua haluttaa syleillä heitä, tunnen huumaavaa riemua rinnassani kuin ennenkuulumatonta musiikkia.

Ja hekin puhuvat historiasta nuo nuorukaiset. Miten ihmeesti he tuntevatkaan vapaustaistelujen historiaa. Onhan sekin yritys onnistunut, katkaisihan sekin kansa orjuutensa kahleet. Miksi ei sitten Suomi voisi tulla itsenäiseksi?

Mitä oli tehtävä! Huokaus pusertui rinnasta noita nuoria hehkuvia kasvoja katsellessa. He menevät joka tapauksessa. Tunsin itse tarkoin, miten tuo harvinainen yritys veti puoleensa jokaista, joka sen tuli tuntemaan. Ja noiden nuorten uskalikkojen opettaja oli myöskin nuori. Hän oli ajatellut samaa asiaa hehkuvin mielin, täynnä suunnitelmia ja ihailua sitä joukkoa kohtaan, joka oli uskaltanut yrittää toimilla ja teoilla ajaa isänmaansa vapaudenasiaa.

Mitä oli tehtävä? Puheet eivät auttaneet. Saattoi aivan tuntea, että kaikki kehotukset ja vastustelut olivat turhia. Kuka voi myrskyn pauhua hillitä nuhdesaarnoilla. Kevätmyrskyt kiitävät omia teitään, ne murskaavat vastustamattomalla voimalla kuin leikkiä lyöden luonnon kahleet.

Noiden nuorukaisten näöltään tyynen pinnan alla olivat kevätmyrskyt kuohumassa, ja ne tekivät siellä jo vastustamatonta työtään.

Tässä oli mahdoton tehdä mitään ja yhtä mahdoton olla mitään tekemättä. He saivat lopultakin tietää, mitä tahtoivat. Omatunto kyllä soimasi, syytti, kalvoi kauan. Seuraavat päivät olivat raskaita, epätoivoisia. Olisiko pitänyt vielä puhua heidän vanhemmilleen? Ehkä he sittenkin laskivat hätävalheen selittäessään vanhempiensa suostuvan lähtöön. Sehän olisi perin inhimillistä sekin.

Mutta lukukauden loppu läheni. Heidän vanhempansa olivat kaukana maalla. Kaikkia heitä oli mahdoton tavata.

Siitä hetkestä asti oli itsestään selvä asia, että heidän opettajansa oli lähteminen samaa tietä. Olihan mahdotonta saada enää mitään rauhaa tämän illan jälkeen.

Ja siellä kaukana vieraassa maassa kaikki Rauman pojat kohtasivat toisensa, äkseerasivat samalla harjoituskentällä. Eri teitä, kukin omine seikkailuineen ja kokemuksineen he saapuivat leirille ja — — kaikki he Suomen vapaustaistelun päätyttyä näkivät jälleen kotinsa ja vanhempansa.

MATKA.

Turun asemasilta vilisee väkeä. Maalaiset ovat käyneet kaupungissa jouluostoksillaan ja palaavat koteihinsa paikallisjunissa. Virkamiehet matkustavat pyhiä viettämään perheidensä tai sukulaistensa luo maaseudun talvisen luonnon rauhaan, kauaksi kaupungin työstä ja hälinästä ihailemaan lumisia metsiä ja hankikenttiä. Kaikilla on kiire, ja kaikki ovat hyvällä tuulella. Joulujuhlan ajathan yhä vieläkin tuovat ihmeellisen onnentunteen ihmisten rintaan.

Asema on täynnä väkeä ja sähkölyhtyjen hohteessa siellä käy vilinä kuin muurahaispesässä.

Juna pohjoiseen lähtee 10 minuutin kuluttua. Se alkaa jo täyttyä väestä. Santarmit kulkevat valppaina edestakaisin tutkien matkustajia. Voihan sitä liikkua kaikenlaisia epäiltäviä henkilöitä sota-aikana kaikenlaatuisilla asioilla.

Pahan ilman linnut!

Ja pahaksi on todella ilma käynytkin — koleaksi. Pakkasta on 25 astetta, ja rannikkoseudun kosteus lisää sen tuntuvaisuutta.

Parin toverini kera seison vaunun vieressä, jonka kylkeen kiinnitetty taulu ilmoittaa "Tornioon".

Matka tuntuu huimaavalta. Halki koko Suomenmaan ja sitten — — — Asemakello soittaa kolmannen kerran. Matkustajat kiiruhtavat paikoilleen.

— Näkemiin!

— Hyvästi, hyvästi!

— Tule pian takaisin!

Juna viheltää ja lähtee liikkeelle; hiljaa heilahdellen kiitää se ohi tutun, kotoisen Auran kaupungin. Joka talo, jokainen taakse häipyvä katu on tuttu, vie iloisen muiston mennessään huolettomilta lapsuuspäiviltä, kouluajoilta.

Koskapa näen sinut jälleen, kaunis, rauhaisa Turku!

Tuomiokirkon torni kaartuu majesteetillisena etelään.

Hyvästi Turku, Varsinais-Suomi, kotiseutu!

Juna kiitää kylien, vainioiden ja metsien läpi pohjoista kohti. Vaunut ovat kylmät. Ikkunoista käy viima.

Ilta pimenee. Synkkinä kohoavat kuusimetsät tummaa taivaanrantaa vasten. Tähdet syttyvät niin kirkkaina kuin ne yksin Suomessa voivat kimmeltää.

Tupien valot vilkkuvat pimeästä, — rauhallisten maalaistupien valkeat. Siellä joulukuuset jo ovat nurkassa sulamassa ja ihmiset hyörivät suloisissa jouluaskareissaan. Miten onnelliselta tuntuukaan elämä tuolla maaseudun pirttien rauhaisissa kätköissä, työ ja ahertaminen, elämä iloineen ja suruineen. Suomessa on vielä rauhaa, leipää ja huvituksia. Sota-ajan rasituksia ei vielä tunneta. Vain asemilla oleva sotilasvahti muistuttaa epätavallisista oloista.

Mieltä raukaisee, lukeminen ei huvita, ajatukset hyppivät milloin minnekin rauhaa saamatta.

Tartun yhä uudelleen kirjaan. Pari sivua luettuani en muista sisällöstä mitään.

Tämähän on mieletöntä! Heitän kirjan penkille, nojaan syvälle istuimeen ja koetan olla välittämättä vaunuyleisöstä.

Varkain livahtaa ajatus kotiin, rauhalliseen maalaispappilaan.

Äkkinäisellä liikkeellä koetan saada ajatukseni muualle.

Konduktööri astuu vaunuun.

— Piletit!

Oma lippuni on Kemiin, toverini Tampereelle. Ojennan piletin konduktöörille. Hän tarkastelee sitä.

— Pitkä matka.

— Ja tässä pakkasessa! valittelen.

— No niin kauan kun saa vaunussa matkustaa, vastaa hän leveästi, ei pakkanen haittaa.

Virkamies lähtee vaunusta.

— Mitähän se meidän kanssa rupesi puheisiin, kyselee toverini rauhaton ilme kasvoillaan.

— Tavallista lörpötystä!

Juna kiitää nopeasti, veturi sähisee, savu ja kipinät lehahtavat pimeään metsään. Sinne jälelle jäävät Loimaat, Mellilät, Humppilat, Toijalat.

Iltamyöhään saavumme Tampereelle. Juna pohjoiseen lähtee vasta 2 tunnin kuluttua. Menemme kaupungille kävelemään.

Tampere on pukeutunut viehättävään talvipukuun. Katuelämä on vilkas, puistot talvihuurteessa. Kahvilat, ravintolat, elävät kuvat täynnä väkeä, Kuulemme ihmisten puhuvan suurista varustustöistä, juoksuhautojen kaivamisesta Tampereen lähistöllä, jopa itse sen kuuluisissa puistoissakin.

— Kaivakoot nyt juoksuhautansa Pietariin asti, sinne heille juoksu tulee kumminkin, toverini kiivailee.

Vanhat valitukset venäläisen sotaväen majoituksesta, heidän röyhkeistä vaatimuksistaan, jopa väkivaltaisuuksistaankin ovat yhä puheenaiheena. Pitäväthän he Suomea miltei vihollismaana. Eräs nuori upseeri kuului luulleen tulleensa Suomeen kapinaa kukistamaan ja ihmettelevän kansan rauhallisuutta.

Se tapa, millä suomalaiset sodan alussa suhtautuivat venäläisiin, olisi ansainnut erikoisen kiitoksen ja arvonannon Venäjän hallituksen taholta. Mitä kauneimmalla tavalla suomalaiset vaaran tullen osoittivat uskollisuuttaan, mutta Venäjän hallitus juuri silloin uusilla toimillaan ja suunnitelmillaan mitä syvimmin loukkasi kansamme oikeudentuntoa ja katkeroitti mielet maassa. Suomalaiset olivat uskollisuutensa palkaksi toivoneet saavansa oikeutensa takaisin. Venäläisten toimet vieroittivat meidät sitä enemmän tuosta kansasta, jolta ei maallemme mitään oikeutta ollut odotettavissa. Keskinäinen luottamus oli ainiaaksi menetetty.

Ihmeellinen tunnelma täyttää mielen katsellessamme yli jäätyneiden järven selkien länttä kohti talviyöhön, jossa vain tähdet välkkyvät. Olemmehan täällä historiallisella maaperällä. Tuolla kaukana on Nokia, missä pohjalaiset muinoin taistelivat Flemingin rautakylkiä vastaan. Kenties siellä kerran taas välkkyvät leiritulet ja taistelu käy Tampereesta, noita venäläisten kaivamia juoksuhautoja vastaan. Vielä kait siellä Pohjanmaalla Ilkan työt elävät kansan suussa.

Palaamme takaisin asemalle. Liike on vilkas. Junat saapuvat ja lähtevät, mutta pohjoiseen lähtevä juna ei saavu aikanaan. Kuuluu myöhästyneen kauan. Tunti kuluu, toinenkin. Odotus alkaa jo hermostuttaa. Hiljaa sadattelemme koko rautatielaitosta ja varsinkin sen hallitusta. Hallituksen sadatteleminenhan oli siihen aikaan tullut tavaksi. Emmekä me olleet ainoat hermostuneet matkustajat.

Asemasillalla kulkee taaja joukko ihmisiä edestakaisin matkalaukut kädessä, huolestunut ilme kaikkien kasvoilla.

— Varokaa Tampereen asemalla, oli eräs tuttavani sanonut. — Siellä vilisee vakoojia. Ne voivat astua junaan ja seurata mukana.

Ja nyt meidän täytyy kävellä yli 2 tuntia edestakaisin tällä petollisella asemasillalla tietämättä, missä vakoilijain silmät kiiluvat meitä seuraten.

Toverini ostaa varovaisuuden vuoksi piletin Ouluun. Taas jatkamme kävelyä visusti tarkastellen jokaista vastaantulijaa. Kaksi miestä erikoisesti herättää huomiotamme aluksi sen vuoksi, että kuulemme heidän ostavan matkalipun Kemiin.

— Siinä ne mukaan lähtevät vakoojat nyt ovat. Sehän on selvä, aprikoimme. Toinen heistä on vilkas, tummaverinen, toinen pitkätukkainen, vaaleaverinen, silmälasit nenällä. Hän katselee meitä joka kerta ohikulkiessamme synkin, epäluuloisin katsein saaden vastaukseksi yhtä leppymättömiä silmäyksiä.

— Oikea vakoojan ulkomuoto, arvelee toverini. Päätämme joka tapauksessa mennä eri vaunuun päästäksemme tuosta epämiellyttävästä seurasta.

Juna porhaltaa asemalle. Ovet tempaistaan auki, ihmistulva syöksähtää kylmään yöilmaan. Toiset pyrkivät vaunuihin sisälle. Saamme onneksi pikku osaston haltuumme ja odotamme myhäillen lähtöä.

Mutta kauan viipyy veturi vihellellen, valitellen, muutellen raiteelta toiselle, ja kärsimättömyys alkaa uudelleen vallata mielen.

— Mitä se nyt siinä pihisee koko ikänsä!

— Yskän lienee saanut kylmässä.

Vihdoin, vihdoinkin huojahtaa vaunu ja hyvän sysäyksen saatuamme kiidämme jälleen kevyesti eteenpäin.

Mutta samalla aukeaa ovi, ja juuri nuo epäilemämme henkilöt astuvat vaunuun asettuen aivan läheisyyteemme istumaan.

— Hepä täältä puuttuivatkin!

Tunnelma on kuin onkin särkynyt. Koetamme käytöksellämme suorastaan osoittaa noille tunkeilijoille, että haluamme pysyä heille mahdollisimman vieraina. Heidän katseensa, varsinkin tuon pitkätukkaisen, ovat, mikäli mahdollista, vielä epäystävällisemmät.

On myöhä yö. Sovittaudumme nukkumaan, mutta uni ei tule silmiin. Vain yleinen rasitus tuntuu sekä ruumiissa että sielussa. Ja joka kerta silmät ummistettuani olen tuntevinani tuon pitkätukkaisen matkakumppanimme synkät, vakoilevat katseet.

Juna kulkee perin hitaasti. Eräällä pikkuasemalla seisotaan taas pari tuntia. Sotilastarpeita kulettava juna kuuluu jääneen jonkun mäen alle ja meidän veturimme on täytynyt lähteä sitä auttamaan. Siten juna myöhästyy myöhästymistään. Harmaa talviaamu sarastaa. Taivaanranta on verenpunainen, ilmassa sumua. Pakkanen yhä kiihtyy. Savut nousevat kohtisuoraan korkeuteen. Jo katsellessaan ulos saa kylmänväristyksiä.

Epäilyttävät matkatoverimme nukkuvat, tai ovat nukkuvinaan. Vihdoin he alkavat tehdä nousua. Pitkätukkainen katsahtaa ensin toveriini, sitten minuun, näyttää ällistynyttä naamaa.

— A-a-anteeksi, mitä kello on? hän kysyy.

— Kahdeksan, vastaan lyhyesti ja alan katsella ulos ikkunasta.

Hän änkyttää jotain kiitoksen tapaista, mutta tunnen, että tämä ensi keskustelumme on vain pahentanut välejämme.

Päivemmällä elämä alkaa vilkastua. Asemilla kulkevat paksuturkkiset herrasmiehet sikari hampaissa. Sotilaat kyyröttelevät odotushuoneissa tulisijan ympärillä. Koko Suomi tuntuu värisevän vilusta. Juna on myöhästynyt yli puolen vuorokautta. Rautatievirkailijoita ja kaikenkarvaisia liikennetarkastajia kulkee junassa koettaen saada selville myöhästymisen syitä. Matka jatkuu pitkin lakeaa, lumista Pohjanmaata.

Seinäjoella on liike vilkas, pakkasta 40 astetta. Vaunu alkaa olla tulvillaan väkeä. Oikea joululiike vallitsee Pohjanmaan rautatiellä. Eräs keski-ikäinen herrasmies alkaa keskustella.

— Minne on matka? —

— Ouluun, vastaan rohkeasti.

— Niinkö, oletteko kotoisin Oulusta?

— En, matkustan sukulaisten luo joulua viettämään.

— Oletteko ennen käynyt Oulussa?

— En koskaan.

Hän innostuu kehumaan Oulua, Pohjanmaan helmeä, sen kauneutta, sen liike-elämää. Hän on innostunut kotiseudun ystävä ja puhuu mukaansatempaavasti.

Ennen Ouluun tuloa on passitarkastus. Santarmi suomalaisten poliisimiesten seuraamana kulkee junan läpi. Poliisikamarin leimat nähtyään he ovat tyytyväisiä. Kaikki käy hyvin, paperit ovat asianmukaisessa kunnossa. Pohjanmaalla näkyy olevan tiukka järjestys.

Kuulemme, että Tornioon ei pääse muuten kuin kaupungin poliisilaitoksen antamilla lupalipuilla.

Oulussa lausumme jäähyväiset matkatovereillemme. Juna kiitää puhkuen ja sähisten Kemiä kohti. Se on pian jo vuorokauden myöhästynyt.

Vaunussa on nukuttava toinenkin yö. Kylmä viima tuo nuhaa ja yskää. Pakkanen vain ei hellitä. Pohjanmaan lakea luonto kuitenkin ulappamaisilla näyillään virkistää mieltä.

Joskus matkustajat katselevat meitä epäluuloisin silmin. Sanoopa eräs vanha herra kerran kiivaasti:

— Miksi joka junassa matkustaa niin paljon nuoria miehiä pohjoiseen?
Ties missä niitä tarvitaan.

Vakoojamme yhä istuvat itsepäisesti vaunussa. Tulkoot nyt vaikka loppuun asti. Olemme jo aivan väsyneet heihin ja ylenkatsomme heitä täydellisesti.

Kemi lähenee.

Pohjanlahden ylimenoa varten olemme varustaneet mukaan pienehkön pullon paloviinaa vahvistaaksemme ruumistamme meren kylmää viimaa vastaan. Mutta eräs vaunussa olijoista kertoo, miten ankara tarkastus Kemin asemalla toimitetaan juuri väkijuomien varalta. Sydämemme alkaa pamppailla, pullo povessa ihan polttaa ja onpa kuin siitä kuuluisi hermostuttava pihinä. Tietysti se keksitään heti. Mikä neuvoksi? Nopea sotaneuvottelu pidetään vaunusillalla. Kaupunki näkyy, voimme olla millä hetkellä taliansa asemalla ja passintarkastajien kynsissä.

Haikein mielin otamme kumpikin pitkän naukun, minkä jälkeen pullo uhrataan — Suomen valtion rautateille. Melkein samassa hetkessä juna pysähtyy Kemin asemalle.

— Parempi maassa kuin jumalattoman suussa! Jumalattomilla tässä tietenkin tarkoitetaan tullinuuskijoita.

Matkan ensimäinen päätekohta on saavutettu. Tiedämme toistaiseksi vain, että meidän on päästävä Osula nimiseen matkailijakotiin. Turussa ilmoitettiin, että täällä on opas asemalla jokaista junaa vastassa tuntomerkkinään matkailijakodin nimellä varustettu lakki. Tähystelemme ympäri asemaa. Osulan miestä ei näy missään. Santarmit tähystelevät oikealta, poliisi vasemmalta. Venäläiset sotilaat seisovat käytävän suulla tarkastellen matkalaukkuja. Sattumalta tulen vilkaisseeksi taakseni.

Äläpäs!

Epäilyttävät matkatoverimme seisovat siellä neuvottomina, ällistyksissään kuin mekin.

Taisi tulla kumma juttu. Opasta ei näy missään.

No, kaupunkiin on lähdettävä. Astumme asemarakennukseen.

"Stoi, passport, passport!"

Sotilasvahti tarkastaa passit ja matkalaukut.

"A konjak jeest", myhäilee paksuposkinen musikka tavaroitamme kopeloiden.

— Nietu.

Astumme sitten onnellisesti läpäistyämme sekä Skyllan että Kharybdiksen aseman edustalla odottelevien ajurien luo. Kiipeämme ajoneuvoihin.

"Osulaan, olkaa hyvä!"

— Jaha, jaha, käykäähän istumaan.

Reki kiitää vinhaa vauhtia Kemin katuja. Katselen taakseni. Toiset ajopelit seuraavat meitä. Tämäpä vasta on kirottua. Matkalla ehtii utelias ajuri kysymään: — Mihinkäs pojat matkaavat?

— Tornioon.

— Taitavat mennä Tornion toisellekin puolelle. Kyllä jo ymmärrän, hän vakuuttaa silmää iskien. — Olen siellä käynyt minäkin.

— Tuohon ehkä voi luottaa, arvelen ja kysyn:

— Onko sinne hyvä tie?

— Hyv on tie, pääsee jalan ja hevosella.

Reki pysähtyy pienen puutalon oven eteen.

Sydän sykkii kiihkeästi.

Nyt tulee tärkeä hetki. Astumme laajahkoon eteiseen. Isäntä saapuu, leveäharteinen, jämeräkatseinen mies, poronnahkapieksut jalassa. Todellakin voimakas ilmiö.

Annan käteni leveään, tukevaan kouraan, pistän viidenpennin-lantin isännän avattuun käteen lausuen sanan "kuusi". Se on rahan ensimäisen ja viimeisen numeron summa. Siinä on omituinen tunnusmerkkimme. Jospa sitä ei tunnustettaisikaan. Mitä sitten?

Isäntä hymähtää, katsoo rahan vuosiluvun. Hänen katseensa välähtää, koko mies saa eloa.

— Tervetuloa, kyllähän meillä on huoneita. Mennäänpä tänne perälle.

Samassa tuo pitkätukkainen Tampereelta tullut vakooja astuu huoneeseen tovereineen. Uteliaana katson tapahtumaa. Suunnattomaksi ällistykseksemme hän tekee aivan samat merkit mitkä mekin. Mehän olemme samaa joukkoa!

Kaikki saamme huoneet. Hetken kuluttua isäntä tuo meidät kokoon, yhteensä 6 miestä, toisiimme tutustumaan.

En malta olla kertomatta, mikä synkkä epäluulo sielussani oli kytenyt matkatovereitani kohtaan ja pyydän heiltä nyt sydämestäni anteeksi epäilyksiäni. He nauravat makeasti asialle ja tekevät puolestaan meille saman rehellisen tunnustuksen. Siitä johtui siis tuo molemminpuolinen, jääkylmä pidättyväisyys. Miten hauskaksi olisimme voineet tehdä junamatkan, jos heti alussa olisimme oppineet tuntemaan toisemme. Päätämme tulevan matkan tehdä sitä hauskemmaksi.

— Mistä se nyt Ruotsin puolelle käy tie? utelemme isännältä.

— Sileä on tie yli meren.

— Mitenkähän paraiten pääsee Pohjanlahden yli?

— No, ei tarvita muuta kun vähän aikaa viitsitte siirtää toista jalkaa toisen eteen. Tie on tasainen kuin lattia!

— Miten suurissa joukoissa ne ovat menneet yli, edelliset?

— Kymmenkunta ja puolikymmentä miestä kerrallaan, onpa meillä joskus asunut nelisenkymmentäkin miestä.

— Eikö teitä epäillä, eivätkö poliisit ole saaneet asiasta vihiä?

— Ovatpa toki pari kertaa käyneet meillä nuuskimassa, mutta minä yksinkertainen mies en koskaan tiedä mitään. En enempää, kuin mitä matkailijakodin isäntä yleensä tietää matkustajista.

Illallinen on hyvä. Kinkkua leikataan vahvoja viipaleita; puurot, maito ja kahvit — jouluateria. Emme aavistaneet vielä, että seuraavina vuosina tämäntapaisia ruokapöytiä sai nähdä vain harvoin — mehevimmissä unissaan!

Illallisen kuluessa isäntä ilmoittaa, että pariin, kolmeen päivään emme pääse eteenpäin. Matka on käynyt vaaralliseksi. Torniossa on otettu miehiä kiinni. Pari suomalaisten piilottamaa itävaltalaista upseeria on paljastettu ja vangittu lähellä Kemiä. Oli sattunut sarja muitakin ikäviä tapahtumia, minkä vuoksi ylimeno joulunpyhiksi oli keskeytetty, santarmit ja poliisit kun nyt osoittivat erikoista valppautta.

Tieto on meille sangen epämieluinen. Olimme täynnä intoa, hehkuimme toimintahalua. Toivoimme vain nopeasti pääsevänsä matkan päähän tosityöhön. Ja kukapa takaa, ettei pakomme 3 päivän kuluessa tule kotiseudullamme tunnetuksi?

— Ihmettelen kovasti tuloanne, saavutte kuin pyrylinnut. Olimme lähettäneet kaikille asiamiehille tiedon tien tukkeutumisesta, koetti tuo kunnon mies selitellä.

— Olemme siis lähteneet vähän ennen kuin tieto saapui meidän paikkakunnallemme.

II

LOCKSTEDTIN LEIRILLÄ.

Valitus ei auta. Joulu on oltava Kemissä. Illalla koristetaan yhteisvoimin kuusi, ja sen ääressä vietimme toistaiseksi ihmeellisimmän jouluaattomme laulellen, lueskellen ja kertoillen elämästämme toisillemme. Onpa ehditty hommata pieniä lahjojakin. Isäntä on mitä parhaimmalla tuulella. Hän osaa rohkaista alakuloisia ja varsinkin hän on mestari suunnittelemaan tulevaisuutta. Todellakin toimeensa sopiva mies. Vielä aikojen kuluttua muistan, miten apeaksi kävi mielemme kuullessamme, että hänet ja älykäs poikansa sittemmin kuitenkin vangittiin. Mutta eivät uhkaukset eikä venäläisten rahasummien kiilto saaneet tuota pientä poikaa mitään ilmoittamaan, isästä puhumattakaan.

Joulupäivänäkään ei lähdöstämme tiedetty mitään. Pohjois-Suomessa kuuluisaksi tullut partioretkeilijä Suvirinne kyllä jo silloin hevosella ajaa hurautti jään yli Haaparantaan.

Illalla hämmästyttää isäntä meitä ilmoituksella, että itse poliisimestari tulee kanssamme syömään illallista. Illallinen on yhtä maukas kuin edellisetkin ateriat. Juuri aloitellessamme astuu ylen pitkä mies rouvineen huoneeseen. Uteliaasti katselevat tulijat meitä, ja varmaankin meidän kasvomme ilmaisevat yhtä avomielistä ihmettelyä. Meille alkaa selvitä monta ennen käsittämätöntä seikkaa tästä salaperäisestä Kemin kaupungista. Osulan aterioita emme unhoita milloinkaan. Mutta niistä huolimatta mieli palaa eteenpäin uusiin seikkailuihin ja matkan päämäärää kohti. Emme aavistaneet miten monta pettymystä meitä jo vaanivin katsein oli odottamassa. Isäntä kuuli sadattelumme, toimitti ne asianomaiseen paikkaan, missä ne tekivät asianomaisen vaikutuksen. Samana iltana näet aukeaa kamarin ovi ja huoneeseen astuu mies, oikea voiman ja terveyden esikuva. Katse tuimana hän tarkastelee joukkoa melkein kuin kenraali nahkapoikia.

— Iltaa, hän lausuu.

— Nyt pojat istutte kauniisti kiikissä, uhkailee isäntä.

Mutta sitten tuo mies, maisteri Hällfors, itse alkaa puhua, ja hänen puheensa soi kuin ihana musiikki hermostuneissa korvissamme:

— Huomeniltana, pojat, lähdetään rajan yli, laittautukaa matkavalmiiksi kello 4:ksi. Tulen silloin teitä noutamaan.

Erinomaista!

Tuntuu perin turvalliselta. Jos tuo mies on hommissa mukana, saattaa uskoa, että asioista tulee hyvää. Pohjolassa näyttää olevan joka paikalla oikea mies.

Samana iltana saapuu uusi tulokas ja matkalle lähtijä, saapuu kuin tuulispää ilman minkäänlaisia tuntomerkkejä, tempaa siinä 8 aikaan oven rivakasti auki, astuu huoneeseen yllään muhkeat turkit, lapikkaat jaloissa ja pitkä sikari hampaissa savuamassa. Ulkoa kuuluu hevosen korskuminen. Tulija on nousuhumalassa, komea, pitkä poika. Hän hypähtää tasajalkaa permannolle ja hihkaisee:

— Iltaa pojat, tekö olette niitä Saksaan menijöitä?

No — — mutta mitäs te töllistelette. Minä — — — minähän tulen mukaan.
Sikarit suihin, pojat!

Hän lyö aimo sikarilaatikon pöytään ja me "panemme sikariksi".

Sitten uusi tulokas oikein aito pohjalaisesti rehennellen yhteen hengenvetoon melkein kertoo koko elämäkertansa pääpuitteet.

— Ei minun, pojat, tarvitsisi työtä väännellä. Minun mammallani on kaksi taloa, hän lopettaa.

— Onko maisteri H. käynyt teitä tapaamassa?

— Ei ole, vastaamme varovaisesti.

— Vai ei, sepä merkillistä. Minä lähden heti hänen luokseen, intoilee pohjalainen. Hän lähtee viheltäen ulos. Jäämme odottamaan. Tuollaisia poikia siellä alhaalla tarvitaan.

* * * * *

Tuli Tapaninpäivä ja viimeiset matkavalmistukset tehtiin. Aika tuli pitkäksi hämärää odotellessa siinä 7 miehen voimalla. Kello 3 tienoissa isäntäkin alkoi hoputella. Hän varustaa vielä viimeiseksi hyväksi työkseen miehet sopivilla vaatteilla, sukilla ja villapaidoilla.

Tunnin kuluttua maisteri H. saapuu tavaten kaikki täysissä naparetkeilijän tamineissa, karvalakki korvilla, suuret villavuoriset kintaat käsissä.

— Nyt lähdetään parittain noin 50 metriä välimatkaa pitäen, ettemme herätä huomiota kaupungilla, hän selittää.

Viimeisen kerran puristamme isännän miehekästä kättä jäähyväisiksi.

— Onnea matkalle pojat ja tervetuloa takaisin!

— Hyvästi. Tulemme Kemin kautta ja Osulassa syödään taas juhlapäivälliset.

Parittain hiivimme Kemin autioita katuja meren rantaa kohti. Rinta sykkii rajusti. Levottomuus hiipii mieleen. On ratkaiseva hetki. Tähän asti on aina ollut mahdollisuus palata takaisin, jättää vaikka sikseen koko seikkailu, ellei se miellytä. Mutta nyt pian astumme rajan yli ja paluu on mahdoton.

Kokoonnumme erääseen pimeään rantalatoon. Sieltä miesjono alkaa hiljalleen ponnistella aukean, lumisen jäätikön yli länttä kohti. H. jättää joukkonsa Jumalan haltuun.

— Kulkekaa suoraan merelle. Opas kyllä saavuttaa teidät!

Astumme arasti eteenpäin, kuunnellen ja vilkuillen iltahämärään. Olemme kohta jo kilometrin päässä rannasta, mutta opasta ei kuulu. Levottomuus kasvaa. Pitääkö jo lähteä ilman opasta jäätikköä samoamaan.

Viimeinkin hanki suhahtaa. Illan hämärästä ilmestyy valkea haamu suksilla, asettuu jonon etunenään selittäen lyhyesti:

— Minä olen opas.

Tarkastelemme uteliaasti tulijaa. Mies on puettu valkoisiin liinahousuihin ja lammasnahkaturkkiin. Päässä hänellä on jäniksennahkainen lakki, joten miestä ei lunta vasten hämärässä voi paljonkaan havaita. Nyt hänelle satelee uteliaita kysymyksiä.

— Miten pitkä tämä matka oikein on?

— Mennäänkö sisä- vai ulkoreittiä?

— Mitä saaria nuo ovat?

Opas jättää yksinkertaisesti kysymykset vastaamatta, murahtaa vain jurosti jotain mitä kukaan ei ymmärrä. Äänettömyys tarttuu meihinkin. Alamme aavistaa aseman vakavuutta. Hiljalleen joukko taivaltaa lähisaaria kohti, jotka mustina kuin ukkospilven longat häämöttävät etäällä lumen peittämän aavan keskellä. Pieni valontuike sieltä joskus kuin kiihottaa ponnistelemaan. Vinha tuuli puhaltaa pyryä selkään mennen luihin ja ytimiin. Vauhti kiihtyy.

Oikealta kuuluu kapsetta.

— Seis! opas komentaa virittäen revolverinsa. Seisomme hiljaa kuin hiiret kuunnellen. Heinäkuorma lipuu ohi. Taas eteenpäin.

Mitä kauemmaksi ehditään, sitä rauhallisemmaksi käy opas. Alkaapa jo puhellakin rinnallaan astuville.

— Ei tämä vielä mitään ole, vasta rajan yli meno on vaarallista leikkiä.

— Mitähän siitä tulisi jos tapaisivat?

— Lyijyä!

???

— Ennen kohtaamistamme, opas kertoo, sain kiertää koko Kemin. Santarmi ja sotilas seurasivat kintereilläni. Täytyi mennä aivan vastakkaiselle puolelle kaupunkia ja sieltä pääsin kiertämään tänne seuraajat eksytettyäni. Siksi tulin näin myöhään!

Matka käy Karisaaren sahan ja mantereen välistä. Sahan tulet loistavat lämpöisinä, viimeisinä tervehdyksinä synnyinmaasta. Röytän saaren valot alkavat näkyä. Siellä valvovat tullimiehet ja santarmit. Yhtäkkiä kirkas valovirta kaartuu meitä kohti.

— Muodostakaa rivi, miehet rinnakkain! opas komentaa. Käskyä noudatetaan. Kuljemme yhdessä rivissä käsikynkkää ja Röytän saarella valonheittäjämiehistö voi nähdä vain yhden mustan pilkun liikkuvan ulapalla.

Mitä kauemmas aavalle tulemme, sitä jäätävämmäksi käy tuuli. Opas muuttuu jälleen harvapuheiseksi, levottomaksi, hiihtää usein kymmeniä metrejä edelle. Jalkamiehet ponnistavat voimiaan pysyäkseen kintereillä.

— Älkää käykö niin kiivaasti, opas jälleen ärjäsee, kulutatte voimanne, ettekä jaksakaan perille. On tänne merelle miehiä paleltunutkin.

Kylmästä viimasta huolimatta hikoilemme ja väsymys alkaa tuntua jäsenissä. Mutta mikään ei auta, eteenpäin on pyrittävä.

— Mitä nuo kaukaiset tulet oikealla ovat? yritän kysellä.

— Ovatpahan vain tulia, opas murahtaa.

— Onko tuo rantaviiru vielä Suomea?

— Mitä te sillä tiedolla teette?

Taas kuljetaan ääneti. Mutta kaukana oikealla syttyy valo valon rinnalle. Siellä avautuu laaja laakso täynnä kimaltavia tulia.