Jokikylän pojat

JOKIKYLÄN POJAT

Kirj.

Aarne Mustasalo [Heikki Nurmio]

Jyväskylässä, K. J. Gummerus Oy, 1923.

SISÄLLYS:

Salaperäinen vihellys.
Sotanäyttämö.
Intiaanikiljahdus.
Löytöretkeilijöinä.
Voittajan paluu.
Kalliomäen keinulla.
Veneen haku.
Jokikylän poikien tulenteko.
Tulipalo.
Klemolan Reino — runoilija.
Kirkkomatka.
Kun Antin mökiltä kuului kimotus.
Mitä Ruotsin vanha laki sanoi?
Jokikylän palokunta.
Rauha maassa.
Väljemmille vesille.

SALAPERÄINEN VIHELLYS.

Kun hevosella matkustaa Varsinais-Suomea pitkin Turusta valtamaantietä pohjoista kohti, näkee matkallaan tuon tuostakin vehmaan jokilaakson laajoine viljelysmaineen, herraskartanoineen ja vauraine talonpoikaistaloineen. Syvässä uomassaan kiemurtelee joki vihreiden vainioiden halki. Se sukeltautuu esille peltojen takaa sinisestä metsänreunasta. Sen poukamat ja suvannot kimaltelevat kuin pienet peräkkäiset lammet niin pitkälle kuin silmä kantaa. Molemmilta suunniltaan lisävoimia imien se vihdoin uppoaa lännessä tai lounaassa kohoavien metsien siimekseen matkallaan merta kohti.

Siinä, missä kaupungista tuleva valtamaantie leveänä puusiltana kulkee erään tuollaisen syväuomaisen joen yli, kohoaa joen pohjoistörmällä ja sen jatkona olevalla rinteellä laaja Jokikylä useine taloineen, torppineen ja mäkitupineen. Kylän editse jokirannan kanssa samansuuntaisesti kulkee kapeampi maantie rannikolle. Tuo etelään päin viettävälle rinteelle rakennettu kylä kohoaa suojattuna pohjoistuulilta rakennuksineen, peltoineen ja puutarhoineen herttaisena ja hymyilevänä suviauringon paisteessa. Kylän asukasten samoin kuin ohikulkijainkaan mielestä se ei suinkaan ole ikävimpiä paikkoja maan pinnalla ihmisten asuttavaksi. Kirjani kertoo tuon kylän kasvavien poikien puuhista eräänä aurinkoisena suvena pienen tarinasarjan.

* * * * *

Tuolla teiden risteyksessä on Joki-Klemolan talo. Sen rakennukset ovat vanhat; asuinrakennuksen pitkä seinä on valtamaantien suuntainen. Vahva lautaportti, kuten kaupunkitaloissa, yhdistää asuinrakennuksen aittaryhmään, ja koko talo muodostaa ikäänkuin neliönmuotoisen, joka taholta suljetun linnoituksen. Talo on entisinä aikoina ollut majatalo ja saman suvun hallussa niin kauan kuin miesmuisti riittää, minkä vuoksi talon nykyinen haltijaväkikin on saanut Klemola-nimen.

Aamupäivän aurinko paistoi eräänä kesäkuun maanantaina lämpimästi Joki-Klemolan suuren väentuvan ikkunoista — huoneeseen, missä talon emäntä Maria Klemola par'aikaa istui rukkinsa ääressä. Ulkoa tuleva sädevirta ihan uuvutti kehrääjää. Hän loi katseensa joen kimmeltävälle pinnalle ja rantaäyräälle, missä haapojen lehdet tuulenvireessä värisivät, ja hänen ajatuksensa tahtoivat väkisinkin luiskahtaa nuoruuden päiviin.

Mutta tuvassa oli myöskin hänen poikansa, Reino Klemola, toivorikas 11-vuotias nuorukainen, joka paraikaa oli, kuten vanhemmilla joskus on tapana sanoa, pahimmassa iässään, se on siinä ikäkaudessa, jolloin pojat sisäisen pakon siivittäminä riehuvat ja häiläävät melkein kaikkialla, heittäytyvät seikkailusta seikkailuun, tahtovat tietää ja kokea kaikki asiat auringon alla eivätkä jätä ketään rauhaan itsepintaisessa tiedonhalussaan.

Reino istui sängynlaidalla kutitellen varpaallaan suurta kiiltäväkarvaista emäkissaa, joka oli oikaissut uupuneet jäsenensä rukin viereen ja hyräili nyt hiljalleen rukkia säestäen itselleen tuutulauluja.

Pojalla oli parhaillaan auttamaton kyselyvimma. Keskustelu liikkui aluksi korkeasti hengellisellä alalla, itse paratiisin vihreillä ruohokentillä.

— Äiti!

— Mitä?

— Oliko paratiisissa jo lampaita?

— Oli oikke!

— Kerittiinkö niiltä sielläkin villat?

Äiti mietti hetkisen, mutta ei ollut oikein varma asiastaan. Sitten hän päätti vastata jotakin, mitä tahansa, ja sanoi:

— Kerittiin, kuinkas sitten.

— Kuka niitä siellä paratiisissa keritsi?

— Aatami ja Eeva, jatkoi äiti opettavalla äänellä.

— Äiti!

— Mitä taas?

— Mitä Aatami ja Eeva tekivät niillä lampaanvilloilla?

— Hm! Sukkia, vaatteita ja lankaa.

Äidin ääni oli vähän epävarma.

— Mutta paratiisissahan käytiin alastomina, intti poika.

— Niin aina. Niin, mitä lienevät tehneet, puheli äiti ja jatkoi: — Kyllä sinut täytyy kouluun panna. Turkuun oikein lyseoon sinut pannaan syksyllä. Eihän tässä yksinkertainen ihminen jaksa enää kuunnellakaan kaikkia sinun kyselyjäsi. Kouluun sinut pannaan ja siellä saat selville vielä enemmänkin kuin jaksat kysyä. Mutta muistakin olla ahkera, että minä saan kerran nähdä sen päivän, jolloin meidän poika liperit kaulassa saarnaa oman pitäjän kirkossa.

Reino ei antautunut sen pitemmälle pohtimaan äitinsä tulevaisuuden suunnitelmia, 11-vuotiaan itsepintaisuudella hän jatkoi vain kyselyjään ja muutti aihetta keveästi kuin sanomalehden palstoilla.

— Äiti, menevätkö suuret rautaiset höyrylaivat joskus kallelleen?

— Menevät kaiketi ne joskus kallelleen, vastasi äiti koettaen pysyä kärsivällisenä.

— Milloin ne menevät kallelleen?

— Myrskyssä, myrskyssä ne menevät kallelleen.

— Mutta, väitteli poika, lukkarin Vaito on Turussa nähnyt rautaisen höyrylaivan, joka oli kallellaan, vaikka ei ollutkaan myrsky.

Äiti vaikeni.

— Äiti! kysäisi Reino.

— No, mitä sinä taas tahdot?

— Juu, lukkarin Vaito on Turussa nähnyt suuren rautaisen höyrylaivan, joka oli kallellaan, eikä ollutkaan myrsky.

Äiti oli kuitenkin jo väsynyt jauhettuaan koko aamun kaikkia mahdollisia ja mahdottomia asioita avaruuden alla ja vastasi tiukasti ikäänkuin lopettaakseen keskustelun tällä kertaa, että olkoon lukkarin Vaito nähnyt vaikka kymmenen höyrylaivaa kallellaan. Mitäpä se asia liikutti enempää Reinoa kuin koko Joki-Klemolan taloa.

Reino katseli äitiään silmät suurina. Tietysti se asia liikutti juuri häntä. Olihan hirveän tärkeätä saada tietää, mikä se semmoinen laiva oli, joka oli kallellaan, puolikumollaan vedessä, vaikka ei myrskyn värettäkään käynyt vanhan Auran ruskealla kalvolla, ja kun se kerran oli mennyt kallelleen, oliko se sitten aina maailman loppuun saakka kallellaan vai voiko se ehkä vielä nousta siitä pystyynkin, kuka sen silloin nostaa pystyyn ja kuka maksaa nostokustannukset. Ne ja tuhannen muuta asiaa oli äärettömän tärkeätä saada selville, sillä niissä kysymyksissähän piilivät koko fysiikan salaisuudet ja vieläpä voimassaolevan porvarillisen yhteiskuntajärjestyksen perusteet, kulmakivet, joilla koko rakennus lepäsi. Reino ei laisinkaan voinut käsittää, miten äiti saattoi olla niin välinpitämätön noin tärkeiden ja suurien asioiden suhteen.

Kun Reino ei yhtä tietä saanut tiedonjanoonsa lievitystä, yritti hän, kuten viisas mies ainakin, toista helpompaa tietä, missä ehkä vähemmillä vastuksilla päästäisiin tiedonpuun hedelmiin käsiksi. Rohkeasti hän muutti keskustelunaihetta.

— Äiti, mihin äiti menee iltapäivällä?

Äiti oli kuitenkin jo lopen väsynyt ja sanoi:

— Ole hiljaa nyt jo. En minä jaksa enää kuunnella sinun kyselyjäsi.

— Juu, mutta mihin äiti menee iltapäivällä? penäsi paatunut poika.

Ei vastausta. Äiti päätti haudata kaikki keskustelun mahdollisuudetkin. Mutta Klemolan emäntä ei tarpeeksi tuntenut esikoistaan. Kun Reino ei saanut vastausta kysymykseensä, alkoi hän vastata itse ja katseli samalla tarkasti, minkä vaikutuksen vastaukset tekivät. Hän aikoi äidin kasvoista lukea ainakin joko myöntävän tai kieltävän ajatuksen.

— Mihin äiti menee iltapäivällä? hän kysäisi vielä ja vastasi itse: —
Jassoo, vai Rantalaan.

Äiti naurahti tyytymättömänä. Olipa sillä vesselillä tarkka huomiokyky. Klemolan emännällä oli vilkas luonto eikä hän kestänyt kauan yksinäisyyttä. Milloin sopiva hetki sattui, pistäytyikin hän sen vuoksi parhaan ystävänsä Rantalan emännän luona juttelemassa. Mutta hän ei silti halunnut kenenkään huomaavan tuota tavaksi tullutta kylässä käymistä.

— Kas vain sitä poikaa, kaikki se huomaa! hän mietti, ikäänkuin puheenaolevaa asiaa eivät muut, palkollisia myöten, olisi huomanneet.

Poika sillä välin jatkoi kyselyä ja vastasi itse.

— Mitä äiti taas menee Rantalaan? Tietysti kahvia juomaan. Onko se kahvi Rantalassa parempaa kuin kotona?

— Häh! ärähti emäntä. Nyt häntä jo suututti. Nuo lorut täytyi lopettaa, ja äiti tiesi kuin tiesikin siihen keinon. — Oletko sinä vielä pessyt silmiäsikään? hän kysyi ankaralla äänellä:

— Jaa silmiänikö? kertasi poika hämmästyneenä tästä asian käänteestä. Oli nähtävästi siirrytty epämieluisalle alalle ja poika oli menettämäisillään aloitteen.

— Tietysti minä olen pessyt silmäni, hän jatkoi, ainakin eilen aamulla, ja täytyykö niitä nyt joka aamu hangata ja tahkota. Rikki ne menevät, kun aina…

— Vai rikki menevät. Jopa nyt kummia kuuluu. Etkö sinä tiedä, että silmät pestään joka aamu!

Äiti oli nyt paremmalla puolella. Pojan kyselyt olivat loppupuolella olleet pikkuisen pistäviä, ja äidin teki mieli hiukan rangaista Reinoaan.

— Eikä pestä, väitti Reino. — Ei Rantalan Anssunkaan tarvitse joka aamu pestä. Eikä ne tee sitä muutkaan kuin rovastin väki ja muut herrat. Ei talonpojan tarvitse pestä joka aamu silmiään. Ne tulevat kumminkin taas likaisiksi illaksi.

— Mene pesemään silmäsi ja pian, sanoi äiti tiukasti.

— Minkätähden niitä nyt täytyy pestä, kun ne kuitenkin taas heti tulevat likaisiksi?

— Mene pesemään silmäsi!

— Onko siellä saippuaakaan? uteli Reino. Tiedustelu ei suinkaan johtunut puhtauden harrastuksesta eikä halusta todella käyttää saippuaa, vaan Reino toivoi, ettei saippuaa olisi saatavilla, sillä silloin mahdollisesti koko toimitus siirtyisi seuraavaan aamuun.

— On siellä saippuaa, vastasi äiti.

Silloin tapahtui jotakin merkillistä, joka täydelleen muutti tilanteen. Ulkoa kuului hiljainen, kimakka vihellys. Äiti sitä tuskin huomasikaan, mutta poikaan se vaikutti kuin tuli tappuroihin. Kohta oli kaikki ilmiliekissä.

Reinon silmät välähtivät, posket hehkuivat. Hän hyppäsi kuin tuulispää permannolle. Kissa kauhuissaan suhahti emännän villakoriin. Poika tempaisi lakin seinältä ja pyrähti ovelle. Mutta hän kuuli perässään kiivaan kysymyksen:

— Reino, mihin sinä menet?

Reino pysähtyi ovessa. Hän epäröi. Silloin kuului uusi vihellys, entistä kovemmin. Sitä oli mahdoton vastustaa.

— Minä en nyt ehdi, äiti. Minä pesen illalla, tai huomenaamulla ihan varmasti.

— Reino, sinäpä olet paha poika!

Mutta Reinon äänessä värisi jo melkein itku.

— Minä pesen varmasti huomenna, hän uhkasi, oikein saippualla pesen korvat ja kaulan ja kaikki. Mutta nyt minulla on kamala kiire, kun toiset pojat jo menevät…

— Hyi sinua, Reino!

Reino oli epätoivoinen. Hän oli jo oven ulkopuolella ja hänen kasvoillaan kuvastuivat koko Pohjois-Euroopan kaikki tuskat ja kärsimykset. Nenän toisella puolella kiilsi kyynelpisara.

— Kunniasanalla pesen, hän huudahti. Se oli hänen viimeinen valttinsa. Hän ei kylläkään oikein ymmärtänyt, mitä se sana merkitsi, mutta lukkarin Vaito, joka kävi lyseota, sanoi niin välistä kaikkein juhlallisimmissa tapauksissa. Ja nyt Reino muistaen tuon taikasanan viskasi sen vaa'alle.

— Pesen kunniasanalla ja saippualla, hän huusi. Äiti heltyi.

— Mene nyt, senkin kunniasana, hän sanoi, mutta tule pian takaisin, ettekä saa tehdä mitään pahaa.

Reino läähätti lupauksen elää siivommin ja kunniallisemmin kuin kaikki
Suomen vanhat suojeluspyhimykset yhteensä ja katosi avaraan maailmaan.
Voi sitä riemua! Päivä paistoi, joki kimmelsi, puut humisivat tuulessa
ja maantie pölysi. Siellä oli mahdollisuuksia tuhansittain.

Suoraa päätä Reino juoksi veräjälle, niin että jalkapohjat vilkkuivat, veräjältä tarhaan ja sieltä tien vierellä olevalle kukkulalle hypähtäen kuin ammuttuna istumaan keskelle viiden, kuuden samanikäisen tai vähän vanhemman pojan muodostamaa piiriä. Siellä oli lukkarin Vaito, 13-vuotias poika, joka kävi lyseota Turussa, Kankareen Epa ja Rantalan Anssu, jotka vast'ikään kumpikin olivat täyttäneet 14:nnen ikävuotensa, ja pari muuta Jokikylän poikaa.

SOTANÄYTTÄMÖ.

Pojat makasivat vatsallaan kukkulan laella päivän paahtamalla nurmikolla, minkä korsien läpi heillä oli hyvä näköala yli koko jokilaakson. Itse he luulivat olevansa ehdottomasti näkymättömissä, ja olisivat olleetkin, elleivät heinänkorsien yläpuolelle kohoavat heiluvat jalkaparit olisi heitä ilmaisseet. Mutta nekin voi vain valpas tarkastelija huomata.

Kukkulan juurella aivan heidän edessään alhaalla levisi heidän kotikylänsä, maailman uljain Jokikylä, jonka mainetta ja kunniaa he mielestään olivat jo useassa kiivaassa kahakassa puolustaneet moitteettoman uljaasti.

Joen vastapäisellä rannalla näet kohosivat aivan rantatörmällä, jokeen viettävän kallion laella, keltaisiksi maalatut Kukolan talot, ympärillään laajat vainiot länteen päin, mutta idässä heti maantien toisella puolen ulottui korkea metsän peittämä kukkulasarja aivan maantien läheisyyteen. Maantie kulki Kukolan ohi, ja talossa oli samanlainen portti kuin Klemolassakin. Tie jatkui edelleen taempana sijaitsevaan kirkonkylään, mistä mäkisen maiseman vuoksi näkyi vain pari kaukaista taloa, mutta aina kattoa myöten vanha, mäelle rakennettu kivikirkko torneineen ja kullankiiltävine risteineen, mikä aina oli herättänyt pojissa hartaita mielialoja, varsinkin kun se oikein välkkyi ilta-auringon valossa ja kun muualle jo laskeutui hämärä.

Kaunis oli tuo viljava aukeakin. Kun uuden uutukaiset, kirkasväriset, pehmeät matot levisivät sarat rinnakkain jokitörmältä alkaen metsänrantaa kohti. Siellä oli vuoroin vihreä orasmaa, vuoroin keltaisten kukkien peittämä heinävainio, ja kaiken taustana kohosivat metsäiset kukkulat ja mäet. Siellä täällä peltojen keskelläkin oli pieniä metsäsaarekkeita. Taivaan sinisellä laella leijaili valkoisia hattaroita, poutapilviä, jotka kuvastuivat salaperäisinä syvässä uomassa jyrkkien äyräiden välissä hiljaa liplattavaan säihkyvään joenkalvoon.

Pääskysiä oli ilmassa. Ihan auringon kohdalta kuului niiden liverrys.
Näin ne liversivät:

"Kesä on tullut, päivä paistaa. Älkää huolehtiko, ihmislapset! Iloitkaa ja tehkää työtä! Kylväkää ruskeaan multaan! Aurinko pitää huolen muusta. Se nostaa maasta laihot ja kukat. Eihän meillä enää ole mitään huolta eikä surua. Nyt on kesä, toukojen ja ilon aika."

Näöltään oli poikien eteen leviävä maisema mitä rauhallisin, mutta ilmassa oli siitä huolimatta sähköä. Jokikylän pojat tähystelivät tarkkoina kuin etuvartiopatrulli vastapäiselle rannalle Kukolan taloa ja kirkonkylän maantietä. He tiesivät, että heitäkin tähysteltiin.

Annas olla! Eikös tuolla heinämaan laidassa tuvan nurkalla liikahda jotakin? Aivan oikein. Neljä päätä sieltä pistää esille, neljä kaulaa kurottautuu korkealle ja kirkkaat silmät pälyvät Jokikylää kohti.

Jokikylän pojat huokaisevat helpotuksesta. Siellä on vihollinen, nyt se tiedetään. On aina paljon turvallisempaa, kun tietää, missä vihollinen piileksii. Sitä voi silloin pitää silmällä eikä se kykene salakavalasti hyökkäämään kimppuumme.

Rantalan Anssu jo innokkaasti viittoili Kukolaa kohti.

— Tuolla ne ovat, katsokaa! hän kuiskasi. — Siellä on Kukolan Kalle ja Antti ja kirkonkylän poikia.

Poikaparvesta kuului hyväksymisen murina.

Miksi sitten Kukolan ja Jokikylän pojat olivat vihoissa keskenään?

Kumma kysymys! Ovathan riidoissa suuret valtakunnatkin, kuten ryssä, turkki ja monet muut. Aivan kuten heidän rajoillaan metsästys- ja kalastusoikeuksista ym. syntyy aluksi rajakahakoita ja lopuksi julkisotia, samoin oli alkanut sota Kukolan ja Jokikylän poikien välillä.

Kumpi on sitten syypää, kuka oli sodan aloittanut?

Jokikylän pojat olisivat voineet vaikka vannoa, että syy oli täydelleen ja yksinomaan kukolalaisissa. Muistihan heistä itsekukin vielä päivänselvästi kiistan alkutapahtumat viime syyskesällä, jolloin kukolalaiset käyttäytyivät niin inhottavan nolosti.

Mutta kysäisitpä asiaa Kukolan pojilta! Ei perääkään! He, kukolalaiset, olivat puhtaita kuin lumivalkeat karitsat tämän riidan alkamisesta, eikä mitään kinaa olisi koskaan maailmassa syntynytkään, elleivät Jokikylän pojat olisi aivan ilkeyttään ja pahuuttaan saaneet aikaan ensimmäistä tappelua.

Niin ovat riitapuolet aina kiukun ja intohimojen sokaisemat eivätkä kykene vähimmässäkään määrässä puolueettomasti arvostelemaan asioita. He syyttävät vain toisiaan ja itse muka liitelevät puhtaina kuin pulmuset kaiken pahuuden yläpuolella. Samoin on asianlaita, kun valtakunnat kamppailevat keskenään. Mutta myöhempi aika vasta kykenee kylmästi ja tasapuolisesti arvostelemaan asioita. Historioitsijat, niille on helppoa vapaina kaikesta intohimosta ja puolueellisuudesta lausua tyynesti harkittu, luotettava ja oikea arvostelunsa asioista, objektiivinen ratkaisunsa, olivatpa sitten kysymyksessä joko menneet tapahtumat tai historiallisten henkilöiden toimet ja niiden vaikuttimet. Heille on helppo työ antaa tuo pätevä historian tuomio, jonka edessä kansakunnat ja hallitsijat vapisevat.

Mitä nyt tulee tuohon sotakantaan Jokikylän ja Kukolan poikien välillä, antakaamme me tuo historian tuomio, ratkaiskaamme täysin puolueettomasti selvällä valistuneella järjellämme, kumpi heistä oli oikeassa tai väärässä. Meillehän se tehtävä on maailman helpoin asia.

Kuulkaamme vain ensin itse tapahtumat.

Riita alkoi ravunpyyntiaikaan viime kesänä. Kukolan pojat olivat eräänä kauniina iltapäivänä laskeneet rapuverkkoja jokeen omalle rannalleen ja paneutuneet sen jälkeen loikoilemaan päivänpaisteeseen, kunnes tulisi aika vetää saalis rannalle. Juuri silloin saapui vastapäiselle rannalle joukko Jokikylän poikia tavalliselle uimapaikalleen suutarinmökin kohdalle, ja he alkoivat ilman muuta nauraen ja leikkiä lyöden riisua vaatteitaan.

Kukolan pojat hyökkäsivät pystyyn. Heillä ei ollut vielä ainoatakaan rapua, ja nyt tulivat Jokikylän pojat uimaan ja peloittelemaan ravut pois koko paikkakunnalta.

— Ei sinne nyt saa mennä uimaan, huudahti Kukolan Kalle, kun meillä on rapuverkot joessa.

— Tämä on meidän uimapaikka, vastasi Kankareen Epa, vetäen pitkillä käsillään housut, jotka jo olivat nilkoissa, takaisin vyötäröille asti. — Miksi te ihan meidän uimapaikallemme tuotte rapuverkkonne. Viekää tuonne sillalle päin, siellähän oikeat rapupaikat ovat.

— Emme me vie niitä enää mihinkään.

— Olkaa sitten viemättä. Me kyllä osaamme uida verkkoon menemättä.
Ja me uimme, kun olemme näin pitkän matkan kävelleet, uhkasi lukkarin
Vaito.

— Tuommoiset miehet eivät mene uimaan silloin, kun näillä pojilla on rapuverkot joessa, kivahti Kukolan Antti, ja toiset säestivät, että — jäi kuin jäikin uiminen tällä kertaa.

Mutta nyt alkoi Jokikylän poikien sisu kuohahtaa. Eivätkö he muka saaneet mennä uimaan tällä ikivanhalla uimapaikalla, missä koko Jokikylä polvi polvelta kuului uineen niin kauan kuin nämä mäkitöyräät olivat olleet viljelyksen hallussa. Kukolan rapuverkoista ei noina vuosisatoina liene välitetty hivenen vertaa.

Pojat päästivät oikein pilkallisen höhönaurun ja alkoivat nopeasti riisuutua.

— Älkää menkö veteen, huusi Kukolan Kalle uhkaavalla äänellä. —
Menkää tuonne kosken rannalle.

— Ei siellä ole mitään uimapaikkoja.

— Tässä ei nyt uida!

— Kuka sen kieltää?

— Me!

— Me uitamme lystiksemme pian teidätkin.

Jokikylän pojat seisoivat nyt ilkialastomina. Vesi viekoitteli, liplatteli ja kimmelsi. Vastapäisellä rannalla taas Kukolan pojat astuivat uhkaavina jokirantaan estääkseen uimisen.

Kankareen Epa, joka oli pitkä, erikoisen pitkillä käsivarsilla ja suurilla kourilla varustettu vakava poika, astui nyt jokirantaan, koetteli jalallaan vettä, polskahutti kerran hiljaa, toisen kovemmin ja oli juuri hypätä jokeen, kun toiselta puolen lensi multakokkare jokeen aivan pojan nenän eteen ja kasteli hänen keskiruumiinsa. Epa tempaisi samanlaisen kokkareen viskaten sen Kukolan Kallen niskaan. Nyt alkoi savea sataa alastomia Jokikylän poikia vastaan, jotka temmaten vaatteensa mukaansa peräytyivät nopeasti suutarin mökin turviin saakka. Kukolan joukko riemuitsi voitostaan ja pojat heittäytyivät jälleen rantaruohikkoon lepäämään.

Kului muutama päivänpaisteinen, rauhalla kyllästetty sekunti. Äskeinen ukkospilvi näytti häipyneen taivaanrannan taa.

Yht'äkkiä Kukolan pojat heräsivät kovaan polskinaan.

— Rapu verkot, rapuverkot! he kirkaisivat hädissään ja katselivat ällistyneinä jokeen, missä rapuverkkojen koko ympäristö kiehui ja kuohui, mölisi ja pölisi kuin hiiden kattila.

Pian heille kuitenkin selveni ilmiön syy. Jokikylän pojat saivat sen aikaan. He olivat koonneet taskunsa täyteen kiviä ja viskasivat ne nyt yhtenä kuurona kohti kukolalaisten rapuverkkoja.

Kukolan pojat karkasivat pystyyn. Ällistyneinä he hyppelivät edestakaisin rannalla saadakseen käsiinsä kiviä, puita tai mitä tahansa, mutta ennen kuin he olivat asekuntoisia, oli Jokikylän poikaparvi hurraata huutaen marssinut takaisin kylään.

Sen tapauksen jälkeen eivät välit jokirannassa olleet ennallaan. Vihollisuudet olivat alkaneet, ja ne jatkuivat pieninä kahakoina milloin missäkin pitkin jokirantaa. Vain varovasti ojia ja aidanvieriä pitkin kierrellen ja kaarrellen uskalsivat kummatkin riitapuolet lähestyä rantaa ja suorittaa ennen niin hauskat ja virkistävät uintiretkensä. Ja tuskin oli veteen päästy, kun jo täytyi nopeasti kavuta rannalle pukeutumaan, ettei vihollinen yllättäisi.

Sellainen oli kiistan alkuvaihe. Lausukaamme nyt rauhallisesti ja tyynesti tuomiomme, julistakaamme, kenessä oli syy riidan alkamiseen. Meillehän on helppoa antaa tuo historian tuomio.

Sanokaamme siis, että

1) Jokikylän poikien olisi tietysti pitänyt… tuota… jaa… tai oikeammin ei olisi pitänyt? Ei, ei! Olisi sittenkin pitänyt… Siis olisi ja ei olisi pitänyt!

Merkillistä!

Aloittakaamme heti toisesta pykälästä. Ehkä se on selvempi.

2) Kukolan poikien syy oli siinä — niin, sehän on selviö — että he laskivat rapuverkkonsa jokeen… hm! Mutta mihinkäs he sitten olisivat ne laskeneet? Eivät kai he kalliolta olisi saaneet rapuja?

Menemme heti loppuponteen koetteeksi:

Se on siis ainakin varmaa, että elleivät Kukolan pojat koskaan olisi laskeneet rapuverkkojaan jokeen ja jos Jokikylän pojat eivät laisinkaan olisi saapuneetkaan joen rannalle — sanokaamme, ellei jokea olisi ollut olemassakaan — ei ehkä mitään kahakkaa sen rannalla olisi syntynyt, varsinkaan jos siellä ei olisi ollut ketään muitakaan poikia. Ja vielä voitaneen joltisellakin varmuudella väittää, että eiköhän, jos sovittelunhalua olisi ollut puolella jos toisellakin enemmän kuin mitä sitä todellisuudessa oli, ehkä olisi saatu asiat selviämään kutsumalla puolueettomia henkilöitä sovintotuomareiksi.

Tosin ravut sillä aikaa olisivat ehtineet täydelleen syödä Kukolan poikien syötit ja Jokikylän pojat olisivat palelluttaneet kananlihalle koko ihonsa.

Niin, sittenkin taitaa olla riitakysymysten arvostelu niin vaikea tehtävä, että vain asianajajan omallatunnolla kyetään syy työntämään häikäilemättä toisen puolueen niskoille. Mutta Suomen kansalla, jonka rajariitaisuudet ovat yleisesti tunnetut, on sananlasku, joka sopinee useimpiin riitakysymyksiin:

"Pata kattilaa soimaa, musta kylki kummallakin." Ja se sopii parhaiten tähänkin tilaisuuteen.

Sellainen oli tilanne jokilaaksossa ja siksi oli sähköä ilmassa.

Kiistan kestäessä olivat Jokikylän pojat tehneet vielä erään katkeran kokemuksen. Suutari, jonka mökki oli jokirannassa ja jonka vainion läpi tie uimapaikalle vei, oli julkisesti asettunut kukolalaisten puolelle. Hänen mökkinsä seinään oli kerran lentänyt kivi, tietysti Kukolasta päin heitettynä, mutta siitä lähtien suutari ei päästänyt poikia kivenheiton matkaa lähemmäs asuntoaan.

Pojat koettivat vakuuttaa viattomuuttaan, mutta mikään ei auttanut. Yrititpä astua suutarin aidan yli, heti oli ukko pelättävä nahkahihna kourassaan karjumassa mökin portailla. Kerran oli Rantalan Anssu saanut maistaa tuosta sittemmin kuuluisasta nahkahihnasta ja silloin huutanut niinkuin sika joulun edellä, siis silloin kun sitä tapetaan.

Tämän uuden vihollisen ilmestyminen katkeroitti kovasti Jokikylän poikia. He eivät olleet pitäneet mahdollisenakaan, että Jokikylän mies petti kurjasti omat kyläläisensä ja meni vihollisen puolelle. Lukkarin Vaito, joka lyseossa oli perehtynyt historian opetuksiin, tosin tiesi kertoa samanlaatuisia esimerkkejä entisiltäkin ajoilta. Mm. silloin, kun persialaiset Kserkseen johdolla hyökkäsivät Kreikkaan, oli eräs, luultavasti suutari, Efialtes, mennyt vihollisen puolelle, mutta hänen nimensä oli sitten säilynyt peloittavana esimerkkinä historian lehdillä, seikka, mitä Jokikylän suutari nähtävästi ei tietänyt, koska uskalsi panna maineensa alttiiksi samanlaiselle kohtalolle.

Asia oli surkuteltava, mutta ei ollut autettavissa, ja niin oli nyt Jokikylän pojilla voimakas vihollisrintama edessään joen takana ja sen lisäksi kiivas patteri, joka heitä pommitti sivustalta.

INTIAANIKILJAHDUS.

Poikien huomio kääntyi seuraavassa silmänräpäyksessä suutarin mökille. Suutari Ananias Nahum Lumperi seisoi mökkinsä portailla knallihattu päässään ja eukko suki hänen takinselkämystään harjalla. Suutari Lumperi lukeutui herrasväkeen sen vuoksi, että hänellä oli ruotsalainen nimi ja että hänen eukkonsa osasi vähäisen puhuakin ruotsia. Hän oli vakuuttunut siitä, että juuri hänen esi-isänsä olivat v. 1157 Erik Pyhän johdolla tuoneet Suomeen sekä kristinuskon että länsimaisen sivistyksen ja niiden mukana jalkineidentekotaidonkin.

Suutari aikoi silminnähtävästi lähteä kylään, ehkäpä kauppiaalle nahkaa ostamaan. Pojat piiloutuivat heti heinikkoon ja kurkistelivat jännittyneinä suutarin toimia. Musta takki yllään hän asteli arvokkaasti vainionsa poikki. Nyt hän kääntyi pellolle. Siellä ynisi hänen nupipää lehmänsä "Koevas". Se oli kiertänyt köyden, johon se oli kiinnitetty, kuusi kertaa takajalkojensa ja neljä kertaa etujalkojensa ympäri ja seisoi nyt siinä aivan neuvotonna siitä, mitä temppuja sen oikeastaan olisi pitänyt vielä tehdä vapautuakseen pinnistyksestään, sillä se oli juuri käyttänyt pienen älynsä viimeistä kipinää myöten selvittääkseen paulansa, pyörinyt ja tepastellut kuin vuoden vanha vasikka, ja omien laskujensa mukaan sen piti juuri nyt olla vapaa kuin taivaan lintu, irti koko köydestä. Mutta eikös se yhä vain salponut pahemmin kuin koskaan ennen!

Onneksi näkyi suutari maantiellä astelemassa. Suutari ja Koevas olivat aina olleet hyviä ystäviä. Suutari vartioi ja valvoi lehmäänsä kuin silmäteräänsä. Kun hän näki tien varressa rehevän heinätukon, tempaisi hän sen maasta ja vei tuliaisiksi Koevakselle. Kerrotaanpa välistä tien varressa olevien vierasten kaurantähkien ja perunanvarsienkin suutarin ohi kulkiessa värisseen vaarasta joutua suutarin takinliepeen alla kuljetetuksi suoraan Koevaksen ammottavaan kitaan. Koevas pani suuren arvon näille ystävyyden palveluksille ja puolestaan osoitti sitä ynisemällä, jopa joskus tuttavallisella nuoleskelullakin, mitä viimeksimainittua liiton merkkiä suutari kuitenkaan ei laisinkaan ymmärtänyt eikä sen vuoksi suosinutkaan. Siitä huolimatta tunsi suutari Koevasta kohtaan lämmintä myötätuntoa, mikä suinkaan ei ihmeellistä ollutkaan, kun tiedämme, että Koevas puolestaan palkitsi saamansa suhteellisen niukat makupalat monilla kermaisilla maitolitroilla päivässä. Jos olisimme ilkeitä, voisimme tosin huomauttaa eräistä salaisista aatoksista, jotka joskus askarruttivat suutarin aivoja hänen taputellessaan Koevaksen lihavia kupeita. Ne aatokset koskivat Koevaksen vanhuudenpäiviä ja autuaallista eroa tästä matoisesta maailmasta. Suutarin mielessä vilahti silloin lihapalleroita, pihvejä, makkaroita ym. sellaista, mihin kuitenkaan emme tahdo kiinnittää sen enempää huomiota muuten kuin todetaksemme, miten tässä maailmassa uskollisimmankin ystävyyden muuten niin kirkkaan tähtisikermän usein saattavat himmentää itsekkyyden harmajahenkiset usvapilvet.

Suutari irroitti taitavin ottein Koevaksen kahleistaan. Koevas ynisi tyytyväisenä ikäänkuin se olisi palkinnoksi pelastajalleen toivottanut täyden kuorman perunanvarsia sekä ämpärillisen leivänkannikkailla höystettyä astiainpesuvettä päivälliseksi, — toivomus, mille suutari Koevaksen maun tuntien osasikin antaa sille tulevan arvon.

Suutari jatkoi taas matkaansa. Hän asteli veräjälle päin juhlallisin askelin luoden ankaria ja arvostelevia katseita pitkin Jokilaakson rakennusrivejä.

— Maailman turhuutta ja katoavaa korskeilua kaikki! hän huokaisi, sillä hän oli lahkolainen ja oli lukenut erästä maailmanlopun ennustuskirjaa, mistä hänen etsivä katseensa oli löytänyt kertomuksen tuomiopäivän pasuunista, ja se taas täytti hänen sielunsa ylevällä juhlatunnelmalla. Sen johdosta hän vaistomaisesti oli uloslähtiessään kiskaissut hartioilleen mustan kirkkotakkinsakin. Eukko tästä ällistyneenä oli tosin saidankireällä äänellään kysynyt:

— Mitääs snää nyy parhaimppii krekkalei päälles tällää arkkiopäevän?

Suutari ei suonut hänelle silmäystäkään vastaukseksi. Mennessään tiellä hän uudelleen aprikoi tuota pasuunajuttua.

— Mahtavat ne olla pasuunia, kun niistä lähtee sellainen maan kamala jylinä! hän tuumaili. — Ensin alkaa ensimmäinen pasuuna. Idästä länteen se puhaltaa: hihi hihii ja hu hu huu! Sitten tulee rakeita ja tulta, verellä sekoitettua, kuin maan päälle heitetään. Ja sen kuulevat niin rikkaat kuin köyhätkin, niin pienet kuin suuretkin, niin valmiit kuin valmistumattomatkin. Ja rikkaat, hän ajatteli vahingoniloisena, rikkaat ne ovat siinä kiipelissä. Mitäpäs auttaa tuota Klemolan isäntääkään vilja-aittansa kukkuraiset laarit. Pasuuna puhaltaa idästä länteen — huhuu huhuu! Mikäs auttaa, kiipeä sillä minuutilla tukka pörrölläsi ja silmät pyöreinä katsomaan sitä pitkäisen jylinää yhtä alastomana kuin olet tänne tullutkin.

Sitten kuolleet nousevat haudoistaan. Tekemistä on sillä vallesmanni-vainaallakin, jonka haudalle viime viikolla tuotiin kiviä neljättäsataa kiloa. Sillä lailla ne rikkaat rehkivät, mutta siitä rehkimisestään he tuomionsa saavatkin, ja hyvä onkin, että nekin kerran ovat kiipelissä. Toista on köyhän, ei pidätä maailmassa mikään. Iloinen on meillä lähtö, vaikka heti paukahtaisi se pasuuna…

Yht'äkkiä kuului hirmuinen kiljunta aivan suutarin kohdalla. Oli kuin kamala kaiku olisi kiirinyt idästä hamaan länteen saakka. Suutarin polvet horjahtivat.

— Nytkö se tuli! hän kirkaisi, ja suutari Ananias Nahum Lumperi, jonka esi-isät olivat tämän maan valloittaneet ja tuoneet tänne kaiken, mitä täällä oli kunniallista, pudota töksähti pyhätakissaan istumaan keskelle maantietä. Kylmä hiki kihosi yli koko hänen syntisen ruhonsa. Hän loi kaihoisat katseensa Klemolaan, odottaen Klemolan isännän alastomana putkahtavan esille viljalaareistaan tuomittavaksi. Olisihan saanut silloin edes onnettomuuskumppanin.

Uusi entistään kamalampi kiljahdus täytti ilmapiirin. Se tuntui ihan tärisyttävän maata, ja pilvenhattarat rupesivat tanssimaan auringon ympärillä, ihan kiikkumaan ylös ja alas.

— Toinen pasuuna! huokaisi suutari. — Nopeastipa tämä kehittyykin. Hohoi jaa! Hohoi jaa! Hiukan se tuli ikäänkuin liian aikaisin. Kunpa vielä parikin viikkoa olisi jatkunut armon aikaa, ei se olisi pahaa tehnyt enempää hänelle itselleen kuin naapureilleenkaan.

Suutari katsahti alakuloisena sivulleen. Hänestä tuntui aivan kuin olisi pasuunanpuhaltaja seisonut tien varrella olevan kukkulan huipulla ja sieltä töräytellyt. Hän loi kyyneleiset katseensa kukkulan harjaa kohti.

Ei sitä pasuunanpuhaltajaa siellä ollutkaan, vaan viisi kuusi päätä sieltä nousi hiljalleen kohoten kukkulan yläpuolelle taivaanrantaa vasten.

— Aa-aa! vaikeroi suutari. — Kuolleet nousevat haudoistaan. Koska niitä tuohon kumpuun niin paljon on haudattukaan? Kas, kun siitä ei koko pitäjässä kukaan ennen ole tietänyt! Kammottavaa joka tapauksessa!

Mutta nyt kuuli suutari jotakin, joka ei soveltunut laisinkaan tuohon juhlalliseen mielikuvaan. Joku nauroi, tai oikeammin, jotkut nauroivat.

— Kuka hitto siellä uskalsi nauraa, vieläpä niin sydämensä pohjasta kikattaa tällä ankaralla hetkellä? ärjäisi suutari. Hänen kurkkuaan ahdisti, hän nieleskeli ilmaa, mutta sitten hänen kasvonsa hiukan kirkastuivat. Nuo naamat kukkulalla eivät kuuluneetkaan niille hänen esi-isilleen, jotka v. 1157 olivat kaatuneet ensimmäisellä ristiretkellä Suomeen, vaan ihan ne tuntuivat tutuilta.

— Ka, eikö siellä ole Kankareen Epa ja Rantalan Anssu ja, ja — ne muut poikakullat! — He, he! No ovat tosiaan!

Mutta nyt suutari alkoi ajatella rohkeammin. Asia alkoi selvetä, ja suutarin otsalle nousi hitaasti, mutta uhkaavan varmasti synkeä ukkospilvi, joka ennusti vielä paljon pahempia asioita kuin koko tuomiopäivän pasuuna.

Hän kiristeli hampaitaan, joiden välistä livahteli pidätettyjä r-kirjaimia kiljuva lauma ilmoille. Suutari tuli aivan murhaavalle tuulelle. Tosin hänen ilonsa oli suuri, kun hänen toivomuksensa armonajan pitentämisestä niin odottamatta oli tullut huomioon otetuksi, mutta kuin meren salskea tyrsky kohosi hänen vihansa, sillä hän huomasi tulleensa törkeästi petetyksi. Kylän poikaviikarit olivat kätkeytyneet kukkulan taa ja hänen ohi kulkiessaan päästäneen yhteisen intiaanikiljunnan, jota he säestivät monenlaisilla äänensynnyttämiskojeilla. Ja nuo lurjukset olivat pelästyttäneet suutarin puolikuoliaaksi.

— Tulimmaista! riehui suutari. — Mitähän tästä kylällä puhutaan iltapäivällä? Sitten hänen mielensä kuitenkin jonkin verran rauhoittui, sillä eihän kukaan voinut tietää, mitä hän kylälle mennessään oli ajatellut.

— Saivatpa lurjukset säikäytetyksi minua, mutta vuoronsa kullakin, murisi suutari, nousi seisoalleen, oikoi jäseniään ja tempaisi käteensä aidanseipään. Hän koikkelehti kukkulalle ryhtyäkseen itse järjestämään tuomiopäivää, joka näytti antavan odottaa itseään. Suutari päätti ensiksi ottaa käsiteltäväksi Jokikylän poikaviikarit.

Hän saapui kukkulan laelle, mutta siellä ei näkynyt pojista jälkeäkään.
Ei ristinsielua, tirkisteli minnepäin tahansa. Ei takin lievettäkään.
Suutari siristeli silmiään ja päästi ilmoille huudahduksen, jota
samalla voinee pitää kysymyksenä:

— Häh? Hähäh!

Paljon ilmaiseva huudahdus! Se merkitsee, että eipäs ollutkaan asia aivan niinkuin luulisi sen olevan. Ei ollut sinne päinkään. Jotakin on vinossa. Täällä on jossakin koira haudattuna.

Suutari risteili kukkulan idästä länteen, kaarteli ja kierteli kaikki paikat, mutta hiiskahdustakaan ei kuulunut. Sitten hän alkoi jälleen tuntea epävarmuutta. Hän vei kouransa otsalleen. Kaikki tuntui olevan tallella, ei ainoastaan kallon ulko-, vaan sisäpuolellakin, — vai olisikohan siellä järjestys jollakin tavalla häiriintynyt? Oliko hän nähnyt näkyjä keskellä päivää?

Suutari käveli hiljaa maantielle ja supisi itsekseen kulkiessaan. Hän ei edes silmäillytkään vastaantulijoihin, jotka katselivat taakseen, pudistivat päätään ja miettivät, että vanhuudenoireet alkavat jo näkyä Ananias Nahum Lumperissakin.

Mutta olisivatpa nähneet hänet, kun hän palasi takaisin! Nopeasti pistelivät jalat eteenpäin. Varsi oli jälleen suorana ja katse pälyi uhkaavana puolelta toiselle. Nyt hän oli päässyt asiasta täyteen selvyyteen. Kauppa-Eveliina oli nähnyt koko jutun ja kertonut sen suutarille. Suutari pisti heti markan Eveliinan käteen, mutta jutun hän lupasi panna korvansa taakse, ja se oli paljon sanottu, se.

LÖYTÖRETKEILIJÖINÄ.

Suutarin mentyä matkaansa alkoi maantien vieressä olevalla kukkulallakin taas näkyä elonmerkkejä. Pojat nousivat varovaisesti kukkulan laelle. He olivat aikanaan kaivaneet syvän kuopan kukkulan rinteeseen, paaluttaneet sen, laatineet siihen seinät ja katon laudoista ja tarkasti verhonneet ja peittäneet sisäänmenoaukon. Sitten he olivat tehneet pyhän lupauksen olla ainoallekaan elävälle olennolle hiiskumatta, että heillä oli sellainen mainio pakopaikka, "sillä", oli Vaito sanonut, "nykyisinä rauhattomina aikoina voidaan tuota piilopaikkaa tarvita".

Sinne olivat pojat äsken kadonneet jäljettömiin, eikä yksikään ihminen, saatikka tuomiopäivän pasuunain pelästyttämä suutari Lumperi, olisi voinut heitä sieltä löytää. Tulos, minkä he intiaanikiljunnallaan olivat saavuttaneet, oli mennyt yli heidän uhkarohkeimpien odotustensakin. He olivat keksineet sen edellisenä päivänä ja ryhtyneet sen aikaansaamiseksi suuripiirteisiin varusteluihin. Lukkarin Vaito oli tuonut mukanaan joululahjaksi saamansa suuren rummun ja kaksi vanhaa kattilan kantta. Kankareen Epalla oli kaksi paria hirveitä päristimiä. Ne oli tehty päreestä ja niitä pyöritettiin ympäri. Silloin ne antoivat äänen, jolla saattoi herättää koko Jokikylän unestaan. Klemolan Reinolla taas oli isänsä vanha metsästystorvi, jonka äänen kerrottiin kuuluvan kolmelle kirkolle sakeimmasta korpimetsästä. Muut pojat kiljaisivat, joten kaikki äänivarat tulivat käytetyiksi.

Kun suutari putosi maantielle istualleen, valtasi pelko pojat.

— Jos se kuoli, vaikeroi lukkarin Vaito.

He nousivat polvilleen kukkulan harjalle, tukat kauhusta ja jännityksestä pörröisinä, missä asennossa suutari heidät sitten näki, arvellen kumpuun haudattujen kuolleiden nousevan kätköpaikoistaan. Kun sitten suutari huutaen ja mekastaen nousi seisoalleen ja seiväs ojolla kompuroi kukkulalle, pääsi kuudesta seitsemästä rinnasta riemun huuto. Kuin haamut katosivat pojat maan uumeniin äsken mainittuun piilopaikkaansa ja kuuntelivat hiljaa kuin hiiret suutarin kiivasta pärmänttäystä kukkulan laella. Vasta kun se jo aikoja oli lakannut ja kun tähystäjä ilmoitti myrskypilven laskeneen, tulivat pakolaiset takaisin auringon valoon aprikoimaan kaikkea ihmeellistä, mitä oli tapahtunut.

Kun sitten suutarin jokainen liike oli tarkalleen muisteltu, pohdittu ja eritelty yhä uudelleen, ehdotti Rantalan Anssu, että lähdettäisiin seilaamaan heidän veneellään joelle. Hän oli laatinut siihen säkkikankaasta purjeen, joka oli "melkein yhtä suuri kuin Klemolan talon pääty". Tuuli kävi luoteesta ja sillä tuulella oli erittäin sopiva purjehtia jokea alaspäin. Takaisin kyllä täytyi soutaa, mutta sellaisen retken jälkeen soutaminen oli muka pelkkää huvia.

Jokikylän pojille oli ominaista, että he äkkiä eräässä paikassa katosivat kuin maan alle ja sukelsivat aavistamatta esiin kokonaan toisaalla, joskus kilometrien päässä. Ei ollut lähiseudulla sitä metsäpolkua, mitä he eivät tunteneet. Jokainen pellonoja ja aidanvieri oli heidän liittolaisensa, heinäladot, riihenalustat heidän kokoontumis- ja piilopaikkojaan. Niinpä sattui usein, että kun poikia olisi tarvittu asioita toimittamaan, pikkutehtäviin jne., oli heitä mahdoton löytää mistään. Äsken he metakoivat talon pihalla, mutta nyt näytti maa nielleen heidät housuineen päivineen.

Mutta annapas, että toimitettiin jotakin, mitä tahdottiin pojilta salata! Heillä oli hajuaisti kehittynyt kuin ketuilla. Jostakin ullakolta tai nurkasta kuului kahinaa, ja kun katsoit sinne, näit pyöreitä, sinisiä silmäpareja, jotka ripsiä väräyttämättä seurasivat tapahtumia ja jälkeenpäin muistivat ne vaihe vaiheelta, piirre piirteeltä, unohtamatta pienintä yksityiskohtaakaan.

Niin katosi poikaparvi nytkin kukkulan varjoon ja Jokikylässä vallitsi rauha. Unisina astelivat kaupungista palaavien maalaisten hevoset pölyävää maantietä mannerta kohti. Joki kimalteli päivänpaisteessa. Ruisvainiot lainehtivat hiljalleen suvituulessa ja pääskyset liitelivät pitkin pihoja kärpäsiä pyydystellen. Jokikylä haukotteli hiljalleen kuumana kesäpäivänä. Siellä täällä kalskahti kirves. Jossakin vikisi vaivautunut kaivonvintti, ja tuvissa istuivat emännät ajatellen hiljainen pelko sydänalassa poikiaan sekä suunnitellen heidän tulevaisuuttaan tehdäkseen sen mahdollisimman ruusunhohtoiseksi. Pojat itse taas eivät olleet vielä koskaan nähneet huoli-sanaa tositekstissä.

Rantalan talo sijaitsi Jokikylän vasemmassa laidassa noin kilometrin päässä valtamaantiestä, aivan jokirannalla. Talon edustalla oli pieni laituri, ja siihen kiinnitettynä kellui laineilla vanhahko vene.

Vesille venosen mieli tervatuiltakin teloilta,

saatikka Rantalan laituripahasesta, arvelee sananlasku.

Mutta ken näki Rantalan veneen, ei uskonut sananlaskuihin. Se loikoili mukavasti helteisessä auringonpaisteessa kuunnellen laineiden liplatusta ja käänsi laiskasti vuoroin kummankin kylkensä aurinkokylvylle. Nuoran pätkä piti sitä paikoillaan ja veden päällä se pysyi luonnostaan. Sillä ei näyttänyt olevan pienintäkään ajatusta lähteä kyntämään ulapoita hankkiakseen enempää mainetta kuin saaliin kilisevää kultaakaan kaukaisilta taistotanterilta. Näin se tuntui hyräilevän hiljakseen:

— Laiskuus, veljet, on hyvä avu, kun sitä osataan oikein käyttää, mutta siinäpä, veljet, temppu onkin! Palttua maineelle, joka on iän ikuisen rehkimisen takana, ja vielä enemmän palttua kullalle ja saaliille, joka on satojen kiljuvien karien, tuhansien taistojen ja vaarojen takana. Mikä on suurempi ilo ja nautinto vanhukselle kuin se, että ylevin kaikista taivaan kappaleista, aurinko, lämmittää kylkeä, että tuoksuva suvituuli suvaitsee puhallella kärpäset loitommaksi, pois nenän edessä ärhentelemästä. Siinä sitä on yllin kyllin kunniaa ja mainetta vanhalle venepahaselle. Ihmiset ovat hulluja. Ne rehkivät ja ponnistelevat yöt päivät turhuuksien takia eivätkä osaa levätä ja nauttia levosta sekä niistä rikkaista ja ihanista antimista, mitä luonto suorastaan tuhlaamalla tuhlaa heidän hyväkseen.

Katsokaa Rantalan vanhaa vaaria! Ukko on yli 80 vuoden. Mitä hän tekee tänne rannalle joskus tultuaan? Katselee ympärilleen leimuavin silmin, yskii verta, nojaa hoiperoiden keppiinsä, mutta puhuu itsekseen:

— En minä tätä menoa kauan kärsi. Jahka minä rupean, tuon rahkasuon minä kuivautan. Kymmenessä vuodessa se on ruismaana, silmänkantamattomana ruismaana. Siitä saa rahaa. Sitten minä laitan navetan ja riihen uudestaan. Ne lahoavat jo. Sitten minä laitan uuden päärakennuksen. Kahdenkymmenen vuoden kuluttua ei tätä taloa enää tunneta.

— Hän ei tiedä, että tämä kesä on hänen viimeinen kesänsä. Ihmisellä on levoton henki.

Niin mietti Rantalan vene. Se oli vanhuudenheikkouden filosofiaa. Mutta viimeisille sanoilleen se sai pian vahvistuksen, sillä valkamaan ilmestyi hyppien ja hälisten parvi vaaleatukkaisia nuorukaisia, etumaisena Rantalan Anssu, joka ylpeällä äänellä selitti:

— Otetaan tästä tämä meidän vene. Ei sillä ole pitkään aikaan missään oltukaan.

Samassa oli vene täynnä paljasjalkaisia, ruskeita, päivänpaahtamia poikaviikareita. Eivät nekään välittäneet kullasta eivätkä hopeasta. Sellainen saalis ei ollut heille äyrinkään arvoinen. Kunnian kukkokin lauleskeli vielä heidän näköpiirinsä ulkopuolella. Mutta heillä oli veressä eräs voima, joka terästi jäsenet ja sai silmät hehkumaan. Se on halu nähdä ja kokea jotakin uutta ja repäisevää, halu antautua vaaroihin, panna kaikki alttiiksi, kärsiä rasituksia, ponnistaa voimiaan ja nähdä, miten pitkälle ne riittävät. Sellainen on poika.

Rantalan vene irroitettiin säälimättömästi valkamasta. Se sai tuuppauksia puolelta ja toiselta, kallistui, haukkasi vettä, kallistui toiselle puolelle ja keikkui kuin äkkinäisissä vatsanväännekohtauksissa. Kankareen Epa ja lukkarin Vaito riitelivät keulapaikasta, kunnes Epa pitkine käsivarsineen sen valtasi tyynesti, ikäänkuin paikka olisi ollut hänen. Reino taas asetti airot paikoilleen ja vetäisi innoissaan. Sitä hänen kuitenkaan ei olisi pitänyt tehdä, sillä itse Anssu, aluksen kapteeni, istui veneen takalaidalla ja piti kädellään laiturin käsipuusta siksi, kunnes kaikki olisivat sijoittuneet alukseen. Sitten hän aikoi nostaa purjeensa ja tarttua peräsimeen.

Kun nyt Reino vetäisi venettä, jäi Anssu riippumaan hetkeksi maan ja taivaan tai oikeammin taivaan ja veden välille. Käsistään hän riippui laiturin kaidepuusta ja kantapäillään yritti saada tukea veneen laidasta. Hän päästikin hätähuudon, mikä kuitenkin hukkui yleiseen meluun. Reino vaaraa aavistamatta vetäisi uudelleen. Kuului kumea molskahdus, vesi pärskähti korkealle. Hetkisen kuluttua kohosi Anssun pää majesteetillisena veden pinnalle. Hänet otettiin vastaan riemuhuudoin.

— Ahti, aaltojen kuningas! huusi Reino, ja Epa kehoitti hänen majesteettiaan nousemaan kuivemmalle.

Mutta majesteetti oli pahalla tuulella. Hän pyöritteli kamalasti silmiään; tukka oli valahtanut otsalle ja suu oli täynnä savista jokivettä. Hän yski, yökkäsi, huitoi ja potki, suorittaen kaikki nuo temput samalla kertaa. Hovimiesten naamat venyivät pitkiksi ja osoittivat huolestumisen merkkejä. Kauhean epäsuosion vaara sai heidät vihdoin toimimaan.

Ellei hetki olisi ollut vakava, olisivat he täysin siemauksin nauttineet tuosta arvaamattomasta uimanäytöksestä, noudattaen kuuluisaa "antaa mennä"-oppia, jolloin Anssu olisi saanut tulla toimeen omin neuvoin. Mutta hetken vakavuuden aiheutti se seikka, että vene oli Anssun, ja jos hän sydämistyi ylenpalttisesti, ei lupaavasta viikinkiretkestä voinut tulla mitään. Kankareen Epa tarttui Anssun takinkaulukseen ja veti miehen kuivalle maalle. Siinä seisoi nyt Anssu vaatteet vettä valuen ja lotisten. Aluksi hän oli pakahtua kiukusta, mietti jo juosta kotiinsa ja antaa palttua koko purjehdusretkelle, mutta halu näyttää pojille purjehtimistaitoa voitti kaikki muut vaikutelmat. Ei hän enää toveriensakaan mielestä näyttänyt kovin majesteetilliselta. Pikemmin olisi saattanut luulla, että siinä oli joesta laiturille pulpahtanut jokin Ahdin ja Vellamon nuorimmista pojista, joka matkustaa tuntemattoman siviilipuvussa seikkaillen mailla ja mantereilla ja on sattumalta osunut Rantalan laituriin odottamaan uutta kulkuneuvoa ja kaiken lisäksi nyrpeällä tuulella. Mutta vahvasti syljeskeltyään ja yökkäiltyään prinssi nosti kasvonsa, kääntyi arvokkaasti yleisön puoleen ja — hymyili.

Pojat uskalsivat vasta nyt purskahtaa iloiseen nauruun. Anssu nauroi itsekin täyttä kurkkua, ja aurinkokin tuli esille pilvenhattaran takaa hymyillen sekin, niin lämpimästi, että Anssun vaatteet alkoivat höyryten kuivaa. Hän riisuutui. Vaatteista väännettiin ensin vesi jokeen, ja sitten ne levitettiin päivänpaisteeseen kuivamaan.

Tämä odottamaton tapaus viivytti hetkisen liikkeelle lähtöä. Pian kuitenkin Anssun vaatteet olivat ainakin puolikuivat ja hän puki ne ylleen. Astuttiin taas veneeseen. Nytkös Anssu oli elementissään! Hän komenteli kuin mikäkin viikinkipäällikkö.

— Pankkaast airot pois! Luuletteks' te et' tämän pojan paatis' tarttee soutaa? Ei suinkaan tämä silloin mikään seilipaatti ja luuppi oliskaan. Me seilataan nyt, etteks' te sitä tiärä!

Sitten Anssu nosti veneen pohjalta seipään, jota hän kunnioitti nimellä "masto", kiinnitti sen keskimmäiseen istuinlautaan ja levitti purjeen. Se oli ommeltu neljästä säkistä, siinä oli monta väriä, päävärinä likaisenharmaa, ja jo useita paikkoja reikien tukkeena.

Ei se tosin ollut Klemolan talon päädyn levyinen, mutta purje se oli, sitä ei voinut kieltää, ja veneessä istujista se näytti suorastaan valtavalta, varsinkin kun tuuli pullisti sitä. Anssu tarttui peräsimeen, ja vene lähti hiljalleen liikkeelle.

Pojat olivat juhlatunnelman vallassa. Näky oli heistä suurenmoinen. Vene lipui eteenpäin soutamatta, luonnonvoimien kiidättämänä. Koko venekunnan täytti salaperäinen kunnioitus suurta luontoäitiä kohtaan, jonka mahtavat puhallukset tuon purjepahasen avulla nyt kiidättivät heitä kohti tuntematonta tulevaisuutta. Pojat istuivat kauan äänettöminä ja katselivat sitä menoa. Talot ja puiden latvat tuntuivat vierivän hiljalleen heidän ohitseen. Joen loivat mutkatkaan eivät vauhtia haitanneet, ja pian alkoi keulasta kuulua iloinen solina veneen vauhdin kasvaessa.

Tuolla näkyi jo Jokikylän maantieranta, missä eukot pesivät pyykkiä.
Poikien rinta paisui ylpeydestä. Nytpähän näkevät kerran kummia
jokikyläläisetkin, näkevät, millaisia purjehtijoita ja merisankareita
Jokikylän pojat ovat.

— Kai ne meitä nyt töllistelevät ja ihmettelevät, arveli Vaito, ja
Reino lisäsi:

— Kun ne vain nyt kaikki näkisivät tämän menon, ettei sitten kenenkään tarvitsisi harmitella, ettei ollut rannalla.

Vene kulki nyt maantierannan ohitse. Ja se huomattiinkin, mutta pari eukkoa vain hetkeksi kääntyi katselemaan purjevenettä. He hymähtivät hiukan ja jatkoivat taas työtään ikäänkuin mitään erikoista ei olisi tapahtunutkaan, vaikka tämä tapaus, mikäli historialliseen tietämättömyyteen varmasti voidaan luottaa, oli ensimmäinen, jolloin purjevene "nuolen nopeudella" kiiti Jokikylän vesiä, ja tapahtuma niin ollen oli käänteentekevä koko Jokikylän liikenneolojen kehityshistoriassa.

— Kylläpä ovat nuo ämmät tyhmiä! kirkaisi Reino Klemola tulipunaisena kiukusta, minkä todellisissa keksijöissä ja löytöretkeilijöissä aina herättää aikalaisten epäusko ja välinpitämättömyys.

Lukkarin Vaito yhtyi täydellisesti Reinon mielipiteeseen. Hän ei ajatellessaan ämmien tyhmyyden syvyyttä, sen loppumattomuutta ja rannattomuutta — kaihotonta rannattomuutta — voinut parhaimmalla tahdollaankaan sanoa muuta kuin tuon tuostakin toistaa säälivästi:

— Voi ämmiä, voi ämmiä ja voi — mämmiä! Se oli hänestä sattuvasti sanottu. Hän ei ollut edes pahoillaan. Hänen mieleensä muistui kertomus Kolumbuksen munasta, mikä juttu historian tunnilla jää jokaisen koulupojan mieleen, ja Vaito vain hymyili.

Mutta Reino oli kiivasta poikaa.

— Täräytetäänpäs niille intiaanikiljunta! hän ehdotti. Se puhe oli löytöretkeilijäin makuun.

— Tietysti täräytetään, mutta täräytetään tällä kerralla sotahuuto, että alkuasukkaat tietävät täältä saapuvan puhdasverisiä espanjalaisia löytöretkeilijöitä.

— Onko se sotahuuto erilainen kuin intiaanikiljunta? kyseli Reino epäröiden.

Vaito mietti hetkisen.

— Ei! Se on aivan sama, mutta se on muuten vain tällä kertaa sotahuuto. Se sopii asiaan näet paremmin. Sotahuutoon tarvittavat kojeet temmattiin esille. Vaito nousi rumpuineen seisomaan, asetti hattunsa kallelleen ja komensi kaikuvalla äänellä:

— Hänen oikeauskoisen majesteettinsa Espanjan kuningas Ferdinandin ja kauniin kuningatar Isabellan nimessä, hurraa!

Sama kaamea kiljuna, mikä oli pudottanut suutari Lumperin maantielle, kajahti nyt uudelleen iltapäivän hiljaisuuteen. Vaikutus oli valtava. Ikkunoita tempaistiin auki ja pyykkimuijat alkoivat siunata. Muutamat heikompihermoiset juoksivat jo rantatöyräälle pakoon.

Reino loi pyhää kiivautta hehkuvan katseen ympärilleen.

— Ähä, hän mietti, jopa te hoksasitte meidät — senkin ämmät!

Kyynelpisara pirahti hänen poskelleen. Nytkös heitä katseltiin ja tirkisteltiin. Siellä huidottiin, viittoiltiin ja siunailtiin. Vaidon mieli oli kuitenkin käynyt alakuloiseksi.

— Siinä sitä oltiin, hän tuumaili. — Todellinen uraa uurtava keksintö, vuosisadan repäisevin yritys Jokikylässä ei kiinnitä pienintäkään huomiota puoleensa, mutta remuava pauhina, huuto ja rähinä, se on toista. Nostapa oikein kamala ääni ja meteli, silloin sinut huomataan. Vain tyhjänpäiväiselle räminälle täällä arvo annetaan.

Vaito huokaisi ajatellessaan, miten kaikki todelliset nerot, keksijät, löytöretkeilijät ym. ovat suurtyönsä suoritettuaan saaneet vastaansa tuon jääkylmän välinpitämättömyyden aikalaisiltaan, jotka eivät ole heitä ymmärtäneet.

— Mutta mitäpä siitä, hän ajatteli. — Mitäpä välitti siitä yksinäisessä suuruudessaan Kristoffer Kolumbus, ja mitä välitämme siitä me Jokikylän Kolumbukset. Maailma on nyt kerta kaikkiaan sellainen kuin se on, ja sen päätunnusmerkkinä on ja on ollut — tyhmyys.

Sitten sanoi Epakin ajatuksensa rauhallisesti kuin loppupäätöksenä koko keskustelulle:

— Kyllä sen nyt näkee, ettei ihmiskunta ämmien järjellä ole kohonnut luomakunnan herraksi.

— Siis eteenpäin uusiin seikkailuihin, me miehet! huudahti Vaito.

Mutta Jokikylän Kolumbukset saivat pian muuta ajattelemista. Kukolan puolelta kuului huutoja, ja Kukolan pojat mukanaan joukko kirkonkylän poikia juoksivat jokirantaan. Aluksi he hämmästyneinä näkemästään äänettöminä katselivat purjevenettä. Siinä se käänteli, paisutteli purjeitaan, niin että vesi keulassa lotisi. Kukolalaiset seurasivat sen menoa juosten rantaa pitkin veneen kohdalla. Jokikylän poikien veneessä oli vihollisen ilmestyminen heti huomattu. Tuo äkkiarvaamatta esiintyvä vaara herätti siellä aluksi hämmästystä, ja Anssu aikoi jo ohjata veneensä rantaan, mutta muu miehistö ei ollut siihen laisinkaan suostuvainen.

— Purjehditaan koskelle asti, kun kerran on liikkeelle lähdetty, pyyteli Reino.

— Mitäs noista vääräsäärisistä, arveli Kankareen Epa ja heilautti uhkaavasti kouriaan.

Anssu ohjasi jälleen keskelle jokea, vaikkakin hänen kurkussaan karvasteli. Olihan vene hänen, so. hänen isänsä, ja Anssu oli vastuussa sen eheänä säilymisestä. Hän ei kuitenkaan tahtonut näyttää pelkurilta. Pian lipui Jokikylän poikien vene taas uljaana keskellä jokea.

Kukolalaiset juoksivat yhä rantaa pitkin. He tunsivat, että Jokikylät pojat olivat tehneet keksinnön, jolla he yhdellä iskulla olivat astuneet ikäänkuin etualalle jokilaaksossa molempien kylien silmissä, ja se harmitti heitä. Jokikylä oli voittanut rauhallisessa kilpailussa ja keksinnöissä. Se teki heidät kateellisiksi, ja pian rupesi kompia satelemaan Jokikylän venettä vastaan.

— Sillä on säkkirääsy seilinä!

— Rantalan Anssu on tyyrmannina!

— Meri-Anssu, hohoijaa! Meri-Anssu, hohoijaa!

Jokikylän pojat eivät puhuneet sanaakaan. He tunsivat olonsa veneessä vähän turvattomaksi. Kukolan pojat saattoivat aloittaa kivisodan ja vene voi kaatua. Synkännäköisinä he istuivat purressaan kallistamatta korvaansa kukolalaisten pilkalle.

— Mitenkähän tässä mahtaa veneen käydä, tuumaili Anssu. Jos se menee rikki, niin kaiken muun murheen kaupanpäälliseksi hän saa isältään selkäsaunan.

Vene lipui eteenpäin. Lähestyi joen mutka, jossa oli kukolalaisten laituri ja uimapaikka. Ennen sitä kohosi jyrkkä kallio jokirannalla.

— Kun vain pääsisimme tuon kallion ohi, kuiskasi Vaito, silloin olisimme turvassa. Kukolan pojat eivät ehdi kiertämään sitä kyllin nopeasti.

Heidän toiveensa toteutui, mutta vain osaksi. Vene lipui kallion ohi. He näkivät, miten Kukolan pojat hätääntyivät, pysähtyivät kallion juurelle. Rantaa pitkin ei enää voinut kulkea. Jotkut heistä alkoivat juosta ylös törmälle kiertääkseen esteen. Jokikylän poikien mieliala parani. Pian he arvelivat olevansa turvassa. Vene kulki vuoren ohi ja saapui joen mutkan kohdalle aivan vastapäätä Kukolan laituria. Mutta siihen se pysähtyi. Ei liikahtanut tuumaakaan. Kallio, minkä vene äsken oli kiertänyt, varjosi joen mutkan tuulelta. Ei värettäkään tuntunut, joen kalvo oli peilityyni. Jokikylän purje lysähti kokoon, painui voimattomana pitkin mastoa.

Tämä uusi ilmiö tuli aivan odottamatta. Pojat istuivat nyt tietämättä mihin ryhtyä ja odottivat tuulta. Olihan siinä veneen pohjalla airotkin, mutta kukapa niitä nyt otti esille, kun kerran oltiin purjehtimassa. Mitä kauemmin heidän täytyi tuossa poukamassa viipyä, sitä uhkaavammaksi kävi tilanne, sillä Kukolan ja kirkonkylän pojat olivat tulossa.

Heidän aprikoidessaan ilmestyikin jo ensimmäinen vihollinen laiturille. Nähtyään jokikyläläisten tukalan aseman hän päästi kaikuvan riemuhuudon, ja hänen perässään lappoi koko vihollisjoukko laiturille.

— Kukolan vene vesille, kuului huuto. Kehoitusta seurasi heti toiminta. Jo työnnettiin Kukolan venettä irti laiturista, ja pian se oli täynnä poikia. Rantalan veneessä syntyi hälinää. Yksi huusi sitä, toinen tätä, kunnes lukkarin Vaito otti ylijohdon ja kirkaisi:

— Intiaanikiljunta!

Se neuvo kelpasi. Pojat ottivat orkesterinsa esille, asettivat räikät pyörimään, torvet ja pillit huulilleen, ja tuo kuuluisa intiaanikiljunta kajahti jälleen tyynessä kesäillassa.

Sen vaikutus oli valtava täälläkin. Kukolan veneessä syntyi tavaton hämminki. Eräät hyppäsivät pystyyn, toiset painautuivat veneen pohjalle. Sepän Mikko, pieni, kiharatukkainen miehenalku, hyppäsi suin päin jokeen ja ui laiturille joutuen siten kokonaan eristettyyn asemaan, mutta sieltäkös hän sitten piti ääntä ja kirkui koko ajan kehoitushuutoja omalle puolueelleen.

Aluksi tuli hiljaisuus. Veneet olivat nyt vastakkain, ja vaieten töllistelivät niissä istujat toisiaan. Silloin Jokikylän veneen päällikkö teki kohtalokkaan virheen. Kun hän huomasi, miten voimakas vaikutus intiaanikiljunnalla oli, komensi hän sen uudelleen ja yhä uudelleen.

Kukolan pojat kuuntelivat aluksi kauhuissaan, mutta kun mitään sen enempää ei tapahtunutkaan, häipyi sen vaikutus kokonaan mitättömiin. Ja seitsemännen kerran jälkeen se sai vastauksekseen pilkkanaurun.

— Käydään kimppuun! kuului Kukolan veneestä. Siellä oltiin sotaisella tuulella, sillä eniten harmitti kukolalaisia tuo Jokikylän poikien uusi keksintö — purje. He pitivät kunniaansa pelastettuna vain, jos he kykenisivät repäisemään tuon rääsyn riekaleiksi. Ja nyt he lähtivät tappeluun. Kukolan vene souti kohti, ja pian se kolhaisi voimakkaasti Jokikylän veneeseen. Täälläkin oli jo airot temmattu esille, mutta niillä ja irtonaisilla laudanpalasilla pärskytettiin nyt suuria vesisuihkuja Kukolan veneeseen, josta samalla mitalla vastattiin. Laidoilla olijat joutuivat käsirysyyn. Kuului huutoja ja läiskäyksiä. Ilmassa vesisuihkujen keskellä näkyi nyrkkejä ja käsivarsia, jotka risteilivät keskenään. Lakit lensivät päästä ja tukat törröttivät pian märkinä ja sekaisina.

Ankarimmin riehui Anssu, joka oli varma vielä toisesta selkäsaunasta, jos tässä tappelussa kärsittäisiin tappio. Hän taisteli ei ainoastaan omastaan, vaan myöskin Jokikylän laivaston puolesta. Kankareen Epa taas käytti koko taidollaan hirveän pitkiä käsivarsiaan tarttuen milloin minkin vastustajansa tukkaan ja pöllytti sitä, ilman että vastustaja kykeni ulottumaan edes rintapieliin käsiksi.

Veneet kolahtivat vastakkain, erosivat taas milloin perä-, milloin keulapuolelta, olivat joskus irtautumaisillaankin, mutta aina oli jossakin kahden miehenalun muodostama kiemurteleva ja vääntelehtivä side, mikä piti veneitä yhdessä, ja kähäkkä alkoi taas pitkin veneen laitoja.

Kukolan miehet ponnistelivat hekin hartaasti. Heillä oli ylivoima, mutta heidän oli vaikea käyttää sitä. He yrittivät hyökätä, tunkeutua Jokikylän veneeseen, päästäkseen tuohon vihaamaansa purjeeseen käsiksi, mutta varovaisuus pidätti heitä. Olisihan voinut tapahtua, että pari miestä olisi jäänyt vihollisveneeseen, jonka tuuli äkkiä olisi kiidättänyt pois. He olisivat silloin tulleet mukiloiduiksi pahanpäiväisiksi.

Mutta sitä innokkaammin Kukolan veneen perässä olijat alkoivat nyt rusikoida laudoilla Rantalan veneen peräsintä. Anssu nähdessään veneensä perässä lastuja lentelevän tunsi uuden selkäsaunan enteet jo pohjoispuolellaan ja hyökkäsi nyt hurjasti esille. Hän hyppäsi suoraa päätä Kukolan veneen laidalle, tarttui kiinni kahden vastustajansa tukkaan, notkautti polviaan ja painalsi Kukolan veneen laidan veden alle.

Kuului kumea hörppäys. Kukolan vene ryyppäsi valtavan annoksen jokivettä. Sen perä vajosi. Molemmin puolin kajahti hätäinen kirkaisu. Kukolan ja kirkonkylän pojat veneineen ja Rantalan Anssu mukanaan vaipuivat jokeen. Jokikylän pojat taas kohdistivat hurjan vesipärskyn tuon uponneen veneen yli. Kaikkein suurinta ääntä koko taistelun ajan piti kuitenkin sepän Mikko laiturilla. Hän huusi, kirkui ja heilutti käsiään kuin tuulimylly. Hän edusti tunnettua lausepartta:

"Kyllä maalla ollaan viisaita, kun merellä on hätä."

Anssun pää pisti pian esille vedestä. Joki oli rannalta matala, joten vaaraa ei ollut kummallakaan taholla. Päästyään veneensä luo Anssu tarttui siihen molemmin käsin, ja sitten sattui taas jotakin odottamatonta.

Samalla kuin Kukolan poikien päät pulpahtivat veden pinnalle, lähti Jokikylän vene liikkeelle. Taistelun kestäessä se oli kulkeutunut ulommas ja oli jälleen tuulen saavutettavissa. Klemolan Reino oli äkännyt, miten vihurit jo leyhyttelivät märkää purjetta. Hän veti sen kireälle ja vene lähti liikkeelle. Kukolan pojat yrittivät uhkauksia kirkuen uida sen perässä, mutta vene sai pian vauhtia ja kiiti nopeasti pois taistelunäyttämöltä laahaten mukanaan Anssunkin, joka yhä piti kiinni veneen laidasta, ollen niin pää pyörällä, ettei hänen mieleensä johtunut edes pyytää apua tai pyrkiä veneeseen. Muutkaan eivät kiinnittäneet häneen aluksi huomiota, kun kerran tiedettiin hänen olevan mukana.

Siten Jokikylän retkikunta oli suoriutunut lopuksi voittajana taistelusta. Vene oli pysynyt veden pinnalla. Sen purje hulmusi ja pullistui yhä entistään ylpeämpänä. Tosin oli saatu kolhauksia, mustelmia ja tukkapöllyä, tosin olivat vaatteet likomärät, rummut ja räikät olivat taistelun kuluessa vierähtäneet jokeen, mistä matkalla onnistuttiin pelastamaankin lukkarin Vaidon iso rumpu, mutta kaikkien mielestä oli taistelu suoritettu kunnialla.

Tyytyväisinä ohjasivat pojat veneensä myllärin laituriin, mihin se toistaiseksi oli jätettävä ja missä Anssu vedettiin maihin. Heidän päästyään rannalle, varmalle vakavalle pohjalle, kohosi poikien mieliala ja heidän kielensä lukot laukesivat. Kun myllärillä oli leipomapäivä, saatiin vaatteet kuivatuiksi. Koko kotimatkan riitti pojille juttua taistelun yksityiskohdista. Tuskin he huomasivatkaan, että aurinko jo laskeutui metsänrannan taa ja purppurahohteinen suvi-ilta alkoi tummentua yöksi.

VOITTAJAN PALUU.

Joki-Klemolan tuvassa oli toimitettu ilta-askareet. Emäntä istui vielä sukankudin kädessään penkillä pöydän takana maantielle antavan ikkunan ääressä ja hänen vieressään istui kädet ristissä sylissä ja peukaloitaan toistensa ympäri pyöritellen Valkealan Vendla, joka kaupungista tullessaan oli pistäytynyt jalkojaan lepuuttamaan.

Joki-Klemolan emäntä oli äiti ja hänellä, varsinkin kun hän oli vilkasluonteinen, oli tallella se äitien pieni heikkous, että he vieraille tahtovat aina jutella lapsistaan, jotka heidän mielestään ovat maailman ihmeellisimpiä, viisaimpia ja kekseliäimpiä olentoja.

— Se on ihan merkillistä, jatkoi Joki-Klemolan emäntä puhettaan, miten sillä Reinolla on hyvä pää ja lukutaito ja niin hyvät numerot se saa joka todistuksessa, että me olemme Klemolan kanssa (hän nimitti miestänsä Klemolaksi) päättäneet panna sen Turkuun papinkouluun. Juu, ei se ole hänelle yhtään raskasta, lukeminen, se on sukuvika. Minulta, vaikka ma sen itse sanon, on kanssa luistanut se lukeminen aina pikkuisesta naapikasta asti, niin että se Aalperi-vainaa, se rovasti Aalperi, ei se poika, vaan itse rovasti Aalperi-vainaa, joka muutti täältä sinä vuonna kun tämä Rantalan hevonen kuoli rahkaojaan — eikös se Vendla oo sitäkään kuullut — juu, juu, siellä se oli selällään kontit pystyssä ja suu täynnä mujua, eikä siihen enää henkeä saatu — niin, se oli vissiin siellä rahkaojassa yli yön — niin niin, se oli mennyt juomaan, kun sinä kesänä oli niin kamalan kuuma suvi, etteivät luontokappaleet tahtoneet mistään saada juotavaa — juu, että mitäs minun piti sanomanikaan, niin oikkeen, se rovasti Aalperi-vainaa sanoi minulle viimeisillä lukusilla: "Lukija sinä oot, Maria, ja sinä oot lukijasukua." Ma olin silloin nuori tyttö — niin, ihan uusi ma silloin olin, ja sitten se Aalperi-vainaa antoi minulle kirjan ylösrakennukseksi, niin että se on lukeminen meillä niinkuin suvussa. En minä tuosta Klemolasta niin tiedä, mutta äitivainaa oli kylän paras lukija, ja Reino on vissiin saanut sen meidän lukutaidon perinnöksi. Se kuuluu kanssa menevän perintönä niinkuin moni muukin tässä maailmassa.

Valkealan Vendla jatkoi peukaloittensa pyörittämistä sillä aikaa kuin kahvipannu pirisi tulella. Hän ei saanut sananvuoroakaan silloin, kun Klemolan emäntä rupesi lapsistaan juttelemaan, ehti vain joskus myöntelemään, että:

— Menee kaiketi ja on kaiketi.

Klemolan emäntä oli innostunut ja ihan herkutteli mielikuvissaan.

— Kun sillä Reinolla kerran on niin hyvä pää, niin ihanhan olisi synti, jollei sellaista poikaa pantaisi kouluun, kun sinne tupataan paljon huonompilahjaisiakin. Pannaan se sinne lyseoon, jossa lukkarin Vaitokin on käynyt, ja koulutetaan se papiksi. Aina sitä niin paljon rahaa tämmöisestä talosta saa, että yksi poika koulutetaan.

— Saa kaiketi, myönteli Vendla.

— On se sitten niin kovin sukkela paikka, jatkoi Klemolan emäntä Vendlaa kuuntelematta, kun oma poika pappina saarnaa oman pitäjän kirkossa Jumalan sanaa. Ja se on vakava paikka kanssa. Ajatelkaapas sitäkin kohtaa, kun minä ja Klemola istutaan sivupenkissä ja saarnavirttä veisataan. Ja sitten aukenee hiljaa sakastin ovi ja nuori pastori nousee saarnatuoliin mustassa kaavussa ja liperit kaulassa. Ihan siinä itse hätkähtää, ja sen minä sanon, että humauksen siinä pitää kirkkoväessäkin kuuluman.

Samassa aukeni ovi ja hän, josta puhuttu oli, astui tupaan. Siinä seisoi nyt Joki-Klemolan nuori pastori, mutta missä kunnossa. Vaatteet läpimärkinä, tukka pörröllään otsalla, paljaat jalat polvia myöten savessa. Näky oli surkea. Ja liperitkin sillä oli kaulassa, mutta ne oli laitettu rikkirevityistä paidankauluksista.

Klemolan emäntä tuijotti kauhistuneena poikaansa.

— Herra varjelkoon! hän kirkaisi, kuka sinut on tuon näköiseksi peitonnut?

Reino astui askelen huolestunutta äitiään kohti. Hänen mielestään äitiä täytyi vähäsen lohduttaa, ja Reino tekikin sen parhaansa mukaan lausuen:

— Äiti, tämä ei vielä ole mitään, mutta olisittepa nähnyt Kukolan poikia. Ne vasta kurassa ja ravassa olivat.

Reinon silmät leimahtivat ja hän jäi odottamaan tunnustuksen sanaa äidiltään, jonka hän odotti jo saaneen kuulla Jokikylän poikien kunniakkaasta purjehdusmatkasta ja suuresta meritaistelusta. Hänen hämmästyksekseen äiti puhkesi itkuun. Klemolan emäntä-parka oli tullut perin odottamattomalla tavalla keskeytetyksi ruusunhohteisissa tulevaisuudenunelmissaan, ja nyt hänen mielensä synkistyi. Hän oli näkevinään poikansa tappelijana, juomarina ja pelaajana, jota poliisit ajoivat takaa ja joka nyt yön pimeässä hiipi hakemaan piilopaikkaa vanhan äitinsä asunnosta.

— Ei! huudahti Klemolan emäntä, ei sinnepäin, ei sinnepäin! Ja sitten hän mutisi sananlaskun:

"Nuorena on vitsa väännettävä."

Reino ei ollut kuullut mitään tällaisesta sananlaskusta ja seisoi sen vuoksi pahaa aavistamatta paikallaan. Mutta hänen äitinsä päätti käyttää tätä erinomaisen otollista tilaisuutta hyväkseen poikansa ohjauksessa kohti kasvatusopin korkeimpia tarkoitusperiä, siis lujan, siveellisen luonteen kehittämiseksi. Hän päätti antaa äidin hellien tunteiden hetkeksi astua syrjään ja antaa tilaa rankaisijan ja ojentajan ankaralle vaikutukselle.

— Minäkö sinua olen opettanut tappelemaan, ja minäkö sinua opetan pelaamaan ja juomaan! hän kirkaisi kimeällä äänellä, kasvot tulipunaisina. — Sanopas paikalla, minäkö sinua olen täällä pahuuteen opettanut?

Emäntä tarttui kiivaudessaan uuteen vahvaan luutaan, kiskaisi siitä oksan irti, niin että varvut lentelivät. Eivät siinä auttaneet Reinon rimpuilemiset. Housut avattiin ja vitsa alkoi tanssia kahdella värisevällä pakaralla:

— Tolla lailla minä sinua opetan, tolla lailla minä sinua opetan! pauhasi emäntä kyynelsilmin rangaistusta toimittaessaan.

— Ja pappi sinusta tehdään sittenkin — eikä mitään leipäpappia tehdäkään, hän lausui tuikeasti ja lopetti toimituksen.

Reinoon olivat äidin kyyneleet vaikuttaneet niin syvästi, ettei hän iskuja paljon tuntenutkaan. Rangaistuksen kestäessä hän mietti asiaa, ja hänen täytyi kylläkin myöntää, että äiti osaksi oli oikeassa, mutta vain osaksi, sillä mitäpä he olisivat voineet tehdä muuta kuin tapella, kun kerran heidän kimppuunsa käytiin ja vielä keskellä jokea. Kun äiti sitten rangaistuksen lopetettuaan kysäisi:

— Vieläkö sinä nyt aiot kulkea pitkin kyliä tappelemassa? sai hän vastaukseksi sydämistyneen kysymyksen:

— Täytyykö minun sitten antaa Kukolan poikien hakata itseni mäskiksi?

Äiti ei oikein ymmärtänyt asiain keskinäistä suhdetta, mutta hänestä tuntui siltä kuin todenteolla ei voitaisi vaatia, että Reino antaisi vastustelematta hakata mäskiksi itsensä. Mistäpä sitten saataisiin uusi pappi pitäjään, kun tämä vanha kuolisi?

Ja Vendlaa hyvästellessään hän jo puheli:

— Kukolan pojissa on kaikki syy, ne kun ovat isompia ja niin kovin huonon kasvatuksen saaneita, että se on ihan kamalaa, kun ihmiset eivät yhtään välitä lastensa kasvatuksesta.

Reino meni sinä iltana nukkumaan sekavin tuntein. Äiti oli loppujen lopuksi vaatinut häneltä sellaista lupausta, ettei hän koskaan enää tappelisi, ja lopulta pyynnöillä ja uhkauksilla saanutkin pojaltaan lupauksen, että tämä koettaisi, mikäli mahdollista, välttää kahnauksia ja tappelua Kukolan poikain kanssa.

Rauha näytti yön tullen täydelleen palanneen Klemolaankin. Reinokin nukkui, vaikka hänen unensa olivatkin alakuloisia, sillä hänen kotiinpaluunsa ei totta tosiaan vähääkään muistuttanut tunnettua kuuluisaa maalausta "Voittajien kotiintulo".

KALLIOMÄEN KEINULLA.

Seuraavana aamuna, kun jää taas rinnoista oli sulanut, alkoi Reino selittää äidilleen eilispäivän tapahtumia. Äiti oli ehdottomasti "aseet pois" kannalla. Reino taas puolusti sitä mielipidettä, että jos toinen aloittaa tappelun syyttömästi, saa lyödä takaisin.

— Äläpäs lyö takaisin, niin silloin eivät toisetkaan pojat enää kehtaa lyödä, selitti äiti.

Reino loi äitiinsä hämmästyneen katseen ajatellen, että äiti silminnähtävästi ei tuntenut Kukolan poikia, ja kysäisi sitten:

— Mutta jos toinen poika lyö kuitenkin, — lyö vain, eikä välitä mistään?

Taas oli äiti pulassa, mutta kun hän juuri eilen oli antanut pojalleen selkään, ei hän voinut peräytyä "aseet pois" kannaltaan, vaan vakuutti varmasti, että niin pahoja poikia ei ollenkaan maailmassa olekaan, jotka lyövät, vaikka toinen ei tee edes vastarintaa.

Reino taas arveli, että hän voisi uskoa sen kyllä muista pojista, mutta ei missään tapauksessa Kukolan eikä kirkonkylän pojista. Ne olivat kaikki kerrassaan kenkkuja poikia.

Aamiaisen jälkeen, kun kaikki pesut ja putsaukset oli suoritettu, lähti Reino pihalle ja alkoi miettiä, mitä maineikasta tänä päivänä voisi tehdä. Hän päätti lähteä astelemaan metsän rannassa olevaa Kalliomäen torppaa kohti, siellä oli näet keinu ja — kaksi kaunista tyttöä, joista varsinkin vanhempi, Elli, oli kylän kaunein tyttö.

Reino ajatteli, miten hän pääsisi torpalle toisten poikien huomaamatta. Hän aikoi ensin kulkea maantietä myllärin asuntoa kohti ja viheltää huolettomasti, ikäänkuin hän vain muuten olisi kävelemässä, ja kun hän sitten olisi tullut metsän sisään, niin kauas, että aukealta ei enää voitaisi nähdä, päätti Reino poiketa metsään ja sen kautta kiertää torpan edustalle kahden jykevän männyn väliin rakennetulle keinulle. Siellä hän aikoi keinua niin, että koje vinkuisi ja kitisisi oikein kuuluvasti, ja yskiä väliajoilla, jolloin tytöt varmasti tulisivat katsomaan, kuka siellä keinui. Sehän oli yksinkertainen ja selvä suunnitelma.

Reino lähti astelemaan maantietä pitkin ja vihelteli kuin huilu. Hän ei näyttänyt välittävän koko maailmassa mistään muusta kuin enintään kauniista ilmasta. Mutta hänen sydämensä sykähti, kun hän ajatteli Kalliomäen Elliä, joka nyt hänen mielestään alkoi olla maailman kaunein tyttö ja vielä niin kovin mukava tyttö. Hänellä oli mustat kulmakarvat ja tummanruskeat silmät, joiden hymyily oli niin lumoava, ettei sitä voinut verrata mihinkään. Ei mikään ollut niin kaunista.