DITYRAMBEJA

Aarni Kouta

Ensimmäisen kerran julkaissut Kustannusliike Arvi A. Karisto 1907.

DITYRAMBEJA VERIVALA.

Verivalani vannonut oon. En tahdosta isien, ystävien kuin Hannibal muinen, en suitsussa jumalain alttarien. Minä valani vannoin kun yöhyt ylläni synkkänä uhkas, kun tähdet ei välkkyneet kannella taivaan, vihan salamat viilsi vain pimeätä pintaa, min alla purjehti pilvet. Verivalani vannonut oon. En kostoa vierahan, vennon heimon, mi omaani uhkaa, en vuorille nousta ja laaksoihin laskea, miss’ aavoilla välkkyvi kultaiset viljat, en polkea peltoja, tallata tarhoja vainoojan maan. Minä vannoin laaksoista vuorille nousta, heimoni hyljätä, ystävät heittää, jumalien suitsuvat alttarit jättää, yksin taistella, kamppailla, nousta, kuiluja, kulkea, tuskia tuntea, korkeella kangastushuippuja nähdä, joille aurinko purppurahehkun kirkkaimman heittää, joilla humisee raikkaammat tuulet. Alla syvimmät, synkimmät kuilut, yllä hopea-kangastus huiput.

HUIPUILLA

Taivas yllä, manner alla, ympärillä hyiset huiput, talven kirkkahat kinokset. Alla uhkuvi elämä, puhkeavi puihin pihka, sihisevi mannun mahla, tuulet ilman tuoksutäydet. Täällä talvi, viima vinha, silmä siinnossa lumien, katse kentillä kiteiden, sydän surmien ilossa, mieli häissä Hallatarten. Kevät keikkuen tulevi, mielet innosta ilona, veret valta-valkeana, tulet Helka-helluntaiset, rukoukset, riemu soipi, sydän inehmon herkkä, hellä. Tääll’ ei riemuita, rukoilla, tääll’ ei liesku luojan liekit, sydän ei säälistä sykähdä, aatos lemmestä avarru, tääll’ ei syytä, syyttömyyttä. Tunnon jää on ainut lämpö, mielen halla hyyrrelamppu, joka säihkyen säkenöi, kuumottavi keskiyössä. Veljenkättä kaikki lyövät. Kirpoavi kahle, muurit murtuu raudan, roudan luomat. Vapahina vangit valjut! Kajastavi toivo kirkas, unet, uskot uudet luopi. Tääll’ ei vankeja, vapaita, veljeyttä, vertaisuutta, tääll’ ei uskoja, unia, tääll’ ei toivoa, totuutta, ylin yks’ on käsky kylmä: korkealla aina kierrä, niinkuin tähti talvitaivon, pyhä, puhdas, koskematon, kiillä, konsa ei kimalla päivän kirkas kultakehrä, itse pakkasen purema muille tuhlaten tulesi näytä oudot ilmanrannat yösen synkät umpiukset, vaivan ylpeän ylängöt.

SANKARIT SOTII.

Pois katsojajoukot, pois aseita, kalpoja kantavat joukot, nyt sankarit sotia käyvät! Säilittä sotivat, kalvoitta kamppailevat, ei paisu julmina käsien jänteet, vihan vasamat silmissä yksin säihkyy, lyö aivoissa säkenöivät salamat oudot, yö synkkänä yllä ja alla lepää. Pois katsojalaumat, kun sankarit sotii! Yö näkevi yksin sen tulen, mi uhmaa taivaita, maita ja meriä, joita tuhannet tuulet pilvihin nostaa, kuiluihin viskaa. Yö näkevi mykkä ja helmaansa peittää. Sankarit sotii, sankarit sotii, tuskat tuimimmat rintoja polttaa, sydämiä leikkaa. Kuiluihin syöksyvät sadat ja kaatuu, kuiluista nousevat tuhannet taasen, nousevat, sotivat, häipyvät yöhön, mi mykkänä lepää. Sankarit sotii, etäältä himmeä rusko vain hohtaa kerran nousevan päivän, mi takaa vuorien synkkien säteitä heittää harvoja, valjuja taistojen teille.

MITÄ VUOTATTE?

Mitä vuotatte meiltä, te kirjavat joukot? Me seisomme yössä. Henkemme soihtu suurena palaa, kun sammuvi tulet taivaan ja maan. Kun pimeys saartaa vuorisen, louhisen, jylhän tienoon. Mitä vuotatte meiltä? Me emme seuraanne konsana liity, emme kanssanne valloita maita, mahteja kumoo, emme vajoo kuin pisara vajoo hyrskyvään mereen. On henkemme ylpee. Me yksin seisomme vartiona yössä. Mitä vuotatte meiltä? Ei leimua soihtumme teidän vuoksi, ei valaise teitänne, matkaanne johda. Eri matka on teillä ja toinen on määrä. Oma tiemme on kallein, määrämme korkein, etäisin, suurin. Erotkohon tiemme! Te pyrkikää tulienne pienien ääreen, majojenne rauhaan tai taistonne teille. Me synkkiä polkuja taivallamme, louhia kuljemme, kuiluja käymme. Me sytytämme soihtumme suurehen liekkiin, mi valaisevi etäisintä, oudointa mailmaa, jonne ei silmänne, aatteenne kanna. Me seisomme yksin. Teitä on tuhansia, mitä vuotatte vielä?

KANSAN SANKARI.

Sa hyvähuutoja jos joukon kaipaat, niin ällös puhuko, vaan sammalla, ja hosianna huutaa he, jos saavut sa ratsastaen – aasintammalla.

KUSTAA III. (1792) 1. MUSTAT NAAMIAISET.

Valomerenä välkkyvi valtiaan linna, rusoaaltoina vyöryvä silkkien vuo, tulenlieskoina säihkyvät timantit leimuu, tuhat salamoivaa tähteä kristallit luo, käy maljoissa veripuna-viinien kuohu, hovi juhlivi, pauhaten soitot ne soi, yli kaikkien valtias vaieten katsoo, maan aurinko, nousevan aamun koi. Mitä maastansa hän, mitä tuhansista noista, välikappaleita käsissä luovan ne vain! Hän juhlivi tänään, jo huomenna nostaa tuhosäihkyvän säilän ja polkevi lain. Mitä miljonista hän, joka huipuilla elää, ne juhlien nääntyy, kun nousevi hän. Oma voima ja valta on määränsä korkein yli herkkien tunteiden, säälinnän. Te polvistukaa, miljonat, valtiaan eteen, kun voittojensa vaunut ne ylitsenne käy, hän kovimmista kovin on, vahana vaipuu ken käskynsä valtaa ei tuntevan näy, te taivutte, uudesti-luojanne taltta kun raivoten marmorinne pintahan lyö, te vapisette, luovat ovat ankaria aina, ja murtaminen aina on ankaran työ!

2. VALTIAS MIETTII.

Te vaaditte vapautta, meluavat joukot! Ei vapautta teille! Kultainen koru on vapaus, jolla voi leikkiä yksin ankarat, suuret ja käskevät henget. Ei vapautta teille! Ei helmiä heitetä sikojen eteen, ei timantteja kylvetä tielle, min pintaa polkevi räyhäävä, roskainen rahvas! Ei vapautta teille, on onnenne totella ja käskystä ankarien verihin otella, kun lankeaa elämän ja kuoleman arpa. Ei vapautta teille! Vain suuria henkiä varten on vapaus. Se öinen on taivas, min korkea kansi kultana säihkyvi outoja tulia, se rusko on uusien päiväin, mi uinuu helmassa taivasta kantavain vuorten, se synkin on pilvi, min kahleissa säihkyy tuhansia vasamia ylpeän vaivan, se suurin on salama, se mustin on yö, mi raivosta nauraen tultansa lyö. Ei vaalijoiksi teistä sen valkean vallan, ei päästäjiksi synkeiden pilvien kohdun, ei leikkienne tantere kultainen kenttä öisien tulten. On onnenne käskyä ankarien kuulla. On vapaus käskeviä henkiä varten. He tanssivat soidessa salamien säilän, he huippuja kulkevat, allansa kuilut, elämä ja ihmiset, kuoleman kauhu. He uhraavat itsensä, uhraavat toiset, he huoli ei onnesta vaistot kun johtaa polkuja taistojen, voittojen heitä. He kovinta etsivät, vastusta vaikeinta, jylhintä vuorta, min kylkehen kylmään väkevimmät vasamansa iskeä saavat, he etsivät taistoa, leikkaavat voittoa, vuottaen salamoiden suurinta soittoa, he uhraavat itsensä, uhraavat toiset, kun välkkyvi kullassa kaukaisin maali, he herroja ovat, te kuulijoita käskyn, mi korkeilta vuorilta laaksoihin kaikuu. Ei vapautta teille!

3. TULI VALLOILLA ON.

»Tuli valloilla on!» kävi myrskyisä huuto. Tuli valloilla on, väkijoukko kuin meri tuulien ruoskima pauhaten kuohuu. Tuli valloilla on, pyhä temppeli herjattu, tallattu maahan on jumalien asunto, marmori jaloin särjetty, pirstottu karkehin käsin! On valtias kaatunut, purppurarusko riutunut Pohjolan pakkastaivaan, aurinko kirkkain varjojen helmaan vaipunut, kullaten köyhän ja kylmän viluisen tienoon, siunaten sammunut luojista suurin. Väki roskainen voittanut? Ei, kolmasti ei! Oli liiaksi kova se timantti, min pintahan tuhoterän iski voimaton viha, voittaen timanteista säihkyvin murtui. »Tuli valloilla on!» kävi myrskyisä huuto kun sankari sortui. Tuli valloilla on, joka paisuen kasvaa ja kulona kulkien valtiaat, vallat syöksevi maahan ja lieskoihin hautaa. Tuli valloilla on, ja Europa leiri joka kolkka min vihaa ja kostoa hehkuu!

TASA-ARVOISUUS.[1]

Verihuurut ne peittävi Ranskan, tuli roihuvi valloillaan, viha vihreenä lieskana loimuu, punahurmeella huuhtovi maan, se allensa tallaa ja ruhjoo, mitä vuossadat suurinta loi, se pirstoo ja syöksevi surmaan, tuhokellot kun turmion soi. Nyt kostohon käynyt on kurja roskarahvas ja mellastajat, giljotiinit ne yötä ja päivää verivirtoja purskuttavat, nyt poistetaan juopa, min luoneet tuhatvuosien arvot on – tuligloria säihkyen pettää voi jalotkin hurmiohon. Mitä koskevi meihin tuo ilve, verivirrat ja julmuus sen, ken huipuilta katsoo, hän nauraa surunäytöstä laaksojen, suku tänään jos sortuvi toinen, niin huomenna nousee jo uus, vain yksi on hengelle myrkky: tasa-arvo ja vertaisuus! Verihuuruista nousevi Ranska väki roskainen pöyhkeilee: Ei herroja, orjia enää, nyt oikeus hallitsee! »Eri suuria ihmiset ovat, – se oppi on oikeuden, – sama oikeus vertaisille, eri oikeus toisillen!» [1] Eräs Ranskan vallankumouksen »totuuksista».

MARCIUS CORIOLANUS. 1. PATRIISI PUHUU.

Pyhä Rooma on herjattu, orjien suku alhainen, pöyhkeä valtaan on päässyt. Pyhä Rooma on herjattu, plebeijilaumat räyhäten kulkee katuja ikuisen kaupungin, joka äänetön sankaritemppeli muinen suurien, ylhäisten henkien oli, nyt alhaisen rahvaan kilpojen, taistojen kiehuva kenttä. Pyhä Rooma on herjattu, curian ovet aukeevat käskystä joukkion joudon, ikuinen istuin lakien, tuomion tahrattu ompi, nöyränä taipuu senaatti tahtohon huutavan heimon. Ei huudoilla hallita ikuista Roomaa! Ylhäinen, äänetön sankarirotu, min jänteissä vangittu, vellova voima mykkänä piilee, mut iskee kuin öinen synkeä pilvi, kun taistelun hetki korkea koittaa, ylhäinen, ankara, äänetön heimo on valtias Rooman, ei räyhäävä rahvas! Pyhä Rooma on herjattu, plebeijilauma alhainen, pöyhkeä valtaan on päässyt.

2. MIEKKA PUHUU.

Ei Rooma kuunnellut sankarin ääntä, nyt laulua kalpojen kuulla se saapi! Pois valkeatogaiset patriisit ylpeet, pois temppeli koruja kantavat papit, ei pyyntönne auta, se kuolee kuin kuolevi särkyvä sävel kolkkohon yöhön, yö saartavi Roomaa ja verinen vimma tuomiosäilänsä säihkyvän nostaa. Ei Rooma kuunnellut sankarin ääntä, nyt laulua kalpojen kuulla se saapi. Talot tuhkana ompi ja poljettu pellot, joilla kultainen, keinuva vilja valmiina vartos, talot tuhkana ompi ja lyötynä joukko maailman vallan, mi vavisten vuottaa iskua sankarin raivoisan säilän. Vapise Rooma, nyt laulavi kalpa laulua ylpeän, ylhäisen vihan, vapise valtio, vallasta sotii kuoleman äänetön, uhmaava joukko, vapise Rooma, sa sankarin ääntä kuullut et, kuulla saat kalvan nyt kieltä.

3. HAAMU.

On sankari sortunut, ylpeä liian miekkansa oli iskemään isien nostamaa pyhää ikuista valtaa, mi kirkkahin koru aikojen kultaisen kruunun ompi. On sankari sortunut, joukkonsa toivo pettynyt tuonelle uhrasi urhon ylpeän, suuren, on sankari sortunut, ikuinen Rooma vapaana jälleen, ja pauhaten kaikuu kaduilta, toreilta rahvahan riemu. On sankari poissa, mut henkensä ylpee ajasta aikahan ylpeenä katsoo huipuilta kulkua räyhäävän rahvaan, on sankari poissa, mut ylenkatse ylhäinen yllä kaupungin lepää, mi halvaksi luki esikoiskruununsa kansojen kesken, mi valtansa ikuisen aatelin antoi koruksi pöyhkeän barbarilauman. On sankari poissa, mut huipuilta henki ylpeä, ylhäinen kylmänä katsoo.

CATILINA PUHUU.

Ei ees, ei taakse, yllä uhkaa yö ja eessä tasavallan joukot taajat! Soi kalske kaukainen ja tähtivyö taivasta niinkuin kalman sirppi kaartaa, nyt koston, vainon vaikein hetki lyö, maat oudot, kansat etäiset ja laajat on vallassamme kohta, loppuun työ nyt tehdään, vihan vimmalieskat saartaa sua Rooma, voimat kammottavat käyvät vastaasi, maahan sorru nyt tai voita! Jo taiston laineet käy, yön ilmaa viiltää hurjimmat peitset, raivon pilvi ratkee, min takaa tuhon veritähdet kiiltää, jo kalvat kalskahtaa ja kahle katkee, mi mieltä sitoi, jäyti tahdon juurta, jo säilät salamoi, päin määrää suurta, tienviitta vihan vihree virvasoihtu, raivaaja radan syämen synkkä loihtu, soi säilät, aukee vallan vaskiukset, kimaltain kaartuu öiset kangastukset. Soi, salama, yön pilvi iske tulta, lyö maahan valta, määriinsä mi turtuu, helmassa tulevan on kirkkain kulta, mi hetken hehkuu, jälleen mustuu, murtuu, leimahda lieska vihan, kaikki hautaa, mi synnyttää ei uutta enää voi, ken kypsä on, hän vuottaa tuonen rautaa ja elojuhlaa suurta karkeloi. Yö hälvenee ja taiston aallot raukee, on sammunut jo mielen hurja uhka, on voitto tasavallan, hauta aukee nyt sankarin, mut kerran syttyy tuhka, mi maassa lepää, mutta tulta yhä salassa vaalii, helmahansa sulkee sen kipinän, mi lieskan uuden siittää, lyö kerran hetki, voimakas ja pyhä, jolloinka kohti määrää uutta kulkee taas Rooma, kansat kansoin jälleen liittää, lait ihmisille laatii, ohjat ottaa käskystä valtiaan, mi nousee kerran ja astinlaudaksensa lyöpi maan.

JULIUS CAESAR. 1. ÖISELLÄ CAPITOLIUMILLA.

Yö saapuu, tummuu iltataivaan syli maan hetkeksi mi sulki kultavaloon, yö saapuu, syttyy tähtisarjat paloon tuhansin lieskoin, mutta kaiken yli loistossa miljonien tulten seisoo mies yksinäinen, jumalien juurta, vuorella jumalten. Yöt päivät kutoo henkensä sallimuksen vaippaa suurta kansoille, maille. Milloinkaan ei putoo kädestään voimakkaasta vaskiparta, mi unen toteen, toden uneen liittää harsoksi säihkyväksi, joka sulkee helmaansa hengen ihanimman runon. Ei tyynny tahdon hyrskyävä virta, mi uutta uraa raunioihin raivaa maailman vanhan, joka jälleen kulkee kuin karkeloiden ikuisuuden työhön. Ei uuvu voima, joka hautaa kaivaa hyveille, jotka lailla iltaruskon kultaavat vielä maita, uuden uskon syttyissä niinkuin syttyy tähdet yöhön. Oi terve, Rooma, Messiaasi vuottaa sua vuorellansa, vaskiukset aukee Januksen temppelin, uus’ astuu luoja pyhäkköön ajan, ajan uuden tuoja, min valta milloinkaan ei maahan raukee, mi omaan voimaansa vain yksin luottaa, oi terve, Rooma, uhraa uhri parhain nyt luojallesi, kautta palmutarhain ikuinen soikoon kuoro: terve Caesar sua tervehtii ne, jotka kuoloon käyvät! Yö tumma, uinuu Rooma suurta unta, mies yksinäinen valvoo kukkuloilla, mut kohta nouseva on valtakunta, maan kirkastaa mi uuden aamun koilla.

2. LEGIOONAIN LAULU.

Terve Caesar, sallimuksen valtakannel kaikuu, terve, terve Caesar! Terve Caesar, taiston teräskellot kutsuu kuolon purppuraiseen juhlaan meitä, terve Caesar, terve valtias, nyt arpa lankee, terve, joukkosi on tuonen tuttu, terve, tuhannesti terve, suuri Caesar! Terve Caesar! Elo kypsynyt on leikkaajalleen, vilja tuleentunut viikatteelle, terve Caesar, raskaat, täyteläiset tähkät nuokkuu vuottain sirppiäsi, jonka terä kultasalamana kaikkeen iskee, mikä valmiina on vainiollaan, terve Caesar, terve elojuhlija, min kenttä maasta maahan, merten yli yltää, terve Caesar, ikuinen on elonkorjuuaikas! Terve Caesar, kohtalosta kohtalohon johtaa olemuksen ikivoima meitä niinkuin tulenpatsas korven yössä, tuhatkimaltava taivaankaari kangastusten etäisestä maasta. Terve Caesar, valtas ikiruno kiehtoin käskee, terve Caesar, voimas lannistava pakko säätää tuskan, vaivan vaikeata tietä käymään miljonat ja myrskyn lailla laulaa voiton korkeata virttä, terve Caesar, terve sankari, nyt kultakotkin tervehdimme sua käyden kylmään kuoloon!

3. ARPA LANGENNUT ON.

Arpa langennut on, rajan kielletyn yli sotajoukkonsa sankari uhmaten ohjaa. Arpa ankara langennut, ikuinen Rooma vavisten herraansa suurinta vuottaa, min kultaiset kotkat seudusta seutuhun myrskyten lentää, arpa ankara langennut, pauhaten kuohuu voittojen voimakas, vyöryvä koski maan kukkivan yli, mi iskutta miekan valtahan sankarin saapuvan taipuu. Arpa langennut on, rikos ihanin tehty, mi tähtihin saakka maineensa säihkyvän glorian nostaa yli jumalien kaukaisten, kirkkaitten kenttäin. Rikos ihanin tehty, min suuruutta saata ei tahrata siveyslakien mitta, mi orjia varten on alussa aikojen muinaisten luotu, oma lakinsa sankarin toimilla, töillä, min timanttikova kohtalo korkeille hengille säätää. Rikos ihanin tehty, mi suurin on hyve kädessä sankarin, salliman suoman käskijäksi kansojen, luojaksi aikain, joittenka valta kirkkaana säihkyy, kun hautahan vaipuu menneiden polvien tahto ja tarmo. Arpa langennut on, tulenlieskoina lentää sankarin säihkyvät, kultaiset kotkat seudusta seutuun ja päätyvät Roomaan, min marmoriportit salpansa valtiaan käskystä avaa. Pyhä Rooma on vallattu, jällehen aika, korkea, ankara urhojen aika, valtikan ottaa. Jälleen sankariseppele vehree kulmilla ihmisten suurien kukkii, jälleen pilvihin nousevi maine Rooman, mi maailman kohtalot ohjaa valtiaan alla, min voittojen tähti kirkkainna säihkyvi aikojen yössä.

4. POMPEJUKSEN CURIASSA. (Maaliskuun iduspäivänä.)

Pylväs maailman kaatunut, ihanin, suurin ihminen sortunut, säihkyvin helmi sammunut luomisen kirkkahan kruunun, sammunut, heittänyt purppurahehkun viimeisen, hellän maailman ylle, mi värjyen vaipuu mustien varjojen outohon yöhön. Imperaattori surmattu! Tyhjä on maineen kultainen istuin, tahrattu verin on ikuinen Rooma, verin, min jälkiä puhtaaksi pese koskaan ei aika, ei umpehen painu milloinkaan haavat, jotka on iskenyt alhainen vietti alhaisten henkien, alhaisen koston. Rikollinen Rooma! Sa helmassas hoivasit kavalia kyitä, jotka armolla valtiaan kerran nousivat, iskivät ystävän, miehen uhriksi kuoleman keskellä työtä korkeinta, pyhää. Rikollinen Rooma, ajasta aikaan on tuomio soiva: etsikkoaikaas et älynnyt kerran! On valtias poissa, mut voittojensa kulku aaveena vyöryvi aikojen halki, on valtias poissa, mut iäti seisoo se huone, min kätensä voimakas kerran vuorille vuoli, on valtias poissa, mut henkensä yhä huipuilta hyisiltä kansoja ohjaa, on valtias poissa, mut auki on rata, min tarmonsa rasti, on valtias poissa, mut voittojensa vaunut säihkyen vyöryvät aikojen yössä.

VOITTAJA PUHUU.

Ma voitin. Mitä ompi voitosta, päämäärä taistellessa vain on pyhä. Ken yläpuolla ei oo voittoaan, hän kahlehissa orjuuden on yhä!

SOTA.

On sota niinkuin tammi taivas-latva, jot’ ase hirveinkään ei maahan lyö, sen pirstoo vasta salamoista suurin, min synnyttävi synkin, oudoin yö.

LUOMINEN.

Alussa maa oli autio ja tyhjä, pimeys lepäili syvyyksien päällä, määrättä hyrskyen mustimmat laineet kulkivat, kiersivät mitatonta merta, vaahdoten valkeana tuolla ja täällä kiehuivat muodotta muodostuvat aineet etsien toisia yhtyäkseen kerta. Alussa maa oli autio ja tyhjä. Kuohahti äkkiä synkimmät aineet, väkevänä jylisten pauhasi myrsky, hälveni pimeys ja tuhansissa liekeissä hehkuen hulmusi tulipuna tähti keskellä avaruuden ääretöntä kantta. Syvyyden kultana keinuvaa pintaa Elämä kulki. Aaltojen harjalta harjalle aallon myrskysi luovista voimista suurin, halkesi kahtia vellovat vyörteet vuorina vierien outoihin ääriin, vaipuen, tyyntyen kahleiden määriin, sijansa heittäen karkelokentäksi luomisen työlle. Lieskoina leimusi avaruuden tähti timantteja, kultia kylväen maille, raskaina ilmoihin harmajat huurut hyisistä, himmeistä notkoista nousi, kaaoksen kylmähän rintahan henki hehkuvaa tultansa luojista suurin. Hälveni häivät, kiehuen iti maa, joka jäisenä lepäsi äsken. Kuohuen aukeni vehreä helma kätkien hehkuunsa hersyvät voimat, siittäen sihisevät, pursuvat mahlat, työntäen taivaille uhkaavat huiput. Poltteesta kohtunsa kuumimman vaivan synnytti viimeksi syvimmän synnyn, huippuja kulkevan ihmisen suuren. Vuodet ne vierivät, kuukaudet kulkee, ajat ne aikoihin tanssien yhtyy, ei loppunut työ. Väristen vuottavi päivät ja yöt luomisen levotonta, suurinta juhlaa maailma, vahvuuden välkkyvät vyöt, luonto, mi voimaansa vellovaa tuhlaa. Milloinka salamoista synkehin lyö, kirkastava, säihkyvä, uudesti-luova, milloinka työhönsä ankaraan ryhtyy mestarin suurimman raivoisa palja, milloinka miljonat kuiluihin syöksyy verissä luomisen kiehtova malja? Vavisten luojaansa vuottavi maa. Milloinka salama sen leimahtaa?

UUSI JUMALA.

Hän vuorilla viipyy, allansa kansa pauhaten juhlivi maalia vailla kuin korvessa Siinain Israel muinen. Hän vuorilla viipyy, kasvoista kasvoin katsovi Elämän ankaraa Herraa, min ikuiset käskyt piirtävi pintahan kylmän ja karmaan kalliopaaden. Hän vuorilla viipyy, allansa joukko juhlivi huoleton, tanssivi eessä kuvien kultaisten, kangastuskaarten, jumalien outoin. Hän vuorilla viipyy ja vaieten katsoo tanhua, riemua joukkion joudon. Hän vuorilla viipyy kuin synkeä pilvi, min mustassa helmassa tulipuna turman hehkuvi liesi, hän huippuja kiertää kuin ukkosen lonka, min kohdussa tuhansia vasamia välkkyy, hän vuorilla viipyy, mut syöksyvi kerran salamoiden vaunuissa laaksoihin, joissa juhlivi määrättä räyhäävä rahvas. Hän syöksyvi laaksoihin, vapisevi vuoret, tärisevi manner ja kiehuvi meri, min raivoista pintaa myrskyjen valkeat valjakot lentää. Hän syöksyvi laaksoihin, pitkäisen nuolena keskelle karkelon keinuvan entää, hän saapuvi, kansojen kultaiset kuvat pirstovi, syöksevi marmori-ylväät jumalien alttarit maahan, mi ompi jalkainsa ainainen astinlauta. Hän saapuvi, antavi maalin, mi säihkyy purppuraruskona taivaalla, jonka kaukainen kansi hehkuvi autuutta maallisen riemun. Hän saapuvi, valtansa rastivi radan ihmisten kulkea kunne hän tahtoo, hän mennehen valtaa, hän tulevan luopi, hän ohjaa suuret ja pienet virrat, hän kutoo kohtalon välkkyvät vaipat, hän, kansojen käskijä, ihmisten herra, mi synkkänä pilvenä vuorilla viipyy.

TOTUUS.

Te etsitte, tahdotte totuutta te surumieliset sankarit hurskaat. Sen alttarille henkenne tuskan te tuotte, sen uhriksi voimanne parhaat te suotte, sen kangastuskaaria kultahan luotte, se elämänne huippu ja elämänne määrä, se näyttää mi tekonne oikea, mi väärä, te etsitte, tahdotte totuutta vain yli kaunihin valheenkin! Mikä valhetta sitten? Oma etsintänne, virvojen välkkyvä, väikkyvä harha! Mikä puhtainta totta? Vain elämänne, vaistojen, tuntojen tuoksuva tarha, ei totuutta muuta, ei hyvien, pahojen tietojen puuta! On elämä ainoa puu, joka kukkii, se todet ja totuudet helmaansa kätkee, se tiedä ei oikeasta, tiedä ei väärästä, se tiedä ei heelmäinsä hyvien määrästä, se kuohuu vain mahloja, nesteitä pursuu, se kasvaa, se jakaa, se tuhlaa, se antaa, ja lehvillänsä suruttomain pesiä kantaa, sen oksilla ainainen soittelo soi, elo ainoa totuus on, oi! Te ette tahdo elämää, vaan etsitte totta! Mikä totuutenne sitten, te sankarit valjut? Se elämän on loppu, sen kieltäjä kylmä, liikkumaton, täyteläinen, kalpea, jäinen kuoleman varjo. Mitä etsitte vielä? Rajojen ulkona kalvas on maa, hiljainen, kelmeä, kiihkoton, hyinen, totuuden kehto, äänetön, rauhaisa, lepäävä lehto, missä ei halujen kiehuvaa maljaa, missä ei säveliä, tanssia, naljaa, miksi vielä viivytte, totuus on siellä, johon te tahdotte, jota te etsitte, lemmitte yli elämän kauniiden valheitten?

LAKI.

Kun elon kahlehtia tahdoitte, niin lain te loitte, vain lapsi, viattomuus, ei nouda sitä. Nyt viattomiksi tulkaa uudelleen – jos enää voitte.

LEMPI.

Olkohon lempemme niinkuin lähde laella tunturin korkean, jylhän, raikas ja selkee, kalvolla auringon kirkkahin kulta, pohjalla vellovan elämän suoni, mi väkevänä, kiihkeänä tykkii.

NAINEN.

On nainen Suuri-mahdollisuus yhä: hän synnyttää voi lailla syksy-yön kirkkaimman tähden, taikka marraspilven, mi tuhoo ihanimpain tulten työn.

SYKSY.

Syksy saapuu. Myrskyn jylhät kellot kaikuu, kuolinkellot, kylmät, jäiset kellot, joilla sääliä ei, armahdusta, jotka katoa ja kalmaa laulaa. Syksy, syksy saapuu, soivat tuonen suuret, kaameet kellot. Syksy saapuu. Heelmät kypsyy, putoo puista kesän riemuinneista, heilineistä, konsa elo kuohui, kiehui, täytti nesteillänsä syämet, juuret, heelmiin kypsytti ja heitti kylmän, kolkon syksyn hyiseen helmaan. Saapuu syksy, surmaa, jäätää – Heelmät jäävät. Syksy saapuu. Puhkee viime hehkuun luonto, viini huumaava sen suonet täyttää, leimaa elon purppuraisen kiihkon kalvenneihin kasvoihin ja soittaa kalman virttä kelloin kumajavin. Syksy saapuu. Terve aika, kylmä, ankara ja säälimätön, terve kuolon viime huumauksen aika! Lietso veriin hengen hurjin hehku, suihki suoniin kiihkon kuumin viini, heelmät kypsytä ja sitten surmaa, lyhyiksi elon hetket leikkaa, jolloin mennyttä ei aikaa miettimähän, hetki oleva vain kirkkain, korkein, johda suuriin, sanattomiin töihin, töihin vaivan ylpeän ja vaikeen, syksy, syksy, tuskan, hehkun, tuonen tuima aika, konsa hornan julmat kellot kaikuu.

FRIEDRICH NIETZSCHEN RUNOJA ECCE HOMO.

Sukuni ma tiedän juuren! Lailla leimuliekin suuren hehkun, tuhoon itseni. Mihin tartun, syttyy valo, minkä jätän, hiiltyy palo: liekki olen varmasti!

YSTÄVYYDELLE.

Terve, ystävyys! Ens’ aamurusko mun toiveheni korkeimman! Oi usein tuntui kuin loputon ois tie ja yö, ja elo inha, vailla maalia! Kaks kertaa elää tahdon, kun silmässäsi voiton ja huomenhohteen näin, sa rakkain jumalatar!

VENEZIA.

Yössä ruskeessa sillalla seisoin ma. Laulu kaukaa soi: kumpusi kultana pois yli värjyväin vetten vyön. Valot, soitto ja gondolit – hämyn helmahan kaikki ui juopuen pois... Kädet oudot sieluni soittimeen kävi silloin, gondolilaulun ma salaperäisen lauloin ja vapisin hämykirjavaa autuutta. – Mua kuuliko kenkään, oi?...

AURINKO LASKEE.

1.

Sydän polttava, ei kauan sun janota tarvitse enää! On lupaus ilmassa, sitä huhuuvat oudot huulet mulle – saapuvi suuri viileys... Paahtoi polttaen ylläni päivä: terve, te äkkiä tulevat tuulet, terve, te iltaiset viileät henget! Humisee oudon raikkaana ilma. Yö eiköhän vietellen katsele mua?... Pysy lujana, urhea sydämeni, oi! Älä utele: miksi?

2.

Eloni päivä! Aurinko laskee. Jo virta kultana kimmeltää. Miks huokuvi paasi, sen kiireellä onni uinuiko päivällä untansa? Se onnesta välkkyvi vihreenä vielä povella ruskean jyrkänteen. Eloni päivä! Jo iltasi joutuu! Jo hehkuvi silmäsi sammuen verkkaan, jo vyöryvi kasteesi kyynelhelmet, jo lipuvi valkeita meriä hiljaa sun lempesi purppurahehku, sun autuutes viipyvä, viimeinen...

3.

Joudu, kirkkaus kultainen! Sa kuoleman salaisin, suloisin tunne! – Ma kuljinko tietäni nopeasti liian? Nyt vasta kun jalkani uupuu, ma katseesi kohtaan, minut onnesi saavuttaa. Ylt’ympäri soittoa, aaltoja vaan Mi ennen ol’ raskasta, vaipui sinervään unhoon, nyt venheeni keinuvi jouten, Myrskyn ja retken – oon unhoittanut! Hukkuivat toivo ja toiveet, nyt välkkyen sielu ja ulappa hohtaa. Seitsemäs yksinäisyys! En tuntenut koskaan sulovarmuutta lähellä niin, niin kuumaks’ en auringon kehrää. – Viel’ eikö jäisinä hehku mun kukkulani? Hopean kevyenä nyt purteni aavalle ui...