ELÄMÄ JA KUOLEMA
Kirj.
AARNI KOUTA
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1917.
SISÄLLYS.
Isä. Lusifer. Elämä ja Kuolema. Talvi. 1. Huvila. 2. Syystähdet. 3. Varisevat lehdet. 4. Ensi lumi. 5. Maisema. 6. Järvi jäätyy. 7. Kimaltavat hanget. 8. Tähti-yö. 9. Sydäntalvi. 10. Kevään kajastus. Auringosta olet sinä tullut, ja auringoksi pitää sinun jälleen tuleman.
ISÄ.
Joka kevät anivarhain he aina saapuivat Kallionkupeelleen, isä, äiti ja pienoinen poika. Heidän Kallionkupeensa kohosi jyrkästi koivikkorantaisen aavan järven helmasta, kasvoi vallan vuoreksi, ja vuoren laella ihan oli heidän korkea kotinsa, jonka punainen katto ja vihreät nurkat paistoivat kauaksi yli valoisien ulappain. Ulappa oli näet etelään, ja siten pääsi aurinko koko kesän esteettömästi nousustaan aina laskuun saakka heille paahtamaan, sillä itään ja vielä länteenkin riitti pelkkiä iloisia ilmoja, joihin nousi lehtipuita vain senverran, että vipajavaa, hilpeätä huminaa kesti kaiken päivää lempeitten tuulien liehtoessa. Mutta pohjaa päin seisoi vankkana vartiona ikihongikko, jonka lävitse viluiset viimat eivät milloinkaan uskaltaneet, niin että kylmimmällä tuulella, jolloin muut nurkuen vetäytyivät suojiinsa, heillä vallitsi melkein kaikkein lämpöisin ja tyvenin sää. Silloin pienoinen leikki aina avopäin ja avojaloin nurmikolla, jonka kirjavan kukkameren kiltti aurinko sai yhä vain valoisampana ja loistavampana siintämään ja läikkymään.
Mutta lumien sulaessa ennenkuin yksikään kukka Kallionkupeella oli ehtinyt vielä iloisen silmänsä avata, kuohuivat ja hyppelivät hilpeät kevätpurot pitkin vuorenrinnettä alas järveen, joka juuri taisteli viimeistä voitollista taistoaan pakenevan talven valtaa vastaan. Ranta-äyräillä kohisi kuin heräävän elämän väkevä laulu ikään; jäät kaikkosivat kauemmaksi ulapoille, uimahuoneen ympärillä keinuivat vallattomat pikku vaahtopäät jo ihan vapaina ja niiden kuohuun yhtyivät alas kalliota kierivät kevään ouruvedet muodostaen lopuksi kuin pienen kihelmöivän kosken ryöpyn. Vallankuin vaistomaisesti pienokainen kuuli näiden äänien kutsun aina rumaan harmaaseen kaupunkiin saakka, vaikka talven valta näytti yhä vielä niin varmalta ja järkähtämättömältä ylt'ympärillä. Mistä johtui tämä vaisto? Kysy muuttolinnuilta, jotka kaukaa auringonmailta kevääksi tänne aina kerkiävät. Eikä poikanen tämän koommin antanut vanhemmilleen enää pahaakaan rauhaa, ennenkuin nämä olivat koonneet kaikki kesää varten tarvittavat tavarat, sulkeneet tiukasti kaupunki-asunnon ovet ja istahtaneet ikävään, ahtaaseen rautatievaunuun, joka hitaasti kuljetti heitä läpi lumisten, surullisten seutujen. Mutta jo seuraavana päivänä pienokainen ilosta huudahdellen rakensi pyöriviä rataslaitoksiaan ja jauhavia myllyjään pauhaaviin puroihin, ja hänen suuret rauhalliset silmänsä kuulsivat tummina ja vakavina kuin petäjikkö, jonka varjossa hänen keväisten leikkiensä paikka oli. Isä mukautui tuossa tuokiossa aina tähän olosuhteiden vaihdokseen, sillä hän viihtyi yleensä kaikkialla, missä hänen työnsä sujui hyvin, ja missäpä se sitten paremmin olisikaan sujunut kuin tuolla kauniilla, väljällä, korkealla Kallionkupeella, missä näihin saakka ei ainoakaan epäsointu ollut vielä sorahtanut.
Mutta toisin oli äitirukan laita. Joka päivä hän sanomalehdestä luki, mitä teattereissa ja oopperoissa milloinkin esitettiin, mitkä maailmankuuluisuudet näin huvikauden lopussakin vielä vierailivat missäkin taidelaitoksessa, ja aivankuin kiusaksi kaikki suurimmat siellä näihin aikoihin nyt vierailivatkin, jolloin hänen pienoisen poikansa hyödyttömät rattaat yötä päivää jauhoivat tyhjää Kallionkupeen vallattomien kevätpurojen niitä pyörittäessä. Ikäänkuin noiden suurien kuuluisuuksien hyörintä ja pyörintä ei loppujen lopuksi olisi ollut aivan yhtä tyhjää, ellei monasti tyhjempääkin kaikessa kiillekultaisessa koreudessaan ja tekemällä tehdyssä valhekuoressaan. Mutta tämä oli nyt kerta kaikkiaan äidin mielioikku, josta hän ei mihinkään päässyt, yhtävähän kuin hän sillä mitään pahaa kenellekään tarkoitti. Ei, päinvastoin. Hyvähän äiti oli, hyvänkin hyvä, mutta hän nyt oli vain tottunut saamaan elämältä kaiken, mitä milloinkin tavoitteli, — niin aulis oli elämä hänelle ollut, — ja sellaisissa oloissa käy aina hiukan hemmoitelluksi, jolloin pienimmätkin näennäiset vastoinkäymiset ärsyttävät liiaksi mieltä, joka ei ennestään ole tottunut kenenkään muun tahtoon taipumaan.
Kaikessa tässä ei näkynyt vielä mitään ulkonaista pahaa ennettä tulevaisista väijyvistä vaaroista, mutta ehkä piili siinä sensijaan sitäkin enemmän sisällisen, ellei nyt juuri vieraantumisen, niin ainakin vastakkaisia polkuja polkemaan pyrkivän tahdon itsetiedoton siemen. Ja itsetiedoton kasvaa niin kovin pian itsestään tietoiseksi, alkaa hiljaa kapinoida, uhkailla, uhitella, uhmata. Leimahtaa ensimmäisen ristiriidan sanoiksi, sulaa sovintoon, leimahtaa ilmiliekkeihin uudelleen, ärtyy, käy hillittömämmäksi, milloin suurentelee, milloin tekee asiat ja suhteet liian ahtaiksi, kunnes vihdoin kiihtyy silmittömäksi vihaksi ja kalvavaksi katkeruudeksi, — niin heikkoja, niin perin raukkoja me ihmisen lapset yhä vieläkin olemme.
Näin kiihtyi äidinkin valittelu kevät keväältä yhä kiihkeämmäksi, kasvoi vähitellen kärsimättömyydeksi, josta katkeroitumiseen ei enää ole kovinkaan pitkä matka. Ja kun katkeroitumisen ilme kerran on kasvoihin koteutunut, niin silloin ei enää todellinen loppu ole liiaksi kaukana. Se ilme se pimentää jumalan kirkkaan auringon, sammuttaa suuret, kultaiset tähdet taivaankannelta, ja sekoittaa ihanina riutuviin iltaruskoihin veren kaamean, sydänyön synkän värin. Silloin ei nauru enää kevyenä, virvoittavana hopeakellona huoneissa helise, eivät hellät, huolehtivat sanat toisen sielun yksinäistä hätää ja avutonta orpoutta lievennä, silloin vain haudanhiljaisuus ja kylmyys autioissa suojissa ja kolkoissa kammioissa henkii.
Miksi äiti sitten ensi kärsimättömyytensä isään kohdisti? Siksi, että eihän hän pienokaiselle mitään saattanut sanoa, tämä kun tuollaisesta mitään ymmärtämättä olisi vain herttaisesti ja avonaisesti hänelle hymyillyt. Ja jollekinhan ihmisen nyt aina sentään täytyy saada mielensä purkaa, ja ellei todellisia, raskaita syitä ole olemassa, niin mielikuvitus, tuo taivaan ihana, mutta vaarallinen lahja, kehittelee ja muovailee pienet syyt suuriksi, kevyet raskaiksi, helpot lamaaviksi, jos vain on aikaa antaa mielikuvilleen vallan, ja aikaahan juuri sydänmaalla kaikista enin on. Ja kun nyt äiti ei ollut tähän saakka tottunut kenenkään muun tahtoon taipumaan, ei hän saattanut käsittää, miksi isä niin auliisti asettui pienokaisen mielijohteiden mukaan juoksemaan, sivuuttaen siten kokonaan hänen tahtonsa. Tietysti isäkin tahtoi päästä pois kaupungista, halasi hiljaisuutta ja rauhaa, ja sitenhän hänen menettelynsä oli pelkkää itsekkäisyyttä, jota olemme oppineet pahana pitämään, vallankin kun emme satu omaa itsekkäisyyttämme huomaamaan, jonka nyt ihminen aina viimeksi huomaakin. Eikä hänen silti paha tarvitse olla, ei suinkaan, kaukana siitä; korkeintaan hän on vain hiukan ajattelematon, ja kukapa meistä ei sitä sitten loppujen lopuksi olisi? Älkäämme asettuko toistemme tuomareiksi, sillä meissä itsessämme ehkä kumminkin on aina enin tuomittavaa. Kukapa sen niin tarkasti tietää!
No niin, kun kivi kerran on joutunut vierimään jyrkännettä alas, niin harvoin se pysähtyy, ennenkuin on ennättänyt alas rotkoon. Näin kävi äidinkin. Hyvään vauhtiin kerran päästyään hän ei voinut syöksyssään enää seisattua, vaan oli hänen luonnon järkähtämättömien lakien mukaan suoritettava se loppuun saakka, tuottipa se sitten onnea tai onnettomuutta. Hänen kärsimättömyytensä alkoi muuttua hiljaiseksi katkeroitumiseksi, mikä ilmeni niiden syytösten muodossa, joita hän rupesi isälle lausumaan. Enin hän valitti sitä, että oli vähitellen, vuosien kuluessa menettänyt kokonaan itsenäisyytensä, joutunut vain toisen tahdon leikkikaluksi, toisen mielivaltaisuuden pelkäksi välikappaleeksi. Tätä mies ei voinut milloinkaan todeksi myöntää, hän päinvastoin väitti vaimolleen todellisen itsenäisyyden antaneensa; hänhän tämän tuhansien muiden joukosta oli itselleen valinnut, omaan pyhään, pieneen piiriinsä eroittanut, hennoimpien, kaukaisimpien untensa korkeaksi tähdeksi tehnyt, häntä kumartanut, palvellut, hänelle tunteittensa suurimman suitsutuksen tuonut. Eikö se riittänyt, eikö se toista todistanut? Tietystikään ei; tietysti mies oli hänet kaikista muista eroittanut, voidakseen siten häntä vain paremmin vallita, tietysti yksinomaan tähän ainoaan piiriin sulkenut, jotta hän ei enää olisi voinut kenenkään muun kanssa ajatuksiaan vaihtaa, eikä siten enää milloinkaan saada silmiään auki tilansa viheliäisyyttä näkemään. Ja tässä mies muka olikin onnistunut. Ei hän, täten heikoksi heikennetty nainen, uskaltanut enää yhtään omaa ajatusta ajatella; toisen voima jo etäältä, tarvitsematta edes sanaakaan sanoa, lannisti hänet maahan, sammutti hänen joka ajatuksensa ja sanansa; mies vallankuin kaukaa vakoili ja vaani hänen sieluaan ja kaikkia sen liikkeitä, ja kaikki tämä herätti tuossa mielessä vain katkeruutta, pakahduttavaa vihaa. Eikä hän kauan sitäpaitsi näitä kiduttavia kahleita enää jaksanut kantaa.
Tottahan tietysti on, että ihminen, liitettyään kohtalonsa jonkun toisen kohtaloon, aina joutuu tavalla tai toisella kohtalotoveristaan riippuvaiseksi. Ypö-yksin hän ei enää voi joka askeltaan itse määrätä, ei olla oma herransa, mutta niinhän on tuon toisenkin laita. Molemmat he tavallaan menettävät itsenäisyytensä, mutta eivät huomaa sitä niin kauan kuin kulkevat samojen tähtien alla; vasta sitten, kun heidän poloiset tiensä rupeavat eri tahoille polveilemaan, heidän silmänsä aukenevat ja he huomaavat olevansa vankeja. Tai vieläkin onnettomammin, toinen vain luulee kahleita kantavansa ja katsoo tuohon toiseen rukkaan kuin pyöveliinsä.
Näin yritti isä sävyisästi ajatuksiaan asiasta selvitellä. Kertoi hänkin vaimonsa vuoksi suuresti yksinäityneensä, monta kelpo toveriaan jättäneensä, äiti kun vuosikausia sitten oli ollut miltei mustasukkainen miehensä ystävistäkin, mutta ei isä silti osaansa valittaa huolinut, olihan hän saanut kodin sen sijaan, ja oli se näihin saakka monin kerroin korvannut kaiken muun menetetyn. Ja oikeastaanhan äiti siis itse kauan sitten oli heidän kohtalonsa purren näille ulapoille ohjannut, monessa suhteessa oli myöhäistä enää takaisin kääntyä, ja jos kääntyikin, niin saattoi haaksirikosta olla melkein varma. Mutta mieluummin sanoi äiti ennen vaikka senkin kärsivänsä, kuin näitä yksinäisiä aavoja aina ajelehtivansa; hän tahtoi vaihtelevia vesiä, uusia rantoja, ja uusia ulapoita, täällä yhä vain näki samat aallot ja saman iankaikkisen taivaankannen rajatonten, rannatonten vetten yllä kaareutuvan.
Eivätkö he jo olleet eroon kypsiä? Eivät vielä, sillä ero on vaikeampaa ja raskaampaa kuin ehkä luullaankaan, se voi olla kuolemaakin raskaampi, sen leikkauksen tuskat ovat hirvittävämmät kuin leikkausveitsen viillokset arassa, vavahtelevassa, avoimessa lihassa, ja senvuoksi poloiset ihmiset koettavat siirtää sitä tuonnemmaksi, aina vain tuonnemmaksi. Niin tapahtui nytkin. Nuo kaksi ihmistä vieraantuivat kyllä toisilleen jonkun verran, alkoivat laiminlyödä kotiaan, etsivät kukin oman seurapiirinsä, isä varsinkin, joka saattoi viipyä vuorokausiakin poissa, mutta aika ajoin he kuitenkin taas rupesivat toisiaan etsimään. Mutta tällaisen elämän onttous hivutti sittenkin heidän hermostoaan, kulutti sitä, rappeutti sen, ja mitä rakkauselämästä vielä oli jäljellä, kävi sekin kiihkeäksi, saitaloiseksi toinen toisensa kiusaamiseksi ja kiduttamiseksi. Lopuksi oli vaikea sanoa, kumpi heistä oli syyllisempi, ehkä kummatkin, ehkä ei kumpikaan.
Mutta miehen rakkaus ei ollut sittenkään sammunut, yhtä vähän kuin se koskaan voi sammuakaan, jos se kerrankin on ollut suuri, rakastavaa itseään suurempi, suurempi kaikkea muuta jumalan kirkkaan auringon alla. Ja senvuoksi isä eräänä päivänä, kun äiti viimeinkin tuli ilmoittamaan, että hän nyt lopultakin aikoi iäksi lähteä, kuunteli häntä kuin olisi omaa kuolemansanomaansa kuunnellut.
— Mitä nyt olen tehnyt? hän kysyi koneellisesti.
— Et tietysti nyt entistä enempää, mutta täytyyhän lopun kerran kuitenkin tulla, ja parempi tietysti ennen kuin toinen tai toinen todellakin ennättää jotakin entisen lisäksi tehdä.
— Etkö nytkään ole saanut olla itsenäinen? Rakastan yhä vieläkin sinua, sinä tiedät sen, ja tulen aina rakastamaan, ja senvuoksi olen koettanut antaa sinun seurata kaikkia yksilöllisiä vaistojasi, itsenäisyyspyrkimyksiäsi.
— Uskon kyllä, että minua rakastat, mutta sehän se tekee itsenäisyyteni juuri ihan mahdottomaksi. Rakkautesi on käynyt yhä kiihkeämmäksi, se ihan minut tukahduttaa, sinä ehkä tietämättäsi minut ihan masennat maahan sillä, sinä vallankuin henkisesti jo kaukaa vaanit ja vartioit minua, sanattomasti epäilet, solvaat, muserrat. Ja senvuoksi, jos tahdon elää, minun täytyy lähteä. Ja minä tahdon elää.
— Entä poikamme?
— Hän on vielä niin pieni, parhaiten hän toistaiseksi äitiä tarvitsee; siinä suhteessa tuo muutoin niin typerä lakikin asettuu ihmistä auttamaan.
Ihmistä auttamaan! Eroa pojasta isä ei ollut milloinkaan tottunut mahdollisena ajattelemaankaan. Pojassa hän oli nähnyt sen auringon, joka paistaisi hänelle, vaikka avaruuden kaikki muut auringot sammuisivat, vaikka tähdet tyhjiksi palaneina tippuisivat kuin turhat karstat alas taivailta, vaikka hän itse milloin tahansa kesken kaatuisi, — silloinhan poika vain entistä kirkkaampana ryhtyisi hänen uniaan, hänen työtään, hänen tahtoaan jatkamaan. Nyt hänellä ei ollut enää poikaakaan, ei aurinkoa, ei tähtikukkivia avaruuksia, nyt oli kaikki turhuus, pimeys ja autio tyhjyys. Ihmistä auttamaan! soi kuin kolkkona viimana hänen muutoin kuuroissa korvissaan. Ihmistä auttamaan! kauas, kauas pois täältä!
Ja isä läksi. Mutta eivät tuntuneet ihmiset apua missään tarvitsevan. Jonkun aikaa he vain äitiä säälivät, jonka kauniit nuoruudenunelmat, ihanan kotielämän tuo kova, kylmä, tyrannimainen mies oli niin säälimättömästi särkenyt; mutta äiti kyllä piti huolen itsestään, ja niin ihmiset unohtivat mielellään tuon ilkeän miehenkin pian.
Ja kaikkien unohtamana hän sitten eli, tuskin hänen pienoinen poikansakaan monasti kuuli isänsä nimeä mainittavan. Pimeää hänelle oli kaikki, pimeää kaikkialla, sillä koti oli ollut hänen ainoa valkeutensa, hänen ainoa aurinkonsa, uskonsa ja autuutensa, ja kun se häneltä riistettiin, ei hänelle mitään jäänyt jäljelle.
Autiota ja ilotonta oli kaikki, ja tuskin satujen sininen lintukaan edes hänen haudallaan unhoa ja sovitusta lauloi, sillä kaikki olivat hänet jo sitä ennen unhoittaneet, ja hän kaiken ja kaikki.
14.1.1916.
LUSIFER
Lusifer, valontuoja ja koin korkea tähti, miksi ihmiset Sinua paholaiseksi sanovat? Aamulla aina, vähän ennen sarastusta, kun kaikki muut tähdet ovat jo valkenevien avaruuksien äärettömiin aaltoihin rauenneet, sinä vielä luot puoleemme ylimaailmallisen silmäsi puhtaat, valkoiset, surumieliset säteet, jotka paistavat kuin aateluuden merkki karuissa taistoissa ja kärsimyksissä kirkastuneiden ihmisten otsalla. Sinäkö olisit tuo tuhman ylpeytensä vuoksi taivaista alas syösty enkeli, joka kerran itsekin kahlehdittuna tulisit onnetonta ihmissukua loimottavissa lieskoissa kiduttamaan? Mahdotonta. Toisen tarun tahtoisin Sinusta kertoa; sinun säteittesi koskemattoman pyhä siinto itse on sen kerran minulle kuiskannut.
Aikojen aamuhämärissä, jolloin nyt kullan-keltaisena kuumottava aurinkomme vielä heitti huikaisevan valkoiset, hehkuvat säteensä jääkylmiin avaruuksiin.
jolloin sen kiertävien lasten kipinöivä lauma juuri oli sen säkenöivästä äidinsylistä irtautunut, ja alottanut iäisten ratainsa palavan piirikarkelon alkulähteensä ympäri,
jolloin luomisen ensimmäinen raivomyrsky ei ollut ehtinyt tyvenenä seijastelevaksi sydänpäiväksi seestyä,
silloin asuit Sinä vielä ikuisen Isän etäisissä taivaissa, joiden esikartanoita myriaadit aurinkosaatot ovat, ja joiden kaukaisimpina kurkihirsinä sinervät tähtisumut siintävät.
Halki suunnattoman pimeyden syöksyvät jättiläismaailmat Ikihengen valta-istuinta valaisivat, iäisyyden äärestä ääreen seppelenä kiertävä Linnunrata hänen kiireellään sädekehänä siinti, ja rajattomat avaruudet lukemattomine aurinkoineen ja määrättömine maailmoineen hänen kunniansa korkeata laulua lauloivat.
Ja enkeleiden laumat hänen töittensä ikuisen viisauden edessä kasvonsa maahan kumarsivat.
Mutta hengelleen voimaa noutaakseen he yhä käänsivät katseensa niiden salamoivien, suunnattomien pallojen puoleen, jotka myrskyn lailla jylisten lensivät ratojaan avaruuksien kylmässä, äänettömässä yössä.
Silloin silmäsi sattuivat kerran tuohon pieneen, juuri syttyneeseen valkeaan aurinkoon, joka karkeloivien lastensa ympäröimänä kiiti kuin ilosta säihkyen kohti tuntemattomia maaleja kaikkeuden himmeässä helmassa — niin nuori, niin luomisen riemusta juopunut se vielä oli.
Mutta elämän ihana kukka ei ollut vielä millään noista pienoisista palloista kastekimaltavaa, suurta umpuaan avannut.
Hehkuvina kuin tulenlieskat ne kaikki yhä parveilivat emonsa ympärillä paitsi yksi, jota ei erottanut auringosta kuin kaksi vielä sitäkin pienempää palloa. Tuo pienoinen maailma, jonka retkeä yksi ainoa lapsonen alati uskollisesti seurasi, oli ennättänyt avaruuksien jäätävässä pakkasessa jo kovaksi, kiinteäksi tähdeksi jähmettyä.
Lempeänä, safiirin sinisenä se yksin loisti noiden muiden väkevien liekkien lomassa, se näet eli vain auringolta lainaamallaan valolla, jota sen tiheä, suojaava ilmakehä ympäri avaruutta heijasteli. Ilman tuota äidiltään saamaansa lainaa se olisi ihan mustana ja kolkkona kulkenut kylmässä yössä, ja ollut siten suorastaan tuon muutoin niin loistavan ja ylvään perhekunnan häpeäpilkkuna.
Säälien Sinä tuota pientä, poloista palloa katselit, joka niin karuna ja köyhänä oli tuomittu sisarustensa loisteliaassa laumassa kulkemaan, mutta hetken kuluttua lähestyit Sinä Isän istuinta, polvistuit hänen eteensä ja lausuit:
— Ikuinen, Sinä tiedät tuon pienen, vastasyttyneen valkean auringon jäähmettyneen, kiertävän tähti-lapsen. Sallitko, että palvelijasi sinne lentää, vieden mukanaan iäisen rakkauden elämää synnyttävän siunauksen sen karulle kamaralle?
— Nouse, Lusifer, sillä se on nimesi tästä lähin oleva, ja vie rakkauden iäinen valo tuolle pienelle tähdelle, jotta se kirkkaimmaksi helmeksi säteilevien sisartensa seassa kävisi.
Ja tuon ikuisen aurinkojen Auringon huikaisevana säteenä Lusifer syöksyi halki äärettömien avaruuksien kantaen elämän iäistä siementä tuolle pienelle tomuhiukkaselle tuhansien muiden tähtien joukossa, josta oli kirkkain helmi sisarustensa siintävään sarjaan tuleva.
Ja katso, kun tuo säihkyvä säde oli maanpinnan saavuttanut, kuohahtivat meret pohjiaan myöten sijoillaan, niin että niiden pärske pilviä tavoitteli, ja kuohuen ne vetäytyivät edelleen ja tekivät tilaa mantereelle, joka milloin viljavana laaksona, milloin karuina vuorina ja tunturiseutuina merien muinaisille paikoille leveni.
Ja aukenevaan, aavistelevaan maahan Lusifer, valontuoja, elämän siemenet siroitti, kylvi niitä kaikkialle, pauhaaviin meriin, tuimien tunturien laelle ja mustaan, odottavaan multaan, ja pian tuhatvivahteinen, tykyttävä elämä täytti joka pienimmän sopukan ja salatuimmankin kätkön maanpinnalla, ylhäällä ilmoissa ja vielä matalalla maankin alla ja merien mitattomissa syvyyksissä.
Ilo ilmoissa helisi, sulotuoksuvien kukkien meret alhaalla aaltoilivat, eläimet, suuret ja pienet, kisailivat metsissä, vuorilla ja vesillä, ja valkean, hellän aurinko-emon hymy säteili virvoittaen ja eloa antaen kaikkialla kuin Ikihengen rakkauden rajaton siunaus halki hyisien, autioiden avaruuksien.
Mutta monasti tylyt, kovat vallat hävittivät lyhyessä hetkessä Lusiferin työn. Milloin valtavat jäävuoret vyöryivät hyisiltä sijoiltaan haudaten alleen kukoistavimmat kentät, milloin taas maa avautui ja syöksi hehkuvista syvyyksistään hirvittävät tulivirrat, jotka polttivat kaiken ympäristön tyystin karrelle, niin ettei silmänkantamiin näkynyt vihantaa kortta eikä virvoittavaa yrttiä.
Mutta Lusiferin ikuinen voima oli rakkaus, joka ei milloinkaan masennu, ei koskaan kukistu, vaan vaivoista ja kärsimyksistä kirkastettuna käy väsymättä uudelleen työhön, kunnes on sen voitollisesti loppuun suorittanut.
Ja vihdoin oli leppymättömän luonnon tyly valta murrettu, ja maa kypsynyt ihmisen, valtiaansa ja vaalijansa synnyttämään, ja hänelle Lusifer siunaten luovutti tämän elämää kuohuvan kirkkaan tähden, joka sinisenä jalokivenä säihkyen kantoi elämää keskellä kuoleman autiota, kylmää yötä.
Tämä on taru taivaallisesta rakkaudesta, elämää ja valoa tuovasta enkelistä, jota ihmiset paholaiseksi sanovat.
Ja kun aamuisin aina, vähän ennen sarastusta, näen tuon ylimaailmallisen siiman puhtaat, valkoiset, surumieliset säteet halki äärettömien avaruuksien tänne saakka hohtavan, niin mietin mielessäni, että hän, valontuoja, maan kukoistavana meille annettuaan, siirtyi naapuritähdellemme, joka kait senvuoksi vielä tänäkin päivänä ikirakkauden jumalaista nimeä kantaa.
Sekin tähti näet oli ehtinyt jo vuosmyriaadien kuluessa kovaksi ja kiinteäksi palloksi jäähmettyä, ja sen karulle pinnalle Lusifer nyt elämän ihanaa siementä siroittaa, jotta sekin kerran rikkaana, kirkkaana helmenä kaksoissisarensa rinnalla voisi läpi tyhjien, autioiden avaruuksien tanssia, ja elämän liekkiä yhä jatkuvasti vaalia, Sittenkun meidän tähtemme kerran aikansa loppuun elettyään kuoleman jäisiin, kylmiin kääriliinoihin kietoutuu.
Mutta sieltä kaukaa Lusifer, valontuoja ja koin korkea tähti, vielä aamuin, illoin kohti entisiä olinsijojaan puhtaan, valkoisen, surumielisen silmänsä siunaten kääntää.
ELÄMÄ JA KUOLEMA
Tummanvihreällä varjostimella peitetty lamppu paloi himmeästi sairasvuoteen vieressä olevalla yöpöydällä, jolle sitäpaitsi tietysti oli ladottu asiaankuuluvat lääkepullot, kuumemittari sekä sydämentoimintaa ja ruumiinlämpöä osoittava taulukko. Ja mitäpä muuta kuolemaa vartoavan pöydällä olisikaan ollut? Ei hänen aistinsa kukkien sulotuoksua tajua, silmät eivät kuvia eivätkä kirjaimia eroita, eivätkä aivot jaksa enää toisten ajatuksia ja sanoja seurata. Taulukolle piirretty, kovin korkealle nouseva ja matalalle jälleen laskeva aaltoviiva muistutti milloin herkkää, värähtelevää hermosäiettä, milloin taas kuin hentoa, haurasta kortta, niin haurasta, että hukkuvastakaan ei enää tuntunut maksavan vaivaa siihen tarttua; ei se kumminkaan olisi kestänyt, ja hukuttavahan hänen nyt kait joka tapauksessa loppujen lopuksi sittenkin oli. Ja luultavasti oli koko taulukkokin sitäpaitsi hänen mielestään jo kohtalaisen kotvan sitten häipynyt. Toiset kädet tuota kohtalokasta viivaa olivat koko ajan kuljettaneet, sairaasta toisinaan tuntui kuin olisi näkymätön sormi siinä hänen elonlangallaan leikitellyt; ja niinpä kait tuon asian laita useimmiten lieneekin. Niin perin vähän me ainakin itse olemme siinä mieskohtaisesti määräämässä. Jumala, kohtalo, sallimus, sattuma — kaikki sanoja, mielikuvia, jotka jotakin suurta Tuntematonta, tai ainakin suurimmaksi osaksi tuntematonta tarkoittavat. Sillä ei ole vielä olemassakaan sitä alaa, minkä ihminen perinjuurin tuntisi, minkä syvyydet hän olisi pohjia myöten sukeltanut, ja jonka hämärimmätkin uumenet hän olisi päivänvaloon tuonut. Ihmiskunnalta on kaikki vielä kesken, ja senvuoksi suuri Tuntematon meihin kaikkialta tuijottaakin. — —
Ikkunaverhot olivat vedetyt syrjään, sillä ulkona oli jo pilkkopimeä. Syyskesän muutamat suuret, palavat tähdet tuikkivat vain hiljaa sisään, eivätkä ne suinkaan sairaalta rauhaa riistäneet, jos hän niitäkään nyt edes jaksoi enää huomata. Iltapuolella tuskat ja kuume olivat kohoamistaan kohonneet. Tuon seitsen-, kahdeksantoistavuotiaan nuorukaisen ruumis oli kouristuksessa ihan väännellyt vuoteella, sillä siksi nuoret, turmeltumattomat voimat taistelevat vielä vallan epätoivon vimmalla viluista vierasta vastaan. Kumpikaan ei tahdo otettaan ollenkaan hellittää, ei elämä eikä kuolema, jotka tässä tapauksessa ovat useimmiten kiduttavan tasaväkiset, ja on niiden kamppailu senvuoksi kahta kauheampi, sitä kauheampi vain, mitä pienempi taistelevien voimien ero on. Lääkäri oli sanonut, että tauti alkoi lähestyä nyt käännekohtaansa, tänä yönä lankesi elon ja kuolon arpa, kuolon hän arveli äänettömästi päätään puistaen, sillä siksi heikentyneet sairaan voimat olivat, mutta ääneen hän kyllä tahtoi jotakin toivoa antaa, mikä hänen velvollisuuteensa nyt kuuluikin. Sitten hän poistui jättäen potilaan tottuneen hoitajan varaan. Tuskat vain lisääntyivät ja kävivät yhä väkivaltaisemmiksi. Aistit herkistyivät kummallisesti, milloin ärtyivät, milloin viihtyivät ihmeelliseen lepoon, suurentivat ja pienentivät ulkonaisia ilmiöitä, sekoittivat ne sisäisiksi, toisin vuoroin taas heijastivat sisäiset ulkonaisiksi, milloin heikensivät, milloin taas monistivat joka äänen, pienimmän äännähdyksenkin moninkertaiseksi. Aivot alkoivat kutoa omia kuviaan, kangastelivat näkyjä ihmisolemuksen ja -kohtaloiden kuiluista, kunnes kaikki oli vihdoin sotkeutunut yhdeksi ainoaksi sekavaksi vyyhdeksi, josta ei voinut alkua eikä loppua, oleellista eikä epä-oleellista toisistaan eroittaa.
* * * * *
Pimeä puutarha. Korkealla ja kaukana välkähtelee vain joku yksinäinen tähti, jonka kipenöivässä, kylmässä kiillossa on jo lähenevän hallan ensimmäinen, aavisteleva tuntu. Pakkanen, joka panee kaikki, hyytää maat, jäätää järvet, autioittaa ihmisrinnan, joka äsken vielä niin iloisena ja elämänhaluisena laajeni tulevien ja menevien mieli-alojen kuin riemuisina poljentoina siinä vaihdellessa ja tulvehtiessa.
Näin hän miettii, tai ei oikeastaan mieti, tuntee vain, väijyessään siinä piiloon kyyristyneenä puutarhansa kaukaisimman lehtimajan tiheitten, raskaitten oksien ja runkojen seassa. Ihan sattumalta hän oli nähnyt vaimonsa ja parhaan ystävänsä tänne askeleensa suuntaavan. Merkillinen vaisto oli siinä silmänräpäyksessä ajanut hänet myös liikkeelle, ja oikotietä käyden oli hän ehättänyt ainakin jo ennen heitä tänne, ja tässä hän nyt päätti varrota, tapahtuipa sitten mitä tahansa.
Pettivätkö nuo kaksi häntä? Moinen ajatus ei ollut kertaakaan tähän saakka vielä hänen mieleensä juohtunut. Tähän tuokioon asti hän olisi pitänyt sitä ihan mahdottomana, muodottomana, mielipuolisena, hourupäisenä, mutta nyt kulki epäily ja mustasukkaisuus sähisten oudon tulisen syöstävän lailla kaikesta huolimatta hänen suonissaan. Hänen täytyi saada asiasta selko. Jos he olivat viattomia, josta hän yhä vieläkin toivoi olevansa ihan varma, niin oli kaiken epäilyn varjokin täten kerta kaikkiaan ja ikipäiviksi poistettava. Mutta jos he olivat syyllisiä, niin oli se mustin rikos, kuulumattomin häväistys ja herjaus, jota mikään mahti maailmassa ei voinut enää puhtaaksi pestä.
Puhumattakaan vaimostaan, joka itse oli häneltä niin suunnattomasti vaatinut, ja jonka vaatimukset aina olivat moninkertaisesti tulleet täytetyiksi, oli hän sitäpaitsi vielä ystävänsäkin suurin hyväntekijä. Perikadon partaalla, niin tuo mies oli ainakin silloin väittänyt, oli hän ystävänsä luo saapunut, pyytänyt apua, ja saanutkin sitä niin runsaasti, että moista ei voinut enää pelkäksi pieneksi ystävälliseksi uhraukseksi sanoa. Sillä siihen määrin hän luontaisesta järkevyydestään huolimatta oli aikojen kuluessa kietoutunut toisen asioihin, että oli tämän vuoksi sitoumuksissa koko omaisuutensa arvosta, mikä ei nyt niin aivan pieni ollutkaan. Runsaasti, vieläpä upeastikin hän perheineen eli tuon omaisuuden nykyään tuottamilla tuloilla. Isän ja äidin pienoiset perinnöt olivat kaiken alkuna ja pohjana, mutta oli hän sitä ahkeralla työllä ja säästeliäällä elämällä vuosien kuluessa aina kartuttamistaan kartuttanut, kunnes nyt vielä verrattain nuorena miehenä saattoi vetäytyä yksityiselämän rauhaan omia harrastuksiaan harrastamaan, joita hänellä olikin sangen paljon, niin ettei hän nytkään toimettomana ja laiskana suinkaan päiviään viettänyt, kuten niin moni muu hänen asemassaan olisi saattanut tehdä. Koko hänen elämänsä oli ollut alusta alkaen oikeata ja rehellistä peliä, joten hänen ei tarvinnut mielestään mitään pahojen töitten oikeutettua ja ansaittua rangaistusta odotella ja pelätä. Jos elämässä todellakin ne lait vallitsivat, joita joka ihminen täällä ihanteenaan saarnasi, niin olisi hänen loppunsa päinvastoin pitänyt olla sangenkin valoisa.
Mutta ehkäpä hän ei elämää tuntenutkaan, tai tietysti tunsi, mutta tunsi vain toisen puolen, jota vastoin hänellä ei ollut ollut aikaa eikä ehkä aina niin haluakaan tuohon toiseen puoleen tutustua, joka epäilemättä oli ikävämpi puoli, koskapa tämä toinen puoli oli niin hyvä ja valoisa ja hauska, ja ehkäpä hän ei ihmisissäkään tuntenut muuta kuin vain tuon toisen puolen, hyvän, ystävällisen, hauskan, ehkenpä — imartelevan, tuo ajatus tunkeutui kuin pistävänä okaana hänen sydämeensä. Hänhän oli niin sanottu rikas mies, jolle ehkä ei aina oltu yhtä rehellisiä ja vilpittömän epä-ystävällisiä ja karuja kuin köyhille ja vähävaraisemmille, yleensä sellaisille, joilta ei mitään hyötyä eikä mahdollisia tai kuviteltuja etuja voitu odottaa. Osaksi hänen oma tyyni, alati tasapainossa oleva luonteensakin myös saattoi etäännyttää häntä tällaisten kokemusten piiristä, jopa mahdollisuudestakin joutua noin vain äkkipäätä kosketukseen niiden kanssa.
Salaman nopeudella kaikki nämä ajatukset ja tunnot risteilivät hänen mielessään, kunnes vihdoin aivan läheltä kuului askelten narina hiekkakäytävällä. Niiden ääni oli ihan salvata hänen hengityksensä.
Sieltä he saapuivat, istuivat nyt jo tuossa, nainen turvallisesti nojaten miehen rintaa vasten, ja kumpikin lemmen valoja vannoen.
— Mitä luulet hänen sanovan, kun tämän hänelle ilmoitamme? puhkesi nainen vihdoin puhumaan.
— Onhan hän nyky-aikainen ihminen, ja silloin hänen pitäisi toisiakin modernin hengen läpitunkemia yksilöitä ymmärtää. Ja menköön sitäpaitsi itseensä, on hänkin sinua puolestaan siksi paljon pettänyt, lohdutteli mies.
Tuo pensaikkoon piiloutunut oli hyökätä esille. Kaiken rajattoman petoksen lisäksi koetettiin häneltä siis vielä valheellisesti riistää kunniakin, sittenkun nähtävästi oli jo vaimo, lapsi, hänen ainoa poikansa ja kaupan päälle vielä omaisuuskin varmasti riistetty.
— Hänkö minulle uskoton? ennen mitä muuta tahansa!
— Kas niin, onko hän oveluudessaan voinut senkin niin tyystin sinulta salata, minkä koko muu maailma varsin hyvin tietää. Kysy keltä tuttavalta tahansa.
— Vai niin, eipä sitten maksa nähtävästi vaivaa häntä käydä tässä säälittelemään. Silmä silmästä, ja hammas hampaasta! Mutta anna anteeksi, armaani, eräs kysymys. Niin, sinä et saa pahastua, ihan totta, et saa. Olen mieheltäni kuullut, että raha-asiasi ovat sangen huonossa kunnossa. Miten tulemme toimeen, miten voimme yhteiskunnan typerää tuomiota uhmata?
— Vai on tuo konna käynyt toverinsa ja tosiystävänsä satunnaista ahdinkoa maailmalle kuuluuttamassa, ja avustuksellaankin ehkä vielä ylvästelemässä.
— Kas niin, sanoinhan, että et saa suuttua, ja nyt suutuit kuitenkin. Voihan nyt toki mies vaimolleen senverran asioitaan kertoa. Etkö sinä kertoisi? Sano.
— Suuttumuksesta tuskin voin mitään sanoa. No niin, mutta vartoohan kosto tässäkin tuota kavaltajaa. Niin, älä luule, että hänelle mitään pahaa sittenkään tahtoisin, tunnen tämänkin jälkeen vielä olevani hänen ystävänsä, niin merkilliseltä kuin se kuullostaneekin, ja ystävyyttäni on todistava se, että kasvatan kunnon miehen hänen pojastaan. Niin ennakkoluuloton voi vapaamielinen mies olla!
— Niin, sinä olet aina niin hyvä ja hellä, mutta vastaahan nyt kysymykseeni tuosta ikävästä toimeentulosta.
— Siitä kyllä olen tulevaisuudestani huolehtivana miehenä murheen pitänyt. Minä en näet olekaan mikään perintöjen kantaja enkä vetelehtijä. Paimenpoikana olen elämänurani alkanut, ja nyt olen itsekirjoitettu täyttämään kasvatusopin professorin paikan, kun se kerran tulee vapaaksi. Varman tien minulle siihen jo aukaisee laaja tieteellinen tutkielmani "Aapiskukon ensi askeleet Kalevalan kankahilla", muista mieskohtaisista meriiteistäni sekä laajojen kansankerrosten luottamusta nauttivasta personallisuudestani puhumattakaan.
— Teoksesi Aapiskukosta on tietysti hyvin kaunis, mutta se munii liian vähän näin monelle hengelle, ja kasvatusopin professori on vielä verrattain nuori mies, puuttui nainen puheeseen.
— Anna minun ensin puhua rauhassa loppuun saakka. Kuka hullu tässä nyt työllä on ajatellutkaan elää, en ainakaan minä, siksi neuvokas toki luojan kiitos ikäni kaiken olen ollut, hän jatkoi vaivattomasti. No niin, miehesi on minulle takuussa koko omaisuutensa suuruisesta lainasummasta, todistus muutoin hänen kevytmielisyydestään raha-asiainsa hoidossa, mikä voisi johtaa hänet suorinta tietä holhoustilaan. Siis on minulla nyt yhtä paljon rahaa kuin hänelläkin, sillä en ole noita pennejä suinkaan tuhlannut, kuten ihmiset luulevat, olenhan toki elääkseni sivistyneen ihmisen tavoin kymmeniä muita takuumiehiä ja -naisia vaivautunut hakemaan. Kun me nyt menemme naimisiin, niin teemme tietysti avio-ehdon, rahat asetetaan sinun nimiisi, minä teen vararikon, joka tietysti raukeaa senvuoksi, että velallinen ei omista mitään, ja niin elämme upeasti ja huolettomasti —
— Minun rahoillani! kivahti nainen.
Nyt piiloutunut ei voinut enää hallita itseään, vaan astui suoraan noiden kahden pettäjän eteen.
— Minun kait nuo rahat sentään loppujen lopuksi ovat, jotka minulta on varastettu, katalasti ryövätty, kuten kaikki muukin. Olen kuullut joka sanan siitä hetkestä asti, kun tänne tulitte, hän huusi hirvittävän vihan vallassa.
— Mitä, huudahti vaimo, voinko uskoa silmiäni, oletko unohtanut itsesi siihen määrin, että alennut vaimoasi vakoilemaan.
— Kaikkea voi odottaa mieheltä, joka syyttää ystäväänsä varkaudesta, puuttui tuleva kansan korkein kasvattaja puheeseen. Ei voi mikään varkaus tässä tulla kysymykseenkään, kaikki on tapahtunut ja tulee tapahtumaan rehellisesti ja laillisessa järjestyksessä. Kiitä onneasi, että ei satu olemaan kahta todistajaa läsnä, sillä silloin saisit haasteen kunnianloukkauksesta.
— Kiitä onneasi sinäkin, ettei todellakaan ole todistajia ollut kuulemassa, millä keinoin sinä olet rahoja säästänyt.
— Niin kiitänkin, ja nyt kait ovat välimme selvät. Pitempiin puheisiin en ainakaan minä puolestani antaudu.
— Ei ole minullakaan tähän mitään lisättävää. Toivoisin kuitenkin, että osoittautuisit siksi ritarilliseksi, että et erottuamme yrittäisi entisen vaimosi mainetta turmella halpamaisilla puheilla tai muilla alhaisen ja epämiehekkään koston aikeilla.
* * * * *
Masentuneena, pää kumarassa hän kulki asumatonta, autiota korpea. Ei hänellä ollut kotia, ei vaimoa, ei lasta, ei ystäviä, jos niitä nyt kellään muullakaan oli, sillä ihmiset olivat kerta kaikkiaan vain pelkkiä villipetoja, jotka toisiaan vaanivat, väijyivät ja raatelivat, puhuen suuria sanoja ihanteista ja ihmisyyden ylhäisestä voittokulusta. Tyhjiä sanoja, pikemminkin vain pettäviä naamioita, joiden alle raain petomaisuus peitettiin, peitettiin tuhansien valhekuorten verhoon, joiden nimiä oli nyky-aikaisuus, ennakkoluulottomuus, rohkeus, vapaamielisyys, miehuus. Ja jos sattumalta joku yksinäinen, rehellinen sielu erehtyi vielä noita ilvesanoja ja tuota narrinpeliä totena pitämään, elämäänsä niiden mukaan tosissaan ojentamaan, niin hänelle naurettiin, häntä pidettiin pilkkana ja perikatoon tuomittuna. Ja perikatoon hän aina totisesti kävikin. — Hänen entinen ystävänsä, pettäjänsä oli kyllä saanut palkkansa, sillä vaimo oli heti rahat omiin nimiinsä saatuaan liittynyt johonkin kolmanteen mieheen, mutta mitä se häntä enää liikutti. Häntä vain hävetti niin suunnattomasti olla ihminen, hän inhosi sydämensä syvimmästä jokaista vastaantulijaa, jos se vain hiukankin edes ihmistä muistutti, ja senvuoksi hän oli korpeen paennutkin, jotta olisi saanut olla rauhassa, rauhassa ihmisiltä, rauhassa ajatuksilta, joita elämä väkisinkin aina synnytti, rauhassa kaikelta ja kaikesta.
Näin hän oli kauan harhaillut, välittämättä vähääkään siitä, että pensaikkojen pistävät piikit hänen ruumistaan repivät, ja teiden terävät kivet viilsivät hänen paljaat jalkansa verille. Se pikemminkin vain tyynnytti hänen kiihtynyttä, aina levotonta mieltään. Ei hän mitään enää odottanut, ei toivonut eikä tahtonut. Ei hän edes sitäkään tiennyt, miten kauaksi oli jo ihmisten ilmoilta etääntynyt, hän ei ollut päiviä eikä hetkiä laskenut, ja näin alkoi muisti ja tietoisuus häneltä hiljalleen hävitä, ja mikäli ne hävisivät, sikäli hänen oli parempi olla. Hän ei seurannut enää ajan kulkua, ja niinpä kait oli iankaikkisuus hänelle jo auennut, sillä iäisyyttähän ei ajalla eikä ajanmäärillä mitata. Ja milläpä hän sitäpaitsi aikaakaan olisi mitannut, sillä nyt hän vasta huomasi, että oli jo kauan siitä kuin hän oli auringon viimeksi nähnyt. Hän kulki vain kuin alituista auringonlaskua kohti, mutta milloinkaan ei oikein pimennyt eikä myöskään voimakkaasti valjennut, kaikki ympärillä oli kuin omituista, outoa valohämyä, mikä ei silmiä kirveltänyt eikä ihoa kuumentanut. Lempeätä valoisuutta virtaili vain kaikkialta, metsästä, puista, kummuilta, kukkuloilta, lähteistä, jotka honkien juurilla läikkyivät, ylhäältä ilmoista, matalalta maankin alta, kaikki kappaleet ikäänkuin itsestään sitä säteilivät, ja suuret, kultaiset, kimmeltävät tähdet paloivat taivaalla. Ja tähdethän ovat iäisyyden aurinkoja, hän oli yhden ainoan auringon asemasta saanut nyt tuhansia, ainaisia tulikehriä, joiden säteet eivät polttaneet eivätkä pakahduttaneet, lievittivät vain kuin muinaisten tuskien raatelemaa rintaa, ja niinpä lienee iäisyys hänelle sittenkin alkanut.
Ja yhä harvemmin hänen mielessään vihloi muistot menneen elämän kärsimyksistä, ja jos ne joskus rauhattomiksi kuviksi rupesivatkin kokoontumaan, ojentui häntä kohti kuin valkea, näkymätön käsi, joka äärettömänä lievityksenä ja unhoituksena laskeutui koko hänen olemukseensa, niin että hän tunsi kuin olisi outo hiljaisuus häntä ympäröinyt, ihmeellinen armahdus, laupias hellyys hänet tietämisen tuskasta tuutinut pois. Aluksi oli kaikki näkymätöntä, niinkuin omituista, epämääräistä tuntua vain, mutta vähitellen kaikki alkoi olennoitua, tähtien säteet, honkien humina, lähteitten laulu, äänettömyyskin ympärillä. Eivät ne tietysti mihinkään ruumiilliseen muotoon pukeutuneet, päinvastoin kaikki kävi yhä vain aineettomammaksi, mutta olennoituminen ja ruumiillistuminenhan voivat aivan vastakkaisia asioita ollakin. Hän eroitti toisen tähden olennoituneet säteet toisista, toisen lähteen laulun toisesta lähteestä, hongan hongasta, äänettömyyden äänettömyydestä, hiljaisuuden vaikenemisesta, kukin niistä oli olento erikseen, mutta sittenkin ne muodostivat yhden ainoan äärettömän yhteyden, mikä alati, hänen istuessaan valveilla, silmät ummessa, vieläpä unessakin häntä hellästi huolitellen ja hyväillen ympäröi, ja lopuksi hän itsekin tunsi sulautuvansa, avartuvansa tuohon kaikkien suureen yhteyteen, kaikkeuteen, hän näki silmänsä säteet tähtien säteissä tuikkimassa, oman hengenvetonsa hän kuuli korpien huminassa, hänen suonensa sykkivät lähteitten suonissa, hänen äänensä lauloi ilman tuulien tohinassa, hän kasvoi ruohon, yleni yrttien, pensaiden ja puiden kera, ja alkujuurensa hän tunsi kaikkialle tunkeutuvan, maan mustiin, outoihin uumeniin ja ilmojen avaroihin, autioihin asunnoihin. Hän tiesi vielä olevansa yksilö, mutta hän tunsi, että tuo yksilöllisyys oli kerran raukeava, haihtuva pois, hän itse vajoava kuin vajoo pisara mereen, kastehelmi auringon palavaan, polttavaan paahteeseen, päivä ikuisen yön äärettömään syliin, joka on suurin, ainoin ja oleellisin, ja sitä hetkeä hän onnensa korkeimpana hetkenä odotti. Sillä silloin hän tiesi olevansa yhtä maailmankaikkeuksien kanssa, keinuvansa rajattomien, loputtomien avaruuksien alituisessa, lakkaamattomassa kehäkarkelossa, palaavansa jälleen alkulähteittensä luo, sulavansa suureen synnyttäjäänsä, jossa alku ja loppu, tietoisuus ja tiedottomuus, kasvaminen ja kuolema aina toisiaan kaulasivat.
Tämän kaiken hän oli tuntenut, vaikkakaan ei ollut saavuttanut sitä vielä. Mutta ikuisen rauhan, katoamattoman onnen aavistus täytti koko hänen olemuksensa. Hän ei tiennyt kauanko tätä tilaa oli jo kestänyt, hän ei muistanut enää sen alkua, ei ajatellut ollutta, eikä tavoitellut tulevaista, antoi tahdottomana kaiken vain tapahtua. Tapahtui kerran sitten, että hän kaukaa näki jonkun olennon itseään lähestyvän. Se likeni, rupesi saamaan inhimillisiä piirteitä, kasvoi ihmisvartaloksi, ja silloin hän vasta muisti menneisyyden, muisti ihmisinhonsa, elämän aution, tuskallisen hädän, mutta ei voinut tulevaa paetakaan, pikemmin hän istui siinä kuin paikoilleen naulittuna. Hän nosti katseensa, ja näki edessään pitkän, solakkavartisen miehen, jonka silmistä loisti suunnaton lempeys, ja jonka kirkasta otsaa orjantappuraseppel kiersi. Nuo piirteet olivat tutut, kovinkin tutut, hän katsoi niihin kuin olisi kauaksi lapsuuteensa katsonut, ja lopulta hän rupesi löytämään sanoja, ja puhkesi sitten puhumaan.
— Mestari, missä olen, mitä minulle on tapahtunut? hän kysyi.
— Olet ollut hyvin sairas, kamppaillut elämän ja kuoleman vaiheilla.
— Minä muistan, mutta sitten seurasi jotakin hämärää, kovin tuskallista ja kammottavaa, elin oloissa, tapahtui asioita, joita en todellisesta kokemuksesta tunne. Mitä oli se?
— Se oli elämän totuutta, jota et ollut vielä ennättänyt kokea, mutta joka nyt näkynä nousi eteesi ihmisolemuksen ja -kohtaloiden kuiluista. Opettiko tuo totuus sinun elämää rakastamaan?
— Se täytti sieluni jäätävällä kauhulla, mutta mikä on tämä ihana, sanomaton rauha, joka yhä vieläkin minua ympäröi?
— Kuoleman ikuinen rauha ja ylimaailmallinen kauneus se on. Rakastatko sitä enemmän kuin elämää?
— Olen siis jo kuollut? virkkoi nuorukainen tahtomattaankin vavahtaen, ja painoi päänsä alas.
— Et vielä, hymyili kruunattu ihmeellisesti. Mutta sinulle tahdottiin näyttää sekä elämän autio hätä että kuoleman ylhäinen ihanuus, jotta voisit niistä jommankumman valita. Nyt olet tienristeyksessä, nyt valitse, ja sinun tahtosi on tapahtuva.
Samassa ääretön tuska täytti nuorukaisen rinnan, ja hän tunsi kuin verta hikoilevansa.
— Vapahtajani, mestarini, en ole kuolemaan sittenkään vielä valmis, hän sanoi, päänsä jälleen pystyyn kohottaen. Anna minulle tuskat vaikka tuhat kertaa entisiä kovemmat, mutta suo minun sittenkin elämään palata. Ellen itse itseäni vain alenna, niin eivät sitä toisetkaan voi tehdä. Ja vaikka en muita voisikaan nostaa, niin en tahdo arkana sittenkään taistelua välttää enkä sitä vielä ikuiseen rauhaan vaihtaa. Anna minun ensin elää, sitten vasta katson kuoleman suuren rauhan ansainneeni.
* * * * *
Äärimmäisen tuskan vallassa sairas kääntyi vuoteellaan, avasi hiljaa silmänsä, ja katsoi hätääntyneenä ympärilleen. Mutta hänen äitinsä riensi kädet ojennettuina hänen luokseen; hänen poikansa oli äskettäin ruvennut hikoilemaan, kuume oli alenemassa, ja taudin hirvittävä valta oli nyt lopulta sittenkin murrettu.
TALVI
1.
HUVILA.
Elokuun 24 pnä ….
Vihdoinkin siis valmis! Kaukaiset aavistelut, vuosikausien unelmat, pitkä-aikaiset suunnittelut määrätyn muotonsa saavuttaneina, kovasta, harmaasta kivestä, ja puhtaasta, vieläkin pihkalle tuoksuvasta puusta rakentuneina. Kaikki on paikoillaan pienintä penkkiä ja matalintakin rahia myöten, niin paikoillaan, että mitään ei voisi enää alaltaan siirtää, muualle muuttaa, muuttamatta osaa itsestään, näkymätöntä, ehkä tärkeintä osaa, uniaan särkemättä, elämäänsä pirstomatta, joka muutoinkin on niin kovin pirstaleista. Ja mitäpä kaupunkilaisen, varsinkaan tämän maan pääkaupungin asujan elämä muuta voisi olla? Pelkkää pirstaletta, josta on vaikeata, vieläpä ajan mittaan ainakin tuossa kaupungissa mahdotonta mitään kokonaista ja pysyväistä rakentaa.
Istun ullakko-työhuoneessani kirjoituspöydän ääressä, kaistale valkeata paperia edessäni, toimeton kynä kädessä, sillä kirjoittaa en tällä hetkellä voi, tuskin tahdonkaan. Olen katsellut auringonlaskua, ihmeellistä, ihanaa poismenoa päivän, jommoista en elämässäni muista ennen nähneeni paitsi juuri tällä seudulla. Järvi kimaltaa avarana alla ja edessäni; se ei ole mikään rajaton, rannaton ulappa, mutta rakennus on varsin korkean kallion laella, ja senvuoksi kaikki suhteet suurentuvat, viivat käyvät valtavammiksi, välimatkat kasvavat, kaikki etääntyy, käy kaukaisemmaksi, väljentyy, vapautuu — siinä koko salaisuus. Pienessä, rajoitetussa maailmassa täytyy kaikkea koettaa käyttää rajattomasti hyväkseen, ellei sillä ketään vahingoita; eikä itsensä hyödyttäminen, kun se ei kenenkään muun kustannuksella tapahdu, ketään vahingoittaakaan voine.
Kuinka kummasti voimakkaiden petäjien rungot nyt päivänlaskussa punertuvatkin! Ja iltapilvet ja lännen pienet laineenkareet, joihin puhkee ihan violetti värituntu. Tuskin muistan sormukseni ametistikivenkään koskaan niin tummansyvänä säteilleen — ainoa "kappale luontoa" muutoin mikä vuosikymmeneen on lähelläni ollut. Tämä on jo todellakin rappeutumista, dekadenssia! Ainoana luonnonnautintona kova, kylmä kivi, miten kaunis ja kimaltava se muutoin lieneekin.
Tämä kesä oli elämäni painostavimpia. Mitään ulkonaista epäsointua ei ollut, sillä olinhan niin monet muut kesät viettänyt kaupungissa, ja luullut suuresti siitä nauttivanikin, mutta kaikki sisäiset vaistot vetivät nyt sieltä kauas tänne pohjoiseen, pois hälinästä, pois ystäväpiiristä, pois elämän myllertävästä tyhjyydestä ja autiudesta tänne äänettömään, kuolonhiljaiseen elämän täyteläisyyteen, josta en ensi hätään aio paeta takaisin tuonne, tuonne… en tahdo lausua ääneen sitä sanaa, en kirjoittaa sitä paperille, sillä pelkään että se ei olisi kaunis. Ja täällä kammoan kaikkea rumaa, sillä se tuntisi itsensä varmaan kovin kodittomaksi ja orvoksi kaiken tämän hyvän ja hiljaisen ja kauniin sitä täällä ympäröidessä.
Aion asettua kokonaiseksi vuodeksi tänne huvilalle työskentelemään. Sivumennen sanoen vihaan tuota huvila nimitystä, sillä tarkoitukseni ei suinkaan ole milloinkaan missään pelkästään "huvitella", elämä on liian vakavaa ja vaativaa tässä iässä jo moiseen ajanvietteeseen, mutta paremman puutteessa käytän tätä sanaa vanhasta tottumuksesta ja mukavuuden rakkaudesta, ja tänne jään siksi, että tahdon nähdä oikean syksyn, ja ennen kaikkea oikean talven, sydänmaan kovan, karun, ankaran, totisen talven, jollaista en milloinkaan ennen ole nähnyt. En tiedä talvesta oikeastaan yhtään mitään, sillä eihän kaupungin talvi ole muuta kuin narrinpeliä. Sillä mitä muuta kuin narrinpeliä on sellainen, että ensi tuimemman tuiskun ja pyry-ilman sattuessa vedätetään satojentuhansien kustannuksella lumi niin tyystin pois kaduilta, että suojan sattuessa pari päivää myöhemmin sama lumi on vedettävä kaduille takaisin maksamalla uudet, ihkaisen uudet sadattuhannet ilosta käsiään hykerteleville ajomiehille. Kaupungin talven vaiheet ja kauneus riippuvat tarkoin poliisisääntöjen määräyksistä — siis jonkunverran rajallista, jotta en sanoisi rajoitettua kauneutta. Olisi somaa nähdä jouduttuaan jo tuollepuolen kolmenkymmenen ikävuotensa ensi kerran poliisin mielestä ja vallasta, vaikkapa nyt suorastaan konstaappelin mielivallasta riippumatonta kauneutta.
Useat kaupunkilaisystävät järjestävät syöntinsä, juontinsa, vieläpä rakkauselämänsäkin poliisisäädösten mukaan. Heistä tuntuu elämä hyvin miellyttävältä, ja ennen kaikkea turvalliselta.
2.
SYYSTÄHDET.
Syyskuun 24 pnä ….
Ja minä kun luulin kadottaneeni kaikki ystävät asettuessani tänne kauaksi sydänmaalle! Tai oikeastaan toivoin sitä; olin niin perinjuurin väsynyt seurusteluun, tuohon rauhattomaan, pahaksi tottumukseksi tulleeseen tapaan, joka rajalliselta ihmiseltä vaatii rajatonta sukkeluutta ja säkenöivää neronilotulitusta joka sekunti, muuttaen älykkäimmän, herttaisimmankin olennon lopulta iankaikkisesti itseään ja toisia toistavaksi koneeksi, jonka oppii jonkun ajan kuluttua "kannesta kanteen" ulkoa. Seurustelun pitäisi olla lepoa, ihanaa lievitystä yksinäisyyden, työn kovien ponnistelujen perästä, sydäntä ja aivoja avartavaa suurta sopusointua, joka jättää "päämme" rauhaan, meidän silti tarvitsematta suinkaan typeriä olla, tai siltä edes näyttää. Mutta aivot eivät saa levätä, puhumattakaan hermoista ja elimistöstä, jotka suorastaan surmataan ylen syömisellä ja juomisella. Niin järjettömäksi on seura-elämä varsinkin pääkaupungissamme, muita en tässä maassa tunnekaan, lopulta kehittynyt, että kaksi ystävää ei voi ajatella sanankaan vaihtoa, ellei kummankin kädessä välkähtele lasi kuin mikäkin jalo ase, terävä tikari, joka monasti sekoittaa kantajansa siihen määrin, että nämä aamu-yöstä eivät voi mitenkään toinen toistansa enää tuntea. Jotkut "järkevät" kansalaiset kertovat kehittyneensä jo niin pitkälle, että lasittomina tuntevat olevansa avuttomampia kuin jos äkkiä olisivat joutuneet ilki-alastomina suureen ihmisjoukkoon häärimään. No niin, taistelkoot minun puolestani siellä rauhassa pikareineen, tikareita heissä ei kuitenkaan olisi miestä käyttämään, vaikka siihen paikkaan kunniattomina kaatuisivat.
Puhuin alussa ystävistä, jotka luulin tyystin menettäneeni, mutta ihmeekseni olenkin huomannut, että suurin osa on seurannut minua tänne. Tai täällä ne vasta jälleen olen tavannut, nuo oikeat tosi-ystävät, lapsuuden, nuoruuden unien totiset, äänettömät toverit, jotka minulle kuitenkin niin rajattoman paljon puhuvat, ovat aina puhuneetkin. Ja ilta illalta niitä vain uusia ilmestyy; minä mainitsen niitä nimeltä, en ainoatakaan ole vuosien kuluessa unohtanut, eivätkä ne minua, siltä minusta tuntuu. Ja mitä pimeämmiksi ja äänettömämmiksi illat tulevat, sitä ystävällisemmiksi ja kirkkaammiksi niiden silmien säteet vain käyvät, sillä miljoonia vuosisatoja ne jo sijoillaan ovat säkenöineet, ja miljoonia, ja taas miljoonia vuosmyriaadeja ne sammumiseni jälkeen tulevat yhä vain siintämään iäisten avaruuksien kuolon autiossa yössä. Ja eläviä ystäviä ne ovat, paljon elävämpiä kuin mikään lasia kallistava veli siellä kaupungin vilinässä. Eläviä, sillä kuka meistä pystyisi edes kuvittelemaankaan, miten suunnattomat määrät kuohuvaa, myllertävää elämää yksi ainoa tuollainen palava piste säteisiinsä kätkee. Tungettelevia ne ystävät eivät tosin ole, lähimpään saisin neljäkymmentä miljoonaa ajast'aikaa pikajunalla ajaa huristaa, mutta läheisiä ne sittenkin ovat, läheisempiä minulle kuin kukaan tämän pallon asujista. Eivätkä ne minulta kysele, eivät tietojani tavoittele, itse vain väsymättä haastavat, milloin heitä kuunnella tahdon, ja siihen erakolla kyllä on aikaa. Aikaa pitkistä ajoista, sillä kaupungin kivimuurien taa ne tavallisesti peittyvät, ellei sumu ole niitä peittämässä, mikä merenrantakaupungissa ei monasti suinkaan jää tapahtumatta.
Ja mitä nuo ystävät pitkinä, pimeinä, äänettöminä syysiltoina erakolle puhuvat? Kummaa satua ne kertovat, tosisatua, kaikkia satuja kauniimpaa totta, joka kirkastaa pimeimmänkin illan päivänpaistavaksi, korven kolkoimmankin kohinan suvituulen helläksi hyminäksi muuttaa. Ne kertovat, että minunkin erakkomajani on tähdelle rakennettu, pienelle, sinisenä siintävälle taivaan kiiluvaiselle, joka kuuluu suureen aurinkokuntaan, ja se taas vuorostaan vielä suurempaan, yhä vain aste asteelta suurempaan, että kaikki kuuluu yhteen, ja yksi kaikkeen, kaikkeuteen, jolla ei ole mitään rajaa, eikä mitään mittapuuta. Lukemattomia vihannoivia saaria vain äärettömän eetterivaltameren helmassa. Täällä tunnen niin selvästi olevani kauniin, sinervän tähden asukas, ja kaikki tähdet kun kerran taivaalla loistavat, niin olen minäkin taivaassa, olen avaruuksien, maailmankaikkeuden vapaa, onnellinen kansalainen; miksi, miksi on tätä ajallista ja samalla iankaikkista asumusta murheen laaksoksi opetettu sanomaan, ja siitä todella murheen laakso tehtykin? Eivätkö ihmiset viihdy taivaassa, koskapa heidän kerran on täytynyt tästä taivaasta itselleen helvetti rakentaa, itselleen ja kaikille muille?
Vastako yksinäisyydessä ja äänettömyydessä ihminen uskaltaa tuntea taivaassa asuvansa?
3.
VARISEVAT LEHDET.
Lokakuun 15 pnä ….
Niin, taivasta on yksin-olo, ja autuutta ääretön, ainainen äänettömyys. Lehdet varisevat, lehdet varisevat…
Punaisina ne putoavat, keltaisina ilmassa karkelevat. Ne täyttävät tieni, ja peittävät polkuni, mutta kukaan ei saa niitä pois siitä laasta. Halki avaruuksien ne leijailevat kuin pienet, puuntavat tähdet, kirkkaat, kipenöivät kulta-auringot, ja taivaat kaartuvat korkeina, läpikuultavina kuin olisivat ne kristallista rakennetut, eikä näy pilvenhattaraakaan ilmanrantojen kummallista kirkkautta sumentamassa.
Minä yhä vain etsin suurempaa yksinäisyyttä, täydellisempää hiljaisuutta. Työnnän venheeni vesille, melon hitaasti pitkin peilityventä järven pintaa. Kuinka kaunis tämä maailma sittenkin on, kaunis, hyvä ja hiljainen. Pyhä, tahtoisin suoraan sanoa. Miten korkeiksi rantojen kalliot ja vuorenharjanteet ovat kasvaneet, kun niiden lehtimetsät nyt punakeltaisissa lieskoissaan palavat! Kesän vellova vehmaus on niin täyteläistä, liian runsasta ja raskasta, se melkein pusertaa, ahdistaa, kutistaa kokoon. Mutta tämä miltei aineeton kuulaus ja kirkkaus kohottaa kaiken korkeammaksi, nostaa, kasvattaa, keventää ja henkevöittää. — Jonkun matkan päässä puuntaa pienellä rantatöyräällä rakennus, jonka asukkaat ovat hiljan paenneet tätä kauneutta pois kaukaiseen, rumaan kaupunkiin. Melon melkein haikealla mielellä tuota yksinäistä hyljättyä huvilaa kohti.
Kuivuneet lehdet kahisevat jaloissani kiertäessäni sen autiota pihamaata. Niitä on kaikkialla, rantatörmä on niitä täynnä, tiet, polut puutarhassa ja rakennuksen ympärillä. Tyhjällä kuistilla ne kahajavat, talon katonkin ne ovat peittäneet kuin pahin talvinen pyry-ilma, kartanolla ne ihan nietoksina nousevat, kinoksina kohoavat. Ei ole ihmiskäsi pitkään aikaan mihinkään koskenut; suunnaton rauha, ikuinen lepo on kaikkialle laskeutunut. Syksyn lyhyt päivä on jo mennyt mailleen, tuulen viimeinen henkäys häilyttää vielä herkästi kuihtunutta kaislikkoa, mutta kuolee kohta, soinnahtaa pois, ikäänkuin ei koskaan olisi elossa ollutkaan. Ja sitten tuntuu hiljaisuus ihan aavemaiselta. Ei se painosta, ei ilahduta, ei itketä, mutta iki-autiuden siiven suhinan tuntee vain sielussaan soivan. Niin perinpohjin äänetöntä, niin äärettömän autiota! Kaikki ikkunat ovat peitetyt valkealla sanomalehtipaperilla, mutta ei tunnu sittenkään siltä kuin kuollut siellä lepäisi, hautaholvit kylmää, kosteata kolkkouttaan huokuisivat. Suurempi valtias, mahtavampi majesteetti siellä asuu. Tyhjyys sieltä peitettyjen ikkunain läpi tuijottaa, autius siellä asuu, äänettömyys siellä öisin pitkän pöydän päässä istuu, kuun kummasti kajastaessa ohuitten peitepapereitten puhki sisään. Tyhjyys, autius, äänettömyys, kolme kummaa sisarusta, kolme kolkkoa kumppania, jotka joskus kumminkin voivat niin kovin rakkaiksi ja läheisiksi käydä.
Kuuluu kuin äänetön, aivan äänetön huokaus soisi jossakin, kuiva lehti lehahtaa jo melkein alastomasta koivusta lentoon, häilyy hetken ilmassa, ja putoo sitten pimenevään maahan. Lähden kulkemaan metsäpolkua myöten kotia.
Polun varrella on avara, laaja viljavainio, jota kellervät kuhilaat nyt kauttaaltaan peittävät. Sen takana näen pimenevässä illassa kotini kohoavan. Vaimoni käy juuri pihamaan poikki aittaa kohti. Siunaan hänen askeleitaan, jotka tähän saakka ovat vain tanssiaisesta toiseen kulkeneet, mutta nyt niin kevyesti kahisevissa, kellastuneissa lehdissä karkeloivat. Ja siinä halki hämärän tuijottaessani tunnen, että olen tähän pieneen maantilkkuun, karuun kamaraan jo kuin kiinni kasvanut, tänne ovat juureni juurtuneet, joita niin auttamattoman irrallisina jo pidin. Ei tunnu tukalalta enää mikään, päinvastoin iloisena, toivorikkaana katson tulevaisuuteen, vaikka tuhkanharmaa hämäryys hiipii yli seudun, ja kotini peittyy syysillan synkkään, lohduttomalta näyttävään pilkkopimeyteen.
4.
ENSI LUMI.
Lokakuun 23 pnä ….
Varhain se tänä vuonna tulikin; tuskin kahta kuukautta sitä täällä tarvitsi varrota. Aamusella maa makasi vielä ihan mustana ja kolkkona, mutta hämärissä avaruudet alkoivat äkkiä heijastella outoa valkeutta, ja ihmeellinen odotus täytti ihmisen rinnan. Sitten rupesi ilmassa liihoittelemaan suuria, raskaita hiutaleita, pehmeitä kuin pehmein pumpuli, valkeita kuin valkein vaahti meren raivoisena vyörytellessä vesivuoriaan rantakallioita vasten. Mutta mikään ei täällä raivonnut, ei riehunut, kaikki kävi päinvastoin entistäänkin hiljaisemmaksi ja äänettömämmäksi. Liipoitteli ilmassa vain kuin eksyneitä suuria valkoisia lintuja, jotka eivät jaksaneet enää lentää, vaan uupuneina, siivet levällään vaipuivat maahan, jääden siihen paikoiltaan hievahtamatta makaamaan. Hiipi koko luontoon kuin ääretön väsymys, suunnaton raukeus; teki mieli melkein heittäytyä siihen yhä vain lisääntyvään lumeen, painaa päänsä puhtaaseen nietokseen, ja antaa hiuteiden tippumistansa tippua ylleen, kietoutua kinosten valkeihin, viileisiin kääriliinoihin, ja nukahtaa pois vuosituhansien pituiseen uneen, loppumattomaan, iankaikkiseen lepoon, mistä minkään tuomion torvet eivät turtunutta enää kutsuisi tilinteolle elämästä, jota hän ei ollut keneltäkään pyytänyt, eikä näin ollen ollut siitä muille kuin itselleen tilinvelvollinen. Mutta hiutaleet vain putoamistaan putosivat, ikäänkuin mitään elämää ei tällä maapallolla milloinkaan olisi ollutkaan, tai olisi sen viimeinenkin säkene jo vuosisatoja sitten sammunut, soinnahtanut pois avaruuksien ainaiseen yöhön…
* * * * *
Hetken tunnelmaa, muuttuvaa mieli-alaa, väistyvää väsymystä.
Täysi kuu on juuri kohonnut pimeän metsän takaa, jonka puiden varjot vallankuin uhkaavina hiipivät lähemmä taloa. Lähestykööt, tulkoot, tuttaviksi kait vain taipuvat. Itse en tahdo välimatkan synnyttämää salaperäisyyttä särkeä, mutta jos luonto luokseni pyrkii, niin en rajoja rakenna, telkiä tee; saa korpi kasvaa kartanolleni, koivut kuistini eteen kohota, hongat tien vaikka huoneeseeni hakea. Tulkoon kansoineen, käyköön karjoineen, en käske, en kiellä… Sammutan suuren kattolampun, vedän verhot tuvan ikkunain edestä, kuun outo kuulto valuu kummana kultavirtana sisään. Näin salaperäisenä en ole maailmaa milloinkaan ennen nähnyt. Kaikki on himmeätä, mutta hohtaa kuitenkin. Pienten alastomien lehtipuiden, ja voimakkaan, korkean kotipetäjän varjot kiemurtelevat niin ihmeellisinä pihamaan hangella. Ulkohuoneet, aitat, halkovajat, ometat kutovat omituisen varjokujan, joka yhdistää ne salamyhkäisesti toinen toiseensa, odottaa melkein pienen, harmaan kotitontun punaisen hiippalakin vilkahtavan jonkun nurkan takaa, tuskin tuota näkyä ainakaan suuresti ihmettelemään kävisi. Lieneehän vielä nykypäivinäkin elossa jokin vanhoista, hyvistä valloista, tokko tänne sydänmaalle saakka ikävä, järkeilevä järki niitä kaikkia on surmaamaan ulottunut; sitä en ainakaan tahdo todeksi myöntää, en voi, enkä saakaan niin uskoa.
Ei ole äänettömyys koskaan ennen ollut niin täydellinen kuin nyt, istun kuin kivettyneenä siinä ikkunassa tuijottaen ulos valkeille lakeuksille. Avarat niitut ja vainiot ovat ikäänkuin entisestään vain avartuneet, kasvaneet kauaksi näköpiirin tuollekin puolen, ja kuu seuloo ihmeellistä utuaan, himmeätä hopeaansa niille. Ja kaukana silmänkantamattomien lakeuksien takana näen toisia lakeuksia, toisia sydänmaita nukkuvine tölleineen ja taloineen, korpineen ja kankaineen, ja kaiken yli kuu kutoo vain salaperäisiä satuverhojaan, ja minä yksin vain valvon avarassa, autiossa, kuun hopeoimassa maailmassa, ja yksinäisyys ja äänettömyys ovat ainoina kumppaneinani. Ja ne kaksi vain kanssani tämän täysin ymmärtävät, täysin tajuavat ja tykkänään tietävät, kuinka rajatonta kaikki rajallinenkin rajattomassa rajattomuudessaan on.
Rajallisen rajattomuus, siinä ainoa lohtumme, ainoa pelastuksemme, ainoa autuutemme, ja senkin me vain täysin tunnemme tällaisena yksinäisenä, äänettömänä yönä, jolloin täysikuu paistaa yli äsken sataneen lumen kaukana korpien povessa, jotka äärellisinä, mutta samalla äärettöminä uinuvat lähenevän talven kylmän, kiiluvan tähtitaivaan alla.
5.
MAISEMA.
Lokakuun 24 pnä ….
Aamulla havahtuessani oli huone tulvillaan päivänpaistetta. Pukeuduin nopeasti, ja riensin ikkunaan. Koko luonto siinti ihan huikaisevan valkoisena, auringon iloiset, vallattomat säteet aivan hypähtelivät paikasta toiseen, valon ja kimaltelevien värien rajaton riemu näytti vallanneen koko maailman, joka edellisenä aamuna vielä niin syysmustana ja kolkkona odotti tulevan, talvisen kauneutensa ensimmäistä juhlahetkeä. Ja nyt se hetki oli vihdoinkin koittanut! Kinokset olivat ihan silmissä kasvaneet, aamu-yöstä oli nähtävästi tupruttanut lisää lunta, mutta sarastaessa taivas oli seestynyt, ja pienoinen pakkanen paukutteli hyisiä kintaitaan hyvillä mielin puidenoksissa ja rakennuksen nurkissa. Kolkutti kuin sisään pyrkiäkseen, mutta tuvan suuren takan petäjäinen, räiskyvä pystyvalkea pelotti sen pian pakosalle. Pikku hupakko, kunhan siitä vain vähänkin vartut ja vanhenet, niin tuskin kovinkaan koivuinen kuumuus saa sinut loitommalla pysymään. Sinä voit vuorokaudessa, parissa päästä jo voimistasi tietoiseksi, ja silloin sinusta vasta hirmuvaltias paisuukin; purot, virrat, joet, järvet, laajat merenlahdet ja ulapatkin sinä jääkahleinesi kammitsoit, etkä ota kevätauringonkaan voimakkaammissa käsissä enää hevin lannistuaksesi; sellaiseksi porhoksi sinä pian pöyhistyt. Silloin en sinusta näin paljon pidä, mutta nyt olet soma vielä kuin pieni, pörhöinen kissanpoika, ja ihan ilokseen sinun kanssasi kisailee ja leikkiä lyö.
Mutta miten on maisema ympärilläni muuttunut, varsinkin korkea, metsäinen vuori talon takana. Kaunishan se kesälläkin oli, suuri syksyisessä väririkkaudessaan ja loistossaan, mutta nyt se on käynyt suorastaan salaperäiseksi, satujen kimaltavaksi kartanoksi, tarulinnaksi, peikkojen palatsiksi, joka päivällä jalokivisenä kimmeltää, ja hämärissä niin outona häämöittää. Kaikki jyrkät ja kirkuvat viivat ovat kadonneet, pehmeänä, sopusointuisena se nyt siinä nousee kuin olisi se luotu vain kevyitten, aavemaisen ilmavien anturain astuttavaksi. Kummaksi, salamyhkäiseksi on puiden ja pensaiden siimes käynyt, ja polut niin ihmeellisinä siinä sinervässä hämyssä luikertelevat, ikäänkuin olisi omituinen, oikullinen mielikuvitus ne siihen piirtänyt ja haahmoillut, ja kerrassa suurenmoinen on vuoren ala-osa, sen paljas, karu, rosoinen rinta, jolle sen kukkuloilta ja korkeimmalta laelta ouruava vesi on nyt paksuiksi jääpuikoiksi jäähmettynyt. Päivän säteet kun tuohon kovaan timanttipintaan taittuvat, niin välkkyy ja kimaltaa se sateenkaaren kaikissa värivivahduksissa, siinnollaan silmän ihan sokeaksi huikaisten. Koskaan ei kesä tällaiseen kauneuteen voi kasvaa; suuri taikuri on talvi, ja suuri taituri, taideniekka, joka vertaistaan turhaan saa tämän taivaan kannen alta etsiä.
Terve tuloa, talvi, sinä suuri sadunkertoja, suuri satujen sepittäjä! Satujen utua seulo maailmaan, ja kiedo satuverhoihisi suuri luonto ja pienet, pienoiset ihmisen lapset!
6.
JÄRVI JÄÄTYY.
Lokakuun 28 pnä ….
Ei vielä viikkoakaan siitä kun satoi ensi lumen ja nyt on järvi aivan kauttaaltaan jäässä. En muista talven kertaakaan tällaista kiirettä pitäneen; täytynee ihan uskotella itselleen, että tämä on tapahtunut minun vuokseni, pikemmin saadakseni sen, jota niin olen tavoitellut ja tulevaksi toivotellut.
Aamusta aikaisin on kuulunut iloisia ääniä alhaalta lahdelta; lähitienoon pienet rääsypekot, kömpelöt köntykset, siellä ovat puisilla luistimen tapaisillaan jo päivän koitosta saakka liukuilleet ja leikkineet. Ihme, että niinkin iloisia ääniä voi raikua noista litteistä rinnoista, kumma, kuinka nuo muutoin niin lasittuneet ja tylsät köyhäinlasten silmät nyt voivat kimmeltää ja välkähdellä. Talven suuri satu ei voi heitäkään olla valtaamatta; vaistomaisesti se sen ainakin tekee, miten alhaisella porraspuulla nuo olennot järjellisten olioiden joukossa muutoin lienevätkin.
Mutta miksi mietiskelemään näitä vähemmän miellyttäviä ongelmia varojen ja ihmishengen viljelyksen puutteen vaikutuksista ja tuloksista ihmisaineksessa, kun on tälläkin kertaa paljon ilahuttavampaa aprikoimisen aihetta.
Joku päivä sitten sanoin talvea taideniekaksi, ja oikeassa olin, mutta kummastella nyt taas täytyy, mikä käytännönkin nero tuossa taiturissa piilee. En tiedä ainakaan minä toista ja moista rakentajaa: rakennusmestaria, arkkitehtiä, insinööriä, kasvattajaa, rakentajaa siis juuri sanan täydessä merkityksessä. Eilen ei voinut soutaa enää kirkolle, josta posti ja elintarpeet ovat joka päivä noudettavat, rannat olivat näet jo siksi vahvassa jäässä, että ei saattanut olla puhettakaan ulapalle pääsystä. Senvuoksi oli koko järvi kierrettävä jalan, ja kesti tätä taivallusta runsaan tunnin; nyt viillätän viidessä minutissa luistimilla tuon matkan. Nerokkaampaa sillanrakennustapaa tuskin enää voisi ajatellakaan. Monista muista yhdyssiteistä ja oikoteistä puhumattakaan, joista kesä ei mitään tiedä. Vajottavat, upottavat lettosuot tämä mestari kuivaa, lyhyemmiksi korpitaipaleet taittaa, avatessaan ne lylyllä liuoteltaviksi.
Ja suuri kasvattaja se on, talvi; minä ainakin sitä kaikesta saan tässä suhteessa kiittää. Silmäillessäni tätä ennen kirjoittamiani liuskoja, olen niissä näkevinäni aste asteelta kehittyvän kertomuksen ihmishengestä, joka oli ihan irrallinen. Irrallisen kaupunkilaiselämän kaikilta juuriltaan irroittaman sielun sekavaa olotilaa tuo elämä oli, ja oli se jo pienimpiin alku-osiinsa hajoamaisillaan, mutta löysi sitten yhdennellätoista hetkellä pelastuksensa sydänmaan luonnon ja sydänmaan talven suuresta sylistä. Aste asteelta se alkoi tunkea juuriaan tähän pieneen maankamaraan, ja tämän pienen maankamaran kautta suureen, rajattomaan luontoon, ja luonnosta maailmankaikkeuteen ja avaruuksien aurinkokuntiin. Ja tuntiessaan jälleen johonkin juurtuvansa, se alkoi elää ja kasvaa ja hedelmöityä, josta tahdon ja tarmon voima kehittyi, ja työkyky ja työn ilo moninkertaisiksi monistuivat. Sellaisen kertomuksen noilta riveiltä luin, vai näinkö sen rivien takaa nousevan, en tiedä; mutta sen tiedän, että talvea, suurta rakentajaa, suurta kasvattajaa minun kaikesta on kiittäminen.
Illalla, kun tähdet olivat jo syttyneet, sidoin minäkin teräkset jalkoihini, ja lähdin koettelemaan jään kantavuutta. Ja se kantoi, kantoi kaikkialla, siksi kova oli pakkanen jo ollut. — Kummallisen mieli-alan muutoin tuollainen ensimmäinen luistinretki pimeässä illassa herättää. Sitä pysyttelee tavallisesti aina ulapalla, missä on avarin liikkuma-ala, ja unohtaa siten kokonaan rannat, joita muutoinkin olisi vaikea pimeyden ja verrattain suuren välimatkan vuoksi eroittaa. Ympärillään, minne katseensa vain kääntääkin, näkee pelkkää mustaa, kolkkoa jäätä, johon taivaan palavat tähdet yksin himmeästi kuvastuvat. Lakkaa luistelemasta, ja kun tuo ainoa rasahteleva ääni, minkä teräs kovaa sitkeätä jäätä leikatessaan synnyttää, on vaiennut, käy kaikki ympärillä ihan kuoleman hiljaiseksi. Ainoana heikkona elonmerkkinä ovat vain halki kylmien avaruuksien verkkaan putoilevat lumihiuteet, jotka äänettömästi häilyvät hetken ilmassa, ja laskeutuvat sitten mustalle, kuolleelle jäälle. Haihtuvan ilmakehän viimeisten vesihöyryjätteitten hyytyneitä hiutaleita, jotka kuolleen kiertotähtemme käärinliinoihinsa kietovat, mietin mielessäni. Ja kuva kasvaa ja jatkuu yhä. Aurinko on jo ammoin sitten sammunut, ja itse kuolleena vetää se nyt kuolleita kiertolaisiaan perässään halki äärettömien, mitattomien avaruuksien. Millaista kohtaloa kohti? mahdotonta tietää, mahdotonta edes aavistaakaan. Mutta kuollutta vain kaikki on, kuolleempaa kuin muinoin meidän vielä eläessämme oli kuun autiolla alppipinnalla, sillä aurinko valaisi ja lämmitti sitä kuitenkin hiukan toisinaan, sulattaen jonkunverran sen vuorenhuippujen ikuista jäätä. Mutta tämä jää ei sula koskaan millimetriäkään, ei vähene eikä kasva vuosmyriaadien kuluessa, jolloin kuollut aurinkokuntamme äänettömästi liitää halki ikuisen pimeyden ikuisia, loputtomia äärettömyyksiä kohti, palavien tähtien, avaruuksien auringoiden kuvastuessa vain himmeästi tähän mustaan, kuolleeseen, autioon jäähän. Minua puistattaa, alan hitaasti liukua kotirantaa kohti.
Luistimia jalasta irroittaessani nousee kuun sirppi metsänrannan takaa. Terve tuloa, äänetön viestintuoja, valon ikuinen sanansaattaja! Sinun kapea, terävä valoviirusi kertoo, että vielä ei ole aurinko sammunut, vaikka se kasvonsa on kätkenytkin, sillä olkoonpa yö vaikka kuukausien pituinen, niin se kerran päiväksi kuitenkin valkenee, niin kauan kuin sinun sirppisi himmeästikin edes sen suurta, ihanaa valoa heijastelee.
Ja kevyemmällä mielellä nousen ylös rantatörmää kotia kohti. Huomenna sarastaa kumminkin uusi päivä, olkoonpa se sitten kuinka lyhyt ja talvinen tahansa.
7.
KIMALTAVAT HANGET.
Marraskuun 25 pnä ….
Välkehtii valkoisena hangen pinta, petäjät nuokkuu lumipeitteen alla, syänpäivän kylmä kuulto taivahalla, timanttivöissä vuoren jäinen rinta.
Väräjää metsä virttä salaisinta. Sinervät varjot peittää tummemmalla hehkulla hanget. Väleen vaipuvalla päivällä silmässään kuin palavinta
paahdetta. Syntyy aamuruskon myötä hämärä; kaikki hehkuu lyhven hetken. Kultaiset tähdet kuuluttavat yötä. Kuun sirppi uhkaavana yllä kiiltää, alottaa oudon, yöllisen jo retken. Ytimiin saakka vilun teräs viiltää.
Riimileikittelyä! — Silmäilin yhtenä päivänä Danten "Uuden elämän" sonetteja, joiden jäykästi, akateemisen määräperäisesti riimitettyihin juhlallisiin säejaksoihin mestari oli valanut etelän veren nopeata, lyhytaikaista onnen hehkua ja unten paloa. Eikö voisi vangita sen vastakohtaa, pohjan pitkän, kolkon talven tuntua samanlaisiin säkeihin? Nähtävästi. Sain sanotuksi, mitä mielin; ei jäänyt pois, ei tullut liikaa mitään. — Riimileikittelyä niin, mutta se herätti eräitä ajatuksia; jatkan nyt siis ajatusleikkiä.
Talvemme olennaisimpana ominaisuutena on totuttu pitämään sen muka tavatonta pituutta, yksitoikkoisuutta, elotonta jäykkyyttä. Mutta asiaa lähemmin katsoen tuskin mikään on sen epätodempaa. Pitkä se kyllä tavallaan on, mutta se ei suinkaan niin vaarallista liene, kunhan se ei vain pitkästytä. Yksitoikkoinen pitkästyttää, ja senvuoksi esim. kesä on hetkittäin minua tavattomasti tympäissyt, sillä se juuri suunnattomassa täyteläisyydessään ja muuttumattomassa yltäkylläisyydessään on talvea paljon yksitoikkoisempi. Talvessa ei ole mitään yksitoikkoista eikä jäykkää, siinä on tilaa suurimmille vastakohdille, nopeimmille ylimenoille, hetkellisimmille tunnuille ja mieli-aloille. Mikä ääretön valon ja värien ilo voi täyttää, kyllästää selkeän, kylmän, aurinkoisen sydänpäivän talvella. Mutta miten lyhyt se on. Lyhyt ja nopea kuin onnen lyhyin hehku, unten omituisin, oudoin palo, mikä silmänräpäyksessä muuksi voi muuttua.
Kaikki hehkuu, kaikki palaa siitä hetkestä saakka kuin aamuruskon ensimmäiset hennot lähteensuonet alkavat hopeisina solista, leveten, avartuen päivän voimakkaaksi, virtavaksi kultakymiksi, ja laskien vihdoin illan äärettömyyksiin asti häipyvään purppura- ja violetti-valtamereen.
Välkkyvänä hopeapurona aamun valo todellakin virtaa läpi maailman. Siroittelee milloin palavia timantteja kuuraisten puiden korallivalkeuteen, milloin muuttaa taas valkean korallin syvän punaisena puuntaviksi koralliriutoiksi ja -metsiksi. Valaisee huurteiset petäjät, jotka nukkuvat pehmeän, uuvuttavan lumipeittonsa alla, heittäen hangelle syviä, tummansinerviä varjoja, joiden välissä tuhannet jalokivet siintävät ja säteilevät, ja sitä henkevyyttä, läpikuultoisuutta, mikä talvisen päivän ilmassa värisee! Kaikki on käynyt melkein aineettomaksi, pelkäksi puhtaaksi hengeksi, mikä terästää, norjentaa ihmistä, tulistuttaa hänen verensä notkeaan, lämpimään tanssiin, jolloin aivot toimivat moninverroin entistään herkemmin, nopeammin, täsmällisemmin. Ja tarmokkaammin, sillä tahdon voimaa ja joustavuutta se suuresti kasvattaa ja lisää.
Ja olkoon kesäinen päivänlasku ja sitä seuraava häilyvä hämy miten kaunis ja riutuva tahansa, niin vertoja ei se voi vetää talviselle hämärälle, jonka ihmeelliset, salaperäiset värisoinnut vapisevat kautta koko luonnon, ja hukkuvat, haihtuvat pois pimeneviin avaruuksiin, tummuvaan yöhön. Ja avaruuksien helmaan, öiseen pilkkopimeyteen puhkeevat taivaan suuret tähdet, yön ikuiset auringot aina palamaan.
8.
TÄHTI-YÖ.
Marraskuun 27 pnä ….
Kylmin yö mitä tähän saakka on ollut, vaikka entistä kylmemmältä on tämä talvi yleensäkin tuntunut ja yhä se sitäpaitsi näyttää vain kylmenemistään kylmenevän. Ja miten aikainen se olikaan. Ensi lumi pysyi, pakkanen pani maan routaan sen läpi, ja vahvensi järven jään, joka ei sekään mistään "varmoista" ennustuksista ja merkeistä huolimatta ottanut enää sulaakseen. Vanhat, viisaat ukot ja eukot lupasivat "vissisti" mennä soutamalla vielä joulukirkkoonkin, mutta soutamatta kait jää, elleivät lumessa soutane! Kerran, pari tosin vihmoi hiukan vettä, ja silloin venyivät nuo viisaat suut tietäväiseen hymyyn virkkoen, "että sitähän sitä tässä luvattiin, ja veneellä sitä vielä mennään tänä vuonna joulukirkkoon kuin mennäänkin". Mutta yöllä pakkanen alkoi ihan kiukustuneena paukkua nurkissa, jyski aamunkoittoon asti mustalla jäällä kuin olisi sadat tykit siellä tavan takaa jylähtäneet, ja kylmät, autiot rannat kumahtelivat ja kaikuivat kolkosti kuultavan tähtitaivaan alla. Ja "vanhat, viisaat suut" vaikenivat visusti, ja vaiti ne ovat yhä vieläkin, kunnes kevätaurinko ne jälleen sulattaa kanssaihmisiä sättimään ja ihmettelemään jumalan suuria töitä ja väkeviä ihmeitä täällä kaukana salokylässä. —
Lämpömittari yhä vain alenemistaan alenee. Tähdet kipenöivät ihan kuin tulta taivailta syytäen, kuu paistaa heleästi keskellä vahvuuden kirkastettua lakea, ja jään järeä tykistö jyskää kuin kunnialaukauksia ampuen ulapan ulvoessa ja vonkuessa ympärillä. Juhlajylinää tosiaankin — pienen, hennon, juuri syttyneen ihmiselämän kunniaksi, jonka ensi äännähdykset yhä tunkeutuvat tuolta alaalta tänne yläkertaan, ensi äännähdykset ja valitukset, jotka riemu ääninä sittenkin korvissani kaikuvat. Äsken juuri pakkasen korkeimmilleen kohotessa syntyi pienoinen poikani täällä kaukana sydänmaalla öisen tähtitaivaan kirkkaasti kimaltaessa, kuun hopeavalon hangilla virratessa, ja jäätykkien alhaalla järven lakealla ulapalla jylistessä.
Olin läsnä koko ajan, vaikka en milloinkaan ennen olisi voinut edes kuvitellakaan siihen kykeneväni. Läsnä ensimmäisistä, äänettömistä poltteista aina siihen hetkeen saakka, jolloin uuden syttyvän elämän riemuitseva voitollinen huudahdus kohosi halki kylmien avaruuksien yön ikuisia tähtiä kohti, ikäänkuin tahtoen tuhansille muille elollisille maailmoille kuuluuttaa, että täälläkin oli elämää, syntyvää, kasvavaa, kehittyvää, kuolevaa, jälleen ja aina yhä uudelleen syntyvää, joka ikuista, palavaa piirikarkeloa tanssien toistui, tuli takaisin, syttyi ja sammui, iäti vain syttyi kaikkea sammumista ylpeästi uhmaten, ja itse kuolemankin lannistaen, voitokkaasti sen maan tasalle lyöden. Nyt alan ymmärtää, miksi kreikkalaiset pitivät synnytyspoltteita pyhinä.
Samoin myös ymmärrän nyt vasta oikein sen pyhyyden, mikä joulu-yönä kylmissä, tähtikirkkaissa avaruuksissa värisee. Mikä sydämet suurentaa, mielet avartaa, johtaa järjen ja tunteen ikuiseen sopusointuun. Mutta sitä ennen on täytynyt olla eksyksissä, rikki revittynä, juurettomana, irrallisena, on täytynyt paljon kestää, paljon kärsiä, paljon kamppailla, josta kamppailusta vasta suuri kokoontuminen, kokonaisuus, suuri sopusointu, suuri rauha on syntynyt. Ympärilläni yö on niin suunnattoman syvä, äärettömän äänetön, hiljainen ja pyhä. On kuin olisi vapahtaja minullekin syntynyt, omista sisäisistä tuskista ja kärsimyksistä kasvanut, joka nyt kapaloituna seimessään lepää. Siunaten ja sovittaen, siunaten paljon, mutta enemmän sentään sovittaen; sovittaen kaikki, mikä sovitusta kaipaa, hyvitystä halajaa. Ja sitä juuri kaikki enin kaipaa, enin tarvitsee, hartaimmin halajaa, sillä kuka ei koskaan mitään rikkoneensa tuntisi. Rikkoneensa kaikkivaltiasta, pyhää elämää vastaan. Ja elämä on vain elämällä sovitettavissa, entinen uudella, mennyt tulevalla, kuollut syntyvällä, kasvavalla, jälleen alkavalla, pyhällä myöntämisellä, kuten muuan viisas suu kerran on sanonut…
Tähdet ikäänkuin lempeämmin tuikkivat nyt taivaalla, kerääntyvät suureksi, siunaavaksi sädekehäksi seimen ylle, johon vastasyntynyt, alkava elämä kapaloihinsa käärittynä hentona ja vavahtelevana juuri on laskettu.
9.
SYDÄNTALVI.
Joulukuun 24 pnä ….
Joulukuusen viimeisetkin pienet vahakynttilät ovat jo loppuun palaneet, ja hiillos tummennut takassa, jossa neljänkymmenen pakkasasteen vuoksi pystyvalkea on melkein vuorokauden umpeensa loimottanut ja räiskynyt. Koko talo nukkuu joulu-yön rauhallista, valoisaa unta, sillä kukin on ainakin tänään koettanut kanssa-ihmisilleen iloa tuottaa, ja onnistunutkin siinä, ja senvuoksi lepo senjälkeen onkin tavallistaan syvempi ja lempeämpi. Ihminen on aina tarkoin sellainen, miksi hän oman sisäisen elämänsä ajaksi tai vaikkapa iäksikin on tahtonut ja voinut virittää. Siksi on uni nyt kunkin sisäisen, rauhallisen virityksen hiljaista, itsetiedotonta käyntiä sekä tyyntä vireistä purkautumista.
Eikä tuo hyvä, rauhallinen viritys vaikuta ainoastaan ihmisiin, eläviin, tunteviin, iloitseviin ja murehtivaisiin olentoihin, vaan ulkonaisesti elottomiin, niin sanottuihin kuolleisiinkin kappaleihin, vaikka pohjaltaan, syvimmältään ei mikään itse asiassa näytä kuollutta olevankaan. Olin esim. ennen pitänyt kertomusta kolmeatoista lyövästä kellosta pelkkänä vanhana taruna, mutta nyt olen havainnut todeksi senkin. Syksyllä oli palvelijani ehkä liian raskaan työtaakan vuoksi usein hermostunut ja huonolla tuulella. Niihin aikoihin en saanut ilta-yöstä oikein unta, ja tulin monasti laskeneeksi keittiössä olevan kellon öisiä lyöntejä. Sydänyöllä se kerran ihmeekseni löi selvästi kolmetoista kertaa. Epäilin ensin korviani, mutta tein sitten useasti saman havainnon. Ja kun toisetkin tulivat heiltä asiaa kysymättäni samaa kertomaan, niin olisihan ollut mieletöntä enää sen todenperäisyyttä epäillä. Mutta nyt vallitsi sopusointu ja rauha talossa, ja kirkkaasti ja selvästi löi keittiönkin kello äsken sydänyön kaksitoista lyöntiänsä.
Pakkanen oli niin suunnattoman kova, alun viidettäkymmentä astetta, että ilma oli kuin kummaa raskasta usmaa, sakeata, mutta kuitenkin läpikuultavaa auteretta täynnä. Ja sen takaa kuumotti täysikuu omituisena heleänä punervana pallona, jonka säteet hiipivät viluisina sisään tuvan ikkunan kautta, jonka ääressä istuin katsellen ulos tulipalopakkasyöhön. "Jumalan rauhaa, ystävä", kuulin erään kevyen säderihman itselleni kuin kuiskaavan. "Samaa sinullekin, naapuri!" vastasin yhtä äänettömästi. "Etkö tahtoisi lähteä kanssani pienelle joulu-yöretkelle suureen luontoon? siellä vietetään sydäntalven juhlaa sielläkin", jatkoi vapiseva sädeseitti vaikenevaa puhettaan. "Minulla ei ole kyllin paksuja turkkeja voidakseni lähteä tuollaisen sydänjuuria jäätävän pakkasen syliin", vastustelin. "Älä ole milläsikään; olen saanut tänä yönä senverran lämpöä lainaksi auringolta, etäiseltä isännältämme, että voit huoletta heittäytyä helmaani ja seurata paleltumatta mukanani, minne mentäneekin", kuulin säteen hennosti säkenöivän. "Kernaasti siinä tapauksessa. Mutta jaksatko sinä, vieno, hauras verkko kantaa minua, raskasta olentoa?" kysyin.
"Luulet kait minua heikommaksi kuin olenkaan. Muista, että kuljen esim. tuon suunnattoman matkan kuusta maahan vajaassa puolessatoista sekunnissa, jolla aikaa sinä tuskin ennätät käydä lattiasi yli. Älä siis epäile, lähde vain mukaan! Voihan ruumiisi sitäpaitsi jäädä kotia, henkesi näkee ilman sitä paljon paremmin, mitä minulla on sinulle nyt näytettävänä".
Ja niin sitä sitten lähdettiin. Olin tuossa tuokiossa ikkunan ulkopuolella, hennot säderihmat kutoutuivat kevyeksi, kimaltavaksi seitiksi ympärilleni, kohosivat korkealle, yhä vain korkeammalle, ja niin alkoi välkkyvä lento läpi kylmän, kipenöivän tähti-yön. Koko luonto oli kuin juhlaan pukeutunut. Korkea kotipetäjä oli kietoutunut kiiluvaan jalokiviviittaan, ja pienet, paljaat lehtipuut seisoivat siinä siintävän valkeissa silkkivaipoissaan. Maat ja metsät kimaltelivat kuin kauneimmissa timanttikoruissa, ja joka kuusi kohosi joulupuuna jääpuikkojen kirkkaina kynttilöinä niiden oksilla ja latvoissa palaessa ja tuikkiessa. Ometan ohi kiitäessämme sattui sädevaunujeni valo heittämään himmeän kajastuksen parven pieneen akkunapahaiseen, jonka kautta näin selvästi sisään sen lämpimiin, tuoksuviin heinäkasoihin. Mutta mikä kumma kimallus sieltä nyt siintikään silmään? Valovaljakkoni pysähtyi samassa, ja katseeni alkoi eroittaa yksityiskohtaisemmin, mitä siellä sisällä tapahtui. Heinät helkkyivät hopeakorsina lattialla, ennen niin tomuiset orret kulkivat kultaisina kurkihirsinä nyt tuolla timanttiluolaksi muuttuneella navetanparvella, jota sadat pienet, säkenöivät kuukivilamput valaisivat. Ja niiden valossa leikki heinien hopeakorsilla pieniä punahiippaisia tonttu-ukkoja ja -poikia, ja aivan heidän keskellään näin oman pienoisen poikani hymyilevänä ja iloisena istuvan ja leikkivän niin innokkaasti kuin olisi hän ikänsä juuri siinä seurassa ollut. "Mitä kummaa, ovatko haltiat varastaneet pienokaisen kehdosta äidin nukkuessa?" ajattelin kauhuissani. "Ole huoletta", säihkyivät säteet, "poikasi kyllä lepää kaikessa rauhassa kehdossaan, jos äiti sattuisi havahtumaan. Mutta miekkoinen on talonhaltiain lemmikki ja suojatti, ja nyt joulu-yönä he ovat saaneet hänet tänne ylisille hetkeksi luokseen leikkiä lyömään. Harvoille lapsille sellaista onnea on suotu."
Jo kohosimme keveästi jäässä kimaltavan vuoreni jyrkkiä jalokivirinteitä yhä korkeammalle ja korkeammalle, yli hyisten huippujen lensimme ja painuimme syvemmälle vain korpien pimenevään poveen. Metsäpolut allamme aivankuin elivät. Tuolla hyppi ja harppasi pieniä, lumivalkoisia jänöjä, ruskeita, tuuheahäntäisiä repoja livahteli paasien ja pensaiden kätköstä, ja siellä täällä juosta jolkutteli harmaa hukkakin silmät päässä kuin pienet, kirkkaat sähkölamput kiiluen. Ei niistä nyt kukaan saalista tavoittanut, riistanajoon ryhtynyt; syvä, loistava, äänettömän valtava pakkasyö oli vain kaikki jaloin juoksevaiset otukset liikkeelle ajanut. Metsien kumma kansa! Sellaista jäsenien ja liikkeitten sulavuutta, viivojen pehmeätä, kaunista kaareilua ei muualla elämässä voinut tavata. Mutta ei niidenkään näkeminen matkamme varsinainen määrä ollut, syvemmälle salon siimekseen vain tiemme tunkeutui. Suuren jättiläiskoivun huurteisille, korallivalkeille oksille vasta pysähdyimme.
Pyhä, muinainen uhripuu!
Ainainen humina käy sen oksilla ja latvassa, vaikka yö on tyyni ja äänettömän syvä. Kuin sadat tuulikanteleet sen hienoilla, jäisillä jäsenillä helisee ja soittaa, ja kummallinen kohina kiertää sen lumivalkeata, vankkaa runkoa. Ajast'ajat, aikakaudet, suvut, sukupolvet, sukukunnat laulavat sen lehvissä lauluaan, maan mustimpiin uumeniin, huimaaviin kuiluihin sen rautaiset juuret jatkuvat ja tunkeutuvat, kuin väkevän vantein se koko maapalloa vyöttää, jonka varsinaisena napana, pyhänä, pystynä pylväänä se pyhässä yössä kohoaa. Sadat kohisevat, kristalliset lähteensuonet kulkevat syvällä kätkössä sen juurien lomitse, maan kätketyimmät, kirkkaimmat vedet sen hienoissa soluissa virtaavat, maapallon kaikki aineet ja ainesosat ovat sen ravintona ja rakentajina, ja siksi siinä kaikki solisee, ja senvuoksi se on kaikki kaikessa ja kaikki. Ei ole mitään sen ulkopuolella, yläpuolella; magneettina se kaiken vetää luokseen, imee kaukana, korkealla purjehtivat pilvet ja hennot, autereiset pilvenhattaratkin valkeaan vereensä, juo merien vihreämmän veden, ja etäisen auringon huikaisevimmat, siintävimmät säteet ainaiseen janoonsa, kokoo ja taas hajottaa kaiken kaikkiin tuuliin ja ilmansuuntiin. Suurimmat ja pienimmät virrat siihen virtaavat, ja vaahdoten ne taas syöksyvät siitä pois joka taholle, elämän ainainen, vivahteleva, vaihtelevainen kudos kulkee sen yllä ja ympärillä, ja yksi ainoa öinen hetki sen oksilla on elämän iäinen, täyteläinen, täysi hetki, jonka jälkeen ei elossa enää mitään outoa eikä vierasta kohtaa. Joka hermosäikeelläsi kuulet ja tajuat sen sanattoman laulun, saat aarteita, kalleuksia, joita et enää ikänä voi kadottaa, vajoat, uppoat itse elämään, antaudut elämän kiivaimman, palavimman valtimon kuljetettavaksi, eikä retkelläsi ole enää loppua oleva. Et näe alkua missään enää, et päätöstä eroita, lennät kipinänä elämän polttavan uhritulen ainaisessa piirikarkelossa, joka palavana seppeleenä ainaisia, iankaikkisia avaruuksia iästä ikään kiertää…
Olet elänyt elämäsi pyhimmän, kirkkaimman, korkeimman joulu-yön, syntymäjuhlan, jonka jälkeen et mitään kuolemaa ole milloinkaan enää tunteva etkä tajuava.
10.
KEVÄÄN KAJASTUS.
Maaliskuun 7 pnä ….
Talven valta on taittunut. Kuin iloisena viserryksenä väistyy päivä toisen, entistään yhä vain kirkkaamman tieltä, hukkuu kuin hankien huikaisevaan kimallukseen, haihtuu raikkaitten, keväisten tuulien vapauttavaan, väkevään huminaan, joka kuin valtavana, voitokkaana virtenä laulaen lentää yli talven unesta valveutuvan maan ja jääkahleitaan luovan laajan, levottoman meren.
Jokainen päivä on kuin havahtuvan elämän uusi, hohtava synnyinhetki. Ilmat ovat täynnä aavistelevaa odotusta, joka kuin tuhansina sulotuoksuina tunkeutuu olemukseen juovuttaen, päihdyttäen, hullauttaen aistit, täyttäen sielun kuin siintävän silkin salaperäisellä suhinalla, tummien, välkkyvien jalokivien raskaalla, huumaavalla loistolla, sydänyön satakielien suurella soitolla.
Nämä alkavan kevään ensimmäiset, kuultavat päivät kuin kruunaavat talven iäisen kauneuden. Tuhatsärmäiset timantit leimuavat, syytävät tultaan kaikkialla. On kuin sokeat saisivat takaisin näkönsä, kuurojen korvat aukenisivat, mykät rupeisivat puhumaan, ja itse valjut vainajatkin nousisivat viluisista, jäisistä hautaholveistaan.
Liian köyhiä ovat sanat kuvaamaan tätä uudestisyntymisen suurta, riemuitsevaa luomisen juhlaa, liian köyhiä ja kuluneita. Viskaan pois kynän, paiskaan paperit syrjään, jätän ne päivän käsiin kellastumaan. Pivollinen kahisevia, kuihtuvia syyslehtiä, kajastuksia elämän suuren, polttavan, ainaisen auringon korkeasta, kiiluvasta kullasta. Kuvan kuva, pisaran pisara. Täyteläisyyden tyhjyys, autiuden avuttomuus, alakuloinen huokaus aavistelevassa, ainaisessa odotuksessa, kaukaisessa kaipuussa, rajallisen rajattomuudessa, jolla ei mitään alkua ole.
Yhtä vähän kuin loppuakaan.
AURINGOSTA OLET SINÄ TULLUT JA AURINGOKSI PITÄÄ SINUN JÄLLEEN TULEMAN
Auringosta olet sinä tullut, pyhästä, polttavasta piiriloimusta, jonka alku on siellä, kunne sen viimeisetkin rajat raukeavat.
Aurinko, miljoonat, määrättömät auringot, ovat yhtä. Niissä on elämän alku, samoinkuin sen viimeisinkin palava päätepiste. Ulkopuolella sen on kuolema, kolkko ja iäinen, sen piirissä elämän hyvä, lempeä, laupias rajattomuus.
Aurinko on sinun alkusi, Jumalassa ovat sinun syntysi pyhät, iäiset juuret. Aurinko on Jumala, ja Jumala on aurinko, nimistä vähät, kunhan niitä vain nöyrinä, kasvot maahan luotuina kumarrat.
Sillä suurta, iäistä, pyhää on nöyränä lähestyttävä, — tuhon ja kadotuksen lapsi olet, jos korskana ja uhmaten kuolemattomia valtoja liki käyt.
Sillä ne kostavat, eivät kyllä kosta siten kuin meidän aivomme ovat oppineet ajattelemaan, mutta ne kostavat sokaisemalla meidät, niiden ikuista, pyhää paistetta meidän pienet, ajalliset silmämme eivät kestä, ne pimenevät, meidän ajatuksemme sekoovat, hullautuvat, ja elämään mahdottomina, tylyinä, kelvottomina me kuljemme omiin tyhjiin toimiimme.
Mitä me olemme, jos olemme irti elämästä, Jumalasta? Me olemme kuin tuuli, joka tyhjään puhaltaa, kuin lehti, joka autioon avaruuteen lennähtää.
Irti ovat meidän kaikki juuremme, emmekä enää elävinä, vaan jo elossa kuolleina, elävältä kuolleina kuljemme omia, elämälle vieraita ratojamme.
Elämän iäinen tarkoitus on elämä, Jumala: iäinen hyvyys, iäinen kasvaminen, aina kehittyminen yhä korkeampaan ja parempaan, joka elämän tarkoitusta palvelee, elämän, elävän Jumalan suurta suunnitelmaa toteuttaa, vie ylöspäin, kohottaa meitä.
Näin me olemme auringosta tulleita, auringon hiljaisina, nöyrinä lapsina on meidän elettävä, ja aurinkoon on meidän aina aikamme täällä vaellettuamme jälleen palattava.
Sillä auringot syttyvät, auringot sammuvat, ja sammuttuaan jälleen uuteen aurinkoon, uuteen elämään, Jumalaan yhtyvät, jota lakia ilman ei elämää olisi, ei syttyisi mikään, ei kukkisi, kasvaisi ja kehittyisi, ei hedelmää kukintansa jälkeen koskaan kantaisi.
Niin paistaa aurinko väärille kuin vanhurskaillekin, mutta iäinen ilo on vanhurskaan sen suurissa, suloisissa säteissä jäykkiä jäseniään paahdattaa.
Hyvyyttä, lempeyttä, viisautta auringon säteet vanhurskaan olemukseen ohjaavat, mutta väärä sen säteitten iäistä kultaa sadattelee.
Mutta iäisempää on siunata kuin sadatella, sillä siunaus tuo aina siunausta myötänsä. Ja vaikka sinä olisit kyynelin kylvänyt, vaikka väärät sinua syyttä olisivat soimanneet ja sadatelleet, niin kulje rataasi aina sittenkin kuin aurinko, siten lopulta raskaimmat ja synkimmät pilvet tieltäsi sentäänkin hajoavat.
Sillä hyvän valta on aina suurempi kuin pahan, ja hyvänä, alati hyvänä, vaikkakin sanomattomasti, äänettömästi kärsien, sinä lopultakin olet voittava, olet elämän säteilevän, päivänpaisteisen kruunun saava, ja hiljainen, hyvä hymy huulillasi nukut myrskyistä herätäksesi äänettömässä, valkeassa maailmassa, missä kyynelet pyyhitään pois, missä tuskia ei ole, ja missä elämä korkeampana, korkeammalle kehittyneenä kukkii kuin täällä.
Auringon lapsi, älä paaduta sydäntäsi, siliä korskana ei kohti korkeutta kuljeta, ei vihan ja pimeyden lapsena ylhäisille, päivänpaisteisille rinteille kohota. Ei, vaan käydään aina vain alemma pimeyttä kohti, missä paha asuu, missä pahaa kaikille tahdotaan, ja jokaiselle tehdään, kenelle vain tehdä voidaan.
Auringon lapsi, sinun tiesi ei kulje alas, ei alas alhaisuuteen ja ilkeyteen; sinun tiesi nousee, yhä vain nousee, kunnes osaltasi olet sen täydellisyyden saavuttanut, mikä saavutettavissasi on. Ja niin kuljet auringon, pyhän Jumalan polkuja keskellä pimeyden ja kuoleman yötä, josta aina yhä uudet auringot, elämän uudet, pyhät hiljaiset puistot kautta kylmän ja kolkon tyhjyyden silmääsi kangastavat.
Sillä kaikki ovat yhtä, kaiken kautta kulkee sama pyhä, iäinen voima, minkä meidän himmeät silmämme, rajoitettu ajatuksemme vain aavistavat. Mutta se silmä, jonka usko on kirkastanut, ja se ajatus, jolle nöyrä, omien pienten, vähäpätöisten rajojensa tunteminen on voimia antanut, se näkee, tuntee kaiken.
Näkee kuoleman keskellä elämän, joka pyrkii kasvamaan, ja joka hetki tekeekin sen, näkee ainaiset auringot maailmoineen, jotka juuri ovat tämän pyhän, aina kasvavan elämän asunnoita, koteja lapsien, jotka auringosta ovat tulleet, ja joiden aina ja iankaikkisesti pitää auringoksi, elämän hehkuvaksi, kasvavaksi ja iäti kehittyväksi polttopisteeksi jälleen tuleman.