JÄISET TEMPPELIT
Runoja
Kirj.
AARNI KOUTA
Helsingissä, Yrjö Weilin & Kumpp. Osakeyhtiö, 1911.
SISÄLLYS:
Korven yö
Korven yö. Tähti-silmä. Suutelo. Äänettömyys. Hankihaudassa.
Ihmisen laulu
Työn laulu. Elämän laulu. Ihmisyyden laulu. Ihmisen laulu. Kaunis — iäinen… Katoavaisuuden kuoro. Prometheus.
Näky
Näky. Suru. Tyhjyys. Yölaulu. Manan matkalla.
Carmen.
Brynhild. Seppelöity.
Hämeelle.
Tiberius Rooman keisari
1. Mietteitä curiassa. 2. Sejanuksen surma. 3. Caprin kallioilla.
Jäiset temppelit
KORVEN YÖ
KORVEN YÖ.
Kalskaa kylmä korven yössä, taivaan suuret tähdet palaa, kiiluu kiteet kuuravyössä, kuudan jäisen kuullon valaa hankiin, joita vyöttää halla öinen, surmaa-säteilevä… pakkassini yllä, alla metsä hyyssä-helisevä.
Raiskaa kylmä, kimaltaen revontulten säilät viiltää pintaa pakkastaivaan laen, oudot ilman ääret kiiltää, kiertää kajo korven rantaa, kylmän terässoitto raikuu, sävel toinen toistaan kantaa, äänet oudot yössä kaikuu.
Raiskaa kylmä, holvit jäiset kohoo korven kolkkoon yöhön, missä kuuraseppel-päiset talven henget käyvät työhön, paukkuu paljat, kimaltavaa takoo talvi temppeliä, seinät nostaa, ukset avaa, torneja luo välkkyviä.
Jäinen templi, metsäin pyhä, tähdet päällä kurkihirren, jonka kimmellystä yhä kertoo kaiku korven virren, templi, jossa juhlii öiset sydänkorven oudot aaveet, avaruudet tähtivöiset, hullun aivon hurjat haaveet.
TÄHTI-SILMÄ.
Olet hangelle heitetty, yltyy yö, pien' Tähti-silmä… pakkanen kiihtyy ja taivas tulta lyö, säkenöiden saartaa korvet talven kylmä. Säilänsä iskee salon petäjään, herää metsä mykkä jäiseen helinään, hopeana välkkyy taivaan tähtivyö… Täytetty on kuoleman tyly, kylmä työ, pakkanen kiihtyy, yltyy, uhkaa yö, pien' Tähti-silmä, vilun, viiman lapsi.
Pien' Tähti-silmä, korpien halki ja kautta kolkon maan on kulkenut kuoleman musta, raskas siipi. Sen havinassa hangille piilopaikoistaan yön petolauma hallava hiipi, se aavemaisin askelin kiertää kinoksia, yön helmaan syttyy soihtuja veren-puuntavia, kuin sadoin sähkölampuin loistaa lakeus, käy likellä ja kaukana outo kimallus, yön pakkaspalo kiihtyy, soi aavoilla ulvonta, kuin kuoleman rauta kiiltää kuun sirppi taivaalla.
Pien' Tähti-silmä, ei siihen satu surman säihkyvä, säälitön rauta, jota kuolema lapsenaan vartioi, ei nietos talvien sen ole hauta, mi sydämensä syksyyn hankia loi. Se käsissä kipenöivän kylmän ei turru, min veressä tulipalo-pakkaset soi, se vilun ei ventona vieraana murru, mi hallan hyisiä rintoja joi. Kenen silmät kuurassa, kiteinä kiiluu, kenen henki korpien kammoa on, hän hankien tähtenä yössä hiiluu ja sammuu koitteessa korven auringon.
SUUTELO.
Kesän kukoistivat valkoliljat, kaihon, kaipuun haavemieli kukat.
Saapui syksy, vilu kuolinvaippaan kietoi luonnon, mutta liljat seisoi yhä vielä lumivalkeissansa.
Palas yöhyt, liljain rakastettu, joka kesän kaiken poissa viipyi, liljain valotulvaan nääntyessä. "Suuta anna", kuiski kukat sille.
Hyiset huulet valkoteriin painui, syttyi tähdet syksytaivahalle, helkkyi hallan hopeaiset helmet, helkkyi helmet, kulisivat kullat, kalskahteli kylmän teräskannel, — värjyi yö ja värjyi valkoliljat.
Mutta sarastaissa maa ol' valkee, hanget hopeisina kimmelsivät, hankivuotehella murtuneena jäässä kimaltava kuollut kukka.
ÄÄNETTÖMYYS.
Ma tarun tiedän nuorukaisesta, mi lemmen lumopuiston löysi kerran.
Se puisto ihmisilt' on salattu, se äänetönnä lepää varjossansa, ei lehvä liiku, kare hienoinkaan sen peilisiä lähteitä ei särje, vain joskus linnut laulaa oksillaan, soi hetken hento, heläjöivä virsi, soi… sammuu hiljaa puiden pimentohon.
Käy taru, ihmisääni puiston sen lepäävää rauhaa milloinkaan jos särkee, se puisto katoo niinkuin katoo kaste, mi aamun arkaa punerrusta säikkyy.
Se nuorukainen istui vaieten yön äänettömät hetket, istui illat, mut kerran, päivän hukkuessa purppuraan, kun saapui yö ja syttyi taivaan tähdet, hän helmaan armahansa vaipui, virkkoi: "Sua lemmin."
Sammui tähdet, ylti yö. Hän yksin seisoi elon erämaassa, tuul' ulvoi, uhkas autiuden ääret ja sade rankka häntä piiskasi.
HANKIHAUDHSSA.
Alla hanki hohtava, jäinen, yllä taivas kimmeltäväinen.
Hankihaudassa murtunut miesi. Sydänyön ylhäiset tähdet vain tiesi,
miksi hän hylkäsi haaveensa parhaan. Kulki korpien yössä harhaan.
IHMISEN LAULU
TYÖN LAULU.
Ehtoo tummuu, rusko sammuu mustaan yöhön, Syttyy hiillos, leimuu liesi, hehkuu rauta. Ryhtyy työhön töiden miesi,
kirkas viillos ilmaan piirtyy. Muodot muuttuu, sinne siirtyy aine jossa toinen aine toista puuttuu. Musta laine suvannossa elon liikkuu.
Iskee tulta ilman ukset, kirkkaat kulta- kangastukset yössä aukee. Ukkospilvet synkät laukee, tärisevät avaruudet, värisevät ihanuudet salamoivat elon yössä. Työn ja tarmon vasket soivat, sävelvyössä hymni helää ihmisyyden, joka armon luotaan heittää, joka elää, vaikka taivaan ylevyyden jumalviha julma peittää.
Työ on elon valtavirsi: laulat, lahoo kalman hirsi, isket, suistuu mereen vuoret, käsket, nousee touot nuoret. Päivä saatu taivahasta, laulun laatu toiminnasta.
ELÄMÄN LAULU.
Alussa ääretön, määrätön meri, toinen aalto musta, toinen niinkuin veri.
Aaltojen harjalla Tuonen tumma pursi, musta aalto kantoi, punainen sen mursi.
Manan kolkko mahti aaltojen alla, pinta puna-purppuraa, syvyyksissä halla.
Purppurakuohuissa elon heljä haaksi, päivän palo oppaaksi, kuolon kajo taaksi.
Aaltojen alla mahtivirret Manan, yllä iki-ihmeet elon, ihmissanan.
Aaltojen yössä Tuonen tumma loihtu, ilmojen vyössä taivaan tulisoihtu.
Pohjalla kalman lasten kaamea soitto, aalloilla ihmiselon ikuinen voitto.
IHMISYYDEN LÄULU.
Ihmisyys hengen ylhäisin kukka, mieli jäinen elon mahlan hyytävä hukka.
Synkkä on elon huoli, viiltävä sen hätä, iskee haavan sydämeen, ei murtamatta jätä.
Iskee haavan sydämeen, saa herkiksi mielet, värisevi ihmisrinnan korkeat kielet.
Sytyttävi oudot tulet, sielun aateluuden, kanteleisiin virittävi hengen laulun uuden.
Laulamme, kuinka viikot, kuut ja vuodet vaihtuu, syttyy sytö sydämen ja jälleen jäähtyy, haihtuu.
Laulamme, kuinka aatos matkaa Manan maita, kirkastuu ja polkuja astuu autuaita.
Kuinka kannel korkeana, voitokkaana kaikaa, kuuluttaen kauneuden, sopusoinnun aikaa.
Meret astinlaudaksi jalkojemme lyömme, taivaan soihdut sytytämme helmaan synkän yömme.
Viritämme ihmisyyden korkean virren, yöhön päivän laulamme, talveen kevätkirren.
IHMISEN LAULU.
(Eleusilainen kuoro.)
Laaksosta nousemme, veren alkuvaisto pyhä, puhdas, ehtymätön eloamme johtaa. Kauaksi nuolensa kirjokulta-jousemme jännitys ohjaa. Suuri on taisto, kuilu ja korkeus toisensa kohtaa.
Astuu alas aatos etsien pohjaa, meri alla välkkyy ja päivä päällä hohtaa, kuilusta kultaiset, kimaltavat langat taivaalle kehrää, mi outona puuntaa. Purppurapurtensa, heljät helmihangat, poukaman pohjasta aavalle suuntaa.
Aavoja harhaamme, vailla äärtä, rantaa. Tahdomme parhaamme uhriksi kantaa hengelle, jonka hehkuva tuli aineemme polttaa ja uudeksi muovaa. Etsimme tarhaamme, kangastuskaarta keskeltä kaukaisen, keinuvan meren, autuuden saarta. Laulamme luovaa laulua veren, jonka lieskassa kahleemme suli, ääret oudot aukes, pilvien pyhä, pitkä jännitys laukes.
Maailma ääretön allamme aukee, syöksyy syvyys pilviin ja päivä yöhön raukee, syttyy tähdet korkeat kannelle taivaan, riemu yhtyy tuskaan ja huumaus vaivaan. Raukee rajat ihmisyyden, aukee avaruudet, kaukana heläjävi hengen laulut uudet. Sulaa sydän ihmisen ja suurempaansa yhtyy, maailmoiden mestari työhönsä ryhtyy. Kulkee pyhä väristys ja vaipuu tomuun mielet, tulet taivaan sammuu, ja kaikkeuden pielet äärettömiin ääriltänsä ahtailta siirtyy, iäisestä iäisyyteen tulikirjat piirtyy. Alas syöksyy miljoonat, kuohuen aukee kaikkeuden syli, nousee sillat siintävät syvyyksien yli.
KAUNIS — IÄINEN…
Kaunis — sana suurin, min käskystä taivaat aukee. Iäinen — sydän syypää sen edessä tomuksi raukee.
KATOAVAISUUDEN KUORO.
Mitä elämä on? Kevyt Kuuttaren kultarihma, mi liittää yhtehen maan ja taivaan, välisilta yön sekä auringon. Mitä elämä on? Päivänpaistehen hopeavihma, mi lankee lempeenä ihmisen vaivaan.
Mitä ihminen on? Sävel helkkyvä, kulkeva kylmässä yössä, jumal-aate suuressa luomisen työssä. Meri valtava, vyöryvä maailman ääriin, aineen kytkevä kahleiden määriin. Veri voimakas, syöksyvä, häipyvä harhaan, lieska, nouseva tähtien tarhaan. Mitä ihminen on? Säen väikkyvä, väistyvä varjohon.
Mitä maailma on? Kuvasarja suuri ja loppumaton. Hetken sointu, mi helkkyen haihtuu, kesä kerkeä, syksyyn mi vaihtuu. Merten myrsky, mi yössä ärjyy, auer, mi auringon suukosta värjyy. Jumal-juhlien autuas, ainainen tanner, kadon-kaunis, kylmä ja kuihtuva manner.
Mitä elämä on? Soi yössä ylhäinen, kolkko kuoro: Ken suuresti eli, sen ensin on vuoro elo uhrata, jättää jäljelle parhain, min löysi, kulkien kautta harhain. Ken kauimmin harhasi, laulun kuuli, sen kantoi korvahan oudoin tuuli, sen sieluun kuiskasi äänetön huuli. Sydän kuulijan raukesi, muuttui mieli, soi yössä helisten kanteleen kieli. Se hetki on korkein, mi helkkyen haihtuu, elo runsain, min riemut ja tuskat vaihtuu, mies suurin, mi pyydä ei kylvöstä satoa, tyynesti katsoen kaiken katoa polkunsa niinkuin aurinko kulkee, yön uksen jälkeensä siunaten sulkee.
PROMETHEUS.
Putoo vasaran iskut kaikuvaan malmiin, kohta voin näyttää elontyön valmiin.
Piirretyn vaskeen, kirjotun kultaan, säästänyt sydämen ahjo ei tultaan.
Lietsoi rinnan riehuvat palkeet. Väkivaltaiset leimahti lieskat valkeet.
Pään päällä tuskien rovio paloi. Vaiva ääretön muotohon valoi
aineen, valtavan alkuvoiman, nyt rautakaavojen kammitsoiman.
Työ valmis on kohta, mi teitä uhkaa, korkeat jumalat! Eessänne tuhkaa
ja tomua ihmisten lapset on vainen. Te sorrutte, voittohon käy suku mainen.
Teit' iskuni uhkaa, te vallat taivaan! Minut löitte, polkuni vaivasta vaivaan
ikiviisautenne ja voimanne johti, vei luotunne luomisen valtaa kohti:
Tie tuskien näytti korkeat kunnaat, sydänverellä suoritin elämän lunnaat.
NÄKY
NÄKY.
Tulin luoksesi etsien iloa maista, en tuntenut murheen murtamaa naista.
Tulin luoksesi etsien onnea lauhaa, et tuntenut laaksojen lempeetä rauhaa.
Minut huikaisi silmies säihkyvä valo, kyti niissä tuskien tumma palo.
Mua kutsui kulmies öiset kaarteet, ne kätki kyynelten kiiluvat aarteet.
Mua huusi huultesi polttava jano. Ma saavuin. Sa tuijotat vain, et sanaa sano.
Et vastaan käy, et syliä avaa, sa säikkynet lieskaa leimahtavaa.
On silmäsi hehkuva, helmasi jäinen, olet tähti, kylmässä kimmeltäväinen.
On polkusi pilkkopimeä, öinen. Tulit, poistuit, ah iät sua ikävöinen.
SURU.
Kun taukosi tanssi, kun loppui viini, ja ystävät uksen työnsivät kiini, ma yksin pöytäni ääreen jäin.
Kun kynttilät sammui, ja himmeni hiillos, kun leikkasi syäntä kuin veitsen viillos, tuli takaisin ainoa ystäväin.
Hän äsken ääneti katseli naljaa, ei nostanut huulille riemujen maljaa, hänet unhotin, ainoan, uskollisen.
Kun kaikki mun jätti, hän palasi jälleen; käden antaen orvolle ystävälleen hän istui viereeni vaieten.
"Oli ovella salvat?" — "Ne eessäni aukee." "On syämeni jäässä." — "Se murheessa raukee." "Ei lämmitä liesi, tie tähdetön on."
Ma tyhjensin sarkkani saakka sakkaan. Hän tuijotti hiljaa hiiltyvään takkaan: "Tie aina ei kulje aurinkohon."
Tupa tummeni, ulkona ulvoi tuuli, yön hallaa-huokuva, hyinen huuli mun lieteni hiiliin henkäili.
Mut alla tummuvan tuhkan piili viel' lämmössä heikosti hehkuva hiili, mi ilmiliekkihin leimahti.
Kävi suureksi pirtti, sen seinät siirtyi, kajo kullan-kiiluva kattoon piirtyi, ylt'ympäri hohteen hehkuvan loi.
Mies nousi, sylkähti sydämen juuret, surun lahjat on laupiaat, ylhäiset, suuret, sysimustakin purppuraan puhjeta voi.
TYHJYYS.
Suru sydämen suli, meni pois elon huoli, ah, rintani parhain ja kaunein kuoli.
On pirtti autio, tummana liesi, pää käsien varassa istuu miesi.
Ohi kulkee muistojen musta saatto, on saapunut kuoleman kolkko aatto.
Ei enää valkene päivän armaus, pian lankee iäinen, äänetön harmaus.
Ei tähdet tuiki, ei paista kuudan, ei kenkään kuule, jos apua huudan.
Ei kuisketta käy, sana huulille hyytyy sydän, uhmaava ennen, nyt taakkaansa tyytyy.
Kovan uskalsi kohtalon arvan heittää, yö ikuinen murtuneen miehen peittää.
On hetki soinnuton, autio lyönyt. Voi miestä, ken murheensa lahjat on myönyt.
YÖLÄULU.
Yö tumma, päällä puistojen puolikuu, vyö kumma kultatähtien kaareutuu.
Soi hento helinä suihkuvain vetten vyön, käy lento siipien valkeiden helmassa yön.
Kuin kieli hopeaharpun, mi värjyen soi, kuin pieli pilven, min kuutamo kultahan loi
on verho, mi maassa väikkyy, käy oksilla puun yön perho silkkisiipinen helmissä kuun.
Jo viihdy, sydän, mi oudon kylmänä lyöt. Et kiihdy, sua saartaa jo valkeat, iäiset yöt.
On mieli sulla yön iki-tyhjyyteen. Soi, kieli, unhon soittimen uupuneen.
Yö tumma, sydän outona unelmoi… yön kumma kultakantele sammuen soi.
MANAN MATKALLA.
Ranta autio, mykkä maa. Tuuli itkevä tutjuttaa
puiden oksia vaikertain. Raosta pilvien purjehtivain
tähti turvaton pilkistää. Vuoret, tanteret kattaa jää.
Iankaikkinen ikävyys luonnossa, jonka jäyti syys.
On kuin jossakin nyyhkytys sois. Hyinen henkäys senkin pois
kantaa äärihin kolkon maan. Varjot varjoja ajaa vaan.
Valo viimeinen sammunut lie, eessä pilkkopimeä tie.
Määrä ainoa: taivaltaa, hetkeäkään ei levätä saa.
Sielussa ääretön autius, öisten kenttien kimallus.
CARMEN
Notkuvat lanteet, huiskava huntu, säihkyvät ranteet, silmissä huuman hehkuva tuntu. Kultaiset vanteet ympäri uuman käärmeenä taipuvan, tanssissa keinuvan, tanssiin haipuvan. Kädet hennot niinkuin kukkaset kedolla, jalat hiipivän notkeat niinkuin pedolla, jäänhohtavat hampaat, häijysti kiiltävät, sydänjuuriin saakka kuin veitsin viiltävät.
Katse niinkuin hehkuva kulta. Silmät räiskyen kylmää tulta tummana tähtitaivaana aukee. Valot välkkyvät ripsien yöhön raukee.
Kuin kultasfinksinä yössä nouset. Käsivarret valmiina niinkuin jouset, yön tähtikirkkaus kulmilla, hymy hyytävä huulilla julmilla. Maanpiiri tomuna eteesi raukee, tulet taivaan sammuu ja tyhjyys aukee. Pimeässä huulesi yksin hiiluu, teräskylminä iskien silmäsi kiiluu.
BRYNHILD.
Hapsi hyinen, ripsi jäinen, katse kylmä, räiskyväinen.
Silmä revontulten soihtu. Olemukses outo loihtu.
Välkyt taivaan tähtivyönä, uhkaat tuntureiden yönä.
Vinkuen kuin viima lennät ilman halki. Laaksoon ennät
niinkuin lumivyöryn pauhu, lakeuden laajan kauhu.
Kimpoat kuin kirkas kiro, hyyssä vartes valkee, siro.
Kussa astut, kasvaa hanki, kukkakenttä jään on vanki.
Kuurakulmin yössä nouset, laukee surman suuret jouset.
Mies kuin korsi eessäs murtuu, elo laaja, lämmin turtuu.
Ympärillä kentät jäiset, surman yössä säihkyväiset.
SEPPELÖITY.
Minkä elin, sen ma lauloin, kirjaelin tähtivöin. Konsa naisen nuoren kauloin, runon hennoin helmipauloin kuudan-kulman seppelöin. Jos ma sorrun, jälkeen jää sentään uni seppelpää.
HÄMEELLE
Tummat vaarat, synkät korvet, hopeaisten vetten vyöt, kunnahilla paimentorvet kuudan-kimmeltävät yöt, päivänpaistehiset nummet, ehtoon kultakajastus, laaksot lauhat, syvät ummet, tähtitaivaan kimallus.
Taivas tummuu, uusi aika, lentää rauhaan korpimaan, nousee tuhatvuotten taika, laulaa yössä lauluaan, Hälläpyörän kuohut huutaa jäämit jälleen haudoistaan, kansan köyryn puuksi puutaa, urhot vain on valveillaan.
Sammuu tulet taivahalta, kalvat kohoo kimaltain, vuosisatain valheen valta murtuu tiessä salamain. Etsi emme tulta taivaan, syttyy hengen tuli uus, tuomittuja oomme vaivaan, josta syntyy vastaisuus.
Elon yössä taivallamme, joka touot nuoret hyys. Hengen kahleet kukistamme, jäljelle jää ihmisyys. Maasta, jonka jäyti kulo nousee taimi aatteiden, tuhattuoksuisena tulo leyhyy uuden keväimen.
Uusi Hälläpyörä kiehuu, koski kuuma tarmon, työn, Jäämin jäykän liput liehuu, valonviirit helmass' yön. Hälläpyörä, tulihyrsky, laulaa voimaa Hämehen, tekojen on noussut myrsky. Seuraa päivä seesteinen.
TIBERIUS ROOMAN KEISARI
1.
MIETTEITÄ CURIASSA.
Päämaalia ei taivaan kannen alla niin suurta, tähtiseijastavaa, johon ma poltteestani katseen voisin luoda. Jumalat julmat kuolemattomalla voimallaan säätivät mun kohtalohon, min karvaan kalkin sakkaan saan ma juoda. Juon kiron maljan, pisar pisaralta vain kiihtyy, kasvaa ahdistuksen valta, juon maljan, missä kaikkeudet läikkyy, juon iäisyyttä, mutta sielu säikkyy tyhjyyttä kuitenkin, mi kuilun lailla ammottaa alla pohjaa, äärtä vailla. Juon, vaikken janoo, mitä janoisin! ma kaikkialla kohtaan valmihin. Jos kättä nostan, nousee valtameret, lyö hyrskyt pilviin, pirstoo kallioihin tuhannet taistopurret purje-ylväät, jos jalkaa poljen, purskuu puna-veret, yön ilmat puhkee sini-salamoihin, maa järkkyy, kaatuu valtakuntain pylväät.
Ma mainettako janoon? Nimeäni maat, meret, ilmat, avaruudet kaikaa, niin kaukaista ei kansaa eikä aikaa, min tielle säteet ei sais säilästäni, germaanit joka lannisti, löi Idän. Valtaako halaan? Kaikkivalta suotu on mulle, niskat kumarat vain näen, ei vertaista oo rinnalleni luotu, oon oma mittapuuni, muita pidän ma mittana vain viisaan roskaväen.
Oi roomalaiset, orjansielut, jotka kahleita rakastatte, kultakotka maailman-vallan uupui lennossansa, jalkoihin orjuuttajan lankee kansa, min voima maat ja meret kammitsoi. Nyt päänne päällä viha salamoi sen miehen, jonka valtaan taivutte. Te ette nouse, niinpä vaivutte te ylenkatseen paasitaakan alle. Ma teitä ylenkatson, taivahalle, mi vapaana ja korkeana kaartaa vapaata maatanne, ma painan merkin, mi tuskalla ja häpeällä saartaa mielenne yön, kun kerran jäljin herkin viimeinen kunto hiipii sielustanne.
Te raatelette toinen toisianne, on nöyryytenne petollinen, väärä, ma uskoisinko kauhun kylvöön, satoon! Ken ystävänsä tuhoo, häll' on määrä myös valtiaansa syöstä perikatoon. Siks teitä ruoskin tulitutkaimilla, toisenne raastakaa, ma viuhuvilla nuolilla teidät luotain karkotan. Ma yksin olen, yksinäni kannan myös kohtaloni, halveksuen annan poveeni lyödä turman salaman.
2.
SEJANUKSEN SURMA.
Sejanus kuollut, ase kammottavin, mi tuhoterän tähtäs käyttäjäänsä, mut itse siihen suistui. Ammottavin nyt aukes kuilu, joka täyttäjäänsä ei saa; ma tällä puolen, toiset tuolla, ken yli pyrkii, hänen täytyy kuolla. Tää ruumis raja kaiken on, mut raja, mi rajatonta kieltä huutaa turman, ja huutaa kunnes rauhaisinkin maja on raastettu, ja vauhkot orhit surman haamuina hirmuisina kaupungista kaupunkiin kiitäneet, ja ihmismaa, viel' äsken ylväs, hautaamattomista ruumiista asukkaansa ainoot saa.
Sejanus kuollut, side viimeinenkin katkennut ihmisiin, nyt yksin olen. Yks oli säie, vilppi taittoi senkin, nyt halveksien herkintäni polen, mies yksinäisin, jonka kumppanina vain ylenkatse on, ei epäily, mi ennen kalvoi mieltä, tulisina käärmeinä kierti aivoja ja haki saaliiksi hennoimman mun hengestäni. Tää kohtaloni rautainen on laki: muut tuhota ja seista yksinäni kuin ylenkatse tuhoo tunteet muut.
En usko hyvän voimaan, ihmisiä ken nostaa tahtoo, nostaa esiripun, mi peittää kurjuuteensa nääntyviä vain sotijoita pahan voittolipun, ja verhon kohotessa kalalampi vain näky seuraa näkyä ja anoo, ett' yhä saisi olla matalampi se teko, jota ihmissielu janoo. En ylennä, on tehtäväni syöstä, he alemmaksi aina vaipukoot ja myrkyn juokoot häpeänsä yöstä, rikokseen jäljitönnä haipukoot.
Nyt tahdon elää, nousen verestä, jääpatsas päivän-paahtehessa elon, ma kohoan kuin myrsky merestä ja kylvän kaikkialle kuolon pelon. Nyt kiiluu yksin silmät Medusan, on aamutähti aalloin rauennut, maa väistyy pois, on Hades auennut, ma kuulen kalman siiven kohinan.
3.
CAPRIN KALLIOILLA.
— Kirottu olkoon Caesar! huutaa kansa.
— Oon kirollenne kylmä, tuomarini ma itse olen, mies mi haavojansa tulella ruoski. Yrttitarhoihini ken uskaltaa? On köynnös tulvillansa nyt rypäleitä, jotka vuotaa verta, kun viiltää tunnontuskan teräs-sini arinta pintaa. Monta valtamerta siell' läikkyy, joiden aallot kiertää kyinä ja vaivan haahdet huuhtoo vaahdissansa. Lyö rantaan kolkot kuohut sydän-syinä, yön pielet salamoi, kykloopein sota taivasta tapaa, vapisevi maa, välkähtää Juppiterin peitsen ota, titaanirinnat tuskaa huohottaa. Ken yrttitarhoihini halajaa?
Paljastan yössä poven raadellun, min sielun soima tutkaimillaan repi, syänjuuriin kauhun kylmä käärme sepi ruumiinsa. Jumalien valitun se kohtaloa on. He meidät nostaa huipuille, riemun, tuskan antavat suurimman, syystä syyhyn kantavat, ja erheen saamme ypöyksin kostaa.
En ano armoa, ma kruunu päässä käyn tilintekoon kanssa elämäin, ma ylpeänä seisoin, myrskysäässä jumalten iskin, kaiken tyhjäks näin. Päämaalia ei ihmisellä mitään, hän leimaus on, mi lentää lännest' itään ja päätyy sinne, mistä lähti retki, toistansa kaulaa synnyin-, kuolinhetki, hän etsii, tuska saaliinsa on ainut. Jos nouset, alemmaksi aina painut, se laki kirjoitettu tähdest' tähteen on yllemme, soi elon alkulähteen laulusta korvahamme kolkko sana: lyö tehty, lähdet tuskan kruunaamana.
Ma itseäni ylenkatson, muut tuomitsin, hetki oman tuomion on tullut, yössä virrat vaahtosuut jo kuohuu, aaltos avaa, Akeron.
JÄISET TEMPPELIT
Hyiset, häämöttävät vuorenharjat, yllä kimmeltävät tähtisarjat.
Vuori-iljangoilla templit jäiset. Temppeleissä urhot seppelpäiset.
Sankareiden kuolon-kylmä suku, joka vuosituhansiin ei nuku.
Valvoo, vaikkei uhriliekit loista, pääse päivä vuoren kammitsoista.
Paistaa kuudan jäisiin kalvan teriin, henkii hallaa hyyrtyneiden veriin.
Täyttää mielet autiuden kammoin, näyttää kuvat, häipyneet jo ammoin.
Kuuluu kaukaa miesten miekan-melske, kaikuu kilpi-naisten naurun helske.
Kohoo jäiset holvit, seinät siirtyy, taivaan tähtikorut kattoon piirtyy.
Välkkyy avaruudet, ilman pielet, helkkyy jättikanteleiden kielet.
Miehet nousee, kalskaa kylmät raudat, aukee urhoin hyiset silmälaudat.
Sammuu elo, iäisyyteen raukee aika. Autiuden ukset aukee,
jäisten temppeleiden valkee rauha. Yllä tähtisiinto öinen, lauha.