UHRILIEKKI

Runoja

Kirj.

AARNI KOUTA

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1915.

SISÄLLYS:

Uhriliekki. Uhrikuoro.

Orja.

Aseeton. Sortuva.

Valkea morsian.

Hyvä jumalatar. Tähtiä kohti. Mennyt. Kirkastus.

Uhrikarkelo.

Morsiustanssi. Kuolemaa kohti.

Kotiliesi.

Pojalleni. Vaimolleni. Sa olit keidas. Kalapirtissä. Korpeen.

Kotimainen työ.

Suomen olympialaisille. Gustaf Mattssonin haudalla.

Kaikkeuden kuoro.

Avaruuksien laulu. Aurinkojen kuoro. Kiertotähtien kuore. Komeetta.

Kuolema. Unikuva I-V.

UHRILIEKKI.

Olet liekki hämärän temppelitarhan, pyhä suitsutus halki elämän harhan.

Jumal-alttarin oot tuli ylhäinen, ylväs, ikihartauden pyhä, valkea pylväs.

Yön tähtien siintävä siunaus lienet, elon suurimman viestin taivaalle vienet.

Sanan rakkaudesta, mi kaikkensa kantaa ain' uhriksi, koskaan ei kyllin voi antaa,

kuin siunaus äänetön yllämme säilyy, yön kangastuksena päällämme päilyy.

Ah airut outojen, valkeiden maiden, sanansaattaja kenttien autuaiden,

sua siunaan, kun tulit luokseni yöhön, veit myötäsi tähtien korkeiden vyöhön.

Iäks' sammutit kaikki maalliset valot. Iankaikkisuuksien näytit palot.

UHRIKUORO.

Jalokivi-auringot vyöryvät ylläsi yössä, smaragdiliekkejä kiertävät safiirisoihdut, kultaiset pallot paistavat purppuravyössä, oudosti vangiten mielen kuin mahtavat loihdut.

Ylenet öisessä loistossa taivahan lailla, kulmilla kuudan ja kutreilla tähtien tarhat. Katseesi kaukainen sydänyön siintävän mailla, ylläsi valkeus, allasi elämän harhat.

Korkea oot, jumalattaren seppelepäisen kauneus vartesi valkean viivoista hohtaa. Silmäsi luot avaruuksiin, ja liekehtiväisen aurinkosaaton aurinko leimuten kohtaa.

Kun sinitähtinä siunaten katsehes kääntyy maahan, niin syttyvät suitsutusalttarit ylväät, uhrien korkeat kuorot ilmoihin ääntyy, taivaille nousten kuin valkeat temppelipylväät.

Suot ikikauneuden, pyhä, ylhäinen nainen, tähdestä tähtehen kulkevi korkea retki. Siunaten sammuu sun eessäsi polvistuvainen, luonasi on tuhatvuotta kuin kiitävä hetki.

Maailmat vaipuvat jalkojes juureen ja taivaan kaikkeudet, ihanuudestas heijastuvaiset. Kiitetty ollos, suot levon, tuomitset vaivaan, kuiluihin paistaa silmäsi seijastuvaiset.

ORJA

ORJA.

Sovun mieltä kerran vannoin, taiston tieltä miekan kannoin rauhan kotiin. Väsyin sotiin, pölyyn, sauhuun, kuolon kauhuun, missä miesi miestä vastaan seista tiesi, ainoastaan lyödä, taikka itse kuolla. Miehen paikka oli tuolla.

Kodin sain ma, jota hain ma, nuoren naisen, kiharaisen mustakulman. Sodan salat, miekan julman hälle annoin. Lemmen valat itse vannoin.

Jälleen nousin. Tulijousin maahan lyötiin mies ja myötiin orjaks julman mustakulman. Asein omin, käsin somin tehtiin paula. Valko-kaula kultanitein kädet nitoi, ikisitein syämen sitoi.

Turha nousta! Hän nyt jousta käyttää, nostaa kylmää kalpaa. Tiesi salpaa, sulle kostaa, joka ostaa tahdoit onnen. Poven ponnen rauhaan vaihdoit, taiston teitä, säveleitä sodan kaihdoit.

Olet orja. Tuskiasi nää ei sorja vartijasi. Häll' on voitto, aamun koitto elon uuden, vastaisuuden. Sinä miesi ehtoon harmaan katkes tiesi luona armaan.

ASEETON.

Helkkeessä kullan ja välkkeessä vasken asehet jalkojes juurehen lasken.

Tantereen tomuhun kirkkahan kalvan heitän ma kuin helyn turhan ja halvan.

Keihääni taitan ja jouseni särjen, katkaisen kiitävän nuoleni kärjen.

Kylmänä eessäsi jälleen seisten katselen teriä turmani peisten.

Aseitta oon, nyt tarttuos miekkaan, murra murrettu maantien hiekkaan!

Ylpeenä voitettu haarniskan avaa varroten iskua kuolettavaa.

SORTUVA.

Eloni ehtoon viime ruskotus suuri, säde pilvestä, yö kun lankee juuri ylitse nääntyvän, unhoon uupuvan maan, sinulta voiman kauniina kuolla saan.

VALKEA MORSIAN

VALKEA MORSIAN.

Koristettuna et kevätkoivujen kerkin sa luokseni tullut, kun uhkui maa elinnesteitä, neitsehet mielin herkin kun sulhojen helmaan kiiruhtaa. Et saapunut kun ikivalkeus väilyi yli metsien, maiden ja vetten vyön, kesän kirkkaus outo kun siunaten säilyi yli päivän ja illan ja ylhäisen yön.

Et saapunut silloin. Sa saavuit kun halla yli maan oli henkinyt hyyrrettään. Tulit yön ikitähtien ylhäisten alla lumihelmien välkkeessä, helkkeessä jään. Kiharoillasi hyinen morsiushuntu, ohimoillasi kirkkaus kummallinen. Punahuulilla pakkasen polttava tuntu, säde silmissä taivaiden siintävien.

Tulit luo. Olemuksesi ääretön rauha kuin unho mun mieleeni laskeutui. Miten hiljeni maailma! Lempeä, lauha yö äänettömyyttänsä oudoksui. Soit kättä, kuin iäinen anteeksi-anto se sieluuni saakka kosketti. Iankaikkisuuteen vain silmänkanto. Ikivalkeat maat mulle aukeni.

Ylistetty, ah syysyön morsiameni, vilun kukkia unteni haudoille toit. Jääseppeleen painoit sa kulmilleni, yli menneen unhoitusta sa loit. Ylistetty, ah muistelit sydämesi ylkää, tulit luokseni tuikkeessa tähtösien. En koskaan, ah koskaan ma sinua hylkää, surun, syysyön morsian valkoinen.

HYVÄ JUMALATAR.

Kiitetty ollos, kun maallisen miehen matalaan majaan saavuit sa kerran. Astuit alle karstaisen hirren, istuit äärehen pöydän vajaan. Uskoen eloni öisehen tiehen puolehen pakkasen, keskelle kirren lämpöä loit, oi enkeli Herran.

Astuit sa ääriltä öisen taivaan. Ihmisen vaivaan lohtua loit, levon soit, joka tarpeen miehelle oli, min haavoja arpeen saanut ei aika, ankarin taika. Uhkasi yöt, ei säästäneet hallat, välkkyivät vain vilun-tähtien vallat.

Luokseni saavuit. Pois suli kirsi, helkähti ilmoihin valkea virsi. Pimeys, pakkanen pirtistä lähti, syttyi taivaalle lempeä tähti. Pois kädet valkeat vaivani pyyhki, rintani oudosta onnesta nyyhki. Aurinkosilmäsi sieluuni paistoi, huultesi hurmaa huuleni maistoi. Pirttini päivän paahteessa kylpein taivaalle nousi kuin temppeli ylpein, siirtyivät seinät, ja suureni silta. Lankesi lauluinen, laupias ilta.

Hiljeni maailma, ilmojen pielet helkähtivät kuin kanteleen kielet. Kaikuivat vain sinitaivahan kellot, häipyivät kauaksi korvet ja pellot. Yön yli siintivät silmäsi vainen. Kiitetty, kiitetty, ah jumalainen valtiatar, pyhä, valkea nainen! Kullassa välkkyen, hiuskiharainen, ohjasit polkumme varjosta valoon, tiesit tien iki-aamujen paloon.

TÄHTIÄ KOHTI.

Välkkeessä valkeiden taivaiden luokseni tulit, hyisiä kenttiä kuin kevyt henkäys kulit.

Säihkyivät yön ikitähdet sun suortuvillasi, helkkyivät kultaiset kanteleet kulkiessasi.

Läikähti ilmassa kuin pyhä, laulava laine. Vaimeni vaistot, ja herkkeni hengeksi aine.

Saavuit kuin valkea viesti mun unteni mailta, siunaus äänetön kentiltä autuailta.

Laupias lahja, kun lankeaa elämän ilta! ah sana, saapuva kunnailta kirkastuvilta.

Ääretön rauha, mi vaihdu ei milloinkaan vaivaan. Ylläni vain näen tyynen ja ylhäisen taivaan.

Tähtiä kohti käy äänetön, tuikkiva tiemme. Lapsia yön iki-auringon lempeän liemme.

Ah pimenee, tulet maiset jo toisihin vaihtuu. Pois avaruuksihin polkumme hohtava haihtuu.

MENNYT.

Oli suuri ja syvä sun antaumukses. Niin hellä ja hyvä sun tunnustukses. Ei haastanut suusi, sulo-silmät vain eli, valo taivainen, uusi niist' tuikahteli.

Valo taivaan, mi loistaa maan kylmimmän yllä, vilun, pakkasen poistaa vain syleilyllä. Niin rajaton, rikas olemukses ol' sulo. Sinun ollut ei vikas eron katkeran tulo.

Syy myöskään ei minun. Kova kohtalon valta vei luotani sinun. Yön taivahalta katos viimeinen tähti, ja tyhjyys aukes. Mihin armaani lähti, laps uupunut raukes?

Menit pois. Palajatko sa ystäväs luokse? Ei sallimus katko ikikahletta, juokse ei takaisin hiekka, mi käsistä valuu. Kohos kuoleman miekka, on mahdoton paluu!

Elon tappava nuoli löi rintahasi. Kaikk' kauneus kuoli sun kuollessasi. Paras jäi anomatta, min elämä antaa. Sana jäi sanomatta, taa Tuonen mi kantaa.

KIRKASTUS.

Ah, kirkkaus ääretön näin ei kaartunut ylläni koskaan ennen, syystaivaiden kimmeltäväin valo loppumaton alas auringon mennen. Ei varjoa yhtäkään näy, ikivalkeus väikkyvi päällä pääni. Kaikk' äänettömäksi niin käy kuin vaiennut ois elon viimeinen ääni.

Pois luotani muinainen on häipynyt ystäväin ylväs piiri. Oi onnea yksinäisen! Jo vaipunut on sydänpäiväni viiri. Ah, iltaan jo kääntyvi tie, levon sai sydän ahdistettu ja ankee. Ilot murheet jo kestetyt lie, säde siunaava polkuni päähän lankee.

On taistelu tauonnut jo, en mitään ma pyydä, en mitään anna. Oi laskeva aurinko, minut kanssasi kaukaisuuksihin kanna. Elo väistyvi luotani pois, on kaatunut kukka ja katkennut juuri. On niinkuin ilmoissa sois ikivalkeuden sävel ylhäinen, suuri.

Elämältä ma paljon sain, enin lahjoitti kuitenkin laupias ilta. Päämaalia turhaan hain, elo yksinäisyyteen vain oli silta. Tien päähän jo päästy on, en takaisin kääntyä tahdo, en saata. Laill' laskevan auringon elon autuutta siunaan ja ihmisten maata.

UHRIKARKELO

MORSIUSTANSSI.

Kukka, mi aamun kasteessa aukee, yrtti, mi auringon suukkohon raukee.

Paistava parmas, häilyvä huntu, ehtymätön elon autuas tuntu.

Kirkkaus kuultavan, läikkyvän lähteen, luottamus luojan laupiaan tähteen.

Hartaus hehkuva, henkevyys aineen, läikyntä laulavan, lempeän laineen.

Äänetön siunaus, puhtaus pyyteen, silmäys siintävä ah iäisyyteen.

Katse kaukainen vienosti veessä, nöyrästi vaipuen oi elon eessä.

KUOLEMAA KOHTI.

Kohti outoa tähteä kummaa tietä tummaa uupunut saatto kumara kulkee. Yö pyhä sulkee piiriinsä himmenevät elon muistot. Koittanut on iankaikkinen aatto. Aukeavat vitivalkeat puistot.

Henkäys hiljainen oudoista maista, autuaista. Välke valtava tähtien vyössä, ah, vapauttava valkeus yössä. Vaipuu väsynyt, polttava pää, tähdet taivahan kimmeltää.

18.11.1915.

KOTILIESI

KOTILIESI.

Muille loistat, mulle tummut, näen yössä oudot kummut.

Tähdet yllä hyisen tienoon, joka uppoo usvaan hienoon.

Aavevarjot maille lankee, kuuluu kuiske outo, ankee.

Kuuluu kutsu mailta Manan. Saan ma tuoltapuolen sanan.

Haastaa mulle mennyt rotu. En ma toisten toimiin totu.

Muiden kanssa en ma kule, yhteen liity, toimeen tule.

Katson vanhaan, katson uuteen, menneeseen ja vastaisuuteen.

Kaikkialta äänet puhuu, hyiset huulet mulle huhuu.

Lietes hylkää, astu laivaan, korkeemmat on tähdet taivaan.

Ihanampi yksin matka. Seisahduit, mut jälleen jatka,

vaikka kulkisitkin harhaan. Laulat laulusi sa parhaan

ypö-yksin, ystävittä, suhtehitta, sitehittä.

Uksen avaan, näen tähden, taivaltamaan yöhön lähden.

POJALLENI.

Ypö-yksin kulje tiesi: Paikkaa karta, jonne liesi lämmin viittoo. Ole miesi!

Kova, kylmä niinkuin rauta. Itse itseäsi auta — eessäs elo taikka hauta.

Itse vastaa elon-vaalis. Korkealla olkoon maalis; tunto tyyni työsi saalis.

Hehku, mutta lieskat salaa. Virvatuli pian palaa loppuun. Ikuisempaa halaa!

Elon kaikki katso muodot. Selvää vettä souda, luodot kierrä. Säästät venheen vuodot.

Älä säiky tuskaa, vaivaa, ylpeänä tiesi raivaa. Taivaan tähdet ohjaa laivaa.

Ikitähdet yllä, alla, ympärillä hyinen halla yöss' on yksin kulkevalla.

Lapset yhden rodun liemme. Vaikka joskus erois tiemme, eloon saman tulen viemme.

3.6.1914.

VAIMOLLENI.

On elämäni sinun elämäsi. Ah ainut autuutein on sylissäsi leväten vaipua sun valkeuteesi, uskossa suureen, syvään sydämeesi.

On eloni sun elämäsi tulta. Mit' omistan, sen yksin sain ma sulta, kun käsivartes kiersit kaulahani, kun öiset kutris leikki kulmillani.

Lähestyn sinua kuin pyhää naista, helmassas elän aikaa tulevaista, sa miehuuteni unten ikävöity, kukilla suuren suven seppelöity.

SA OLIT KEIDAS.

Sa olit keidas korpimatkallain, ma vähän annoin, sulta kaikki sain.

Ma kaikilta ja kaikkialta hain, muut oli köyhät, sinä rikas vain.

Miks emme käyneet iät rinnakkain? Nyt yksin yössä itken haavojain.

Sa vaeltaja viitain valkeain, sua nää en. Kadotin ah kauneimpain.

Ma olin käyjä teiden avarain; nyt olet ainut, ylin unelmain,

kun sammuneet on tähdet taivaaltain. Sua kiitän öistä unten ihanain.

16.11.1914.

KALAPIRTISSÄ.

Aukee eessä aava selkä vakaa, kiehtoo loihduin, lauluin metsä takaa, pistää kaukaa nienten kärjet esiin. Katsoo taivaan tähdet syviin vesiin.

Päivän puunto hopeepilviin hukkuu, hentoon terhenvaippaan tienoo nukkuu, soi vain kuikan valittava ääni. Öiset säteet leikkii päällä pääni.

Rauhan ikisäteet siunaavaiset, tuntemattomat, niin toisenlaiset kuin ne, jotka elon tielle lankee. Levon täällä löytää mieli ankee.

Takkavalkee viihdyttäen palaa, kultaan jättikurkihirret valaa, — roihut raukee, liesi hiljaa hiiluu. Yössä luojan lempee tähti kiiluu.

Suuri, siunattu, oi korven rauha, ystävä niin äänetön ja lauha; unhoittuu pois maisten myrskyin pauhu. Nousee yöhön lempeen lieden sauhu.

Koskeloveden sydänmaalla 6.8.1914.

KORPEEN.

Kotilieteni, luvattu maa, sinut Nebon huipulta näin, taas pakko on taivaltaa, pois käännyn ma korpehen päin.

Tyly orjantappuratie taas täytyy kulkea mun, joka askelellani lie sydänhurmetta haavoitetun.

Ah, liiaksi rakastin ma, se ainut ol' syy sydämen. Siks yksin käyn maalitta läpi yön iki-autiuden.

Lumi polkuni umpehen luo, ylt' ympäri halla ja hyy. Vilu viestin ainoan tuo, yön taivas kun tähdittyy.

Ei saavu kukkien kuu, pian lankeaa iäinen yö. Yli hautani kaareutuu ikitähtien valkea vyö.

KOTIMAINEN TYÖ

KOTIMAINEN TYÖ.

Mikä meill' on kotimaista, mikä Suomess' suomalaista?

Öisen korven kolkko pauhu, viljelyksen kaskisauhu. Vaarat, jotka taivast' tapaa, merten selkä väljä, vapaa. Pellot, täynnä tähkäpäitä, talvi, tuova hallaa, jäitä. Kesä, kasvun antavainen, syksy, heelmää kantavainen. Lehdon leikit, rantain raiku, kaupunkien malmikaiku. Sähköt, yössä salamoivat, kellot, jotka työhön soivat. Väkipyöräin rautaryske, teräsvasaroiden jyske. Laulut laajat, jotka helää. Rinta, joka tuntee, elää ihmisyyden unta suurta, jok' on jumalien juurta.

Tuoksi tunnen kotimaisen, näen hengen suomalaisen. Asemassa lapsipuolen kauan eli, vaivan, huolen kesti päivät, nälkää näki. Vieroi sitä oma väki, muukalaiset syrjään työnsi. Kohtuudeks sen kaikki myönsi. Kansan henki painui, nääntyi, kunnes ääni ilmaan ääntyi:

Koskaan meill' ei päivä koita, ellei heimon henki voita vaaraa, joka ulkoo uhkaa, tekee touoistamme tuhkaa. Ellei ole uskallusta omaan ottaa omistusta, oma myöntää arvokkaaksi, vieras työntää selän taaksi. Oma henki kallein aina, eikä muukalaisen laina.

Sähköt säkenöimään yöhön, miehet päivän uuden työhön, joka nousee, joka koittaa, jättikanteleilla soittaa voimaa maalle tallatulle, sorretulle, vallatulle, joka kahleitansa katkoo, sitehiä vieraan ratkoo, omansa ett' olla voisi, omat hengen helmet loisi.

26.9.1913.

SUOMEN OLYMPIALAISILLE.

Ihmisvoima, jännervoima, rautatahdon kammitsoima, miehen-mielen aateloima.

Pystypäin, ei maassa matain. Karkaisema kilparatain, pyhittämä vuosisatain.

Kansain pienten kirkas kalpa. Väkivallan, sorron salpa. Nouset, kaatuu kaikki halpa!

Sinun vastavoimain voitto, ihmisyyden kannelsoitto, ajan uuden aamunkoitto!

Ylläs menneen iltarusko. Olemukses kangastusko? Ei, vaan vuorenvankka usko.

Et sa taitu, tarmos taipuu hetkeks, miehes maahan vaipuu. Ylhäällä on henkes kaipuu.

Ylös, ulos, laajemmalle! Haastaa teot Europalle: vaivu emme vainon alle.

Konsa miesten mielet laukee, vastavoima vaikee raukee. Portit Europassa aukee.

17.7.1912.

GUSTAF MATTSSONIN HAUDALLA.

Taittui teräs, raukes rauta, aukes suuren sepon hauta.

Juoksi hiekka, nousi miekka, kaatui kesken taideniekka,

joka hehkui, joka paloi, valtavana muotoon valoi

ihmisyyden iki-uskon. Näytti uuden aamun ruskon.

Taitajana, tietäjänä, suurempana, selkeempänä

muita seisoi, katsoi yöhön, vaappumatta tarttui työhön.

Suitsui liesi, lietsoi palkeet, leimahtivat lieskat valkeet.

Syttyi tähdet synkän taivaan, loivat lohdun ihmisvaivaan.

Säteilivät sateenkaaret, kangastivat onnensaaret…

Kunnes käsi sepon raukes, tähti-yönsä outo aukes.

Hiljainen ja heloittava, pyhä, suuri, peloittava,

vailla äärtä, vailla pohjaa. Häntä siimekseen nyt ohjaa

siinto tähden siunaavaisen, häntä, joka siunas maisen

elon, loisti, leimus yössä, kaatui kaikkeuden työssä.

2.12.1914.

KAIKKEUDEN KUORO

AVARUUKSIEN LAULU.

Olemuksemme yö iankaikkinen on, ikipakkasien lepo liikkumaton. Valo aurinkoparvien harva ja hento, elo ainoa jättiläismaailmain lento.

Ylt'ympäri ainainen äänettömyys, suvi saavu ei koskaan, ei talvi, ei syys. Pisaroina vain auringot helmaamme putoo, iki-yöt sädeseittejä hauraita kutoo.

Ei alkua meillä, ei loppua lie, sylissämme käy elämän iäinen tie, säde tähdestä tähtehen siemenen siirtää, tulikirjansa yön ikihelmahan piirtää.

Yhä syttyvät auringot, pirstaksi lyö taas toisensa, jatkuvi luomisen työ, edest' estehet murtuvat, särkyvi sulku. Iankaikkinen on elon kiertävä kulku!

Vuosmiljoonat ääneti vyöryvät pois kulunut kuin hetki vain kiitävä ois. Iankaikkinen kantele kylmänä kaikuu, runo rautainen yön sekä pakkasen raikuu.

AURINKOJEN KUORO.

Yön läpi ennämme tyhjyyden teitä. Lieskoina lennämme, vuosmyriaadit ei heikennä meitä. Kuin valomerinä myrskyten vierimme, pois tulikerinä kauaksi kierimme, pauhaten tuulen ja ukkosen lailla liidämme yön ikivarjojen mailla.

Maailmain säihkyvät, siintävät sarjat seuraavat meitä. Kultaiset karjat koskaan ei heitä lieskamme rataa. Kuin pisaroina helmaamme sataa huurujen hehkuvat polttavat pilvet, lyö salamoina yön yli rautaiset, raikuvat kilvet.

Saatamme sankarin suurien töiden suorittajaksi. Voimamme ankarin käy ajan öiden kautta vain valkeammaksi. Annamme auttavain, armahtavaisten valtojen valvoa. Pois yli maisten myrskyjen nostamme hiljaisten, lempiväin valkeain naisten siunaavat silmät. Murramme, kostamme karsaiden, empiväin katsehet kylmät.

Kuin tulivirtoina vyörymme yössä, ah ikipirtoina raiumme työssä luomisen suuren. Alkunsa juuren kaikelle annamme, elohon tuomme ja hautahan kannamme. Meistä on kaikki, me jällehen juomme maljan, mi hehkumme hetteistä juoksi, etsimme eksyneet lähteiden luoksi iäisen elon. Laulamme voittoa kuoleman pelon, kutsumme lapsemme lepohon syvään, yön läpi tähtihin päin ylentyvään.

KIERTOTÄHTIEN KUORO.

Äänettä kuin vene liukuva pinnalla tumman välkkyvän virran, liidämme iäistä rataa. Kuin kevyt, siintävä autere yllemme sataa valkeus valtavan tähden, niin kaukaisen, kumman.

Kuin tomuhiukkaset tanssimme kenttiä taivaan, yllä ja ympäri tähtien säihkyvä saatto. Lankea koskaan ei kuoleman autio aatto, ain' yhä riennämme luomisen riemuun ja vaivaan.

Kuin utuvalkea seppele kierrämme unten aavoja, arkoina aueten umpuiksi elon, tähtinä tuikimme keskellä kuoleman pelon, kukkia kantaen kylmässä jäiden ja lunten.

Kierrämme lailla uhrien suitsuvan sauhun ääristä äärihin maailmain mahtavan piirin, nostamme, ah, elon valtavan, valkean viirin keskelle pakkasen, yön sekä tyhjyyden kauhun.

Synnymme, siinnämme, vaihdumme uutehen valoon, ain' yhä uusia taivaita tahdomme kiitää, siunaten sammua sitten, ja jäisinä liitää jällehen auringon, ainaisen alkumme paloon.

KOMEETTA.

Yksin yössä, yksin jäässä, kylmässä ja itsekkäässä

kierrossa, miss' elo turtuu, kaikki kaunis katoo, murtuu,

lennän rataa, jot'en tunne itsekään. En tiedä kunne

vie mua tahto oudon vallan halki hyyn ja ikihallan

yksin, ilman seuralaista. Kuu ei kierrä, päivä paista,

missä kuljen, kunne kiidän. Salamana yössä liidän,

yöstä tulen, katoon yöhön, säkenöivään tähtivyöhön.

Mutta tieltäin kaikki sammuu, kalman kylmät karjat ammuu.

Katselevat mua kammoin kaikki, katselleet jo ammoin

ovat erakkoa taivaan, joka syöksee surmaan, vaivaan

maisen rodun. Niin ma kuljen tietäni, ja jäähän suljen

olemuksen oudon sadun. Kulkija oon laajan ladun,

aluttoman, loputtoman, kylmän, yksinäisen, oman.

Teen, mit'eivät toiset tehneet, näen, mit'ei toiset nähneet.

9.11.1914.

KUOLEMA

UNIKUVA

I.

Hämärä virta, vierivä verkalleen, hohde himmeä kalvossa kuulaan veen, saapuva mailta, joiden et ääriä tunne, vyöryvä eespäin, kenkään tiedä ei kunne.

Takana tummat, louhiset jyrkänteet, kalliot karut, kuiluiksi haljenneet, raunioita niin kauas kuin silmä kantaa. Kyynelraidat peittävät mykkää rantaa.

Outoa rauhaa uniset aallot soi, nouse ei koskaan päivän hehkuva koi. Pisara joskus puiden oksilta putoo, kuudan kylmä hopeaharsoja kutoo.

Kaikkialla äänetön autius, elon ja kuolon kaamea arvoitus. Mistä ja minne? Kenkään ei vastata saata, aika on täällä kysymästä jo laata.

Ei ole eilistä, ei ole huomistakaan, totta ei mikään, kangastelua vaan. Yksilön rajat, tahto ja toiminta raukee, varjojen maailma oudon väikkyvä aukee.

II.

Virran pintaa venhe kiitää höyhenkevyt, valkee, laineilla kuin utu liitää. Aallot eivät halkee eessä keulan, haihtuvainen jälkehen jää vana, missä haaksi hopeainen kulkee korkeana.

Purtta vanhus valkee ohjaa, vaitelias, vakaa. Katse, jonka nää et pohjaa, kuultaa kulmain takaa. Ohimoilla outo siinto, rauha ikuisuuden. Kaukaisuuksiin silmänkiinto, koittoon aamun uuden.

Keulapuolla nuori nainen nojaa helmilaitaan. Katsoo kultakiharainen virran väylään kaitaan. Kimmeltävät tähtitarhat yllä, alla hohtaa. Säkenöiden todet, harhat toisensa nyt kohtaa.

Elonko vai kuolon laiva kulkee virran veessä? Päättynytkö pitkä vaiva, onni outo eessä? Kysyt, etsit vastausta, eespäin pursi soluu. Kohti kuolon kirkastusta joutsen valkee joluu.

III.

Paikaltaan vanhus nousee, kirkas, lauha yö ympärillä yhä kirkastuu. Hiljainen, tähtiheloittava rauha säteillen kaikkialle laskeuu. Ei kuulu heikointakaan henkäystä, yön hetki on nyt salaperäisin. Taivaiden ääretöntä kimmellystä heijastaa virta valoin välkkyvin.

Lähestyy nuorta naista hopeehapsi, kirjaillun antaa hälle värttinän, luo katseen neitoon, lausuu: "Kehrää, lapsi, kultainen loppuu lanka elämän. Haaveista heljimmistä puno rihma, kaipuusta kaukaisuuksiin siteet luo. Tähdistä tielles hersyy hopeevihma, lankaasi liitä helmilangat nuo!"

Levittää silkkiteltan sitten yli kehräävän naisen, palaa paikoilleen. Verkalleen valkenee yön tumma syli, raukeevat tähdet outoon kirkkauteen. On seutu muuttunut, vai liekö sama, kuin elokin ja kuolo samaa on. Vain toinen raskas, toinen kirkastama oudoimman, siintävimmän auringon.

IV.

Lepää virta aamun autereessa, kentät aavat kasteen kimalteessa.

Kaikkialla kylmän kuulas tuntu, mailla hallan hopeainen huntu.

Hyinen hohto pilven hattaroissa, päivän kehrä, kuu ja tähdet poissa.

Jäiset juovat ilman ääriin piirtyy, virran kalvoon niiden siinto siirtyy.

Äänetönnä venhe vettä viiltää, kuurahelmin aavelaiva kiiltää.

Nousee vanhus niinkuin patsas pilven, ottaa kirkkaan, hopeaisen kilven,

jonka viskaa virtaan purren eteen. Painuu kirjopinta kylmään veteen,

välkkyy, vaipuu, heittää hopeansa hohdon virtaan. Laineet loistossansa

valkein lieskoin lyövät keulaa vasten. Pursi aaltoja ui autuasten.

V.

Kuin kätten outoin kosketuksesta kahdeksi silkkiteltta silloin halkee. Paikaltaan tyynnä nousee neito valkee yön kastehelmet vielä kutreilla. Kädestä kirpoo elon kehräpuu, kultaiset langat katkee, kirkastuu ylt'ympärillä aamun aallot yhä. Vavistus täyttää pyörryttävä, pyhä kehrääjän mielen, huumattuna astuu hän keulaa kohti, jalka kevyt kastuu hyrskyissä, jotka lyövät laidan yli. Verkalleen aukee syvyyksien syli, ylitse partaan neito sinne soluu. Tyventyy tyrskyt, poies pursi joluu.

Kuin vellomana kulta-aaltojen kuohahtaa syvyys, kilpi hopeinen veen kalvoon nousee jälleen. Nuori nainen kilvellä lepää, silkkisuortuvainen pää nojaa käteen, katse autuaana taivaalle kohoo. Kaikuu voimakkaana laineilla outo laulu ikuisuuden, min soinnut helkkyy halki avaruuden. Veen pinnalta ne nostaa kirjokilven, pois kantavat sen niinkuin hopeepilven korkeelle, yhä korkeemmalle aina. Sävelten aallot vyöryy voitokkaina, kirkastuu taivaat yhä kirkkaammiksi, kehiksi auringot käy loistaviksi, valojen valtameriin kaikki raukee. Oudoimmat taivaat kimaltaen aukee.

4.1.1913.