VALKEA MORSIAN
Runoja
Kirj.
AARNI KOUTA
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Ahjo, 1919.
SISÄLLYS:
I. VALKEA MORSIAN
1. Odotus. 2. Autuaille kentille. 3. Kirkastus. 4. Hymni. Korkea veisu. Kevätruusu. Sinun muistosi. Äänettömyys.
II. KOHTALON-LAULUJA
1. Sanokaa, Ikivallat. 2. Elon korkeimman kauneuden. 3. Kovin kohtalo löi. 4. Ma vavisten tunnen on tulossa turmani. 5. Epiloogi. Pyhäinpäivänä.
III. ELO-AIKANA
Elo-aikana. Elämän laulu.
IV.
Kevät. Kesä. Syksy. Talvi. 1. Luminen tienoo. 2. Kimaltavat hanget. 3. Talviseen korpeen.
V.
Äkseli Gallén-Kallela. Kasimir Leino. In memoriam.
VI. KUOLEVA ARMEIJA
Tuomitut. Kuoleva armeija. Virolle. Narva.
VII. JOULUSÄVELEITÄ
1. Kunnia korkeuden Jumalalle. 2. Maassa rauha. Rauhan yö.
I
VALKEA MORSIAN
"Ylistetty, ah muistelit sydämesi ylkää, tulit luokseni tuikkeessa tähtösien. En koskaan, ah koskaan ma sinua hylkää surun, syysyön morsian valkoinen."
Uhriliekki.
1.
ODOTUS.
Kangastaa kaukaa utuvalkeen kevään kirkastus, uneksien vihannoivat kasteiset viidat, hymnit heleet soivat kohoten korkeuteen säteilevään.
Kaikk' kevätvirteen yhtyy helisevään, hartaammin tummat metsät huminoivat, riemuiten purot pulppuu, nousee loivat maat korkeemmiksi. Tähdet himmenevään
vahvuuteen pisaroina hukkuu, haipuu. Nyt valtaa sielun ikuisuuden kaipuu. Oudoille ulapoille soluu pursi.
Ahdasta tääll' on, polku liian kaita. Käy aatos kohti kirkastuksen maita, luo morsiamen, mi kaikki kahleet mursi.
2.
AUTUAILLE KENTILLE.
Ulappaa heljää liitää hento haaksi veen-viileen, vitivalkeen morsiamen. Kuun säteet kuultaa puhki purjeitten, maa himmentyy kuin hopee-usvan taaksi.
Avartuu öiset aavat autuaaksi kentäksi valtain ikivalkeiden, syvyydet seijastuvat tähtien siunaavain siintäväksi utu-maaksi.
Nyt rajat raukee hengen sekä aineen, aurinko-taivaat aukee loistavat. Väristen kulkee pyhän, luovan laineen.
Iäinen laulu maiden, merten yli. Yön ääret säveltulvaa toistavat, aarteensa avaa kaikkeuden syli.
3.
KIRKASTUS.
Yö kuulas hopeevirit vetää vesiin, valkeina viidat, vaarat unelmoi. Siimeessä salon outo sävel soi, puhkeevat kukkain kultalehdet mesiin.
Kuljemme niinkuin onnen ikikesiin, huikaisten päivän kilo karkeloi. Syleilee toistaan illan, aamun koi, tulvahtaa tuoksut suven suuren esiin.
Kuin kulta-usvaan uppoo ääret taivaan, kentillä autuailla aatos harhaa, mi vangittu ol' outoon tuskaan, vaivaan.
Yö valkene ei aamuruskon myötä, ei päivää näy, ei kuuta, tähtitarhaa, Kaikk' kirkastuksen korkeaa vain yötä.
4.
HYMNI.
Tulit ääneti niinkuin kuoleman yö elon paahtavan päivän päästä, tulit niinkuin tuomion miekka, mi lyö, sydänverta ei syyllistä säästä.
Tulit kuin ikitähtien valtava vyö, koru kiiluva kuurasta, jäästä, jumalan vapauttava, valkea työ, pois johtaen itsekkäästä
elon kierrosta uupuneen, unhoitetun, Ylös yön avaruuksia kohti valoväyläsi välkkyvä ohjasi mun.
Kadotettukin katsoa tohti iki-aamujen auringonleimuhun, yön tähdet miss' sammuen hohti.
KORKEA VEISU.
Ma valtasi tunnen, ma voimasi tiedän, kovimmankin nurkumatta ma siedän. Tylymmin vain lyö, lyö säälimättä, ma siunaten suutelen valkeaa kättä, min iskut ovat niin kovat, ah kovat. Polo rintani tuskan taakkahan nääntyy, anoen sinun puoleesi silmäni kääntyy, sanat sitten kun ilmoille vihdoin ääntyy, ne kuiskivat vain, miten huumaat ja hurmaat, syyllisen surmaat, yläpuolella ain olet moitteen ja nuhteen. Näen huomenkoitteen ja pitkän puhteen sinun silmissäsi, mut kaiken suhteen niin korkean kuin ovat korkeimmat tähdet, iki-auringot yön, jost' tullut oot, lähdet ratojas vitivalkeita vaeltamaan.
Ma sinuhun katson kuin katsotaan vavisten pyhimpään sekä korkeimpaan. Ylennän sydämein sinun luoksesi vaan kuin luo Isän kaikkivaltiaan. Ei alkua sulla, ei loppua lie, olet mulle iäisen elämän tie. Tie, totuus oot mulle ja elämän usko, säde illan ja alkavan aamun rusko. Elämän sekä kuoleman kangastusko olet? Et, elo oot sekä kuolema itse. Olet synti ja syntien Vapahtaja, Rajaton olemuksesi on sekä raja, min yli en astua tohdi, en saata. Sua lemmin, en lempimästä voi laata.
Olen niinkuin lapseksi jälleen tullut, rukoukseen voin kädet yhtehen liittää, ylistää sua mielin heläjöivin, valtavin kanteleen kielin, ylistää sekä kiittää. Ah, lapsen korpehen eksyneen toit taasen päivän valkeuteen. Runot heljät sielussa synnytit soimaan, ma uskon rakkauden ikivoimaan. Ehyt itse oot. Kokonaista sa vaadit, lait järkähtämättömät, iäiset laadit. Sa miehuutta vaadit, sa tahdot tarmoa, tunne et armoa. Lakis syyn sekä seurauksen on lakia, kukin kärsiä saa sydän-syittensä takia.
Olemuksessain ihanuutesi janoa herättää, mut voi sinult' en sitä anoa. Janotessani sua kuten aurinko merta ma juon, imen, hengitän heljintä verta. Joka soluni juo, juon aistein ja vaistoin. Sulouttasi huumaavaa kun maistoin, palavampi vain jano syttyi yhä, ikisammumaton, ylin, korkea, pyhä. Olemukseni sun olemustasi halaa, unelmissani luoksesi saavun salaa, sinuss' etsivät henkeni siivet alaa. Sydänpäiväsi päälleni paahteensa valaa, tulessas tulenpatsaana sieluni palaa, iankaikkinen lieska, sa valtavin, ylin, säde siintävien avaruuksien sylin.
7 p:nä maalisk. 1918.
KEVÄTRUUSU.
Tulvii tuoksut, aukee ummut, tummumistas, ruusu, tummut.
Puhkeet' kohta täyteen kukkaan, Elonmahlasi ei hukkaan
mennyt. Heleänä heilit. Heijastavat hetteen peilit
hopeaiset punertavaa ruusua, mi terän avaa
kesken kevätkirttä, jäätä kantain, sorja, seppelpäätä.
Viettää elon nuorta juhlaa. Elinnesteitänsä tuhlaa,
tuoksuu syksyyn suven yli, kukka kuuma, sulo-syli.
Lempeästi elo kantaa sitä, joka kaiken antaa
elämälle. Turha säästää, pakoon hetket parhaat päästää!
Rikas riemuaan ei salaa, hehkuu, syksyyn saakka palaa!
Sinun muistosi sieluni kallein on muisto.
Sävel lakkasi lintujen, ah kesäpuisto kävi autioks, kaiu ei kuorot hartaat, mykistyi pyhän virran välkkyvät partaat. Kimaltaa kinos kylmä kuin käärinliina yli onnemme hautojen, riemu ja piina povest' on paennut, joka sointu pois kuoli, jäi jäljelle vain elon arki ja huoli.
Hämärtyi pyhät temppeliholvit, ei kaiu sen korkea kellojen soitto, ei raiu runot valtavat, jotka vuodatti kerran mun henkeeni hehkuvaa henkeä Herran. Pyhä malmi on mykkänä, kanteleen kielet ei helky, ei puhkea ilmojen pielet kera päivän koittavan purppuraan, kultaan, viritä yön ylhäiset tähdet ei tultaan. Ah, katkesi Kuuttaren kultainen rihma, sada ei alas auringon välkkyvä vihma.
Pimentyi avaruus, näen kuolemaa, yötä ylt' ympäri vain, valo valtava vyötä runon tannerta ei, pyhät puhkeevat myrtit vain murheen, yli hautojen hehkuvat yrtit ylenee, surun suurina loistoa valain, sädekehinä kentillä kuoleman palain.
ÄÄNETTÖMYYS.
Oudompi olit arvoitusta elon, korkeempi kuolemaa, mi kutsuu pois keskeltä karkelon, mi ollut ois elosi kaunein. Hohtokiven helon
heijastus sua saarti, oudon pelon herätti olentos. On niinkuin sois yhäti sointus sisin, siintäin lois säteensä sieluus, on kuin saisin selon
salasta henkes nyt, kun mustaa, mykkää kaikk' ympärillä on, syän sammuin sykkää. Arvoitus sielusi ol' äänettyys.
Yö yllä maailman sa olit lauha, ah, templin marmorisen valkee rauha, suur, syvä, seijastuva iäisyys.
28 p:n& huhtik. 1919.
II.
KOHTALON-LAULUJA
1.
Sanokaa, Ikivallat, sanokaa minun syyni. Mikä toi tuhohallat, miks tappava, tyyni tuli talvi, min kahleissa henkeni hyytyy? Pian tahtoni talttunut kaikkeen tyytyy.
Sanokaa, elon Herrat, mitä tein minä väärin, lukemattomat kerrat kun mielinmäärin minut syösseet olette kuilusta kuiluun? Miks tarttua en elon saa ilohuiluun?
Sanokaa, Ikivoimat, miten kauan kestää mun sieluni soimat? Ikipäivätkö estää mun tarttumasta ne toimeen ja työhön, — iäks vangittu oonko ma varjoon ja yöhön?
Ovat kahleeni jäästä, olo ainaista yötä, en koskaan ma päästä voi muiden myötä elämään, mitä elämä muille antaa, — ei särkynyt siipi voi kauaksi kantaa.
Muut eivätkö koskaan eloss' eksyneet ole? Pyrin korkeelle, joskaan ei alati pole jalat oikeeta polkua yössä, oi harhaan useasti ma kuljin, pois tuhlasin parhaan.
Ei tullut armo osaksein, ei hyvyys. Minut pettikö tarmo, kun aukesi syvyys jalan alla, vailla äärtä ja pohjaa? Mua yksikään tähti ei oikeaan ohjaa.
Kovan kohtalon arvan ma tunnen, mi lankee. Sydän silloin harvan sykähtää. Miel' ankee on miehen, mi eessä on oudon uksen. Tulevaisuuden kolkon kangastuksen,
2.
Elon korkeimman kauneuden ihanuutesi äänetön voittaa, sisin sielusi naisellisuus pyhempään yhä puhkeevi kukkaan. Syvin sallimus oot elämäin, sua huutaako henkeni hukkaan, sano armonko suot tahi tahdotko jo ikiretkelle sieluni soittaa?
Pyhä mulle tahtosi on, sitä vastahan en kapinoi ma, elon mulle sa antaa voit, myös piilevi käissäsi surma, elo kanssasi autuas on, sua vailla kuolo kuin hurma. Ylin tähti tielläni ain ikirakkauden ylhäinen voima.
Elon liekin sulta jos saan, sinun vuoksesi yksin se palaa, kipinää pane pienintä en oman itseni vuoksi ma säästöön. Minut täältä jos päästät sa pois, käyn niinkuin syntien päästöön. Iäks sieluni, armahin, nyt sinun sieluusi yhtyä halaa.
3.
Kovin kohtalo löi, — iäks tiemmekö erille? Sydän, tuskien raastama, nääntyvi verille — mies eikö jo joudu matkansa perille? Lyhyt taival lie, mi tyhjään vie. Suur tyhjästä tyhjään ei matkan muutos, ei paina kaiken puutteessa puutos. Ylin henkesi hekkuma kun on poistunut, ei autuutes ainoa enää oo toistunut.
Ken maistanut on elon suurimman sulon, kenen rinnassa jäljet on kuoleman kulon, hän tuntevi tappavan talvensa tulon. Ei aurinko paista, pyhät marjat ei maista, kimalaistenkin on mesi kultainen karvasta, simatuoppisi saat sinä paikasta harvasta. Osalles jos kohtalo ainoan sääsi, pian soi ikikellot päällä sun pääsi.
Pyhin kulje ei, kussa on polku lokainen, tie puhtainta varten ei tehty oo jokainen — siks kruunus on orjantappuran-okainen. Elämälläsi maksa pyhin, ellet sa jaksa sinut maahan lyö tuhon, tuomion vallat, on eessäsi vain elon hyisimmät hallat. Olen valmis, ma kohtalon käskyhyn taivun — ma maahan sun jalkojes juureen vaivun.
4.
Ma vavisten tunnen, on tulossa turmani. Olen kärsinyt, nauttinut myös elon hurmani pyhän, korkeimman; kohta on saapuva surmani. En vaalinvaltaa, en armahdusta ole saanut milloinkaan, koputusta käden kolkon ma varron vain ovelleni. Pää painuvi sairaalle povelleni.
Ypö-yksin ma istun ja aattelen kammoin, miten kärsin, ja kärsinyt olen jo ammoin, sydän raadeltuna ja jäsenin rammoin elon autiudessa. Niin kulkevat kuvat, ne kätköstä sieluni kangastuvat, ei rauhaan päästä ne päivällä, yöllä, en tappaa voi niitä laululla, työllä.
Näen, kuinka ma astuin nuoruuden innoin elämään, miten lauloin ma rohkein rinnoin, lumos mun elo loistavin pilvilinnoin. Menemään kera pilvien linnani lakaisin, tule koskaan ei kultaiset kartanot takaisin. Totisinta ja parhainta konsa jos tarkoitin, heti luotani onnen ja ystävät karkoitin.
Sitonut olen itseni silkkisin sitein, monen pauloin ma neidon polttavin nitein, tapas tappava talvi vain kiiluvin kitein, Ylt'ympäri henkäili hyinen halla, ikityhjyys yllä, ja autius alla. Suven, lempemme sulosta missään ei merkkiä, elämään lie olleet ne liiaksi herkkiä.
En voi valittaa, en huojennusta saa mistään, ei pienintä pilkahdusta näy toivon, yö ympäri on sysimusta. Ei tuiki taivaalla yhtäkään tähteä, en paikaltani voi minnekään lähteä. On niinkuin oisin ma kuuro ja sokea, kovempaa joka hetkikö saan yhä kokea?
Elo kaiken antoi ja otti, en kiitä, en kiittää voi elämää edes siitä, en kerjätäkään, murut mulle ei riitä. Typötyhjänä taivalla loppuun tiesi — vai lienet jo vainaja, valkea miesi? sukupolvia sitten kuollut ja kaatunut, kera muiden maaksi ja mullaksi maatunut?
5.
EPILOOGI.
Pyhäinpäivänä.
Syys, äänetön matkamies, läpi luonnon on kulkenut tuima ties, Ylt'ympärilläsi henkii halla, verenpunaiset askelet kaikkialla näkyvät, miss' oot vain polkenut jalkaa. Nyt saatto raskain taas kulkea alkaa.
Käy veretön, valju ja synkeä saatto — on koittanut kuoleman korkea aatto. Näen kulkueen, tuttuja kasvoja tapaan, monen ystävän nään, ajan kahleista vapaan, Mua viittovat he, miks en yli rajan käy? Oon elon orja, oon vankina ajan.
Moni kutsun sai pois, monet itse lähti, — joka kiireellä sentään on siunaava tähti. Ei tunneta tuollapuolen eroa, ei ruhtinasta, ei maailman neroa, kukin maksoi vain elonsa kallista veroa. Kun auennut on pyhä, äänetön puisto, jää jäljelle pelkkä siunaava muisto.
Jää jäljelle muisto hiljainen, hyvä. Pois pieni on kulunut, suuri, syvä vain kuultaa alta kadonneen kuoren; elon nään ikivehreän vain sekä nuoren.
En katsele kukkia kuihtuvaisia, elon erheitä muista en pieniä, maisia, en hautoja aattele, hautajaisia. On kaikella leima nyt iäisempi, pois kaikki on, pois viha, katkeruus, lempi,
Ikitähdet illan suurina palaa, valo niiden meille kuin lohtua valaa, iankaikkisuuteen mielemme halaa. Rajat kaikki siirtyy, tulikirjat tummat yöhön piirtyy. Nyt aika ja iäinen lähentyvät, nyt kaikki sitehet vähentyvät, ne, jotka meitä tänne sitoi, ajan orjiksi mielemme, sielumme nitoi. Käy tuulahdus hiljainen valkeilta mailta, ikikentiltä oudon autuailta.
Pyhäinpäivänä 1916.
III.
ELO-AIKANA
ELO-AIKANA.
Elo-ajan täysikuu lahden pintaan kuvastuu. Lahden rannall' loiva töyry, josta ilmaan nousee höyry kylyn kylpy-valmihin.
Kuudan kirkas hopeoita siroittelee salmihin, joissa uinuu ulpukoita. Liki rantaa valkolumpeen terät painuneet on umpeen, Vesitoukkain tanssi laannut. Uupuneena kauan maannut on jo aalto aukeen aavan. Vapisee vain lehdet haavan, kiiluu taivaan tähtivyö. Elää ympärillä yö.
Heelmät maan nyt tuleentuvat. Ääni outo yössä soi, Pinnall' lahden tähtikuvat kipenöiden karkeloi. Viidassa soi virsi rastaan, huutaa jostain huuhkain vastaan. Maata hellii yö kuin lastaan emo. Tummuu varjot ehtoon, kuudan kurkistavi lehtoon.
Aukee silloin kylyn ovi, ulos yöhön astuu miesi, iho höyryää, ja povi hehkuu vielä niinkuin liesi, jäähdyttelee, katsoo eteen kotvan, syöksyy sitten veteen, joka poreilee ja päilyy, keveästi kohta häilyy aallokossa valkoruumis.
Lepää. Katse tähtiin kiintyy, on kuin aivot jotain tuumis, ajais aatosta tai kuvaa. Kaikki sinerväksi siintyy. Muistaa maata tuleentuvaa, katsoo tähtiä ja kuuta, miettii liekö mitään muuta elämää kuin elo täällä.
Välkkyy vahvuus päänsä päällä, syttyy elämään ja elon siemeniä kantaa, loistaa. Kaikkialta kuolon pelon, kauhun sädehtien poistaa.
Paistaa elon täysikuu, heelmät yössä tuleentuu,
Hämeenlinna 10.1.1917.
ELÄMÄN LAULU.
Rata jälleen kierretty on, rata valtava ympäri auringon myriaadien muiden pallojen saatossa, palavain sekä jääksi jäähmettyneiden läpi kirkkaiden, kylmien hiutaleiden. Elon, kuoleman aina me kuljemme aatossa: salamoiden uusia syttyy paloon, viriää epätoivossa toiset valoon vain tuokioks, säihkyen, sammuen pois, iankaiken jäätä kuin olleet ne ois.
Iankaikkinen on avaruuksien yö, lopu yössä ei koskaan luomisen työ. Elo iäinen on, se kuolossakin on kuolematon.
Elon siemenet sammumiseenkin liittyy, elo uusi ja ylväs taas siitä siittyy. Ei koskaan vajaa ole se, sill' ei ole äärtä, ei rajaa, läpi yön tulivaljakoin valkein se ajaa. Joka solun se täyttää, joka polun se näyttää pimeässäkin tuntevan. Haihtuen, vaihtuen se muotoa muuttaa, se juurensa jälleen uutehen juuttaa. Näin pallolta pallolle siemenet siirtyy, tulikirjat kirkkahat yöhön piirtyy.
Kipenöiden kierretty on rata jälleen ympäri auringon. Täten kierrämme vuosmyriaadien mennen, kuten kierretty ammoin jo meitä on ennen. Näin syttyen, sammuen hehkumme lyhven hetken, iankaikkinen on ura elämän ainaisen retken.
Uudenvuodenyönä 1911.
IV.
KEVÄT.
Taivasta öistä vasten oksin paljain kuin herkin hermosäikein kohoo puu. Aavistus outo mieless' uneksuu kaikk' olevainen, Aika riemun, naljain
viel' lyönyt ei, ei aja tuli valjain vahvuuden vöissä päivä, punertuu vienosti koissa vasta. Kalvas kuu taivailla täyttyy lailla kultamaljain.
Kuin kukka valkee kinoksien alta ilmoille kevään henki kerkiää. Puoleksi viel' on talven tyly valta,
viel' aamuin maassa kiiluu kuura, jää, syänpäivä paahtava kun taivahalta siipensä kultalentoon levittää.
KESÄ.
Katoo taivaan kulta-kiilut, himmentyvät hopeehiilut, Saloss' soivat salvospiilut, savuavat sysimiilut.
Päivä huikaiseva, paista! Lämmitä maan karun kaista asunnoistas autuaista. Ihmislapsi, heelmät maista
hyvät, pahat, konsa kerkee kesäs! Väleen virret herkee, lankee päivänsäteet vinoon.
Kerää muistot kultapinoon, kohta Hallan maille lähdet, syttyy vilun valkeet tähdet.
SYKSY.
Kultainen syksy yllä nummien, laskussa päivän lepää autius lakee, rannoilla rämeen leijuu sumu sakee. Kultaiset tähdet puiden tummien
latvoissa, kiertää varjot kummien käärmeiden lailla maassa, marja makee mättäällä puuntaa, suojaa hirvi hakee peitosta soiden usvain summien.
Kuu ypö-yksin kiertää kehiänsä, jokainen yksin elää elämänsä, Kimaltain kyynel kylmä puusta putoo.
Kuin kohtalo yö mykkä maille lankee. Ahdistus hiipii rintaan outo, ankee, kuu korkeudessa kultarihmaa kutoo.
TALVI.
1.
Luminen tienoo.
Pitkät, harmaat pilvet sataa valkeata vitilunta. Luonto nukkuu iki-unta, unisina aavaa rataa
pitkät, raskaat pilvet mataa. Kohta uupuu ihmiskunta. Haihtuu lempi, halveksunta, jotka kiihko mieliin lataa.
Valkeata hautuumaata, haudat ristejä vain vailla, — muut' ei silmä nähdä saata.
Tähdet hyisen tienoon päällä. Kuolo elävitten mailla haudat hiljaa kattaa jäällä.
2.
Kimaltavat hanget.
Välkehtii valkoisena hangen pinta, petäjät nukkuu lumipeitteen alla, syänpäivän kylmä kuulto taivahalla, timanttivöissä vuoren jäinen rinta.
Väräjää metsä virttä salaisinta, sinervät varjot peittää tummemmalla hehkulla hanget. Väleen vaipuvalla päivällä silmässään kuin palavinta
paahdetta. Syntyy aamuruskon myötä hämärä; kaikki hehkuu lyhven hetken. Kultaiset tähdet kuuluttavat yötä.
Kuun sirppi uhkaavana yllä kiiltää, alottaa oudon, yöllisen jo retken. Ytimiin saakka vilun teräs viiltää.
3.
Talviseen korpeen.
Kuin tarulinnaan äänettömään liukuin timanttipintaa teiden rientää reet, kuurassa kiiluu korkeet harjanteet, heleinä helkkyy hopeesoinnut tiukuin.
Jalaksen alla vaikertaa kuin kiukuin viluinen lumi, Korpilammen veet hopealevyksi on hyytyneet, ruskossa ehtoon lailla kultariukuin
puut kohoo. Ääretön on korven lepo, ei hiiskahdusta maassa eikä puussa, Keveesti, äänetönnä kiitää repo
varjossa viitain, sappikehä kuussa karvaana kiiluu. Niinkuin siivin hepo kiirehtää kuurahelmi-suitset suussa,
1 p:nä huhtik. 1919.
V.
AKSELI GALLÉN-KALLELA.
26.4.1915.
Suomen luonnon suuri satu. Yksinäisen suksen latu käyvä korpeen, vaara-maille, asunnoille autuaille; poikkee Pimentolan pihaan. Lietsoo lempeen, loihtii vihaan, lähtee jälleen, kulkee harhaan lieskoin valkein tähtitarhaan nousee, painuu Tuonen lehtoon, hiipii halki iki-ehtoon.
Astuu urhot yöstä esiin. Hopeevirit piirtyy vesiin, herkkyy miesten mielet mesiin, kumpuu käen kullat kesiin, käyvät karhut korven pesiin. Purret puhuu, linnut laulaa, yö ja päivä toistaan kaulaa Pohjan pimeen tanterilla, kuun ja päivän paistamilla.
Kuljet kankahilta Hämeen. Tiedät seudut suon ja rämeen. Tunnet Immet, Impivaarat, vedet suuret, seitsenhaarat, linnanherrat, vuorenpeikot, Kiven korvenkäyjä-veikot. Kaikki esille toit yöstä. Maine mahtajalle työstä!
KASIMIR LEINO.
In nemorian 8.3.1919.
Vesiltä väljemmiltä, joilla kulta auringon kiiltää, myrskyt suuret soi, purjeesi vapauden laulut toi, — ei tartu niihin tahrat maan, ei multa.
Säkeesi suitsi sarkasodan tulta, kalvastas kuulsi uuden aamun koi, kauneimmat muodot sointus kieleen loi, taiteeseen hengen taiat saimme sulta.
Mestari olit sävelten ja sanan, suur oli taituruutes, muotos mahti. Ulappaan purtes piirsi kultavanan,
säteili selkä, läikkyi, lauloi lahti. Ei suistu sointus koskaan yöhön Manan, se aamun-kultain ain on kuulas vahti.
VI.
KUOLEVA ARMEIJA
TUOMITUT.
Kumarassa ei nähty oo kulkevan meitä. Karu polkumme on, kukat ei sitä peitä; pimentoon pyhä auringon kehrä ei heitä valoaan, ikihalla vain hyytävi teitä, joit' taivaltamaan kova kohtalo sääti iäks tuomitut. Ah, poven polttavan jääti tylyt lait elämän, min uhmaamme painoa, ylenkatsoen vuosien vaikeiden vainoa!
On rotumme ylhäinen, ankara rotu, se tahtohon toisten ei taivu, ei totu. On heimomme heltymätön sekä ylväs, avaruuksihin pystyinä kuin pyhä pylväs kohoamme me kylminä. Hammasta purren me kätkemme tuskamme, — itkien, surren karitsaa kadonnutta me emme voi kaivata, ratans' saa jokamies ypö-yksln vain raivata. Ei joukoksi liittyen, vaan kukin puolestaan mies miehenä vastata saa elon-huolestaan. Kukin yksin seisonut on tähän saakka, ole heltynyt ei elon paatinen taakka.
Mitä voimme me antaa, se ottakaa vastaan, ei hellinyt lie emo liiaksi lastaan. Kova meillä on taisto, karu miehillä vaisto, ylen runsas ei myöskään lie leivän maisto. Me uhmaamme, muilta vain saaden uhkaa, tovin kamppailu käy, pivon täysi jää tuhkaa.
KUOLEVA ARMEIJA.
(Norjaa tuntureilla 1719).
On iskut isketyt, jo raukee rauta, on suoritettu sodan sankartyö, Ylt'ympärillä saartaa jää ja yö armeijaa, aukee hyinen hankihauta.
Ain auttoi kalpas ennen, nyt ei auta. Teit työsi, levon, palkan hetki lyö, nyt tuntureiden hyyn ja lumen vyö sun peittää. Sulkeutuu silmälauta.
Kotoista ympärillä kaikki. Koti on sulle paikka, kussa voimas soti nälässä, tuiskussa ja kesken jään.
Kuss' soitti kilpaa kera myrskyn luoti, hurmeesi kussa kuumimpana vuoti, siell' löysit kinoksissa suvisään,
Helsinki, tammik. 1919.
VIROLLE.
On, veljeskansa, hetkes korkein lyönyt! Käy urhot yhden rodun käsi käissä nyt kalvan-karkeloon kuin ylkä häissä. Ei yllä, sua suuri, enää yö nyt.
Yhdessä ensi kerran tehdään työ nyt. Näin kauan kohtaloiden rajusäissä seisoimme yksin, yhtyy tasapäissä taistoissa tiet. Maa kumpikaan ei myönyt
vapauttansa. Suomenlahden laineet nyt laulain yhtyy, kiertää kansan maineet meriä, maita. Sorto suistukoon!
Verinkin voimme vapauden ostaa, nyt hetki loi, mi pitkät pillat kostaa. Me emme Kullervon käy kohtaloon!
NARVA.
20.11.1700-18.1.1919.
Säilämme toisen kerran salamoi jo täällä, idältä se riisti Narvan, kahdesti elämän ja kuolon arvan heitimme, kummatkin ne voiton soi.
Aseemme aina orjuutuksen loi yltämme, kammottanut kalman karvan ei näkö meitä, iskut joukon harvan vapautuksen Pohjolalle toi.
Kuninkaan kera kerran ottelimme, nyt veljeskansan, voittohon vei kalpa. Veremme ääntä aina tottelimme.
Ei muutu määrä, vaikka muodot muuttuu; tasalle maan nyt joka sulku, salpa, min suojass' sorron juuret maahan juuttuu.
VII.
JOULUSÄVELEITÄ
JOULU.
1.
Kunnia korkeuden Jumalalle…
Kultaiset kielet kunniata soivat maan, taivaan, korkeuden kuninkaan. Sävelet paisuu, vyöryy valkeaan sovinnon sointuun huolet, huolten hoivat.
Kohoovat kukkuloiksi kunnaat loivat, yö synkkä syttyy valoon valtavaan. Ikuista juhlii henki vapauttaan, — taivaiset airuet sen alas toivat.
Yön halki käymme kirkastusta kohti. Päivällä pilvi, tulenpatsas yöllä vaivamme korpivaellusta johti.
Kädessä kannel, kirkas kalpa vyöllä seuraamme tähteä, mi säihkyin hohti, ylistäin Luojaa aatteella ja työllä.
2.
Maassa rauha.
Soi kauhun sävelin ei enää sota, vallitsee maassa rauha, tahto hyvä, levenee leipä, tallaamatta jyvä saa maata maassa, murrettu on ota
nyt kuoleman, niin palatsi kuin kota halvinkin seistä saa, on tyventyvä henkemme myrsky. Suuri, syventyvä lähestyy lepo öistä vartiota.
Kristuksen yö, yö ihmeen, kirkastuksen poloa hellii raastettua maata. Aukaisee tähtisilmä lapsi uksen.
Nyt aika ristiriitojen on laata, on täyttyvä nyt hetki kaipauksen — iäiseen rauhaan, Luoja, lapses saata!
Jouluna 1918.
RAUHAN YÖ.
Ylhäinen yö, ah äänetönnä tummut! Rakkauden, rauhan työhön henget herää, ei vaino, viha tahkoo tuhon terää, ei kalska kalvat, räiky sotarummut.
Valkeiden, arkain kukkain aukee ummut. Joukkonsa hajonneet taas yhteen kerää jaloimmat henget, yhdellä nyt erää kangastaa yössä kirkastuksen kummut.
Oi ihmishenki, kuljit kautta harhain, käy kasvattamaan iki-aatelias, on aineen tappiosi voittos parhain.
Yö valkenee, taas aika uusi koittaa jälestä kärsimysten vakaa, vaatelias. Voi niitä, jotka vainon teillä voittaa!
13 p:nä marrask. 1913.