NIMETTÖMIÄ LAULUJA
Kirj.
AARO HELLAAKOSKI
1918
Tämän kokoelman runot ovat syntyneet ennen vuotta
1918, enimmäkseen syksyn 1917 merkeissä.
Myöhempien hetkien sanelemia ovat ne kaksi, jotka ovat
alkuun liitetyt.
[HUHTIKUUN YÖ]
(TAMPEREELLA.)
Yön hetki on, mut yhtenänsä
vain tykkein raskas laulu soi.
Taas taivaankannen purppuroi
yötulipalot valtavat
ja korkealle heittäin liekkiänsä
käy tykkein suusta salamat.
Ma hiljaa akkunani avaan.—
Nyt kaiken vasta kuulenkin!
Kuin meren kuohu rantoihin
niin pauhu siel' on loputon,
kaik' surmanaseet kuoroon kammottavaan
taas kilvan yhtynehet on.
Mut ihanaa se nähdä, kuulla
on kuitenkin kun kautta sen
tie kulkee vapautehen.—
Mun lävitsein käy vavistus
kun, sydän kuumana, mut hymysuulla
nyt opettelen sanaa—vapaus.
[RUNO KAATUNEILLE]
(POHJALAISTEN OSAKUNTIEN PORTHANJUHLAAN 9.XI.18.)
Ei työ lie suuri näitten vainajain
—he vapauden eestä kuoli vain.
Ken tuntee heidät kaikki!—Jokaiselle meistä
lie sentään kallis ollut joku heistä.
Kun vuosi sitte vielä kohdattiin,
ei tietty kuinka meistä moni niin,
niin moni, kulki kuolon merkit otsallansa
vain vartoin päiväänsä ja tuntiansa.
He poissa on. Ja ylle hautojen
pian elämä luo unhon kattehen.
Niin käy. Niin täytyy käydä. Hauta kuollehille,
mut elon kutsut jälkeenjäänehille.
Nyt uudet suvut, pystyin otsin saa
ne astua myös Suomen kamaraa—
maan senkin puolesta on kuolla uskallettu,
tie vapauteen on verin lunastettu.
Ja siitä kiitos teille, toverit,
te verin seppelöidyt sankarit!—
Mut hän, ken kaatua ei saanut rinnallanne,
hän jatkakohon elontoimianne.
I
[1]
(SFINKSI)
Selin elämään. Päin hieta-aavikkoon,
äänettömään, kuolleeseen ja autioon.
Niinkuin umpisokko toista sokeaa,
kohtalotar ihmislasta johdattaa.
Kuiva hiekka lentää kautta aavikon.
Vuori rautaisinkin kerta hietaa on.
Älä kysy mitään. Sfinksi vaikenee.
Hiekka vinkuu vain. Vain tuuli tohisee.
Templit luhistuu. Ja kuolee ihminen.
Ontto, kylmä hymy sfinksin kivisen.
[2]
Tee työsi, iske iskusi,
käy tyynnä kuolemaan.
Ne aamut, joita kaipasit,
ei koita konsanaan.
Ei koita koskaan aamut ne,
jos kuinka kaivannet.
On palkkasi vain pettymys
ja tuskat tuliset.
Mut olkoon niinkin. Elää se
viel käsky rinnassas.
Sen eestä elo juhlas on
ja kuolo kunnias.
Työs kerran kesken katketen
sun kynäs putoaa.
Sua maasta syntynyttä taas
suur syleileepi maa.
Ne aamut, joita kaipasit,
ei koita konsanaan.
Tee työsi, iske iskusi.
Käy tyynnä kuolemaan.
[3]
Sun, elämä, ma tahdon pusertaa
mun vasten sydäntäni palavaa.
Sun yksin tunnustan. Oon laulajasi.
Vain mykkä yö on ulkopuolellasi.
Sun antis tuskako vai riemu on,
se yhtä kallis mulle olkohon.
Mun sydänvereni se vuotakohon
ja kultamaljas partaat punatkohon.
[4]
(KUVANVEISTÄJÄ)
Kaikki ruma, kaikki kaunis
hakattakoon marmoriin.
Yhtyköhöt viha, lempi
saman patsaan jäseniin.
Kaikki, mit on ihmissydän
pienen pieni tuntenut,
käyköön esiin, antakohon
aartehensa salatut.
Kaikki esiin. Taltan kärkeen
sydänveri vuotakoon.
Ihmiselon kirjavuuden
kivi kylmä puhukoon.
Lämmin ihmisveri tuokoon
sanat huuliin kivisiin.
—Minä elän, minä elän—
marmorpatsas, lausu niin!
[5]
Nyt kirja kiinni, loukkoon
se päiviks joutanee.
On vieras tullut mulle.
Jo tiuvut helisee.
Nyt ylle juhlavaate.
Ja tulta akkunaan.
Nyt jokahinen lamppu
kuin juhlaan palamaan.
Ne palakohot loppuun
kuin tyhmäin neitsyein.
Jo kyllikseni taasen
ma arkityötä tein.
Hei tuleen joka lamppu.
Auk' ovet raskahat.
Se jumalainen vieras
sa harvoin poikkeat.
[6]
(INSPIRATIO)
Ne soivat. Ne nousee, ne laskee.
Kuin väkevät aallot vyöryvät taas.
Näin vaihtuvat rytmit.
Ja selvinä alkavat piirtyä kuvat,
värikylläisinä
ja luomistuoreina,
liittyen toinen toisehen
pitkän hopeisen ketjun lailla.
[7]
Lämpimästi, kaikin vaistoin,
suo mun elää aikani.
Enhän tahdo tutkistella
mitä tuosta seurasi.
Tämä päivä kallihimpi
mulle on kuin huominen.
Yksi täyteläinen hetki!
Huomen vaikka kontaten.
[8]
Tyhmät neitseet, oli heillä
öljy kallehin lampuissaan.
Tyhmät neitseet, laittoivat he
lamppunsa täytenä palamaan.
Tyhmät neitseet rikkahiksi
tunsivat itsensä jokainen,
tulisimmalla liekillänsä
antoivat loistaa lamppujen.
Tyhmät neitseet, polttivat he
lamppunsa aikaisin loppuhun.
Tyhmät neitseet, rikkaat neitseet,
teidän laulunne on mun.
[9]
Oli liian kuumat ne päivät.
Nyt on kaikki kuin palanut ois.
Vain muistot armahat jäivät.
Muu kaikki on ijäksi pois.
Meni kaikki, jota ma äsken
yli itseni rakastin.
Erojuhlaan muistot ma käsken
ja teen
In memoriam'in
.
[10]
Huh, saakelin löntys,
mene helvettiin!
Home kasvanut sulle
on hyppysiin.
Sun nyrkkisi nahka
on naarmuton.
Ja oudot sulle
ne hurmat on
kun kiveä kaksi
lyö vastakkain
ja säkene yöhön
käy leimahtain.
Ah säkene pienin
ja lyhkäisin
on kylliksi mulle
tulenjuhlihin.
Kivi kiveä vastaan!
Tult' iskekää!
Vihamiestä ma kaipaan,
en ystävää.
[11]
Pois veritahrat sormistani!
Ma avutonta miestä löin.
Mun kurjan veljein ovilaudat
ma pilkallani sinetöin.
Löin häntä, joka meitä itki
ja itki omaa itseään.
Nyt säikähtyneet lapsensilmät
ma edessäni aina nään.
[12]
En halua velkaa sulta
mun niskani painajaks.
Sua halveksin liioin. Ja maksan,
tuo maksoipa mitä maks.
Ma vaikka jalkani sahaan.
Sen lihana torilla myön.
Mut kilahtavan kullan
sun kouraasi rentona lyön.
[13]
Vain yksi, yksi ainut
nyt tulkoon, lukekoon.
Se yksi, jonka kutsun,
se minä itse oon.
Luen rampaa runoani,
puujaloin kyykkivää.
Sen tuleen heitän. Silloin
se laulaa, visertää.
[14]
Erehdytte. En ole koskaan
teille lauluja laitellut.
—Joskus kylläkin pilkat lienen
vasten kasvoja viskannut.
Etäällä teistä mun sydämeni
vilunsa, helteensä tuntenee.
Portit sen ovat umpeen lyödyt.
Siitä en teille tiliä tee.
Teille en mitään, en mitään anna.
Teiltä en kaipaa mitäkään.
Lauluni teen kun sydän on täysi.
—Kelle?—En tiedä itsekkään.
Tiedän vain, minä siksi laulan
kun on osani sellainen.
Tiedän, missä mun lauluni asuu,
siellä teitä ma nähnyt en.
Sun tekijäs ken lienee ollutkin,
pien asumus, mun on kuin kuulisin
ma hänen puhelunsa viereltäni,
sun viivojesi rytmin nähdessäni.