RUNOJA
Kirj.
AARO HELLAAKOSKI
1916
SISÄLLYS:
I
[KAIPUUMME
]
Ei olko kaipuumme kuin haave naisen
tai sairaan näky, houre humalaisen.
Se olkoon merkki hengen voimakkaan
ja kruunu luomakunnan kuninkaan.
Se olkoon niinkuin kymin laaja uoma,
tuo monen puron yhteisvoimin luoma.
Näin hurjat voimat intohimojen
ne saakoot uoman, määrän yhteisen.
[MARSSI LAKEUKSILTA
]
Sa laakeihin rantoihin kuohuvan näät
meren korkeat, hurjat vaahtopäät.
Sa kosken kuulet kuin ukkosen
ja haukan kirkunan kaukaisen.
Nuo äänet on kuorona rinnassas.
Ja villi on leimaus katseessas.—
Peru päiviltä muinaisilta se lie
kun käytiin katkera kostontie.
Kas viuhuen tuorehet tuulet käy.
Ei katseenkantaman ääriä näy.
Lyö iskusi uksihin rautaisiin!
Ken paljon vaati, se palkittiin.
[TALVEN TULLESSA
]
Riemuin tunnet
talven tekevän raivaustyötään.
Kaiken mi silmää,
ruumista, henkeä äsken
painoi, vievät jäätävät viimat myötään.
Puhurin poika,
reippaasti rintojen rihkamat peitä
liian rakkaat!
Toivomme talvelta taasen
laajoja hankia, järviä jähmenneitä.
Toivoo inehmo:
Pakkasenkorkeat tähdet taivahalla
vihreä kuuan
lumisten metsien yllä;
elämä rinnassa uinuen kinosten alla.
[KUU
]
Kuu mykkä kumottaa,
tutkii, uinuuko hurja maa.
Kuin silmä äityen
poikaansa sairasta katsellen:
Laskeeko lepohon yölläkään
raskaan, kuumehoureisen pään?
Herääkö äkkiä parkaisuun,
painajaiseen ja sadatteluun?
[TAKATALVI
]
Pohjoinen huokuu katkerin, kolein tuulin.
—On toukokuu.
Arkana astuu ihminen katujen viertä
katse maassa, sinisin huulin
ja rinnassa arki.
Auringon kylmät säteet lankee viistoon.
—On toukokuu.
Kelmeät varjot. Ah, minä väsynyt niist' oon:
uhaten niinkuin siniset aaveet
ne hiipien käyvät.
Laulajat tyhjillä oksilla värisevät.
—On toukokuu.
Perhonen maassa, siivet paleltuneina.
Uhrinsa raskaan vaatii kevät.
Ja kurjet huutaa.
Kevähän hallat paljon toukoja löivät.
—On toukokuu.
Kiviset pellot harvoin ne heilimöivät.
Pohjoistuulet tuutivat niitä,
ne sammalta kasvaa.
[MURHA
]
Julman murhan näin kerta,
raitin hulvehillaan verta.
Lapsi olin. Siit' on monta
vierryt vuotta armotonta.
Vielä nytkin unestani
herätä voin kauhuissani.——
Takanani juostavaksi
kuulen. Näen miestä kaksi.
Takimmainen juostessansa
hakkaa toista puukollansa.
Aivan luona jalkojeni
pakenijan henki meni.
Horjui, heilahutti kättä,
kaatui ääntä päästämättä.
Toinen puukon maahan nakkas,
hyppäs niskaan, puri, hakkas.
[KEVÄTMYRSKY
]
Kylmä tuuli soi.
Hiekkapilvet piehtaroi.
Puitten tyhjät oksat rapisevat.
Mustat lehdet entiskesän
maassa karkelevat.
Taakkaa kantaen
astuu vaivoin poikanen.
Polvet notkuu. Selkä kumarainen.
Hiekka ruoskii huulet veriin.
Liehuu puku repaleinen.
[KEVÄTTÄ KATSOMASSA
]
Hei humise kevähän tuuli
nyt halki hankien maan.
Jo korvani kiurun kuuli.
Käyn kevättä katsomaan.
Voin sukset jo aittaan kantaa.
Nyt pieksuni voitelen
ja kohti ulapan rantaa
käyn hiljaa, kurkkien.
Jo kaukaa äänet kuulen
nuo hurjat keväiset.
Kun rannalle ehdin, luulen
kaikk' irti on aavehet.
Kuin intohimot hullut
sydämissämme siitetyt
vapahaks olis äkkiä tullut
ja hyppelis hihkuen nyt.
Ja ilmassa vinkuu ja soipi
ja tuhannet siivet lyö.
Keväthenget ne karkeloipi
kevätlintujen siivet lyö.
Kun hiihtelin viikko sitten
ja tähysin seljälle päin,
helyn kuulin jäähilsehitten,
lumiaavikon aution näin.
Nyt jäätiköt sihisevät,
lepän norkot on puhjenneet.
Se saapui se toivottu kevät.
Ja kohisten käyvät veet.
Mut pälvillä, lammikoissa
on hilpeät, tuliset häät.
On arkainkin arkuus poissa:
kevättaistelut kuulet, näät.
Kun suokulaisurosta kaksi
noin naaraasta taistelee,
voit päästä todistajaksi
miten rakkaus villitsee.
Voit astua kohti niitä—
ne eivät sinua nää.
Vain hiukkasen siirtyvät siitä,
taas alkavat temmeltää.
Niin korvissa soipi ja helää.
Niin hanget höyryävät.
Niin jokainen mätäs elää.
Puut tuulessa hymisevät.
[TUHLAAJAPOIKA
]
Moni kallista aikaansa tuhlaa
mua neuvoen, opastaen
ja viitaten vanhempiini
ja töihin taattojen.
Se totta on, vanhempaini
ilo suurin on tarmo ja työ,
he paljoon vedota voivat
kun tuomionkello lyö.
Mut vaikea monelle lienee
ero maisesta tavarastaan
kun Neulansilmänportin
on kysymys vastassaan.
Muut kootkoon kultia, heille
se nautinto suotakoon.
Ei kateus mieltäni paina,
minä Tuhlaajapoika oon.
Minä riemuin kujilla tuhlaan,
minä kaikkeni annan pois.
Ei paina mammonan taakka
jos huomenna kuoltava ois.
Mikä määrä on elämällä,
mikä minulla, Herra ties!
Minä tahdon rikasna elää
ja kuolla kuin köyhä mies.
Ja tuomiokellot kun soittaa,
tilipäivä kun tullut on,
käyn etehen tuomareitten
ja mieli on pelvoton.
Minä käteni tyhjät näytän.
"Tässä, Herra, on leiviskäs;
pois lahjasi kaikki annoin,
olen köyhänä edessäs."
[KAKSI
]
Kaks miestä lähti kilvan
nyt neittä kosimaan.
Mut tietä matkallansa
ei tiennyt kumpikaan.
He astui puoli päivää
niin haaraantui jo tie.
Nyt kumpikohan niistä
se neidon luoksi vie?
Se toinen miesi istui
ja ratkes itkemään.
Se toinen astui eespäin
ja lauloi mennessään.
Niin sattumalta kulki
hän tietä oikeaa.
Jo ennen iltapäivää
hän neidon saavuttaa.
Näin itkeehän ne toiset
ja toiset laulelee.
Näin toiset tietä käyvät
kun toiset arvelee.
[CONCEPTIO ARTIS
]
Vaikka petyin. Vaikka petyin,
silmin tiukkaan jännitetyin
aijon käydä näin
yhä eteenpäin.
Irti pääsit. Hetaleita
vanhoja ja vaalenneita
jäi vain kourihin
kun sua kahmasin.
Oothan ylen kirjavissa
helyissä ja rihkamissa
joit' on koonnehet
vuodet tuhannet.
Kerta vielä rautavöihin
joudut näihin käpälöihin
vaikk' ois auttajas
kaikki apunas.
Silloin sormin raatelevin
riemumiellä päältäs revin
vuosisatojen
luoman peittehen.
Sinut tahdon alastonna,
helmetönnä, maalitonna
vailla rihkamaa
muitten antamaa.
Näytän muotos maailmalle,
huudan joka kuulijalle
niinkuin
minä
näin
sinut edessäin.
[SAIRAALASSA
]
1
Matkani polkenut oon
pitkään tiettömään hankeen.
Nousemattani lankeen
yöhön autioon.
Innoin kuumeisin
etsin. Ja löysin tieni.
Vaikk' oli voimani pieni,
yksin ponnistin.
Onko etsijän syy
jos hän astuu harhaan?
Jos hän liian varhaan
hankeen kylmettyy?
2
Minä tunnen, on vihdoin hetkeni tullut.
En kysele mitään.
Mut kuitenkin sammuvin silmin
yhä katson itään.
En armoa ano. En syytä ketään.
Syyn itse pidän.
Mut ihmettä varroten katson
yhä puoleen idän.