Suljettujen ovien takana

SULJETTUJEN OVIEN TAKANA

Romaani

Kirj.

AARO HELLAAKOSKI

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1923.

I

I

Nopeasti on kevättalvi tehnyt tuloaan, auringon päivä päivältä kiivetessä yhä ylemmäs taivaan laelle. Se kiihottaa kaupungin asukasta ulottamaan pyhäiset hiihtoretkensä yhä pitemmälle. Sattuupa kerran että arkiaamunakin saa varastettua itselleen pienen vapaahetken. Tietysti tulee silloin noustua suksille, ja tietysti ei metsistä tahdo hennoa palata. Ovat tulleet jo maaliskuun kirkkaat päivät, suksimiehen mieluisin aika. On sekä huimaavaa että rauhottavaa liikkua kevättalven hangilla.

Niin kirkasta on ettei sitä jaksa käsittää. Niin huikaiseva on kirkkaus että täytyy uupua pelkkään ihmetykseen. Kaikki ajatukset ovat pysähtyneet; yllätettyinä haparoivat ne valon paljouden edessä. Kaikki aistit ovat humaltuneet niin ettei niihin saata enään luottaa. — Jollaintavoin vajavainen olisikin se ihminen, joka tällä hetkellä pysyisi arkisessa tasapainossaan.

Hiihtäjä, joka kuusimetsän tiheiköstä työntyy peltoaukealle, saa vastaansa sellaisen valoryöpyn että hänen täytyy ummistaa silmänsä ja pysähtyä hetkeksi selvittelemään aistejaan edes hiukan kohdalleen. Valoa tulvii kaikkialta, sitä hohtaa taivaalta ja kaikilta sivuilta. Ja alhaalta sitä vasta tuleekin! Hanki kipunoi tuhansin tulikielin, jotka leikkaavat silmää kuin salamat, ja huikaisullaan kohottavat hiihtäjän aivan kuin irti maasta, valon keskeen johonkin, jossa ei ole enään mitään tietoa ilmansuunnista eikä korkeuden ja mataluuden suhteista. On kuin ei asuisi enään omassa nahkassaan, vaan liukeaisi auttamattomasti tähän äärettömään valoon.

Sellainen on hiihtäjän mielentila, kun hän suljetuin silmin lähtee nyökkäsemään valoaukean poikki, ja silmäluomien läpi hankien kajastus yhä tunkeutuu aivoihin ja ytimiin asti, huuhdellen jokaista ruumiin sisintäkin solua. Ei mikään villi hurmio kykene enään orastamaan; tosiaankin tuntee vain hukkuvansa ja liukenevansa liikkumattomaan kirkkauteen.

Valo on kuin äärettömän suuri kristalli, joka säteilee kaikkine lukemattomine särmineen, mutta joka itse pysyy aivan liikkumattomana. Vain pienen tumman pisteen voi nähdä kristallin sisällä, ja se piste liikkuu hitaasti, hyvin hitaasti.

Mikä on se piste? Kun sitä katsoo oikein tarkkaan, huomaa että sehän onkin elävä olento, ja se hiihtää. Jopa voi erottaa tutun lakin sen päässä ja yhtä tutut kintaat käsissä.

— Minähän se olen.

— Tietysti se olen minä, herra insinööri Pekka Suojanen; eihän siitä tosiasiasta mihinkä pääse. Siellä näyn hiihtää leijaavan pienenä pisteenä kristallin sisällä. — Mutta mitenkäs, Pekka-riepu, oletkaan sinne joutunut? Eipä hyödyttäne kysyä. Olkoon menneeksi vain tämä selitys: onni ja valo ne ovat haihduttaneet ihmislapsen ulos nahkastaan, kädenkäänteessä pyyhkäisten olemisen ja olemattomuuden rajat olemattomiin, niin ettei enään tiedä edes omaa olemistaan. Kukapa tuota osaa mennä vannomaankaan onko täällä olemassa vai ei. Kun valo sokaisee mitat ja suhteet mielestäsi, olet kaikkea etkä ole mitään, olet kaiken keskuksessa ja kaiken ulkopuolella. Jumaluutta; eikö se ole jumaluutta? — eikö se ole yhtähyvin elämää kuin kuolemaa? Eikö ikuinen valkeus ole yhtä kuin ikuinen pimeys? — eikö kaikki ole yhtä? Mutta lieneeköhän tämä mielle ristiriidassa fysiikan lakien kanssa? Olkoon — tuntoni sanoo ettei tällä hetkellä ole mitään ristiriitoja.

Insinööri Suojanen kompastuu risukkoon. Hän olikin jo tullut metsänreunaan, jossa aitovierellä levitteleikse sakea ryteikkö. Hän selvittelee itsensä pystyyn, sen kuin huumaukseltaan taitaa, sujauttaa suksensa aidan lävitse, ja haparoi varjoon kuusien alle. Siellä tuntuu olevan aivan pimeää. Vähään aikaan ei silmä erota mitään. Sitte alkaa aavistella ympärillään oksia ja naavaisia runkoja. Ne ovat aivan käden ulottuvilla. Niitä täytyy koskettaa. Omituinen hellyys valtaa mielen. Oksat — havunneulaset — ne ovat kuin eläviä olennolta, niitä saattaa tunnustella ja hyväillä. Melkeinpä niitä suutelisi elleivät ne olisi niin kylmiä. Ei, eiväthän ne ole kylmiä, ne painuvat huuliin vilpoisina ja rauhoittavina.

— Lahja-kulta, etpä koskaan näy pääsevän ainoakseni. Minähän halailen jo metsän puitakin, ja suutelon kuusenoksaa.

Pekkaa naurattaa, sillä tämä viimeinen hairahdus oli niin ylen viatonta laatua. Taittaapa hän vielä kuusenoksasta pienen kärkitupsun muistoksi ja varotukseksi vastaisen varalle, ja pistää sen taskuunsa.

On kuin näkisi tänne asti vaimon ja lapsen siellä kotona. Nukkumaan ne jäivät lähtiessä. Ovea raottaen oli Pekka kurkistanut heitä, joitten luota ei enään koskaan aikonut vapaaehtoisesti poistua. — Sinne ne jäivät vielä vetelemään viattomuuden unia. Nyt ovat kai jo heränneet, pukeutuneet ja atrioineet. Tai ehkä odottavat isää pöytään.

— Muistavatkohan he molemmat minua nyt? Ehkä. Kyllä, Varmasti, minä tunnen sen. Odottakaa vielä muutama hetki, minä tulen. Syleilen teitä, sekotan hengitykseni teidän hengitykseenne, teen työtä teidän edestänne. Senkötakia että olette minun? Ei, vaan sentakia että olette ihmisiä, elätte, liikutte, puhuttelette minua, olette lähelläni, ja muistatte minua kun olen poissa. Senkötakia? Sehän olisi itsekästä. Oikeammin sanon: sentakia että saan teitä rakastaa. Se riittää!

Hiihtäjä katsoo kelloaan — se on jo hieman yli yhdentoista — sitte hän ottaa auringosta suunnan, ja lähtee paluumatkalle. Mutta nyt hän tahallaan karttelee aukeita paikkoja, pysytellen metsässä, vaikka eteneminen siellä ei käykkään niin nopeasti kuin veri vaatisi. Metsä miellyttää häntä nyt, puut ovat kuin ystäviä, ja varjot niitten alla kuin huoneita, joissa puut hengittävät ja puhelevat hiljaista kieltänsä.

Tottavieköön, puut jo melkein hengittävät. Männiköt mäkien kupeilla alkavat heräellä talviunestaan. Viimeiset auringon hautomat lumet pudota tupsahtelevat oksilta hankeen, ja latvapuolet vihertävät raikkaasti, huojahdellen lounaistuulen henkäyksissä.

Tulee vastaan tölli pienellä kumpareella. Lahonnut se on ja ränstyneen näköinen, kattokin repsottaa melkein akkunanreikien päällä. On se kuin mikä äreä polseviikki, hattu silmillä. Mutta hei! Eivätkös nuo pienet akkunat sittenkin tuikahtele melkein ystävällisesti. Terve kaveri! — Täytyy hiihtää aivan vieritse; heleästi paistavat töllin silmät, veden katolta liristessä hankeen hopeaisina nauhoina.

Seinänvierellä paukuttelee takkupartainen ukko havutukkinsa ääressä — jopa pysähtyy työstään töllistelemään hiihtäjää, ja tekee tervehdykseksi sen tempun, jonka sellaiset äijät tavallisesti tekevät. Noinikään se vetää piippunysän leuoistaan, joihin se näyttää kiinnikasvaneelta kuin jonkinlainen savuava torahammas. Nyt lentää ruskea sylki sylen päähän hangelle, ja nyt niistetään nokka, jonka teon jälkeen sormet lähtevät hivuttelemaan pitkin housuntakapuolia, moneen kertaan paikatulta ja puolisääressä roikkuvia, niin että täytyy vähäsen väännähtää sivulle, niitten takalistoon yltääkseen.

"Terve vaari. — Kevät tulee."

"Niin tulee, niin."

Ja silkkaa totta se on. Siinähän jo tunkion laidalla porahtelevat kanat, säikkyen ohi vilahtavaa hiihtäjää. Kukko kotkottaa. — Kevät, kevät!

* * * * *

Se hiihtäjä, joka nyt painattelee takaisin kaupunkia kohti, on kokolailla toinen mies kuin se, joka sieltä aamulla lähti. Hänen sielunsa on saanut sellaisen aurinkokylvyn että hän yhä selvemmin tietää olevansa kypsä mies sekä omaisiaan että elämäntyötään varten. — Se työ, jo nuorena ylioppilaana alotettu, ja sitte monet kerrat keskeytetty, on kuluneen talven aikana edistynyt niin että on jälellä vain lopullisen muodostelman sommittelu. Saapa nähdä, niin ensi syksynä pieni mallikattila jo pyörii. — Tyydytys tehdystä työstä on hänen takanaan, ja elämä, se ei ole enään hänen edessään, vaan mukana, niinkuin olisi hän täynnä sen ponnahdusvoimaa. Aurinko ja vapaa luonto kantavat häntä käsivarsillaan läpi hongikoitten, joissa siniset varjot ja kullanhohtavat valoläikät vuorottelevat niin terävästi että metsän sisus näyttää hulmahtavan täyteen tanssivia olennoita, jotka iloisesti nauraen hypähtelevät joka taholla ympärillä. Hiihtäjän suonenlyönti on tasottunut; tuntee miten suonet sykkivät harvaan ja voimakkaasti, veren sujahdellessa niissä notkeana ja jäseniä lämmittävänä. Ohimoilla helisee onnekas varmuus; elämisen onni.

On noustavana pitkä vastamäki. Ensin tulee vastaan tummia kuusia, sitte heleitä männiköltä, jotka alkavat harveta. Aukeaa siitä kunnaan laella aurinkoinen kallionlaki, josta silmä kantaa vapaasti pohjoisille ilmanrannoille, yli metsien ja lumikenttien, joitten halki talviset ajotiet kiemurtelevat tulisina käärmeinä. Metsän takaa kohoaa tehtaitten piippuja, ja niitten savun keskellä liekehtii kirkon kultainen risti. Hiihtäjä pysähtyy hetkeksi. Sauvoihinsa nojaten hän katselee ihmeissään maailmaa kuin pitkästä unesta herännyt. Tämä paikka on tuttu monilta sunnuntaisilta aamuilta, mutta koskaan ei täällä ole vielä ollut näin kaunista. Ensikertaa pitkästä aikaa lausuu Pekka sanan: kaunis — toistelee sitä ja ihmettelee sen mystillistä sointua. Pyhä väristys täyttää hänet.

— Niinhän minä vavahtelen kuin nainen, hymähtää Pekka. — Niinkuin vanhojen mestarien tauluissa joku neitsyt, jolle enkeli ilmottaa suuren sanoman.

Mutta Pekka ei tälläkertaa ryhdy pilkkailemaan itseään hempeydestään. Pekka antautuu aavistuksilleen, joilla on pyhäinen vakavuus ja outo pelottavuus, niin että hän vaistomaisesti aistii maailmaa ympärillään kiihkeästi kuin sellaisen kukan tuoksua, joka pian on lakastuva. Hän hengittää syvään, hengittää kaikkea mitä aistit hänelle välittävät, ilmaa, aurinkoa, lumikenttiä, puitten huminaa, kaupunkia tuolla, etenkin sitä. Aurinko lämmittää jo selkää. Se on suloista, mutta sekään ei hälvennä omituista tuntoa että jotain on tapahtumaisillaan.

— Mitäs hulluja, sanoo Pekka huitaisten kädellään ja lähtien lykkimään eteenpäin.

Päästessään myötäleen liukuun muistaa hän edessä olevan vaarallisen jyrkänteen, jota ei käy laskeminen, vaan joka täytyy kiertää. Siinä se tuleekin jo eteen. Vauhti on pysäytettävä. Pekka ryhtyy katselemaan mäen tyveä, miten siitä puskee esiin kalteva kallionkuve, joka näyttää niin houkuttelevalta kuin naisen povi hohtavin lumihipiöin. Hiihtäjä naurahtaa mielikuvalleen, jonka odotuksen huuma on viskannut hänen eteensä kuin nuorelle sulhasmiehelle. Vaikka toisekseen hyvinhän se vertaus oikeastaan sopiikin, ne kun ovat päänmenopaikkoja molemmat, se niin, tämä näin.

Tällainen mäki, täältä katsoen se on aivan kuin tehty laskettavaksi. Tuo aitakin, joka muuten olisi poikkipuolin edessä, näyttää tälläkohtaa katkenneen tai nietostuneen lumen peittoon. Mutta juuri siinä harhanäyssä on tämän paikan vaarallisuus, sillä kallio putoaa tuolla edessä sylenkorkuisena pystysuorana seinämänä, peittäen silmältä aidan, joka kulkee siinä alla, lähellä kallioseinää. Kerran katseli Pekka pelloilta altapäin jyrkännettä, ja tuumipa silloin että olisi siinä parahiksi hyvä hyppyri, jos aita olisi poissa. Peltoaukealta on tuuli juoksuttanut paksut lumipatjat kallion alle, mutta jos hyppy menisi himpun verran vikaan eikä lennättäisikään puhtaasti aidan yli, niin silloin keikkuu pian jonkun seipään nenässä kuin kala vartaassa. Olisi ilkeätä nähdä elävä ihminen sillätavoin seivästettynä. Kyllä sietäisi tämä paikka hyvinkin varoitustaulun. Sattuupa vain joku tuhma pojanvintiö tästä hujauttamaan, niin selvä on. Sitte ehkä säikähtävät ja siirtävät edes aitaa hiukkasen.

Mutta hiihtäjää alkaa tälläkertaa kiihottaa se hyppyri. Kuka viitsisi kiertää ikävän mutkan ja kivuta aidan yli kun edessä on suora tie, pikku hyppy vain välillä, ja sitte yhtä luikua mäen vauhdilla edelleen peltosarkojen yli. — Hiihtäjä laskettelee, vauhtiaan pidätellen, jyrkänteen reunalle, valitsee aidasta paikan, jossa seipäät ovat kauvimpana toisistaan, peräytyy siitä takaisin ja tekee hyvän ladun niin ylös että vauhti on taattu. Siinä sen enempää surkeilematta hän iloisella varmuudella laskee mäen. Mutta juuri ennen hyppyä mäystin hipaisee lumen alla piileksivään oksantynkään, horjauttaen jalkaa senverran että ponnistus menee pilalle ja hyppy muuttuu putoamiseksi vinoon oikealle.

— Jahah, ajattelee hän, joka putoaa, siinä se nyt sitte oli. Saakelin aita! Mutta ihana on ilma, ja lumi kipunoi.

Muuta ei hän kerkiäkkään ajatella, kun kuuluu ilkeä rasahdus — seiväs repäisi paitani halki — toteaa hän hätäisesti, ja samassa käy kuin tulisen raudan pisto ruumiin läpi, silmät pimenevät tuskasta, ja korvissa alkaa kaikua suonenlyönnit räikeänä paukkeena kuin väkivasaran pauke. Jyskytys tihenee yhä, yltyen huumaavaksi pauhuksi, joka menee pian ohi. Tulee pilkkopimeä. Ja äänettömyys.

* * * * *

Pahoinvointiin ja merkilliseen tympeään avuttomuuden tuntoon herää joku ihminen. Janottaa. Tahtoisi kohottautua ja kurkottaa vettä yöpöydältä, mutta silloin vihlaisee vatsasta päähän ja jalkoihin asti, niinkuin olisi räjähtänyt sisällä, ja koko ruumis olisi menemäisillään rikki. Niin kipeätä tekee että vapisuttaa pitkän aikaa. Kaikki jäsenet ovat hellät ja raukeat. On hyvin kylmä. Silmät eivät näe mitään. Ei voi sanoa onko hyvin valoisa vai hyvin pimeä, sillä tosiaankaan ei näe mitään.

— Missähän minä olen? ajattelee Pekka. Lienenkö edes vuoteessa? Olisikohan tehtaalla sattunut joku tapaturma, ja minä olisin siellä nyt? Minulle on tapahtunut jotain ikävää. Tuskin kyennen edes liikkumaan? Onkohan ketään ihmisiä lähelläni? — Ei näy ketään. Eikä kuulu mitään.

"Halloo, onko täällä ketään?" kysyy Pekka, ja säikähtää omaa ääntään. Se kuulosti aivan suurelta huudolta, vaikka oli tarkotettu vain hiljaiseksi kysymykseksi. "Hohoi", sanoo Pekka taasen, "onko täällä huoneessa ketään?"

Ei kuulu vastausta — vain hiljaista huminaa. Se on kuin tuulen humua puitten oksissa. Sitähän se onkin. Luulisi melkein näkevänsä miten männyn latvus värähtelee ja koivuritvat soutavat hiljalleen. — Kuuluu kulkusten kilinääkin.

— Mitä ihmettä, olenko ulkona? Mutta miksi en näe mitään?

Pekka koettaa räpyttää silmiään, ja huomaa ettei siitä tule apua. Hän koettaa varovaisesti liikutella käsiään. Ne nousevat, vaikka tuntuvatkin raskailta. Hän liikuttaa kämmentään silmiensä edessä, ja — näkee sen! — vieläpä pikimustana. Onko se palanut? Ei. Sen sormia voi liikuttaa. Se näyttää mustalta senvuoksi että on niin tavattoman kirkasta, joten se on varjona valon edessä. Kun painaa kätensä silmilleen, tulee kokolailla hämärä. Pekka alkaa aavistella että aurinko paistaa suoraan silmiin ja on miltei sokaissut ne. Kasvoillaan saattaakin melkein tuntea auringon hohteen. Se lämmittää.

Suojellakseen silmiään Pekka vetää lakin niitten yli ja kääntää päänsä syrjään. Mutta silloin kylmää poskea. Siinä on lunta! Pekka tunnustelee kädellään sivullensa. Lunta siinä on, pehmeämpää lumijauhoa ja karkeampia hangen pinnan palasia. Etempänä tuntuu eheä keväthankiainen.

Pekka päättelee kaatuneensa tähän ja sotkeneensa hangen rikki. Hiihtolakki ja hiihtopusero on hänellä päällään. Oikeassa kädessä on vielä nahkainen kinnas. On siis sattunut tapaturma hiihtäessä. Vatsaan on sattunut jotain. Siinä törröttää kova esine, johon ei kärsi koskea — tekee hävyttömän kipeätä jos sitä sipaisee.

Tulee mieleen että joku oli joskus laskenut hyppyriä aidan ylitse. Siitä alkaa tapahtumasarjoja selvitä. Vähitellen insinööri Pekka Suojanen herää täyteen tajuntaan. Hän muistaa hiihtoretkensä, ja tietää nyt makaavansa hangella, jossain likellä aitaa, jonka seiväs on tehnyt ruumiissa tuhojaan. Lienee yhä keskipäivä, koska aurinko on niin väkevä. Pekka on ollut pyörryksissä tässä, ja nyt herännyt. — Mitenkähän tästä selviää ihmisasumuksille? — tai edes ohikulkijain käsiin. — Tosiaan! Tästähän sattuu menemään talvitie melko läheltä. Siellä on aina näkynyt joitain ajajia. Sieltä kuului äskettäinkin kulkusten kilinää, ja nyt alkaa kuulua taasen.

Odotettuaan kunnes kilinä tulee kohdalle, alkaa Pekka huutaa apua, varovasti — ettei ärryttäisi haavaansa ja ettei kuuluisi liian hätäiseltä. Ajajia taitaa olla kaksi perätysten. Ne menevät ohi, eivätkä kuule huutoa. Pekka huutaa vielä, yhä kovemmin, vaikka tekee kipeätä, jotta tahtoo pyörtyä uudelleen. — Eivät kuule. Kilinä etenee.

Pekka ärisee itselleen: Mitäs turhia huutelet. Ei ne kuule. Niin, se on sinulle omiaan. Luulitko kenguru olevasi, kun aitojen yli loikkimaan —. Loikkaappas vielä toinen kerta! Eli hoitele edes nahkasi ja nuole haavasi. Koetappas tarkastaa jäsenesi — vieläkö tämä kuperkeikka on korjattavissa. Kun kone on särkynyt, on se ensiksi tarkastettava. Samoin, kun ihmislapsi on kuperkeikan tehnyt, on tyydyttävä siihen nurkumatta, ja tarkastettava jäsenensä, jotta pääsisi selville voiko enään, ja jos voi niin miten voi, vaurion korjata.

Hätäillä ei Pekka tahdo — eikä jaksaisikaan, sillä kuta enemmän hän tulee tajulleen sitä kiivaammaksi polte yltyy. Jokainen hengenveto säilii vatsaan, niin kuin siellä sahaa vedettäisi pitkin ja poikin. Tuska herpaannuttaa Pekkaa, mutta hän tahtoo ottaa selvän tilastaan. Varovasti, käsivarsiaan vain kyynärpäistä liikutellen, hän siirtää lakin pois kasvoiltaan, ja hieroo silmiänsä. Ne alkavat nähdä hiukan, kun ne siristää melkein kiinni ja kämmenellä varjostaa niitä auringolta. — Aita on siinä aivan vieressä. Sauvakoista toinen roikkuu aidalla sommastaan, toista ei näy. Suksista toinen on sukeltanut hankeen pystyyn, toinen on pitkällään lumessa, vieressänsä kinnas, joka yhä on puoliksi kouristuneena hiihdon jäliltä. Pekka itse makaa pitkänään aidan kupeella. Oikean kyljen kohdalla hohtaa hanki heleänä punaisesta verestä. Vatsassa törröttää aidanseipään ohut kärki. Se on pyyhkäissyt paidan vinosti halki, kohdannut sitte onnettomuudeksi housunkauluksen ja työntynyt siitä sisään heti kylkiluitten alapuolelta. Se on hyytynyt tiukkaan kiinni, eikä siihen kärsi koskea.

— Olipas se lento, ajattelee Pekka Suojanen masentuneena. Miksi piti minulle käydä näin? Olihan niin perin pieni mahdollisuus tipahtaa juuri seipään kärkeen. Olisihan voinut vaikka pudota seipäitten väliin aidalle, ja enintään taittaa vain jonkun kylkiluun. Pirullisen paha sattuma! — ja sellaisella ajalla, jolloin kaikkein vähimmän olisi halunnut tästä maailmasta erota. — Täytyykö erota? Kovin näyttää tämä hyppy tehneen rumannäköistä jälkeä. Eivät edes ne hölmöt ajajat tiellä kuulleet avunhuutoa. Olisi joutunut johonkin lähitaloon tänne — tunkkaan kamariin, jossa on kirpeähkö ilma ja sängyssä luteita. Tai sairaalaan tärkeännäköisine lääkäreineen ja hoitajattarineen. Tai kotia, itkuun ja parkunaan. Ei, ei kotia. Pääskööt he siellä yhdellä ainoalla surunpuuskauksella, näkemättä surkeaa kitumista ja sammumista. Olkoot rauhassa. He kaksi siellä ovat olemassaolollaan tukena toisilleen. Ja kummankin olemassaolo on rahan puolesta turvattu. He tulevat kyllä toimeen, kunhan säästyvät kitumistani näkemästä.

— Ellei tätä tapaturmaa olisi sattunut, liikkuisin jo piankin kotiportailla. Vaimo odottaa siellä miestään, lapsi isäänsä, työpöytä ahkeraa muurahaistaan, tehdas yhtä johtajistaan. — Vähäpätöinen sattuma vain tarvittiin, ja se riitti leikkaamaan Suojasen Pekan erilleen kaikista. Sattuma on pieni paholainen, joka tulee silloin kun sitä vähimmän halutaan, ja sanoo: Selvitä sinä minkä selvität, rakenna kärsimyksilläsi onnesi temppeli valmiiksi, mutta sillä hetkellä kun aijot siihen astua sisälle, teen minä pienen sormenliikkeen, ja sillä sekunnilla on juttusi niin perinjuurin selvä ettet tarvitse enään muuta kuin neljä lautaa ja sylen mitan hietaista maata.

— Selvä taitaakin jo olla tämän Pekan asia, eikä se parane muitten väliintulolla. Parasta on ettei enään häiritse ketään, vaan koittelee viimeisetkin asiansa loppuun ominneuvoin. Se on helppoa nyt, kun näin kävi. Ei sattuma silti kaikkein pahimmalla tavalla asioita järjestänyt. Kyllä käy laatuun nukahtaa tähän, hanki patjana ja taivaankansi peittona. Se sopii sinulle, Pekka, siinäpä on sinulle vapautta, jota iätkaiket olet takaa-ajanut.

Vielä tekee Pekan kuitenkin mieli vetäistä iltasauhut, niinkuin aina maata pannessaan. Kulaus vettä pitäisi olla ensin. Sen korvaukseksi tukkii Pekka suuhunsa lunta. Sitte hän varovasti keinottelee taskustaan savukerasian ja tulitikut. Kynänpätkäkin sieltä osuu käteen. — Hyvä, tuumii hän, kirjotan kirjeen. Ja niin kirjottaa hän savukelaatikon kanteen:

Sattui vahinko. Ei tässä taida enään apu auttaa. Koetan maata suorana, ettei tarvitse ruumista sulatella, vaan sopii ilman muuta lyödä arkkuun ja kuskata kirkkomaalle.

Se olkoon kaikelle maailmalle. — Sisäkauteen hän kirjottaa sensijaan näin:

Pyörryin aluksi, mutta nyt ei ole enään mitään kipua. Väsyttää vain. —
Hyvästi Lahja ja Taimi. Viimeksi ajattelen teitä.

Enempää ei mahdu, eikä enempää jaksaisikaan. Olisi kai pitänyt olla joukossa joitain hellempiäkin lauseita. Mutta kyllä Lahja ymmärtää ja tietää ettei Pekalla ole tapana ainakaan vieraitten kuuluviin paiskella tunteitaan. Maailmanrannan koulu opettaa kaikki hieman spartalaisiksi.

Nikotiini raukaisee, melkein huimaten päätä, mutta kuitenkin viihdyttäen.

— Maailmanrannan koulu! ajattelee Pekka. Se on tiukka koulu, ja siinä on luokkia enemmän kuin kellään ihmisellä ikävuosia. Ei kukaan voi kerskata sitä koulua läpikäyneensä. Monellaista on siellä saanut kokea, ja monasti se on väsyttänyt, vaikkei sitä vielä ole ehtinyt käydä kuin pienen alkutaipaleen. Nyt ei enään minulle voi siellä mitään tapahtua. Se on lohduttavaa.

Tajunnan kätköistä tuntuu pyrkivän esille vain muistoja. — Niinhän sanotaan tapahtuvan elämän liekin sammuessa, tuumii Pekka. Se on viimeinen tapahtuma. Muistot tahtovat kerran vielä juhlakulkueessa tulla esille kätköistään, melutakseen ja näyttääkseen omaa tärkeyttään. Tehkööt sen, sittepä ne saavatkin mukanani laskeutua levolle, eikä kukaan maailmassa niistä enään piittaa. Ja mitä ne ovat? Vain sarja tapauksia, joita minulle on tapahtunut, ei mitään muuta. Ei niistä ole kerskumista. Toiselle tapahtuu enemmän, toiselle vähemmän, eikä voi sanoa kumpi on parempi ihminen. — Inhimillinen, se on venyvä ja paljon väärinkäytetty sana, niin että tuskin kukaan lopulta tietäneekään mitä se oikein on. Mutta sen merkityksen voi joskus aavistaa, kun tuntee itsensä oikein heikoksi ja kelvottomaksi. Sen sanan ytimen voi vain huono löytää, mutta kerskurin suussa se on valetta. Ja pilkkaaja lienee useinkin sitä lähempänä kuin maailmanparantaja. — Ihmeellinen sana, ja ihmeelliset sen juuret meissä, vaikkei se annakkaan toivoa, antaapahan vain tyytymyksen köyhän kukan köyhään käteen. Ole tyytyväinen, sinäkin, Pekka, ja siunaa rakkaitasi, siunaa heidän kauttaan vaikka kaikkia. Voit sen tehdä, sillä ei kukaan sanojasi kuule, eikä voi niitä väärinkäyttää.

Pekan mieleen johtuu se "viimeinen kirje", joka tuli töherrettyä tupakkalaatikon kanteen. Siihenpä tuli juuri pöyhkeilyä, ja sanoja, jotka olivat tarkotetut "muille". Niin paljon typeryyttä oli siis yhäti Pekassa että hän ryhtyi vielä kuolemallaankin näyttelemään. Se on sikamaista. Sillätavoin kuolee vain näyttelijä teatterilavalla, saaden siitä palkakseen aploodit, ja mennen sitte tyytyväisenä illastamaan hyvässä seurassa.

Pekka katselee töherrystään. Lahjalle kirjoitettu osa on oikea ja rehellinen (vaikka valehteleekin ettei muka kipuja ole). Mutta se toinen osa harmittaa. "Koetan maata suorana" j.n.e., lukee Pekka, tuumiipa polttaa koko homman, mutta kopistaa sitte tupakat pois laatikosta, repäisten vielä sen molemmat puoliskot erilleen. Kannen, jossa on kirje Lahjalle, hän laskee hangelle viereensä, pohjasta sensijaan irroittaa reunat, ja repii komean tekstinsä pieniksi palasiksi, jotka vielä lopuksi työntää suuhunsa. Hän pureskelee niitä, tyytyväisenä kun voimat vielä riittävät muhentamaan paperin mäihäksi. Ja Pekka havaitsee että tämä on hänen elämänsä ehkäpä ensimmäinen teko. Tähän asti on hänelle vain tapahtunut, nyt hän on saanut tehdä edes yhden työn, ja on iloinen siitä.

Toisen savukkeen sytyttää vielä Pekka, mutta jaksaa tuskin enään imeä sitä, niin on viimeinen voimainponnistus uuvuttanut. Tupakka raukaisee yhä lisää. Pekka katselee polttelustaan syntynyttä sauhua, joka leijailee pilvenä aivan hänen kasvojensa yläpuolella, ujuen heikossa ilmanhengessä pitkiksi suikaleiksi. Ne muovautuvat hänen hämärtyvien silmiensä edessä moniksi tutuiksi kasvoiksi ja tapaussarjoiksi. Hän on tuskin tajullaan enään. Muistot vaativat häntä mukaansa. Mutta Pekka pitää niitä sekä liian vähäpätöisinä että liian röyhkeinä, eikä halua niitä häiritsijöikseen.

Niin hän, joka hangella makaa, tarttuu molemmin käsin seipään tynkään, joka haavassa törröttää, sitte hän puree hampaansa yhteen, ja riuhtaisee tyngän pois. Samassa silmänräpäyksessä ryntää pimeys uudelleen hänen ylitsensä kuin kaksi ovenpuoliskoa, jotka aivan hänen päänsä päällä rämähtävät kiinni. Ikuisesti kiinni.

II

PIMEÄ ei ole aivan tasaista. Mistään ulkoapäin ei siihen kyllä valoa tule, mutta se itse alkaa paikottain tiivistyä yhä tummemmaksi, paikottain tuntuvasti oheta. Siihen puhkeaa hämärtäviä kajastuksia. On lämmintä. On turvallista. Mutta on nälkä. Kuitenkin varmistuu siitä että on joku, joka huolehtii, pitää silmällä. — Tulee yhä valoisampia paikkoja, on kuin aurinko paistaisi, kaksi aurinkoa. Ne ovat kaksi silmää. Pimeys lainehtii niitten liepeillä kuin utuinen verho, joka aukeaa, sulkeutuu, aukeaa, sulkeutuu. — Kuuluu syvä ääni, joka sanoo: "Pekka."

Onko se äiti? On. Kaksi hyvää silmää, kaksi hyvää kättä, ja hyvä rinta, joka haihduttaa alituisen nälän. On hyvä olla. On lämmintä. On turvallista. On joku, joka huolehtii — ja antaa, kaikkea.

Mutta sitä ei kestä kauan. Tummuuden ja valohämärän vaihtelut alkavat terävästi repeytyä. Kuuluu uusia ääniä, pahoja ja hyviä. Näkyy suuria olennoita, pahoja ja hyviä. Tulee kipua ja hyvinvointia. — Kaikki repeää hajalleen, alkaen liikkua.

On vain yksi huone, joka ei liiku. Siinä on kaksi sänkyä. Toisessa nukkuu äiti, toisessa joku, jota sanotaan Pekaksi. Sängyt ovat yhtä suuret, mutta nukkujat erikokoiset: toinen täyttää koko sänkynsä, toinen omassaan on vain pikkuinen käärö. Sen käärön sänkyä sanotaan joskus isän sängyksi. Miksikähän sitä niin sanotaan?

III

Koko pihamaa läikkyy kultaisena paisteena, nurmettuneesta tantereesta katonharjoja myöten. Piha on rakennusten ympäröimä neliö. Siellä on lämmintä ja liikkumatonta. Ihmiset sanovat että on tullut pouta. Se pouta on hauska olento. Se on tullut tähän pihalle ja nauraa niin että hampaat hohtavat.

"Minä syön sinut", se sanoo.

"Etpäs syö. Minä olenkin nyt minä. Syö sinä vain heiniä niinkuin hevoset ja lehmät."

Pouta nauraa ja minä nauran ja tallin ovi nauraa ja tuvan katto nauraa ja kaikki nauraa.

"Minä narrasin", sanoo pouta. "En minä syö ketään, minä vain olen että kaikkien tulisi hyvä olla ja että kaikki kasvaisivat, että sinäkin kasvaisit."

"Mene sitte kasvattamaan kissanpoikia ja anna niille silmät. Minä kyllä kasvan muutenkin. Minä syön puuroa, ja sillä kasvaa, sanoo äiti."

Pouta menee kissanpoikien tykö. Minä jään yksin katselemaan pieniä mustia saksia, joita lentelee ilmassa, mutta eivät putoa. Niitä sanotaan pääskysiksi. Ne räpistelevät ja leikkaavat yhtämittaa. Mutta ne leikkaavat tyhjää, kulkevatpa vielä takaperin. Miksikähän ne niin tekevät? Ne ovat tyhmiä. Jos minä saisin yhden niistä kiinni, niin minä näyttäisin miten pitää leikata. Leikkaisin vaikka tuota ruohoa tuosta pihalta, kun sitä on niin paljon. Paljon sitä on, ja se haisee viheriälle. Kukkiakin siellä on, mutta en välitä nyt niistä, kun on muuta miettimistä. Silloin mietitään kun ollaan aivan hiljaa eikä puuhata mitään.

Minä seison pimeässä aitassa. Ovi on auki. Kynnyksen yli katselen pihalle, ja kynnys on parahiksi niin korkea että saatan siihen käsilläni nojata. En voi vielä kävellä pitkiä matkoja enkä seisoksia väsymättä niinkuin isot ihmiset, vaan mielelläni koetan aina nojailla johonkin. Ja niin olen huomannut tekevän muittenkin minun kaltaisteni, meidän, joita sanotaan lapsiksi eli kullanmuruiksi.

Mietin ihmeellisiä asioita, jotka yhtäkkiä ovat alkaneet kihistä päässäni. Tässä aitassa on mankli, ja äsken tässä manklattiin. Kova jytinä kuului vastaan, kun pihan yli taapersin katsomaan. Siellä oli yksi täti ja kaksi setää. Toinen setä oli Pekka-setä.

"Ei se ole Pekka; minähän Pekka olen", koetin inttää. Mutta minulle naurettiin ja selitettiin mitä on nimi ja mitä ihminen. Ymmärsin että on olemassa eräs olento, minä, josta kerran vielä kasvaa ihminen sellainen kuin sedät ja tädit. Minä en ole sama kuin Pekka. Pekka on vain minulle annettu nimi, jolla minut erotetaan muista. On silti muitakin Pekkoja, pieniä ja suuria, kun niille on sattunut vahingossa sama nimi. Mutta minuja ei ole muita. Minä olen tässä, ja tämä on minun käteni ja tämä minun jalkani. Onpa minulla sormetkin, joilla voin tarttua vaikka mihin. Pilviin en vielä ylety, mutta kun tulen suureksi, niin tartun niihinkin ja ratsastan niillä niinkuin puuhevosella. Mutta nyt minä voin jo juosta, voinpa huutaa mielinmäärin jos haluttaa.

Kiipeän kynnyksen yli ja juoksen keskelle kartanoa. Siellä alan hypellä, ja huutelen riemuissani: minä, minä.

Huutelen niin kauvan että väsyn ja kompastun heinikkoon. Sieltä nousee niin paljon ja niin monellaista tuoksua että pääni menee pyörälle. Sinne tuoksun sekaan kaivan nenäni ja mietin yhä ihmettä: minä. Se on ihmeellistä. Kaikki sellainen on ihmeellistä, jota ei voi ymmärtää. Isot ihmiset sanovat etteivät he ymmärrä mitään. Minä ymmärrän kaiken, paitsi tätä yhtä asiaa. Minullakin on yksi ihme, ja se olen minä itse. Kun kasvan suureksi, tulee minulle vielä paljon muita ihmeitä.

IV

Kuusi loistaa hopealangoissaan, ja me äidin kanssa istumme vaiti, katsellen kynttiläin lepatusta ja helyjen välkyntää. Huoneessa on joulun tuoksu, se tulee kuusesta ja sulavista kynttilöistä. Sitä hengittäessä hengittää samalla kaikkia entisiä jouluja. Minun tajussani ei niitä vielä monta ole. Voin laskea ne yhden käden sormilla, vain peukalo tarvitaan lisäksi toisesta kädestä. Ja sitte on vielä kolme, joita en muista. Mutta äidillä on niitä muistossaan sitä enemmän. Äskettäin hän kertoi niistä muutamia, kertoipa siitäkin, kun isä oli mukana ja kun minä en vielä osannut puhua yhtään sanaa, itkin vain.

Sitte isä meni pian pois, senhän tiedän, oli mennyt merille suuriin laivoihin. Koneenkäyttäjä hän on, ja mahtava mies, paljon mahtavampi kuin kapteeni. Kun hän vain liikauttaa kättään, niin hirmuisen suurien laivain koneet käyvät tai seisovat, aina miten hän vain tahtoo. Tiedänhän minä toki mikä mies koneenkäyttäjä on ja mikä on höyrykone — kaikki ne olen nähnyt, jokaikisen koko kaupungissa, ja monessa laivassakin. Konehuoneitten soppiin minä mielelläni lymyän, katselen sieltä ja kuuntelen miesten puheita. Viime kesänä jäin yhteen laivaan, Herokseen, mutta kun keksivät, niin lähettivät luotsin mukana takaisin. Se oli pentelettä. Kun tulen isoksi, niin eivät lähetä. Merille minä menen, ensin lämmittäjäksi, ja sitte saan koneen hoitooni, sellaisessa suuressa laivassa, jonka konehuone on kuin kirkko.

Huomenna menen joulukirkkoon, menen vaikka väkisin. Äiti ei tahtoisi minua koskaan päästää kirkkoon, sanoo etten minä ymmärrä mitään, vaan teen syntiä ja kuvittelen sinne sellaista, jota siellä ei ole. Mutta jos se on kuvittelua, niin minä tahdon kuvitella. Minähän näen aivan selvästi kirkossa suuret koneet, lattiasta ylös lakeen asti. Ja alttarin kohdalla ovat pesien tuliset kidat, joitten edessä lämmittäjät hääräävät mustina ja nokisina. Kun pappi puhuu helvetistä, riemuitsen minä. Silloin näkyvät tulipesät kaikkein selvimmin ja tulee niin kuuma että poskia polttaa. Kun sitte urut humahtavat soimaan, alkavat samalla koneet kieppua. Ne käyvät harvaan ja juhlallisesti, niinkuin jättiläisen liikkeet ainakin, ja kaikki teräspinnat ovat puhtaaksi kiillotetut niin että ne välkkyvät. Silloin minä laulan ja veisaan, eikä siinä pauhussa kukaan huomaa että minulla on huono ääni, sen vain näkevät että minä veisaan hartaasti ja palavasti.

Sellaista on minun leikkini, eikä se ole mitään syntiä. Puuhevosista ja sapeleista ja muista sellaisista minä vain en välitä. Minulla on omat meininkini minulla, ja kerranpa vielä nähdään — —. Huomenaamulla menen kirkkoon, se on vissi se. Nyt tahdon vain katsella joulukuusta.

Mutta äiti ei olekkaan iloinen. Hän istuu kädet sylissä, ja hänen silmänsä ovat ummessa niinkuin hän olisi hyvin väsynyt. Luulenpa tietäväni mitä hän ajattelee.

"Kerro isästä", sanon.

"En minä nyt jaksa. Kerro sinä."

Niin saattoi käydä joskus. Äiti ei tahdo. Mutta minä osaan kyllä. Minä rupean kertomaan että on taasen joku joulu, ja me istumme näin, kun silloin joku mies tulee ovesta ja sanoo että terveisiä, tunnettekos te vielä minua. Me emme tietysti ole tuonaankaan, ihmettelemme vain että mistäs me kaikki maailman miehet tuntisimme; tuollaista pitkäviiksistä ja lippalakkista setää ei ole tässä kaupungissa edes nähtykkään. Mutta se mies rupeaa nauramaan että minäpä taidan silti tuntea teidät ja että eikös tämä ole sen Suojasen Juhanin rouva ja tämä se Pikku-Pekka. Sitte se mies panee suuren lakkinsa minun päähäni, niin etten minä näe mitään, ja sitte se halaa äitiä, näinikään, ja sanoo että jokos nyt tunnetaan. Minä reuhdon paraillaan äitiä kaulasta, kun eteisestä kuuluu töminää. Ovelle koputetaan. Äiti työntää minut pois ja menee avaamaan. Minusta tuntuu että nyt siellä on isä. Mies sieltä kyllä tuleekin, mutta aivan oudonnäköinen. Suuri turkki sillä on päällään ja naapukka kädessä. Se katselee meitä jurosti mustilla silmillään, mutta pitkä parta tärisee. Oven suussa se seisoo yhä ja katselee ympäriinsä niin että melkein pelottaa. Sitte se jää tuijottamaan äitiin, ja sieltä parran sisästä kuuluu:

"Iida, minä tulin sittenkin. Vieläkö täällä otetaan vastaan?" — kuuluu sellaisella äänellä kuin minullakin on joskus kun teen itkua.

Aivan varmasti tiedän nyt että tuo mies on isä, sillä ei kukaan ole puhutellut äitiä noin. Mutta minä en ymmärrä miksi nyt ollaan niin vakavia kuin joku olisi kuollut ja vietettäisi hautajaisia. Mies seisoo yhä kuin patsas, ja kun katson äitiin, on hän kuin toinen patsas, ja aivan kalpea. Ei kukaan puhu mitään. Aijon juuri juosta isää vastaan ja käännähdän vielä äitiin päin etteikö hänkin tule, kun samassa äiti polkaisee jalkaansa ja rupeaa huitomaan käsillään.

"Mene!" sanoo hän. "Mene sinne jossa olet rypenyt tähänkin asti. Ei sinua enään täällä tarvita."

Sen sanoo äiti niin vihaisella ja rumalla äänellä etten ole koskaan sellaista kuullut, ja minua aivan viluttaa. Minun tekee mieli inttää vastaan että nyt sinä puhut rumasti äiti ja ettei isä ole missään rypenyt, senhän näkee päältäkin kun vaatteet ovat aivan puhtaat. Mutta niin paha on minun olla ja niin kangistaa joka paikkaa etten saata edes kieltä liikuttaa. Jos olisin alasti pakkasessa, niin ei voisi olla kylmempi kuin nyt. Alan aavistella että joskus on tapahtunut jotain, jonka äiti on minulta salannut, ehkäpä valehdellutkin, ja ettei minulla koskaan voi olla isää ja äitiä yhdelläkertaa. Vihaan äitiä niin että tahtoisin ottaa lakkini ja lähteä tuon miehen jälkeen, joka on niin nöyrä eikä sano mitään vaikka äiti pauhaa, nyökäyttää vain päätään ja menee pois. Mutta enhän voi liikkua paikaltani, en vähääkään. Turhaan koetan ponnistella edes huutaakseni. Minua kauhistaa, ja koko huone alkaa hyppiä silmissäni. Niinkuin maanjäristyksessä kerrotaan kaupungin kivitalojen kaatuilevan sikinsokin, niin kaatuu nyt kaikki. Ymmärrän kyllä ettei tämä ole mikään maanjäristys ja ettei oikeastaan mitään kellahtanut nurin, ei tuo pöytäkään eikä kuusi, mutta jotain muuta tärkeämpää on mennyt rikki ja luhistunut maan tasalle. Mitä se on, sitä en tiedä, mutta äitiä minä vihaan. Siinä se on edessäni kuin Syöjätär, josta sadussa kerrotaan, se irvistää makeasti ja maiskuttaa huuliaan niinkuin aikoisi sanoa: tule tänne lapseni, saat piparkakkuja.

"En minä ole lapsi enään", huudan minä. "Minusta on tullut mies. Minä lyön sinua."

Silloin minä näenkin että äiti istuu tuolilla ja itkee. Nyt hän tulee minun tyköni ja koettaa minua tyynnyttää, sopertaen jotain, josta en saa selvää. Mutta minä keppuroin itseni irti ja konttaan sohvan taakse nurkkaan. Siellä rupeaa kurkkuani kaivelemaan haikeasti, ja me itkemme molemmat, äiti sohvalla ja minä nurkassa. Kun sitte nousen ja katson huoneeseen, näen joulukuusen värjöttävän niin surkeana kuin sitäkin palelisi. Sen kynttilät tuikuttavat haaleina pilkkuina, joitten ympärillä kuultaa kummallinen kehä niinkuin kuunsappi pakkasyönä.

"Sammuta kynttilät, äiti", hoen minä. "Etkö näe että niillä on vilu."

V

Kuka onkaan tuo, joka koulutiellä vastaan tulee?

Sehän on Elina.

Tuohinon Katrin kanssa se tulee ja Paldaniuksen Siirin, niinkuin ennenkin. Mutta muina miehinään vain Pekka nostaa lakkiaan, eikä ole liikutustaan näyttävinään; vasta kadunkulmassa kääntyy katsomaan taakseen. Yhä sievemmäksi on Elina tullut. Näin sen vasta huomaa toisten rinnalla etteivät muut tytöt ole mitään. Ei kellään ole niin kevyttä käyntiä eikä niin kirkkaita silmiä, eikä kukaan ole niin hyvä. Kuka olisi Pekalle hyvä? Elina vain — on ollut. Mutta nyt on Elina alkanut kaihtaa Pekkaa. Toisten tyttöjen seurassa aina kulkee, eikä taivu kättä lyömään eikä pakisemaan. Niin hyviä ystäviä on jo oltu, ja nyt Elina heittäytyy aivan vieraaksi.

Haikealla mielellä kömpii Pekka kouluun, eikä välitä siellä mistään, ei edes fysiikasta, istuu vain ja murjottaa. Vasta silloin hän herää kun Häikkä korvanjuuressa täräyttää: je aime — tu aimes — il ai — ai, ai — il aimet. On nähtävästi jo ranskan tunti. Maisteri puistaa päätään, ja Häikkä ravistelee hänkin surkeana visaista kalloaan, alkaen taasen hätäisesti änkätä alusta: je aime, tu aimes, er liebt, wir lieben —. Koko luokka hörähtää nauramaan, ja maisteri sanoo jotain, jolle nauretaan vielä enemmän. Mutta Pekka kiintyy melkein säikähtyneenä tuohon sanaan: aimer, lieben, älska — rakastaa. Mitä se on? Eihän se olekkaan vain paljas sana, jota näinikään taivutellaan läksynä; se merkitseekin jotain, kaikilla kielillä aina samaa kummallista asiaa. Pekka on perinjuurin ällistynyt, ja ensikertaa se sana alkaa visertää hänen korvissaan: rakastaa, Elinaa, rakastaa, Elinaa, rakastaa. — Elina tulee siihen mukaan aivan itsestään. Sitäkö tämä onkin? ihmettelee Pekka säikähtäen käsittämättömän ja tuskaisen levottomuutensa äkillistä selviämistä.

— Sitähän se on. Minä rakastan. Siksi minua näin kuumottaa, siksi sydän hyppää kurkkuun, kun vain ajattelenkin erästä tyttöä.

Ja Pekka uppoaa monellaisiin muistelmiin, onnellisena siitä että on päässyt selville ihmeellisestä taipumuksestaan, ja vielä onnellisempana siitä että juuri tänä iltana sattuu olemaan konventin vuosijuhla, johon hän, Pekka, on jo kutsunut Elinan. Ensikertaa saapi Pekka nyt rakkauden silmillä katsoa ystäväänsä, nauttien autuutta siitä että edes saa olla hänen lähellään. Koko iltapäivä jatkuu samassa kirpelöivässä levottomuudessa, jonka läpi lentelee joukottain iloisia jos surullisiakin aavistuksia, saaden vuoroon kuumat vuoroin kylmät väreet juoksemaan pitkin selkäpiitä. Tottavieköön, Pekka elää kuin sumussa, saamatta aivoistaan irti yhtään järjellistä ajatusta. Mutta siitä hän viis veisaa. — Rakastaa, rakastaa — hokee hän kaikilla kielillä mitä taitaa, paitsi ryssän kielellä, jota hän inhoaa niin että sylkäisee aina silläkohtaa, missä kaikkien kielien yhteisessä kuorossa pitäisi tulla: ljubit. Näin hän hokee: aimer, lieben, älska, rakastaa, tphui, aimer, lieben, älska, rakastaa, tphui, aimer j.n.e. Tekeepä hän laulunkin, ensimmäisen ja viimeisen elämässään. Tällainen se on:

Pekka saa rakastaa Elinaa, hurraa! Rakastaa, hurraa, hurraa, hurraa!

Sitä yhä hyräillen tulee hän koulun juhlasaliin, niin varhain että huone on vielä melkein tyhjä. Ja, tarkasti varoen ettei vain joutuisi kiskotuksi mukaan iltaman viimeisiin valmistuksiin, lymyää Pekka suojaiseen loukkoon, voimistelutelineitten taakse, josta saattaa silti pitää silmällä kaikkia tulijoita. Tuleehan Elinakin vihdoin, tulee, tuoden kirkkaan auringonpaisteen keskelle helmikuista iltaa. Mutta Pekka pysyttelee yhä lymypaikassaan, sillä ihmeellinen ujous on vallannut hänet. Kaikki tytöt ovat tänä iltana kuin pieniä sähköpattereita, niin että sävähdyttää luita myöten kun vain katsahtaakin niitä. Mutta Elina on kaikkein vaarallisin patteri; vähintäin lienee siihen tyttöön ladattu parinsadan voltin jännitys. Yhtenä humuna vilahtaa ohjelma puheineen, runoineen, esitelmineen, lauluineen, voimisteluineen, ja ennenkuin Pekka aavistaakaan, aletaan penkkejä raivata pois piirileikkiä ja tanssia varten eli "karkealoa", niinkuin sitä ohjelmassa suloisesti nimitetään.

Onneksi on varsinaista tanssia vähän, vain muutama peli. Tekee pahaa kun täytyy nähdä Elina siellä niin peijakkaan liki noita pojanvintiöitä, niin liki että sisua kaivelee. Mutta ensikerralla osaa muutama Pekkakin polkat ja valssit puhtaasti, osaa jukoliste.

Tanssiin ei Pekka uskalla tälläkertaa vielä mennä, piiriin vain. Kaikki lamput pyörivät silmissä kun hän siinä venyy käsikkäin muitten mukana, odottaen haikeasti että joku tulisi häntäkin hakemaan keskelle. Elina on jo siellä, tietysti, mutta ei tule. Häikän Santerin se vain ottaa, ja sitte hyppäävät ne että "näin sitä mennään, kieputellaan, oman kullan rinnalla". — Tuo kaivaa kurkkua niin vietävästi. Leikkiä se tällainen ennen on ollut, mutta nyt on toista. Niin on kuin kaikki nuo piirin sisällä olijat polkisivat ja potkisivat Pekan veristä sydäntä, joka siellä viruu voimattomana kaikkien jaloissa. Jospa vain Elina yksin tälläisi sitä pienillä sukkelilla jaloillaan, niin se olisi suloista, vaikka kipeääkin tekisi. Mutta Santerit ja kaikki saakelin pölkkypäät — je aime, tu aimes, er liebt! — Voi Elina, jospa tietäisit miten täällä rinnassa polttaa ja poukuttaa! Ra-kas-taa! Voih, sinä sähköpatteri siellä, sinä kahdensadan voltin akkumulaattori.

Vesi kihoaa Pekan silmiin.

Silloin tulee Tuohinon Katri, ja kiskoo Pekan piirin keskelle. Katri katsoo kujeilevaisesti hölmistynyttä pariaan, laulaen:

Tammerkosken sillallaa
näin heilani ensiikeerraan…

Ja Pekan sormissa kihisee, pihisee, ritisee. Sitte jää hän poikien kanssa sisään. Jopa kohahtaa:

Kalliolle, kukkulalle
rakennan minä majani…

Pekan sydän on nyt rinnassa paikallaan, ja niinkuin pyssynluoti ampaisee hän varaamaan omansa itselleen — kerkiääkin viimetingassa, kun Hytyrän Paavo on jo viemäisillään hänen kiihkonsa esineen. Ja kun jatketaan:

Tule, tule, tyttö armas
jakamaan se mun kanssani…

silloin on Pekka jo pyörimässä Elinan kanssa. Se laulu on niin itkettävän kaunis että Pekka leijaa korkealla ruusunpunaisissa pilvissä.

"Missä sinä olet ollut", kysyy Elina, "kun ei ole näkynyt koko iltana?"

"Minä olen, tuota, minä olen ollut." Enempää ei Pekka saa sanotuksi vaikka itkisi. "Minä olen ollut" vakuuttaa hän vielä uudelleen, puristaen hellästi pikkuista kättä, joka on hänen kourassaan kuin vasta auennut kukka, valmu, sellainen Papaver somniferum, jonka Pekka kerran varasti kauppaneuvoksen puutarhasta Elinan herbarioon.

Piirivuoro loppui jo! Nytkö jo?

"Kiitos piletistä", sanoo Elina.

Pekan on mentävä pois. Vasta jälestäpäin hän huomaa ettei ollutkaan muistanut kumartaa.

— Voi jukraviti, minähän olen aivan hullu, äkäilee Pekka itselleen.
Mutta pian mies tasottuu ja alkaa rauhallisemmin katsella maailmaa.
Hän tavottaa Elinan katseen yli salin, ja tyttö hymyilee leppoisasti
hänelle. Taasen paistaa aurinko. Pekan rinnassa visertää:

Tule, tule, tyttö armas jakamaan se mun kanssani. Hurraa! Pekka saa rakastaa Elinaa, hurraa! Rakastaa, hurraa, hurraa, hurraa!

Nyt Elina jo vuorostaan hakee kavaljeerinsa piiriin. Silloin he pyörivät ja hymyilevät toisilleen. Noista tummista, totisista silmistä loistaa sellainen ymmärrys, jota ei ole kellään toisilla tytöillä. Laulu sulaa ihanaksi huminaksi Pekan ympärillä. Mutta kesken kaiken he alkavat supattaa toisilleen ja päättävät lähteä pois, nyt heti. Täällä on liian kuuma.

Kotia he eivät, ihme kyllä, tule menneeksi, vaan kuljeksivat pitkin katuja, painuen kaupungin laiteille, missä hanget kimaltavat viimeisten lyhtyjen loisteessa ja tähtitaivas holvautuu heidän ylitsensä huimaavan korkeana kupuna. Jotkut pelkäävät tähtiä, kun niitten avaruusmitoissa, tuhansissa valovuosissa, on muka jotain hirvittävää. He kaksi eivät pelkää. Heistä on päinvastoin turvallista, ikäänkuin Jumala olisi lähellä.

"Uskotko sinä Jumalaan?" kysyy Elina.

"En tiedä. Mutta minusta tuntuu että nyt voisin uskoa; kun olen tässä, sinun kanssasi. Ymmärrätkö minua, Elina? Minusta ei vielä koskaan ole tuntunut tällaiselta. Kuuletko miten minun ääneni värisee, ja näetkö miten kädet vapisevat? Katso!"

Elina ei vastaa mitään.

"Mennään kotiin", sanoo tyttö sitte vakavana.

On pakkanen. Puitten oksat hohtavat paksussa kuurassa. Revontulet yrittelevät vaisusti kajastella pohjoisella taivaalla. Ne leimuavat suoraan heidän edessään, kun he lähtevät pois. Niitä he katselevat ja kertoilevat arasti toisilleen mitä kummallekkin oli tapahtunut senjälkeen kun viimeksi oltiin yhdessä. Ensi pyhänä he päättävät lähteä hiihtelemään Keihonkankaalle, jossa on niin rauhallista ja suuria puita.

"Oletkos ensi kesänä täällä kaupungissa?", kysyy Pekka. "Minä jään tänne taasen opettamaan."

"Enpä tiedä", sanoo Elina, hämillään, kääntäen kasvonsa syrjään.

Pekkakin muistaa jotain, ja alkaa tuntea aivan outoa jäykistävää ujoutta, hän katselee Elinaa, mutta tämä kääntyy yhä enemmän poispäin. Pitkä palmikko ja kutrit, jotka lakin alta kiertyvät ohimoille, ovat huurtuneet valkeaksi kudokseksi. Se on Pekan mielestä kauneinta maailmassa. Hän hengähtää niihin kiharoihin, ja ne keinuvat lumikiteissään kuin olisivat ne täynnä timantteja. Mutta kiteet sulavat hengityksen lämmöstä. Pekka muistaa Elinan toisellaisena. Viime kesänä!

"Elina, muistatko viime kesän? — Hiihdetään pyhänä sinne Keihonlammille asti."

"En minä muista mitään. Se oli lapsellista."

Pekka nolostuu. Tietysti se oli lapsellista, mutta miksei saisi muistella. Sinne he hiipivät monena poutaisena pyhäpäivänä muka marjoja poimimaan. Kyllähän niitäkin poimittiin, mutta askaroitiin toki muutakin. Pidettiin taloutta siellä havumajassa. Elina kattoi sammaleiselle kivelle atrian, jonka höysteeksi Pekka oli ongellaan kiskonut lammesta monta lihavaa mustaselkäistä ahventa. Hietikkorannalla paistateltiin päivää ja uitiin, polskuteltiin. Pekka opetti Elinankin uimaan, mutta kerran olisi pikku ystävä silti hukkunut ellei Pekka olisi viime hetkessä tukasta hinannut kuiville. Silloin he itkivät kauvan sylikkäin. Ja Pekka vannoi vedet silmissä että jos Elina olisi hukkunut, niin silloin olisi hänkin mennyt perässä, vannoi yhä toistamiseen, hurjana ja jäykkäpäisenä, vaikka Elina kielsi ja sanoi pelkäävänsä sellaista puhetta.

Niinikään juuri peljätköötkin kaikki; Pekka puolestaan ei pelkää muuta kuin sitä että voisi Elinan kadottaa. Nyt sen vasta oikein ymmärtää — silloinhan jäisi aivan yksin, eikä olisi ketään mitä rakastaa.

Mutta miksi Elina on nyt tuollainen? Pekka tarttuu hänen käsiinsä ja katsoo suoraan silmiin, aivan läheltä.

"Mene pois!" sanoo tyttö kiivaasti ja palavin silmin. "Minä tahdon kotiin."

Pekka kiroaa itsekseen.

"Mitä sinä sanoit? Kirositko sinä?"

"Niin justiinsa, ja kiroan vieläkin, perkele."

"Sinä olet sitte ilkeä ja raaka poika. Ihmiset sanovat että äitiskin on ajanut sinut pois kotoa."

"Se on vale ja vihapuhe. Minä lähdin itse, eikä se kuulu muille."

"Herrajumala! Mutta millä sinä elät?"

"Saa nähdä. Vaikkapa teen velkaa, ja opetan toisia tyhmempiä."

* * * * *

Mennään läpi kaupungin, jonka kaikki akkunat ovat jo pimeät. Mutta Pekka ei päästä Elinaa kotiin, ei vaikka henki menisi. Hän istuttaa tytön puiston penkille ja kiertää kätensä hänen vyötärölleen. Mitään tällaista ei hän koskaan ole tehnyt eikä koskaan tuntenut mitään sellaista kuin nyt. Mistään piittaamatta hän hyväilee tyttöä hellästi, riisuu häneltä käsineet ja sivelee käsiä, poskia, puristaa koko tytön syliinsä, ja hokee:

"En päästä, en."

"Minä vihaan sinua", huudahtaa Elina, hypäten pystyyn ja polkien jalkaansa, mutta putoaakin heti takaisin penkille. Siinä hän alkaa nyyhkiä kumarassa, kädet silmillä.

"Vai vihaat", sanoo Pekka jäykästi. "Vihaa sitte niin että läkähdyt. Etpä liene ainoa, joka vihaa. Minusta on kaikki yhdentekevää. Vaikka koko maailma rymähtäisi yhteen läjään, niin on yhdentekevää. Kukapa minusta välittäisi. Mutta sinua minä olen tänäpäivänä niin kovasti rak-kastanut."

Pekka murjottaa eteensä, ja sylkäisee. Aimer, lieben, älska, rakastaa, tphyi — se pyörii karusellina päässä, aivan kirjavana sekasotkuna kaikki.

Mutta silloin pysähtyy koko se hoijakka äkkiä. Pekka jää silmät pyöreinä töllöttämään sivullensa, sillä kaksi hentoista käsivartta on pujottautunut hänen kaulaansa, ja vapiseva tyttö puristuu hänen kylkeensä. Pekka on jo kyllä niinkuin kuollut mies, niinkuin jääkalikka; jäykästi hän olkansa yli katsoo tyttöä, ja murisee:

"Mitäs tämä nyt on? En minä kaipaa kenenkään sääliä. Mene kotiis siitä."

Kyllähän siinä sopii koettaa olla jääkalikkana, mutta jääkin sulaa kun sitä lämmitetään. Pekka sulaa, auttamattomasti. Hän alkaa aavistella että naisihminen yleensä on paljoa monimutkaisempi kone kuin poikanen osaa arvatakkaan. Eikä Elina ole mikään tavallinen tyttö, vaan sellainen kullanmuru jonka eteen voisi vaikka panna polvilleen. — Eivätkä he kumpikaan ole enään viimekesäisiä lapsia, vaan aivan toisia ihmisiä. Se entinen oli sittenkin vain leikkiä. Mutta nyt on leikistä tullut tosi.

"Elina", sanoo Pekka, ei mitään muuta, ja sittenkin hänestä tuntuu että sillä on sanottu enemmän kuin koskaan ennen, sanottu kaikki. "Elina", toistaa hän kuin anteeksi pyytäen ja ottaen tytön pään käsiensä väliin, "minä olin paha." — Elinan silmät ovat kiinni. Ripsissä kimaltelee vielä kyynelkarpalot. Pekka suutelee ne pois. Tyttö kurkottaa huuliaan, ja niin he, sylityksin, poimivat ensimmäisen ujon suudelmansa.

"So, lapset, menkääpä siitä kotiin, tuota. Palellutte vielä, ottiatuota."

Se on poliisi. Se seisoo siinä edessä, ja muikistelee ankaran näköisenä viiksiänsä. Elina hyppää kiljaisten sivulle, mutta Pekka, joka tavallisesti kyllä osaa välttää poliisien likelle joutumista, nyt vain jupisee:

"Peijakasko tuon tolvanan nyt tähän viskasi!" Sitte Pekka jo kerkiää suuttua. Ja kovalla äänellä hän sanelee sydämensä kyllyydestä poliisille:

"Itse sinä lapsi olet ja tolvana, kun et anna ihmisten olla rauhassa.
Tuommoinen järjestyksenhälritsijä joutaisi hiiteen ja viralta pois.
Mene helvettiin tästä!"

"So-so, nuorimies" sopottaa poliisi sävyisästi. "Teidän molempien parastahan minä, tuota, ja järjestystä ylimalkaan, tuota niin —"

"Vai järjestystä!" kivahtaa Pekka. Mutta Elina riuhtoo jo hänen käsipuolessaan.

"Tule pois, Pekka", sanoo Elina. Ja poliisiin kääntyen lisää tyttö äidillisellä huolenpidolla; "Ei konstaapelin pidä suuttua. Se on niin kiivas tämä Pekka."

Pekka saattaa Elinan kotia. Heidän mielensä ovat omituisen herkässä vireessä kuin olisivat he soittokoneita, joita oudot voimat näppäilevät. Kadunkulmissa he pysähtyvät katselemaan taivaalle, jossa revontulet ovat kasvaneet yli koko taivaankuvun. Keskellä on kuin värikäs kruunu, ja siitä juoksevat valot ympäriinsä, hyppien ja sähisten.

Kaksi lasta revontulien alla, kaukana pohjoisessa.

VI

Veripunainen on esirippu takaseinällä, ja veripunaisella liinalla on verhottu puhujanpöytä sen edessä. Nuori mies, joka siellä pöydän takana on äänessä, näyttää vyötäröltään myöten vereen vajonneelta. Eli paremminkin näyttää siltä kuin olisi punaisessa seinässä poikittainen rako tai haava, josta mies on puskenut yläruumiinsa esille ja huutaa nyt jotain, joka on yhtä kuumaa kuin se aine, jossa hänen jalkansa kahlaavat ja yhtä hätäisesti ponnistelevaa kuin hänen yläruumiinsa tuskallinen kiemurtelu ylöspäin, pois sieltä punamerestä.

Miten on Pekka tänne joutunut? Ja vielä puhujaksi!

Se juttu on aivan luonnollinen seuraus Pekan luonteesta ja erinäisistä tapahtumista. Suurlakko toi jo kerran työväenasian niin liki Pekan sydäntä että Elinan kuoleman jälkeen nuorukainen ennenpitkää itsestään luisui tämän aatteen helmaan. Koulunkäynti jäi hunningolle, kun hän vain levottomasti kuljeksi pitkin maita manteria kuin riivaajaisen takaa-ajamana. Milloin hän samoili metsissä Keihonkankaalla päin milloin ulkosataman laitureilla viipyili, himokkaasti tuijotellen kirkkaitten laineitten lipinään, milloin taasen hiipi kirkkomaalle. Siellä hän, kun kukaan ei nähnyt, heittäytyi hillittömästi surunsa valtaan, kaksin käsin halaillen pientä valkeaa ristiä. Vieläpä joskus, kun sikseen sattui, luiseva nyrkki heristeli päin taivaan kupua, ja käheitä sadatuksia kuului haudan kupeelta.

Katkeruudessaan Pekka joskus toivoi että olisi tosiaankin sellainen mahtaja olemassa, jonka tahtomatta ei varpunenkaan oksalta tipahda eikä hiuskarva kenenkään päästä taitu. — Tulisipa se mahtaja tähän ylettyville, niin parran sen leukapielistä nyhtäisin. — Ja Pekka kuvitteli miten tulisi ilmassa liihotellen sellainen pitkäpartainen ukko, josta heti tietäisi että tämä on nyt se. Silloin katsottaisi minkäverran se osaa lukea ihmislapsen ajatuksia. Jospa sen saisi hyvinkin nöyrällä puheella ja kiitoksilla narrattua kyllin lähelle, niin silloin partaan kiinni jotta karvat pöliseisi. Se tietysti lähtisi säikäyksissään nousemaan taivaalle, mutta Pekka vain roikkuisi parrassa kiinni; tipahtaisi vasta sitte kun väsyisi. — Siinä olisi sitte valmis äkkiloppu tälle surkeudelle.

Sellaiset kuvittelut voivat kyllä hetkeksi huumata mieltä. Mutta auttamaan eivät nekään kykene. Pekka jäi yhäti levottomuuteensa, orpouteensa. Niin tuli lopulta muuanna päivänä eteen se kysymys, jonka Elina jo kerran teki: Herrajumala, mutta millä sinä elät? Pekka mietti hetkisen, ja käveli sitte Kumliinin konepajalle. Niin tuli hänestä työmies. — Entisistä tovereistaan oli Pekka jo vierautunut. Mutta nyt sai hän uusia tuttavia, oikeita sosialisteja, katkeria, intomielisiä, köyhiä — uskovia, yhteen ainoaan aatteeseen uskovia. Pekka painui joukkoon yhteisen virran mukana, ensin välinpitämättömänä sitte lämmeten, ja viimein intoutuen hänkin, eli oikeammin rakastuen. Pekan orvoksi jäänyt rakkaus löysi suuren ja lämmittävän aatteen, jolle hän antautui epätoivoisesti ja tinkimättömästi.

Pekka on kyllä tutkistellut itseään ja tietää olevansa hukkuva, joka on tarttunut oljenkorteen. Mutta hän on valmis sanomaan Lutherus-vainajan tavalla: tässä seison enkä muuta voi. — Nuoriso-osaston kokouksessa Pekka nyt pitää puhetta, kun häntä siihen on pyydetty. Aluksi hän haparoi ja takaltelee, mutta vauhtiin päästyä rupeaa puhe sujumaan paremmin. Kuulijat eivät ole turhan nuukia eivätkä arvostele puhetta niinkuin lehtori Nurkkinen ainekirjoitusta. Tarvitaan vain sanoja, joihin voidaan uskoa ja jotka antavat yhteenkuuluvaisuuden tuntoa yhteisessä taistelussa ihmisoikeuksien puolesta. Pekka puhuu uudesta sosialistisesta yhteiskunnasta, tuotantovälineitten sosialisoimisesta, kahdeksan tunnin työpäivästä, ja vapaudesta, jonka koneet suovat ihmiselle, kun ne kerran otetaan pois riistäjiltä ja alistetaan yhteishyvän palvelukseen. Puhe kiihtyy, leimuaa nuorekasta intomieltä, ja päättyy sanoihin: Ylös yöstä, sorretut, ylös vapauteen ja auringon valoon. Eläköön sosialistinen yhteiskunta! Eläköön vapaus, veljeys ja tasa-arvo!

Punaisena ja kiihtyneenä tulee Pekka alas lavalta. Jotkut läpyttävät käsiään. Sitte seuraa lausuntoa ja väliaika, jolloin ryypätään kahvia ravintolan puolella. Tunkeillaan pöytien ääreen, rentoinaan tytöille ja tarinoidaan. Puheenjohtaja kiittää Pekkaa, mutta lisää että olisi sietänyt olla vähemmän siitä kaikkien ihmisten veljeydestä ja enemmän luokkarajoista.

"Ne kun pitäisi nyt saada ne luokkarajat niin selviksi ja porvarit niin keljuiksi että se olisi sitte jokaiselle aivan selvä. Sellainen on piirisihteerin määräys että sitä asiaa on tästälähtien yhtenään jauhettava ja pantava väriä niin paksusti että sokeakin näkee. Totuus ei ole siinä että se on totta, vaan siinä että se nähdään ja kuullaan, niin sanoi piirisihteeri, aivan näillä sanoilla sanoi. Pitää panna niihin luokkarajoihin väriä paksusti, sanoi, ja että pitää jokaisen luokkatietoisen työläisen käydä vielä salaa pyllistämässäkin sinne porvarien ovenpieliin että ne oikein löyhkäisivät. Niin sanoi, hehheh."

Pekan tekee mieli huomauttaa että sehän on kieroa peliä ja että sellaiset piirisihteerit sietäisi hirttää munistaan, mutta sanookin vain:

"Sitä minä en usko että siitä mitään autuutta lopultakaan ratkeaa, jos luokkarajoja maalaillaan sinne, mistä niitten entisetkin rippeet pitäisi repiä pois. Minä en tahdo kylvää vihaa, ja jos oppini ei kelpaa, niin olkoon minun puolestani. Tehän minua pyysitte puhumaan."

"Niin, niin", myöntelee puheenjohtaja kyhnyttäen takapuoltaan pöydännurkkaan, "mutta meillä kun on nyt tämä puoluekuri ja ohjesäännöt. Se on sitä meetvurstin ohjelmaa."

"Te kai tarkotatte että Erfurtin?"

"Öhöö, tuota, örvurstin, niin. Sitähän minä meinasin."

Puheenjohtaja lähtee kokoussaliin, jossa ohjelmaa jo jatketaan. Pekan ei tee mieli nyt sinne. Jotain tympeän tahmaista ja paksua on pyyhkäisty hänen aaterakennelmansa seiniin. — Se on kai sitä puoluesihteerin patenttiväriä, ajattelee Pekka. Kyllä tästä vielä tulee kerran sekä metwurstia että verimakkaraa, jos siihen tapaan maalausta ja pyllistystä jatketaan.

* * * * *

"Kuulkaapas nuori toveri!"

Nurkkapöydässä istuu punanokkainen mies kaljapullon ääressä. Se on
"Kansan voiman" aputoimittaja. Se viittilöi sormellaan.

"Tulkaapas tänne. Painakaa puuta."

Pekka istuu. Punanokka tilaa tahraiselle pöydälle lisää kaljaa ja lasin.

"Minä olen vähän päissäni, ja minua miellyttäisi puhua. Kuulkaahan nyt nuori veljeni — eli piru tässä teititelköön — sano sinä minua vaikka setäksi eli porsaaksi, mutta minä sanon näin: Minä kuuntelin sun paasaustasi äsken tuolla. Ja nyt minä kysyn sinulta niinkuin pappi, joka rippikansaa vannottaa, että uskotko sinä, Pekka Suojanen, mitä puhut?"

"Kysytkö sinä sitä setänä vai porsaana?"

"Minä kysyn sitä setänä, joka vilpittömästi tarkottaa sinun parastasi, ja porsaana, joka on pienen ikänsä rypenyt tämän siunatun aatteen allikoissa. Kakaise aatokses ulos huoleti."

"Minun täytyy uskoa, jos haluan elää."

Toimittaja viheltää pitkään.

"Viuh, vai sillä tavalla! Mutta eipäs hätäillä. Kelpaako kalja? Satunhan kyllä tietämään asioistasi yhtä ja toista. Sinun luonnollasi on vaikea tulla toimeen maailmassa, mutta kaikkein vaikein tämän talon seinien sisällä. Tämä on hitonmoinen katkeroituneitten komplotti. Ja tämä on valtiollinen puolue, Pekka — täällä on ulvottava susien mukana. Et sinä täältä autuutta löydä, eikä me sitäpaitsi sinua tarvitakkaan. — Niin, siitä sinun jutustasi minun täytyy tehdä se häpeällinen tunnustus että kerran humalapäissäni eksyin hautuumaalle nukkumaan, sinne portista oikealle, ja satuin siellä aamupuolella näkemään — —. So, so, veljeni, älä punastu. Satuin vahingossa näkemään, ja sitte kun sinä olit mennyt pois, ja kun kävin lukemassa nimen siitä ristiltä, niin minä, vanha porsas, itkin. Tunsinhan minä toki teidät molemmat, kun kaikki kaupungin kissatkin tunnen. Kuule sinä, Suojasen Pekka, sinä teet viisaimmin kun painut takaisin kouluun — eli luet privatistina. Kaiva nenäsi kirjoihin! Kirjat ja viina ovat kaksi välikappaletta, joihin suru hukkuu. Sinä olet oikea ihmisen alku, Pekka, ja sinulla on sisua. Tee kirjoista portaat, ja kiipeä sinne, jossa saa vapaasti hengittää. Tänne sinä ennenpitkää tukehdut."

"Vieläpä tuo setässäkin henki pihisee."

"Pihisee, pihisee — mikäs pahan tappaisi. Eihän vielä ole kieltolaki niskassa. — Ai helvetti! Minulla on huomiseen lehteen kiivas epistola kieltolain puolesta, ja toinen joka muurailee luokkarajojen perustuksia. Katseleppas huomenna lehdestä. Toisessa on nimimerkkinä 'Töllin ukko' ja toisessa 'Vanha työmies'. — Terve nyt nuori veljeni. Minun täytyy hiton hamppua joutua korrehtuurin lukuun. Hei, näkemiin!"

Pekka huomaa jääneensä toimittajan laskun maksajaksi: kuusi pulloa kaljaa ja kahvi ilman leipää. Kun Pekka koteutuu mörskäänsä, tuo hän vielä lisälaskuna takaraivossaan melkoisen haavan.

"Jessus varjele! Missä se tuli?" ihmettelee Laitilaiska.

"Lankesin Talolla, portaissa", valehtelee Pekka.

Sillä sitä ei ilkeä sanoa että on lyöty. — Niin se kävi että Pekka kun koetti Talolla, apeuttaan lieventääkseen, vähäsen tanssahtaa, niin siinä sattui sällien kanssa tulemaan riitaa. Lopuksi, kadulle tullessa, löi muutama heppu takaapäin Pekan puolipyörryksiin. Nyrkkiraudalla löi, ja sanoi että: Siinä on sulle veljeyttä. Toinen vielä potkiskeli kaatunutta, ja lisäsi: Ja tästä saat rakkautta.

Nyt haava pestään ja sidotaan liinalla. Pekka heittäytyy mahalleen
Laitilan ovensuusänkyyn, joka on hänen asumuksenaan 8 mk kuukaudelta.
Makaa silmät ummessa, eikä ajattele enään mitään. Eikä usko mitään.
Makaa koko pitkän yön ja seuraavan päivän, joka on sunnuntai.

VII

Leveitä portaita myöten laskeutuu valkolakkisten joukko alas pimeälle torille. Näkymättömistä lähteistä kohisevat hurraahuudot heitä vastaan. Pekka tulee aivan viime hännässä, ja jää huumaantuneena seisomaan portaitten puoliväliin. — Tämä tuntuu niin uskomattomalta, niinkuin unennäöltä tai pilanäytelmältä, jossa Pekkaa petetään niinkuin jotain Jeppe Niilonpoikaa. — Eihän tämä ole mahdollista. Ylioppilas! — Mutta silmiään ja korviaan ei voi kieltää. Ne sanovat: kuuntele, katso!

Pekka on jo kuullut, mutta nyt alkavat jo silmätkin erottaa torin hämärästä jotain, tuolta alhaalta, alempaa kuin arvasi katsoakkaan. Sieltä nousevat huudot ja puheensorina, suuresta lainehtivasta ihmisjoukosta, johon valkolakkien jono ryöppyää kuin puron kuohu tai rannalta vyöryvä lumi. Elävä, vilisevä hanki on vyörynyt portaita alas, ja sulaa nyt tummaan ihmismereen, jonka aalloille se jää keinumaan valkoisina läikkinä. — Ilohuutoja, syleilyjä, kukkia! Äänet vaimentuvat yhtenäiseksi huminaksi, joka alkaa virrata pois valkoisten lumiläikkien ympärillä. Kadut nielevät kitaansa tämän kuohuvan ilon. — Pekka lähtee painumaan mukaan, muistaen hämärästi että on kerittävä joukkoon yhteisille illallisille.

"Onkos se Pekka Suojanen?" kysyy kuiva ääni.

Pekka näkee vierellään oudon miehen, joka tarkastelee hänen kasvojaan.

"Kyllä on", vastaa Pekka, ja alkaa selvitä huumauksestaan. Hän katsoo ympärilleen. Näkee muitten jo menneen. Tuntematon vain seisoo edessä, tarkastellen niin tunkeilevasti että Pekka saattaa tuntea noitten tummien nappisilmien aivan koskettelevan jokapaikkaa, kasvoja, käsiä — sivelevän jokaista vaatekappalettakin päästä jalkoihin asti. Sellaisen täytyy ärryttää.

"Onkos teillä mitä asiaa?"

"Hiljemmin tuulessa, nuori mies. — Olettepa aikalailla isänne näköinen."

"Oletteko te nähnyt isän? Milloin? Missä?"

Tuntematon ei vastaa, viittaa vain päällään menevien perään:

"Menettekö sinne?" kysyy hän hiljaa, ei enään kuivasti, vaan aivan toisella sointuvalla äänellä.

Pekan tekee mieli häätää tuo tungettelija pois. Mutta miehen surumielinen ääni ja tyyni katse vetävät puoleensa, melkein lämmittävät. Sellaista miestä ei hän ole koskaan tavannut. Laiha se on, vanhanpuoleinen, pujopartainen, hienosti puettu, liikkumattomat kasvot kuin paikalleen valetut. Mies odottaa vastausta.

"Mitäpä minä oikeastaan siellä teen. Nuorempia ovat; en heitä paljoa tunne."

"Well. Jos nyt sitte joutaisitte hetkiseksi minun mukaani. Kertoisin teille isästänne — isältänne — terveiset."

"Minä tulen."

Tuntematon kutsuu ajurin, joka kadunkulmassa näkyy odottavan häntä. Ajetaan muutamia ristinvälejä, käännytään, ja tullaan kirkkaasti valaistulle oviaukolle. Siinä on ravintola, hieno paikka — peililasia kaikkialla niin että tahtoo eksyä ja kävellä seiniin pahki.

"Hitåt, vassogo'!" Kumarteleva eteisvartija riisuu palttoot.

"Jag tror herrn är en ny student?"

"Ja visst", vastaa tuntematon, seuralaisensa puolesta.

"Då ska' herrn ha mössan på. Det brukas så. Vassogo'." — Eteisvartija ojentaa kumartaen lakin takaisin.

"Pankaa lakki päähän", sanoo tuntematon.

Tuntematon taitaa olla tuttu talossa, tai vaikuttaa hän muuten hienolla ulkoasullaan. Senverran on Pekka jo pääkaupunkia kokenut että ravintolain rengit voivat olla hyvin töykeitä.

He joutuvat suureen saliin ja istuvat siellä perimmäiseen nurkkapöytään, josta Pekka näkee yli salin. Liinalla loistaa punainen lappu: Beställt. — Pöytä oli siis tilattu edeltäkäsin. Pekka ei enään ihmettele mitään, vaan antautuu tyytyväisenä tuntemattoman hoideltavaksi. Taasen hän uppoaa unenkaltaiseen mielentilaan. Lasien kilinä, hieno seura, pilvenä leijaava sikaarintuoksu, kaikki tuo tekee niin hyvää. Maksakoon sitte mitä tahansa. Kai tästä jotenkin suoriutuu.

"Sallitte kai minun tarjota pienen iltapalan?" kysyy vieras. "Juotteko?
Tarkotan otatteko esimerkiksi olutta ja ruokaryypyn?"

Pekka nyökkää. Hän antaa vieraan valikoida annokset ja tilata mitä tahansa. Hän myöntyy kaikkeen koska on tottumaton ja koska ei voi, vaikka tahtoisikin, vastustaa tuota tyynen isällistä miestä. Hän vaipuu tuoliinsa selkäkenoon ja nauttii olemisesta, omituisesta turvallisuuden tunnosta, ajattelematta mitään.

He kulauttavat olutta vaahtoavista tuopeista. Heidän pöytäänsä tuodaan ruokia, joita Pekka ei tunne. He ryyppäävät pienistä pikareista pisaraisen kellertävää tulista ainetta, joka on kuin viinaa, mutta ei maistu paljon millekkään. Ruuat korjataan pois aivan huomaamatta, ja kahvipunssit ilmestyvät tilalle. Se on Grönstedtin sinileimaa — Pekka tietää kyllä että se on parasta lajia.

Koko atrian aikana on puhuttu tuskin mitään. He ovat vain tarkastaneet toisiaan. Pekasta alkaa mies tuntua omituisesti tutulta, mutta mahdotonta on muistaa missä mokoman otuksen olisi tavannut. Tottavieköön; eihän se ole sanonut edes nimeään! Mutta Pekka ei ole se, joka käy utelemaan. Olkoon, kylläpähän kerkiää vielä tarinoineen. Pekka nauttii vain olostaan, kilinästä, oudoista kasvoista, tarjoilijattarien vartalon keinunnasta, sikarista, punssista, joka pehmeällä kädellä hyväilee rintaa kuin hellä nainen — sellainen, jota ei ole, mutta josta kaikki nuorukaiset joskus haaveilevat.

"Nuori mies", sanoo tuntematon, kohottaen lasinsa. "Valkean lakkinne malja! — — Sallinette minun lopultakin esittää itseni. Olen tässä viipynyt monenmoisessa pienessä tarkastelussa, niinkuin tietysti olette huomannut. Valitan jos tämä on piinannut teitä. Mutta ettehän voi kieltää että on omituista todeta esimerkiksi sellainen pikkuseikka kuin äsken sikaria valitessamme. Kätemme sattuivat silloin vierekkäin. Katsokaahan. Teidän etusormenne on kuin jäljennös omastani. Antakaa kätenne. Kas nyt — eikös ole sama ihan kynttä myöten; minun vain hiukkasen ryppyisempi."

Heti miehen ensi sanoissa on tuo sama kuiskaava sointu kuin äsken kadulla hänen kysyessään "menettekö sinne?" Pekka on kuullut sen äänen ennenkin. Ja samalla kun hän ojentaa kätensä miehelle, kuiskaa hän:

"Isä!"

He puristavat toistensa käsiä, ensikertaa, isä ja poika.

Pekan on niin outo ollakseen ettei kykene puhumaan mitään. Isä vain kertoilee tuolloin tällöin jonkun tarinan kaukaisista maista, merimiesjutun tai jonkun muun sellaisen, jolle sopii nauraa. He nauttivat toistensa läsnäolosta kuin kaksi eksynyttä, jotka ovat kohdanneet toisensa metsässä ja tulleet hetikohta tutuiksi.

Kaikestapäättäen on isä paljon maailmaa nähnyt ja kirjavia onnenvaiheita kokenut mies. Eikä hän näy liikkuneen yksistään koneenkäyttäjänä, vaan kaikenkaltaisissa ammateissa, vieläpä kaivosmiehenä, kullanhuuhtojana, sähköteknikkona, automobiilitehtaan mekanikkona — enimmäkseen Amerikassa, mutta viimeiseksi Ruotsissa.

Sieltäkäsin hän kertoo yli vuoden päivät pitäneensä silmällä Pekan vaiheita ja pistäyneensä jo viime kevännä näinikään tarkastamassa kotikaupungista tulleita uusia ylioppilaita.

"Minä jäin kaksikin vuotta jälkeen toisista", huomauttaa Pekka, — "kun olin välillä työssä".

"Kuulin sen tovereiltasi", sanoo isä. "Onko sinulle karttunut paljon velkoja?"

"Toista tuhatta."

"Olet tainnut laskea väärin. Tai ehket tiedä että muutamassa tämän kaupungin pankissa on sinun nimelläsi hiukkasen pääomaa?"

"Isä!"

"Ei ratketa tunteellisiksi. Senverran olen toki minäkin pojalleni velkaa. Ja se on rehellisesti ansaittua, eikä se silti minua köyhdytä. — Miten äitisi muuten jaksaa?"

"En tiedä."

"Sepä kummallinen vastaus!"

"Ei se ole sen kummempi kuin etten tosiaankaan tiedä. Jätin äitin jo neljä vuotta takaperin. En ole voinut sitä naista sietää sen jouluaaton jälkeen. Ymmärrättehän? Ja sitte tuli muitakin asioita — minun täytynee tässä sanoa että tuli pikkuvelikin, jonka isää en varmasti tiedä."

"Olen kuullut jo sen asian, ja siihen tyytynyt. Ota huomioon että äitilläsi oli syytä menettelyynsä. Minä olen maailmalla rietastellut aikalailla."

"Se ei kuulu minuun. Se on teidän ja hänen välinen asia."

"No, et liene sattunut kuulemaankaan hänestä mitään?"

"Kyllä. Kuuluu olevan kotipitäjässään ja pitävän pientä kauppaa ja kahvilaa. Rakentavat siellä paraillaan rautatietä. Ei ole muijalla poikineen hätäpäivää."

"Oletko varma siitä?"

"Luulen niin."

"Kaiken varalta saat tästä toisenkin pankkikirjan. Se on hänen nimelleen. Toimita jotenkuten äitillesi, jos joutuu ahdinkoon. Tässä ovat molemmat kirjat."

"Kaksikymmentä tuhatta minun nimelläni! Mitä minä teen näin paljolla?"

"Tuhlaa pois. Se on sitä varten. Maksa velkasi, pueta itsesi parhaalla räätälillä, käy parhaissa paikoissa, matkusta ulkomailla — miten vain haluttaa, kunhan tuhlaat sen kepeällä kädellä. Tulet kokemaan että siten se kasvaa parhaan koron: saat elämäniloa, ja itseluottamuksesi kasvaa. Niitä kahta asiaa koettaa tämä isänperintö sinulle antaa — ei rahaa. Tuhlaa, poikani, se tekee sinulle hyvää. Yksi asia vain polta aivoihisi tulikirjäimilla: älä hanki tautia. Äläkä kajoa muuhun — eli olkoon menneeksi — muihin naisiin kuin niihin, joita rakastat. Se olkoon tämän perinnön opetuspuoli."

"Se osa perintöä tuli liian myöhään. Olen jo tuhlannut sen kaiken edeltäkäsin."

"Tammefan! Vai edeltäkäsin! Se kai merkitsee että sait taudin?"

"Kyllä. Mutta olen jo tervennä taasen."

"Yhdentekevää. Aivan oma asiasi. — Tarkotan vain sitä että tulin yhtäkkiä huomanneeksi miten oikeastaan opetukset, samoinkuin muukin perintötavara, ovat vain tuhlaamista varten. Mainiota. Tuhlannut edeltäkäsin! — Your health. Maljasi poika. Kiitän sinua."

"Isä, ei pidä pilkata. Minä en ole tanssinut ruusuilla ja kukkasilla.
Ei ole ihme jos siinä menossa keikahtaa monellaiseen liemeen kiehumaan.
Mutta sittenkin minä sanon että on parempi ostaa selvällä rahalla kuin
pettää."

"Aivan kuten tahdot. Enhän minä sinua pilkannut. Ole turvassa ja iloitse, nuorimies. Jätänkin sinut rauhaan nyt että voit vielä iloita toveriesi kanssa. Siellä oli aika sieviä tyttöjä joukossa. — Fröken, får jag betala!"

Niin sitä siis mennään! Isä tilaa vielä kaksi autoa oven eteen.

"Mihin menette, isä? Missä asutte?"

"Poikani, minä en asu enään missään. Huomenna lähden toiselle puolen maapalloa. Siellä on minulla pieni farmi vanhain päiväin varalta. Niinkuin lienet tarinoistani ymmärtänyt, olen minäkin kiehunut monessa liemessä, ja siksi haluan nyt levätä."

"Jos silloin jouluaattona olisitte odottanut hetkistä enemmän, olisin minä tullut teidän mukaanne. Säikähdin silloin niin etten ehtinyt."

Kyynelet tulvahtavat äkkiä vanhan miehen silmiin. Hän kuivaa ne nopeasti. Hetken perästä sanoo hän:

"Me olemme jo puhuneet kylliksi. Luulen että autot odottavat."

Aivan turtana antaa Pekka viedä itsensä ulos, ja nousee autoon, jonka isä maksaa edeltäkäsin. Vielä kerran kysyy tämä:

"Olinpa unohtaa kysyä mitä alaa rupeat lukemaan."

"Insinööriksi", vastaa Pekka autosta.

"Vai niin. Se on hyvä, all right. Terve nyt, tuohon käteen. Hyvästi."

"Hyvästi."

Auto lähtee huristamaan sinne, mihin toisetkin valkolakit ovat jo menneet. Ja autossa istuu nuori ylioppilas, itku kurkussa, kaksi pankkikirjaa povellaan. Vuoroin hän puristaa niitä, vuoroin sivelee lakkiaan, päästäkseen varmuuteen siitä ettei tämä ole vain unennäköä.

VIII

Aalto solisee heikosti kivikossa, tullen jostain, mistä tulleneekin, luikertelee sitte kivien välitse, ja loiskahtaa rantaan. Tulee toinen aalto, yhä toisia, loputtomiin. Ruovikko kahisee niitten tullessa, ja sitte ne nukahtavat rantasomerolle.

Aamuviriä se on, joka päivemmällä tyyntyy. Silmiään avaamatta tietää että taivas on pilvetön ja tuuli etelässä — aamun arka tuuli, jossa vielä on mukana unen raukeutta, heräävien kukkien tuoksua ja lintujen laulua. Pekka kuuntelee miten päivä paistaa. — Kuunnella auringonpaistetta — sehän kuulostaa ylen runolliselta, mutta kyllä sellainen toimitus kuitenkin on mahdollista. Korvillaan näkee paljon tällaisena heinäkuisena aamuhetkenä. Tietää senkin edeltäkäsin että silmänsä avatessaan näkee edessään auringon kuvajaiset seinähirsillä, vaakasuorina viivoina, niinkuin ne vastapäisen seinän hirsien lomitse siivilöityvät. — Siinähän ne ovat, aivan kuin ennen. Siunattu keskikesä!

Pekka heittää viltin päältään ja pistäytyy järvessä aamu-uinnilla. Siinä haihtuu jäsenistä viimeinenkin raukeus. Hieno nälän tunto herää sen tilalle kautta koko ruumiin, juuri sellainen tunto, jonka vallassa on mieluista keittää kahvia. Pekka tietysti keittää kahvia, ripustaen pannun arinakivien päälle kepin nenään, tulta hoidellessa sitte vain hyvillämielin katsellen sauhun tupruilua ja verratonta asumustaan tuossa.

Mistäpä parempi kesähuvila joutilaalle miehelle! Harmaja jäkälöitynyt heinälato on Pekan kadehdittava kesälinna. Nauroivathan ne talossa aluksi sellaista asumisen mallia; mutta pilkoillaan toki vuokrasivat ladon. — Nyt ei liene enään ketään järjellistä ihmistä, joka ei mielellään vaihtaisi elämänsä laatua Pekan kanssa.

Ei ole huolta mistään. Joutilas aatos saa kynältään kuppelehtia missä haluaa, aivot saavat levätä ja ruumis koota voimia. Ihminen on hänkin joltain osaltaan kasvin kaltainen, joka imee elämää ilmasta ja maasta. Mutta kasvi, se vain ujosti kasvaa ja kukkii. Ihmisen veri kesän auringossa punertuu väkeväksi viiniksi, joka paisuttaa suonia ja pyrkii tekoon.

Pekka juo kahvinsa emaljituopista, ja leikkaa puukollaan paksun viipaleen ruisleivän kyljestä. Mielinmäärin on hän kuljeksinut vierailla mailla, katsellut suuria kaupungeita ja syönyt ranskanpullaa. Siksipä nyt ruisleipä on hänen kielensä herkku, ja lahdeke kotimaan sinisen järven rannalla hänen mieluinen maailmansa.

— Kyllä se isä silti oli viisas mies, ajattelee Pekka. — Ottipa ja antoi poikapahalleen elämän toiseen kertaan. Heh-heh. Vaikka en pääsekkään tästä kirotusta suomalaisen suvun taipumuksesta, joka väkipakolla riepoittaa pohtimaan maailman asioita ja kaivelemaan itseään kaikellaisilla joutavanpäiväisillä resoneerauksilla — josta syystä olen ainaisessa "henkisessä krapulassa" — niin tuntuupa sittenkin kuin elämä katselisi minua lempeämmällä silmällä, tai minä elämää, mitenpäin tuon nyt haluaa ottaa. Pääasia on etten enään ole miestä huonompi, en missään suhteessa. "Ole oma itses, mies", sanoo Ibsen. Miksipä en olisi! Olenkos sitte kuka muu? Teen mitä ikinä haluan, maksan selvällä rahalla, ja niin olen maailman kanssa kuitti. Verraton keksintö tuo raha. Se on väärennetty passi, jonka kaikki tietävät vääräksi, mutta silti kaikki hyväksyvät.

— Kultainen kolikko, kunnioitanko sinua, himoanko sinua? Älä luule. Halveksinko sinua, vihaanko sinua? Älä luule sitäkään. Tavallaan minä melkein pidän sinusta. On hupaista laskea sinut, ympyriäisen muotosi mukaan, kierimään mihin haluat ja mihin sinua halutaan. Sitäkin mieluummin sen teen, kun olen sinussa haistavinani taipumuksen vetää isäntääsi nenästä. Luulenpa että senkin lantin päällä, jonka köyhälle ojennan, istuu piru ja nauraa. — Älä silti, ystäväni kolikko, moiti minua kiittämättömäksi. Aijon sinua vielä joskus kiittääkkin, mutta vasta senjälkeen kun olen sinusta päässyt erilleni. Älä kursaile; kyllä sinä hyvinkin siedät pienen vilpittömän kiitosmaininnan. Sillä se, joka on katsellut maailmaa sinun tomppelisi yläkerrosten akkunoista, on nähnyt hyvän ja pahan, ja saattaa, jos sikseen sattuu, tulla hyväksi ihmiseksi. — Teeppäs, kolikko, kerran huviksesi luettelo historian parhaimmista ja jalommista ihmisistä — luulisin että iloksesi havaitsisit suuren osan sukukuntaasi kerran asustaneen heidän tai heidän esi-isiensä kukkarossa.

— Siispä kykenet sinäkin, kolikko, johonkin. Mutta omistaa ei sinun avullasi voi mitään, ei tomuhitustakaan. Ne, jotka eivät tätä usko, koettakoot kokeeksi kullan voimalla omistaa esim. aviovaimon — huihai.

— Muistuupa mieleeni hupainen näky eilispäivältä, kun mansikoita etsiskellen kyykin tuolla aholla. Kaksi nuorta haaveili siinä pensaan juurella sylikkäin.

Tyttö sanoi; Katso miten kauniita ovat kedot tuossa, niin täynnä kukkia että ihan hirvittää. Ja kun ottaa käteensä yhdenkin niistä, niin päätä huimaa sen soma rakennus. Ihmeellistä on kaikki, mutta ihmeellisintä on meidän rakkautemme.

Poika sanoi; Sinä olet oikeassa, mutta ihmeellisintä ja kauneinta olet sinä itse. Sinua katsellessa minua hirvittää, ja pääni menee niin sekaisin etten kohta tiedä edes kenen poika olen. Tyttöni, annas kun avaan puserosi. Siellä ovat minun onneni kunnaat ja autuuteni kukkamaat. Sinä olet minun maailmani.

— Sellaista soperrusta lasketteli ahon kupeella kaksi ihmisen lasta. Mistä he lienevät keskustelutaitonsa oppineetkin — ehkä imelistä romaaneista — mutta heidän touhussaan oli silti jotain oikeata pohjaa. Toinen oli viikkolehtirunoilijatar, toinen huono taulumaalarin taimi, kummallakaan tuskin pennin pyörylää taskussaan. Mutta kysyttäisipä heiltä: mitä te omistatte? niin on hyvin luultavaa että he, toinen toistaan hartaammin, vannoisivat: koko maailman.

Raha! — käy kilpaan, jos kykenet.

* * * * *

Pekka lojuu seljällään. Ruohonkorret heiluvat hänen päänsä kahdenpuolen taivasta vasten, niinkuin ne yltäisivät korkealle pilvien alueille, ja niitten latvat siellä joka heilahduksellaan tekisivät taivalta kilometrimääriä. Joku pieni itikka, joka korsien aarniometsissä vaivaloisesti etenee, saattaisi väittää ettei olekkaan muuta maailmaa kuin tämä ruohikko tässä ja sininen taivas, jonka huimaavaan ylhäisyyteen ruohot ojentelevat mittaamattoman leveitä kukkamaljojaan, tosiaankin niin suuria että niihin keräytyvistä kastepisaroista syntyy järviä, joitten yli kestää uida puolen ikäänsä. — Sellaisia kylpylaitoksia, punaisia, sinisiä, kaikenkirjavia! Hohhoi-jaa, suuri ihminen, ne eivät kuulu sinulle.

Käsiään ojennellessaan saa Pekka käsiinsä tyhjän kahvituopin. Siellä on pohjalla vielä märkä tilkkanen, jossa pari pikkuelävää ponnistelee henkensä edestä. Pekka onkii ne ruohonkorrella ylös ja laskee varovasti neilikan heleälle terälehdelle. — Paistatelkoot rääsyt siinä itsensä kuiviksi, älköötkä vasta eksykö minun kahvimukiini. Olisipa ollut kahvi kuumempaa, niin ette potkiskelisi enään. Ettäs join nesteen ajoissa suihini, niin tuli siitäkin kahden pikkuelävän pelastus. Mutta jos en — —. Soo, Pekka, nyt tulee jo korkeampaa filosofiaa. Jatkakoot ammattimiehet edelleen tätä pienen ja suuren pohdintaa vaikka kaikkiin avaruuden suuntiin; ynnä kantakoot teoloogit näitten kahden pienen pelastetun arvoitukset Kaikkitietävän armoistuimen juurelle. — Minä lähden tästä ongelle. Sattuu vielä koukkuuni joku hullu särki, sellainen liiaksi tunteellinen ja silmänsä punaisiksi itkenyt kurja, niin hyvän työn teen kun kiskaisen hänet ylös parempaan maailmaan, jossa on murheen ikuinen loppu.

Särkiä saa Pekka ongellaan, saapa pari pientä ahventakin ja muutaman pelkoaan tutisevan salakan. Tuoreeltaan vartaassa paistettuina niitä kyllä sopii nieleksiä. Pekka syö niitä atriakseen, juo maidon, jota talosta on tuotu, ja iloitsee elämästään. Aikansa kuluksi vetäytyy hän sitte suuren riippakoivun varjoon rassaamaan piippuaan ja tutkistelemaan visaisinta kurssikirjaansa. Siinä hän lueksii, koivun kylkeen nojaten, housut ja paita vain päällään ja polyteikkarin tupsuniekka lakki toisella korvallisella. Se tupsu aina päätä liikauttaissa läpsäyttää korvalle että muistappas poika lukusi. Kyllähän tässä, kyllä käy laatuun opiskella näin. Ellei luku luista, niin piirtelee vaikka tuhmia kuvia marginaaleihin, tai lähtee verryttelemään jäseniänsä hyppelemällä aidan yli tai työntelemällä kiviä. Sopii kiivetä koivuunkin ja ihmetellä sieltäkäsin maailman ihanuutta, kuin variksen poika pesänsä laidalta, elikkä sellainen pieni itikka huojuvan heinän nenästä.

* * * * *

Vasta illan lähetessä pukeutuu Pekka ihmisiksi, mutta tekeekin sen sitä perusteellisemmin. Tukkaan ilmestyy suora jakaus, kaulaan kravatti, jalkoihin ranskalaiset silkkisukat ja ruskeat englantilat kengät, löytyypä kapsäkistä kirjaellut valkeat liivitkin. Saksanmaalta ostetut. Lopuksi takki niskaan, sadekaapu käsivarrelle, ja kouraan notkea espanjanruokokeppi. Mihinkäs aikoo nuorimies? Joku sivullinen voisi sen arvata paremmin kuin asianomainen itse. Pekka ei tosiaankaan tiedä mihin aikoo. Hän pyörittelee keppiään epätietoisen näköisenä, työntää sitte veneen vesille ja lähtee soutelemaan. Muuten vain soutelee, katselee, mutta sittepä lähteekin vene jo lipumaan suoraa suuntaa lahden poikki, niemen taakse. Nyt tietää soutaja itsekkin minne matka näkyy vievän, samaa tietä kuin monasti ennen, vaikkei tälle illalle ole mitään kohtausta sovittu, ylihuomiseksi vasta. Ehkäpä sattuisi silti tapaamaan. — Pekan mielessä on naurahtanut eilinen näky siellä mansikka-aholla, ja hänessä herää lievä halu tavata omaansa.

Siellä niemen takana sattuu nimittäin olemaan Kuikkalan hovi, kuuluisa kolmesta ylpeästä tyttärestään. Ja on siellä metsän piilossa soma sammaleinen kallionnyppylä, josta ei ole hulluimpaa katsella miten järven takana metsien latvoilla iltarusko leimuaa — sekä kuunnella miten yörastas nykyisin laulaa. Siellä ei sitäpaitsi määrättyinä iltoina tarvitse olla yksin, vaan ilmestyy hovin keskimmäinen tytär seuraksi tälle innokkaalle luonnon ihailijalle. Tulee seuraksi, istuupa joskus syliinkin ettei vaalea hame tahriutuisi.

Kuikkalan Jenny on tavallisuudesta tuntuvasti poikkeava maalaisimmyt, ja nuoren maailmanmiehen mielestä mielenkiintoinen, hupainen, kiihottava. Monetkin kerrat sydänkompassiaan tarkastettuaan on Pekan täytynyt tunnustaa itselleen että sen neula vakavasti osottaa tätä uutta magneettista napaa kohti. Ja tämä komeakasvuinen Eevan tytär on puolestaan hyvin suostuvainen, tosin vain erääseen rajaan asti. Suukkoset kyllä jo sujuvat, pitkän vastustelun jälkeen, mutta mitä läheisempään lemmenelämään tulee, niin siinä on top tykkänään. Onko daami niin siveä vai haluaako hän rouvaksi, siitä ei Pekka pääse selvyyteen. Taitanee asia olla silti jälkimmäistä laatua. Sinne suuntaan on tuntunut muutamia taitavasti verhottuja viittauksia. Tällä liukaskielisellä viisikolmatta-vuotiaalla on tyttökoulun kurssi takanaan, ja takaisin kaupunkiin on hänellä halu, samoin kuin hänellä on ilmeinen halu rakastaa herrasmiestä, joka taitaa puhua tieteistä ja taiteista ynnä ihailla iltaruskoa ja "niidyn kukkasia".

Mitenkähän tässä vielä käynee? — No, käyköönpä miten tahansa, niin minä kyllä en petä. Tulkoon meistä pari, jos on tullakseen. Tyttö on komea, ja minä kaikesta päättäen rakastan häntä, hänen pienestä turhamaisuudestaan huolimatta. Eteenpäin!

Pekka havaitsee jo hyvän aikaa istuneensa perillä, vene maassa kiinni. Hän nenästää sen puoliksi kuiville, ja kävelee metsän lävitse, tavalliselle odotuspaikalleen, hovin kujansuuhun, jossa ison kiven takana pysyy tarpeettomilta ohikulkijoilta piilossa. Pekka kävelee tiellä, käy aivan liki taloa, etenee metsään kalliolle saakka, mutta palaa taasen kiven luo. Lataa siinä piippunsa ja heittäytyy kiven taakse selkäkenoon polttelemaan. Tuumii: nostaisinkohan tavanmukaisen merkin (se merkki oli nyrkinkokoinen kivenmukula vain) tuohon kiven päälle — jos Jenny hyvinkin sattuisi ohi kulkemaan.

Mutta silloin kuuluu tieltä askelia ja hiljaista puhetta. — Sehän on Jennyn ääni. Pekka kurkistaa tielle. Mitäs hän näkeekään? Jenny on jo siinä ohimenossa, ja kenen kanssa! Eilinen taulumaalarin taimi pitää kättään hänen vyötäisillään ja hyväilee häntä. Onpas se poika sukkela kokemaan toisen apajia! eikä ole silti vielä kuin nulikka vain, Jennyä varmaankin puolikymmentä vuotta nuorempi. (Tosin Pekkakin on pari vuotta nuorempi, mutta se on eri asia.)

Jenny pysähtyy kiven kohdalle ja näyttä levottomalta — vainuaa ehkä Pekan englantilaisen tupakan tuoksun? Ei, nyt lähtevät taasen, poika iloisesti supatellen, Jenny vaiteliaana. Kas peijakas! Nyt ne suutelevat, keskellä tietä. Jatkavat sitte matkaansa. Jennyn vaaleisiin puettu vartalo näkyy vielä pitkän aikaa, tiukasti nyöritettynä ja komeana näin takaapäinkin katsoen.

Kuinka loukattu ylpeys Pekkaa pidättääkin, niin silti hänen sisuksiaan kirvelee jottei voi olla seuraamatta pariskuntaa edes hiukan matkaa. Katsoakko mitä he vielä tekevät? Antaakko nulikalle selkäsauna oikein englantilaiseen tapaan? Ei, se olisi typerää. Mutta täytyy sittenkin seurata, vaikkei tahtoisikaan, täytyy tarkastaa heitä, kiusata turhanpäiten itseään näkemisellä. Ei voi muuta. Täytyy nähdä. Se edes hiukan helpottaa. Sillä Pekkaa kaivelee, kaivelee, eikä vähin se että tämä on niin odottamatonta, aivan uskomatonta, yliluonnollista. Ihme!

Nyt ne poikkeavat niitylle. Aidan yli mennessä poika hyväilee Jennyä nöyrästi, mutta kiihkeästi. Ohoh, kylläpä se nulikka uskaltaa! Sivelee tuolla tavalla. Eikä mitään vastustusta. — Niityllä on lato. Sinne menevät, vetäen oven perässään kiinni.