JUTELMIA
Kynän pärskehiä
Koonnut
AATTO S. [Aatto Suppanen]
Porvoossa, Werner Söderström, 1890.
SISÄLLYS:
Luonnon helmassa.
Haaksirikko.
Vasarakauppa.
Väärällä tiellä.
LUONNON HELMASSA.
I.
"Mitäpä tuota hevostasi niin kiusaat?" virkkoi lehtori Lajunen kyytipojalle puoli välissä kahden peninkulman matkaa, joka oli laivarannasta Lajusen herrasväen vuokrattuun kesäasuntoon. "Ei meillä mihinkään kiirettä ole, ehdimme tästä vähemmälläkin perille illan pitkään."
Poikaa harmitti. Kukapa osaa kaikkein mieltä noutaa, kun toiset käskee, toiset kieltää. Sen tähden hän vähän nenäkkäästi vastasi:
"Tähänhän minä koko illaksi tielle jään! Pitää minun vielä takaisinkin ehtiä."
"Niin, niin, aja vain, kun kerran ajamassa olet!" kehoitti rouva Lajunen. Hänestä näet kesäkuun ensimmäisten päiväin koko terältään paahtava aurinko alkoi liialta rasitukselta tuntua hänen tuossa istuessaan Turun kärrien etusijalla miehensä vieressä ja pidellessään nuorinta lasta sylissään.
Takasijalla istui kaksi vähän suurempaa lasta ja lapsentyttö Miina, ja sen istuimen alle oli vain tasapainoksi pistetty isohko kori. Se olisi muuten kyllä sopinut kuormaankin, joka oli jäänyt laivarantaan toisen kyytimiehen ja kyökkipiian Katrin haltuun, varovasti perille tuotavaksi.
Lehtori Lajunen oli tahtonut rannasta lähtiessä sijoittaa kyytipoikaansa takapuolelle lasten kanssa ja ajaa itse, mutta siihen ei poika ollut suostunut. Hän, hevosen haltia, oli tahtonut itse pitää huolen kyyditsemisestä, ja istahtanut etupuolelle kärrien kulmalle, ja silloin täytyi pistää tuo kori vielä takapuolelle vastapainoksi.
Siten oli hevoselle tullut jotenkin runsas kuorma. Mutta poika, vakuutellen: "kyllä se jaksaa!" kuitenkin, ehkä juomarahan toivossa, yhä pyrki varsinkin alkumatkasta laskemaan ylämäet neliseen ja muuten täyttä juoksua, milloin hevonen vähänkin yritti astumaan.
Se harmitti lehtori Lajusta hyvin. Jonkun virstan päässä hän ryösti pojalta piiskan, mutta jäiväthän hänelle vielä ohjasperät, ja kun nekin joutuivat takavarikkoon, alkoi hän nykiä ja repiä ohjasvarsilla.
Hevonen jo kuitenkin rupesi hengästymään eikä ollut enää millänsäkään pojan hopusta.
"Tässäkö sitä nyt pitää paahtua koko kesä maantiellä?" valitti rouva nuhtelevaisesti.
"Älä hätäile, kyllä talvi tasaa!" lohdutteli häntä miehensä.
Hiljakseen ajettiin loppumatkaa, milloin rannikon lähitse, jossa vedenselkä vilkkui metsän takaa, milloin korkean mäen päälle nousten, johon näkyi aukea järvi sekä siellä veneitä lepattavin purjein työläästi eteen päin pyrkimässä, milloin notkelmaan laskeutuen, jossa niityt heleän vihreinä hohtivat ja lehtipuut kevään tuoretta tuoksua levittivät. Oli siinä myöskin uhkeita taloja tien varrella, ehkä joukossa joku huonompikin, ikään kuin tekemässä vastakohtaisuutta paremmin huomattavaksi.
Jopa läheni taaskin mäkien ylitse ja niittyjen keskitse tie järven rantaa. Viimeisen tuuheametsäisen mäennyppylän päälle päästyä levisi matkustajain eteen saarinen järven seljänne niin lähellä, että Lajunen arvaeli jaksavansa siitä heittää kiven tuonne alas veteen, johon maantiekin näytti suoraa päätä osuvan.
Mutta mäen alla oli vielä tilaa kahdellekin talonsijalle, joiden välitse tie loivasti laskeutui rantatörmän päälle, pudottautui siitä edelleen törmän alle ja kääntyi kiertämään toisen talon peltoja, jotka ulottuivat hyvän matkan pitkin rantaa samoin kuin toisen talon viljamaat toisella puolella.
Kumpaisessakin talossa oli, paitsi talonväen omia, kartanoita, erittäin kaupunkilaisten varalle rakennettu kesäasunto, lasiseinäinen kuisti, tilava porstua, kolme huonetta ja kyökki, mäen puolella taloista, vastakkain kahden puolen tiestä, kuitenkin sen verran etempänä, että oli tilaa puhtaille nurmikko-pihamaille. Itse nämä asunnot, samoin kuin pihamaiden ripa-aidat ja portit olivat aivan samaa kaavaa, niin että toista asumusta olisi voitu luulla toisen peilikuvaksi.
Lajusen herrasväen pysähtyessä oikean puoliselle portille koetti rehtori Streng, joka perheineen oli paria päivää aikaisemmin saapunut vasemman puoliseen asuntoon, omassa pihassaan ahdistaa rouvansa kroketti-palloa pois lähitienoilta. Rouva Streng itse unhotti koko pelin ja riensi ottamaan odotettuja kesäkumppaneja vastaan.
Mieluinen keskeytys se oli rehtorillekin, sillä muuhun urheiluun hänellä ei ollut vähääkään taipumusta, kuin korttisotaan ja ajamiseen kyytihevosella, mutta siihenkin ainoastaan silloin, kuin hänen ei tarvinnut pitää huolta ohjaksista.
Hänkin läksi juhlallisen vitkaan maantielle päin. Erittäin kohteliaasti kumartaen nosti hän siellä sirosti hattuaan vielä kärreissä istuvalle rouvalle ja samoin koreasti kumartaen kätteli lehtoria, joka oli hypähtäen jo aika sitte maahan päässyt ja kätellyt rouva Strengiä tavallaan kohteliaasti, mutta melkein ihan kumartamatta.
Lehtori nosti kärreistä vanhimmat lapset ja auttoi alas rouvansa, jonka
Miina ensin vapautti nuorimmasta perheen jäsenestä.
Rouva Lajusen tervehdystavassa, kun hän ryhtyi kättelyn puuhaan, oli jotakin melkein teeskentelemiseltä näyttävää kohteliaisuutta, jota vastoin rouva Streng suoritti nuo temput paljon yksinkertaisemmin, suoravaisesti sekä mieleltään että käytökseltään.
Vasemman puolisen portin taa ilmestyi tällä välin kaksi rehtorin lasta, ja sinne pujahtivat pihaan äsken tulleetkin, nuorin Miina-tytön sylissä.
Kori oli vielä saatava pois kyytipojan kärreistä. Lehtori jo tarttui siihen käsin reippaasti, kuten hänellä oli tapana.
"Hilja! Hiiilja!" huusi rouva Lajunen vanhinta tytärtänsä.
Lehtori kääntyi katsomaan, mikä oli hätänä. Hilja juoksi äitinsä luo.
"Mene kutsumaan Maria nostamaan pois koria kärreistä!"
"Enkö sitä minä osaisi nostaa?" kysyi lehtori.
"Mitäs ne piiat sitte tekevät? Kylläpä käskisi totuttaa heitä vain valmiisen luottamaan."
Hilja palasi. "Mari ripustaa kartiineja, ei hän pääse."
"Eikö hänellä ollut aikaa sitä ennen tehdä?" torui rouva. "Niin käy aina, kun ei itse ole katsomassa. Ei ne saa mitään aikaan."
"Älähän nyt joutavia! Kyllä kai Marilla on eilisestä asti ollut kylliksi tekemistä. Ja muuten, enkö minä täällä maallakaan saisi mihinkään koskea."
"Hm!" vastasi rouva.
Lehtori nosti korin. Rouva Streng puoli väkisin tarttui sen toiseen päähän kantamaan sitä maantieltä Lajusten asuntoon.
Rehtori, oltuaan koko ajan toimettomana katsojana, ja rouva Lajunen siirtyivät tieltä rehtorin pihaan istumaan kiikkulaudalle.
Lehtori palattuaan maksoi pojalle kyytirahan, mutta ei penniäkään enempää.
Poika siitä äkeissään murisi kärreihin noustessaan ja hevosta kääntäessään: "Kuka teille osaa mieliksi tehdä? Ajanpa minä kovaan tai hiljaan, niin ei vain heru penniäkään, että edes saisi kunnon tupakan puodista!"
Ja hevonen se sai tuntea vihat ruoskasta, jota karkuun se läksikin täyttä laukkaa ylämäkeen.
"Juottahan nyt teetä täällä", virkkoi rouva Streng ehdittyään omaan pihaansa, johon lehtorikin nyt saapui. Sepä vasta oli rouva Lajuselle tervetullut ehdotus. Hänen ei tehnyt mieli itsensä vaivautua illallispuuhissa.
"Vielähän se Katri on siellä jäljellä kuorman kanssa", virkkoi hän hyvillään, kun sai rauhassa istua sillä puolella, jossa nyt kerran oli.
Melkein samaan jatkoon huusi hän taas Hiljan esiin ja lähetti hänet kutsumaan Maria, joka tällä kertaa pian saapuikin.
"Kun Katri tulee, laittakaa kaikki kuntoon ja sitte hankkikaa itsellenne ruokaa täksi illaksi! Me jäämme tänne."
"Johan teillä on kesähuvitukset meneillään", virkkoi lehtori heilutellen krokettinuijaa.
"Kyllä me yritimme", myönsi rouva Streng, "mutta eipä tuo oikein sujunut, kun Viktor on niin haluton. Ehkä nyt kävisi paremmin, kun on useampia. Koetetaanko?"
"En minä huoli. Väsyttipä tuo matka, kun olikin niin pitkä!" valitti rouva Lajunen haikeasti.
"Kyllä minä mielelläni paukuttelen, kun kerran päästiin tänne luonnon helmaan."
Lehtori ja rouva Streng valitsivat itselleen pallot ja alkoivat paukutella melkeinpä nuoruuden innolla ja hyvällä taidolla.
"Hilja, Hilja!" kuului taas huuto.
Kutsuttu juoksi sisältä lasten seurasta äitinsä luo.
"Menepäs, kutsu Mari tänne!"
Hilja juoksi toimittamaan sanaa. Mutta Mari olikin ehtinyt mennä talon puolelle ruokaa hankkimaan, joten kului kotvanen ennen kuin Hilja hänet löysi. Saapui hän sentään viimein juoksujalassa.
"Pyydä meidän talon emäntää tulemaan minun puheilleni!" kuului se tärkeä asia, jota varten jo kahta henkeä oli juoksutettu.
Rouva jo melkein ehti ennen ikävystyä odottamiseen, kuin kutsuttu emäntä vähän siistiytyä ja viimein tulla tasaisessa talonpoikais-tahdissa.
Rehtori sai sopivan tilaisuuden lähteä huoneesensa tupakkaa noutamaan.
Rouva Lajusen ja emännän välillä kesti kauan keskustelua ruokatarpeista, mitä oli paikalta saatavana, mitä etempää hankittava.
Heidän vielä puhellessaan saapui Lajusten kuorma. Nyt oli Mari kyllä valmis tulemaan kutsumattakin. Kävipä hän myöskin pyytämässä rouvaa näyttämään, mihin mikin oli kannettava ja asetettava. Mutta rouva vain sieltä istualtaan neuvoi muutamia kohtia ja käski muuten asettelemaan mieltänsä myöten, kunhan vain kaikki tuli hyvin.
Lehtori sen sijaan heti keskeytti krokettinsa ja läksi pitämään omista tavaroistaan huolta sekä muutenkin kantamisessa apuna olemaan.
Rouva Streng meni sisälle arvattavasti illallisen puuhaan.
Talon emännän lähdettyä siirtyi rehtori jälleen kiikkulaudalle.
"No, miltäs täällä näyttää?" kysyi hän.
"Enpä tiedä. Kyllä siellä kaupungissa taitaisi parempi olla. Täällä tuntuu tulevan niin paljo puuhaa. Eihän täällä saa edes lihaakaan paikaltansa, pitää tilata kaupungista."
"Se minusta ei niin paha vastus ole. Vaan täällä ei ole edes ainoatakaan puuta, jonka siimekseen pääsisi huoneiden kuumuudesta. Kotona kaupungissa kun astuisin vain alas rappusilta, niin olisi kylliksi varjoa."
"Varjoa tuota on huoneidenkin seinillä. Mutta ei täällä ole seuraa minkäänlaista."
"No, no!" muistutti rehtori kuin kaupungissa koulupoikia. "Tuo rouva Lajusen valitus tuntui halveksivalta häntä itseään kohtaan; oliko sitte hän niin mitätön!
"Minä tarkoitin: minkäänlaisia naisseuraa. Sillä ei noista talonpoikais-emännistä seuraksi ole. Hehän eivät tiedä niin mitään, puhuvat vain alinomaa töistään ja puuhistaan, ikään kuin niitä ei muilla olisikaan."
"Onhan tuo niinkin", myönsi rehtori. "Eikä täällä saa kokoon wisti-klubia, eikä ole lukusaliakaan, jossa sanomalehtiä näkisi. Miten tämä kesä todellakin kuluneekaan?"
"Minä aion hankkia kirjoja ja paremman puutteessa lueskella niitä."
Lehtori palasi omalta puoleltansa.
"Täällähän näkyy tulevan oikein hauskaa. Tuossa on metsä oivallinen mäen päällä, jossa sopii riippuverkossa venyskellä kuumimmat hetket!"
"Kuka sinne jaksaa kiivetä!" koetti rouvansa häntä vastustaa. Lehtori innoissaan ei kuullut koko väitettä, vaan jatkoi:
"Entäs tuo järvi! Sielläpäs näyttää kelpaavan soudella ja kalastella kylliksi särvinruokaa…"
"Ei se minua huvita", tokasi väliin rehtori.
"… eikä ole pelkoa myrskynkään vaarasta, kun on noin paljo saaria!" purki lehtori yhä luonnonraitista mieltymystään.
Molemmat toiset yrittivät vastustamaan pontevammin, mutta samassa tuli rouva Streng kutsumaan teelle, jota rouva Lajunen jo olikin ikävällä odotellut.
Sisälle päästyä rouva Streng pyysi anteeksi, että hänellä oli vain tavallista kotiruokaa tarjota, maalla kun ei käynyt noudattaa kaupungin tapoja.
"Onhan tässä ruokaa vaikka kymmenelle", lohdutti lehtori ja kävi rohkeasti leivän, tuoreen voin, suolakalan, paistettujen ahvenien ja savustetun lihan kimppuun, jota paitsi maitokannu seisoi pöydällä niin suurena, että siitä kyllä riitti juodakin eikä vain ryypiskellä.
Rehtori ja rouva Lajunen söivät puoli väkisin noita pohjaruokia, ihan nähtävästi odotellen jotakin varsinaista illallista, paistettuja lihapalleroita tai muuta senkaltaista taikka edes jotakin munaputinkia tuon savustetun lihan kanssa.
Kun viimein lapsentyttö Sanna toi teetä odotetun putinkin sijasta, punastui rehtori eikä enää malttanut olla kysäsemättä vaimoltansa:
"Eikö sinulla muuta olekaan?"
Rouva Streng hämmästymättä selitti arvelleensa, että tultaisiin toimeen sillä, mitä maalla milloinkin oli tarjona.
Rouva Lajusen toivon pettymystä sai korvata korppukori, josta puolikymmentä kaunista teen vahviketta musertui hänen kuppiinsa, vieläpä pari toiseenkin.
Lehtori yhä vielä söi terveen miehen hyvällä halulla voileipää maidon kanssa sekä joi viimeksi teelasinsa ilman vahviketta.
Kesäkumppanien lähtiessä hetken kuluttua katsoi rehtori olevansa velvollinen täydellä todella, eikä ainoastaan kohteliaisuuden tavoin, pyytämään heiltä anteeksi illallisen jokapäiväisyyttä, ja sittemmin hän rouvallensa vielä erittäin ilmoitti, että oli ihan tarpeeton saattaa häntä sellaiseen häpeään kuin tänä iltana.
Rouva Lajunen oli nyt ensi kerran astuessaan kesäasuntoonsa huonolla tuulella. Sen mielialan täytyi päästä jotenkuten purkautumaan.
"Kun kehtaakaan tuo rouva Streng pyytää teelle, vaikka ei ole sen parempaa tarjota!"
"No, olisiko sinulla itselläsi ollut parempaa?"
"Hm, jos ei tänä iltana, niin ainakin huomenna. Ja juuri huomenna minä hänelle näytänkin, mikä on kohtuus."
Tämä tuuma, tuo koston esimaku, rauhoitti hiukan lehtorin iltaa ja hänen elämänkumppaninsa omaa mieltä, varsinkin kuin lehtori, luullen uhkausta leikiksi, ei huolinut kinaa sen pitemmälle jatkaa, vaan kääntyi porstuasta omaan huoneesensa.
Pianpa rouva Lajusen kiihtynyt mieli sai uutta närkästymisen aihetta. Hän oli kesäasunnon piirustuksen mukaan ajatuksissaan asetellut huonekalut erityisellä tavalla. Nyt hänen sisään astuessaan sitä kuvaa ei näkynytkään, vaan missä kohdassa oli liian ahdasta, missä liian väljä tila. Rouva oikein kauhistui.
"Mari!" huusi hän käskevästi.
Ääni kajahti liian kimakasti viereiseen kammariin; sieltä alkoi kuulua havahtuneen pienokaisen valitusta ja Miinan tyynnyttävää laulua.
Huudettu Mari tuli. Hän oli jo arvannut varustautua.
"Niin sinä järjestät, kuin sinulla ei olisi yhtään järkeä. Kutsu Katri ja nostakaa piironki kulmittain!"
"Kyllä me jo koetimme, mutta se tulee oven eteen."
"Tee niin, kuin minä käsken!"
"Olisitte, rouva, itse tullut katsomaan, kävinhän minä teitä pyytämässä. Ja mikä teille sitte kelpaa!"
Viimeiset sanat kuuluivat jo puoleksi oven takaa. Rouva olisi mieleensä nähden mennyt jäljestä opettamaan tuolle kelvottomalle parempaa käytöstä, mutta oli niin liian väsynyt, että istahti tuolille.
Mitään sanomatta Mari ja Katri nostivat sitte piirongin kulmittain, niin että oven aukosta runsas kolmas osa jäi sen peittoon. Sohva siirrettiin uunin eteen ja sängyt etemmäksi seinästä. Muut huonekalut asetettiin Helsingin muodin mukaan hujan hajan ympäri lattiaa, että ainoastaan pujottautumalla päästiin niiden välitse kulkemaan, varsinkin kuin huone ei ollut muutenkaan niin suuren suuri. Saatuaan täten oman asuntonsa — sillä miehensä huoneesen rouva Lajunen ei kajonnut — mielensä mukaiseen säännölliseen epäjärjestykseen päästi hän Marin rauhaan, mutta Katrin täytyi vielä sälyttää muistiinsa niin suuri joukko kaikenlaisia kosto-illallisiin koskevia asioita, että tavallinen kyökkipiian ymmärrys alkoi käydä riittämättömäksi, varsinkin näin maalla.
Tuli sitten lapsentytön vuoro, jonka Katri pälkähästä päästyään käski rouvan luo.
"Pidäkin nyt hyvä huoli lapsista, että saan rauhassa nukkua! Minua väsyttää."
Miina lupasi tehdä minkä voi.
Vihdoin rouva Lajunen joutui riisuutumaan ja levolle käymään. Miehensä poissa olo häntä ei kummastuttanut, hänhän muulloinkin oli aina tullut vasta myöhemmin.
Lehtori oli koko päivän puuhannut muuttotavarain kanssa ja väsynyt. Nähtyään illalliselta palatessa koti-ilman olevan täynnä ukkosta vetäytyi hän omaan kammariinsa ja istahti sohvalle odottamaan, mutta kun sänkykammarissa ei kuulunut niin pian sää selkenevänkään, torkahti hän ja kaatui hetkisen kuluttua kyljelleen siihen missä oli.
II.
Rahallisesti nukuttuaan yönsä riisuutumattakin heräsi lehtori Lajunen aikaisin seuraavana aamuna. Vähän ensin oudostutti tuo olo makuulla vaatteissaan, mutta pian sentään muistui jo mieleen kaikki eilispäivän ja -illan tapaukset. Hän ei ollut koskaan tottunut venytteleimään aamusilla vuoteella, vaikka olisi kuinka väsyksissä levolle käynyt; hän näet oli kasvanut talonpoikaisessa ahkerassa kodissa, jossa ei kuhnustelemista suvaittu.
Niinpä hän nytkin, kun sai silmänsä auki, kerran vain hypähti ja seisoi jo lattialla kykenevänä ryhtymään mihin työhön hyvänsä.
Aurinko paistoi valaen suloista lämpöä huoneesen.
Lehtori katsahti ikkunasta järvelle päin. Sen pinta seisoi kirkkaan tyynenä. Ei tuntunut pienintäkään tuulen henkäystä liikkuvan siellä eikä kuitenkaan vielä ollut tuota kuumemman kesän auerta ilmaa saentamassa. Yhtä virkeältä näytti luonto kuin katselijan oma mielikin.
Kukapa sellaisena aamuna malttaisi huoneen ahtaudessa oleskella!
Lehtori pesi kasvonsa ja kätensä, pisti olkihatun päähänsä, katsahti siimattomiin onkivapoihin, otti niiden sijaan nurkasta käteensä kepin ja läksi ulos.
Koko asunnossa ei vielä kuulunut muuta liikettä.
Hiljaisuus vallitsi läheisissä taloissakin. Arvattavasti olivat asujamet jo ulkona töillään.
Kevään tuore tuoksu hajahteli vastaan. Järvi tuntui houkuttelevammalta, mutta sinne ei vielä ollut erinäistä asiaa.
Aamun ihailijan hiukan viivähtäessä pihassansa aukesi vastapäisen asunnon ovi ja ulos astui rouva Streng ilmeisen ilon ja virkeyden elävänä kuvana, aikoen hänkin kävelylle, koskapa kevynen päivänvarjo kädessä teki kepin virkaa hänen lähestyessään porttia.
Tervehtien virkkoi lehtori:
"Aikaisinpa tekin olette liikkeellä."
"Mikäs aikainen tämä on. Johan minä olen keittänyt kahvinkin itselleni."
"Itsekö?"
"Kukapa sitä muu meillä näin aamusilla keittäisi. Sanna on siksi nuori ja lapsimainen, että häntä kyllä vielä nukuttaa. Ja mitäpä minä hänestä herättelemään, hän vain noustessaan herättäisi lapsetkin. — Mutta tokko te olettekaan vielä kahvia saaneet?"
"Kukapa sitä meillä ollenkaan näihin aikoihin keittäisi. Vielä ne kaikki kuuluvat olevan ihan hiljaan."
"Malttakaas, minä tuon teille kuppisen."
Lehtori yritti kieltämään, mutta rouva jo oli asuntonsa ovella eikä lehtorin tehnyt mieli ruveta huutelemaan.
Kohta hän palasi, suuri kuppi kiehuvan kuumaa kahvia pikku tarjottimella kuppikorin sekä sokuri- ja kerma-astian kanssa.
Lehtori joi halukkaasti. Se maistui hyvältä, vaan kuitenkin hiukan oudolta.
"Mitäs kahvia tämä on?"
"Onko se huonoa?"
"Ei ollenkaan, mutta on tässä vähän toisenlainen maku kuin meillä."
"Arvatkaapas, mistä se on".
"En minä arvaa keittotaidon salaisuuksia, varsinkaan kahvin. Muuta ruokaa kyllä olen ennen kouluaikanani keitellyt, mutta en koskaan kahvia."
"Tekö olette itse keittänyt ruokaanne?"
"Niin siihen aikaan, kuin meitä asui kolme pojan nassakkaa yhdessä huoneessa, ja siitä me puineen maksoimme hyyryä yhteensä koko viisi markkaa kuukaudessa."
"Jo nyt laskette leikkiä. Ette te vielä niin vanha mies ole."
"Pari kymmeniä vuotta sitte se oli täyttä totia. Mutta ei meillä talosta ollutkaan muuta passausta kuin kammarin lattian pesu pari kertaa kuukauteen. — Mutta mitenkä olettekaan tämän kahvin keittänyt?"
"Ihan kuin tavallisesti; siinä vain on ainoastaan neljäs osa kahvia ja muu rukiita."
"Rukiitako?"
"Niin, eikös niistä tule aika hyvää kahvia?"
"Tuntuupa tulevan. — Suuret kiitokset."
Lehtori aikoi ennen laittamistansa sanoa jotakin siihen suuntaan, että saatettaisiinpa heilläkin ruveta juomaan ruiskahvia, mutta ei kuitenkaan katsonut sopivaksi ilmaista kotiolojaan, ainakaan lausua mitään moitteen sanaa niistä oman perheen ulkopuolella.
Rouva Streng vei pois tarjottimen tavaroineen ja palasi pian. Lehtori seisoi sen aikaa ajatuksissaan, joista hänet herätti iloinen ääni:
"Mihin päin aiotte kävellä?"
"Kaiketi nyt ensin tuonne mäelle, kun eivät onkeni vielä ole kunnossa."
"Sinne minäkin aioin."
Enempää puhelematta astuivat he vastamäkeen ylös ja seisahtaen siihen, josta tie alkoi painua tasaisemmaksi, kääntyivät katsomaan taaksensa. Siinä makasi ihana järven selkä, kuvastaen paikoittain jyrkkiä, toisin paikoin vihreydestä hohtavia rantojansa.
Hetkisen sitä luonnon peiliä katseltuansa astuivat he edelleen.
Vastoin talonpoikain tapaa oli tämän mäen metsä aivan koskematon. Suuriakin havupuita kasvoi siinä melkoisen tiheässä ja niistä levisi terveellinen pihkan haju. Pienempää lehtimetsää kasvoi välissä ja muutamat suuret koivut olivat ihan kuin varta vasten asetetut laululintusien olopaikoiksi.
Kyllä sieltä kuuluikin viserrystä ja liritystä kaikenlaista.
Lehtorilla oli lapsuudestaan saakka hyvästi muistissa, että lintuset kilvan kiittävät suurta Isää. Ja hänenkin iloisesta mielestään nousi sanaton kiitostunne kohti korkeutta.
Metsän toisesta laidasta kääntyen palasivat astujat siihen, jossa äsken pysähtyivät ja istahtivat järvitaulun eteen, vasemmalta lämmittävän auringon ja takaa kaikuvan moniäänisen liverryksen keskelle, kumpikin omalle puolellensa tiestä kivelle, vaiti molemmat.
Lajunen istuessaan mietti: "Hauska on näin nauttia luonnon virkeyttä yksin kävellen; hauskempi se on ystävän seurassa, joka käsittää tunteemme ja riemuitsee kanssamme; vaan hauskinta olisi, jos oma armahainen, oma puoliso olisi sinä ystävänä."
Rouva Streng ajatteli melkein samoin, mutta ei kumpikaan ilmaissut sitä toisellensa.
Molemmat he johtuivat muihinkin ajatuksiin, vaan yhtä salassa ne kaikki pysyivät muilta kuin korkeuden ja sielujen syvyyden hallitsijalta, jolta he eivät tahtoneetkaan mitään salata.
Auringon yletessä alkoi vienoinen tuulen henki väristää järven pintaa, josta silloin hävisi tuo lumoava hiljaisuus, jättäen sijaa elävyydelle. Sama tuulen henki alkoi myöskin hiljakseen humista puiden oksissa ja hiljentää lintujen sulosoittoa. He läksivätkin jo muihin toimiin, ravinnon hakuun.
Viimein nämä suuremmatkin aamusulon nauttijat palasivat asuntoihinsa.
Molempain perheiden lapset leikittelivät jo ulkona.
Lehtori löysi kamaristansa kahvikannun, mutta musta juoma oli jäähtynyt.
Rouva Lajusta ei vielä näkynyt. Hän nautti kylliksensä unen suloa.
Sen sijaan Katri jo oli käynyt talosta tinkimässä minkä mitäkin illan tarpeiksi. Muhkealta kanalta oli hän sitte armotta kaulan katkaissut ja istui nyt puuliiterissä saalistansa höyhentämässä ja kynimässä.
Lehtori toi sisältä koko kasan kaikenlaisia onkitarpeita, istahti kiikkulaudalle ja alkoi laitella niitä kuntoon. Lapset kohta kokoutuivat lapsirakkaan lehtorin ympärille katselemaan hänen kalujansa ja alkoivat siinä omaan tapaansa hälistä ja kilvan puhella.
Pian aukesi läheinen makuukammarin ikkuna. Rouva Lajunen pisti siitä päätään.
"Siinä nyt rähisette, ett'ei saa nukkuakaan. Ja sinäkin, Vilhelm, annat niiden meluta tuolla lailla." Lehtori katsahti rauhallisesti kelloansa. "Jopa tuota pitäisi unta riittämänkin. Kello on jo yhdeksän", virkkoi hän.
"Mitä minä huolin kellosta. Miina, vie pois lapset!" Miina tietysti totteli eikä lehtori lasten tähden ruvennut peruuttamaan rouvansa käskyä.
Kotvasen kuluttua kuului rouva moneen kertaan huutavan Maria, joka sitten juoksujalassa saapui tinkimään Katrilta kahvia.
"Pannussahan sitä on", virkkoi Katri, "kaada siitä. Jos lienee jäähtynyt, niin lämmitä?
"En minä jouda, pitää rouvaa auttaa."
Ja Mari juoksi sitä kyytiään pois.
"Enpä tästä minäkään joutaisi, kun on puuhaa illaksi. Ketähän tänne nyt niin isoisia vieraita heti maalle päästyä tulleekaan."
Niin Katri itsekseen pahoitteli käsiään pyyhkiessään.
"Toimitapas sitte minullekin kuppinen, kannussa oli kylmää", sanoi lehtori tytön siitä hänen lähitsensä kiirehtiessä kyökkiin.
"Kyllä, kyllä toimitan."
Rouvan komentavaa ääntä kuului tuon tuostakin kammarista.
"Missä se kahvi nyt viipyy? Äläkä sinäkään tuolla lailla revi tukkaani! Etkö sitä osaa sievemmin käsitellä? Ota nyt se vaalea leninki sill'aikaa kuin juon kahvia!"
Vasta runsaan puolen tunnin jälkeen astui rouva ulos täydessä kaupunkipuvussa. Mari kantoi jäljestä kiikkutuolia ja sen aluslautoja sekä asetti ne rouvan osoituksen mukaan siimespaikkaan.
Nyt lapsetkin taas uskalsivat palata sanomaan "hyvää huomenta" ja sitte katselemaan lehtorin työtä.
Rouva istahti kiikkutuoliinsa lukemaan jotakin romaania.
Melkein yht'aikaa tulivat rehtori kirjavassa kesäpuvussa, saappaat kiiltävinä, ja rouva Streng neule kädessä.
"Hilja, kutsu Maria tänne!" käski tervehdittyänsä rouva Lajunen.
"Tuo tuoleja vieraille!" kuului Marin tultua uusi käsky.
Mari kantoi ulos kaksi tuolia ja ilmoitti samalla, että aamiainen oli valmis.
Rouva Lajunen joutui hämilleen. Kuinka nyt selvitä vieraista?
Rehtorin rouvan tarkka silmä huomasi tuon pulan.
"Nytkö te vasta syöttö? Johan me söimme aika sitte, kohta minun palattuani."
"Vastapa minä äsken join kahviakin. Ei minulla vielä tunnu ruoan tarvista. Mene sinä, Vilhelm, syömään."
Lehtori läksi muitta mutkitta.
Rouva Lajunen katsoi pitkään hänen jälkeensä, ajatellen: "Kyllä on aika moukka, kun ei edes älyä pyytää anteeksikaan vierailta; lähtee vain ilman mitään."
Palattuansa ruoalta kehoitti lehtori toisia lähtemään järvelle.
"En minä nyt syömättä lähde", kuului rouvan jyrkkä päätös.
"Kyllä minä voisin tulla, mutta ei ole soutomiestä", arveli rehtori.
"Mitä sillä tehdään. Kyllä minä soudan."
"Ja minä pidän perää", ilmoitti rouva Streng.
Rouva Lajusta harmitti tuo miehensä sulloutuminen moisiin toimiin kuin soutomiehen. Vaan tietäen lehtorilla siinä olevan oman päänsä jätti hän tällä kertaa muistutukset tekemättä, ollen mielessään kiitollinen rehtorille, joka toki käsitti, mikä sopii herrasmiehelle, mikä ei.
Heidän lähdettyänsä kiiruhti rouva syönnin puuhaan, jonka hän äsken olikin vain kohteliaisuudesta jättänyt tekemättä.
Soutelijat viipyivät matkallaan ohi puolen päivän, joten rouva Lajusella oli kyllin aikaa yksikseen lueskella ja torkkua, muutteluttaa kiikkutuoliansa paikasta toiseen, jota varten täytyi joka kerran parin kolmen hengen olla liikkeellä, juoda kahvia ja viimein harmistua mieheensä, joka ei pitänyt lukua hänen hauskuudestaan, sekä ikävystyä itseensä ja maalla oloon, kirjoihin ja koko elämään. Tuntuipa muun tyytymättömyyden seassa hiukan kateuttakin toisia kohtaan, jotka osasivat elää maalla maan tavalla, ja siitä harmittelijalle yritti jolahtamaan mieleen, että taitaa sentään olla syytä itsessäkin; miksi hän ei lähtenyt toisten mukaan.
Mutta samassa hän näki soutelijain palaavan. Harmi palasi vielä voimakkaampana ja rouva pakeni äkeissään kammariinsa etsimään edes unesta olonsa tukaluuden unhotusta.
Rehtori maantiellä erotessaan koreasti kiitteli hyvästä soudosta lehtoria, joka palavissaan astui nuttu käsivarrella. Kiitokseen yhtyi rouvakin hymyillen, mutta muuta sanomatta, ja seurasi miestänsä omalle puolelleen.
Lehtori kiitettyään kiittämästä siirtyi pihaansa ja istahti rouvansa kiikkutuoliin.
Iltapuoli-kahvin aikaan rouva Lajunen lähetti sisäpiikansa Marin kutsumaan rehtorin herrasväkeä illempana teelle ja illalliselle.
Kello 7 paikoilla sitte istuivat kaikki lehtorin pihassa ja siellä lapsetkin juoksentelivat.
Mari kantoi teetarjottimen kiikkulaudan eteen asetetulle puutarha-pöydälle ja siirsi lähemmäksi rouva Lajusen kiikkutuolin.
Herrain teelasit seisoivat komeissa hopeajaloissaan. Leipäkori uhkui yli reunojansa kaupungista mukaan tuotua parasta teen särvintä. Siinä oli pehmoista leipää ja mureita korppuja, oli myöskin sokurileipäsiä ja hienoimpia Englannin keksejä sekä piparkakkuja ja hohkaisia viipaleita, leikeltyjä suuresta sokurikakusta, jonka muutamat naisystävät olivat kaupungista lähtiessä antaneet evääksi maalle.
"Tämäpä näyttää hauskalta", kiitteli aina kohtelias rehtori.
"Olkaa hyvät, ottakaa!" kehoitti emäntä ollen jo oikealla alallansa ja siten myöskin puheliaampi.
Rouva Streng, arvaten, mitä tästä vielä oli tuleva, otti kiinanposliinisen kupin ja yhden ainoan palasen vehnäleipää, jota vastoin rehtori kokosi eteensä korista yhden kappaleen kutakin lajia, vaikka niitä olisi ollut vieläkin enempi, ja emäntä vain yhä kehoitteli ottamaan lisää.
Kun ensimmäinen annos oli onnellisesti nautittu, lähetettiin Hilja kutsumaan Maria tuomaan lisää.
Toisen kupin jälkeen tunsi emäntä mielessään jo hiukan hyvinvoinnin alkua.
"Mitenkähän tätä kesää oikeastaan ruvettaisiinkaan viettämään?" kysäsi hän puheen aluksi, kun näet oli enimmin ikävystynyt päiväänsä.
"Sitäpä minäkin juuri ajattelen", virkkoi rehtori.
"Minusta se on hyvin yksinkertainen asia. Kun kerran ollaan luonnon helmassa, niin pitää mukautua luonnon järjestykseenkin ja luopua kaupungin tavoista. Luonto on kaunein aikaisin aamusilla, ja tietysti on silloin sitä nautittava. Ennen voidaan sen sijaan nukkua päivällä, ell'ei aika muuten kulu muissa toimissa."
Rouva Streng se näin lausui ajatuksensa.
"Kukapa tuota viitsii nousta niin aikaisin", vastusti rehtori. "Jos sinulta aika kuluu, kun itse teet piikain töitä, niin ei siltä suinkaan minun aikani kulu yhtä helposti."
Rouva Lajunen nyrpisti nenäänsä, ikään kuin sanoakseen: "Hyh, vai piikain töitä! Kyllä kai niihin pitäisi ryhtyä!" Vaan sitte hän heti katsahti kiitollisesti rehtoriin.
"Mitäpä minä suotta rupean elättämään joutavia ihmisiä", virkkoi rouva Streng, "ja jos pitäisinkin useampia palvelijoita, niin kyllä siltä aina itselleni keksisin jotakin. Ei aika koskaan ehdi tuntua pitkältä, jos vain on halua jotakin toimimaan. Mutta haluttomuus se tekee ajan pitkäksi."
"Eiväthän kaikki ole työjuhtia, niinkuin sinä", tokasi rehtori. "Mitäpä minä esimerkiksi täällä maalla tekisin? Ei täällä ole koulua."
"Ei sitä koulua ole kesällä kaupungissakaan."
"Olisihan siellä edes wisti-klubi."
"Sinulla nyt ei ole halua eikä mieltymystä mihinkään muuhun kuin siihen korttisotaasi."
"Se onkin toista kuin täällä maalla vetelehtiminen. Siihen saattaa oikein kokonaan kiintyä. Ja siinähän on koolla kumppanejakin, joiden kanssa sopii keskustella."
"Ikään kuin te muusta keskustelisitte kuin korteista. Ei, hyvä Viktor, pitää olla vähä mieltymystä johonkin oikeaan työhön, joka hyödyttää. Silloin pysyy mieli raittiina ja tuntee huvia luonnosta, joka samoin aina työskentelee."
"Niin juuri", vakuutti lehtori. "Harrastusta tarvitaan, mutta jokaisen vain tulee osata valita jokin työala tai joitakuita erityisiä töitä, sillä muuten hajoaa harrastus hapuilemiseksi."
"Niin, jos tarkoitatte varsinaista elämän työtä, kuten teillä molemmilla on koulutoimi. Mutta muuten ei tarvita mitään valikoimista, kunhan vain vihataan joutilaisuutta, niin silloin aina löytyy jotakin tekemistä. Jos nyt esimerkiksi Viktor viitsisi, niin olisi hyvä aika tehdä listoista tuollainen pöytä meidänkin kiikkulautamme eteen, että joka kerran ei tarvitsisi kantaa sisältä ulos pitsattua pöytää."
"Se on nikkarin asia, en minä muiden töihin tartu."
"Jos jokainen ajattelisi samoin, niin eipä olisi nikkaria olemassakaan."
"Mitä siitä tulisi, jos kaikki ryhtyisivät kaikkea tekemään? Ei kukaan osaisi mitään", arveli rouva Lajunen.
"Taikka osaisi jokainen vähän kulakin noin vain kotitarpeiksi."
Väittelyä kesti vielä kauankin ja siinä tuli ilmi, että rehtori ei ollut ikänänsä vielä pitänyt kädessään kirvestä, eipä edes partaveistäkään, jonka tähden hän nytkin aikoi antaa partansa kasvaa syksyyn asti, ja että rouva Lajunen ompelutti Miinalla kiinni kaikki ratkenneet hakasensa, puhumattakaan lasten napeista, joiden kunnossa pito tietysti oli Miinan asia; mutta tuota työttömyyttään rouva sentään tuntui vähän ikään kuin häpeävän, kun näet oli lueskellessaan huomannut nykyajan vaativan työtä ja tointa jokaiselta, ken tahtoi pystyssä pysyä. Rehtori sitä vastoin aivan kerskailemalla julisteli suoraan kaiken muun työn halveksimistansa kuin opin taonnan poikain päähän.
Jo yritti kina käymään kiistaksi, joka ehkä olisi muuttunut katkeraksikin, vaan oikeaan aikaan saapui Mari ja supautti jotakin rouva Lajusen korvaan.
Hyvillään tästä keskeytyksestä ja mielessään myöntäen rouva Strengin olevan monessakin asiassa oikeassa, pyysi emäntä vieraitansa illalliselle.
Kehoitusta totellen tarjosi rehtori kohteliaasti käsivarttansa rouva Lajuselle, joka siihen heti tarttuikin. Lehtori ei huomannut taikka ei tahtonut, olla yhtä kohtelias rouva Strengille; he vain muuten vierekkäin astuivat toisten jäljestä sisään.
"Pyydän anteeksi, että täytyy makuuhuonetta pitää ruokasalinakin; eihän täällä maalla ole kylliksi huoneita", selitteli emäntä mielestänsä suuren epäkohteliaisuuden syytä, osoitti kullekin määrätyn paikkansa ja alkoi tarjoella leipää ja voita, rasvasilliä ja suolaista keitettyä lihaa munaputingin kanssa, savustettua kieltä, leikeltyä vasikanpaistia, juustoa ja äsken paistettuja lihapalleroisia.
Tämä kaikki oli vain pohjapainoksi aiottu.
Mari korjaili viimein pois liiat lautaset, vaihtoi puhtaat talrikit ja ruoka-aseet sekä kantoi esiin varsinaisen ruoan: kanapaistin kaikkine viiden- kuudenlaisine lisineen.
Kun sitä oli kylliksi maisteltuja syöty, vaihtuivat talrikit vielä kerran ja jälkiruoka tuli esiin, tehty kermasta ja monenlaisista marjahilloista.
Rehtori oli aivan sulaa kiittelemisiinsä ja söi kuin aika mies. Sen sijaan lehtori näytti vähän neuvottomalta, ja rouva Streng, mitään virkkamatta, ainoastaan vähän maistoi kutakin lajia.
Viimein noustiin pöydästä ja vähän aikaa istuttuaan rehtori rouvinensa, toivottaen "hyvää yötä", läksivät omalle puolelleen maantietä.
Ovesta vielä lehtorin rouva, muistellen kaupunkitapoja, huusi jäljestä:
"Tehkää hyvin, käykää toistekin!"
Asuntoonsa päästyään rehtori heti muutti kohteliaan käytöksensä kylmemmäksi.
"Sellainen pitää illallisen olla, jos kerran pyydetään ketään vieraita", sanoi hän rouvalleen. "Eilisiltana minua oikein hävetti. Ettäs viitsitkin tarjota vain kuivaa kotiruokaa!"
"Enhän minä heitä illallispitoihin pyytänytkään, sanoin vain rouva Lajuselle, että kun heillä ei vielä ollut mitään järjestyksessä, niin saattoivat juoda teetä meillä. Arvelin heidän tyytyvän siihen, mitä sattui olemaan."
"Etkös nyt mitään huomannut?"
"Liiankin hyvin, johan tuo rouva Lajusen tyytymättömyys näkyi eilen täällä. Mutta minä vain en rupea hänen kanssansa kilpailemaan. Saakoon hän herkkusuun kunnian!"
"Päin vastoin sinun pitää kutsua heidät parin päivän perästä ja näyttää, että eletäänhän meilläkin."
"Siitä ei tule mitään. Ei minulla ole kaupunkiruokia täällä maalla. Enkä minä muutenkaan niin suuresti ikävöi rouva Lajusen seuraa. Minä tulin maalle nauttimaan kesän ihanuutta enkä kyökin komeutta."
"Et sinä näy osaavan kohota tavallisuuttasi ylemmäksi, pysyt vain piikain töissä ja ompelijattarien tasalla."
"Tarkoitat: piikain arvoisena. Siitä meillä on eri mieli. Ja ompelijattarien joukossa on myöskin kunnon ihmisiä. Vai onko sille jalompaa tuo ristissä käsin istunta ja komentaminen kolme neljä käskyläistä liikkeelle jokaisen pienimmänkin asian tähden. Minä en katso itseäni minkään työn halventavan, siinä kaikki. Ja kyllähän olen näyttänyt osaavani laittaa kelpo päivällisetkin kaupungissa, vieläpä ihan ilman eri keittäjää, milloin on tarpeen ollut; mutta täällä minusta on aivan turha ryhtyä sellaisiin puuhiin yksistään rouva Lajusen tähden, sillä lehtori ei näyttänyt hyväksyvän tuota tämän illan komeutta."
"Sinä ja lehtori paremmin sopisitte yhteen."
"Mahdollista kyllä. Mutta nyt me olemme yhdessä emmekä huoli turhan tähden ruveta sotkemaan väliämme."
"Et siis aio joskus tarjota parempaakin kuin eilen, jos minä tahdon."
"Kaikki järkevät tahtosi täytän. Jos sattuu muita vieraita tulemaan, sopii tietysti Lajustenkin olla seurassa. Silloin siitä ei tule mitään kostoa, niinkuin tämä ilta oli. Mutta älä vain toimita vieraita tänne minun tietämättäni edeltä päin."
Rehtorista jo yritti tuntumaan, että rouvansa ehkä oli oikeassa, ja sen johdosta hän vähän katui äskeisiä pistosanojansa, mutta turhamaisuudessaan ja oman arvon tunnossaan ei kuitenkaan huolinut ruveta niitä anteeksi pyytelemään. Jospa hänen vaimonsa olisi ollut sellainen hienotunteinen ja -tapainen kuin rouva Lajunen, niin ehkä sitte. Vaan eihän tähän mikään pystynyt, mitäpä häntä lepyttelemään!
Rouva Streng puolestaan oli hyvinkin tuntenut nuo pistot, mutta hän tapansa mukaan etsi joka sanasta ja asiasta valopuolta, joten ne näyttivät paremmilta, kuin monesti todella ansaitsivatkaan. Siten ei piston haavoitus koskaan tuntunut niin kirvelevältä, kuin muuten olisi saattanut. Hän ei myöskään ollut tottunut mieheltänsä saamaan varsin hellää kohtelua eikä siis nytkään odottanut mitään anteeksipyyntöä, vaikka se kyllä olisi tehnyt hänet kaikkein onnellisimmaksi vaimoksi.
Vähän aikaa jatkettuaan sovittelevaan tapaan tätä kotikiistaa kävi rouva katsomassa lapsia ja huomasi heidän samoin kuin tytönkin olevan rauhallisessa unessa.
III.
Kului muutamia päiviä hiljaisesti.
Rouvat Streng ja Lajunen karttoivat toisiansa. Eihän lehtorin rouva tuollaisen tekonsa jälkeen miten voinut katsoa kostonsa uhria suoraan silmiin; niin paatunut hän toki ei ollut turhamaisuudessaan. Ja kun herroilla ei myöskään ollut mitään erityistä vetoa toistensa seuraan, oleksivat kumpikin perhe erikseen omalla puolellaan.
Tulipa sitte sateinen viikko.
Lehtori oli sellaisten päiväin varalle ottanut mukaan sopivaa työtä ja istui kammarissaan.
Samoin kului rouva Strengin aika ikävältä tuntumatta kaikenlaisissa puuhissa, joita toimeliaisuus aina keksii.
Sen sijaan rouva Lajunen aivan oli ikävään menehtyä. Ensi päivät hän koetti makaella — tekeehän kostea ilma ihmisen uneliaammaksi — mutta eipä se sekään ajan pitkään oikein sujunut.
Rehtori myöskin kasasi unikekoa aamuin ja päivällisten jälkeen, ei kuitenkaan koko päivää. Jäi vielä kyllin kyllä aikaa ikävöidä wisti-klubia. Viimein hän jo otti varalta mukaan tuodun korttipakan käsiinsä ja alkoi yksikseen selailla lehtiä.
Ei aikaakaan, niin pisti hän hatun päähänsä, kalossit jalkaansa ja läksi suuren sateenvarjon suojassa maantien poikki esittämään, eikö rouva Lajunen tulisi kumppaniksi.
Tämä ihastui suuresti. Lapsuuden ja nuoruuden ajan olivat kortit olleet hänellä ensin leikkikaluina, sitte hyvinä ystävinä sen seurapiirin tavan mukaan, johon hänen vanhempansa kuuluivat ja jossa korttipeli oli hyvin suosittuna ajanviettona naistenkin kesken, puhumattakaan herroista, jotka eivät osanneetkaan olla koolla ilman wisti-pöytää.
Rouva nyt ensin ihastui, että sai niin hyvän tilaisuuden uudistaa vanhoja tuttavuuksia ässäin, kuningasten ja rouvain kanssa. Kauan näet oli hän niitä saanut kaivata, hänen miehensä kun ei kärsinyt kortteja talossaan, eikä niitä myöskään naisien seuroissa näkynyt siinä piirissä, jossa he nyt eleskelivät.
"Missä sitä pelattaisiin?" — Rouvaa alkoi vähän arveluttaa: jos rehtori ehkä esitti pelaamista siellä, jossa nyt olivat, niin joutui hän pulaan miehensä loukkaamisen ja kohteliaisuuden loukkaamisen välille. Arvelutti myöskin vähän, mitä maalaiset sanovat, kun kuulevat rouvainkin käyvän korttisotaa, sillä eiväthän he tietysti kyenneet käsittämään herrastapoja, kun niitä hänen miehensäkään ei ottanut käsittääkseen.
Kaikki ne arvelemiset sentään haihtuivat, kun rehtori ei sanonut minkään estävän pelaamasta hänen luonaan. Niinpä rouva Lajunen läksi, tosin hiukan rauhatonna mielessänsä.
"Entä kolmas? Mitä siitä kahden kesken tulee?" kysäsi hän matkalla, hoksattuansa pahimman pulan.
"Ehkäpä tuohon neuvo keksitään."
Kotonansa rehtori pyörähti vaimonsa huoneesen ja ryhtyi houkuttelemaan häntä kolmanneksi.
"Tiedäthän, että minä en huoli hukata aikaani sellaiseen."
"Niin, kaupungissa en sitä pyytäisikään, mutta täällä kun olemme pulassa."
"Hyväkin pula! Jos sinulla ei liene parempaa tehtävänä, niin pelaa yksin kolmen edestä."
Turha vaiva. Rouva Lajunen yritti jo lähtemään pois, kun hänen mielestään kahden peli oli aivan mahdoton edes yrittääkään.
Rehtori sentään keksi muita peliä, joissa ei välttämättä tarvittu useampia sotasankareja. Ja kun kerran alkuun päästiin, kului ensi päivä hauskasti, jopa toinen ja kolmaskin. Vähitellen haihtui rouvaltakin kaikki levottomuus, hän teki sitä oikeana työnään.
Vaan loppuipa se sateen aika ja elämä muuttui toisille iloisemmaksi, toisille ikävämmäksi; ei toki rouva Lajunen kehdannut poudalla jatkaa sisällä istumista.
Lehtori oli laitellut kuntoon kalanpyydyksiä ja suurella vaivalla saanut houkutelluksi kaikki lupaamaan lähteä hänen kanssansa järvelle.
Sopimuksen mukaan luopuivat pitempiuniset kesävieraat määräaamuna tavallista aikaisemmin unholan lumokammioista ja varustautuivat lähtemään rantaan.
Lehtori sinne ensinnä saapui asettelemaan kuntoon venettä, se kun oli siksi pieni, että siihen ei eri soutumiestä mahtunut.
Hetkisen perästä saapui rehtori rouvinensa, viimemainitulla kädessä kori; jonka sisältä kuului kahvikuppien helinää ja pilkisti kahvipannun lämmönsäilyttimen tupsu. Oli näet myöskin sovittu, että piti rannassa juotaman kahvia ennen lähtöä ja rouva Streng oli luvannut sen keittää sekä ottaa kupit, sokurit ja kermat, niin että rouva Lajusen tuotavaksi jäivät vain korput.
Niitäpä saatiinkin odottaa ikäväksi asti.
Viimein kun lehtori jo aikoi lähteä häntä kiirehtimään, tuli hän tavallisessa, tälle retkelle jotenkin sopimattomassa puvussaan ja Mari kantoi koria.
Rehtori riensi vastaan pyytämään anteeksi, että oli jotenkin epäkohteliaan huonossa vaateasussa.
"Ei tässä nyt ollakaan lähtemässä kaupungin kaduille", lohdutti lehtori. "Ja mikäs tuota pukuasi vaivaa? Minusta sekin on kerrassaan liian hyvä kalaveneesen. — Sinun olisi parasta olla maalla", sanoi hän ikään kuin vähän äreästi vaimolleen.
"Niin, tosiaankin on vähän varomatonta lähteä tuossa puvussa kalaan", virkkoi myöskin rouva Streng.
"Ei minulla ole huonompia vaatteita", vastasi ahdistettu rouva.
"Syytä sitte itseäsi, jos hullusti käy."
Tällä välin oli rouva Streng kaatanut kahvia ja rouva Lajunen purki koristansa kaikenlaista kahvileipää, huulet omituisessa hymyssä.
Sijoituttiin siitä viimein veneeseen, lehtori airoille, rouva Streng perän pitoon, toiset toistaiseksi keskiteljolle.
Lehtori neuvoi, minne päin oli eilisillalla laskenut verkot talon aikamiehen pojan kanssa. Kotvasen soudettuaan pysäytti hän veneen ensimmäisen lähelle.
Nyt piti rouva Strengin asettuman airoille, kun lehtori varustihe verkkoja lappamaan. Rehtori nousi peräkokkaan ja rouva Lajunen sai siirtyä etukokkaan, jossa oli vähimmin verkoista kastumisen vaarassa, vaikka kinastellen hän ainoastaan luopui paikastaan, johon kerran oli päässyt istumaan, tottumaton kuin näet oli veneessä liikkumaan.
Vene oli kevyt ja horjahteli kokkapainojen tähden melkoisesti, kun pohjapainoa ei vielä ollut. Rouva Lajunen joka kerran parahti säikäyksestä.
Rehtorin rouva alkoi huopia. Soutaminen ei hänellä liene milloinkaan ollut varsinaisena työnä, kalastusveneen huopaaminen vieläkin vähemmin. Sentähden hän liikutteli airojaan sen verran taitamattomasti, että vettä väliin roiskahteli taakse päin. Rouva Lajunen torui ja pyyhkieli hollanninpalttinaisella nenäliinallaan ehtimiseen vesipisaroita pois arkaväriseltä leningiltä.
Unhottui häneltä sentään enin vaara, kun verkon silmissä alkoi nousta kimmurtelevia kaloja.
Jo oli veneessä viisi verkkoa ja niistä valunutta vettä, jossa kalat uiskentelivat.
"Kas miten suuri!" huudahti rouva etukokasta, kun lehtori veti kuudetta verkkoa ja vedestä nousi hauki, suussa melkein koko verkko poikittain. Vaan samalla hän liikahti varomattomasti, että vene kallistui ja vettä pursahti aika koski laidan ylitse. Olisivatpa ehkä niin kalat kuin ihmisetkin äkkipäätä päässeet kokonaan veden varaan, ell'ei lehtori seisoessaan olisi polaissut venettä jälleen kohdallensa.