Kotivarkaus

KOTIVARKAUS

Kuvaus Itä-Suomesta

Kirj.

AATTO S. [Aatto Suppanen]

Porvoossa, Werner Söderström, 1888.

Minä tahdon, että teidän pitää hyvässä viisaat oleman ja pahuudessa yksinkertaiset (Room. 16:19); ett'ei yksikään pettäisi veljeänsä missään asiassa; sillä Herra on kaikkein näiden kostaja (1 Tess. 4:6).

I.

Oli kohtalaisen kylmä, kirkas aamupuoli päivästä kevättalvella.

Suuressa Vaaran tuvassa varustelihe emäntä leivän leivontaan, nosti piika-Tiinan kanssa taikinan rahineen keskemmälle lattiaa ja siirsi pöydän jalkoinensa sen viereen, käänsi pöydästä sen puolen ylös päin, joka jo entisistä leivonnoista oli paksuhkoksi takertunut, ja kylvi siihen seulekannesta runsaanlaisesti jauhoja.

Samassa pistihe ovesta sisään sisar Mari, sankavasu toisessa, hinkki toisessa kädessä.

"Terve taloon!" lausui hän.

"Tule tervennä!" vastasi emäntä, keskeytti puuhansa ja kätteli tulijaa.

"Mitäs sieltä teiltä päin kuuluu?"

"Eipä tuota erikoista. Se ukko pahanen se vain on niin huonona, että siitä ei ole minkään saajaa. Etkö sinä voisi antaa vähän ruoan apua?"

"Kielteleehän se isäntä antamasta, mutta eläähän sitä teidänkin pitänee. Miten ne lapsesi jaksavat? Joko se tyttösi kykenee yksin pienempiä hoitamaan?"

"On siitä, jo hyvä apu, vaikka eihän se taitaisi yksin tulla toimeen; meidän talon emäntä lupasi autella. Terveet ne muuten ovat."

Emäntä nostalsi kolpitsan kantta, otti sieltä jotakin esiliinansa alle ja läksi sisarensa kanssa ulos.

Poika, noin kahdentoista vuoden ikäinen Mikko, juoksi paljain jaloin jäljestä, yllä nelivartinen paita, joka ei ollut muutamaan kuukauteen vettä nähnyt, ja jalassa aikoinaan tummansiniseksi painetut "kosto"-housut, jotka tuon värinsä tähden muka eivät tarvinneetkaan nähdä vettä. Oli hän muuten tavallisesti näin päiväsaikaan vankkana hevosmiehenä mukana metsässä ja silloin tietysti vahvemmin vaatetettunakin, vaan nyt hänen heponsa oli vähän sairastunut, joten miehelle jäi vain laiskuus työksi, kun ei tuota havun hakkelemistakaan päivämääriksi riittänyt.

Pienempi veli, neljän vuoden vanha Jussi, yllä ainoastaan alle polvien ulottuva paita, yritti myöskin samassa oven avauksessa pujahtamaan ulos, mutta kun iso sika röhkäsi porstuasta vastaan, täytyi hänen kinttujensa pelosta pysyä kauniisti sisällä. Hän istahti lattialle, kaiketi ollen jo tottunut olemaan varomatta sen mustuuden tarttumista, joka varsinkin ovensuu-puolella näytti melkoisen paksulta, ehkä ei perempänäkään jättänyt hongan syitä näkymään.

Porstuassa oli ulos menijöille tullut vastaan suntion Liena-tytär. Tupaan päästyään aikoi hän tervehdittyänsä heti ruveta purkamaan ompelusnyyttiään; mutta Anna Maija, talon juuri täys'kasvuiseksi ehtinyt tytär hätäisesti supatti jotain hänelle korvaan, ja siihen se yritys pysähtyi.

Samassapa piika Tiinalle sattui asiaa ulos: hän ehkä arvasi nyt olevansa tuvassa liikana. Kun tytöt siten olivat melkein kahden kesken, sillä eihän tuota paitaressua Jussia kukaan osannut kaippoa, virkkoi Anna Maija:

"Hyvinpä sinä hätäilet. Ei sitä niin varomaton saa olla. Tuota vaatetta, jonka sinulle toin ommeltavaksi, ei kukaan vielä ole nähnyt; minä sen ostin salaa, kun olin voita puotiin viemässä."

"Varastamallako?

"Eihän se mitään varkautta ole, kun oman talon tavaraa ottaa. Eikä siihen mennytkään muuta kuin kahden naulan hinta. Mitäs se tuntui niin suuressa pytyssä, sanoin vettä vähän heruneen voista. Ja nyt sain kunnon yliset kahteen paitaan. Kun ne kerran on yllä, ei niitä kukaan arvaa kysellä."

"Vai sillä tavalla sinä ostelet! Salaa ottaminen on varkautta, otettakoonpa vieraalta tai kotoa. On sitä paljo muutakin varkautta, jota ei siksi luulisikaan. Kyllä ne meille koulussa kaikki selitettiin."

Näin puhui Liena, joka oli kansakoulun käynyt ja siellä saanut yleisestä tavasta poikkeavia totuuksia mieleensä?

"Mitä vielä. Kaikkipa ne muutkin tekevät samalla tavalla. Ja miten me muuten saisimmekaan mitään yllemme tai muiksi varuksiksemme? Ei se isä suinkaan kukkaroansa aukase meidän tarpeihimme tässä eikä muissakaan taloissa."

"Ei väärä siltä oikeaksi tule, että muka pakko käskee."

"Kysy keltä hyvänsä, niin ei kukaan sitä sano varkaudeksi, paitsi meidän isä. Mutta kukapa osaisikaan niin jumalinen olla, kuin hän tahtoo. Eikä hänkään aina kiellä ottamasta, vaan salaamasta, mutta julkeaisiko tuota nyt suoraan sanoa: tämän minä nyt otin ja tämän nyt."

"Kyllä isäsi on oikeassa. Tee sinä vain niin, kuin hän käskee, niin pysyy omatuntosi puhtaana."

"En minä sitä käsitä. Katsos, tuossa veli Matti juuri kantaa kymmenkappaista pussia jyväkuormaansa, ja kyllä minä tiedän mitä varten. Ei se myllyyn joudu muiden säkkien kanssa, vaan puotiin se siellä livahtaa ja Matti saa herrastupakkaa ja muita pikku tarpeita."

Jopa kuului porstuasta emännän ja täti Marin tulo.

Lienalle pysähtyi huulille ponteva muistutus, että salaamisella tuo kotitavaran otto juuri tehdään varkaudeksi, joka se muuten ei olisikaan. Anna Maija kiireesti pisti nyytin taaksensa piiloon tulijain juuri astuessa ovesta sisään.

"Äiti, tuopiko Matti rinkeliä, kun vie pussin puotiin?" kysyi Jussi lattialta, jossa oli hyvin toimessaan kuunnellut äskeistä keskustelua.

Anna Maija punastui. Vaan Matti oli jo ehtinyt peittää reen sevälle heinäin alle pussinsa, jonka oli hyvin ympärilleen vilkuillen kantanut eloaitasta kolmen pitkän säkin lisäksi.

Emäntä katsahti ikkunasta.

"Mitä sinä joutavia höpiset! Eihän Matilla ole pussia, eikä hän nyt mene puotiin, vaan myllyyn."

"Mutta myllylläpä on puoti. Tuopiko Matti rinkeliä?"

"Ei tuo nyt. Tarvitaan ne elot leiväksikin."

Anna Maija istui levottomana ja Liena vähän välinpitämättömämpänä kuunnellen, miten tuo paitaressun kieliminen päättyy.

"Joutaisitko sinä kehräämään minulle palttinan kudetta, saisit jauhoja palkastais?" kysäsi emäntä sisareltaan.

"Miks'käs minä en joutaisi. Eipähän ne omat kehruut haittannekaan.
Missä sitä kasvattaa, kun ei ole maata."

"Tästä saat aluksi. Ethän nyt enempää jaksa kantaa tällä kerralla. Tule sitte ottamaan lisää."

Sisar Mari kiitteli, pisti kehruutukun kainaloonsa, otti käteensä hinkin, toiseen sankavasun, jotka kumpikin näyttivät venyttävän käsijäntäreitä, ja läksi astua juntustamaan, sanottuansa ovessa mennessään: "Jääkää terveeks'!", johon emäntä vastasi: "käy tervennä! käy tervennä!"

Nytpä olikin leipomisella jo kiire. Emäntä alkoi lapiolla mättää taikinasta tahdasta pöydälle, johon Jussi tällä välin oli ehtinyt käydä oven suusta löytämällänsä tikulla piirtelemässä rinkelin kuvia, että edes muodon saisi silmillään nähdä, vaan ei Matin kuitenkaan sanottu tuovan niitä puodista.

Jo kääräsi emäntä hihojansa hiukan ylemmäksi, kastoi jauhoon molemmat kämmenensä, joiden peseminen kiireen kahakassa ei mieleen johtunut, ja alkoi tahtaasta pyöritellä leipäkekosia, jotka laudalle asetettuina nostettiin uunin päälle seinäneläjäin ihailtavaksi tahi nousemaan, kuten oli tapana sanoa.

Anna Maija, huomattuaan äitinsä jo olevan niin kiinni työssään, että hänen sekautumistansa asioihin ei tarvinnut peljätä tuvan ulkopuolella, nykäsi kyynyspäällään suntion Lienaa, ja molemmat pujahtivat yht'äkkiä ulos.

Talon tytär vei ikätoverinsa poikki porstuan kylmään tupaan.

Sen lattia ei ollut yhtä musta kuin asuintuvan, mutta muuten siellä vallitsi irtanaisempi sekamelska, että tuskin vain luuta siellä oli käynytkään koko talvena. Mitäpä tuota olisi viitsitty siistiä tai laista, eihän siellä kukaan asunut. Tavaraa siellä oli kaikenlaista: pidettyjä liinavaatteita huiskin haiskin; hevosloimia ja ajokaluja; niiden mukana kokoutunutta heinän ruuhkaa; ruokatarpeita ja tuhkaa vierekkäin sekä kaikenlaista joutavaa romua. Keskellä lattiaa seisoi isohko tiinu eli amme, kansi sen verran koholla, että hiiret vaivatta pääsivät sisällystä tutkimaan; muutenhan ne veitikat olisivatkin syöneet koko tiinun laidoistaan pilalle. Järjestävälle kädelle olisi tuvassa ollut päiväkausiksi työtä.

Anna Maija nostaisi kannen tiinusta ja kiskoi sieltä irti lihakimpaleen, asetti sen laidalle valahtamaan ja saattoi vieraansa puoli lämpimään porstuanpohja-kammariin.

Siellä oli luuta käynyt ainakin myöhemmin kuin kylmässä tuvassa, mutta hyllyt pitkin seiniä sen sijaan lienevät pari vuotta saaneet koota maidon rippeitä ja pölyä sekaisin, ja keskellä lattiaa seisova maitokorvo oli kokonaan yltä päältä kuivaneen maitokuoren peitossa.

Mustahko, isonlainen voipytty menetti naulan verran säästöistään Lienan nyyttiin, johon valahtanut lihapalakin osui talteen, ja samaa tietänsä Liena siirtyi, asuintuvassa enää käymättä, pihalle ja Matin rekeen, joka häntä odotellen juuri oli kuhnaillut näin kauan.

Anna Maija palasi asuintupaan.

Pojan nassakat sill'aikaa raatoivat omiansa. Mikko oli noussut penkille seisomaan ja saanut käsiinsä avaimen ikkunan päältä. Sen kanssa hän hiljaa liihentihe lähemmäksi kaappia, joka seisoi nurkassa äidin seljän takana.

Riks' raks'! kaapin ovi aukesi raolleen ja Mikon käsi tunkeusi sisään. Kaiketi se olisi vetäytynyt sieltä takaisinkin ja ovi taas raksahtaen mennyt lukkoon ihan äidin huomaamatta, mutta Jussi älysikin Mikon vehkeet, juoksi hänen luoksensa ja iloissaan virkkoi: "Otapa minullekin!"

Mikko hätäytyi, pudotti avaimen, ja se tipahti lattian raosta karsinaan.

Anna Maija säpsähti tuostakin pienestä kilauksesta; omatunto ei sentään ollut oikein tottunut olemaan välittämättä sellaisista muka joutavista kuin hänen äskeinen tekonsa.

"Mitä te siellä isän kaapissa? Etkä sinäkään, Anna Maija, katso lapsia!" torui emäntä ja tarttui tahtaisilla jauhokäsillään Mikon tukkaan. Jauhettuaan sitä vähän aikaa palasi hän lopettelemaan leivontaansa.

"Älä, älä, äiti!" vaikeroi Mikko "Jussihan se otti avaimen. Minä vain avasin."

"Enpään", puolustihe Jussi.

"Mitenkä sen Jussi olisi saanutkaan ikkunan päältä."

"Tuossa se oli ikkunan poskessa ja siitä Jussi kyllä yltää", selitti Mikko, näyttäen muka paikkaa vasemmalla kädellään ja piilotellen oikeata.

"Laitakin avain paikoilleen ennen, kuin isä tulee!" käski emäntä.

"Sepä putosi karsinaan."

"Mene etsimään!"

Sitä Mikko juuri oli toivonut, että saisi siellä lattian alla rauhassa tyhjentää oikean kätensä.

Hän pisti lattian raosta päretikun merkiksi, mistä päin etsisi avainta, avasi kolpitsan kannen, sytytti toisen päretikun ja alkoi laskeutua jyrkkiä portaita myöten alas karsinaan. Heti kuin pää painui piiloon kolpitsan laidan taa, noin multapenkin tasalle, jossa oli tavallinen multapohjainen leipäin pitopaikka hiirien valtatien vieressä, kuului hammasten losaus ja sitte hienompaa ritinää.

Mutta ääni hävisi, kun Mikko entiseltä muistilla astui rohkeasti karsinan seiniviertä, korkeampaa pohjaa myöten, eksymättä keskemmälle; josta päreen valossa kiilsi tyyni lammikon pinta ja jossa hän tiesi, paitsi ilmeistä vettä, olevan myöskin aikain kuluessa kokoutunutta roskaliejua sekä kaikenlaista pimentolan eläjää, joiden rauhaa hänen ei tehnyt mieli häiritä, eikä myöskään tahrata jalkojansa, jotka sitte olisi pitänyt pestä lumessa.

Avain löytyi pian multapenkin laidalta juuri merkkitikun vierestä. Mutta ei Mikolla siltä ollut kiirettä takaisin. Hampaat ratisivat ehtimiseen.

Jussi katseli ikkunasta pihalle.

"Isä tulee!" huusi hän juosten kolpitsan luo ja kurkistaen laidan yli alas, kun Mikkoa ei näkynyt. Vaan kiireessään hän osuikin sysäämään painavamman puolen ruumiistansa yli laidan. Jalat vain huilahtivat ja Jussi putosi Mikolle niskaan, joka saatuaan viime sirusen saaliistaan suuhunsa oli juuri juossut aukon alle.

Koskenta ei niin vaarallinen ollut, mutta älähän siitä sentään pääsi säikäyksestä.

Pojat vedettiin ylös. Jussi parkui vielä hirveästi, että muiden korvat tilliä lauloivat.

Mikko juoksi sitä kyytiään penkille seisomaan ja pisti kaapin avaimen paikallensa ikkunan päälle. Sitte katsahti hän ulos ja rauhoittui, kun isä vasta näkyi hevosta riisuvan nokisen rankakuorman edestä.

Nyt tuli emännälle kiire. Olisi pitänyt leipäkeot taputella litteämmäksi ja toimittaa uuniin, vaan olisi ollut ruokakin saatava pöytään.

"No, tuo sinä ehk' ruokaa joudukiksi!"

Anna Maija, jota käsky tarkoitti, nosti kolpitsan kantta ja haparoi kädellään leipäkasaa.

"Eihän täääll' ole yhtään leipää."

"Näinköhän sitte meni viimeinen sisar Marille? Eivätkä nämäkään tästä joudu vielä päivälliseksi."

Emäntä meni tulipäreellä tutkimaan.

"No, pane sitte pata tulelle! Pianhan puuro kiehuu. Mitäpä tässä muuten leivättä syötäisiin."

Isäntä riisuttuaan ja ruokittuaan hevosensa purki rankakuorman ja astui tupaan. Kesk'ikäinen, vahvavartaloinen mies hän oli ja vakavan, mutta ei siltä kuitenkaan juron näköinen.

"Mitä se Jussi täällä äsken niin parkui?"

"Niin, kun Mikko ei antanut sokuria!"

"Mitä sokuria?"

Ja isäntä, riisuttuaan enimmät vaatteensa, ryhtyi tutkimaan kaappia.

"Mikko, sinäkö täällä kävit?"

Mikko yritti selittämään samoin kuin äsken äidilleen, mutta isä muisti tarkemmin, missä avain oli ollut. Kun poika ei kuitenkaan ottanut suoraan tunnustaakseen, sanoi isä leppeästi: "Haepas vitsat!"

Tietäen, että nyt oli leikki kaukana, toi Mikko porstuasta isälleen käteen kaksi notkeaa, monilatvaista luudan varpua ja antautui hyvällä kuritettavaksi, kuitenkin jo tehden edeltä päin itkua, joka kurituksen aikana aika poruksi muuttui; kipeätähän ne vitsat tietystikin tekevät.

"Mitäs nyt sanot?" kysyi isä lakattuaan kurittamasta.

"Kiitoksia, hyvä isä."

"Mistäs sait vitsaa?"

"Kun otin sokuria."

"Sano suoraan: kun varastit. Luvatta ottaminen on varastamista. Mutta eikö muuta syytä ollut?"

Mikko ei tiennyt.

"Kun valehtelit Jussin päähän. Muista nyt, että perkele ei pysy totuudessa, sillä hän on valheen isä ja samoin varkauden isä. Joka ensin varastaa vähän eikä siitä tavasta luovu, hän viimein varastaa paljon. Ja vaikka sitä eivät ihmiset näkisikään, niin Jumala kuitenkin kaikki näkee."

Isännän purkaessa kuormaansa ja Mikkoa kurittaessa oli puuro kiehunut. Emäntä oli jo saanut leivät uuniin ja toi pöydälle maidon heraa ja vähän suolakalaa sekä voikokkareen, pistäen sen veitsensä kärjestä suorastaan silmäksi puurovatiin, jonka Anna Maija juuri kantoi pöydälle.

"Taasko sitä puuroa? Vastahan sitä oli aamiaiseksi."

"Eipä tuota näy olevan leipää. Jotainhan pitää syödä."

Kaikki istuutuivat pöytään.

"Hyvinhän tuo maito näyttää siniseltä ja hienolta."

"Ainako sitä paksua riittäisi."

"Niin, kuu äiti haroi kaikki kokkelit korvosta tädin hinkkiin."

Mikko se tuolla selityksellään koki lepyttää isäänsä.

"No, voi tuota poikaa! ei siltä mikään säily näkemättä."

Isäntä katsoi harmistuneesti sekä Mikkoon että emäntään ja kysyi sitte:

"Saiko täti leipääkin?"

Mikko ihastui kielimisensä onnistumisesta.

"Sai täti suuren leivän. Ja pani äiti vasuun lihaakin ja voita! selitti hän riemuiten.

"No, tottahan tuota sen verran saapi auttaa köyhempäänsä, kun onkin vielä oma sisar.

"En minä kiellä auttamasta, mutta kohtuus pitää sentään olla kaikessa. Onko tämä nyt kohtuutta, että pitää syödä puuroa kahdesti päivässä, kun on annettu viimeinen leipä vieraalle ja samalla saatu maitokin noin haljakaksi?

"No, enhän minä nyt tuota arvannut viimeiseksi.

"Ja sitte vielä torut poikaa, kun hän puhuu, mitä on nähnyt; vaikka minä juuri äsken opetin häntä pysymään totuudessa.

"Mitä hänen siltä tarvitsee tuollaisen pojan nassakan pistää nokkansa joka paikkaan vanhempain ihmisten asioihin?

"Ei tällä lailla mitään hyvää tule.

"Ja mitä sinunkaan tarvitsee kaikkia udella? Ei nuo miehet ennenkään minun kotitalossani kaikkiin tarttuneet."

"Minä en olekaan niitä sinun kotitalosi miehiä. Ennen ne naiset tässäkin talossa salailivat, mutta jo nyt toivoin sen toki loppuvan vähitellen. Tee, mitä teet, julki äläkä aina salaile. Totta tosiaan minua ei ollenkaan kummastuta, että Mikko sinusta oppii näpistelemään ja salailemaan tekojansa. Jospa edes tuo Jussi säilyisi! Vanhempia näitä ei enää osaa varmasti taata."

Anna Maija punastui pahanpäiväisesti.

"Ainako sitä sinä sitte puhut totta ja suoraan, ikään kuin en muistaisi viimekesäistä pappein veroin maksua. Etkö siellä itsekin salannut?"

"Enhän minä sanonut muuta kuin että sieltäpähän kirjoistaan näkevät lehmien luvun, ja minunko oli syyni, että olivat kirjoittaneet liian vähän?"

"Olisitpa voinut sanoa suoraan, miten monta meillä oli, kun sitä suoraan kysyttiin, mutta salatapahan piti."

"Mikäs heitä aina muistaa."

"Siinäpä se. Minua torut salaamisesta ja itse teet samaa. Eikö tuo kuitiksi menne."

"Olenko minä kotiväeltä koskaan salannut mitään?"

"Kukapa teidän miesten hevoskauppojanne ja muita vaihtamistanne tietää. Viime markkinoillehan tuo jäi se kunnon ruuna, etkä tainnut kaupasta kostua."

"Hävittää se piti, kun oli niin aitimus. Eipähän nyt hypi, kun ajurin tallissa seisoo tai joskus hyvissä kaupungin aidoissa."

"Ja salassahan nuo rahasikin aina pidät."

"Kyllä sitte koota käskisi, jos jokainen saisi kukkaroa kouria omin lupinsa. Vielä vai?"

"Niin juuri. Sen tähden meidän täytyy pitää omaa neuvoa. Yhdestä se kaikki lähtee."

Isännältä puuttui puhe siihen; hän jäi miettivän näköiseksi.

Anna Maija istui kuin tulihiilillä. Lienan äskeiset sanat ja nyt isän moite yrittivät tekemään tehtäväänsä, mutta äidin jyrkkä vastustus hajoitti taas kaikki.

Viimein isäntä jälleen alkoi vähän epävakaisemmalla äänellä:

"Kyllä te paljonkin rahaa menettäisitte, jos sitä teillä olisi viljalti käsissänne. Mutta en minä muista olleeni antamatta, milloin vain tosi tarpeesen olette pyytäneet. Ja se voinmaksu-juttu onkin kiusannut minua koko ajan, varsinkin siitä asti, kuin viime syksynä piispanluvuissa valittivat, että täällä ei olla oikein rehelliset. Minä seisoin melkein esimmäisinä, ja kun piispa sitte alkoi puhua, niin aivan tuntui, kuin hän olisi minusta läpi katsonut ja nähnyt sen salaamisen. Ihan minä ensi pyhänä menen ja maksan pois niistä kahdesta lehmästä, joista jäi maksamatta."

Emäntä katsahti mieheensä niin kummastuneesti, kuin olisi ajatellut: joko tuo nyt aivan hulluksi tulee, varkaaksihan häntä papit sanoisivat, eikähän moista tyhmyyttä kellekään muulle suinkaan ole päähän pälkähtänyt.

Ei hän sitä kuitenkaan julki lausunut, kun ruoalta nousu keskeytti pakinan.

II.

Lienalla ei olisi Matin reessä ollut varsin pitkälti kuljettavaa
kirkolle, mutta Matti kiusasi häntä lähtemään edelleen myllylle asti.
He olivat nuorempina usein leikkineet ja oleksineet yhdessä, vaikka
Matti olikin pari vuotta vanhempi.

"Mitäpä minulla siellä myllyllä olisi tekemistä?" vastusteli Liena.

"Siellähän kerron", tuumi Matti ja kiirehti hepoaan.

Piti kuitenkin pysähtyä suntion pihaan, että Liena ehti jättää nyyttinsä ja sanoa, mihin menee, että kotiväki ei kaihoelisi, jos hän vähän viivähtäisi enemmän, kuin Vaarassa käyntiin olisi aikaa tarvinnut.

Edelleen ajaessa pysyi Matti alkumatkan harvapuheisena, tavasta vain muistutellen hepoansa. Viimein hän yht'äkkiä virkahti:

"Kuulehan, Liena, tulisitko sinä meidän taloon miniäksi?"

"Mikolleko sitte vaiko Jussille?" ivasi Liena veitikkamaisesti hymyillen.. "Maltahan kun sentään ajattelen. Ensinnäkin on teillä niin kelvottoman siivotonta. Ulkona elukat oleksivat aivan rappusien edessä, niiden nurkkia pureksien, jopa osa porstuassakin, kuten tänään. Entäs se koko teidän pihanne! Jos minä sinne tulisin, pitäisi ainakin kevät- ja syysajoiksi hankkia vene, jolla saisin rappusilta läävään soutaa, ja sinä kai olisit soutajana, eikö niin? — Ja sisällä; no, pitäisinpähän minä siellä parempaa järjestystä."

"Sinä vain kaikki leikiksi käännät. Totta minä tarkoitan. Minähän sinusta vanhemmilleni miniän tekisin."

"Vai niin. No, pitäneehän minunkin sitte totta puhua. Kyllä minä sinusta pidän, Matti. Vaan osaakohan sinuun oikein luottaa? Ne siellä teillä tuntuvat niin pettelevän toisiaan. Mitenkä lieneekään sinun vakavuutesi. Sanopas, mihin tuo pussi on menemässä!"

Liena osoitti sevältä heinäin alta pilkistävää pussin suuta.

"Senpähän kohta näet."

Samassa reki kääntyi myllypihaan.

Matti pysäytti hevosensa puodin eteen, joka oli melkein kiinni maantiessä, ja pyysi Lienaa puotiin. Siellä hän otatti pöydälle koko kasat huiveja, käski Lienaa niistä valitsemaan itselleen parasta, kuiskasi puotimiehelle jotakin ja läksi puotipojan kanssa ulos, joka näkyi jo asiat tajuavan. Pussi palasi tuota pikaa kauppiaan makasiinista tyhjänä rekeen, ja Matti ajoi muun kuorman suoraa päätä myllyn ovesta sisään.

Jauhattajia ei sattunutkaan olemaan muita kuin pari pussimiestä. Matin riisuessa ja asettaessa hevostaan syömään loppuivat nekin jauheet, joten hän pian selvisi joutilaaksi muutamaksi tunniksi.

Matti palasi puotiin, panetti eräästä laatikosta jotakin paperitötteröön ja antoi sen Lienalle.

"Jos minun nyt välttämättä pitää ottaa jotakin, niin otanpahan sitte tämän."

Liena näytti keskikokoista silkkihuivia.

"Onko sinulla muuta ostamista?"

"Ei itselleni, vaan äiti se käski ottamaan kahvia."

Matti punnitutti kaksi naulaa puolekkain ja Lienan yrittäessä maksamaan iski silmää puotimiehelle, joka kohta selitti Lienalle, että ei se mitään maksa.

Liena tiesi seudun tavat eikä ollut niin millänsäkään, sanoipahan vain leikkisästi:

"Hyvinhän nyt myllypuoti on rikastunut, kun jo ilmaiseksi jakelee tavaroitaan."

Matti läksi Lienaa saattamaan kotimatkalle jalkaisin. Jo pihalle päästyä kysäsi Liena:

"Tähänkö se elopussi nyt hupeni?"

"Huvan pienihän se oli hupenemattakin."

"Kuulepas, Matti, tuskin vain minä sinuun uskallan luottaa. Pettelethän sinäkin kotiväkeäsi."

"Harvoin se on tapahtunut enkä nytkään sitä olisi muuten tehnyt, vaan näin sinun tulevan. Mitenpä täällä muuten minkään talon poika saisi rahaa? Työtä kyllä saa tehdä kuin pahin renki, mutta älä menekään isältä pyytämään, hän tarvitsee rahat muuhun. Jo olen välistä arvellut lähteä muualle rengiksi, saisinhan silloin edes hyvän palkan."

"On tuossa totta, mitä puhut. Vaan tosiaan, minä en voi tulla teille miniäksi, niin kuin asiat nyt ovat. Sinä kun olet järkevä mies, puhu sinä suoraan isäsi kanssa ja hän puhukoon äidillesi. Minä kyllä sitte koetan pitää Anua Maijasta huolta.

"Onpa se Mikkokin jo aika velikulta.

"Hänet voitte varsin hyvin panna kouluun ja samoin Jussin, kuin siksi varttuu.

"Jopa se Mikko alkaa olla liian suuri mies kouluun pantavaksi. Jospa hän siellä vain oppii enemmän pahuutta, kun ei ole ketään silmällä pitämässä. Kotona edes joskus saa kuria."

"Ole huoletta, kyllä siellä koulussa tehdään kaikki ihmisiksi", vakuutti Liena, uskoen opetukseen pystyvän kelvottomiin yhtä helposti kuin häneen itseensä, jolla oli ollut kunnon vanhemmat kasvattajina.

Matti lupasi koettaa parastansa, vaan eivätpä siinä kaikki vastukset olleet. Häntä itseäänkin oli ainiaan harmittanut siivottomuus, mutta mitä sille kenkään voi tehdä. Karjopiha oli luonnostaan niin vesinen, ja mitenpä niitä elukoita voikaan saada pysymään poissa rappusilta. Ja kun kerran aivan rappusten edessä oli likaa puolisääreen, niin siitähän ne likautuivat lattiatkin.

Lienalle johtui mieleen, että Vaaran vanhempi eli nykyinen asuintupa aiottiin juuri keväällä purkaa ja että oli vedetty pitkin talvea hirsiä rakennustarpeiksi.

"Kääntäkää koko tuparakennus toisin päin ja pankaa aita pihamaan ja karjopihan välille."

"Tuleepa suotta maksamaan kylmän tuvan muutto."

"Eihän sitä tarvitsekaan muuttaa. Asettakaa uusi porstua ja maitokammari kylmän tuvan toista sivuseinää vasten ja jatkakaa kartanoa sinne päin niin tulevat rappuset pois karjopihasta."

"Ei tuo taitaisi hulluinta olla, jos vain kotiväki siihen suostuisi."

"Olisi hyvä aidata jokin kapanala pihamaaksi ja laittaa siihen pieni kasvitarha. Siitäpä tulisikin oikein sievä laitos."

"Sinullahan nuo näkyvät kukat kotonasikin hyvin menestyvän ja marjapensaat."

"Ja tehkää sitte uuden tuvan päähän kaksi pientä kammaria."

Mattia alkoi arveluttaa. Eiköhän vain Liena ruvennut jo vaatimaan aivan mahdottomia.

"Jos sattuisi joku sairastumaan, olisi niin hyvä hänen olla rauhassa muiden hälinältä."

Se naula veti. Matti oli itse ennen joulua ollut sairaana ja hän kyllä muisti, miten lasten parku ja työn pauke olivat häntä vaivanneet.

Kotvasen he vielä siinä astuessaan rakensivat uutta tupaa kammareineen, tasoittelivat ja täyttivät pihamaata, tekivät kasvitarhaa ja panivat aitaa, kunnes saapuivat kirkkomäen alle, josta Matti ei enää lähtenyt ylös astumaan.

Kätellee erottuaan Matista, jatkoi Liena iloisesti hyräillen astuntaansa ylös pitäjäntuvalle. Iloinen hänen mielensä nyt todellakin ole. Vähän tosin kammotti tuo Vaaran kotielämä, mutta "tottapahan sitte yksin neuvoin selvitellään”, ajatteli hän.

"Mutta olenhan itsekin aivan samanlainen!" johtui hänelle sitte mieleen. "Enkö ottanut vastaan salatavaraa Vaarassa ja nyt uudestaan puodissa! Vaan vaikeahan on syrjästä päin sekautua heidän asioihinsa. Pidänpähän vasta paremmin varani ja säilytän omantuntoni puhtaana. Jospa vain Matti saisi lupauksensa toteutumaan!"

Matti puolestansa riensi hyvää vauhtia takaisin myllylle ja läksi, saatuaan elot jauhoina rekeen, hyvällä mielellä ajamaan kotiinsa.

Huudettuaan kotipihassa Mikon tuvasta korjaamaan hevosta, kun näet ei jauhorekeä käynyt jättää ahnasten sikojen haltuun, sekä kannettuaan säkit aittaan ja tyhjennettyään salvoon, astui Matti, ajokalut käsivarrella, tupaan, jossa koko perhe istui iltapuhde-töissään.

Isäntä veisteli kaplasta rekeen, joka oli leikkautunut ja seisoi syrjällään penkin vieressä sulamassa.

Emäntä kehräsi villalepeitä vasusta, johon piika Tiina koetti niitä kartata toisia sijaan.

Anna Maija neuloi sukkaa, Mikko koetti muka kiskoa päreitä ja Jussi käpelehti isänsä vestolastujen parissa.

Kaikki istuivat piirissä päretulen ympärillä, joka paloi pihtiin pistettynä uunin ulkonurkassa.

Matilla ei nyt ollut käsillä muuta työtä kuin Mikon kanssa yhteinen. Siinä hänellä kyllä oli lomaa alkaa puhetta. Odotettuaan, kunnes Tiina läksi karjaa illastamaan, sanoi hän äkisti:

"Kuulehan, isä, etkö rupeisi maksamaan minulle palkkaa, elossa tai rahassa, sama se?"

Isäntä ja emäntä ällistyivät. Kotvanen kului ennen kuin isäntä virkkoi:

"Jopa nyt hulluttelet, poika. Vai pitäisi tässä ruveta palkan maksuun omille lapsilleen!"

"Oikein minä totta puhun. Enkä minä paljoa tahtoisikaan. Kunhan edes vähänkään lupaisit, niin minun ei tarvitsisi omin luvin ottaa, kuten tänäkin päivänä." Ja Matti huokasi syvään.

Isännältä pysähtyi työ. Hän luuli Matin laskevan leikkiä. Vaan katsoessaan kyyrysistään häntä silmiin ja nähdessään tavallisen leikin olevan niistä tällä kertaa kaukana nousi hän suoraksi istumaan ja muuttui vakavaksi.

"Vai alat jo sinäkin niillä jäljillä kävellä? Akkaväen tehtäväähän se toki tähän asti on ollut."

"Joko taas on akkaväki hampaissasi!" ärähti emäntä. "Mitenpä tässä muuten työt teetettäisiin?"

Anna Maijalla ei näyttänyt olevan hyvää rauhaa. Hän oli ryhtynyt Tiinan työtä jatkamaan, vaan siirtyi nyt punastuen edemmäksi tulen valosta.

"Tahdotko ehkä sinäkin palkkaa? Jopa sitte pitäisi olla suuri kukkaro."

"No, isä, koetetaan nyt selvittää asiat suuttumatta. Mikä menee talon tarpeihin, samahan se, meneekö se rahassa vaiko muussa tavarassa, vaikka tavarassa maksaminen taitaa sentään käydä helpommaksi kuin rahassa. Eikä minun mielestäni tarvitsisi salatakaan kehruuttamisia ja ompeluttamisia ja muuta sellaista, mitä ei kotona ehditä eikä osata tehdä. Vaikka parempi olisi ollut käyttää Anna Maijaa kansakoulussa, niin osaisihan nyt edes ommella kotitarpeet, ja hänellähän siihen olisi aikaa. Tottapa se muukin oppi edestä löytyisi elämän matkan varrelta."

Tämän puheen aikana olivat isännän kasvot osoittaneet milloin tyytymättömyyttä, milloin mieltymystä. Nyt hän vastasi:

"Enhän minä ole kieltänytkään töitä teettämästä. Tuo elon ja voin kantaminen puotiin kaikenlaisesta joutavasta räämästä, se se minua suututtaa, kun sitä lisäksi vielä tehdään salaa ja varkain.

"Siinäpä se on juuri. Liika on tietysti aina liika, ja koreus ja ylpeys käy lankeemuksen edellä. Mutta olisinpa tänään tarvinnut muutamia markkoja, ja kun en rahaa kotoa saa, täytyi minun ottaa, mitä sain; vein rukiita puotiin. Teenhän tässä työtä minäkin ja uskollisemmin kuin mikään renki.

"No, mihinkä sinä nyt olisit niin rahaa tarvinnut? Etkö saattanut pyytää?

"Metsässäpä olit, ja turha tuo on ennenkin ollut pyytö.

"Poika, poika, älä puolustele varkautta!" torui isä syvästi huoaten.
"Ei se sellainen menesty.

"Kylläpä sitte pian salvot tyhjenevät, jos pojat niitä rupeavat puotiin vetämään oikein hevosella!” ihmetteli emäntä.

"Ikään kuin eivät salvoja muut puolentelisi kuin minä. — Mutta varkaudelta se itsestäni tuntui tänään, ja hyvin koetin katsoa, että saisin pussin salaa rekeen, vaikka toisa päin ajattelinkin, että omaanihan siinä kannan.

"Näin minä ja näki suntion Lienakin, toimitti Anna Maija, unhottaen omat jälkensä.

"Etkä virkkanut mitään, kun Jussi puhui pussista!” nuhteli emäntä.

"Mitenpä hän virkkoi, kun hänellä itselläänkin oli muuta mielessä.
Asialla se Liena täällä kävi."

"Kyllä tässä ihmeissä käsin ollaan! Kaikki vain taloa varastavat ja vielä julkeavat noin ilmi puhua. Onhan tässä koetettu neuvoa ja kurittaa; missä sitte lienee vika? Sinäkin, Matti, teet tuolla lailla, vaikka olen sinuun aina luottanut. Etkö luule sen tuntuvan karvaalta isäsi mielestä?"

"Isä, älähän nyt sentään minua ihan umpimähkään tuomitse!"

"Mihin sinä sitte tarvitsit rahaa? Vastaa siihen ensin ja puolustaudu vasta sitte, jos osaat."

"Sitä en nyt tahtoisi sanoa tällä kertaa. Uskokaa, kun vakuutan, että turhuuteen en pannut. Tuonempana kyllä kerron, ja silloin sen itsekin hyväksytte."

"No, samahan tuo sitte oli, jos sait rahaa tai ruista; enkä minä niin kovin moiti omin luvin otostakaan.

"Mutta minun omatuntoni moittii. Minä juuri tahtoisin päästä salaamasta ja sen tähden minä pyysin palkkaa. Lupaa vaikka viisi- tai vain neljäkin kymmentä markkaa. Jos elot riittää, myödään silloin, kuin saadaan hintaa; jos eivät riitä myötäväksi, niin vähempihän ainakin tarvitaan ostaa. Ei siitä talolle vahinkoa ole, vaan minulle rauhallinen mieli; omaanihan saisin käyttää. Jos en kaikkea tarvitsisi, niin talteenpahan jäisi minunkin taakseni."

Isäntä oli paikkakuntansa miehiä ja pysyi mielellään vanhoissa tavoissa, mutta ei kuitenkaan ollut niin itsepäinen eikä ymmärtämätön, että ei olisi taipunut järkevistä syistä: eihän hän ollut keltään vaatinut tähänkään asti sokeaa tottelemista, vaan päin vastoin hän olisi mielellään neuvotellut kaikista talon asioista jokaisen kanssa, jos vain toiset olisivat siihen taipuneet. Mutta kun varsinkin emäntä teki kaikki asiansa salaa ja ne kuitenkin aina tulivat perästä päin tavalla tai toisella ilmi, tuli isäntä siitä usein muistuttaneeksi. Tästä oli yksin suoravaisen Matinkin ja tietysti vielä enemmin Anna Maijan mieleen kasvanut jonkinlaista kammoa, joka heitä pakotti seuraamaan äitinsä esimerkkiä silloinkin, kuin ei ollut tarviskaan salaella.

Nyt isäntä vähän aikaa mietiskeltyään virkkoi leppeästi:

"Et sinä, poika, näy tyhmimpiä olevan. Oudolta tuo tuntuu palkan maksu omalle pojalleen, vaan parempi kuitenkin on maksaa sinulle kuin rengille, joka saattaisi olla petollinen silmän palvelija."

"Sitähän juuri minäkin ajattelin. Ei minun nyt siis tarvitse miettiä muuanne rengiksi lähtöä, kuten on välistä mieleeni jolahtanut."

"Ei sinun toki olisi tarvinnut edes ajatellakaan sellaisen häpeän tekoa omalle kodillesi."

Näin oli Matin suhde sovitettu. Mutta ikään kuin korvatakseen poikkeamistansa yleisestä tavasta kysyi isäntä vähän ivan sekaisella äänellä, pitikö muillekin määrätä palkka.

Emäntä yritti suuttumaan ja Anna Maija jo salaa iloitsi, että ehkä hänkin saa oman kukkaron.

Matti, tietäen sen toivon turhaksi ja katsoen itsekin niin moneen palaan osittelemisen tarpeettomaksi, osasi selvittää asian kaikkein mieliksi siten, että talon työt päätettiin teettää entiseen tapaan, vaan salaamatta, ja että kukin sai välttämättömiin omiin tarpeihinsa pyytää rahaa tai tavaraa isännältä, joka kuitenkin jo edeltä päin jyrkkään eitti mitään antavansa mihinkään koreilemiseen, koska talon varat sitä eivät kannattaneet.

Näin uskoivat kaikki nyt salailemisen ja petoksen olevan kotiväen kesken kerrassaan haudatun, ja isäntä toivoi samassa suhteessa myöskin kasvavan rehellisyyden ja suoruuden muita kohtaan.

Keskustelun päätyttyä Mikko isänsä käskystä etsi virsikirjan ja luki iltarukouksen sekä Herran rukouksen ja siunauksen, kuten tavallista oli Vaarassa, milloin isäntä itse ei päivää päättänyt siunauksella.

* * * * *

Pahempi oli rakennus- ja siitä riippuva siivoasia selvitellä, jonka
Matti vasta toisena iltana otti puheeksi.

Tuvansijan muuttoa ja karjapihan aitaamista erilleen pihamaasta ensin kaikki jyrkästi vastustivat. Kuka tuota viitsi ruveta aitain ylitse joka kerran kapuamaan karjan asioille mennessä ja kuka muisti pitää porttia kiinni, jos sellainen korukalu tehtäisiinkin. Ja kun viimein ehdittiin jo vähän tottua näiden hankaluuksien ajatukseen, ilmestyi muita vastuksia; milloin oli katto, milloin uunit esteenä.

Tätä neuvottelua kesti monta viikkoa. Sen verran Matti kuitenkin sai aikaan, että vedettiin metsästä varalle enempi hirsiä ja kiviäkin koottiin runsaammin.

Hauskalta nyt työ tuntui Matista. Hän raatoi kuin karhu, vahvemmin kuin isänsä, vaikka hänkin vielä oli voimissaan. No, Matillahan olikin mieleinen toivo tavoitettavana.

Moneen kertaan Matti mietiskeli ja jo ulkonakin lumeen piirrustellen aprikoitsi, miten saisi kaikki kotiväen lukemattomat estelyt kumotuksi.

Viimein hän eräänä sunnuntaina jäi kirkosta suntioon ja ryhtyi Lienan kanssa asiaa perin pohjin harkitsemaan.

Liena oli koulussa oppinut piirrustelemaan kuvia monenkin laisia, vaikka juuri ei rakennusten pohjapiirroksia. Se taito tuli nyt hyvään tarpeesen. Illempana kotiin lähtiessään Matti pisti uuden asuinkartanon pohjakuvan taskuunsa.

Siinä Lienan mestariteoksessa oli kaikki muut vastukset saatu poistetuksi paitsi paikoilleen jäävän tuvan katon kääntäminen, joka jäi tarpeettomaksi liikatyöksi. Oli siihen myöskin uuden tuvan jatkoksi piirretty kaksi kammaria, jotka sentään voitiin jättää poiskin, jos Vaaran isäntä hyvin jyrkästi pani vastaan.

Kotiin ehdittyänsä ja riisuuduttuansa levitti Matti paperin pöydälle isänsä eteen, sanoen:

"Tuossa se nyt on uusi tuparakennus."

Siihenpä heti kaikki muutkin kokoutuivat ja Matin piti juurta jaksain selittää kaikki tyyni, missä oli ovet, ikkunat ja uunit, rappuset ja muut sellaiset.

"No, kylmiksikö ne nuo kammarit jätetäänkin?" kysyi emäntä. "Kuka sairas niissä sitte voi elää?"

"Mitäpä niihin uuneista, kun ei ole tietoa seinäinkään teosta."

"Sen minä sanon, että jos kerran kartanon sijaa muutetaan, niin kyllä ne pitää tehdä kammaritkin", päätti emäntä.

"No, no, vai sinä tässä rapeatkin rakentajaksi!" virkkoi isäntä.

Asia muuttui leikiksi ja samalla se oli päätetty.

Huomeisaamuna oli Matti vielä varemmin jalkeella. Kun isäntä astui vaatteissaan ulos, olivat jo hevoset hirsirekien eteen valjastetut ja Matti reessä istuen odottamassa.

III.

Seuraavana syksynä seisoi jo Vaaran tuparakennus uutuudesta hohtavana, poikittain käännettynä ja muutenkin Lienan piirrustuksen mukaan tehtynä, kammareinensa kaikkinensa valmiina.

Tietysti oli myöskin varsinaisia kirvesmiehiä ollut rakennustyössä, mutta hyvää apuapa oli Matistakin ollut, milloin hän suinkin talon töiltä jouti. Varsinkin kevätaikana oli Matti melkein nukahtamatta yöt päivät kaivanut kivijalan sijaa veistellyt hirsiä ja tehnyt kaikkea muuta, mihin vain yksin pystyi ja mihin hänen taitonsa riitti.

Suntion Lienalle oli hän jo kevätkorvalla tarkoilleen kertonut, miten hänen oli ainakin aluksi onnistunut täyttää Lienan ehdot.

Kun vanha tupa lämpimämpäin ilmain tultua purettiin ja uusi kivijalka seisoi valmiina sekä yhdet pohjahirret saatiin eräänä lauantai-iltana kivien päälle paikoilleen, toi Matti pyhänä Lienan Vaaraan ja kertoi kotiväelle, mitä varten hän oli rukiita puotiin vienyt, vieläpä jäänyt vähän velkaankin, vaikka sen sittemmin jo oli kuitiksi suorittanut.

Sattumalta, kenties salaisesta kutsustakin, kokoutui Vaaraan muutakin nuorisoa ja suntion vanhukset, niin että voitiin vierasten puolesta ryhtyä tupakaisten pitoon, ja ne silloin pitemmittä mutkitta ja verukkeitta vietettiinkin nyt asuttavana olevassa ainoassa tuvassa.

Kuuliaiset jätettiin kesemmäksi, vaan usein Liena kävi Vaarassa katsomassa, miten seinät kohoamistaan kohosivat, ja tinkimässä kasvitarhan alaa sekä kylvämässä siksi erotetun hyvämaisen peltokaistaleen ulkolaitaan, loitommaksi työmiesten jaloista, kukan siemeniä.

Häät vietettiin jo uudessa tuvassa, vaikka siitä vielä silloin puuttui uuni ja lattiakin oli vain hätävaraksi paikoilleen asetettu eikä ikkunoita ollut hituakaan. Tarkenihan siinä kesäiltana ja yönä tanssiessa niinkin.

Näissä häissä eräs siistipukuinen, vähän herrasmieheen vivahtava nuorukainen hyvin ahkerasti piti tanssia vireillä, enimmäkseen, melkeinpä yksinomaan tanssien vain talon tyttären Anna Maijan kanssa ja hyvin ihastuneesti hänen silmiinsä katsellen.

Tämä nuorukainen oli Salonmökin Janne, joka äskettäin oli kaupungissa päättänyt oppiaikansa ja valmiina nikkarimiehenä palannut kotiseudulleen vähän levähtämään ja harrastelemaan. Tosin hän oli aikonut parin viikon kuluttua lähteä suurempiin työpaikkoihin, mutta Anna Maija hänet tänä iltana niin lumosi, että hän vastustelematta suostui Vaaran isännän pyynnöstä jäämään ikkunain ja ovien tekoon uuteen tupaan, vaikka hänelle siitä työstä ei luvattukaan niin suurta palkkaa, kuin kaupunkipaikoista olisi saanut. Niinpä hän seuraavana päivänä kävi salolta noutamassa työkalunsa ja vanhan äitinsä ja asettui toistaiseksi riiheen asumaan ja nikkaroimaan.

Syksymmällä ei enää muita ansiopaikkoja kuulunut etäämmälläkään. Olihan siinä kyllin syytä pyytää Vaaran isännältä, uuden tuvan valmistuttua, toista tupaa nikkarin työhuoneeksi ja, isännän viimein vaikka vähän vastahakoisestikin suostuttua, asettua siihen talvikaudeksi korjailemaa pitäjän herrasväen rikkinäisiä huonekaluja, jopa tekemään uusiakin.

Liena, päästyään Vaaraan miniäksi, ryhtyi heti panemaan toimeen parempaa järjestystä ensinnä maitokammarissa, jonka hoidon emäntä mielellään jätti hänelle. Pääsihän hän siten siitä huolesta, arveli emäntä itsekseen. Niinpä hävisivät sieltä kerrassaan kaikki tomukasat.

Asuintuvan lattia ei vielä ollut ehtinyt varsin pahaksi mustua, ja Liena nyt tietysti piti huolta, että se edelleen mustumaan ei päässytkään. Tämä tosin tuntui välistä vähän liialliselta emännän mielestä, niin että hän jo yritteli sanomaan: "mitä tuosta nyt joka pyhäksi viitsit hangata? likautuuhan se kuitenkin." Mutta kun Liena säveästi vastasi: "no, hyvä äiti, emmehän nyt rupea liassa elämään", ei emäntä sentään lujemmin huolinut vastustaa, ajattelihan vain: "kun ehtii ja viitsii, niin pesköön vaikka joka päivä."

Pitkään aikaan ei emännällä nyt ollut mitään salailemisen syitä. Sisar Marin mies oli parannut, niin että he nyt kesäiseen aikaan tulivat toimeen avuttakin. Isäntä toi kylliksi kahvia rukiitten sekaan, sokuria ja muita talon tarpeita, eikä nyt myöskään enää tarvittu teettää kylässä joka kohtaa, kuten ennen Lienan tuloa, sillä hän osasi ja ehti itse paljon, opettipa vielä Anna Maijaakin.

Huomattuaan Lienan taitavaksi alkoi emäntä vähitellen kysellä häneltä neuvoa, ensin tosin aristellen, että ei liiaksi luopuisi emännän arvostaan, vaan sitte yhä useammin ja suorempaan, ja jos Anna Maija jotakin kysyi äidiltään, neuvoi äiti häntä Lienan luo.

Kun tätä paitsi Matti aina ja usein isäntäkin neuvotteli Lienan kanssa, kohosi hän tahtomattansa koko talon hallitsijaksi, ja hyvin näytti kaikki käyvän, paremmin kuin Matti ja Liena olivat uskaltaneet toivoakaan. Ei kellään ollut mitään valittamisen aihetta muusta kuin että Mikko pyrki, milloin vain soveltui, sieppaamaan sokuripalaa tai muuta mieluista.

Alkoipa siitä syksy lähestyä tai oikeastaan syyskuun alku ja Liena tahtoi kaikin mokomin toimittaa Mikkoa kouluun. Hyvin isäntä ensin vastusteli moista ajan ja tavaran tuhlausta, ei juuri itse opin tähden, vaan varain riittämättömyyden pelosta. Mutta taipui hän sentään, kun Liena huomautti tuota Mikossa jo näkemäänsä, isännälle ennestäänkin tiettyä näpistelemiseen taipumusta ja lausui toivovansa sen siellä koulussa katoavan.

Niinpä Mikko vietiin lähikaupungin kansakouluun ja pantiin evästä mukaan muutamiksi viikoiksi sekä luvattiin kyllä ajoissa tuoda lisää.

Liianpa aikaisin Liena sentään alkoi riemuita työnsä menestyksestä.

Nikkari Janne oli ensi hetkestä asti saavuttanut emännän suosion. Olihan hän pulska poiki ja sitä paitsi mestarimies. Eipä siis ihme, että emännän mielessä alkoi häilyä "nikkarin matamin" nimitys sointuvampana kuin "talon emäntä", eikä hän malttanut olla sitä huomauttamatta Anna Maijalle. Samaan aikaan hänestä rupesi näyttämään Jannen äidin voipytty niin omaisen tutulta, että siihen välistä livahti talon pytystä neljännes- tai puolinaulainen "siru". Maitoa osui myöskin "tilkka" salatietä saman mummon haltuun. Ja Jannen äiti puolestaan oli hyvin halukas ottamaan vastaan ilmaiseksi annettua; siihenhän hän oli koko ikänsä tottunutkin köyhyydessä eläessään.

Liena tätä välistä huomasi, mutta ei ryhtynyt emäntää opettamaan; sehän toki olisi ollut sopimatonta. Matillensa hän kahden kesken asian mainitsi ja pahoitteli, että arvattavasti Anna Maijakin eksyy samalle tielle.

Joulun tullessa oli Matin lähdettävä noutamaan Mikkoa luvalle kotiin luvun alottelusta.

Liena pyysi häntä tuomaan samalla kaupungista paperia, että saisi ruveta kirjanpitoon tuloista ja menoista, jollaista hänelle ennen koulussa oli vaikka hyvin niukastikin muutaman kerran vain näyttämällä opetettu.

"Pääsenkö minä kanssasi?" kysyi Anna Maija, tullen juuri keskeyttämään toisten tilisalaisuutta.

"Mitäpä sinulla on kaupungissa asiaa? Suotta vain lähtisit hevosen vedettäväksi."

Seuraavana aamuna aikasin Anna Maija kuitenkin oli vaatteissaan ja istahti Matin rekeen, johon emäntä sill'aikaa, kuin Matti vielä ennen lähtöään pistihe tupaan piippuansa sytyttämään, toi salaa muilta paitsi Anna Maijalta isonlaisen sijan reisikappaleen kaupungissa tavaraan vaihdettavaksi.

Illan suussa palasi kaupunkimatkue.

Anna Maija juoksi hyvin tyytymättömänä ennen muita tupaan, josta äitinsä heti vastaan tullen yritti käännyttämään häntä takaisin porstuaan. Mutta Anna Maija vain äreästi alkoi riisuutua.

Korjattuaan hevosen saapui vähän ajan perästä Mattikin, kantaen sijankinkkua kintusta, ja Mikko ilvehtien riensi jälestä.

"Katsokaas, millaisen lihakimpaleen minä siellä kaupungissa löysin meidän reestä! Eikä sitä kukaan omistanut, vaikka minä kyllä ilmoittelin."

"Eiköhän vain liene omia lihavaroja. Hyvinhän näyttikin lihakorvossa suuri kolo olevan, kuin kävin siitä ottamassa paistipalasta."

Liena se näin suoraan lausui arvelujansa, luullen vain Anna Maijaa yksin syylliseksi, hän kun oli puoli väkisin sulloutunut lähtemään kaupunkiin.

"Mikäs sen sinne kaupunkiin toi?" ilvensi Mikko.

"Eikö tuo lie hevonen vetänyt", tarttui nyt isäntä puheesen ja katsoi terävästi Anna Maijaan, luullen hänkin tytärtänsä yksin syypääksi.

"No, hevonen sen tietysti vei, kun se täältä pantiin menemään. Mutta miks'et sitä myönyt, Anna Maija?"

Tällä selityksellään emäntä tahtoi pelastaa tytärtänsä pulasta.

Anna Maija ryntäsi itku kurkussa ulos.

"Eikö sinulla ole muita kaupungin tuomisia?" kysyi isäntä Matilta, ikään kuin ei olisi huomannutkaan emännän ilmoitusta. "Vai ihastuitko sinä niin lihan löydöstä, että unhotit kaikki ostokset sikseen?"

Matti pistäysi noutamaan ison kontin ja kaivoi siitä esiin pussin toisensa perästä.

"En toki jättänyt; on niitä kontissa. Tässä on herrasryyniä, tässä vehnäjauhoja, tässä kahvia ja tässä koko pikku pää sokuria. Onpa tuossa teetäkin. Ja neuloja koko ropakko, kun kuulin äidin niitä kaipaavan. No, Jussi, tulepas tänne osalle. Kas, tästä saat koko kahmalosi täyteen oikeita sokurikakkuja. Mutta menepäs nyt tarjoamaan isälle ja äidille; Lienan ja Anna Maijan pitää myöskin saada, ja tehneehän se Mikonkin mieli, vaikka hänelle olisi parahiksi, jos jäisikin ilman, kun jo kävi omin lupinsa pussissa."

"No, Anni, eikö näistä sinulle riitä?" kysyi isäntä.

"Kukapa tuota arvasi teidän niitä ostelevan."

"Senkö tähden piti niitä salaa muka hommata? Ikään kuin minä en vanhastaan tietäisi, että vehnäsiä kuitenkin tavalla tai toisella laitat jouluksi. Heitä sinä pois se salaamisen puuha. Nyt meillä on kuitenkin monet silmät näkemässä.”

"Näkyypä olevan ja varsinkin Lienalla”, tuli emäntä äkeissään lausuneeksi, ehtimättä ajatella, että ne sanat olisivat saattaneet pahentaa hänen ja miniänsä väliä.

"Älä syytä Lienaa, kun on syy itsessäsi. Sano, että parempaa miniää et olisi mistään saanut. Vai eikö pysty töihin taikka tekeekö mitään salaa?"

Emännän täytyi mielessään väkisinkin tunnustaa isännän sana todeksi, mutta julki hän ei sitä lausunut, eikä isäntäkään häntä enää huolinut pahemmin ahdistaa, kun jo näytti vähän häpeissään olevan muutenkin.

Liena puolestaan ei huolinut takertua emännän syytökseen, varsinkaan kuin isännän puolustus tuli sille vastapainoksi.

Tällä välin olivat Matti ja Mikko riisuutuneet alusvaatteisilleen, kuten niillä seuduin oli tapana tuvassa oleskellessa, ja Mikko ripustanut tamineensa aivan Matin vaatteiden viereen. Siellä hän, vielä Matin poistuttuakin jotakin käsityötä itsellensä katselemaan, käpisi ikään kuin omia taskujaan kaivelemassa. Yht'äkkiä kuului pieni naksaus ja samalla Mikko riensi pois vaatteiden luota tuomaan isälleen todistusta.

"Liena, luepas sinä tämä kaikkein kuullen, sinähän paremmin osaat", virkkoi isäntä.

Lienan lukiessa todistusta ääneen kääri Mikko jotakin paperiin ja pisti sen kiireimmiten seinän rakoon.

"Hyvähän tämä sinun paperisi on", sanoi Liena äkisti Mikolle, jonka puuhia hän oli koko ajan pitänyt silmällä.

Mikko säpsähtäen tuli pois seinän luota ja oli hyvän mielen näköinen kiitoksesta.

"Hyväksihän ne sitä siellä koulussakin kiittivät. Mutta eipä ne tätä miestä itseään asuinpaikassa niinkään ylistäneet; sanoivat täytyvän häneltä pitää silmällä pikku tavaroita."

"Mikko, Mikko, mitä ne sillä tarkoittivat?" kysyi isäntä hyvin huolestuneen näköisenä. "Selitäpäs nyt itse suoraan koko asia!"

"Enhän minä muuta kuin kerran löysin sieltä pöydältä pienen suutarin markan ja sillä ostin makeisia."