E-text prepared by Timo Ervasti and Tapio Riikonen

MANON LESCAUT

Romaani

Kirj.

ANTOINE-FRANÇOIS PRÉVOST

Ranskankielestä suomentanut

Jalmari Hahl

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1916.

Antoine-François Prévost.

Elämäkerrallinen luonnos.

Harvasta kirjailijasta ovat aikalaiset ja jälkimaailma muodostaneet niin räikeän irvikuvan, kuin "Manon Lescaut'n" kuuluisasta tekijästä.

Hän oli muka hillitön irstailija, petkuttaja, väärentäjä, luopio. Jopa kerrottiin hänen vihan ja raakuuden puuskauksessa lyöneen kuoliaaksi oman isänsä. Vasta kuluneen vuosisadan loppuvuosina suoritettu elämäkerrallinen tutkimus haihdutti sen parjauslegendan, joka niin kauan oli himmentänyt suuren kirjailijan muistoa.

Tämä tutkimus on osoittanut, ettei Prévost tosin ollut mikään lujaluonteisuuden ja pidättyväisyyden esikuva, että hän päinvastoin oli häälyväinen ja levoton sielu, mutta että hän vihasi vilppiä ja ulkokultaisuutta ja että hänen luonteessaan oli useita hyviä ja miellyttäviä puolia.

Antoine-François Prévost — yleisemmin tunnettu nimellä abotti Prévost — syntyi Artois'n maakunnassa sijaitsevassa pikkukaupungissa, Hesdinissä, huhtikuun 1 päivänä 1697. Myöhemmin Prévost sukunimeensä liitti lisän d'Exilés, jonka syntyä ja tarkoitusta on koetettu selittää eri tavoin. Perustelultaan uskottavin on se olettamus, että hän tuolla lisänimellä viittasi maanpakolaisuuteensa.

Tiedot Prévost'n vanhemmista ja hänen suhteestaan heihin ovat hyvin niukat. Hänen isänsä, Liévin Prévost, oli asianajaja ja sen lisäksi yleinen syyttäjä Hesdinin tuomiokunnassa. Prévost'n aikalaisen, munkki Grenier'n tiedonannon mukaan, Liévin Prévost oli kiivas ja ankara mies. Kun hänen poikansa teki luostarilupauksensa, uhkasi isä ampua hänet kuoliaaksi, jos hän joskus rikkoi nämä lupauksensa. Hesdinin kunnallisarkistossa on asiapaperi, jossa mainitaan Prévost'n isoisän, jolla niinikään oli ristimänimi Liévin, parjanneen erästä virkamiestä varkaaksi ja sanoneen tahtovansa antaa selkäsaunan koko hänen virkakunnalleen. Isoisä ja isä tuntuvat siis olleen tuittupäisiä miehiä.

Tämä panee ajattelemaan, että kirjailija muisti isäänsä kuvatessaan "Manon Lescaut" romaanin sankarin, ritari des Grieux'n jäykkää ja taipumatonta isää. Liévin Prévost nuoremmasta, kirjailijan isästä, mainitaan kuitenkin, että hän huolellisesti valvoi ja seurasi lastensa kasvatusta.

Kirjailijan äiti, Marie Clay eli Duclay, oli lähellä Hesdiniä asuvan varakkaan maanviljelijän tytär.

Ensimäisen opetuksensa Prévost sai kotikaupungissaan jesuiittakoulussa. Tämä muuten ahdasmielinen tietopuolinen kasvatus herätti pojassa elinajaksi harrastuksen opintoihin ja kirjallisuuteen. Kuusitoista-vuotiaana hän noviisina liittyi mainittujen luostariveljien munkkikuntaan. Mutta jo 1716 hän jätti jesuiitat ja värväytyi sotilaaksi, kysymättä edes omaistensa mielipidettä. Seuraavana vuonna solmittiin rauha. Prévost joko kyllästyi sotilaselämään tai katsoi ylennystä silloin vallitsevissa oloissa epävarmaksi tai hitaaksi, ja 1719 hän riisui univormun ja pyrki takaisin jesuiittain pariin. Mutta nämä kieltäytyivät häntä vastaanottamasta. Nyt hän toistamiseen rupesi sotilaaksi. Prévost'n aikuisessa kronikassa selitetään tämä paluu sotilasuralle seuraavaan tapaan. Hyvin suruissaan tuosta epäyksestä Prévost lähti Roomaan saadakseen jesuiittain kenraalilta luvan uudelleen ruveta noviisiksi. Matkalla hän sairastui ja otettiin sairaalaan, missä muudan sotilaslääkäri häntä hoiti sillä ehdolla, että hän parannuttuaan värväytyisi armeijaan. Näin tekikin Prévost, mutta pakeni lyhyen ajan kuluttua Hollantiin. —

Siitä, millainen hänen olonsa tässä maassa oli, ei tiedetä mitään varmaa. Pian hän sieltä katuvaisena palasi isän taloon. Tähän aikaan arvelee Harrisse, yksi Prévost'n luotettavimpia elämänkertojia, sen lemmenseikkailun sattuneen, joka on tarjonnut aiheen romaaniin "Manon Lescaut". Tästä teoksesta sanoo Palinot, niinikään Prévost'n elämänkertojia: "Hän kuvasi sitä intohimojen tulvaa, jonka valtaa oli kokenut. Hänen värinsä olivat kahta vaikuttavammat, ne kun olivat todet ja noudetut omasta sydämestä."

Mainittu lemmenseikkailu ei kuitenkaan päättynyt samoin kuin romaanissa kerrotaan. Prévost ei todellisuudessa seurannut Manonia Ameriikkaan, vaan uupui matkalla satamakaupunkiin pyörtyneenä tien viereen, ja hänen tajuttomana ollessaan rattaat kuljettivat pois hänen epäjumalansa, jota hän ei enää koskaan senjälkeen nähnyt. Tultuaan jälleen tajuihinsa, hän näki kaukana valon, joka tuikki pimeässä. Se oli Saint-Wandrillen luostarin yölamppu. Vaivoin laahasi epätoivoinen matkamies itsensä tähän tyyssijaan, joka aukaisi hänelle vieraanvaraiset ovensa. Nyt pääsi Prévost benediktiini-munkkikunnan alokkaaksi, ja 1721 hän julkisesti teki munkkilupauksensa.

Hän ei kuitenkaan näy palanneen luostariin vakaumuksesta, vaan sentähden, että tarvitsi lepoa ja lohdutusta. Tämä selviää seuraavista kirjeen kohdista: "Liian hellän suhteen onneton päättyminen johdatti minut lopulta hautaan. Tämän nimen annan sille kunnianarvoisalle munkkikunnalle, jonka helmaan hautauduin ja jossa piilin jonkun aikaa kuin kuollut ainakin, niin etteivät vanhempani ja ystäväni tietäneet, minne olin joutunut." — — "Taivas tuntee sydämeni perinpohjin, ja se riittää minua rauhoittamaan. Jospa ihmiset tietäisivät yhtä hyvin, että tukalat olot ovat saattaneet minut alokkaana turvautumaan luostariin, että nuo samat olot eivät sallineet minun luopua tästä asemasta niin pian kuin olisin halunnut ja että ainoastaan välttämättömyyden pakoittamana tein luostarilupaukseni, asettaen salaa itsekseni kaikki ne rajoittavat ehdot, jotka aiheuttivat minut rikkomaan nuo lupaukset."

Nyt seurasi vuosia, joiden kuluessa Prévost benediktiini-munkkina oleskeli eri luostareissa, harjoittaen tieteellistä tutkimusta, kaunokirjallista tuotantoa ja saarnaajan tointa. Viimeksi hän asettui Saint-Germain-des-Prés'n luostariin. Kirjallinen työ miellytti häntä suuresti ja oli kaiketi melkoisena syynä siihen, että tämä levoton henki niin kauan malttoi pysyä luostarissa. Hänen kertojalahjansa tulivat ennen pitkää tunnetuiksi luostariveljien keskuudessa, ja usein hän iltaisin huvitti heitä tarinoillaan, joita he ihastuneina kuuntelivat myöhäiseen yöhön. Heistä erottuaan Prévost yksinäisessä kopissaan tarttui kynään, ja monasti aamuhämärä yllätti hänet kirjoituspöydän ääressä. Blancs-Manteaux'n ja Saint-Germain-des-Prés'n luostareissa hän kirjoitti alkupuolen romaaniaan "Mémoires d'un homme de qualité". Tämä laaja romaani, joka valmistui 1731, käsitti lopulta seitsemän nidettä ja oli jaettu kahteentoista kirjaan. Viimeinen nide oli omistettu ritari des Grieux'n ja Manonin lemmentarinalle, ja tämä romaani ilmestyi ensi kerran erityisenä teoksena vuonna 1733.

Niin etevä arvostelija kuin Sainte-Beuve oli ylen mieltynyt romaaniin "Mémoires d'un homme de qualité". Nykyaikaisista lukijoista se kuitenkin tuntuu vanhentuneelta seikkailija-romaanilta, jonka ainoastaan tutkija hakee esiin kirjaston tomusta, muodostaakseen itselleen kokonaiskuvan "Manon Lescaut"'n tekijästä.

Vaikkakin rauhallinen luostarielämä tarjosi Prévost'lle tilaisuutta hänen lempitoimeensa, kirjalliseen työhön, oli tuossa elämässä sentään hänestä paljo ikävystyttävää ja vieroittavaakin. Munkit tuntuvat yleensä olleen Prevost'ta lahjattomammat, ja hän on antanut heistä sattuvia kuvauksia, jotka eivät ole kaikille edullisia ja joista ei puutu ivaa. Lisäksi luostarien ahdasoppisuus oli hänen vapautta rakastavalle hengelleen vastenmielinen rajoitus. Ystävien kehoituksesta hän 1728 pyysi Roomasta lupaa siirtyä säännöiltään lempeämpään benediktiini-luostariin. Tämä lupa hänelle myönnettiin, mutta malttamatta odottaa, kunnes Amiensin piispa olisi julaissut lupakirjeen, lähti Prévost priorin luvatta luostarista. Vihastuneet luostarinesimiehet ilmoittivat asian poliisille, ja välttääkseen joutumasta sen rankaiseviin käsiin, Prévost pakeni Englantiin.

Se vapaus valtiollisissa ja uskonnollisissa kysymyksissä, jonka Prévost tässä maassa tapasi, teki häneen syvän vaikutuksen; selviä jälkiä siitä huomaamme useissa paikoin hänen romaanejaan.

Tästä Prévost'n ensimäisestä oleskelusta Englannissa tiedetään varsin vähän, ja tämäkin perustuu etupäässä ritari de Ravannen tiedonantoihin. Tuo salaniminen henkilö, joka muistelmissaan pahasti parjasi Prevost'ta, oli hyvin juonikas ja epäluotettava. Hän kertoo, että Prévost Englannissa paljon elosteli naisten kanssa ja että pieni lemmenseikkailu pakoitti hänet luopumaan kotiopettajan paikasta, joka oli tuottanut hänelle toimeentulon. Ja tämän jälkeen hän oli matkustanut pois Englannista ja lähtenyt Hollantiin. —

Prévost vastaa myöhemmin siihen ritari de Ravannen väitteeseen, että hänen muka oli ollut pakko poistua Englannista, seuraavasti:

"Niin vähän oli minun pakko lähteä Lontoosta ja siirtyä Hollantiin, että päinvastoin poistuin sieltä eväinäni runsaat lahjat, suosionosoitukset ja hyväilyt. Suurta tyydytystä tuotti minulle se, että kaksikymmentä ylhäistä herraa, jotka olivat kunnioittaneet minua suosiollaan, tunsivat lähdettyäni kaihoa. Minua kaihosivat niinikään lukemattomat kunnon ihmiset, jotka olivat suoneet minulle kunnioituksensa ja ystävyytensä."

Haagin kaupungissa oli Prévost'lla lemmenseikkailu erään naisen kanssa, jonka nimi toisten mukaan oli Lenki, toisten d'Eccard. Sen johdosta hän sai osakseen paljon moitetta ja parjausta. Myöhemmin hän julkisesti puolusti kyseessä olevaa naista, mutta menetteli siinä liian ritarillisesti. Tuo nainen näyttää todellisuudessa olleen mitä sydämettömin juonittelija. Hänestä mainitaan, että hän armotta oli kuluttanut edellisten rakastajiensa varat ja epäilemättä samalla tavoin käytti hyväkseen suhdettaan Prévost'hon, jonka näyttää joksikin aikaa täydelleen saaneen valtaansa.

Hollannissa ilmestyi 1731 "Manon Lescaut", Prévost'n mestariteos ja se hänen tuotteistaan, joka on vienyt hänen nimensä jälkimaailmaan. Samana vuonna hän alkoi julkaista toistakin romaania, nimittäin "Cleveland'ia", joka valmistui vasta 1738 ja silloin oli kahdeksan niteen laajuinen. Sen sankari on Cromwellin äpäräpoika.

Vuonna 1733 tapaamme Prévost'in taas Englannissa. Täällä hän joutui suureen rahapulaan, ja hänen parjaajansa syyttivät häntä arvopaperien väärentämisestä. Prévost puolustautui mitä pontevimmin tätä syytöstä vastaan, ja myöhäisemmät elämänkertojat ovat kaikki sitä mieltä, että syytös oli väärä. Vuonna 1734 Prévost palasi Ranskaan ja sai paavi Clemens XII:nnelta lähetyskirjeen, joka myönsi hänelle anteeksiannon hänen hairahduksistaan. Katumukseksi määrättiin hänelle vuoden noviisiaika, joka kuitenkin oli sangen lievää laatua. Seuraavana vuonna alkoi ilmestyä uusi romaani, "Le doyen de Killerine", jota Prévost piti etevimpänä romaaninaan. Siinä kuitenkin moralisoiva sävy häiritsee taiteellisuutta enemmän kuin missään muussa hänen kaunokirjallisessa teoksessaan. Pari vuotta paluunsa jälkeen Ranskaan Prévost sai prinssi Contin luona hovisaarnaajan toimen. Hän sai asua prinssin palatsissa, ja tämä asema lisäsi tosin sitä arvoa ja mainetta, jonka hänelle jo oli tuottanut kirjallinen toimintansa, mutta hänen uusi virkansa oli palkaton, ja rahapula näyttää yhä jatkuneen. Epäkäytännöllisyys ja erinomainen aulius auttamaan tarvitsevaisia olivat epäilemättä pääasialliset syyt hänen alinomaiseen taloudelliseen ahdinkotilaansa.

Vuosi 1740 tuotti uuden romaanin nimeltä "Histoire d'une Grecque moderne". Se kertoo erään ranskalaisen lähettilään rakkaudesta kreikkalaissyntyiseen haareminaiseen. Tämä soma kertomus on "Manon Lescaut'n" jälkeen Prévost'n paras kaunokirjallinen teos.

Vielä kerta, nimittäin vuonna 1741, oli Prévost'n pakko lähteä maanpakoon. Tähän saattoi hänet niinikään hänen hyväsydämisyytensä, hän kun oli mitään pahaa aavistamatta ja tarkoittamatta korjannut erään entisen koulutoverinsa kirjoituksen, joka sanomalehdessä julkaistuna herätti vallanpitäjien paheksumisen, niin että julkaisija teljettiin Bastiljiin. Muka kanssasyyllisenä Prévost tuomittiin maanpakoon. Prinssi Conti antoi hänelle matkarahat. Oleskeltuaan Brysselissä ja Frankfurtissa hän jo seuraavana vuonna sai palata synnyinmaahansa, jossa asui kuolemaansa asti. Vuonna 1746 hän muutti asumaan pieneen Chaillot'ssa olevaan maataloon. Hänen seuranaan siellä olivat muutamat valitut ystävät, joihin kuului Rousseau. Kirjeessään eräälle tuttavalleen hän tästä olopaikastaan antaa seuraavan kuvauksen: "Talo on soma, vaikka sen rakennustyyli ja huonekalut eivät ole komeita. Näköala on viehättävä, ja puutarhat juuri sellaiset, joista pidän: sanalla sanoen, olen täällä kaikkein tyytyväisin ihmisistä. Viisi tai kuusi ystävää, joiden lukua toivon teidän lisäävän palattuanne, tulevat tänne joskus minun kanssani nauramaan ihmissukukunnan mielettömälle hyörinälle. Oveni on suljettu koko muulta maailmalta. — —"

Tämän jälkeen sai Prévost'n tuotantokin rauhallisemman luonteen. Muun muassa hän käänsi englantilaisen Richardsonin romaaneja, ollen tehokkaimpia Englannin kirjallisuuden tutustuttajia Ranskassa, oli jonkun aikaa "Journal Etranger" lehden toimittaja ja kirjoitti viidentoista niteen vahvuisen teoksen nimeltä "Histoire générale des Voyages". Vuonna 1754 antoi paavi Benedictus XIV hänelle Saint-Georges de Gesnen priorikunnan.

Prévost kuoli äkkiä 25 päivänä marraskuuta 1763 lähellä Chantilly'ta olevalla maatilallaan. Hänen kuolemastaan, niinkuin useasta hänen elämänsä tapahtumasta, oli kauan liikkeellä kauhea tarina. Hänet oli muka tavattu tajuttomana metsässä, ja eräs kyläpuoskari oli muka ryhtynyt hänen ruumistaan leikkaamaan, jolloin hän heräsi ja päästi kauhunhuudon ennenkuin heitti henkensä. — Tämän tarun on kritiikki osoittanut vääräksi. Prévost kuoli valtasuonen revähtämiseen tai halvaukseen.

Abotti Prévost'n tuotanto oli hyvin runsas. Harrisse mainitsee hänen teostensa luvun nousevan sataankahteentoista niteeseen, joista kuusikymmentäviisi sisälsi hänen alkuperäisiä teoksiaan, loput käännöksiä. On kuitenkin otettava huomioon, että monet näistä niteistä ovat pientä kokoa ja painetut isolla kirjakkeella. Mutta joka tapauksessa oli hänen kynänsä tuotteiden määrä melkoinen, ja se todistaa suurta kirjallista harrastusta ja henkistä työkykyä. Kuten jo on mainittu, on ainoastaan yhdellä hänen teoksistaan pysyvä arvo, nimittäin romaanilla "Manon Lescaut". "Onnellisena päivänä", sanoo Sainte-Beuve — "loi Prévost tietämättään mestariteoksen". Hänen muilla romaaneillaan on meidän aikanamme etupäässä kulttuurihistoriallinen merkityksensä, ja ne tarjoavat lisäksi ainesta hänen aatteittensa ja romaanitekniikkansa tutkijalle.

* * * * *

Abotti Prévost'n ulkomuodon ovat benediktiini-munkit ilmiannossaan poliisille kuvanneet seuraavasti: "Hän on keskikokoa, hänellä on vaalea tukka, suuret avoimet sinisilmät, iho punoittava ja kasvot täyteläät."

Se kokonaiskuva, jonka hänen aikalaistensa arvostelujen ja hänen omien mielipiteittensä perustuksella saamme hänen sisäisestä ihmisestään, on hänelle erittäin edullinen.

Sekä Ranskassa että ulkomailla Prévost paljon seurusteli ylhäisimmissä piireissä. Joka seurassa häntä nähtiin kernaasti, hänellä kun oli miellyttävät seurustelutavat, huomattavat tiedot eri aloilla, kehittynyt arvostelukyky ja erinomainen helppous lausua ajatuksensa. Tähän tuli lisäksi ystävällinen ja vaatimaton käyttäytyminen, taito mukautua eri tilanteisiin ja osanotto toisten harrastuksiin ja vastoinkäymisiin.

Ei ole syytä epäillä näiden sanojen vilpittömyyttä, jotka hän Haagista kirjoitti eräälle vastustajalleen: "Olenhan maanpakolainen, eroitettu ystävistäni ja omaisistani, useimpien hylkäämä; kuka siis uskoisi, että viha on minulle jotain tuntematonta ja että voin pidättäytyä levittämästä vihamielisiä lausuntoja kirjoituksiini. — — Tunnen, etten vihaa ketään ihmistä. Taivas on siinä todistajani. Ja miksi vihaisinkaan ihmisiä. Olisinhan kiittämätön. Enhän koko elämäni aikana ole saanut muuta kuin kunnioituksen ja ystävyyden todisteita tuntemiltani ihmisiltä, enkä ole voinut käsittää niiden johtuneen muusta kuin heidän hyvyydestään, kun täysin tunnen, miten vähäarvoinen olen. Mitä syytä minulla siis olisi heitä vihata. Ei, olen ihmissuvun ystävä. Olen ylpeä siitä, etten vihaa ketään ja ettei minulla ole vihamiehiä." Eräs Prévost'n aikalainen, Charles Jordan, joka muuten aina oli valmis hänestä levittämään parjaavia juoruja, antaa Prevost'sta, tavattuaan hänet Lontoossa, seuraavan arvostelun: "Hän on teräväpäinen mies, joka tuntee yhtä hyvin kirjallisuutta kuin teologiaa, historiaa ja filosofiaa. Hänellä on äärettömän paljon henkevyyttä… Keskusteluni Prévost'n kanssa oli hyvin miellyttävä, päivä päivältä hän kävi rakastettavammaksi, oppineemmaksi ja henkevämmäksi."

Voltaire antaa hänestä seuraavan lausunnon: "En ole koskaan puhunut mitään epäedullista abotti Prevost'sta, olen vaan valittanut, että hänellä on keritty päälaki, että häntä kahlehtivat munkin siteet, jotka ovat häpeälliset ihmiskunnalle, ja että hän on vailla omaisuutta. Teen melkoisesti eroa hänen ja abotti Desfontaines'in välillä; jälkimäinen ei voi puhua muusta kuin kirjoista, hän on pelkkä kirjailija, mutta edellinen on ihminen. Heidän teoksistaan näkee heidän sydämiensä eron… Jos täältä kaukaisesta olinpaikastani voisin tehdä jotain abotti Prévost'n hyväksi, tekisin sen mielihyvällä…" Prévost'lle itselleen Voltaire kirjoittaa myöhemmin: "Ei mikään tuottaisi minulle suurempaa tyydytystä ja kunniaa kuin se, että voisin hyödyttää sitä kirjailijoistamme, jota enimmin kunnioitan."

Rousseau sanoo puhuessaan Mussard'in valioystävistä: "Etumaiseksi heidän joukossaan asetan abotti Prévost'n, joka on hyvin rakastettava ja teeskentelemätön mies ja jonka sydän on elähyttänyt hänen teoksensa."

Benediktiini-munkki Dupuis, Prévost'n aikalainen ja elämänkertoja, todistaa, että "hänen inhimillisyytensä avasi hänen sydämensä ja kukkaronsa kaikille onnettomille; kun hänen ystävänsä kehoittamalla kehoittivat häntä hyväkseen käyttämään saavuttamaansa ylhäisten henkilöiden suosiota, hankkiakseen itselleen aineellista etua, hän vastasi, että puutarha, lehmä ja pari kanaa hänelle riittäisivät." Brunetière kiinnittää erityistä huomiota tähän piirteeseen: Prévost on ensimäisiä, jotka, yksinomaan eläen kynästään, suuria kärsimyksiä kestäen ja uhrauksia tehden ovat vapauttaneet kirjailijan veronkantajan, ylhäisen herran, ruhtinaan suojeluksen riippuvaisuudesta.

Delisle de Sales antaa puhuessaan aikansa kirjailijoista Prévost'lle tämän tunnustuksen:… "hän ei koskaan tuntenut ylemmyyden salaisuutta, ja ollen heikkouteen asti omasta edustaan välittämättä, ei hän koskaan ajatellut maineen hankkimista."

Prévost'n parjaajat väittivät, että hän muka oli tavaton irstailija. Tämä väite on väärä. Hänen sydämensä oli ylen altis hellille tunteille. Huolimatta luostarilupauksestaan hän rakasti intohimoisesti ja sai osakseen vastarakkautta. Mutta tätä hän ei peitellyt eikä kieltänyt. Sen hän tunnusti suoraan ja sitä todistavat hänen romaaninsa, joista eletty todellisuus selvästi pilkoittaa esiin.

* * * * *

Prévost'n kaunokirjallisessa tuotannossa ilmenee aatteellinen eheyden leima. Tämä on seuraus siitä, että yksi johtava aate sitä hallitsee, joskin muunneltuna ja eri puolilta katsottuna eri romaaneissa. Tämä aate on lyhyesti sanottuna seuraava: Ihmisen intohimo on tuhoa tuottava, järki osoittaa hänelle tämän uhkaavan tuhon, mutta on voimaton estämään häntä joutumasta sen alaiseksi. —

Huomaamme, että tämä aate sisältää jansenilaisten opin turmeltuneesta ihmisluonnosta ja ihmisen kykenemättömyydestä omin voimin siitä vapautumaan.

Mutta Prévost ei sokeasti eikä orjallisesti liittynyt tähän oppiin. Uskonnollisissa vakaumuksissa, samoin kuin taiteilijana, hän oli ajastaan edellä. Se, että hän hyväksyi jansenilaisten opin intohimojen ylivallasta, järjen heikommuudesta, ei ollut mitään satunnaista eikä suinkaan pelkkä abstraktisen ajatuksen tulos. Se perustui elävään kokemukseen. Sillä eroottinen tunne — rakkaus — oli hänessä harvinaisen voimakas ja intohimoinen.

Neiti Lespinasse, jonka salongeissa kuuluisimmat ensyklopedistit seurustelivat, on sattuvasti sanonut, että "Prévost on tuntenut kaikkea sitä, mikä rakkaudessa on suloisinta, mutta että hän on tuntenut kaikkea sitäkin, mikä siinä on hirvittävintä".

Lukiessamme Prévost'n romaaneja, huomaamme, että useimmat niiden sankareista ja sankarittarista ovat tavattoman intohimoisen rakkauden valtaamat.

Tässä suhteessa Prévost kirjallisena ilmiönä muodostaa käänteen. Ennen häntä rakkautta yleisesti esitetään heikompana, värittömämpänä. — Jokunen poikkeus on olemassa kuten esim. Racine. — Siirrytään rakkauden eri kehitysasteiden läpi, kuvataan oikkuja, epäilyjä, rakkauden salaisia piilopaikkoja, sievistellään, sirkkilöidään. Prévost kuvaa rakkautta valmiina, suurena ja kaikkivaltiaana intohimona ja on vaikuttavin silloin kun hän esittää tämän intohimon traagillisia puolia. Mutta ihminen, dogmeista vapaa, syvästi tunteva ihminen ilmenee sen ohella. Katolilainen uskonto tuomitsee intohimon ja vaatii sitä polkemaan. Prévost katsoo syvemmälle. Hänestä rakkaus on jotain kohtalollista, se on luonnonvoima, ja sentähden ihmisessä oikeutettu. Hän on lausunut tämän vakaumuksensa selvin sanoin seuraavasti: "Asiaa vilpittömästi punnittuani minusta tuntui, että kun luonnon oikeudet ovat ensimäiset kaikista, ei mikään ole kyllin voimakasta niitä tukahduttamaan, — että rakkaus on noista oikeuksista kaikkein pyhin, se kun on ikäänkuin kaiken olevaisen sielu, ja että siis kaikki, minkä järki ja olevat olot voivat tehdä sitä vastustaakseen, supistuu siihen, että ehkäistään muutamat sen vaikutuksista, koskaan voimatta tuomita itse sen lähdettä kuivumaan."

Tämä inhimillinen käsitys rakkaudesta ja välitön, omaan rikkaaseen kokemukseen perustuva kuvaus rakkauden tuottamista iloista ja kärsimyksistä oli jotain uutta, joka valtasi hänen aikalaisensa. Ja tämä syvä yleisinhimillinen ja samalla persoonallinen piirre, joka on painanut kirkkaimman leimansa romaaniin "Manon Lescaut", selittää, miksi tämä romaani on säilyttänyt viehätysvoimansa ja miksi jälkimaailma lukee sitä liikutetuin tuntein.

Kiintyessään rakkauden tuottamiin vaikutuksiin Prévost siis liittyy jansenilaisuuteen. Mutta hän ei pysähdy siihen. Hänen vakaumuksensa on, että ne hairahdukset, joihin voimakas rakkaus saattaa ihmisen, eivät ole anteeksiantamattomia. Hän näkee ne päinvastoin sovinnollisessa valossa. Rakkauden aiheuttamat kärsimykset ja hairahdukset eivät hänen mielestään ole muuta kuin koettelemuksia, jotka lopulta puhdistavat ihmisen ja saattavat hänet jalostumaan.

Niinpä lopulta tuossa huikentelevassa, pintapuolisessa ja uskottomassa
Manonissakin tapahtuu mielenmuutos. Hän on, samoin kuin ritari des
Grieux, käynyt kärsimysten karkaisevan kiirastulen läpi, ja hänestä on
senjälkeen tullut hyvä ja jalo ihminen.

Perustuiko tämä viimemainittu vakaumus niinikään Prévost'n omaan elämänkokemukseen, vai oliko se vaan teoreettinen johtopäätös, henkinen edistysaskel jansenilaisten ahtaasta ja tuomitsevasta dogmasta — sitä on vaikea ratkaista. Tosin esim. "Manon Lescaut"'n loppupuoli, jossa tuollainen mielenmuutos kuvataan, tekee edellä kerrottuun verrattuna vähemmän vakuuttavan vaikutuksen. Mutta on huomioon otettava, että tämän kirjan loppupuoli oli Prévost'n omaa kuvittelua, hän kun ei siinä suorastaan ammenna omasta eletystä kokemuksestaan. Joka tapauksessa tuo sovinnollinen piirre osoittaa kaunista luonteen puolta ja todistaa, että Prévost hylkäsi aikansa yksipuolisen dogmaattisen kannan, kohoten vapaampaan aatepiiriin.

* * * * *

Romaani "Manon Lescaut" sisältää seikkailuja, yllätyksiä, murhia, naisenryöstöjä, petkutuksia, vangitsemisia y.m. hirmuisuuksia. Nämä ovat sovinnaisia romaani-motiiveja ja saattavat oudoksuttaa nykyaikaista lukijaa. Mutta meidän on muistaminen, että Prévost eli Ludvik XV:nnen aikakaudella, jolloin tuollaiset tapaukset olivat yleisiä. Eikä saata kieltää, että hän usein esittää nuo vaikuttimet dramaattisen jännittävästi.

Juonen sommittelu ja valmistelu on Prévost'lla monessa kohdin taitava. Kieli on tosin paikoittain pateettista, mutta kuitenkin vähemmin juhlallista, retoorillista ja jäykkää kuin monella muulla sen ajan proosakirjailijalla.

Tyyli on harvinaisen korutonta ja luontevaa. Tuntuu siltä kuin tekijä ei ollenkaan olisi ajatellut sanontamuotoaan, vaan kuin olisi hänelle ollut tärkeintä, että se, mikä hänellä oli sydämellään, niin pian ja niin teeskentelemättä kuin suinkin tuli lausutuksi. Se, mitä sanotaan miljöö-kuvaukseksi, ja jolla romaanissa tavallisesti on huomattava sijansa, puuttuu melkein kokonaan kyseessä olevasta romaanista. Etusijalle astuu sielunelämän ja luonteiden kuvaus, tunteiden ja sieluntilojen erittely.

Siinä Prévost on mestari, ja romaanilla "Manon Lescaut" on tässä suhteessa uraauurtava merkitys. Hänen raivaamistyönsä jälkiä voisi seurata aina uusimpiin aikoihin asti.

Luonteenkuvaus on Prévost'lla mestarillinen. Mikä ihailtava karakterisoimis-taito ilmeneekään Manonin ja ritari des Grieux'n luonteenkuvissa. Kuinka täynnä värähtelevää elämää ne ovat. Guy de Maupassant on sanonut Manonista, että hän on tyypillinen nainen. Hänen sanansa kuuluvat näin: "Manon on nainen täydelleen sellainen kuin tämä on, aina on ollut ja aina tulee olemaan." Tätä mielipidettä vastustaen huomauttaa Gauthier-Ferrières: "Manon ei edusta naista yleensä, hän on kurtisaani, ilonainen, sellainen kuin tämä on ja aina tulee olemaan."

Manonin persoonallisuuden on Prévost muuten taiteellisesti syventänyt saattaen mielenkiintoiseksi tämän naisen, jolla on niin paljo epämiellyttäviä ja paheksuttavia ominaisuuksia. Des Grieux uskoo, ettei Manon tahallisesti tee syntiä, meneepä niinkin pitkälle, että pitää häntä viattomana. Osoittaen hienoa taiteellista vaistoa on Prévost hänen luonteenkuvaukseensa liittänyt rakastettaviakin piirteitä.

Päähenkilö tässä romaanissa on ritari des Grieux. Paras todiste tämän henkilökuvauksen psykologisesta ja taiteellisesta eheydestä on, että se ikäänkuin ilmielävänä liikkuu edessämme, pakoittaen meidät uskomaan kaikkein hellimpiin ja rajuimpiin tunteenpurkauksiinsa. Mutta eipä tekijän ollut tarvinnut mennä kauas etsimään mallia tälle kuvalleen. Tämä malli oli hän itse, ja tuntuu siltä, kuin olisi hän monasti kastanut siveltimensä sydänvereensä.

Sivuhenkilötkin ovat oivallisesti kaavaillut. Muistelkaamme ainoastaan Manonin veljeä, Lescaut'ta, joka on tarkasti havaittu ja taitavasti kuvattu Ludvik XV:nnen aikuinen elostelijatyyppi, ja lisäksi ritari des Grieux'n isää, joka personifioi tuota vanhempien ja lasten väleissä usein esiintyvää ymmärryksen puuttumista ja ristiriitaa.

Yksi ainoa romaanin henkilöistä on poikkeus, nimittäin Tiberge, des Grieux'n ystävä. Hän on kovin abstraktinen ja paikoittain väsyttävä pitkine rippisaarnoineen.

Prévost tahtoi kaiketi tämän henkilön muodossa kuvata des Grieux'n "parempaa minää" eli omaatuntoa, tai ihanteellista ystävää, tai oli hänen tarkoituksensa moralisoida, asettamalla intohimonsa valtaan antauneen nuorukaisen vastakohdaksi viattomana pysyneen nuoren miehen. Tiberge vaikuttaa kieltämättä keinotekoiselta ja symbolistiselta — jos saa käyttää näin uudenaikaista sanaa, kun on kysymys todellisuuskuvausta uhkuvasta klassillisesta romaanista.

Mutta mitä puutteellisuuksia arvostelija hakeneekin Prévost'n kuuluisasta romaanista, ja mitä eteviä puolia hän siitä koettaneekin poimia esille, kaikki tämä hälvenee sen vastustamattoman vaikutelman rinnalla, jonka tämän kuolemattoman teoksen lukeminen herättää.

Jalmari Hahl.

MANON LESCAUT

Tekijän alkusananen.

Olisin voinut liittää omiin muistelmiini ritari des Grieux'n elämänvaiheet, mutta kun ei niillä ole mitään sitovaa keskinäistä yhteyttä, luulin olevan lukijalle tyydyttävämpää nähdä ne erikseen. Näin laaja kertomus olisi liian pitkäksi aikaa katkaissut oman elämäntarinani langan. Vaikka en suinkaan väitä olevani täsmällinen kirjailija, tiedän kuitenkin varsin hyvin, että kertomuksen tulee olla vapaa seikoista, jotka saattavat sen kankeaksi ja väkinäiseksi; neuvoohan Horatius:

Ut iam nunc dicat iam nunc debentia dici,
Pleraque differat, ac praetens in tempus omittat.

[— — että juuri nyt lausutaan julki se, mikä juuri nyt on sanottava, että siis moni päähänpisto heitetään toistaiseksi ja tällä kertaa jätetään lausumatta. — Ars poetica.]

Eikä edes tarvita niin arvokkaan miehen lausuntoa todistamaan näin yksinkertaista totuutta, sillä terve järki on tämän säännön alkulähde.

Jos lukija on tavannut jotain miellyttävää ja mieltäkiinnittävää minun elämäntarinassani, rohkenen luvata, että hän on oleva ainakin yhtä tyytyväinen tähän liitteeseen. Ritari des Grieux'n menettely on tarjoava hänelle hirvittävän esimerkin intohimojen voimasta. Minulla on kuvattavana sokaistu nuori mies, joka hylkää onnelliset olot, omin ehdoin syöksyäkseen äärimäiseen onnettomuuteen. Vaikka hänellä on kaikki ne ominaisuudet, jotka ovat omansa hankkimaan hänelle mitä loistavimman ja edullisimman aseman, hän kuitenkin oman vapaan valintansa mukaan antaa etusijan maineettomalle ja harhailevalle elämälle, hyläten kaikki varallisuuden ja luonnon tarjoamat edut. Hän näkee edeltäpäin onnettomuutensa, eikä tahdo sitä välttää; hän tuntee sen ja kituu sen taakan alla, eikä käytä hyväkseen niitä parannuskeinoja, joita hänelle lakkaamatta tarjotaan ja jotka minä hetkenä tahansa voisivat tehdä lopun hänen onnettomuudestaan. Hänellä on sanalla sanoen kahtaallinen luonne, missä ilmenee hyveiden ja paheiden sekoitus, hyvien tunteiden ja huonojen tekojen alituinen vastakohta. Sellainen on sen taulun pohja, jota kuvaan. Arvostelukykyiset ihmiset eivät suinkaan pitäne tämänluontoista teosta turhana työnä. Paitsi miellyttävän lukemisen tarjoamaa huvia lukija siitä löytää melkoisesti tapahtumia, jotka ovat omiansa tapoja parantamaan; ja mielestäni tekee yleisölle huomattavan palveluksen se, joka sitä opettaa, samalla huvittaen.

Emme saata punnita siveyskäskyjä, ihmettelemättä, miten niitä samanaikuisesti pidetään arvossa ja laiminlyödään. Ja me haemme syytä tähän ihmissydämen nurinkurisuuteen, joka saattaa sen mieltymään hyvän ja täydellisen aatteisiin, joita se ei kuitenkaan käytännössä toteuta. Jos erityiseen henkiseen suuntaan kuuluvat ja erityisellä sivistysasteella olevat henkilöt tahtovat tutkia, mikä on heidän yksinäisten haaveilujensa yleisimpänä esineenä, on heidän helppo huomata, että ne melkein aina kohdistuvat johonkin siveelliseen kysymykseen. Heidän elämänsä suloisimmat hetket ovat ne, jotka he viettävät joko yksin tai ystävän seurassa vilpittömästi pohtien hyveen tenhovoimaa, ystävyyden tuottamaa suloisuutta, onnen saavuttamiskeinoja, sitä luonnollista heikkoutta, joka edentää onnesta, ja tämän heikkouden parannuskeinoja. Horatius ja Boileau mainitsevat, että sellainen pohdinta on heidän kuvittelemansa onnellisen elämän kauneimpia piirteitä. Mistä siis johtuukaan, että niin helposti syöksymme alas näistä ylhäisistä mietiskelyistä ja että niin pian jälleen joudumme arki-ihmisten tasolle? Ellen pahasti erehdy, on selitykseni, jonka tästä seikasta tuon esiin, täydelleen paljastava vakaumuksiemme ja toimintamme välisen ristiriidan: syy on se, että kaikki siveysohjeet ovat pelkkiä yleisiä ja epämääräisiä periaatteita, minkä vuoksi niitä on vaikea erikoisesti sovelluttaa tapojen ja tekojen yksityiskohtiin. Selvittäkäämme tämä seikka esimerkin avulla. Jalot sielut tuntevat, että lempeys ja inhimillisyys ovat rakastettavia hyveitä, ja ovat taipuvaiset niitä harjoittamaan; mutta kun toiminnan hetki saapuu, he usein epäröivät. Onkohan tämä todella oikea tilaisuus? Tunnetaanko sen oikea mittakaava? Eikö erehdytä esineen suhteen? — sadat vaikeudet kohoavat eteen. Pelätään joutua petkutetuksi, kun tahdotaan harjoittaa hyväntekeväisyyttä ja armeliaisuutta, joutua heikon kirjoihin, jos osoittaudutaan liian helläksi ja tunteelliseksi; sanalla sanoen pelätään, että joko arvataan liian suuriksi tai laiminlyödään ne velvollisuudet, jotka liian himmeinä piilevät inhimillisyyden ja lempeyden yleiskäsityksessä. Tässä epävarmuudessa ainoastaan kokemus tai esimerkki saattavat järkevällä tavalla antaa sydämen taipumukselle määrätyn suunnan. Mutta kokemus on etu, jota ei suinkaan ole suotu jokaisen itselleen hankkia. Se riippuu eri tilanteista, joihin kohtalo meidät asettaa. Ainoastaan esimerkki saattaa tarjota ohjausta useille hyveen harjoittamisessa.

Varsinkin tämänlaatuisille lukijoille teoksista sellaisista kuin tämä voi olla ääretöntä hyötyä, ainakin silloin, kun ne ovat kunniallisen ja arvostelukykyisen henkilön kirjoittamat. Jokainen esille tuotu tosiseikka on valonvälkähdys, on opetus, joka täydentää kokemusta; jokainen seikkailu on kaava, jonka mukaan voi itsensä muodostaa: tarvitsee ainoastaan sovelluttaa se omiin olosuhteisiinsa. Koko teos on siveysopillinen tutkielma, miellyttävästi käytäntöön sovitettuna.

Joku ankara lukija kenties oudoksuu, että minun ikäiseni mies tarttuu kynään kuvatakseen kohtalon- ja lemmenseikkailuja. Mutta jos juuri esittämäni mietteet ovat päteviä, ne minua puolustavat; jos ne ovat vääriä, on erehdykseni oleva puolustukseni.

ENSIMÄINEN OSA.

Minun tulee siirtää lukija siihen elämäni aikaan, jolloin ensi kerran kohtasin ritari des Grieux'n. Se tapahtui noin puoli vuotta ennen lähtöäni Espanjaan. Vaikka harvoin erosin yksinäisyydestäni, saattoi kuitenkin huolenpitoni tyttärestäni minut joskus pienille matkoille, joita mahdollisuuden mukaan lyhensin.

Olin kerran paluumatkalla Rouenista, jonne tyttäreni pyynnöstä olin lähtenyt Normandian parlamentissa valvomaan oikeusjuttua, mikä koski maa-omaisuutta, johon hänellä minun kauttani oli perintöoikeus äidinisäni puolelta. Olin paluumatkallani valinnut tien, joka kulkee Evreux'n kautta, mihin poikkesin ensimäiseksi yöksi, ja saavuin seuraavana päivänä päivällisaikaan Passy'hin, joka on siitä viiden tai kuuden peninkulman päässä. Hämmästyen näin saapuessani tähän kauppalaan sen asujanten levottomina häärivän. He syöksyivät ulos taloistaan, tulvien joukoittain kurjan ravintolan ovelle, jonka eteen kahdet katetut vaunut olivat pysähtyneet. Vielä valjaissa olevista hevosista, jotka näyttivät höyryävän väsymyksestä ja kuumuudesta, saattoi huomata, että nuo molemmat ajoneuvot juuri olivat saapuneet.

Pysähdyin hetkeksi ottamaan selkoa siitä, mistä tuo sekasorto aiheutui; mutta sain varsin vähän selvitystä uteliaalta kansajoukolta, joka ei kiinnittänyt mitään huomiota kysymyksiini, vaan suuren epäjärjestyksen vallitessa yhä tunki majataloa kohti.

Vihdoin ilmestyi ovelle eräs vartijasoturi, olalla kannatin ja muskettipyssy, ja minä viittasin häntä tulemaan luokseni ja kertomaan minulle tämän häiriötilan syyn.

— Se ei ole mitään erinomaista, hyvä herra, hän virkkoi minulle. — Täällä on ainoastaan tusina ilotyttöjä, joita minä toverieni kanssa saatan Havre-de-Grâceen, mistä lähetämme heidät laivalla Amerikkaan. Heidän joukossaan on muutamia sievännäköisiä, ja tämä ilmeisesti kiihoittaa noiden kunnon maalaisten uteliaisuutta.

Olisin jatkanut matkaani tämän selityksen saatuani, elleivät minua olisi pysäyttäneet erään vanhan naisen huudahdukset. Tämä astui ulos majatalosta lyöden yhteen käsiään ja huutaen, että se oli jotakin raakaa, jotakin, mikä herätti kauhua ja sääliä.

— Mistä siis on kysymys? minä sanoin.

— Voi, hyvä herra, menkääpä sisälle, hän vastasi, ja katsokaa, eikö tuo näky voi saattaa sydäntä pakahtumaan!

Uteliaana astuin alas hevoseni selästä, jonka jätin renkini huostaan. Ainoastaan vaivoin ja sysien väkijoukkoa pääsin sisälle majataloon ja näin jotain sangen liikuttavaa.

Noiden kahdentoista tytön joukossa, jotka vyötäisiltään olivat sidotut yhteen kuusittain, oli yksi, jonka katse ja kasvot niin vähän muistuttivat hänen tilaansa, että missä muissa oloissa tahansa olisin luullut häntä kaikkein ylhäisimpään säätyluokkaan kuuluvaksi henkilöksi. Hänen alakuloisuutensa, hänen likainen paitansa ja hameensa rumensivat häntä niin vähän, että minussa hänet nähdessäni heräsi kunnioitusta ja sääliä. Kuitenkin hän koetti kääntyä poispäin niin paljon kuin kahleensa sallivat, piiloittaakseen kasvonsa katsojien silmiltä. Hänen piiloittaumis-ponnistuksensa olivat niin luonnolliset, että ne näyttivät johtuvan kainoudentunteesta.

Kun tämän onnettoman joukon kuusi vartijaa niinikään oli huoneessa, vein johtajan syrjään ja pyysin häneltä muutamia tietoja tämän kauniin tytön kohtalosta. Hän saattoi tehdä sen ainoastaan hyvin ylimalkaisesti.

— Toimme hänet sairaala-vankilasta [Tämä sairaala oli Salpêtrière, johon irstaita naisia huonon elämän tähden vankeina suljettiin. Suom.], hän minulle virkkoi, — poliisipäällikön määräyksestä. Ei näytä siltä, kuin olisi hänet sinne suljettu kiitettävien tekojen vuoksi. Moneen kertaan matkan kuluessa olen kysellyt hänen olojaan; mutta itsepäisesti hän on pysynyt vaiti. Mutta, vaikka minua ei ole käsketty säästämään häntä enempää kuin muita, en kuitenkaan saata olla hänestä vähän huolehtimatta, hän kun minusta tuntuu olevan hiukan parempi kuin muut toverinsa. Tuossa näette nuoren miehen, — hän lisäsi — joka paremmin kuin minä voisi antaa teille tietoja tämän naisen onnettomuuden syystä. Tämä nuori mies on seurannut häntä Parisista asti, tuskin hetkeäkään herkeämättä kyyneliä vuodattamasta. Varmaankin hän on hänen veljensä tai rakastajansa. —

Käännyin sitä huoneen nurkkaa kohti, missä tuo nuori mies istui. Hän näytti vaipuneen syvään haaveilevaan mietiskelyyn: en ole ikinä nähnyt sen eloisampaa surun kuvaa. Hän oli hyvin yksinkertaisesti puettu, mutta heti ensi katseella huomasin miehen jalosukuiseksi ja sivistyneeksi. Lähestyin häntä, hän nousi, ja minä eroitin hänen silmissään, hänen piirteissään, kaikissa hänen liikkeissään jotain niin hienoa ja jaloa, että vaistomaisesti tunsin halua tehdä hänelle hyvää.

— En mitenkään tahtoisi teitä häiritä, — minä sanoin ja istuuduin hänen viereensä, — mutta suostuisitteko tyydyttämään uteliaisuuttani tuohon kauniiseen naiseen nähden, joka ei suinkaan näy olevan luotu sitä surkeata tilaa varten, missä hänet näen?

Hän vastasi minulle kohteliaasti, ettei voinut mainita tuon naisen nimeä itseänsä ilmaisematta, ja että hänellä oli painavat syynsä pysyä tuntemattomana.

— Saatan kuitenkin sanoa teille, minkä nuo heittiöt hyvin tietävät, — hän jatkoi osoittaen vartijasotureita — nimittäin, että tätä naista kohtaan tunnen niin rajun intohimoista rakkautta, että se tekee minut onnettomimmaksi ihmisistä. Olen Parisissa ponnistellut kaikki voimani hankkiakseni hänelle vapauden, mutta rukoukset, viekkaus ja väkivalta ovat olleet turhat. Olen siis päättänyt häntä seurata, vaikka hän menisi maailman ääriin. Aion astua laivaan hänen kanssaan, aion matkustaa Amerikkaan. Mutta ääretöntä julmuutta todistaa se, että nuo raukkamaiset konnat — näin hän lisäsi tarkoittaen vartijasotureita — eivät tahdo sallia minun lähestyä häntä. Tarkoitukseni oli julkisesti käydä heidän kimppuunsa muutaman peninkulman päässä Parisista. Tätä varten olin tehnyt sopimuksen neljän miehen kanssa, jotka melkoisesta summasta olivat luvanneet auttaa minua. Nämä petturit jättivät minut oman onneni nojaan ja menivät matkoihinsa, vieden minun rahani mukaansa. Mahdottomuus onnistua väkivaltaa käyttämällä saattoi minut luopumaan aseista. Ehdoitin vartijasotureille, että ainakin sallisivat minun seurata mukana, tarjoten heille siitä palkintoa. Ansion himo taivutti heidät siihen suostumaan. Mutta joka kerta ovat he vaatineet maksua, kun ovat sallineet minun puhua lemmittyni kanssa. Kukkaroni on lyhyessä ajassa tyhjentynyt, ja kun ei minulla ole jälellä ainoatakaan ropoa, he raa'asti sysäävät minut takaisin, milloin astun askeleenkin häntä kohti. Ainoastaan muutama hetki sitten, kun huolimatta heidän uhkauksistaan rohkenin häntä lähestyä, he olivat kyllin röyhkeät ojentamaan pyssyjensä piipunsuut minua kohti. Tyydyttääkseni heidän ahneuttaan ja voidakseni jalan jatkaa matkaani, on minun pakko täällä myödä hevoskaakkini, jota tähänasti olen käyttänyt ratsuna.

Vaikka hän näytti kertovan tätä jotenkin tyynesti, hän vuodatti kyyneliä lopettaessaan. Tämä seikkailu tuntui minusta mitä eriskummaisimmalta ja liikuttavimmalta.

— En kiusaa teitä — sanoin hänelle — ilmaisemaan salaisuuttanne; mutta jos saatan teitä jollakin tavoin hyödyttää, tarjoan teille halukkaasti palvelustani.

— Oi — hän jatkoi — en näe vähintäkään toivon välkettä. Minun on pakko alistua kohtaloni koko ankaruuteen. Lähden Amerikkaan. Siellä ainakin voin elää vapaasti sen henkilön kanssa, jota rakastan. Olen kirjoittanut eräälle ystävälleni, joka tulee lähettämään minulle hiukan rahaa Havre-de-Grâceen. Olen vaan pulassa, miten päästä sinne ja miten hankkia tälle olentoparalle — tällöin hän katsoi surullisesti lemmittyynsä — jotain huojennusta.

— No hyvä — minä sanoin. — Minäpä autan teidät pulastanne. Tässä on vähän rahaa ja pyydän teitä ottamaan sen vastaan. Mieltäni pahoittaa, etten muulla tavalla voi teitä auttaa.

Annoin hänelle neljä kultarahaa niin, etteivät vartijat sitä huomanneet. Sillä tiesin hyvin, että jos he olisivat tietäneet hänellä olevan tuon summan, he olisivat vaatineet auliudestaan suuremman maksun. Jopa mieleeni juolahti ryhtyä hieromaan kauppaa heidän kanssaan, hankkiakseni nuorelle rakastajalle oikeuden esteettömästi puhua lemmittynsä kanssa Havreen saakka. Viittasin johtajaa lähestymään ja esitin hänelle ehdoitukseni. Hän näytti häpeävän, huolimatta röyhkeydestään.

— Älkää luulko, hyvä herra — hän vastasi hämillään — että me kiellämme häntä puhumasta tämän tytön kanssa; mutta hän tahtoisi alinomaa olla hänen vierellään. Se on meille epämukavaa, ja on kohtuullista, että hän saa maksaa tästä aiheuttamastaan epämukavuudesta.

— No mitenkä paljon tarvitsisitte, jotta se ei teitä vaivaisi?

Hän oli kyllin julkea vaatimaan minulta kahta kultarahaa. Annoin ne hänelle heti.

— Mutta varokaa — sanoin hänelle — petkuttamasta, sillä aionpa jättää osoitteeni tälle nuorelle miehelle, niin että hän voi ilmoittaa minulle asian, ja olkaa varmat siitä, että minulla on keinoja teitä rangaista.

Tämä siis maksoi minulle kuusi kultarahaa.

Se kohteliaisuus ja vilpitön kiitollisuus, jota tuntematon nuori mies osoitti minua kiittäessään, vielä lisäksi vahvisti vakaumustani, että hän oli jalosukuinen ja ansaitsi anteliaisuuteni.

Lausuin muutaman sanan hänen lemmitylleen, ennenkuin lähdin. Tämä vastasi minulle niin viehkeän ja miellyttävän vaatimattomasti, etten poistuessani malttanut olla syvästi aprikoimatta naisen arvoituksellista luonnetta.

Palattuani yksinäisyyteeni, en saanut mitään tietoa tämän seikkailun myöhäisemmistä vaiheista. Kului lähes kaksi vuotta, jotka saattoivat minut kokonaan sen unohtamaan, kun sattuma tuotti minulle tilaisuuden perinpohjin tutustua kaikkiin sen yhteydessä oleviin asianhaaroihin.

Olin juuri saapunut Lontoosta Calais'hen oppilaani, markiisi —n seurassa. Poikkesimme, ellei muistini petä, "Kultaisen Leijonan" ravintolaan, missä erityiset seikat pakoittivat meidät viipymään koko päivän ja seuraavan yön. Kulkiessamme iltapäivällä kaupungilla, luulin näkeväni saman nuoren miehen, jonka olin kohdannut Passyssa. Hän oli kurjissa vaatteissa ja paljoa kalpeampi kuin nähdessäni hänet ensi kerran. Kädessä hänellä oli vanha matkalaukku, hän kun juuri oli saapunut kaupunkiin. Mutta hänen kasvonsa olivat tavattoman kauniit, niin että ne muisti helposti, ja minä tunsin hänet heti jälleen.

— Puhutelkaamme tuota nuorta miestä — sanoin markiisille.

Nuoren miehen ilo oli suurempi kuin mitä voin sanoin kuvata, kun hän puolestaan tunsi minut.

— Oi, hyvä herra — hän huudahti suudellen kättäni — minulla on siis vielä kerta tilaisuus ilmaista teille ainainen kiitollisuuteni!

Kysyin häneltä, mistä hän tuli. Hän vastasi saapuneensa meritietä
Havre-de-Grâcesta, minne vähää aikaisemmin oli palannut Amerikasta.

— Ettepä näy olevan erittäin rahoissanne, minä sanoin, menkää "Kultaisen Leijonan" ravintolaan, missä asun, tulen sinne hetken kuluttua teitä tapaamaan.

Palasinkin sinne levottoman uteliaana saada tietää hänen onnettoman kohtalonsa yksityiskohdat ja hänen Amerikan-matkansa eri vaiheet. Tuhlailin hänelle ystävyydenosoituksia ja määräsin, ettei häneltä saanut puuttua mitään.

Hän ei odottanut kehoitustani kertoa elämäntarinaansa.

— Te kohtelette minua niin jalomielisesti — hän virkkoi — että pitäisin itseäni halpamaisen kiittämättömänä, jos teiltä mitään salaisin. Tahdon sentähden kertoa teille sekä onnettomuuteni ja tuskani että hairahdukseni ja häpeällisimmät heikkouteni. Olen varma siitä, että minua tuomitessanne ette voi olla minua surkuttelematta.

Huomautan tässä, että kirjoitin hänen tarinansa melkein heti sen kuultuani, niin että lukija voi olla varma siitä, että tämä esitys on niin huolellinen ja totuudenmukainen kuin suinkin. Totuudenmukainen, sanon minä, niiden mietteiden ja tunteiden esittämistä myöten, jotka tuo nuori mies mitä hienoimmalla tavalla ilmilausui.

Tässä siis seuraa hänen kertomuksensa, johon en tule sekoittamaan mitään, mikä ei ole hänestä alkuisin.

* * * * *

Olin seitsemäntoista-vuotias ja suoritin paraikaa loppuun filosofianopintojani Amiensissa, minne minut olivat lähettäneet vanhempani, joiden perhe on P—n ensimäisiä. Vietin niin vakaata ja säännöllistä elämää, että opettajani asettivat minut esikuvaksi koulussa. Enpä erityisesti ponnistellut ansaitakseni tätä kiitosta; mutta olen luonnostani lempeä ja hiljainen: harrastin opintoja taipumuksesta, ja minulle luettiin hyveeksi minussa ilmenevää synnynnäistä paheen kammoksumista. Syntyperäni, menestykseni opinnoissa ja muutamat miellyttävät ulkonaiset ominaisuudet olivat hankkineet minulle kaikkien kaupungin kunnon ihmisten tuttavuuden ja kunnioituksen.

Suoritin julkisen tutkintoni, saaden osakseni niin yleistä kiitosta, että piispa, joka tutkintotilaisuudessa oli läsnä, kehoitti minua astumaan hengelliseen säätyyn, missä, sanoi hän, varmasti olin kunnostautuva enemmän kuin Maltalais-ritarikunnassa, jonka jäseneksi minun oli määrä vanhempieni päätöksen mukaan ruveta. Vanhempani antoivat minun jo kantaa tuon ritarikunnan ristiä ja ritari des Grieux'n nimeä. Loma-ajan tultua valmistauduin palaamaan isäni luo, joka oli luvannut pian lähettää minut akatemiaan.

Ainoa suruni lähtiessäni Amiensista oli, että sinne jätin ystävän, johon alati olin ollut sydämellisesti kiintynyt. Hän oli minua muutamaa vuotta vanhempi. Me olimme saaneet kasvatuksemme yhdessä; mutta kun hänen perheensä varat olivat ylen niukat, oli hänen pakko astua hengelliseen säätyyn ja jäädä Amiensiin minun jälkeeni, siellä harjoittaakseen tämän kutsumuksensa vaatimia opintoja. Hänellä oli lukemattomia oivallisia ominaisuuksia. Kertomukseni kuluessa tulette tutustumaan parhaisiin näistä ja varsinkin intoon ja jalomielisyyteen ystävyydessä, mitkä voittavat kuuluisimmatkin vanhanajan esikuvat. Jos silloin olisin noudattanut hänen neuvojaan, olisin aina ollut hyveinen ja onnellinen. Jos ainakin olisin ottanut varteen hänen soimauksensa, olisin jo vajottuani siihen kuiluun, mihin intohimoni ovat minut syösseet, pelastanut jotain omaisuuteni ja maineeni haaksirikosta. Mutta hän ei ole korjannut vaivoistaan muuta hedelmää kuin surun nähdä niiden tehottomuuden, sekä ajoittaisen huonon palkan kiittämättömän henkilön puolelta, joka niistä loukkautui ja joka niitä piti tungettelevaisuutena.

Olin määrännyt lähtöpäiväni Amiensista. Oi! miksi en asettanut sitä päivää aikaisemmaksi! Silloin olisin vielä vallan viattomana palannut isäni luo. Lähtöni edellisenä päivänä olimme kävelemässä ystäväni kanssa, jonka nimi oli Tiberge, ja näimme silloin kyytivaunujen saapuvan Arras'sta ja seurasimme niitä siihen majataloon, minne näillä oli tapana poiketa. Tämän tekomme ainoana vaikuttimena oli uteliaisuus. Vaunuista astui muutamia naisia, jotka heti poistuivat; mutta jälellä oli hyvin nuori nainen, joka jäi odottamaan pihalle, sillävälin kuin vanhanpuoleinen mies, joka näytti olevan hänen palvelijanaan, puuhaili matkatavaroiden purkamisessa ajoneuvoista. Tämä nuori nainen näytti minusta niin viehättävältä, että minä, joka en koskaan ollut ajatellut sukupuolten eroa enkä ollut katsellut naista tarkkaavaisesti, että minä, jonka vakavuutta ja pidättäytymistä kaikki olivat ihailleet, äkkiä olin haltioituneesti rakastunut. Luonteeni heikkouksia oli ääretön ujous ja herkkä hämille-joutuminen; mutta tämä heikkous ei nyt vähääkään minua pidättänyt, minä kun päinvastoin suoraan astuin sydämeni valtijattaren luo.

Vaikka hän oli vielä nuorempi kuin minä, hän vastaanotti kohteliaisuuteni näyttämättä hämmästyneeltä. Kysyin, mikä hänet toi Amiensiin ja oliko hänellä siellä tuttavia. Hän vastasi minulle avomielisesti, että vanhempansa olivat lähettäneet hänet sinne, jotta hän rupeaisi nunnaksi luostariin. Rakkaus oli jo tehnyt minut niin tarkkanäköiseksi, vaikka se vasta hetken oli asustanut sydämessäni, että pidin tuota aietta pyyteideni kuoliniskuna. Puhuin hänelle tavalla, joka saattoi hänet oivaltamaan minun tunteeni, hän kun oli minua paljoa kokeneempi. Vastoin tahtoaan hänet lähetettiin luostariin, epäilemättä sentähden, että tahdottiin tukahduttaa hänen halunsa huvituksiin, joka jo oli näyttäytynyt ja joka myöhemmin on aiheuttanut kaikki hänen ja minun onnettomuudet. Koetin todistaa vääräksi vanhempien julmaa päätöstä kaikilla niillä perusteilla, jotka heräävä rakkauteni ja skolastinen kaunopuheisuuteni johtivat mieleeni. Hän ei teeskennellyt ankaruutta eikä vastahakoisuutta. Hetken vaiettuaan hän sanoi minulle, että täysin aavistin hänen tulevan onnettomuutensa, mutta että se ilmeisesti oli taivaan tahto, tämä kun ei suonut hänelle mitään keinoa välttää kohtaloaan. Hänen lempeä katseensa, se viehättävä surumielisyys, millä hän nämä sanat lausui, tai oikeammin kohtaloni voima, joka minua syöksi tuhoani kohti, ei sallinut minun hetkeäkään epäröidä vastaukseeni nähden. Minä vakuutin hänelle uhraavani elämäni vapauttaakseni hänet hänen vanhempiensa tyranniudesta ja saattaakseni hänet onnelliseksi, jos hän jossakin määrin tahtoi luottaa minun kunniaani ja siihen äärettömään hellyyteen, jota hän jo minussa herätti. Tätä tuumiessani olen tuhat kertaa ihmetellyt, mistä silloin sain niin paljon uskallusta ilmaista ajatukseni ja kuinka minun oli helppo sitä tehdä, mutta eipä Amoria kohotettaisi jumalaksi, ellei hän usein tekisi ihmeitä.

Tuntematon kaunottareni tiesi hyvin, ettei minun iältäni olla pettureita; hän tunnusti, että jos minä löytäisin jonkun keinon hankkiakseni hänelle vapauden, hän olisi minulle kiitollinen enemmästä kuin elämästään. Vastasin hänelle, että olin valmis kaikkeen; mutta kun olin vailla riittävää kokemusta noin yhtäkkiä keksiäkseni keinoja häntä auttaakseni, niin turvauduin tähän ylimalkaiseen vakuutukseen, joka ei saattanut suuresti hyödyttää häntä eikä minua. Kun samassa hänen vanha vartija-palvelijansa oli tullut saapuville, olisivat minun toiveeni rauenneet, ellei hänellä olisi ollut kyllin älyä korvatakseen minun kekseliäisyyteni. Hämmästyin kun hän seuralaisensa saapuessa sanoi minua serkukseen ja olematta vähääkään hämillään virkkoi suuresti iloitsevansa tavatessaan minut täällä Amiensissa, minkä vuoksi hän tahtoi siirtää luostariin menonsa seuraavaan päivään, siten saadakseen huvin syödä illallista minun seurassani. Minä tajusin heti tämän juonen ja ehdoitin, että hän poikkeaisi asumaan majataloon, jonka isäntä, oltuaan kauan isäni ajurina, oli asettunut Amiensiin ja oli kokonaan käskettävänäni.

Saatoin itse hänet sinne, enkä välittänyt siitä, että vanha palvelija itsekseen hieman murisi, ja että ystäväni Tiberge, joka ei ollenkaan käsittänyt tätä kohtausta, seurasi minua sanaakaan virkkamatta. Hän ei ollut kuullut meidän keskusteluamme, hän kun oli jäänyt kävelemään pihalle, sillä aikaa kuin minä kauniille mielitietylleni puhuin rakkaudesta. Pelkäsin Tibergen älyävän asianlaidan ja sain hänet poistumaan, pyytämällä häntä toimittamaan minulle erään asian. Saapuessani tuohon majataloon pääsin siis ilokseni yksin keskustelemaan sydämeni valtijattaren kanssa.

Pian huomasin olevani paljoa kehittyneempi kuin olin luullutkaan. Sydämeni aukeni tuhansille mielihyväntunteille, joista minulla ei ollut ennen ollut aavistustakaan; suloinen lämpö levisi suoniini. Olin jonkunlaisessa haltioitumistilassa, joka hetkeksi herpaisi kieleni toiminnan, kuvastuen ainoastaan silmissäni.

Neiti Manon Lescaut — tämän hän sanoi olevan nimensä — näytti hyvin tyytyväiseltä tähän sulonsa aiheuttamaan vaikutukseen. Luulin huomaavani, että hän oli yhtä suuren mielenliikutuksen valloissa kuin minä; hän tunnusti pitävänsä minua rakastettavana ja että ihastunein mielin tuntisi kiitollisuutta minua kohtaan, jos hankkisin hänelle vapauden. Hän tahtoi tietää, kuka minä olin, ja tämä tieto näytti lisäävän hänen suopeuttaan, hän kun, ollen alhaista syntyperää, ylpeili siitä, että oli valloittanut minun säätyiseni rakastajan. Aloimme neuvotella keinoista kuinka voisimme omistaa toinen toisemme.

Paljon mietittyämme, huomasimme ainoaksi keinoksi paon. Täytyi välttää hänen matkalaisensa valppautta, tämä kun oli otettava huomioon, vaikka hän olikin ainoastaan palvelija. Sovimme, että minä yön aikana hankkisin kyytirattaat ja saapuisin tuohon majataloon varhain seuraavana aamuna, ennenkuin vanha palvelija oli noussut; lisäksi, että salaa lähtisimme pois ja matkustaisimme suoraa päätä Parisiin, missä heti saavuttuamme menisimme naimisiin. Minulla oli noin viisikymmentä hopeariksiä, jotka olivat pienten säästöjeni tulos; lemmitylläni oli jotenkin kaksi kertaa sama rahamäärä. Me kuvittelimme, kuin kokemattomat lapset ainakin, ettei tämä rahamäärä koskaan ollut loppuva, ja yhtä paljon luotimme muiden toimenpiteidemme onnistumiseen.

Syötyäni illallista suuremmalla mielihyvällä kuin koskaan ennen, lähdin tuumaamme toimeenpanemaan. Valmistukseni olivat sitä helpommat, kun tarkoitukseni oli ollut seuraavana päivänä palata isäni luo ja tavarani siis jo olivat koossa. Minun oli siis vallan helppo kulettaa matkalaukkuni ja varata matkarattaat kello viideksi seuraavana aamuna, johon aikaan kaupungin portit arvatenkin jo olivat auki. Mutta ilmaantui este, jota en ollenkaan ollut odottanut, ja joka oli vähällä kokonaan tehdä tyhjäksi tuumani.

Vaikka Tiberge oli minua ainoastaan kolmea vuotta vanhempi, oli hän älyltään kypsynyt ja elintavoiltaan hyvin säännöllinen; hän piti minusta tavattoman paljon. Kun Tiberge näki tuon sievän neiti Manonin, ja minun halukkaisuuteni seurata tätä naista, ja kun hän lisäksi oli huomannut intoni vapautua hänestä poistamalla hänet luotani, kaikesta tästä hän alkoi hieman aavistaa rakkauttani. Hän ei ollut uskaltanut palata majataloon, peläten loukkaavansa minua paluullaan; mutta hän oli mennyt odottamaan minua asuntooni, missä tapasin hänet palatessani sinne, huolimatta siitä, että kello jo oli kymmenen illalla. Hänen sielläolonsa minua suututti. Hän huomasi oitis, miten pakolliseen tilaan se minut saattoi.

— Olen varma siitä — hän peittelemättä virkkoi — että haudot mielessäsi jotain tuumaa, jonka tahdot minulta salata; näen sen ilmeestäsi.

Vastasin hänelle jotenkin jyrkästi, etten ollut velvollinen tekemään hänelle tiliä kaikista tuumistani.

— Eipä niin — hän vastasi; — mutta olet aina kohdellut minua ystävänä, ja tämän nojalla ansaitsen hieman luottamusta ja avomielisyyttä.

Hän kehoitti minua niin hartaasti ja kauan ilmaisemaan salaisuuttani, että minä, joka en koskaan ollut salannut häneltä mitään, täydelleen tunnustin rakastuneeni. Hän kuuli tunnustukseni kasvoissaan tyytymätön ilme, joka pani minut vapisemaan. Kaduin etenkin varomattomuuttani ilmaista hänelle pakotuumani. Hän sanoi olevansa niin vilpitön ystäväni, ettei saattanut olla tarmokkaasti vastustamatta aiettani, ja tahtovansa ensin esittää minulle kaikki järkisyyt, jotka olisivat omiaan kääntämään mieleni pois tuosta yrityksestä; mutta hän lisäsi ilmoittavansa asian henkilöille, jotka varmasti voisivat sen estää, ellen luopuisi tästä onnettomasta päätöksestä. Sitten hän piti minulle vakavan nuhdesaarnan, jota kesti neljännestunnin ja joka sekin päättyi uhkaukseen ilmiantaa minut, ellen lupautunut käyttäytymään viisaammin ja järkevämmin.

Olin epätoivoissani siitä, että näin turhanpäiten olin ilmaissut aikeeni. Mutta kun rakkaus parin kolmen tunnin kuluessa oli erinomaisesti avannut henkiset kykyni, panin merkille, etten ollut hänelle ilmaissut aikovani toteuttaa tuumani jo seuraavana aamuna, ja päätin pettää hänet verukkeen avulla.

— Tiberge, sanoin hänelle, olen tähänasti pitänyt sinua ystävänäni ja olen tahtonut koetella sinua tällä luottamuksella. On totta, että rakastan, siinä en ole sinua pettänyt; mutta mitä tulee pakooni, ei se ole yritys, johon sokeasti voi ryhtyä. Tule luokseni huomisaamuna kello yhdeksän; silloin saat, jos suinkin mahdollista, nähdä lemmittyni, ja silloin voit päättää, ansaitseeko hän, että ryhdyn tähän toimenpiteeseen hänen tähtensä.

Tiberge lähti luotani, moneen kertaan vakuuttaen ystävyyttään.

Käytin yön järjestääkseni asiani, ja lähdin päivän sarastaessa neiti Manonin majataloon, missä tapasin hänet minua odottamassa. Hän istui kadunpuoleisen ikkunan ääressä, niin että heti minut huomattuaan tuli itse avaamaan oven. Poistuimme melutta talosta. Hänellä ei ollut muita matkatavaroita kuin liinavaatteensa, jotka minä otin kantaakseni. Kääsit odottivat valmiina matkalle: poistuimme viipymättä kaupungista.

Myöhemmin kerron, miten Tiberge menetteli, huomattuaan, että minä olin hänet pettänyt. Hänen intonsa ei silti ollut vähemmin palava. Saatte nähdä, kuinka pitkälle hän siinä meni ja kuinka runsaasti minun pitäisi vuodattaa kyyneliä ajatellessani, minkä palkan hän siitä sai.

Meidän oli niin kova kiire päästä eteenpäin, että saavuimme Saint Denis'hin ennen yötä. Olin ratsain kiitänyt kääsien vieressä, minkä vuoksi emme olleet voineet keskustella muulloin kuin hevosia vaihtaessamme; mutta huomatessamme olevamme niin lähellä Parisia, nimittäin melkein turvassa, maltoimme nauttia virvokkeita, sillä emme olleet mitään syöneet Amiensista lähdettyämme. Vaikka minä olinkin kovin rakastunut Manoniin, hän vakuutti minulle olevansa minuun yhtä rakastunut. Saatoimme niin vähän hillitä hyväilyjämme, ettemme edes malttaneet odottaa, kunnes olisimme olleet yksin. Kyyditsijämme ja majatalon isännät katselivat meitä ihmetellen, ja huomasin heidän hämmästyksensä, kun näkivät kaksi meidänikäistä nuorta ihmistä, jotka tuntuivat rakastavan toisiansa raivoihin asti.

Unhoitimme aviotuumamme Saint Denis'ssa, loukkasimme kirkon oikeudet, ja huomaamattamme tuli meistä aviopari. Epäilemättä minä, joka luonteeltani olen hellä ja vakaa, olisin elinikäni ollut onnellinen, jos Manon olisi ollut minulle uskollinen. Kuta enemmän opin häntä tuntemaan, sitä enemmän uusia miellyttäviä ominaisuuksia huomasin hänessä. Hänen henkevyytensä, sydämensä, lempeytensä ja kauneutensa, muodostivat niin vahvan ja viehättävän siteen, että olisin pitänyt täydellisenä onnenani aina saada olla sen kahlehtimana. Kauhea vaihtuvaisuus! Se, mikä aiheuttaa epätoivoni, olisi voinut tuottaa minulle onneni. Minusta on tullut kaikkein onnettomin ihmisistä juuri sen järkähtämättömän vakavuuden vuoksi, josta minun oli oikeus odottaa kohtalaista suloisinta ja täydellisintä rakkaudenpalkkaa.

Vuokrasimme Parisissa kalustetun huoneen; se oli V:n kadun varrella ja onnettomuudekseni kuuluisan yleisvuokraajan, herra de B:n asunnon viereisessä talossa. Kului kolme viikkoa, joiden aikana intohimoni oli siihen määrin täyttänyt mieleni, että olin varsin vähän ajatellut perhettäni ja sitä surua, jota isäni varmaankin oli tuntenut poissaoloni johdosta. Mutta kun minun elintavoissani ei ollut ollenkaan irstaisuutta ja Manonkin käyttäytyi hyvin säädyllisesti, oli yhdessäolomme levollisuus omiaan vähitellen palauttamaan mieleeni velvollisuuden tunteen.

Päätin, jos suinkin mahdollista, tehdä sovinnon isäni kanssa. Rakastajattareni oli niin miellyttävä, etten ollenkaan epäillyt, että hän tekisi edullisen vaikutuksen isääni, jos minulle vaan olisi tarjoutunut tilaisuus näyttää isälleni, miten älykäs ja säädyllinen hän oli. Sanalla sanoen olin kyllin itserakas luulemaan, että isältäni olin saava luvan naida Manonin, huomattuani turhaksi naida hänet ilman isäni suostumusta. Ilmaisin Manonille tämän tuuman ja selitin hänelle, että paitsi rakkautta ja velvollisuutta, siihen saattoi olla pakkokin, varamme kun olivat melkoisesti kuivuneet kokoon ja minulle kun alkoi selvitä, että ne eivät olleet tyhjentymättömät.

Manon otti tämän ehdoituksen kylmästi vastaan. Mutta ne vaikeudet, jotka hän toi esiin, johtuivat yksistään hänen hellyydestään ja pelosta menettää minut siinä tapauksessa, ettei isäni olisi suostunut tuumaamme saatuaan tietää olopaikkamme, ja sentähden en vähääkään aavistanut sitä julmaa iskua, jota minulle valmistauduttiin antamaan. Huomauttaessani uhkaavasta taloudellisesta hädästä, hän vastasi, että meillä vielä riitti varoja muutaman viikon ajaksi, ja että hän sitten oli saava apua eräiltä maalla asuvilta ystävällisiltä sukulaisilta, joille aikoi kirjoittaa. Hän lievensi kieltoaan niin hellillä ja intohimoisilla hyväilyillä, että minä, jonka elämän hän kokonaan täytti, ja joka en vähääkään epäillyt hänen sydäntään, hyväksyin kaikki hänen vastaväitteensä ja päätöksensä.

Olin luovuttanut hänelle varojemme käyttöoikeuden ja antanut hänelle toimeksi maksaa tavalliset kulumme. Kohta huomasin, että pöytämme oli runsaammin varustettu ja että Manon oli hankkinut itselleen muutamia melkoisen kalliita koristeita. Hyvin tietäen, että meillä enää tuskin oli jälellä kymmenen tai viisitoista pistolia, huomautin hänelle ihmetteleväni tätä varallisuutemme ilmeistä lisääntymistä. Nauraen hän pyysi minua rauhoittumaan.

— Lupasinhan sinulle, — hän sanoi, — hankkia varoja.

Rakastin häntä liian vilpittömästi, voidakseni ensi kiireessä käydä levottomaksi.

Eräänä päivänä, lähdettyäni iltapäivällä kaupungille ja ilmoitettuani viipyväni poissa tavallista kauemmin, hämmästyin palatessani siitä, että minun täytyi odottaa oven takana pari kolme minuuttia. Meillä ei ollut muuta palvelusväkeä kuin nuori palvelijatar, joka oli melkein meidän ikäisemme. Kun hän tuli avaamaan, kysyin häneltä, miksi hän oli viipynyt niin kauan. Hän näytti hämmästyneeltä ja vastasi, ettei ollut kuullut minun kolkutustani. En ollut kolkuttanut muuta kuin kerran; sanoin hänelle:

— Mutta jos et kuullut minun kolkuttavan, miksi siis tulit avaamaan?

Tämä kysymys saattoi hänet niin hämilleen, että hän, jolla ei ollut tarpeeksi mielenmalttia vastatakseen, purskahti itkuun, vakuuttaen minulle, ettei se ollut hänen syynsä, vaan että rouva oli kieltänyt avaamasta ovea, ennenkuin herra de B. oli poistunut toisia, sänkykamarin puolella olevia rappuja myöten. Jouduin tästä siihen määrin pois suunniltani, ettei minulla ollut voimia astua sisään asuntooni. Päätin taas palata kadulle, sanoen syyksi jotain asiaa, ja käskin palvelustytön sanoa emännälleen, että olin palaava heti, mutta kielsin häntä mainitsemasta puhuneensa herra de B:stä.

Hämmennykseni oli niin raju, että vuodatin kyyneliä astuessani alas rappuja, vielä tietämättä, mistä tunteesta ne johtuivat. Poikkesin lähimpään kahvilaan, istuuduin pöydän ääreen ja nojasin pääni molempiin käsiin, saadakseni selville, mitä liikkui sydämessäni. En rohjennut muistella mitä juuri olin kuullut; tahdoin pitää sitä kuulohäiriönä, ja pari kolme kertaa olin vähällä lähteä takaisin asuntooni, ilmaisematta mitään huomanneeni. Minusta tuntui niin mahdottomalta, että Manon olisi minua pettänyt, että pelkäsin tekeväni hänelle vääryyttä epäluulollani. Jumaloin häntä, se oli päivän selvää; en ollut antanut hänelle enempiä rakkaudentodisteita kuin hän minulle — miksi siis syyttäisin häntä vähemmästä vilpittömyydestä ja uskollisuudesta? Mitä syytä hänellä olisi voinut olla minua pettää? Olihan siitä vaan kolme tuntia, kun hän viimeksi oli tuhlaillut minulle mitä hellimpiä hyväilyjään ja kun oli vastaanottanut niitä minulta mitä lämpimimmin; enhän tuntenut sen paremmin omaa sydäntäni kuin hänen sydäntään.

— Ei, ei, — minä virkoin itsekseni — ei ole mahdollista, että Manon minua pettäisi! Hän tietää varsin hyvin, että minä elän ainoastaan häntä varten, hän tietää liian hyvin, että häntä jumaloin! Siinä ei totisesti ole syytä minua vihata!

Kuitenkin herra de B:n käynti ja salainen poistuminen tuotti minulle päänvaivaa. Muistin lisäksi Manonin pienet ostokset, joihin mielestäni silloisten varojemme ei olisi pitänyt riittää. Tämä näytti viittaavan uuden rakastajan anteliaisuuteen ja tuo Manonin osoittama luottamus apulähteisiin, jotka olivat minulle tuntemattomat. Minun oli vaikea niin monelle arvoitukselle antaa niin suotuisaa selitystä, kuin sydämeni olisi halunnut.

Toiselta puolen tuskin ollenkaan olin menettänyt häntä näkyvistäni Parisissa ollessamme. Toimet, kävelyt, huvit olivat aina olleet meillä yhteiset; hyvä Jumala! hetkenkin ero oli kovasti meitä surettanut! Täytyihän meidän alinomaa vakuuttaa toisillemme, että rakastimme toisiamme. Muuten olisimme menehtyneet levottomuuteen. Vaivoin saatoin siis kuvitella ainoatakaan hetkeä, jolloin Manon olisi kääntänyt huomionsa toiseen kuin minuun.

Lopulta luulin löytäneeni tämän salaperäisen seikan selityksen. Herra de B. — näin ajattelin itsekseni — on mies, jolla on suuret liikeasiat ja laajat liikesuhteet; kaiketi Manonin sukulaiset ovat kääntyneet tämän miehen puoleen lähettääkseen Manonille hiukan rahoja. Ehkä Manon jo on saanut niitä häneltä; ehkä hän tänään tuli tuomaan niitä lisää. Epäilemättä Manon on huvikseen salannut asian minulta, valmistaakseen minulle miellyttävän yllätyksen. Kenties hän olisi puhunut minulle siitä, jos olisin mennyt sisälle niin kuin tavallisesti, sensijaan että tulin tänne kiusaamaan itseäni. Hän ei enää tule pitämään sitä salaisuutena, kun itse puhun hänelle siitä.

Tämä käsitys pääsi minussa siihen määrin vallalle, että se melkoisesti lievensi alakuloisuuttani. Palasin oitis asuntooni. Suutelin Manonia hellästi kuten tavallisesti. Hän vastaanotti minut erittäin hyvin. Alussa minua halutti ilmaista hänelle olettamukseni, joita pidin entistään varmempina; mutta pidättäydyin siitä toivoen, että hän kenties ennättäisi edelleni kertomalla minulle kaiken, mitä oli tapahtunut.

Illallinen oli valmis. Istuuduin pöytään ylen iloisena; mutta meidän välillämme olevan kynttilän valossa luulin huomaavani surullisuutta rakkaan lemmittyni kasvoissa ja silmissä. Tämä ajatus herätti minussa samanlaista mielialaa. Huomasin, että hän kohdisti katseensa minuun toisin kuin tavallisesti. En voinut eroittaa, oliko se rakkautta vai sääliä, vaikka se tuntui minusta lempeältä ja kaihonomaiselta tunteelta. Katselin häntä tarkkaavaisesti; ja ehkä hänen oli yhtä vaikea katseistani arvata sydämeni tilaa. Emme osanneet puhua emmekä syödä. Lopulta näin kyyneliä hänen kauneissa silmissään: petollisia kyyneliä!

— Oi Jumalani! — minä huudahdin — sinä itket, rakas Manonini; sinä olet huolissasi kyyneliin asti, etkä virka minulle sanaakaan huolistasi.

Hän vastasi minulle ainoastaan muutamin huokauksin, jotka lisäsivät levottomuuttani. Nousin vavisten; vannotin häntä rakkauden koko hartaudella ilmaisemaan kyyneltensä syyn: vuodatin niitä itsekin, pyyhkiessäni hänen kyyneliään; olin pikemmin kuollut kuin elävä. Raakalainen olisi heltynyt suruni ja ahdistukseni ilmauksista.

Näin kiinnittäessäni koko huoleni ja huomioni häneen, kuulin useiden henkilöiden askelten kolinaa, jotka astuivat ylös rappuja. Ovelle kolkutettiin hiljaa. Manon suuteli minua, tempautui irti käsivarsistani ja riensi joutuin makuuhuoneeseen, jonka oven heti sulki jälkeensä. Kuvittelin, että hän, jonka puku oli hiukan epäjärjestyksessä, tahtoi piiloittautua niiden vieraiden katseilta, jotka olivat kolkuttaneet. Menin itse avaamaan.

Tuskin olin avannut oven, kun minuun tarttui kolme miestä, jotka tunsin isäni palvelijoiksi. He eivät tehneet minulle väkivaltaa; mutta kaksi heistä piti kiinni käsivarsistani, ja kolmas tutki taskuni, joista veti esille pienen tikarin, ainoan aseen, joka minulla oli. He pyysivät minulta anteeksi, että heidän oli pakko osoittaa tällaista epäkunnioitusta minua kohtaan; he sanoivat suoraan, niinkuin olikin, menettelevänsä näin isäni käskystä ja että vanhempi veljeni odotti minua alhaalla vaunuissa. Olin niin tyrmistynyt, että annoin viedä itseni vastustamatta ja vastaamatta. Veljeni odotti minua todella. Minut pantiin istumaan vaunuihin hänen viereensä, ja ajuri, joka oli saanut määräyksensä, kyyditsi meidät täyttä laukkaa Saint-Denis'hin. Veljeni syleili minua hellästi, mutta ei puhunut minulle sanaakaan, niin että minulla oli tarpeeksi aikaa ja tilaisuutta ajatella onnettomuuttani. Aluksi se näytti minusta niin synkältä, etten huomannut vähintäkään valonvälkettä. Minut oli julmasti petetty; mutta kuka sen oli tehnyt? Tiberge oli ensimäinen, joka johtui mieleeni.

— Petturi! — mutisin itsekseni. — Hetkesi ovat luetut, jos epäluuloni on oikeutettu.

Otin kuitenkin huomioon, ettei hän tuntenut olinpaikkaani ja ettei sitä siis ollut voitu saada tietää häneltä. Syyttää Manonia — sitä ei sydämeni uskaltanut. Tuo tavaton alakuloisuus, joka oli näyttänyt melkein masentavan häntä, hänen kyyneleensä, hellä suudelma, jonka hän oli antanut minulle vetäytyessään sisähuoneeseen — kaikki tämä tuntui minusta tosin arvoitukselta; mutta tunsin olevani halukas selittämään sitä yhteisen onnettomuutemme aavistukseksi; ja ollessani epätoivoissani siitä sattumasta, joka oli temmannut minut pois hänen luotaan, olin kyllin herkkäluuloinen kuvittelemaan, että hän oli minua vielä surkuteltavampi.

Pohdintani tuloksena oli se vakaumus, että jotkut tuttavani olivat nähneet minut Parisin kaduilla ja olivat ilmoittaneet asian isälleni. Tämä ajatus lohdutti minua. Luulin suoriutuvani pulasta saamalla vastaanottaa isältäni joitain nuhteita, ehkä jotain kuritustakin. Päätin kestää ne kärsivällisesti ja luvata kaikki, mitä ikinä minulta vaadittiin, siten helpommin päästäkseni mitä pikimmin palaamaan Parisiin rakkaan Manonini iloksi ja onneksi.

Ennen pitkää saavuimme Saint-Dehis'hin. Veljeni, joka ihmetteli vaiteliaisuuttani, luuli sen johtuvan pelosta. Hän rupesi minua lohduttelemaan ja vakuutti minulle, ettei minulla ollut mitään syytä pelätä isäni ankaruutta, kunhan vaan olin taipuvainen alistumaan, palaamaan velvollisuuteni tielle ja ansaitsemaan hänen minua kohtaan tuntemaansa hellyyttä. Hän antoi minun olla yötä Saint-Denis'ssä, mutta pani, varovasti kyllä, nuo kolme palvelijaa nukkumaan minun huoneeseeni.

Kipeää haikeutta tuotti minulle se seikka, että nyt vietin yöni samassa majatalossa, mihin olin poikennut Manonin kanssa tullessani Amiensista Parisiin. Isäntä, ja palvelijat tunsivat minut ja arvasivat heti, kuinka asiani oikeastaan olivat. Kuulin isännän sanovan:

— Kas vaan! Se on tuo kaunis nuori herra, joka matkusti tästä kuusi viikkoa sitten pienen neidin kera, jota niin suuresti rakasti. Kuinka tuo tyttö oli viehättävä! Ja kuinka nuo lapsi-parat hyväilivät toisiaan! Hitto vieköön, onpa vahinko, että heidät on eroitettu.

En ollut kuulevinani mitään, ja näyttäydyin niin vähän kuin suinkin.

Veljelläni oli Saint-Denis'ssä kaksi-istuimiset kääsit, joissa lähdimme matkaan varhain seuraavana aamuna, ja saavuimme kotiin seuraavan päivän iltana. Veljeni meni ensin isäni puheille, saattaakseen hänet minulle suopeaksi kertomalla, kuinka nöyrästi olin antanut viedä itseni pois, niin että isäni vastaanotti minut vähemmin ankarasti kuin olin odottanut. Isäni tyytyi lausumaan minulle yleisiä soimauksia hairahduksestani lähteä luvatta pois. Mitä tulee lemmittyyni, hän sanoi, että hyvin olin ansainnut sen, mitä oli tapahtunut, kun olin antautunut tuntemattoman naisen käsiin; että hänellä oli ollut paremmat ajatukset minun älykkyydestäni; mutta että hän toivoi tämän pienen seikkailun tekevän minusta viisaamman. Otin tämän puheen varteen ainoastaan mikäli se koski minun tuumiani. Kiitin isääni hänen hyvyydestään antaa minulle anteeksi ja lupasin siitälähin käyttäytyä kuuliaisemmin ja säännöllisemmin. Sydämeni pohjassa riemuitsin, sillä siitä päättäen, miten asiat nyt kehittyivät, en ollenkaan epäillyt, että olin pääsevä salaa poistumaan kotoa jo ennen aamun koittoa.

Istuttiin illallispöytään; ja minua pilkkailtiin Amiensissa saavuttamani valloituksen ja muka uskollisen rakastajattareni seurassa toimeenpanemani paon johdosta. En ollut millänikään näistä pistosanoista, jopa olin mielissäni, että sain puhua siitä, mikä lakkaamatta askaroi ajatuksissani. Mutta muutamat isäni lausumat sanat saattoivat minut seuraamaan hänen puhettaan mitä tarkkaavaisimmin. Hän puhui petoksesta ja palveluksesta, jonka herra de B. oli tehnyt omaa etuaan valvoen. Tyrmistyin kuullessani hänen mainitsevan tämän nimen, ja pyysin nöyrästi häntä selittämään asian tarkemmin. Isäni kääntyi veljeni puoleen kysyen, eikö hän ollut kertonut minulle koko juttua. Veljeni vastasi, että minä olin tuntunut hänestä niin levolliselta matkalla, ettei hän ollut katsonut minun tarvitsevan tätä lääkettä, parantuakseni mielettömyydestäni. Huomasin isäni epäröivän, tulisiko hänen selvittää asia täydelleen. Mutta minä rukoilin häntä niin hellittämättä, että hän suostui pyyntööni tai pikemmin musersi minut kertomuksista mitä hirvittävimmällä.

Ensin hän kysyi minulta, olinko koko ajan ollut niin yksinkertainen, että uskoin lemmittyni todella rakastavan minua. Vastasin rohkeasti, että olin siitä varma, — ettei mikään voinut saattaa minua sitä vähääkään epäilemään.

— Ha, ha haa! — hän nauroi täyttä kurkkua — tuo on mainiota! Olet sinä koko hölmö, ja minua huvittaa panna merkille mielentilasi. On suuri vahinko antaa sinun tulla Maltan-ritariston jäseneksi, kun sinulla on niin suuret edellytykset tulla kärsivälliseksi ja vaatimattomaksi aviomieheksi.

Samaan tapaan hän moneen kertaan ivaili niin sanottua typeryyttäni ja herkkäuskoisuuttani.

Kun en virkkanut mitään, hän lopulta huomautti, että Manon, mikäli hän saattoi arvioida Amiensista lähtömme jälkeen kulunutta aikaa, oli rakastanut minua noin kaksitoista päivää.

— Sillä — näin hän jatkoi — tiedän sinun lähteneen Amiensista viime kuun 28:na päivänä; nyt meillä on tämän kuun 29:s päivä; siitä on yksitoista päivää, kun herra de B. kirjoitti minulle; oletan, että hän tarvitsi viikon päivät täydelleen tutustuakseen rakastajattareesi. Jos siis vähentää yksitoista ja kahdeksan noista kolmestakymmenestäyhdestä päivästä, jotka ovat edellisen kuun 28:nnen ja tämän kuun 29:nnen päivän välillä, jää osapuilleen kaksitoista päivää.

Tämän jälkeen naurunhohotukset alkoivat uudelleen. Kuuntelin tätä kaikkea sydämessä kouristus, jota en luullut jaksavani kestää tämän surullisen ilveilyn loppuun asti.

— Kuule siis, — jatkoi isäni — kun et sitä vielä näy tietävän, että herra de B. on valloittanut prinsessasi sydämen, sillä hän pitää minua pilanaan, luullessaan voivansa saada minut uskomaan, että hän epäitsekkäästi tahtoessaan minulle tehdä palveluksen on riistänyt tuon naisen sinulta. Mieheltä sellaiselta kuin hän, joka muuten ei edes minua tunne, muka pitäisi odottaa niin jaloa mieltä! Tuolta naikkoselta hän on saanut tietää, että sinä olet minun poikani; ja raivatakseen sinut pois tieltään, hän kirjeessä ilmoitti minulle olinpaikkasi ja miten irstasta elämää vietit, huomauttaen minulle, että vaadittiin väkivaltaista menettelyä, jos mieli saada sinut käsiinsä. Hän tarjoutui antamaan minulle keinoja, joiden avulla voisin käydä sinuun käsiksi, ja hänen rakastajattarensa auliutta saamme kiittää siitä, että veljesi sai sinut yllätetyksi. Onnittele nyt itseäsi siitä, että voittoriemusi kesti niin kauan. Osaat valloittaa koko pian, ritari, mutta et osaa säilyttää valloituksiasi.

Voimani eivät riittäneet kauempaa kestämään puhetta, jonka jokainen sana oli lävistänyt sydämeni. Nousin pöydästä, enkä ollut astunut neljää askelta lähteäkseni ruokasalista, kun kaaduin lattialle tajuttomana. Minut saatiin pian takaisin tajuihin. Avasin silmäni, antaakseni kyynelteni tulvia, ja suun, päästääkseni ilmoille mitä surkeimpia ja sydäntä vihlovimpia valituksia. Isäni, joka aina on minua hellästi rakastanut, pani koko hellyytensä liikkeelle minua lohduttaakseen. Kuuntelin häntä, mutta en käsittänyt hänen puhettaan. Heittäydyin maahan ja halasin hänen polviansa; rukoilin häntä kädet ristissä, että hän antaisi minun lähteä Parisiin pistämään tikarilla kuoliaaksi herra de B:n.

— Ei — huudahdin — hän ei ole voittanut Manonin sydäntä, hän on hurmannut häntä taialla tai myrkyllä, kenties hän väkisin on vallannut hänet. Manon rakastaa minua, tiedänhän sen varmasti. Varmaankin tuo mies on häntä uhannut tikari kädessä, pakoittaakseen hänet hylkäämään minut. Mitä kaikkea hän lieneekään tehnyt riistääkseen minulta niin kauniin rakastajattaren? Oi Jumalani, Jumalani! olisiko mahdollista, että Manon olisi minut pettänyt ja että hän olisi lakannut minua rakastamasta!

Minä kun alinomaa puhuin pikaisesta palaamisestani Parisiin ja kun lisäksi tuon tuostakin sitä varten nousin, isäni käsitti hyvin, ettei mikään voinut minua pidättää ollessani sellaisen mielenkiihoituksen valloissa. Hän vei minut yläkerrassa olevaan huoneeseen, johon jätti luokseni kaksi palvelijaa minua vartioimaan. En ollenkaan voinut hallita itseäni. Olisin tahtonut antaa tuhat elämää, jos olisin saanut olla Parisissa vaan neljännestunninkaan. Ymmärsin, että kun niin suoraan olin ilmaissut ajatukseni, ei minun sallittu lähteä huoneesta. Katseillani mittelin ikkunoiden korkeutta maasta. Kun en huomannut mitään mahdollisuutta sitä tietä päästä pakenemaan, käännyin sävyisästi molempien palvelijain puoleen. Lupasin tuhansin valoin kerran perustavani heidän onnensa, jos he suostuisivat pakooni. Minä heitä kehoittelin, imartelin, uhkasin, mutta tämäkin yritys oli turha. Silloin menetin kaiken toivoni. Päätin kuolla ja heittäydyin vuoteeseen siinä aikeessa, etten enää elävänä siitä nousisi. Koko yön ja seuraavan päivän vietin tässä tilassa. Kieltäydyin nauttimasta sitä ruokaa, joka minulle seuraavana päivänä tuotiin.

Isäni tuli luokseni iltapäivällä. Hyvyydessään hän koetti lieventää kärsimystäni, lohduttaen minua mitä hellimmin sanoin. Hän käski niin päättävästi minun syödä jotakin, että tein sen pikemmin kunnioituksesta hänen käskyjänsä kohtaan. Meni muutamia päiviä, joiden kuluessa söin ainoastaan hänen läsnäollessaan ja häntä totellakseni. Yhä edelleen hän toi esiin syitä, jotka olivat omiaan saattamaan minut jälleen järkiini ja herättämään minussa tuon uskottoman Manonin halveksintaa. Totta on, etten häntä enää kunnioittanut: kuinka olisinkaan voinut kunnioittaa kaikkein pintapuolisinta ja vilpillisintä olentoa? Mutta hänen kuvansa, hänen ihanat piirteensä, jotka olivat juurtuneet syvälle sydämeeni, pysyivät siinä yhä sitä hyväillen — tunsin itseni siksi hyvin.

— Saatan kuolla — sanoin; — jospa minun pitäisikin kuolla, niin paljon häpeän ja surun jälkeen; mutta vaikka kärsisin tuhat kuoloa, en kuitenkaan voisi unhoittaa kiittämätöntä Manonia.

Isäni ihmetteli nähdessään minun yhä olevan niin kiihkeästi rakastunut. Hän tiesi, että minulla oli oikeamieliset periaatteet, ja kun hän ei voinut olla epätietoinen siitä, että Manonin petollisuus oli herättänyt minussa halveksimista, hän kuvitteli, että itsepintaisuuteni vähemmin johtui tästä erityisestä intohimoisesta kiintymyksestä kuin yleisestä kiintymyksestä naisiin. Hän takertui siinä määrin tähän ajatukseen, ja seurasi niin yksinomaan hellyytensä ääntä, että eräänä päivänä tuli ja uskoi sen minulle.

— Tähänasti on minulla ollut aikomus antaa sinun kantaa Maltan ritariston ristiä; mutta huomaan hyvin, ettei halusi vedä sille taholle. Sinä pidät kauneista naisista; olen halukas hakemaan sinulle jonkun, joka sinua miellyttää. Sano minulle peittelemättä, mikä on mielipiteesi tässä suhteessa!

Vastasin hänelle, etten enää tehnyt mitään eroa naisten välillä, vaan että minä kohtaamani onnettomuuden jälkeen inhosin heitä kaikkia yhtä paljon.

— Tulen etsimään sinulle naisen, — virkkoi isäni hymyillen — joka on
Manonin näköinen, mutta joka on uskollisempi.

— Oi, jos sydämessänne on jotakin hyvyyttä minua kohtaan — sanoin hänelle — niin antakaa minulle Manon. Olkaa varma siitä, rakas isäni, ettei hän ole minua pettänyt, hän ei kykenisi tekemään niin katalaa ja julmaa tekoa. Se on tuo kurja B., joka pettää teitä, häntä ja minua. Jos tietäisitte, kuinka Manon on hellä ja vilpitön, jos tuntisitte hänet, rakastaisitte häntä itse.

— Sinä olet lapsi — vastasi isäni. — Kuinka voitkaan siihen määrin olla sokea sen jälkeen, mitä olen sinulle kertonut hänestä? Juuri hän itse toimitti sinut veljesi käsiin. Sinun pitäisi unhoittaa hänen nimensäkin ja, jos olet järkevä, käyttää hyväksesi pitkämielisyyttäni sinuun nähden.

Liiankin hyvin käsitin, että hän oli oikeassa. Mutta sisäinen ääni pakoitti minut puolustamaan uskotonta lemmittyäni.

— Voi! — huudahdin hetken vaiettuani — on vallan totta, että olen mitä katalimman petoksen onneton uhri. — Todella — näin jatkoin vuodattaen mieliharmin kyyneleitä — huomaan hyvin, että olen ainoastaan lapsi. Heidän ei ollut vaikea pettää herkkäluuloisuuttani. Mutta tiedän kyllä, mitä minun on tehtävä kostaakseni puolestani.

Isäni tahtoi tietää, mikä oli aikomukseni.

— Lähden Parisiin — sanoin — ja pistän B:n talon tuleen, ja minä tulen polttamaan hänet elävältä petollisen Manonin kanssa.

Tämä kuohahdus pani isäni nauramaan ja sai aikaan ainoastaan sen, että minua entistä tarkemmin vartioitiin vankilassani.

Vietin siinä kokonaista kuusi kuukautta, joista ensimäisen kuluessa mielialani varsin vähän muuttui. Tunteeni vaihtelivat alituisesti yksinomaan vihan ja rakkauden, toivon ja epätoivon välillä, aina sen mukaan, millaisena Manon esiintyi ajatuksissani. Milloin pidin häntä mitä miellyttävimpänä naisena ja riuduin halusta nähdä hänet jälleen; milloin taas katsoin häntä raukkamaiseksi ja petolliseksi rakastajattareksi ja vannoin tuhat valaa etsiväni hänet ainoastaan häntä rangaistakseni.

Minulle annettiin kirjoja, jotka olivat omiaan palauttamaan hiukan rauhallisuutta sieluuni. Luin uudelleen kaikki lempikirjailijani, tein uusia tuttavuuksia; rupesin taaskin äärettömästi harrastamaan opintoja — saatte nähdä, mitä hyötyä minulla siitä oli myöhemmin. Ne kokemukset, jotka rakkaus minulle oli antanut, levittivät valoa moneen Horatiuksen ja Vergiliuksen kohtaan, jotka aikaisemmin olivat tuntuneet minusta himmeiltä. Kirjoitin rakkautta koskevan selitelmän Aeneis-runoelman neljännen kirjan johdosta; aion julkaista sen ja olen kyllin itserakas uskomaan, että yleisö on siihen mieltyvä.

— Oi! — virkahdin sitä kirjoittaessani — sydämeen sellaiseen kuin minun olisi uskollisen Didon pitänyt kiintyä.

Tiberge tuli eräänä päivänä tervehtimään minua vankilaani. En vielä ollut nähnyt sellaisia hänen kiintymyksensä todisteita, jotka olisivat aiheuttaneet pitämään sitä muuna kuin yksinkertaisena kouluystävyytenä, jommoinen syntyy jotenkin samanikäisten nuorukaisten välillä. Huomasin hänen niin muuttuneen ja kehittyneen noina viitenä tai kuutena kuukautena, joina en ollut häntä nähnyt, että hänen kasvonsa ja hänen äänenpainonsa herättivät minussa kunnioitusta. Hän puhui pikemmin viisaana neuvonantajana kuin entisenä koulutoverina. Hän valitti sitä hairahdusta, johon olin joutunut; hän onnitteli minua paranemiseni johdosta, jonka luuli edistyneen; lopulta hän kehoitti minua hyötymään tästä nuoruudenerehdyksestä, saadakseni silmäni auki huomaamaan huvien turhuuden.

Katselin häntä hämmästyneenä. Hän sen huomasi.

— Ystäväni — hän sanoi — en puhu sinulle mitään, mikä ei olisi ehdottomasti totta ja mikä ei olisi minulla totisen pohdinnan tuottamaa vakaumusta. Minulla oli yhtä paljon taipumusta aistillisuuteen kuin sinullakin; mutta Taivas oli samalla antanut minulle halua hyveisiin. Olen käyttänyt järkeäni verratakseni molempien tuottamia hedelmiä — eikä kestänyt kauan, ennenkuin huomasin niiden eron. Kaitselmuksen tuki on yhtynyt omaan punnintaani. Minussa on syntynyt maailmaa kohtaan ylenkatse, jolla ei ole vertaistansa. Voitko arvata, mikä minua siinä pysyttää ja mikä minua estää vetäytymästä yksinäisyyteen? Se on yksinomaan hellä ystävyys, jota tunnen sinua kohtaan. Tunnen sydämesi ja henkisten lahjojesi oivallisuuden; ei ole mitään hyvää, jota et sinä olisi valmis toteuttamaan. Nautinnon myrkky on eksyttänyt sinut oikealta tieltä. Mikä hyveen tappio! Pakosi Amiensista on tuottanut minulle niin paljon surua, ettei minulla senjälkeen ole ollut ainoatakaan ilonhetkeä. Tätä todistavat ne toimenpiteet, joihin se saattoi minut ryhtymään. —

Sitten hän kertoi minulle, kuinka hän, huomattuaan, että minä olin hänet pettänyt ja lähtenyt lemmittyni kanssa, oli noussut hevosen selkään seuratakseen minua; mutta hänen oli ollut mahdoton saavuttaa minua, minä kun olin neljän tai viiden tunnin matkan hänestä edellä. Kuitenkin hän oli saapunut Saint-Denis'hin puoli tuntia minun lähtöni jälkeen. Vallan varmana siitä, että minä olin asettuva Parisiin, hän oli siellä kuluttanut kuusi viikkoa turhaan etsien minua; hän oli käynyt joka paikassa, missä oli toivonut tapaavansa minut, ja eräänä päivänä hän vihdoinkin oli tuntenut lemmittyni teatterissa; hän oli istunut siellä puettuna niin upeaan pukuun, että Tiberge oli kuvitellut hänen saaneen tuon komeuden uudelta rakastajalta. Tiberge oli seurannut hänen vaunujansa hänen kotiansa ja oli saanut tietää palvelijalta, että eräs herra B. häntä ylläpiti.

— En pysähtynyt siihen — hän jatkoi; — palasin sinne seuraavana päivänä, kuullakseni häneltä itseltään, minne sinä olit joutunut. Hän jätti minut äkkiä, kuullessaan minun puhuvan sinusta, ja minun täytyi palata maaseudulle, saamatta muuta tietoa. Siellä sain tietää seikkailusi ja sen äärimäisen mielenkiihoituksen, jonka se sinussa on aiheuttanut; mutta en tahtonut tulla sinua tervehtimään, ennenkuin saatoin olla varma siitä, että tapaisin sinut tyynempänä.

— Sinä siis näit Manonin? — virkoin minä huoaten. — Oi, sinä olet onnellisempi minua, joka olen tuomittu olemaan häntä koskaan näkemättä.

Hän soimasi minua tämän huokauksen johdosta, joka vielä ilmaisi jälellä olevaa kiintymystäni Manoniin. Hän kiitteli niin taitavasti luonteeni hyvyyttä ja oivallisia taipumuksiani, että hän jo tällä ensi käynnillään herätti minussa voimakkaan halun hänen tavallaan luopua kaikista tämän maailman huveista ja astua hengelliseen säätyyn.

Tämä tuuma miellytti minua siihen määrin, että jäätyäni yksin ajattelin yksinomaan sitä. Muistelin, mitä Amiensin piispa oli sanonut antaessaan minulle saman neuvon ja niitä lupaavia enteitä, jotka hän oli esiintuonut siltä varalta, että minä olisin valinnut tämän uran. Uskonnollisuus yhtyi sekin pohdintaani.

— Tulen viettämään järkevää ja kristillistä elämää — minä ajattelin; tulen omistamaan harrastukseni opinnoille ja uskonnolle, jotka eivät salli minun ajatella rakkauden vaarallisia iloja. Tulen ylenkatsomaan sitä, mitä maailma ihailee; ja kun tarpeeksi tunnen, ettei sydämeni halua muuta kuin sitä, mitä kunnioitan, tulee minua vaivaamaan yhtä vähän levottomuus kuin himo.

Tämän mukaisesti muodostelin itselleni rauhallisen ja yksinäisen elämän suunnitelman. Siihen kuului syrjässä sijaitseva talo, pieni lehto, ja hiljaa soliseva puro puutarhan päässä; lisäksi valituista kirjoista kokoonpantu kirjasto, pieni joukko hyveisiä ja järkeviä ystäviä, siisti, mutta yksinkertainen ja vaatimaton ruoka. Kuvittelin tämän lisäksi kirjeenvaihtoa Parisissa asuvan ystävän kanssa, joka oli saattava tietooni suuren maailman tapahtumat, vähemmin tyydyttääkseni uteliaisuuttani, kuin hymyilläkseni ihmisten naurettavalle hyörinälle.

— Enkö silloin tule onnelliseksi? — lisäsin. — Eivätkö silloin kaikki vaatimukseni tule tyydytetyiksi?

Varmaa on, että tämä tuuma äärettömästi hiveli pyyteitäni. Mutta päätettyäni tämän niin järkevän järjestelyn tunsin, että sydämeni odotti vielä jotakin, ja että ainoastaan Manon voisi täydentää, mitä puuttuisi tästä miellyttävästä yksinäisyydestä.

Mutta kun Tiberge yhä edelleen kävi luonani vahvistaakseen minussa herättämäänsä päätöstä, käytin kerran tilaisuutta hyväkseni ilmaistakseni sen isälleni. Hän kertoi aikomuksensa olevan jättää lapsilleen vapauden valita kutsumuksensa, ja mikä tämä valintani tulisikin olemaan, hän pidätti itselleen ainoastaan oikeuden tukea minua neuvoillaan. Nämä olivatkin niin viisaita, etteivät ne suinkaan olleet omiaan peloittamaan minua tuumani toteuttamisesta, vaan päinvastoin kehoittivat minua taidokkaasti siihen ryhtymään.

Uuden lukuvuoden alku lähestyi. Päätimme yhdessä Tibergen kanssa ruveta oppilaiksi Saint-Sulpicen hengelliseen seminaariin, hän päättääkseen, minä alkaakseni jumaluusopilliset opinnot. Hiippakunnan piispa tunsi Tibergen ansiot, ja sentähden hän tältä kirkonmieheltä ennen lähtöämme sai melkoisen apurahan.

Isäni, joka luuli minun täydelleen parantuneen intohimostani, ei ollenkaan vastustanut lähtöäni. Saavuimme Parisiin. Papin kauhtana syrjäytti Maltan ritariston ristin, ja arvonimi abotti ritari des Grieux'n nimen. Antauduin opintoihin niin innokkaasti, että muutaman kuukauden aikana edistyin erinomaisesti. Käytin niihin osan yöstä, enkä antanut hetkeäkään mennä hukkaan. Etevyyteni tuli niin kuuluisaksi, että minua jo onniteltiin niiden arvoasteiden johdosta, joihin varmasti olin ylenevä; ja ilman hakemusta minun nimeni pantiin annettaviksi ehdoitettujen apurahojen luetteloon. Hurskasta elämää en liioin laiminlyönyt; palavasti antauduin jokaiseen jumalisuuden harjoitukseen. Tiberge oli ihastuksissaan tästä, katsoen sen omaksi aikaansaamakseen, ja usein näin hänen vuodattavan kyyneliä lukiessaan ansiokseen minun niin sanotun kääntymykseni.

En ole koskaan ihmetellyt, että inhimilliset päätökset ovat muutoksen alaisia: toinen intohimo herättää ne, toinen voi ne tukahuttaa. Mutta kun ajattelin niiden päätösten pyhyyttä, jotka olivat saattaneet minut Saint-Sulpiceen, ja sitä sisäistä iloa, jota taivas soi minun nauttia niitä toimeenpannessani, kauhistun, että niin helposti olen voinut ne hyljätä. Jos on totta, että taivaan tarjoama tuki joka hetki on yhtä voimakas kuin intohimot, niin selitettäköön minulle, minkä onnettoman vaikutuksen pakosta yhtäkkiä tunnemme itsemme temmatuksi kauas pois velvollisuudestamme, kykenemättä tekemään vähintäkään vastarintaa ja tuntematta vähintäkään tunnontuskaa.

Luulin kokonaan vapautuneeni rakkauden heikkouksista. Minusta tuntui, että olisin kernaammin lukenut sivun Pyhää Augustinusta tai neljännestunnin ajaksi vaipunut kristilliseen mietiskelyyn, kuin antautunut aistinautintoihin, edes Manoninkaan tarjoamiin. Mutta kuitenkin onneton hetki syöksi minut kuiluun, ja lankeemukseni oli sitä auttamattomampi, kun minä, langettuani samaan kuiluun, mistä olin noussut, uusien hairahdusteni painosta vajosin vielä syvemmälle sen pohjaa kohti.

Olin viettänyt lähes vuoden Parisissa, hankkimatta tietoja Manonista. Alussa oli minulle tuottanut paljon vaivaa tällainen itseni pakoittaminen; mutta alati saapuvilla olevat Tibergen neuvot ja oma harkintani olivat tuottaneet minulle voiton. Viime kuukaudet olivat kuluneet niin levollisesti, että luulin olevani unhoittamaisillani tämän ihanan ja petollisen olennon. Tuli aika, jolloin minun oli suoritettava julkinen tutkinto teologisessa tiedekunnassa. Pyysin useita eteviä henkilöitä kunnioittamaan minua läsnäolollaan. Nimeni levisi täten kaikkiin Parisin kaupunginosiin; se saapui uskottoman lemmittynikin korviin. Hän ei varmasti tuntenut sitä abotin arvonimen yhteydessä; mutta hiukkanen uteliaisuutta, tai kenties jonkunmoinen katumus siitä, että oli minut pettänyt — en koskaan ole saanut selville, kumpi näistä molemmista tunteista — saattoi hänet kiinnittämään huomionsa nimeen, joka oli niin suuresti minun nimeni kaltainen. Hän läksi sentähden Sorbonneen muutamien muiden naisten seurassa. Hän oli läsnä minun opinnäytteessäni, ja varmaankaan ei hänen ollut vaikea tuntea minua.

Minä en vähääkään aavistanut hänen läsnäoloaan. Tällaisissa paikoissa on, kuten tiedetään, naisilla erikois-osastoja, joissa heitä piiloittaa katseilta verho. Minä palasin Saint-Sulpiceen kunnian kattamana ja runsasta ylistystä niittäneenä. Kello oli kuusi iltapäivällä. Hetki paluuni jälkeen tultiin minulle ilmoittamaan, että muuan nainen halusi puhutella minua. Läksin heti keskusteluhuoneeseen. Jumalani! Mikä yllättävä näky! Tapasin siellä Manonin. Se oli hän, mutta suloisempana ja säteilevämpänä kuin koskaan ennen. Hän kävi yhdeksättätoista, hänen sulonsa oli sanoin kuvaamaton; hänen ulkomuotonsa oli jotain niin hienoa, niin viehättävää, niin kiehtovaa; se oli kuin rakkaus itse. Hänen kasvoistaan säteili lumoava sulo.

Tyrmistyneenä seisoin katsellen hänen ilmestystään, ja voimatta arvata tämän käynnin tarkoitusta, odotin hänen selitystään, silmät maahan luotuina ja vavisten. Hänen hämmennyksensä oli hetken aikaa yhtä suuri kuin minun; mutta huomatessaan, että minun vaiteliaisuuteni jatkui, hän pani käden silmilleen peittääkseen kyyneliään. Hän tunnusti ujosti, että uskottomuudellaan oli ansainnut vihani, mutta että minä, jos todella koskaan olin tuntenut jotain hellyyttä häntä kohtaan, olin niinikään ollut hyvin sydämetön, kun en kahteen vuoteen ollut antanut hänelle mitään tietoja kohtalostani, ja että vielä lisäksi osoitin sydämettömyyttä, kun näin hänet siinä tilassa edessäni, sanomatta hänelle sanaakaan. Se sieluni mullistus, joka syntyi häntä kuunnellessani, ei ole kuvattavissa.

Hän istuutui. Minä jäin seisomaan puoleksi poiskääntyneenä, rohkenematta katsoa häntä silmiin. Aloin monta kertaa vastata hänelle, mutta en saanut lopetetuksi. Viimein ponnistin voimani huudahtaakseni:

— Sinä vilpillinen Manon! Oi, sinä vilpillinen, vilpillinen!

Kuumia kyyneliä vuodattaen hän toisti minulle, ettei ollenkaan aikonut puolustaa vilpillisyyttään.

— Mitä siis aiot? — minä puolestani huudahdin.

— Aion kuolla — hän vastasi — ellet sinä anna minulle takaisin sydäntäsi, jota vailla minun on mahdoton elää.

— Ota siis elämäni, sinä uskoton! — minä virkoin itse vuodattaen kyyneliä, joita turhaan koetin pidättää; — ota elämäni, joka on ainoa, minkä enää voin sinulle uhrata, sillä sydämeni ei koskaan ole lakannut olemasta sinun.

Tuskin olin lausunut nämä sanat, kun hän nousi ihastuneena ja syleili minua. Hän hyväili minua moneen kertaan intohimoisesti; hän mainitsi minua kaikilla nimillä, jotka rakkaus keksii ilmaistakseen mitä viehkeintä hellyyttänsä. Minä vastasin niihin toistaiseksi ainoastaan raukeasti. Mikä hyppäys siitä todella rauhallisesta mielentilasta, jossa olin elänyt, niihin myrskyisiin mielenliikutuksiin, joiden tunsin olevan tulossa! Ne panivat minut vapisemaan; värisin, kuten käy, kun yöllä on syrjäisellä autiolla seudulla: luulee siirtyneensä vallan uusiin oloihin; mielen valtaa salainen kauhu, josta ei vapaudu, ennenkuin on kauan tarkastanut kaikkea ympärillä olevaa.

Istuuduimme vierekkäin. Minä otin hänen kätensä käsiini.

— Oi! Manon — minä sanoin, katsoen häneen surullisesti — en ollut odottanut sitä synkkää petosta, jolla palkitsit rakkauteni. Sinun oli kylläkin helppo pettää sydäntä, jonka yksinvaltias olit ja jonka koko onni oli siinä, että sai sinua miellyttää ja totella. Sano minulle nyt, oletko löytänyt mitään yhtä hellää ja kuuliaista? Ei, ei, luonto ei muodosta toista samanlaatuista kuin minun sydämeni. Sano minulle ainakin, oletko koskaan sitä kaihonnut. Missä määrin voin luottaa tuohon palaavaan hyvyyteesi, joka tänään tuo sinut takaisin luokseni sitä lohduttamaan? Näen liiankin hyvin, että olet hurmaavampi kuin koskaan ennen; mutta kaikkien niiden kärsimysten nimessä, jotka olen kestänyt sinun tähtesi, kaunis Manon, sano minulle, tuletko olemaan uskollisempi.

Hän puhui minulle niin liikuttavin sanoin katumuksestaan ja sitoutui uskollisuuteen niin monin vakuutuksin ja valoin, että hellytti mieltäni sanomattomasti.

— Rakas Manon — sanoin hänelle, maallisesti sekoittaen rakastajan lauseita uskonnollisiin — sinä olet liiaksi ihailtava, ollaksesi luotu olento. Tunnen että voitokas autuaallisuus on vallannut sydämeni. Kaikki mitä Saint-Sulpicessa sanotaan vapaudesta, on harhaluuloa. Tulen sinun tähtesi menettämään omaisuuteni ja hyvän maineeni, sitä aavistan; luen kohtaloni sinun ihanista silmistäsi. Mutta mitäpä tappioita ei sinun rakkautesi korvaisikaan? Maallisen onnen suopeus ei minua ollenkaan houkuttele; kunnia on minusta tyhjää touhua; kaikki tuumani kirkolliseen uraan nähden olivat mieletöntä kuvittelua; sanalla sanoen, kaikki tyydytys, jota voisin saavuttaa erillään sinusta, ei ole minkään arvoista, se kun ei hetkeäkään sydämessäni korvaisi ainoatakaan katsettasi.

Vaikka lupasin hänelle täydelleen unhoittavani hänen hairahduksensa, tahdoin kuitenkin tietää, millä tavoin herra B. oli saattanut hänet vietellä. Manon kertoi nähneensä ikkunasta tuon herrasmiehen, joka oli ihastunut häneen ja tehnyt rakkaudentunnustuksensa verojen yleisvuokraajana, s.o. kirjeessä huomauttanut, että sen rahasumman suuruus, jonka antaisi Manonille, tulisi riippumaan hänen saamistaan suosionosoituksista. Alussa oli Manon suostunut yksinomaan sitä varten, että saisi häneltä melkoisen rahasumman, joka turvaisi meille huolettoman olemassaolon. Tuo mies oli häikäissyt häntä niin suuremmoisilla lupauksilla, että hän vähitellen oli antautunut. Minä epäilemättä — näin hän arveli — saatoin päättää, kuinka ankarat olivat hänen tunnontuskansa, jos muistelin sitä surua, jota hän oli osoittanut eronhetkellämme, ja huolimatta siitä ylellisyydestä, jossa tuo mies oli antanut Manonin elää, tämä ei ollut koskaan nauttinut onnenhetkeä hänen kanssaan, mikä johtui siitä, ettei hän, kuten sanoi, tuossa miehessä ollut tavannut minun hienotunteisuuttani eikä käytöstapani kohteliaisuutta, ja lisäksi siitä, että hän keskellä niitä huveja, jotka tuo mies hänelle lakkaamatta hankki, oli kantanut sydämessään minun rakkauteni muistoa ja uskottomuutensa aiheuttamaa tunnontuskaa. Hän puhui minulle vielä Tibergestä ja siitä äärimäisestä hämmennyksestä, minkä tuo käynti oli hänen mielessään synnyttänyt.

— Miekan pisto sydämeen, — hän lisäsi — olisi saattanut vereni vähemmin kuohuksiin. Käänsin hänelle selkäni, kun en hetkeäkään voinut kestää hänen läsnäoloaan.

Sitten hän edelleen kertoi minulle, millä tavoin oli saanut tietää olostani Parisissa, elämänurani muutoksesta ja julkisesta opinnäytteestäni Sorbonnessa. Hän vakuutti olleensa tuon näytöstilaisuuden aikana niin kovan mielenliikutuksen vallassa, että ainoastaan vaivoin oli saanut pidätetyiksi kyyneleet, voihkinansa ja huudot, jotka moneen kertaan olivat olleet purkautumaisillaan. Lopuksi hän virkkoi lähteneensä mainitusta paikasta viimeisenä, salatakseen kiihoittuneisuutensa, ja yksinomaan sydämensä pakon ja pyyteittensä raivokkaisuuden johtamana lähteneensä pappisseminaariin, päätettyään siellä surmata itsensä, ellei olisi huomannut minua halukkaaksi antamaan hänelle anteeksi.

Missä se raakalainen, joka ei olisi heltynyt niin tuntuvasta ja liikuttavasta katumuksesta? Minä puolestani tuona hetkenä tunsin, että Manonin tähden olisin uhrannut kaikki kristikunnan piispanistuimet. Kysyin häneltä, millä tavoin hän katsoi uusien suhteittemme sopivimmin olevan järjestettävissä, johon hän vastasi, että meidän viipymättä oli lähdettävä pois seminaarista ja järjestettävä asiamme turvallisemmassa paikassa. Vastustamatta minä suostuin kaikkeen, mitä hän halusi. Hän nousi vaunuihinsa ja aikoi odottaa minua kadun kulmassa, ja minä pujahdin vähän senjälkeen ulos, portinvartijan sitä huomaamatta. Nousin hänen vaunuihinsa. Me ajoimme vaatekauppiaan luo, ja minä puin taas ylleni kultanauhukset ja miekan. Manon suoritti kulut, sillä minulla ei ollut ropoakaan; peläten, että minä olisin voinut kohdata jotain estettä paetessani Saint-Sulpicestä, ei Manon ollut sallinut minun palata huoneeseeni noutamaan rahojani. Minun varani olivat muuten vähissä, hän taaskin oli jotenkin hyvissä varoissa, joita sai herra B:ltä, niin ettei hänen tarvinnut välittää siitä, minkä pani minut jättämään.

Vaatekauppiaalla neuvottelimme siitä, miten oli meneteltävä.

Suurentaakseen minun silmissäni B:n suhteen tekemäänsä uhrausta, Manon päätti olla tuota miestä vähääkään säästämättä.

— Aion jättää hänelle huonekalunsa — hän sanoi — ne ovat hänen omaisuuttaan; mutta oikeuden mukaisesti pidän minä jalokivet ja lähes kuusikymmentätuhatta frangia, jotka olen saanut häneltä kahden vuoden kuluessa. En ole myöntänyt hänelle mitään valtaa itseeni — hän lisäsi — saatamme siis pelotta oleskella Parisissa ja vuokrata mukavan asunnon, jossa elämme onnellisina.

Selitin hänelle, että häntä kylläkään ei uhannut mikään vaara, mutta että suuri vaara uhkasi minua, joka en voinut välttää, että minut ennemmin tai myöhemmin tunnettaisiin, ja että lakkaamatta olisin alttiina samalle onnettomuudelle, jota jo olin kokenut. Mutta hän viittasi siihen, että häntä pahoittaisi jättää Parisi. Minä siihen määrin pelkäsin tuottavani hänelle surua, etten karttanut ainoatakaan uhkarohkeata tekoa, kunhan vaan saatoin häntä miellyttää. Lopulta me kuitenkin löysimme sopivan keskitien, nimittäin sen, että päätimme vuokrata asunnon jossakin lähellä Parisia olevassa talossa, mistä meidän oli helppo lähteä kaupunkiin, silloin kun huvitukset tai asiat vetäisivät meitä sinne. Valitsimme Chaillot'n, joka ei ole kaukana pääkaupungista.

Manon palasi senjälkeen heti kotiansa. Minä läksin pienelle Tuileriain puutarhaan johtavalle portille häntä odottamaan.

Tunnin kuluttua hän palasi vuokra-ajurin vaunuissa, mukanaan palvelustyttö ja muutamia matkalaukkuja, joihin oli sulkenut kaikki vaatteensa ja kalleutensa.

Vitkastelematta saavuimme Chaillot'hon. Ensimäiseksi yöksi poikkesimme majataloon, ehtiäksemme hakea sopivaa taloa tai ainakin huoneustoa. Jo seuraavana päivänä löysimme mieleisemme asunnon.

Onneni tuntui minusta alussa järkähtämättömän varmalta. Manon oli sulaa lempeyttä ja rakastettavaisuutta. Hän oli minua kohtaan niin hienotunteisen huomaavainen, että minä katsoin saaneeni täydellisen korvauksen kärsimyksistäni. Me kun molemmat olimme saavuttaneet hieman kokemusta, rupesimme punnitsemaan taloudellista tilaamme. Nuo kuusikymmentätuhatta frangia, jotka muodostivat pääomamme puhtaana rahana, eivät suinkaan olleet koko elinajaksi riittävä rahamäärä. Me emme muuten olleet erityisesti säästäväisyyteen taipuvaisia. Tarkkuus ei suinkaan ollut minun, yhtä vähän kuin Manoninkaan huomattavin hyve.

Minun suunnitelmani oli seuraava:

Kuusikymmentätuhatta frangia — sanoin hänelle — saattavat riittää elantoomme kymmenenä vuotena. Kuusituhatta frangia on meille kylliksi vuodessa, jos edelleen asumme Chaillot'ssa. Vietämme täällä säädyllistä ja yksinkertaista elämää. Ainoana ylellisyytenämme on oleva vaunut ja teatterissa käynti. Järjestämme asiamme järkevästi. Sinä pidät oopperasta. Käymme siellä kaksi kertaa viikossa. Mitä tulee peli-intoomme, hillitsemme sitä niin, ettei häviömme koskaan nouse kahta pistolia suuremmaksi. On mahdotonta, ettei kymmenen vuoden aikana tapahtuisi muutosta perheessäni; isäni on iäkäs; hän saattaa kuolla. Minä saan silloin periä, ja silloin ei meidän enää tarvitse pelätä mitään.

Tämä järjestely ei olisi ollut elämäni mielettömimpiä tekoja, jos me olisimme olleet kyllin viisaita alati sitä vakavasti noudattamaan. Mutta hyvät päätöksemme eivät kestäneet kuukautta kauempaa. Manon piti intohimoisesti huveista, samoin minäkin hänen tähtensä. Joka hetki ilmaantui uusia menoja, ja sensijaan, että olisin pahoitellut niitä rahamääriä, jotka hän joskus tuhlaillen pani menemään, minä päinvastoin olin ensimäinen hankkimaan hänelle kaikkea, minkä luulin voivan häntä miellyttää. Jopa olomme Chaillot'ssakin alkoi käydä hänestä hankalaksi.

Talvi lähestyi, kaikki palasivat kaupunkiin, ja maaseutu alkoi käydä autioksi. Manon ehdoitti, että jälleen vuokraisin talon Parisissa. Minä en siihen suostunut; mutta tehdäkseni hänelle jossakin määrin mieliksi sanoin, että saatoimme siellä vuokrata kalustetun huoneuston ja että olisimme siellä yötä silloin, kun viivyimme liian myöhään niissä seurapiireissä, joissa kävimme monta kertaa viikossa: sillä epämukavuus palata niin myöhään Chaillot'hon oli se veruke, jonka hän toi esiin sieltä muuttonsa tueksi. Näin me siis aloimme kustantaa itsellemme kahta asuntoa, toista kaupungissa, ja toista maalla. Tämä muutos saattoi mitä sekavimmaksi taloudellisen tilamme, aiheuttamalla kaksi seikkailua, jotka olivat syynä häviöömme.

Manonilla oli veli, joka palveli henkivartija-kaartissa. Pahaksi onneksi hän Parisissa asui saman kadun varrella kuin me. Hän tunsi sisarensa nähdessään hänen eräänä aamuna istuvan ikkunassa. Heti paikalla hän riensi ylös meidän luoksemme. Hän oli raaka mies, vailla kunniantuntoa; hän astui huoneeseemme kauheasti kiroillen; ja tietäen osan sisarensa seikkailuista, hän syyti hänen silmilleen herjauksia ja moitteita.

Minä olin hetkeä aikaisemmin lähtenyt kaupungille, mikä epäilemättä oli onni hänelle tai minulle, joka en ollenkaan ollut taipuvainen antamaan anteeksi solvausta. Palasin kotiin vasta hänen mentyänsä. Manonin alakuloisuus pani minut ajattelemaan, että oli tapahtunut jotain tavatonta. Hän mainitsi juuri kestämänsä tuskallisen kohtauksen ja veljensä raa'at uhkaukset. Tämä sai minut siihen määrin närkästymään, että heti olisin rientänyt kostamaan, ellei Manon olisi minua kyynelillään pidättänyt.

Keskustellessamme tästä tapauksesta, tuo henkikaartilainen astui uudelleen siihen huoneeseen, missä olimme, ollenkaan tuloaan ilmoittamatta. En olisi häntä vastaanottanut niin kohteliaasti, kuin tein, jos olisin hänet tuntenut; mutta tervehdittyään meitä hymyillen, hän sai aikaa sanoakseen Manonille tulleensa pyytämään häneltä anteeksi äskeistä kiivauttaan. Hän oli muka luullut sisarensa viettävän säännötöntä elämää, ja tämä luulo oli sytyttänyt hänen vihansa; mutta saatuaan eräältä palvelijaltamme tietää, kuka minä olin, hän oli kuullut minusta niin paljon edullista, että se herätti hänessä toivon elää hyvässä sovussa meidän kanssamme.

Vaikka tämä tieto, jonka hän oli saanut eräältä palvelijaltani, oli hieman kummallinen ja loukkaava, minä kuitenkin kohteliaasti vastasin hänen tervehdykseensä, luullen siten tekeväni Manonille mieliksi. Ja Manon näyttikin kovin tyytyväiseltä, huomatessaan, että veljensä oli näin halukas sovinnollisuuteen. Me pyysimme häntä jäämään päivällisille.

Muutamassa hetkessä hän tuli niin tuttavalliseksi, että kuultuaan meidän puhuvan paluusta Chaillot'hon, välttämättömästi tahtoi seurata mukanamme sinne, ja meidän oli antaminen hänelle paikka vaunuissamme. Hänestä tuli omanvallan ottaja: pian hän tarttui siihen määrin seuraamme, että muutti meidän talomme kodikseen ja tekeysi ikäänkuin kaiken omaisuutemme isännäksi. Minua hän mainitsi veljekseen, ja veljellisen vapauden verukkeella hän muitta mutkitta toi kaikki ystävänsä vieraiksi Chaillot'ssa olevaan taloomme ja kestitsi heitä siellä meidän kustannuksellamme. Hän puki itsensä upeasti meidän rahoillamme, jopa velvoitti meidät maksamaan kaikki velkansa. En ollut huomaavinani tätä omavaltaisuutta, kun en tahtonut pahoittaa Manonin mieltä, jopa menin niin pitkälle, etten ollut huomaavinani, että tuo mies häneltä ajoittain houkutteli melkoisia summia. Tosin hänellä, suurpeluri kun oli, kuitenkin oli sen verran kunniantuntoa, että maksoi takaisin osan sisarelleen, kun pelionni oli hänelle myötäinen; mutta meidän varamme olivat liian rajoitetut riittääkseen kauan niin kohtuuttomiin menoihin. Olin paraikaa ryhtymässä perinpohjaiseen väliemme selvitykseen hänen kanssaan, vapauttaaksemme meidät hänen tungettelevaisuudestaan, kun tuhonomainen tapaus säästi minulta tämän vaivan, tuottaen meille toisen, joka syöksi meidät turmioon.

Kerran olimme jääneet Parisiin yöksi, niinkuin meille usein tapahtui. Palvelijatar, joka sellaisissa tilaisuuksissa tavallisesti jäi Chaillot'hon, tuli aamulla kertomaan minulle, että talossani yöllä oli syttynyt tulipalo ja että oli ollut suuri vaiva sitä sammuttaa. Kysyin häneltä, olivatko huonekalumme vahingoittuneet. Hän vastasi minulle, että monien apuun rientäneiden vierasten ihmisten vuoksi oli syntynyt niin suuri sekasorto, ettei hän varmasti tietänyt mitään kaikesta tästä. Minä vapisin säikähdyksestä, ajatellessani rahojamme, joita säilytimme lukitussa lippaassa. Matkustin viipymättä Chaillot'hon. Turha kiire. Lipas oli jo kadonnut!

Huomasin silloin, että saattaa rakastaa rahaa, olematta saita. Tämä tappio täytti minut niin rajulla surulla, että olin vähällä siitä menettää järkeni. Tajusin heti mille uusille onnettomuuksille olin joutumassa alttiiksi. Köyhyys oli niistä vähin. Tunsin Manonin; olin jo yllin kyllin kokenut, etten voinut luottaa häneen onnettomuuden kohdattua, kuinka uskollinen ja kiintynyt hän olikin onnen päivinä. Hän rakasti liiaksi yltäkylläisyyttä ja huveja, minun hyväkseni luopuakseen niistä.

— Tulen menettämään hänet! — minä huudahdin. — Sinä poloinen! Vielä kerran tulet menettämään kaiken, mitä rakastat.

Tämä ajatus syöksi minut niin ankaran kiihoituksen valtaan, että muutaman hetken epäröin, eikö minun olisi ollut parempi lopettaa kaikki kärsimykseni kuolemalla.

Kuitenkin jäi minulle sen verran mielenmalttia, että koetin punnita, eikö minulla sitäennen ollut mitään pelastuskeinoa. Taivas johti mieleeni ajatuksen, joka teki lopun epätoivosta: en luullut mahdottomaksi salata Manonilta vahinkoamme ja toivoin ponnistusten tai jonkun onnellisen sattuman avulla jotenkin kunniallisesti huolehtivani hänen toimeentulostaan, niin ettei hänen olisi tarvinnut kärsiä puutetta.

— Olen laskenut — ajattelin lohduttaakseni itseäni — että kuusikymmentätuhatta frangia riittäisi meille kymmeneksi vuodeksi. Olettakaamme, että nuo kymmenen vuotta ovat kuluneet, ja ettei yksikään toivomistani muutoksista ole tapahtunut perheessäni. Mitä päättäisin siinä tapauksessa tehdä? Sitä en tarkoin tiedä; mutta mikä estää minua menettelemästä nyt samalla tavoin kuin siinä tapauksessa? Kuinka monta henkilöä elääkään Parisissa vailla minun henkevyyttäni ja luontaisia lahjojani, ja kuitenkin saaden toimeentulonsa vaatimattomillakin hengenlahjoillaan!

— Onhan Kaitselmus — ajattelin edelleen tuumien eri elämäntiloja — mitä viisaimmin järjestänyt asiat. Suurin osa ylhäisistä ja rikkaista ovat hölmöjä. Se on selvää jokaiselle, joka hiemankin tuntee ihmisiä. No niin, siinä piilee ihmeteltävä oikeus. Jos heillä rikkauksiensa ohella olisi älyäkin, he olisivat liian onnellisia, ja muut ihmiset liian surkuteltavia. Ruumiin ja sielun etevyydet ovat jälkimäisille suodut keinoina pelastua kurjuudesta ja köyhyydestä. Toiset hyötyvät ylhäisten rikkauksista edistämällä heidän huvitteluaan, vetäen heitä täten nenästä. Toiset edistävät heidän henkistä kehitystään, koettaen tehdä heistä kunnon ihmisiä. Tässä he tosin harvoin onnistuvat, mutta se ei olekaan jumalallisen viisauden tarkoitus. Joka tapauksessa he niittävät palkan vaivoistaan, he kun saavat toimeentulonsa niiden kustannuksella, joita opettavat, ja miltä kannalta asiaa katsookin, on rikkaiden ja ylhäisten lahjattomuus oivallinen köyhien tulolähde.

Nämä mietteet hiukan palauttivat sydämeni ja pääni tasapainoa. Päätin aluksi lähteä neuvoittelemaan herra Lescaut'n, Manonin veljen kanssa. Hän tunsi tarkalleen Parisin, ja minulla oli ollut kyllin tilaisuutta huomata, etteivät hänen tulonsa suinkaan etupäässä johtuneet hänen omaisuudestaan eivätkä kuninkaan myöntämästä palkasta. Minulla oli jälellä tuskin kahdeksaasataa frangia, jotka onneksi olivat jääneet taskuuni. Näytin hänelle kukkaroani, selvittäen hänelle onnettomuuteni ja pelkoni, ja kysyin, oliko minulla muuta keinoa valittavana kuin nälkäkuolema tai itseni ampuminen epätoivoissani. Hän vastasi, että jälkimäinen oli houkkion apukeinoja, ja mitä edelliseen tulee, oli olemassa joukko hyväpäisiä ihmisiä, joilla ei ole ollut muuta neuvona, elleivät tahtoneet turvata kykyynsä; että oli minun asiani punnita, mihin kykenin, ja että hän lupautui tukemaan ja neuvomaan minua kaikissa yrityksissäni.

— Tämä on hyvin epämääräistä, herra Lescaut, sanoin hänelle; minun asemani vaatii pikaisempaa apua. Sillä mitä arvelette minun voivan sanoa Manonille?

— Mitä tulee Manoniin — hän vastasi, ei teidän ollenkaan tarvitse olla huolissanne. Tarjoohan hän aina teille keinon milloin tahansa tehdä lopun huolistanne. Sellaisen tytön, kuin hän, pitäisi ylläpitää meidät kaikki kolme, teidät, itsensä ja minut.

Hän keskeytti sen vastauksen, minkä tämä hävyttömyys ansaitsi, ja jatkoi, että hän takasi saatavan ennen iltaa kokoon tuhat hopeariksiä jaettavaksi meidän kesken, jos minä vaan tahdoin seurata hänen neuvoansa. Hän sanoi tuntevansa niin huvitteluhaluisen ja tuhlailevan herrasmiehen, että tämä varmasti oli paneva menemään tuhat hopeariksiä voittaakseen Manonin arvoisen tytön suosion.

Keskeytin hänen puheensa.

— Minulla oli parempi ajatus teistä — sanoin hänelle. — Olin kuvitellut, että sen ystävyyden syy, jota minulle olitte osoittanut, oli vallan toinen kuin miksi se nyt näyttäytyy.

Silloin hän häpeämättä tunnusti minulle, että hänen mielipiteensä aina oli ollut sama, ja kun hänen sisarensa nyt kerran oli loukannut sukupuolensa lakeja, vaikkakin sen miehen vuoksi, joka oli hänelle kaikkein rakkain, oli hän tehnyt sovinnon hänen kanssaan yksinomaan toivoen hyötyvänsä hänen löyhistä elintavoistaan.

Helposti saatoin nyt huomata, että tämä mies siihen asti oli meitä pettänyt. Vaikka tämä hänen puheensa kuohuttikin mieltäni, oivalsin kuitenkin tarvitsevani hänen apuaan, joten minun oli pakko hymyillen vastata, että hänen neuvonsa oli äärimäisiä keinoja, joka oli säästettävä viimeiseen hätään. Pyysin häntä osoittamaan jotain muuta mahdollisuutta.

Hän neuvoi minua hyväkseni käyttämään nuoruuttani ja luonnolta saamaani edullista ulkomuotoa, yhtyäkseni suhteisiin johonkin iäkkääseen ja anteliaaseen naiseen. Tämäkään tuuma ei minua miellyttänyt, sen toteuttaminen kun olisi saattanut minut uskottomaksi Manonille.

Puhuin hänelle pelistä, jota katsoin helpommaksi ja tilanteelleni sopivimmaksi rahansaanti-keinoksi. Hän vastasi, että peli todella oli keino, mutta että tämä seikka oli lähemmin selviteltävä. Antautua peliin muitta mutkitta, luottamalla tavalliseen pelionneen, oli muka varmin tie täydelliseen häviöön; omin päin ilman apuria turvautua noihin pieniin temppuihin, joita taitava mies käyttää pelionneaan parantaakseen, oli muka vaarallista. Mutta olipa olemassa kolmas keino — näin hän arveli — nimittäin salaisiin pelikumppaneihin liittyminen. Mutta hän sanoi pelkäävänsä, etteivät pelikumppanit nuoren ikäni vuoksi katsoisi minua soveliaaksi astumaan liittoonsa. Siitä huolimatta hän lupasi suosittaa minua tällaisille henkilöille, jopa vastoin odotustani lupasi tarjota minulle rahoja, jos joutuisin pulaan. Ainoa palvelus, jota sinä hetkenä häneltä pyysin, oli se, ettei hän mainitsisi Manonille kärsimääni vahinkoa ja keskustelumme aihetta.

Poistuin hänen luotaan vielä tyytymättömämpänä kuin olin sinne tullut, jopa kaduin uskoneeni hänelle salaisuuteni. Eihän hän ollut asiani hyväksi tehnyt mitään, jota en minä ilman tuota avomielisyyttäni olisi voinut saavuttaa, ja pelkäsin ylen määrin hänen rikkovan lupauksensa olla mitään ilmaisematta Manonille. Lisäksi tuon miehen osoittama mielenlaatu saattoi minut pelkäämään, että hän omien sanojensa mukaisesti kykeni tavoittelemaan hyötyä Manonin elintavoista riistämällä hänet minulta tai ainakin neuvomalla häntä hylkäämään minut ja liittymään johonkin rikkaampaan ja onnellisempaan rakastajaan. Tämän johdosta heräsi minussa lukemattomia ajatuksia, jotka ainoastaan kiduttivat minua kahta kauheammin, syösten minut jälleen aamulliseen epätoivoon. Monasti juolahti mieleeni kirjoittaa isälleni ja teeskennellä uutta katumusta, saadakseni häneltä hiukan raha-apua; mutta muistin samalla, miten hän hyvyydestään huolimatta oli ensi hairahdukseni tähden puoleksi vuodeksi sulkenut minut ahtaaseen vankilaan. Ja saatoin olla varma siitä, että hän kiusallisen huomion johdosta, jonka pakoni Saint-Sulpicesta epäilemättä oli aiheuttanut, olisi kohdellut minua vielä ankarammin.

Tästä ajatusten sekasotkusta erkani vihdoin yksi, joka äkkiä palautti mielenrauhani. Ihmettelin, ettei se aikaisemmin ollut herännyt. Päätin nimittäin turvautua ystävääni Tibergeen, jossa varmasti aina tiesin löytäväni samaa uskollista ja harrasta ystävyyttä. Ei mikään ole ihmeellisempää eikä tuota suurempaa kunniaa hyveelle kuin se luottamus, millä käännymme henkilöiden puoleen, joiden rehellisyyden täydellisesti tunnemme. Tiedämme, että saatamme tehdä sen kokonaan vaarattomasti; jos sellaisilla henkilöillä ei aina ole tilaisuutta meitä auttaa, kohtaamme ainakin varmasti hyvyyttä ja myötätuntoisuutta. Sydän, joka niin huolellisesti sulkeutuu muiden ihmisten läsnäollessa, aukenee vallan luonnollisesti sellaisten ihmisten seurassa, kuten kukka aukenee auringon valossa, jolta se odottaa yksinomaan hyväntekevää vaikutusta.

Katsoin taivaan suojeluksen merkiksi sitä, että näin sopivana hetkenä olin muistanut Tibergen, ja päätin koettaa tavata hänet ennen sen päivän iltaa. Palasin heti asuntooni kirjoittamaan hänelle pari sanaa ja ehdoittamaan kohtauspaikkaa. Kehoitin häntä noudattamaan vaiteliaisuutta ja varovaisuutta, huomauttaen, että tämä oli paras palvelus, minkä hän silloisissa oloissani saattoi minulle tehdä.

Ilo, jonka minussa oli synnyttänyt toivo saada jälleen nähdä hänet, karkoitti ne ahdistuksen jäljet, jotka Manon epäilemättä muuten olisi kasvoillani havainnut. Puhuin hänelle Chaillot'ssa tapahtuneesta onnettomuudesta kuin vähäpätöisyydestä, josta hänen ei tarvinnut olla levoton. Ja kun Parisi oli se olopaikka, missä hän kaikkein parhaiten viihtyi, hän oli mielissään, kuullessaan minun pitävän soveliaana viipyä siellä, kunnes oli ehditty korjata Chaillot'n tulipalon aiheuttamat vähäiset vahingot.

Tunnin kuluttua sain vastauksen Tibergeltä, joka lupasi saapua sovittuun paikkaan. Riensin sinne kärsimättömänä. Häpesin kuitenkin hieman näyttäytyä tämän ystäväni silmien edessä, jonka pelkkä läsnäolo pakostakin oli minulle soimauksena säännöttömyydestäni. Mutta korkea ajatukseni hänen sydämensä hyvyydestä ja Manonin etu ylläpitivät rohkeuttani.

Olin pyytänyt Tibergeä tulemaan Palais-Royalin puutarhaan. Hän saapui sinne ennen minua. Hän riensi syleilemään minua heti, kun oli minut huomannut. Hän piti minua kauan suljettuna syliinsä ja tunsin, että hänen kasvonsa olivat kosteat kyynelistä. Sanoin hänelle, että ilmestyin hänen eteensä häpeissäni ja että sydämessäni hartaasti kaduin kiittämättömyyttäni. Kaikkein ensiksi rukoilin häntä sanomaan, sainko vielä pitää häntä ystävänä, niin täydellisesti menetettyäni oikeuden hänen kunnioitukseensa ja kiintymykseensä. Hän vastasi mitä hellimmällä äänenpainolla, ettei mikään kyennyt vieroittamaan häntä ystävyydestä minuun, että onnettomuutenikin, ja jos sallin hänen käyttää näitä sanoja, hairahdukseni ja säännötön elämäni olivat saattaneet kahdenkertaiseksi hänen hellyytensä minua kohtaan, mutta että siihen sekaantui mitä haikein suru, jommoista tuntee rakkaaseen henkilöön nähden, kun näkee hänen kulkevan turmionsa partaalla, voimatta häntä auttaa.

Istuuduimme penkille.

— Oi — näin huokasin sydämeni pohjasta — sinun osanottosi on epäilemättä ääretön, rakas Tiberge, kun vakuutat, että se vastaa minun kärsimysteni määrää. Häpeän niitä sinulle paljastaessani, sillä tunnustan, ettei niiden aihe suinkaan tuota kunniaa. Mutta niiden seuraukset ovat niin surkeat, ettei tarvitse olla minuun niin suuresti kiintynyt kuin sinä, niistä heltyäkseen.

Hän pyysi minua ystävyyden todisteena peittelemättä kertomaan mitä minulle oli tapahtunut poistumiseni jälkeen Saint-Sulpicestä. Täytin hänen pyyntönsä, enkä suinkaan peittänyt totuutta, enkä lieventänyt hairahduksiani, luodakseni niihin anteeksiannettavaisuuden valoa, vaan kerroin päinvastoin hänelle intohimostani niin rajun voimakkaasti, kuin sitä sisässäni tunsin. Kuvasin sitä tuollaiseksi oudoksi kohtaloniskuksi, joka jouduttaa poloisen kuolevaisen perikatoa, ja jota hyve yhtä vähän kykenee torjumaan kuin viisaus sitä voi edeltäpäin aavistaa. Maalailin niin vilkkain värein ahdistustani ja pelkoani, sitä epätoivoa, joka oli raadellut minua pari tuntia ennen kohtaamistamme ja johon olin taas vajoava, jos ystäväni hylkäisivät minut yhtä armottomasti kuin kohtalo. Lopuksi saatoin tuon kelpo Tibergen siihen määrin heltymään, että sääli näytti järkyttävän häntä yhtä paljon kuin minua kärsimykseni.

Vallan väsymättä hän syleili minua ja kehoitti minua rohkaisemaan mieltäni. Mutta kun hän koko ajan näytti olettavan, että minun oli eroaminen Manonista, selitin hänelle suoraan, että juuri tuota eroa pidin kaikkein suurimpana onnettomuutenani ja että olin valmis kärsimään äärimäistä kurjuutta, jopa kauheinta kuolemaa mieluummin kuin turvautumaan pelastuskeinoon, joka oli sietämättömämpi kuin kaikki kärsimykseni yhteensä.

— Selitä siis — hän virkkoi — millaista apua kykenen sinulle tarjoamaan, kun vastustat kaikkia ehdoituksiani?

En rohjennut ilmaista hänelle, että tarvitsin hänen rahojansa. Lopuksi hän sen kuitenkin oivalsi. Ja tunnustettuaan, että luuli minut ymmärtävänsä, hän istui hetken ajatuksiinsa vaipuneena, kuten harkitseva ainakin, joka epäröi.

— Älä luule — näin hän seuraavassa tuokiossa virkkoi — että harkintani johtuu ystävyyden innon laimenemisesta. Mutta minkä ristiriitaisen valinnan eteen sinä asetatkaan minut, jos minun on pakko kieltää se ainoa apu, jota tahdot vastaanottaa, tai loukata velvollisuuden vaatimukset myöntymällä! Sillä rupeanhan hairahduksiesi rikostoveriksi, jos tarjoan sinulle tilaisuuden niitä jatkaa.

Mietittyään hetken hän lisäsi:

— Kuvittelen kuitenkin, että taloudellisen ahdingon synnyttämä mielenkiihoitus ei salli sinun vapaasti valita parasta menettelytapaa. Tarvitsemme mielen tasapainoa, kuunnellaksemme viisauden ja totuuden ääntä. Luulenpa voivani hankkia sinulle vähän rahoja. Salli minun, rakas ystäväni — hän lisäsi minua syleillen — asettaa yksi ainoa ehto: nimittäin, että ilmaiset minulle asuntosi ja että ainakin annat minun tehdä minkä voin, palauttaakseni sinut hyveen tielle, jota tiedän sinun rakastavan ja josta ainoastaan hillittömät intohimosi ovat sinut edentäneet.

Suostuin vilpittömästi kaikkiin hänen vaatimuksiinsa ja pyysin häntä surkuttelemaan nurjaa kohtaloani, joka pakoitti minut niin huonosti hyväkseni käyttämään niin kelpo ystävän neuvoja. Hän vei minut heti erään tuttavansa pankinomistajan luo, joka hänen takauksellaan antoi minulle sata pistolia; sillä käteistä rahaa Tibergellä ei ollut ollenkaan. Olen jo aikaisemmin maininnut, ettei hän ollut rikas. Hänen kirkollinen eläkkeensä tuotti hänelle tuhat écutä. Mutta ollen vasta ensimäistä vuotta sen omistaja, ei hän vielä ollut saanut nostaa rahoja. Vastaisten tulojensa tiedossa hän antoi minulle tämän lainan.

Tajusin hänen jalomielisyytensä koko arvon. Se hellytti mieleni siihen määrin, että kirosin onnettoman rakkauteni sokeutta, joka pani minut polkemaan kaikkia velvollisuuksiani.

Hyveen voima oli minussa hetkisen niin suuri, että se pani sydämeni vastustamaan intohimoani. Ja ainakin tänä valoisana hetkenä minä tajusin kahleitteni häpeällisyyden ja alentavaisuuden. Mutta tämä taistelu oli helppo ja kesti ainoastaan vähän aikaa. Manonin näkeminen olisi kyennyt syöksemään minut alas taivaasta, ja palattuani hänen luokseen ihmettelin, että silmänräpäystäkään olin voinut pitää häpeällisenä niin viehättävää olentoa kohtaan tuntemaani oikeutettua hellyyttä.

Manonilla oli omituinen luonne. Ei yksikään nainen saattanut olla vähemmin kiintynyt rahoihin kuin hän. Mutta hän ei voinut olla hetkeäkään levollinen, jos pelkäsi joutuvansa kärsimään niiden puutetta. Hän tarvitsi huveja ja ajanvietettä. Hän ei koskaan olisi koskenutkaan rahaan, jos vain olisi voinut huvitella ilman kuluja. Hän ei edes tiedustellut rahavarojemme määrää, kunhan vaan sai viettää hauskasti päivänsä. Hän kun ei ollut ylenmäärin peliin menevä eikä taipuvainen häikäisevän suureen tuhlailuun, oli varsin helppo tyydyttää häntä, jos joka päivä hankki hänelle hänen mieleisiään huvituksia. Mutta alinomainen huveissa hyöriminen oli hänelle siinä määrin tarpeellinen, ettei ilman sitä vähääkään voinut hillitä hänen oikkujansa ja mielihalujansa. Vaikka hän rakasti minua hellästi ja vaikka minä olin ainoa mies, kuten hän kernaasti tunnusti, joka täysin kykenin tuottamaan hänelle rakkauden nautinnon suloutta, olin varma siitä, ettei hänen rakkautensa kestäisi eräänlaisia pelontunteita. Hän olisi pitänyt minua kaikkia muita parempana, jos minulla olisi ollut kohtalainenkaan omaisuus. Mutta en ollenkaan epäillyt, etteikö hän olisi hylännyt minua jonkun uuden herra B:n vuoksi, niin pian kuin minulla ei olisi ollut muuta tarjottavana hänelle, kuin hellittämätöntä uskollisuutta. Sentähden päätin niin tarkoin järjestää omat yksityiset menoni, että aina olisin kyennyt suorittamaan hänen menonsa, ja pikemmin kieltää itseltäni välttämättömätkin seikat, kuin rajoittaa hänen ylellisyyttään. Vaunut tuottivat minulle enemmän levottomuutta kuin kaikki muu, sillä en nähnyt mitään mahdollisuutta ylläpitää hevosia ja ajuria.

Uskoin huoleni herra Lescaut'lle. En ollut salannut häneltä, että eräältä ystävältäni olin saanut sata pistolia. Hän toisti minulle, että jos tahdoin koetella pelionnea, hän varmasti luuli minun hänen suosituksellaan pääsevän Peli-liittoon, jos auliisti uhraisin satasen frangia kestitäkseni hänen pelitovereitaan. Joskin vastenmielisesti ryhdyin harjoittamaan petosta, annoin kuitenkin julman pakon johtaa itseäni.

Jo saman päivän iltana herra Lescaut esitteli minut tuolle seuralle sukulaisenaan. Hän lisäsi, että minua kahta innokkaammin halutti voittaa, kun mitä kipeimmin tarvitsin onnen suosiota. Mutta huomauttaakseen, etten ahdingostani huolimatta ollut mikään mitätön mies, hän sanoi heille, että aikomukseni oli kutsua heidät illallisille. He suostuivat tarjoukseen. Minä kestitsin heitä loistavasti. He puhuivat pitkälti kasvojeni miellyttäväisyydestä ja etevistä lahjoistani. He arvelivat, että minuun saattoi kiinnittää suuria toiveita, kasvoissani kun oli jotain niin rehellistä, ettei kukaan epäilisi petkutustemppujani. Lopuksi he kiittivät herra Lescaut'ta, joka oli tuonut liittoon minun arvoiseni tulokkaan, ja yhdelle jäsenistä annettiin toimeksi muutaman päivän kuluessa opettaa minulle tärkeimmät seikat.

Pääasiallisena toimintapaikkanani tuli olemaan Transylvania-hotelli, jonka yhdessä salissa oli farao-pöytä ja holvikäytävässä useita muita kortti- ja noppapelejä. Tätä "korkeakoulua" ylläpidettiin prinssi R:n hyväksi, joka silloin asui Clagny'ssa, ja suurin osa hänen upseereistaan kuului meidän peliseuraamme. Häpeäkseni mainitsen, että lyhyessä ajassa hyödyin mestarini opetuksesta. Saavutin suuren taidon petkuttaa varsinkin väärillä korteilla. Ja pitkien pitsi-kalvosimieni avulla piiloitin niin taitavasti kortin, että se jäi tarkimmiltakin silmiltä huomaamatta, näin tunnottomasti saattaen häviöön joukoittain rehellisiä pelureita. Tämä tavaton kätevyys joudutti siihen määrin varallisuuteni lisääntymistä, että muutaman viikon kuluttua omistin melkoisia rahamääriä, lukuunottamatta mitä rehellisesti jaoin peliosakkaitteni kesken.

En enää pelännyt ilmaista Manonille Chaillot'ssa kärsimäämme vahinkoa, ja lohduttaakseni häntä tähän ikävään uutiseen nähden, vuokrasin kalustetun talon, johon asetuimme asumaan, kuin muka rikkaat ja turvassa elävät henkilöt ainakin.

Tiberge ei ollut tällä ajalla laiminlyönyt usein käymästä luonani. Hän ei ollenkaan hellittänyt pitämästä minulle nuhdesaarnoja. Yhä uudelleen ja uudelleen hän huomautti minulle, kuinka väärin menettelin omaatuntoani, kunniaani ja onneani kohtaan. Vastaanotin suopein mielin hänen nuhteensa, ja vaikka en tuntenut vähintäkään halua ottaa niitä varteen, olin kuitenkin hänelle kiitollinen hänen innostaan, hyvin tuntien sen aiheen. Joskus tein hänestä hyvänsävyistä pilaa itse Manonin läsnäollessa, ja neuvoin, ettei hän olisi arkatuntoisempi kuin monet piispat ja muut kirkonmiehet, jotka varsin hyvin osasivat yhdistää hengelliset tehtävänsä ja rakastajattaren.

— Katsohan — näin sanoin hänelle, osoittaen rakastajattareni silmiä — ja sano, onko olemassa hairahduksia, joita ei näin erinomainen kauneus puolustaisi. —

Tiberge oli kärsivällinen, ja hänen kärsivällisyytensä kesti melkoisen kauan. Mutta huomattuaan, että rikkauteni lisääntyi, että maksettuani hänelle takaisin nuo sata pistolia ja vuokrattuani uuden talon ja lisättyäni menoni kaksinkertaisiksi, olin syöksymäisilläni entistä hurjempaan huvien pyörteeseen, hän muutti kokonaan äänilajinsa ja esiintymisensä. Hän valitti paatumustani ja uhkasi minua taivaan rangaistuksilla ja ennusti minulle muutamia niistä onnettomuuksista, jotka ennen pitkää minua kohtasivat.

— On mahdotonta — sanoi hän — että ne rikkaudet, joilla ylläpidät säännöttömiä elintapojasi, olisivat joutuneet käsiisi rehellistä tietä. Sinä olet hankkinut ne epärehellisellä tavalla; samoin ne tullaan sinulta riistämään. Jumala rankaisisi sinua mitä hirveimmin, jos sallisi sinun rauhassa nauttia niistä. Kaikki neuvoni ovat olleet sinulle tehottomat. Huomaan liiankin selvästi, että ne ennen pitkää kävisivät sinulle hankaloiksi. Hyvästi, sinä kiittämätön ja heikko ystävä. Jospa rikolliset nautintosi haihtuisivat varjon tavoin! Jospa onnesi ja rahasi auttamattomasti häviäisivät ja jospa jäisit hylätyksi ja tuiki köyhtyneeksi, jotta tajuaisit kaiken sen turhuuden, mikä mielettömästi on sinut huumannut. Vasta silloin löydät minut alttiina rakastamaan ja auttamaan sinua. Mutta tänään katkaisen kaiken kanssakäymisen välillämme, ja inhoan sitä elämää, jota vietät.

Tämän apostolisen nuhdesaarnan hän piti minulle huoneessani, Manonin läsnäollessa. Hän nousi poistuakseen. Minä tahdoin pidättää häntä. Mutta Manon esti minut siitä, sanoen, että tuo mies oli järjiltään, ja että täytyi antaa hänen mennä tiehensä.

Tibergen puheet eivät olleet minuun vaikuttamatta. Mainitsen tahallani ne eri tilaisuudet, jolloin sydämeni jälleen tunsi vetovoimaa hyvään, kun tämä muisto sittemmin tuotti minulle osan vastustusvoimaani elämäni onnettomimmissa tiloissa.

Manonin hyväilyt haihduttivat kädenkäänteessä tuon kohtauksen aiheuttaman mielipahan. Me jatkoimme edelleen elämää, jonka täyttivät huvitukset ja rakkaus. Lemmen ja onnen jumalattarilla ei saattanut olla sen onnellisempia ja hellämielisempiä orjia. Hyvä Jumala! Miksi sanoa maailmaa surun laaksoksi, kun siinä voi nauttia niin ihanaa onnen hekkumaa. Mutta tämä on valitettavasti liian pian haihtuvaa laatua. Mitäpä muuta autuaallisuutta saattaisikaan toivoa, jos tätä aina kestäisi? Meidän onnemme joutui yleisen kohtalon alaiseksi — se päättyi ennen pitkää ja sitä seurasi katkera katumus.

Olin pelissä voittanut niin melkoisesti rahoja, että ajattelin sijoittaa osan niistä. Palvelusväkeni tunsi hyvin pelionneni, varsinkin minun kamaripalvelijani ja Manonin seuranainen, joiden läsnäollessa usein epäluulottomasti keskustelimme asioistamme. Tuo neitonen oli sievä. Kamaripalvelijani oli häneen rakastunut. He tiesivät, että herrasväkensä oli nuoria ja hyväluontoisia ihmisiä, joita he luulivat helposti voivansa pettää. Tätä varten he solmivat juonen, jonka panivat täytäntöön meille niin onnettomalla tavalla, ettei meidän koskaan onnistunut nousta siitä surkeasta tilasta, johon olimme vajonneet.