RAJUILMA

Huvinäytelmä yhdessä näytöksessä

Kirj.

A. DREYFUS

Suomentanut Saimi Järnefelt

Alkuperäinen nimi: Une tempête sous un crane.

U. W. Telén & C:o, Kuopio, 1899.

HENKILÖT:

Herra. Mykkä henkilö. Rouva.

(Pieni huone. Perällä kamiini. Ovet oikeaan ja vasempaan. Kaksi nojatuolia kamiinin edessä. Ensimmäisen vasemmanpuolisen kulissin ääressä lepotuoli. Oikealla pieni pöytä karahviinineen ja lasineen. Kamiinin päällä pöytäkello).

Ensimmäinen kohtaus.

Rouva (Yksin. Istuu kamiinin ääressä kuumeentapaisesti työskennellen jotain käsityötä. Hetken kuluttua katsahtaa hän pöytäkelloa. Matalalla äänellä:) Yksitoista! (Äänettömyyttä; kimeällä äänellä:) Yksitoista! (Askeleita kuuluu. Rouva päästää huokauksen). Noo, vihdoinkin! (Rupeaa jälleen työskentelemään).

Toinen kohtaus.

Herra. Rouva.

Herra (Tulee hauskana ja iloisena ja avosylin vaimonsa luo. Rouva istuu liikahtamatta ja katsomatta ylös koko ajan työskennellen. Herra pysähtyy hämmästyneenä ja tutkii levottomasti vaimoaan. Ei, parasta on pysyä levollisena, syy siihen ettei hän käänny on ihan yksinkertaisesti se, ettei hän ole kuullut hänen tuloaan. Herra hymyilee, hiipii hiljaa hänen taaksensa ja aikoo juuri suudella häntä niskaan, kun tämä ojentaa itsensä täydessä pituudessaan).

Rouva (Katselee häntä ylenkatseellisesti).

Herra (Hämmästyy ja astuu askeleen häntä kohti).

Rouva (Peräytyy reippaasti). Anna minun olla!

Herra (Aikoo puhua).

Rouva. Anna minun olla!

(Menee huoneensa ovea kohti).

Herra (Seuraa häntä silmillään).

Rouva (Kynnyksellä juhlallisesti). Tästä päivästä on kaikki meidän välillämme päättynyt.

(Menee huoneesensa, herra syöksee jälestä. Ovi paiskataan kiinni).

Kolmas kohtaus.

Herra (Yksin. — — — Mitä on tapahtunut? Onko hänen vaimonsa tosiaan raivoissaan, vai onko hän tehnyt pienen kepposen? Hän ehkä nauraa parastaikaa. Saadakseen asiasta selvän, kallistaa hän korvansa oveen. Ei mitään kuulu. Tämä on varmaan jotain vakavaa. Oikea vihuri ilma. Viis rajuilmasta! Herra on nähnyt monta senkaltaista! Parasta on antaa sen mennä ohi vaan. Herra menee kamiinin luo, lämmittää vuorottain jalkojaan ja hieroo käsiään. Sen jälkeen ottaa hän sanomalehden käteensä ja asettuu mukavasti nojatuoliin).

Neljäs kohtaus.

Herra. Rouva.

Rouva (Tulee huoneestaan ja asettuu miehensä eteen kiivaasti). Sinä luulet siis tämän elämän voivan pitkittyä.

Herra (hämmästyy).

Rouva. Sinä tietysti luulet että istuttuani koko illan sinua odottamassa, tuntuu hyvin hupaiselta lähteä ypöyksin kylmään huoneeseen, sillä aikaa kun sinä hyvin tyytyväisenä istut täällä jalkojasi lämmittämässä ja lukien sanomalehteä?

Herra (aikoo nousta).

Rouva. Oo, istu vaan! Minä en millään muotoa tahdo sinua vaivata. Minä voin varsin hyvin käsittää, että oltuasi viisi tuntia ulkona, haluat sinä levähtää.

Herra (aikoo puhua).

Rouva. Se minua vaan suututtaa että olen sinua odottanut. Jos olisin voinut aavistaa että tulisit kotia vasta kahdentoista jälkeen —

Herra (katselee pöytäkelloa).

Rouva (innoissaan). Suo anteeksi, tämä kello jälistää ainakin tunnin. Kello on puoli yksi.

Herra (katselee taskukelloaan).

Rouva. Mutta se on tietysti sinulle ihan yhden tekevä, Mitä sinä kellosta välität? Samahan tuo lienee, jos tulet kotia kello kaksi, kello kolme, tai vaikkapa kello kuusi aamulla.

Herra (tahtoo vastustaa).

Rouva. Hiukan enemmän tai vähemmän, mitäpä tuo haittaa.

Herra. — — —

Rouva. Niin, minä tunnen sinut! Minä tiedän, mihin sinä pystyt, kun kerran olet alkanut vaeltaa sitä leveätä tietä!

Herra (hymyilee).

Rouva. Niin, hymyile sinä vaan, iva soveltuu hyvin sinun laisille veitikoille.

Herra (katsoo alas).

Rouva. Sinä olit tietysti tavan mukaan ihaeltu. Kuinka monta sydäntä olet vanginnut?

Herra (mykkänä).

Rouva. Montako naista oli päivällisillä?

Herra (loukkaantunut).

Rouva. Oo, minä tiedän, mitä aiot sanoa. Ne olivat virkapäivälliset! Paljaita tiede- ja arvomiehiä. Kaikki kunnon ihmisiä ja sitäpaitsi oli isäntä 80 vuotias vanhus. He olisivat mielellään ottaneet naisensa mukaan, mutta ei sopinut. Mikä vahinko! Nuo naiset olisivat joutuneet hauskaan seuraan, he olisivat nauraneet, juoneet ja laulaneet teidän kanssanne. Ne mahtoivat olla hyvin hupaiset päivälliset!

Herra — —

Rouva. Eikö olekaan ollut hauska? Sitä pahempi? Sinä et suinkaan iloa pakene; sinä voit toisinaan olla hyvinkin hauska veitikka.

Herra (vaatimattomana).

Rouva. Sen mukaan mitä muut ovat minulle kertoneet, sillä omasta puolestani en ole milloinkaan huomannut —

Herra (vastustaen).

Rouva. Niin, kyllä sinä säästät hauskuutesi muille!

Herra (lähestyy häntä hymyillen).

Rouva (väistää häntä). Ei, ei, palaa sinä vaan lemmittyjesi luo! Minä olen liian ylpeä kilpaillakseni heidän kanssaan. — Minähän olen vaan sinun vaimosi — ja minä, Jumala paratkoon, en ole kylläksi laiha, voidakseni miellyttää sinua.

Herra. — —

Rouva. Niin juuri, laiha!

Herra. — —

Rouva. Oi, minä tunnen varsin hyvin sinun aistisi. Sitä ei ole vaikea arvata. Rouva Tourimel on paras esimerkki siitä että tukku vaatetta on kylliksi tyydyttämään sinua.

Herra. — —

Rouva. Ja se olento uskaltaa vielä tulla minun luokseni! Se on toki liikaa!

Herra (rauhoittaen).

Rouva. Niin, loukkaannu vaan — sehän on liikuttavaa — kauheata — kuinka voi edes tuoda esiin senlaisia syytöksiä? Eikö herra Tourimel ole sinun paras ystäväsi? Olettehan olleet yhdessä aina kouluajoista asti, kuuluttehan samaan virka-osastoon, ja olethan sinä ollut vieraana miehenä hänen häissään, mikä siis on luonnollisempaa kuin että sinä aina olet ajatteleva vaan hänen parastaan?

Herra. — —

Rouva. Minä tahdon kuitenkin ilmoittaa sinulle, ystäväni, että maailma hyvin ihmettelee nähdessään sinut alituisesti aamiaisella näiden hyvien ystävien luona.

Herra. — —

Rouva. Sinulla on tietysti valmiina tekosyy. Herra Tourimel asuu aivan lähellä ministeriöä, ja onhan aivan luonnollista, kun koti on kauempana, että menet sinne aamiaiselle. Ja mitä minuun tulee, voin tehdä samaten, jos haluttaa!

Herra. — —

Rouva. Vaan sinä tiedät kyllä että minä en ole niitä naisia, jotka nousevat varhain aamulla lietsoakseen toiselle puolen Pariisia. Minä pysyn kotona, minä! (Rouva on puhunut yhteen jaksoon. Hän on jatkanut silmänräpäystäkään pysähtymättä. Vasta sanottuaan: "Minä pysyn kotona, minä!" hän pysähtyy ja vetää henkeään. Tästä päättää herra että nyt on hänen vuoronsa ja aikoo alottaa).

Herra (avaa suutaan).

Rouva (Alkaa taas). Jos herra Tourimel'iä haluttaa pitää ravintolaa, niin miks'ei, hyvin kernaasti minun puolestani. Jokainen hoitaa taloaan varainsa mukaan.

Herra (alakuloisena).

Rouva. Kuinka hänen varansa riittävät, siitä tehköön hän tiliä omantuntonsa kanssa. Minä en ole ollenkaan utelias tietämään, kuka hänen vaimonsa kalliit vaatteet maksaa.

Herra. — —

Rouva. Minä vaan sanon mitä yleensä puhutaan, nimittäin että rouva Tourimel pukee itsensä ihan liian hienosti ollaksensa entisen rummuttajan tytär.

Herra (hämmästyneenä).

Rouva. Niin rummuttajan tytär! Sinä et voi kieltää, olenhan itse nähnyt hänen isänsä, tuon vekkulin, joka toimitti isälleni hänen kunnianauhansa, voin sen sinulle näyttää, jos tahdot.

Herra. — —

Rouva. Mutta se ei liikuta sinua? Sen kyllä ymmärrän! Sinä et tahdo saastuttaa ihannettasi, etkä vähentää armaasi kunniaa!

Herra (hämmästyy).

Rouva. Oi, suo anteeksi! en luullut sinua niin hellätuntoiseksi. Vastaisuudessa olen kyllä karttava tätä puheenainetta. Kaikki, mitä rouva Tourimel tekee, on tietysti täydellistä, joskin hän koettaa riistää minulta mieheni rakkauden ja lapsiraukalta hänen isänsä, ja tuottaa onnelliseen kotiin epätoivoa ja turmiota, minä en ole valittava, en, minä vaikenen, ja koetan kuvitella että kaikki on niinkuin olla pitää, aivan luonnollista, aivan oikein ja aivan kunniallista. Mutta minä en sano sanaakaan, vaikka väittäisit vastaan kuinka paljon tahansa.

Herra. — —

Rouva. Vaan kenties se ei riitä? Ehkä tämä uhri ei sinua tyydytä? Ehkä pitää minun vielä heittäytyä rouva Tourimel'in jalkoihin ja rukoilla häntä saattamaan miestäni perikatoon.

Herra. — — (Tällä kertaa olisi hänellä tilaisuus puhua, vaan hän pidättää itsensä, kääntyy selin, olkapäitään kohottaen).

Rouva. Loukkaannu vaan! Siinäpä todistus. — Se onkin viisaasti tehty, kun ei löydä sanoja, millä voisi itseään puolustaa.

Herra (kääntyy).

Rouva. Millä voit itseäsi puolustaa?

Herra. — — —-

Rouva. Et millään! Sinulla ei ole mitään sanottavaa, ei puolta sanaakaan, ei tavuakaan, ei mitään! ei mitään!! ei mitään!!!

Herra (lähestyy häntä).

Rouva. Lyö vaan! — Tee niin hyvin.

Herra (hämmästyy).

Rouva. No, miksi et lyö?

Herra. — —

Rouva. Eihän täällä ole kukaan sinua estämässä. Olethan sinä vahvin — oo, elä pelkää, en minä puolusta itseäni, olethan sinä herra huoneessasi.

Herra — (Tälläkin kertaa voisi hän tarttua puheesen, vaan mitä hän voi sanoa? Paras on lähteä tiehensä. Sen hän aikookin tehdä ja menee ovea kohti).

Rouva. Sinua arveluttaa tarttua käsiksi minuun? Kenties pelkäät huutavan apua.

Herra (palaa).

Rouva. Vaan siinäpä erehdyt. Minä pidän pyhänä kodin liestä. Minä en ole se, joka turhan vuoksi nostan melua, ja joka pitää kodinhäväistystä etunaan.

Herra (on päättänyt olla ääneti).

Rouva (kertoo).

Herra (katselee lakeen).

Rouva. Vai etkö sitä tiedä?

Herra (ottaa sanomalehden ja istuu kamiinin ääreen).

Rouva. Vai niin, sinä et huoli vastata? Sinä tahdot lukea sanomalehteäsi? Niin, onhan se mukavin keino suoriutua pulasta. (Lähestyy häntä). Minä tiedän miehiä, jotka nähdessään vaimonsa onnettomana ja kärsivänä, ja ehkäpä vielä väärän epäluulon vaivaamana, mielellään puhdistaisivat itseään ja rauhoittaisivat häntä sydämmellisellä sanalla ja osaaottavaisella katseella. Onko tosiaan niin vaikeaa tuntea osanottoa niitä kohtaan, jotka teitä rakastavat?

Herra. — — (Päästää sanomalehden).

Rouva: Ja kun nyt ajattelemme, mitä minä oikeastaan pyydän sinulta? en mitään muuta kuin että sinä rehellisesti tunnustat, missä sinä olet ollut päivällisiltä lähdettyäsi — jos sinä todellakin olet ollut —

Herra (innoissaan).

Rouva. Hyvä on — minä siis otaksun että olet ollut päivällisillä. Mutta kumminkin täytyy sinun tunnustaa että on väärin tulla kotia vasta kahdentoista jälkeen —

Herra (aikoo puhua).

Rouva. Kahdentoista jälkeen, kun pidot loppuivat viimeistään puoli kymmenen.

Herra (koettaa taas puhua).

Rouva. Itsehän sinä niin sanoit.

Herra (samaten).

Rouva. Onko siis kummallista että minä ihmettelen —

Herra. — —

Rouva. Tulen levottomaksi.

Herra. — —

Rouva. Ja kun minä kysyn sinulta —

Herra. — —

Rouva (tyrskähtää itkuun). En saa mitään vastausta.

Herra (katselee häntä osanotolla).

Rouva (nyyhkien). Oi, äiti! Jos joku olisi kertonut sinulle että tyttäresi vielä saa kätkeä kyyneleensä itseensä.

Herra (loukkaantunut).

Rouva. Ja tämä ei ole vielä mitään. Tämä on vasta onnettomuuden alku.

Herra (lähestyy häntä).

Rouva (syöksee hänet pois). Anna minun olla, sanon minä. Minä en tarvitse sinun teeskenneltyä lohdutustasi. Sinä tahdot saattaa minut itkemään, no hyvä, minä itken! Oletko tyytyväinen nyt?

Herra (Tämä on toki liikaa. Hänen kärsivällisyytensä on loppunut. Hän kävelee poikki lattian edes takaisin pitkin askelein).

Rouva. Minä tiedän varsin hyvin että nyt olen naurettava! Onko oikein että itken? Ei, minun pitäisi päin vastoin totuttaa itseäni asemaani. Löytyyhän niin monta vaimoa, jotka kestävät miehensä välinpitämättömyyttä ja kumminkin pysyvät pystyssä. Kaikkia avioliittoja ei voi kohottaa. Meidän avioliittomme solmittiin liian onnellisissa oloissa. Kaikki iloitsivat sen johdosta — ainoa teräväsilmäinen oli vanha täti Rosalie rukka!

Herra (on seisonut kamiinin edustalla selkä yleisöön. Kuultuaan viimeiset sanat kääntyy hän vaimoonsa).

Rouva. Niin, jos kohta 85 vuotias, oli hän kumminkin teräväsilmäinen. "Ota vaari, tyttöseni!" sanoi hän minulle. — "Sinä menet naimisiin kuluneen miehen kanssa."

Herra (vastustaen).

Rouva. Niin, pieninkin asia todistaa elähtynyttä miestä! — miestä, jonka ensimmäisestä nuoruudesta liikkui monta hämärää juttua, ja joka tuo kotiinsa ajattelemattomia, tuhlaavaisia tapoja.

Herra (Viime hetkinä on herra näyttänyt yhä kärsimättömämmältä, kuultuaan sanan: "ajattelemattomia", taittaa hän paperiveitsen, jonka on ottanut kamiinin päältä).

Rouva. Siinä sen nyt itse näet: sinä hävität kaikki. — Siinä sinun vastauksesi!

Herra (nousee. Vaan ei! hän ei tahdo antaa vihalleen valtaa. Hän huomaa jo pian tukehtuvansa. Rauhoittuakseen menee hän pöydän luo ja kaataa itselleen suuren lasillisen vettä).

Rouva. Sinä tarvitset vettä? No, se nyt ei minua kummastuta. Päivällisen jälkeen mahtaakin sinua janottaa!

Herra (aikoo juoda, vaan vähän mietittyään ottaa sokeria ja valmistaa lasillisen sokerivettä).

Rouva. No niin, hiukan sokeria ja pomeranssia — se tekee hyvää — ja virkistää.

Herra (nauttii äänettömänä vettään).

Rouva (raivoissaan). Kun tahdot juoda sokurivettä, tahtoisin vaan muistuttaa, ett'et täst'edes tee sitä minun huoneessani!

Herra (pyyhkii rauhallisesti suutaan; äänettömyys).

Rouva (ihan suunniltaan). Toissa päivänä tiputit sinä monta tippaa siirappia minun samettikantiselle rukouskirjalleni.

Herra (katuvaisena ja kohteliaana, vaan kylmänä. Asettaa lasin pöydälle).

Rouva (purkaa vihaansa). Ja nyt panen suuremman arvon rukouskirjaani, kuin milloinkaan ennen! Mihinkä joutuisinkaan, ellei minulla olisi rukouksen lohdutusta! Taivaalle kiitos, että vielä voin luottaa siihen apuun, jonka uskonto antaa, ja sinä et voi pakoittaa minua halveksimaan sitä.

Herra (hymyilee).

Rouva. Minä kyllä tunnen sinun mielipiteesi! Ne ovat saattaneet sinut unhottamaan kaikki velvollisuutesi perhettäsi kohtaan, ne ovat saattaneet sinut hylkäämään uskonnon ja siveellisyyden.

Herra (on päättänyt pysyä ääneti).

Rouva. Mitä sanot?

Herra (tunnottomana).

Rouva. Hymyile vaan, herra Vapaa-ajattelija! Minua et kumminkaan saa unohtamaan sitä mitä äitini minulle opetti! — Ja äitini oli hyvin järkevä nainen, sen toki tietänet?

Herra (kohottaa olkapäitään).

Rouva. Vai sitäkin epäilet? Se vielä puuttui, että ottaisit äitini ivasi esineeksi!!

Herra (kohottaa kätensä taivasta kohti).

Rouva (nyyhkien). Ja lisäksi tänä päivänä, minun nimipäivänäni, jota minun kotonani aina vietettiin juhlapäivänä, ja joka muistuttaa minua lapsuuteni ihanimmista hetkistä.

Herra (katselee surullisesti vaimoaan).

Rouva. Niin, tänään on pyhän Felician päivä! Se ei tietysti sinua vähintäkään liikuta!

Herra. — —

Rouva. Tunnusta, ettet ole sitä muistanut, ettet koskaan semmoista ajattele!

Herra (koettaa puhua).

Rouva. Oi, älä huoli! älä koetakaan tehdä itseäsi valehtelijaksi! Se vielä puuttuisi.

Herra (kääntyy katselijoihin, ikäänkuin pyytääkseen heiltä todistusta, sen jälkeen hän kääntyy hymyillen vaimoonsa).

Rouva. Mitä nyt? Mikä sinua vaivaa?

Herra (ottaa ääneti lippaan taskustaan ja ojentaa sen vaimolleen).

Rouva. Rannerengas! — minulle! — (Tarkastaa sitä ja lukee kirjoituksen). "Felicia!" — Ja senkö vuoksi tulit niin myöhään kotia! — (Hellästi) Oi, rakas Charles! Kuinka sinä olet herttainen — ja kuinka minä sinua rakastan! (Lankee hänen kaulaansa).

(Esirippu alas).