TURKISTENPYYDYSTÄJÄT
Jännittäviä metsästysseikkailuja salomailla
Kirj.
ACHILLES DAUNT
Englannin kielestä suomentanut
Väinö Nyman
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1921.
SISÄLLYS:
Johdatus.
I. Matkalle lähtö ja ensimmäiset otukset.
II. Metsäelämää, eläinoppia ja ensimmäinen intiaani.
III. Henrin kuolema ja hautaaminen.
IV. Luoteisterritoriosta ja sen eläimistöstä.
V. Uusi toveri, hänen kertomuksensa ja lisää seikkailuja.
VI. Chesterfield. Jaken mielipiteitä. Antilooppeja.
VII. Kaukaisen lännen ihmeitä.
VIII. Harmaasta karhusta.
IX. Taistelu intiaaneja vastaan.
X. Pierren seikkailu.
XI. Kalliovuorillla.
XII. Monenlaista riistaa.
XIII. Arokoiria, susia ja karhuja.
XIV. Bull Pound ympäristöineen.
XV: Matkaa jatketaan vieläkin.
XVI. Ensimmäiset majavat ja loppu.
JOHDATUS.
Tämän kirjoittaja haluaa painostaa, että vaikka seuraavilla sivuilla kerrottujen tapahtumain ajasta ei vielä liene kulunut kovinkaan monta vuotta, on sivistyksen leviäminen vaikuttanut ainakin sen, etteivät kirjan alussa kerrotut tapahtumat voi uudistua. Nykyään esimerkiksi ei kenenkään tarvitse pelätä, että mustajalat hyökkäisivät hänen kimppuunsa Saskatchewanin haarautumien lähellä. Puhvelit ovat jo kuolleet melkein sukupuuttoon. Muutamia hajallaan olevia laumoja elelee kyllä vielä Kalliovuorten alemmilla rinteillä ja metsiköissä, mutta sellaiset tapahtumat kuin sivulla 62 kerrottu kuuluvat jo menneisyyteen. Yhtämittainen ja armoton teurastaminen on vähentänyt puhvelien lukemattomat laumat pieniksi harhaileviksi ryhmiksi. Nykyään ei tiedetä varmaan, onko Yhdysvalloissa enää olemassakaan muuta kuin yksi lauma. Mitä muuhun kertomuksessa mainittuun riistaan tulee, ei sen lukumäärä ole vielä sanottavastikaan vähentynyt, ja ehkä se vielä kauan kiihoittaa urheilijoita seuraamaan sitä tasankojen ja vuoristojen hiljaiseen yksinäisyyteen. Sellaiset miehet kuin Jake ovat nykyään yhtä harvinaiset kuin majavat ja puhvelitkin, ja vain sattumalta tapaamme joskus tuollaisen omituisen olennon. Meidän päiviemme oppaat, kuten esimerkiksi Oregon Bill, ovat aivan erilaiset kuin nuo vanhan polven raa'at ja sivistymättömät turkistenpyydystäjät. He tekevät tehtävänsä hienosti ja haluavat sekä elättää tilapäiset isäntänsä että majoittaa heidät mukaviin vaunuihin, joten vaikka riista vähenisikin, elävät metsästäjät siitä huolimatta yhtä herkullisesti. Asiain näin ollen on entisten aikojen viehätys paljon vähentynyt. Mutta toiselta puolen taasen ovat sen suomat edut kieltämättömät, sillä eihän kukaan toki valinne tyhjää lautasta täysinäisen asemesta, ja metsästäjä kai matkustaa salomaille tervehtyäkseen ja virkistyäkseen eikä kuollakseen nälkään.
I.
MATKALLE LÄHTÖ JA ENSIMMÄISET OTUKSET.
Tuolla lännessä auringonlaskun puolella, kaukana Luoteisen territorion aavojen ruohoaavikoitten, lukemattomien järvien ja jokien takana on maa, jota eivät maantieteilijät vielä meidänkään päivinämme täydellisesti tunne.
Tämä alue, joka useampiin karttoihin on merkitty tuntemattomaksi, on mustajalkojen omaisuutta. Nämä intiaanit ovat hurjia ja vaarallisia ihmisiä, jotka ovat tähän asti säilyttäneet itsenäisyytensä osaksi maansa luoksepääsemättömyyden takia, osaksi koska he ovat kieltäytyneet nauttimasta valkoisten "tulivettä". Tätä suunnatonta ja autiota territoriota rajoittavat lännessä Kalliovuorten jättimäiset selänteet, joiden ikuisen lumen peittämät korkeat huiput kohoavat pilviin. Niiden kallioiset rinteet kasvavat metsää, jossa karhut, pantterit, sudet, vuoristolampaat eli "suursarvet" ja useat muut turkiseläimet asustavat.
Etelässä ulottuu tämä mustajalkojen maa Missouriin ja pohjoisessa yliseen Saskatchewaniin, ja idässä ovat nämä villit tunkeutuneet ajaessaan takaa hirviä ja puhveleita aina 105°:lle asti.
Hudson Bay Company'n karaistuneet asiamiehet ovat perustaneet kauppa-asemia tämän aution seudun laitaosiin ja antavat intiaaneille heidän linnakkeihin tuomistaan villien eläinten nahoista maksuksi ruutia, lyijyä, huopia, pyssyjä ja kaikenlaisia muita villien tarvitsemia tavaroita. Juuri tällaisessa hirsimajassa eli linnakkeessa alkaa tämäkin kertomuksemme.
Kevät oli jo sulattanut jääkahleet, joihin talvi oli seudun kytkenyt. Miljoonat suloisesti tuoksuvat kukat olivat kirjailleet metsät ja aavikot, mehiläiset surisivat sinne tänne ja ilma kajahteli sirkkojen ja tuhansien lintujen äänistä. Villien hanhien kiilanmuotoiset parvet kiisivät jo pilvissä niiden palatessa eteläisiltä aavikoilta ja Meksikon lahden rannoilla olevien valtioitten suurilta soilta, joilla ne olivat viettäneet talvensa, pohjoisen napapiirin tuolla puolella oleviin pesimispaikkoihinsa. Kaikki merkit puhuivat kesän palaamisesta.
Vastapäätä Finlay House'ia, joksi tätä Hudson Bay Company'n kauppapaikkaa sanottiin, Saskatchewan'in aavalla ulapalla ponnistelee vastavirtaa muudan tuohesta rakennettu kanootti, joka hetkinen sitten oli nopeasti poistunut linnakkeen pienestä satamalahdelmasta. Melojina toimii pari nuorukaista, jotka nähtävästi ovat vielä kahdennenkymmenennen ikävuotensa aurinkoisella puolella, toinen keulassa ja toinen perässä. Kolmas, joka selvästi on muutamia vuosia vanhempi, istuu veneen keskellä nojautuen huopiin ja puhvelinkarvaviittoihin.
Katselkaamme näitä matkustajia hieman tarkemmasti. Kiinnittäkäämme ensin huomiomme tuohon veneen keskellä istuvaan, koska hän nähtävästi on vanhin. Hän on noin kolmekolmattavuotias, mutta monet hurjat taistelut villieläinten ja intiaanein kanssa ovat muuttaneet hänen kasvojensa ilmeen niin vakavaksi ja päättäväiseksi, että hän näyttää hieman vanhemmalta. Hänen silmäinsä nurkat ovat ryppyiset ja hänen katseensa on luja ja terävä, aivan erilainen kuin alituisesti kylissä asuvien. Tämä ilme on juuri ominainen näiden villien seutujen vuoristoasukkaille ja metsästäjille. Tämä ilmeen omituisuus näyttäytyy myös hänen toveriensa kasvoilla, vaikkakin vähemmässä määrin. Hänen kasvonsa ovat muuten hauskannäköiset ja rehelliset, ja alituinen hyväntuulisuus piilee hänen suupielissään, huolimatta siitä, että hänen huulensa ovat ohuet ja leuka luiseva. Hänen hiuksensa, sen verran kuin ne nyt näkyvät hänen ketunnahkaisen lakkinsa alta, ovat niin tummat, että ne näyttävät melkein mustilta, ja hyvin lyhyeksi leikatut, sillä koska tämä nuori metsästäjämme nyt on matkalla seutuihin, joissa ei partureita vielä ole olemassakaan, ellemme ota lukuun päänahannylkijäintiaaneja, oli hän jo siltä varalta leikkauttanut tukkansa niin lyhyeksi kuin suinkin ennen linnakkeesta poistumistaan. Hänen pukunsa on tuo tavallinen turkistenpyytäjäin, mutta ollen vielä aivan uusi, oli se hyvin siisti ja puhdas kaikista tahroista, joilla metsästäjän elämä hieman myöhemmin tulee sen koristamaan. Hänen vieressään on hänen luodikkonsa, neljätoista kertaa laukeava winchester-kivääri, jollainen ase on korvaamaton näissä villeissä seuduissa ja jolla nuori metsästäjämme voi osua "luumunsydämeen" yhtä hyvin kuin joku toinenkin erämies.
Hänen toverinsa ovat samoin asestetut ja varustetut, Toinen heistä on tumma-, toinen vaaleaihoinen, molemmat ovat kaunisvartaloisia ja selvästi sellaisia, että he hyvin sopivat tehtäväänsä. Kaikkien kolmen vyötäröillä olevasta leveästä vyöstä riippuu sievä patruunatasku. Vanhimman on tehty kanadalaisen saukon nahasta ja koristettu villisorsan pää- ja niskahöyhenillä. Hänen toveriensa taskut on taasen tehty alligaattorin nahasta ja kaunistettu piikkisian kiiltävillä kynsillä. Jokaisen vyöhön on sitäpaitsi pistetty kuudesti laukeava colt-revolveri ja toiselle kyljelle vastapainoksi leveä ja hienoteräinen metsästyspuukko, jota myöskin säilytettiin alligaattorin nahasta tehdyssä tupessa. Selkäpuolella on jokaisella pieni ja kauniisti kirkastettu teräskirves, jonka koristeltu pähkinäpuinen varsi näkyy vyön alta. Jaloissaan on heillä savustetusta ja pehmitetystä hirvennahasta valmistetut housut, joiden ompeleet on koristeltu samasta nahasta leikatuilla liuskoilla ja eräällä toisella tummemmalla aineella, joka näyttää aivan ihmishiuksilta. Niin, nämä kolme ystäväämme ovat todellakin reippaita poikia. Heidän vapaat ja tutkivat katseensa näkevät kaikki edessä, sivuilla ja takana olevat esineet tarkastellessaan, onko vihollinen tahi riistaa näkyvissä, kun heidän keveä veneensä, jota jäntevät käsivarret kuljettavat, nousee vastavirtaa Veden kohistessa vaahtona kokassa ja kuohujen uhatessa vyöryä matalain partaitten yli. Kanadan ranskalaisia he ovat ja serkkuja. Vanhinta sanotaan Calumetin Pierreksi erään seikkailun johdosta, johon hän kerran joutui samannimisessä linnakkeessa. Vaikka hänen toverinsa ovatkin vielä niin nuoret, tunnetaan heidät kumminkin hyvin noissa seuduissa, enkä epäile ollenkaan, etteivät nimet Gaultier l'Aigle ja Henri Labiche ole tutut useimmille turkismetsästäjille.
Olen jo ennen maininnut, että vene kulki vastavirtaa. Nuoret metsästäjät ovat juuri aloittaneet niin pitkän ja vaarallisen matkan, etteivät kaupunkien eivätkä muiden sivistyskeskuksien asukkaat voi sen laatua juuri ymmärtääkään. Heidän päämääränään ovat Bull Pound joen kaukaisten lähteitten ympäristöt, jonne he aikovat pystyttää telttansa ja metsästellä Kalliovuorten asumattomista solista lähtevillä joilla.
Mutta vaikka heidän matkansa onkin vaarallinen ja vaikea, ovat he silti hyvin iloiset ja heidän keveän veneensä liukuessa eteenpäin vastaavat rannat Kanadan venemiesten lauluun:
"Virta juoksee nopeasti, veljet työnnelkää,
kosket kuohuu huikeasti, jo ilta hämärtää!"
Kun pimeän tuloon oli enää vain tunti jäljellä, huudahti Pierre tovereilleen:
"Kuulkaahan, pojat, mielestäni pitäisi meidän jo leiriytyä! Olemme meloskelleet kovanlaisesti koko päivän ja tuossa rannalla on juuri sopiva yöpaikka, jossa on vettä ja puita aivan lähellä. Ja onpa siellä ruohoakin", lisäsi hän nauraen, "mutta luullakseni ei hevosemme kaipaa sellaista, vaikka sen vatsa tyhjeneekin sitten kuin olemme nousseet maihin tavaroinemme."
Gaultier ja Henri nauroivat iloisesti ohjattuaan veneen rantaan ja pitäessään kiinni oksista sillä aikaa kuin Pierre nousi maihin ja auttoi tovereitaan nostamaan tavarat rannalle. Sitten kuin se oli tehty, vedettiin vene varovaisesti törmälle ja käännettiin kumoon kuivamaan. Tällainen varovaisuustoimenpide säilyttää tuohen hyvässä kunnossa sekä tekee seuraavan aamupäivän matkan paljon helpommaksi, koska vene, ollen kuiva, on paljon kevyempi ja siis helpompi soutaa.
"Nyt, pojat", lisäsi Pierre, jota toiset olivat tottuneet kunnioittamaan matkueen johtajana, "tarttukaahan kirveihinne! Tuolla rannalla on kymmenkunta männynkäkkärää; hakatkaa ne haloiksi. Minä sytytän sillä aikaa tulen ja kaivan ruokatarpeet esiin."
Heti alkoikin kuulua hauskasti kajahtelevaa hakkuuta ja kaatuvien puiden rysähtelyä, ja vähän ajan kuluttua tulivat Henri ja Gaultier nuotiolle kantaen suuria taakkoja kuivia halkoja ja risuja, jotka nopeasti syttyivät ja räiskähtelivät kiemurtelevin liekein punertaen ympäröivän metsän ja karkoittaen pimeyden, joka oli jo alkanut lähestyä sen pimeistä lehdoista.
Niin pian kuin tuli alkoi palaa tasaisemmin, rupesi kekäleille asetettu kenttäkattila kiehumaan levittäen ympärilleen maukasta kahvin tuoksua, ja muutamat riistan kyljykset, jotka he olivat ottaneet mukaansa linnoituksesta, alkoivat Gaultierin niitä käsitellessä näyttää hyvin herkullisilta. Gaultier olikin todellisuudessa matkueen kokki, ja hän oli saavuttanut ammatissaan sellaisen taitavuuden muuttaa vastenmielisimmänkin näköiset ruokatarpeet niin maukkaiksi paisteiksi, viilokeiksi ja muhennoksiksi, että ne olisivat kutkuttaneet vaativimmankin herkuttelijan hienostunutta makua.
Tuon vanhan sananlaskun: "Huulten ja astian välillä on monta mutkaa", totuus ei ole milloinkaan kirjaimellisemmin toteutunut kuin nyt näihin nuoriin metsästäjiimme nähden, jotka ovat juuri rupeamaisillaan syömään illallistaan virkistyäkseen päivän työn jälkeen.
Henri oli juuri kaatamaisillaan höyryävää kahvia pieneen tinatuoppiin, kun Pierre kiinnitti hänen huomionsa muualle huudahduksellaan: "Hei, pojat, katsokaahan tuonne!" viitaten samalla joelle. "Hirvi on syöksynyt jokeen ja sen uinnista päättäen ei sen laita ole oikein."
Kaikki kolme kiinnittivät nyt huomionsa jokeen, jossa noin viidenkymmenen metrin päässä heidän nuotiostaan he selvästi näkivät komean hirven pään sarvineen sen uidessa vinoon joen yli melkein suoraan heidän leiriään kohti. Oli selvä, ettei se vielä ollut nähnyt tulta eikä poikia, jotka tarttuivat nopeasti pyssyihinsä aikoen ampua hirven sen maihin noustessa vapauttaakseen sen vaivasta tulla leirille asti. Mutta päästyään noin neljänkymmenen metrin päähän rannasta kohottautui eläin äänekkäästi puhisten koholle vedestä näyttäen hämmästyneille katsojille erään toisen eläimen, joka makasi sen niskalla ja oli selvästi upottanut hampaansa syvälle hirven kaulaan. Nuoret metsästäjät katsoivat kysyvästi toisiinsa ja tuijottivat sitten jälleen joelle, jossa ei näkynyt enää jälkeäkään kummastakaan eläimestä. Turhaan katsoivat he nopeasti pimenevälle virralle, sillä ei mitään, joka olisi ilmaissut eläinten katoamisen syyn, ilmestynyt näkyviin. Senvuoksi kääntyivätkin he päättäväisesti palatakseen nuotiolle, kun Pierre nopeasti, käskettyään heitä viittauksella pysymään hiljaa, polvistui painaen korvansa maahan ja kuunnellen tarkkaavaisesti. Sanomatta sanaakaan tunkeutui hän sitten äänettömästi pensaikkoon, kulkien vinoon sen läpi rannalle. Hänen toverinsa katsoivat äänettömästi hänen jälkeensä muuttamatta ollenkaan asentoaan. Äkkiä kuului sitten pyssyn paukahdus, jota seurasi jonkun eläimen vihainen murina, sitten toinen paukahdus ja Pierren iloinen huudahdus: "Tulkaahan tänne, pojat, katsomaan tuon äskeisen salaisuuden selittäjää!"
Tunkeuduttuaan nopeasti pensaikon läpi toverinsa luo näkivät he hänen seisovan muutaman maassa olevan eläimen ruumiin vieressä, jonka paksu ja pyöreä selkä, tumma turkki ja julmat leuat ilmaisivat, että kuollut eläin oli tuo peloittava ahma.
"Tämä oli juuri sen tapaista", sanoi Pierre. "Tuo kavala peto hyökkäsi hirven niskaan joltakin oksalta juuri kun hirvi astui veteen, jolloin tuo pelästynyt eläinraukka läksi uimaan se niskassaan joen yli. Luultavasti puri peto sen kaulavaltimon poikki, ja uidessaan joen yli vuoti sen veri kuiviin. Nyletään se nyt kumminkin, pojat, sillä onhan sen talja melko arvokas."
Noiden kolmen metsästäjän terävät veitset riistivät pian ahmalta sen tuuheakarvaisen turkin ja kantaen tätä voitonmerkkiään palasivat he kerran vielä nuotiolleen. Siellä he huomasivat, että kyljykset olivat palaneet aivan karreksi ja kahvikattila niin kallistunut, että puolet sen sisällöstä oli valunut maahan. Senvuoksi muodostuikin heidän illallisensa hyvin köykäiseksi, ja väsyneinä ja nälkäisinä kietoutuivat he huopiinsa, ja lisättyään puita nuotioon ojentautuivat he pitkäkseen sen vierelle jalat tuleen päin ja vaipuivat pian raskaaseen uneen.
II.
METSÄELÄMÄÄ, ELÄINOPPIA JA ENSIMMÄINEN INTIAANI.
Kaukaisen lännen metsien ja aavikoiden asukkaat nukkuvat kevyesti. Hermot, joita alituinen vaaran pelko jännittää, eivät milloinkaan hölly eivätkä salli metsästäjän vaipua tuohon raskaaseen uneen, johon asutuskeskusten rauhallinen elämä suo väsyneelle kauppiaalle tahi matkustajalle tilaisuuden.
Nukkuva metsästäjä ei kuule ollenkaan metsän tavallisia ääniä, mutta jos risukaan rasahtaa hänen punanahkaisen vihollisensa jalan alla tahi jos ei jonkun metsäeläimen äänen matkiminen oikein onnistu, hypähtää unissaankin varuillaan oleva metsästäjä heti johonkin piilopaikkaan ladattu luodikkonsa kädessään, vahtien sieltä terävin silmin ja korvin vihollista, joka siten usein joutuu väijyttäväksi ja lähetetyksi autuaille metsästysmailleen aivoihin osuneella luodikon kuulalla.
Näin kevyesti, mutta silti hyvin virkistävästi nukkuivat nämäkin nuoret metsästäjämme. Päivän ensimmäinen sarastus näki heidät jo hereillä. Pierre oli lähtenyt jo noin tunti sitten metsälle palaamatta vielä, Henri on jo tuonut joesta vettä kenttäkattilalla ja Gaultier kohentelee tulta, jonka ääressä he ovat istuskelleet, sillä aamu on kylmänlainen. Lämmitellessään siinä odottelevat he samalla kattilan kiehumista, sillä ellei Pierre onnistu saamaan mitään metsästä, on heidän pakko tyytyä sen sisältöön: kahviin, johon on sekoitettu keksiä, aamiaisekseen.
"Tuo oli Pierren luodikon ääni!" huudahti Henri. "Toivon hänen saava jotakin parempaa kuin nämä keksit. Nyt paukahti se jälleen", lisäsi hän, kun kolme nopeasti peräkkäin kajahtavaa laukausta kantautui heidän korviinsa. "Toivoakseni ei hän ole kohdannut intiaaneja; luullakseni olemme vielä liian lähellä linnoitusta tarvitaksemme pelätä sellaista."
Sillä aikaa kuin toverukset keskustelivat hieman huolissaan tästä asiasta, käveli Pierre hitaasti leiriä kohti pyssyineen, jonka piipun hihnasta riippui nippu lintuja.
Kun nälkiintyneet toverit huomasivat arokanat, huudahtivat he heti äänekkäästi riemusta. Ne höyhennettiin siekailematta ja sitten kuin niiden sisälmykset oli poistettu, kiinnitettiin ne tulen viereen maahan neljänkymmenenviiden asteen kulmassa nojautuviin keppeihin. Niiden paistuessa kertokaamme Pierren omin sanoin hänen aamullisesta seikkailustaan:
"Poistuttuani luotanne loittonin joesta metsän halki eräälle suolle, josta rupesin hakemaan jälkiä. Sellaisia en löytänyt lukuunottamatta muutamia hirven jälkiä, joita arvelin jo parin viikon vanhoiksi. Kirosin huonoa onneani, koska tiesin teidän olevan nälissänne eilisen paaston jälkeen. Jatkoin kuitenkin matkaani muutamalle setrejä ja vaivaiskoivuja kasvavalle harjulle. Sieltä löysin heti tuoreet jäljet, sillä muutamat äsken pureskellut oksat olivat vielä märät.
"Tuuli oli hyvältä puolelta puhaltaen vinhasti suoraan kasvoihin. Siinä paikassa oli viidakko kumminkin hyvin harvaa ja harju niin kallioista, ettei maata juuri näkynytkään. Sadan metrin päässä oli kumminkin eräs hyvin korkea lohkare, jolle rupesin hiipimään ajatellen, että päästyäni sen laelle näen eläimen, jos se nyt vain enää on läheisyydessä.
"Juuri kun olin päässyt laelle, näin sen syöskentelevän erään toisen harjun rinteellä noin neljännespenikulman päässä minusta. Laskeuduin nopeasti kiveltä ja laaksossa kasvavan kuusikon suojassa pääsinkin siitä noin sadan metrin päähän; mutta se oli niin pahasti sivuttain minuun, että sitä oli hyvin vaikea ampua.
"Olin kahden vaiheilla, ampuako vaiko ei, kun se käänsi päätään pureksiakseen erään sen vieressä kasvavan pienen pensaan ylimmäisiä lehviä, suoden siten minulle tilaisuuden, jota heti käytin hyväkseni. Se kaatui laukauksesta, mutta nousi heti jälleen syöksyen pois harjun yli toinen sarvi vain jäljellä päässään. Olin tähdännyt hieman liian ylös ja luoti katkaisi sen toisen sarven noin kolmen tuuman päästä sen juuresta.
"Tämän pettymyksen jälkeen aloin palailla jokea kohti ja hetken kuluttua kuului arokanojen kotkotusta eräästä pienestä metsiköstä. Läksin kulkemaan ääntä kohti, mutta en näyttänyt pääsevän ollenkaan lähemmäksi, sillä kuta kauemmaksi kuljin, sitä kauemmaksi tuntui äänikin etäytyvän. Tietysti tiesin noiden lintujen luonteen ja niiden kotkotuksen merkityksen, minkä vuoksi pysähdyinkin odottamaan.
"Äkkiä näin edessäni olevien puiden lomitse jotakin välähtelevän. 'Tuolla ne nyt ovat!', sanoin itsekseni ja todellakin, kun saavuin metsän reunaan, näin niiden omituisesti leikkivän muutamalla pienellä aukeamalla. Kaikkiaan oli niitä noin tusinan verran, mutta ainoastaan kymmenen juoksi toistensa jäljessä ympyrässä kuin hullut. Ympäri ja ympäri siinä vain mentiin niin kauan, että luulin niiden pyörtyvän.
"Pari lintua oli hieman syrjempänä ja huomasin niiden olevan kukkoja. Ensin alkoi toinen ja sitten toinen levitellä siipiään ja pyrstöään syöksyäkseen toverinsa kimppuun niiden omituisten lisäkkeiden pullottaessa appelsiinien tavoin niskan kummallakin puolella. Kun otetaan huomioon lintujen koko, oli niiden synnyttämä melu ihmeellinen. Nopeasti syöksyivät ne sitten toistensa kimppuun nokin ja kynsin. Ne kiersivät koko aukeaman höyhenten lennellessä ympäriinsä, kun ne repivät ja pistelivät toisiaan. Muut linnut lopettivat tanssinsa alkaen juosta niiden jäljessä ojennetuin kauloin ja aivan sen näköisinä kuin ne aikoisivat yhtyä taisteluun.
"Silloin satuin muistamaan, että tehän odotatte ruokaa, joten tähtäsin erästä suurta kukkoa, joka näytti olevan jonkunlainen johtaja, niskaan, ja luodin vaikutuksesta lensi sen pää kymmenen metrin päähän ruumiista.
"Muut lensivät läheisiin puihin, ja tähdäten aina alimmaista, onnistuin pudottamaan vielä kolme, ennenkuin ne läksivät lentoon kadoten näkyvistäni metsään. Nuo molemmat tappelijat olivat kumminkin vielä niin kiintyneet kamppailuun, että onnistuin tappamaan ne vain lyömällä ne kuoliaiksi puukalikalla. Koska en huomannut siellä mitään enää ja alkoi tulla jo myöhäinenkin, suuntasin kulkuni, leiriämme kohti ja — tässä minä nyt olen."
Siten loppuivat Pierren aamuseikkailut. Kun linnut jo olivat paistuneet ja kahvi kiehunut, saivat nuoret metsästäjämme ruveta aterioimaan paljon herkullisempaa aamiaista kuin he edeltäpäin olivat voineet aavistaakaan. Heidän keskustellessaan ja hyvällä ruokahalulla aterioidessaan luokaamme silmäys näiden mielenkiintoisten lintujen elintapoihin.
Arokana on Meksikonlahdesta kauas brittiläiseen Amerikkaan ulottuvien ruohoaavikoiden synnynnäinen asukas. Siellä niitä on uskomattomia määriä, ja uusien asutusten omistajat ampuvat niitä tuhansittain. Aavikoiden poikki johtavat karavaanitiet ovat niiden suosituimpia olinpaikkoja, koska ne löytävät siellä hevosten ulostuksista paljon sulamattomia jyviä.
Tällä komealla linnulla on vain vähän vertaisia Amerikan höyhenriistan joukossa, sillä sen siipien väli vaihtelee kahdeksastatoista seitsemäänkolmatta tuumaan. Sillä on lyhyt, kyömy ja vahva nokka, jonka yläosa on leveämpi ja melkoisesti pitempikin kuin alaosa. Jalat ovat höyheniset ja varpaitten yläpuolta peittävät lukemattomat pienet kilvet. Niiden nokissa ovat vahvat koukussa olevat kynnet, jotka hyvin sopivat ruoan kuopimiseen aroruohon juurilta. On melkein varmaa, että se mieluimmin oleskelee kosteilla seuduilla, etenkin paikoissa, joissa on paljon ruohomättäitä. Sellaisista paikoista on niiden hakeminen harvoin tuloksetonta.
Linnun yleisväri on tummanruskea, mikä hyvin sopiikin aavikon luonnolliseen vivahdukseen. Se voi kumminkin olla vaaleampikin, niin, melkeinpä aivan harmaakin vatsan alta. Pyrstöhöyhenet, lukuunottamatta paria keskimmäistä, ovat kaakaonväriset; keskimmäisissä on kauniita tummanruskeita juovia. Nokan juuresta silmiin ja niistä kauemmaksi niskaan kulkevat mustat ohjakset. Kun lintu levittää siipensä, paljastuvat harmaansinertävät läiskät, joissa olevia höyheniä perhostehtailijat pitävät suuressa arvossa.
Arokana pesii huhtikuussa ja hieman aikaisemminkin eteläisemmässä seuduissa. Siihen aikaan juuri elämöivät ja leikkivät ne tuolla tavoin kuin Pierrekin oli huomannut. Koiras saa tuon äänen aikaan puhaltamalla ilmaa sen niskassa olevien appelsiininväristen lisäkkeiden kautta. Tähän aikaan hajautuvat myös edellisenä syksynä muodostuneet suuret parvet pienempiin noin kaksitoista tahi parikymmentä lintua sisältäviin joukkoihin. Tuo omituinen kuherteleminen tapahtuu aikaisin aamulla, ja metsästäjä, jonka ääni on houkutellut paikalle, näkee jollakin kalliolla, kukkulan laella tahi muulla aukealla paikalla urosten tanssivan ihailevan kanaparven niitä katsellessa. Sellaisissa tilaisuuksissa antautuvat ne niin hurjiin tappeluihin, etteivät ne huomaa mitään, vaikka metsästäjä silloin tuleekin vääntämään niiltä niskat nurin.
Naaras munii tavallisesti noin kymmenen tahi kaksitoista munaa, jotka väriltään paljon muistuttavat tavallisten metsälintujen munia. Lintu rakentaa pesänsä melkein aina jollekin aron paljaalle kummulle tahi harjanteelle, käyttäen rakennusaineiksi aroruohon korsia, lehtiä ja rikkaruohoja. Syyskuun alussa alkavat nuoret linnut olla lentokykyisiä eikä silloin hemmoitelluinkaan herkkusuu voisi moittia niiden makua. Lokakuun keskivaiheilla ovat ne täysikasvuiset ja sellaisina riistaa, jota metsästäjät mielellään ampuvat.
Vasta viime vuosina ovat tämän oivallisen linnun ominaisuudet tulleet tunnetuiksi, ja koska höyry nykyään on lyhentänyt niin paljon välimatkoja ja aikaa, voi yritteliäs amerikkalainen lähettää nyt tätä riistaa laivanlastittain englantilaisille markkinoille, ja senvuoksi tarjotaankin sitä nyt kaupaksi useimmissa "Yhdistetyn kuningaskunnan" suurimmissa kaupungeissa.
Kalliovuorten ja aavikoiden ammattimetsästäjät ampuvat vain silloin tällöin näitä lintuja, sillä ne ovat heidän mielestään "paljasta moskaa". Mutta uudisasutusten läheisyydessä oleskelevat tilapäiset pyydystäjät ja ravintoloiden hankkijat pyydystävät ansoilla ja ampuvat niitä tuhansittain, ja kelpaavatpa ne paistiksi maanviljelijäinkin patoihin paikoissa, joissa ei niitä voida saada kaupaksi. Tämä tahallinen hävitys tekee pian lopun niistä kaikista, ja useissa paikoissa, joissa tätä oivallista lintua ennen esiintyi tuhansittain, on se jo vaikuttanutkin niin, ettei niistä enää löydä pienintä parveakaan.
Toivottavaa olisi, että tämän riistalinnun mieletön ja laiton hävittäminen olisi ainoa sellainen samaan lajiin kuuluva teko Amerikassa. Mutta asia ei ole kumminkaan niin, vaan niin pitkä ja leveä kuin maa on, harjoitetaan siellä järjestelmällistä puhvelien, oravien, taimenien, lohien, kurppien, villien kalkkunain ynnä muiden eläinten sukupuuttoon hävittämistä. Lakeja on kyllä laadittu estämään tätä julmaa teurastamista, mutta monissa piirikunnissa ovat ne pysyneet vain kuolleina kirjaimina. On olemassa kumminkin merkkejä, että ihmiset alkavat tulla järkiinsä, joten voimme olla varmat, että vähitellen aletaan viljellä ja kasvattaa sellaistakin riistaa, joka amerikkalaisten mielettömän välinpitämättömyyden vuoksi on tuhottu melkein sukupuuttoon, suuremmitta vaikeuksitta ja kustannuksitta.
Mutta kertomuksemme on nyt eksynyt hieman liian kauaksi nuorista metsästäjistämme, jotka tyydytettyään ahmivan ruokahalunsa mehevillä arokanoilla ovat nyt aikeissa lähteä jatkamaan matkaansa. Nostettuaan veneen törmältä kantoivat he sen varovaisesti jokeen, jonne Henri ja Gaultier kahlasivat tukemaan sitä. Sitten kuin matkatavarat oli siihen sijoitettu, nousivat nuo kolme nuorukaista siihen sanoen jäähyväiset kodikkaalle nurkalle, jossa he olivat viettäneet yönsä.
He jatkoivat melomistaan muutamia tunteja liukuen nopeasti milloin tämän-, milloin tuonpuoleisen rannan sivua etsien riistaa, sillä Pierren ampumat muutamat linnut eivät riittäneet heille muuksi kuin aamiaiseksi. Senvuoksi oli heidän pakko metsästellä saadakseen ruokaa, sillä heidän linnoituksesta mukaansa ottamat keksit ja leivät olivat jonkunlaista vararavintoa, jota oli vain syötävä silloin, kun ei riistaa ollut saatavissa.
Matkallaan sivuuttivat he monta Saskatchewaniin pohjoisesta päin laskevain sivujokien suuta. Kuta lähemmäksi he pääsivät joen haarautumiskohtaa, sitä metsäisemmiksi muuttuivat sen rannat, kunnes he vihdoin huomasivat kulkevansa solakkapuisten metsien lomitse, jotka peittivät virran kummaltakin rannalta kohoavia kukkuloita.
Kun he juuri olivat sivuuttamaisillaan eräänkin sivujoen suun, huomasi Pierren nopea katse suuren toitottajajoutsenen, joka juuri sillä hetkellä uiskenteli hiljalleen eräässä virran mutkassa. Koska lintu näytti aivan rauhallisesti jatkavan vesikasvien syömistään joessa uiskentelevien puunkappalten seasta, oli selvää, ettei se vielä ollut huomannut venettä.
Vene pysähdytettiin heti ja Pierre tarttui pyssyynsä ampuakseen, kun metsästä kuului luodikon kumea paukahdus, ja joutsen, koetettuaan äänekkäästi pieksäen siivillään kohota lentoon, jäikin kuolleena kellumaan veden pinnalle.
Tapahtuma oli niin nopea ja odottamaton, etteivät nuorukaiset ennättäneet huudahtaakaan hämmästyksestä. Samassa silmänräpäyksessä kajahti joen pohjoiselta rannalta toinen laukaus ja viheltävä luoti leikkasi tukon hiuksia Pierren toiselta ohimolta.
"Nyt pojat, eteläiselle rannalle nopeasti!" huudahti hän. "Intiaanit ovat kimpussamme!" Muutamat hermostuneet vetäisyt meloilla kiidättivät tuon keveän veneen joen pääväylän poikki muutamaan poukamaan, jossa riippuvat pajun- ja koivunoksat piilottivat heidät näkyvistä.
"Pelastuimmepa aivan viime tingassa!" sanoi Pierre näyttäen tovereilleen, miten vähällä oli, ettei tuo näkymätön ampuja ollut osunut häneen. "Luullakseni meidän on parasta odottaa täällä tyynesti, näyttäytyvätkö villit vaiko eivät. Ampujat ovat mustajalkoja, olen siitä melkein varma, vaikka he harvoin kulkevat näin kauas itään."
He odottivat tunnin vahtien kärsivällisesti joen pohjoista rantaa eräästä pensaikossa olevasta aukosta. Muita elollisia olentoja ei ollut näkyvissä kuin muutamia rannalle juomaan laskeutuneita kyyhkysiä. "Katsokaa", sanoi Gaultier, "nuo linnut kuulevat tahi näkevät jotakin, koska ne ovat lakanneet syömästä ja kehottelevat kaulojaan." Juuri silloin läksivätkin linnut lentoon ja matkustajamme huomasivat joen pohjoisrannalla olevien pensasten liikahtavan pari kertaa.
"Nyt, pojat", sanoi Pierre, "on koko asia yhtä yksinkertainen kuin ampuminenkin. Gaultier, jos suostut menettelemään aivan ohjeitteni mukaan, näytän sinulle erään kepposen, joka voi olla hyödyksi sinulle jolloinkin toistekin. Ota tämä mela ja nouse tuonne rannalle, mutta niin hyvin pensasten suojassa, ettei sinua voida huomata. Ripusta sitten takkisi melaan, pistä lakkisi sen päähän ja kohota laitos hitaasti hieman pensaitten yläpuolelle, mutta muistakin olla silloin makuullasi. Paneudu pitkäksesi jonkun rungon taakse ja näytä heille sitten syöttisi. Jos he ampuvat sitä, kaada hitaasti koko hökötys."
Gaultier poistui tyynesti veneestä kadoten äänettömästi pensaikkoon. Pierre asettui pyssyineen sellaiseen asentoon, että hän hyvin voi nähdä vastakkaiselle rannalle kenenkään siellä olevan vakoojan häntä silti näkemättä. Henri sijoittui hänen viereensä myöskin valmiiksi kaiken varalta.
Näitä valmistuksia seurasi kuolemanhiljaisuus, molempain kanootissa olevain metsästäjien levottomasti odotellessa sotajuonen onnistumista.
Äkkiä pöllähti vastakkaisen rannan pensaikosta savua ja sitä seurasivat huuto ja pensaitten äänekäs rasahtelu siltä suunnalta, jonne Gaultier oli piiloutunut. Nuorukaisilla ei ollut aikaa ottaa selvää asiasta, sillä samalla kajahti pohjoisrannalta äänekäs sotahuuto ja pensaikosta ilmestyi sotamaalauksilla koristettu intiaani vetäen lehvien suojassa ollutta kanoottia esille. Sitten hän kiipesi siihen aikoen meloa joen poikki.
"Älähän hermostu, poikaseni!" huudahti Pierre laskien kätensä Henrin olalle. "Tuohon punanahkaan on täältä ainakin kaksisataa viisikymmentä metriä. Annetaan hänen tulla hieman lähemmäksi, sillä meidän ei ole päästettävä häntä pakoon näyttämään tovereilleen jälkiämme."
Kanootti oli jo melkein pääsemäisillään rantaan, kun se, huolimatta intiaanin kovista ponnistuksista, joutui muutamaan pyörteeseen, joka alkoi kuljettaa sitä myötävirtaa. Silloin kohotti Pierre luodikkonsa ja ampui villiä keskelle sen helakanpunaista otsaa. Hän painoi liipasinta niin hitaasti ja vakavasti kuin hän olisi vain ampunut pilkkaan. Laukauksen kajahtaessa hyppäsi intiaani polviltaan seisoalleen kaatuen jokeen, jolloin kanootti kaatui alkaen solua virran mukana. Kerran he olivat näkevinään hurjasti huitovan käden nopeasti syöksyvän virran kuohujen keskeltä, mutta jos niin olikin, oli se vain viimeinen merkki heidän petollisesta vihollisestaan, joka oli ollut vähällä suoda yhdelle heistä saman kohtalon, jonka kova onni oli varannut hänelle itselleen.
Gaultierin kajahtava "Hurraa!" ilmaisi heille nyt hänen olevan turvassa. He läksivät nyt nopeasti hänen luokseen, ja hän kertoi heille seuraavaa:
"Poistuttuani luotanne menin hieman ulommaksi rannasta, sillä en halunnut suurestikaan saada reikää nahkaani, jos suinkin vain voin sen estää. Keksin sellaisen paikan, erään matalan syvänteen, johon voin kätkeytyä näyttääkseni heille syöttini. Ryömin sinne niin äänekkäästi kuin suinkin, kunnes olin luolassani hyvässä turvassa. Silloin järjestin takkini ja lakkini sellaiseen asentoon, että toiselta rannalta katsoen luultaisiin jonkun puikkelehtivan pensaikossa. Juuri silloin kuulin laukauksen ja minun on tunnustettava, että intiaanit ampuvat tarkasti. Katsokaahan tätä!" lisäsi hän näyttäen heille juuri sydämen kohdalla takissaan olevaa luodin reikää. "Tuohon hän ampui, juuri oikeaan paikkaan ja aivan epäröimättä."
Heidän vielä keskustellessaan taistelun kulusta sattui Pierre katsahtamaan joelle ja huudahti: "Pojat, intiaanit ovat hankkineet meille päivällisen. Katsokaahan tuonne!"
Ja nuorukaiset huomasivat todellakin, että kuollut joutsen jouduttuaan molempien virtain yhtymäkohdassa olevaan pyörteeseen vieläkin kieppui toisen rannan vieressä. Koska ei muita intiaaneja ilmestynyt näkyviin, päättivät pojat yrittää uhallakin, ja astuttuaan kanoottiin meloivat he joen poikki anastaen linnun, joka oli noin kolmenkymmenen naulan painoinen komea uros. Sitten he nousivat maihin ja saatuaan nuotion palamaan valmistivat he päivällisensä, jonka tarpeessa he jo suuresti olivatkin.
Pierre, joka oli oleskellut pitemmän aikaa kuin kumpikaan toverinsa Luoteisterritoriossa, jonka eräissä osissa muutamiin vuoden aikoihin intiaanit ja turkiskauppiaat syövät melkein vain joutsenia ja muita muuttolintuja, oli sen vuoksi hyvin tutustunut noiden lintujen elämään. Heidän syödessään päivällistä tyydytti hän sentähden tovereinsa uteliaisuuden kertomalla heille Hudsonin lahden territorion eri joutsenlajeista.
"Amerikassa elää", aloitti hän, "kolme joutsenlajia. Ne ovat kaikki suuria, mutta suurin ja raskain on kumminkin 'toitottaja', joka useinkin on kolmenkymmenen naulan painoinen, viidenkolmatta tahi seitsemänkymmenen tuuman pituinen ja siipien väli useinkin kuudetta jalkaa.
"Kuten näette, on tämä saamamme otus valkoinen mustin jaloin ja nokin, ja voidaan se myöskin tuntea sen pään ja niskan kuparille vivahtavasta väristä.
"Pitkänkin matkan päästä voidaan se helposti erottaa toisista lajeista, vannekaulasta ja Bewickin joutsenesta, suuremman kokonsa ja äänensä perusteella. Näiden eri lajien elintavat ovat hyvin samanlaiset. Toitottajat näyttävät kumminkin kokoutuvan suurempiin parviin kuin toiset ja tulevan myöskin aikaisemmin keväällä pesimispaikoilleen.
"On vaikeata määritellä leveysastetta, jonka toisella puolella tätä lintua ei olisi nähty. Muutamat sanovat nähneensä sen pesiä niinkin kaukana etelässä kuin yhdeksännelläkuudetta leveysasteella olevan Lessen Slave-järven eteläisillä rannoilla, mutta luullakseni ovat tuollaiset tapaukset melko harvinaiset. Minä puolestani en ole nähnyt puoltakaan tusinaa pesää yhtä monena vuonna, ja Assiniboinen linnoituksen asiamies kertoi minulle, ettei hän ole nähnyt pariakymmentäkään niinä monina vuosina, jotka hän on oleskellut linnoituksessa. Senvuoksi leviääkin suurin osa sitä kauemmaksi pohjoiseen, napapiirin tuolle puolelle, Bothia Felixin ja Kuningas Wilhelmin maan rajattomille soille. Hyvin luultavaa on, että niitä oleskelee Suuren Kalajoen autioitten rantojen läheisyydessä olevissa järvissäkin, mutta nuo villit seudut sekä niiden eläinmaailma ovat vielä melkein tuntemattomat.
"Toitottaja saapuu tavallisesti niin paljon aikaisemmin pohjolaan kuin nuo toiset lajit, että silloin tavallisesti vielä kaikki lammikot, järvet ja joet ovat jäässä, minkä vuoksi sen on pakko hakea ruokansa suliksi jääneistä paikoista, kuten koskista, putouksista ynnä muista.
"Tuollaisissa tilaisuuksissa tapaavat metsästäjät, joko intiaanit tahi valkoiset, niitä suuria joukkoja. Niin, on todellakin laajoja seutuja, joissa intiaanit elävät lintujen muuttamisaikana melkein vain näillä ja muilla linnuilla, kuten villihanhilla ja sorsilla.
"Intiaanit pyydystävät joutsenia sekä ansoilla että ampumalla. Maalla olevaan pesään asetetaan juoksusilmukka. Linnut tulevat pesään toiselta ja poistuvat siitä sen toiselta puolelta. Silmukka jännitetään sisäänkäytävän puolelle.
"Ansoja jännitetään virtojen matalikoillekin aina jonkin matkan päähän toisistaan, useinkin monia penikulmia laajalle alueelle. Ansat kiinnitetään tavallisesti pohjaan iskettyihin paaluihin.
"Kaikki Amerikan muuttolinnut palailevat hitaasti kylmien ilmojen edellä pysähtyen silloin tällöin syömään ja levähtämään. Senvuoksi ne tavallisesti ovatkin niin täydessä kunnossa, että niitä hyvin kannattaa ampua.
"Toitottajan munat ovat suuremmat kuin noiden toisten lajien. Yksi muna riittää ravinnoksi nälkiintyneelle miehelle, jos hän vain saa hieman leipää ja lihaa sen lisäksi.
"Vyökaulat saapuvat heti toitottajan tultua etelästä. Se on hieman pienempi, tavallisesti noin kuudenkymmenen tuuman pituinen ja enintään parinkymmenen naulan painoinen.
"Kuten nuo toisetkin, eivät nämäkään linnut näytä pitävän suolaisesta vedestä. Ne ovat hyvin harvinaiset meressä, ja kun tiedetään, että ne ainoastaan laskeutuvat sille syödäkseen eivätkä sukeltaakseen, nähdään niitä harvoin kaukana rannasta suuremmissa järvissäkään, koska ne pitävät kareista, joiden luona vesi on matalampaa.
"Luoteisterritorion joet ja järvet, joissa kasvaa tuota niin sanottua 'villiä riisiä', ovat villin joutsenen lempipaikkoja, koska ne mielellään syövät sen terttuja. Sen puutteessa voivat ne kyllä tulla toimeen sammakoilla, madoilla ja pienillä kaloillakin.
"Vaikkakaan joutsenet, koska ne ovat niin raskaat, eivät voi äkkiä kohota vedestä lentoon, kuten muut linnut, saattavat ne kumminkin päästyään vain siivilleen lentää ihmeellisen nopeasti, saavuttaen suotuisissa olosuhteissa sadankin penikulman vauhdin tunnissa. [Tarkoittaa englannin penikulmaa. 100 engl. penikulmaa = noin 161 kilometriä.] Näiden lintujen lentoonlähtö on todellakin niin vaikea, että ne mieluummin, jos sellainen suinkin on mahdollista, pakenevat veden pintaa myöten rapistellen siivillään ja auttaen samalla leveillä räpyläjaloillaan. Jos tuuli on suotuisa, käyttävät ne sitä hyväkseen siten, että levittävät suuret siipensä kuin purjeiksi. Siten voivat ne kulkea melko nopeasti, niin, aivan yhtä joutuisasti kuin kahden miehen meloma kanootti.
"Kun verrataan niiden arvoa muihin lintuihin, on näillä linnuilla vielä arvokas nahkakin, joista Hudson Bay Company maksaa intiaaneille ja metsästäjille viisi tahi kuusi shillinkiä kappaleelta. Toitottajan nahka on kumminkin halutumpaa tavaraa kuin noiden muiden.
"Muutamia vuosia sitten aikaisin keväällä, niin, melkeinpä tähän aikaan, oleskelin Mackenzie-joella. Järvet eivät olleet vielä laskeneet jäätään ja etelästä sinne muuttaneet vesilinnut olivat kokoutuneet koskiin ja putouksiin äärettömin joukoin. Vanhalla luodikollani, minulla ei silloin ollut tätä 'winchesteriä', oli silloin paljon tekemistä, sen saatte uskoa. En tehnyt pariin viikkoon muuta kuin metsästelin joutsenia. Öisin poltin kanootissani tulisoihtuja ja päivisin en joutanut muuta tekemäänkään kuin ampumaan sinne alituisesti saapuvia uusia lintuja.
"Niin, pojat, tuon ajan kuluttua olin ampunut kolmesataa viisikymmentä joutsenta, lukuunottamatta sorsia ja muita lintuja. Vein nahat Resolutionin linnoitukseen ja sain niistä melkein seitsemänyhdeksättä puntaa. Nylkiessäni joutsenia sain työskennellä kovasti, enkä saanut välittää hirmuisesta höyhenten ja veren paljoudesta. Ellei pakkanen olisi lauhtunut, olisin saanut niitä enemmänkin, mutta olihan tuota tuossakin tarpeeksi.
"Tietysti oli noiden lintujen joukossa kaikkia lajeja, mutta pienintä, Bewickin joutsenta, oli kumminkin kaikista vähimmän. En tiedä, miksi ne silloin saapuivat niin aikaisin, sillä tavallisesti tulivat ne viimeksi. Ne kulkevat kauemmaksi pohjoiseen kuin nuo toiset lajit. En ole milloinkaan nähnyt niiden pesiä, mutta muutamat Mackenzien latvoilla asuvat kauppiaat ovat kertoneet minulle, että ne rakentavat noin kuusi tahi seitsemän jalkaa leveän ja pari jalkaa korkean keon, jonka huipulla pesä on. Munat ovat kuulemma tavallisesti vaaleanruskeat siellä täällä esiintyvine tummine pilkkuineen.
"Tavallisesti pesii Bewickin joutsen Tyynen meren rannikolla, johon vyökaulakin usein eksyy. Toitottaja on kumminkin kokonaan näiden metsäseutujen lintu, ja kun kauppiaat ja metsästäjät puhuvat näistä linnuista, tarkoittavat he tavallisesti sitä.
"On silloin tällöin sattunut, että Bewickin joutsenia on nähty ja ammuttu Englannissakin, niin, kuluneeko talveakaan jonkun linnun eksymättä noille saarille.
"Olen varma, pojat, että teidänkin mielestänne on tämä lintu suuri Jumalan lahja näiden erämaiden matkustajille. Ne tarjoavat monta ateriaa nälkäiselle metsästäjälle, jonka niittä olisi pakko mennä syömättä nukkumaan.
"Näissä seuduissa on toisiakin lintuja, jotka ovat melkein joutsenten vertaiset, kuten tuo suuri Kanadan hanhi ja muut sen sukuiset, jotka täyttävät järvet ja joet pari kertaa vuodessa, ollen tervetulleena lisänä metsästäjän eväihin.
"Nyt olen luullakseni ilmaissut kaikki tietoni näistä linnuista, ja koska päivällisemme näyttää hyvin tyydyttäneen nälkämme, on meidän parasta lähteä jälleen liikkeelle. Tiedän mainion leiripaikan yöksi ja meidän on ponnistettava voimiamme saapuaksemme sinne ajoissa."
Sammutettuaan nuotion kytevät kekäleet nousivat metsästäjät kanoottiin ja aloittivat jälleen keskeytyneen matkansa.
III.
HENRIN KUOLEMA JA HAUTAAMINEN.
Sivuutamme nyt seuraavat pari päivää, joina ei mitään sen kummempaa tapahtunut, ellemme ota lukuun muudatta kahden kilpailevan hankosarvisen pukin kaksintaistelua, jonka todistajiksi he sattuivat joutumaan.
Eläimet olivat muutamalla hiekkarannalla erään jyrkän joenmutkan takana niin, etteivät matkustajat niitä nähneet ennenkuin olivat kiertäneet niemen. Ensin peräytyi toinen ja sitten toinen vähän matkaa, taivutti sitten päänsä syöksyen toisen kimppuun, joka aina torjui hyökkäyksen sarvillaan. Melojen synnyttämä pieni loiske hukkui sarvien kalinaan niin, että kanootti pääsi huomaamatta noin sadan metrin päähän taistelevista.
Kun he olivat katselleet niitä vähän aikaa, nosti Pierre pyssynsä poskelleen ja painoi juuri silloin liipasinta, kun ne sattuivat olemaan vierekkäin. Toveruksien suureksi hämmästykseksi kaatoi luoti kummankin uroon, mutta toinen nousi kumminkin heti jaloilleen ja oli jo melkein pääsemäisillään törmälle, kun toinen Pierren tarkasta luodikosta ammuttu luoti kaatoi sen jälleen.
Tutkiessaan eläimiä huomasivat he, että ensimmäinen luoti oli osunut lähimmän eläimen lapojen taakse, kulkenut sen läpi ja vaikeasti haavoittanut toista, joka oli juuri silloin sattunut olemaan melkein vierekkäin vastustajansa kanssa. Kun eläimet oli teurastettu, sijoitettiin herkullisimmat palat kanoottiin.
Koska he nyt jo olivat olleet matkalla neljättä päivää, lähestyivät he Saskatchewanin haarautumiskohtaa, jossa joen pohjoinen haara yhtyy eteläiseen mahtavaksi, synkkää metsää kasvavien rantojen välissä juoksevaksi, kauas Winnipegin salomaihin loppuvaksi majesteetilliseksi virraksi. Kun Pierre oli päättänyt päästä haaraan sinä iltana, eivät he pysähtyneetkään tunniksi ennen auringonlaskua, kuten tavallisesti, vaan jatkoivat matkaansa.
Heidän edessään ja takanaan levisi tuon mahtavan virran leveä ulappa, suurenmoinen kimaltelevan veden äärettömyys, jonka tuuli oli pannut hiljaa aaltoilemaan. Pohjoisessa, missä metsä ulottui aivan rantoihin saakka, oli paljon vahingoittuneita ja tuhoutuneita puita, suurten metsäpalojen tahi ukkosten muistomerkkejä.
Eteläinen ranta veti kumminkin heidän ihmettelevän huomionsa puoleensa, sillä siellä kasvavassa metsässä oli mitä erilaisimpia lehtipuita. Vaahtera ja koivu olivat pukeutuneet vaaleanvihreään, eroten miellyttävästi tummemmista männyistä ja kuusista, joiden latvat kohosivat muita ylemmäksi. Maa oli aaltoilevaa ja äärettömän hedelmällistä kasvaen vuorten huipuille asti mitä sakeinta metsää.
Uneksien katseli Pierre ohitse liukuvia maailman kauneimpia seutuja, ja heidän hennon veneensä keinuminen herpaisi hänen ruumistaan suloisesti.
Tuuli siveli hänen ohimoitaan ja sen nostamien aaltojen miellyttävä loiske liplatti veneen laitoja vasten uhaten meren tavoin pärskähtää joskus kannelekin, mutta tuo kevyt vene liukui notkeasti niiden yli juuri silloin kun väistäminen näytti mahdottomalta.
Kuten olemme jo maininneet, oli ilta, ja senvuoksi ponnistelivatkin Gaultier ja Henri päästäkseen haarautumaan siksi ajoissa, että yöleirin valmistamiseenkin vielä jäisi aikaa.
Tuliselta pallolta näyttävä lännestä paistava aurinko viivytteli vielä väreilevällä taivaanrannalla. Joen tasainen lainehtiminen näytti kauempana, katsottuna tuota tulista hehkua vasten, nousullaan ja laskeutumisellaan tahtovan sammuttaa sen tuoden mieleen Hiawathan säkeet:
"Kun länteen laskee ilta-aurinkoinen, se pilvein laidat kauniiks' punertaa, ja taivaan laaja kaari suurenmoinen kuin aavikot nuo laajat leimuaa; ja tyynen veden pintaan kirkkaan juovan näemme sen silloin aina luovan."
Huolimatta matkustajien ponnistuksista päästä haarautumaan aikaisin, ennätti kuu kumminkin nousta loistaen kirkkaasti siniseltä taivaalta. Pojat ohjasivat veneensä lähemmäksi pohjoista rantaa, jota he läksivät seuraamaan, meloen venettään silloin tällöin puitten suurten veden yli riippuvien oksien suojassa, jossa oli joskus melkein aivan pimeäkin.
Ulompana kimalteli ja välkkyi joki aaltojen kohotessa ja laskeutuessa tuossa heikossa valaistuksessa, ja kauempaa tuulen silloin tällöin virkistyessä kantautui korviin kallioiden yli syöksyvän veden lorina, joskus niin hiljaa, että se tuntui aivan mielikuvitukselta, mutta sitten jälleen kiihtyen kovemmaksi yötuulen vaihtelevien henkäysten mukaan. Koskeloiden omituiset huudot kajahtelivat virralla sointumatta oikein ympäröivään villiin luontoon. Virran yli riippuvien oksien lomitse tunkeutuivat kuunsäteet kuin raunioiden raoista heitä tervehtimään valaisten aina joskus saukkojen ja myskirottien aiheuttamia aaltoja, kun ne sukelsivat pinnan alle kanootin lähestyessä.
Silloin tällöin vetäytyi metsä kauemmaksi rannasta paljastaen pitkiä matkoja hopeankiiiltävää hietikkoa, jolle kuunvalo näytti uinahtaneen rauhallisesti. Mutta sitten sukelsivat he taasen metsän tummaan varjoon, ja kuinka nopeasti muuttuikaan kaikki! Joku eksynyt säde valaisi säikähtäen jonkun harmaan kallion laella nuokkuvaa sananjalkaa, nyt näytti melasta tippuvan timantteja johonkin mustevirtaan ja silloin tällöin liukui äänettömästi ohi suuria vaahtojoukkoja kuin ammuttujen joutsenien haamuja.
Runoilijat kirjoittavat "puiden latvoissa huokailevasta tuulesta". Tämä luonnon valittu soitto saavuttaa täydellisyytensä ainoastaan Amerikan autioissa metsissä. Toisinaan erehtyy kuulija niin, että hän luulee sitä surevien henkien puoleksi tukahdutetuiksi huokauksiksi. Toisinaan taasen tuntuu hänestä purojen lirinän ja lorinan siihen yhdyttyä, että ilma on niin täynnä selittämätöntä valitusta kuin luonto itkisi jotakin tulevaa onnettomuutta.
Tämän äärettömän erämaan yllä lepäävän pimeyden ja salaperäisyyden vaikutuksesta olivat nuorukaisetkin ajatuksissaan ja hiljaa. He jatkoivat vain melomistaan ollen kumpainenkin niin vaipunut omiin mietteisiinsä, ettei hän halunnut häiritä toverinsa vaiteliaisuutta.
Kaukana poissa sivistyksen ulottuvilta puhuu luonto tuhansin kielin sellaisille, jotka sitä rakastavat. Veden kohina, salomaiden synkeys ja yksinäisyys, tuulen huokaaminen sen väsyessä loppumattomalla tiellään, hopeankirkas kuunvalo, joka kirjailee metsän kukat, jyrisevä ukkonen, joka salamoi ja paukkuu pimeänä myrsky-yönä — ovat kaikki luonnon henkien tunteitten ilmauksia, jotka vetoavat siten luonnonystävän herkkään mieleen.
Sellaisten vaikutteiden lumoissa jatkoivat nuorukaisetkin matkaansa vastavirtaa. Mutta silti he katsoivat eteensä toivoen saavansa pian lopettaa ankaran päivätyönsä.
Kauempaa ilmestyikin jo näkyviin jotakin, jota he ensin luulivat joen keskellä olevaksi saareksi, mutta katseltuaan sitä hetkisen selitti Pierre sen tuoksi kauan odotetuksi niemeksi, jonka kärjessä Saskatchewanin molemmat haarat yhtyvät.
Kevein sydämin painoivat he melansa syvempään edeten samalla kauemmaksi rannasta, mutta karttaen kumminkin joen keskustaa, jossa väkevin virta kävi.
Koskelon väräjävä ääni rikkoi äkkiä hiljaisuuden, joka oli alkanut tuntuakin jo painostavalta. Siihen vastattiin joen toiselta rannalta.
"Pojat", sanoi Pierre, "en oikein pidä tuosta äänestä, sillä se kuulostaa minusta jollakin tavoin luonnottomalta. No nyt jälleen", lisäsi hän, "kuului se tuon vaalean hongan juurelta. Mutkitelkaa, pojat, kauemmaksi virran keskelle. Jos tuo ääni oli intiaanien aiheuttama, oli se joku merkki. Niitä on enemmän tuolla toisella rannalla. Hsst, kuunnelkaammehan!"
Silloin kantautuikin heidän korviinsa kaukainen oksan risahdus. Se tuntui kuuluvan eteläiseltä rannalta, mutta juuri silloin kuului kallioiden yli syöksyvän veden kohina kiihtyvässä myötätuulessa niin selvästi, etteivät he voineet varmasti sanoa, mistä tuo pahaaennustava ääni oikein tuli.
"Jos vain pääsemme tuonne haarautumaan", sanoi Gaultier, "voimme helposti eksyttää nuo roistot jäljiltämme, ellei heitä ole tunkeutunut jo niemellekin."
Kanootti oli nyt enää vain muutamien satojen metrien päässä metsiköstä, jonka varjoon metsästäjämme niin kiihkeästi halusivat päästä.
Totta on, ettei heillä vielä ollut oleellista todistusta vihollisten sielläolosta ja aikomuksista hyökätä heidän kimppuunsa, mutta koska he olivat tottuneita erämiehiä, joiden korvat voivat tarkasti erottaa jokaisen villin eläimen äänen sävelkorkeuden ja luonnonmukaisuuden, voivat he helposti huomata jokaisen väärän soinnun, jossa tottumaton ei olisi huomannut mitään tavatonta. Täten voi Pierrekin päättää, että intiaanit väijyivät läheisyydessä, ja siitä, että ne pysyttelivät niin itsepäisesti piilossa, arvasi hän niiden aikomusten vihamielisyyden.
Ennen poistumistaan linnoituksesta olivat he kyllä kuulleet, että pieniä mustajalka-joukkoja oli ryöstelemässä aavikolla. Heitä oli myöskin kehoitettu siirtämään matkansa muutamia päiviä eteenpäin, jolloin he olisivat saaneet seurata erästä matkuetta, joka juuri valmistautui lähtemään erääseen joen latvoilla olevaan linnoitukseen.
He eivät olleet kumminkaan ottaneet noita varoituksia kuuleviin korviinsakaan, vaan halunneet kernaammin kulkea kolmisin kuin parinkymmenen muun kanssa, jotka raskaine veneineen olisivat viipyneet matkalla ainakin kahta vertaa kauemmin kuin he keveine kanootteineen. Nyt oli kumminkin kaikki katuminen, jos he nyt sellaista tunsivatkaan, aivan hyödytöntä. Ainoa varovaisuustoimenpide, johon he voivat ryhtyä, oli pysytellä niin keskellä jokea kuin suinkin, sillä se oli tältä kohdalta noin kolmensadan metrin levyinen. He olivat niin ollen noin sadanviidenkymmenen metrin päässä kummastakin rannasta ja toivoivat, etteivät viholliset yön erehdyttävässä valossa voisi ampua heihin tarkasti.
Pierre vapautti nyt Henrin, ja hänen voimakkaista vedoistaan kiihtyi kanootin vauhti kovemmaksi.
Jokien välissä oleva niemeke oli enää vain noin sadan metrin päässä, ja nuorukaiset alkoivat jo toivoa kaiken vaaran olevan ohi. Mutta Pierre, joka terävin ja rauhattomin katsein tarkasteli jokaista esinettä, käski nopeasti Gaultierin kääntää kanootin eteläisen haaran keskelle lisäten samalla ponnistuksiaan niin, että tuo kevyt vene oikein kiitämällä kiisi eteenpäin.
"Melo henkesi edestä, Gaultier!" huusi hän. "Punanahat ovat työntäneet niemekkeestä kanootin vesille!"
Ja todellakin ilmestyi puiden varjosta sillä hetkellä muutamien villien meloma kanootti aikoen katkaista heidän tiensä. Samalla väänsi Pierre tiukasti melallaan kanootin eteläistä rantaa kohti alkaen meloa kaikin voimin. He pääsivätkin rannalla kasvavien puiden veden yli riippuvien oksien suojaan ollen monesti tarttua kiinni oksiin ja kiviin.
Huolimatta villien ponnistuksista jäi niiden kanootti jälkeen, jolloin nuorukaiset iloisesti hurraten etenivät.
Kun kanootin keulassa oleva intiaani huomasi sen, heitti hän melan kädestään ja tartuttuaan pyssyynsä ampui. Samalla huudahti Henri kovasti tuskasta vaipuen pitkäkseen istuvasta asennostaan ja painaen kädellään kylkeään.
"He ovat lopettaneet matkani", sanoi hän heikosti. "Pelkään luodin menneen suoraan lävitseni."
Intiaanit eivät olleet enää kuin noin viidenkymmenen metrin päässä, ja luullen vihollisten jo olevan heidän vallassaan kajahduttivat he hirveän sotahuutonsa.
Pierre ja hänen toverinsa olivat kumminkin päättäneet myydä elämänsä kalliista ja samalla kertaa toverinsa, jonka sydänveri vuoti nopeasti muodostaen heleänpunaisen lammikon heidän jalkoihinsa. Sen vuoksi asettivat he melat syrjään ja tarttuivat pyssyihinsä antaen kanootin solua virran mukana.
Nyt tuli selvästi näkyviin makasiinikiväärien etu, kun niitä käyttelevät miehet, jotka harvoin ampuvat sivu.
Ottamatta pyssyjä poskeltaan ampuivat molemmat yhtä mittaa lähestyvää kanoottia. Sieltä vastattiin ainoastaan kolmeen laukaukseen. Muudan luoti raapaisi keveästi Pierren poskea ja toinen lävisti hänen lakkinsa. Gaultier pääsi leikistä aivan ehein nahoin.
Kanootissa olevista viidestä villistä ammuttiin neljä yhtä monessa sekunnissa ja viides hyppäsi jokeen kaataen samalla veneen, joka alkoi ajelehtia virran mukana pohja ylöspäin.
Koska ei eloon jääneestä vihollisesta enää mitään kuulunut, käänsivät Pierre ja Gaultier huomionsa heti kuolevaan toveriinsa. Mutta silmäyskin häneen riitti jo ilmaisemaan heille, että hänen tilansa oli toivoton. He asettivat hänet niin mukavaan asentoon kuin vain olosuhteet sallivat, tarttuivat jälleen meloihinsa ja alkoivat ponnistella taasen vastavirtaa.
Mutta he eivät päässeet kuin noin viidenkymmenen metrin päähän äskeiseltä tapahtumapaikalta, kun luoti vinkui heidän välitseen puhkaisten kanootin juuri partaan alapuolelta. Kaiku vastasi laukaukseen pohjoiselta rannalta. Samalla kajahti metsästä sotahuuto kauhistuttavimmassa muodossaan ja muutamia laukauksia seurasi nopeasti peräkkäin, mutta koska matkustajat nyt olivat aivan eteläisen rannan vieressä, ei heille tullut mitään vahinkoa matkan pituuden ja epävarman valon suojassa.
"Niin, niin", sanoi Pierre, "huutakaa vain kurkkunne käheäksi. Olette aiheuttaneet meille jo tarpeeksi harmia, mutta neljä sotilastanne on saanut sen maksaakin niin, etteivät he milloinkaan enää tule painamaan liipasinta. — Gaultier, luullakseni on meidän parasta nousta maihin nyt. Noilla verenhimoisilla pedoilla ei ole enää toista kanoottia, eivätkä he siis voi tulla joen poikki pyssyineen. Toveri-raukkamme on hoidon tarpeessa, vaikka en luulekaan hänen sitä kauan kaipaavan. Jumalani, millainen onnettomuus!"
He ohjasivat sen vuoksi kanootin pensaikon aukkoon ja kantaen Henriä käsivarsillaan nousivat he eräälle pienelle liuskakivien peittämälle rannan kaistaleelle. Kanootista tuodut nahat asetettiin niin, että ne muodostivat vuoteen, jolle he laskivat toverinsa.
Pierre tunsi luotien aiheuttamat haavat niin hyvin, että hän huomasi Henrin tilan aivan toivottomaksi. Hän ei senvuoksi ollenkaan luullutkaan toverinsa paranevan. Hän sitoi vain haavan niin, että veri melkein lakkasi vuotamasta, ja kostutti potilaan huulia vedellä, sillä mitään muuta eivät ne tällä hetkellä kaivanneetkaan.
Gaultier seisoi vaiti ollen vieressä nojautuen pyssyynsä. Kerran tahi pari koetti hän lohduttaa kuolevaa nuorukaista sanomalla hänelle, että neljä hänen vihollistaan oli lähetetty ennen häntä tuolle hämärälle tielle, jonne hänenkin oli pian heitä seurattava. Näytti kumminkin epäiltävältä, käsittikö kuolevan harhaileva järki hänen sanojaan, vai muustako syystä ne eivät tehneet toivottua vaikutusta.
Pierre, jonka tunteet ja puhe useinkin muistuttivat sivistyneestä miehestä, ymmärsi, että jotakin toisenlaista lohdutusta tarvittiin nyt virkistämään kuolevan sielua; mutta hänen harrastuksensa ja edellinen elämänsä olivat varustaneet hänet huonosti selittämään Jesuksen sovintokuoleman merkitystä. Hän koetti kumminkin parastaan ja hänen karkea äänensä vapisi liikutuksesta, joka tahtoi saada hänet valtoihinsa, kun hän kehoitti Henriä luottamaan hänen ansioonsa ja armoonsa, joka oli kuollut senvuoksi, että kaikki häneen uskovat syntiset saisivat elää iankaikkisesti.
Gaultier polvistui Pierren viereen ja molemmat rukoilivat vaatimattomasti ja yksinkertaisesti, että Kaikkivaltias ottaisi huomaansa heidän kuolevan toverinsa sielun. Hetken vakavuus värisytti heitä lisäten heidän rukoustensa hartautta.
Kooten kaikki viimeiset voimansa ojensi Henri kummallekin serkulleen kätensä kiitellen ja hyvästellen heitä jo aivan kuiskaukseksi alentunein äänin. Molemmat nuorukaiset kostuttivat hänen käsiään kyynelillään antautuen surunsa valtaan tuskallisin nyyhkytyksin. Äkkiä kohottautui Henri melkein istualleen ja kumartui eteenpäin, mutta huokaisten raskaasti vaipuikin takaisin Pierren syliin.
"Hän on kuollut!" huudahti Gaultier.
"Niin on", vastasi Pierre surullisesti, "hänen elämänsä on loppunut. Mutta", lisäsi hän vakavasti, "me olemme vielä hengissä, ja jokainen luodikkoni ampumamatkalle tullut mustajalka saa vastata hänen kuolemastaan."
Nyt ei ollut enää muuta tehtävää kuin haudata kuollut metsästäjä ja sitten jatkaa keskeytynyttä matkaa, sillä oleskeleminen pitemmän aikaa seudulla, joka nähtävästi oli aivan täynnä vihollisia, olisi ollut liian uskallettua. He kaivoivat haudan puukoillaan ja meloillaan joen hiekkatörmään.
Kuu oli nyt jo laskenut alas läntiselle taivaalle muodostaen pitkiä varjoja sinne, missä sen vinot säteet voivat tunkeutua metsän pilariston välitse. Veden pinnalle oli keräytynyt kylmää ja harmaata sumua, joka muodottomin pilvin ajelehti eteenpäin. Kylmä tuulikin alkoi puhaltaa kiiruhtaen poislähdön jäljelläolevia valmistuksia. Ruumis asetettiin hellästi matalaan hautaan, ja lyhyen vakavan rukouksen jälkeen täytettiin kuoppa jälleen hiekalla, joka poljettiin lujasti paikoilleen. Otettuaan pyssynsä viivähtivät Pierre ja Gaultier vielä hetkisen kummulla, joka kätki kaiken jäljellä olevan heidän toveristaan, ja sitten he sanomatta sanaakaan asettuivat paikoilleen kanoottiin ja työnnettyään sen virralle alkoivat jälleen meloa vastavirtaa.
IV.
LUOTEISTERRITORIOSTA JA SEN ELÄIMISTÖSTÄ.
Sellaisille, jotka haluavat kuunnella sen opetuksia, on salomaa hyvä koulu. Se tekee pelokkaimmastakin rohkean ja opettaa kestämään kärsivällisesti vaikeuksia, vaaroja ja monenlaisia vaiheita, jotka siellä tulevat jokaisen matkustajan ja metsästäjän osaksi. Se vahvistaa huomiokykyä, mieltä ja ruumista, ja joka tapauksessa panee se sellaisenkin, jolla on hienompi luonne kuin raa'alla rajamaanasukkaalla, ajattelemaan Jumalaa, kun hän tarkastelee Herran töitä. Muutamien viikkojen tahi kuukausien oleskelu tutkimattoman ja asumattoman salomaan yksinäisyydessä on useinkin vaikuttanut enemmän luonteitten muodostamiseen ja jalojen ominaisuuksien esille tuomiseen kuin kaikkien edellisten vuosien oleskelu nykyaikaisen sivistyksen keinotekoisessa ilmastossa.
Sekä Pierre että Gaultier olivat alttiit niille vaikutuksille, joiden alaisiksi heidän elämänsä oli heidät tehnyt. He rakastivat tuota viheriätä salaperäistä metsää, sen laajoja näköaloja, sieviä aukeamia, lorisevia puroja, monia virtoja ja niiden sammaleisia rantoja, joille aurinko paistoi puiden oksien lomitse; kaikkea tuota he rakastivat. He eivät voineet määritellä, mikä tuo kauttaaltaan siinä esiintyvä viekoitteleva taikajuoma on, joka teki heistä sen orjia, mutta heidän villi ja vapaa elämänsä tarjosi heille kiihottavampia suloja kuin täydellisin sivistys vaativimmalle huvittelijalleen.
Tähän asti olivat nämä kolme serkusta aina eläneet yhdessä sekä senvuoksi, että he kaikki pitivät metsäelämästä, että heidän sukulaisuutensa perusteella. Senvuoksi täyttikin tuo peloittava isku, jonka Henrin kuolema oli heille antanut, Pierren ja Gaultieren mielen suurella tuskalla, vaikka heidän metsissä opittu hillitsemiskykynsä tukahduttikin kaiken tuon heidän sydämessään riehuvan suuren surun ulkonaiset ilmaukset. Syrjäisestä olisivat he näyttäneet välinpitämättömiltä, mutta sellainen luulo olisi ollut mitä suurinta vääryyttä nuoria metsästäjiä kohtaan.
Koko päivän meloivat he länteen päin pitäen koko ajan silmällä kumpaakin rantaa huomatakseen ajoissa jokaisen lähestyvän vaaran; mutta vihollinen näytti selvästi jääneen jälkeen, koska ei siitä enää ollut havaittavissa merkkiäkään. Tapansa mukaan nousivat serkukset iltahämärissä maihin eteläiselle rannalle valmistautuen viettämään siellä yönsä. Tällä kohdalla loittoni metsä melkoisesti joesta jättäen väliin muutamia satoja aareja käsittävän maa-alueen, jossa kasvoi enimmäkseen karkeata ruohoa ja surkastuneita pajupensaita.
Jätettyään toverinsa sytyttelemään leiritulta tarttui Pierre pyssyynsä lähtien kuljeskelemaan surkastuneeseen paju- ja leppäpensaikkoon ampuakseen jonkun otuksen illalliseksi. Hänen huomiotansa oli jonkun aikaa kiinnittänyt metsänlaidasta kuuluva omituinen melu. Joskus oli se aivan kuin jonkun raivohullun naurua, joskus taasen kuin jotakin ihmistä olisi kuristettu. Nämä äänet tässä autiossa paikassa sopivat hyvin täyttämään jokaisen kuuntelijan mielen kauhulla, mutta Pierre tunsi siksi hyvin niiden aiheuttajan, että hän pelkäämättä rupesi ryömimään eteenpäin käyttäen hyödykseen kaikkia paikan tarjoamia apukeinoja. Hänen silmänsä eivät voineet varmasti erottaa mitään aukiota ympäröivien puiden lehvistön-varjosta, vaikka hän muutamia minuutteja katselikin tarkasti oksia. Äkkiä vaikeni tuo omituinen melu ja Pierre alkoi jo pelätä, että hänen läsnäolonsa oli huomattu, kun odottamatta eräs huuhkaja liiteli hiljaa näkyviin muutamien kuusien oksien pimennosta laskeutuen vinosti maahan vähän matkan päähän muutamien pensaitten taakse.
Pierre lähestyi nopeasti paikkaa pysyen hyvin piilossa välissä olevien pensaitten takana. Pian näkikin hän edessään takaa-ajettavansa taistelemassa hurjasti jonkun toisen eläimen kanssa. Hän ojensi äkkiä pyssynsä ampuen huuhkajaa, jonka luoti tappoi heti sen alla olevan eläimen päälle. Viimemainittu ei ollut mikään muu kuin rämejänis, jonka huuhkaja oli epäilemättä huomannut metsästä.
Edellisenä päivänä ei Pierre mitenkään olisi suostunut syömään huuhkajaa, kun muutakin riistaa oli saatavissa, mutta viime yön jännitys ja hänen tavattoman pitkä paastoamisensa olivat kiihoittaneet hänen ruokahaluaan. Tämän suuren linnun liha ei ole kumminkaan mitään huonoa ravintoa, sillä se on valkoista ja mehevää ja tarjoaa nälkäiselle metsästäjälle silloin herkullisen aterian, kun ei muuta riistaa ole olemassa. Rämejänis, joka taistelun jälkeen oli kykenemätön pakenemaan, oli tervetullut lisä Pierren laukkuun. Kun hän palasi leiriin ja laukun sisällys oli tyhjennetty maahan, tervehti Gaultier serkkuaan lämpimästi.
He nauttivat ateriansa melkein vaiti ollen, sillä samat surulliset ajatukset olivat saaneet heidät kummankin valtoihinsa: viime leiripaikassa oli Henri ollut vielä heidän mukanaan. Mutta vaikka he tunsivatkin hänen poistumisensa aiheuttaman tyhjyyden, olivat he siksi rohkeita poikia, etteivät he aikoneet antaa tuon tapauksen muistelemisen lannistaa mieltään tarpeettomasti. Muistaen sen muuttuikin Pierre syötyään iloisemmaksi alkaen keskustella Gaultierin kanssa heidän molempien mieltä kiinnittävistä asioista.
Muiden muassa ilmoitti hän muutamia hyödyllisiä asioita maasta, jonka halki heidän oli kuljettava, koska Gaultier'ille nuo seudut olivat aivan tuntemattomat. Hän kertoi, että Saskatchewanin molempien haarojen välinen maa oli paljon hedelmällisempi kuin monet ihmiset luulivatkaan — siellä oli suuria maanviljelyksen eri muodoille sopivia alueita, ja ne seudut, joita ennen oli luultu autioiksi erämaiksi, kasvoivatkin metsää. Hän todisti selvästi, ettei suuri amerikkalainen erämaa ulottunut hetikään niin kauaksi brittiläisen rajan tuolle puolelle kuin maantieteen tutkijat kuvittelivat. Tässä autiossa maassa oli monenlaisia paikkoja, siellä vaihtelivat metsät ja aavikot, toisissa paikoissa on edellisiä enempi, toisissa taasen jälkimmäisiä. Useampaa Amerikan mantereelle ominaista riistaa on siellä viljalti: suuria hirvilaumoja kuljeskelee sen aroilla laitumella tahi hakee suojaa monista metsiköistä, puhvelit vaeltavat suurin joukoin aavikoiden poikki ja lännempänä olevien Kalliovuorten monissa solissa. Noilla korkeilla kukkuloilla oleskelee tuo pelätty harmaa karhukin, jonka peloittava hahmo näyttäytyy silloin tällöin jollakin kallionkielekkeellä tahi syvällä kuohuvien virtojen pimeillä rannoilla. Kaneelinvärinen, musta ja kirjava karhu ovat siellä kuin kotonaan, pantteri hiiviskelee kallioiden välissä, vihattu ahma syöksyy joltakin oksalta alempana olevan saaliinsa niskaan, pitkähäntäinen hirvi ravaa aavikoilla ja suurisarvinen vuoristolammas hyppelee kallioilla.
Gaultier kuunteli henkeään pidättäen toverinsa kertomusta näistä ihanista metsästysmaista. Hän oli aina kadehtinut erämiesten elämää eikä hän voinut oikein uskoa vielä nytkään, että hän itse juuri oli aloittamaisillaan tuota todellista elämää, jota hän oli haaveillut sulaksi onnellisuudeksi.
Keskustellessaan heittivät he silloin tällöin suuren kuivan halon nuotioon, joka lähetteli ympärilleen oikeita säkenepilviä karkoittaen pimeyden kauas puiden sekaan. Joskus kiinnitti kumminkin heidän huomiotaan lyhyen matkan päässä olevasta pensaikosta kuuluva rasahtelu. Silloin heittivät molemmat metsästäjät vaistomaisesti enemmän puita tuleen, kunnes se paloi ja hehkui kuin sulatusuuni valaisten koko leirin ympäristön kirkkaanpunaiseksi.
He kuuntelivat hetken aikaa hievahtamatta, mutta lukuunottamatta virran hiljaista loiskinaa ja ympäristön puiden lehvissä suhisevaa tuulta eivät he voineet erottaa mitään. He alkoivat jo melkein uskoa erehtyneensä, kun jälleen kuului tuollaista heikkoa ritinää, jota tällä kertaa seurasi omituinen melkein syvältä huokaukselta kuulostava ääni leirin kummaltakin puolelta.
Tuli oli sytytetty erään paikan edustalle, jossa pensaitten välissä kasvava karkea ruoho oli pitempää kuin muualla. Siltä suunnalta oli tuo ääni heidän mielestään ensin kuulunut. Pierre käski hiljaa toveriaan tarkastelemaan vastakkaista puolta. "Siellä on pari pantteria", lisäsi hän. "Pidä sinä silmällä toista, niin minä otan tämän toisen osalleni."
Pitkä ruohikko, johon Pierre oli suunnannut katseensa, näytti heilahtelevan silloin tällöin kuin joku sen läpi hitaasti tunkeutuva eläin olisi työntänyt sitä hiljaa syrjään, tuskin risahduksenkaan ilmaistessa sen käärmemäistä etäytymistä. Pian lakkasivat kumminkin nämäkin heikot äänet kuulumasta ja kaikki oli yhtä hiljaista kuin ennenkin.
Tulen räiskyminen, soilta kuuluva etäinen kurkien kirkuminen ja rantatörmän takana virtaavan joen lorina kuuluivat Pierren jännitettyyn korvaan tavallista kovemmasti, ja mielessään kiroili hän niitä, koska ne estivät kätkeytyneen vihollisen jatkuvan etenemisen kuulumasta.
Äkkiä oli hän kumminkin näkevinään kirkkaan, viheriältä loistavan pisteen sotkeutuneiden ruohonkorsien ja pajujen välistä, ja kun hän käänsi hieman päätään, tuli toinenkin sellainen näkyviin. Hän tiesi nyt huomanneensa hiipivän pantterin silmät, joihin nuotion tuli kuvastui.
Siirryttyään hieman näytti hän päässeen asentoon, joka tyydytti häntä, koska hän, katsottuaan tarkasti, nosti pyssyn hitaasti poskelleen. Kun laukaus pamahti, syöksyi muudan suuri keltainen eläin karjaisten tulta kohti, jonka tuhassa se alkoi kieritellä. Toinen laukaus lopetti sen piehtaroimisen.
Vähän matkan päässä olevasta pensaikosta kuuluva ritinä, jonka nähtävästi aiheutti joku pakeneva peto, vapautti nuorukaiset toisen hyökkäyksen pelosta. He käänsivätkin senvuoksi huomionsa kuolleeseen pantteriin, jonka he vetivät kauemmaksi tulesta alkaen sitä nylkeä. He saivatkin sen pian tehdyksi, sillä molemmat olivat taitavat veitsen käytössä.
Gaultier oli hyvin nyrpeissään sentähden, ettei hän ollut saanut ampua tuota toista väijyvää pantteria; ja koska hän tiesi hyvin vähän näiden petojen elintavoista, kysyi hän Pierreitä, joka mielellään ilmaisi hänelle kaikki tietonsa.
"Pantteri", aloitti hän, "on ainoa näiden seutujen siihen luokkaan kuuluva otus. Tuolla etelässä on kyllä toisiakin kissaeläimiä, kuten jaguaareja ynnä muita, mutta ne, joita täällä sanotaan kissaeläimiksi, eivät olekaan sellaisia, vaan suoraan sanoen ilveksiä. Texasissa nimitetään niitä töpöhäntä-kissoiksi.
"On ikävää, ettei jokaisella pedolla ole omaa nimeä, mutta kuten luultavasti tiedät, ei puhveli todellisuudessa ole mikään puhveli, vaan biisoni, hirvi ei ole sama kuin eurooppalainen hirvi, jota me sanomme rämehirveksi. Sillä on kumminkin toinenkin sekaannusta estävä nimi, josta me saamme kiittää intiaaneja, nimittäin vapiti. Metsästäjät nimittävät teräväsarvea vuoheksi, vaikka se onkin antilooppi. Voisin luetella paljon enemmänkin tällaisia samanlaisia vääriä nimityksiä, mutta nämä mainitsemani riittävät jo todistamaan asian.
"Olen kuullut, että pantteria tavataan etelässä päin aina Etelä-Amerikassa asti, jossa niitä on kuulemma hyvin runsaasti muutamin paikoin. Espanjalaiset nimittävät sitä leijonaksi, koska se näöltään muistuttaa tuota eläintä, yhdennäköisyys, joka perustuu ainoastaan samanlaiseen väriin. Olen silloin tällöin nähnyt laikullisiakin panttereita, mutta ne ovat aina sattuneet olemaan niin nuoria, ettei pilkkuja voitu huomata muuten kuin määrätyssä valaistuksessa.
"Kuten voit itsekin huomata, ei pantteri ole mikään kaunismuotoinen eläin. Vastakohta on sitä suurempi, kun ajatellaan, että kaikilla sen sukulaisilla on kaunismuotoinen ruumis ja notkeat jäsenet. Pantterin selkä on pitkä ja matala, ja jalat ovat lyhyet ja tylpät tehden eläimen hieman kömpelön näköiseksi. Sen pituus on tavallisesti viiden ja kuuden jalan välillä, siihen laskettuna häntäkin, joka on noin pari jalkaa pitkä.
"Huolimatta pantterin näennäisestä kömpelyydestä ei mikään sen sukulaisista voita sitä kiipeämisessä. Se voi kavuta puuhun ihmeellisen helposti, jolloin se käyttää kynsiään, siis aivan eri tavoin kuin karhu, joka kiivetessään tarttuu puuhun syliksi.
"Eräästä sen toisesta omituisuudesta on minulla henkilökohtaiset melko ikävät muistot.
"Viivyin eräänä iltana hyvin myöhään ulkona ajaessani takaa haavoittamaani peuraa. Seuratessani eläimen jälkiä, joissa oli verta siellä täällä, saavuin muutamaan kallioiseen solaan, jossa oli hyvin hämärää osaksi senvuoksi, ettei valo voinut sinne tunkeutua, osaksi siksi, että muutamat äärettömän suuret puut varjostivat oksillaan koko polun.
"Sen pohjalla virtasi pieni joki, joka oli metsäeläinten mieluinen juomapaikka. Eläimen jäljetkin veivät sinne.
"Kumarruin juuri tarkastelemaan peuran jälkiä, kun säikähdin tukahdutettua murinaa, jota heti seurasi jonkun suuren eläimen loikkaus ylitseni. Mennessään pyyhkäisi se lakin päästäni.
"Voit kuvitella, miltä minusta tuntui, kun suoristuttuani näin suuren pantterin kyyrysillään muutaman metrin päässä tuijottaen minuun viheriöin silmin ja jokainen lihas vapisten hyökkäysinnosta.
"Kuten se nyt makasi edessäni pää etukäpälien välissä, oli sitä hyvin vaikea ampua. Senvuoksi siirryinkin varovaisesti hieman syrjään pyssy poskellani ja sormi liipaisimella voidakseni ampua sitä silmän ja korvan väliin.
"Pantteri näytti kumminkin aavistavan tarkoitukseni, sillä sekin muutti asentoaan niin, että olimme aina samassa asennossa toisiimme. Koska en hoksannut mitään parempaa keinoa suoriutua vaikeudesta kuin ampua sitä tuossa asennossaan, tähtäsin sen toiseen julmaan viheriään silmään ja saatuani pyssyn vakautumaan painoin liipaisinta.
"Laukaistuani hyppäsin syrjään vapautuakseni savusta, ja sain kiittää onneani, että menettelin niin, sillä peto saatuaan luodin kalloonsa hyppäsi eteenpäin pudoten juuri äskeiselle paikalleni, jossa se kynsi maata raivokkaasti kuolon tuskissaan. Huomattuani, ettei sitä enää tarvinnut pelätä, latasin tietysti pyssyni jälleen niin nopeasti kuin suinkin vain voin ja ammuin sitä korvan taakse, jolloin se lakkasi potkimasta.
"Tuo viekas peto oli väijynyt hirviä tahi muuta riistaa näiden juomapaikalla, ja oli luullakseni erehtynyt tuossa pettävässä valossa otaksumaan minua joksikin lihavaksi peuraksi minun ryömiessäni eteenpäin. Miten tuo peura, jota ajoin takaa, oli päässyt sen sivu, en voi ymmärtää.
"Pantterille on juuri ominaista tällainen saaliin väijyminen. Vuoristossa valitsee se jonkun virran tahi lammin rannalla olevan kallionkielekkeen ja hyppää sieltä jonkun alempana olevan pahaa-aavistamattoman eläimen niskaan. Sillä näyttää olevan niin loppumaton verenhimo, että se tappaa niin monta eläintä kuin se vain saa käpäliensä väliin, vieläpä silloinkin, kun se on jo saanut hekumoida tarpeekseen.
"Muuten on se melko arka eläin, ja koska se on hyvin harvoin liikkeellä päivisin, nähdään se vain silloin tällöin kaukaisimmissakin erämaissa.
"Floridan metsissä ja Texasin, Arkansasin, Mississippin ja Louisianan ruohoviidakoissa on niitä vielä paljon, vaikkakaan ei niin runsaasti kuin ennen. Näissä turkisseuduissa on se melko harvinainen, ja silloin kun joku ilmestyy, hämmästyvät kaikki läheisyydessä elävät 'nahkasukat'."
Kun Pierre oli kertonut kaikki, mitä hän tiesi pantterin elintavoista, auttoi hän Gaultieriä pedon ruumiin poiskuljettamisessa leiristä. Sitten lisäsivät nuorukaiset puita tuleen valmistautuen viettämään yönsä rauhallisesti.
V.
UUSI TOVERI, HÄNEN KERTOMUKSENSA JA LISÄÄ SEIKKAILUJA.
Kun Pierre ja Gaultier seuraavana aamuna valmistivat aamiaistaan, hämmästyivät he nähdessään erään metsästäjän, joka ilmestyi äkkiä metsästä, lähestyen heitä pyssy huolellisesti ampuma-asennossa ja sormi valmiina liipaisimella.
Huomattuaan, että nuorukaiset istuivat tyynesti nuotionsa ääressä ilmaisematta minkäänlaista pelkoa, laski hän hanan vireestä huudahtaen: "Olen varma, vieraat, että olette tuolta alempana olevasta linnoituksesta!" Pierre vastasi hänen kysymykseensä myöntävästi pyytäen samalla vierasta istumaan ja syömään heidän kanssaan aamiaista.
Muukalainen oli pitkä, laiha mies, jonka parrattomat kasvot olivat väriltään yhtä ruskeat kuin intiaanein, eikä hänen muukaan olemuksensa suuresti eronnut näiden metsien ja arojen poikien ulkomuodosta.
Hänen pukunsa oli kokonaan peurannahasta, savun mustaama, rasvoittunut ja muutamin paikoin aivan kiiltäväksi kulunut. Hänen terävät, tummat silmänsä katsoivat kysyvästi ja arvostelevasti näihin uusiin tuttaviin kuin saadakseen selville, millaisia miehiä he oikeastaan olivat.
Vihdoin keskeytti hän vaitiolon. "Olen rauhoittunut nyt, pojat", aloitti hän, "mutta olipa lähellä äsken, etten luullut teitä intiaaneiksi, puhuakseni suoraan. Vanhasta toveristani tässä", lisäsi hän taputtaen pyssyään, "tuntui kuin pitäisi sen puhkaista kallonne, mutta silloin huomasinkin, ettette te sittenkään olleet intiaaneja. En ole milloinkaan tavannut punanahkaa, jota ei vanha pyssyni olisi saavuttanut, jos vain siihen vähänkin on ollut tilaisuutta. Mielestäni näyttävät nuo teidän luodikkonne samanlaisilta", sanoi hän ottaen Pierren pyssyn käteensä ja tarkastellen sitä. "Mikä tällaisen pyssyn nimi on, vieras? En ole milloinkaan nähnyt tällaista ennen."
Pierre selitti hänelle pyssyn rakenteen.
"Voi sentään, mitä kerrottekaan! Neljätoistako kertaa peräkkäin? Vannon, ettei teidän tarvitse pelätä mitään täällä, kun teillä on tällainen ase mukananne. Hyvänen aika, luulin saavani liikkua melko varmasti vanhan pyssyni turvissa, mutta nämä neljätoista kertaa laukeavat voittavat sen kieltämättä."
Syötyään aamiaisen otti Pierre pyssynsä ehdottaen, että he kukin ampuisivat muutamia laukauksia saadaksensa varmuuden aseensa käyttökelpoisuudesta.
"Suostun, vieras", sanoi muukalainen. "Luullakseni ei vanha pyssyni suostu antamaan ollenkaan perään teidän nykyaikaisille ruiskuillenne."
Gaultier pisti yhden winchesterin patruunan halkaistun tikun nokkaan siten, että nallipää tuli ampujaan päin, ja asetti sen kuudenkymmenen metrin päähän.
Tähtääjän tehtävä oli nyt saada patruuna räjähtämään ampumalla luodin sen päähän. He selittivät sen uudelle ystävälleen, joka näytti ajattelevan, ettei hänen tarvitsisikaan paljastaa kaikkea taitoaan estääkseen uusien kalujen voittamasta hänen vanhaa pyssyään.
Arpa määräsi ensimmäisen laukauksen Gaultierille. Hän oli hyvä ampuja, mutta ei kumminkaan hetikään Pierren veroinen. Katsottuaan hetkisen tarkasti tuota pientä esinettä, johon hänen oli ammuttava, suoristi hän vakavasti pyssynsä ja laukaisi. Patruuna putosi, mutta tutkittaessa huomattiinkin, että luoti oli katkaissut sitä kannattavan tikun neljäsosa tuuman verran vain sen alapuolelta.
"Hyvin ammuttu, Gaultier poikaseni!" huomautti Pierre hymyillen. "Mutta sinä otit hieman liian hienon jyvän, sinun olisi pitänyt antaa sen näkyä hieman enemmän tähtäimen kolosta."
Patruuna asetettiin jälleen paikoilleen ja Pierre asettui ampuma-asentoon. Pyssy kohosi vaakasuoraan ja melkein samalla laukesi. Savun tuprahdus, jota seurasi lievä räjähdys, ilmaisi hänen tähdänneen oikein. Gaultier juoksi paikalle, mutta patruunaa ei voitu löytää. Pierre nojautui pyssyynsä hänen onnistumisensa aiheuttaman tyydytyksen kirkastaessa hänen kasvojaan.
Nyt oli vieraan vuoro näyttää taitoaan. "En usein tyhjennä vanhan toverini vatsaa turhaan", huomautti hän, "mutta luullakseni teen sen kumminkin nyt näyttääkseni teille laukauksen, jollaisia saadaan nähdä tuolla vuoristossa tapahtuvissa ampumakilpailuissa."
Sanottuaan sen vetäisi tuo vanha metsästäjä puukon tupesta ja pisti sen pystyyn maahan kärki ylöspäin erästä läheisyydessä kasvavaa valkoista koivunrunkoa vasten. Peräydyttyään sitten hitaasti kuusikymmentä askelta paikalta sanoi hän: "No niin, uskallan tämän vanhan pyssyni majavannahkakimppua vastaan, että ammun luodin kahtia tuohon terään. Suostutteko?"
Pierre oli liian varovainen suostuakseen selittäen, että jos hän häviäisi, olivat ne majavat vielä hengissä, joiden nahoilla hänen olisi maksettava vetonsa.
"No, täältä se lähtee kumminkin!" vastasi metsästäjä, ja kohotti hitaasti pitkän suustaladattavan pyssynsä vaakasuoraan asentoon. Kaikki olivat jännityksissä hetkisen ja sitten kajahti terävä paukaus kuin ruoskan läjähdys, jota seurasi tahi paremmin sanoen säesti kumea kilisevä ääni.
"Eläköön vanha Kentucky!" huudahti metsästäjä. "Tämä se sentään on vielä pyssyjen pyssy!" Ja niin todella olikin. Luoti oli nuorukaisten suureksi hämmästykseksi todellakin jakautunut kahdeksi kappaleeksi tuon vanhan miehen metsästyspuukon terää vasten, koska sen molemmilla puolilla oli koivunrungossa reiät.
"Sanonpa tuota oikeaksi mestarilaukaukseksi", sanoi Pierre. "Antaisin paljonkin, jos vain voisin ampua yhtä hyvin."
"No niin, noin nuoriksi miehiksi ammutte jo mielestäni välttävästi", vastasi metsästäjä, "mutta oppiaksenne enemmän on teidän luullakseni mentävä vuoristoon. Siellä taitaa melkein jokainen tämän vanhan tempun eivätkä he muutenkaan ammu syrjään, olipa sitten kysymyksessä intiaani tahi otus. Olen oleskellut yhdeksän viidettä vuotta vuoristossa ja sattunut tilanteisiin, jolloin hiuksenkaan verran syrjään tähtääminen olisi vienyt päänahkani."
"Olette nähtävästi matkustellut paljonkin", sanoi Gaultier.
"Luultavasti olette usein joutunut otteluun punanahkojen kanssa."
"Nuori mies, tepä sen sanoitte. Niin, olen tapellut melkein kaikkia heimoja vastaan tämän ja Atlantin valtameren välillä ikäni kuluessa, eivätkä nämäkään vuoristot ja aavikot voi esittää inhoittavampaa hiiviskelevien haisunäätien kokoelmaa. Mutta emmeköhän istuudu vielä hetkeksi, että saan kertoa teille kuka olen?"
Seurue paneutui niin ollen pitkäkseen ruohikkoon, ja Pierre ja Gaultier valmistautuivat tarkkaavaisesti kuuntelemaan tuon omituisen vanhan muukalaisen kertomusta.
Metsästäjä näytti vaipuvan muutamiksi minuuteiksi ajatuksiinsa auttaen muistiansa vetelemällä salaperäisiä merkkejä hiekkaan puukkonsa kärjellä. Vihdoin hän aloitti:
"Synnyin kaukana vanhassa Missourissa. Siihen aikaan ei siellä ollut paljonkaan asukkaita, saatte sen uskoa, mutta kuta enemmän aikaa kului, sitä enemmän ilmautui ihmisiä noille vanhoille aukeamille. Isäni aikoi senvuoksi siirtyä Oregoniin, jota juuri siihen aikaan alettiin pitää sopivana uudisasutusten paikkana. Niin me sitten eräänä kauniina ja kirkkaana aamuna naulasimmekin vanhan kajuuttamme oven kiinni, kodin, jossa olin kasvanut polvenkorkuisesta melko suureksi pojaksi. Äiti, minä ja muut sisarukseni sijoitettiin vaunuihin, ja niin sitä lähdettiin tietämättä juuri ollenkaan, mihin pysähdyttäisiin.
"No niin, luullakseni oli se hieman uskallettua. Tapasimme kumminkin toisen matkueen, jolla oli sama tie kuin meillä aina Independencen kaupunkiin asti. Hankittuamme sieltä kaikkia sellaisia tarpeita, joita ilman ei aavikoiden poikki matkustamisesta olisi tullut mitään, valjastimme jälleen juhtamme vaunujen eteen poistuen kaupungista, jonka asukkaat saattelivat meitä vähän matkaa toivottaen meille onnellista ja turvallista matkaa intiaanein maan halki.
"Olin silloin onneni kukkuloilla, sillä sain omakseni hienoimman kapineen, mitä milloinkaan olin nähnyt, nimittäin ensimmäisen luodikkoni. Päivät pitkät metsästelin sitten vain arokanoja, arokoiria ja hiirihaukkoja, ja puolet öistä kuuntelin vain leiritulten ääressä kerrottuja juttuja intiaanein ja harmaitten karhujen kanssa käydyistä taisteluista, kunnes minua oikein värisytti innosta.
"Isääni sanottiin Hawkeniksi, Mose Hawkeniksi, ja minua Jakeksi setäni mukaan, jonka tekemistä pyssyistä olette luultavasti kuulleet puhuttavan.
"Retkikuntaamme kuului kymmenen miestä, lukuunottamatta vaimoja, lapsia ja palvelijoita. Ensin kuuluivat siihen isäni ja sitten tuo seuraamme yhtynyt vieras, eräs Jackson-niminen mies, neljä muulinajajaa ja opas. Muut olivat lännessä sijaitsevaan vuoristoon matkalla olevia metsästäjiä. Voin sanoa teille, ettei matkueessamme ollut mitään moittimista, ja kun intiaanit hyökkäsivät kimppuumme, saivat he nähdä, miten kovan pähkinän me muodostimme heidän purtavakseen.
"Ensimmäisinä päivinä ei sattunut juuri mitään mainittavaa. Menimme Mississippin yli ja läksimme kulkemaan Santa Féhen johtavaa tietä, joka oli niin tasainen, että Pikes Peak ja Chimbly Rock näkyivät selvästi etäisyydestä. Bill Bent ja muutamat kauppiaat olivat lähteneet matkalle samaan suuntaan muutamia päiviä meitä ennen.
"Aavikko, jonka halki tie mutkitteli, oli ensimmäinen näkemäni sellainen. Kauniimpaa seutua kuin tuo ensimmäinen viidenkolmatta penikulman väli Elm Groveen saa hakea. Siihen aikaan oli jo kyllä puhvelit karkoitettu lännemmäksi, mutta voi hyvin vieläkin kuvitella, miten ihanat metsästysmaat ne aikoinaan olivat olleet.
"No niin, kuljimme siten viikkokausia eteenpäin pitäen tarkasti silmällä kaikkia epäilyttäviä merkkejä, jotka vain hiemankaan näyttivät viittaavan intiaanein läsnäoloon, ja tarkasti tutkien kaikki metsä- ja pensassaarekkeet, joissa villit olisivat voineet olla väijyksissä. Aloimme jo luulla, ettei vihollisia parveillutkaan niillä seuduilla, ja miehet, joiden olisi pitänyt vahtia öisin, sitoivat useimmiten hevosten jalat ja sijoittuivat mukavasti nuotioitten ääreen sen sijaan että olisivat vahtineet. Metsästäjät sanoivat, etteivät Kansasin intiaanit olleet sotajalalla, ja koska ei niillä seuduilla asunut muita heimoja, luulimme saavamme olla aivan turvassa.
"Eräänä päivänä ratsastellessani ponillani poikkesin tieltä tarkastellakseni seutua hieman omin päin. Toivoin saavani ampua hirven ja kuvittelin jo, miten ylpeästi ratsastaisinkaan leiriin suuret määrät lihaa mukanani.
"Aioin mennä noin kolmen penikulman päähän pohjoiseen päin ja ratsastaa sitten samaan suuntaan kuin tiekin johti, jotta voisin sitten illalla palata tielle ratsastamalla yksinkertaisesti vain etelää kohti.
"Olin etääntynyt vaunuista noin penikulman päähän, kun huomasin pienen lauman antilooppeja laitumella erään kummun laella. Löin poniani selkään päästäkseni lähemmäksi ja sidoin sen sitten kiinni kummun taakse pois näkyvistä. Rupesin sitten ryömimään pysytellen hyvin piilossa pensaitten takana, kunnes arvelin päässeeni kyllin lähelle voidakseni ampua. Hiivin kumminkin vielä hieman etemmäksi, ennenkuin taivutin ruohoa syrjään voidakseni katsella esteettömästi.
"Niin, siinä ne olivat edessäni aavistamatta ollenkaan vaaraa. Tuuli puhalsi sellaiselta suunnalta kuin sen pitikin, joten voin tarkastella niitä hetkisen ennen ampumista. Äkkiä lopettivat eläimet syöntinsä, nostivat päänsä pystyyn nuuskien tuulta ja kokoutuivat yhteen joukkoon? 'Nyt ne lähtevät pakoon', ajattelin, tähtäsin samalla suurimpaan ja laukaisin.
"Ennätin juuri painaa liipasinta, kun lauma pyörähti ympäri syöksyen suoraan minua kohti. Olin siksi kokenut, että ymmärsin eläinten jostain syystä säikähtäneen, mutta nähdessäni uroon, jota olin ampunut, potkivan kuolontuskissaan arolla, olin niin innoissani, etten joutanut ajattelemaan muuta. Tervehdin senvuoksi laumaa äänekkäästi hurraten rientäen samalla mäkeä alas tyhjä pyssy toisessa ja puukko toisessa kädessäni.
"En saanut milloinkaan tuota urosta haltuuni ja toivon, etten olisi sitä milloinkaan nähnytkään. Olin päässyt noin puoliväliin, kun satakunta ratsastavaa intiaania ilmestyi seuraavan kummun laelle hyökäten minua kohti niin nopeaan kuin heidän hevosensa vain pääsivät. Siinä ei ollut aikaa vitkastella, joten pyörähdin takaisin ja kiiruhdin niin nopeasti kuin suinkin ponini luokse.
"Silloin alkoi minusta tuntua, ettei päänahkani ollut lujassa, mutta onni oli puolellani. Pääsin lopultakin satulaan, ja ratsastukseni takaisin vaunuille intiaanein seuratessa minua karjuen ja kiljuen, oli varmaankin näkemisen arvoinen. Vaunuista muodostettiin heti linnoitus, ja nähtyään sen pysähtyivät punanahat neuvottelemaan juuri pyssynkantomatkan ulkopuolelle.
"Emme tietysti ollenkaan aavistaneetkaan mitä he puhuivat, mutta hetken kuluttua läksi koko joukko tiehensä kadoten pian näkyvistä. Kokemattomat joukossamme kiittivät onneamme että intiaanit läksivät tiehensä, mutta vanhemmat miehet nauroivat, vaikka siinä ei ollutkaan mitään nauramista, sanoen meidän ennen aamua kuulevan niistä enemmän. Leiriydyimme senvuoksi heti ja laitoimme kaikki varustuksemme kuntoon vihollisen paluun varalta.
"Metsästäjät kuluttivat tuon ajan valamalla luoteja ja puhdistamalla pyssyjään, kertoen villien pirullisuudesta vankejaan kohtaan rohkaistakseen siten kokemattomia lujaan vastarintaan.
"Sinä yönä vahdittiin tarkasti sidottuamme hevosemme kiinni vaunuihin, jottei niitä voitaisi varastaa. Naiset ja lapset saivat sijoittautua yhteen vaunuun, paitsi minua, joka olin saanut isältäni luvan ottaa osaa taisteluun, koska minulla oli pyssykin.
"Joukossamme oli monta hyvin urhoollista, jotka ikävöivät taistelua, mutta oli siinä sellaisiakin, jotka juuri silloin olisivat halunneet olla missä hyvänsä muualla, mutta ei siellä. He sattuivat juuri olemaan miehiä, jotka olivat kerskailleet enimmän ennen intiaanein tuloa.
"Muistan tuon yön vielä sangen hyvin, vaikka siitä onkin jo kulunut nelisenkymmentä vuotta. Olin siihen aikaan reipas viidentoista vanha nuorukainen ja ikäisekseni melko kehittynyt.
"No niin, lyhentääkseni kertomustani mainitsen vain, että yön saapuessa tulivat intiaanitkin takaisin. He luulivat voivansa yllättää meidät, mutta erehtyivätkin. He hyökkäsivät huutaen ja karjuen vaunulinnoitustamme vastaan koettaen peloittaa hevosemme karkuun, mutta ne oli sidottu niin lujasti, etteivät ne voineet päästä irti.
"Nuotiot oli sammutettu pimeän tultua, jotteivät intiaanit voisi tähdätä tarkasti. Ne tiesivät kumminkin, missä leiri sijaitsi, ja ampuivat meitä umpimähkään. Muudan tuollainen harhaluoti tappoi vanhan äitini, joka oli sijoittunut erääseen suojaisimmassa kohdassa olevaan vaunuun.
"Huomatessaan sen menetti isäni kokonaan malttinsa vannoen, että hän tappaisi kymmenen intiaania, vaikka hän menettäisikin oman päänahkansa yrityksessä. Saimme tehdä kaikkemme, jottei hän hyökkäisi intiaanein joukkoon murhattavaksi.
"Ne ampuivat, huusivat ja kirkuivat koko yön, ja juuri kun päivä sarasti, hyökkäsivät ne yhteisvoimin vaunulinnoitustamme vastaan koettaen tunkeutua siihen. Sitä me juuri olimme odottaneetkin. Oli tarpeeksi valoisaa voidaksemme tähdätä ja saatte uskoa, pojat, että me annoimme heille oikein isän kädestä. Kymmenen pyssyä ja pistoolia paukahteli alituisesti ja melkein jokainen luoti osui maaliinsa.
"Intiaanit hyökkäsivät päällikkönsä johdolla. Hän oli suuri mies, jolla oli kotkansulka tukassaan ja ratsunaan oivallinen mustangi. Kun hän oli päässyt meistä noin parinkymmenen metrin päähän, tähtäsin häneen tarkasti ampuen hänet siihen paikkaan. Hänen hevosensa sotkeutui hevostemme joukkoon ja eräs miehemme pyydysti sen suopungilla, ennenkuin se ennätti juosta pakoon.
"Kenttä oli täynnä kuolleita intiaaneja, mutta ainoastaan neljä meikäläistä oli kuollut.
"Punanahat olivat hyvin urhoolliset. Kolme kertaa he hyökkäsivät ja jokainen kerta tyhjensimme joukon heidän satuloitaan.
"Huomattuaan joutuvansa alakynteen läksivät he pakoon ja päästyään noin viiden- tahi kuudensadan metrin päähän meistä pysähtyivät he ampuen viimeisen yhteislaukauksen meitä kohti.
"Isäni oli mennyt vaunulinnoituksen edustalle voidakseen katsella pakenevia tarkasti, kun eräs noista viimeksi ammutuista luodeista tappoi hänet siihen paikkaan.
"Siten jäin vanhemmitta aivan turvattomaksi erämaahan, sillä sisaruksiani ei voitu ottaa huomioon, koska he olivat vielä niin nuoria.
"Heti, kun intiaanit katosivat näkyvistä, hautasimme tietysti kuolleemme, eikä se tuntunut ollenkaan hauskalta, sen saatte uskoa. Lopulta saimme sen kumminkin tehdyksi, ja valjastettuamme hevoset vaunujen eteen läksimme jälleen liikkeelle.
"Nyt olen kertonut teille melkein kaikki matkamme tapahtumat. Olimme kyllä myöhemminkin monessa pahassa pulassa saaden nähdä nälkääkin monta kertaa, mutta kaikilla asioilla on loppunsa ja niin oli matkallammekin.
"Sain työtä muutamasta Willametten sahasta ja oleskelin siellä sitten muutamia vuosia. Tuo elämä ei minua kumminkaan tyydyttänyt. Ikävöin niin vuoristoon ja metsiin, että eräänä päivänä kokosin tavarani unhottamatta paria naulaa parasta ruutia, millä milloinkaan on ammuttu luoteja riistaan, heitin oivallisen Jake Hawken-luodikon olalleni ja läksin vuoristoon elämään vapaata metsästäjän elämää.
"Ansaitsin heti melko hyvin, sillä majavan nahat olivat hyvässä hinnassa siihen aikaan, hyötymättä siitä kumminkaan sen enempää. Menetin nimittäin Sacramentossa eräänä yönä kaikki rahani pelissä jääden aivan puille paljaille. Päätin silloin pysyä erilläni tuollaisesta vastaisuudessa ja sen lupauksen olen pitänytkin.
"Aina siitä asti olen oleskellut täällä vuoristossa käyden ainoastaan kylissä silloin kun olen tarvinnut ruutia ja muita välttämättömiä kapineita; mutta tuon yön jälkeen en ole koskenut kortteihin. Tällainen poika ei tarvitse kahta opetusta, sen saatte uskoa.
"Voisin kertoa teille sadoista otteluista intiaanein kanssa mutta luullakseni saatte pian itsekin taistella heitä vastaan tarpeeksenne.
"Olen nyt matkalla itään päin Garyn linnoitukseen omissa asioissani, mutta minulla ei ole mitään kiirettä. Minulle on yhdentekevää, missä milloinkin oleskelen."
Kun vanha metsästäjä oli lopettanut kertomuksensa, käytti Pierre tilaisuutta hyväkseen kertoen hänelle heidän äskeisen seikkailunsa intiaanein kanssa ja ikävän sattuman, joka oli riistänyt heiltä heidän toverinsa. Vanhus kuunteli kysyen aina silloin tällöin jotakin, kun ei joku asia tuntunut hänestä kyllin selvältä. Vihdoin hän huudahti:
"Tiedän, ketkä tuon tekivät! Varmasti samat roistot, jotka nylkivät Griff Evansilta päänahan Soda Creekissä noin kuukausi sitten. Katsokaa, Griff oli kerrassaan mainio ampuja ja hän ylpeilikin sanomalla, että niin kauan kuin hänellä on pyssy, ei maailmassa ole mitään, jota hänen tarvitsee pelätä. Hän oli liian rohkea ja varomaton, ja kerran kun hän nukkui majassaan, murhattiin hänet. Hän ei osannut aavistaakaan mitään, ennenkuin häneltä oli päänahka poissa. Nämä intiaanit kuuluvat Valkoisen Suden joukkoihin yhtä varmasti kuin kaksi kertaa kaksi on neljä."
"Luuletteko", kysyi Pierre, "että satumme vielä vastakkain heidän kanssaan?"
"Epäilen sitä suuresti! He ovat varmasti olleet matkalla linnoitukseen myymään nahkoja, ja silloin saatte olla varmat, etteivät he ilmaise mitään kohtauksestaan kanssanne. Sieltä ovat he luultavasti matkustaneet kotiinsa, jolloin ette tapaa heitä, ellette nyt erityisesti sitä halua."
Gaultier kehoitti syrjässä Pierreä pyytämään vanhaa Jakea heidän toverikseen metsästysretkelle ja lupaamaan hänelle kolmannen osan saaliista. Vanhan metsästäjän vastaus tähän ehdotukseen oli luonteenomainen:
"No niin, poikaseni, välipä tällä, vaikka rupeankin. Jos punanahat nylkevät päänahkanne, vannon, että kostan puolestanne ja vien kokoamanne nahat linnoitukseen. Jos taasen käy päinvastoin, mikä ei ole ollenkaan luultavaa, menettelette luultavasti samoin. Minulla on jo koossa melkoinen joukko nahkoja, mutta niiden piilopaikan ilmoitan vasta sitten teille, kun vanha pää-parkani joutuu nyljettäväksi. Jos sanoisin teille tuon piilopaikan nyt, niin kuka takaa, ettette nylje päänahkaani heti odottamatta intiaaneja avuksenne."
"Jos saamme teidät toveriksemme", sanoi Pierre, "tulemme niin iloisiksi, ettemme nyt jouda muuta ajattelemaankaan. Sitäpaitsi ovat kokemuksenne meille suureksi hyödyksi silloin kun joudumme tekemisiin intiaanein kanssa."
"No niin, eivät ne ainakaan ole vahingoksikaan, sanon sen teille rehellisesti, poikaseni. Kun meistä nyt on tullut tovereita, saanen ehkä kysyä, mihin oikeastaan olette matkalla?"
"Aiomme metsästellä Bull Poundin lähteillä", vastasi Pierre.
"Luultavasti tiedätte, missä ne sijaitsevat?"
"Varmasti, sillä sieltähän minä juuri palailen", sanoi Jake. "Niin, olen tehnyt melko suuren kierroksen aivan yksinäni. Sinne on hirveän pitkä matka, mutta sen voi tehdä kumminkin helpommin kanootilla kuin jalkaisin."
"Eikö teillä ollut hevosta?" kysyi Gaultier.
"Oli minulla hevonenkin, mutta minun oli pakko syödä se. Niin, aivan valehtelematta! Jouduin kolmeksi viikoksi sellaiseen hiekkaerämaahan, ettei siellä ollut jalan juoksevaa eikä siivin lentävää. Minun oli niin muodoin joko ammuttava hevoseni tahi kuoltava nälkään, johon en ollenkaan ollut taipuvainen, koska yhdellä ainoalla laukauksella voin hankkia viisisataa naulaa tuoretta lihaa. Se riitti minulle niin pitkäksi ajaksi, kunnes sain muuta riistaa. Ei, Jake Hawkenia ei vain niin hevillä nujerreta. Voitte olla varmat, että silloin on tosi kysymyksessä, kun hän kellistyy."
Sovittiin senvuoksi, että jatketaan matkaa ja metsästetään yhdessä, ja jaetaan saalis kolmeen osaan. Jake kertoi heille onnistuneensa viime vuonna erinomaisesti ja myyneensä nahat hyvästä hinnasta erääseen turkisyhtiön linnoitukseen.
Gaultier ei ollut milloinkaan ennen ollut näin kaukana lännessä kuin nyt, ja senvuoksi hän päivittäin odottikin näkevänsä puhveleita, joita hän oli luullut olevan paljon läntisillä aavikoilla.
Niinä viikkoina, jotka seurasivat heidän tutustumistaan Jakeen, kulkivat he niin nopeasti kuin suinkin. Seudut olivat jo kokonaan muuttuneet. Metsäin sijalle oli tullut aavoja asumattomia aavikoita, joissa oli siellä täällä yksinäisiä metsiköitä kuin saaria vihannuuden valtameressä. Siellä oli riistaa runsaasti, mutta puhveleita ei vain vielä näkynyt.
Eräänä päivänä päivällisaikaan heidän juuri syödessä herkullista hirvenpaistia säpsähtivät he kuullessaan jyrisevää ääntä, joka muistutti kaukaista ukkosta. Molemmat nuorukaiset otaksuivatkin sitä sellaiseksi, mutta Jake painoi korvansa maata vasten kuunnellen hetkisen tarkkaavaisesti. Sitten hän suoristautui jälleen sanoen tyynesti: "Siellä on puhveleita."
"Puhveleitako?" huudahti Gaultier.
"Vai puhveleita!" huusi Pierrekin hypäten seisoalleen kuten Gaultierkin ja tarttuen pyssyynsä.
"Hei pojat", sanoi Jake, "älkäähän kiirehtikö! Kuluu jonkun aikaa, ennenkuin ne ovat täällä, sillä ne ovat vielä parin penikulman päässä. Tämä poika ei liikahdakaan, ennenkuin on syönyt liha-annoksensa loppuun, älkää luulkokaan."
Hilliten kiihkonsa odottivat nuorukaiset tyynesti, että heidän kylmäverinen toverinsa lopettaisi syöntinsä. Sillä aikaa koveni tuo kaukainen jyrinä asteittain kovemmaksi ja lopulta voitiin jo erottaa erityisiä ääniä, ammumista ja karjumista.
Äkkiä tempautui Jake välinpitämättömyydestään, ja käskettyään nuorukaisia menemään kanootin luo alkoi hän kiivetä törmälle, joka oli näköalan esteenä sinne päin, josta puhvelit lähestyivät.
Päästyään laelle katsoi hän tiukasti siihen suuntaan hetkisen ja juoksi sitten niin nopeasti kuin vain käpälistä lähti takaisin rantaan huutaen: "Nyt kanoottiin nopeasti, sillä tässä on tosi kysymyksessä! Tuossa laumassa on ainakin kymmenentuhatta puhvelia, ja ellemme pääse kanoottiin siekailematta, polkevat ne meidät mäsäksi kuin majavan raadon."
Ja niin todella olikin, sillä juuri kun metsästäjät pääsivät kanoottiin ja saivat sen työnnetyksi irti rannasta, alkoi jonkun matkan päässä joesta olevan törmän laelle ilmestyä eläimiä, jotka riensivät mielettömästi eteenpäin kuin paeten jotakin kauheata ja ääretöntä vaaraa.
"Eläköön", huusi Jake. "Ampukaa nyt, pojat, niin, että maailma raikuu! Niiden kyttyrät ja kyljet ovat herkullista ruokaa." Sanottuaan sen kohotti hän pitkän pyssynsä ja laukauksen vaikutuksesta kaatui muudan lehmä, joka oli hieman erillään muusta laumasta, kyljelleen, nousi taasen jaloilleen, mutta kaatui jälleen rannalle koettaen enää turhaan nousta.
Gaultier ja Pierre valitsivat kumpikin otuksensa alkaen paukutella winchestereillään kuin mielettömät.
Nähtyään vihollisen edessään koettivat johtavat puhvelit kääntyä takaisin, mutta jäljessä tuleva villiintynyt lauma pakotti ne jälleen eteenpäin. Ne kääntyivät senvuoksi vinosti syrjään syöksyen jokeen noin sadan metrin päässä ylempänä, jossa joki oli niin tyyni ja syvä, ettei uivista eläimistä näkynyt muuta kuin päät.
Takaa tuleva lauma tunkeutui jokeen nopeammasti kuin toiset voivat uida, joten koko joki oli pian täynnä toisiansa puskevia, ammuvia, säikähtyneitä eläimiä, jotka kirjaimellisesti täyttivät koko virran rannasta rantaan monien satojen metrien leveydeltä.
Metsästäjät eivät innoissaan huomanneetkaan, että eläimet olivat kiertäneet heidät, kunnes vaaran aiheuttama tunne, että heidän hauras kanoottinsa murtuu, kiinnitti itsestään heidän huomionsa.
Toistakymmentä suurta härkää myllersi ja mylvi joessa aivan veneen vieressä pannen sen hyppimään aalloilla kuin munan kuoren.
Muudan eläin näytti päättäneen hyökätä heidän kimppuunsa, sillä se ui suoraan venettä kohti sen pienten silmien kiiluessa vihaisesti sen otsaa peittävien kiharain karvojen välistä. Vanha Jake huomasi ensin vaaran.
"Halloo, pojat, tuolla vanhalla karva- ja nahkakasalla on paha mielessä, mutta luullakseni tämä laimentaa sen intoa." Puhuessaan nosti hän jo pitkän pyssynsä poskelleen, mutta kun hän painoi liipaisinta kuului vain naksahdus eikä pyssy lauennutkaan.
Pierre ja Gaultier olivat myöskin tähdänneet härkää, joka oli nyt vain noin viiden metrin päässä. Nuo kaksi laukausta kuulostivat yhdeltä, ja kun ne kaikuivat, kohottautui puhveli hurjasti vedestä kaatuen sitten kyljelleen ja alkaen ajelehtia virran mukana.
Pyssyjen paukahdukset ja vanhan Jaken hurjat huudot karkoittivat veneen läheisyydessä olevat puhvelit niin, että metsästäjät voivat hengittää vapaammin huomatessaan jälleen olevansa turvassa.
He lopettivat ampumisensakin, koska heitä inhoitti tarkoitukseton teurastus. Heillä olikin jo tarpeeksi lihaa pitkiksi ajoiksi, luultavasti pitemmäksi kuin se pysyisi hyvänäkään. Gaultier oli onnesta aivan suunniltaan, sillä hän oli ampunut monta puhvelia. Hän kuunteli vanhan Jaken kehumisia hänen taidostaan niin ujosti, että selvästi voitiin huomata hänen täydellinen tyytyväisyytensä.
"Sinusta tulee kyllä aikojen kuluessa mainio metsästäjä, jos vain saat elää", huomautti Jake. "Ammuit nuo puhvelit kieltämättä kuin mies. Luullakseni vanha Ephraimkin surisi kuolemaasi katkerasti itkien."