Produced by Tapio Riikonen
AKSEL JA VALPURI
Murhenäytelmä viidessä näytöksessä
Kirj.
ADAM OEHLENSCHLÄGER
Suomentanut J. Enlund
Otava, Helsinki, 1895.
Henkilöt:
HAKON HERDEBRED, Norjan kuningas.
REINEN SIGURD, hänen hovipäällikkönsä.
AKSEL THORDINPOIKA, hänen heimolaisensa.
VALPURI, Akselin morsian.
WILHELM, hänen ystävänsä.
ERLAND, arkkipiispa.
KNUUTI, mustaveli.
Vanha BJÖRN, Nuori ENDRID.
KOLBEIN ja useampia SOTUREITA.
Eräs VIHOLLISSOTURI seuroineen.
GOTTFRID, Wilhelmin asepalvelija.
KUNINGATAR THORA rouvineen ja neitoineen.
Sotureita. Munkkeja.
Aika: v. 1162.
Tapahtumapaikka: Kristuksenkirkko Nidarosissa. Kummallakin puolella kammiohautoja; keskellä laattiaa Harald Gillen hautakivi. Etualalla kaksi jykevää pylvästä, jotka kupua kannattavat; vasempaan on kolme ristiä piirretty, oikeassa on merkki AV sinisirkkusilla seppelöittynä. Kaukana peräalalla pääalttari. Alttaritaulun päällä kultainen arkku, jota päivä kuorin monivärisistä akkunoista valaisee. Käytävän keskikohdalla kynttiläkruunu.
ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.
Aksel. Wilhelm.
WlLHELM.
Tää Trondhjemin siis kuuluisa on kirkko,
Jonk' ompi itse Roomaan maine mennyt.
AKSEL.
Kehuiko liioin?
WILHELM.
Ei.
AKSEL.
Mi templi!
WILHELM.
Dovre
Kuvuiksi korkeoiksi koveroittu.
AKSEL.
On pyhän rauhaisuuden asemani
Ja hartautta saattaa sydämeen,
WILHELM.
Kuink' oiva näky, keskikäytävästä
Kun alttaria kohden katsoo.
WILHELM.
Ovatko joskus vielä kuninkaat
Sen partaa leikanneet ja kynsiä?
AKSEL.
Messu
On kuorissa jo aljettu, ja kuule,
Etäinen aamuveisu kuinka soi
Ja kaikuu kirkon kaarroksissa. Kovin
Tiukasti keltavahakynttilät ne
Valostaa vaskikruunustansa. Niinpä
Suruiseen sydämeenkin toivo tuikkaa.
Oi, näky kaunis! Nuori aamukoi
Kun hohtaa läpi kaunovärisen
Itäisen ikkunan. Oi, terve, päivyt!
Herätät kaikki lapsuuteni muistot.
WILHELM.
Ja mitä merkitsee tuo kulta-arkku
Yl' alttarin?
AKSEL.
Se pyhän Olavin
On arkku.
WILHELM.
Sekö Olavin on arkku?
AKSEL.
Se. Siinä hurskahasti säilytellään
Tän Pohjan pyhimyksen pyhät jätteet.
AKSEL.
Ei; Harald Haarderaade huomas, ett'
Ei sovi pyhän ruumiin juhlallista
Lepoa häiritä; hän mereen arkun
Avaimet heitti. Hiljaa rauhassaan
Nyt jalon pyhimyksen multa lepää.
WILHELM (katselee pylväitä).
Oi, pyhä Innosents, kuink' oivat pylväät!
Vahvemmat niill' on niskat, selkäpiit,
Kuin meillä; uljailevat vielä silloin
Kuin meidän ovat luumme aikoja
Jo turpeen alla uupuneina maanneet.
Mut mitä merkitsee nuot ristit tuossa?
AKSEL.
Pylvästä toista, Wilho, katsokaamme!
WILHELM.
Vaan sano ensin, mitä ristit tuossa.
AKSEL.
Ne ovat Haarderaade, Olav' Kyrre
Ja Mauno kuninkaiden mittamerkit.
Mut, Wilho, tuota toista katsokaamme!
WILHELM.
No, mitä siinä?
AKSEL.
Merkki vähäisempi;
Ei likimainkaan minkään urhon mitta,
Vaan viidentoista vanhan tyttösen;
Ei kiveen hakattuna, puitteisiin
Vaan hienoin viivoin pintaan piirretty.
WILHELM.
Valpuris mitta?
AKSEL.
Varro, varro vähän!
Suo viivytellen ihailustani
Mun enentää.
WILHELM.
Ja milloin piirsit sen?
AKSEL.
Viis vuotta sitte, jolloin Jumalaa
Rukoilemaan ma tulin templiin sekä
Hyvästit lemmelleni sanomaan
Ja isänmaalle. — Kuollut Valpurin
Ol' äiti äsken; Valpur luostariss' ol'
Lukua, ompelua oppiakseen.
Hän viidentoista vanha oli vaan,
Mut, veikkonen, täys sielu enkelinä
Jo silmän sinitaivahasta hymys.
Ol' aamu varhainen kun tänne tulin.
Kuningas Eisten oli päivää ennen
Otettu vangiks, julman surman saanut.
Mua kauhu karkotti pois Norjan maasta.
Maan miesten kesken raju riita riehui.
Mun riehui rinnassani rakkaus.
Ma Herraa rukoelin häätämään
Tuot' tulta, joka, vaikka viatonna,
Mut toki rikollisna, leimusi
Mun kaunokaista orpanaani kohtaan.
Ma rukoilin ja rukoillessan' aukes
Tuoll' ovi luostarin, mist' aina messuun
Anihartaat nunnat tänne tulevat.
Tuloa varhaista ma kummastelin.
Mut, ah, niiss' yks ol' ainoinen, jot' ei
Viel' oltu joukkoon vihitty ja jonka
Suloa huntu säälimättä vielä
Ei peittänynnä. Luontevasti musta
Pukunsa sorjan vartalonsa verhoi.
Hiuspalmikkonsa silkinhienoiset
Ain' alas hartioille riippuivat.
Hän mua ei nähnyt; polvilleen hän lankes,
Ah, tähän, äitivainaans' haudan ääreen,
Kohotti pyöreät käs'vartensa ja
Kätensä kauniit, hartaast' anoen:
"O, Herra, rakkauten' sammuta!
Tue, äiti, tyttäresi puhtautta."
Nyt unhotin mä pyhän Olavin
Ja pyhät kaikki, itse taivaan, sillä
Mun Valpurissan' taivas ilmestyi.
En lemmestäni lausunut viel' ollut.
Pariksi meitä tosin sanottiin
Jo lapsuudessa — pilan vuoksi, sillä
Se sulo impi, Wilho, kallis ol'
Jo silloin poikosenkin sydämelle.
Ma rakkauden rohkeutta täynnä
Nyt liekkivänä lähestyin, ja vaarat
Jo kaikki kadonneiksi näyttivät.
Mun jalkoihini lohikäärmeen lailla
Lamahtui kohtaloni; uljaasti,
Kuin pyhä Mikael, sen päällä seisoin,
Ja kohden taivasta kun lentimillä
Ihailukseni ylös kohosivat,
Mä keihään pedon selkään syöksin. Näin
Luo Valpurin ma astuin. Vasenkäten'
Ma kiersin siron vartalonsa ympär'
Ja oikealla vedin miekkani ja
Nimessä kaikkein pyhäin vannoin: Valpur
On Aksel Thordinpojan morsian
Jo päällä maan, tai tuolla taivaass'.
WILHELM.
Mun aimo veikkon'!
AKSEL.
Amen,
Valpur vavahti:
"Sa vannoit, Aksel? Eikö uskontoa,
Tapoja vastaan ole lempemme?
Samaahan sukua me olemme.
Semmoista naimist' eikö kirkko kiellä?
Ja äitimme, — he kuolinvuoteellansa
Eivätkö vakavasti pyytäneet
Meit' estämähän tunteitamme. Meille
Surua vaan ja surmaa ennustettiin,
Jos vastoin neuvojansa tekisimme.
Kas äitejämme hautakivillään!
Päät nyykyksissä, itkein säälivät,
Syvästi surkuttelevat he meidän,
Lastensa, kovaa kohtaloa!" Wilho!
Mä silloin piirsin merkit pylvääseen
Ja jälleen vannoin: paavin luvan tuon
Ma, taikk' en koskaan — koskaan enää palaa.
WILHELM.
Kuink' onnellista olla määrän päässä,
Varattu kaikella, mit' ennen puuttui.
Nyt nimimerkkejäsi katsokaamme!
AKSEL.
Niin, ensi ennustus se mulle olkoon.
(Menee pylvästä kohden ja havaitsee kukkasseppeleen.)
Oi, Wilho, Wilho! Valpur uskollinen
On mulle; taivas niin ei sininen,
Kuin kukat tuossa.
(Syleilee ystäväänsä.)
WILHELM.
Oi sua onnellista,
Kun rakastat ja olet rakastettu.
AKSEL.
Nyt malttavainen ole Akselille.
Äl' inho, veikko, hänen hellyyttänsä.
Pian on hän onnellinen, sitte nauttii
Hän elämäänsä kera Valpurin
Ja jalon Wilho veikon. Kanssan' Norjaan
Sa tulit tutustumaan Pohjan luontoon;
Sun kaikki tulee nähdä, mutta, Wilho,
Pohjoinen ompi rakkauskin; naista
Arvossa pitämään on Pohjan urhost'
Etelämaiden ritar' oppinut.
Tapoja, mieltä Pohjan tutkia
Jos tahdot, tulee rakkaudestamme
Sun alkaa.
WILHELM.
Lemmi, veikko, uneksi
Ja onnellinen ollos! Rehellisen
Sa Saksalaisen ystäväkses otit,
Ja tosimyötätuntoisuutta tapaat
Sa aina tässä rinnassa.
AKSEL.
Sen tiedän.
Odinin joukko milloin jakaantui,
Jäi kielen juuri toki eheäksi
Ja mielenlaatumme, ja niinpä tulee
Siis Gotilaisten ja Germanilaisten
Ain' ystävinä olla.
WILHELM.
Yhtä uljas
Ritari olit Henrik Leijonan
Sä retkillä, kuin uskollinen sulho
Sa luona lemmenmuistojesi olet.
Nyt rakkautes seuraan sinut jätän
Ja laivaan väelle käskyj' antamaan
Mä riennän.
AKSEL.
Minäkin —
WILHELM.
Ei, esteitä
On sulla. Vallita mun anna vaan.
Nyt kiitos kauniin kirkon näytännästä!
Penkissä tuoll' on matkasauvan vieress'
Se pyhiinvaeltajankaappu, jossa
Pukeutuneena aiot ensikerran
Taas Valpurisi nähdä. Siihen iloon
Nyt jääös; laivassa taas tapaat minut.
AKSEL.
Kuninkaan linnaan sinut saatan, jahka —
WILHELM.
Ma piispaa ensin tervehtäisin; — vaan
Ei siihen kiire, lemmen kiire on.
(Menee.)
AKSEL.
Sa kunnon Wilho, kelpo Saksalainen!
Valio ystäv', uljas aseveikko! —
Kuink' iloisesti päiväkulta paistaa
Niin mieleeni, kuin kirkon kaarroksiinkin. —
Mut mikä haamu himmentämään hiipii
Mun ihanata iloani? Haa!
Se mustaveli Knuuti on! Sen tunnen.
Sen viel' on silmänluonniss' sama luihuus
Ja huulten hymyss' sama kavaluus,
Kuin viisi vuotta sitte. — Karttaisinko?
Mut hän jo minut näki. Viipyneekö
Hän täällä kunnes Valpur tulee? Huuhka!
Vai sinä ensimäisnä vastassani
Tääll' olet. Sepä pahan onnen enne. —
KNUUTI tulee.
Kah, pyhä risti! Näenkö oikein? Aksel!
Kuink', onko Aksel Thordinpoika maassa!
Vai pettävätkö silmäni?
AKSEL.
Kyll' oikein
Ne selittävät, hurskas isä! Aksel
On tässä. Herran rauhaa, veli Knuuti!
Kuink' on nyt teidän?
KNUUTI.
Herra siunatkoon
Sua tervehdyksestäsi! Kuinka on?
Niin on kuin ennen. Papin oloa.
Käyn luostarista kirkkoon, kirkosta
Taas luostariin; sielt' askel vihdoin vaan
On hautaan. Siin' on munkin elämä.
Mut, poika kulta, kuink' on sinun? Oi,
Kuink' olet suureks, jänteväksi käynyt.
Miss' olet ollut, mitä tehnyt? Vuodess'
Urhea sulho kokee enemmän,
Kuin kaikki munkit elin-aikanansa.
Mut miksi olet taas nyt palannut?
(Katselee tarkasti Akseliin.)
AKSEL.
Se kummallista onko teistä, että
Isäinsä maahan Norjan poika palaa?
KNUUTI.
Mä tiedän, miksi maasta läksit. Ah!
Niin oivaa nuoren pojan tarkoitusta
Kaikk' kirkon veljet kiittäkööt. Sa poissa
Olollas tahdoit häätää synnillistä
Halua sulo Valpuria kohtaan.
Siin' oikein teit, teit hyvän, kauniin työn.
Mut, poikaseni, palannut nyt olet?
Viis vuott' on tok' jo kulunut, niin oikein!
Sill' aikaa, arvaan, unhottaa voi paljon;
Ja ihanat on Roomalaisten naiset,
Kuin liljat pyyläät, verevät kuin ruusut,
Niin lempeät kuin kyyhkyt, hehkuvaiset
Kuin tuli. Siellä Pohjan vaaleat kaunot
Pian unhottuvat. Eikö niin, mun poikan'?
AKSEL.
Niin käynee, isä.
KNUUTI.
Niin lie käynytkin,
Jok' oli hyvä, sillä suureen syntiin
Sydämes silloin oli lankeemassa.
AKSEL.
No, kuinka Valpur voi?
KNUUTI.
Kuin immet voivat;
Hän on jo hurskas, hyvä, siev —
AKSEL.
Hän niin ol'
Jo lähteissän'.
KNUUTI.
No niin, hän hehkenee,
Hän hehkenee.
AKSEL.
Vai yhä suloisemmaks?
KNUUTI.
Sit' en voi päättää, rakas poika! Maallist'
Ei suloisuutta munkki tajuu, pitää
Vaan taivaallista silmäll'.
AKSEL.
Onko Valpur
Viel' luostariss'?
KNUUTI.
On toisinaan. Vaan Thoran,
Kuninkaan äitin luona linnass' on
Hän useimmin. Kai pian jo sinne jääkin.
AKSEL.
Niin miten?
KNUUTI.
Morsian viel' Akselin hän
Piloilla kyll' on kylän tyttöin suussa,
Mut tiedetäänpä hyvin, että Hakon
Kuningas Norjan kuningattareks
Pian Valpur neidon ottaa.
AKSEL.
Mitä? Hakon?
KNUUTI.
No, sydämensä kaikell' innolla
Hän Valpur neitokaista rakastaa.
AKSEL.
Ja Valpur?
KNUUTI.
Valpur — samoin häntä.
AKSEL.
Siinä
Sa valhettelit, veli Knuut!
KNUUTI.
Oi, oi,
Nuor' ystäväni! Syntiäs ma varmaan
Sun luulin hurskaasti jo hillinneesi.
AKSEL.
Ei Hakonia hän rakasta, vaan vihaa.
KNUUTI.
Krist' varjelkohon! Vihaa kuningasta?
AKSEL.
Hän onko Valpuria kosinut?
KNUUTI.
On, aikaa jo, ja neidon sukulaiset
Ne kaikki tuohon myöntyivät.
AKSEL.
Vaan Valpur,
Sa munkki, Valpur eipä myöntynytkään.
KNUUTI.
Kristillisyyteen on hän kasvatettu,
Siveyteen; hän tietää, että naisen
On kuuliaisuus paras kaunistus.
AKSEL.
Ei, munkki, kautta taivaan tähtein! Valpur
Ei Hakonille mene, Akselin
Hän ompi morsian.
KNUUTI.
Sa luuletko
Tuon suuren pahennuksen aikaan saavas?
AKSEL.
Hän morsioni laillisesti on,
Niin eessä Jumalan kuin sydämeni.
KNUUTI.
Vaan miten, Aksel? —
AKSEL.
Kuninkaalle puhun
Mä siit', enk' ole velvollinen teille
Tiliä tekemähän. Mun on Valpur
Uhalla kaikkein piruin, — kaikkein munkkein.
(Menee.)
KNUUTI.
Tää oiv' on uutinen! On hyvä mulle.
Tää kirkon asiaksi kääntyy. Meidän
Pääpiispa tähän seikkaan tuskin puuttuu;
Hän itse rakastunut ollut on,
Se vanha houkko. Siispä — veli Knuuti!
Hyvällä Aksel Valpurist' ei luovu;
On rakkaudessaan taas unhottanut — —
Ilm'antamaan ma kuninkaalle riennän
Tän koko seikan. Kipeä ja vanha
On Erland; toista piispaa aatella
Pian pitää. Kelpo virka, varsinkin
Nyt näihin ajoin. Norjan kuningas
Hän kaipaa miestä, joll' on älyä
Ja voimaa, joka harras virassaan
On ollut. — Rohkeutta, veli Knuuti!
Nyt tilaisuus tul' aivan parahiksi.
Sit' ei voi sulho kyllin palkita,
Jok' auttaa häntä lemmityistään saamaan.
Tää oiv' on uutinen. On hyvä mulle.
(Menee.)
AKSEL palaa takaisin, puettuna toivioretkeläis-kaappuun, johon kommankynsiä on ommeltu; hänen on kädessään valkoinen sauva ja leveälierinen hattu.
Jo poissa! Hakonille hauskaa sanaa
Vaan riennätä; ma tulen itse. — Häntä
Hän lempii! Hakon Valpuria lempii! —
Mut Valpur lempii minua. Vaan mistä, —
Vaan mistä tiedät, että sinua
Hän lempii? Kuningas on Hakon, Valpur
On impi, naisen osa heikkous.
Häpeä, Aksel! Syntisenkö sopii
Epäillä puhtautta enkelin?
Mut tyttö mielii loistoon! — Aksel, Aksel!
Kun tässä Herran eteen polvilleen
Hän lankes sydän täynnä rakkautta,
Maailman loisteko se silloin kiilsi
Sen puhtukaisen katseessa? — Ah, aika
Tuhoopi kaikki! Pyramiiditkin
Se Niilin lakeoilla pirstoilee,
Kuin paljon muut' — — Oi, rakkaus, et ole
Sä hyvä, puhdas aisto; pelvon, vihan
Ja epäluulon miehen sydämessä
Sä herätät! — — Viis vuotta! Muuttunut
Sill' aikaa olen, tok' en vahingoksen',
Nyt urho olen; tyyni, terävämp'
On katseheni; tumma, taaja parta
On leuassan'; ei miekka tupessaan
Sill' aikaa ruostunut; mua arvoin maini
Suur' Henrik Leijona; ja hänen vuokseen
Mun rinnassan' ja olkapäissäni
On monta kurttunutta arpea.
Jos rakas olin Valpurille ennen,
Niin enemmän nyt lienen miehenä.
Mi mieluisemp' on naiselle kuin miehuus?
(Silmänsä pystyy kukkasseppeleeseen.)
Oi, kukat armahat! Kuin valorikas
Keväinen päivä sinilakineen
Te suruani lievitätte. Thora
Jo impinensä tulee messusta.
Nyt toimeen! Onneani harmaapäänä
Nyt vakoilen. Jos huikentelee Valpur,
Niin pois, niin rientäen kuin tulinkin,
Ja Henrik Leijonan taas joukkoon joudun
Ma nuolta nopeammin; siellä surman
Pian Vendiläisten tapparasta saan.
Ja vangiksi jos joudun, pakanat
Jos Radegastin, Svantevitin, Provon
Tai hirvittävän Sivan alttarilla
Mun uhraisivat, — pahempaa ei tuo!
Jo täällä uhriks jouduin kristitylle
Ma jumalattarelle julmemmalle.
(Menee syrjään. Kuningatar rouvineen ja neitoineen
menee poikki kirkon.)
VALPURI tulee viimeisessä parissa; seisahtuu näyttämön edustalle ja sanoo kumppanillensa:
Svanhvide, mene vaan ja minut jätä,
Ett' ensin tavan mukaan haudoill' isä-
Ja äiti-vainaan rukoilla ma saan.
Sua sitte seuraan.
(Kuningattaren seurue menee pois. Valpuri kumartuu
polvilleen vanhempainsa haudoille.)
AKSEL (joka valepuvussa on palannut, kumartuu myös polvilleen vähän kauemmaksi).
Taivahinen! Tuoss' on
On Valpur! Häntä tuskin enää tunnen.
Kuink' uhka varreltaan! On täysi ruusu,
Mik' ennen vaan ol' umpu. Kuinka kauniiks
On käynyt! Muotonsa on sama vaan.
Mut punaruusut, — surun liljoiks ovat
Ne valjenneet. Mua onnellista! Reippaan
Verevä jos hän ois, mua kammottaisi.
VALPURI (nousee seisoalle katsoen ympärillensä).
Mä yksin olen. Tuossa vaan on vanha
Pyhissä matkustaja polvillaan.
(Menee pylvään luo, jossa nimimerkit ovat, ottaa vanhan
kukkasseppeleen pois ja panee uuden, tuoreen sen sijaan.)
Sä terve, lempiseni! Hyvää huoment'!
AKSEL.
Oi, taivas!
VALPURI (katsoo Akseliin).
Kuinka harras vanhus on.
AKSEL.
Oi, isä hyvä, kiitos armostasi.
VALPURI.
Kuink' autuas on ukko harmaapäinen!
Pyhältä retkelt' on hän palannut,
On huojentanut sydämensä vaivaa;
Hautansa partaall' on hän viatonna,
Puhtaana nyt; kuin helma ystävän
Se hälle aukee. Hyvä Jumala!
Kuink' ihmeen lailla käy maailmass' sentään,
Iloa lapsellista usein vanhus
Kun nauttii, nuorta suru suuri kalvaa.
(Menee Akselia kohden hänen noustessansa seisoalle.)
Sä terve, terve, hurskas vaeltaja!
AKSEL.
Mä kiitän teitä, sulo Valpur neito!
VALPURI.
Sa tunnet minut?
AKSEL.
Tulin Nidarosiin
Osaksi polvilleni langetaksen'
Olavi pyhän arkun etehen,
Osaksi tuomaan teille kirjettä
Ja terveisiä Saksan maalta, jonka
Kautt' tieni kulki. Helfrid orpanaanne
Ma Immersborgissa jo tervehdin,
Ja hyvää vastaanottoa hän mulle
Hyvästä sanomastan' ennusti.
VALPURI.
Mua mailla mantereill' ei tunne kenkään;
Hyv' ystävän' on Helfrid vaan; mut kaukaa
Sa tulet, mitä tuotkaan?
AKSEL.
Helfrid rouvall'
On veli.
VALPURI (punastuu)
Aksel Thordinpoikako?
AKSEL (syrjään).
Oi, liljat ihanaiset, muututten
Taas ruusuiksi! (Ääneen.) Niin, Aksel Thordinpoika;
On kunnon uros, hieman murheinen.
Henrikin leiriss' Saksiss' yhdyimme;
Hän matkastani Norjaan tuskin kuuli,
Kun kirjeen tään hän antoi pyytäin, että
Sen teidän omiin käsihinne toisin.
VALPURI (katsahtaa, pelonalaisena kirkkoon päin; havaittuaan olevansa kahden kesken vieraan kanssa ottaa hän kirjeen).
Tuot, ukko, tiedot tervetulleet!
AKSEL.
Tuonko?
No, Herra teitä siunatkohon!
VALPURI.
Osaa
Sa otat Aksel Thordinpojan onneen?
AKSEL.
Myös Valpur sulon. Kirje lukekaa!
VALPURI (avaa kirjeen ja lukee).
Nuor' Aksel kirjeen kirjoittaa,
Oi, Valpur valioni!
Suo, Herra, että saavuttaa
Se armaan morsioni!
Ma sulle kultasormuksen
Nyt sormellesi annan;
Sua aina lemmin, herttaisen',
Ja mielessäni kannan.
Sa muista, armas, tarkoin vaan:
Sun kihlaan tällä lailla,
Vaikk' Akselisi matkoillaan
On kaukaisilla mailla.
Hän Henrikin on joukossa;
On kultaa kannuksensa,
Velsklannista on miekkansa,
On pulska pukimensa.
Mut unta ei hän öisin saa,
Mik' urhon oisi mieleen;
Sill' enteet monta unelmaa
Jo toivat hänen tielleen.
Äl' erkane sä minusta,
Ain' ollos armahani!
En koskaan luovu sinusta,
Sa Valpur ainoani!
Ja usein onni vaihtelee;
Niin käynee lempivälle,
Ett' Roomast' Aksel saattelee
Pian sulosanan hälle.
Ehk' Aksel, kosk' et luulekkaan,
On eessäs, kyyhkyseni!
Hyvästi, Valpur kaunokkaan',
Sä sydänkäpyseni!
(Tirkistelee surumielisesti kirjeeseen ja
kertoo hitaasti ja alakuloisesti:)
Ehk' Aksel, kosk' et luulekkaan,
On eessäs, kyyhkyseni!
(Aukaisee silmänsä ja havaitsee samalla
Akselin, joka on riisunut valepukunsa.)
Oi, taivahinen!
AKSEL (syöksee Valpuria syleilemään).
Täss' on hän, Valpur kaunokkaan',
Sä sydänkäpyseni!
VALPURI.
Aksel!'
AKSEL.
Valpur!
VALPURI.
Voi, se
Sinäkö olet?
AKSEL.
Ei, en ole Aksel;
Sill' Aksel oli poika murheellinen,
Ja tässä, armas Valpur, syleilet sä
Onnellisinta sota-urosta.
VALPURI.
Mun Akselini, onko mahdollista?
AKSEL.
Uskolliselle sydämelle kaikk'
On, armas tyttö, mahdollista, kaikki
Vaeltajalles onnistui. Nyt on
Hän määrän pääss', ei haudan partaalla,
Ja kiittää Herraa hänen annostansa.
Ma valan vannoin, ett'en palais ennen,
Kuin kirkko lempemme on hyväksynyt.
Kas täss' on pyhän isän lupakirja!
Oi, Valpur, synnittä me rakastaa
Nyt saamme. Rintaa vasten silkkikuoress'
Se säilyy kellertävä pärmäkirja.
Taivainen kirja! Lues: "Hadrianus
Episcopus, servus servorum Dei" —
Niin oikein, niin, tää Rooman kielell' on,
Mut mua sun rakastaa se sallii; niin
Se vanhus hyvä vakuutti. Ja nyt
Mun sydämeni armaisin, sa vanno
Täll' leveällä hautakivellä,
Jonk' alla Harald Gille lepää, meidän
Es'isämme, ett' tänäpänä vielä
Sa tahdot tulla eteen alttarin
Kanss' Akselin sun ylkämiehenäs.
VALPURI.
Oi, tiedätkö, mun Akselini, että
Kuningas on —
AKSEL.
Ma kaikki tiedän, kaikki;
Hän sua rakastaa! — Ja sinä?
VALPURI.
Minä
Rakastan Akselia.
AKSEL.
Taivaista.
Oi kaunopuheisuutta! Vielä kerran,
Se vielä kerran lausu, kyyhky sorja,
Mit' ensikerran sulosuusi sanoi;
En tajunnut sit' oikein vielä.
VALPURI.
Minä
Rakastan Akselia.
AKSEL.
Kuulittenko
Te kaarrokset? Te kuvut korkeat?
Te Herran alttarit? Oi, Akselia
Hän rakastaa! No, siis ei muu kuin kuolo
Erota sua Akselista. Tule!
Mun anna sormus panna sormehes.
(Pudottaa sormuksen.)
Se kirpoi kädestän'!
VALPURI.
Oi, Herra!
AKSEL.
Kieri
Kivien rakoon.
VALPURI.
Harald Gillen hautaan.
AKSEL.
Ma parempia teetän jokaiseen
Sun somaan sormees. Hiuksiis helmiä
Sun palmikoita pitää; ruusuin, liljoin
Koreiltu silkkivaate rinnoillasi
Kohoilla pitää, jalat pienet kenkiin
Hopeasolkisihin verhottaman;
Ja talost' Akselin kun hänen kanssaan
Sa kirkkoon astut, kantaa käskypoika
Upeillen punavaippas laahosta.
Osakseen monta möhkää ritaris
Sai Vendiläisten kultajumaloista.
Urottarens' sa olit, sorja Valpur!
VALPURI.
Kuink', armas sulho, olet muuttunut!
Vaan sydämes ja lempes samat ovat.
Tuon leuan veikar'kuoppaa tuskin näen
Mä enää ihka mustain kutrein tähden.
Kun villiks muutuit! Valpur paljasleukaa,
Siloista poikaa lempi; nyt hän halaa
Päivettynyttä tuimaa partasuuta.
AKSEL.
Ja osottaakses, ett'et tuota tuimaa
Parroittunutta villiä sä viero,
Niin noihin tummiin kihermiin nyt paina
Sileä, silkinhieno leukas, suullas
Kun Akselisi huulille sa painat
Sun rakkautes ensivahvistuksen.
(Suutelee häntä.)
VALPURI.
Mun Akselini!
AKSEL.
Oma Valpurini! —
Niin! Nyt luo Hakonin; nyt rohkeutta
Ja uljuutt' olen juonut! En nyt pelkää;
Mun morsiantan' ei hän multa ryöstä;
Sit' ei hän voiskaan; Pohjoisruhtinas
Hän on; ei voi hän olla alhainen.
Velvollisuuten' niin on uskoa.
Jää hyvästi! Kuink' Akselin on raskas
Eritä sinust', armahani! Vaan
Mun täytyy. Pian jo yhdymme niin lujaan
Ja hellästi, kuin nimimerkkimmekin.
Kas, sulo tyttönen, mik' on tuo A?
V toisin; mikä tämä V? A toisin.
Niin mekin. Olemmehan yksi sielu
Jaettu kahteen, joiden koko riento
On yhdistäytä jälleen. Suojelkoon
Sua Herra! Morsioksi itses pue!
Tääll' ylkänäs taas Akselisi kohtaat.
(Menee.)
VALPURI.
Oi, Aksel! — Kuink' on käynyt urhaan uljaaksi
Iloa, lohdutusta silmäns säihkyy.
Miks, Aksel, lähdit pois ja yksin jätit
Sun Valpuris luo hautojen? Nyt hänen
Silmänsä murheellisna jälleen pystyy
Äitinsä kelmeähän kuvaan. Äiti
Hän huoleisena vielä itkee, niin
Kuin mielis sanoa: "te onnettomat!
Toivossa pettävässä riemuitsette;
Kov' onni rautaseinän rakentanut
On sydäntenne väliin. Vasta haudass'" —
Oi, Herra, hautaan sormuksensa kieri;
Haraldin hautaan! — — Varustuksissaan
Hän tuiman uhkaavana seisoo, kuollut
Kuningas, kulmakarvat kurttuneina
Ja käsi kalvassa. Es'isämme!
Voi, älä suutu! Aksel paavilta
On lupakirjan tuonut. Naimisemme
Ei rikos ole enää. — Mutta ah!
Hän heltymättä yhä uhkaa vaan.
Ja sormus Akselin, — oi, kaikki pyhät!
Se kieri hautaan esi-isämme.
(Menee.)
TOINEN NÄYTÖS.
Kuningas Hakon. Reinen Sigurd.
SIGURD.
Sä terve, onnekas, mun Hakon herran'!
Nyt, näemm', on kirkkoon käyminen, jos varmaan
Tavata tahtoo Norjan kuningasta.
HAKON.
Sa tuotko, Sigurd, meille tietoja?
Sull' onko Erlingistä vihiä?
SIGURD.
On kauppalaiva purjehtinut vuonoon;
Se salaa öiseen aikaan pistäynyt
On Bergenistä; huonoj' uutisia
Se tuopi: nuorta Maunoa ylt'ympär'
Etelä-Norjaa valitaan ja Erling
Pahasti Bergenissä riehuu. Surman
Sun valtamiehes Arne Brigdeskal
On saanut; samoin Ingebjörn, maaherra.
Ja kaikki kauppalaivat Bergenissä
Pidätetään, ett'eivät Nidarosiin
Tois sanaa Erling Kalton varusteista.
Tän viime tiedon sattumalta saimme.
HAKON.
Se konna mielii moista tervehdystä,
Kuin Inge Bekesudiss' sai.
SIGURD.
Mut, herra!
Mies viisas vihollistaan väkevää
Ei ylenkatso. Onnensattuma
Ei aina auta, niin kuin viimein, jolloin
Gregorius Daginpoikaan osuit jäällä.
Ei Erling ole mikään konna niin
Kuin Inge kuningas, se rämppäkontti.
Hän lapsest' alkain rautaa sietämään
Jo tottui. Njörfaraumassa hänt' itse
Blaamandin tappara ei kaataa voinut,
Kun Ragnvald jaarlin kanssa Särklantiin
Hän purjehti ja matkall' iski kiinni
Uljaaseen Dromundiin. Siit' ottelusta
Hän päätään vielä pitää kallellaan
Ja Erling Kaltoks sanotaan.
HAKON.
Me koemme
Toiselle puolen häntä sivaltaa,
Niin kaatuu, arvaan.
SIGURD.
Jumala sen suokoon!
Mut, herra, ukon rohkeutta siedä.
Sä mitä toimit hautain keskellä?
Ja miksi huokailet kuin heikko nainen?
Verekset kasvos miks on vaalenneet?
Miks silmäs palavat kuin juopuneen?
Oi, Hakon, voiko nainen häirähyttää
Urhoollisuuttasi ja reippauttas? —
Maakunta kaipaa kunnon valtiasta,
Joss' urheasti Haarderaaden voima
Ja Maunon mieli yhdistyvät. Sun nyt
On Norjan valtaistuin, kaatuneet
On vallanperijät, ja oikeus
On valtikkasi omistava sulle
Viimeisnä Harald Gillen jälkeisenä.
Nyt toinen suku taasen sodall' aikoo
Sisällisellä verta vuodattaa;
Kas, Hakon, Norjan toivo vaan on sinuun!
Tanskassa Valdemar jo näytti, kuinka
Pian urho riidan sovinnoks voi muuttaa.
HAKON.
Vihollisestan' esikuvaa mulle?
SIGURD.
Sa kunniassa ole vertaisensa,
Vioissa ällös! Näiden kiviseinäin,
Tuon Augustinon ylpeyden merkkein
Sisällä ällös enää haaveksiko.
Hän toisia nyt Bergenissä tekee
Sua vastaan Erling Kalton hyväksi.
HAKON.
Äläspä huoli, Sigurd! Kaipuuni
Jo pian saa tyydykkeen.
SIGURD.
No, joudu siis!
Mut toimi lyhimmästi. Halus häädä,
Ravista rakastaja pois ja sulho,
Ja sankarina tule urhoin joukkoon.
HAKON.
Niin, sankarina Erling Kalttoa
Me vastustamme.
SIGURD.
Kylläp' on jo aika
Sit' aatella; ken sulle takaa, ett'
Ei Erling päälles karkaa? Kokoo laivas
Ja sodan merkki soitata jo tänään!
Kovasti saata sotatorvi soimaan!
Pue sotapuku päällesi ja näytä,
Ett' olet sotakelpoinen ja valmis
Kavaltajia vastustamaan.
HAKON.
Huomenn', —
Niin, Sigurd, huomenna! Vaan tänään on
Mun mahdoton.
SIGURD.
Mut huomenna on ehkä
Mahdottomampi vielä, Erling yöllä
Jos hyökkää päällemme. Äl' unhota —
HAKON.
Äläkä unhota sa kunnioitusta.
SIGURD.
Uskollisuudest' yksinkertaisesta
Vaan olen haastanut. Se mua kiusaa,
Ett' Erling Kalton juoruj' uskotaan,
Kun eräs seikka niitä vahvistaa.
Kas, kansantaru kertoo Harald Gillen
Vilpillä Norjan valtaohjat saaneen,
Ja että rangaistukseks siitä kuin
Myös julmuudesta Mauno Blindeä
Ja Reinald piispaa kohtaan käy niin pahoin
Nyt jälkeisilleen, että koko Gillen
Suvulla menestystä, onnea
Ei ole missäkään sen hankkeissa.
Niin kansa kertoo. Mua se kiusaa.
HAKON.
Tarut
Senlaiset vanhaa ämmää kiusatkoot,
Ei vanhaa urosta!
SIGURD.
Mut arvoisuutta
Ja enteitä on kansan taruissa.
HAKON.
Ja taikauskoisuutta. Tuolla tulee
Knuut veli.
SIGURD.
Siin' on _epä_uskoisuutta,
Mut arvoisuutta ei. Se viekastelija!
Ma moista inhoon mustaa etanaa.
Nyt tule, Hakon! Mato madelkoon.
HAKON.
Kuninkaan rippi-isäst' arvoin puhu.
SIGURD.
Sun rippi-isästäs? — No, Herran nimeen.
HAKON.
Mull' asiaa on hälle tärkeää.
SIGURD.
Sun asiaas siis Jumal' armahtakoon!
Hyvästi! Hevin juur' en pakoon pötki,
Mut moista mustaa pirua ma pelkään.
(Menee.)
HAKON.
Mokomin kuntoineen ja voimineen
Hän suututtaapi. Ikikurittaja.
Kuink' on tok' itseviisaan mieleen laittaa,
Ojentaa toisen haluja, joit' ei
Häll' itsell' ole. Sodass' sinä vaan
Ilosi löydät; sikspä Hakoninkin
Pitäisi siinä riemuns' saaman. Sinun
On lemmenliekkis sammuttanut vanhuus,
Siks Hakoninkin sydämensä liekki
Pitäisi estää. Kuinka järkevää!
Jäin, lumin talvi soimaa kevättä
Sen kukkimisesta. Ei, rakastaa
Ma tahdon, rakastaa mun sydämeni
Nuoruuden kyllyydellä. Sinust' olkoon
Kuningaskuntanani Nidaros
Ja Bergen, Vigen, mikä hyvänänsä;
Minusta on se sydän Valpurin;
Sit' ei voi mikään Erling multa ottaa,
Kun armahasti lempeni on ensin
Sen sulokruunun mulle valloittanut.
(Munkille, joka kunnioittavasti seisoo syrjempänä.)
Knuut veli, tule, tule lähemmäksi;
Jo vanhus meni.
KNUUTI.
Hämmästyin kun hänet
Näin täällä kirkoss'; ensikerran kahteen
Vuos'kymmeneen!
HAKON.
No, löysit Valpurin?
Sa puheell' älyisellä koetitko —
KNUUTI.
Vai koetitko? Voi, teidän armonne!
Älyinen puhe kyllä muuten paljon
Saa aikaan; mutta täss' on puhe turhaa,
Kun päälle päätteeks —
HAKON.
Mitä?
KNUUTI.
Vanhat houreet,
Unohtumaton lempi, tiedättenhän!
HAKON.
Ja etkö voi niin hornan hirveäksi
Kuvailla sitä, että säikähtyis hän?
Pait sitä, etkö kaikin mokomin
Voi näyttää hälle todeks, että moinen
Kosija, jok' on ihan kadonnut,
On joko uskoton tai kuollut!
KNUUTI.
Turha
On, herra, naisten kanssa kiistellä,
Etenkin kun ne innoin rakastavat.
Ne mitään perusteit' ei ota lukuun,
Ei aikaa, eikä paikkaa. Rakkaansa
On aina heidän luonaan, itse vaikka
Varjaagein kanss' se oisi Kreikan maalla
Kyrialaksin väessä; —
HAKON.
Kova onni!
KNUUTI.
Sit' enemmän, kun se yht'äkkiä
On Nidarosissa.
HAKON.
Kuin, mitä?
KNUUTI.
Sanon:
Sit' enemmän, kun se yht'äkkiä
On Nidarosissa.
HAKON.
Kuin, Nidarosiss'?
KNUUTI.
Siks Olav' Trygvenpoik', es'isänne,
Tän hyvän kaupunkimme nimitti.
HAKON.
Haa, munkki!
KNUUTI.
Anteeks! Varmaan luulin teille
Jo sanotuksi, että palannut
On Aksel Thordinpoika.
HAKON.
Palannut?
KNUUTI.
Vai ette tiedä? Suokaa anteeks, että
Mä syytön ensin sanan teille saatan
Noin vastenmielisen.
HAKON.
Vai Aksel täällä?
KNUUTI.
Hän teitä, herra, joka paikass' etsii.
HAKON.
Ovatko vallat kaikki liittoon käyneet?
Vai Aksel täällä? Valpuriin häll' onko
Viel' aatteet samat?
KNUUTI.
Aatteet? Hyvä herra!
Milloinka rakastaja aattelee?
Kuin Hekla hänen hehkuu mielensä
Syleilemähän mielitekoistaan.
HAKON.
Saas nähdä, kumpi tässä shakkipeliss'
Saa voiton!
KNUUTI.
Varjelkaatte, herra hyvä,
Kuningas juoksurilta. Maltilla ja
Älyllä pelin voittaa voi ja pitää
Myös kuningattaren. Mun sallittenko
Vapaasti puhua?
HAKON.
No, puhu!
KNUUTI.
Aksel
On uneksija nyt kuin ennenkin.
Hän Saksass' aika ajoin ajelehti
Ja Henrik Leijonan on retkill' yhtä
Ja toista onnenkauppaa koetellut.
Tuon Saksan rahtinahan joku sana
On poikamiehen mieltä kiihottanut.
Hän itseluottamuksesta nyt kuohuu
Ja luulee itselleen kaikk' onnistuvan.
Tuo vanha paavi, pyhä Hadrianus,
On mennyt ajast' ijankaikkisuuteen.
Nyt paavinistuimesta Aleksander
Ja Viktor kovin riitelevät. Tosin
Kirkolliskokouksiss' Aleksander
On valittu, mut Fredrik Punaparta
Hän Viktoria puoltaa. Kaikkiall'
On sodan melske. Henrik Vendissä
Ja Fredrik Italjassa riehuu; Tanskan
Ja Norjan mailta kuulunut on kauan
Sisäistä sotaa, hävitystä, murhaa.
Ritarit uljaat käyttävät tät' aikaa:
Mit' enemmän pääherran valta vaipuu,
Sit' enemmäksi nousee ritarein.
Heist' on nyt paaveilla ja kuninkailla
Kyll' omiss' asioissa tekemistä,
Ja kukin luulee saavans' omin päin
Nyt tehdä; — moista aikaa Aksel käyttää.
HAKON.
Niin totta, kuningas kuin —
KNUUTI.
Suosiolla
Olette, teidän armonne, mun suonut
Vapaasti puhua; siis pyydän loppuun
Mua kuulemahan. Teidän armonne
Suloista Valpuria rakastaa —
Se luonnollist' on; hän on ihana.
Te Aksel Thordinpoikaa vihaatten —
Se luonnollist' on; hän se onnellinen.
Te toki voittavanne luuletten —
Se luonnollist' on; tehän voimallinen.
Niin kauas kaikk' on oikein, luonnollista
Ja paikallaan. — Nyt edellensä! Aksel
On tullut, kosii sulo Valpuria,
Jok' orpo on; te Norjan kuninkaana
Olette hällä isän sijassa.
Teilt' Aksel hänen kättään pyytää saa;
Niin, kättä, jota ette mainittuin
Kukistumattomien, luonnollisten
Ja hyväin syiden tähden hälle anna.
Ei tässä vielä mitään peliä;
Asia menee suoraa menoansa
Ja vastuksetta; menoa, jok' aivan
Käy kuninkaalle hyödyksi. Täss' siis
Ei teidän ole tarpeen, hyvä herra,
Ei sanakiistalla tai muulla tavoin
Kuninkaan arvoisuutta sikseen heittää.
Nuor' Aksel tulee alamaisena;
Hän arvoisasti asiansa sanoo. —
Palattuansa Nidarosiin hän
Epäilemättä kuninkaalle tarjoo
Nyt palvelustaan Erlingiä vastaan.
No, moista tarjousta evätä
Ei sovi. Hän nyt jatkaa; Valpuria
Hän pyytää, — se on kirkon asia!
Te lähetätte hänet pappein luo.
Ma kirkonkirjan tuon ja toteen näytän,
Ett' Aksel sukua on Valpurille.
Velvollisuuden mukaan piispa vanhan
On tekeminen, mitä luonnostaan
Hän varmaan tekee aivan vasten mieltään.
Kuningas vakaa arvossaan on ollut, —
Ja kuitenkin on määrän päähän päästy.
HAKON.
Mä hyvin näen, mik' erotus on tuiman
Sigurdin karkealla uljuudella
Ja sinun ystävyyden neuvollas,
Mun rippi-isäni! Niin olla pitää.
Pyrkiihän ihmissydän onnehensa,
Käy kiinni joka keinoon, jonk' on luonto
Leimannut lailliseksi. Hänen lempens'
On vastoin kirkkoa ja tapojamme;
Mun viaton, siks taivas on sen turva.
Tuo, veli Knuut, tuo kirkonkirja tänne
Nyt heti!
(Knuuti menee.)
Siin' on Sigurd oikeassa;
Huokailla Norjan kuninkaan ei sovi,
Ei kaihoon kuolla. — Hänen pitää tulla
Mun kuningattareksen' joko ehdoin
Tai väkisin. Hoo, impi on kuin lapsi,
Sit' itkee, mit' ei viisaus sille myönnä,
Mut heittää huolen pian ja älykästä
Johdattajata kiittää, joka sen
Todellisehen onneen pakoitti.
Mies sorja eikö ole Hakon? Reipas,
Nuor', innokas? Ja eikö kuningas?
Kuningas Trondilaisten! Moisen kansan,
Niin uljaan, ett'ei itseään sen luulis
Muun suovan hallita, kuin taivaan Herran.
Mun Valpur ompi oleva. Mut näenkö
Ma oikein? Vihani, äl' ylly! Hiljaa
Nyt, sydämeni!
AKSEL tulee.
Terve, onnekas,
Sa, Hakon Herdebred!
HAKON.
Ma tulostas
Jo kuulin, Aksel! Terve tultuasi!
AKSEL.
Sanottiin, että täällä kohdata
Sua saisin; siksi —
HAKON.
Terve, heimolainen,
Niin, terve tultuas! Mink' ansioksi
Lukea saa sen onnen, että näen
Taas sinut, Aksel? Olemme jo luulleet
Niin ylhäiseks sun tulleen ritariksi
Henrikin luona Saksass', että tuiki
Jo olit Norja raukan unhottanut.
AKSEL.
Ei ole Norjalaisen, Tanskalaisen
Tapana isänmaataan unhottaa.
Hän maissa vieraissa voi vaeltaa laajan,
Vaan kerran varmaan isänmaahan palaa
Hän taas, tai vie hän myötäns' isänmaan ja
Perustaa pienen Tanskan, Norjan milloin
Englantiin, Ranskaan, milloin Velsklantiin,
Tai minne parhain sopii.
HAKON.
Moni urho
Ajoiksi matkaan läks, kun kotimaassa
Hän rauhaan kyllästyi, tai milloin tulva
Tai rutto, nälkä kotilieden luota
Pakotti hänet. Sun ol' laitas toinen;
Veristen miekkain melskatess' sä läksit,
Kun kyll' ois kunnon urhon työtä ollut;
Vois siitä luulla, että vieraan maan
Sa katsot paremmaksi isänmaatas.
AKSEL.
Mun isänmaatan'! Mik' on isänmaa,
Mi veljeskansa, vimma, vallanhimo
Kun joka suoness', sydämessä kiehuu?
Mitk' ovat urhon, mitkä alamaisen
Velvollisuudet, milloin tehtävät
Ja siteet kaikki raukenevat. Jok' ei
Henkensä kaupall' auta kuningasta,
Niin vastoin- kuin myös myötäkäymisessä,
On ilkiö; mut mikä urhon neuvoks,
Kun valtaan pyrkii neljä kuningasta,
Ja kaikki yhtä suurell' oikeudella
Ja kaikki veljeksiä, vaikka kohta
Petoja, pyöveleitä toisilleen?
Mun isävainajani Thord Huusfreia
Ol' oivan isäs, Sigurd kuninkaan,
Mies uskollinen, urhokas; hän seisoi,
Hän kaatui kanssaan. Skotlannista Eisten
Kun tul' ja oli nuoruutesi turva
Ja peri Sigurdvainaan valtiuuden,
Niin häntä palvelin ma sikskuin Ingen
Hän joutui käsihin ja hänen selkääns'
Ilettävästi risti kirveell' lyötiin,
Kun hän jo oli henkiheitollaan.
Nyt kuningas ol' Inge. Oisinko
Mä sentään jäänyt? Vannonutko hälle
Uskollisuutta, isäs surmaajalle?
Pelolla, huolin silloin pakenin.
Kov' onni on nyt ohi. Eistenin
On joukko sinut valinnut ja Ingen
Sa kaasit. Norjan hallitsija sinä
Nyt oikeudell' olet. Täällä minä
Nyt olen taas ja Trondilaisena
Ja sotilaana, serkkunas ma tarjoon
Vihollisias vastaan kättäni.
HAKON.
Sa kauan, Aksel, Tanskan Valdemarin,
Mun vihamiehen' ystäv' olet ollut!
AKSEL.
Mun häntä tunteissan' hän ei sit' ollut.
Hän rakastettav', uljas urho oli;
Niin on hän vielä. Häntä avustin kun
Vehkeistä huolimatta urhokkaasti
Hän varmistautui valtakuntaansa.
HAKON.
Hänenkö valtakuntans'? Barbarossan,
Sa tarkoitat. Vaan läänitykseks eikö
Hän Saksan keisarilta Tanskaa saanut?
AKSEL.
Se läänitys ol' ilmanpieksentää.
Vaan Vendiä se koski. Kujeilla
Sai Fredrik hänet vietellyks St. Jean
de Laune'ii, siellä häntä suostuttaakseen.
Kaikk' keisar' Punaparran juonta nauroi.
Mut Valdemar niin arvoss' oli Saksass',
Ett' äitit häntä vastaan vaelsivat
Kaupunkein porteille ja pyysivät
Lapsiinsa hänet koskemaan, ne että
Kurissa, kasvannossa karttuisivat.
Ja maamies pyysi hänet ottamahan
Jyviä kouraansa ja pellolle
Ne heittämään, ett' oiva sato saatais.
HAKON.
Ja moista keisaria palvelit sa?
AKSEL.
En; Saksin herttuata palvelin
Ma, suurta Henrik Leijonaa.
HAKON.
Niin, suurta!
Mä äsken kuulin hänest' esimerkin,
Mi mulle mieleen on, mi näyttää, ett'ei
Vaan uljas, voimakas hän ole urho,
Vaan tunnollinen kristittykin: hän
On vaimostaan Klementiasta itsens'
Erottanut sen vuoks, ett' toisillensa
Sukua liian läheistä he ovat.
AKSEL.
Se perisyy ei ollut. Sotilas
On Henrik, Leijona; hän mahdikkahan
Kuningassuvun tahtoo perustaa;
Ei vaimons' saanut hälle poikia,
Se pääsyy oli. — Ett' tuo toimi mulle
Ei mieleen ole, varmaan arvaat, Hakon
Kuningas, koska tiedät Valpuria,
Mun sukulaistani, mun rakastavan;
Ett'et sä esteit' onnellemme tee,
Ma toivon.
HAKON.
Onko mahdollista? Vielä
Et tuota hulluutt' ole unhottanut?
AKSEL.
Niin vähän, että Valpurin, jos sallit,
Ma morsiona vielä tänään veisin
Luo alttarin.
HAKON.
Hei, Aksel, hätäinen
Sa oletkin.
AKSEL.
Ei hätäinen se sulho,
Jok' uskollisna viisi pitkää vuotta
Odotti morsiantaan.
HAKON.
Morsiantaan?
Ja onko toden varma, että Valpur
Sua lempii?
AKSEL.
Katso, nimiemme ympär'
On seppele; sen sitonut on Valpur.
Viis kesää kaikin päivin kukkiaan
Maa moiseen antoi seppeleeseen, jonka
Mun Valpurini somat sormet sitoi.
Tuon nimimerkin?
AKSEL.
Piirtänyt on Aksel.
HAKON.
Tuon seppelehen?
AKSEL.
Sitonut on Valpur.
HAKON.
Haa. —
AKSEL.
Kuule, Hakon! Silmäs palavan
Mä näen ja sydämesi tilan tunnen.
Rehellisesti, Norjalaisen tavoin,
Mielemme asioista puhukaamme.
Mä teeskennell' en tahdo. Valpuria
Ma rakastan ja Valpur minua.
Kas, Hakon! Kuningas sa olet, suuren
Ja uljaan uroskansan kuningas;
Rehelliseltä langoltas nyt voitko
Omaansa ainoaa sa ottaa — hänen
Morsiantansa? Kunnia sua kutsuu.
Sun syntyperäs urotöihin, toimiin
Sua viittaa. Viel' ei lemmenhetki tullut.
Sen Onnettares oivaltaa ja kutsuu
Sua uljaan Urottaren kisoihin.
No niin! Sen kutsua sa seuraa; voimin
Vihollistasi vastaan varustau,
Tee tuuma tyhjäks, sun jok' aikoo syöstä
Istuimeltas. Mon' uljas mies sua seuraa,
Ja viime verenpisaraan on Aksel
Hyvyytes maksava, jos Valpurin
Sä hälle annat.
HAKON.
Lanko! Selvästi
Sa tilas ilmi tuot, ja tuokiossa
Sun sydämestäs tulvaa tunteita
Mit' erilaisimpia. Tyttöä
Sa kosit samassa kuin sotaurhoks
Sa kuninkaalles tarjout; mua neuvot,
Varoitat ukon lailla samassa
Kuin kiivaan nuorukaisen tavoin turvaat
Mun sydämeni hyvyyteen. Suo, että
Vakaasti, arvolla ja järjin Hakon
Sun puhees sekasotkuun vastaa. Oikein
Jos ymmärsin, niin Trondilaisena
Minulle, Trondilaisten kuninkaalle,
Uskollisuuttasi ja puolustustas
Sa tarjoit vastaan Erling Kalttoa.
AKSEL.
Niin ihan vilpittömästi ma tarjoon.
HAKON.
Ja hyvän tarjosi ma otan vastaan
Samalla lailla.
AKSEL.
Tämä kädenlyönti
Mun tekee uskolliseks urhoksesi.
HAKON.
Mä kiitän sua ja tunnustan sun arvos. —
Mut mitä tuohon toiseen seikkaan tulee,
Sun muka vainumaasi lemmenliekkiin
Ja julmuuteen ja muuhun, jota pelkäät,
Niin täytyis ylhäisyyten' katsoa
Sit' arvonannon puutteeksi, jos en
Ma kiihkostasi tietäis. Valpur impi
On jäänyt orvoksi, mut häll' on turva
Mun kuninkaallisessa voimassani.
Jos kaunoisen tän armaan ottamalla
Mun kuningattareksen' siveyttä
Ma palkitsisin, ihanuutta, jok'
On kruunun arvoinen; jos siten voisin
Ma tukehuttaa lemmen tuon, min kirkko
Sanoopi synniks, saisin hellyydellän'
Hält' unhotuksiin moisen sulhon, joka
Viis vuotta tietymättömiss' on ollut —
Se rikos oisko?
AKSEL.
Jalo Hakon! Nyt mä
Tajuan sinut: tahdoit kuninkaana,
Isällisenä hyväntekijänä
Hänt' ihanaista hellien suojella,
Keventää hänen elämäänsä. Sin' et
Rakastanut, — ja niin on kaikki hyvin.
Se sama hyvyys, sama ystävyys,
Sua joka Valpuria puolisoksi
Kehoitti ottamaan, nyt aikeestas
Sun luovuttaa, kun kosija on täällä
Ja Valpur immen onnen ehtona
On pyhä liitto tää.
HAKON.
Sä yhä puhut
Kuin juopunut. Mä enkö rakasta?
Ja miks en? Mistä olet nähnyt sen?
Sinäkö vaan voit nähdä ihanuutta,
Suloa Valpurin? Ja eikö urho
Vois rakkautta tuntea, vaikk' ei
Hän sinun laillas huiman hurja ois?
AKSEL.
Sa rakastat siis Valpuria?
HAKON.
Niin
Kuin mies ja niin kuin kuningas. Mä hälle
Suon hyvää; tahdon, että naimisensa
Perustuu puhtaisuuteen, laillisuuteen.
Ma muuten voinen tehdä elämänsä
Yht' onnelliseks, riemuiseks kuin sinä.
AKSEL.
Elämän onnen rakastava näkee
Vaan valitussa armaassaan.
HAKON.
Sä siis
Se onnellinen olet valittu.
AKSEL.
Välimme tämän Valpur ratkaiskoon.
Jalona sankarina naisen mieltä
Sa kunnioita, kuninkaana pidä
Myös arvoss' alamaises oikeutta
Ja kristittynä pyhä taru muista
Nabothin viinamäestä!
HAKON.
Omin valloin
En tahdo tässä tehdä; mut ei Valpur
Saa väliämme päättää. Impyelle
Lain mukaan holhoja on pantu; itse
Ei asioitaan saa hän hoitaa, päättää.
Välimme pyhä kirkko ratkaiskoon.
AKSEL.
Mä siihen tyydyn.
HAKON.
Ällös luulko, että
Tyranniks Hakon aikoo, ällös myös,
Ett' onnestaan hän syyttä suotta luopuu,
Kun kirkon laki sinut sulki pois.
AKSEL.
Se tosiaikees onko?
HAKON.
Olavi, mun
Valittu pyhimykseni, sen kuuli.
AKSEL.
Miel'alaa moista rehellinen älköön
Pelätkö, rakastava älköön surko.
Sun luottaa vaatimukses kristityn
Velvollisuuteen; niinhän Akselinkin.
Sen vuoksi juur' ei Valpur häntä nähnyt
Ei moneen ikävöintävuoteen eik'
Ois, jalo Hakon, nähnyt milloinkaan,
Joll' ei se Jumala, jok' uskollisen
On lemmen hellä turva, mulle tietä
Ois kautta kirkon pyhäin kaarrosten
Luo Valpur immen luonut.
HAKON.
Mitä sanot?
AKSEL.
Isällisestä Hadrianon kirjeestä
Täss' otteen sulle annan; hänen itse
Kirjoittamansa sai jo arkkipiispa.
Se kirje katkaiseepi Aksel sulhon
Sukulaisuuden Valpur sulon kanssa.
Ei naimisemme ole rikos enää.
HAKON (puhkeevalla kiivaudella).
Oi kavaluutta helvetin!
AKSEL.
Kah, kuinka?
Kuningas Hakon Herdebred ois pannut
Tuon rehellisen ehdon Akselille
Vaan siinä aikeess', että hälle ois
Sen täyttäminen mahdoton?
HAKON.
Pois, pois
Mun silmistäni!
AKSEL.
Hakon, Hakon!
HAKON.
Pois,
Ma sanon. Kauanko sa, alamainen,
Puheella tyhmän rohkealla tohdit
Mun kärsivällisyyttän' koetella?
AKSEL.
Ma Trondilainen olen Gillen juurta
Kuin sinä. Arvollisna sotilaana
Ma joukoss' olin Henrik Leijonan,
Sun sotilaas nyt olen, mut en orjas.
Mun morsioni sulo Valpur on.
Sun valtas kirkon pyhyyteen ei yllä.
Hänt' eteen alttarin nyt menen tuomaan.
Sä mieles malta, himos hillitse!
Se kunnon sankarin on suurin voitto.
HAKON.
Pois, sanon.
AKSEL.
Jumal' asiamme päättää.
(Menee.)
HAKON.
Ja tääkö loppu unelmilles? Tää
Sun kohtalosi, Hakon Herdebred?
Tuo tuolla sulta ryöstää valtakuntas,
Tää tässä morsiames sulta ryöstää.
Mit' on sull' enää ryöstettävää? Haa!
On sydän raivoinen. No niin! Mut sit'
Ei ole helppo ryöstää. Kostoa
Se kuohuu, verta janoo, tuima sydän.
(Havaitsee Knuutin, joka viime kohtauksen loppupuolella on tullut sisään, laskenut pois kirkonkirjan ja lukee hyvin tarkaten pärmäkirjaa, jonka Hakon on pudottanut.)
Sä mitä tahdot, munkki?
KNUUTI (tyvenesti, silmiänsä pärmäkirjasta luomatta).
Sallittenko —
HAKON (tirkistelee mielikarvaudella seppelettä ja nimimerkkiä, vetää miekkansa ja lyö ne ynnä suuren lastun kanssa irti pylväästä).
Sä hyvin osuit, miekkani! Niin pitää
Sun lyömän side, joka tuohon konnaan
Mun kaikkisuuten' yhdistää. Kuink' osas
Hän kavalasti asiansa ajaa
Ja sanan suustan' onkia. Mut varro,
Sa petturi! Eip' onnistu sun vehkees.
Sit' ihanaa et rintaas likistää
Sa saa, niin kauan kuin tää pää on pystyss'.
Sen vannon kautta kruununi.
KNUUTI (yhä lukien silminnähtävällä ilolla).
Jos teidän
Armonne sallis —
HAKON.
Poijes kirjoines
Ja ole vaiti! Kielen pieksennällä
Vaan munkit onnen rataa raivailkoot.
Kuningas valtaa käyttää kuninkaan.
Ja kautta korkeuteni, niin mä teen.
Ripsaana poikana sais Hakon sulle
Kai näyttää kynttilää eess' alttarin?
Häävuoteelle kai sillä sinut saattaa?
Häävuotees punaruusuin, punaraitein
Saat koreilluks ja rikinsini-patjoin.
Niin käyköön! — Mitä tahdot, munkki?
KNUUTI (on lukenut loppuun).
Teidän
Armonne, sanasen jos —
HAKON.
Vait, sa kuotus! —
En tahdo hautain keskell' enää hiuet'
Enk' aikaa munkkein kesken menettää,
En myös — sen, Sigurd, lupaan — haaveksia.
Pois ravistan ma rakastajan; nautin
Iloan' niin kuin mies, ja, uljas Sigurd,
Sua seuraan urhona ja kuninkaana.
(Kiitää pois.)
KNUUTI.
Niin raivokas kuin hukka. Kuulkaa, Hakon
Kuningas! Koko kirj' on voimaton.
On tärkein kohta unhotettu. Kuulkaa!
(Rientää kuninkaan jäljessä.)
KOLMAS NÄYTÖS.
Arkkipiispa Erland. Knuuti, kirkonkirja kainalossa
KNUUTI.
Arvoinen isä, suokaa anteeks, että
Erille kuorin veljist' teidät kutsun,
Mut velvollisuus vaatii valmistamaan
Nyt teitä; häitään jouduttaa nuor' Aksel,
Hääväki tuokiossa linnasta
Jo tänne ehtii.
ERLAND.
Ennen kuolemaani;
Suo Herra mulle ilon yhteen liittää
Kaks jaloa ja hellää sydäntä.
KNUUTI.
Mua surettaa, kun täytyy häiritä
Sit' iloanne, isä arvoinen!
Mut onnen kohtalossa nähköön viisas
Vaan taivaan viittauksen; tyytykää
Siis Herran tahtoon, kuullessanne, ett'
Ei ole armon suosiota saaneet
Häät Akselin, ja että lupakirja,
Jonk' Akselille pyhä paavi antoi,
On sattuneesta syystä voimaton.
ERLAND.
Niin, varmaan niin kuin kirkon valta voimall'
Yli kuninkaitten ulottuu, niin varmaan
Vahvistetaan tää kirja voimallansa.
KNUUTI.
Arvoinen isä, kirj' on voimaton.
ERLAND.
Jo eikö Hadrianus ihan selvään
Kumonnut Akselin ja Valpur neidon
Sukulaisuutta?