RIKOSTOVERIT Y.M. NOVELLEJA
Kirj.
Adolf Stern
Suomennos
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1911.
SISÄLLYS:
Adolf Stern. Rikostoverit. Veit lasinpuhaltaja. Alppijoen partaalla.
Adolf Stern.
Adolf Stern syntyi Leipzigissä 1835. Olosuhteiden pakosta — hänen isänsä menetti v. 1849 kaiken omaisuutensa — hänen täytyi jo aikaisin tulla omin neuvoin toimeen. Omin päin hän hankki itselleen koulutiedot ja tuli ylioppilaaksi. Sitten hän opiskeli historiallisia tieteitä, etupäässä kirjallisuuden ja taiteen historiaa, ensin Leipzigin, myöhemmin Jenan yliopistossa, työskennellen sen ohessa kirjailijana. Tähän aikaan hän tutustuu useihin Saksan kirjallisuuden ja taiteen merkkimiehiin ja saa heiltä rohkaisua ja herätteitä. V. 1868 hänet nimitettiin ylimääräiseksi ja seuraavana vuonna vakinaiseksi kirjallisuus- ja kulttuurihistorian professoriksi Dresdenin teknilliseen korkeakouluun. Tässä toimessa hän pysyi lähes 40 vuotta, kuolemaansa asti v. 1907.
Kirjallisuushistorioitsijana Stern on saavuttanut huomatun nimen etenkin "Deutsche Nationalliteratur vom Tode Goethes bis zur Gegenwart" ja "Studien zur Literatur der Gegenwart" nimisillä teoksillaan. Kaunokirjailijana hän saavutti niukanlaisesti tunnustusta, vaikka hänen lukuisien kaunokirjallisten tuotteidensa joukossa on monta erinomaista teosta, joilla on kauan pysyvä arvo. Hänen romaaneistaan ovat etevimmät "Ohne Ideale" ja "Die letzten Humanisten". Novellimuotoa hän viljeli mielellään ja loi sellaisia mestariteoksia kuin "Weihnachtsoratorium" ja "Die Wiedertäufer" sekä "Die Totenmaske" ynnä useat muut "venezialaiset novellit". Novellistina monet arvostelijat asettavatkin hänet mestarien sellaisten kuin Kellerin, K.F. Meyerin, Heysen y.m. rinnalle. Hänen tuotannolleen on ominaista rikas mielikuvitus ja taiteellinen esitystapa. Hän on kirjoittanut myöskin joukon lyyrillisiä runoelmia ja kääntänyt saksaksi ruotsalaisen Carl Snoilskyn runoja.
Rikostoverit.
Venezialainen novelli.
Rio della Misericordian rannalla sijaitsevan kapean talon alikerros-asumuksen avoimista ristikkoikkunoista loisti himmeä valo kapean kanavan synkkään veteen. Läheisten San Marziale- ja Santa Maria dell' Orto-kirkkojen kellot olivat lyöneet yksi yöllä; kaupungin tyhjässä pohjoiskorttelissa kuului tähän aikaan tuskin askeltakaan, ja miltei helteisen huhtikuun-yön kostea lämmin huokui pitkin hiljaisia, nukkuvia katuja. Ylävillä paikoilla rannoilla ja etenkin noilla pienillä holvisilloilla loimotti — omituista kyllä näin kesäisessä yössä — riutuvia nuotiotulia. Väkevä palaneen katajanhavun tuoksu levisi niistä hiljalleen nousevan harmaankeltaisen savun keralla.
Veteen kuvastuva tulenloimo näytti osoittaneen tietä kahdelle gondolille, jotka jonkun matkan päässä toisistaan kulkivat kanavan varrella olevaa taloa kohti. Etumainen gondoli oli tavattoman leveä, korkeakatoksinen alus, jota kaksi omituisesti puettua soutajaa, leveälieriset merimieshatut päässä ja tummat naamiot kasvoilla, vaivalloisesti kuljetti eteenpäin. Sen jäljessä tuleva oli aivan samanlainen kuin sadat muut solakat ja teräväkeulaiset gondolit; se näytti vallan tyhjältä ja totteli helposti yksinäistä, kannella seisovaa soutajaa.
Suuri alus kulki aivan läheltä niiden ikkunain alitse, joista lampunvalo loisti; toinen soutajista hypähti rannalle ja kurkisti varpailleen nousten ristikkoikkunasta sisään. Raa'asti naurahtaen hän huusi alukseen jääneelle toverilleen vain sanat "ei vielä!" ja hyppäsi takaisin paikalleen. Sitten hän työnsi sauvoimensa lujasti pohjaan. Hänen toverinsa murahti jonkun huomautuksen, joka ei päässyt kuuluviin nahkanaamion takaa, ja uudelleen ponnistaen he alkoivat kuljettaa kömpelöä, raskaslastista venettänsä ahdasta kanavaa pitkin kohden Sacca della Misericordian väljempiä vesiä. Jäljessä tulleen gondolin kuljettaja souti sillävälin aluksensa samalle kohtaa, missä edellinen äsken oli ollut, laski rantaan ja sitoi vitjat siinä olevaan paaluun. Hän oli kuullut naamioidun miehen sanat, astui saman ikkunan luo kuin äskeinenkin ja lausui, ennenkuin vielä oli saattanut nähdä, mitä sisällä huoneessa tapahtui: "Elätkö, Andrea, ja onko veli Paolo luonasi?"
Sisästä vastasi ääni, joka kuului vielä voimakkaalta, mutta kolealta, ja joka kummallisesti kaikui ahtaan kanavan vastapäisellä puolella olevasta seinästä: "Elän, Daniello — mutta olen yksin. Teatiini läksi kolme tuntia sitten; arveli, että on sopivampaa kuolla luostarissaan kuin täällä." [Teatiinit: roomalais-katolinen munkkikunta, perust. v. 1524, levinnyt yli koko Italian ja saanut jalansijaa muuallakin Etelä- ja Keski-Euroopassa. Suom. muist.]
"Hänkin siis!" huokasi gondolinsoutaja, ja huoneessa makaava sairas olisi voinut kuulla hänen purevan hampaansa lujasti yhteen estääkseen niitä kalisemasta. "Minä tulen sisään luoksesi, Andrea. Vain houkkio nyt enää uskoo Veneziassa pääsevänsä kuolemaa pakoon. Enkä minä enää piittaa koko elämästä, en toden totta, ja jos olisin aivan varma, ettemme tuolla ylhäällä kohtaa sitä San Erasmon miestä, niin en edes odottaisi, kunnes rutto katsoo hyväksi korjata minut."
Tämän Daniello puhui pikemmin itsekseen kuin huoneessa makaavalle sairaalle. Hän kääntyi menemään talon sisäänkäytävää kohti. Tulen hohteessa hän huomasi ovelle äskettäin maalatun punaisen ristin. Tahtomattaan hän tuli silmänneeksi muitakin ovia pitkin kanavan vartta; jokaisessa oli sama merkki. Daniello murahti itsekseen: "Saisivat säästää maalia ja merkitä vain ne pari taloa, jotka vielä ovat säilyneet." Mutta enempää viivyttelemättä hän astui taloon ja sitten siihen holvikattoiseen, mutta matalaan huoneeseen, missä hänen toverinsa virui toivottomana myrkyllisessä ruttotaudissa, joka tänä Herran vuonna 1630 jo useita viikkoja oli pitänyt Veneziaa kauhun ja surun vallassa. Metallinen lamppu, jonka valo kajasti ulos, oli matalan, kirjavan marmoripylvään päässä, mikä varmaankin oli jostakin rappeutuneesta palatsista joutunut tähän köyhään kammioon. Peräseinän luona oli vuode, ja siinä makasi sairas, joka ankarassa kuumeessa, mutta silti täysin tajuissaan huudahti tulijalle: "Ei sinun olisi pitänyt tulla, Daniello; minä olen kohta päässyt kaikesta, mutta sinun Jumala ja pyhimykset kenties suovat jäädä eloon."
"Jos he sen minulle suovat, niin silloinhan pääsen täältä terveenä", vastasi gondolinsoutaja astuen lähemmäksi kehnoa vuodetta. Siinä viruva mies näytti olevan yhtä mahtavan kookas kuin vieressä seisovakin, jonka täytyi kumartua, jottei kolahuttaisi päätänsä kivisen holvikaton särmiin. Muutenkin he olivat toistensa näköiset: pyöreä pää ja tuuhea musta tukka sekä erikoinen silmien ilme olivat heille yhteiset; heidän kasvonsakin olisivat olleet yhdennäköiset, ellei tauti olisi runnellut Andrean kasvoja, jotka olivat käyneet kuumeisen punaisiksi ja omituisesti turvonneet, kun taas Daniellon olivat kalpeat ja niin laihat, että otsa ja poskipäät ulkonivat melkein kulmikkaina. Pelkäämättä Daniello kumartui kuolevan puoleen ja sanoi: "Tahdotko vielä mitään, Andrea?"
"Tahdon kyllä!" vastasi sairas kiihkeästi. "Vesi on loppunut tuopista — pelkäänpä, ettei säiliössäkään ole enää. Voisitko hankkia minulle viimeisen raikkaan kulauksen, Daniello?"
"Miksikäs ei?" huudahti tämä, ja ilmeissä ja äänessä vilahti äkillinen uhma. "Täällä on ympärillä tietysti monta säiliötä täynnä, taloissa, joissa ei enää pitkiin aikoihin ole vettä tarvittu! Koeta kärsiä vielä neljännestunti, niin ei sitä pidä sinulta puuttuman!" Ja Daniello otti päättävästi tyhjän tuopin ja meni pihalle, missä hän ensiksi teki huomion, että pyöreä säiliö oli pohjiaan myöten kuivana. Sitten hän ripeästi heilautti itsensä yli matalahkon muurin, joka erotti tämän pihan naapurista, missä niinikään oli sadevesisäiliö. Hapuiltuaan tämän luokse hän huomasi, että puukansi oli suljettu, mutta hän vain hieman taivutti häränniskaansa, tarttui molemmin käsin lujasti kiinni ja mursi ohuet laudat ilman sanottavaa ponnistusta. Kun hän siinä hiukan luiskahti, sattui hänen jalkansa pimeässä johonkin esineeseen, joka antoi perään. Vilunväreet karsivat äkkiä väkevän miehen ruumista; hänen ei tarvinnut tunnustella kädellään tietääkseen, että tuossa, mihin hän tuijotti, makasi ihmisen ruumis. Hän ymmärsi kohta, että vainaja oli vaipunut maahan ja heittänyt henkensä matkalla vesisäiliön luo, ja hän sanoi itsekseen: "Noin olisi Andreankin käynyt — hyvä että tulin! Kukahan huomenna tai ylihuomenna ojentanee minulle viimeisen juomani? Ja nuo vastaleivotut hautaajat tekevät kelvottomasti tehtävänsä, eivät viitsi peijakkaat edes pihoihin katsoa. Mutta Andrealle ei tästä mitään!"
Puhuessaan hän oli täyttänyt tuopin, vilkaisi vielä arasti taaksensa pimeään ja suoriutui paluumatkalle. Pihamuurin yli kiipeäminen kävi nyt hankalammin kuin äsken, mutta hän osoitti siinä taitoa ja näppäryyttä, jommoista tuollaiselta jättiläisolennolta tuskin olisi odottanut. Ei pisaraakaan vaivoin hankitusta vedestä läikkynyt maahan, ja kahden minuutin kuluttua hän oli jälleen kumppaninsa vuoteen ääressä. Kuumejanossaan sairas pani kivituopin huulilleen, mutta ei jaksanut kannattaa sitä, jonka vuoksi Daniellon täytyi pitää siitä kiinni. Andrean katse suuntautui auttajaan, ja siinä oli niin kiitollinen ilme, että tuon jäyhän miehenkin silmät kostuivat.
"On kuin jo tuntisin helvetin tulen polton", virkkoi sairas juotuaan vihdoinkin kyllikseen. "Veli Paolo on ripittänyt minut ja vakuuttanut, että Jumala on minulle armollinen, mutta minä en voi häntä uskoa, Daniello, niin mielelläni kuin tahtoisinkin. Elleivät semmoiset ihmiset kuin me joudu kadotukseen, niin sitten ei kukaan. Pelkään, että saan kitua siellä, minne sinä et voi minulle ojentaa vesipisaraakaan virvoitukseksi."
Daniello laski puoleksi tyhjentyneen tuopin kivilattialle, niin että kalahti. "Mutta miksi et tahdo uskoa munkkia?" huudahti hän kiihkeästi. "Miksi me joutuisimme kadotukseen, jotka emme ole muuta tehneet kuin mitä ylhäiset herramme ovat käskeneet? Jos vääryys on tapahtunut, niin heidän sielunsa kärsikööt rangaistuksen; me olemme alhaisia miehiä emmekä ole vastuussa käskijäimme päätöksistä!"
Vaivoin sai Andrea vuoteessaan kohotetuksi itseään sen verran, että molempiin käsiinsä nojaten saattoi katsoa Danielloa kasvoihin. "Se tuntuu meistä helpolta lohdutukselta niin kauan kuin uimme pinnalla muiden elossa-olevien kanssa suuressa virrassa. Mutta kun vajoamme ja olemme ypöyksin kuoleman edessä, silloin meille yhtäkkiä selviää, että meidän jokaisen täytyy vastata puolestamme. Ja vaikka koko kymmenen-neuvosto tänään kuolisi minun kerallani saan kuitenkin yksin astua ylimmän tuomarin eteen enkä voi vedota heidän käskyihinsä."
"Sinä kidutat itseäsi ja minua!" vastasi Daniello lyhyesti, mutta Andrean sanat saivat kuitenkin hänen kasvonsa synkän miettiviksi. "Me teemme tehtävämme; Jumala lähettää itsekullekin päivätyönsä, ja Hän tietää, ettei meidän työmme meille iloa tuota."
"Kuolema riistää kaikki valheet huuliltamme!" huusi sairas niin äänekkäästi kuin vielä kykeni. "Emme ole suotta olleet seitsemän vuotta kymmenen-neuvoston ja kolmen päämiehen gondolinsoutajina ja heidän käskystään hukuttaneet laguuneihin ehkä sata ihmistä. Tuolla, tuon pylvään alla on kukkaro, jossa on enemmän kuin tuhannen sekiiniä; minulla ei olisi edes niin monta hopeakolikkoa, jos olisin jatkanut entistä ammattiani ja kuljettanut ihmisiä Rio San Feliceltä Suurta kanavaa ylös ja alas. Tunnusta, Daniello, että sinun laitasi on samoin! Minun täytyy jättää aarteeni sinulle; suokoon Jumala, että voisit tehdä sillä jotain, jotta sieluni saisi rauhan!"
"Minä luetan sielumessuja teatiineilla ja karmeliiteilla!" vakuutti Daniello. Mutta Andrea, joka jo aikoja sitten oli vaipunut pieluksille takaisin, vastasi ähkien: "Messut eivät sitä tee! Sinun pitäisi koettaa saada sovitetuksi katalin konnantyö, minkä olemme tehneet. Ota kaikki rahani sitä varten äläkä myöskään säästä omiasi, jos Jumala suo sinulle aikaa sellaiseen katumustyöhön."
Daniello oli saanut sairaan puheesta selkoa vain kumartumalla hänen puoleensa. Nyt hän katseli synkkänä toveriansa, jonka silmät olivat ummessa ja jolta pitkä keskustelu näytti vieneen viimeisetkin voimat. Daniello avasi pari kolme kertaa suunsa saaden kuuluviin vain käsittämättömiä ääniä, mutta vihdoin hän puhui, huohottaen kuin suunnattoman painon alla: "Sovittaa mitä me korkeiden herrojemme käskystä olemme tehneet? Emme kumpikaan osaisi nimeltäkään mainita useimpia niistä, jotka meidän gondolissamme ovat lähteneet matkaan ja sille tielle jääneet. Veli Paolon olisi pitänyt paremmin lohduttaa häntä — olisin häntä siitä kiittänyt! Tämä kamala rutto tekee meidät kaikki voimattomiksi, vieläpä lamauttaa teatiinin kaltaisenkin rohkean munkin uskon ja kielen."
Daniello tunsi tällä hetkellä itsensä sanomattoman väsyneeksi; hän katseli ympärillensä huoneessa ja nouti puisen jakkaran aivan Andrean vuoteen viereen, mutta istuutui kuitenkin niin, ettei raskaasti huokuvan sairaan hengitys voinut kohdata häntä. Tuskin oli hän päässyt istumaan, kun kuolevan toverin ääni taas sai hänet säpsähtäen kavahtamaan pystyyn. Andrea huusi vettä. Daniello nosti tuopin uudestaan janoisen huulille. Sairas joi taaskin ahnain siemauksin, kunnes yhtäkkiä herkesi ja mitä avuttomimman epätoivon liikkeellä työnsi astian kiivaasti luotaan, niin että jäännösvesi valahti hänen karkealle vuodepeitteelleen ja lattialle. Hänen kätensä hapuilivat ilmaa kuin hukkuvan, ja hän huusi valittavalla äänellä:
"He ovat ympärilläni, Daniello — kaikki, kaikki! He vetävät minua alas — tuossa on Orlando Cornaro — hän ei enää rukoile henkensä puolesta — hän käy kimppuuni ja vaatii henkeäni! Armoa, herra — armoa!"
Daniello erotti selvään sanat ja korahdukset niiden välillä. Andrean silmät avautuivat vielä kerran ja tuijottivat tiukasti erääseen huoneen nurkkaan, missä Daniello ei nähnyt muuta kuin tyhjät seinät, mutta mistä kammon kylmyys sittenkin huokui häntä vastaan. Lausumalla Cornaron nimen oli kuoleva manannut esiin kuvan, joka nyt oli hänenkin silmiensä edessä eikä ottanut väistyäkseen. Kysymys, jonka Daniello oli tekemäisillään sairaalle, kuoli hänen huulilleen; Andrean lakastuneet silmät ja jäykästi ojentunut ruumis osoittivat tällä hetkellä kysyjälle, että hänen toverinsa oli huudahtaessaan heittänyt henkensä.
Daniellon ensimäinen liikahdus johtui tahdottomasta itsensäsäilytysvaistosta. Hän hiipi epävarmoin askelin vainajan vuoteen luota ovelle asti, pysähtyi sitten hetkeksi ja kuunteli, eikö Andrea enää herännyt. Silloin hän muisti kumppaninsa viimeisen tahdon ja meni pylvään luo, jolla lamppu vielä paloi. Hän työnsi pylvään voimakkaasti syrjään ja huomasi kivisessä lattiassa helposti sen laatan, jonka alle Andrea oli kätkenyt säästönsä.
Mitä näillä sitten toimitettaisiinkin — ruumiinkorjaajien käsiin, jotka aamulla tulivat tänne tekemään tehtävänsä, eivät ne saaneet joutua. Niinpä Daniello veti esiin raskaan nahkakukkaron, jossa vainaja oli säilyttänyt rahansa, eikä edes viitsinyt siirtää pylvästä entiselle paikalleen. Hän riensi kiireesti huoneesta. Kun hän äkkiä aukaisi oven, lehahti ulkoa huoneeseen lämmin ilmavirta, ja lamppu, jonka liekki jo ennestään oli levottomasti liehunut, sammui oven ja ikkunan välisessä vedossa.
Daniello jätti pimeän huoneen ja Andrean ruumiin taaksensa; ulkona loisti etäältä San Marzialen luona olevalta holvisillalta sammuvan rovion hehku. Mutta ennenkuin oli kiireesti kulkien ehtinyt sinne asti, tyrmistynyt mies pysähtyi. Hän kääntyi ja käveli verkalleen ja empien takaisin sinne, mistä oli paennut. Hän astui gondoliinsa ja heittäytyi lopen uuvuksissa sen pohjalle, niin että aluksen toinen istuin tuli tueksi hänen päänsä alle. Hämärä ajatus nukkua täällä näytti vallanneen hänet. Mutta hän ei sulkenut silmiänsä eikä myöskään tehnyt yritystä karkoittaakseen niitä kiduttavia ajatuksia, jotka toverivainaja oli hänelle heittänyt samalla kuin jätti tuon rahakukkaron, jonka hän juuri oli viskannut gondolin pohjalle, niin että kilisi, ja jonka päällä hän nyt lepäsi. —
Painostava tunne rasitti Daniellon aivoja, ja hänen täytyi miettimistään miettiä, missähän Andrean sielu nyt majaili ja oliko se epätoivo, jonka vallassa onneton oli eronnut elämästä, vasta paljoa kovempien tuskien alkua. Seitsemän vuotta he olivat yhdessä palvelleet kymmenen-neuvostoa ja valtion inkvisiittoreita, eikä hänen enemmän kuin Andreankaan mieleen ollut koskaan juolahtanut kysyä, olivatko ne onnettomat, jotka he aluksestaan hukuttivat syvyyteen, syyllisiä vai syyttömiäkö. Ja niinpä hän nytkin kesken synkkää aprikoimistaan vielä kerran uhmaten intti: "Mitä me olemme, että meidän pitäisi vastata Venezian päämiesten teoista? Mistä me tiedämme, olivatko kaikki tuomitut ansainneet kuolemanrangaistuksen?" Kaameasti kajahti hänen raivoisa, lyhyt yksinpuhelunsa öisellä, hiljaisella kanavalla autioiden, korkeiden talojen seinistä, ja hänen äänensä kolea sointu sai hänet kohta vaikenemaan.
Mutta jos hän oli luullut karkoittaneensa ne haamut, jotka kuollut kumppani oli viimeisinä hetkinään hänen eteensä manannut, niin hän pian tunsi, ettei tämä ollut mahdollista. Orlando Cornaron nimi palasi uudelleen ja uudelleen hänen huulillensa, ja ajatuksissaan hän näki gondolinsa, joka lepäsi rantaan kiinnitettynä korkeiden kiviseinien välisessä kapeassa kanavassa, ajelehtivana kaukana aukealla laguunilla, korkean San Andrea dell' Lidon linnoituksen edustalla. Toverinsa ja hän olivat panneet pois aironsa ja seisoivat varroten gondolin keskellä istuvan, liikkumattoman ja jäykkäkasvoisen miehen viittausta. Mutta juuri samassa kuin viittaus annettiin, sai nuori mies, joka makasi köytettynä veneen pohjalla, löyhät siteensä irti, hypähti pystyyn ja heittäytyi — ei säpsähtäneen arvohenkilön, vaan jäyhän Andrean jalkoihin ja syleili hänen polviansa. Valju kuu pistäytyi juuri esiin pilvenhattaroiden välistä, jotka tullen San Erasmon saarelta päin ajelehtivat ulapan yli, ja sen valossa näkyivät nuoren ylimyksen kalpeat; tuskaiset kasvot. Molemmat gondolinsoutajat tunsivat hänessä uljaan Orlando Cornaron, joka äskettäin oli kadonnut iloisten kumppaniensa joukosta. "Lapseni tähden, armahtakaa!" huusi hän Andrealle ja käänsi samalla rukoilevan katseensa taakseen Danielloon. "Olen syytön, en ole mitään rikkonut, olen vain kevytmielisesti tuhlannut perintöni! Chiarina-tyttäreni tähden, armoa!" Molemmat jäyhät miehet seisoivat kauhun vallassa ja ikäänkuin lamautuneina; kymmenen-neuvoston jäsen oli noussut istuimeltaan ja koetti, toistaen silmillään ja kasvojensa ilmeillä surmakäskyn, painaa rukoilijaa hartioista alas, samalla huudahtaen: "Jos kukaan niin juuri te, signor Orlando, olette ollut lapsellenne armoton!" Daniello ja Andrea, havahtuen ikäänkuin huumauksesta, karkasivat onnettoman kimppuun. Hänen valitushuutonsa: "Chiara — oma Chiarani!" kajahti vielä kerran yli hiljaisten vesien, sitten kuului polskahdus, ja Orlando Cornaro vaikeni ainiaaksi. Signor Alvise Morosini, senaattori, korjasi epäjärjestykseen joutuneen samettivaippansa, istui näköjään levollisena takaisin paikalleen ja tarkasteli terävin katsein molempien soutajain kasvoja. Se, mitä hän niistä luki, ei näyttänyt tyydyttävän häntä; hän suvaitsi lausua heille muutaman sanan tuomitusta, joka, kuten hän vakuutti, tietenkin oli yhtä vähän syytön kuin kaikki muut, jotka olivat menneet tätä samaa märkää tietä. Orlando Cornaro, nuori leskimies — kertoi hän — oli, välittämättä ainoan tyttärensä kohtalosta ja tulevaisuudesta, mielettömällä, halpamaisella tuhlaamisella hävittänyt jalosukuisen perheen varallisuuden; kolmasti hän oli saanut varoituksen kymmenen-neuvostolta, mutta julkeana ei ollut niistä tietääkseenkään, ja kun hänelle isällisesti oli tarjottu Candian maaherran virkaa, oli hän vastannut pilkkapuheilla. Säästääkseen kultaisen kirjan tahraantumasta, mielettömän miehen häpeällisestä lopusta ja hänen lapsensa mieron kurjuudesta oli viranomaisten täytynyt puuttua asiaan ja toimittaa tuo parantumaton heittiö Jumalan laupiaaseen huomaan.
Andrea ja Daniello olivat ääneti kuunnelleet kertomusta ja salanneet sen herättämän vavistuksen niin hyvin kuin saattoivat. He olivat palanneet kotiinsa aamun sarastaessa kuten tavallisesti, he olivat entiseen tapaansa lausuneet Santa Maria dei Gesuiti-kirkossa rukouksen onnettoman vainajan sielun puolesta ja entiseen tapaansa laskeneet maalle signor Alvise Morosini'n erään oven luona, joka ei ollut hänen palatsinsa ovi. Sitten he tosin eivät olleet nukkuneet yhtä rauhallisesti kuin ennen, ja koko seuraavan päivän he olivat tähystelleet toisiansa aroin katsein. Mutta ajat olivat kuluneet — he olivat sittemmin muistaneet tuota yötä vain koettaessaan yhteisillä retkillään ikäänkuin hiljaisesta sopimuksesta karttaa sitä taloa, joka oli ollut Orlando Cornaron. —
Ja nyt, sydänyöstä aamuun asti, voimakas Daniello ei voinut ajatella mitään muuta kuin aaltoilevaa ulappaa ja nuoren aatelismiehen tuskaisia, rukoilevia kasvoja. Hän hengitti raskaasti savuisessa, helteisessä ilmassa, ja hänen aivoissaan vilahti ajatus kuljettaa gondolinsa kauas laguuniin, missä kai oli viileämpää. Mutta sitten taas tuntui, kuin kädet ja jalat olisivat kieltäytyneet tottelemasta, ja hän jäi makaamaan gondolinsa pohjalle tuntien miten se sieluntaakka, jonka hänen kumppaninsa oli kuollessaan vierittänyt hänen kannettavakseen, kävi yhä raskaammaksi, yhä masentavammaksi. Viime päivät olivat muuttaneet kaikkien olemuksen; jokaista painoi raskas huoli, ei siitä, mitenkä voisi elämästä parhaiten nauttia, vaan siitä, miten voisi kuolla hyvin. Tuo jäyhä mies, joka ei ollut tuntenut pelkoa hädässä ja vaaroissa, vapisi nyt ajatellessaan kuolinhetkeä sellaista kuin hänen ystävänsä Andrean oli ollut. Turhaan hän uhmaten hoki: "Kuinka tuo narri voisi vaatia meitä tilille hengestään? Mitä me olemme?" Sielunsa silmällä hän näki pelottavan selvästi, kuinka toisin tuo yö olisi voinut päättyä, jos Andrean ja hänen rinnassaan olisi asunut sääli ja oikeudentunto. Heidän olisi vain tarvinnut molempien mennä Cornaron puolelle ja päättävästi ohjata aluksensa kohti Friuli'n rannikkoa. Valtioinkvisiittorihan oli yksin kolmea vastassa. Daniello yksinään olisi väkevällä kädellään voinut heittää hänet mereen, jos hän olisi yrittänyt vastarintaa. Tre Porti'n lähistöltä taas olisi muutamassa päivässä helposti päästy keisarilliselle alueelle ja turvaan. Yhä hurjemmaksi kiihtyi myrsky Daniellon sielussa: "Hän oli viaton, hengenhädässä, meidän olisi pitänyt auttaa häntä! Venezia?! - Mitä minua nyt liikuttaa tasavalta ja kaikki sen ylhäiset herrat? Rutto meidät korjaa jok'ikisen - eikä ihminen lopuksi muuta tarvitse kuin kolkan, missä voi kuolla rauhassa itsensä ja Jumalan kanssa. Kirottua, että ihminen saa älyn vasta hädässä! Signor Orlando tulee syyttämään meitä murhaajikseen, emmekä me saata vastata: 'Herra, emme tästä mitään tienneet!'"
Niin virui Daniello Barozzi synkkiä mietteitä hautoen mustassa veneessään ja antoi yön kulua. Nousuvesi kohosi kanavaan ja keinutteli gondolia voimakkaammin — hän ei sitä huomannut enemmän kuin kylmää viimaakaan, joka aamun ensi hetkinä tuprutteli aivan sammuneiden ruttovalkeiden savun asemesta valkoisia höyryjä, jotka nousivat vedestä. Masentunut mies, joka tällä hetkellä tunsi itsensä viheliäisemmäksi kuin koskaan ennen, antoi uupuneen päänsä vaipua rinnalleen ja tuijotti unettomilla silmillään gondolin kansilautaa, jolla Andrea tavallisesti oli seisonut, mutta jolla hän ei nyt enää milloinkaan tullut seisomaan.
Kun aamu vihdoinkin alkoi sarastaa korkeiden kattojen välitse ja pari pöllöä, joilla oli onkalonsa kanavan synkkien palomuurien takana, lensi pesäänsä, ponnahti Daniello pystyyn niin äkillisellä liikkeellä, että samea kanavan vesi pärskähti gondolin laitojen yli. Leimauksena selvisi hänelle päätös ennen päivänkoittoa: "Andrea osui ainoaan, mikä vielä on jäljellä: täytyy hyvittää mitä olemme rikkoneet! Signor Orlando jätti jälkeensä lapsen! Se on kenties turvattomana tänä onnettomuuden aikana, talon palvelijat ovat kenties lähteneet pakoon. Tahdon pitää huolta Cornaron lapsesta ja uhrata sen hyväksi joka hetken, mikä on elämästäni jäljellä, joka sekiinin, mitä minulla on!"
Hän seisoi suorana gondolissaan; aamun sarastus valaisi kasvoja, jotka olivat kalpeammat ja uurteisemmat, mutta myös tyynemmät kuin edellisenä iltana. Yhtäkkiä hän kärsimättömästi loi katseensa pitkin kanavan suuntaa; sisäinen pakko ajoi häntä lähtemään pois ja astumaan ensimäisen askelen sillä tiellä, jonka hän nyt näki edessään, — ja kuitenkin hänestä tuntui, kuin taikavoima vielä pidättäisi häntä täällä. Hänen täytyi päästä varmuuteen siitä, että hänen onneton toverinsa edes sai leposijan jossakin niistä suurista haudoista, joita San Michelen saarelle oli kaivettu ruton uhreja varten. Siksi hän viivytteli, ja sillaikaa valkeneva aamu paljasti hänen ympärillään mustuneet kiviseinät ja punaristiset ovet. Kaikki talot näyttivät yhtä kuolleilta ja autioilta kuin Andreankin. Ei askeltakaan kuulunut, ei näkynyt ihmiskasvoja yhdessäkään ikkunassa. Vielä kului hetki, ja hämärä hälveni hälvenemistään, ennenkuin vihdoinkin alkoi kuulua airojen loisketta. Daniello tunsi siitä laahaavasta tavasta, millä raskasta venettä soudettiin, että ruumiinkorjaajat olivat aamukierrollaan. Hän huusi heille jo etäältä, viitaten Andrean oveen, että hänen toverinsa oli jo kuollut.
"Käykää häneen käsiksi hellävaraisemmin kuin tapanne on ja asettakaa hänet ainakin niin, että hän saa kappaleen maata itselleen. Viereisessä pihassa on myöskin ruumis — en tiedä miehen vai naisenko — vesisäiliön luona! Panen teille sekiinin tähän rannalle, jotta teette tehtävänne hyvin. Jos näen, että olette tehneet enemmänkin Andrea Rotto paran hyväksi, niin saatte pari kolme kultakolikkoa lisää. — Tiedättekö miten on laita Rio Polon varrella olevissa taloissa?"
"Kuten kaikkialla, Daniello!" vastasi toinen naamioiduista soutajista. "Melkein joka talossa on ollut tahi on rutto. Se on eilisestä lähtien vain yltynyt kaikissa kaupunginosissa; ainoastaan Castellani'n puolella on hieman paremmin laita, jos sieltä tahdotte etsiä asuntoa."
Kymmenen-neuvoston gondolinsoutaja teki torjuvan liikkeen. Hän jäi vielä hetkeksi paikalleen ja katseli surumielin, kuinka hautaajat, huolellisemmin kuin tapansa oli, kantoivat veneeseensä Andrean ruumiin, jonka olivat käärineet hänen kuolinvuoteensa peitteeseen. Sitten hän asetti aironsa paikoilleen ja pani gondolinsa liikkeelle. Hän tuskin tiesi, mitä hänen oli aluksi tehtävä, ja hänen, kasvoillaan kuvastui yhtaikaa kalvava katumus ja synkkä päättäväisyys.
Daniellon kuljettua pitkin Rio Feliceä ja Suuren kanavan poikki oli päivä kokonaan valjennut; kaupungin yllä kaareili ruusunpunerva, heleänkirkas taivas. Mutta missään eivät ikkunaluukut ja ovet auenneet uutta päivää vastaanottamaan. Pitkin rantoja asteli pieniä vartia-osastoja, toisin paikoin kokosivat järjestyksenvalvojat, joiden toimeksi oli annettu ruttosavujen sytyttäminen, puita ja katajanoksia läjään. Suuri kanava, joka muulloin oli tähän aikaan päivästä niin vilkasliikkeinen, oli nyt lohduttoman autio, katsoipa minne hyvänsä. Pari tuollaista kammottavaa mustalippuista venettä, jotka olivat keränneet taloista yön aikana kuolleiden ruumiit, kulki verkalleen kanavaa alas; jokunen gondoli, jossa istui lääkäreitä tai pappeja, liukui ohi. Missä Daniello vain näki ihmiskasvot, oli niissä surun tai pelon leima; entistä äänettömämpiä olivat ne hiljaiset kulkuväylät, joihin hän jälleen ohjasi veneensä ja joita myöten hän pyrki Palazzo Cornaroa kohti. Hän oli vain muutaman silmänräpäyksen ajaksi keskeyttänyt soutunsa solmiakseen vyöhönsä kukkaron, missä oli Andrean perintö, muistaessaan, että hänen täytyi poistua gondolistaan. Ja soutaessaan ripeästi päämaaliansa kohden hän tunsi, että päätös, jonka hän oli tehnyt, antoi hänelle jonkinlaista uhmaavaa elämänhalua.
Mutta pianpa tämä hänen uusi rohkeutensa lannistui, kun hän jo kaukaa huomasi, että Palazzo Cornaro näytti yhtä autiolta ja hyljätyltä kuin muutkin suuret talot Rio Polon varrella. Daniellosta olisi tuntunut paremmalta, jos slavonialainen vartioväki pertuskoineen olisi ollut estämässä hänen maallenousuansa, kuin että portaat olivat tyhjät, aamutuuli viuhui suuren rakennuksen ammottavien akkunoiden läpi, ja taiteellisesti koristetut rautaiset portinpuoliskot olivat selkoselällään. Hän oli viimeisen puolen tunnin ajan vaivannut päätänsä ajattelemalla miten pääsisi palatsiin sisälle ja nuoren signorina Chiara Cornaron puheille. Mutta nyt ei kukaan estänyt maallenousua eikä palatsiin-menoa. Hämmästys valtasi hänet. Näytti aivan kuin rutto jo olisi tehnyt täällä tuhotyönsä ja talo olisi avoinna vain siksi, ettei siellä enää asunut ketään. Daniello luuli, että se pelastava käsi, jonka hän syyllisyydentuntonsa viheliäisyydessä oli nähnyt yläpuolellaan, nyt häipyi pois. Hän, tottunut gondolinsoutaja, ohjasi veneensä niin kömpelösti ja kovalla vauhdilla vasten palatsin rantaporrasta, että oli vähällä suistua kannelta kanavaan. Häntä kammotti, kun hän esipihasta sisälle katsoessaan näki rivin avoimia ja aivan tyhjiä huoneita, joissa ei näkynyt ainoatakaan elävää olentoa. Nopeasti hän nousi portaita ylös ja näki ylhäälläkin avoimia ovia ja tyhjiä huoneita, jotka jo pitkän aikaa olivat olleet asumattomina. Vain yksi ainoa ovi, porraskäytävästä oikealle, näytti olevan lujasti suljettu, ja ennenkuin sisään-tunkeutunut ehti päättää, kolkuttaako ovelle vai koettaako väkivoimalla avata se, olivat hänen askelensa, jotka kaikuivat tyhjässä marmorikäytävässä, ilmaisseet hänen tulonsa, ja sisästä kuului ääni: "Kuka täällä on? Kuka te olette? Mitä haette?"
"Signorina Chiaran tähden, avatkaa!" huusi Daniello, joka vasta nyt ensi kerran älysi, kuinka tavaton hänen pyyntönsä oli tällaisenakin aikana. Ei kukaan täällä saanut aavistaakaan, mikä hänen palvelus-intonsa todellinen syy oli. Mutta peloton ja ovela kun oli, hän luotti onnelliseen sattumaan, paaluun, johon saattoi sitoa itsensä kiinni, kuten hän ammattikielellään sanoi. Ja semmoisen hän kohta löysikin: ovi, jonka takaa kysymys oli kuulunut, aukesi, vanhan naisen valkotukkainen pää, jota peitti nunnan päähineen kaltainen tumma myssy, tuli näkyviin, ja ääni toisti huomattavan kärsimättömästi kysymyksen: "Kuka te olette ja mitä meistä tahdotte?"
"Minut lähettää veli Paolo, teatiini!" vastasi Daniello, joka sattui oikeaan aikaan muistamaan rippi-isänsä nimen. "Hän on kuullut, että Cornaron talosta on paljon palvelijoita karannut ja että gondolinsoutaja on kuollut. Minä olen Daniello Barozzi, hyvä gondolinsoutaja, ja olen valmis kaikin tavoin palvelemaan talonne nuorta valtiatarta, niin kauan kuin Jumala minulle suo elon päiviä."
Tarjouksen yllättämänä, mutta ilmeinen epäluulo kasvoillaan vanhus astui saliin, joka tässä jakoi palatsin yläkerroksen kahtia. Hänen silmänsä tarkastelivat Daniellon kalpeita kasvoja.
"Mikä se veli Paolo on miehiään?" sanoi hän aluksi empien, mutta puhuessaan hän vähitellen vilkastui ja kiihtyi. "Mitä satuja hän teille juttelee? Cornaron talosta ei ruton ole tarvinnut karkoittaa joutilaita palvelijoita, sillä useimmat ovat kääntäneet onnettomuudelle selkänsä jo heti sen jälkeen kuin hänen ylhäisyytensä signor Orlando oli kadonnut joko ulkomaille tai hautaan. Jäljelle jääneistä harvoista on tosin Fabiano parka, gondolinsoutaja, kaksi päivää sitten kuollut. Vartiamiehet ovat varmasti tietävinään, että onneton on kuollut ruttoon. Mutta meidän vanha tohtorimme tietää sen asian paremmin — Fabiano suri herransa ja tämän jalosukuisen perheen kohtaloa niin, että kyllästyi elämäänsä. Minä itsekin voisin millä hetkellä hyvänsä mennä maata ja kuolla, ruton minua viemättä. Täällä he nyt ovat autiossa talossa käryttäneet joka paikan, mihin Fabiano on jalallansakaan astunut, ja polttaneet peitteet, vuoteet ja talouskalut, molemmat gondolit ja airot, kaiken minkä käsiinsä ovat saaneet. Ikäänkuin emme jo olisi olleet tarpeeksi paljailla tässä suuressa palatsissa!"
"Koska siis Fabiano — Jumala olkoon hänen sielullensa armollinen — on kuollut, tarvitsee signorina sitä suuremmalla syyllä hyvän gondolinsoutajan!" keskeytti Daniello vanhuksen puhetulvan. "Viekää minut hänen luoksensa, hänen hoitajansa luokse; antakaa minun mennä ilmoittautumaan!"
"Chiara Cornaro ei nykyään tarvitse gondolinsoutajaa, ja kuka tietää tarvinneeko koskaan!" sanoi vanhus kiivaasti. "Lapsi parka eli totta kyllä huonoissa oloissa tässä tyhjäksi ryöstetyssä talossa, mutta hän oli kuitenkin kotonaan ja me kannoimme häntä käsillämme! Pyhä neitsyt häntä nyt suojelkoon ja varjelkoon! Jumala tiesi mitä he hänelle aikovat tehdä. Jos hän saa elää, olisi hän täällä yhtä hyvässä turvassa rutolta kuin sielläkin — niin totta kuin nimeni on Gemma Maura!"
Daniello, joka oli jännityksen ja sisäisen tuskan valtaamana kuunnellut vanhuksen puhetta, puuskahti rajusti: "Eikö signorina Chiara ole enää tässä talossa? Missä hän sitten on — ja kuka on antanut hänelle huonon neuvon luopua tällaisena aikana viimeisestä turvapaikasta, oman kodin suojasta?"
Vanhus mitteli puhujaa yhtä epäluuloisin katsein kuin äskenkin. Hänen terävä silmänsä oli huomannut vieraan miehen kasvoissa kärsivän levottomuuden, jota hän ei osannut selittää. "Kun veli Paolonne on teille kertonut niin paljon, niin miksi hän on jättänyt sanomatta, että madonna Chiara on viety Morosini'n palatsiin, ollakseen siellä paremmassa turvassa taudilta kuin täällä?"
Daniello loi niin kammottavan tuikean katseen vanhaan emännöitsijään, että tämä peräytyi pari askelta kohden ovea, josta oli tullut. Mutta gondolinsoutaja oli tuossa tuokiossa jälleen hänen vieressään, laski kätensä raskaasti hänen olkapäällensä ja sanoi väkinäisesti hillityllä äänellä: "Missä lapsi on, kenen talossa? San Stefanon Alvise Morosini'n luonako? Jumalan laupeuden tähden, sanokaa, että valehtelitte, tai puhukaa koko totuus!"
"Te tiedätte totuuden!" huudahti nainen. — "Jos tuo jalo lapsi on teille niin suurenarvoinen — vaikka en muista teitä koskaan nähneeni tässä talossa ja kaikkein vähimmin silloin, kun signor Orlandon katoaminen saattoi meidät suureen hätään — niin menkää itse katsomaan Palazzo Morosini'in. Lapsi raukalla näkyy olevan pelkkiä ystäviä, joista hän isänsä eläessä ei tiennyt mitään! Signor Alvise ei ole milloinkaan tuttavana käynyt talossamme, silloin kun täällä vielä vieraita nähtiin — hän on vain kerran ollut signor Orlandon luona, ja meidän herra parkamme tuli, saatettuaan kävijän palatsimme portaille, niin kalpeana takaisin, ettemme olleet häntä sellaisena nähneet muulloin kuin vihanpuuskassa. Mutta sen jälkeen kuin signor Orlandoa ei ole kuulunut takaisin matkalta, jolle hänen serkkunsa, korkea-arvoinen dogi, oli hänet kutsunut, alkoi signor Alvise Morosini esiintyä tämän talon herrana. Hänen käskynsä leikkasi meille leivän ja mittasi viinin, hän määräsi vanhan Lucan, hovimestarin, tulemaan kerran kuussa Sala della Bussoleen ja vaati häneltä tiliä joka kolikosta, ikäänkuin me olisimme tuhlanneet signor Orlandon omaisuuden."
"Ja hänen ylhäisyytensä Morosini otti luoksensa vainajan tyttärenkin?" kysyi Daniello väkinäisesti.
"Vainajan? Kuka on sanonut, että signor Orlando on vainaja? Me toivomme vielä joka hetki herramme palaamista!" vastasi vanhus ja katseli yhä enenevällä vastenmielisyydellä vierasta. "Signor Alvise ei ennen paljoa välittänyt signorina Chiarasta, antoi vain Lucalle ne pari sekiiniä, jotka tarvittiin lapsi paran vaatteisiin ja helyihin, mutta nyt hän yhtäkkiä, kolme päivää sitten, tuli ja riisti lapsen hänen isäinsä kodista."
"Onko lapsi viety yksin, aivan yksin hänen taloonsa?" kysyi Daniello jälleen rajusti.
"Herra varjelkoon, hänen hoitajansa ja kamarineitsyensä ovat mukana!" vastasi Gemma rouva närkästyneenä. "Signor Orlando — Jumala hänelle anteeksi antakoon — on huonosti hoitanut omaisuuttaan, mutta niin rutiköyhiä emme sentään ole, ettei lapsi raukalla olisi ketään, joka hänelle ojentaisi auttavan kätensä."
Daniello ei halunnut enää kuulla mitään. Hän oli kysellyt mitä yksinkertainen eukko tiesi, ja joka hetken viivytys tuntui hänestä tuhoisalta. Hän pakottautui vielä lausumaan: "Sitten menen tarjoamaan palvelustani sinne, missä nuori valtiattarenne oleskelee. Veli Paolo tulee ihmeisiinsä kuullessaan, ettei signorina Chiara enää ole täällä. Jääkää hyvästi, Gemma rouva!"
"Emme tunne teidän veli Paoloanne enemmän kuin teitäkään!" huusi vanhus menijän jälkeen. Pitkä keskustelu, joka loppui samaan nimeen, millä oli alkanutkin, oli vihdoin ruvennut pelottamaan häntä. Suuttuneena hän sanoi itsekseen: "Totena pysyy, että kieli tarvitsee Veneziassa hyvinäkin aikoina kolme kaitsijaa, mutta huonoina pitäisi niitä olla kolmekymmentä."
Daniello, astuessaan raskain askelin hitaasti portaita alas, ei enää kuullut mitä ylikerroksessa puhuttiin. Hänen sielussaan ei ollut sijaa millekään muulle kuin sille ajatukselle, että Alvise Morosini halusi Cornaron perheen perikatoa ja tahtoi käyttää kauhean taudin aikaa hyväksensä tuhotakseen syyllisen-syyttömän Orlandon viattoman lapsenkin. Masentunut mies unhotti kokonaan, miten nuori hänen katumuksensa ja halunsa sovitustyöhön oli, ja tunsi vain olevansa menettämäisillään kumpaisenkin hedelmän. Sama käskijä, joka oli tehnyt onnettoman Andrean ja hänet itsensä vikapäiksi Orlando Cornaron murhaan, tahtoi nyt toisella rikoksella, johon ei tarvinnut mitään apulaista, riistää häneltä toivon saada raskas syyllisyytensä sovitetuksi.
Epätoivoinen viha täytti Daniellon mielen. Mutta ajatellessaan ylhäisen valtioinkvisiittorin kaikkivaltaa ja omaa alhaisuuttaan ja mitättömyyttään hän sai selvänäköisyytensä ja luonteensa vanhan päättäväisyyden takaisin. Chiara Cornaron hän tahtoi pelastaa Alvise Morosini'n, kymmenen-neuvoston ja koko tasavallan uhallakin, mutta hän sanoi itselleen, että oli olemassa vai yksi todellisen pelastuksen tie: pako uhatun lapsi paran kanssa, mihin lapsen nykyinen vartia oli pakotettava antamaan suostumuksensa.
Astuessaan gondoliinsa ja soutaessaan typötyhjää kanavaa alas hitaammin kuin tullessaan Daniello herkeämättä mietti, mitä hänen ensinnä oli tehtävä. Astuipa hän minkä askelen tahansa päämaaliaan kohden, joka askelella hän pani henkensä vaaraan. Ja niin vähän kuin hän tästä elämästä enää valittikin, kauhistutti häntä uhkaava mahdollisuus, että hän kenties saattoi vetää omaan turmioonsa muassaan lapsenkin, jonka hän kuitenkin tahtoi pelastaa elämälle ja onnelle. Odottaessaan, että suojeluspyhimyksensä San Rocco tulisi valaisemaan hänen ymmärrystänsä, oli hänellä vain kaksi mahdollista tehtävää: valmistaa asunnossaan, missä hän ei ollut käynyt sitten eilisaamun, kaikki pakoa varten ja pitää sopivasta paikasta Palazzo Morosini'a silmällä. Daniello Barozzi myönsi itsekseen, ettei hänellä onnellisempina päivinä kuin nykyisinä olisi ollut pienintäkään menestyksen toivetta. Nyt, tässä kurjuudessa, johon ruttotauti oli syössyt Venezian, tässä puolittaisessa sekasorrossa, joka oli tullut kaupungin entisen lujan järjestyksen sijaan, jokaisen yksityisen pelätessä omaa henkeänsä, saattoi hurjinkin uhkayritys onnistua. Ja miksi ei taivas viattoman lapsen tähden tulisi hänen katumuksensa avuksi?
Kun Daniello siinä mahdollisimman kiireesti teki valmistuksia, juolahti hänen mieleensä, että hän tuskin oli nähnyt tyttöä, joka näin yhtäkkiä oli täyttänyt hänen ajatuksensa ja jonka hyväksi hän mielellään tahtoi uhrata henkensä. Liiankin selvästi hän vain muisti, että hän toverinsa Andrean kanssa oli kaksi kertaa, pari kolme kuukautta tuon kolkon yön jälkeen, tavannut Cornaron gondolin ja nähnyt sen ikkunoiden takana kultakutrisen, kumaran pään, johon Andrea oli tyrmistyneenä viitannut. Silloin hän oli suuttunut ja kiivaasti soimannut toveriansa, joka saattoi niin säikähtää kalpeata vaaleatukkaista lasta. Ja nyt hän ei muuta pyytänyt kuin nähdä tuon lapsen kasvot hymyilevinä ja suojella vaaroista tuota vaaleakutrista päätä. Andrean viimeinen tahto täytti Daniellon sielun, ikäänkuin hänellä ei olisi koskaan muuta toivetta ja tahtoa ollutkaan.
Synkässä nuorenmiehen asunnossaan Fondaco dei Servi'n takana hän viipyi tuskin tuntiakaan. Hän haali kokoon kalleutensa, mitä hänellä oli, ja iloitsi sydämessään varovaisuudestaan, että oli muuttanut suuren osan säästöistään hyviksi jalokiviksi eikä ollut säilyttänyt niitä raskaana kultana. Jo ennenkin hän oli joskus tullut ajatelleeksi pakoa, joka kerran kenties saattoi käydä välttämättömäksi — mutta toisenlaistapa pakoa hän oli tuuminut kuin tämä oli, jota hän nyt valmisteli. Huolellisesti ja ottaen viisaasti laskuun kaikki mahdollisuudet hän varusti gondolinsa elintarpeilla, joita hänellä oli varastossa tai joita hän naapuristosta sai ilman vaaraa kokoon, muistipa hän varata peitteitäkin ja muita mukavuuksia nuorta suojattiansa varten. Itselleen hän ei unohtanut ottaa hyvää brescialaista tikaria, jonka kätki mustan hihaliivinsä alle. Heti kun oli valmis, hän jätti huoneen, jossa oli monta vuotta asunut, ja koko muun omaisuutensa taakseen niin tyynenä, kuin olisi aikonut illalla palata, vaikkei hän muuta toivonut kuin ikiajoiksi päästä näkemästä sitä huonetta ja kaupunginosaa, mistä nyt lähti.
Tarpeetonta oli Daniellon nyt hakea ahtaimpia ja syrjäisimpiä vesiteitä päästäkseen Palazzo Morosini'n luo, sillä leveätkin kanavat olivat keskellä päivää yhtä tyhjät kuin hämärissäkin. Rannoilta kajahteli yksinäisten häipyvien askelten ääniä, siellä-täällä marssi tahdissa slavonialaisia sotureita, joita hallitus oli lähiseuduilta tuottanut kaupunkiin ehkäistäkseen epätoivoisten asukkaiden mellakoita ja julkista rosvousta. Suuret roviot paloivat taas kaikilla silloilla ja kaikissa kulmissa, ja kokonaiset talorivit olivat kattoa myöten savun peitossa. Ajoittain kajahti läpi hiljaisuuden kauas kuuluva huuto: "Varokaa — varokaa!" jolla ruumiinkorjaajat ilmoittivat kamalain alustensa tulon. Vielä eilen oli Daniello välinpitämättömänä laskettanut ruumisveneitten sivuitse eikä tartunnan vaara ollut häntä paljoakaan huolestuttanut; mutta tänään hän väisti ja peräytyi huolellisesti, hänen elämänsähän ei enää kuulunut hänelle itselleen, vaan toiselle. Tuo jäyhä mies, joka, niin kauan kuin muisti, oli rukoillut vain huulillansa, tunsi tänään sydämensä syvyydestä nousevan nöyrän rukouksen: suo minun vielä säästyä niin kauan, että ehdin sovittaa sen yön, jona olin San Andrea dell' Lidon edustalla.
Hämärässä kanavankulmauksessa suuren Palazzo Morosini'n takana Daniello kiinnitti gondolinsa rantaan ja astui maalle saadakseen mikäli mahdollista tiedon asiain tilasta. Hän ei ollut täällä niin vieras, ettei olisi rohjennut näyttäytyä, ja toverinsa Andrean kuolema antoi hänelle riittävän tekosyyn lähestyä vaikkapa itse signor Alvise Morosini'a. Mutta hän halusi kuitenkin ensin saada tietää, missä nuori Chiara Cornaro oleskeli, ja harkita niitä esteitä, jotka mahdollisesti olivat hänen tuumansa tiellä. Terävällä katseella hän mittaili suuren rakennuksen muureja, ikkunoita ja portteja kiertäessään sitä kävellen tuntikauden pitkin niitä kapeita rantakaistaleita, jotka ympäröivät taloa kolmelta puolelta. Hän oli varma, ettei yksikään katse sisältä tavannut häntä, ja siinä kävellessä hänen suunnitelmansa yhä selveni. Ei epäilystäkään hänellä ollut tuumansa oikeudenmukaisuudesta, ei pelon värettäkään hän tuntenut itsensä vuoksi. Pahimmassakin tapauksessa, ellei hänen onnistunut voittaa senaattoria ja kuoleman uhkauksella pakottaa häntä hyvyyden tielle, jäi hänelle kuitenkin aikaa pistää kuoliaaksi ensin hänet ja sitten itsensä. Oli varsin luultavaa, että signor Alvise oli Cornaron perheen pahin vihamies ja ainoa, joka tahtoi lähettää viattoman lapsen samaa tietä kuin isän. Aina kun gondolinsoutaja tätä mahdollisuutta ajatteli, peitti äkillinen hehku hänen kalpeat, päättäväiset kasvonsa ja niskansa. Häntä halutti syöksyä palatsiin ja signor Alvisen huoneihin vieviä portaita ylös. Mutta hän malttoi mielensä; ellei hän muuta voinut kuin kostaa, oli hänellä vielä aikaa riittämään asti.
Kun Daniello kolmatta tai neljättä kertaa verkalleen kiersi palatsia, tuli hetki, jota hän kauan oli odottanut. Eräs Morosini'n palvelijoista, ja lisäksi juuri semmoinen, jonka Daniello tunsi, astui muutamasta talon sivuportista ulos jaloitellakseen hetkisen kirkkaassa auringonpaisteessa, joka ikäänkuin kaupungin kurjuutta ilkkuen lepäsi Venezian yllä. Ripeästi ja ennenkuin palvelija ennätti väistyä, kuten näinä onnettomuuden aikoina oli tavallista, gondolinsoutaja astui hänen rinnalleen. "Älkää pelätkö, Agostino", sanoi hän äänekkäästi, "minä tulen terveestä kaupunginosasta. Fondaco dei Servi'n tienoo on joltisestikin säästynyt taudilta. Tahtoisin vain tietää, voinko päästä hänen ylhäisyytensä signor Alvisen puheille — ja tokko taloonne uskaltaa tulla."
"Mistä minä tiedän?" vastasi palvelija äreästi. "Me elämme kummallisesti tätä nykyä. Kun rutto ilmestyi, lähetti hänen ylhäisyytensä signor Alvise kolme neljännestä palvelijoistaan maatiloille Bellunoon — hänen itsensä täytyi jäädä tänne valtiotoimien takia. 'Mitä vähemmän väkeä talossa, sitä pienempi vaara', kuulin omin korvin hänen sanovan. Ja: 'Minun paikkani on dogipalatsissa, eikä rutto hevillä astu sen kynnyksen yli', vastasi hän minulle, kun pyysin, ettei hän niin arkailematta joka päivä liikkuisi ulkona. Ja nyt…"
"Ja nyt?" toisti Daniello jännittyneenä ja luuli tuokion, että taivas oli hänen tuumalleen erikoisen suosiollinen ja että valtioinkvisiittori oli sairastunut ruttoon.
"Nyt hän itse ei ole viiteen päivään astunut kynnyksemme yli muuten kuin mennäkseen San Stefanoon, ja siellä ylhäällä hän sitten kykkii rukoillen kotialttarinsa edessä ja sulkeutuu sielunpaimenensa kanssa tuntikausiksi lukon taa. Ja vaikka hän on noin kuolemanpelon vallassa, niin hän tuottaa ruton saastuttamasta Palazzo Cornarosta Rio Polon varrelta signor Orlandon neljäntoistavuotiaan tyttären — sen isä oli tuo jumalaton tuhlari, joka olisi vaikka Suuren kanavan täyttänyt sekiineillä, jos hänellä vain olisi ollut niitä tarpeeksi — niin, tuo tytön hoitajineen ja kamarineitsyineen tänne ja laitattaa hänelle ruokapöydän kuin kuningattarelle ikään. Kun me rohkenimme tehdä vastaväitteitä, kääntyi hän ankaraksi ja antoi meidän valita, tahdoimmeko mennä vaiko mukisematta jäädä. Kaksi meni, minä ja Pasquale ja pari muuta jäimme. Eihän tässä lopulta ole missään turvattu, ja kukapa huonoina aikoina mielellään kääntää herralleen selkänsä? Mutta sen minä sanon, että paholaisen härnäämistä tuo signor Alvisen menettely on!"
"Taivas sen tietäköön!" huudahti Daniello aivan unohtaen itsensä. Agostinon kummasteleva katse palautti hänet kohta järkiinsä, ja hän lisäsi ripeästi: "Mutta nuori signorina Chiara? Onko hän edes terveenä, eikö teidän tarvitse olla huolissanne hänen tähtensä?"
"Mitä me hänestä?" pauhasi palvelija edelleen. "Kuka tässä tietää edes itsestään, saati sitten muista, onko kenet tauti merkinnyt vai ei? Se on semmoinen surkea, itkusuinen tyttöriepu. Yhtä uljaana ja pöyhkeänä kuin isä esiintyi, yhtä arkana tytär katselee ympärilleen — luulenpa, ettei hän ole siitä päivin kuin kevytmielinen isänsä katosi näiltä mailta tehnyt muuta kuin vuodattanut kyyneliä. — Mutta tehän, Daniello, pyritte meidän herran puheille, eikö niin?"
"En, en vielä", vastasi gondolinsoutaja nopeasti. "Minusta tuntuu, ettei jalo signor Alvise tätä nykyä tahdo, että häntä asioilla häiritään, enkä minäkään halua tulla kahta kertaa. Parin tunnin kuluttua toivon tietäväni jotakin, mitä en nyt vielä voi kertoa. Tulen senvuoksi illalla pyytämään puheillepääsyä."
"Ja aiotte kai siihen asti maleksia ympäri kaupunkia?" kysyi Agostino ärtyisesti. "No niin, ilmoittautukaa sitten suoraan portinvartialle, kun illalla tulette. Täytyyhän toki suoda kumppanillensakin osa vaarasta, johon nykyään aina joutuu vanhoja tuttuja tavatessaan."
Palvelija katosi nopeasti takaisin palatsiin; Daniello kuuli hänen huolellisesti työntävän eteen kaikki sivuportin salvat. Gondolinsoutaja palasi siihen varjoisaan ja hiljaiseen kulmaukseen, missä hänen gondolinsa oli koskemattomana paikallaan. Se, mitä Daniello Barozzi oli saanut kuulla, oli herättänyt hänessä valveille kaikki tuskat, joita hän menneenä yönä oli tuntenut. Jälleen hän näki edessään vuoroin kuolevan toverinsa, vuoroin Orlando Cornaron tuskaiset kasvot. Hän oli elänyt neljänkymmenen vuoden ikäiseksi ja aina huolehtinut vain siitä, mikä lähinnä oli, päivästä päivään tehnyt mitä hän itse ja muut sanoivat hänen velvollisuudekseen. Mutta nyt hän oli yhtäkkiä muuttunut ja kauhistui kaikkea, mitä oli tähän asti pitänyt pyhänä maailman järjestyksenä; ajatus, että hän kenties oli tarjonnut kätensä ilmeisen rikoksen palvelukseen, välähti hänen mielessään ja enensi katumusta, jota hän tunsi.
Keskipäivä oli ohitse; Daniello tunsi voimainsa alkavan vaipua. Hän heittihe jälleen veneensä pohjalle, söi mukaansa ottamistaan eväistä ja joi virkistyksekseen kulauksen viiniä. Sitten hän mietiskeli Agostinon kertomusta tämän ylvään palatsin herrasta, jonka asumuksen mustuneita, ikkunattomia takaseiniä hän lakkaamatta katseli. Oliko tuo ylpeä patriisi teeskentelijä vai pelkuriko, joka ei uskaltanut katsoa kuolemaa silmiin, vaikka oli niin monta syyllistä ja syytöntä toimittanut päiviltä pois? Gondolinkuljettaja, niin karkealuontoinen kuin olikin, ei ollut tähän saakka koskaan vihannut ketään ihmistä. Alvise Morosini'a hän nyt vihasi kaikesta sydämestään; oli kuin hänen verensä hillitty aalto olisi rajusti kuohahtaen särkenyt sulkunsa. Tuon kymmenen-neuvoston miehen syy oli, ettei Andrea ollut eronnut elämästä rauhassa Jumalansa ja itsensä kanssa ja että hän, Daniello, nyt tässä vaani sopivaa hetkeä saadakseen panna henkensä alttiiksi katumuksen työssä.
Daniello oli nyt tullut siihen päätökseen, että ratkaiseva askel oli jätettävä pimeän tuloon. Oli parasta, että hän siihen saakka pysytteli hiljaa veneessään, ja jos joku järjestyksenvalvoja tai vahti sattuisi löytämään hänet tästä loukosta, oli hänen oltava nukkuvinaan. Mutta hänen näitä ajatellessaan valtasi hänet väsymys ja hän vaipui todellakin sikeään, vaikkei juuri rauhalliseen uneen. Aika-ajoin vavahti kookas vartalo rajusti ja kädet puristuivat hurjasti nyrkkiin, mikä todisti, ettei hän mitään suloisia unia nähnyt. Mutta kukaan ei vakoillut hänen nukkumistaan ja uniansa, ei askelen ääni eikä airon loiske kuulunut tähän piilopaikkaan. Päivä jo meni mailleen, kun Daniello havahtui unestaan. Hänen täytyi pari silmänräpäystä miettiä, kuka ja missä hän oli. Unissaan hän jo oli ollut nuoren Chiara Cornaron kanssa ulkona ulapalla Tre Porti'n luona ja taistellut raivokkaita aaltoja vastaan, joita meri siellä syöksi laguuniin. Kun hän nyt nosti päätänsä, näki hän kappaleen San Maurizion holvisiltaa, jolla ruttovalkea paloi, ja siitä hän huomasi vielä olevansa Veneziassa.
Hän tarvitsi kuitenkin ainoastaan muutaman minuutin tointuakseen täydellisesti. Nyt oli tehtävä mitä hän oli päättänyt uskaltaa. Kylmänä ja lujana hän vielä kerran illan hämärässä tarkasti gondolinsa varustukset, irroitti sitten veneen rannasta ja vei sen lähimmän nurkan taitse leveään kanavaan, jonka varrella Palazzo Morosini'n vesiportti oli. Muutamalla askelella hän oli suljetun portin luona. Hän kolkutti erikoisella tavalla, jonka vain talon uskotut tunsivat. Palvelija, joka ei ollut Agostino, avasi, kun gondolinsoutaja oli maininnut nimensä, ja otti tulijan vastaan yrittämättä salata kummastustaan. Gondolinsoutaja sanoi vain: "Minun on tehtävä hänen ylhäisyydelleen signor Alviselle tärkeä ilmoitus, joka ei siedä viivytystä." Sitten hän astui peremmälle käytävään, joka oli melkein pimeä, kun taas ulkona punertava iltarusko valaisi kanavaa ja Campo San Stefanon muureja. Portinvartia vastasi äreästi, viitaten muutamaan sivuhuoneeseen: "Mene tuonne ja peseydy ensin." Hän toi Daniellolle vadin, jossa oli vettä ja viinietikkaa, ja piti tarkoin silmällä toimitusta, kun gondolinsoutaja pesi kasvonsa ja kätensä. Sitten hän otti hopeisen suitsutusastian, jonka sisällyksen sytytti. Väkevä ryydinhaju levisi astiasta. Portinvartia kulki ryiskellen tulijan ympäri muutamaan kertaan ja sanoi vihdoin: "No riittäköön nyt, jollet tule erittäin pahalta kadulta."
"Olen koko iltapäivän nukkunut ulkona gondolissani", murahti Daniello vastaukseksi. Heilautettuaan suitsutusastiaa viimeisen kerran portinvartia viittasi, että hän sai nousta portaita ylös. Nelikymmen-askelisten portaiden keskikohdalla tuikutti yksinäinen vahakynttilä pronssisessa jalustassa, ja ylhäällä talon herran huoneiden luona paloi toinen. Kesti vain muutaman minuutin, ennenkuin Daniello sai astua sisään, mutta näinä minuutteina hän tunsi veren jyskyttävän ohimoissaan, ja hän kopeloi asetta, jonka oli kätkenyt poveensa.
Huone, johon palvelija käski hänen astua, oli sekin vain heikosti valaistu. Upean lukupöydän äärestä, jolla pyhän Augustinuksen "Tunnustukset" ja monenmoisia hartauskirjoja oli levällään, käännähti talon herra sisälle astuvaan Danielloon päin. Alvise Morosini oli samoin kuin gondolinsoutajakin keski-ikäinen mies. Hänen vartalonsa oli keskikokoinen, jäsenensä hennot, miltei sirot, päänsä kapea, tukkansa tuuhea, punervanvaalea; samanvärinen komea poskiparta ja tuuheat kulmakarvat antoivat ylimyksen kasvoille päättäväisemmän ilmeen kuin pehmeät piirteet ja harmaat, samalla kertaa tutkivat ja selittämättömät silmät. Nyt näkyi signor Alvisen kasvoilla mielipahan varjo, jonka Daniellon tulo oli synnyttänyt. Senaattori havaitsi ensi silmäyksellä, että tuo jättiläiskokoinen mies, joka teki kömpelön yrityksen kumartaa syvään, oli tavattoman kiihtyneessä mielentilassa, — hän peräytyi tahdottomasti askelen, jonka ensin oli astunut Danielloa kohti. Sointuvalla, omituisen hillityllä äänellä hän samalla kysyi: "Daniello Barozzi, mikä sinut tuo minun luokseni?"
"Velvollisuus, jalo herra. Minun on ilmoitettava, että toverini Andrea Rotto on kuollut hirveään ruttoon."
"Ja sinä tulet vainajan luota tänne?" kysyi kymmenen-neuvoston päämies. Ääni ei ollut kovempi, mutta siinä tuntui kuitenkin uhkaava suuttumuksen sointu.
"Anteeksi — siitä on jo kulunut yö ja päivä, ja minä tulen luoksenne niinkuin tällaisena aikana on soveliasta. Osaan kirjoittaa ja olisin senvuoksi voinut kirjeellisestikin antaa tiedon Andrea raukan kuolemasta, mutta hän jätti minulle vakavan tehtävän, vaatimuksen esittämisen teille, herra!"
"Vaatimuksen?" toisti Alvise Morosini hämmästyneenä. Hänen tarkka korvansa erotti, että Daniello puhui toisin kuin ennen; hänen silmänsä leimahti omituisesti, hän nosti päänsä tutkiakseen tarkemmin gondolinsoutajan kasvoja. Mutta niin nopea kuin hän olikin — Daniello, joka oli kaksitoista tuntia odottanut vain tätä hetkeä, ennätti ennen paljonkokeneen miehen epäluuloa. Salaman nopeudella ja vankan ruumiinsa koko painolla hän heittäytyi signor Alvisen päälle, hänen vasen kätensä puristi senaattorin niskaa ja oikealla hän välkytti kaksiteräistä tikaria voitetun silmäin edessä. Signor Alvise sai tyrmistyneenä suustaan sanat: "Konna! Hullu!" samalla kuin hänen kätensä yritti tehdä ristinmerkkiä.
"Jos huudatte ettekä ota kuunnellaksenne minua, niin isken! Ase riittää meille molemmille!" sanoi Daniello kiristäen hampaitaan. "Vain yhtä teiltä tahdon — mutta se minun täytyy saada, kurjan sieluni tähden, Andrean tähden, joka muuten joutuu kadotukseen. Antakaa minulle nuori Chiara Cornaro, muuten emme tästä huoneesta hengissä lähde!"
Daniello tunsi, miten signor Alvise kiemurteli hänen käsissään, ja hän painoi käskijänsä päätä yhä alemmas. Käheällä äänellä, mutta niin selvästi, että voitettu sen hyvin kuuli, hän toisti: "Teidän täytyy jättää Signorina Chiara minun haltuuni. Häntä ei saa murhata, niinkuin hänen isänsä murhattiin!"
"Jumalan sormi! Jumalan käsi!" voihki Alvise Morosini tehden uuden epätoivoisen yrityksen työntääkseen pois gondolinsoutajan kouran, joka hellittämättä painoi hänen niskaansa. "Mieletön — mitä sinä oikeastaan tahdot? Millainen takuu minun pitää antaa sinulle tytön hengestä?"
"Gondolini on valmiina alhaalla!" vastasi Daniello. "Te viette minut Cornaron tyttären luo, sillä minä en väisty viereltänne, ennenkuin kaikki on suoritettu. Te käskette lapsen ja hänen hoitajansa lähteä meidän mukaamme, saatatte meidät ulos — sitä tietä, jonka liiankin hyvin tunnette. Tre Portin luona astumme maalle, me lähdemme tiehemme ja te saatte vapaasti palata tähän Jumalan kiroamaan kaupunkiin!"
"Ennenkuin puhun sanankaan kanssasi, täytyy minun päästä vapaaksi julkeista kynsistäsi!" vastasi senaattori, ja hänen onnistui tällä kertaa todellakin pudistaa voimakkaan vastustajansa vasen käsi päältään. "Seison tikarisi alla; pistä jos tahdot, mutta älä ryvetä minua. Ja sano nyt, senkin hullu, mikä sinuun on mennyt, kun olet ruvennut ilkivaltaiseksi kapinoitsijaksi!"
"Nimittäkää minua miksi tahdotte!" vastasi Daniello, säkenöivin silmin valvoen tarkasti jokaista Morosini'n pienintäkin liikettä. "Henkeni ei ole minulle ollut kolikonkaan arvoinen siitä päivin kuin kuolema täällä huokuu meitä vastaan jokaisessa ilmanhenkäyksessä. Mutta minä en tahdo kuolla niinkuin onneton Andrea, tuntoa painamassa Orlando Cornaron murha — ja piru tiesi kuinka monen muun, jonka olemme toimittaneet hengiltä. Tuo murha minun täytyy sovittaa hyvällä työllä. Minun täytyy, herra, täytyy! Älkää siis liian kauan empikö. Missä teillä on lapsi, jonka tahdoitte murhata kuten isänkin?"
Korkea-arvoisen kymmenen-neuvoston senaattori katsoi hämmentyneenä Daniellon kalpeihin kasvoihin, ja hänen rinnastaan tunkeutui raskas huokaus. Mutta hän sanoi:
"Sinä hourit murhasta ja verivelasta, kun valtion hallitus on oikeudenmukaisella tuomiolla poistanut maailmasta rikoksellisen! Tahdotko olla herrojasi viisaampi?"
"En tahdo mitään muuta kuin hyvittää mitä olen rikkonut", puhui Daniello. "Jos tein sen teidän käskystänne, niin olisi teidän nyt parempi, jos ette olisi minua siihen kehottanut. Lohduttakaa te kuolinhetkellänne itseänne Venezian valtiolla, — minä en ole mikään ylimys ja tiedän vain liiankin hyvin, että signor Orlandon surma oli katala murha. Mitä miehiä te olette kymmenen-neuvostossa, että tahdotte ohjata Jumalan kättä, ja mistä tiesitte, eikö ehkä olisi ollut Cornarolle hyväksi, että hänen omaisuutensa hävisi? Mutta en ole tullut teille saarnaamaan. Antakaa Chiara Cornaro minun huostaani, jotta saan viedä hänet Veneziasta pois, ja hallitkaa sitten tasavaltaa miten mielenne tekee. Minun käteni eivät olisi verellä tahratut, jos olisin päässyt parempien käskettäväksi!"
"Eikä minua kalvaisi sisäinen tuska, jos sinä ja sinun kaltaisesi eivät olisi lainanneet meille käsiänsä murhatyöhön!" huudahti Alvise Morosini kiihkeästi. "Hullu sinä olet tikareinesi ja hurskaine aikeinesi! Luuletko, ettei minulla olisi sata keinoa tuhota sinut matkalla tästä huoneesta gondoliisi ja antaa ruumiisi mädäntyä kaivossa dogipalatsin alla! Mutta en tahdo tehdä sitä, koska Jumala on rangaissut sinua samoilla tunnonvaivoilla kuin minuakin, koska kärsimme samaa kidutusta kumpikin! Siitä asti kuin rutto tuli Veneziaan, on Orlando Cornaron haamu kulkenut rinnallani, ja minun täytyy yöt päivät ajatella, enkö olisi voinut kieltäytyä tuomitsemasta häntä."
"Olisitte edes osoittanut sääliä, kun hän San Andrean linnan edustalla rukoili henkensä puolesta", sanoi Daniello vihaisesti. Ensi hetkenä hän piti jalosukuisen herran tunnustusta kavalana juonena ja puristi kouristuksentapaisesti asettaan; mutta kun hän sitten katsoi signor Alvisea kasvoihin, antoi hän hämillään ja omituisesti liikutettuna kätensä vaipua. Samassa sattui hänen korvaansa senaattorin katkera vastaus:
"Miksette sinä ja Andrea silloin tunteneet sääliä? Jos olisitte sen ainoan kerran kieltäneet apunne, ei tätä hetkeä olisi koskaan tullut!"
"Heretkäämme tästä, jalo herra!" huudahti gondolinsoutaja, ja se alamainen ääni, jolla hän elämänikänsä oli puhunut ylimykselle, palasi osittain takaisin. "Moitteet, joita me syydämme toistemme silmille, ovat todet ja hyvin ansaitut — mutta ne eivät hyödytä mitään. Jumala on sallinut meidän tekomme tapahtua, kenties hän armossaan hyväksyy katumuksemmekin. Jos teidän tuntoanne, kuten minunkin, painaa Orlando Cornaron surma — miksi sitten olette temmannut hänen tyttärensä kodin suojasta?"
"Siksi, että arvelin voivani täällä suojella häntä ruttoa vastaan paremmin kuin tuossa rappeutuneessa palatsissa Rio Polon varrella. Siksi, etten saanut rauhaa, koska olin riistänyt häneltä isän, ja siksi, että uneksin tahtovani hoitaa häntä täällä hänen nuoruutensa ajan ja omilla varoillani täyttää ne aukot, jotka kovaonninen Orlando oli repinyt hänen omaisuuteensa. Toiveeni oli, koska hänen näkemisensä nyt on minulle katkera nuhde, että hänen nuorekas kukoistuksensa toisi minulle lohdutusta, ja uneksin, että kaikkivaltias armossaan oli hänen onnellisen hymynsä kautta ilmoittava minulle anteeksiannon!"
Alvise Morosini puhui pikemmin itsekseen kuin Daniellolle, mutta gondolinsoutaja kuuli joka sanan. "Olette harkinnut hyvin", huoahti hän. "Jotain sentapaista minunkin aivoni ajattelivat. Ja nytkö minun sitten täytyy yksin kantaa koko rikoksen paino tunnollani ja te yksin olette varma anteeksisaamisesta koska olette korkea herra, signor Alvise?! Minulla on rehellinen osa katumuksessa, ettekö tahdo suoda minulle pientä osaa myöskin parannuksesta ja sovituksesta?"
Siitä väkivaltaisesta miehestä, joka äsken oli synkän päättäväisenä ja uhmaten astunut palatsin herraa vastaan, ei näyttänyt olevan paljoa jäljellä. Daniello Barozzi seisoi nyt melkein nöyrässä asennossa valtioinkvisiittorin edessä pidellen tikariaan riipuksissa niinkuin soturi, joka tahtoo luovuttaa aseensa. Ja vaikka hän vielä lausuikin vaatimuksensa lyhyesti, ilmaisivat hänen äänensä ja signor Alviseen luotu katseensa nöyrää pyyntöä. Senaattori, joka vasta nyt alkoi tointua viime hetkien pelottavista mielenliikutuksista, ei ollut vielä keksinyt vastausta, kun ovelle hiljaa kolkutettiin.
Nuo molemmat niin erilaiset miehet vavahtivat samalla tapaa. Daniello kätki nopeasti tikarin poveensa. Alvise Morosini, joka edelleenkin oli kumarassa, nojaten lukupöytää vasten, koetti suoristautua ylpeästi ja voittaa entisen arvokkaan kasvoinilmeensä takaisin. Hänen lausuttuaan käheästi: "Sisään!" aukesi ovi, tummapukuinen naishenkilö näyttäytyi siinä, ja tutkiva katse siirtyi talon herrasta vieraaseen mieheen, jota tulija ilmeisestikään ei ollut odottanut täällä tapaavansa. Morosini'n äänetön viittaus kehotti häntä puhumaan, ja hetken epäröityään hän alkoi: "Armollinen herra — toivomme, ettei se mitään merkitse, mutta meidän täytyy kuitenkin tehdä ilmoitus. Madonna Chiara ei ole tänään koko iltapäivänä voinut oikein hyvin, hän on valitellut päänkivistystä ja äkillistä kuumetta, ja meidän on äsken täytynyt laittaa hänet vuoteeseen."
Epäselvä äännähdys signor Alvisen ja aivan hänen vieressään seisovan gondolinsoutajan suusta keskeytti hoitajan ilmoituksen, ja nainen näki kummakseen, että alhainen mies tarttui jalosukuisen Morosini'n molempiin käsiin ja puristi niitä. Kumpaisenkin miehen kasvoilla onnettomuuden ilmoittaja luki saman kauhun, joka oli hänet itsensäkin vallannut. Alvise Morosini vastasi ainoastaan: "Menkäämme heti paikalla hänen luoksensa, Barbara!" Kehotus oli lausuttu vain hoitajalle, mutta Daniello Barozzi jäi tuskin askeltakaan senaattorin jälkeen ja seurasi mukana palatsin holvikäytävän poikki huoneistoon, jossa talonherran useita vuosia sitten kuollut puoliso oli asunut. Nuoren tytön kamarineitsyt syöksyi juuri sieltä pois ja huusi hoitajalle pelosta ja itkusuisesta uhmasta vapisevalla äänellä, ettei hän mielinyt odottaa lääkärin lausuntoa, vaan tahtoi paikalla lähteä tiehensä. Nuoren Chiaran hoitaja ei enempää kuin senaattori tai hänen varjonansa seuraava Daniellokaan kiinnittänyt mitään huomiota kauhistuneeseen, vapisevaan tyttöön. Signor Alvise kysyi oven luona vielä: "Onko lähetetty hakemaan lääkäriä?" ja Barbara vastasi ainoastaan nyökäyttämällä ääneti päätänsä. Sitten he kolmisin astuivat korkeihin, heikosti valaistuihin huoneisiin, joissa miesten askelet kajahtelivat kolkosti.
Kolmannessa huoneessa paloi himmeävaloinen lyhty, marmorilattia oli peitetty paksuilla matoilla, veistoksilla upeasti koristettu vuode, jossa oli sininen katos, täytti puolet huoneen leveydestä — mutta vuoteessa, jonka silkkipeitteet riippuivat lattiaan saakka, makasi noin neljäntoistavuotias hento tyttönen, ja soikeat, kalpeat, tuskan vääristämät kasvot katsoivat tulijoihin. Chiara Cornarolla oli pehmeät ja nuoruuteensakin nähden ylen lapselliset kasvoinpiirteet. Tummat, surumieliset silmät olivat syvällä sinertävien renkaiden sisällä, tuuhea, vaalea tukka reunusti yksinkertaisesti otsaa ja valui pieluksen yli peitteelle. Vaikka tämä tukka oli lapsi raukan ainoa kauneus, lisäsi sen komeus ja runsaus nyt vain hänen kasvojensa kärsivää ilmettä.
Chiara kohotti hieman päätänsä ja tunnettuaan hoitajansa yritti hymyillä. Mutta kun signor Alvise astui näkyviin, peitti tyttö kasvonsa käsillään, ja kattolyhdyn himmeässä valossakin näkyi, että hänen ruumiinsa peitteen alla vapisi. Hän kääntyi toiselle kyljelle, niin että kasvot tulivat seinään päin. Mutta sitä ennen hän oli huomannut Daniellonkin, joka empien kuin sekavassa unessa oli astunut kynnyksen yli. Hän sanoi hoitajalleen, niin että muutkin kuulivat: "Olen sanonut sinulle, Barbara, että he tulevat tappamaan minua. Jos voit, niin laita heidät pois, — en saata nähdä heitä kumpaakaan, minä kuolen, jos minun täytyy nähdä heidät!" Hoitaja vastasi päänpudistuksella. Alvise Morosini astui lähemmäksi lapsi raukan vuodetta, mutta turhaan hän koetti vetää lapsen katsetta puoleensa. Synkän ja surullisen näköisenä hän kuunteli anteeksipyytävän Barbaran sanoja, loi vielä katseen Chiaraan ja virkkoi sitten kääntyen äänettömään Danielloon: "Kaikki ruttotaudin merkit puuttuvat, mutta sairas hän raukka on. Jos tahdot jotakin tehdä hänen hyväksensä, niin hanki tänne lääkäri ja pappi, mutta älä käy missään talossa, johon rutto on ennättänyt. Mitä pikemmin palaat, sitä enemmän sinua kiitän."
Daniello katsoi senaattoria lujasti silmiin; viimeinenkin epäluulo, että hänestä ehkä vain tahdottiin tällä tavoin päästä, häipyi hänen mielestään, kun hän näki Morosini'n kasvojen rukoilevan, surullisen ilmeen. Voimakas mies hengähti saatuaan vihdoinkin tilaisuuden teossa osoittaa katumustaan ja lähti kiireisin askelin huoneesta. Mennessään palatsin portaita alas hän muisti, mitkä tunteet ja aikeet olivat äskettäin täyttäneet hänen mielensä, hänen astuessaan näitä samoja portaita ylös. Hurjasti vihaten Morosini'a hän oli tullut; mutta nyt, kun hän tiesi senaattorin olevan samassa tuskassa kuin itsensäkin, tuntui hänen vihansakin kadonneen. Mikään muu ei enää ollut vireillä ja todellista kuin syyllisyydentunto ja tuska Orlando Cornaron vaalean lapsen tähden.
Hetkistä myöhemmin kulkivat Gasparo Castiglione, Venezian etevin lääkäri, ja muuan nuori San Rocco-kirkon pappi, jonka pelotonta osanottavaisuutta näinä viimeisinä kovina viikkoina koko kaupunki oli ylistänyt, Daniellon gondolissa öisiä pimeitä kanavia pitkin Palazzo Morosini'a kohden. Gondolinsoutajan kiihko, jonka salaisesta syystä ei lääkärillä eikä papilla ollut aavistusta, ja pelätyn valtionpäämiehen nimi olivat vaikuttaneet taikavoiman tavoin.
Kun Daniello suuren talon laiturilla ojensi kummallekin miehelle kätensä auttaakseen maallenousua, tunsi hän ensi kertaa viimeisten neljänkymmenenkahdeksan tunnin jälkeen vapautumista sisäisestä tuskastaan. Mutta se tunne kesti vain tuokion. Seuraavana hetkenä hän jo sai kuulla portinvartia Pasqualelta, että tieto nuoren tytön sairastumisesta oli jälleen ajanut pakosalle muutamia Morosini'n palatsissa vielä jäljellä olevista harvoista palvelijoista. Daniellon täytyi auttaa perinpohjaisissa sisäänmenovalmistuksissa, joita signor Gasparo ei millään ehdolla suvainnut laiminlyötävän. Vasta sitten lääkäri huoahtaen läksi astumaan portaita ylös; hän tiesi paraiten, miten vähäisen toivon hän toi mukanaan. Daniellosta tuntui, kuin hänen pitäisi heittäytyä tohtori Castiglionen jalkoihin ja rukoilla häntä nuoren Chiaran hengen puolesta. Signor Gasparo hämmästyi melkolailla nähdessään ylhäällä nuoren neidin huoneistossa valtioinkvisiittorin tulevan vastaan, kasvoilla ilme, joka oli miltei täydellisesti samanlainen kuin se, jonka hän oli nähnyt gondolinsoutajan karkeilla kasvoilla. Vaikka lääkäri näinä viimeisinä kauhun viikkoina olikin varsin kovettunut, pidätti hän sentään huomautuksen, etteihän tässä ollut kysymys vaimosta eikä lapsesta, vaan ainoastaan tämän ylhäisen talon holhotista. Hän meni ääneti nuoren tytön vuoteen luo ja huomasi ihmeekseen, että niin hyvin signor Morosini kuin gondolinsoutajakin seurasivat häntä sairaan huoneeseen. Hän kohotti kulmakarvojansa, mutta se, mitä korkea-arvoinen senaattori katsoi hyväksi tehdä, ei tavallisesti vahingoittanut häntä, ja niinpä lääkäri kumartui sairaan kalpeiden kasvojen puoleen ja otti ensi silmäyksen jälkeen hänen kapeat, valkoiset kätensä käsiinsä. Hymy levisi kohta lääkärin ohuille huulille, hän kääntyi taaksensa talon herraan päin ja sanoi:
"Sytyttäkää, signor Alvise, suojeluspyhimyksellenne suurin vahakynttilä, minkä löydätte, — minua ei täällä tarvita. Tässä jalossa lapsessa ei ole pienintä merkkiäkään siitä, että häijy itämainen vieraamme olisi tunkeutunut tänne. Signorina Chiara näyttää olevan hieman pahoinvoipa, mutta minun paikkani on toisaalla, pahempien sairasvuoteiden ääressä!"
Barbara, Chiaran hoitaja, huudahti ilosta ja syleili kalpeata lasta kuiskaten helliä hyväilysanoja. Senaattori ja gondolinsoutaja katsoivat kiitollisina lääkäriin, joka astui pari askelta ovea kohden. Signor Alvise tarttui Castiglionen käteen. Hän viittasi vuoteeseen päin ja sanoi: "Tämä hyvä sanomanne ei jää palkitsematta, tohtori, mutta näettehän, että suojattini itkee ja tuntee itsensä onnettomaksi; eikö teillä ole muuten pelkoa hänen suhteensa? Eikö teillä ole mitään keinoa, millä häntä vahvistaa?"
Signor Gasparo näytti miettivän hetken ja tarkasteli sitten vielä kerran tutkivasti vuoteen luona olevaa ryhmää: nuori Chiara oli painanut päänsä hoitajansa rintaa vasten.
"Minua ei tarvita, ei lainkaan!" sanoi hän sitten kääntyen vakavana talon herran puoleen. "Kenties ilman muutos tekisi nuorelle signorinalle hyvää; ehkä hän voisi muuttaa teidän maatiloillenne Bellunon taa, tahi vaikkapa minun kartanooni. — Ehkä hänen sydämensä keventyy, kun hän ei enää näe Veneziaa. Onnettoman signor Orlandon tytär ei tarvitse minua — mutta ehkäpä arvoisa ystäväni San Roccon pappi on tervetullut. Mahdollisesti tiedätte sen asian paremmin kuin minä. Minun täytyy nyt lähteä. Tuolla ulkona on meillä pahin vielä voittamatta, ja niin kauan kuin näillä jaloillani pysyn, tahdon tehdä minkä voin."
Vakava mies astui ulos, Morosini'n saattamana eteisen kynnykselle asti, ja osoitti ohimennessään San Roccon pappia, joka oli istahtanut etuhuoneeseen ja hetkisen levähtänyt viime päivien ponnistuksista ja mielenliikutuksista. Hän oli kuitenkin kuullut kaiken, mitä sisällä sairaan huoneessa tapahtui ja puhuttiin. Isä Francescon kasvot olivat jalopiirteiset, mutta niin kalpeat, kuin ei olisi veren pisaraakaan noissa poskissa koskaan juossut; tiheä, musta tukka, joka vielä muutama viikko sitten, vielä hirmu-ajan alkaessa, oli reunustanut hänen paljaaksi ajeltua päälakeansa, oli käynyt harmaaksi. Mutta päänsä hän piti pystyssä, ja lempeä rauha puhui hänen silmistään, kun ne kohtasivat valtioinkvisiittorin tutkivan katseen. Hän nousi ja astui signor Alvisen keralla lapsen vuoteen luo.
"Tyynny, rakkaani! Tyynnyhän!" kuiskasi Barbara neitsyt itkevän Chiaran korvaan. "Kunnianarvoisa isä Francesco tuo sinulle lohdutusta, lohdutusta, jota sinä lapsi raukka tarvitset, sillä sairas sinä et ole — pyhä Rocco olkoon kiitetty — ja Jumala varjelkoon rakkaan pääsi jokaista hiuskarvaa! Aukaise silmäsi, lapsi, ja tervehdi kunnianarvoisaa herraa."
"Pyhä neitsyt häntä siunatkoon!" vastasi Chiara Cornaro kohoutuen hieman. "Mutta, Barbara — minä en voi puhua, niin kauan kuin nuo kaksi katsovat minuun, signor Alvise ja tuo vieras mies tuolla! Isä, jos voitte jotain tehdä, niin toimittakaa, että he jättävät meidät kahden; teille minä uskon huoleni!"
Palatsin herra ja kymmenen-neuvoston gondolinsoutaja kuulivat selvästi jokaisen sanan, jonka tyttö lausui papille. Alvise Morosini puristi vaieten kätensä yhteen ja tuijotti synkästi jalkoihinsa mattoon. Mutta Daniello Barozzi ei enää kyennyt hillitsemään itseänsä. Tuomiopasuunana soivat vuoteella lepäävän lapsen hiljaiset, hennot äänet hänen sielussaan; hänen silmäinsä edessä väikkyivät jälleen San Erasmon tapahtuman ja viime yön kuvat. Hän heittäytyi vuoteen ääreen, tavoitti tytön kättä, joka oli papin kädessä, ja voihki: "Älkää työntäkö luotanne palvelustani, signorina! Tahdon olla mitä ikinä vaaditte — gondolinsoutajanne, kuormajuhtanne talonkoiranne — sallikaa minun vain palvella teitä! Jumalan laupeuden tähden, älkää kieltäkö!"
Syvä hiljaisuus seurasi. Signor Alvise ei ollut ennättänyt hillitä rikostoveriansa eikä ehkäistä sanaakaan hänen puheestaan. Barbara ja San Roccon pappi katselivat hämmästyneinä maassa viruvan Daniellon kookasta vartaloa ja rukoilevasti ylöspäin kääntyneitä laihoja kasvoja. Mutta nuori Chiara vaipui pieluksilleen takaisin, teki käsillänsä torjuvan liikkeen ja sanoi:
"Jättäkää minut — jättäkää minut yksikseni! Rakas isä raukkani!"
Näissä lapsen muutamissa sanoissa oli sointu, jota Daniello ei kestänyt. Hän kavahti jälleen pystyyn, pudisti lyhyttä mustaa tukkaansa, niin että se valui otsalle, ja loi katkeran katseen Alvise Morosini'in, joka viittasi häntä menemään ulos. Isä Francesco vaihtoi muutaman hiljaisen sanan Chiaran kanssa, sitten hän lähestyi vakavana miehiä ja sanoi senaattorille:
"Jättäkää minut hetkeksi yksikseni tämän lapsi raukan kanssa, jalo herra. Hänen nuori sielunsa on järkytetty, ja hän kaipaa lepoa ja selvittävää puhuttelua. Suokaa kuitenkin anteeksi, ettei hän vielä kykene kiittämään teitä siitä huolenpidosta, jota hänelle omistatte!"
Katse maahan luotuna Morosini astui gondolinsoutajan jäljessä etuhuoneeseen. Isä Francesco sulki lapsen makuuhuoneen oven, mutta signor Alvise aukaisi suureen porraskäytävään vievän oven laskeakseen hieman valoa pilkkopimeään huoneeseen, jossa hän nyt oli yksin Daniellon kanssa. Kanavanpuoleinen ikkuna oli jo auki; yöilma, kostea ja painostavan lämmin kuten eilenkin, huokui sisään ja liikutteli raskaita samettiverhoja. Signor Alvise heittihe lavitsalle oven viereen, Daniello oli mennyt verhojen väliin voidakseen hengähtää vapaasti. Miesten katseet kohtasivat toisensa — ne eivät ilmaisseet vihaa, vaan katkeraa mielipahaa.
"Jollet sinä onneton olisi tullut tänne tänään, olisin kenties saanut hänen epäluottamuksensa häviämään!" puuskahti ylimys viimein. "Sinun hirtehisen-naamasi on herättänyt hänessä kaikki pahat ajatukset uudelleen henkiin. Minä olisin voittanut hänet tyttärekseni ja pelastanut sieluni ja sinunkin sielusi ilman sinun sekaantumistasi, senkin hullu!"
"Jollette olisi riistänyt häntä hänen isänsä talosta, olisi hän kyllä ottanut vastaan vähäiset palvelukseni!" murahti Daniello vastaukseksi. "Jos lapsi aavistaa, että me tiedämme hänen isänsä viimeisistä hetkistä enemmän kuin hän, niin hän toivottavasti myöskin tietää, ettemme me alhaiset kirjoita kuolemantuomioita. Jos Jumala olisi ollut minulle armollinen — olisin pannut käteni hänen jalkainsa astinlaudaksi."
Ja jäykkä, voimakas mies kääntyi poispäin, kumartui ikkunasta ulos ja katseli pitkin kanavaa koettaen erottaa pimeässä gondolia, jolla hän nyt, unelmansa mukaan, olisi ollut jo kaukana laguuneilla. Palatsin herra katseli halveksivasti tuollaista hentomielisyyttä. Hän koetti hetkeksi voittaa takaisin ylpeytensä ja levolliset, läpitunkemattomat kasvonsa, jotka hän ennen oli näyttänyt maailmalle.
"Jos hän työntää minun käteni luotansa — niin olenpa tehnyt voitavani. En aio elää kurjassa haamujen pelossa enkä tuhlata päiviäni joutavaan katumukseen. Olkoonpa Orlando Cornaro saanut surmansa syystä tai syyttä — tasavalta vapauttaa minut eikä unohda semmoista narriakaan kuin sinä olet, Daniello!"
"Käskekää sitten tasavaltanne antaa teille sielunrauha ja levollinen kuolinhetki, signor Alvise!" huudahti Daniello, ja hänen äänessään soi katkera iva. "Jos te voitte saavuttaa rauhanne kymmenen-neuvostossa — hyvä teille! Mutta minua — vaikkapa itse pyhä isä vapauttaisi minut syyllisyydestä tähän murhaan — minua se ei auta. Yksi hyvä sana tuon lapsen suusta tuolla olisi minulle suuremman arvoinen — mutta sitä sanaa en tule kuulemaan!"
Alvise Morosini kuuli Daniellon sanat, jotka tuntuivat niin vääräuskoisilta ja jotka kuitenkin herättivät vastakaikua hänen omassa sydämessään. Synkkänä ja levottomana hän asteli edestakaisin pitkin etuhuonetta ja käytävää, karttoi rikostoverinsa katsetta ja jäi aika-ajoin seisomaan oven luo, jonka taakse isä Francesco oli jäänyt Cornaron tyttären ja tämän hoitajan kanssa. Hän kuuli supatusta ja kuisketta, mutta yhtään sanaa ei erottanut hänen korvansa, niin terävä kuin se olikin, ja syvään huokaisten ylimys jatkoi levotonta vaellustaan. Daniello tuskin hievahti paikaltaan, tuijotti vain milloin surullisesti ja jännittyneenä suljettuun oveen, milloin synkkänä Morosini'n jälkeen, milloin haaveksivasti ikkunasta ulos. Ulkona vallitsi syvä hiljaisuus; vain silloin-tällöin erotti kuuntelija raskasta airon loisketta ja varoitushuutoja ruumisveneistä, jotka kuljettivat päivän uhreja San Micheleen. —
Niin kului lähes kaksi painostavaa tuntia, kunnes yhtäkkiä Chiaran makuuhuoneen ovi aukesi ja isä Francesco astui ulos. Hänellä oli kädessään kolmihaarainen kynttilänjalka, jonka kynttilät hän oli sisällä sytyttänyt. Hänen kasvojensa ilme oli tyyni ja vakava. Hän laski kynttilänjalan upeakoristeiselle kaapille, joka oli huoneen pitkän seinän luona, ja otti samalla käteensä taiteellisilla leikkauksilla koristetun norsunluisen ristiinnaulitunkuvan, joka kaunisti kaappia, viittasi äänettömästi Danielloa tulemaan lähemmäksi ja kääntyi sitten senaattoriin päin.
"Signor Alvise", sanoi hän hiljaa, "Barbara Gradi on kertonut minulle kaikesta, mitä te olette tehnyt Orlando Cornaron tyttären hyväksi ja mitä jaloja tarkoituksia teillä on isättömän lapsen suhteen. Minä ymmärrän, kuinka syvästi te kärsitte tuon omituisen tytön jäykkyydestä, — olen liikuttanut hänen omaatuntoansa ja selittänyt hänelle, mitä tällaisena aikana kuin nykyisenä merkitsee se, että kelpo mies vapaaehtoisesti tarjoaa palvelustaan, kuten sinä, Daniello Barozzi, olet tehnyt. Mutta Chiaran nuorta sielua ahdistaa hämärä pelko, eräs, niinkuin kaikesta sydämestäni toivon, mieletön epäluulo, joka teidän tulee panna lapsi raukan kohtalon laskuun. Hänen isänsä oli elostelija ja kunnoton tuhlari — mutta kuitenkin hänen isänsä — ja Chiara on rakastanut häntä puhtaan, nuoren sielunsa koko voimalla. Orlando Cornaro on kadonnut, luultavasti kuollut; salaperäisiä huhuja hänen lopustaan liikkuu pitkin Veneziaa, ja niitä on tullut hänen lapsensa korviin. Niin on tuska hiipinyt hänen kokemattomaan sydämeensä, että hän luulee jokaisen, joka häntä lähestyy ja kyselee hänen kohtaloansa, tietävän jotakin hänen isänsä katoamisesta. En ole salannut häneltä, että sellainen epäluulo voi olla väärä, että se voi tulla suureksi synniksi — mutta minun sanani eivät yksinään kykene tuomaan rauhaa ja iloista kiitollisuutta hänen ahdistettuun, nuoreen mieleensä. Niinpä sitten lupasin kysyä teiltä Vapahtajamme ristin nimessä, tekeekö hän väärin teitä kohtaan. Vannokaa, korkea-arvoinen herra, että olette syytön Orlando Cornaron loppuun, joskin ehkä tiedätte siitä jotakin, ja vanno sinä samoin, Daniello!"
Alvise Morosini ja Daniello olivat, ikäänkuin salaisen, vastustamattoman voiman vetäminä, astuneet lähemmäksi isä Francescoa, joka oli kohottanut hohtavan ristiinnaulitunkuvan ja ojensi sen heitä kohden. Senaattori etsi sanoja kalpein, värisevin huulin, mutta ei löytänyt, — Daniellonkin rinnasta nousi vain kumeita, epäselviä ääniä, jotka San Roccon pappi sai tulkita itselleen. Lujemmin hän katsoi miehiä silmiin, käsi, joka piteli kohotettua jumalankuvaa, vaipui hitaasti; nuo molemmat eriarvoiset miehet seisoivat vavisten hänen edessään ikäänkuin samojen vilunväreiden puistattamina. Yhtäkkiä talon herra lausui:
"Voisin vannoa olevani ilman persoonallista syyllisyyttä — en tiedä miksi yhden olisi kannettava kymmenen kumppanin synti. Venezian valtio on tuominnut Orlando Cornaron, en minä! Mutta — tahdon kantaa mitä kerran olen ottanut hartioilleni! Toivoin sovittavani kaiken, hiljaisuudessa, pitämällä uskollisesti huolta vainajan tyttärestä. Jollei niin saa tapahtua, sanokaa minua syylliseksi, — valaa, jota vaaditte, ei Alvise Morosini tahdo vannoa!"
Daniello Barozzi, joka tuskin kuuli jalosukuisen toverinsa harkittuja sanoja, voihkasi ainoastaan: "En voi vannoa! Minä ja Andrea Rotto olimme hänen murhaajansa. Pyytäkää hänen tytärtänsä Jumalan laupeuden tähden antamaan minulle anteeksi ja sietämään minua silmäinsä edessä!"
"Hän antaa teille anteeksi, hän on sen jo tehnyt!" vastasi isä Francesco. "Mutta sitä sovitustyötä, joka on Jumalalle otollinen, emme valitse mielemme mukaan, vaan se annetaan meille. Tuolla sisällä oleva nuori neitsyt on luvannut, jos tuon hänelle teidän valanne, mielellään luottavansa teihin — minä taas olen hänelle luvannut viedä hänet tästä palatsista isänsä taloon tai Veneziasta pois, jollette voi vannoa. Sanani pidän. Teidän täytyy käsittää, signor Alvise, että kun minä menen takaisin tuonne huoneeseen enkä voi lapsi raukalle sanoa, että hänen epäluulonsa on ollut täysin perusteeton, — niin signorina Chiara ei enää tule jäädä tänne. Jos tahdotte tehdä tähänastiselle suojatillenne viimeisen hyväntyön, niin kirjoittakaa meille ja hänen palvelusnaisillensa passi, jolla pääsemme lähtemään tästä kaupungista. Gasparo Castiglione on tarjonnut Bellunon luona sijaitsevan maatilansa Chiara Cornaron turvapaikaksi. Mitä pikemmin hän sinne pääsee, sitä parempi. Minä lähetän hänen myötänsä jonkun laupeudensisaren, ja siihen asti tulee Barbaran saada yksin hoitaa nuorta valtiatartansa."
"Passin saatte", vastasi Alvise Morosini tyynesti, kun San Roccon pappi katsoi häneen odottaen. "Sen kirjoittaminen olkoon viimeinen tekoni kymmenen-neuvoston jäsenenä, — jo huomenna eroan tasavallan senaatista ja koetan löytää tietä Jumalan laupeuden luo. Taivas ei salli meidän katumustyömme tulla niin helpoksi kuin luulimme, Daniello!"
"Enkö minä saa edes viedä signorina Chiaraa gondolissani maatilalle asti?" jupisi Daniello ojentaen rukoilevasti kätensä isä Francescoa kohden.
"Sinun näkeminen voisi saattaa hänen henkensä vaaraan, ja sitähän et tahdo, Daniello!" vastasi pappi. "Veneziassa ei tätä nykyä ole puutetta hyljätyistä ja kovaonnisista, joiden hyväksi voit katuvaisena uhrautua. Chiaran anteeksianto tulee sinulle vielä kerran selvin sanoin ilmoitetuksi, mutta nyt siirry tieltä ja anna tuolla sisällä olevan hädänalaisen jälleen hengittää vapaammin!"
Isä Francescon ääni oli muuttunut lempeämmäksi ja lämpimämmäksi kuin se oli ollut muutama minuutti sitten; hän katseli säälivän myötätuntoisena, kuinka valtioinkvisiittorin ja gondolinsoutajan pää painui alas ja he seisoivat synkästi vaieten vastapäätä toisiaan. Hän ojensi siunaavasti kätensä heidän ylitsensä, asetti ristiinnaulitunkuvan, jonka äsken oli ottanut kaapilta, äänettömästi paikallensa takaisin, viittasi oikealla kädellään juhlallisesti siihen, samalla kuin hänen vasen kätensä hiljaa avasi sisähuoneen oven.
Tuokion kuluttua olivat rikostoverit yksin. Alvise Morosini läksi sanaakaan virkkamatta takaisin siihen huoneeseen, missä Daniello Barozzi oli hänet tänä iltana ensiksi nähnyt. Gondolinsoutaja seurasi häntä ääneti tarkaten katseellaan senaattorin kasvoinilmeitä ja huulia. Morosini otti heti kynän ja kirjoitti, Daniellon seisoessa vaiti ja odottaen, paperin, joka antoi Chiara Cornarolle luvan päivän tultua lähteä kolmen naisen seuraamana kaupungista ja laguuneilta. Sitten hän lausui tyynesti:
"Kuule, Daniello! Serviitit [Pyhän neitsyen palvelijat, erään hengellisen veljeskunnan jäseniä] perustavat uuden, ankarasääntöisen veljeskunnan ruttotautisten ja kaikkien parantumattomien hoitamiseksi. Huomenna annan toisen puolen omaisuudestani Orlando Cornaron tyttärelle, toisen puolen serviiteille ja lupaudun heidän veljeskuntansa jäseneksi."
Daniello heittäytyi polvilleen korkea-arvoisen kymmenen-neuvoston jäsenen eteen ja sammalsi:
"Suokaa minulle oikeuteni, herra, oikeuteni! Olen kulkenut kanssanne pahuuden teitä, herra — jos tiedätte hyvän tien, antakaa minun seurata teitä sillekin! Ottakaa minut veljeskuntaanne halvaksi palvelevaksi veljeksi — sen olette velkaa minulle ja onnettoman Andrean sielulle — jotta minäkin löytäisin sieluni pelastuksen toivon!"
Veit lasinpuhaltaja.
Kolme laajalatvaista puuta kasvoi vieretysten suuren lammen rannalla, jota niiden mukaan nimitettiin Leppälammeksi. Keskimäisen alla paloi nuotio, jonka punaiset liekit iloisesti nuoleksivat tulella olevaa vaskikattilaa ja loistivat yön pimeydessä hyvän matkan päähän. Kattilasta nousi kalakeiton voimakas tuoksu kietoen keskeensä muutamat nuoret miehet, jotka olivat leiriytyneet nuotion ympärille ja istuivat kääntöpääveitset ja läkkilusikat kädessä valmiina nauttimaan myöhäisen iltasensa. Läheisen Winklarnin kauppalan tornikello oli juuri kumahuttanut yksitoista lyöntiä, jotka olivat heleän kirkkaina soineet lämpimään kesäyöhön. Neljässä nuorukaisessa, jotka olivat asettuneet nurmelle siten, että lauhkea iltatuuli, joka huokui lammen yli, puhalsi liekin poispäin heistä, ja jotka samalla pitivät silmällä keiton kiehumista, näytti kellonlyönti herättävän kärsimättömyyttä. He kääntyivät viidennen puoleen, joka istui aivan lammen rannalla ja irroitteli märän verkon silmukoista pyristeleviä pikkukaloja heittäen ne takaisin veteen. Puolikasvuinen poika, jonka kapeita vaaleita kasvoja tulen loimo valaisi ja jolla oli lyhyeksi keritty punertava tukka ja kasvoissa kesakoita, huusi rannalla-istujalle: "Hei, Veit, eikö kalakeitto jo ala joutua? Kohta on puoliyö, ja meillä on puolentoista tunnin matka lasitehtaalle. Kello tulee yksi, ennenkuin pääsemme nukkumaan. Anna olla niiden kiiskisten — kuolevat ne verkossakin — ja tule tänne istumaan meidän luoksemme. Nälkä kai sinun on niinkuin meidänkin!"
"Onpa niinkin", vastasi Veit päättäen rauhallisesti työnsä. "Kalat kuuluvat joko kattilaan tahi lampeen, ja se, joka antaa luontokappaleiden surkeasti kitua, on roisto. Mutta te ette ollenkaan ansaitse tämmöistä kesäyötä, jos kaipaatte koppiinne nukkumaan. Minä en mene vielä pitkiin aikoihin; panen metsään maata puun juurelle hetkiseksi, kunnes aurinko minut herättää, ja sitten reippaasti työhön taas. Ja tahtoisinpa silloin nähdä sen, joka saa enemmän aikaan kuin minä."
Hän levitti suuren verkon lammen ja leppien väliselle rantanurmelle ja tuli kattilan ääressä istuvien kumppaniensa luo. Lyhdyn, jota oli käyttänyt kalastuksessa, hän ripusti pieneen näveriin, jonka väänsi puunrunkoon vähän yläpuolelle päätänsä. Ja nyt hän itse seisoi tämän lyhdyn valossa; pää kapea, hyvin muodostunut, kasvot päivettyneet, silmät ruskeat, tuuhea tumma kiharatukka, tummat viikset täyteläisten punaisten huulien yläpuolella. Hänen silmistään säihkyi ja kauniiden, rohkeiden kasvojensa jokaisesta juonteesta uhkui pelkkää iloista vallattomuutta. Eräs toveri tuumi pudistaen päätänsä hieman: "Miksi ripustat lyhdyn ylös, Veit? Löydämme kyllä lusikalla suumme ilman valoakin, etkä kai aikone kutsua ketään illalliselle. Mutta Winklarnin kreivi ratsastaa usein yöllä tuota ylätietä kotiinsa." Siihen Veit vain sanoi kujeillen: "Ratsastakoon. Luulenpa, että hän tuntee tuleni — ja mielellään suo minulle pari karppia. Vähätpä mokomasta, ja rahaa en vielä ole häneltä vienyt. Nyt syömään, pojat, ja maistukoon ruokamme."
Kesakkonaama kurkotti ohutta nenäänsä vielä enemmän eteenpäin kuin tavallisesti ja huudahti: "Mitäs horiset? Ettäkö kreivi ihan kirjallisesti on antanut sinulle luvan varastaa hänen kalojaan? Saamme kiittää Jumalaa, jos hän on jo makuulla tahi tulee kotiansa toista tietä. Istu tänne, tässä on lusikkasi, ja nyt katsokaamme miten keittosi on luonnistunut."
"Minä puhun totta, Sebald Riedhofer!" sanoi Veit ja heittihe pitkäkseen nurmikolle. "Kreivi tietää, että juopottelevilla böhmiläisrentuilla, jotka puhkovat ja tärvelevät hänen parhaat puunsa, ei ole pahempaa vihollista kuin minä, ja että minulla on tarkemmat silmät kuin hänen metsänvartioillaan — ja että olen usein kulkeilla öisin ja sieppaan monen veijarin kauluksesta kiinni. Ja senkin tuo herra hyvin tietää, etten tahdo rahaa ettenkä metsästele hirviä ja metsäkauriita, ja hän antaa minun pitää hyvänäni ne pari kalaa, tahi jäniksen tai peltopyyn, mitkä satun sillointällöin saamaan. Ja nyt ottakaa eteenne ja sanokaa itse, eikö se ranskalainen, joka kaksi vuotta sitten oli meillä lasitehtaalla, ole opettanut minulle keittotaitoa."
Veit oli nostanut kattilan tulelta ja pannut sen toverusten eteen. Kaikki nämä olivat häntä nuorempia, ja niinkuin hän oli heitä päätänsä pitempi, niin hän myös istui käskijänä pienessä piirissä. Yölliset kalakekkerit, missä palanpaineena oli pari pullollista böhmiläistä viiniä, jotka Sebald Riedhofer oli jäähdyttänyt rantavedessä, näyttivät saavan hänestä, isännästä, valoa, eloa ja rattoisuutta. Muut nuorukaiset olisivat hänettä painautuneet kalavarkaina arasti yhteen, mutta hän istui heidän keskellään varmana ja mielissään kuin tämän suuren lammen ja ympäröivän metsän omistaja ikään. Kalakeitto maistui ilmeisesti kaikille, täysi kattila tyhjeni tuotapikaa puolilleen, ruotojen varominen ehkäisi pakinaa, mutta pitoveikot osoittivat tyytyväisyyttään katsein, sanattomin hymyin ja ryypätessä nyökäten toisilleen. Kun Musta Andreas, harteva mies, kuitenkin erehtyi ja sai ruodon kurkkuunsa, löi Veit häntä avuliaasti selkään ja sanoi: "Et sinä Antti viisastu ikinä! Aina liian hätäisesti, aina liian ahnaasti käyt kiinni; turmelet itseltäsi koko ilot!"
"Kun harvoin saa, niin ottaa lusikkansa liian täyteen", vastasi Andreas jatkaen halukkaasti syöntiään. "Ja jos tässä läkähtyisikin — niin eipä olisi suurikaan vahinko meidänlaisen orjan meno."
Veitin kasvoille välähti salaman nopeudella suuttumuksen ilme. "Orjan? Miksi niin halvaksi arvostelette itsenne? Semmoinen ei kenenkään tarvitse olla. — Olenko minä orja?"
"No, kun työssä raadat tai seisot lasinjäähdytysuunin edessä, niin olethan semmoinen sinäkin, Veit — vaikka näytätkin siltä, kuin vain huviksesi puhaltelisit lasipikareita!" puuttui punatukkainen Sebald puheeseen. "Itse asiassa sinä hikoilet aivan kuten me kaikki muutkin ja olet paremmassa asemassa vain siksi, että sinulla on enemmän taitoa, niin ettei sinulla lasi koskaan säry ja että työnjohtaja antaa sinun olla rauhassa."
"Sinäpä sen sanoit, Sebald!" huudahti Veit. "Työnjohtaja tietää saavansa etsiä kauan, ennenkuin löytää minua paremman työntekijän. Ja tietää myöskin, että jos hän tänään hankkii riitaa kanssani, niin on huomenna viisi lasitehdasta täällä ja Böhmerwaldin puolella, jotka heti ottavat minut työhön. Hän tietää, että liivini alla on vitjat, jotka ovat tehdyt kultakolikoista. Paljon niitä ei ole, mutta on toki kaksikymmentä kappaletta. Niinpä en ole riippuvainen työnjohtajasta ja tiedän aina, kun haluan säästää keuhkojani ja silmiäni kuukauden päivät, että sekin käy laatuun. Siksi pidän pääni pystyssä ja niin aion edelleenkin jonkun aikaa pitää sen."
"Niin sinä!" huoahti kolmas, joka tähän asti oli ollut vaiti. "Sinulla onkin parempi onni kuin meillä toisilla. Ehkä se on sinulla nahassa tai siinä vauhdissa, millä olet kasvanut. Jos me pitäisimmekin itsemme niinkuin sinä, ei se meitä auttaisi mitään, ja ennenkuin saamme säästetyksi yhden kruunun, olemme kahdesta velassa. Jos meikäläinen saa hiukan kokoon, niin kohta hänet kietoo jokin tyttö pauloihinsa, ja sitten on hänelläkin vitjat, vaikka toisenlaiset kuin sinulla."
"Miksi annatte kietoa itsenne?" nauroi Veit ja heitti päänsä taaksepäin, ikäänkuin sitä joku tyttö juuri tavoittelisi. "Minä katselen neitosia yhtä paljon kuin tekin, vaikka en heti paikalla pidä jokaista kauniina kuten te! Mutta kun sellaisen löydän, kiedon minä hänet — ja pakotan jokaisen taipumaan! Tahtoisinpa nähdä sen tytön, joka vielä vastustaa, kun minä annan hänen huomata, että menehdyn ilman häntä. Yksi tosin on — mutta se ei kuulu teihin. Joskus sattuu olemaan taitamatonkin!"
"Veit — Veit, älä ole liian ylpeä ja ylimielinen", varoitti Musta Andreas.
"En tiedä, onko se ylimielisyyttä. Tunnen niin, ja teen niinkuin tunnen. Olen Katariinantehtaan paras lasinpuhaltaja — parempaa saavat hakea. Mutta kun illalla lähden työpajasta ulos ja vain oikaisen käsivarteni, vedän vertoja kelle tahansa metsästäjälle. Tahdon hengittää yhtä syvään, nähdä ja kuulla yhtä tarkasti kuin metsänkävijät ja olla vapaa kuin mustalainen."
"Entä kuinka kauan sitä kestää?" kysäisi Sebald, jonka punatukkainen pää juuri kohosi kattilasta, mistä hän oli ongiskellut viimeistä kalanpalasta. "Saadaan nähdä — kukistua ihmisen aina lopuksi täytyy — eikä lie sinun vapautesi kohtalo toinen. Mitä sinua auttavat vankat lihaksesi ja työuhmasi, jahka satut sairastumaan?"
Veit karkasi pystyyn ja suoristihe. "Minä en tule sairaaksi! Minunlaiseni miehet iskee salama kuoliaaksi, tahi sattuu jokin suuri tulva tai tulipalo, mistä pelastan jonkun raukan saaden itse surmani!" Hänen kasvonsa loistivat valoisaa uskallusta ja rohkeata elämänhalua, silmänsä katsoivat niin tulisesti toisiin, että Sebald Riedhofer loi katseensa maahan ja Musta Andreas silmäili sivullensa. Mutta juuri kun Veit siinä seisoi solakampana, jäntevämpänä kuin puunrunko, jolla hänen kätensä lepäsi, tunsi hän äkkiä ruumiissaan oudon väristyksen, ja jos kumppanit tällöin vielä olisivat katsoneet häntä kasvoihin, olisivat he nähneet uhmaavien huulien vaalenevan. Hän katsoi ympärilleen neuvotonna, ikäänkuin joku peto olisi hyökännyt hänen kimppuunsa, sitten hän ravisti itseään, väristys oli haihtunut. Näiden omituisten kekkerien pitäjä nakkasi tyhjät pullot sirpaleiksi rantakiviin, käski vieraittensa huuhtoa kattilan, panna verkot ja muut kampeet kokoon ja mennä tiehensä. "Koska tahdotte vielä mennä takaisin lasitehtaalle yöksi, niin Herran haltuun! Minä nukun puun juurella kuten sanoin."
"Se puu kai ulottaa pari oksaansa jonkun neitsytkammion yli!" tokaisi Musta Andreas. "Kuten haluat, Veit, eihän sinun tiellesi tohdi asettua enemmän kuin neuvomaankaan ruveta. Oli hauskaa, että kutsuit meidät tänne, ja mitä vielä tänään saanet, sen olet meidänkin tähtemme ansainnut. Hyvää yötä sitten; tule, Sebald, tulkaa, pojat — olemme väsyksissä, ja hän on väsynyt meihin."
"Ensi kerralla kutsun peltopyypaistille, jahka verotan niitä. Hyvää yötä, ja pitäkää sananne. Työnjohtajan ei huomenna tarvitse tietää, ettemme nukkuneet tehtaalla yötämme." —
Toverit lähtivät. He veivät Veitin viittauksesta lyhdyn mukanaan; ottaessaan sen alas piti nuorin heistä, Kirjuri-Frans, sitä aivan Veitin kasvojen edessä ja näki hänen poskillaan ja otsallaan oudon punan. "Viini nousee pintaasi, Veit", huusi hän mennessään, — "viini tai rakkaus!"
Veit ei vastannut, vaan kääntyi selin menijöihin, jotka astuttuaan lepikkosuon halki ja kappaleen matkaa ketoa saapuivat maantielle ja suureen Schwarzhofin metsään. Hän meni aivan Leppälammen partaalle, käveli kappaleen matkaa tyynen veden rantaa pitkin ja kumartui alas vilvoittaakseen itseään. Kirjuri-Frans oli nähnyt oikein, Veit tunsi kasvojensa hehkuvan. Mutta eihän se saattanut johtua noista parista viinikulauksesta eikä rakkaudestakaan. Oli hän tosin, lähettäessään vieraansa kotiin, tuuminut suunnata paluumatkansa Schwarzachin myllyn ohi ja kolkuttaa myllärin sisaren Klaaran ovelle. Mutta hän oli karkoittanut tämän mielijohteen yhtä nopeasti kuin se oli tullutkin. Hänessä varmaankin paloi suuttumuksen tuli, jonka hän äsken, pöyhkeillessään vastoin tapaansa vallastaan tyttöihin nähden, oli itse virittänyt ja saanut leimuamaan. Nyt hän tahtoi tallata suuttumuksenkin sammuksiin. Toverien takaa, joiden äänet olivat jo vaienneet, hän kuuli Winklarnin tornikellon ilmoittavan puoliyötä, ja sitten oli hänen ympärillään kesäöinen hiljaisuus. Nouseva kuu kuvastui liikkumattomaan vedenpintaan ja valoi äänetönnä loistettansa metsän pimentojen yli. Lasinpuhaltaja veti sieraimin ja suin heinäkuun-yön ilmaa keuhkoihinsa; lämmin tuulenhenki kantoi kukkien ja pihkan tuoksua etäältä suurista kuusikoista. Muina öinä oli ilma ja tuoksu täyttänyt voimakkaan nuoren miehen jonkinlaisella huumauksella; hän oli heittäytynyt pitkäkseen jonnekin nurmelle ja oli aina heti vaipunut uneen ja nukkunut aamun sarastukseen asti. Jotakin huumauksen tapaista hän havaitsi nytkin, mutta sen sijaan että olisi väsynyt, tunsi hän keskellä syvää rauhaa kiihtymystä ja levottomuutta. Kalvava muisto, joka äsken oli herännyt, seurasi häntä. Se ajoi häntä eteenpäin. Lähtiessään leppien luota, missä oli lasitehtaalais-tovereineen istunut, Veit arveli poistuvansa siksi, että pitojen jätteet, tummuvat kekäleet ja veriset kalansuomukset herättivät hänessä vastenmielisyyttä. Hän jätti nopein askelin taaksensa lammen ja lepikkosuon ja koetti vakuuttaa itselleen menevänsä etsimään eräältä suuren metsätien syrjäpolulta muuatta houkuttelevaa paikkaa leposijakseen. Hän kulki laajan, kuunvalaiseman laidunmaakaistaleen poikki ja huomasi jo, että jokin veti häntä kohden erästä metsänrinnassa olevaa paikkaa, jonka hän oli viimeisen puolentunnin ajan yhäti nähnyt edessään, joko sitten sulki silmänsä tai piti ne auki. Veit virkkoi puolittain unelmoiden, puolittain uhmaavasti: "Eihän minun tarvitse mennä sinne eikä maata siellä", mutta kulki yhä edelleen kohden metsänrinnassa olevaa paikkaa, jonka tunsi jo kaukaa siitä, että siellä kasvoi lehtipuiden keskessä yksinäinen, mahtava petäjä.
Ja siellä hän istui petäjän juurelle, mihin sammal ja varisseet neulaset muodostivat ikäänkuin vuoteen ja mistä hän silmäili yli kuuvaloisen aukean, jolle vastapäiseltä puolelta johti hiekkainen, pensaita kasvava solatie. Petäjän oikealla ja vasemmalla puolen kasvavat koivut olivat tulleet korkeammiksi, pähkinäpensaat laajemmiksi — mutta muuten kaikki oli kuten sinä kesäyönä, jona hän oli istunut täällä Elsbethin, Winklarnin opettajan tyttären kanssa, painanut häntä rintaansa vasten ja suudellut häntä, niin että immen solakka ruumis värisi hurmauksesta ja pelosta. Tytön paksut, kauniit palmikot olivat irtautuneet, hän oli kiertänyt ne kätensä ympäri ja luullut saaneensa värisevän neidon kokonaan valtoihinsa. Ketään tyttöä ei Veit ollut kiihkeämmin, palavammin, lemmenjanoisemmin himoinnut kuin häntä, ei kukaan ollut tuota uhmapäätä lumonnut niinkuin vaalea Elsbeth. Hänen takiansa Veit olisi ollut valmis panemaan alttiiksi kultaisen vapautensakin. Ja juuri tuo ainoa, jonka vuoksi kenties olisi kannattanut kuluttaa voimansa ja huohottaen laahautua läpi elämän kuten tuhannet muut, oli vastustanut häntä, kieltäytynyt häneltä. Oli riuhtautunut irti hänen syleilystään, työntänyt hänet luotansa, rukoillen pyytänyt päästä vapaaksi. Kirottu olkoon hän vieläkin kerran! — Veit tuijotti kohden hiekkaista solatietä. — Mikä houkkio hän oli ollut, kun juuri tänne oli tuonut Elsbethin! Tuolla ylänteen reunalla törröttivät, kuten tapa on Ylä-Pfalzissa, kymmenen tai kahdentoista ammoin sitten unohtuneen vainajan hautaristit, joista sade oli huuhtonut nimikirjoitukset pois. Tuon yön kuutamossa oli tyttö nähnyt ja tuntenut isänsä viimeisen kylmän leposijan ja saanut voiman riistäytyä intohimoisen lemmittynsä sylistä. Mutta kun hän sitten oli tahtonut paeta pois ja kuitenkin vetää lemmittynsäkin mukaansa, oli vimmastunut mies singahuttanut hänet luotaan ja syöksynyt viidakkoon kuten ilves, joka metsäkaurista tavoitellessaan on iskenyt harhaan.
Kaikki tämä oli nyt taas lasinpuhaltajan silmien edessä, ja hän pureskeli katkerana alahuultaan sitä muistellessaan. Hän oli tuon yöllisen tapahtuman jälkeen kääntynyt tytöstä pois, nähnyt hänet vain kaukaa joskus ja nauranut hänen kohtalolleen tylysti ja pilkallisesti. Orpo tyttö oli seuraavana talvena mennyt naimisiin erään vähäpätöisen schwarzachilaisen tullivirkamiehen kanssa, jonka oikea olkapää oli hieman ylempänä kuin vasen. Veit nimitti häntä pilkallisesti kyssäselkäiseksi tullariksi. Miksikä nuo vanhat asiat juuri tänään olivat muistuneet hänen mieleensä ja houkutelleet hänet tänne? Hän tunsi jotakin väsymyksen kaltaista, hänen katseensa ei enää viipynyt noissa menneitä muistuttavissa hautaristeissä, jotka törröttivät synkkinä kirkkaassa kuutamossa, ja hän antoi ylpeän pystyn päänsä painua rinnoille.
Jotkut äänet saivat hänet vavahtaen heräämään mietteistään, äänet, jotka kuuluivat solatieltä päin. Ne kajahtelivat keskiyössä omituisen kovina ja kirkkaina. Veit kuunteli päästäkseen selville, olivatko ne ihmisääniä; sitten hän murahti halveksivasti: "Naisia, naisia vain", ja oli nytkin lähteä paikaltaan ja karata metsään. Mutta äkkiä hän painoi jo liikkeelle nousseen jalkansa takaisin maahan ja kurottautui suuren petäjän vieressä eteenpäin; hänen korvansa erottivat vieläkin naisten äänet solatieltä, mutta yhtäkkiä hän kuuli läheneviä, kevyitä askelia, hänen silmänsä terottuivat ja tähystivät olentoa, joka solatieltä tuli kohden tätä paikkaa, missä hän seisoi. Epäilemättä tulija oli tuo Elsbeth, jota hän oli pari tuntia herkeämättä ajatellut. Vahvaa miestä puistatti, hän tunnusteli otsaansa, jota tuskanhiki kostutti. Ja vaikka hän tiesi aivan varmaan, että opettajan tytär oli elävä vaimo, tuntui hänestä kuitenkin tuokion ajan siltä, kuin hän olisi manannut haudasta esiin jonkun haamun. Mutta jo seuraavassa tuokiossa hänen vanha verensä kuohahti, hän harppasi vauhdilla hiekkaiselle tielle, niin että tulija vuorostaan pelästyi, ja huusi hiljaa, mutta terävästi: "Hoo, tullireviisorin rouva — tavataanko taas näin yöllä, vaikkei päivällä osuta yhteen?"
Nuori rouva, jonka tielle hän näin astui, peräytyi ääneti pari askelta, kädet ristissä rinnalla. Veit saattoi tuntea edessään saman vartalon ja samat kasvot, joiden viehkeys kerran oli hurmannut hänet. Solakammaksi vain oli Elsbeth käynyt, säihkyvät silmät olivat syvemmällä kuopissaan, mutta mies tiesi kuitenkin, että ne olivat hohtavan siniset. Ja silloin sattui hänen korvaansa äänikin, jonka hän viimeksi oli vihan vimmassaan kuullut tuskaisen kuiskivana. "Mitä teet täällä, Veit?" kysyi Elsbeth. — "En ole koskaan ennen tavannut sinua, vaikka olen monta kertaa tullut tänne rukoilemaan tuolla ylhäällä paternosterin isäni sielun puolesta," lisäsi hän nopeasti — arvaten, että Veit vastaisi ivallisesti hänen kysymykseensä.
"Sitä vartenko tulet Schwarzachista asti?" vastasi lasinpuhaltaja. "Tie on kyllä sievä. Ja tätä sievää paikkaa et ole unohtanut. Minä en ole siitä päivin täällä käynyt näinä kaikkina vuosina, mutta tänä yönä olin Leppälammella — kalastamassa ja kaloja syömässä. Niin minä vaan — usko pois!"
Elsbeth ei näyttänyt kuulevan mitä Veit viimeksi sanoi. Hän koetti katsoa edessään seisovasta miehestä poispäin, toiselle puolen solatielle, missä hänen seuralaisiaan ei enää näkynyt. "Olin postinhoitajan rouvan ja hänen tyttärensä kanssa Oberviechtach'issa — nyt olen kuitenkin Winklarnissa — mieheni on viransijaisena Cham'issa."
Nuori rouva alkoi yhä enemmän vavista, kun taas Veit toipui ensi hetken hämmennyksestä ja suoristihe. Hän tarttui Elsbethin molempiin käsiin ja lausui hiljemmin kuin äsken: "Et siis tapaa kyssäselkäistä tullariasi vuoteessa eikä sinulla ole kiirettä. Kun näin kohdataan vuosien kuluttua, pitäisi puhua suunsa puhtaaksi."
"Mitä meillä on puhumista keskenämme, kun et ole minusta koskaan välittänyt?" vastasi Elsbeth rouva. Veit ei nähnyt, mutta kuuli äänestä, että hänellä oli kyynelet silmissä. Hänestä tuntui, että Elsbeth oli oikeassa ja että olisi parasta hypähtää sivulle, hävitä metsään ja olla taas oma itsensä. Nyt hän oli mielestään kuin muuttunut. Itkevää hän ei voinut loukata, kun tällä jo muutenkin oli paha mieli. Vaivoin hän sai sanotuksi: "Älä liiaksi sure, että silloin ajoit minut pois. Näethän, Elsbeth, se saattoi hyvinkin olla parasta. Risti tuolla ylhäällä on vielä pystyssä, ja minä olen yhä vielä sama hurjapää, joka ahmii elämää kahdella lusikalla yhtaikaa. Hyvää yötä siis, käyköön sinulle kaikki hyvin."
Hän astui askelen metsään päin; nuori nainen ei pidättänyt häntä, kuten hän ehkä oli odottanut, vaan ainoastaan valitti: "Veit — Veit, miksi meidän pitikin tavata toisemme täällä nyt!"
Silloin mies kääntyi äkisti jälleen häneen päin. "Miksi juuri tänne tahdot tulla sitten, Elsbeth! Olet pahoillasi siitä silloisesta ja säälit minua!" Ja ennenkuin Elsbeth sai estetyksi, kietoi hän hänet syleilyynsä ja tavoitti hänen huuliaan. Elsbeth riistäytyi irti ja painoi päänsä alas, mutta tuokion kuluttua, kun Veit hellitti hänestä ja pani käsivartensa ristiin, hän nousi varpailleen ja tarjosi nyt itse hänelle huulensa. Veit suuteli häntä nopeasti kerran, kahdesti, kymmenesti ja koki turhaan muistella, vieläkö Elsbeth osasi suudella niinkuin ennen muinoin. Mutta sitten hän puuskahti: "On jo aika meidän kummankin joutua kotiin. Hyvää yötä vielä kerran, Elsbeth!"
"Hyvää yötä!" vastasi Elsbeth aivan hiljaa, ja kun Veit oli vielä kumartuneena hänen puoleensa, veti hän tuon ruskeakiharaisen pään omien vaaleitten hiustensa viereen ja kuiskasi lasinpuhaltajan korvaan: "Minulla on kotona kaksivuotias tytär, ihmeen suloinen pienokainen. Hänen nimensä on Elsbeth, ja hänellä on sinun silmäsi, Veit!"
Lasinpuhaltaja vain nyökkäsi — sitten hän riistäytyi irti eikä nähnyt enää miten nuori nainen, joka itse riensi ripein askelin solatielle, viittoi hänelle kädellään. Hän seisoi syrjässä tieltä, taaskin tuon samaisen petäjän kohdalla ja nyt syvemmällä metsässä; sitten hän päästi väkinäisen vihellyksen ja jupisi katkerasti: "Niinpä niin. Saan lohduttaa itseäni sillä, että hänellä on toiselta saatu lapsi." Ja astuessaan pitkin kapeata polkua viidakon halki kohden Katariinantehdasta tunsi hän taas yhtäkkiä verissään samat vilunväreet kuin pari tuntia sitten Leppälammen luona. Hän pysähtyi hetkeksi ja mietti, eikö olisi parempi mennä johonkin suojamajaansa kuin yöpyä minkä tahansa puun juurelle. Taajimman suojakatoksen, jonka Veit oli kyhännyt pyssynkantaman päähän lasitehtaalta, oli kreivillisen metsästäjän Ulrich Häslerin kömpelö jalka hävittänyt muutama päivä takaperin. Veitin mieleen juolahti, että olisipa somaa, jos samainen jalka sattuisi tarttumaan Ulrichin omiin ketunrautoihin jossakin odottamattomassa paikassa. Mutta viime tunnin tapahtuma painoi hänen mieltään niin raskaasti, ettei hän tullut pitemmälti ajatelleeksi metsästäjälle tehtävää kepposta. Levollekin oli vihdoin mentävä, jotta olisi nousevana päivänä virkku ja kunnossa, kuten itse oli kehunut. Oli jo aika — sillä hän erotti ensimäisen sarastuksen, kun lähimmässä metsän aukeamassa tuli taas näkyviin palanen taivasta. Hänen täytyi nukkua, täytyi ainakin saada uneksia, että Elsbeth kuitenkin oli vielä tullut hänen syliinsä. Valoisa päivä näyttäköön, onko unelma myöskin elettävissä.
Mutta aamulla havahtuessaan lyhyestä, lyijynraskaasta unesta Veit tunsi aivoissaan rasittavan painostuksen ja jäsenissään sietämättömän poltteen. Joku muu kuin tuo uhmaavan toimintatarmoinen lasinpuhaltaja olisi katsonut itsensä sairaaksi, mutta Veit peseytyi ja pukeutui kuten tavallisesti ja oli viimeisenä lasitehtaalla, missä tapasi toverinsa jo eineellä. Hän istuutui harvapuheisena heidän seuraansa tuskin vastasi heidän kysymyksiinsä. Musta Andreas, joka huolestuneena tarkasteli Veitin kasvoja, lausui arvelunaan, etteivät eiliset kekkerit tahi yö olleet tehneet hänelle hyvää. Mutta Veit suoristihe ja löi kädellään pakottavaa rintaansa: "Ei niin, Antti, ei niin. Mutta sen, joka pitää kemuja ja tavoittelee onnea, tulee tehdä työtä kaksin verroin!" Ja sitten hän meni työhuoneeseen ja kävi käsiksi työhön temmaten innollaan toisetkin mukaansa, niin että työnjohtaja huusi hyvillään lasiuunin luota: "Näytit huonolta tullessasi, Veit — mutta luulen melkein, ettet osaa olla sairas ensinkään!" Ja Veit vastasi totisesti: "Enpä osaakaan", vaikka hänen jokainen huokosensa poltti. Niin kului hikipäin puuhatessa, ulkonaisessa ja sisäisessä kuumuudessa, heinäkuun päivä; tunnit eivät lentäneet kuten ennen, ne matelivat verkalleen, hitaasti, yhä hitaammin, ikäänkuin jäähtyvä lasivirta. Veit piti sanansa; ei koskaan hän ollut puuhannut niin väsymättömästä, tarrautunut työhönsä niin lujasti kuin juuri tänään. Mutta ei hän olisi ihmetellyt, vaikka olisi puhaltanut viimeisen henkäyksensä johonkin niistä lasipikareista, joita syntyi hänen puhaltimestaan. Mitä kiihkeämmin sisäinen levottomuus ajoi häntä ulkoilmaan, sitä uhmaavammin hän suoristihe työtuolillaan ja jupisi joka kerta, kun irroitti kappaleen ja taivutti sen suoraksi: "Minun ei pidä nähdä Elsbethiä koskaan enää!" eikä kuitenkaan nähnyt mitään muuta kuin hänet; Elsbethin suloiset kasvot katsoivat häneen puolittain kainosti, puolittain rukoilevina, kuten viime yönä.
Ja kun pitkä, kuuma työpäivä päättyi, sieppasi Veit takkinsa ja murahti vain lyhyesti "hyvää yötä!" tovereille, jotka odottivat häneltä tietoa miten ilta oli vietettävä, ja lisäsi sitten vielä Mustalle Andreaalle: "Täytyy mennä uimaan, Antti — ihan palan tänään! Huomenna tai ylihuomenna kutsumme taas itsemme Winklarnin kreivin luo kalakekkereihin jonkun toisen lammen rannalle." Ja sitten hän läksi — miehet näkivät vain, että hän meni pienelle kirkasvetiselle lammelle, joka oli tuskin viidensadan askelen päässä lasitehtaan takana.
Veit sukelsi vilpoisaan veteen, ja pari minuuttia tämän kylvyn jälkeen oli hänellä parempi olo ja hän luuli jo olevansa eilinen Veit. Mutta tuskin oli hän ripein askelin lähtenyt liikkeelle, kun jo taas tunsi poltteen verissään; hänen ohimojaan jyskytti ja silmissään vilkkui kuin valkeita harsoja, jotka hävisivät, kun hän hieraisi silmiään. Hänen mieleensä jysähti, että hän vielä eilen oli arvellut ennen kaatuvansa salaman iskusta kuin tulevansa sairaaksi; tänään hän kysyi itseltään, saattoiko ehkä kuume iskeä kuin salama ja syöstä hänet maahan. Jos niin oli laita — jos hän oli jo hautaan menossa, silloin ei ollut hetkeäkään hukattava haaveisiin, silloin tuli koota tahtonsa ja voimansa yhteen. Silloin tuli sen naisen, joka oli halveksinut, uhmannut häntä, vielä antaa hänelle hyvitys tuosta entisestä katkerasta hetkestä. Suoraa päätä hänen luokseen — Veit tiesi tapaavansa hänet ja näki edessään hänen sisarensa mökin. Elsbeth kenties odottikin häntä — naiset ovat käsittämättömiä — mutta vaikka ei niinkään olisi, tahtoi Veit nähdä hänet. Elsbeth ei ollut, miehestään ja lapsestaan huolimatta, unhottanut häntä, ja oli viime yönä luopunut oikeudesta saada vielä toistamiseen riistäytyä häneltä irti — Veit tahtoi temmata hänet itselleen ja hänen sylissään sammuttaa kuumeisen janonsa, jota hän luuli elämänjanoksi. Ja nyt hän riensi metsätietä pitkin ja halki niittyjen ja nurmikoiden kohden Winklarnin kauppalaa, kuten äsken mielikuvituksessaan. Elsbethin kasvot ja solakka vartalo olivat hänen silmäinsä edessä, peräytyivät yhä ja houkuttelivat häntä eteenpäin.
Hänellä ei ollut aikaa malttaa mieltänsä — hänen täytyi vain pitää huolta siitä, että pysyi pystyssä, sillä keskellä kuumetta, joka hänet täytti, puistattivat häntä vilunväreet, ja hänen täytyi purra hampaansa lujasti yhteen estääkseen niitä lotisemasta. Kerran johtui hänen mieleensä ajatus, että hän ehkä saattoi naiselle, jonka luo hän jonkin pakon ajamana riensi, viedä kuumeen ja kuoleman, jotka tunsi itsessään yhä raskaammin. Hän karkoitti sen ajatuksen luotansa kuin paarman, joka lenteli hänen polttavan otsansa ympärillä. "Joutavia! Tuollainen tuuli vain huojuttaa minunlaistani miestä — ei kisko juurineen maasta. Ja jos niinkin olisi — miksi pitäisi hänelle käydä paremmin kuin minulle?!" Niin hän yhä läheni kauppalaa. Yli kenttien hän katsoi taaksensa hehkuvaan ilta-aurinkoon, joka laskiessaan valoi veripunaisen hohteen yli maailman. Ei hän pysähtynyt miettiäkseen, vaan ainoastaan siksi, että jalat kieltäytyivät kantamasta häntä kauemmaksi. Sitten hän otti uudestaan vauhtia ja oli hetken kuluttua niiden aitojen luona, jotka tässä kohden erottivat kymmenkunnan pikkutalon vähäiset puutarhat tiestä ja kauppalan-takaisista pelloista. Hän katseli ympärilleen ja tähysteli silmillään, jotka olivat taas terävät, vaikka näkivätkin kaiken hämärämmin, etsien mökkiä, jonka hän ennen muinoin oli tuntenut hyvin, mutta jonka nyt oli puolittain unohtanut. Ympärillä oli iltaisen hiljaista, niin hiljaista, että hän kuuli syvät, raskaat hengenvetonsa ja koetti pidättää niitä. Ja sitten hän kuuli rapinaa, soratiellä sipsuttelevia askelia, ja heti sen jälkeen vihreän pensas-aidan ristikkoveräjältä hiljaista kättentaputusta ja onnellista lapsen naurua, punaisen auringon ja sen alla hohtavan kultapilven aiheuttamaa. Sinne katsoessaan hän erotti noin kaksivuotiaan, ruskeakiharaisen lapsen, joka oli yöpaita yllä pujahtanut puutarhaan ja iloitsi väriloisteesta. Ja kun tyttönen nosti silmänsä kohden vierasta miestä, joka katseli aidan yli, niin Veit havaitsi, että Elsbeth oli viime yönä puhunut totta. Hänen omat silmänsä ne tuossa katsoivat häneen, eivät tosin levottomina ja kuumeisina, vaan kirkkaina, lapsellisina, luottavaisina. Pienokainen tarttui kätösillään veräjään ja koetti avata sitä. "Tahdotko äidin luokse, mies?" kysyi lapsi. "Hän on tuolla tuvassa, mutta on ollut koko päivän kipeänä."
Veit auttoi veräjän avaamisessa ja astui pieneen puutarhaan, korkeakasvuisen, punaterttuisen viinimarjapensaan taakse. Täältä hän saattoi avatun lasioven ja avointen ikkunain kautta nähdä matalaan huoneeseen ja hän tunsi kalpean, nuoren naisen, joka uneksivan näköisenä istui korituolissa ja joka, mitä näkikin, ei nähnyt silmiensä edessä olevaa puutarhaa, ei lastansa eikä miestä, joka oli laskenut oikean kätensä pikku tytön päälaelle. Siinä oli se nainen, jonka luokse sisäinen pakko oli Veitiä ajanut. Hän tiesi tällä hetkellä yhtä varmasti kuin aurinko illalla laskee, että jos hän nyt astuisi Elsbethin eteen ja painaisi hänet vasten rintaansa kuten viime yönä, niin tällä ei olisi voimaa kieltäytyä häneltä. Hänessä kytevä hehku leimahtaisi liekiksi, joka pakostakin polttaisi tuon naisen. Hänen katseensa ahmivat salaa nuoren vaimon solakkaa ruumista, hiljaisia liikkeitä. Sillävälin koettivat lapsen kätöset silittää Veitin ruskeaa vasenta kättä, hän riistihe irti tuon sisässä-istujan kuvasta ja katsoi alas pienokaiseen kysyen: "Mikä on nimesi, tyttönen?"
"Pikku-Elsbeth", vastasi lapsi. "Äiti on Iso-Elsbeth — hänen pitää tulla terveeksi taas. Tule sanomaan hyvää iltaa hänelle!"
Selvemmin kuin ennen Veit tunsi tällä hetkellä kuumeenväristyksiä ruumiissaan. Entistä valtavammin iski häneen hämärä pelko, että hän tuottaa Elsbethille kurjuuden, turmion ja kuoleman, jos astuu askelenkaan edemmäksi, ja puolittain vihaisesti hän jupisi itsekseen: "Maailma pyörii, ja minä huomaan vasta nyt, ettei aina voi ylinnä keikkua. Mutta tuo tuolla sisällä on varannut itselleen riittävän tukikohdan: ensin se oli kuollut isä, nyt se on elävä lapsi."
Rajun päättäväisesti hän kiskaisi auki takkinsa ja liivinsä, otti kaulastaan piilossa kantamansa vitjat, jotka olivat tehdyt hopearenkaisiin kiinnitetyistä kultarahoista, ja ripusti ne lapsen kaulaan lausuen: "Sano äidillesi, Pikku-Elsbeth, että Veit lasinpuhaltaja oli täällä sanomassa hyvää yötä ainiaaksi. Jumala suojelkoon sinua, Pikku-Elsbeth. Vitjat saat pitää. Veit setä on kuollut — Veit setä ei tarvitse enää mitään!"
Ja äkillisellä harppauksella, välittämättä kuinka paljon lapsi, joka säikkyen hänen rajua liikettänsä kirkaisi, ymmärsi hänen puheestaan, hän syöksyi puutarhasta ja pois juostessaan puhui itsekseen: "Minuun iski salama — maailma pyörii, ja minä olen alhaalla, alhaalla syvyydessä." Hän ei kuullut, kuinka Elsbeth rouva, jonka lapsen itku säikytti liikkeelle, huuteli hänen nimeään hänen jälkeensä. Kuten haavoitettu hirvi hän kiiti kohden Schwarzhofin metsää — päästäkseen viimeiset voimansa ponnistamalla johonkin niistä suojamajoista, joita hänen oli tapana kesäksi kyhätä itselleen sinne-tänne. "Kultapuron viereiseen", voihkasi hän itsekseen. Ja sitten välähti hänen aivoissaan: "Aivan hyvä, tuli mitä tuli. Sanoinhan eilen, että sorrun johonkin suureen paloon! Elämän rahtunen täytyy aina maksaa sitä kalliimmin, mitä kauemmin se kestää. Kuolla tosin tahdon mutta en menehtyä janoon!" — —
* * * * *
He etsivät Veit hurjapäätä seuraavan päivän aamunkoitteesta aina toisen päivän puoliväliin asti: tullireviisorin rouva Deggendorfer, hänen sisarensa, Oberviechtachin lääkäri sekä työnjohtaja ja toverit Katariinantehtaalta. Vihdoin punatukkainen Sebald muisti Kultapuron partaalla olevan majan. Sieltä löydettiin lasinpuhaltaja pähkinänvesoista palmikoidun katoksen alta kuolleena makaamassa pehmeällä sammalvuoteella, jonka hän oli aikaisemmin valmistanut itselleen. Sydämenhalvaus oli kohdannut häntä keskellä kuumetta. Lääkäri totesi, että hän oli kuollut jo neljäkolmatta tuntia sitten. "Hän oli kaiketi hurja mies, jolla lisäksi oli säännötön sydämentykintä", sanoi hän järjestäessään pientä saattoa, jossa Leppälammen toverit kantoivat vainajan pois.
Saattueen taakse jäi kalpea nainen, joka syvissä, tuskallisissa mietteissään puhui itsekseen: "Tai oli muitten sydämentykintä liika laimeata hänelle!"
Alppijoen partaalla.
Ramsaun kylästä, joka hiljaisena ja vihantana lepää Berchtesgadenin alppien jättiläisvuorten välissä, johtaa jalkapolku Wimbachin rotkoon.
Mitä lähemmäksi kulkija tulee sen kallioseiniä, sitä kapeammaksi käy polku. Jäätävä kylmyys huokuu sieltä vastaan helteisimpänäkin kesäpäivänä. Kun viimeinen mutka on sivuutettu, on edessä kaksi jylhää kallioryhmää, jotka ovat työntyneet niin likelle toisiaan, että jää tilaa vain polulle ja ryöppyisälle vuorijoelle, joka lukemattomina pieninä putouksina ja pyörteinä ryntää jylisten ja vaahtoisena korkeiden ruskeiden jyrkänteiden välitse. Jokaisesta kallioseinän halkeamasta syöksyy esiin rotkoa kattavien pensaiden läpi tunkeutuvassa niukassa vaaleanvihreässä valossa vain kohisevia ryöppyjä ja sihisevää vaahtoa; ei missään näe kirkasta vedenpintaa. Muutamia tuhansia askelia kulkee polku pitkin kosteata, hämyistä, kylmää vuorensolaa, missä veden pauhu tukahuttaa kaikki muut äänet. Loitompana leviää Wimbachin rotko laaksoniityksi. Ramsaun asukkaat ja heidän naapurinsa ovat hyvin tottuneita tuohon kaitaan polkuun ja kulkevat sitä kuten muutakin tietä sekä päivällä että yöllä. Mutta harvoin he panevat aikaa rotkon tarjooman ihmeellisen näytelmän katselemiseen.
Untersteinin opettajakin, joka tänään, kirkkaana, auringonpaisteisena elokuun aamuna, teki kävelymatkan Hirvikukkulalle ja kulki Wimbachin rotkon kautta, astui jotenkin kiireesti ja pysähtyi vain erikoisen komeiden putousten kohdalle. Olipa hänellä senvuoksi syytäkin ihmetykseensä, kun näki keskellä kapeata polkua märän käsipuun yli kumartuneen miehen, joka liikkumatta tuijotti alas kuohuihin. Tuokiossa hän tunsi tuon harmaatakkisen olennon, jolla oli päässä maan tavan mukaan vuorikauriin parralla ja kukon sulilla koristettu musta suippo hattu, Ramsaun nuoreksi metsänvartiaksi Ambrosiksi. Tämä näytti varhain aamulla laskeuneen alas vuorilta ampumasta, niin valvoneen näköinen hän oli eikä ensinkään juhla-asussa. Metsänvartian läntällensä tallatut kengät, tahraiset sukat ja likaiset, paljaat polvet, ryttyinen takki ja rähjääntynyt hattu pistivät sitä enemmän untersteinilaisen silmään, kun hän oli nähnyt Ambrosin palaavan monelta metsäretkeltä siistinä ja komeana. Mutta lähemmäksi tultuaan hän, nähdessään metsänvartian väsyneet, kalpeat kasvot, säikähti vielä enemmän kuin äsken oli kummastellut hänen asuansa. Ambros tuijotti liikkumatonna syvyyteen eikä huomannut tulijaa, vaikka opettaja astui lujasti pitkin kalliopaasia. Vasta tuntiessaan tulijan käden kosketuksen metsänvartia säpsähti ja pyyhkäisi kädellään kasvoiltansa vesipisarat, joita kuohuvasta putouksesta oli niille pärskynyt.
"Hyvää huomenta, opettaja!" sanoi hän hieman hämillään. "Mistä tulette ja mitä täällä kuljeksitte?"
"Samaa mielisin kysyä teiltä, Ambros", kuului vastaus. "Lojutte siinä kuin mikä tullinkantaja sulkien ihmisiltä polun. Mitä teette rotkossa? Laittautukaa kotianne; on jo kahdesti soitettu messuun."
Ambros kääntyi puolittain poispäin.
Opettaja ei varmasti tiennyt, pyyhkikö hän jälleen putouksen pisaroita vai kyyneliäkö, jotka valuivat pitkin ahavoituneita, parrakkaita kasvoja. Oli miten oli, mies suoristihe ja virkkoi uhmaavin ilmein:
"Vesi kiehtoo minua. Ettekö luule, herra Joseph, että tuolla alhaalla on rauhaisaa levätä?"
Todenteolla suuttuneena tarttui nuori opettaja metsänvartian käsivarteen ja ravisti jäykkänä seisovaa miestä voimainsa takaa. Nuhtelevalla äänellä hän sanoi:
"Oletteko täysijärkinen, Ambros? Oletteko mies? Rukoilkaa pyhimystänne saadaksenne anteeksi tämän synnin! Teillä on häijy vaimo, kuten sanotaan. Onko hän niin peräti vienyt teiltä rohkeuden, että luulette pelin olevan ihan menetetyn, jotta ei muuta kuin anna mennä sielun suoraa päätä paholaiselle? Onko kotonanne hullusti asiat? Hankkikaa rauha itsellenne tai kantakaa ristinne kärsivällisesti! Mutta älkää enää laskeko suustanne moisia puheita ja karttakaa tätä polkua, missä teitä paha väijyy! Miksi otitte sahamyllärin Vevan? Ettehän olisi kuninkaan leivässä ollut niiden muutamien guldenien tarpeessa!"
"Noin älkää puhuko", vastasi metsänvartia painokkaasti. "Näytänkö minä mieheltä, joka on kosinut rahoja? Ja kun vaimoni ajaa minut paholaisen luo, pitää hänellä toki olla minuun muuta valtaa kuin myötäjäisensä! Ei olisi teidän pitänyt niin sanoa, herra Joseph, — muutenkin on taakkani jo ylen raskas. Ei tarvitsisi kenenkään hämmentää päätäni enempää! Hyvä herra, kun miehellä on kotonaan kuolemansairas lapsi eikä hän voi pysyä huoneessaan, kun vaimo ajaa ulos solvauksin ja pilkkasanoin — herra jumala, eikö silloin ole paras syöksyä tuosta alas?"
Nuoren metsänvartian kalpeat kasvot olivat punehtuneet, raukeat silmät alkaneet säkenöidä; voimakas, harteva mies seisoi miltei uhkamielisenä Untersteinin opettajan edessä. Mutta hän suostui kuitenkin kävelemään kaitaa polkua eteenpäin, kun toinen pelottomasti häntä kehotti sanoen:
"Tulkaa ulos Jumalan kirkkaaseen päivänvaloon, jotta synkät ajatuksenne haihtuvat! Kertokaa minulle kärsimyksestänne, jos se voi keventää mieltänne! Täällä ei teillä ole mitään tekemistä. Oikean metsästäjän ei pitäisi milloinkaan tulla Wimbachin rotkoon."
"Oikein sanottu, koulumestari! Minun ei olisi pitänyt koskaan tulla tänne. Se olisi ollut parempi minulle ja Vevalle", vastasi metsänvartia ja läksi päättävästi astumaan edellä. Opettaja olikin jo alkanut väristä vilusta kosteiden, synkkien vuorenseinien välissä.
He saapuivat pian rotkon suulle. Metsäniitty, johon Wimbachin rotko päättyi, helotti valossa, joka tuntui kaksin verroin virkistävältä kosteasta, pimeästä rotkosta tullessa. Aamu läheni puoltapäivää, auringonsäteet kultasivat vuorenseiniä ja lakeutta, jolla Ambros ja opettaja nyt seisoivat. Kallioiden teräväpykäleiset ääripiirteet siintivät sinisinä. Kedolla hyöri ja pyöri tuhansittain eläviä olioita, linnuista satalukuisiin hyönteisiin asti. Joseph, opettaja, hengähti syvään, mutta Ambros polki maata uuden levottomuudenpuuskan valtaamana.
"Teidän olisi pitänyt jättää minut sinne! Ei käy laatuun, että tulen jälleen tänne. Tietysti pidätte minua perin kurjana ja turmeltuneena. Mutta katsokaahan, tämä on sama paikka, missä olen kerran seisonut Vevan rinnalla ja luullut voivani nauraa vaikkapa teidän rikkaalle Arco kreivillenne. Onnesta ja riemusta jyskytti sydämeni silloin, vaikka olisi pitänyt tietämäni, ettei minulle ollut enää mitään onnea maailmassa sen jälkeen, mitä tapahtui tuolla rotkossa."
"Puhukaa toki ihmisten lailla järkevästi ja niin että voi käsittää mitä tarkoitatte!" vastasi hänelle Joseph herra hieman kärsimättömästi. "Tahdon mielelläni kuunnella ja lohduttaa teitä, mikäli suinkin voin. Mutta ensin pitää minun saada tietää, missä on vika. Vaimossanne ja teissä! Kun valjaat sotkeutuvat, niin toinen juhta kiskoo sinne, toinen tänne."
"Niin onkin!" huudahti Ambros kiihkeästi ja heittihe perin uupuneena kedolle, nojaten päätään ja käsiään muutamaan niistä lukuisista kallionlohkareista, joita oli hajallaan siellä-täällä. "Minä tein alun ja Veva tulee lopettamaan. Sillä tällaista ei voi jatkua! Ette tiedä siitä mitään — Martinpäivänä tulee vasta vuosi kuluneeksi siitä kuin tulitte Untersteiniin. Nähkääs, herra Joseph, en ole aina ollut tällainen retkale, jolle maailma on yhdentekevä, ja kolme vuotta sitten ei sunnuntaiaurinko milloinkaan olisi nähnyt minua sellaisena kuin te nyt näette minut. Ramsaussa joka paikassa ja vuoristossa, uljasten metsämiesten parissa, kaikkialla olin kuin kotonani, ja kaikissa tansseissa aina sanottiin: 'Joko vihdoin tulee se riedingiläinen? Terve, terve, Ambros!' Sain valita tytöistä sievimmät, ja iloa riitti yltäkyllin. Niin meni aika ja tuli Bartholomeuksen kirkkojuhla, missä ensi kerran näin sahamyllärin Vevan. Sievä ja siisti hän on vielä nytkin, mutta miltä hän silloin näytti, sitä en osaa teille kertoa. En tahtonut enää muista ympärillä olevista tietää mitään, ja milloin hän ei tanssinut kanssani, seisoin syrjässä ahmien häntä silmilläni. Franssi, meripoika, tuumi, että minä katsoin Genovevaa kuten vuorikaurista, jonka aioin ampua. Jotain sentapaista se olikin, paitsi että minä se olin ammuttu enkä kyennyt maksamaan takaisin. Kyllähän tyttö mielellään tanssi kanssani ja hymyilikin minulle ystävällisesti, mutta enempää ei hänen mieleensä juolahtanut tehdä. Minä käyttäydyin melkein kuin hupsu, tahdoin jo heti ensi päivästä nimittää häntä kullakseni. Nauroivat sitä ihmiset ihan kilvalla. Jo ennen iltaa menin vuoren yli Ramsaun kylään ja vannoin, etten jalallanikaan astu sahalle enkä muuanne, missä saattaisin tavata Vevan tai hänen isänsä. Tahtoisinpa, että olisin pitänyt valani, tämän tai erään toisen, jonka tein. Mutta en pitänyt niitä, vaan asetuin tytön tielle ja osoitin rakkauttani kaikin tavoin. Aloin pukeutua komeasti ja panna sulkia hattuuni, niin että ihan sitä kummasteltiin, ja mieluummin olin vailla syötävää kuin ilman hopeista vyösolkea. Ja sitten Genoveva alkoi käydä ystävälliseksi minulle; sahamylläri nauroi, mutta minä huomasin hänen näöstään, että kunhan vain olen tytöstä varma, niin isästä ei tällä kertaa ole estettä. Kävin yhä kiihkeämmäksi, rakkaus kulutti minua, ja siihen aikaan minun täytyi pitää hyvänäni monta kovaa läksytystä, joita sain metsäherralta. Kaikki oli minusta samantekevää, ajattelinhan vain Vevaa, ja monesti katselin ympärilleni mökissäni tuumien tulleeko se häntä miellyttämään. Niin pitkälle ei sentään vielä päästy moniin aikoihin; Veva oli perin oikullinen, ja ihan vihloi sydäntäni, kun hän toisinaan katsoi minuun niin veitikkamaisen rakkaasti, että olin suoraa päätä kaulaan kapsahtaa, ja toisena päivänä taas murjotti synkin kasvoin. Kidutin itseäni, hätäilin ja tuskailin, niin että lopulta olin näöltäni kuin munkki — laiha munkki nimittäin — enkä niin kuin metsänkävijä. Mutta Veva vain lauleli:
"Metsämiest' äl' usko, tyttö, pettävä on kieli sillä, kymmenesti kun lupasi, kymmenesti valhetteli.
"Ja muuta semmoista, herra Joseph, niin että monta kertaa en tiennyt, tuliko nauraa vaiko iskeä tulikuuma päänsä seinään. Ja sitten tuli se, minkä ei olisi koskaan pitänyt tulla.
"Se tapahtui eräänä sunnuntaina. Tiesin, että Veva aikoi käydä tätinsä, vanhan metsänhoitajan emännän luona, jonka asunnon katto näkyy tuolla kuusikon takana, ja arvasin hänen menevän lyhintä tietä rotkon kautta. Minä siis asetun väijyksiin ja vannon itsekseni, etten hänettä poistu paikalta elävänä. Niin pidän vahtia aamusta varhaisesta puolipäivän paikkeille. Silloin näen hänen tulevan. Minulla on kuin paha omatunto; peräydyn yhä kauemmaksi, kunnes joudun noiden kallioseinien väliin. Ja kuullessani joka puolelta veden kohinaa ja pauhua tunnen meneväni ihan pyörälle. Mutta Veva astuu mitään aavistamatta polkua pitkin, eikä hän ikinä ole ollut kauniimpi kuin tuona sunnuntaiaamuna. Punainen hame ja liivi, ruusuilla koristettu hattu ja paksut hopeiset kaulaketjut sopivat hänelle erinomaisesti; mutta musta tukka ja silmät ne minut lumosivat. No niin, hän tulee, huudahtaa äkkiä, sillä hän näkee minut, melkein samassa paikassa, missä te minut tapasitte tänään. Siinä minä seisoin tolkutonna, saamatta sanaa suustani; se mitä tahdoin sanoa, kuristi kurkkuani. Mutta hän, nähdessään minun seisovan jäykkänä kuin pyssynpiippu, tulee ihan rohkeasti kohti ja kysyy ivallisella äänellä: 'Tie-rahaako siinä kannatte, metsänvartia, vai onko tuolla ulkona liika lämmin?' Kun tämän kuulen, on kuin vihloisi tulinen tuska, ja minusta tuntuu olevan parasta tehdä heti loppu. Tartun polun käsipuuhun 'Veva', huudan, 'jollet minusta huoli, niin sano se heti paikalla! Ennen hyppään koskeen kuin elän ilman sinua.' Ja niin todellakin aioin tehdä — mutta Jumala on minua rangaissut siitä rikoksesta. Sillä Veva kirkaisi vain: 'Jeesus Maria!' — ja juuri kun aion hypätä, näen allani vihreän pyörteen ammottavan nielun; päätäni huimaa, tarraudun lujemmin käsipuuhun ja painan jalkani kalliota vasten. En voinut tehdä sitä syntiä, ja onnetonta oli, että olin uhannut. Sillä Veva, vieläkin vavisten, päästi heleän naurun ja vielä toisenkin, niin että se vihlaisi kuin pyssyn luoti lävitseni. Silloin olisin hypännyt, mutta hän, yhä nauraen, tarttuu käsivarteeni, tunnen hänen suudelmansa, tahdon riemusta huudahtaa, mutta en saa ääntäkään kuuluviin. Tahdotonna annoin kuljettaa itseni pitkin polkua ja tulin päivän valoon kuin huumaantuneena. Aurinko paistoi vielä kirkkaammin kuin nyt, maailma säihkyi ja kimalteli kuten alpit tuolla. Syleilin Vevaa, joka oli hellä ja sanoi minua pahaksi pojaksi, kun muka niin säikäytin hänet; olihan hän muka aina ollut minulle hyvä ja tahtoi edelleenkin olla. Silloin suutelin häntä jälleen ja olin miltei mieletön riemusta. Mutta minuun jäi kuitenkin jäljelle jokin tuska, ikäänkuin olisin loukannut itseni rotkossa. Veva puheli pelkkiä hyväileviä sanoja, ja niin saavuimme kuten ainakin kaksi rakastavaista metsänhoitajan talon tienoille. Mutta syvällä mielessäni haudoin hänen äskeistä nauruansa ja tuumin, että milloin tahansa saattoi joku tulla vastaan ja sanoa: 'Kerskuri ja suunpieksäjä sinä olet, Ambros! Puhut, että hyppäät koskeen, mutta jätät itsellesi koreasti peräytymisaikaa.' Ja sitä mietin, kun Vevan rinnalla istuin niityllä ja kävelin metsässä, vaikka oikeastaan mieleni oli kuin autuaitten. Olisi vaikka kuningas ratsastanut ohi, en olisi häntä kadehtinut. Kun sitten kävimme metsänhoitajan luona ja olimme selittäneet asiamme, pakistiin yhtä ja toista. Metsänhoitaja osoittaa vanhaa metsärenkiä, joka on monet vuodet asustanut järven toisella puolen. Hän on menettänyt kaksi sormeaan, ja metsänhoitaja kertoo Vevalle ja minulle, että se oli tapahtunut sodan aikaan — 'tiedättehän, vuonna yhdeksän; kun tyrolilaiset tunkeutuivat Hirvikukkulan yli, tahtoivat he viedä hänet mukanaan ja väkisin panna omaan nostoväkeensä, hän kun oli hyvä ampuja. Mutta mies oli kelpo baijerilainen, ja kun he eivät heittäneet häntä rauhaan, tempasi hän metsästyspuukkonsa ja viilsi kaksi sormeaan poikki.' Semmoista metsänhoitaja meille kertoo ja lisää nauraen, että mies teki viisaasti; siitä teosta hän on saanut kiitokset maakunnan-oikeudelta eikä hänen tarvinnut kolme vuotta myöhemmin paleltua kuoliaaksi Venäjällä. Minä vastustan ja sanon, että on synti ja häpeä ihmisen silpoa itseään; mutta Veva nauraa: 'Eikö totta, Ambros, sitä et sinä olisi koskaan tehnyt?' Semmoista oli tänä ensimäisenä päivänä, kun olimme kihloissa, ja sitä jatkui. En tahdo viivyttää teitä tällä surkealla tarinalla, kertomalla miten Veva kävi yhä pilkallisemmaksi ja alituiseen osoitti, ettei rohkeuteni hänestä ollut kolikonkaan arvoinen. Kun menimme tansseihin ja naapurikylien pojat alkoivat liiaksi remuta, niin että minä nousin heitä asettamaan ja puhuin selkään-antamisesta, niin kuulin Vevan virkkavan aivan ääneen: 'Joutavia, hän uhkailee, mutta ei koskaan tee mitään.' Ja silloin hurjistuin ja riehuessani iskin ammottavia haavoja, ja monen julman tappelun aiheuttajana on Veva ollut. Oli melkein kuin me kumpikaan emme olisi saaneet mielestämme poistumaan muistoa tuosta Wimbachin rotkon tapauksesta. Milloin yllätin minä Vevan siitä, milloin hän minut. Ja sitten kuljimme rinnakkain kuten kaksi ihmistä, joilla on paha omatunto — tai Veva purskahti taas äkkiä nauruun ja huusi: 'Katsokaas, siinä on mies, joka rakkaudesta syöksyy päistikkaa koskeen!' Ja kun hän välistä lasketti sellaisia sanoja kotonaankin, tuli isän ja serkkujen ja tätien kasvoille sellainen ilme, että minun taas teki mieli ruveta riehumaan ja huitomaan ympärilleni. Älkää sentään ajatelko, että aina oli tällaista. Ei, Veva oli toiste taas niin herttainen kuin mikään tyttö tässä maailmassa voi olla, niin että minä unhotin kaiken ja ajattelin vain sitä onnea, että saan hänet vaimokseni. Saatte uskoa, herra Joseph, ettei ole näillä mailla vuosikausiin ollut semmoista riemua kuin meidän hääpäivänämme. Sahamylläri valmisti oikein komeat häät, antoipa myötäjäisiksikin pari sataa guldenia. Tästä kaikesta olisin tietysti ollut kiitollinen, ellei hän juuri illalla olisi sanonut minulle: 'No, Ambros, nyt olet saanut Vevan, ja koska lupaat pitää häntä hyvänä, niin pidäkin sanasi paremmin kuin Wimbachin rotkossa.' Sitä oli vaikea kuunnella, mutta nielin katkeruuteni, sillä en tahtonut riidellä kauneimpana päivänäni. Sitten aloimme asua yhdessä; en tohdi ajatellakaan, kuinka hyvin kaikki olisi voinut meillä olla ja kuinka me sentään tärvelimme jokaisen iloisen päivän, pirstoimme jokaisen oikean riemun niinkuin kuivan puun. Hyvä Jumala, Veva ei voi ikinä vastata siitä, miten hän on kohdellut minua! Olen aina ollut hänen käskettävänään; rakkaudesta olisin tehnyt mitä hyvänsä. Mutta paha henki ei jättänyt häntä rauhaan. Mitä ikinä olen toimittanut tai tahtonut, aina hän on ivallisesti puuttunut siihen ja sanonut: 'Sinussa muka olisi miestä! Et sinä sitä kuitenkaan ikinä tee!' Ja monta asiaa minun onkin ollut mahdoton tehdä pelkästään siitä syystä, että hän on tuolla tavoin puuttunut niihin ja häijysti soimannut minua. Yhä selvemmin olen tullut huomaamaan, että hän on kerran nähnyt minun pelkäävän henkeäni. Mutta semmoinen on järjestys maailmassa, että vaimo saa ajatella miehestään mitä hyvänsä paitsi sitä, että hän on heikko. Ja jos mies kerrankaan on siinä suhteessa hairahtunut, on parempi, että hänestä heti tulee murhaaja kuin että hänen vaimonsa joka päivä ajattelee hänen olevan tyhjänpuhujan ja saamattoman."
Opettaja, jolle Ambrosin kertomus ilmeisesti kävi yhä vastenmielisemmäksi, yritti näiden sanojen jälkeen puuttua nuhtelevasti puheeseen. Mutta metsänvartia ei antanut keskeyttää itseään, vaan torjui hyvin tarmokkaalla kädenliikkeellä kaikki vastaväitteet. Tähän asti hän oli, yhäti kallionlohkareeseen nojaten, puolittain loikonut maassa, mutta nyt hän karkasi pystyyn ja seisoi hämmästyneen kuulijansa edessä kädet nyrkissä ja kasvoilla äskeinen uhma.
"Sanon teille", huusi hän käheäksi käyneellä äänellä, "että tätä kärsimystä on mahdoton enää kestää! Onko minulla ollut mitään iloa pojastani, jonka Veva on minulle synnyttänyt? Eivätkö kotini ja vaimoni ole tulleet minulle katkeruuden tuottajiksi? Aamusta iltaan olen samoillut metsissä ja vuorilla, ja kotia tullessani olen aina saanut pelätä, että vaimoni taas kertoo minulle samoja juttuja, joilla itse olen ihan tarpeeksi kiduttanut itseäni joka kerta, kun tieni on sattunut Wimbachin rotkoon. Mieluummin olen pakoteillä, vuoteessa tai tuopin ääressä ravintolassa. Ja poikani on varttunut, on jo kohta vuoden ikäinen, mutta tuskin tunnen häntä! Kolme päivää sitten hän sairastui; Berchtesgadenin tohtori kävi ja katsoi häntä, noin vain silmillään, kuten ne tekevät, kun viisaus loppuu. Ja tuskassani pikku Maxin tähden rukoilin Jumalaa ja kaikkia pyhiä, että he jättäisivät lapsen minulle. Silloin astuu eteeni Veva, joka on itkenyt nurkassa, ja kiljaisee: 'Mitä sinä pojasta piittaat? Tuskin olet silmääsi luonut häneen koko aikana, kun hän on ollut olemassa!' Herra Joseph, sen siitä sain, että vain rakkaan rauhan nimessä olin pysytellyt kotoa poissa. Olinpa vähällä kiivastua, mutta huomasin ajoissa, että vaimoni juuri sitä odotti. Siksi vielä kerran nielin katkeruuteni, mutta enempää en kestä, en jumal'auta, ja jos poikani kuolee tai Veva etsii riitaa, niin käy hullusti! Herra Jumala!"
Ambros seisoi vielä hetken jäykkänä ja suorana; sitten hän yhtäkkiä hypähti ja poistui tasaisin, nopein askelin.
Opettaja, joka oli vielä kerran katsonut häntä kasvoihin, epäröi hetken, eikö velvollisuus ehkä vaatinut seuraamaan miestä. Mutta kävelyretki Hirvikukkulalle viehätti häntä liian paljon, ja rauhoittaen itseään sillä, ettei kai sentään voinut tapahtua mitään kummempaa ja ettei hänestä Ambrosin kotona olisi suurtakaan hyötyä, hän pääsi helposti epäilyksestään. Hän siis jatkoi matkaansa, mutta ei kuitenkaan voinut olla ajattelematta metsänvartiaa vaeltaessaan järven ohi pihkantuoksuisessa havumetsässä kohden päämääräänsä.
Mutta päästyään opettajan näkyvistä metsänvartia Ambros muutti nopean käyntinsä hurjaksi juoksuksi. Hän lensi pitkin laaksotietä mökkiänsä kohti, niin että kirkkoväki oikealla ja vasemmalla jäi kummastellen katselemaan tuota jumalatonta juoksijaa, joka ei kuitenkaan näyttänyt lainkaan lystikkäältä. Vasta ihan asuntonsa lähelle ehdittyään metsänvartia malttoi mielensä ja ikäänkuin tyyntyäkseen tahi saadakseen jonkun hyvän ajatuksen jäi seisomaan viimeisen pyökin luo, jonka runkoon oli kiinnitetty koruton Maariankuva. Hän otti hatun päästään, mutisi rukouksensa ja astui mielestään tyynenä mökkiinsä.
Hän astui tupaan, missä oli vain vähän kapineita. Hänen ensimäinen katseensa lensi nurkkaan, missä lapsen kätkyt oli. Hänen vaimonsa Genoveva oli kumartuneena kätkyen yli. Nuoren naisen mustat letit riippuivat valtoiminaan puoleksi palmikoituina, esiliina oli sitaistu höllästi vyötäisille, — näkyi, että hän oli ollut pukeutumassa kirkkoon mennäkseen, mutta lapsi oli keskeyttänyt hänet. Mies astui varpaisillaan lähemmäksi; vaimo loi valvoneet, punehtuneet silmänsä ylös — ivallinen hymy vilahti melkein silmänräpäyksessä hänen kasvoillaan. Häntä olisi muuten täytynyt sanoa miltei kauniiksi, mutta uhmaava suu teki sen, että hänen kasvoissaan oli jotakin kovaa. Hänen hymynsä nähdessään Ambros kalpeni. Äsken hän vielä oli huoneeseen astuessaan ollut häpeästä punainen muistellessaan epätoivoaan, viime yötä ja tätä aamua. Nyt hänestä tuntui, kuin jäinen käsi painautuisi hänen kasvoilleen, ja heti kävi silmissä kaikki taas yhtä sumuiseksi kuin ennenkin. Vain konemaisesti hän läheni kätkyttä.
"Kapakassako olit yön?" kysyi Genoveva.
"Näytänkö juopuneelta?" vastasi metsänvartia katkerasti.
Katseltuaan häntä kiireestä kantapäähän nuori vaimo tunsi hänen sanansa tosiksi. Hän kääntyi taas lapseen päin, ja sitä katsellessa hänen äänensä kävi miltei soinnuttomaksi.
"Pojan laita on huonosti. Tohtori kävi täällä taas ja arveli, ettei lapsella enää ole pitkää aikaa elettävänä."
Puolittain tukahdutettu "Jeesus Maria!" oli Ambrosin ainoa vastaus. Hän polvistui kätkyen ääreen; kuumesairas lapsi äänteli tuontuostakin valittavasti unissaan. Pää painettuna tuskallisesti vasten pikku vuoteen reunaa oli mies polvillaan maassa; toisella puolen oli Genoveva kumartuneena ja kuunteli jännittyneenä ja levottomana lapsen jokaista hengenvetoa. Heidän päänsä miltei koskettivat toisiaan, heidän raskaat hengähdyksensä ja pidätetyt huokauksensa yhtyivät. Keskipäivän aurinko paistoi huoneeseen, ilma oli siellä ummehtunut ja painostava. Niin kului tunti tai enemmänkin. Ei kumpikaan virkkanut sanaakaan, eikä kukaan, joka näki heidän yksimielisen tuskansa, olisi voinut aavistaa, mikä juopa oli olemassa heidän sielujensa välillä.
Nuori vaimo katkaisi ensiksi vaitiolon. Hiljaisella, äskeistä vienommalla äänellä hän sanoi:
"Hän nukkuu paremmin kuin viime yönä. Hänellä ei varmaankaan ole enää yhtä kovia tuskia. Kenties hän ei kuolekaan."
Synkistä mietteistään havahtuen Ambros nousi äkisti, loi vaimoonsa ja lapseensa hämmentyneen katseen ja sanoi:
"Jos Max kuolee, en minäkään voi jäädä elämään! Parasta siis olisi tehdä loppu heti!"
Genoveva katsoi mieheensä. Syystä kyllä välähti hänen kasvoillaan suuttumus. "Ja miten käy minun sitten?" oli hän vähällä kysyä. Kunpa hän olisikin tehnyt sen! Mutta jo tuokion kuluttua väikkyi hänen puoliavoimilla huulillaan äskeinen pilkallinen hymy; pari kolme kertaa hän näytti nielevän vastauksensa, mutta virkahti sitten ääneen, kylmästi ja terävästi:
"Älä puhu niin hurjasti, et sitä kuitenkaan tee!"
Seuraavassa tuokiossa hän olisi ottanut takaisin sanansa, niin pelottava oli niiden vaikutus. Ambros karkasi pystyyn, niin että lapsi parahtaen heräsi, jokainen veripisara pakeni hänen kasvoiltaan, hänen silmänsä säkenöivät hurjan päättäväisesti, ja käheällä äänellä hän huudahti vaimolleen:
"Niinkö? Kohta tulet toisiin ajatuksiin!"
Genoveva tuskin tiesi mitä tapahtui. Hän kuuli tuvan oven paukahtavan kiinni. Ambros oli kadonnut, lapsi parkui vielä surkeammin kuin äsken. Tänä hirveänä hetkenä nuori nainen yhtäkkiä huomasi tekemänsä vääryyden, kauhistuen näki, mihin oli pakottanut miehensä. Nyt ei käynyt empiminen, ei ollut aikaa miettiä. Päättäväisesti hän teki ristinmerkin lapsensa yli, sitaisi kädenkäänteessä palmikkonsa nutturalle ja riensi vavisten ja kalpeana ulos. Hänen terävä silmänsä keksi salaman nopeudella laaksotien päässä aivan käänteen lähellä Ambrosin, joka paljain päin ja nuttu auki leuhottaen kiiti poispäin.
"Hän pitää sanansa! Nyt tulee onnettomuus!" Tämä varmuus kannusti nuoren vaimon äärimäiseen, jopa yli hänen uhkuvain voimainsa menevään ponnistukseen. Hän löi oven lukkoon, lensi alas laaksotietä, harppasi puron yli kaukana porraspuusta päästäkseen edelle. Pensaat ja puut, pellot ja talot vilisivät hänen ympärillään keskipäivän kirkkaimmassa paisteessa — hän ei nähnyt mitään muuta kuin miehensä, joka riensi kaukana hänen edellään ja jonka korvaan hänen rukoileva huutonsa ei kantanut. Onneksi ei ketään sattunut vastaan hänen kiitäessään mielipuolen näköisenä eteenpäin. Laaksossa oli hiljaista, päivällisaika piti ihmiset taloissa; myllyn luona vain nukkui vanha kerjäläis-ukko, joka havahtui vasta kun Genoveva huimaa vauhtia ohi juostessaan kosketti häntä jalallaan. Juoksija riensi jo rinnettä ylös, toista alas; hänen polvensa uhkasivat pettää, kaikki vilkkui hänen silmissään, hän ei nähnyt Ambrosia enää. Mutta hän tiesi minne tämä tie vei; varmuus siitä, että oli aikoja sitten pakottanut miehensä tähän tekoon, sai hänet värisemään kauhusta, — polku johti Wimbachin rotkoon.
Mies, joka hänen edellään mennä viiletti hurjaa vauhtia, verettömät huulet irvessä, hampaat lujasti yhteenpuristettuina, silmät jäykkinä, oli ilmeinen vimmatun päättäväisyyden kuva. Lähellä rotkon suuta hän oli kuulevinaan vaimonsa äänen takaapäin. Hän naurahti katkerasti: "Paha henki, joka on mennyt häneen, antaa minulle rohkeutta!" ja katosi hämärään rotkoon. Ensi askelella hän törmäsi kapealla polulla ulkonevaan kallionkielekkeeseen ja suistui kumoon. Meni tuokio, ennenkuin hän pääsi pystyyn, mutta sillä aikaa ennätti Genovevakin saapua rotkon suulle. Ja kun mies kumisevin askelin syöksyi lautoja pitkin keskelle kuilua ja jo tarttui molemmin käsin kosteaan kaidepuuhun — Genoveva tunsi kauhukseen paikan — ja hänen ympärillään vedet kohisivat ja sisässään veri kiehui ja jyskytti, silloin jokin pidätti häntä hyppäämästä! Mutta tällä kertaa se ei ollut hänen oma epäröintinsä, vaan Genoveva oli saavuttanut hänet, syöksynyt hänen jalkoihinsa portaalle ja kietonut hurjapään polvien ympäri molemmat käsivartensa. Putousten ja pyörteiden vilskeen ja pauhinan halki mies kuuli huumauksissaan selvästi sanat:
"Ambros, pysähdy, pysähdy, anna minulle anteeksi!"
Metsänvartia teki vain vihaisen kärsimättömän liikkeen.
"Mitä tahdot? Aion pitää sanani!"
"Jumalan tähden, pysähdy!" huusi Genoveva vaikeroiden. "Miten käy lapsen ja minun? En päästä sinua, hyppääthän iankaikkiseen kadotukseen!"
"Sinnehän minut tahdotkin! Olethan tahtonut, että kiirehdin!" vastasi metsänvartia. Mutta hänen kätensä irtautuivat kaidepuusta, mielipuolisuuden ilme hävisi hänen kasvoiltaan, hän loi katseen vaimoonsa, joka tulipunaisena ja palavissaan virui polvillaan kostealla portaalla rotkon jäätävässä kylmyydessä. Hän malttoi mielensä ja huusi:
"Tule, Veva! Mutta sen vannon, että jos kerrankaan tässä elämässä vielä sanot semmoisen sanan kuin tähän asti olet…"
"En — en ikinä — en luotua sanaa!" nyyhkytti Genoveva, jonka tuskaisa kauhu suli hyväätekeviksi kyyneliksi. "Pyhä Jumalan äiti, en ole tiennyt mitä olen tehnyt! Mutta sinun, Ambros, ei olisi pitänyt kärsiä sitä niin kauan!"
"En lyö naista!" sanoi Ambros tyynesti. "Koska kadut ja itse näet mitä olet tehnyt — mutta jätetään se — tule pois, tule lapsemme luo!"
Genoveva meni hänen perässään samaa polkua, jota mies oli kulkenut jo tänä aamuna. Ambros katsahti vielä kerran vihertävään hämyyn, missä vedet kohisivat. "Jos Jumala suo", jupisi hän, "niin tänne en tule enää koskaan".
Ulos auringonpaisteeseen tultuaan he järjestivät pukujaan, ja sitten metsänvartia vei horjuvan ja hiljaa itkevän vaimonsa kotia niin kiireesti kuin suinkin. Jos hän olisi voinut ajatella jotakin muuta kuin lastansa, olisi hän tällä hetkellä tuntenut, että Genovevan ynseys oli murtunut, hävinnyt kuten hänen oma mieletön itsemurhakiihkonsa. Nyt hän kuitenkin ajatteli ainoastaan lasta, ja vavisten astuivat molemmat huoneeseen. "Hän on kai kuollut, en kuule mitään", sanoi Genoveva vielä kynnyksellä. — —
He lähestyivät kätkyttä — lapsi nukkui rauhallisemmin kuin tuonnoin; auringonpaiste tunkeutui nyt siihenkin nurkkaan ja valaisi heitä, kun he jälleen — ja vallan toisin tuntein — polvistuivat pikku vuoteen ääreen. Genovevan kyynelet kuivuivat; Ambros sulki hänet syliinsä ja kuiskasi:
"Minusta tuntuu, että Max jää meille. Ja kun lapsi toipuu… me olemme nyt terveet, Veva, ja voimme vielä tulla onnellisiksi!"