AGAMEMNON

Murhenäytelmä

Kirj.

AISCHYLOS

Alkuteoksen runomitoilla suomentanut, johdannolla ja selityksillä varustanut

Kaarlo Forsman

Porvoossa, Werner Söderström 1897.

JOHDANTO.

Aischylos, kreikkalaisen draaman ensimmäinen suuri mestari, jättää vielä väljän tilan epiikan ja lyriikan aineksille näytelmissään. Onpa hänen uskonnollinen katsantotapanakin vielä yleensä eepillisen runouden. — Kun Iliadissa Achilles, kärsittyään Agamennonilta solvauksen, vihoissaan jättää kansalaisensa mahtavaa apuansa vaille, opettavat mieshukka ja ahdinko jälkimäistä että hän on pahoin tehnyt. Mutta ei Achilleen ylpeys myöskään saa jäädä kurittamatta ja voitolle. Patroklon kuolema pakottaa häntä luopumaan itsekkäisyydestään ja ryhtymään taisteloon, jouduttamaan kohtalon säätämää häviötä Troialle ja — omaakin kuoloansa. Näin ihmisten teot, silloinkin kun he luulevat vapaasti toimivansa, heidän intohimonsa ja rikoksensa ovat kohtalon ja jumalien käsissä välikappaleina heidän tarkoituksiaan varten. Rikostenkin uhalla pääsee jumalallinen oikeus lopullisesti voitolle, kun rikos tulee häädetyksi ja ihmisten täytyy kärsimysten kautta mieltä opittuaan tunnustaa jumalien viisaus ja valta.

Tämä Homeron kanta on yleensä Aischylonkin. Sitä nähdäksemme tarkastelkaamme vaan "Agamemnon" näytelmää, jonka kantataru on otettu Troian sodan satupiiristä, edellyttäen muitakin vanhempia satuja.

Edessämme on Pelopiidein onneton ruhtinassuku, jossa rikos ja verinen vaino käy perintönä polvesta toiseen aina kantaisästä Tantalosta asti. Hänhän se, alkuaan oltuaan jumalien lemmikki, kiusatakseen heidän kaikkitietävyyttänsä, teurasti heille oman poikansa syötäväksi ja siitä syöstiin manalaan ikituskia kärsimään. Poika Pelops virkosi henkiin ylhäisien armosta ja eli onnellisena, kunnes hän jo vanhana samensi onnensa aviorikoksella. Mutta hänen poikansapa, Atrevs ja Thyestes, tulivatkin vasta tihoistaan kurjan kuuluiksi. Ensin he sovussa tappoivat äpäräveljensä, sitten syttyi heidän välillään vimmattu kiista Mykenen vallasta. Atrevs ajoi veljensä maanpakoon. Mutta Thyestes kosti siten, että ryösti A:n pojan Pleistheneen, jonka kasvatti ikäänkuin omaksi pojakseen ja lähetti hänet sittemmin tappamaan Atrevsin. Salamurhaaja saatiin kiinni, ennenkuin ehti aikeensa toteuttaa, ja sovitti sen kuolemallaan. Kun Atrevs sai tietää oman poikansa tappaneensa ja kun Thyestes sen lisäksi oli häneltä vietellyt vaimon uskottomaksi, laati hän kamalan koston. Teeskellen sovinnollisuutta pyysi hän veljeä vieraakseen, jotta sovittaisiin pois vanhat vihat. Toinen tuli perheineen. Mutta Atrevs teurasti salaa veljensä pojat ja pani ne vieraalleen syötäväksi. Aurinko käänsi kasvonsa mointa kauheutta näkemästä. Mutta Thyestes huusi kirousta paetessaan. Saatuaan Aigisthos poikansa avulla Atrevsin murhatuksi[1] pääsi hän vielä Mykenen kuninkaaksi. Atrevsin pojat — tai toisinnan mukaan, joka tekee Pleistheneen heidän isäkseen, pojanpojat — Agamemnon ja Menelaos pakenivat julmaa setäänsä Spartaan Tyndareos kuninkaan turviin, jonka tyttäret he naivat, toinen Klytaimnestran, toinen Helenan. Appensa avulla valloitti Agamemnon takasin valtakuntansa, tappoi Thyesteen[2] ja karkoitti Aigisthon, mutta Menelaos jäi Spartaan appensa vallan perijäksi. Kun troialainen ruhtinas Paris ryösti Helenan, ryhdyttiin kostosotaan, jossa Agamemnon tuli päälliköksi. Hän pääsi juuri paraiksi sieltä kotio, kun Aigisthos Klytaimnestran kanssa yksissä juonin pani häntä kohtaan toimeen kostotuuman, jota kauan oli hautonut. Sillä välin Agamemnonin poika Orestes eleli turvassa äitinsä vainolta Fokiissa; täältä palasi hän aika miehenä ystävänsä Pyladeen kanssa ja kosti isänsä kuolon Aigisthon verellä. Mutta kun hän samassa surmasi äitinsäkin, joutui hän Erinnyjen (kostotarten) vihaan. Harhailtuaan kauvan rauhatonna, sovitti hän vihdoin rikoksensa tuomalla Artemiin kuvan Tauriasta Attikaan, jolloin Athenan areopagi-tuomiosto julistaa hänet syystä vapaaksi, Erinnyt leppyvät ja niistä tulee suopeat "Eumenidit". Näin seurasi rikos rikosta, jumalien sitä salliessa, koska siten vanha rikos sai rankaisunsa uudessa toteutuvan koston kautta. Rikosten sarjan lopetti vasta heidän armonsa, joka karkoitti vainon hengen ja puhdisti suvun kirouksesta.

Tämmöinen taru tarjosi erittäin otollisen aineen runoilijallemme, joka halusta käsitteli vaikeita siveellisiä pulmia ja ristiriitoja, ihmisten intohimojen ottelua keskenään ja yrmyilyä korkeampia valtoja vastaan, jumalallisen järjestyksen toteutumista ihmiselämän sekasorrossa, jumalallisen viisauden voittoa ihmisen lyhytnäköisyydestä. Hän loi noista taru-aineista kolme, n.s. "Oresteian" trilogiaksi liittyvää tragediaa: "Agamemnon", "Choeforoi" ja "Eumenides". Luokaamme vielä silmäys ensimmäisen johtaviin aatteihin.

Suvun peritty kirous painoi vielä Agamemnonia, vanhastaan sovittamaton veri vaati vielä kostoa. Mutta lisäksi tuli omaakin syyllisyyttä. Kun Artemis vihoissaan itselleen pyhitetyn riistan taposta pidätti Achaialaisten laivastoa Auliin satamassa Troiaan lähtemästä, oli Ag. samalla lepyttääkseen häntä ja pelastaakseen päällikkökunniansa — joka olisi mennyt pilalle, jos olisi tyhjin toimin kesken palattu — uhrannut tyttärensä Ifigeneian jumalattarelle. Näin saivat isäntunteet väistyä ja vallan otti kunnianhimo, "miel' irstas, pyhää polkeva" ( Agamemnon. 230). Isän kättä tahraava veri vaati kostoa. Kun edelleen sodan kestäessä niin moni Hellaan poika oli löytänyt hautansa vieraassa maassa, ja kansassa sentakia kuohui tyytymättömyyden nurinaa, karttui siitä lisää edesvastuuta ruhtinaille, jotka niin mitättömän syyn takia — "yhden naisen tähden vaan" — olivat saattaneet kansansa sodan kurjuutta kärsimään. Muuten tässä — sivumennen sanoen — pilkistää näkyviin runoilijamme tasavaltainen tendenssi. Ankarasti moititaan draamassamme ruhtinaita, kun he mitätönten yksityisriitojensa vuoksi antavat kansojen kärsiä niiden surkeita seurauksia. Kansat saavat sovittaa ruhtinastensa erehdyksiä. Niinpä Paris ilkityöllään syöksi koko isänmaansa perikatoon. Vakavasti varotellaan sentähden kuninkaita miettimään korkean asemansa edesvastuuta ja vaaroja: Valta viepi helposti ylpeyteen, josta sikiää väkivallat, rikokset, turmio. "Zeyn salamat iskevät vuorten huippuja".

Mutta pääasiana on kuitenkin osottaa, miten tämmöisissä yleisissä onnettomuuksissa taivaan tuomiot toteutuvat. Jumalien vaa'alla ihmisten synnit painavat paljon. Joka rikkoo heidän iki-järjestyksensä, polkee Diken (Oikeuden) pyhyyden, sen siitä täytyy iskut kärsiä, jotka kohtaavat häntä, jopa sukuansa ja kansaansakin, jos rikos on suuri ja rikkojan asema korkea. Eikä siinä lahjoilla voida lepyttää jumalain vanhurskautta. "Miestä murhan tahrimaa vaanii silmä jumalain". Ilkityöstä syntyy uusi ilkityö yhä edelleen. Zevs sallii ihmisten täten aikansa kostaa toistensa rikoksia, hän suo heille sen verran tahdon vapautta, että he noudattaen pahaa sisunsa ääntä samalla täyttävät hänen oikeutensa tuomioita. Vasta kun kaikki rikokset on sovitettu, pahantekijät hävitetty, loistaa hänen laupeutensa taas hurskaille. Kaikkien täytyy tunnustaa, että Zevsin vanhurskaus ja viisaus vallitsee ylinnä eikä siedä ihmisiltä röyhkeyttä ja rikosta. Näin jumalan voitto on hyvän voitto. Korkein viisaus on siis tyytyä hänen johtoonsa ja kiittää häntä kohtalon myrskyjenkin temmeltäissä. Tämä viisaus on kallis ja usein vasta kovien kärsimysten hinnalla ostettavissa. Kun kohtalo säälimättä murskaa elon onnen, lohduttakoon edes se ajatus, että voitolle pääsee jumalallinen pyhyys ja viisaus, ja ihmisen ylpeys, pahuus ja lyhytmielisyys kukistuvat, joiden ei sovi elämän oloja ohjata. Jumalill' on onnen ohjat. Ihminen erehtyy niin helposti; silloinkin kun luulee hyvin tekevänsä, eksyy hän rikoksiin. Sentähden vaatii yksin jumalan rakkauskin ja huolenpito ihmisistä rikosta häätämään. Kun ihminen häiritsee siveellistä mailmanjärjestystä, yltymällä rajutöihin, niin jumalat, tämän järjestyksen valvojina, kurittavat häntä tarpeen mukaan kovastikin. Ylöltäinen menestys ei ole ihmiselle terveellinen, se kun helposti paisuttaa ja eksyttää harhatekoihin. Siitä tuo kuuluisa "jumalien kateus", jota niin yleisesti uskottiin ja karteltiin. Omituisesti kyllä Aischylos omalta korkeammalta siveelliseltä kannaltaan ei kuitenkaan hyväksy tämmöistä, jumalia halventavaa uskoa (Ag. 757): viatonten, hurskasten menestys ei herätä hyväin armoluojain kateutta, vaan he suosivat hurskaita kaikissa oloissa.

Näitä aatteita draamamme esittelee juhlallisella vakavuudella, jossa väliin tuulahtaa ikäänkuin ylemmän inspiratsionin henki. Niitä mietteitä uhkuvat pitkät ja monet kuorolaulut, jotka sentähden anastavat lyyrilliselle puolelle niin laajan alan, samoin kuin taas toisin paikoin pitkät, vaikka vilkkaat ja kauniit edellisten tapausten kertoilut edustavat eepillistä ainesta lavealtikin.

Agamemnonin traagillinen kohtalo etupäässä antaa aiheen näihin uskonnollis-siveellisiin mietiskelyihin. Ja tosiaan se on omansa mieltä viehättämään elävään myötätuntoon. Äsken saadun suuren voiton loisteessa palajaa kuningas kotia kansansa ylistettynä sankarina: kaikki kajahtaa juhlariemua ja uhrisuitsut kieriskelevät taivahalle. Silloin kohtalon pilvi äkkiä synkistää taivaan ja salama musertaa kerrassaan kaiken. Eipä se sentään tapahdu aivan entehittä. Alakuloinen aavistus värähyttelee kansan (sen edustajan kuoron y.m.) sydämiä eikä anna ilon ilolle tuntua. Tiedetään, ettei valtiaan kodissa asiat ole oikealla kannalla ja sovittamatonta verta on Pelopiidein huonetta tahraamassa. Kun siis rakastettu ruhtinas suistuu surmaan, särkee se kyllä kipeästi sydämiä, mutta siinä täytyy kuitenkin koettaa ymmärtää jumalien jos ankaraakin johtoa ja viisautta, samalla kun heidän oikeudestaan on odotettava että kosto vielä saavuttaa pahan tehneetkin. Nämät pääsävyt soivat varsinkin kuorolauluista murhan jälkeen.

Toinen henkilö, jonka traagillinen kohtalo Agamemnonin jälkeen vaatii myötätuntoamme, on Kasandra, tuo ennustustaitoinen troialainen prinsessa, jonka voittaja on tuonut kerallaan kotia. Hänkin kohtalon uhrina nuorena tylysti temmataan elävien keskeltä, syystä että hän on perikatoon tuomitun kansan lapsi, että hän ei antaunut Apollonin lemmelle ja että hänen kohtalonsa liittyy uuden isäntänsä kohtaloon. Hänen täytyy sortua sentähden, että nyt oli pahojen aika päästä voitolle, kunnes näidenkin rikokset kypsyivät tuomarin miekalle. Kasandran esiintymistä perustaa kohtalon, "moiran" halu saada hänen suunsa kautta valmistaa mieliä tulevia kauhuja kohtaamaan sekä julistaa lopullista rauhaa myrskyjen jälkeen. Juhlallisen yleviä ja sydäntä sattuvia sanoja Kasandra siinä lausuu kuoron kanssa vaihetellen laulaessaan.

Hänen vastakohtansa on Klytaimnestra, kavala, katala teeskentelijä, joka maireilla sanoilla ja viehättävällä ulko-olennolla lumoo miehensäkin silmät näkemästä kyyn myrkkyä kielensä alla ja tiikerin sydäntä uhkeassa rinnassaan. Ainoastaan häikältä pilkistää liioittelevien hyväilysanojen ja ylistelyjen takaa näkyviin valhe, jonka tyystin harkittu häijyys on sitä pirullisempi, kun hänen sanoissaan ehtimän takaa piilee kavala kahdamielisyys, puustavillisen mielen takana toinen päinvastainen. Hän on lausuvinaan iloa miehensä tulosta ja hellää rakkautta häntä kohtaan; mutta toisessa mielessä sanoja kuullen havaitsee niissä kiukun myrkkyä ja katalaa kostoniloa. Uskottomuuteen omaa miestänsä kohtaan yhtyy mustasukkaisuus Kasandraa vastaan (jonka luuli nauttivan Agamemnonin lempeä) kiihdyttäen hänen vihaansa vielä tulisemmaksi — omituisen ristiriitainen ja kuitenkin aivan todellisuuden mukainen luonteenpiirre, joka todistaa sekin että Aischylos oli syvälle tähystänyt ihmissydämen salasoppiin. Näin on siis tässä mestarin kädellä piirretty demoonillisen naisen perikuva, joku muinaisaikainen Lady Macbeth.

Klytaimnestra ja Aigisthos ovat tosin ne aseet, joilla kohtalo korjaa kostonsa uhriksi Agamemnonin, ja he tajuavat sen itsekin, liiankin selvästi. Mutta ei heidän oma syyllisyytensä siltä lainkaan vähene. Klytaimnestra on omasta puolestaan miehelleen uskoton vaimo ja Aigisthos himoitsee kuninkaan purppuraa. Kummankin itsekästen pyyteitten tiellä on Agamemnon ja sentähden on hän uhrattava. Tästä heidän työnsä saa varsinaisen rikoksen leiman. Turhaan yrittivät he, semminkin kuningatar, sofistiikalla syytää syyllisyyttänsä "kostonhengen" niskoille, jonka asiaa he ovat ajavinaan; turhaan hän latelee kauniita sanoja jumalien kostavasta vanhurskaudesta ja äidinrakkauden käskystä kostaa Ifigeneian kuoloa. Häntä ei usko kukaan. Niin Aigisthoskin, Klytaimnestran kanssa vedellen samaa virttä ja hänen osaansa täydennellen, koettaa samanlaisilla perusteilla konnuuttansa kaunistella. Yhtä vähän onnistuu hänenkään uskotella ketään, että hän on viaton. Kansa lausuu julkisesti inhonsa hänelle ja hänen teollensa eikä lupaa totella konnan valtakäskyjä. Ja näin loppuu näytelmämme särkevään epäsointuun. Vasta monien taistelujen, vaurioiden ja vaivojen perästä valkenee sovinnon päivä ja jumalien armo ja viisaus vallitsee maan päällä. Ne aiheet ovat trilogian molemmat muut draamat ottaneet käsiteltäväkseen.

Näitä aatteellisia aiheita syvästi käsittämällä ja taitavasti runopukuun luomalla on Aischylos sepinnyt suurisuuntaisen nerontuotteen, joka uhkuu syviä ja korkeita, useinpa suloisiakin tunteita ja ajatelmia kielimuodossa, joka ei aina tunnu riittävän rikasta sisältöään, noita pontevia, korkealle lentäviä ajatuksia ilmi lausumaan. Hän on siten valaiseva ylevän runoustyylin esimerkki. Kieli vilisee rohkeita uusia sanasepityksiä ja lausekäänteitä, on kuvikasta ja metaforain valinnassa uskaliasta, jonka lisäksi tulee karkea vanhanaikainen pontevuus ja suorasukaisuus, joka väliin vivahtaa trivialisuuteen. Tuommoista esitystä ei ole helppo muilla kielillä mukailla. Melkein mahdottomia ovat kääntäjälle nuo monet omituiset sanayhdistelmät ja liittoperäiset sanat, joiden jäljittely usein tuntuu teeskentelyn tapaiselta. Monasti saa sentähden tyytyä lausumaan ajatuksen vaan ylimalkaan, luopuen sen omituisesta esitysmuodosta, joten taas käännös vahingokseen melkoisesti menettää alkuperäistä mehuansa.

Oresteia esitettiin Athenassa ja sai ensi palkinnon Dionyson juhlassa v. 458 e.Kr.

* * * * *

Suomennos perustuu etupäässä Schneidevin'in tekstiin. Häneltä on myös selityksiä lainaeltu.. Muuten on suomentajalla ollut paras apu vaikeiden paikkain ymmärtämisessä B. Risberg'in oivallisesta ruotsinnoksesta. Niinpä on myöskin noudatettu hänen säejakojansa. Helpottaakseni lyyrillisten osain lukemista olen sivujen alle kohdilleen lisännyt runomittakaavat.

Suomentaja.

AGAMEMNON

Aischylon tekemä näytelmä

Kreikkalaisen alkuteoksen runomitoilla suomennettu ja lyhyesti selitelty.

HENKILÖT:

Agamemnon, Argoon kuningas. Klytaimnestra, hänen puolisonsa. Aigisthos. Kasandra, Priamon tytär. Vartia. Airut. Kuoro, jona on kakstoista Argoon vanhusta.

Näyttämönä on kuninkaanlinnan edusta Argoossa. Perällä näkyy linna sisäänkäytävineen. Edempää sivuilta päin näkyy hiukan kaupunkia ja taempaa merta. Koristeina jumalainkuvia.

Tapaus vähän aikaa Troian valloituksen jälkeen.

Yöllä. Linnan katolla istuu vartia etäälle tähystellen.

VARTIA.

Jumalilta pyydän pääsöä näistä vaivoistain, vuoskautten vartiatyöstä, jossa, kyyrylläin kuin koira ylhäll' Atreyn-linnan katolla, oon öiset tähtiparvet tarkoin oppinut ja yläilmain uljaat loistovaltiaat, jotk' ihmisille lämpimän ja talven tuo [nuo tähdet milloin laskevat tai nousevat]. Ja yhä varron vaan sen soihdun tähteä, sen liekin välkesanomaa, jok' ilmoittaa jo Troian sortuneeksi.[3] Niinhän sääntelee tääll' urhomaisna nainen, mieli toiveissaan. Vaan maatessain yökasteisella, kolkolla vuoteella, jossa unelmat ei poloista käy katsomass' — ah! unen eestä ilmestyy vain pelko, ettei silmäluomet ummistuis — kun mielin siinä laulella tai hyräillä ja laulamalla loihdin torkan tuonnemmas, tään linnan surkeutta täytyy surtani, jot' ei, kuin ennen, kelpo neuvoin hallita. Oi! jospa onni sois jo pääsön vaivoistain ja riemuviestin lieska yöstä leimahtais!

Äkkää valkean välkettä ilmanääreltä.

Ha hei! ohoi! Oi terve soihtu yön! Sä päivän kirkkahan valoa ennustat, tään voiton vietäntää Argoossa juhlakarkeloilla, lauluilla. Agamemnonin nyt puolisolle kertomaan käyn: vuoteeltaan hän nousten kohta nostakoon hovissa heljän riemuäänen raikumaan tään välkkeen vastineeksi, koska Ilion on voitettu — niin roihun liekki ilmoittaa — ja tanssiin alkavaan ma riennän kohtipäin; sill' isäntäini onnennopan pelissä ma tulta tähtäämällä parhaan heiton sain. Vaan suotakoon mun kotiin tulleen ruhtinaan kallista kättä painaltaa — niin tyydynkin. En muuta virka: salpa suuni sulkekoon! Mut itsepä tää kartano, jos kielen sais, paraiten kertois kaikki. Tietäville vain ma haastan, tietämättömille vaikenen.[4]

Astuu alas linnaan.

Aamuhämyssä astuu esiin kuoro, ja lausumaan käypi

KUORONJOHTAJA.

Jopa kymmenes vuos' siit' on, Priamon kova kostaja kun Zeylt' arvon ja valtikan saatuahan, Menelaos ruhtinas ynn' Agamemnon, tuo Atreidein pari muhkea läks näilt' ääriltä viemähän Argiivein tuhatlaivaista varustust' apuretkelle vainon. Sotahuutoa nostivat innoissaan kahen tunturihaukan lailla ne, kun murehissaan ryöstöstä poikasien pesän kohtaa kiertävät korkealla, siip'-airoin ilmoja soudellen, surut turhaan nähtyä, vaaliessaan pesän suojassa pienosiansa. Mut Apollon, kuullen ylhäältä tai Zevs tai Pan rajanaapurien[5] valitusta ja parkua, toimittaa pahan tehneillen toki koston iskuja vihdoin.

Näin vieraanholhoja valtava Zevs vei naisen vuoks monisulhoisen Aleksandroa[6] vastahan Atreidit: moni tappelu turmiokas viriää niin Danaolaisillen kuin myös Troalaisillen, sotatelmeessä tomuhun moni polvi jo hervahtuu, moni keihäs murtuvi. Kuinka käykin, toteuntuu kohtalon tahto. Viin'-uhrist' ei, palouhrist' ei lepy, itkust' ei sula heltymätöin tuletonten uhrien kaiho.[7]

Me halveksittuina vartemme iäkkään vuoks, retkeltä tuolloin pois jätettiin; nyt lapsen tarmoa vaan talutamme, turvana sauva. Mehu nuoruuden, joka ennen niin poven hyrskyämään pani, hyytynyt on iän talveen; pois sotakunto. Ikäloppu, jolt' elon vehmaisuus lakastuu, ei lasta se vahvemp' oo: jalan kolmen horjuen, ilmestyy unihaamuna keskellä päivää.

Linnasta päin lähenee juhlakulkue, naispalvelijoita uhrimaljoineen. Kuningatar käy jonon päässä.

Mutta, Tyndaritar Klytaimnestra, mi puuhana, ruhtinatar? Mitä uutta sa kuullut liet? Sanomaa mitä uskoen, näin ylt' ympäri lyyliä laadit? Jumalitten, maatamme varjelevain, yläilmaisten, manalaisten myös, ovien, väkikenttien suojelijain pyhät liedet lahjoja leimuu. Tuolta ja täält' yläilmoillen tuli lieskahtaa, sulavan pyhän öljyn virvokkeill' eläteltynä ilman vilppiä, niin kuninkaan parahin lemuhöystein. Mitä mullen uskoa voit sekä saat, sitä kerro siis; epätietoni tauti sä lievennä, joka milloin mieltäni ahdistaa, vaan milloin uhreistas viriää ihanaa valotoivoa, väistyy taas, tuo murhe syöntäni syövä!

KUORONJOHTAJA.

Virteni kertoa saa sotaurhoin retkeä, jolle Zevs hyvät entehet soi. Ikä tarmosa vielä voimia siittää, Luojiin luottaen laulan: Kuink' Argonmaan kaks sopusaa yliherroa, kanssaan nuoriso Hellaan, kourassaan ase kostava ryntäsi Troiahan, oppaanaan raju kotka, lintuin ruhtinas, ilmeten laivain pääruhtinahillen, musta ja toinen lumivalkoinen tuoll' liki linnoa peitsien puolla, törmällään näkysällä, niellessään jänö raukan kohtuisan sikiöineen, kun siltä juoksu kesken jäi.[8] Soi suruvirsi, vaan hyvä voiton vieköön![9]

KOKO KUORO.

Soi suruvirsi, vaan hyvä voiton vieköön!

KUORONJOHTAJA. (Vastasäkeistö.)

Vaan jalo tietäjä, kun näki uljahat Atreyn poiat, nuo eri-luontehet, koht' älys oppahat ahnaat vainomaretken. Näin siis selvitti enteen: "Kyll' aikanaan sortavi tää sota Priamon vallan, linnasta arteet, porvarien kasatut tavaratkin kohtalo ryöstävä on väkivalloin, kun ei vaan viha taivahan särje kuolaimia Troiallen taotuita.[10] Pahoillaan on Artemis-imp'[11] isän liiteleville hurtillen, repineille karkaavan polosen sikiöineen syntyä vailla. Hän inhoo kotkain atriaa." — Soi suruvirsi, vaan hyvä voiton vieköön!

KOKO KUORO.

Soi suruvirsi, vaan hyvä voiton vieköön!

KUORONJOHTAJA. (Päätinlaulu.)

"Jos jalopeurain julmien sa, kaunotar, pentuja holhoiletkin, vaalit muun salomaankin karjaa hentoa, rintoja syövää, myönnä sentään enteillen sulo päätös! Lintujen, joita sa moitit, suo onnea tietää! Paianiakin[12] viel' anon armollista: älköhön siskonsa Hellaan laivoja vaan pidätelkö rajutuulten estein, vaatien uhria, säädytönt', uutta jot' ei sovi syödä, kiistaa tuottelevaa avioillen, heimolle! — linnaan jäi asumaan salavaino; ei lepy, julmana vaan yltyy tuo, lapsia kostain." — Näitä ja paljon onneakin tielintujen noiden Kalchas[13] perheellen kuningasten tietävän lausui. Sointuen siihen, soi suruvirsi, vaan hyvä voiton vieköön!

KOKO KUORO.

Soi suruvirsi, vaan hyvä voiton vieköön!

KUOROLAULU. (1. säkeistö.)

Zevs,[14] ken liekin hän — jos nimi tää hälle vain on mieleinen — sillä häntä mainitsen. Kun ma kaikkia harkitsen, Yksin Zevs, ei kukaan muu päätelköön, joko huoleni saan ihan heittää suotta mieltä painavan. Jumalaa, jok' ennen halliten[15] (1. vastasäkeistö.) korskui uhkamieliään, ei nyt enää mainita.

Hän, jok' ohjat sitte sai,[16] löysi voittajansa myös. Ken Zeyn voittoa vaan sydän nöyränä kiittää, keksi tiedon korkeimman.

Zevs meit' ohjaa oppimaan, (2. säkeistö.) vahvistaa sen totuuden: vauriosta viisastuu. Tuskan karvas neste yölläkin tihkuu tuon syyllisen sieluhun; mieli malttaa täytyy vaan. Luojan armo pyhält' istuimelta laivaa ohjaten sen sääs. Niinpä silloin[17] ylhäinen (2. vastasäkeistö.) Kreikan laivain päällysmies, soimaamatta tietäjää, nöyrtyi alle kolkon kohtalon. Mutta kun vastatuul' eväät söi, miehet nääntyi, värjöttäin Kalchiin vastapäätä[18], missä tyrsky pauhaa Avliin rantahan — Lens' viivyttäin myrsky Strymonista:[19] (3. säkeistö.) vei valkamat; näljän, ruokaretket toi miehillen; ei säästänyt purtta, köyttä — miehet jo vartoessa pitkäksyivät; — kukat se kaas', Kreikan urhot uljaimmat. Niin myrskyn vimmahan tietäjä ruhtinaille, viitaten Artemiiseen, ankaramman viihdykkehen ehdotti; nää survasivat maankamaraan sauvoillaan. Vieripä itkuki heiltä. Näin lausumaan käy nyt korkea herra:[20] (3. vastasäkeistö.) "kyll' raskast' on, ellen taivu käskyyn; mut katkeraa, jos lapsosein, linnan päiväpaisteen, ma surmaan, taaton kättä tahraa tään immen ver', alttarille vuotaen. Oi vaali vaikein! Voinko ma laivat jättää,[21] liittoveljeni pettää? En! että nyt näin himotaan uhria tuult' uinuttavaa — tyttöni vert' — ihmekö tuo? Olkohon onneks siis se!" Näin taivuttain niskan ikeen alle, (4. säkeistö.) jo toinen tuul' miehen mielen käänsi, miel' irstas, pyhää polkeva, mi huimin päin kiihtyi hirmutyöhön. Kun ihmislaps' astuu harhatielle,[22] hän hurjaa rohkoa saa, yltyy, paatuu. Jo its' uskaltaa hän last' uhrata onneks retken nais- ryöstöä kostavaisen, laivojen lähtöuhriks. Kyll' impi huus' isää parkusuulla; (4. vastasäkeistö.) ei säästä tuo neitopäivän kukkaa kuningas kalpakiimassaan. Vaan isä käsk' urhoin nuorten nostaa rukoiltuaan neidon alttarille, poloisen, murtunehen uhrivohlan vaippaan verhotun, ja suun kaunihin ääntä valvoa kostoa kirkumasta ruhtinashuonehelle. Siteillä suult' äänen tie suljettiin: (5. säkeistö.) Hält' alhappäin keltavaippa[23] vaipuu, ja tappajiin hellän silmän hän luopi, heilt' armoa pyytäin: sanoitta kuin maalaus hän lausuvan näkyypi niille,[24] joille hän isänsä luon' ennen juhlittaissa ol' laulellut: kaino[25] imp' ihanasti ol' taaton kultaisaa onnea kiitellyt, kun viiniä vuoti maljat. Nyt seuraavaa nähnyt en, lausu en: (5. vastasäkeistö.) ei pettänyt Kalchaan taito, Dike[26] vast' oppins' suo kärsineille. Mit' eess' on, aikanaan se kuuluu. Kuin huokaus ennen aikojaan, niin on uteilukin suottainen. Viel' kerran kaikk' ilmi valoon astuu. Oi, valjetkoon vasta viel' ilopäivä! Sen hänkin soisi, mi tänne astelee, maan ainoa turvantuoja.

Klytaimnestra astun ulos linnasta.

KUORONJOHTAJA.

Sun valtaas, Klytaimnestra, kunnioittaen[27] ma saavuin: valtaistuin vaatii kunniaa, miesruhtinaasta tyhjänä, sen vaimollen. Nyt soisin tietää, suotuisanko saatuas sa sanoman vai hauskan tiedon toivossa näin uhraat. Vaan en moiti myös, jos vaiti jäät.

KLYTAIMNESTRA.

Nyt nouskoon aamu — niinkuin sananparsi on — yön äitihelmast', onnen viesti huulellaan! Saat kuulla riemun toivomaasi suuremman: Argiivein halluss' on nyt Priamon kaupunki.

KUORONJOHTAJA.

Mi sanas ol'? Sit' epäilylt' en älynnyt.

KLYTAIMNESTRA.

On Troia meidän. Joko lausuin selvästi?

KUORONJOHTAJA.

Mun valtaa riemu, kyynel vierii silmähän.

KLYTAIMNESTRA.

Sun silmäs ilmaisee sun kelpo sydäntäs.

KUORONJOHTAJA.

Mut onko tuosta todistus sull' erheetön?

KLYTAIMNESTRA.

On niin! — jos joku jumal' ei lie pettänyt.

KUORONJOHTAJA.

Lumooko mieltäs unten haamut viekkahat?

KLYTAIMNESTRA.

En usko torkkuvaisen sielun ilveihin.

KUORONJOHTAJA.

Mut ehk' on maine siivetön[28] sun hurmannut?

KLYTAIMNESTRA.

Sa soimaat järkeäin kuin tyttö heilakan?

KUORONJOHTAJA.

Ja mihin aikaan valloitettiin kaupunki?

KLYTAIMNESTRA.

Sin' yönä — tiedäs — jonka laps' tää päivä on.

KUORONJOHTAJA.

Ja ken niin sievään ehtinyt ois kertomaan?

KLYTAIMNESTRA.

Hefaistos, luoden loiston kirkkaan Idalta,[29] toi lentoviestin tänne roihu roihulta näin järjestänsä: Ida Hermeen-törmälle Lemnossa; saarelt' otti vastaan valkean kolmanneks' Athos, Zevsin pyhä tunturi.[30] Ja liekin kaukoviestin vientiin suostuen viritti vahti nuotion viel' uljaamman. Ja halki ilman, poikki seljän siintävän tuon kulkevaisen soihdun voima riemuiten auringon lailla säihkyin kultaloistoaan Makiston[31] vartialle saatti sanoman. Tää uneen uupumatta vahingossakaan riens' viipymättä viestin tointa täyttämään. Ja lieskan loimu kertoo kauas Euripon vuolletten poikki vartioille Messapion.[32] Nää vastatakseen kokon kuivaa kanervaa sytyttäin liekkiviestin veivät eteenpäin. Väkevä lieska riutumatta riennostaan Asopon kentän halki huilaten kuin kuu valoisa kiiti Kithaironin[33] harjalle, sielt' uuden kulkuliekin pannen liukumaan. Gorgopis-järven[34] poikki lensi loiste taas, ja päästyänsä Aigiplankton[35] vaaralle se vaati tulta puuttumatta puuhaamaan. Ja varojansa säästämättä nostettiin ylemmäs vuorta, jonka otsa katselee Saronin salmeen, tulipyrstö tuuhea; Arachnaion se leimullansa valaisee, tähystysvuoren kaupunkimme kyljessä. Välähti vihdoin Atreiidein linnahan tuo välke, Idan valkeasta vesonnut. Noin soihdut kilpajuoksun[36] järjestettyään ne perätysten seurasivat toisiaan ja pitkin sarjaa saivat voittopalkinnon. Tään todisteen ja merkin sanon sulle siis,[37] kun Troiast' antoi tiedon mulle mieheni.

KUORONJOHTAJA.

Rukoilen, ruhtinaatar, kohta taivasta. Vaan kertomustas vielä kuulla mielisin ja herkeemättä ihmetellä. Kerro siis!

KLYTAIMNESTRA.

Achaijit tänäin isännöivät Troiassa. — Luulenpa sieltä sekamelskeen kuuluvan. Etikkaa yhteen astiaan ja öljyä sekoita — riidoin erkanee ne toisistaan; näin sekaisin soi kahdellaisen kohtalon, niin voittajain kuin voitetuiden ääniä. Nää miestensä ja veljiensä ruumiita syleillen, lapset isiänsä hellästi, jo orjan ikeen painaessa niskojaan, armainten surmaa vaikeroivat surkeaa. Noit' öisen miekkamelskeen vaivat, harhatiet ja nälkä käskee atrioimaan, minkä vaan saa kaupungist', ei järjestystä katsota, vaan kuinka onnen arpa osuu kullekin. Jo Troialaisilt' ottamiinsa taloihin majautuen ja päästyänsä viimeinkin kosteista säistä taivasalta, rauhassa nyt saavat yönsä vahtimatta nukkua. Ja jos nyt voitto-maansa suojahengille ja temppeleille suovat hurskaan kunnian, ei voitto heiltä vaurioksi vaihtune. Älköönpä ahneus vaan kansaa vietelkö semmoista, jot' ei ryöstää saa, himoitsemaan! Sill' onnell' ei kotiin päästy ennen, kun on kaksoisradan toinen jakso[38] juostu myös. Jos palanneekin solvaamatta pyhyyttä väkemme, voivat haamut nousta vaineestaan[39] tuhoksi, jos muu turmio ei tullekaan. En muuta tienne nainen näistä lausua. Nyt vaakamaljass' onni enin painakoon![40] Sen nautinnon jos kuinka paljost' ottaisin.

KUORONJOHTAJA.

Tuon, rouva, virkoit viisaasti kuin järkimies. Ja nyt kun varmat merkit meille ilmoitit, ma jumaloille laadin kunnon kiitokset. Sill' arvokkaasti vaivamme nyt palkittiin.

Klytaimnestra lähtee linnaan.

Oi valtava Zevs, oi armias Yö, sinä loistavan kunnian suoja, joka saarsit Ilion tornit niin tuho-verkkohos, ett' uro ei pakohon, ei laps' sen poimuja päässyt, tuon häjyn orjuuden häpeää, joka kietasi kaikki! Siis Zevsiä, vierahien jumalaa ylistän, joka tuon teki, aikaa jo Aleksandroa tähdäten jousellaan, jott' aiattomast' ei ampunut ois vasamaans', ei pilvihin hukkaan.

KUOROLAULU.

ENSI KUORORIVI.

Niin lens' Zeyn nuoli, iski vamman, (1. säkeistö.) mi kyll' on kansan nähtävissä. Hän[41] korjas työnsä palkan. Vaan ken väittää ei sopivan jumalain huolia, vaikk' ihmiset polkevat pyhyyttä — ei hurskas lie. Kas selvään kosto löi[42] ne, jotka korskuivat sotaista mieltä liikamäärin kopeina, koska aartehista heill' uhkui maa — vaurioks. Suotakoon mun vain mielellisnä leipäni tyytyin syödä.

KOKO KUORO.

Eipä rikkaudesta turvaa turmion sille, ken on polkenut ylvästäin Diken templiä pyhää.

ENSI KUORORIVI.

Mut hirmuinen on luulosuuruus, (1. vastasäkeistö.) tuo huimamielen ilkilapsi. Ei pysty lääke tuohon tautiin. Piiloon ei hukka jää, hirmuiseks lieskahtaa. Kuin kehno vask' tummenee kolhuista, niin koeteltaiss' ei hällen kiilto jää; hän houkaks arvataan: pyys' siipilinnun lennost' ottaa ja turman tuotti kurja maalleen. Sen palve ei taivosiin kuulu, maan päältä Dike perkaa sen, joka mointa puuhaa.

KOKO KUORO.

Moinen mies oli Paris; Argoon tultua linnaan vieraspöytien pyhyyden rikkoi, ryöstäen vaimon.

TOINEN KUORORIVI.

Tää jätti maamiehilleen kilpien (2. säkeistö.) ja kalpojen kalskinaa, sotapurtten puuhaa, ja Troiaan toi hän myötäjäisiks turmion, kun hiipi hiljaa kaupunkiin ja julkes juljetonta. Tietäjät[43] vain vaikeroi, linnan viisahimmat: "Voi linna sua! voi te linnan valtiaat! häävuode voi! lehtolemmen harhatiet! — Vait' istuu vaan ruhtinas[44] murheissansa, ei hän soimaa solvaistunakaan, vaan merten taa mennyttään kaivaten, varjoks kohta kuihtuu."

KOKO KUORO.

Sorjimmat kuvapatsaat hänt' ei voi ilahuttaa; kullan silmiä kun ei nää, tyhjää kaikk' ihanuus on.

TOINEN KUORORIVI. (2. vastasäkeistö.)

"Ja kaiho luo harhanäyt häälymään unissa yön; ei ne huolia huojentaa voi. Kun luulet onnen löytäneesi, luiskahtaa lumoova hahmo helmastas ja siivin unten tiellä liehuvin taas kiirehtii tietämättömiin se." — Nää ahdingot värjyy koissa ruhtinaan; vaan toinen on tuska ankarampikin:[45] Kot'-suojihin Hellaanmaan kaikkiin, joista pois vei vaino urhot, murhe suur', mi syöntä syö, pesiytyi. Totta niin! huolt' on monta meillä.

KOKO KUORO.

Keitä on sotatielle pantu, tietävät kaikki. Miesten eest' isänmaahan vaan tuhkauurnoja tuodaan.

KOLMAS KUORORIVI. (3. säkeistö.)

Sill' Ares[46] tuo ruumisten vaihtomies hoitelee vaakaa melskehessäkin; hän hiiltyneen tuhkan vain, jot' itketään, Troiasta rakkahille työntää taas, sievään uurnaan suljetun: tuhka miehist' yksin jäi. Heit' itkusilmin kiitellään, ket' oivaks' taistotaidoltaan, ket' urhon-kuolon saaneheks' — muukalaismiehen[47] vaimon vuoksi. Sitä kansa nurkuu hiljaa, salakaihon karvas kuohu kuninkaita soimaa.

KOKO KUORO.

Noilla on maja ahdas Troian muurien luona. Tuolla kaukana vieras maa kätki voittajat multaan.

KOLMAS KUORORIVI. (2. vastasäkeistö.)

Vaan suuttuneen kansan ään' raskas on, julkisten kirousten arvoinen. Mua ahdistaa aavistus: yön-synkeää kuulla saan! Miestä murhan tahrimaa vaanii silmä jumalain; keltä vilppi onnistuu, hält' onnen vihdoin vaihtavat yön kosto-immet, syytäen sen yöhön tietämättömiin, sinnepä loisto tyhiin sammuu. Viha mainehelle on raskas. Zevs vuorten kukkuloita salamoillaan ampuu.

KOKO KUORO.

Halvan mie valikoisin onnen. Linnoja murtaa en sois, sortuen itse en orjan päiviä viettää.

Riemuhuutoja ulkopuolelta näyttämöä.

YKSITYISIÄ ÄÄNIÄ.

I.

Ka, liekki lens viestineen niin riemusuin kaupunkiin! Liekö totta juttu tuo vai jumalainko luoma harha — ken sen ties?

2.

Ken on niin lapsekas ja löyhäjärkinen, ett' innostuis kuullessaan tuon lieskasuu-viestin, kohta käydäkseen vaiheen tullen allepäin?

3.

Ken ylistäis onneaan se ennenkun syntyy — muu kuin nainen vaan?

4.

No akanpa hommaan hetahat ollaan luottamaan! Kuin tuuli leveni, tuuleen myös se haipuu pois naisen turha toitotus.

KUORONJOHTAJA.

Pian saamme kuulla, tokko liekit loistosat, tuo vaihetulten pitkä sarja kertonut on totta, vaiko unten lailla mieltämme tuo loisto pilkkaa luoden sulotuntehet. Rannalta tänne astuvan näen airuen oliiviseppel päässä; hiekka janoinen, tuo liejun sisko, tuoksahdellen todistaa, ettei hän mykkä lie, ei tuone tietonaan vaan turhanpäiten palavan hongan sauhua ja tulta. Ei! hän lausuu riemun sanoillaan, tai… ei! ma vastakkaisen mielen karkoitan. Oi, saakoon oiva alku jatkon onnekkaan!

PUOLIKUORONJOHTAJA.

Ken toisin meidän kaupungille toivottaa, hän nurjuutensa viljat itse puikohon![48]

Airut astuu esiin.

AIRUT.

Oi terve Argos synnyinmaa! Jo kymmenes aastaika vierii, kun sun jälleen nähdä sain. Ja vaikka moni toivo raukes, säilyi yks': en luullut enää Argon maassa saavani ma haudan rauhaa rakkahinta kuoltuain. Oi terve siis nyt maani, terve aurinko, ja maani herra Zevs ja Python valtias, jok' ellös enää nuolillas meit' ampuko,[49] Skamandron vierill' armoton kyll' oltuas! Vaan nyt sä meitä auttaos ja suojellos, Apollo herra! Kaikki suuret jumalat, rukoilen teitä, Hermes,[50] armas puoltajain, sä airueitten ylpeys; ja sankarit[51] te, jotka meitä saatoitten, oi ottakaa keihäiltä jäänyt väki vastaan suopeina!

Oi terve kuningassalit, armaat asunnot, pyhät istuimet,[52] te jumalat päivänhohtoiset, jos koskaan, nytpä silmin iloa säihkyvin[53] kuningast' isost' aikaa juhlariemulla tervehtikää! Agamemnon saapui saattamaan valoa yöhön teille ynnä kaikillen.

Hän hartaat tervetuliaiset ansaitsee, kun Troian muurit mursi maahan, kostajan Zeyn kuokkimella[54] penkoi pellot, tanteren tasalle kaasi uhriliedet, temppelit, ja ihmistaimet maasta kitki kerrassaan.

Sen ikeen pantuansa Troian niskallen Atrevsin aimo poika voittoriemuisna on tullut, ansainneena parhaan kunnian tään-aikaisist'! Ei Paris voi, ei kansansa kehua työtään suuremmaks' sen kostoa. Tuo varkauden ja ryöstön syyhyn saatuna menetti saalihinsa, saatti turmioon yht' aikaa kotikartanon ja synnyinmaan. Velkansa Priamon perhe maksoi kaksittain.

KUORONJOHTAJA,

Achaialaisten airut, tervetultuas!

AIRUT.

Oi kiitos! Tyydyn kuolemaan, jos taivas suo.

KUORONJOHTAJA.

Tulikos siellä kotimaata ikäväs?

AIRUT.

Niin, että ilost' itkevät nyt silmäni.

KUORONJOHTAJA.

Suloinen tauti vaivas teitä siellä siis?

AIRUT.

Suloinen? tuot' en tajua selvittämättäs.

KUORONJOHTAJA.

Te sairastitte kaipaavia kaivaten.

AIRUT.

Ikävöikö maa siis kaipaavia poikiaan?

KUORONJOHTAJA.

Niin että poveni taajaan huokas kaihoaan.

AIRUT.

Miks painoi kansaa moinen synkkämielisyys?

KUORONJOHTAJA.

Vait'olon lääkettä oon kauan käyttänyt.

AIRUT.

Kammoitko ketään kuninkaan poiss' ollessa?

KUORONJOHTAJA.

Niin, että, kuten virkoit, kuolla mielisin.

AIRUT.

Kai, hyvin päähän päästyä. Tuoll' elämä niin pitkäll' ajall' oli kuinka kulloinkin ikävää jos joskus hauskaakin. Ken ainiaan tääll' elää huoletonna saa pait jumalat? Jos matkan vaivat, niukan levon vuoteilla kurjilla, huonot maallepääsyt kertoisin, en hetkeks' saisi laata vaikeroimasta.

Vaan manterella koitui vasta kurjuutta, kun vainolaisen vallin ääress' asuttiin ja taivon ves ja lettoluhtain kosteus liotti meitä, että rohtui ruumiimme ja tukka pedon karvan lailla pörhöttyi. Ja mainitsenko talven, lintuintappajan, jonk' Idan lumi saattoi sietämättömäks', tai kesäkuuman, konsa lounaslevollaan meri aallon, tuulen tuntematta uinailee! — Mut miksi surra? Onhan vaiva mennyttä, on mennyt menojaan jo vainajilta niin, etteivät enää huolis henkiin herätä. Miks lukisin siis kuolleet, eloon jääneiden sanoisin vielä vammojansa potevan? Hyvästi ijäks' jääkööt murheet mennehet! Ja meille, jotka Argoon väestä säilyimme, vie hyöty voiton, murhe ei sen vertaa.[55] Auringon loiston eessä voimme kerskata yli maiden merten lentävillä sanoilla: "kun Argoon urhojoukko vihdoin Troian kaas', se saaliit Hellaan jumaloille lahjottain[56] ikikaunisteiks' ne templisuojiin riipustaa." Tällaista kerrottaissa onniteltakoon niin kansaa kuin sen kaitsijoita, saakohon Zevs työstä kiitoksen! — Nyt kaikki kuulit sä.

KUORONJOHTAJA.

Sun puhees voitti epäilyni; myönnän sen. Min kestää ikää, kestää oppimistakin. Klytaimnestran ja hovin täytyy enimmin täst' iloita, vaan hauskaa on se mullekkin.

Kuningatar astuu ulos linnasta.

KLYTAIMNESTRA.

Jo äsken riemuhuutohon ma remahdin, tän' yönä ensin liekkiviestin saatuain, mi Troian valloituksen ties' ja vaurion. Ivaili kyllä muutamat: "vai luuletko sä soihtotuliin luottain Troian sortuneen? Niin naiset ain' on herkät intoon hehkumaan!" — Mua tällä lailla hupsumaiseks herjattiin. Ma lyylit laadin kumminkin, ja kaupunki soi kauttaaltansa naisten kiitosriemua, ja kaikilt' alttareilta uhrivalkea levitti, syöden suitsuketta, tuoksuaan.

Nyt sult' en kaipaa kertomusta tarkempaa: kuninkaan suusta kaikki kohta kuulla saan. Vaan riennän parhaimmasti vastaanottamaan ma palannutta arvoisinta miestäni. Nähneekö vaimo päivää kauniimpaa kuin se, jon' aukasee hän linnanportin miehelleen,[57] sodasta taivaan auttamalle? Käske siis kansansa ikävöimää tänne rientämään: Hän löytää kotona puolisonsa uskoisan sellaisna kuin sen jätti, talonsa vartian, lempeenä hälle, ilkeöille nurjana, kaikessa muuten moisenaan. Ei rikkonut sinettiään hän, vaikk' ol' aika pitkäkin. Kas moinen moite, toisen miehen hauskutus, on mulle oudompaa kuin vasken värjäys.[58] Ei kelpo naisen kainostella tarvis oo näin kerskatessa, totuuteen hän turvautuu.

Menee linnaan.

KUORONJOHTAJA.

Sun tiettäväkses puheen pitänyt hän on[59] noin sievin sanoin, seikat selvään kertoen. Vaan kuules, airut, nyt mä tietää mielisin Menelaostakin, palasko hän kanssanne eheenä kotiin maansa armas valtias?

AIRUT.

En valhetella hyvää voi, jott' ystävät siit' aikaa-voittain korjaisivat hyötyä.

KUORONJOHTAJA.

Yht' iloisaa kuin totta puhees olkohon! Ei salaa erkane ne kaksi toisistaan.

AIRUT.

Se mies Achaian väestä tietämättömiin on mennyt laivoineen. En laske valheita.

KUORONJOHTAJA.

Yksinkö läks hän Troiasta, vai tempasko hänet seurastanne myrskyn vaino yhteinen?

AIRUT.

Kuin tarkka joutsimies nyt ammuit pilkkahan: lyhyesti suuren vauriomme ilmaisit.

KUORONJOHTAJA.

Vaan eikö muilta laivureilta kuulunut huhua, liekö kuollut hän vai elääkö?

AIRUT.

Ei kukaan tiedä tarkempaa siit' ilmoittaa paits' elon tuottajainen maalle — aurinko.

KUORONJOHTAJA.

Siis kerro, kuinka taivaan vimma myrskysään lähetti laivastolle, kuinka päättyi tuo!

AIRUT.

Ei onnenpäivää turma tieto himmentää sais — ei se soinnu taivaallisten kiitokseen. Kun airut, kammo silmissänsä, kaupunkiin tuo murheviestin sotajoukon surmasta, ja kansa siitä saapi haavan yhteisen, ja Areen kaksoisruoska[60] monet sankarit kotoa ajaa, turmioon ne vihkien, tuo kaksoispeitsi, murhan kaksoisvaljakko — semmoinen kärsimysten kuorma harteillaan, hän totta kostotarten virttä laulaa voi.

Mut pelastuksen onniviestin tuoja kun on riemuitsevaan kotiseutuun päässyt — ei! miks iloa katkeroittaisin ma murheella, ja myrskyn taivaan-nostaman ma kertoisin?

Sill' liittoon yhtyi, mitk' ei muuten toisiaan voi sietää, ves ja valkea, valan vahvistain hävitti Argoon joukot surkuteltavat. Tuo turman tyrsky nousi yöllä riehumaan, ja Thrakian vihuri[61] laivat viskoi vastakkain ja kiskoi, ruhjoi, sateen mertä piestessä; ne myrskyn pyörittäissä puski toisiaan ja paimenensa ajoon hurjaan hukkuivat.[62]

Kun vihdoin päivän soihtu syttyi loistamaan, Aigeian meri Argon urhoin ruumiita ja haahden pirstaleita nähtiin kukkivan. Mut' meidät laivoinemme ehjin anturoin kynsistä surman sieppas taikka tarttuen melaamme varasti[63] jumal' eikä ihminen. Ja Onni[64] kulta istui laivaan varjellen, ettei sen saumoist' aallon hyöky vuotaisi, ei rantariutan kärkihin se särkyisi.

Näin Ahdin[65] kuiluun hukkumasta päästyä, kirkkaalla päiväll', uskomatta onnea, me tuskitellen uutta huolta haudoimme, laivaimme laitaa surkeaa, väen kuolemaa. Jos jotkut heistä henkiin jäivät, puhuvat he meistä nyt kuin vainajista — miksei niin! ja mennehiksi mekin heitä luulemme. Vaan hyvin kaikki käyköön! Ennen muita voit Menelaoa kotiin saapuvaksi vartoa.

Jos päivän pilkistyskään hänen nähnyt on Zeyn neuvost' ilmi-haamussansa henkivän, jok' ei tään heimon vielä salli hukkua, on toivo että kotimaan viel' löytää hän.[66] Tään totta kertoneeni tiedä kuultuas.

Airut menee.

KUOROLAULU. (1. säkeistö.)

Kenpä, ellei taivainen eeltä nähden kohtalon ynnä kielens' oikeaan ohjaten, sattuvasti kutsui näin Helenaksi kiistojen tuottajan, miekkamorsion? Tappelun hälinä, kalvan helinä[67] urot kaasi, laivoja poltti, kun hän karkasi, jättäin utuhienot uutimensa, rajun lännen lentimillä. Ajamaan ryntäsi riistaa hurmerinnoin raju kilpimiesten joukko laivan jälkiä kaikonneen — Simoin lehvärannan alla jo ankkuroivan. Huoliks' totta huoli[68] hän: (1. vastasäkeistö.) noilla häillä Troiaa löi[69] taivon vimma, vihdoinkin kostaen vieraspöydän ynnä Zeyn liedensuojan solvaisun niillen, joiden suusta soi morsion kunniaksi häiden runo, jonka sallima silloin soi tuon lankojen laulaa. Jopa toista virttä laulaa, suruvirttä vanha Troia[70] pian sai oppia. Vaikeroiden kutsuu "surusulhoks'" häntä nyt kun "Paris-parka" jo ennen ol'. Urhojans' itkee Troia syöstyjä surman suuhun. Eräs mies kasvatti leijonan (2. säkeistö.) pientä pentua pirtissään, rintaa juur' imenyttä. Tuo elon aamuna leikki aljona lasten kanssa, vanhojakin ilahutti.[71] Kun sylivauvaa kanneltiin pentua paljon paijattiin, kättä nuoli se mairesuin, ruokaa kun maha mieli. Vaan kun vahveni, luontoaan (2. vastasäkeistö.) synnynnäistä se ilmi toi: hoidon huolia maksain, atrian kutsumatonna söi peto, raiskasi karjaa. Kun veri tahrasi huoneen, isännän mieltä karvastaa surman saalis hirmuinen. Näin sääs' sallima: perheellen kasvoi turmion[72] pappi. Samoinpa myös saapui Troian kaupunkiin — (3. säkeistö.) jos saan sanoa — tuuleton lammen läikkyhenki,[73] kuin helm' uus', armas aarreloisto, lempeä nuoli silmissään,[74] syöntä polttava lemmen kukka. Heti muuks' muunsihe, käänsi sulolemmet kurjaan loppuun. Pahan työn kostaja Zevs Priamoille syyti vaivan; kot'risti koituvi tuost', itkumorsian koston. Käy ihmisten kesken lause vanhastaan: (3. vastasäkeistö.) "jos saa ihmisonni maan päällä vehmastella, se pois ei kuole lapsitonna;[75] loistava onni heimollen siittää ääreti surkeutta." Mulla ei miel' ole muiden,[76] oma miel' on: konnantyöstä sikiää tultua aijan samanlainen jälkeläinen. Vaan hurskasten sukupuu onnen oksia versoo. Sill' ilkityö[77] vanha luop' uudenkin ilkityön (4. säkeistö.) nyt tai toiste hurjillen, siks, kunne koittaa kamala kosto aikanaan; ei väisty tuo vainotar[78] veitsiä, ei peitsiä, kun katosalle kerran pääs röyhkeä rietas Ate, siittäjiensä lainen (4. vastasäkeistö.) Vaan Diken[79] näet loistavan pirtinkin piilossa, kelpomieltä suosii hän; vaan kultalinnat liatut syntiin jättää hän pois kääntynein silmin, hän hurskahan luo vaeltelee, loistoa rikkaan halveksuin, jost' ihastuupi turhuus. Kaikki hän ohjaa määrään.

Agamemnon tulee voittokulkueineen näyttämölle, ajaen loistovaunuissa, vieressään Kasandra.

KUORONJOHTAJA.

Oi valtias, Ilion murtaja sie, vesa Atreyn oi, mikä ois sopivin puhe, kunnioitus, etten kiitostas korottais ylen, en sitä halventais? Moni kyll' ylistää valekiiltoa vain, tosikuntoa polkien maahan. Valitellen kurjia armahtaa moni mies haluaa, vaikkei sydämeen kipu liene pistänyt yhtään. Iloisien kanss' on iloitsevinaan, hymyhyn jörö suu väkisin sulataan. Hyvä paimen tuntevi karjans'; ei lumota sen silmiä petturi voi, joka ystävän lämpöä henkivinään metisen simasuisena liehii.

Olithan sinäkin — sit' en vaieta voi — Helenan vuoks[80] lähtiessäs sotahan vähämielenä merkitty kirjahani, ajatuksia ohjaamaan kyvytön, kun kuolevihin virittää koit intoa tyhjää. Jo nyt syömmeni pohjasta riemuitsen, kun on onnella puuhasta päästy. Viel' aikanas tutkien nähdä voit, kuka tointansa tarkoin täyttänyt on, kuka vilpin keinoja koitti.

AGAMEMNON

On kohdallaan, ett' Argost' ensin tervehdin ja maani jumaloita, jotka sallivat mun Priamon kansaa rangaisseena palata. Sill' yksin neuvoin turmioksi Ilion[81] he, suullisesti lausumatta mieliään, ver'-uurnaan miesten tuhoks' äänens laskivat. Kurotti kyllä kättään toivo tarttuen toiseenkin uurnaan, mutta tää ei täyty vaan. Nyt sauhu Troian rauniot vaan ilmaisee. Siell' elä tuhon myrsky, tuhka uhkuaa mehuista aarteen käryä hiiliin hiipuviin.

Täst' Ylhäisille suoritettavamme on hartaimmat kiitokset, kun koston pauloihin kiedoimme viholliset, Troian kaupungin tuon naisen vuoksi Argoon hiisi maahan kaas, tuo vainovarsa,[82] urhojoukko kilvikäs. Niin, Seulaistähden laskun aikaan leijona[83] syöläsnä karkas linnan muurin piirihin ja ruhtinasten verta latki kyllältään.

Näin pitkält' alkulauseeks' jumalille nyt! Sun perusaattees teroitan ma mieleeni,[84] ma seison puolellas ja samoin aattelen. Harvanpa luonnonlaatu sallii suosia kadehtimatta onnellista ystävää. Suomattomuuden myrkky sieluun syöpynyt tuon kurjan tuskat kaksin verroin tuimentaa: hänt' omain kärsimysten kuorma rasittaa ja mieltä kalvaa toisen onnen ilmaus. Mä tiedän koittaneena — tarkoin katsellut oon kanssakäynnin peiliin[85] — varjon kuva vaan on ystäviltä näyttäväisten ystävyys.

Odyssevs yksin, ensin retkeen innoton, valjaissa kerran seisten, veti kanssani kyll' yhtä köyttä. Liekö hän viel' elossa?

Pian saamme muuten valtion ja jumalain[86] asioista neuvotella kansan tultua yhteisiin keräjiin; ja olkoon huolenain ett' oivaks' nähty tila säilyy eellehen. Vaan missä lääkitysten tenho tarvitaan, lempeesti siinä leikellen tai poltellen koetamme vamman juurtajaksain parantaa.

Nyt tultuani kotilinnan liesillen, päin jumaliin ma ensin käteni koroitan, kun kauvas vietyään mun, kotiin toivat taas. Ain' uskollisna jääköön mulle voitto vaan!

Aikoo astua alas vaunuista. Samalla tulee Klytaimnestra palvelusneitojen kanssa, jotka kantavat purppuravaippoja.

KLYTAIMNESTRA.

Oi kunnon kansalaiset, Argoon vanhasto,[87] en häpee teille lemmellistä luonnettain ma tunnustaa, sill' aikaa myöten haihtuu pois ujous ihmiselt'. En muilta kuulemaa, vaan omaa kurjaa eloa kerron pitkiltä ajoilta, mieheni Troian luona viipyissä. Kotona yksin urhotonna värjöttää — se siltänsä jo surkeaa on vaimollen; ja monta pahaa huhua hän kuulla saa: siin' uutisniekat hyppää kertoin yhtenään ain' ikävämpää, hätäkelloa hälistäin. Jos miestäni niin monin haavoin lyöty ois, kuin jutut tänne kertoivat, niin enemmän läpiä häness' ois, kuin verkoss' silmiä. Jos kuollut ois hän aina, kuin niin kerrottiin, hän vois, kuin toinen kolmihaamu Geryon,[88] kehua usein multaverhon saaneensa maan pääll' — en virka maanalaisest' — yllensä,(89) jos kuollut ois hän kerran joka haamulta. Tuollaisten huhuin aina hakarrellessa, väkisin usein paula kirvotettu on mun kaulastain, kun tuska tahtoi hirtehen.

Agamemnonille.

Ja noista syist' ei seiso tässä vieressäin hän, jonka pitäis, rakkautemme vastike, Orestes poikas: ellös tuota kummeksi! Sun kelpo kalpaveljes, fooki Strofios kasvattaa häntä. Tuopa vaaran pyörivän kuvaili mulle: jos sun kohtais kommellus tuoll' Iliossa, kansanmelske kukistaa[90] vois neuvoston jon sääsit — niinhän ihmiset jo sortunutta vielä sortaa tahtovat. Tää selvitys, saat uskoa, on vilpitön.

Mult' itseltän' on itkun vuolas lähde niin jo ehtynyt, ettei siinä pisaraa. On silmä, myöhän unta saaden, himmennyt,[91] sun soihtutultas turhaan tähdystellessään ja itkiessään siitä. Jos ma torkahdin, niin oitis hyttysenkin siiven hyrinään sävähdin, nähtyäin sun luonas kammoja enemmin, kuin tuon unen hetkeen mahtuikaan. Iloiten mielin nyt, kun kestin kaiken tään, ylistää miestäni: hän talon koira on, on laivan turvaköysi, linnan korkean on valtapylväs, isän lapsi ainoinen, purjehtijoiden arvaamatta nähty maa, suloinen huomen myrskyn jälkeen valjennut, ves'lähde, matkamiehen janon virvoke… Ihana vaan nyt ahdingosta pääsy on.

Kyll' ansaitsee nää tervehdykset multa hän. Pois kateus väistyköön! Jo kyllin kärsitty on hätäpäivää. Nytpä, armas valtias, vaunuista astu! Ellös, herra, kuitenkaan pane maahan jalkaa, jolla Troian tallasit! Miks viivyttenkin, naiset, joiden käskettiin katella vaipoin käytäväänsä polkua? Tie oitis purppuroitakoon, jott' ansio hänt' ohjata sais linnaan uottamattomaan![92]

Muut tehtävät mun virkku, valpas huoleni jumalten mieltä myöten oikein toimikoon!

Purppuravaipat levitetään vaunuilta linnan keskiportille.

AGAMEMNON.

Sä Ledan sukutaimi, taloni vartia, mun pitkän poissaoloni mukaan puheeskin ol' pitkä. Vaan jos soveliaasti kiitellään,[93] sen kunnian sopii toisten suusta lähteä. Sä ällös muuten henttumaisna liehi noin mun eessäin, kuku kunniaani orjaillen, ikäänkuin oisin itämainen ruhtinas. Älä purppuroiten moitteenalaiseksi tee mun tietän! Yksin jumalat sen arvon saa. Ei vaaratonna kuolevainen[94] mielestäin näin loistavilla kirjovaipoill' astele. Mua kunnioita ihmisiks', älä jumaliks! Kyll' loistomattoon jalkaa pyyhkimättäkin kajahtaa maine. Nöyrä suhtamielisyys on parhain taivaan lahja. Onnitella voi vaan sulo-rauhass' elon päähän päässyttä. Jos tapahtuis näin aina, oisin pelvoton.

KLYTAIMNESTRA.

Vaan noudata nyt sentään minun mietettäin!

AGAMEMNON.

En turmele ma mietettäin — se tietäös!

KLYTAIMNESTRA.

Sen lupasitko jumalalle jollekkin?

AGAMEMNON.

Jos ken, ma tieten taiten lausuin sanani.

KLYTAIMNESTRA.

Min, luulet, Priamos tekis voitost' iloissaan?

Agamemnon.

Hän loistovaattehelle varmaan astelis

KLYTAIMNESTRA.

Miks' siekin ihmismoitteita siis arkailet?

AGAMEMNON.

Vaan paljon painaa ihmistenkin haastelut.

KLYTAIMNESTRA.

Se onni köyhä, jot' ei kukaan kadehdi.

AGAMEMNON.

Ei kiistan kiihko[95] naista suinkaan kaunista.

KLYTAIMNESTRA.

Mut väistö onnellista miestä kaunistaa.

AGAMEMNON.

Niin suureks' voiton tässä kiistass' arvaat siis?

KLYTAIMNESTRA.

Nyt myönnä mulle voitto suosiolla vaan!

AGAMEMNON.

No, jos niin tahdot! Joutuin joku riisukoon mult' uskolliset jalkaneuvot, kenkäni!

Kengät riisutaan ja hän astuu, alas vaunuista.

Ja elköön, tietä purppuraista kulkeissain, mua jumalista kateen katse kohdatko! Olenpa arka turmelemaan[96] taloa, jos jalvoin tallaan hopeanarvo-vaatetta.

Mut sikseen tuo! Nyt suopeasti saata myös tuo neito linnaan! Lempeätä voittajaa jumalat ylhält' armosilmin katsovat. Ei kanna kukaan orjan iestä mielellään. Hän, rikkaan saalihimme valiohelmenä, mua seuras sotajoukon arvolahjana.

Mut kun nyt taivuin tässä sinua kuulemaan, ma astun linnaan purppuraista polkuas.

Astuu linnaan päin.

KLYTAIMNESTRA.

Niin — meri on — ja ken sen tyhjäks ammentaa! — mi viljoin hopean-arvoist' uhkuu purppuraa, ain' uutta mehua, vaatteen painenestettä. Ja varaa soivat linnallemme jumalat[97] noit' ostaa, herra; ei se tunne köyhyyttä. Monetkin vaipat poljettavaks' luvannut ma oisin, jos sen ennuspappi säännyt ois, kun aprikoin tään[98] hengen päästinhintoja. Jos juurt' on, versoo huoneen viereen lehväpuu, ja laajan suopi suojan Sirion poltolta. Niin siekin, perhelieden luokse tultuas, tulokas talvikylmän lämpimäksi luot. Kun happamesta raakilasta kypsentää Zevs viinin, vilvastuu jo ilma saleissa, Jos miesi tarmokkaasti taloa hallitsee.

Agamemnon menee sisään.

Zey, Zey, sä perille-viejä, täytä pyyntöni ja huolehdi, mit' aijot toimeen panna nyt!

Menee sisään seurueineen. Kasandra yllään tietäjänpuku — jalkoihin ulettuva viitta, villanauhat käärittyinä kaulan ympäri, sauva kädessä — istuu liikkumatta vaunuissa.

KUOROLAULU. (1. säkeistö.)

Miksi liehuu yhtenään kumma kauhu silmissäin ahdistellen syöntä aavistuksin? tietäjävirteni palkati käskyti soi näin?[99] Miksei reima luottamus torju unten usvaisten maille pois pelkoain, istu mieltä ohjaamaan, vaikk' aikaa jo kajahti rantakalliot,[100] köydet kun päästettiin, urhojoukon laivoillaan lähtiessä Ilioon? Silmätietoon luottaa sais, (1. vastasäkeistö.) paluun itse nähtyään. Mutta lyyryn myötä sointumatta, sieluni oppima kostajalaulu se soi vaan; enkä taida turvata toivon armaan johtohon. Vaisto ei turha lie vilpitönten rinnass', ei sydänkään, hirmu-pyörtehissä viskelty. Soisin sen kuitenkin, ettei pelko totta ois, vaan se tyhjiin raukenis. Terveys ei uhkeakaan riemua suo: tauti kun naapuri on seinäkkäin, meiltä henkeä vaanien aina.[tautihin lie apu tok'. —]. Törmätä kiitäessään voi salariuttahan ihmis-onni; vaan jos liika ahdostaan karttavaisuus aikanaan heittää taiten suunnaten,[101] ei huku huone[102] kaikkineen, vaikka vonkuu vaivoissaan; aalto purtt' ei ahmaise. Zeyltä vuotava rikkaus runsas ja vainio viljoillaan joka vuosi nälkävaivan häätää pois. Surma[103] kun löi haavoja, kun ihmisen vert' tulvi maan multahan, oi kenpä voi pyörryttää sitä loihtuja laulain? Ainoan tuon, joka tais[104] vainajat virvottaa, ehkäsi Zevs varotellen muita. Ellei Luojain säätämäst' alhaisilta ylhäiset estäis puheet rohkeat, kielen mieli ennättäin varmaan kaikki ilmaisis.[105] Nyt se yrmyy yksissään, hautoen huolia, ei tohi koskaan toivoa voivansa suoria pulmat: tuska polttaa rinnassain.

Klytaimnestra astuu ulos linnasta.

KLYTAIMNESTRA.

Käy taloon siekin — sua, Kasandra, tarkoitan — kun Zevs sun salli päästä meille juhlahan.[106] Kaiheksumatta muiden orjain kanssa siis sä saaliinsuojan[107] liettä astu likemmäs. Vaunuista alas lähde, äläkä ylpeile! Muinoinpa Alkmenenkin poika[108] myytynä nöyrästi orjan iestä kuulun kantaneen. Jos sattuu siis se onnenpakko, kiittäköön ken isänniks saa vanhastansa rikkahat.[109] Vaan ketkä arvaamatta onneen nousivat, ne orjiansa kohtelevat julmasti. Mi kohtuullista suinkin on, sen meillä saat.

Kasandra ei liiku paikaltaan.

KUORONJOHTAJA.

Emäntä sulle selvään lausui tahtonsa[110] Kun kohtalo siis kietonut on paulaansa sun, tottele, jos mielit! Ehk'et mielikään.

KLYTAIMNESTRA (kuoronjohtajalle).

Niin, ellei ehkä hän, kuin mikä pääskynen,[111] ties mitä outoa kapulakieltä kangerra; sä virka hälle käsky mieleen tepsivä!

KUORONJOHTAJA.

Käy pois! Ei mitään parempaa tarjonas. Jätäppä vaunun istuimes ja tottele!

Kasandra ennellään.

KLYTAIMNESTRA.

En jouda kauemmin sun tähtes viipyä tääll' ulkona, kun teurahat jo seisovat linnassa alttarin ääress' uhrattavina. Niin toivomatta suotiin meille ilo tää. Jos totella siis tahdot, riennä joutuhun! Jos muukalaisna kieltämme et ymmärrä; niin sanain eestä viittilöiden haastele!

Viittaa Kasandraa tulemaan. Tämä ei liikahda.

KUORONJOHTAJA.

Näkyypä selvää tulkitsijaa kaipaavan tuo vieras, on kuin otus[112] äsken pyydetty.

KLYTAIMNESTRA.

Hän vänkäpää on, nurjaa mieltä noudattaa, linnasta äsken vallatusta tultuaan. Ei kuolainta hän viitsi pitää suussansa, ennenkuin verivaahtoon kiukku väljähtyy. En alentaudu sanaa lisää tuhlaamaan.

Menee.

KUORONJOHTAJA.

En suutu sulle mie, ma sinua surkutan. Käy sisään, rukka! jätä vaunut, väisty nyt sä täytymystä! Taivu outoon ikeeses!

VUOROLAULU.

KASANDRA (astuen alas).

Oi voi! kauheaa! voi! (1. säkeistö.) Apollon! Apollon![113]

KUORONJOHTAJA.

Mit' Apollonille voivotat niin surkeaa? Ei hän se, ken mieltyy vaikeroimisiin.

KASANDRA.

Oi voi! kauheaa! voi! (1. vastasäkeistö.) Apollon, Apollon!

KUORONJOHTAJA.

Taas huutaa herjaten hän sitä jumalaa, jonk' ei sovi olla läsnä vaikeroitaissa.

KASANDRA. (2. säkeistö.)

Apollon, Apollon! Sä tiejumala, taas poloisen mun poljit, polkujumala, suohon kurjuuden.[114]

KUORONJOHTAJA.

Hädästään ennustaa hän näyttää aikovan. Viel' orjan sieluss' asuu voima ylhäinen.

KASANDRA. (2. vastasäkeistö.)

Apollon, Apollon! Sä polun herra, miks poljit mun? Oi minne johdit tieni, kenen kartanoon?

KUORONJOHTAJA.

Atrevsin linnaan. Ellet itse oivalla, sen sanon. Totta sanoneeni nähnet pian.

KASANDRA. (3. säkeistö.)

Siis petoluolahan taivahan inhomaan, niin rumia tihoja tietävään, jok' uipi verta, ihmisiä teurastaa.

KUORONJOHTAJA.

Neidolla näyttää koiran vainu olevan: hän verta vainustaa — jot' onkin löytävä.

KASANDRA. (3. vastasäkeistö.)

Niin, todistajani lausuntoja kerron vaan: laps'raukat surevat tappoaan ja paistetuita lihojaan, joit' isä söi.

KUORONJOHTAJA.

Sun ennustajamainees meille tuttu on, mutt' emme kaipaa ollehien tietäjää.

KASANDRA. (4. säkeistö.)

Oi korkiat! mi tuhon aikomus? Tekoa uutta hirveää, yön-synkkää omilleen hän hautoo linnassa! Ei miest', ken käy torjumaan. Kaukosalla viel' apu viipyilee.[115]

KUORONJOHTAJA.

Tää[116] ennustus on outo mulle. Toiset taas kyll' ymmärsin: koko maahan niistä juttelee.

KASANDRA. (4. vastasäkeistö.)

Voi, herja! työhös joko ryhdyt, vai? miehes, aviokumppalis kylvyssä pestyäs[117] … ei! sanani kesken jää. Kas, on kiire työ: kättä käs työntelee — jo se pian tehty on!

KUORONJOHTAJA.

Ei tuosta synny selvempää. Mun ymmällen saa kaihisilmä ennustelmas pulmineen.

KASANDRA. (5. säkeistö.)

Oi julma! taivas! taas mi näkö ilmestyy? Vai tuonelanko verkko![118] Oma vaimo permen laati, surman syynä on. Tuo parvi,[119] kun sukua vainoten ei lepy, riemuitkoon uhristaan! Kivitettävä!!

KUORONJOHTAJA.

Mitä kostotarta kutsut tänne linnahan niin riehumaan? sun sanas mielen synkistää. Mun sydämeeni suihku puna-hurmetta hurahti, hellään kohtahan koskettain, se eloni riutuvan sammuttaa — oi! tuho kiiruhtaa kulkuaan.

KASANDRA. (5. vastasäkeistö.)

Ah voi! oi katsokaa! Oi aja sonni pois pian lehmän luota![120] Kietoo sen mustasarvi viekas vaipan poimuihin. Jo löi hän! mies vajosi kylpyhyn! Sä salasammion murhatyön kuulit nyt.

KUORONJOHTAJA.

En kerskaa, että ennuskieltä arvaamaan oon närvä; vaan tuo turmiolle kuulostaa.

KUORO.

Ei inehmoille ennustus iloa suo,[121] ei ilosanoja taide monimielinen. Se surun ennustaa, hirmuhaamuineen se sielun vain säikyttää.

KASANDRA. (6. säkeistö.)

Ma onneton! voi mua! kohtaloa surkeaa! Sä[122] panit parkuhus mun oman kurjuuten' — Oi miks mun raukan toikaan näille maille tuo?[123] Siks' että ynnä kuoltaisiinko? Niinpä niin!

KUORO.

Sun lumos ylhäisempi noin hourimaan. Soi virs' soinnuton, itsestäs säätämäs, niinkuin satakiel' lintu harmaa ei kyllästy "Itys" itkemään, kun suru seppelöi sen iän yhtenään.[124]

KASANDRA. (6. vastasäkeistö.)

Ei heleä-äänisen linnun hätä ollenkaan, kun puvun sulkaisen se jumalilta sai. Oi päivät armaat sai se vaaroist' erillään. Mua isku vartoo, kalpa kaksisulkainen.

KUORO.

Miks raju houreen vaiva sinut yllättää? sen sääs taivas kai? Kamala ään' virsissäs räikyy sekä kamaloita kuvia vaan hahmoilee. Oi, miks päätyi tietäjäties määrähän tuhon-enteiseen?

KASANDRA. (7. säkeistö.)

Voi Paris, jonka häät suvulle tuhoa toi! Skamandron[125] laine, oi juomani kotoinen! Sa mua vaalit rannoillasi silloin,[126] niin ylenin onneton Vaan kohta saanen ennusvirttä laulella ma Kokyton ja Acherontin töyrillä.[127]

KUORO.

Mitä sanas tähtäs, selvä on liiankin; sen taisi tajuta lapsikin. Mun viils' syöntä niinkuin veriveitsellä tuo jääkolkko sun kohtalos, jost' uikutit mieleni murroksiin.

KASANDRA. (7. vastasäkeistö.)

Voi vaivat kaupungin peräti raiskatun! Voi uhriteuraat, kun muuria suojellen tapatti laitumiltaan isä summittain! Ne ei varjelleet kansaani kärsimästä kärsittäviään. Valanpa minäkin kohta vereni lämpimän.

KUORO.

Se sanas edellisten kanss' sopusoinnuss' on. Sua huimaa jumala suuttunut, jok' yl'voimallansa sua rynnäköi — ja niin kuolemas kaihovirtt' uikutat. Loppua arvaa en.

KASANDRA.

Nyt ennustuksen' siis ei enää katsova harson alta kuten häissä morsian; vaan kirkasna kuin aamutuuli lentäköön se päivän koita kohden, valoon vierittäin kurjuutta tyrskyaallottain viel' suurempaa kuin omani on. En ongelmoin sua eksytä.

Todistakaat, ett' ennen täällä tehtyjen rikosten pääsin jäljille mä täsmälleen! Ei linnast' enää koskaan väisty kuoro tuo, jonk' ääni riemun riistää, soinnutonna soi. Se ihmisverta juoden rohkaistuakseen[128] saleissa juhlii telmien — ja vaikeaa on raivotarten siskosarjaa häätää pois. Nyt veisaavat he virttään linnan juurella tuost' alkurikoksesta,[129] vuoroon kiroten vihoissaan myöskin veljesvuoteen raiskaajaa.[130] Harhaanko tähtäsin vai pilkkaan ammuinko? Hepakko lienkö kiertolainen valhesuu? Vakuuttakaa siis valall',[131] että linnan tään ikivanhat synnit kaikki tiedän tarkalleen!

KUORONJOHTAJA.

Mit' apua valan siteest' ois, jos lujaankin se solmittais? Mut ihme, että vieraan maan laps', kasvaneena tuolla puolen merta, voi kuin omin silmin nähnyt kaikki kertoa.

KASANDRA.

Apollon, ennusluoja sääs sen toimeksein.

KUORONJOHTAJA.

Lempeenkö syttyneenä, vaikka jumala?

KASANDRA.

En tähän asti juljennut sitä tunnustaa.

KUORONJOHTAJA.

Niin, onnen päivin' ollaan aina ylpeemmät.

KASANDRA.

Mua syleili hän, lemmen tulta hehkuen.

KUORONJOHTAJA.

Ja soitko tyydykettä myös tuon lemmellen?

KASANDRA.

Ma suostuin, mutta petin sitte Loksiaan.[132]

KUORONJOHTAJA.

Joko silloin ennustaitoa sa harjoitit?

KASANDRA.

Jo kansallein ma kaikki turmat ennustin.

KUORONJOHTAJA.

Ja kuink' ei Loksias sua tuosta rangaissut?

KASANDRA.

Tuon vilpin jälkeen ei mua kukaan uskonut.

KUORONJOHTAJA.

Luotettavasti ennustat meist' ainakin.[133]

KASANDRA.

Voi voi, voi hirveää! Taas huimistaa mua, ennushengen valloissa ma värjyn, hirmu-ilmehet mua pöyristää. Nuo pienokaiset näätkö tuossa istuvan ovessa, unihahmoin moisna häilyvän? Kaks poikalasta, omaistensa tappamaa, selvästi kourat täynnä omia lihojaan, sisusta, sydämmystä — kurja kantamus! — joist' isän syödä tuodaan eine kauhea.

Ja siksi sanon erään velton leijonan,[134] patjoilla piehtaroiden, surmakostoa herralle vasta palanneelle puuhaavan, mun herrallen' — kun säättiin mulle orjan-ies. Ja laivain päällysmies ja Troian voittaja ei arvaa, kuinka koira liukaskieli tuo, kun kättä nuolee, korviansa lerputtaa, salasurman hälle vehkeillään on suoriva. Tämmöistä julkee nainen — tappaa miehensä! Hän on — mihinkä hirmu-petoon vertaisin paraiten häntä? — kyy tai Skylla, luolastaan mi pistää päänsä laivureita nielläkseen, vimmattu hornan sikiö, äkää puhkuva ikuista omaisiinsa. Kuinka riemastui ikäänkuin voiton vietosta tuo kunnoton! Tulosta puolisons' on iloitsevinaan. Ellette usko — yhtäkaikk' on. Tuleepa min tulla täytyy. Pianpa itse itkien myönnätte tietäneeni totta liiankin.

KUORONJOHTAJA.

Thyesteen eineen lapsiensa lihoista kyll' ymmärsin ja kauhistuin. Mua hirvittää, näin kaunistelematta kuullen totuuden. Muut kuullessain mult' eksyi älyni suunniltaan.

KASANDRA.

Viel' surman suussa nähdä saat Agamemnonin.

KUORONJOHTAJA.

Vait' uhkarohkee! suusi siivoks suhdita!

KASANDRA.

Mut eipä siitä sanast' ole päästäjää.

KUORONJOHTAJA.

Ei, jos noin käypi. Mutta elköön käykö niin!

KASANDRA.

Sä toivot; toiset murhan pitää huolenaan.

KUORONJOHTAJA.

Mi miesi mointa konnantyötä aprikoi?

KASANDRA.

Pahoinpa silmäs eksyi ennusteistani!

KUORONJOHTAJA.

En älynnyt, ken käy sen juonen toimihin.

KASANDRA.

Ja selvää Hellaan kieltä sentään haastelen.

KUORONJOHTAJA.

Niin oraakelitkin; hämärät ovat kumminkin.

KASANDRA.

Haa! mikä liekki lensi taaskin päälleni![135] Apollon oi Sudensurmaaja![136] voi mua! voi mua! Kaksjalka naarasleijona tuo maattuaan suden[136] luona, uljaan leijonan poiss' ollessa, mun kurjan tappaa. Kostomaljahansa hän sekoittaa mausteheksi minunkin rankaisun. Hioen miekkaa puolisonsa surmaksi, hän murhall' uhkaa kostaa minunkin tuontini.

Miks' ilkuksein[137] siis näitä enää kantaisin, kädessä sauvaa, kaulass' ennuskääreitä? Sun särjen, sauva, ennen omaa kuoloain. Pois hornaan, kääryt! Itse seuraan teitä pian. Mun eestän' joku toinen onneen saattakaa!

Murtaa sauvan ja repii kääreet. Tietäjän puku valuu yltä maahan.

Kas näin! Apollon itse riisuu yltäni nää ennusverhat, nähtyään mun näissäkin koruissa pilkkaa nurjilt' ystäviltäni[138] selvästi muka "hourupäänä" kärsivän.[139] Sain sietää kurja nälkään nääntymäisilläin, ett' kerjuriks', maankiertäjäks' mua herjattiin. Ja ennusjumal', tietäjäks mun pantuaan, nyt tuonenkohtaloon mun saatti tämmöiseen. Teurastuspenkki, eikä isäin alttari, vereni kuuman punattava, vartoo mua. Tok' ei jää Luojan kostamatta kuoloni, sill' äidinsurman-taimi, taaton maksaja[140] viel' kerran meille kostajaksi ilmestyy. Pakolaisna kaukomailta kotiin tultuaan, rikosten päälle harjakiven[141] nostaa hän. Sill' jumaliss' on kallis vala vannottu, ett' isän kaatumus tuon kotia tuopa on.

Mit' auttaa siis mun kurjuuttani kuikuttaa? Kun kerran Troian kaupungin ma kärsivän näin, min se kärsi, ja sen valloittajankin noin onni vaihtui tuomiosta jumalain, niin sisään käyn kuin käynkin. Kuolla uskallan.[142]

Te portit, Tuonen portteina teit' tervehdin! Mun kohdatkoon, sen toivon, isku tappava, jott' ilman kuolon tuskaa, hurmeen virtanaan hetteistään vuotaessa, silmät sulkisin!

KUORONJOHTAJA.

Oi neito, tuiki onneton ja samalla niin viisas! puhuit pitkältä. Jos kohtalos todella tiedät, kuinka käyt niin tyynesti, kuin teuras talutettu, uhrilietes luo?

KASANDRA.

Mit' auttais vitkastus? Ei väitteen varaa oo?

KUORONJOHTAJA.

Mut arvataanhan viime hetki kalleimmaks.

KASANDRA.

On tullut aikani. Enpä hyötyis pa'osta.

KUORONJOHTAJA.

Vaan tiedä: uhka-urheutes sun hukkaan vie.

KASANDRA.

Mut kuolla kunniall' on kaunist' ainakin.

KUORONJOHTAJA.

Ei tämmöist' onnellisten kuulla lausuvan.

KASANDRA.

Oi isä parka! jaloja lapsi raukkojasi lähenee porttia, mutta ei hirviä mennä.

KUORONJOHTAJA.

Mik' arveluttaa? kammo sinua käännyttää?

KASANDRA.

Oi voi!

KUORONJOHTAJA.

Mitä voivotat? jokinko mieltäs hirvittää?

KASANDRA.

Nuo majat hönkää murhan hurmehuurretta.

KUORONJOHTAJA.

Oi eihän! Suitsutus vain höyryy liesiltä.

KASANDRA.

Nenääni nousee niinkuin kalman katkua.

KUORONJOHTAJA.

Et linnaa kiitä Syrian lemuvoiteista!

KASANDRA.

Oi vierahat! En syyttä vaikeroi, kuin lintu säikähtäin pensasta.[143] Tämä todistakaa mun haudallain, kun nainen naisen tähden kaatuu, tähteni, ja surmiksensa naineen miehen tähden mies! Tään palvelun ma pyydän teiltä kuollessain.

KUORONJOHTAJA.

Oi raukka! säätty kohtalos mua itkettää.

KASANDRA.

Viel' itsestäin ma mielin sanan virkahtaa. Niin totta kuin nyt viime kerran auringon säteitä katson, maksakoot mun kostajat samoilla mitoin surman surmaajilleni, vaikk' orjan kaasivatkin, halvan saaliin vaan! Ah ihmiskohtaloita! Onnen suosion voi varjo vaihtaa; onnenhukka pyyhkäisee kuin märkä sieni sielust' ilon kuvat pois. ja tääpä katkerimmin koskee sydämmeen. Vaan — linnaan lähden itkemään Agamemnonin ja omaa onneain. Oon kylliks' elänyt.

Menee sisään.

KUORONJOHTAJA.

Ei kyltynyt onnehen milloinkaan viel' ihmislaps'; ei linnojenkaan komeain[144] ovilt' onnea käsketä pois eväten: älä käy sinä meillä! Tosin taivas soi hänen[145] valloittaa Priamon kotomaan; jalon maineen saatua hän palajaa. Vaan jos isien verisakkoja hän saa suorittaa, soviteltava on tapetuille murhia muiden, kuka kerskannee tätä kuullessaan: minä onnen hetkenä synnyin?

AGAMEMNON (sisällä).

Voi mua! ma iskun, kuoliniskun sain!

PUOLIKUORONJOHTAJA.

Vaiti! kuka kuoliniskun saanehensa huudahtaa?

AGAMEMNON (kuten ennen).

Voi voi mua taaskin! uuden iskun sain!

KUORONJOHTAJA.

Työ jo näyttää täytetyltä; siltä kuului kuninkaan huuto. Keskustellaan sentään mikä nyt ois tehtävää!

1:NEN KUORONJÄSEN.

Ma lausun teille tuumani: ett' avuksi huudamme tänne linnaan kansalaisia.

2:NEN KUORONJÄSEN.

Ei, rynnätkäämme oikopäin — niin arvelen — kädessä miekka sisään seikkaa tutkimaan!

3:S KUORONJÄSEN.

Ma yhdyn samaan tuumahan ja tointa vaan nyt ehdotan. Täpäriss' ei auta viipyä.

4:S KUORONJÄSEN.

Se selvä on, sill' alkavathan vehkeitään[146] nuo, niinkuin hirmuhallitusta hommaten.

5:S KUORONJÄSEN.

Me kuhnailemme. Mut ei torku noiden käs': maineettomiin ne vitkailuksen polkevat.

6:S KUORONJÄSEN.

En tiedä lausua, mi neuvo parhain ois. Se neuvon antakoon, ken aikoo toimia!

7:S KUORONJÄSEN.

Niin arvelen mä myös; sill' enpä ymmärrä, mitenkä sanat kuolleen voivat virvottaa.

8:S KUORONJÄSEN.

Henkemme vuoksko väistyisimme kartanon häväisijöitä, herroiks' heidät tunnustain?

9:S KUORONJÄSEN.

Ei, sit' ei siedä! Parempaa on kuolokin. Sen kohtalo tok' orjuutta on lievempi.

10:S KUORONJÄSEN.

Vaan parkaisunko perusteihin nojaten me arvaisimme sankarimme sortuneen?

11:S KUORONJÄSEN.

Pois kiivastus nyt, kunnes varmaa tiedetään! Sill' ei luulo selvän tiedon vertainen.

KUORONJOHTAJA.

Sen tuuman varsin hyväksyn, ett' tarkalleen me tiedustamme, Atreyn pojan laitoa.

He aikovat astua linnaan, kun keskiportti aukenee ja sieltä vieriää esiin lava, sillä Agamemnonin ja Kasandran ruumiit. Vieressä seisoo Klytaimnestra.

KLYTAIMNESTRA.

Vaikk' ennen puhuin, kuinka vaati kulloinkin,[147] en ujoile nyt haastaa toiseen suuntahan. Mitenpä muuten, mieliessä vahinkoon vihollista, jok' ystävyyttä teeskelee, tuon saartais surman paulaan pääsemättömiin? Ei — vanhaan riitaan juurtuen tää taistelo tapahtui myöhän, kauan suunniteltuna.

Nyt seison tässä töilläni, miss' iskun löin. Niin toimitin — sit'en mä kiellä — että hän ei tainnut surmaa välttää eikä torjua.

Kuin kalan verkkoon, kiedoin hänet viittahan lävettömään, niin — pukuun tuiki tuhoisaan. Kahdesti iskaisen, kaks kertaa kiljaisten hän hervotonna lysmähtää; viel' kolmannen lyön iskun kaatuneesen lupauslahjaksi[148] Manalle, vainajoiden armahtajalle. Niin vaipui, hengähtäin hän viime huokuunsa: rajusti hurme hurskahtaa ja vihmanaan se tummaa vertä pärskähyttää päälleni, jok' elvyn siitä niinkuin kaste virvottaa[149] nuort' elonkortta tähkän olless' tupellaan.

Näin tapahtui se, Argoon ukot arvoisat. Iloitkaa nyt tai surkaa! — minä riemuitsen; ja jos ois kiitospalve sopiva kuolossa, täss' ois se oikein, liian oikein kohdallaan. Niin kirousta ja kurjuutta hän täyteen kaas' sen maljan, jonka itse vihdoin juoda sai.

KUORONJOHTAJA.

Me kummeksimme kieltäs herjan rohkeaa, kun kuolleen miehes luona kehtaat kerskata.

KLYTAIMNESTRA.

Mua kiusaatte kuin naista lyhytjärkistä. Mut sydän pelvotonna lausuu kumminkin, min tiedätte jo — kiittäkää tai moittikaa! se yhtä mulle —: mieheni Agamemnonin tää ruumis on, työ jonka käteni suoritti aseena oikeuden. Niin sen laita on.

KUORO. (säkeistö.)

Min söit myrkyn, kyy? maan kasvamanko, syötävän? Vai veden tuomanko? Raivosi hurjuudess' et kiroustakaan kansasi peljännyt, pois syöksit,[150] surmasit. Maas sun karkottaa, ihmisten iki-inhon!

KLYTAIMNESTRA.

Maanpakohonko tuomitset mun, kärsimään ihmisten inhon, kansan kiroushuutoja; etk' ennen tuota miestä yhtään moittinut, vaikk' yhtä huoleti, kuin lampaan teurastaa mies, jonka laidun villakarjaa vilisee, hän oman lapsens' uhras, syntykipuni suloimman saalaan, pohjoistuulta tyyntääkseen! Maast' ajettavas eikös ollut ois se mies tekonsa häijyn sovitteeks? Mut kuullessas mun työni, tuima tuomar' olet. Neuvon vaan sua uhkaamaan, jos varustettu voitolla on kätes hallitsemaan mua samaten kuin mun on. Vaan jos toisin salli jumala, saat vanhaks tultuaskin mieltä oppia.

KUORO. (vastasäkeistö.)

On isot aikehes, ja povesi rajuna riemuitsee; kun tapot onnestui, hurjana herskut nyt, ja veripirska — hyi! — kiiltävi otsallas: siit' tiliä tekevä oot. Kaikkein hylkynä maksat kohluja kohluin.

KLYTAIMNESTRA.

No, kuuleppas nyt minunkin valani lausetta! Niin totta kuin mun lapseni kuolon kostikin Dike, ja mieheni uhrasin Erinnyille,[151] ei pelvon vilahdusta astu suojiini, niinkauan kuin Aigisthos hoitaa valkiaa mun liedelläin, mua hellien kuin hellii hän. Hän mulle aimo uskalluksen kilpi on.

Siin' on nyt kellellään tuo vaimons' solvaaja, Chryseen tytärten, troiatarten lemmitty, ja vieress' sotasaalis, enteenkatsoja,[152] yön unten selvittäjä, armas hellukka, mi virui hänen vierellänsä teljoilla laivassa, Nyt he perivät palkan ansaitun. Kas, siin' on mies, ja tuoss' sen lempilintunen, ikäänkuin joutsen kuolinkaihon säveltä laulettuansa, lepää. Oivan mausteen hän mun patjahekkumallein sillä valmisti.

VUOROLAULU.

1:NEN KUORORIVI. (1:nen säkeistö.)

Oi tule, tuoni, pian, runtelematta mua tautivuoteella kauan! Mun unta suo keskeytymättä nukkua aina, kun sortui meiltä maan hyvä paimen, tultuaan naisen vuoks kärsimään. Nainenhan hengenkin hältä on nyt ottanut.

KUORONJOHTAJA. (2. säkeistö.)

Helene, pahan mainehes syystä sä sait! Mont' urhoa Troian luo hukutit, mont' ihmishenkeä yksin. Perinpohjin nyt [tuhotyös sinä teit?]

— — — — — — — — — —[153]

KOKO KUORO. (3. säkeistö.)

Ei veri unhotu, pärskymä päälles lähde. Linnallen olit silloin[154] sa urojen hukka, kiistanhenki.[155]

KLYTAIMNESTRA. (4. säkeistö.)

Älä kuoloa kohtalonas ikävöi, tätä[156] raskaksuin; Helenaan älä käännä myös vihojas, muka surmaajaan, joka yksin mont' uronhenkeä hukkasi kansaltas, surun tuottain vertoja vailla!

1:NEN KUORORIVI. (1. vastasäkeistö.)

Henki, jok' ahdistat linnaa ja Tantalon sukua, veljeä kahta, siis naisellen valmistit sa voiton katalan, syöntäni vihloavan.[157] Niin kuni kaarne raateljas vainajan pääll' ylvästäin seisoo hän, riekkuen: "riemu syystä raikukoon!"

KLYTAIMNESTRA. (4. säkeistö.)

Osavammin nyt sanans' ohjasi suus, nimetessäsi tuon iki ahman perheemme vaanijan,[158] joka sen ytimiss' verennälkää ain' elättää: siks' vertyvi vamma uus', vaikk' ehjänä ei ole vanha.

2:NEN KUORORIVI. (5. säkeistö.)

Linnassa temmeltävän lausuit hirveän kostohengen. Ah voi! tarinaasi synkkää turmiosta mi koskaan ei kylly! — Zevs sen salli, hän ken kaikki johtaa, toimittaa. Mit' ilman Zeytä ihmisille sattuu? Mik' ei näist' ole taivaan töitä?

KUORONJOHTAJA. (6. säkeistö.)

Kuninkaani voi! kuninkaani voi! Miten itkenen sua? Mitä rintani rakkaus lausuis? Lukin seittiin kietoutui elämäs, kiro-murhasta henkesi heitit.

KOKO KUORO. (7. säkeistö.)

Voi murhavuode, kun levon kurjan soi Kavalasti surmas sun[159] vaimosi viiltämä kaksois-haava.

KLYTAIMNESTRA. (8. säkeistö.)

Tämän työn tekijäks' mua soimaat siis. Älä näin puhuen sano mua Agamemnonin vaimoks vaan! Ei! vanhapa "kostaja" — kestitsijän tylyn, Atreyn nostama — hirveä tuo, kuningattaren haamussa ilmestyin, sovitukseks tuon ison uhrasi pienien eestä.

2:NEN KUORORIVI. (5. vastasäkeistö.)

Ken todistaa sua vois viattomaks' tähän murhatyöhön? Ken? Lie suvun kostonhenki suonut myös apuansa. Heimosten hurmetulvissa käy synkkä Ares[160] rynnäten; miss' astuneekin, toimeen surmatyön näin laps'syöntiä kostaaksensa.

KUORONJOHTAJA. (6. vastasäkeistö.)

Kuninkaani oi! kuninkaani oi! Miten itkenen sua? Mitä rintani rakkaus lausuis? Lukin seittiin kietoutui elämäs, kiro-murhasta henkesi heitit.

KOKO KUORO. (7. vastasäkeistö.)

Voi murhavuode, kun levon kurjan soi! Kavalasti surmas sun vaimosi viiltämä kaksois-haava.

KLYTAIMNESTRA. (8. vastasäkeistö.)

Ole vai! talohon veti turmion tuo kavaluudellaan! Jos taimeni mullen tuost' ylennyt, sulo Ifigeneia, jot' ain' ikävöin, isältään koki julmaa, julmaa myös kokekoon isä! kalvan lyömänä nyt sovittain tihotyön Manalass' isotelkoon siitä!

3:S KUORORIVI. (9. säkeistö.)

No tartuinhan vaikeaankin pulmaan! Neuvoa, kunne kääntyis,[161] ei keksi äly, huonehan jo horjuu. Jo rankan ver'-satehen linnan kaatavan ma varon, kun lakkas vihmapirske.[162] Jo Dike sieraan uuteen hioo asettaan: häll' ollee mieless' uusi turma.

KUORONJOHTAJA. (2. vastasäkeistö.)

Oi maa, josp' oisit kätkenyt mun povehes, enk' ois hänen vuodettaan hopeaisess' ammeessa nähnyt! Kuka hautaan vie hänet, itkevi hänt'? joko julkenet sie, oman surmattuas uros, itkien viettää peijaisiaan, vale-lempeä sielulleen osottain sovittaa pedontyötäsi väärin?

KOKO KUORO. (3. vastasäkeistö.)

Ken jalon sankarin haudalla hälle lausuu[163] vilpittömällä mielin kiitokset itkua vuodatellen?

KLYTAIMNESTRA. (10. säkeistö.)

Siit' ei sovi lausua huoltasi sun: mun lyömänä hän sai surman, mie hänet hautaan myös, ehk' ei kotolaiset itkekään,[164] Kyll' Ifigeneiakin, kohdatessaan tytär taattonsa siell' suruvirran[165] vuolteilla, hellästi, niin kuni kohtuus on, hänet suudellen helmaansa sulkee.

3:S KUORORIVI. (9. vastasäkeistö.)

Tää solvaus solvaisun on palkkaa;[166] tuomio tuskallist on. Hän lyöjän löi, murha kosti murhan. Niin kauan kuin seisoo Zevs, hän säännön sääs: jos pahoin teet, pahoin käy sun. Niin on![167] Ken talost' ajais lapsen pois, ken kiskaltaa vois renkaan heimovitjast' irti?

KLYTAIMNESTRA. (10. vastasäkeistö.)

Kas, siin' älysit tosi lauselman![168] Ja siksipä mie Pleistheniidein[169] kostonhengelle teen valan, ett' osahain olen tyytyvä, jos kovahankin, kun tyly täst'edes vaan talon jättävi, lähtien heimoa muut' välinäisillä murhilla murtelemaan. Enpä riistojakaan kysy suuria, kunpahan linnasta vaan iäks' karkoittaa sukumurhan vimman ma voisin.

Aigisthos tulee, yllään kuninkaanpuku, aseellisia seuranaan.

AIGISTHOS.

Oi kostopäivän kirkkaus sa riemuisa! Nyt tiedän, että taivahasta katsellen maan päälle jumal' ihmisharhat rankaisee, kun kostotarten kutomissa verkoissa ma riemumielin nään tuon miehen makaavan, isänsä käden ilkijuonet korvaten.[170]

Maan kuningas tääll, Atrevs, tämän isä näät — nyt tarkoin kaikki kertoaksein — karkoitti kotoa, kansan keskelt' isäni, veljensä Thyesteen, kun he valtikasta kiistivät. Palattuansa parka turvaa pyytäen, Thyestes turvan saikin eikä tarvinnut kotonsa multaa hurmehellaan veristää. Mutt' teeskennellen riemupäivän vietäntää tuon herja isä Atrevs, elki mielessään, asetti kohteljaasti isäni äärehen tään omain lasten lihaa — herkku-ruoaksi, kun varpahat ja kätten kärjet silponut ja kätkenyt ol' yksin istujalta pois.[171] Tää pahaa arvaamatta ryhtyi paistihin ja söi — sukunsa vaurioksi, niinkuin näät. Havaittuansa sitte työnsä hirmuisen, hän kiljas, syöksyi seljin, oksens murhakset, ja vannoin hirmusurmaa Pleistheniideille kiroopi vieraspöydän pyhän poljentaa: "Pelopsin koko heimo samoin sortukoon!"

Kas, näistä syistä kaatuneena näet nyt tuon. Ja täysin syin ma murhatuumaa sommitin; sill' isä raukan kanssa karkoitettiin myös ma kolmas laps' kapaloihin vielä kääritty. Vaan kun ma miestyin, Dike toi mun tänne taas. Jo ulkomailla tuota miestä tavoitin ja juonta hälle sommitin jos montakin. Nyt kuolokin vois näyttää mulle hauskalta, tuon Diken paulaan tarttuneena nähtyäin.

KUORONJOHTAJA.

Aigisthos, ei saa onnetonta pilkata! Sä kerskaat varsin tappaneesi miehen tään, tuon itkettävän murhan yksin harkinnees. Mä sanon vaan: sun päähäs tilin päivänä iskeepi kansan kirous ja kivitys.

AIGISTHOS.

Noin lörpötätkö, alihankaa soudellen, vaikk' istuu laivaa ohjaamassa perimies? Viel' ukkonakin nähdä saat, kuink' ikävää on vanhempana soukkaa suuta oppia. Mut oivat ihmeentekijät on vankeus ja nälän vaiva vanhoihinkin oppiaan teroittamaan. Kuink' et sa tervein silmin nää? Älä potki vastoin tutkaint', ettei pistä tuo!

KUORONJOHTAJA.

Sä ämmä, muiden olless' sotaretkellä kotona viruit, aviovuoteen raiskasit! Tään murhan mietit sotajoukon herralle!

AIGISTHOS.

Viel' itku itää sulle noista nuhteistas. Sun kieles aivan toisin soi kun Orfevsin: hän laulun viehäkkeellä kaikki kiinnitti; sä joudut itse kiinni, jos viel' ärsytät mua haukunnallas. Kylläs vielä pehmiät!

KUORONJOHTAJA.

Vai sinustako paisuis Argoon valtias, joka vainajalle harkittuas murhatyön, sit' omin käsin toimittaa et rohjennut!

AIGISTHOS.

Olihan selvään naisen tointa vietellä tuo paulaan. Vanhaks vihaajaks mua epäiltiin. — Mut tästä puolin koetan kansaa hallita tuon tavaroilla. Kireälle valjastan ma niskurit, etteivät aisan vieressä ne kirmaa liikaa syötyään. Kai nälkä pian ja kolkko pimeys niiltä niskan nöyristää.

KUORONJOHTAJA.

Mut miks et itse, kurja raukka, riistänyt sa sankarilta henkeä, vaan puoliso maan jumalain ja kansan kauhuks surmas sen? Vaan kyll' Orestes elää vielä jossakin, ja onnen turviss' tultuansa kotihin hän voitollisna tappaa teidät kummankin.

Kasandran ja Agamemnonin ruumiit poistetaan näkymältä.

— — — — — — — — — —

KUORO.

Kohta nähtänee, kuink' aiot uhkaukses täytellä.

AIGISTHOS.

Ylös oivat aseveikot! täss' ei toimi kaukana.

KUORONJOHTAJA.

Hei, siis kalpa kourahan ja valmis olkoon joka mies!

AIGISTHOS.

Enpä miekään, miekka käissä, totta kammo kuolemaa.

KUORONJOHTAJA.

Kuole vain! Sen sanoit oikein. Koetellaanpas onnea!

KLYTAIMNESTRA (astuu esiin).

Ellös suinkaan, armas urho, enää pahaa kylväkö! Onhan ennestäänkin laiho korjattava kurjakin. Kärsimyst' on kyllin saatu; elköön verta vuotako! ja te äijät, kotikorsuun menkää kukin, ennenkun pahaa tehden pahan näätte. Meidän täytyi tehdä näin. Jos ois taudin lievikettä, kyll' ois siihen turvattu, vainoojan kun koura meit' on surkeasti runnellut. Tää on naisen mielipide, jos se kuulla kelvannee.

AIGISTHOS.

Vaan kun suotta soimausta noin ne syytää silmillein, onnen päätöst' odotellen eksyvät noin maltistaan, herjaten mua valtiastaan — sit' en jaksa kärsiä.

KUORONJOHTAJA.

Argoolaisten ei tapa mairitella konnaa, ei!

AIGISTHOS.

Annas äijän mennä tulla — vielä niskas notkistan.

KUORONJOHTAJA.

Et, jos onnetar Oresteen ohjaa tänne saapumaan.

AIGISTHOS.

Tiedänhän maankarkulaisten toiveistansa elävän.

KUORONJOHTAJA.

Paisu, turvo, maahan survo oikeutta, saadessas!

AIGISTHOS.

Tiedä, herjaukses saat sä vielä kerran sovittaa.

KUORONJOHTAJA.

Keikaile nyt uljastellen, kukko kanas kyljessä!

KLYTAIMNESTRA.

Mitäs tyhmäin haukunnoista! Linnan haltioina me kahden kaikki järjestämme oikealle tolalle.

Kaikki poistuvat näkymältä.

Viiteselitykset:

[1] Näitä y.m. sadun piirteitä Aischylos ei näy lukuun ottaneen.

[2] Näitä y.m. sadun piirteitä Aischylos ei näy lukuun ottaneen.

[3] Agamemnon oli luvannut vuorten huipuille viritetyillä valkeilla lennättää kotia sanoman voitostaan.

[4] Oikeastaan kuvapuhe: "härkä multa sulkee suun".

[5] Näitä jumalia palveltiin korkeitten vuorien huipuilla.

[6] Aleksandros s.o. Paris.

[7] Pariin ja Helenan häissä ei polttouhrit ottaneet hyvin syttyäkseen, joka ilmaisi jumalien mielipahaa.

[8] Näin Troiakin aarteineen sai äkki-hukan, kun iloitsi luullen Achailaisten jo lähteneen.

[9] Oikeastaan: "Laula ailinos j.n.e." Linos laulajan tai nuorukaisen surullisen kuolon johdosta syntyi ailinos niminen laulu, joka tässä merkinnee vaan yleensä suruvirttä. Tietäjä = Kalchas.

[10] kuolaimet = Achailaisten sotajoukko.

[11] Viittaus siihen, että Artemis on vihainen Atreideille, joitahan nuo kotkat osottavatkin.

[12] Paian on Apollon lääkejumalana.

[13] Kalchas, kreikkalaisten ennuspappi.

[14] Mailmassa vallitsee korkea siveyden laki, jota Zevs edustaa. Hän rankaiseekin parantaakseen meitä, armosta. Se ajatus lohduttaa kuoroa.

[15] Uranos.

[16] Kronos.

[17] Silloin: Argoosta lähdettaissä.

[18] Euboian salmessa. .

[19] Strymonista; Thrakiasta. Se oli pohjoismyrsky.

[20] herra: Agamemnon.

[21] Kunnianhimon tieltä alkavat isäntunteet väistyä.

[22] Ensimmäistä surkeaa harha-askelta seuraa yltymys rohkeuteen, hurjuus, paatumus — hukka.

[23] "sahraminkellervä" viitta.

[24] kaunis ja puhumaton kuin kuva.

[25] kaino, ei mikään lepakko laulajanainen.

[26] Dike, oikeuden jumalatar.

[27] Klytaimnestra oli kutsunut vanhukset kokoon, ilmoittaakseen heille hauskan tiedon.

[28] joka siivetönnäkin lentää nopeasti. Ivalla sanottu

[29] Hefaistos: tulen jumala, Panu. Agamemnon oli luvannut tulimerkeillä ilmoittaa Troian valloituksen kotia (kts. v. 8). Tuliviestin lentoa vuorenhuipulta huipulle kerrotaan tässä nyt. Ida: vuori Troian likellä.

[30] Athos vuori Chalkidiken niemellä.

[31] Makistos: pohjois-Euboiassa.

[32] Messapion: itäisessä Boiotiassa.

[33] Kithairon: etelä-Boiotiassa.

[34] Gorgopis: Megariin kaakkoisosassa.

[35] Aigiplankton: liki Isthmoa.

[36] Asiaa verrataan jumalain juhlissa tapahtuvaan soihtujuoksuun, jolloin juostiin kilpaa palavat soihdut kilvissään ja se voitti, ken ensin pääsi perille, soihtunsa sammumatta.

[37] Kirpelähkö vastaus kysymykseen edellä säkeessä "Mut onko tuosta todistus sull' erheetön?"

[38] Kilparata eli "diaulos", kaksoisrata: oli juostava rata edestakasin. Retki Troiaan oli radan ensi puoli, paluu sieltä sen jälkipuoli.

[39] Klytaimnestra erottaa keskenään vainajain kostohenkien tuottamat rankaisut ja "muun turmion", s.o. merimyrskyt ja muut vastukset paluuretkellä.

[40] Kuoro luulee tässä toivotettavan sotajoukolle onnellista kotiintuloa, vaan Klytaimnestra ajattelee aivan toista. Salajuonen onnistuminen olisi hänen "nautintonsa."

[41] Hän: Paris.

[42] Kuoro uskoo, Solonin mukaan, että rikkaudesta syntyy kyllästys, ylpeys ja röyhkeys, joka loukkaa jumalia ja vie väkivallan tekoihin, mistä koituu kosto ja kurjuus vielä röyhkeilijän jälkeläisillekin.

[43] Tää: Helena. — Tietäjät: Helenos ja Kasandra.

[44] ruhtinas: Menelaos kaiketi. (Kohta näyttää olevan lukuparsiltaan pilalla).

[45] Hellaan hätä ja sen ruhtinaita uhkaava turmio.

[46] Ares, sodanjumala, harjoittaa ruumiskauppaa, saaden eläviä ruumiita ja antaen ne tuhkana takasin uurnoissa, joita hänellä on lajiteltu varasto. Niissä ei ole kultahiekkaa. Vaakamaljoissaan punnitsee hän elämää ja kuolemaa.

[47] ruhtinaan; vrt. [44].

[48] Viittaus Klytaimnestraan. —

[49] Python valtias: Apollon, joka suojeli troialaisia ja ampui Achillevsinkin. Ruton nuolilla hän myös kaasi kreikkalaisia Troian luona.

[50]. Hermes on jumalien airut.

[51] Vanhat sukusankarit, heerokset (Danaos, Pelops, Persevs, Adrastos y.m.) seurasivat vielä vainajinakin — niin uskottiin — hartaalla myötätunnolla ja avulla jälkeläistensä toimia.

[52] pyhät istuimet: kuningasten kunniasijat kansankeräjissä. = Aamuaurinko heijasti juuri jumalankuvain (Apollon Agyievs'in y.m.) kasvoilta.

[53] "Maksakaa valosta valoa!" — Isännän, valtiaan poissa ollessa on ikäänkuin yö pimentäisi kotoa ja kansaa.

[54] s.o. Zevn salamalla.

[55] Metafora: tulomme voittaa menot; murhe ei vastaa puntarilla ilon painoa.

[56] Airut mainitessaan templeihin annettavia lahjoja ("anathemata") ajattelee niille sopivaa omituskirjoitusta.

[57] Katselija saattoi tässä ajatella Manalan porttia.

[58] Pian hän oli näyttävä osaavansa tavallaan senkin keinon — verellä värjätä vaskikalpaa!

[59] Kuoro ivailee, tajuten miten paljo tosiperää tuossa puheessa on.

[60] Sodan kaksoisvitsaus (sota ja rutto?) lyö valtiota ja yksityistä.

[61] Nim. ukonsalama ja merenmyrsky — s.o. pohjoistuuli.

[62] Laivat ovat sarvikarja, jota paha paimen, rajutuuli kaitsee.

[63] varasti: veden ja valkean vallasta.

[64] Onni: onnen hengetär.

[65] Ahdin: oikeastaan Meri-Hadeksen.

[66] Airut vääntelee ja kääntelee sanojansa, uskotellakseen toivovansa että Menelaos vielä palajaa ja peitelläkseen pelkoansa.

[67] Näillä sanoilla on koetettu sepittää jotakin vastaavaa alkuteoksen, suomentajalle miltei mahdottomalle sanapilalle Helenan nimellä: Helenaus, Helandros, Helepiolis = "laivain-, miesten kaupungin hävittäjä." Suomentaja ei uskaltanut sanoa: "heimonsa helvetti." Nomen est omen.

[68] Kedos = huoli; häät. Sanapila.

[69] Paris ja Helena vastaanotettiin Troiassa ilolaululla, joka sitten muuttui suruvirreksi.

[70] Vanhan on vaikea oppia!

[71] Priamoa ja Hekabea miellytti kaunis miniänsä.

[72] turmion: oik. "Aten". Hirviön tappamat ovat uhria Atelle.

[73] s.o. Helena.

[74] Silmien lempinuolet sattuivat miesten sydämmiin.

[75] Ken mielisi kuolla lapsetonna? Rikkauden lapsi on hekuma, ylpeys, lankeemus.

[76] Kuoro (= runoilija) ei hyväksy vanhaa luuloa, että jumalat ovat katehet lahjoistaan. Pahuus vaan siittää turmion, hurskaus onnen — ajattelee hän.

[77] ilkityö: "hybris", röyhkeyden rikos.

[78] vainotar: "Ate", hybriin sikiö. Sen kokivat trojalaiset, eivät voineet välttää koston tuhoa.

[79] Dike: hybriin vastakohta.

[80] Helenan vuoksi: niin huonosta syystä.

[81] Ilion kohtalo ratkaistiin muka jumalien käräjissä.

[82] hiisi, vainovarsa: vihjaus kuuluisaan puuhevoseen.

[83] urhojoukko, leijona: originaalissa sanapila: kansa (leos) muuttui äkkiä jalopeuraksi (leon). — Seulaistähden lasku = yöllä.

[84] Vastaus säkeesen edellä "kuka tointaan tarkoin täyttänyt on."

[85] = tyhjä peilikuva. Arvaamattansa Ag. kuvaa oman puolisonsa luonnetta.

[86] Tekijä ilmaisee Athenan kansalaisen tasavaltaisia mielipiteitä.

[87] Klytaimnestran puhetta voi tässäkin ymmärtää kahtalaisesti: voi ajatella hänen tarkoittavan joko Aigisthoa (kuten kuoro sen käsitti), tai Agamemnonia (kuten hän itse tahtoi ymmärrettävän).

[88] Eräs 3-ruumiinen satuhirviö. Agamemnon olisi tarvinnut monta kertaa kolme ruumista, kun hoettiin niin usein kuolleeksi.

[89] Infernum letum. Klytaimnestra ilmaisee salaisimmat aatoksensa.

[90] Kansa ei siedä ylimysten valtaa. Aischylon demokratiaa.

[91] Silmät oli rietas elämä himmentänyt.

[92] Hän ajattelee sydämessään Manan toivotonta "linnaa". Vänkelät ja haeksitut sanat, samoin kuin edelliset ylenmääräiset ylistelyt aavistuttavat takatarkoitusta.

[93] Agamemnon kaipaa puolisonsa korupuheissa, joita hän leikillisesti moittii, enemmän vilpitöntä tunnetta.

[94] "Jumalat ovat kateet!"

[95] Ei asetappelu eikä sanakiista.

[96] turmelemaan: ei mattojen takia, mutta herättämällä kateellisten jumalain mielipahaa.

[97] Talo on tyhjenemättömän rikas kuin meri — kerskaa hän.

[98] tään: kahdamielisesti sanottuna voi myös merkitä häntä itseään.

[99] Kuorolaulu muuttuu ihan kuin itsestään ennusvirreksi.

[100] Auliin rannasta lähdettäissä.

[101] Ettei heitä liika paljon eikä liian vähän.

[102] Huonetta kuvataan metaforisesti laivaksi.

[103] Ifigeneian uhraus on kuoron pelon aiheena. Se on parantumaton vamma, seurauksiltaan tuhokas.

[104] Asklepios herätti kuolleita, kunnes Zevs iski hänet nuolellaan. Luonnon ikijärjestys pysyy.

[105] Kuoro ei rohkene lausua pahoja aavistuksiaan.

[106] juhlahan: oik. kätten pesijäisiin, joka kävi juhla-atrian edellä.

[107] saaliinsuojan: Zevsin. Neito oli itse uhriksi aiottu.

[108] = Herakles.

[109] arkhaióploutoi ja neóploutoi.

[110] "Minä tunnen emäntäsi: ei hän ole niin lempeä kuin miltä näyttää."

[111] Helleenien korvissa muukalaiskielet kuuluivat pääskyn (tai papukaijan) pakinalta.

[112] otus: siis huimapäinen, äksy.

[113] Apollon on valon ja ilon jumala.

[114] Sanapilaa katkerassa mielessä. Oikeastaan: "Apollon, joka turmelit mun" (apollon hemos).

[115] Orestes.

[116] Tää: Agamemnonin murha; toiset: Thyesteen kamala atria.

[117] Hän on näkevinään, kuinka Klytaimnestra hommaa miestään kylvettäin.

[118] tuonelan verkko ss.: Klytaimnestran salajuonten kudos miehensä turmioksi.

[119] parvi: Erinnyt, kostonhenget.

[120] = mies ja vaimo orakelin kielessä.

[121] Orakeleista mieli vaan hämmentyy; vasta asian oma päätös antaa selvän tiedon.

[122] sinä: kuoro.

[123] tuo: Agamemnon.

[124] Satakieli oli tarun mukaan alkuaan nainen, Filomela, joka muutettiin linnuksi, kun hänen poikansa, Itys, kuoli surullisen kuoleman; vielä lintunakin hän valittelee poikaansa, huutaen "Itys, Itys!"

[125] Er. virta Troian luona.

[126] silloin: ennen Pariin ilkityötä.

[127] Manalan virtoja.

[128] Sille ei kelpaa juhlajuomaksi rypäleen mehu.

[129] Atrevsin rikos.

[130] Thyesteen rikos (kts. johd.).

[131] Attikan oikeustojen edessä vannoi todistaja, ollakseen pätöinen, erään "ennakkovalan".

[132] Loksias = Apollon.

[133] Kasandra on nyt saanut tahtonsa: kuoro uskoo häntä.

[134] leijonan: Aigisthos.

[135] Uusi ennuspuuska kipuineen.

[136] Sudensurmaaja: Apollo "Lykaios"; Lykos, susi. Sanapilaan kts. seur. susi: Aigisthos.

[137] ilkuksein: kun niistä ei ole minulle apua.

[138] Troialaisilta, jotka eivät uskoneet häntä, vaan pilkkasivat hulluksi.

[139] eli: mun ilmeisesti syyttömänä kärsivän.

[140] Orestes.

[141] harjakiven: ikäänkuin rikosten rakennukseen.

[142] "niin minäkin sulkeudun samaan tuomioon".

[143] pensasta: siellä piilevää vihollista, tämä: että kuolin pelkäämättä.

[144] komeain: "sormin osotettavien".

[145] hänen: kuninkaamme.

[146] Kuoro arvaa Kasandran puheista, että se on Klytaimnestran ja Aigisthon tointa yksissä juonin. Aischylon vapaavaltainen mieli ilmenee tässäkin.

[147] Klytaimnestra puhuu aluksi jotenkin tyynesti, mutta yltyy vähitellen hurjan intoisaksi.

[148] Agamemnon voi nyt enää odottaa armoa vaan manalaisilta! Ivaa.

[149] Murhaaja sovittaa itseensä kauniin vertauksen pirullisen kauheasti.

[150] syöksit: Oresteen, surmasit: Agamemnonin.

[151] Dike Oikeuden jumalatar; Erinnyt kostottaret.

[152] Katkeralla vihalla kasailee Klytaimnestra nimityksiä Kasandralle ajatellen: virukoot vielä kuolemassakin vieretyksin!

[153] Alkuteoksessa aukko, jonka alkuperäistä sisältöä helpompi arvata kuin varmaan tietää.

[154] silloin: jo Atridein luo tultuaan oli Helena salasyynä ja aiheena Agamemnonin tulevaan perikatoon.

[155] kiistanhenki: "Eris".

[156] tätä: omaa tuhotyötänsä hän tarkoittaa.

[157] hänen henkensä mukaisen, s. o. katalan, kuten kaarneen on voitto ja voittokulu.

[158] Klytaimnestra kaunistellen tekoaan, lykkää sitä "deemonin" syyksi, jonka käsitettä hän väärentelee toiseksi kuin mitä kuoro tarkoitti, vrt. seur. 8. säkeistön "sano mua…"

[159] Kuoron korkeampi käsitys "deemonista"; sillä ei saa puolustaa konnantöitä.

[160] Ares: sodanjumala.

[161] Klytaimnestran sofistiikka panee kuoron ymmälle: Klytaimnestra on (näennäisesti) oikeassa, kun kosti pahan pahalla, harjoitti selvää oikeutta. Se vain tuntui niin oudolta, että rankaisu tuli sieltäpäin, oman vaimon kädestä.

[162] pisaroiminen ennustaa suurempaa sademyrskyä. Myrskypilven takaa välkkyy jo Oresteen miekka.

[163] epitofios lógos oli runoilijan ajan tapaa.

[164] Heidän osaa ottamattakin. Ajatus lienee täydennettävä: Eikä Argoon kansalaiset tule olemaan saapuvilla.

[165] s.o. Tuonelan virralla.

[166] Kuoro myöntää että "jalo sankari" on hänkin tehnyt "solvaisun", moitittavan työn. —

[167] Rikoksen sikiö on kosto. Klytaimnestra ajattelee tuoksi sikiöksi tytärtänsä; katselija saattaa luulla sillä tarkoitettavan Oresteen tulevaa kostoa. Hämäryys on tahallinen.

[168] "tosi lauselman": oik. orakelilauseen. Aavistamattansa hän sillä sanalla vahvisti todeksi, että Orestes oli tuleva.

[169] Pleistheneen suku = Atreyn suku.

[170] Aigisthos jättää mainitsematta, ettei Thyesteskään ollut suinkaan viaton, hän kun oli vietellyt veljensä vaimon.

[171] Näyttääkseen jälestäpäin vieraalleen, mitä tää oli syönyt.