Hienoston huvinäytelmä

HIENOSTON HUVINÄYTELMÄ

Kirj.

Agnes ja Egerton Castle

Englanninkielestä ["The Bath Comedy">[ suomentanut

Valfrid Hedman

Arvi A. Karisto, Hämeenlinna 1917.

Englantilainen kirjailijapariskunta Agnes ja Egerton Castle on nyt kaksikymmentä vuotta julkaissut kaunokirjallisia tuotteita yksinomaan yhteisellä nimellä. Pääosa siinä työskentelyssä on kuitenkin mr. Castlella, joka on syntynyt v. 1858 ja sai hyvin monipuolisen kasvatuksen, aluksi Pariisin ja Glasgowin yliopistoissa, sittemmin Oxfordissa ja Cambridgessä luonnontieteiden tutkijana lisensiaatiksi asti, Lontoon lakiopiston kuuntelijana, sotakoulussa ja luutnanttina länsi-intialaisessa rykmentissä, kunnes tuli rannikkolaivaston sukellusveneiden insinöörikapteeniksi ja suuren sanomalehti-yhtymän johtajaksi. Hän on vaikutusvaltaisen brittiläisen Laivastoliiton varapresidentti, ja tuli muutamille suomalaisillekin tunneluksi v:n 1908 olympialaisista kisoista, brittiläisten miekka- ja sapelijoukkueiden johtajana. Alotettuaan kirjailijauransa miekkailua koskevilla tutkimuksilla, joista ensimäinen ilmestyi v. 1884, hän siirtyi v. 1891 romaanin ja näytelmän aloille ja sai avukseen v:sta 1898 vaimonsa. Ensimäisenä huomattavana kaunokirjallisena menestyksenä oli yhteistyön toinen tuote, nyt suomennettu "Hienoston huvinäytelmä" (The Bath Comedy), joka on myös kiertänyt todellisena näytelmänäkin, tekijäin sovittamana näyttämöä varten David Belascon kanssa.

Erityiseen aikaan ja piiriin kohdistuvalla sepittelyllään ovat Agnes ja Egerton Castle saavuttaneet laajan lukijakunnan muissakin sivistysmaissa, kuvaillessaan 18. vuosisadan jälkipuoliskon säätyläiselämää Ranskassa ja etenkin Englannissa. Onnistuneen sattuvasti he esittävät silloista ajanhenkeä ja kepeätä hienostelua tuohon ilmapiiriin sovittautuneen romanttisuuden valossa, joka viehättää nykyaikaista lukijaa silti luontevan todellisuuden tunnulla, vain paljoa erilaisemman kuin oikeastaan voisi aavistella pelkästä vuosisadan aikaerosta johtuvaksi. Noista teoksista, jotka tosiaan kykenevät selkeästi nostattamaan esille yleisen inhimillisyyden piirteitä menneisyyden seurusteluhyörinästä, on pari myöhempää muodostunut jonkunlaiseksi jatkoksi "Hienoston huvinäytelmälle", käsitellen osittain samoja elävästi esiteltyjä ja todella muistelmateoksista tavattuja yksilöitä; mielenkiintoisimpia näistä on veikeä oikuttelijatar, nuori leskirouva Kilty Bellairs, varsin perikuvallinen aikansa edustaja.

"Hienoston huvinäytelmän" näyttämö, vanha eteläenglantilainen Bathin kylpyläkaupunki, esiintyy kertomuksessa loistoajaltaan, kuningas Yrjö III:n päiviltä; nykyään se on vain vauras, hienosti rakennettu, hieman vanhanaikaisen arvokkaalta näyttävä liikekeskus, jonka sisäisessä elämässä ei enää ilmene jälkiä entisen brittiläisen ylhäisön ja valistuspiirin keikailevasta uljastelusta ja pikku sukkeluuksia pusertelevasta henkevyydestä. Ranskan vallankumouksen jälkeen antoi gallialainen esimerkki toisia suuntia julkiselle seurusteluelämälle koko sivistyneessä maailmassa, yleensä arkisemmalla perustalla.

V. H.-A.

I kohtaus.

— Mitä? Suloinen lady Standish kyynelissä!

Rouva Kilty Bellairs keinutteli hentoa ruumistaan yhdellä jalalla ja loi ivallisen, hiukan halveksivan, mutta kuitenkin hyväluontoisen katseen huoneessa olevan toisen naisen solakkaan vartaloon. Tämä toinen makasi suullaan kullattujen jalkojen kannattelemalla satiinipohjaisella sohvalla ja nyyhkytti.

— Kyyneleet, — sanoi Kitty-rouva pyörähtäen kantapäällään katsellakseen kuvastimesta uuden väljän laahushameensa kuosia ja ihaillakseen sen siroja poimuja, joilla kapealta kadulta pitkään, hämärään huoneeseen tunkeutuneet auringonsäteet välkkyivät, — kyyneleet, rakkaani, ellei itke viehättävästi (ja tiedä, että yksi tuhannesta ei siihen kykene), ovat ylellisyyttä, josta jokaisen arvonsa tuntevan naisen pitäisi kieltäytyä. Kas minä, — ja Kitty-rouva nyppäsi puuteroitua kiharaa ja käänsi päätänsä kuin lintu vilkaistakseen vielä kerran kuvastimeen ennenkuin vaipui nojatuoliin ja vetäytyi lähemmäksi murheellista ystäväänsä, — minä en ole vuodattanut kyyneltä senjälkeen kun menetin ensimäisen rakastajani, ja siitä on… en tahdo sanoa, montako vuotta. Olin tavattoman varhaiskypsä lapsi! Kun puhun kyyneleestä, muista, että se on kuvaannollista kieltä. Pois se, että kieltäisin pienen kastehelmen tenhon… yhden ainokaisen, jonka juuri voi sormenpäähän poimia ja joka juuri riittää hiukkasen kostuttamaan tunneherkkää silmää. Oh, se ei ole ainoastaan luvallista, vaan sitä on viljeltäväkin. Mutta tuollainen jollotus… kun nyyhkytykset tärisyttävät ruumistasi, kyyneleet kastelevat nenäliinasi likomäräksi ja saavat silmäsi punottamaan, nenästä puhumattakaan… hyi, hyi, se on aivan järjetöntä! No, — lisäsi hän, äkkiä muuttaen äänensävynsä lempeäksi ja silittäen ystävänsä pieluksiin painunutta päätä, missä kauniit kutrit säteilivät rikkaina omassa päiväpaisteessaan, — mikä nyt sitten on?

Lady Standish nousi verkalleen ja raukeasti istuvaan asentoon ja kohotti kasvonsa, joiden hienoa kauneutta intohimoisen surun kiihkeys tärveli. Hän katseli sumeilla sinisilmillään Kitty-rouvan täyteläisiä, hymykuoppaisia poskia.

— Ah! — hengähti hän huokauksen mukana, joka oli kostea kuin huhtikuun tuulahdus ja myöhästyneen nyyhkytyksen katkaisema. — Ah, tässä näet maailman onnettomimman naisen! Ah, sydämeni on särkynyt!

Nenäliina, joka todellakin oli aivan kelvottomaksi lionnut, nousi taaskin kiihkeästi noille kyynelistä tulviville silmille.

— Hyväinen aika, — huudahti kaunis leski, — et voisi näyttää surkeammalta, jos sinulla olisi isorokko! Ja olet ollut vasta kolme kuukautta naimisissa!

— Voi minua! — vaikeroitsi lady Standish.

— Vai niin, — virkkoi Kitty-rouva, — onko hän taas ollut häijy? Tule itkemään povelleni, Julia. Mistä on kysymys? Suuteliko hän otsaasi huultesi asemesta? Tai sanoiko hän: "tuhat tulimmaista, madam!" kaataessasi teekupin hänen liivilleen? Vai vallanko hän, se hirviö… oi, eihän se ole mahdollista, mutta miehet ovat nyt sellaisia… vallanko hän rohkeni kuiskata, että lady Caroline näytti… siedettävältä eilen illalla?

Lady Standish nousi jaloilleen, mytistäen nenäliinansa pienessä kädessään, ja katseli ystäväänsä hurjalla traagillisella surulla.

— On turhaa sulkea silmiäni, — sanoi hän. — Herkeä minua pistelemästä, hyvä rouva Bellairs. Minun täytyy katsoa totuutta suoraan silmiin! Puolisoni ei minua enää rakasta. Oi, Kitty, Kitty, — hän vaipui hyvin nopeasti murhenäytelmän korkeudesta, hyrskähtäen jälleen itkun ulinaan, — eikö se ole surullista? Olen koettanut, sen taivas tietää, voittaa hänet takaisin hellimmällä rakkaudella, säälittävimmällä vetoamisella. Hän on nähnyt minun itkevän, kaihosta riutuvan. "Riistämällä minulta rakkautesi", olen hänelle sanonut, "riistät minulta elämän". Ja hän, hän… oi, miten voin sen sinulle kertoa! Päivä päivältä hän on seurassani yhä vähemmän ja vähemmän. Hän käy ulkona muiden kanssa. Hän uhraa iltansa vieraille… niin, vieläpä puolet öistänsäkin, ja minä saan sillaikaa nyyhkyttää itseni uneen kotona. Näin häntä tänään vain kaksi minuuttia… se tapahtui puoli tuntia sitten. Hän astui tänne luokseni, näyttäen, ah Kitty!… näyttäen sellaiselta kuin vain hän voi näyttää, miesten komeimmalta ja siroimmalta. Minä laulelin, livertelin kuin lintu-rukka liverrellee, kun se koettaa houkutella kumppaniaan pesäänsä. Hän astui huoneen läpi sanaa sanomatta, olematta minua huomaavinansakaan, vaikka hän ennen aina sanoi, että oli taivaallista istua kuuntelemassa ääntäni. "Mitä!" huudahdin, kun hän ehti ovelle, "eikö sanaakaan Julia-paralle?" Tuon sydämestäni kirvonneen huudahduksen kuullessaan, Kilty, hän kääntyi rypistäen otsaansa ja sanoi… oi, oi, oi!

— Haa, — virkkoi Kitty-rouva, — mitä hän sanoi? — "Taivas varjelkoon mies-poloista", hymähti hän itsekseen; "tuo nainen on lähde!"

— Hän sanoi, — nyyhkytti Julia, — "eikö mies saa edes lähteä kävelylle?" Ah, kunpa olisit kuullut hänen kylmän, välinpitämättömän sävynsä, niin olisit ymmärtänyt, miten se viilsi sydäntäni. Minä riensin hänen luokseen, laskin käteni hänen hihalleen, ja hän sanoi…

Taaskin suru tukehdutti Julian.

— No, mitä hän sanoi?

— Hän sanoi… voi, voi… hän sanoi: "Julia, älä käpälöi minua."

Rouva Kitty Bellairs, Bathin juhlittu kaunotar, ihailijoittensa mielestä koko Englannin viehättävin nainen ja säihkyvän sukkela, nauroi hiljaa itsekseen, nousi sitte tuoliltaan, tarttui solakkaa ystävätärtään olkapäistä ja marssitti hänet kuvastimen eteen.

— Katsohan itseäsi, — sanoi hän, — ja katso minua.

Lady Standish säpsähti. Vastakohta hänen oman epäjärjestykseen joutuneen tukkansa, juovittuneiden, turvonneiden kasvojensa, siistimättömän aamupukunsa ja vieressään seisovan olennon kukoistavan täydellisyyden välillä oli enemmän kuin hän sieti nähdä. Yksityiskohtia myöten virheettömän kauniina kuin puutarhaneilikka Kitty Bellars hymyili hempeästi omalle kuvallensa.

— Rakkaani, — virkkoi hän, — minulla on näiden viimeisten kolmen vuoden ajalla ollut kolmekymmentäseitsemän tunnustautunutta ihailijaa, eikä ainoakaan ole minuun vielä väsynyt. Bellairs-poloinen, — sanoi hän keveästi huoahtaen, — oli ollut kaksissa naimisissa ennen minua ja kuollessaan hän oli yhtä vaille seitsemänkymmentä, mutta viime hengenvedossaan hän vakuutti minulle, että minä hänelle kaiken ilon tuotin, mitä hän koskaan oli tuntenut.

Lady Standish lakkasi itkemästä äkkiä kuin olisivat hänen kyyneleensä koneellisesti ehtyneet. Hän katseli vakavasti leskeä.

— No, lapseni, — jatkoi rouva Bellairs kuudenkolmatta ikävuotensa mahtipontisuudella, — olemme nyt olleet tuttavia neljä viikkoa, ja olet useammin kuin kerran kunnioittanut minua sanomalla, että pidät minua ystävänäsi.

— Se on totta, — myönsi lady Standish.

— Kuuntele minua sitte. Miesten kanssa seurustellessa on kolme tärkeätä sääntöä vaarin otettava. Ensimäiseen sisältyy lukemattomia pikkuseikkoja, mutta lyhyesti ja ylimalkaisesti se kuuluu näin: Älä ole koskaan yksitoikkoinen! Toinen sääntö: Älä koskaan anna miehen olla itsestäsi liian varma! Oi, se on ihmeellisen viisas ohje; mieti sitä. Kolmas: Älä koskaan, älä milloinkaan salli hänen huomata miten… hm, miten vähän rakastettavalta voit näyttää! So, so, sinä olet sievempi nainen kuin minä, mutta et silloin, kun olet itkeä tillitellyt ja esiinnyt ärtyisänä.

Lady Standish istuutui äkkiä ikäänkuin jäsenensä eivät enää olisi häntä kannattaneet. Hän katsahti kattoon kyynelten sumentamilla silmillä.

— Sanohan, — tiedusti Kitty-rouva tutkivasti kuin tuomari, — montako kertaa päivässä kerrot sille onnettomalle, että häntä rakastat? Ja vielä pahempaa, montako kertaa päivässä vaadit häntä vakuuttamaan rakkauttansa sinulle? Väitän, että se on kylliksi ajamaan hänet korttipeliin tai juoppouden helmaan… tai johonkin muuhun helmaan, mikä on vielä tuhat kertaa pahempaa! Ja sanohan, jos tuhlaat kaiken, mitä sinulla on, tyhjentäen kukkarosi, niin luuletko, että kukkarosi siitä muuttuu hyvin arvokkaaksi omaisuudeksi? Se on vain palanen nahkaa. Ei, ei, säilytä kultasi ja jakele sitä vain murunen kerrallaan, äläkä anna sitä ollenkaan, ellet saa täyttä vastinetta. Oh, — huudahti Kitty suuttumuksen heleän ruson kohotessa näkyviin hänen punaisen kasvomaalinsa läpi, — ihmettelen, että naiset ovatkin sellaisia hupsuja… esittävät palvelijattaren osaa, missä heidän pitäisi valtijattarina käskeä, heittävät pois pyytämättä, mitä heidän tulisi erinä jaella vain polvillaan rukoileville! Onko kukaan mies minulta saanut anomatonta tunnustusta? Olenko koskaan suonut hartaimmallekaan rakastajalle muuta kuin sanasen "ehkä" tai "kukaties", hymyn, kasvonvärähdyksen, sormenpään? (Mitä ne minulta ovat varastaneet, en tietenkään ole antanut! Ja sitäpaitsi ei se tunnu siellä eikä täällä.) Ja, paras lady Standish, milloin olet lakannut käyttämästä ihomaalia, kähertämästä ja puuteroimasta tukkaasi, pitämästä säädyllistä aamupukua, muodinmukaista laahushametta, korkokenkiä sievissä jaloissasi, jalokiveä korvassasi ja tilkkutäplää leuassasi?

Lady Standish oli lakannut tähystelemästä kattoon ja katseli sensijaan ystäväänsä.

— Mutta, madam, — sanoi hän, — nämä ovat omituisia neuvoja. Tahtoisitko, että keimailisin puolisolleni ikäänkuin (Jumala suokoon anteeksi, että sellaista sanonkaan), ikäänkuin en olisi aviovaimo, vaan rakastajatar?

— Kas niin, — virkkoi rouva Bellairs lyöden käsiään yhteen, — siinä se koko surkeus onkin! Olet miehen laillinen, rehellinen vaimo, ja siksi kaikki ikävyys ja jokapäiväisyys, kaikki ärtyisyys, otsan rypyt ja silmien kyyneleet. Jumala varjelkoon meitä! Kuka saattaa häntä moittia, jos hän sinuun kyllästyneenä vaihteeksi etsii hauskaa paheen pilkahdusta?

Seurasi äänettömyys. Lady Standish nousi vihoissaan, punastui, vaaleni, silmäisi itseään uudestaan kuvastimesta, kavahti näkemäänsä ja hiipi takaisin sohvalle nöyränä ja vakuutettuna. Sitten hän loi tuskallisesti vetoavan katseen rouva Bellairsin kirkkaihin, tunteettomiin kasvoihin.

— Sano minulle, — pyysi hän kuivin huulin, — mitä minun on tehtävä?

— Tehtävä! — huudahti leski rivakasti nauraen. — Laita puuteria tukkaasi ja vähän väriä noihin poskiisi! Ja kun sir Jasper palaa (hän jätti sinut itkemään ja kotiin tullessaan hän on murrillaan; se on itsepuolustusta), anna hänen tavata itsesi iloisena, hajamielisenä; virka pari pisteliästä sanaa, jos osaat; ilmoita hänelle, että et tänä iltana tarvitse hänen seuraansa. Ah, kunpa voisit tehdä hänet mustasukkaiseksi! Se on vanha, hyvin vanha juoni, mutta rakkauskin, näetsen, on hyvin vanhaa leikkiä, kaikkein vanhinta. Tee hänet mustasukkaiseksi, rakkaani, tee hänet mustasukkaiseksi, niin vielä sinä pelin voitat!

— Mustasukkaiseksi! — huudahti kolmikuukautinen aviovaimo, ja viattoman maalaistytön veri syöksyi hänen ohimoillensa. — Oi, madam, miten se voisi tapahtua?

— Etsi itsellesi ihailija, niin, pari kolmekin, se on varmempaa! Juttele heidän kanssaan salavihkaa Kaivohuoneella, anna niiden leyhytellä itseäsi viuhkalla tanssiaisissa ja laadi kohtauksia Oranssilehdossa. Tai ellei sinulla ole siihen ryhtiä (ja ryhtiä sinulta, sydänkäpyseni, surkeasti puuttuu), niin keksi kuviteltu ihailija vain herraasi ja puolisoasi varten. Panenpa vetoa, että hän tarttuu syöttiin.

— Pelkään, että sir Jasper voisi tulla kovin mustasukkaiseksi, — sanoi toinen levottomasti. — Muistan niiltä ajoilta, jolloin emme vielä olleet naimisissa, miten vihainen, oh, miten vihainen sir Jasper oli, kun joskus ratsastin serkkuni Harryn kanssa metsästysseurueen kokoontumispaikalle! Hän vannoi ampuvansa itsensä, eikä paljoa puuttunut, ettei hän ampunut Harryakin.

— Mutta hän ei silti ollut vähemmän hartaasti kiintynyt sinuun, sen takaan, — virkkoi kokenut rouva Bellairs.

— Eipä suinkaan, — myönsi lady Standish, ja hänen huulensa värähti hymystä, kyynelten nopeasti valahtaessa silmäripsille. — Eipä suinkaan! — toisti hän. — Tosiaankin rakasti hän minua silloin hyvin kiihkeästi.

— Ja hän rakastaa sinua yhtä kiihkeästi vieläkin, kunhan sinulla vain on hiukan rohkeutta. Mene huoneeseesi, — sanoi leski hyväntuulisesti, — reipastaudu, ole rivakka ja näyttele osasi. Missä sinun apunaisesi on?

Puhuessaan työnsi hän lady Standishia edellään, soitti itse kelloa, ja kun kutsuttu saapui, antoi hän muutamia sisällysrikkaita ohjeita tälle arvoisalle palvelushengelle, joka lähestyi happamin hymyin ja paheksuvin päännyökkäyksin. Sitten hän asteli takaisin vierashuoneeseen ja pysähtyi hetkiseksi vetäessään käteensä pitkät hansikkaansa. Otettuaan kirjeen laskustansa hän alkoi sitä lukea miettiväinen ilme otsallaan.

— Ei, ei, sir Jasper, — virkkoi hän puoliääneen, — olet komea ja sievä herrasmies, sinulla on kauniit sääret ja sulava puhetaito, mutta minä en salli, että lapsen sydän särjetään joutohetken huvin tähden.

Hän pani kirjeen kummankin pienen etusormensa ja peukalonsa väliin ikäänkuin repiäkseen sen, mutta tarkemmin ajateltuaan käänsi sen jälleen kokoon ja työnsi takaisin kätköönsä.

Hymyillen itsekseen hän astui ulos avonaisesta lasiovesta, kulki pienen puutarhatilkun läpi ja meni rautaportista varjoisalle takakadulle.

II kohtaus.

Sir Jasper Standish pysähtyi Kuninkaallisen Puolikuun laakakivillä ovensa edustalla, ja hänen kasvonsa synkistyivät. Hän otti hyppysellisen nuuskaa.

"No, olen löytävä naiseni kyynelissä! Kyllä tämä maailma on sentään kummallinen! Tyttö, jota kosii, on iloinen kuin toukokuun päivä; naitu vaimo muistuttaa eniten aikaista marraskuuta. Päiväntasauksen myrskyjä ja kyllin vettä laimentaakseen parhaimmankin väkiviinan, mitä koskaan on tislattu. Tämä on kosteata elämää", sanoi sir Jasper, "ja masentavaa".

Hän huokasi palvelijan avatessa ovea, ja astui eteisen poikki aamuhuoneeseen, johon hän oli jättänyt vaimonsa itkemään. Hän näki kukitetun kirjokankaan, hyvin sievän selän ja kähärätukkaisen puuteroidun pään hahmoittuvan ikkunaa vasten ja ajatteli, että hän tietämättään oli astunut vieraissakävijän luo.

— Pyydän tuhannen tuhatta kertaa anteeksi, — virkkoi hän siepaten kohteliaasti veikeän kolmikulmahattusa päästänsä. Mutta olento ikkunan luona kääntyi verkalleen, ja hän näki vaimonsa silmien omituisesti loistavan kahden rusoposken yläpuolelta ja korkeaksi kammatun, lumivalkeana hohtavan tukan alta.

— Julia! — huudahti hän kummastuneena, tuijottaen ja yhä tuijottaen. "Ja epäilinkö minä omaa makuani?" ajatteli hän itsekseen. "Kah, hän on Bathin sievin nainen!" — Odotatko vieraita, Julia? — Hän hymyili puhuessaan: tuokiossa tuo käsivarsi, joka hohti helmenvalkoisena hänen riippuvasta pitsihihastaan, kiertyisi hänen kaulaansa, ja nuo huulet (olivatpa ne punaiset ja sirosti kaarevat!) painautuisivat hänen omilleen. Niin, herttaisella naisella oli viekottimensa.

— En, — vastasi lady Standish hänen kysymykseensä. Hän virkkoi sanasensa keveän ivallisella hymyllä, ja pieni kuoppanen syntyi ja haihtui hänen leukapielessään. Juuri hymykuopan yläpuolella oli tilkkutäplä. Hän käännähti katselemaan hiljaista, juhlallisen harmaata ja viheriäistä Puolikuuta niinkuin äsken.

Sir Jasper seisoi hämmästyneenä. Hän laski hattunsa pöydälle, astui vaimonsa luo ja laski kätensä hänen vyötäisilleen.

— Kullanmuruni, — sanoi hän, — pukusi on tavattoman aistikas.

— Sir Jasper, — vastasi lady Standish, — niistä sanoista olen ylpeä. — Hän livahti hänen syleilystään, keikautti kumarruksen ja poistui toisen ikkunan luo.

Sir Jasper laski kätensä kulmilleen. Siinä oli Julia, hänen vaimonsa Julia, siitä ei epäilystäkään; ja kuitenkin oli tuo nainen miehelle tosiaan tuntematon!

— Puolikuu on sinulle kovin mielenkiintoinen, — sanoi hän hiukan leikkisästi.

Mylady kohautti olkapäitään.

— Luullakseni olit minulle vihainen tänä aamuna, armaani, — jatkoi sir Jasper.

— Minäkö vihainen? — vastasi hän. — En, miksi minä olisin vihainen? — ja sitten polki hän jalkaansa ja katsahti kelloon. — Ne palvelijat alkavat käydä hirveän säännöttömiksi, — sanoi hän; — emmekö saa tänään päivällistä?

Sir Jasper katsahti liikkuvaan kenkään, sen pieneen suippenevaan kärkeen ja kaartuvaan korkoon. Se oli siro kenkä, ja siinä komeili timanttisolki ruusunpunaisessa nauhasolmussa.

— Totisesti, — huudahti hän, — epäilen, tapaisiko Bathista toista jalkaa, joka mahtuisi tuohon koteloon!

Sir Jasper oli tuntija. Hänen ajatuksensa itsestään, hänen uskonsa omaan arvostelukykyynsä, joka viime päivinä oli surkeasti heikontunut, alkoi jälleen kohota, ja se oli hänelle mieluista. Hän myhäili. Mylady Standish, joka vain naisille mahdollisella tavalla näkyi syventyneen tyhjän Puolikuun katselemiseen, samalla kun hän huolellisesti tarkkasi jokaista ilmevivahdusta puolisonsa kasvoilla, tunsi äkillisenä hehkuna ennen aavistamatonta luottamusta omiin voimiinsa. Leikillä, jonka hän oli aloittanut pamppailevin sydämin ja kurkku kuivana, alkoi olla hänelle jotakin omaa viehätystä. Niin helppoako se olikin? Niinkö helposti voi miestä ohjata? Hän halveksui ajatusta, mutta kuitenkin tuotti se iloa. Merkitsikö naisen rakastava sydän niin vähän, ja siro puku, uusi kenkä, keimaileva esiintyminen niin paljon? Ah, se oli katkeraa! Mutta tämän uuden menettelyn suoranainen seuraus: tuo katse puolison silmissä, tuo vienontunut ilme suupielessä, se oli liian suloista hyljättäväksi. Kitty oli oikeassa!

Sir Jasper tarttui hänen käteensä.

— On vielä runsas puolitunti päivällisaikaan, rakkaani, — sanoi hän. — No, älähän vedä kättäsi pois. Sinä olet suuttunut minuun? Jätin sinut itkemään, ja se oli epäystävällistä.

— Itkemään? — sanoi Julia, ja sydän nousi hänen kurkkuunsa, niin että hän tuskin voi puhua, ja Kittyn ohjeet tanssivat hänen silmissään kuin tulikirjaimilla piirrettyinä. "Tee hänet mustasukkaiseksi… ah, jos teet hänet mustasukkaiseksi, niin vielä sinä pelin voitat!"

— Jos itkinkin, virkkoi hän, — täytyikö minun välttämättömästi itkeä sinun tähtesi?

— Mitä nyt? — ihmetteli sir Jasper, päästäen pienen käden, joka niin hiljaa, mutta päättäväisesti ponnisteli vapaaksi.

— Hyväinen aika, — sanoi lady Standish, — olette te miehet sentään lystikkäitä! — Hän kohautti olkapäitään ja nauroi teennäisesti. Kuten kaikki umpustaan puhkeamassa olevat näyttelijättäret liioitteli hän osaansa. Mutta sir Jasper oli niin liikutettu ja hämillään, että hän ei joutanut arvostelemaan. Sitäpaitsi hänen sotisovastaan ei puuttunut heikkoja liitekohtia, ja vallattomalla sanalla Julia oli löytänyt sellaisen ensi askeleella.

— Mitä nyt? — sanoi mies. — Madam, mitä se merkinnee?

Hyräillen laulunsäveltä Julia kiinnitti jälleen huomionsa maisemaan.

— Julia, — pyysi hänen puolisonsa syvällä äänellä. — Julia, — toisti hän uhkaavalla intohimon myrähdyksellä.

— Sir? — virkahti tämä, pannen pienen päänsä kallelleen.

— Kenen vuoksi sitten vuodatit kyyneliä, ellet minun tähteni? Mitä tämä käytös merkitsee? Mitä nämä vihjaukset tarkoittavat? Kautta taivaan, minä tahdon tietää totuuden! — Hänen kasvonsa kuohahtivat, suonet hänen ohimoillaan paisuivat, sieraimet laajenivat.

Lady Standish kohotti toisella kädellään hihassa riippuvaa pitsiä, katsellen sitä perin tarkkaan.

— Olisi parempi, — sanoi hän, ja hänen äänensä värähti, — että et kyselisi minulta, sir Jasper. — Sitten hän leimahti vihaiseksi, herkkänä ja hurmaavana, jollaisena puoliso ei ollut häntä ennen nähnyt. — Sinä käyt omia teitäsi kylläkin vapaana, — virkkoi hän. — Kolmena viime viikkona et ole viettänyt ainoatakaan iltaa seurassani ja puolet päivistäsi annat toisille, joista en tiedä mitään. Oh, minä en valita, sir! Valittelin ennen, mutta se on nyt ohi. Olin väärässä, sillä nyt näen, että vastoinkäymisillä on etunsakin. — Tässä hän hymyili. (Olisipa mies tiennyt, miten vähällä hän oli hyrähtää itkuun!) — Sinun laiminlyömisesi jättää minut vapaaksi.

— Vapaaksi! — huudahti sir Jasper tukehtumaisillaan. — Vapaaksi!
Suuri Jumala, vapaaksi! Mitä taivaan nimessä tarkoitat? Vapaaksi, madam?

— Sir Jasper, — sanoi lady Standish katsahtaen häneen hyvin vakavasti, — et kuule minun enää koskaan kysyvän, kenen seura vetää sinua niin paljoa enemmän puoleensa kuin oman vaimosi.

— Tosiaan, — huudahti sir Jasper epäröiden vihanpuuskassaan, kun ei tiennyt minne päin sen kohdistaisi.

— Et, — toisti mylady; — ja samaa hyvää makua odotan sinulta. Se pyyntö ei ole liikaa. Sinun tulisi iloitakin, jos olen löytänyt lohduketta poissaolosi korvaukseksi.

Sir Jasper päästi kauhean kirouksen ja melkein hyppäsi vaimonsa niskaan.

— Lohduketta! — Hän työnsi kätensä puuteroituun tukkaansa ja vavahti äänettömäksi, löytämättä tehokkaita sanoja.

— Minä sanoin "jos", — virkahti Julia. Hän ihmetteli, että sanat niin etsimättä tulivat hänen kielelleen; ja kuitenkin olivat hänen kätensä pelosta tahmeat, ja hän hengitti lyhyeen maalattujen huultensa välitse. — Jättäkäämme se tuohon sanaseen "jos".

Hän kääntyi ikkunaan nojautuen sitä vastaan, otti taskustansa nenäliinan ja alkoi leyhytellä itseään.

Kaidetta pitkin Puolikuun vastapäisellä laidalla tuskin kahdenkymmenen askeleen päässä kulki pitkä, hoikka, miellyttävän näköinen, vaikka hyvin tummahipiäinen nuori herrasmies. Tämä huomasi hänen herttaiset, hehkuvat kasvonsa, tuijotti ensin itsetiedottomalla ihailulla, sitten tietoisesti, ja vihdoin hänen tummanpuhuvat kasvonsa punehtuivat ja hän tervehti, näyttäen hiukan kiihtyneeltä. Lady Standish tiesi puolisonsa tulleen aivan lähelle hänen taakseen ja kuullen satiinitakin jokaisessa kahahduksessa hänen aistimiensa imartelevan liikutuksen hän tunsi oudon, kujeiluun kiihoittavan paholaisen, joka oli saanut hänet valtaansa, ajavan häntä yhä edemmäksi ja heilutti pientä nenäliinaansa vastaukseksi nuorelle herrasmiehelle melkein heittomuiskua kuvaavalla liikkeellä.

— Kuolema ja kadotus, — kiljahti sir Jasper, — ihan silmieni edessä!

Hän tarttui vaimoansa ranteesta ja paiskasi hänet alas pitkälle sohvalle. — Ei, — huusi hän, — ehkä on aviomiehiä, jotka sellaista sietäisivät, mutta minä en kuulu niiden joukkoon. Vai siinä se lohduke olikin! Siinä on keikari, jota varten sinä laittaudut sellaisiin koreihin höyheniin ja jota odottelemassa seisot ikkunan luona antaaksesi hänelle merkkejä ja myhäilläksesi hänelle! Voi sitä viatonta kedon kaunokkia! Äsh! Minun olisi pitänyt ymmärtää se liiallinen hellyytesi… teeskentelijä! — Hän iski ikkunaan niin tuimasti, että se särähti auki haoistaan.

— Kuulkaa, paras mylord Verney, sananen teidän kanssanne! — Sir
Jasper kuohui jo vimmasta.

Solakka herrasmies pysähtyi kummastuneena.

— Herran tähden! — huudahti lady Standish. — Mitä olen tehnyt? Sir Jasper, puolisoni! — Hän tarttui hänestä kiinni. — Sir Jasper, mitä sinä epäilet? Oi, taivas! — Hän oli pyörtymäisillään ja saattoi tuskin lausua johdonmukaista sanaa. — Tein sen kaiken vain kiusoitellakseni sinua. Se oli ainoastaan joutohetken huvia. Oh, rukoilen, usko minua, usko minua!

— Kiellä vaan! — pauhasi mies. — Kiellä, mitä olen omin silmin nähnyt! Päästäkää minut, madam. — Hän työnsi vaimonsa syrjään ja hyökkäsi avopäin portaita alas kadulle loordi Verneytä kohti, joka ujosti, mutta miellyttävästi hymyillen kääntyi ja asteli takaisin päin.

— Kaunis ilma tänään, sir Jasper, — virkkoi hän kohteliaasti, ja vasta sitten hän huomasi sir Jasperin vääntyneet kasvot ja näki lady Standishin, joka vastikään oli niin kauniina hymyillyt, nyt epätoivoisesti pitävän kiinni ikkunanpielestä, kasvot kuultaen kalmankalpeina ihomaalin lävitse.

Loordi Verney oli ujo nuori mies.

— Ah… ah, hyvää huomenta, — sanoi hän, kumarsi kohteliaasti ja kääntyi nopeaan.

Sir Jasper heitti äärettömän ivallisen ja halveksivan katseen vaimoonsa.

"Kyllä olet valinnut itsellesi oikean jänishousun!" näkyi hän ajattelevan. Sitten pysähdytti hän hoikan ripeäliikkeisen miehen hyökkäävällä huudahduksella:

— Odottakaa… odottakaa, loordi Verney… loordi Verney… minulla on teille vähän puhuttavaa.

Nuorukainen pysähtyi, pyörähti päin ja sanoi:

— Olen palveluksessanne. — Jonkinlainen kalpeus oli karkoittanut vilpittömän nuoruuden punastuksen hänen poskiltaan, mutta silmästä singahti kipuna ylvästä sielukkuutta.

Sir Jasper astui häntä kohti ja pysähtyi vasta sitten, kun hänen kuusi jalkaansa jänteitä ja lihaksia oli askeleen päässä nuorukaisen notkeasta vartalosta. Hänen kuumat punaisenruskeat silmänsä syöksivät tulta, uhkuivat hurjina tuhoa ja turmaa viattomalle nuorelle päärille. Hänen täyteläiset huulensa yrittivät ivanaurua, mutta vimma väänsi ne irvistykseen, jonka välitse hänen valkoiset hampaansa raivokkaasti välkkyivät.

— Tulkaa, tulkaa, me ymmärrämme toisemme, — sanoi hän; — tahdotteko kävellä kanssani? Nykyhetki on hyvin sopiva, ja pari tuttavaa kyllä helposti löydämme.

— Mainiota, — vastasi loordi Verney koettaen näyttää arvokkaalta, mutta ilmaisten siten pojan joka piirteessään. Sitten hänen kasvonsa kuohahtivat jälleen punaisiksi, ja hänen jäykkä sävynsä suli. — No, hiisi vieköön, sir Jasper, — sanoi hän, — mitä tämä kaikki merkitsee?

Sir Jasper loi veristyneet silmänsä ylöspäin.

"Tämä nuorukainen", hymähti hän vedoten taivaaseen, "oo, tämä sievä nuorukainen!" — Te tahdotte tietää syyn, mylord Verney?

Loordi Verney punastui ja änkytti. Lempo, hän tahtoisi tietää, mitä oli tehnyt! Hän oli tietysti sir Jasperin käytettävissä, mutta paljastaa miekkansa miestä vastaan…

Sir Jasper päästi äänen, joka oli voihkahduksen ja kiljahduksen keskivälillä. Hän osoitti pyyhkäisevällä kädenliikkeellä tuskallisessa jännityksessä odottavan, ikkunanpieleen naulatun lady Standishin hahmoa. Sitten hän sähisi:

— Minä tiedän!

— Sir Jasper!

— Sanon teille, että tiedän, — toisti sir Jasper, — riittäköön se.

— Hyvä Jumala, — läähätti loordi Verney, — tässä on mitä ikävin erehdys. Tarkoitatteko, sir… onko minun ymmärrettävä, sir Jasper…? Se on järjetöntä. — Kalpea kauhu ja tulipunainen hämmästys kilpailivat hänen rehellisellä otsallaan. — Ette suinkaan tarkoita, että lady Standishilla on mitään yhteyttä tämän merkillisen näytelmän kanssa?

Sir Jasperin vapiseva käsi kohosi raivokkaasti, sitten etsi se umpimähkään miekankahvaa ja putosi vihdoin voimattomasta inhosta hänen sivulleen.

— Mylord, — sanoi hän, — lady Standish on naisten helmi, sen haluaisin teidän tietävän! Naista, joka on hyveellisemmin kiintynyt puolisoonsa ja velvollisuuteensa, ei ole koskaan nähty… Sen tahtoisin teidän tietävän! — Musertavassa ivassaan hänen kasvonsa olivat aivan hirveät nähdä. — Valitukseni teitä kohtaan, sir, koskee… — Hän pysähtyi ja loi epävakaan katseen nuoreen herrasmieheen, joka nyt alkoi osoittaa ilmeisiä pelon merkkejä. Mustasukkainen puoliso, sellaisenhan saattoi kohdata minä päivänä tahansa… mutta raivohullu!…

— Teidän säärenne muoto on minulle vastenmielinen, sir. Teillä on säädyttömät pohkeet; en voi kärsiä, että jotakin ääriviivoiltaan niin loukkaavaa kulkee edestakaisin ikkunoitteni alla.

— Ymmärrän, ymmärrän, sir Jasper, — virkkoi loordi Verney lepytellen ja peräytyi puhuessaan, samalla kun hän hermostuneesti vilkuili ympärilleen tyhjällä kadulla. — Jääkää siis hyvästi.

Hän kumarsi ja kääntyi.

— Lurjus! — ärähti sir Jasper, ojentaen kätensä tarttuakseen häneen.

— Pidän sen mielessäni, — huudahti loordi Verney. — Hyvästi, hyvästi!

Hän pakeni nopein askelin.

— Lurjus, lurjus! — kirkui raivostunut baronetti, alkaen ajaa häntä takaa. Mutta hänen vimmansa teki hänet kömpelöksi. Hän kompastui, luiskahti, iski jalkansa kiveen, kaatui polvilleen ja nousi entistä kiihtyneemmässä mielentilassa: yrmeänä ja synkästi kostoa vannoen.

Loordi Verney oli arka nuori mies. Jos kelle muulle tahansa olisi tämä kohtaus Kuninkaallisella Puolikuulla sattunut, niin tunnin perästä olisi koko Bath tiennyt, että sir Jasper Standish oli äkkiä tullut mielipuoleksi. Mutta loordi Verney oli niitä, jotka kierittelevät sanaa kielellään kolmeen kertaan, ennenkuin sen lausuvat, ja sitten sanovatkin jotain muuta. Sitäpaitsi hän ei ollut varma, että itsekään oli esiintynyt kovin loistavasti tuossa kummastuttavassa vuoropuhelussa, ja siksi piti hän suunsa kiinni.

Mutta päivän kuluessa alkoi hän uteliaasti muistella lady Standishin herttaista, hymyilevää tervehdystä ja pientä liikettä valkoisella nenäliinalla. Oli näyttänyt ikäänkuin nainen olisi hänelle heittänyt lentosuukon (tätä ajatellessa hänen korviansa alkoi kuumottaa). Sitten muisti hän sir Jasperin käsittämättömän suuttumuksen ja murheen murtamat kasvot ikkunassa! Oliko se mahdollista? Se oli mahdotonta! Älähän… sellaista oli ennenkin tapahtunut. Hämärän tullen hän päätti etsiä sen hienoon elämään tottuneen toverin neuvoa, joka oli kyllin ystävällinen luotsatakseen hänen kokemattomat askeleensa Bathin seuraelämän ensimäisten karien ja kallioiden ohi. Tämän herrasmiehen nimi oli Spicer. Hän nimitti itseään kapteeniksi, mutta hänen rykmenttiänsä ei kukaan tiennyt.

III kohtaus.

Sir Jasper tulla harppasi takaisin taloon. Aamusuojassa sivuutti hän sanaa sanomatta vaimonsa.

— Sir Jasper, — virkkoi tämä kuroittaen arasti kättänsä. — Oi, sir
Jasper, etkö tahdo kuunnella minua? Tämä on mitä kauhein erehdys.
Sir Jasper, minä vannon, että olen sinulle uskollinen, en ainoastaan
teossa, vaan jokaisessa ajatuksessa, mikä sydämeni pohjalla liikkuu.

— Älkää vannoko, madam, — sanoi hän, sulkien oven hänen nenänsä edessä.

Kymmentä minuuttia myöhemmin hyökkäsi hän jälleen ulos. Julia kuuli hänen askeltensa kajahtelevan: ne tuntuivat hänestä hyvin hurjilta. Hän istui punaraitaisella sohvalla, tällä kertaa liian onnettomana itkeäkseen. Perin lapselliselta ja etäiseltä näytti nyt aamun myrsky. Hän istui kädet ristissä, silmät jäykkinä, ajatellen hirveitä mahdollisuuksia ja turhaan koettaen keksiä keinoja niiden välttämiseksi. Päivällinen katettiin, mutta se jäi nauttimatta. Myladyn palvelijatar toi hänelle teetä. Tämän Julia-parka joi, sillä hän tunsi itsensä heikoksi ja väsyneeksi. Sitten juolahti hänen mieleensä äkkiä ajatus.

— Sen rouva Bellairsin, joka teki minulle tämän kepposen, — tuumi hän, — on se nyt korjattava. — Hän kyhäsi nopeasti epätoivoisen kirjelapun ystävättärelleen ja lähetti mustan palveluspoikansa kiireimmiten sitä viemään perille.

* * * * *

"Seurasin sinun neuvoasi omaksi turmakseni. Sinä kehoitit minua tekemään sir Jasperin mustasukkaiseksi; minä yritin tehdä hänet mustasukkaiseksi ja onnistuin siinä aivan liian hyvin. Hän luulottelee, että on jotakin minun ja loordi Verneyn välillä. Poloinen nuori mies, olen puhutellut häntä vain kolme kertaa elämässäni! Heidän välillään tulee kaksintaistelu, ja molemmat saavat surmansa. Riennä luokseni, rakas rouva Bellairs, nähdäksesi, mitä on tehtävä, sillä minä olen puolikuollut pelosta ja tuskasta."

* * * * *

Alkoi hämärtää, kun rouva Bellairsin kantotuoli jo uskomattoman pian kääntyi kulmasta keinuvalla vauhdilla; saattoi eroittaa hänen metallinkirkkaan äänensä kantajain askelten poljennasta, kun hän päivitteli näiden hitautta.

— Etanoita te olette… etanoita, ettekä miehiä. Kas, eikö jokainen teistä astu kuin olisi isoisänsä isä? Teillä ei ole, sen tahtoisin tietävänne, ruumisarkku, vaan tuoli kannettavananne. Oi, taivaan Herra, pelasta minut sellaisilta laiskoilta vetelyksiltä!

Kovassa touhussa hän tempasi oven auki; kuin myrskytuuli suhahti hän käytävän halki, työkäten lady Standishin orjamaisesti kohteliaan palvelijan tieltään. Yhtä tarmokkaasti hyökkäsi hän murheesta murtuvan naisen huoneeseen.

— Vai niin, — sanoi hän, — ovatpa ne sieviä askareita! Ja miksi loordi Verney, jos saan kysyä?

— Oi, rouva Bellairs, — huudahteli hänen ystävänsä voivotellen, — tämä on tosiaan kauheata! Ajattelehan sir Jasperin vaaraa; ja kaikki senvuoksi, että olin kylliksi hupsu kuunnellakseni sinun turmiollista neuvoasi.

— Minun neuvoani! — ihmetteli Kitty-rouva. — Minun neuvoani… kaunista puhetta! Mutta missä on apunaisesi, ja missä ovat ne täytetyt huuhkajat, joita pidät eteisessä? Mitä heistä on hyötyä, elleivät he tee tehtäväänsä? Valoa, valoa… kuka osaa pimeässä puhua? — Hän juoksi kutsuen ovelta ovelle.

— Voi, voi, — huokasi lady Standish nojaten huumaantunutta päätänsä pieluksiin.

— No, no, — kehoitteli rouva Bellairs välittämättä pieniä vahakynttilöitä tuovien palvelijoiden ja kimaltelevaa käherryspaperia pitelevän kamarineidon läsnäolosta. — Nouse heti istumaan, Julia, ja kerro minulle kaikki alusta loppuun. On turhaa yrittää asiaa lievennellä, sillä tahdon tietää kaiken, mitä on tapahtunut.

Mutta ennenkuin hänen ystävänsä, jonka selkä tästä käsittelystä alkoi jäykistyä, oli ehtinyt riittävästi koota ajatuksiaan arvokkaasti vastatakseen, rouva Bellairs itse jatkoi sulavalla sanatulvalla:

— Siis, madam, et tyydy siihen, että sinulla on oma puoliso, vaan pitää sinun laskea verkkojasi loordi Verneyllekin. Mitä? Hän ei ole koskaan edes vilkaissut sille puolelle huonetta missä olet ollut! Ka, vielä eilen illalla hän vakuutti tuskin tietävänsä, olitko pitkä vai lyhyt. Poista jo sellaiset ajatukset päästäsi, mylady Standish. Loordi Verney ei ole sinua varten. Voi näitä maalaistyttöjä!

Lady Standish nousi vavisten raivosta.

— Hiljaa, — sanoi hän, — sanoissasi ei ole järkeä eikä totuutta.
Menettelin kylläkin hupsusti kuunnellessani epänaisellisia neuvojasi.
Yritin pettää puolisoani, ja Jumala on minua rangaissut.

— Ah, — virkkoi Kitty-rouva, — petos on perin vakava synti. Ihmettelen, että sinun juuri piti iskeä silmäsi tähän nuoreen loordiin. Oi, Julia! — tässä hänen äänensä suli ja hänen isot ruskeat silmänsä himmenivät. — Sinulla oli koko Bath, — sanoi hän, — ja sinun piti iskeä loordi Verneyhin. Ainoaan mieheen, joka mielestäni… ainoaan mieheen, jonka minä olisin voinut… Oi, kuinka uskalsit? Ei, se on eksytys! — huudahti hän leimahtaen taas vihaiseksi ja tarttuen ystävänsä ranteeseen. — Pelissäsi oli enemmän kuin tahdot uskotella, sinä viekas silkinhieno teeskentelijä! Jos hän saa surmansa, miltä sinusta silloin tuntuu?

— Oi, — huudahti lady Standish, — julma nainen! Tämäkö on apusi? Sir
Jasper saa surmansa!

— Sir Jasper? Viulunkieliä! — purskahti Kitty-rouva ylvään halveksivasti. — Kuka välittää sir Jasperista? Harry-poikaani minä ajattelen. Oi, oi! — voihkaisi leski ja hyrähti itkuun.

Lady Standish seisoi hämmästyneenä.

— Mitä! — huusi hän. — Rakastatko sinä loordi Verneytä?

— Hän on täällä ainoa, — nyyhkytti Kitty, — joka ei rasita minua hartaalla huomaavaisuudellaan… ainoa, joka ei tottele kutsuani kuin sylikoira. Jos katsahdan häneen, hän punehtuu ujoudesta eikä rakkaudesta; jos hänen kätensä vapisee, johtuu se hänen suloisesta arkuudestaan eikä kosketukseni hurmasta. Olin sydämessäni kiintynyt, — sanoi Kitty-rouva yhteen purtujen hampaittensa välistä, — olin sydämessäni kiintynyt loordi Verneyhin, ja nyt sinun pitääkin hänet sur… sur… surmauttaa ennenkuin olen edes ehtinyt saada hänet näkemään, minkäväriset silmäni ovat.

— Voi, voi! — huokasi Julia Standish voimatta vieläkään itkeä.

— Voi! — nyyhkytti puolestaan Kitty-rouva, kokonaan unohtaen punaiset nenät ja turvonneet silmäluomet.

Äänettömyyttä häiritsi vain lesken nyyhkytykset ja aviovaimon huokaukset.

Sitten virkkoi Kitty Bellairs heikolla, tukehtuneella äänellä: —
Olkoon tämä sinulle läksy, jotta et koskaan petä.

— En ole koskaan ennen valehdellut, tämä oli ainoa valeeni, — voihki lady Standish.

— Ah, — sanoi Kitty, — "ainoata valhetta" ei ole koskaan ollut olemassa, madam. Valhe kihlautuu heti syntyessään ja sen jälkeläiset ovat Abrahamin siementä lukuisammat.

Molemmat naiset nousivat epätoivon asennoista ja, kumpikin saman ajatuksen valtaamana, lähestyivät toisiaan.

— Mitä on nyt tehtävä — kysyi lady Standish.

— Mitä on tehtävä? — säesti rouva Bellairs.

— Menkäämme etsimään sir Jasper, — ehdotti vaimo, — ja kertokaamme hänelle koko totuus.

Kosteitten silmäripsiensä välitse Kitty loi musertavan ylenkatseen silmäyksen ystäväänsä.

— Niin, — sanoi hän ivallisesti, — se olisi tosiaankin hyödyllistä. Ka, lapseni, menkäämme vain me molemmin vannomaan syyttömyyttäsi sir Jasperille, niin riittää se jokaisen järkevän henkilön silmissä nimenomaan varmentamaan rikollisuutesi koko lopuksi ikääsi. Ei, — torjui hän, — on keksittävä jotakin parempaa. Meidän pitää toimia kätilönä valheelle ja perustaa sen pikku perhe mahdollisimman pian.

— Minä en enää valehtele, — vakuutti lady Standish.

— Olen kuullut, — sanoi Kitty-rouva haaveillen, — että loordi Verney on oppinut miekkailua ulkomailla.

— Voi kauheata! — voihkaisi toinen.

Rouva Kitty pysähtyi, puraisi suippenevaa sormeaan, raapaisi kulmakarvojaan, rypisti valkeaa otsaansa ja oli syviin mietteisiin vaipuneena. Äkkiä hänen hymykuoppansa jälleen näyttäytyivät.

— Jo sain tuuman! — sanoi hän. — Se on niin helppoa kuin olla voi.
Tahdotko jättää asian minun haltuuni?

Lady Standish alkoi vavista. Hän oli paljon itkenyt, oli ollut syömättä, ja hänen sydämensä oli kauhun vallassa. Hän tunsi huimausta päässänsä.

— Mitä aiot tehdä? — kysyi hän yrittäen koko uupuvalla voimallaan pysyttää haihtuvaa ajatuskykyään.

— Tehdä? — virkkoi rouva Bellairs. — Ennen kaikkea estää kaksintaistelun. Sopiiko se sinulle?

— Oi, kyllä, — huudahti Julia, ja kasvojen hipiä kävi lyijynharmaaksi ihomaalin alla.

"Hän on jälleen saamassa hermokohtauksen", ajatteli toinen. "Sellainen vaivainen pikku hupsu!"

Mutta tämä kohtaus sopi mainiosti hänen suunnitelmiinsa; hän ei liian nopsana kiirehtinyt lady Standishia toinnuttelemaan. Kuitenkin kutsui hän hänen apunaisensa ja auttoi viemään potilaan huoneeseensa ja asettamaan hänet vuoteeseen. Sitten neuvoi hän hajusuolaa ja unta.

— Jätä se kaikki minun huostaani, — kuiskasi hän pieneen korvaan, joka oli ylinnä pieluksella; — minä pelastan sinut.

Lady Standish hapuili ystävänsä kättä omallaan, joka oli kylmä ja vapisi. Naiset puristivat luottavaisesti toistensa kättä, ja rouva Bellairs sipsutti alas vastaanottohuoneeseen.

"No", hymähti hän, "katsokaamme". Äkillinen innostus säihkyi hänen silmissään. Hän työnsi kätensä sivullaan riippuvan korukirjaillun käsilaukun pohjaan, otti esille muutamia kirjeitä ja alkoi valita niiden joukosta, huulet kurttuun vedettyinä. Siellä oli sir Jasperinkin lähettämä. Tuollaisia keimeitä, sirosti pyöristeltyjä lauseita, jotka saattoivat merkitä kaikkea tai ei mitään, sen mukaan kuin nainen tahtoisi ne käsittää. Mutta tällä hetkellä se oli tarpeeton. Takaisin se meni korukirjailtuun laukkuun. Siinä oli töherrys Harry Verneyltä: tämä kieltäytyi hänen aamukutsuistaan, koska oli luvannut (ilman t-kirjainta) mylord Scroopille lähteä hänen kanssaan metsästysretkelle (isolla alkukirjaimella ja ilman ä:n pilkkuja). Kitty Bellairs katsahti siihen hyvin hellästi, sulki sen rakkaalla kosketuksella ja pani takaisin pesäänsä. Nyt sai hän käsiinsä ison kokoontaitetun, osoitteella varustamattoman arkin, joka sisäpuolelta oli täynnä voimakasta mustaa kirjoitusta. Kähärä kastanjanruskea hiussuortuva oli kiinnitetty arkin yli smaragdipäisellä nuppineulalla.

"Julmin, kaunein, armahin!"

kuuluivat intohimoiset sanat,

"halutuin, rakastetuin! Eilenillallako vai sata vuotta sitten me tapasimme? Tässä on hiuskihara, jota maailman suloisin käsi suvaitsi hyväillä. Sillä hetkellä muuttui se aivan liian kallisarvoiseksi esineeksi omistaja-rukalleen. Senvuoksi hän rohkenee sen laskea saman jumalattaren alttarille, joka sen pyhitti. Viskaako hän sen luotaan? Tai säilyttääkö hän sen, sallien sen, jokainen hius kielenä, haastaa itselleen polttavasta lemmenlieskasta, jonka hän sytytti tässä kuolevaisessa rinnassa? Näinkö minä unta vai saattaako se olla totta?… Suupielessäsi oli tilkkutäplä hymykuopan yläpuolella, jota suutelin. Oh, se oli varmaankin unta! Yksi sana, ihanin: milloin saan uneksia jälleen?

Sinun omasi ja iäti omasi.

J. K. Hiuskihara oli valkoinen ennenkuin sitä kosketit, mutta kuten
näet olet muuttanut sen tulenväriseksi!"

Kitty-rouva luki ja hymyili. "Juuri osuvasti!" Sitten hän pysähtyi.
"Mutta onko tuolla naisella hymykuoppa?" sanoi hän. "Onko hänellä?
Viisi siitä, jotakinhan täytyy uskaltaa. No, jos tunnen miehet, sir
Jasper on kuluttava koko yön kulkemalla ympärinsä keksiäkseen jotakin
vahvistusta epäluulolleen."

Hän taittoi kirjeen kokoon. "Täytyy näyttää siltä kuin se olisi pudonnut naisen povella. Tuolla sohvan jalkopäässä pistäen hiukkasen esille jakkaran alta! Mustasukkainen silmä ei voi olla sitä huomaamatta!"

Teko oli tehty.

Hän sieppasi viittansa ja päähineensä, katsahti iloisesti ympäri huonetta ja tyydytyksekseen huomattuaan, että kirje kynttilän valossa oli kyllin näkyvissä vetääkseen puoleensa harhailevan silmän, hän riensi pois, kutsui kantotuolinsa ja lähti paljoa paremmalla tuulella kuin oli saapuessaan osoittanut.

"He eivät voi taistella ennen aamua", virkkoi hän itsekseen mukavasti laittautuessaan kantotuolin silkkiseinuksien varaan. "Taivas vain suosikoon suunnitelmaani!" Hän huoahti hurskaan rukouksen kantajain hölkätessä eteenpäin.

IV kohtaus.

Ensi kertaa kahteen viikkoon sir Jasper palasi ennen pikkutunteja perin siroon asuntoon, jonka hän oli vuokrannut Bathin seurustelukaudeksi.

Kello oli noin kymmenen illalla, kun hänen levoton kätensä ovenkolkuttimella ukkosen tapaan jyrähdytti taloa, hälyttäen palvelijat korttipelistään alhaalla eteisessä ja lihavan hovimestarin mukavasta nuokkumisesta emännöitsijän takkavalkean ja tuoksuvan punssilasin ääressä. Vanhemman palvelijan hermot saivat tosiaankin sellaisen tärähdyksen, että hän ovelle rientäessään pudotti ässän avarasta kalvosimestaan. Sitruunankuorelta lemuten hovimestari kiirehti ottamaan vastaan herransa viitan ja kepin. Tremlet-rouvan myssynnauhat värähtelivät portaiden yläpuolella; talonväki oli kiihkeän uteliaana, sillä hänen armonsa apunainen oli kyyneltäkään unohtamatta kertonut heille rouvan tunteitten tilan.

Sir Jasper sadatteli saineesti sisään astuessaan, sivalsi nuorempaa palvelijaa kepillään pohkeille töllistelemisestä, rukoili vanhurskasta luojaa mahdollisimman nopeasti toimittamaan hovimestarin sielun paikkaan, jonka lämpömäärän hän itse auliisti ehdotti. Sitten harppasi hän vierashuoneeseen, lyhyesti ilmoittaen, että hän odotti joitakuita herrasmiehiä.

Hän katsahti ympärilleen otsa rypyssä, etsien vaimoaan. Huone tuntui tyhjältä ja autiolta, vaikka kynttilät paloivat kirkkaasti kattokruunuissa. Hän pysähtyi synkkänä, seisoi hetkisen epäröiden, suuntasi sitten askeleensa portaille ja nousi päättäväisesti ylikertaan. Myladyn pukuhuoneessa istui nainen hämärän kynttilän valossa lukemassa saarnakirjaa. Hänellä oli pitkulaiset punakat kasvot, oli ennen ollut hänen armonsa äidin vaalijana, ja sir Jasper vihasi häntä suuresti. Hän nousi äkäisenä, niiasi tavalla, joka kaunopuheisesti tulkitsi hänen paheksumistaan; ja sir Jasper tunsi, että tuo nainen, joka hänen sisälle tullessaan laski kirjansa syrjään, lukemansa saarnan jokaisella rivillä oli tuominnut hänet yhtä mukavaan paikkaan kuin hän hovimestarin.

— Oih, herrajesta! — näin rukoili hän sir Jasperia peloittavalla kuiskauksella. Eikö hän taivaan nimessä voisi astua hiljempää? Mylady oli nukuksissa. Hänen armonsa oli ollut niin sairas, voinut niin pahoin, että hän, Megrim, oli jo lähettämäisillään noutamaan apteekkaria ja antaa etsiä sir Jasperia kautta Bathin. Sir Jasper ei näkynyt sitä käsittävän, mutta mylady oli heikko ruumiinrakennukseltaan: hento kukka! Ankara katse sir Jasperilta, epäystävällinen sana, raa'asta kohtelusta puhumattakaan, saisi hänet nuokahtamaan pois hänen käsistään. Niin, juuri sillä tavoin kävisi.

Sir Jasper loi synkän, epäluuloisen katseen ympärilleen. Hän tuijotti naiseen, huoneen nurkkiin, suljettuun oveen. Hän tunsi polttavan mustasukkaisuutensa saavan sapen kiehumaan viheriänkeltaisena sisässään. Hän ojensi kätensä vaimonsa oven lukkoa kohti; mutta rouva Megrim ehätti hänen aikomustaan estämään niin päättäväisellä liikkeellä, että hänen ahtaat kureliivinsä narskuivat tukevan vartalon puristuksesta.

— Ei, — sanoi hän, — ei, sir Jasper, ellette tahdo astua hengettömän ruumiini ylitse! — Tässä hän kovin vapisi, ja hänen silmäinsä alustat ja nenänsä leimahtivat punaisiksi.

— Pyh! — mörähti sir Jasper ja astui jälleen portaita alas tyhjään, valaistuun vierashuoneeseen. Ensiksi pysähtyi hän ikkunan luo, missä lady Standish oli seisonut ja hymyillyt loordi Verneylle. Sitten meni hän vaimonsa kirjoituspöydän ääreen, laski kätensä lippaalle, missä tämä säilytti kirjeitään, ja vedettyään sen auki puoliääneen kiroten hän kääntyi nostamaan tuolilta silkillä täytetyn pussin. Tuokiossa hänen silmänsä äkkäsi rouva Bellairsin taitavasti kätkemän ja näytteille asettaman kirjeen syrjän. Hän otti sen ylös ja silmäili sitä; siinä ei ollut osoitetta, heikko parfyymi hiveli hänen nenäänsä, ja paperi avautui viettelevästi hänen kädessään. Hän levitti arkin ja näki punervan hiuskiharan. Sitten hänen silmänsä väkisinkin lukivat kirjeen. Ja hänen lukiessaan veri syöksähti hänen aivoihinsa huimaten häntä, ja hän vaipui pitkälle sohvalle repien poimuröyhelöä kaulastaan. Hetkisen oli hän kuin tukehtuneena. Kun hänen hengityksensä palasi, valtasi hänet raivo, joka tuntui hekumallisen riemukkaalta. Hän asetti paperin valoon ja tarkasteli lemmenkiharaa.

— Punainen! — huudahti hän, — punainen!

Hän ajatteli loordi Verneyn oliivinvärisiä kasvoja ja tuijotti taas kiharaan ikäänkuin epäillen aistimiaan. Punainen! Oliko niitä kaksi, mustahiuksinen ja punatukkainen? Seis! Oi, naiset ovat viekkaita paholaisia! Loordi Verney oli vain silmäinpeite. Tämä, tämä porkkananvärinen Judas olikin lohduttaja! "Suupielessäsi oli tilkkutäplä, jota olin suutelevinani." Sir Jasperia puistatti sisäinen ulvahdus, joka hänen huuliltaan kirposi katkenneena valituksena. Hymykuoppa ja tilkkutäplä! Niin, hän oli ne nähnyt! Vain muutama lyhyt tunti sitten oli hän aikonut suudella tuota hymykuoppaa puolison ylväällä ilolla… tuota hymykuoppaa, joka oli aiottu toiselle miehelle!

"Hiiteen ne, hiiteen ne!" huudahti sir Jasper puristaen kätensä nyrkkiin päänsä yläpuolella. Maailma alkoi pyöriä hänen silmissään, ja kaikki muuttui verenkarvaiseksi. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli jälleen kylmä ja torui itseään vimmastaan. Hänen täytyi pysyä tyynenä, tyynenä kostoansa varten. Hänen oli etsittävä pää, mistä tämä kihara oli kotoisin, ja sen täytyi tapahtua vielä tänä iltana, vaikka hänen olisi samoiltava kautta kaupungin. Hän istahti, levitti turmiollisen paperin eteensä ja tuijotti siihen.

Tässä asennossa ja mielentilassa tapasi hänet vieras, joka pian senjälkeen ilmoitettiin kapteeni Spicerin nimellä. Hän oli hoikka nuori herrasmies, katsoi jonkun verran kieroon ja oli puettu viimeisen muodin mukaan. Hän tepsutti esille, kumarrellen ja huiskien valkoisia, hienosti käyräsormisia käsiään.

Hän lausui sir Jasperille kunnioittavat tervehdyksensä. Tähän asti hän ei ollut saanut iloa ja kunniaa tehdä sir Jasperin tuttavuutta, mutta oli mielissään tilaisuudesta… jokaisesta tilaisuudesta, mikä tuotti hänelle tämän ilon ja kunnian. Saisiko hän, saisiko hän? Hän ojensi sirosti emaljoidun nuuskarasian ja hoippui isäntää kohti. Sir Jasper oli noussut kankeasti, hänen sumeissa silmissään ei näkynyt vastausta.

— Vai ette te käytäkään? — virkkoi kapteeni Spicer, ottaen itse hyppysellisen, vetäen nenäänsä erinomaisen sirosti ja tehden hienonhienon liikkeen ranteellaan. — Ja oikeassa olettekin, arvoisa herra! Ruma tapa. Ruma tapa. Mutta sittenkin, — jatkoi hän viehkeästi hymyillen, — vakuutan, että sitä ilman en voisi tulla toimeen puolipäivästä puoliyöhön. Mutta sen pitääkin olla puhdasta macabawta. Kaikki muu paitsi macabaw… hyi, hyi!

Sir Jasper ravisti itseään ja keskeytti murahtaen:

— Mistä johtuu minulle tämä kunnia, sir?

— Tulen, — vastasi kapteeni Spicer, — loordi Verneyn puolesta, kuten jo lienette arvannut. Oli joku pikku asia, luullakseni koski se… heh… hänen alaraajojensa muotoa. Sellaisen yksityisasian suhteen, sir, kuin, hm, alaulottimet, herrasmies ei voi sietää huomautuksia. Käsitätte, että mylord Verney siitä loukkaantui, sir Jasper, loukkaantui! Minä itse, vaikka olenkin perin hyvä tuttava hänen armonsa kanssa, en ole koskaan rohjennut vihjata hänelle edes trikootavarain kauppiaan nimeä. Ja kuitenkin tunnen tällä alalla oikean neron, sir, miehen, jolla on kykyä… sanoisin jumalaista lahjakkuutta näiden intiimien vaatekappaleitten käsittelyssä! Mutta, hyvä Jumala, sir, hienotuntoisuutta, hienotuntoisuutta!

Sillävälin sir Jasper oli nostanut kirjeen pöydältä ja lähestyi miettiväisenä kapteeni Spiceriä, katsellen kädessään pitämästänsä hiuskiharasta nuoren herrasmiehen päähän, joka kuitenkin oli niin huolellisesti puuteroitu, että oli aivan mahdotonta sanoa, minkävärinen se jauheen alta oli.

— Sir, — keskeytti hän tässä kohdassa, — suokaa anteeksi, tahtoisin mielelläni tietää, onko teillä omat hiuksenne vai tekotukka.

Kapteeni Spicer hypähti askeleen taaksepäin ja katsahti kummastuneena baronetin vakavaan naamaan.

"Jumaliste", ajatteli hän itsekseen, "Verney on oikeassa, tuo mies on hullu!" — Hahhah, — sanoi hän ääneensä, — hyvin näppärästi, sir Jasper, hyvin näppärästi. Joku pieni sanaleikki-arvoitus, heh? Peijakas, minä pidän arvoituksista! — Hän vilkaisi ovelle päin. Sir Jasper tuli yhä lähemmäksi hänen peräytyessään.

— Kysyn teiltä, sir, — tiukkasi hän uhkaavasti kohoavalla äänellä, — onko teillä oma tukkanne? — "Mies näyttää peljästyneeltä", tuumi hän itsekseen, "se on tavattoman epäiltävää!"

— Minäkö? — huudahti kapteeni seisoen selkä ovessa ja kädellään hapuillen ripaa. — Hyi, hyi; kuka käyttää nykyään tekotukkaa, ellei joku maalaisserkku? Hi, hi! Kyllä nyt on lämmin yö!

Sir Jasper oli pysähtynyt hänen eteensä ja mulkoili häneen musertavin katsein.

"Hänen jauhonaamansa on niin maalattu", ajatteli onneton baronetti, "että en hiisi vie osaa arvata miehen väriä". Hänen kätensä vaipui epäröivästi sivulle.

Hikihelmiä kumpusi kapteeni Spicerin otsalle.

"En enää ikinä vie taisteluhaastetta mielipuolelle!" ajatteli hän.

— Tukkanne on mainiosti puuteroitu, — virkkoi sir Jasper.

— Oh, niin se on, juuri niinkuin sanotte… poudre à la maréchale, sir, — myönsi kapteeni. Mutta nyt olivat hänen uutterat sormensa vähitellen onnistuneet kääntämään ovenrivan. Aukko ammotti hänen takanaan; silmänräpäyksessä hänen hoikka vartalonsa kääntyä kiepsahti, ja hän oli poissa.

— Hoi, hoi! — huusi sir Jasper, — seis, mies, seis! Asiamme on vasta juuri alkanut.

Mutta kapteeni Spicer oli ehtinyt ulko-ovelle.

— Katsokaa isäntänne perään, — sanoi hän palvelijalle, — hän on sairas, hyvin sairas!

Sir Jasper riensi juoksujalkaa hänen perässään eteiseen.

— Pysäyttäkää hänet, hullut! — huusi hän palvelijoille, ja sitten samassa hengenvedossa komensi:

— Takaisin! — ja itsekseen hän hymähti: "Se ei voi olla hän. Tuon sileän, räpyttelevän houkkion päässä ei konsaan ole voinut kasvaa niin kähärää hiussuortuvaa, eikä hän ole kirjoittanut niin tarmokasta käsialaa, ei… eikä suudellut hymykuoppaa! Suudellut hymykuoppaa! Kuolema ja kirous!"

V kohtaus.

Hänen seisoessaan kuohuksissa ja hämmennellessään synkkien mietteiden sameaa keitettä kuului pari itsetietoista naputusta katuovelta, ja hänen luokseen astuivat hilpein huudahduksin ystävät, joita hän odotteli.

— Ah, Jasper, poikaseni, — tervehti Tom Stafford lyöden häntä olalle, — vuottamassa meitä? Jumaliste, oletpa sinä verenhimoinen mies!

— Ja täydellä syyllä, — sanoi eversti Villiers, helistellen kannuksiaan ja heittäen sotilasviittansa yltään. — Tuhat tulimaista, mies, tahtoisitko, että hän istua kyyhöttelisi häpeässään?

Sir Jasper ojensi käden kummallekin; ja pitäen häntä olkapäistä toverit astuivat hänen yksityishuoneeseensa ja sulkivat oven niin huolellisesti, että pitkillä palvelijoilla ei ollut muuta neuvoa kuin vuorotellen kuunnella ja tirkistellä avaimenreiästä.

— Tom, eversti Villiers, — alkoi sir Jasper, — pyytäessäni teiltä tätä suosiota halusin palveluksianne, koska, kuten teille sanoin, minulla oli vakavia epäilyksiä lady Standishin uskollisuudesta. Nyt, hyvät herrat, epäileminen ei enää ole mahdollista, minulla on todistuksia!

— Hei, hei, Jasper, älä anna mielesi masentua! — huudahti rattoisa Tom Stafford. — Näetsen, ystäväiseni, olet aikoinasi liiaksi armastellut niitä pieniä hempukoita, jotta et tietäisi, mitä helliä taipuvaisia olentoja ne ovat. Luonto vetää puoleensa, miekkoseni; ja täytyyhän heidän seurata muotia! Tahtoisitko olla Bathin ainoa aviomies, jonka vaimo ei eläisi muodikkaasti? Hst, hst, niin kauan kuin kykenet mittelemään miekkoja ja tipahuttamaan asian puolesta pisaran verta, heh, se kaikki kuuluu päivän iloihin!

— Miekkoja? — mörähti eversti Villiers. — Ei, ei, pistooleja siihen tarvitaan, poikaseni. Miekasta ei koskaan voi olla varma: pieni pisto kylkiluiden väliin, naarmu käsivarteen, ja sievä veitikka näyttää entistä viehättävämmältä kalpeudessaan ja hänellä on sitä suuremmat toiveet löytää nopeata lohtua asianomaiselta taholta. Hahaa!

— Lohtua! — huudahti sir Jasper ikäänkuin tuo sana olisi ollut isku.
— Niin, lohdutusta! kadotus!

— Mutta luodilla keuhkoihin tai kalloon, oman valintanne mukaan, — sanoi eversti, — työ käy niin silkoisesti kuin toivoa voi. Oletteko taitava pistoolin paukuttaja, Jasper?

— Voin toki osata heinärukoon! — takasi sir Jasper. Mutta hän puhui epävarmasti.

— Olen valmis miekkasille, milloin sinulle vain sopii, — huudahti kaunis Stafford, pannen puhuessaan sirot säärensä ristiin ja hyväillen hellällä kädellä pyöreätä pohjettaan. — Miekka on paljoa hienompi ase. Oh, terät tuntuvat niin hauskoilta, ne ikäänkuin kohteliaasti haastelevat toisilleen! "Haa, oletko nyt käsissäni, ystäväiseni?" — "Haa, tahdotko tunkeutua minun ja vaimoni, tai rakastajattareni, tai mielitekoni väliin?" — asianhaarojen mukaan. "Tahdotko? Kyllä sinulle opetan, sir… sir!" Niin… niin, pisto kylkiluiden väliin! Tai tuohon röyhkeään sydämeen! Antaa punaisen veren vuotaa, antaa sen valua sinertävästä teräksestä, se on somaa nähdä! Pistoolit, hoh, mitä sellaisista! Pau, puhallat pillerin ilmaan ja hyvin luultavasti saat sen itse niellä! Se sopii apteekareille, sanon, ja muille, joita ei ole kasvatettu itsepuolustuksen jaloon ja ylevään taitoon.

— Hiljaa, Tom, — murahti eversti; — tämä ei ole mikään leikin asia. Ystäväämme on kuolettavasti loukattu, eikö niin? Se on siis selvää. Eikö hänen ole samalla mitalla kostettava sille, joka on ryöstänyt häneltä kunnian? Onhan asia näin? Ja eikö pistooli, lempo soikoon, ole murhaavampi ase ja senvuoksi soveliaampi? Häh?

Sir Jasper äännähti jotakin, minkä olisi saattanut tulkita myöntämiseksi tai kieltämiseksi tai ylenmääräisen pahoinvoinnin tunteen ilmaisuksi.

— Toimeen siis! — huudahti eversti Villiers. — Ehdotammeko pistooleja ja odotamme loordi Verneytä huomenaamulla kello seitsemän Hammerin kedolla? Siellä minä tavallisesti haluan sellaiset asiat ratkaista: mukavasti syrjässä häiritsijöiltä ja riittävän etäällä lämmittääkseen veren reippaalla kävelyllä. Hiisi vie, vain kymmenen päivää sitten näin miten sanomattoman sirosti loordi Tipstafte (hän, jota nimitetään Tipsi-Tipiksi, tiedättehän) kellisti Ned Waring-rukan. Sellaista ottelua kelpasi katsella! Kuusi askelta, jumaliste, ja Ned niin hurjan päättäväisenä kuin sekundantti konsaan saattaa toivoa. "Villiers", — sanoi hän antaessani hänelle aseensa, "ellen minä häntä kaada, kaatakoon hän minut! Toisen meistä on kuoltava", puhui hän. Riita johtui rouva Waringista, tiedättehän, siitä hiton kauniista naisesta! Ned-parka lienee tehnyt samantapaisen keksinnön kuin sinäkin, heh? Niin, haha! Ja, lempo vie, sir, Tip osasi häntä kurkkuun ensimäisellä laukauksellaan, ja Nedin luoti riuhtaisi Tipstaffen oikeanpuolisen kiharan! Ne käherryssakset leikkasivat saamarin läheltä! Sen erän perästä Ned ei puhunut. Oh, jättäkää asia minun hoidettavakseni, niin saatte nähdä, että toimitan teille yhtä verrattoman kohtauksen.

— Maltahan, — huudahti Stafford, kun sir Jasper vääntelihe nojatuolissaan, puristaen ja avaten raivokkaasti nyrkkejään ja tuntien punaisen hiuskiharan polttavan poveansa, minne hän oli sen työntänyt. — Maltahan, — huudahti Stafford, — mielestäni kiirehdimme liiaksi. Enkö kuullut ystävältämme tässä, että hän nimitti loordi Verneytä lurjukseksi? Sir Jasper siis itse onkin loukkaaja, ja hänen on odotettava loordi Verneyn toimenpiteitä.

— Minä panen vastaan, — kivahti eversti, — loordi Verney loukkasi ensimäisenä häpäisemällä ystävämme vaimoa.

— Puh, puh, — äänteli Stafford, asettaen säärensä uudestaan ristiin saadakseen tällä kertaa vasemman jalkansa sirosti esille, — se oli vain satunnainen, epäsuora loukkaus. Mutta nimittää miestä lurjukseksi on suoraan kohdistuva herjaus. Oikea uhmaaja on siis sir Jasper; toinen saa valita aseet. Loordi Verneyn asia on lähettää haaste ystävällemme!

— Sir! — huudahti eversti karahtaen kasvoiltaan punaisemmaksi kuin luonto ja portviini olivat hänet tehneet. — Sir, väitättekö tietävänne paremmin kuin minä?

— Hyvät herrat, — sanoi sir Jasper nousten äkkiä, — niinkuin teille äsken sanoin, olen senjälkeen kuin pyysin teidän ystävällistä apuanne keksinyt jotakin, mikä varsin oleellisesti muuttaa asian muodon. Minulla on aihe uskoa, että jos loordi Verneyssä on syytä, on hänen syyllisyytensä vähempiarvoista. Tiedätte, mitä Ranskassa nimitetään kynttilänjalaksi. Todellakin luulen (naisten viekkaus on niin suuri), että häntä on käytetty vain kilpenä toista henkilöä suojaamaan. Tämä henkilö on minun ensin löydettävä, ja hänen päällensä on kostoni lankeeva ennenkuin joudan mitään muuta ajattelemaan. Loordi Verney lähettikin jo luokseni erään ystävänsä, mutta tuo miekkonen, kapteeni Spicer, poloinen houkkio (hänellä on luullakseni jokunen ruuvi irti) lähti yhtäkkiä talostani, tulemattamme mihinkään päätökseen. Enkä siitä ole pahoillanikaan… minä en nyt etsi taistelua loordi Verneyn kanssa. Hyvät herrat, — sir Jasper suoristausi ja veti kirjeen povestaan, — hyvät herrat, minä en syö enkä nuku ennenkuin olen löytänyt tämän hiuskiharan omistajan.

Puhuessaan ravisti hän kirjettä ja paiskasi vimmoissaan kielittelevän lemmenpantin kummastuneiden ystäviensä nenäin eteen. — Se on punatukkaiselta mieheltä, näette! Jok'ainoa punatukkainen mies Bathissa täytyy minun heti pistää vartaaseen tai tulpata, jotta kutale ei pääse minulta pakoon!

Eversti Villiers hypähti jaloilleen unestaan herätetyn tiikerin ääntä muistuttavalla karjahduksella.

— Saakeli! — huusi sir Jasper kääntyen häneen päin ja äkkiä huomaten ystävänsä hiekanväriset tuuheat kulmakarvat. — Te, hyvä Jumala? Te? Puh, puh, mahdotonta ja kuitenkin… Herra eversti Villiers! — jatkoi sir Jasper hirveällä äänensävyllä, — kirjoititteko te tämän kirjeen? Puhukaa! Kirjoititteko vai ettekö, mies? Puhukaa, vai täytyykö minun väkisten kiskoa sanat kurkustanne?

Käyden tummanpunaiseksi kasvoiltaan eversti Villiers oli halpaavasta raivosta tukehtumaisillaan.

— Stafford, Stafford, — hän sopersi, — sinä olet todistajani. Nämä ovat julkeita herjauksia, jotka ovat pestävät verellä.

— Kirjoititteko tuon kirjeen? Sanokaa suoraan! — kiljui sir Jasper, ravistellen loukkaavaa asiakirjaa everstin vääntyneiden kasvojen edessä.

— Minäkö, — huusi eversti ja löi sir Jasperin käden raivokkaasti syrjään, minäkö? Minäkö kirjoittaisin tuollaista turkasen hölynpölyä! En, sir! Hiisi vieköön teidät ruumiinenne ja sieluinenne, sir Jasper, kuinka rohkenette minulta sellaista kysyä?

— Ei, — virkkoi sir Jasper, — tietysti ei! Ah, minä olen houkka, Villiers. Suokaa anteeksi. Ei meidän välillämme mitään riitaa! Ei, tietysti ette te saata se olla! Tuo nenä, nuo liivit, kuusikymmentä ikävuottanne! Hyvä Jumala, minä tulen hulluksi!

— Kah, mies, — sanoi Stafford niin pian kuin hän voi naurultaan puhua, — Villiersillä ei ole koko päälaellaan sen vertaa hiuksia kuin nyt pitelet kädessäsi. Riisu peruukkisi, Villiers, riisu peruukkisi ja anna kaljun kallosi julistaa loistava viattomuutensa.

Täten puhuteltu urhea herrasmies oli käynyt tummaksi kasvoiltaan. Vaikka hän puhui läähättäen ja katkonaisin sanoin, oli hänen raivollaan kuitenkin varsin määrätty tarkoituksensa.

— Minua on loukattu, minua on loukattu, — änkytti hän; — asia ei voi loppua tähän. Sir Jasper, te olette loukannut minua. Minä olen punatukkainen mies, sir. Olen lähettävä jonkun tuttavani luoksenne.

No, — virkkoi sir Jasper, — koska välimme siten on, tahdon myöskin varmistua Tomin sanojen totuudesta ja hankkia teille syyn, minkä puolesta taistella! — Puhuessaan hän ojensi kätensä ja riuhtasi tekotukan eversti Villiersin päästä.

Hänen eteensä levisi todellakin niin täydellinen hiukseton vilpittömyys, että enemmät todistukset olivat tarpeettomia; ja vaikka everstin korvien takana säilyneet harvat haivenet olisivatkin joskus olleet punervat, hohtivat ne nyt hopealta.

Kiitos, — sanoi sir Jasper, — tämä riittää. Kun lähetätte ystävänne luokseni, otan hänet mielihyvin vastaan. — Kumartaen antoi hän everstin tekotukan takaisin.

Eversti seisoi vavisten, kädet nyrkkiin puristettuina ja vaistomaisesti hapuillen miekkaansa. Mutta kaiketi muistaen, että tällainen asia tietenkin oli ratkaistava pistooleilla, hän malttoi mielensä, sieppasi tekotukkansa, paiskasi sen uhmaten päähänsä ja sovitti sen mitä huolellisimmin paikoilleen. Silmäisten tuimasti hän pyörähti koroillaan ja jätti huoneen, mutisten mennessään niin rikinpitoisia huomautuksia, että niitä ei käy kertaaminen.

Sir Jasper ei näkynyt häntä sen enempää ajattelevan. Hän vaipui takaisin tuolilleen ja levitti pahoin rypistyneen kirjeen polvelleen.

— Olen aivan ymmällä! — sanoi hän. — Kuka se saattaa olla? Tom, sinun ryökäleen tukkasi on ruskea. — Sinä et ole se mies, Tom. — Oi, Tom, oi, Tom, ellen surmaa häntä, niin tulen hulluksi!

Stafford oli naurusta nikahtua, ja kyyneleet vierivät hänen silmistään, kun hän huohotti:

— Miettikäämme, kuka se Judas voisi olla? (Voi sun vietävä, tämä on paras pila, minkä olen nähnyt vuosikausiin! Oh, kun ajattelen hänen kaljua päätänsä! Oi, Jasper, tämä on hirveän hupaista! Saat pistää minua kylkeen, veikkonen, jos olen rattoisammin nauranut kymmeneen vuoteen!) Ei, ei, minä autan sinua. Kuulehan, hänen kunnianarvoisuutensa Bathin ja Wellsin piispa on punainen; minä tiedän sen, sillä olen nähnyt hänet uimassa. Heikkari, hän oli kuin keitetty hummeri hiuksineen päivineen! Luuletko, että se voisi olla hän? Niillä on metkunsa, niillä hengellisillä, ja lady Standishilla on herkkä omatunto. Hän haluaisi saada kirkon hyväksymisen teoilleen. No, älähän katso noin tuimasti, sillä minä en tahdo taistella kanssasi! Eikö sinulla ole punahapsista rukousnauhaasi ensin tunnusteltavana loppuun? Haa, onhan meillä O'Hara, hän on kyllin irlantilainen, kyllin suuri veitikka ja kyllin punainen! Oh, hän on kylliksi punainen!

— O'Hara, — huudahti sir Jasper kuin olisi saanut iskun.

Kuului vieno naputus ovelta, tulo-puhetta eteisestä, ja palvelija ilmoitti herra Denis O'Haran.

— Siinä paha, missä mainitaan, — sanoi Stafford. Sir Jasper nousi nojatuolistaan sellaisen miehen ilme kasvoilla, jonka vihollinen on joutunut hänen käsiinsä.

VI kohtaus.

Hänen jalosukuisuutensa Denis O'Hara, Irlannin pääreihin kuuluvan varakreivi Kilcroneyn poika ja perillinen, astui huoneeseen nopeasti ja kevyesti ja tervehti huolettomasti. Hänellä oli iloiset viheriät silmät, ja hänen kähärätukkansa puna hohti hiusjauheen alta kuin talvinen päivänlasku usvan lävitse.

— Sir Jasper, — sanoi hän, — palvelijanne, sir. Kah, Tom, poikaseni, sinäkö täällä? Hyvää iltamyöhää!

Käskemättä otti hän tuolin, paiskaten huolettomasti ruumiinsa sille. Hänen nivelensä olivat höllät, nenä pyrki ylöspäin, kallisarvoiset röyhelökalvosimet rikkinäiset ja takki napitettu viistoon. Irlantilainen kuvastui hänen jokaisessa piirteessään lämpimän punaisesta tukasta levottomaan jalkaan asti; irlantilainen ilmeni hänen sulavan kielensä syytämien sanojen värikkäissä poljennoissa.

Sir Jasper ei laisinkaan epäillyt, että Lothario, joka oli näpistellyt hänen varastojaan, vienyt hänen rauhansa, hävittänyt hänen kotinsa, oli hänen edessään. Hän kääntyi Staffordiin, tarttuen häntä ranteesta.

— Tom, — kuiskasi hän, — sinä seisot puolestani, sillä kautta kuolemattoman sieluni minä taistelen asiasta vielä tänä yönä!

— Jumalan tähden, ole hiljaa, — kuiskasi toinen, alkaen pelätä, että mustasukkainen aviomies menisi tässä leikissä liian pitkälle. — Kuunnelkaamme ensin, mitä miehellä on sanomista. — Peijakas! En minä tahdo jäädä katselemaan, miten sinä lävistät jokaisen punervatukkaisen keikarin kaupungissa. Se on silkkaa hulluutta.

— Mutta sinähän itse, — vastasi sir Jasper vimmaisella kuiskauksella, — sinähän itse sanoit, että hän se on. Katso, silmäilepä tätä kiharaa ja tuota päätä.

— Oh, joutavia! — huudahti Stafford. — Anna hänen puhua, sanon minä.

— Kun olette päättäneet pienen keskustelunne, hyvät herrat, — virkkoi
O'Hara hyväntuulisesti, — sallinette minunkin vaajata sanasen?

Ystävänsä käden pakoittamana vaipui sir Jasper tuoliinsa. Hänen jänteensä melkein raksahtelivat ponnistuksesta, jolla hän hillitsi itsensä.

— Olen tullut, — sanoi Denis O'Hara, — ystäväni, kapteeni Spicerin puolesta. Tapasin hänet hetkinen sitten heilumassa Gay-katua alaspäin; kautta Pyhän Patrikin, hän harppaili kuin jänis, jolla on koira kintereillä! "Sinä juokset jotakuta pakoon, Spicer", sanoin minä. Ja hän vastasi: "Minä pakenen sitä hourailevaa mielipuolta sir Jasper Standishia." Anteeksi, sir Jasper, ne olivat hänen sanansa, nähkääs.

— Ja mikä, sir, — keskeytti sir Jasper pahaaennustavalla äänellä, — mikä, sir, jos saan kysyä, oli tarkoituksenne kävellessänne tänne tän'iltana?

— Heh, — huudahti irlantilainen, — mitä te sanotte?

— Oh, jatka, O'Hara, — kehoitti Stafford levottomasti, lisäten puoliääneen Standishille: — Tosiaan, Jasper, käyttäydy siivosti, tai minä pesen käteni koko asiasta.

— Oh, onko hänen laitansa niin, — kuiskasi O'Hara kämmenensä takaa Staffordille, iskien leikkisästi silmää. — Niin, aioin sanoa, hyvät herrat, että nähdä miehen juoksevan, ellei hän ole ranskalainen, käy vasten luontoani. — "No, mitä hän sinulle teki?" sanoin minä (tarkoittaen teitä, sir Jasper). — "Oh", virkkoi kunnon kapteeni, "menin hänen luokseen kunnia-asialle erään ystävän puolesta, ja mies herjasi minua niin raa'asti huomautuksilla tukastani", sanoi hän, "että hän kelpaa vain, hullujenhuoneeseen", niin hän puhui. "Herjasi sinua", ihmettelin minä, "ja mihin nyt juokset? Tietenkin etsimään jotakuta tuttavaa? Herjaukset ovat iljettäviä", sanoin minä. "Varmaan", sanoo hän, "on mies hullu", sanoo hän. "No, mitäpä siitä?" virkan minä; "emmekö kaikki ole tosiaan enemmän tai vähemmän hulluja? Kah", sanon minä, "tämä näyttäisi pahalta naisten silmissä, miehistä puhumattakaan. Jätä asia minun toimitettavakseni, hyvä poika, niin kyllä minä hommaan; ja pidämmekin huolta, että sir Jasper tuo vartijansa mukanaan kentälle; ja tähän kaikkeen ei ole kellään mitään muistuttamista."

Sir Jasper hypähti jaloilleen.

— Kirottua irlantilaista hävyttömyyttänne! — karjaisi hän. — Tämä on enemmän kuin sietäisin keltään mieheltä! Ja, ellen erehdy, herra O'Hara, meillä on muitakin laskuja järjestettävinä.

— Meilläkö? — huudahti O'Hara, samalla lailla hypähtäen. — Nyt kuulen niistä ensi kertaa… mutta, tuhat tulimaista, minun ei koskaan nähdä hidastelevan, kun minut vaaditaan esille! Järjestän niin monta laskua kuin vain haluatte, sir Jasper… mikäli ne ovat miekallani eikä kukkarollani maksettavat.

— Vetäkää siis aseenne esille, mies! — ärjäisi sir Jasper, tanssien raivosta. Hän paljasti oman hopeakahvaisen miekkansa ja paiskasi huotran loukkoon.

— Taivas varjelkoon! — huudahti Stafford, turhaan yrittäen tulla molempain herrasmiesten väliin.

— Et saa millään ehdolla sanoa häntä vastaan, — varoitti O'Hara, päästäen ripeästi vyönsä soljesta ja paljastaen hänkin sirolla liikkeellä välkkyvän säilän. — Pahinta maailmassa on joutua tekemisiin miehen kanssa, joka on päästänsä vialla. Häntä täytyy ehdottomasti tyynnytellä ja antaa hänelle perään. Enkö minä tietäisi! Eikö oma lihallinen orpanani tänä siunattuna päivänä ole huimahulluna teljettynä Kinsalen mielisairaalaan? Hyökätkää, sir Jasper, olen teidän miehenne. Vedähän tuolit syrjään, Tom, ystäväiseni.

— Nyt sir, nyt sir! — virkkoi sir Jasper ja tunsi toipuvansa entiselleen, kun kuuli teräksen kalskahtavan terästä vasten. Hän asetti jalkansa tanakasti lattiaan ja tunsi toiminnan iloa.

"No, mikä on välttämätöntä, on välttämätöntä", sanoi Stafford filosoofisesti ja istahti kahareisin tuolille; "ja reipas ottelu on reipas ottelu aina ja joka paikassa! Kah, aimo hyökkäys! O'Hara käyttelee säiläänsä näppärästi, mutta Jasperin silmissä kiiluu vaara. En tosiaan tahtoisi, että tuo irlantilainen poika saisi surmansa. Haa!" Hän hyppäsi jälleen seisaalleen ja heilutti tuolia, valmiina tulemaan ratkaisevalla hetkellä väliin.

O'Hara oli kevyt ja joustava kuin korkki; hän kieppui eteenpäin ja taaksepäin, loikkasi puolelta toiselle ja suorastaan nautti taistelusta. Mutta sir Jasper tuskin liikahti asennostaan paitsi tehdäkseen pari vimmaista hyökkäystä. Stafford oli luullut näkevänsä vaaraa hänen silmissään; niissä oli enemmänkin… ne puhuivat murhaa! Loukattu aviomies oli päättänyt tappaa ja odotti aikaansa kuoliniskun antamiseksi. Sillävälin O'Hara hyökkäili pelkästä sydämen keveydestä. Kerran hänen miekkansa terä hipaisi sir Jasperin reittä, kerran taas hän raapaisi naarmun vastustajansa ranteeseen, joten verta valui tämän sormille.

— Pysähtykää, pysähtykää, — huudahti Stafford, rientäen väliin tuolineen, — sir Jasper on haavoittunut!

— Ei, mene hiiteen! — huusi sir Jasper. Ja kiiskiä, kalskis, terät iskivät taasen yhteen taistelijain läähättäessä hengästyneinä ja lattian tömistessä askelista. Sir Jasper hyökkäsi kolmannen kerran, O'Hara heilautti miekkansa harhaan, lankesi toiselle polvelleen ja kierähti kumoon.

— Seis! — parkaisi Stafford. Se oli myöhäistä. Sir Jasper seisoi tuijottaen punottavaan säiläänsä.

— Olet surmannut hänet! — huusi Stafford, kääntyen raivostuneesti ystäväänsä kohti. Langeten polvilleen sieppasi hän silmänräpäyksessä haavoitetun käsivarsilleen.

— Ei sinnepäinkään, — virkkoi O'Hara, pyristeli toisen syleilyssä kuolevalle todellakin liian tarmokkaalla tavalla, sai tuokiossa jalkansa alleen, seisoi nauraen, kasvot kalpeina, ja katseli verta valuvaa paitaansa. — Sen vaikutti vain teräksen äkillinen kylmä tuntu, mies! Ihan varmaan voin aivan hyvin ja olen valmis alkamaan uudestaan! Vain pikku ratkeama kylkiluiden välissä, joka ei edes estä minua hengittämästä yhtä hyvin kuin ennenkin. — Hän puhalsi voimakkaasti todistaakseen sanansa, löi rintaansa, kääntyi sitten huimausta tuntien ja lysähti nojatuoliin. Stafford riuhtaisi auki hänen paidanrintansa. Kuten O'Hara oli sanonut, haava oli ruma pintanaarmu, pikemmin häijynnäköinen kuin vaarallinen.