ANTS RAUDJALG

Virolainen kertomus

Kirj.

AINO KALLAS

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1907.

Niillä tienoin pohjois-Liivinmaata on paljon pieniä umpijärviä, rämerantaisia suosilmiä.

Kuin silmiä, jotka tuska on pusertanut pisaroita täpötäyteen, — nämä kyyneleet vaan eivät koskaan valu.

Kerran ne kai ovat kaikki olleet yhteydessä keskenään, iloinen, kirkas reitti on vesiään itää kohti vieritellyt. Mutta aikojen kuluessa ovat yhdistävät joet kuivuneet, järvet eristyneet toisistaan ja samalla pinta-alaltaan pienenneet. Niitten välille on muodostunut vesihyllyviä kannaksia, joissa vielä kauan eroittaa yhdistävän joen uoman, — joissa vesiliskot viihtyvät ja kalpeateräinen suovehka kasvaa, ja vesikasvien peittämissä, seisovissa lätäköissä sammakkojen kutu ajelehtii ja kurnuttava kuoro kuuluu. Kuivimmille mättäille kyhäävät suokuovit viheliäiset pesänsä, joita suojellakseen ne ilmassa kirkuen häätävät pois häiritsijää.

Järvet itse ovat keskeltä upposyviä, heinärantaisia, kalaisia kuin parhaat kalasumput. Mutta kaloilla on tympeä mudan maku, joka poistuu vasta, kun niitä on lähdevedessä lioitettu.

Pienemmillä järvillä, jotka nopeimmin ovat tuomitut tukehtumaan, on kiiltävä kate lumpeenlehdistä, ja lumpeenkukat kelluvat hiljaa kuin puoliunessa vihreässä äänettömyydessä.

Loivilta kukkuloilta, joina maa nousee ja laskee, näkee usein kolme järveä yhtaikaa. Itsepintaisesti pysyy kolmiluku, järvet vaan vaihtelevat.

Umpijärvet ja suot, — ne antavat maisemalle leimansa.

Suo on joka paikassa, siellä, missä sitä vähimmin aavistaa. Korpiryteikössä se äkkiä ilmestyy punaisenruskeana lietteenä naavakuusten juurilla, — kukkaisilla niityillä se pursuu salaisena pohjavetenä mättäiden välitse.

Ants Raudjalg syntyi suvisena sunnuntaina, rukiin äsken heilimöittyä, päivien käännyttyä puolta tiimaa lyhemmiksi.

Syntyi Jumalan tunnilla, kirkon aikaan, isänsä, lukkarin ja pitäjänkoulunopettajan, Mihkel Hesekiel Raudjalan, ollessa poissa kotoa, virantoimituksessaan kirkossa.

Yhdeksän kymmenestä olisi Mihkel Raudjalan asemassa kotiin jäänyt, Mihkel Raudjalg kuunteli velvollisuuden kutsua, muisti virkalupaustaan ja meni.

Mutta vasta kirkolle päästyä suoristui miehen häiriintynyt ryhti.

Pitäjäntuvan porstuassa hän koetteli solmita kaulahuiviaan, mutta työkömpelöt kädet tapailivat turhaan huivin solmuja, huivi liestyi, huiskahti sormista, kunnes hän vihdoin tuskastuneena sen silleen jätti.

Pitäjäntuvalla hän järjesti sinne saapuneen postin, eroitteli papille tulevat kirjeet ja nosti kirkonkirjat pöydälle. Tuontuostakin hän tapasi kätensä takin taskua kopeloimasta.

"Äh, — mitäs nyt, — johan nyt…"

Hän oli tiukka tupakkamies, mutta jätti aina kirkkoretkellä piippuvehkeensä kotiin, ettei joutuisi kiusaukseen.

Ehtoolliselle pyrkijöitä ilmestyi ovipieleen. Raudjalg pani silmälasit nenälleen ja availi kirkonkirjaa.

"Minä olisin tullut, — tuota — vaimoni ja tyttäreni kanssa…"

Raudjalan sinertävät, mustakulmaiset silmät pysähtyivät, heräsivät hajamielisyydestään.

"Mäe Priidu?" hän kysyi.

"Niin, oikein."

Raudjalg tuumaili tuokion, taisteli kaikki hajoittavaa levottomuutta vastaan, joka uhkasi sumentaa ajatukset.

Sitten hän kirjoitti, — itse ulkomuistista ääneen lukien, tavu tavulta:

"Mäe Priidu Allik, — hänen vaimonsa Viiu, — tyttäret Leeni ja Liisa Vilhelmine…"

"Ei kuin Liisa Karoline", oikaisi mies.

"Liisa Karoline", kertasi Raudjalg. Hänen silmänsä pysähtyivät mieheen, kuitenkaan häntä katsomatta.

Hänellä oli erinomainen muisti, hän tiesi ulkoa useimpain pitäjäläisten nimet, kirkonkirjoihin vilkaisematta.

Kirkonmäellä hän sai käsiinsä kellonsoittajan.

"Ovatko virren numerot kunnossa?" hän kysyi.

Hän aikoi mennä eteenpäin, mutta muisti yhtäkkiä jotain, katseli uteliaana ja tarkkaavasti kellonsoittajaa ja tarttui häntä rintapielestä.

Nähtävästi hän aikoi sanoa jotain, mutta ei tahtonut samalla itseään ilmaista.

Hän tempaili neuvottomana kellonsoittajan takin nappia, molemmat olivat hämillään.

"Kuinka sinä nyt tulet toimeen ilman vaimoihmisen apua?" Raudjalg sai sanotuksi hiki otsalla.

Samalla häntä suututti kysymyksensä, hän ymmärsi ja muisti jutut kellonsoittajasta, joka jäätyään vaimonsa kuoltua yksin viiden orvon kera, itse teki kaikki talon työt, keitti ruuat, lehmät lypsi ja lasten vaatteet paikkasi.

Raudjalg tunsi, että kellonsoittaja luuli naisväenpuuhiaan pidettävän naurettavina ja sentähden loukkautui hänen kysymyksestään.

Mutta se oli sittenkin ainoa keino päästä siihen kysymykseen, jota koko kierros oli tarkoittanut.

"Lapsivuoteeseenhan vaimosi kuoli?" hän sanoi, itse peljästyen tuskaa, jolla kysymys häntä kouristi.

"Lapsivuoteeseenhan se…" vastasi kellonsoittaja vastenmielisesti, tapulia katsellen.

Raudjalg meni lehterille. Velvollisuus oli hänelle niin kivenluja käsite, että siihen löivät siipensä siruiksi kaikki muut halut.

Päävirsi oli kymmenen säkeistöä pitkä, hän veisasi ne kaikki, vaikka urut hankittua olisi yhdessäkin ollut kyllin. Mutta Raudjalg oli tehnyt virkalupauksensa aikana, jolloin urkuja ei vielä ollut.

Kun saarna oli päättymäisillään, pujottautui urkuparvekkeen penkkien välitse huivipää tyttö.

Raudjalg kohotti päänsä äänettömässä jännityksessä, pahimpaan valmistuneena.

"Poika", kuiskasi tyttö aivan hänen korvaansa.

Suuri ilo syöksyi sydämeen, ikäänkuin ovista ja ikkunoista, lakaisi tieltään epäilykset ja etsi ulospääsyä.

Viimeinen aamen kajahti kirkossa.

Raudjalg ei malttanut silmätä virren numeroa, oli yksi ainoa virsi, jota hän tällä hetkellä tahtoi soittaa.

Hän aloitti voitonriemuisella, lujalla äänellä, joka kantoi yli kirkon:

"Enkeli taivaan lausui näin."

Se oli jouluvirsi, ja oltiin keskellä kesää.

Ei kukaan yhtynyt lauluun, ihmiset vaan kääntyivät ihmetellen penkeissään.

"Ma suuren ilon ilmoitan."

Päästyään toiseen säkeistöön sai Raudjalan kaunis, syvä ääni sellaisen kantavuuden ja iloisuuden, että se vakuutti välinpitämättömimmänkin.

Ja kun hän veisasi:

"Üks laps on meile sündinud — — —" niin yhtyi siihen koko kirkkoväki, veisatakseen jouluvirttä poutaisena, helteisenä suvisunnuntaina.

Hauskin koko talossa oli tietysti isän huone, mutta siellä piti olla hiirenhiljaa, muuten sai kuulla: "Ants, mene katsomaan, etteivät vasikat ole puutarhassa", tai muuta samantapaista. Isän huone oli koulutuvan takana, ja sitä sanottiin lyhyesti takakamariksi.

Katossa oli lystinmoisia kuvioita, jotka sadevesi katon läpäistessään oli piirtänyt, aivankuin ruskeita, koukkuisia sormia kynsineen päivineen.

Seinällä riippui Venäjän kartta, josta isä punaisella viivalla oli eroittanut Itämeren maakunnat.

Nurkassa oli isän oma veistämä kaappi, jossa säilytettiin rahaa ja arvopapereita. Siellä oli muun muassa kaksi hopearuplaa, jotka Ants oli saanut kummeiltaan ristiäisikseen. Isä näytteli hänelle niitä joskus ja pani pöydälle hyrränä kieppumaan.

Joskus isä antoi Antsille "ison kirjan". Ants istui puusohvalla ja tavaili hiki hatussa. Se oli käsinkirjoitettu, ja kannet olivat neliskulmaisista, kirjavista papereista liimatut. Siinä oli kaikkea, mitä ajatella saattaa: vanhentuneita uutisia Krimin sodasta, "paras ja huokein keino musteen valmistamiseksi", palvelijoitten päästökirja, "hirveä luonnonihme eli yhdeksänpurstoinen merikäärme" ja niin edespäin loppumattomiin.

Ensimäisiä kertomuksia, mitä Ants kokoon tavaili, oli jännittävä kuvaus, "kuinka engelsmanni Pärnun alla kävi".

Ison kirjan vieressä hyllyllä oli toinen ohuempi, sinikantinen vihko, jonka kansikirjoitus kuului:

"Mihkel Hesekiel Raudjalan muistiinpanot opetukseksi ja muistoksi hänen lapsilleen ja jälkeläisilleen."

Koulutyön päätyttyä isä usein istui siniseen vihkoon kirjoittelemassa.

Ants kykki sohvan nurkassa ja katseli isää. Isän nenä oli käyrä, ja ylähuuli paljaaksi ajeltu sekä pitkä, leuan alla tiheni parta, joka harvoina haituvina poskia reunusti. Tukka oli sileällä sivujakauksella.

"Isä, mitä sinä kirjoitat?"

"Tulehan tänne!"

Isän suonikas käsi liikehti paperilla, Ants näki ikäänkuin paljasoksaisen puun, joka haaraantui joka taholle. Isä osoitti puun tyveä.

"Mitäs tässä on?"

Ants tavasi: "Ants Raudjalg."

"Niin, — siinä sinä olet. Se on sinun sukupuusi, tämä. Kaikki oksat ja haarat yhtyvät sinuun."

Isän kynä juoksi pitkin puun runkoa ja oksia.

"Nämä ovat sinun esi-isiäsi. Näin paljon on ihmisiä tarvittu, että saataisiin syntymään tuommoinen pojan naskali."

Isän käsi lepäsi Antsin tuuhealla tukalla ja painoi sen lakoon.

Ants katseli puuta ja sen haaroittuvia oksia, hänestä oli ihmeellistä itse olla puun keskuksena, kaikkien koukeroisten oksien päämääränä. Hänestä tuntui, kuin eivät puun kaukaisemmat oksat voisi tietää hänestä mitään, niinkuin niillä ei olisi aavistustakaan, että yhtyisivät tyveen, joka merkitsi pientä poikaa. Ja kaikkia niitä oli tarvittu, että hän olisi olemassa, ei yksikään oksa saanut puuttua, ketju oli eheä ja päättyi häneen.

Ants tavasi: "Mäe Jüri — kuka se on?"

"Olipa vaarisi isä."

"Mitä hän teki?"

"Teki päiviä moisioon."

"Entä tämä tässä?" Ants osoitti oksaa.

"Sootaga Karla."

"Tekikö hänkin päiviä moisioon?"

"Teki, — kaikki tekivät."

"Olivatko ne kaikki orjia?"

"Eivät, — vaarisi oli loppu-ikänsä jo vapaa."

"Lue minulle sinisestä vihosta jotain, isä!"

Isä kohensi silmälasejaan, luki juhlallisesti, laulavasti kuin kirkossa:

"Tänään ristittiin Pyhän Kolminaisuuden nimeen rakas poikamme, esikoisemme, jolle Pyhässä Kasteessa annettiin nimi Ants Mihkel, joka ensimäinen nimi on Herrassa nukkuneen isävainajani mukaan. Kummit lahjoittivat tässä tilaisuudessa äsken ristitylle kaksi ruplaa, viisikymmentä yksi kopeekkaa, kaikki hopeassa, (paitsi tietysti kopeekan kappale)."

Kerran Ants yksin jäätyään itse alkoi selailla sinikantista vihkoa.

Hän luki:

"Sisareni Ann, naimisissa Väljaotsan isännän kanssa, oli jo varhain joutunut perkeleen pauloihin, joka meitä kaikkia vaanii. Synnytettyään lailliselle aviomiehelleen kolme lasta, täytettiin hänen sydämensä lihallisella rakkaudella omaa renkiään Jüri Nilbeä kohtaan, jolle hän synnytti neljännen lapsensa. Mutta vielä väkevämmäksi kävi kiusaajan ääni heissä, kunnes edellä mainittu Jüri Nilbe sisareni Ann'in suostumuksella otti hengiltä Väljaotsan Peeterin. Josta teosta heidät kirkolla julkisesti kaakinpuussa ruoskittiin ja Siperiaan lähetettiin. Tämän kaiken olen kirjoittanut tähän yhdeksi kauheaksi varoitukseksi, murheella täytetyllä sydämellä sisareni tähden, toivoen hänen viimeisellä hetkellään, josta tosin en mitään tiedä, mielensä muuttaneen ja armosta osalliseksi tulleen."

Antsista tuntui, kuin olisivat isän kauniit, pystyt kirjaimet tässä kohden raskaasti ja epätasaisesti paperille piirtyneet.

Illalla hän kysyi isältään:

"Onko minulla muitakin tätejä, paitsi Kadri-täti ja Metsanurgan täti ja Auduman täti… Onko Ann tätikin?"

Ants oli silloin jo vuoteessaan, joka alkoi käydä hänelle liian lyhyeksi, niin että hän makasi sääret sykkyrässä.

Isä pysähtyi, silmät terästyivät läpitunkeviksi.

"Otitko sinä itse isän sinisen vihon?" kysyi isä.

Ants kavahti isän kaulaan, puristi, kuollakseen häpesi.

"En minä siitä niin, että sen otit, mutta miksi koetit kierrellä, — se minua pisti", sanoi isä.

Siitä pitäin isä ehtoorukouksessa aina nimitti erityisesti Ann tädinkin.

Isän sisaruksia oli alkujaan ollut täysi tusina, vaikka he sitten olivat hajaantuneetkin joka ilman suunnalle, suurin osa kuitenkin lähipitäjiin.

Isällä oli aikoja, jolloin joku monista sisaruksista äkkiä muistui hänen mieleensä, ilman mitään aiheuttavaa syytä. Hän alkoi ajatella jotakuta veljeä tai sisarta lakkaamatta, tunsi levottomuutta ja edesvastuun painoa. "Nyt velimies taas tarvitsee minua", hän sanoi äidille. Vihdoin kerääntyivät huolet kukkuralleen, isä valjasti hevosen ja lähti veljen luo.

Kerran oli Ants hänen mukanaan tällaisella retkellä, ja siitä jäi hänen mieleensä kummallinen ja sekava kuva. Hän muisti selvästi isän kasvot, vaikka ei olisi voinut sanoa, missä kohden isä oli istunut, joka tapauksessa niin, että tulenpaiste niihin sattui. Ulkona oli ollut hyvin kylmä, isän posket ja korvalehdet punoittivat, ja leukaparran haivenista suli huurre. Isä puhui koko ajan, ensin hyvin lempeästi, mutta kun toiset kasvot yhä pysyvät kovina eivätkä ota heltyäkseen, niin tulee isänkin ääneen terästä. Ants ei ymmärrä mitään, sillä he puhuvat tuvan toisessa päässä, mutta hän tuntee, että setä on tehnyt jotain pahaa, ja että isä nuhtelee siitä… Ulkona pyryttää, mutta sitä ei voi nähdä, sillä ikkunat ovat jäässä, — kaikki on pehmeää hämäryyttä ja sulavuutta, isän äänikin on sulattava…

Vihdoin laukee kovissa kuuntelevissa kasvoissa pingoitus, mutta isä puhuu yhä pehmeämmin. Sedän vaimo nyyhkyttää.

Silloin isä nousee, pyyhkäisee märkää tukkaansa, hymyilee koko suulla, niin että terve hammasrivi välkkää: "hyvästi nyt täksi kertaa!" Paluumatkalla Ants senverran kurkistaa vällyjen alta, että näkee tien ohessa mustanpuhuvan, humisemattoman mäntymetsän, jonka harteilla on harmaata lunta. Ja hän nukkuu lämpimiin nahkasiin siinä varmassa vakuudessa, että isä tietää ja näkee kaikki.

Joskus, vaikka hyvin harvoin, avasi isä nurkkakaapin ja otti sieltä esiin värillisiä paperirahoja sekä kaksi kirjavaa, kotkapäistä paperia, joitten liepeissä oli irtileikattavia lippuja.

"Näillä sinut kerran kouluun pannaan", sanoi isä ja hymyili.

Kirjavat olivat valtion palkintolainapapereita, sanoi isä kerran.

Syys- ja maaliskuussa oli isä tavallisesti levoton, käväisi monta kertaa päivässä kaapillaan, otti esiin kotkapääpaperit, käänteli ja katseli niitä. Antsin piti joka päivä käydä pappilassa kysymässä, oliko posti tullut.

Ants kuuli, kuinka isä alituisesti puhui äidille jostain voitosta, kahdestasadasta tuhannesta ruplasta, ja kuinka äiti nauroi tai toisinaan härnäsi isää, kävipä joskus kärsimättömäksikin, jolloin isä ikäänkuin häpeillen loittoni.

Mutta illalla isä taas otti puheeksi paperit. Ants makasi välihuoneessa ja kuunteli, isän ja äidin vuoteen reunalla paloi kynttilänpätkä, ja varjot vaelsivat suurina seinällä. Vihdoin se sammui, sittenkin kuului pimeydestä yhä isän selittelevä ääni.

"Tyytyisit nyt pienempäänkin voittoon", kuului äidin ääni.

Mutta isä yhä kertoi kahdestasadasta tuhannesta ruplasta, jotka eivät antaneet hänelle rauhaa, määrättömästä kultaläjästä, rikkauden vuoresta, josta voisi koko maailmaan siunausta ja onnea siroittaa, jos hänen, Mihkel Hesekiel Raudjalan käsi pääsisi kiiltäviä kolikoita pyörittämään.

Ants kuunteli, — hymähtikö äiti, — eikö hän hengittänyt kuin nukkuva?

Ja isä, joka vaan kertomistaan kertoi, mitä tekisi, jos raha-arpajaisissa voittaisi korkeimman voiton, kaksisataa tuhatta ruplaa.

Ants kuunteli.

Kouluja isä perustaisi, kauniita, suuri-ikkunaisia ja korkeaseinäisiä taloja rakennuttaisi, järvien rannoille ja jokien varsille. Hänen kouluissaan kävisivät lapset puhtain pukimin ja sileiksi suituin hiuksin, ei valittaisi vatsa tunnin kuluessa tyhjyyttään, sillä alati kiehuisivat suloista höyryä henkäisevät liemipadat. Ilmaiseksi hän kaiken jakaisi, köyhinkin irtolaislapsi pääsisi hänen opetuksestaan osalliseksi. Ja rukoilisi keisaria, suurta hallitsijaa, Jumalan nimiin palvoisi, että antaisi keisari lapsiin tiedot äidinkielellä istuttaa, hän puolestaan antaisi kaikki kaksisataa tuhatta ruplaansa.

Niin isä öisin kouluja perusteli, ja niitä kasvoi kuin sieniä sateella, isän kaksisataa tuhatta ruplaa lankesivat kultasateena maahan, ja kohta iti kouluja kaikkialla. Koko maa oli niitä täynnä, ja kaikki maan asujamet hyviä ja viisaita.

Eräänä päivänä Ants hengästyneenä syöksyi sisään.

"Isä, posti on tullut!"

Hän näki isän piirteitten kummasti pingoittuvan ja äidin kääntyvän takan äärestä ja huolestunein katsein seuraavan isää. Isä meni suurin askelin takakamariin ja sulki oven, he äidin keralla molemmat kuulivat, kuinka lukko naksahti.

Mutta äiti vaan tyynesti puuroaan hämmenteli, hyräili sitä tehdessään, vahvat käsivarret puolipaljaina tulen valossa. Antsin oli turvallista olla äidin läheisyydessä ja katsella, kuinka hän nosti nokisen padan lieden äärelle.

Pari kertaa äiti meni varpaillaan takakamarin ovelle ja kuunteli.

Illalla isä ilmestyi, vältti katsoa äitiin, mutta hääri koko ajan hänen ympärillään.

Vihdoin hän kysyi aivan tavalliseen tapaan:

"Amalia, missäs sinun kenkäsi ovat, — eikö ne tarvitsisi uusia puolipohjia?"

Isä otti esiin suutarinvehkeensä ja alkoi kiertää pikilankaa.

Mutta äiti ja Ants iskivät silmää: he tiesivät, ettei isä ollut voittanutkaan kahtasataa tuhatta ruplaa.

Isä osasi kaikki ja tiesi kaikki.

Pari kertaa vuodessa tuotiin isän luo pieniä kuusikuisia lapsilylleröitä, jotka täyttivät koulutuvan kirkunallaan. Kun isä terävällä veitsellä niitä käsivarteen tuikkasi, parahtivat ne kahta kauheammin, mutta kun isä sitten kutitti niitä nenään ja leukaan liuhuparrallaan, nauroivat ne veitikat.

Yhteen aikaan, kun pappi sairasteli, kävi isä joka päivä vuoden mittaan kansliahuoneessa suureen suunnattomaan kirjaan kirjoittelemassa. Ants, joka muuten aina oli isän takin liepeissä, ei mennyt sinne mielellään mukaan, siellä oli kylmänkostea uho ja seinät kiilsivät harmaata märkyyttä, joka talvella vetäytyi valkeaan kuuraan. Isäkin siellä alinomaan nosteli ja muutteli jalkojaan, niitä vetäisi kuin veitsellä ja alkoi hiljakseen porottaa. Kotiin tultua pani isä äidin niitä väkiviinalla hieromaan, niitä kolotti, äiti sanoi sen tulevan kosteudesta.

Mutta kun pappi parani, sai isä palkkiokseen kymmenen ruplaa.

Kun isä toi kotiin uuden uutukaisen setelirahan ja näytti sitä äidille, ei äiti ensin vastannut mitään, vaan sävähti tulipunaiseksi, kuivasi sitten kätensä ja lähti isän jälkeen takakamariin. Ants raappi kynsillään jäätä tyhjän koulutuvan ikkunaruudusta.

Hän kuuli isän sanovan jotain hyvin lauhasti ja sovinnollisesi, sitten äidin kiivaasti ja ärtyneesti kuiskaavan.

Ja yhtäkkiä Ants kuuli selvästi äidin tiukan äänen.

"Että veisitkin mokomat kerjäläislantit takaisin… sen vaivaisen kymmenruplasen takiako nyt hankit luuvalon jalkoihisi, — viskaisit papille vasten silmiä, — että kehtaavatkin."

Mutta isän rauhallinen ja tyyni ääni keskeytti yhtäkkiä:

"Eikö mitä — kaippa minun työni ei sitten suuremman arvoinen ollutkaan. Ihka uusi raha — vasta painettu — tämän vuoden leima, — katso toki, Amalia."

Äiti tuli hetken päästä takaisin, silmät itkettyneinä; Ants ymmärsi, että isä oli päässyt voitolle, ja lakkasi ruutua raappimasta.

Isä piirteli hautaristeihin kirjoituksia, milloin mustalla, milloin valkoisella, joskus erinomaisissa tapauksissa kullalla. Antsia huvittivat varsinkin suuret kirjaimet, isä teki ne hyvin mutkikkaiksi ja kiehkuraisiksi, hänen kielensä kiertyi huulten välissä koko ajan sitä myöten kuin kirjainkin. Joskus määräsivät omaiset hautakirjoituksen, useimmiten kysyttiin isältä neuvoa. Isä rakasti pitkiä ja koreita kirjoituksia, kuten tällaisia: Tässä lepää Herransa rauhassa ja odottaa iloista ylösnousemusta…

Isä ei talossaan käsityöläisiä kysynyt eikä tarvinnut. Itse oli oma seppänsä, suutarinsa, kirjansitojansa, kaikessa yhtä kätevä. Joka työhön tarvittavat kojeet oli hänellä varalla, niitä hän säilytti ullakolla ja kävi tarpeen tullen noutamassa.

Ullakolle vei etehisen laesta aukko, johon päästiin tikapuitse. Antsin pienet vesisaappaat kiipesivät ketterästi isän raskaitten rauta-anturoitten jäljestä.

Ensin ei ullakolla eroittanut mitään, mutta kun silmä tottui, selkeni keskellä savupiipun valtava haahmo, jota pitkin pienet kalkkijyväset kierielivät. Seinämällä oli rivissä kymmenkunta mehiläispesää, pieniä, keltaisia taloja. Ne olivat talvehtimassa, ja kun rystösellä kopahutti, vastasi niistä uninen, kumea surina.

Äidin puolen miehenmitan korkuinen kapiokirstu oli peräseinällä, se loksahti lukkoon lystillä, maiskahtavalla tavalla. Se oli täynnään äidin kutomia, pitkiä, kirjavia vöitä, itsevärjätyistä, itsekehrätyistä langoista, kirjavasäärisiä sukkia ja kuviokutoisia kintaita, — kaikki äidin tyttö-ajan töitä.

Orsilla oli levällään kattopäreitä ja riippui hevosluokkia sekä kynttiläntekovehkeet.

Ants piiloutui savupiipun muurin taakse, mutta isä kopeloi hänet sieltä käsiinsä ja nosti istumaan vanhan mankelin kivien päälle.

Kun isä avasi pienen luukun, pistäytyi siitä sisään paljas omenapuun oksa.

"Sen puun minä istutin, kun sinä synnyit", sanoi isä ja kumartui samalla etsimään sepänkojeitaan.

Katolla kävelivät kottaraiset, jotka äsken olivat palanneet pesäpönttöihinsä.

Kun isä koulupoikien mentyä iltapäivin töitään näperteli, istui Ants vieressä ja oli tekevinään työtä hänkin, ompeli nahanpalasista pikkuruikkuisia kenkiä ja pani ne lestille tai nitoi pienen pieniä kirjoja, — niinkuin isä.

Isä kertoili raamatullisia tapahtumia. Isän mielikirjoja oli Vanha Testamentti ja Uudesta Testamentista Ilmestyskirja. Isä selitteli Ilmestyskirjaa omalla tavallaan. Kun hän alkoi puhua pedosta, tuli Antsin tukala olla, mutta isä sensijaan yhä enemmän ihastui, mitä hirveämmäksi pedon haahmo kohosi, innostui puhumaan korkealla, kaikuvalla äänellä.

Mutta Ants väsähti pian ja tahtoi kuulla muuta.

"Isä, kerro jotain, — mikä todella on ollut."

"Kaikki se on totta, — joka tavu."

"Vaikka, mutta kerro jotain sellaisista ihmisistä, niinkuin mekin."

Nyt tuli Vanhan Testamentin vuoro. Abraham, Isak ja Jakob vaelsivat vanhoina ja harmaapartaisina, he olivat syntymästään saakka olleet vanhoja ja kunnianarvoisia. Noak nakutteli arkkiaan, hän oli isän näköinen, hän teki arkkiinsa kaikenlaisia karsinoita eri eläimiä varten ja arkin lakeen ripusti häkin valkealle kyyhkysparille.

Ants tahtoi kuulla arkissa olleitten eläinten äänen. Isä ammui, haukkui, röhki, — kaikkein hauskinta oli, kun isä määki, rystösellään kurkunpäätä tärisyttäen. Hekku, talon koira, urahti ulkona, haukuntaa kuullessaan, Antsin ilo oli ylimmillään.

Bileamin aasista tuli puhe.

Ants selitti jyrkästi, ettei se ole totta.

"Se on totta, mutta siitä on pitkä aika", selitti isä.

Ants tyytyi siihen, ajan pituus laskeutui hämäryytenä hänen ja isän kertomien tapahtumain väliin, hämäryyden toisella puolen oli kaikki mahdollista, siellä olivat toiset lait voimassa kuin nykyään.

Kesäisin isä muuttui täydelleen talonpojaksi, — hänellä oli virkamaansa omassa hallussaan.

Paljasrinteisellä kukkulalla oli hänen talonsa sija ollut, kun hän sen haltuunsa otti, — vereksiä kantoja vaan toinen toisensa vieressä törrötti äsken hakatun kuusimetsän jäljeltä.

Kaikki oli hän itse istuttanut, vasikkahaan vapisevat haavat, jotka kesän alussa kylvivät maan valkoista nöyhtää täyteen, kuin olisi paikalla lampaita keritty, — takapuutarhan hedelmäpuut, jotka olivat sattuneet liian tiheään ja nyt latvansa lehtikatokseksi yhdyttivät. Itse oli hän muokannut kasvilavat talon edustalla, joissa keväisin sipulien, porkkanoitten ja herneitten sirkkalehdet kurkistelivat. Kaksi hevoskastanjaa ulkopihan portin pielessä pudottivat syksyisin piikkipallonsa.

Isän ei kannattanut pitää renkiä eikä päivätyöläistä, itse he äidin ja pienen piikatytön kanssa tekivät tarvittavat työt. Isä oli kaikessa kuin kotonaan, heinänteossa, elonkorjuussa. Äiti sanoi isällä olevan siunatun käden, hänen ojansa juoksivat suorina kuin viivoitetut, hänen heinäaumojaan ei sade turmellut, eivätkä varikset syöneet tyhjiksi hänen kuhilaitaan.

Isän kesähuveihin kuului mehiläishoito talontakaisessa puutarhassa. Sattuma oli kerran tuonut parveillessa pakoon päässeen perheen hänen aitansa yli, hän oli pyytänyt sen kiinni ja pannut alun mehiläishoidolleen.

Ants ei jättänyt isää hetkeksikään. Isä muuttui tuiki tuntemattomaksi, kun puki ylleen mehiläishoitajan tamineet, valkoisen, karkean paidan, jonka hihat päättyivät nahkarukkasiin, ja valkean päähineen, josta silmille ulottui rautalankaverkko. Isä tuprutti käsilampusta mehiläisille kitkerää savua suut, silmät täyteen, saadakseen mesikennot haltuunsa.

Kun isä kieritti viskinkonetta, pisteli Ants vahalevyjä koneen kitaan ja katseli, kuinka mesi kultaisena ja venyvänä luikerteli koneen aukosta.

Puutarhan hedelmäpuitten kukkiessa pysyttelivät mehiläiset niitten ympärillä, niitten etsivä, hapuileva surina kiersi kukkia, vihdoin painui etsivä imupilli kukan hunajaiseen terään, hetkinen hiljaisuutta, täyttä nautintoon antaumista, — sitten taas sama aina täyttymätön, aina janoinen surr — surr.

Isä selitteli Antsille mehiläisten työjärjestystä.

"Työmehiläiset ovat tyhmiä, kun syöttävät kuhnureita", arveli Ants.

Kerran isä sanoi Antsille, että koko maailma oli kuin suuri vahalevy kennoineen, ja Jumala mehiläishoitaja, joka sitä ylhäältä katselee. Ja Jumala tiesi, mitä kussakin kennossa piili, sisälsikö se heleätä hunajaa, vai oliko se kehtona kuningatarlapselle vaiko ehkä laiskalle kuhnuritoukalle, joka lihosi toisten työstä. Joskus olivat kennot typötyhjiä tai piili niissä puolimätä, kelpaamaton toukka, — senkin näki Jumala.

Isän mielikuvien kävi aina siten, ne eivät jääneet yksinkertaisiksi, vaan monistuivat ja kasvoivat.

Kukkula, jolle Antsin isän virkatalo oli rakennettu, päättyi liepeillään vetiseen niittyyn, joka kumpuili lähteensilmiä. Niitty sakosi kaislikoksi, kaislikko aukesi suorantaiseksi järveksi.

Osaksi vedessä, osaksi kuivalla kasvoi pahkuraisia raitoja, joitten juuret mustina lonkeroina riippuivat ilmassa tai luikertelivat vedessä.

Ainoastaan yhdessä kohden pääsi jalan kastumatta järven rannalle, — siinä upposi heleä hietapohja suuren kiven kohdalla äkkisyvyydeksi.

Muuten oli pohja mustaa, mureata mutaa, ja mudassa kiinni kykki kymmenittäin, sadoittain suuria raakkuja, sivulta avautuvia kuin kukkarot.

Isä sanoi, että raakut olivat erakkoja, itseensä sulkeuneita ja hautoivat päivän näkemättöminä surua, kuten yksinäiset ihmiset, vaikka eivät jaksaneet mutaisesta olemuksestaan luoda helmiä, kuten meriraakut.

Mutta Ants oli uidessa käydessään rikkonut kivellä raakun ja arveli, että niitä ehkä voisi syöttää ankoille, niillä oli hyvin rasvainen sisus.

Isä käännähti, katseli Antsia, parransängen peittämä ylähuuli teetteli hymyä.

"Äitisi poika!" hän hymähti.

Antsin korva ei kuulostanut, oliko tämä moitetta vai kiitostako. Mutta se pahoitti häntä sittenkin, — hän olisi tahtonut olla isänsä poika.

Ylimmilleen kohosi isä sentään Antsin silmissä sunnuntaisin.

Jo lauantaista alkaen, jolloin äiti kiireimmän kautta kihnutti silitysraudalla kiiltoa isän kauluksiin ja kalvosimiin, sai sen käsityksen, että isä oli jotain hyvin tärkeätä. Pyhäaamuna hänelle milloin juoksutettiin äsken harjattua takkia, milloin saappaita, milloin lämmintä vettä parranajoa varten.

Isä itse istui takakamarissa, posket saippuavahdossa ja pullotteli poskeaan milloin puolelta, milloin toiselta, silmät sirrallaan, paidanhihat pyhäisessä puhtaudessaan, yli olan äidin kutomat, harmaavillaiset housunkantimet.

Äiti sitoi isän kaulahuivin, ja isä silloin huuliaan huiputellen puhalsi äidin ohimohiuksia ja sanoi Antsiin vilkaisten: "Taisipa se huivi kerran jäädä sitomattakin…"

Ennen menoaan isä istahti kouluharmoonion eteen ja soitti hitaassa tahdissa virren, ja he kaikki lauloivat mukana, äiti hyvin ykstotisena, ja piikatyttö navetanhajuisena oven suussa. Isä saneli sanat edellä, aina kaksi säettä kerrallaan, ja he veisasivat, — kun Antsilta sekaantui, niin hän katseli äidin suuta, ja jos sittenkään ei selvinnyt, niin lauloi vaan hyvin kimakasti aa — aa —

Veisatessa pysyi Ants hyvin mukana, mutta rukousta lukiessa unohtui katselemaan minkä mitäkin, — isän kättä, jossa suonet olivat kohollaan, tai äidin ohutta ylähuulta, josta aina pilkisti hampaan reuna.

Tuskin oli isä kadonnut vainion mutkaan, kun Ants jo alkoi odottaa häntä takaisin ja tunsi vähäistä jännitystä sekä juoksi usein ulkoveräjälle. Mutta hetken päästä hänen piti mennä keittiöön katsomaan, mitä äiti keitti, vaikka hän sen hyvin ennestään tiesi, että sunnuntaisin oli lampaanlihalientä ja omenakeittoa kokkareiden kanssa.

Keittiö oli suuri ja pimeänpuoleinen, ilman välikattoa, joten laki katosi mustaan, nokiseen pimeyteen. Ovinurkassa oli toinen pieni takka, johon oli muurattu valtava kaljantekopata. Tämän takan Ants muisti erityisesti siitä syystä, että hän kerran oli kontannut takan suusta sisään vierasta pakoon ja sinne nukahtanut, niin että koko talo oli hälyytetty, ennenkuin hänet löydettiin. Oven yläpuolella makasi piikatyttö seinään kiinnitetyillä laudoilla.

Keittiön vieressä oli äidin ruokakammio, johon Ants usein pujahti. Ikkunaruudut olivat sateenkaaren kirjavia, ja niitten takana kasvoi pitkiä, lihavia nokkosia. Siellä oli ihana sekoitus silavan ja piimän hajua, — hyllyillä keltapintaisia maitokehloja ja mettä, kirkkaan keltaista kuin sula kulta, pienissä lasipurnukoissa. Laesta riippui mustahkoja lampaan- ja sianreisiä. Lattiassa raudoitettu kellariluukku.

Mutta sunnuntaisin ei Ants pysynyt kauan ruokakammiossakaan, vaan kiirehti taas ulkoveräjälle isää odottamaan ja pitämään silmällä vainioissa polvittelevaa tietä.

Kirkkoväkeä ajoi ohi pitkillä, nelipyöräsillä Lätin rattailla.

Ants tavoitti isän hatun reunan suuren kuusen kohdalta, syöksyi sisään äidille ilmoittamaan: "nyt isä tulee!" ja sitten tuulena tielle.

Joskus isä vei Antsin mukanaan kirkkoon. Hauskaa oli kirkkomatkoilla Antsista ainoastaan se, kuinka isälle kirkonmäellä tehtiin tilaa, kuinka jokainen sanoi häntä papaksi, niin että Antsin teki jo mieli huomauttaa, ettei se muitten ole kuin hänen. Sekin oli lystiä ja kutitti sydänalaa, kun pöyhkeä pappi tuli isää kättelemään, ja kun isä istui kirkossa ylinnä, korkeimmalla parvekkeella, yläpuolella papinkin, lähempänä taivasta ja enkeleitä kuin muut.

Muuten oli saarna pitkä kuin nälkävuosi, ja naisten pienet pitsitanut värillisine nauhoineen nuokahtelivat alhaalla penkeissä niin nukuttavasti, että Antsin tuppasi uni silmiin.

Sensijaan oli kirkko arkipäivinä Antsista kuin luvattu maa, kun isän joskus sattui asiaa sinne.

Siellä oli seinillä ihmeellisiä, romuttuneita ritarivaakunoita, toisissa värit jo vaalahtaneita, toisissa kirkkaita, — pulloposkisia, sinihameisia enkeleitä puhaltamassa kultaisia pasuunoja, niin että posket olivat haljeta, tai pitelemässä ruusuköynnöksiä kultaisen kilven ympärillä.

Nurkassa seisoi viralta pantu Pyhä Pietari, joka ennen oli kannattanut saarnastuolia. Nyt oli sillä ammottava aukko selässä, mutta käsi puristi yhä matkasauvaa, ja jalka oli yhä ojossa kuten väsymättömän vaeltajan. Mutta se näytti häpeävän virkaheittoisuuttaan, ja parrasta mureni vuosittain palasia.

Sakariston vieressä oli romukammio, ja siellä oli pystyssä merkillinen, kivinen kastemalja, suuren suuri, — siihen oli katolisina aikoina kastaessa upotettu lapsia kuin ammeeseen.

Kirkossa oli ainainen puolihämärä, ikkunat olivat kapeita ja pieniruutuisia, tomuttuneesta lyijynkarvaisesta lasista. Kivilattia kumisi, paasien alle sanottiin entisinä aikoina kuolleita haudatun.

Kerran isä löysi kirkon holvista suuren suorakaiteen muotoisen puuveistoksen, joka ennen vanhaan oli koristanut alttarin reunaa. Hän ja Ants kantoivat sen sakaristoon ja yksissä neuvoin puhdistivat sorasta ja tomusta. Ja soran alta sukesi pyhien henkilöitten piirteitä kovaan tammeen muovattuina: Neitsyt Maaria polvistumassa keskellä, kädet rinnalle ristiin pantuina, toisella puolen Vapahtaja, toisella isä Jumala itse, jotka pitelivät kruunua pyhän neitsyen pään päällä. Neitsyt Maaria loi nöyrästi katseensa alaspäin, ottaen vastaan ansaitsemattoman armon, Vapahtajan kädet olivat lävistetyt ja kyljessä sotamiehen pistinhaava.

Ants juoksenteli pitkin kirkkoa, kiipesi saarnastuoliin, pitkäksyi odotusta.

Hän tapasi isänsä sakaristosta, yhä veistokseen vaipuneena.

"Ants", isä sanoi ja vei hänet uudelleen saarnastuolin juurelle, — "pappihan sinusta tulee, eikö niin?"

Ants ei ollut sitä koskaan ajatellut, mutta nyt se tuntui hänestä ihan luonnolliselta, koska isäkin niin tahtoi. Isän juhlallisuus vaan häntä jollain lailla tympäsi, häntä ikäänkuin hävetti.

Kirkosta kivenheiton päässä oli hautuumaa.

Eräänä pimeänä syyskuun iltana, kun isä jo teetteli maatapanoa, tuli moision kuski ja pyysi, että isä kiireimmän kautta menisi hautakappeliin ottamaan mittaa saksojen pikku tyttären arkusta, joka väliaikaisesti oli sinne pantu. Sille piti toiselle paikkakunnalle viennin takia teettää toinen arkku eikä ollut hetkeäkään aikaa hukata.

Avaimet olivat isän hallussa.

Ants näki isän sytyttävän pienen lyhdyn ja etsivän pöytälaatikosta mittanauhaa.

"Et suinkaan sinä yksin?" Ants kuuli äidin kysyvän.

"Mitenkäs sitten?" isä vastasi, kumartuen vesisaappaita jalkaansa vetämään.

Ants seisoskeli hänkin etehisen kivilattialla, puoli-unisena. Isä oli jo avannut oven ja teki lähtöä.

Ants katseli etehisen ikkunasta, kuinka tulentuike tanssi eteenpäin pilkkopimeässä. Isä meni ypö-yksin, yösydännä kirkkomaalle ottamaan arkusta mittaa.

Isä kohosi Antsin silmissä järkähtämättömäksi ylemmyydeksi, — kaiken kiitoksen ja moitteen yläpuolelle.

Ants oli jo iso poika, kun hänen kerran piti mennä asialle kirkolle. Ants päätti oikaista, valitsi näköpiirillä punaterttuisen pihlajan, joka eroittui kuusimetsästä, ja veti siitä ajatuksissaan suoran viivan kotiveräjän hevoskastanjaan.

Sitä viivaa pitkin siis, — niinkuin lingottu.

Tiellä tuli viisi, kuusi aitaa vastaan ja kaksi suokannasta.

Punaterttuinen pihlaja kasvoi pienen mökin pihalla. Vanhanpuoleinen vaimo ajeli äsken kerityitä lampaita pihattoon.

"Mistä tämä mies tulee?" hän kysyi.

Ants tarttui häntä käsipuolesta.

"Katsokaappas nyt, muori, — painakaa polvenne kyykkyyn, — nyt katsokaa tuota pihlajaa, — sitten vetäkää siitä viiva, — noin, tuonne, — sieltä minä tulen."

"Mutta sittenhän sinä olet sen lukkarin Amalian poika!" sanoi vaimo yllätyksestä iloisena.

"Olen, — mutta mistä te sen tiedätte?"

"Siitä, että äitisi tuli kerran samalla tavalla juuri noin viivaa myöten ja sanoi, että paina polvesi kyykkyyn, — jumaliste, — eikös ottanut sekin tuon samaisen pihlajan merkiksi…"

Ants tuli mietteissään kotiin, etsi äitiä kaikkialta, tapasi hänet vihdoin ruokakammiosta voikonetta pyörittämästä, keltainen kermavaahto pursui koneen aukosta.

Ants kiersi äitiä, kulki hänen tuolinsa ympäri, kerran, — toisen.

Äiti tuli keittiöön, alkoi huuhtoa perunoita illalliseksi, Ants kumartui äidin eteen, katsoi alhaaltapäin äitiä tiukasti kasvoihin, — näin altapäin katsottuna näytti nenä terävämmältä ja suu suuremmalta.

"Mikä sinun on, poika?" kysyi äiti ihmeissään.

"Ei mikään, — tahdoin vaan nähdä, millainen sinä olet."

Ants meni ulos kiviportaille, joitten kynnyksessä oli kolo kissaa varten. Nytkin se lipotti siitä lypsylämmintä maitoa, kutistaen silmäteränsä mustiksi raoiksi.

Antsin silmät olivat yhtäkkiä auenneet. Äitiä oli kaikkialla, hienosti hiekoitetussa tienpyörylässä, kiiltäväksi hangatussa ovenrivassa, hänen omissa huolellisesti paikatuissa vaatteissaan, kissan kylläisessä kehruussa, — kaikkialla oli hituinen äitiä.

Ants alkoi tarkastaa äitiä tahtomattaan, verrata häntä isään. Ihmiset kohtelivat ihan erilailla isää ja äitiä. Isän kintereillä juoksivat kylän tanhuilla lapset, hän pysähtyi kysymään heidän nimiään, — ventovieraskin kysyi yli hänen kynnyksensä astuessaan: onko pappa kotona? Ei kukaan peljännyt isää, kaikki avautuivat sydämellisiksi ja luonnollisiksi hänen seurassaan, puhuivat tyhmyyksiä ja joutavia ja katsoivat samalla luottavasti isään: tämänhän minä saan anteeksi, eikö niin!

Kun äiti astui sisään, suoristuivat kaikki tuoleillaan, vaimot kohensivat helmojaan, miehet kaulahuivejaan. Äiti puhui hyvin ystävällisesti, mutta koko ajan tuntui, kuinka kovasti hän koetti, ja kuinka hän koko ajan ajatteli: puhunkohan minä vaan nyt tarpeeksi ystävällisesti? Kaikki koettivat sanoa jotain erityisen punnittua ja painavaa, jokapäiväisyydestä poikkeavaa. Keskustelu ei sujunut, äiti sitoi yhä katkeavan säikeen jollakin uudella kysymyksellä. Kaikki tunsivat, kuinka äiti väsytti ja vaivasi itseään ollaksensa mahdollisimman kohtelias ja huomaavainen ja lukivat sen hänelle suureksi ansioksi, kunnioittivat häntä rajattomasti, — ja huoahtivat helpoituksesta päästyään pois, mitä pikemmin, sitä parempi.

Kerran Ants tuli äidin luo:

"Äiti, tiedätkö, kun kiirastorstaina kiipee variksen pesälle, niin löytää viisauden kiven."

Äiti ei edes naurahtanutkaan.

"Mitä tyhmää lorua se taas on?" hän kysyi.

"Kuka sinulle semmoisia on kertonut?" hän jatkoi, kun Ants itsepintaisesti vaikeni.

"Isä, —" sanoi Ants hyvin hiljaa ja katsoi rukoilevasti äitiin.

Mutta äiti punastui ja puraisi huultaan.

"Vai isä —", hän venytteli ja katsoi poispäin.

Ants oli kiitollinen äidille, ettei äiti sanallakaan moittinut isää, se olisi ollut sietämätöntä.

Mutta hän tunsi vaistomaisesti, että äiti sisimmässään arvosteli isää, ja se havainto, että isää ylipäänsä taisi arvostella ja olla jostakin erimieltä hänen kanssaan, oli Antsille ihan uutta.

Kiirastorstaina Ants tuli aamulla varhain keittiöön, — uudet pyhähousut polvesta rikki.

Äidin silmät alkoivat pahaa ennustavasti mustua.

"Missä olet käynyt?" tuli tiukasti.

Yhtäkkiä äiti pysähtyi aivan Antsin eteen, käsiään yhteen lyöden.

"Herrainen aika, — ethän vaan variksen pesällä?"

Ants ja äiti seisoivat silmätysten, Antsissa kuohui, hän odotti ja odotti, — jos nyt äiti kysyy: löysitkö jotain? — silloin hän, — silloin hän…

Mutta äiti sanoi hyvin kylmästi:

"Tuo vitsat!"

Ants meni pää pystyssä etehiseen ja toi pari ohutta varpua.

"Suurempia!" käski äiti tyynesti.

Ants toi koko luudan, ihan totisena.

Äidin suupielissä alkoi nytkyä.

"Sinä taidatkin olla jo liian suuri selkäsaunan saadaksesi?"

Ääni oli ivallinen.

"Sitäpä minäkin, — äiti."

Äiti katsoi pitkään Antsia, taittoi varvut ja viskasi tuleen.

Mutta kesällä, — isä oli poissa, — piti Ants eräänä iltana äidin kanssa kuulustelua.

"Äiti, — eihän ole Nukku-Mattia?"

"Ei…"

"Eikä joulupukkia?"

"Ei…"

Hetken kuluttua:

"Äiti, — eihän se ole totta, että raakut ajattelevat… —"

Äiti ei heti käsittänyt, mutta kun se selvisi, ilmestyi hänen kasvoihinsa jyrkkä ja päättävä, vaikka pohjalta surullinen piirre.

"Eivät ne, — ajattele mitään…"

Hän tunsi: tämä oli suursiivousta. Ja se pisti kipeästi.

Mutta nyt tuli viimeinen kysymys, jota hän ei ollut odottanut.

"Äiti, — ehkä Jumalaakaan ei ole?"

Ennenkuin äiti ehti vastata, alkoi kaappikello lyödä, se hyrräsi joka lyönnin välillä ikäänkuin vauhtia saadakseen.

"Minä en kuullut, — sanoitko sinä jotain, äiti?"

Mutta äiti oli mennyt toiseen huoneeseen ja itki, — tämä kaikki oli hänen syytään.

Kun äiti jo oli pannut maata, huusi Ants hänet vielä kerran takaisin.

"Bileamin aasi ei puhunut, äiti, minä en sitä usko."

Siihen Ants nukkui.

Seuraavana aamuna tahtoi isä Antsin mukanaan kirkolle.

Ants vilkaisi äitiin ja sanoi luvanneensa mennä paimeneen naapurin poikien kanssa.

Ants viipyi laitumella iltaan asti.

Karja astuskeli aholoita, nyhti lyhytnukkaista ruohoa lahonneiden kantojen välistä, seisoskeli suoniityssä, jalat nilkkaan saakka ruosteisessa vedessä. Nuoret hiehot puskivat soukat sarvensa kantoihin, joille orava oli kävyn hileitä silponut.

Ants loikoili kahden kannon välissä ja katseli tätä kaikkea, kädet pään alla, jalat koukussa.

Vasemmalla oli turvesuo, sieltä oli nostettu ruskeita turvetiiliä, jotka toistensa päälle ladottuina kuivivat päivänpaahteessa.

Edessä oli suoniitty, ja siinä harvakseen harmaatuohisia koivuja, jotka yhtä hitaasti kuin kerran olivat itäneet vesiperäisessä maassa, yhtä hitaasti nyt vuorostaan kuivuivat karahkoiksi täynnä pörröisiä tuulenpesiä, kuihtuen maan liikaa märkyyttä.

Oli siellä niityn keskellä järvensilmäkin, mutta se suli heinärantojensa hetteisiin, niin että sen näki vaan pystyssä seisoessaan.

Mutta toisella puolen kohosi maa, ja siellä oli rinteellä suuri heinäauma, äsken koottu, — ilman sadesuojusta, mutta niin tiivis, että sadevesi pääsi valumaan kylkiä pitkin kuin sateenvarjon sivuja myöten.

Ants vaan loikoili. Hän ei tahtonut muistaa mitään, ei ajatella mitään, jossain siellä sisimmässä oli satutettua ja arkaa, niin kipeää, niin rikkirevittyä.

Se ei jaksaisi pitkään aikaan parantua, jos paranisi milloinkaan, mutta sitä lievensi lauha, kuuma ilma, joka väikkyi yli suoniittyjen ja etäisen kuusimetsän.

Paimenpoika teki tulen aivan hänen viereensä lahonneesen kantoon, tuli söi hitaasti kannon pehmeää sienimäistä sisustaa, ja paksu, kitkerä savu mateli maata.

Kannon kaarnan alla alkoi liike, — muurahaiset juoksentelivat hengen hädässä, — niillä oli ollut pesänsä kuoren alla.

Ants aikoi niitä auttaa, mutta huomasi sen turhaksi ja lakkasi katsomasta kantoa.

Paimenpoika kävi tuontuostakin hätistelemässä lehmiä suon reunalta, leikkeli pitkiä pajunoksia ja punoi niistä koppaa.

Illempana selkeni taivas korkeaksi ja vaalahkoksi, mutta ei yhtäkään tähteä syttynyt sille, ei vaaleinta tähden varjoa. Nuoren kuusimetsän sahalaitaisen reunan takana kellersi taivas tulenkarvaisena.

Nousi valkoista usvaa, joka ojissa paksuna, villavana vyyhtinä vapisi. Itikat inisivät, lyijynharmaan suojärven pinnalla sulkeutuivat lumpeet.

Ants oli monta päivää tavallista hiljaisempi ja pysytteli yksin.

Äidin ja hänen katseensa risteilivät, toisinaan tutkivasti, toisinaan täynnä keskinäistä ymmärtämystä.

Antsissa asusti uusi, outo lämpö äitiä kohtaan.

Mutta kun isä taas kerran äidin kuullen alkoi kehitellä mielikuviaan, ja siitä sukesi taas sellaista korkealentoista, niin Ants pelko sydämessä sivulta vilkaisi äitiin ja odotti, että äiti avaisi suunsa ja hävittäisi yhtäkkiä kaiken.

Mutta äiti istui yhteen nipistetyin huulin ja antoi isän puhua keskeyttämättä.

Kuitenkin Ants tunsi, että äiti piti kaikkea hölyn pölynä, vaikka rakasti isää liiaksi, että olisi jotain sanonut.

Ants oli kuin tulessa, toiselta puolen kiinnitti häntä vahva ja vanha side isään, ei kukaan ymmärtänyt isää niinkuin hän, hän yksin käsitti, mikä oli kaunista isän puheissa.

Toisekseen veti häntä äidin puoleen myöhään herännyt, luja heimositeen tunne, äsken havaittu yhtäläisyys ajatuksissa ja olennossa.

Ants ei tästälähin enää alituisesti juossut isän jäljessä kuten ennen. Ja kun hän meni, niin hän omaksi ihmeekseen ja surukseen huomasi seulovansa isän sanoja, eroittelevansa, mikä hänelle kelpasi, mikä ei. Hän katseli usein ympärilleen vakuuttautuakseen siitä, ettei kukaan kuullut, mitä isä juuri sanoi, ja kun oli varma siitä, ettei ketään ollut läsnä, antautui hän alttiisti isän ajatuksiin, mutta jos epäili jonkun kuulleen, niin oli hänellä epämieluinen tunne, joka oli melkein häpeilemistä, ja jota hän vuorostaan taas itse häpesi.

Sisimmässään hän sittenkin yhä ihaili isää ja katseli isän silmin ympäristöä ja ihmisiä, mutta hän alkoi ymmärtää, että sitä oli salattava muilta, äidiltäkin.

Vapaaksi siitä hän ei päässyt, se oli liian lujasti hänessä itsessään. Sensijaan hän teki mitä taisi, työnsi sen mahdollisimman syvälle, visusti kätköön muitten silmiltä, — isä sensijaan oli antanut sen läpitunkea koko olentonsa kaikkien nähtäväksi.

Ants läheni ulkonäöltään äitinsä heimoa. Äidin suku oli pitkää ja huiskeavartista, isän sitä vastoin lyhyttä ja vantteraa. Ants oli siltä väliltä, lupaili kasvaa pitkäksi kuten äitinsä veljet, mutta hartiat levenivät tanakkatekoisiksi kuten isän. Kasvot sensijaan olivat äidin, sama leuan leveä pyöreys ja otsan kupera kaarros, jonka varjosta silmät pitkänäköisinä katselivat.

Ants oli tähän saakka käynyt vaan isänsä pitämää pitäjän koulua.

Hän oli kahdentoistavuotias, kun sen pitäjän kirkkoherra, jossa isä oli lukkarina, sai kutsun Tarton suureen maaseurakuntaan. Sinne saavuttuaan hän kirjoitti Raudjalalle, pyysi häntä uuden seurakuntansa lukkariksi.

Isän ja äidin tahdot menivät ristikkäin.

Niin oli tapahtunut usein ennenkin, mutta ei koskaan näin tärkeässä asiassa.

Äiti olisi tahtonut Tarttoon kaikenlaisista käytännöllisistä syistä, jo yksistään Antsin koulunkäynnin vuoksi.

Isä kuulumattomalla lujuudella ilmoitti päättäneensä jäädä paikoilleen. Tämä oli hänen ensimäinen virkansa, jonka Jumala itse oli hänelle osoittanut, hänellä ei ollut oikeutta luopua siitä leveämmän leivän tähden.

Äidin kävi kuten joskus ennenkin, isä oli hänelle yhtäkkiä käsittämätön ja vieras. Sillä Raudjalan luonne oli tavallisissa oloissa läpinäkyvä ja selkeä kuin hyvä hietapohja kirkkaassa vedessä. Mutta joskus velloutui kirkas vesi, nousi sisäisiä pyörteitä, ja pohja petti.

Kun isä kerran sen puolen olennostaan näytti, sai hän aina tahtonsa läpi. Niin nytkin.

Sensijaan päätettiin lähettää Ants seuraavana syksynä Tarton lukioon.

Antsin lukio oli kaupungin vilkasliikkeisimmässä osassa ja hallitsi rakennuksillaan kokonaista katuneliötä. Sen rakennukset olivat kaksikerroksisia, likaisen keltaisia ja ympäröivät umpipihaa, johon ei näkynyt muuta kuin kaistale taivasta ja katon yli katsova, läheisen Johanneksen kirkon leveä, punainen torni, jolla kaupungissa oli yleisesti käytettynä nimenä: punainen lehmä.

Kolmannella luokalla oli historiantunti. Ensimäinen neljännes oli kulunut, kuulustelua kesti yhä. Ants istui keskirivissä, suuressa jännityksessä, hän odotti vuoroaan. Hän oli puolen yötä valmistanut läksyjään ja tiesi osaavansa, — ainoa, mistä hän ei ollut ihan varma, oli venäläisten sanojen ääntäminen, sentähden hän äänettömästi, ainoastaan suutaan liikutellen toisti itsekseen vaikeimpia.

Toisesta rivistä oli kaksi poikaa ollut esillä. Ants kohotti päätään, nyt kai hänet kutsutaan.

Mutta opettaja ei katsahtanutkaan luokkaan, vaan vihkoonsa ja huusi esille pojan, — taas toisesta penkkirivistä.

Antsin jännitystä yhä kesti. Hän pakoittautui kuuntelemaan kuulustelua, mutta huomasi ikävystyvänsä ja säpsähti hereille, kun opettaja alkoi laskea yhteen pojan lukukauden kuluessa antamien vastausten numeroita.

"Kaksi — neljä — viisi, yksi — kolme — jaettuna viidellä… on yhtäkuin…"

"Saat kolmosen, — voit mennä!"

Ants näki pojan palaavan penkilleen ja vaipuvan täydelliseen välinpitämättömyyteen, — hartioitten veltosta ryhdistä päättäen hän melkein torkkui.

Sensijaan hänen läheisimmät naapurinsa olivat hermostuneen virkeitä.

Taas kutsuttiin esille poika, — edellisen vierustoveri. Hän sai kaikista vastauksista viitosen ja irvisti leveästi takaisin tullessaan.

Ants alkoi pitkästyä, — kutsuttiinko niitä todella järjestyksessä, — siinä tapauksessa hän ei tänään tulisi ollenkaan vuoroon.

Se oli hänelle suuri pettymys, ikäänkuin olisi tehnyt turhaan työtä.

Hänen takanaan meluttiin, puhuttiin puoliääneen, viskeltiin paperipalloja.

Opettaja toisinaan kopahutti viivoittimella pöytään, mutta kun se ei auttanut, katsahti hän väsyneesti ja kiduttuneesti poikiin.

Hän oli yksi niitä harvoja saksalaisia, jotka koulu-uudistusten jälkeen olivat jääneet paikoilleen. Hän oli pitkä, kasvot parroittuneet ja kuivanahkaiset, silmänvalkuaiset veristivät.

Joskus hän sydäntyi, mutta se ei sopinut hänelle, hänen vihansa oli avutonta kuin varpusen, ääni kävi käheäksi suuttumuksesta eikä totellut.

Useimmiten hän tuskastuneena heltyi ja alkoi kauniisti pyydellä:

"Hyvät pojat, rakkaat pojat, tiedän, että tahdotte koettaa olla hiljaa…"

Mutta kaikkein useimmin hän vaan väsyneesti ja kyllästyneesti kädellään ilmaa sivalsi ja syventyi edessään seisovan pojan kuulusteluun.

Hän oli ollut opettajana kolmekymmentä vuotta ja nautti jo eläkettä, mutta siitä huolimatta opetti edelleen, perheensä toimeentulon takia.

Hän puhui vaillinaisesti venättä ja unohtui joskus pistämään saksalaisia lauseparsia sekaan, — liebe Jungen, — ach mein Gott, — mutta pelästyi silloin itse ja nielaisi sanansa.

Tunnin lopulla oli Ants ehtinyt laskea, ettei hän seuraavallakaan kerralla tulisi vuoroon, ehkei sitä seuraavallakaan.

Hän luki kuitenkin läksynsä yhtä kunnollisesti kuin edelliseksikin tunniksi. Sattumalta oli useita poikia poissa koulusta, — ennenkuin aavistikaan, oli Ants esillä.

Hänellä oli läksyn kaikki sanat päässä, mutta kun opettaja sovitti hiukan toisin kysymyksensä, kuin mitä hän oli odottanut, ei hän heti tavoittanut vastaavia venäläisiä sanoja.

Hän punastui, joutui hämille, vastaus oli päässä valmiina, mutta sanat puuttuivat.

Vihdoin opettaja hiukan auttoi, hän pääsi tutulle ladulle ja lasketteli ulkoa-opittua.

Hän sai kolmosen.

Itsekseen hän tiesi taitonsa viiden arvoiseksi.

Hän laski, ettei häntä nyt kuulusteltaisi neljään tuntiin, jos opettaja pitäisi kiinni järjestyksestä.

Vaikka hän kuinka koettikin ponnistaa vastaan, tuli seuraavalla kerralla läksyä lukiessa jonkunlainen veltto antaa-mennä-tunne, hiljainen kiusaus, — maksoiko todella vaivaa näin väsyttää itseään?

Kaksi kertaa hän pääsi sen tunteen herraksi, kolmantena sattui olemaan kaupungissa mihklipäivän markkinat, Ants meni ajamaan karusellissa ja tuli seuraavana historiantuntina ihan valmistumattomana luokkaan.

Vaikka melkein varmasti tiesikin, ettei tänään kuulusteltaisi, oli hänellä koko ajan epämieluista olla, levoton häpeä hämmensi häntä, hän oli hienossa hiessä, ja katse riippui koko ajan opettajassa. Mutta tunti kului onnellisesti, ilman että häntä olisi huudettu esille.

Senjälkeen hän taas pitkät ajat valmistautui huolellisesti joka tuntiin. Vasta keväällä, kun Emajoki tulvi, ja pienet, punavalkoiset veneet odottivat Puusillan alla, hän taas joskus laiminlöi lukunsa.

Mutta seuraavana vuonna, kun työt kasaantuivat, hän varsinkin kiireellisinä aikoina alkoi pitää tarkkaa laskua kuulusteluvuoroista. Kauan aikaa vaivasi häntä salainen häpeän tunne, kun hän valmistamatta meni kouluun, mutta vähitellen se alkoi kadota, mitä enemmän hän varmistui siinä, että historianopettaja ei koskaan poikennut järjestyksestä. Toiset opettajat eivät olleet yhtä säännöllisiä, vaan tekivät usein tepposia, jotka pojista tuntuivat miltei vääryydeltä, — huusivat esille keskeltä luokkaa, mistä sattui. Mutta historianopettaja kiersi rataansa kuin raitiotiehevonen.

Lopuksi alkoi Antsista häpeänkin tunne hälvetä, kaikkihan tekivät samaten. Ennen lukukauden loppua sitten kyllä valvottiin pari yötä ankarassa työssä, että tutkinnossa olisi kaikki selvillä, sekin, mikä oli jäänyt väliin.

Toisena lukuvuotena otti historianopettaja eronsa vanhuuden ja kivulloisuuden takia. Hänen sijaansa tuli nuori, vilkas venäläinen, joka luetti Venäjän historiasta kaikki joutavimmatkin vuosiluvut ja pikkuruhtinaitten nimet, — muut maat saivat seurata joukon jatkona.

Mutta ennenkuin historianopettaja erosi, sattui hänen tunnillaan muuan tapahtuma.

Historianopettajalta kuoli lukukauden kuluessa vanhin, jo täysikasvuinen tytär keuhkotautiin. Kun hän senjälkeen uudelleen tuli kouluun, oli hän hyvin väsynyt ja kulunut, vaatteetkin riippua retkottivat laihtuneella ruumiilla.

Hän oli opetus-istuimelle noustessaan juhlallisen näköinen.

"Hyvät pojat!" hän aloitti tunnin alussa, — "näette itsekin, — tänään en jaksa, — en todellakaan jaksa, — minulla on ollut suuri suru, — säästäkää tänään minua, koettakaa olla hiljaa käskemättä, — minä en voi — en jaksa —".

Luokalla vallitsi alussa haudan hiljaisuus. Mutta ilmassa oli sähköä. Pieni paperilappu lensi toisesta päästä luokkahuonetta toiseen, — se oli sytyttävä kipinä.

Melu pääsi valloilleen, historiantuntien tavallinen, kiusoittava melu, kahta armottomampi tänä päivänä.

Antsia pisti sisimpään sydämeen: tämä ei ole oikein, — ei ole oikein! — hän melkein vihasi tovereitaan. Hän aikoi tehdä jotain tavatonta, nousta, huutaa kaikuvalla äänellä yli luokan, pakoittaa toverinsa hiljaisuuteen.

Mutta selittämätön heikkous lamautti hänen jäsenensä ja kangisti hänen kielensä.

Ja yhtäkkiä pääsi hänenkin kurkustaan nauru, mutta niin luonnoton ja omituinen, että hän itse säikähti.

Opettaja katseli heitä, aikoi tarttua viivoittimeen, mutta antoi sen vaipua.

"Tytärvainajani tähden, — tytärvainajani tähden — — o, meine arme, arme Tochter!"

Hän ei lopettanut lausettaan, vaan peitti kasvonsa ja istui liikkumatta.

"Meine arme, arme Tochter…!"

Yhtäkkiä joku kuiskasi:

"Nahjus itkee!"

Nauru ja rähinä taukosivat hetkeksi.

Nahjus itki todella, nyyhkyttämättä, keltaisen, velton kaulan jänteet vaan pingoittuivat.

Yhtäkkiä hän kokosi kirjansa ja meni.

Ants nousi ja juoksi käytävään, jossa opettaja pukeutui. Nahjus katsoi häneen, hän oli surkea ja vanha, kyyneleet olivat kyntäneet likaisen juovan harmaansekaiseen partaan saakka.

"Te — ette tiedä, kuinka julmia olette", hän sanoi hiljaa eikä ollenkaan erityisesti Antsille.

Mutta Antsista tuntui, niinkuin hän ei milloinkaan voisi antaa sitä itselleen anteeksi, ei milloinkaan. Hän ei koskaan voisi kertoa sitä isälle eikä äidille.

Antsista tuntui usein tällaiselta: hän istuu tunnilla ja odottaa jotain, hänellä on täysi oikeuskin odottaa, ja se jokin on aivan varmaan olemassa jossakin, ehkä ihan lähellä, mutta hänelle saavuttamattomissa.

Kunpa hän vaan olisi osannut paremmin venättä.

Mutta siinäpä mutka olikin; hän tunsi opettajan huulilta tulvivan jotain elävää, kaunopuheista ja lämmintä, hän tahtoi myös saada osansa siitä, mutta ennenkuin hän ehti päästä vieraskielisen sanamuodon perille, niin että se todella merkitsi hänelle selvää käsitettä, oli kaikki se, joka äsken vielä niin sulana herkkyi, yhtäkkiä jähmettynyt kylmiksi ja koviksi rakeiksi.

Siihen tiedonjanoiseen, herkkään ja avoimeen hänessä sattuivat jäiset rakeet.

Päivä päivältä.

Niinkuin olisi anonut leipää ja saanut kiviä, — eikä hän omistanut taikasanaa, joka kivet leiväksi muuttaisi.

Kotona läksyjä lukiessa nousi vieras kieli muuriksi hänen ja sen käsitteen välille, jota sanat ilmaisivat.

Hän teki rehellisesti työtä, muurinsärkijätyötä, tahtoi päästä sanoihin kätketyn käsitteen perille.

Mukavampaa tosin oli ihan yksinkertaisesti oppia sanat ulkoa, paukuttaa niitä, siksi kunnes piintyivät aivoihin.

Jos opettaja ihan tarkkaan seurasi kirjaa, niin pääsi siten helposti pälkähästä.

Luonnontieteenopettaja, joka muuten oli sukkeluuksiensa takia suosittu sekä varsinkin suoruuden tähden, jolla hän vastusti rehtorin ikuisia saivarteluja, oli armoton venäjänkielen ääntämisen suhteen.

Hän vainusi joka lauseessa tshuhnaa, pilkkasi pienimpiäkin vikoja, äännätti uudestaan lukemattomia kertoja koko luokan hohottaessa.

Hän oli pieni, lyhytkaulainen, kaljupäinen, mustat, vilkkaat silmät pyörivät silmälasien takana.

Luonnontieteenopettajalla oli kotonaan suuret yksityiskokoelmat, joista hän toi joskus osia kouluun.

"Tämä on oikeata kreikkalaista marmoria", hän innostui selittämään, — "olen sen itse, — hm, uskallan sanoa, omin käsin lohkaissut vanhan temppelin raunioista. Tietysti se oli kielletty, — hm, hm, — mutta minä painoin vahdin kättä, näin, ymmärrättehän, — heti hänellä oli jotain tekemistä muualla, — minä kiireesti taskut täyteen marmoripalasia."

Ihmisruumiin rakennusta selittäessä hänellä oli mukana pieni ruskea naisen käsi, ranteesta poikki sahattu, ja jollakin oudolla tavalla täytetty ja säilytetty.

"Tämä on oikean mustan prinsessan käsi, — muumion käsi, herra ties, kuinka paljon vaivaa minulla oli saada sitä läpi tullin. Kuivatettuja ihmisjäseniä, — sellaista tullitavaraa ei ole herroilla luetteloissaan. Minä tietysti ilmoitin sen apinan kädeksi. Apinan käsi, — hah ha haa."

Hän oli suora Jumalan kieltäjä eikä sitä häikäillyt tunnustaa.

"Jos haudantakaista elämää on, — jota näin meidän kesken sanoen epäilen, pojat, — niin pyörimme kai pikku palloina avaruudessa, — sillä täydellisin muoto, se on sentään aina ympyrä, pojat…"

Tänään hän oli sietämättömällä tuulella, ei päästänyt yhtäkään kieliopillista virhettä ohi, vaan piteli koko ajan kättään vasemman korvansa takana paremmin kuullakseen.

"Kuinka se oli, — kuinka sanoit, — vielä kerran, — auta armias näitä tshuhnia."

"Herran tähden, — kun pakoittavat minun kieliopin tuntia antamaan, niinkuin minulla ei muuta tekemistä olisikaan, no, kuinka se oli, — vielä kerran…"

Ants oli esillä, vaikeni jyrkästi, koko luokka seurasi tarkkaavana, nauruhermot kutiamassa.

"Hänellä on kai jotain suussa, — eh, Andrei Mihailovitsh, — onko teillä jotain suussa?"

"Hampaat ja kieli", sanoi Ants synkkänä.

"Ohoo, — me saamme kuulla uutisia, — vai hampaat ja kieli — — Käyttäkää sitten niitä, herran nimessä, — vielä kerran, — sama lause vielä kerran — —!"

Ants kertasi vastauksensa, mutta tunsi itsekin, kuinka aito virolaisina suhu-äänteet sihahtivat.

Takanaan hän kuuli tirskuntaa.

Hän tunsi kuuman virtauksen kohoavan korviaan kohti, ne alkoivat suhista, — yhtäkkiä hän päästi huuliltaan kokonaisen virolaisen puhetulvan, tietämättä itsekään, mitä sanoi, kuunnellen vaan omien sanojensa tuttua sointua.

Opettaja ällistyi ensin hieman, mutta tointui pian.

"Raudjalg luulee kai siirtyneensä apostolien aikoihin, — ja Henki tuli hänen päällensä, he rupesivat puhumaan kielillä — niinkö?"

"Kaksi tuntia jälkeenistuntaa sunnuntaina", hän jatkoi kylmästi.

Uskontotunnit olivat luterilaisilla ja kreikanuskoisilla erikseen. Kreikanuskoisia opetti punapartainen pappi, joka vahvasti öljysi hiuksiaan, he lukea pomiloivat muuatta ijänikuista kirkkokieltä, jota ei ainoakaan elävä olento enää puhunut, ainoastaan kuolleet kirjat.

Luterilaiset saivat uuden uskonnonopettajan, josta edeltäpäin tiedettiin, että hän oli mukava mies. Mutta missä se mukavuus piili, siitä ei ollut toinen toista viisaampi.

Ensimäisenä tuntina vallitsi luokalla utelias odotus.

Opettaja tuli luokkaan kovaäänisenä, meluavana, suurin liikkein.

"No pojat, kuinka katkismuksen on laita, kysymys, mitä se on: — vastaus…"

"Tämä menee päin mäntyyn", hän jatkoi vähän ajan kuluttua, — "katkismus on a ja o, meidän kelpo Luther-ukkomme keksintö, — sen pitää luistaa…"

"Ensi kerraksi, herraseni, tuotte kirkkohistorian ja dogmatiikan oppikirjat ja opitte kaksi ensimäistä kappaletta kirkon lahkoista. Se on tarpeellista esimakua…"

"Ja dogmatiikasta, — siitä voisimme heti ottaa luvun: mitä ovat enkelit? Valitettavasti tiedämme sangen vähän näistä taivaallisista olennoista…"

Oli vielä viisitoista minuuttia jäljellä.

Opettaja otti kellonsa ja viritti sen sekä pani eteensä pöydälle.

"Jaa, hyvät herrat, — nyt minä oikeastaan jo olen sanonut teille kaikki, mitä minulla tällä kertaa oli teitä varten sydämelläni, — eikä suinkaan teilläkään ole minulle mitään erityistä sanottavaa, — mitenkä me nyt siis saamme viimeisen neljänneksen kulumaan."

Hän katsoi tuttavallisesti hymyillen poikiin, kysyvästi.

Pojat olivat vielä hieman kankeita, eivät oikein osanneet viskata virallisuutta yltään.

Opettaja heitti jalkansa ristiin.

"Mitä jos minä kertoisin teille silkkimadoista ja silkinviljelyksestä, — hyvin tuottava ja huvittava elinkeino. Olen itse ollut ulkomailla paikkakunnalla, missä sitä harjoitetaan, ja minun täytyy sanoa…"

Ants hämmästyi niin, ettei ensin kerinnyt kuuntelemaankaan.

Mutta yhtäkkiä hän keksi, että tämä varmaan olikin sitä kehuttua mukavuutta.

Hän kuin loukkaantui ja vieroksui, oli häpeissään eikä tohtinut nostaa silmiään vierustovereihinsa, muisti tahtomattaan äkkiä isän, — isä istuu suutaripöydän ääressä ja nakuttelee puunauloja kengänpohjiin ja kertoilee raamatullisia kertomuksia.

Ja sitten muistui yhtäkkiä mieleen hämärä, hiljainen kirkko, jossa isän urkusäveleet harhailivat, ja johon kapeista, lyijynkarvaisista ikkunoista valo virtasi.

Mutta samalla hän tapasi itsensä kuuntelemasta, kuinka silkkiä kehitettiin koteloista.

Hän tunsi olevansa kuin raskaassa painolastissa ja teki epätoivoisen yrityksen työntää kaikki epäilykset ja sydämen kolkutukset yli laidan. Se onnistuikin, mutta vaan osaksi, — sydämen pohjalle jäi yhä jotain raskasta.

Seuraavaa uskontotuntia odottivat pojat jännityksellä, ja vastoin tavallisuutta osasivat kaikki loistavasti läksynsä.

Katkismus kalahteli, kirkkohistorian uskonriidat olivat kaikessa epäselvyydessään päivänselviä, — samoin oli uutta läksyä selitettäessä merkillisen selvää ja ylösrakentavaa, että kääntymyksessä opettajan sanojen mukaan oli viisi eri astetta eikä esimerkiksi kuusi tai kolme.

Aivan oikein, — kun läksy oli kunnialla kuulusteltu ja uusi annettu, viritti opettaja kellonsa ja alkoi puhua pantterijahdista.

Riemu ratkesi julkiseksi, ainoastaan Ants istui nurpeana, kahden vaiheilla.

Siitä lähtien olivat uskontotunnit odotetuimpia kaikista tunneista.

Luonnontieteenopettajan ja rehtorin ainaisena riitakapulana olivat olemattomat ilmanvaihtajat.

Siitä asti kuin kouluun tuli, oli luonnontieteenopettaja puuhannut niitten hankkimista, vieläkään onnistumatta. Hänen seisovana sukkeluutenaan oli luokkaan astuessaan: "onko kellään veistä saapuvilla, — ilma on taas niin tiheä, että vaikka veitsellä leikkaa!" Hän tuuletti luokkahuonetta ennen sekä jälkeen opetuksen ja piti tunninkin aikana ikkunat auki, kunnes vanhempain joukosta saapui valituksia.

Mutta luonnontieteenopettajan vakaumuksena pysyi, ettei raittiista ilmasta kukaan voi sairastua.

Hän uhkaili usein laittavansa ne omin lupinsa, tuovansa kerran miehet sisään ja sillä hyvä. Mutta rehtori pysyi yhä epäilyksissään, missään ei ollut annettu määräystä ilmanvaihtajista, ja mikä ei ollut määrätty, se oli melkein kuin kielletty. Paitsi sitä oli hänen pyrkimyksenään supistaa koulun menot niin vähiin kuin mahdollista.

Luonnontieteenopettaja lupasi itse maksaa ne.

Kun mikään ei auttanut, turvautui hän toiseen keinoon, — alkoi joka päivä pistellä samasta asiasta.

Melkein joka kerta, kun luonnontieteenopettaja ja rehtori tapasivat toisensa koulun käytävässä, saattoi kuka tahansa kuulla seuraavan keskustelun:

"Feodor Ossipovitsh, — suvaitkaa minun ilmoittaa, — ilma luokkahuoneissa on tänään sietämätön."

Johon rehtori narisevalla äänellä vastasi:

"Olenhan sanonut teille, Pjotr Ivanovitsh, — omin päin en voi ryhtyä mihinkään, — mutta teidän tähtenne voin esittää asian tulevassa opettajakokouksessa."

Opettajakokouksessa päästiin niin pitkälle, että asiasta lähetettiin anomus Riigaan kuraattorin kansliaan, koulun sinetti alla.

Koko koulu seurasi jännityksellä ilmanvaihtajajuttua, ja sen vähäisimmätkin yksityisvaiheet olivat kaikkien tiedossa.

Eräänä päivänä ilmestyi rehtori luonnontieteenopettajan kanssa luokkaan, — hän oli yhtäkkiä keksinyt, että anomuksen yhteydessä piti olla täydelliset piirustukset ilmanvaihtajain mahdollisista paikoista.

Luonnontieteenopettaja seurasi hermostuneen näköisenä hänen jäljessään ja kierteli viiksiensä päitä.

Ei mikään ehdoitettu paikka kelvannut rehtorille, — mikä oli liian katonrajassa, mikä liian matalassa, — missä taas oli tarjona vedon vaara.

Mutta yhtäkkiä hän ratkaisi asian.

"Te teette piirustukset, Pjotr Ivanovitsh, ja merkitsette niihin useampia eri paikkoja, niin että on varaa valita."

Luonnontieteenopettaja mutisi jotain käsittämätöntä ja kohautti olkapäitään.

Rehtori oli alkanut uransa kuraattorin kansliavirkamiehenä ja sieltä suoraan päässyt rehtoriksi.

Yhä vieläkin oli kanslia hänen vahvin puolensa ja parhaiten johdettu osa koko koulun koneistossa.

Hänellä oli siellä parikin kirjoittajaa, jotka täyttivät nimillä ja numeroilla yhä uusia sarekkeita, joita rehtori heidän eteensä asetti.

Syrjäinen ei olisi voinut käsittää, mistä heillä alituisesti kirjoittamista riitti.

Mutta nämä luettelot erilaisine sarekkeineen, jotka aina lukuvuoden lopulla kauniilla käsi-alalla kirjoitettuina lähetettiin kuraattorille, olivat rehtorin ylpeytenä.

Niissä olivat hänen haltuunsa uskotut oppilaat, tosin vaan niminä ja numeroina, mutta mallikelpoisesti järjestettyinä, milloin kansallisuuden, milloin uskontunnustuksen, milloin minkäkin näkökannan mukaan.

Numerojen vaihteleva luku, niitten alituinen siirto, niitten kasvaminen ja väheneminen eri sarekkeissa, se huvitti rehtoria siihen määrään, että hän tuskin muisti niitten oikeastaan merkitsevänkin eläviä ihmisen alkuja.

Hänelle ne olivat varsinaisesti olemassa ainoastaan paperilla.

Luonnontieteenopettaja tuotti hänelle siinäkin harmia. Hän ei koskaan kunnolla täyttänyt sarekkeita, vaan unohti sen aina tahallaan tai tahtomattaan. Ja tuodessaan tyhjät sarekkeet rehtorille hän suurimmalla häikäilemättömyydellä taisi tarttua kynään ja sanoa: "Hyvä, kuinka tahdotte — — —" ja kirjoittaa kuin lystikseen vaan: 24 luterilaista, 10 oikeauskoista, 2 juutalaista…

Rehtori oli jo läpäissyt kaikki arvoasteet, saavuttamatta oli ainoastaan vielä todellisen valtioneuvoksen arvonimi. Sitä hän odotteli jännityksellä, samoin kuin pyhän Annan ristiä pyhän Stanislaun seuralaiseksi, joka ennestään juhlatilaisuuksissa hänen rintapieltään koristi.

Eräänä päivänä ilmoitti rehtori juhlallisesti koko koulun läsnäollessa, että opetusministeriöltä oli saapunut kiertokirje, joka määräsi poikien koululakkeihin uudenmalliset vaakunat.

Hän teki sen erityisellä mielihyvällä, hän rakasti tällaisia pieniä, mutta tärkeitä säännöksiä ja piti hiuksenhienolla tarkkuudella huolta siitä, että niitä todella noudatettiin.

Hän vakoili laiminlyöntejä, ja yhtä kovasti kuin hän niistä näennäisesti sydäntyikin, yhtä suurta salaista iloa ne hänelle tuottivat.

Tuskin olivat lakkivaakunat ehtineet hiukan uutuudestaan tummeta, kun jo tuli uusi kiertokirje, joka määräsi poikien tukan pituuden kolmeksi millimetriksi.

Se herätti jo enemmän harmia ja vastustusta ja ivallisia lentosanoja rehtorin omasta kaljupäisyydestä.

Mutta rehtori kulki tyytyväisenä ja täytteli sarekkeitaan, marssitti kuolleita numeroita eteenpäin ja taaksepäin ja uneksi pyhän Annan rististä.

Jos ei pitkään aikaan mitään uutta säädöstä kuulunut, kaivoi hän esille vanhoja, jo puoliksi unohtuneita.

Niitten joukossa oli eräs, jota ei milloinkaan saatu pitkiä aikoja voimassa pysymään, — se oli kielto kello kuuden jälkeen liikkua kaduilla, siihen luettuina nekin oppilaat, joitten kodit olivat kaupungissa.

Rehtori asetti sen uudelleen voimaan.

Iltapäivisin taisi hänet usein nähdä liikkeellä, kuljeskelemassa kaduilla, hitaasti, hengenahdistusta välttääkseen ja lyhyillä jaloillaan varovaisesti huonosti hiekoitettuja katukäytäviä astuen, vakoillen harmaita, kiiltonappisia koulupukuja. Ne, jotka luulivat niukasti valaistuilla syrjäkaduilla turvassa olevansa, erehtyivät perinpohjin, — ennenkuin ehtivät aavistaakaan, saattoi rehtori ilmestyä ilpo-elävänä heidän eteensä hengenahdistuksesta puhaltaen ja läähättäen: "sainpas kiinni sinut!"

Paitsi sitä, vaikka ei rehtoria itseä olisi tavannutkaan, saattoi yhtäkkiä tulla kutsutuksi hänen eteensä ja kuulla pahaa ennustavan kysymyksen: mitä teit eilen kello kahdeksan aikaan Munkinkadulla?.

Rehtorilla näytti olevan apulaisia joka paikassa, joilla ei ollut muuta tekemistä kuin pyydystellä koulupoikia.

Kerran näki Ants kaukaa rehtorin tulevan, mutta ehti parahiksi pistäytyä läheiseen pihaan. Sieltä hän portinristikon takaa katseli, kuinka rehtori kulki ohitse ja kepillään jäätä särki.

Ants hiipi kadulle ja alkoi astua rehtorin jäljessä.

Rehtori ei katsahtanut taakseen.

He kulkivat muutamat loppumattoman pitkät minuutit siten perätysten, kunnes Ants pääsi omalle kotiportilleen.

Illalla hän kertoi siitä huonetoverilleen, ollen itse naurusta katketa… Hän kulkee rehtorin jäljessä, aivan kintereillä, — on kuin itse suden suussa, mutta pääsee sittenkin pälkähästä.

Mutta hän ihmetteli itsekin, kuinka syvä halveksimisen tunne naurun alta yhtäkkiä kumpusi.

Eikä ainoastaan rehtoria, vaan häntä itseäänkin kohtaan.

Luonnontieteenopettajan ilmanvaihtajat yhä vaan viipyivät kuraattorin kansliassa. Sillä aikaa hengittivät pojat pilaantunutta ilmaa nuorten keuhkojensa täydeltä.

Ants asui Pinkovan kadun päässä, joka oli kiveämätöntä, oikeastaan jo maantien alkua; viimeisten talojen asukkaat eivät useinkaan tienneet, olivatko kaupungin vaiko kunnan kirjoissa. Kaupungin piirin ulkopuolella aukeni ikäviä lakeuksia, joitten joka kulma oli viljelty, — siellä täällä taloja ja moisioita puukujineen.

Antsin asuntoon pääsi pitkulaisen pihan kautta, jonka toisella puolen oli puutarhurin kaalimaa. Keväin, syksyin oli loka upottavaa, sentähden oli portista alkaen asetettu kaksi kapeaa lautaa, jotka juoksivat rinnatusten.

Antsilla oli asuntonsa erään ajurin perheessä, jonka keittiön takaisen huoneen vuokrasivat koululaisille. Paitsi Antsia asui huoneessa vielä muuan yläluokkalainen, Pärt Maddisson.

Huoneeseen pääsi yksinomaan keittiön kautta, joka melkein aina oli täynnä kuumaa pesuhöyryä sekä kirjavia saippuavesilätäköitä, sillä ajurin vaimo pesi alituisesti, itselleen ja vieraille.

Antsin huone oli pieni ja pimeähkö, sen ainoa ikkuna oli solaan päin, jonka toisella puolen oli talli. Ikkunaa taisi harvoin aukaista, tallista kävi väkevä löyhkä.

Huonekaluja ei ollut, paitsi rautavuoteita ohuine lastumatrasseineen ja joitakuita tuoleja, muita kuin pyöreä, maalaamaton pöytä vihreäkupuisen kattolampun alla. Paitsi sitä oli kummallakin pojalla puinen arkkunsa.

He maksoivat huoneesta yhteensä neljä ruplaa kuussa. Siitä hinnasta toi ajurin vaimo aamuin illoin kiehuvan teekeittiön, — muuten he olivat omassa ruuassaan. Kerran viikossa lähetettiin Antsille kaupunki-evästä, leipää ja voita, suolakalaa ja lihaa, — joskus harvoin tuoretta, teurastuksen tapahduttua.

Pärt Maddisson oli vuokralaisen poika maalta ja oli käynyt kaikki tavallisen maalaispojan kehitysasteet, sikopaimenesta lehmipaimeneksi ja siitä rengiksi. Kouluun hän oli tullut seitsemäntoista vanhana ja läheni nyt jo kahtakymmentä, ääni oli jo aikoja sitten painunut syvälle kurkkuun, ja posket alkoivat vahvasti parroittua.

Valtion lukioon ei häntä ikänsä vuoksi enää olisi otettu, sentähden hän oli pyrkinyt ja päässyt yksityislukioon, joka leipoi hänen tapaisiaan raavinkakkuja ylioppilaiksi. Siellä istuskeli yläluokilla entisiä kansakoulunopettajia ja muita pikku maalaisvirkamiehiä parhaimmassa sovussa parrattomain, äänenmurroksessa taistelevien kaupunkilaispoikien kanssa.

Pärt Maddisson puhui puhtainta Vörun murretta, oli suuri ja luiseva, kädet raskaassa työssä rumentuneet, kasvot kalpeat ja näppyläiset.

Kuka hänen puolestaan koulumaksut suoritti, oli Antsille arvoitus, ainakin osan hän lie saanut köyhien oppilaitten hyväksi pidetyn iltaman tuloista. Vuokramaksu-aikoina hän oli silmiinpistävän levoton, hän ja ajurin kivulloinen, kalpeahuulinen vaimo vaihtoivat silloin epäluuloisia, vihamielisiä katseita, jotka eivät jääneet Antsilta huomaamatta.

Kerran Pärt tarvitsi kouluun jonkunlaisen todistuksen kotipitäjästään. Hän saikin sen, mutta jostakin erehdyksestä puuttui isän allekirjoitus.

"Mitä nyt — pagan vötku!"

Pärt seisoi ja piteli paperia lampun alla, joka äsken oli savunnut, niin että hienoa nokinöyhtää lenteli.

"Kierrä sitä lamppua!" hän kiivasteli Antsille.

Yhtäkkiä hän alkoi viheltää, otti kynän ja kirjoitti itse isänsä nimen paperin alareunaan.

Antsin harmaat silmät, — äidin silmät, — tummenivat.

"Mitä sinä nyt, — kuuletko — mitä sinä teit?"

Pärt päästi pitkän, sihisevän vihellyksen, joka oli hänen omaa keksintöään, taittoi tyynesti paperin.

"Suu poikki tästä asiasta, ymmärrätkö", hän sanoi jyrkästi.

Mutta hetken päästä punaiseksi maalatulla arkullaan istuessaan ja kolhiessaan sitä saappaankoroillaan hän alentui suopeasti selittelemään.

Olihan se ihan yhdentekevää, — nimi kuin nimi. Kukaan ei katsoisikaan paperia, — ja sen vaatiminenkin oli sitä tuttua saivartelua. Ptyi, — siihen kelpasi hänenkin nimikirjoituksensa.

Kerran hän toi kotiin vieraat kalossit.

"Olipa se onni", hän kehuskeli Antsille, — "tavallisesti, kun kalossit vaihtuu, niin saa huonommat sijaan, mutta eikös tämän kerran jäänytkin ihka uudet minulle".

Joskus Pärt Maddisson puhui tulevaisuuden tuumistaan. Hän aikoi tehdä karriäärin. Hän selitti tämän vieraskielisen sanan Antsille siten, että se merkitsi olla oman onnensa seppä.

Sitä sanoessaan hän kohotti luisevan nyrkkinsä ja puristi sen kuin moukarin varteen.

"Venäjänkieli se on ihan ensimäinen ehto", hän puheli, — "siitä ei pääse minnekään. Ja sen pitää olla ihan sulana, — ei saa sorahdella."

"Sitten se talonpoika, joka meissä jokaisessa istuu niinkuin vähän lujassa. Se pitää pudistaa pois, maksakoon mitä maksaa. Pois sen pitää!"

"Minä olen nyt ajatellut näin: ensin menen Moskovaan ja rupean juristiksi, mutta sillä välin menen kotiopettajaksi rikkihienoon perheeseen, oikein siihen kaikkein hienoimpaan sakkiin. Eipäs tämä poika kauppiaspohatoista huoli eikä vastaleivotuista nousukkaista, — eipä vaan… Prima Ware! Oikea kenraali sen olla pitää, sellainen, joka pesun kestää."

"Mielipiteistä viisi! Olkoot mustia tai punaisia, — vaikkapa vanhoillisia kuin Kiinan keisari. Ylpeitä saavat olla, tallatakin saavat, eipähän potkusta parahda…"

"Kaikki omat mielipiteet pannaan pussin pohjalle, ja suu nauhalla kiinni. En ole saksalainen, en venäläinen, enkä virolainen, — olen vaan Itämeren maakunnista."

"Mutta sen minä sanon, — minä kynin heidät putipuhtaiksi, kaikki minä heiltä varkain vien, heidän hienot seurustelutapansa, heidän sorahtavan ranskantaitonsa, heidän kadehdittavan varmuutensa… Helivei, niin minä sen kaiken vien kuin säkissä vain, praschtschai…"

"Ehkä minä teen heille vielä senkin kornetin, että etehisessä kumarran ja tunnustan: tällainen olen, se ja se, tämmöinen on oikea naamani, halveksin teitä, — olemme kuitit!"

Pärt Maddisson hihitti ja hirnui.

Lamppu taas savusi, Ants kiersi sitä alemmaksi. Pärt Maddissonista huokui kylmyyttä, joka työnsi hänet loitommalle.

Toisinaan oli Pärt Maddisson pitkät rupeamat huonolla tuulella. Hän ikäänkuin keräili itsekseen sappea ja etsi sitten esinettä, johon sen purkaisi. Sellaisina aikoina hän oli sietämättömän pisteliäs, vainusi kaikessa vastustusta ja oli aina sotajalalla.

Kun hän kyllin kauan oli hautonut katkeruuttaan, seurasi aina äkillinen purkaus.

"Älä luule, että sinun tähtesi puhun", hän sanoi Antsille, — "ei veikkoseni, et sinä ymmärrä tuon vertaa, — minä puhun vaan itse varmistuakseni".

Pärt hieroskeli tuon tuostakin pitkän ja puisevan nenänsä vartta.

"Tiedätkös, että minä toisinaan kuvittelen näin: minulla on soopelinnahkaturkki, sellainen, jonka sisäpuolella riippuu pieniä, somia häntiä, — ja englantilainen reki, — ja sitten minä ajan jonnekin, missä on pöytä katettu kaviaarilla ja sampanjalla — ja — ja — ostereilla. Ja samalla minä rajattomasti ylenkatson kaikkea sitä, — ylenkatson, syljen siihen…"

"Se on sellainen ristiriita, minä halveksin sitä, — ja ajattelen kuitenkin alituisesti."

Hän istui etunojassa ennenaikojaan vanhana, — äkkikypsänä hedelmänä, joka sisältä jää raakiloksi.

Yhtäkkiä hän nousi ja pysähtyi kahareisin kädet taskuissa Antsin eteen.

"Oletko sinä ajatellut sitä, että meissä kaikissa on orjan verta, — niin, niin, älä yhtään puikkelehdi, — sinussakin, niin lukkarin poika kuin oletkin. Mutta kysyppäs, kuka vaarisi oli."

"Eikä se ole mikään häpeä, ei ollenkaan, se ei ole sitä eikä tätä, — se on vaan niin."

Nyt hän alkoi kulkea edestakaisin huoneessa, — kuusi askelta, — taas kuusi askelta, — taas kuusi, — katto oli niin matala, että olisi kädellä voinut hipaista.

"Jos joku meistä pitäisi hiukan huolta", hän jatkoi, — "mutta niinkuin me tulemme — Kun jonkun vuoden päästä olemme valmiit, — niin silloin nauretaan ja sormella näytetään, jos olemme kömpelöt… uskallappa ajatella huonosti ja rikollisesti, niin suljetaan pois toisten piiristä."

Kerran he kahden lähtivät Tuomiovuorelle kävelemään.

Kaupunki alhaalla oli sukeltanut sumuun, mutta sumuakin valkoisempina pulpahtelivat siellä täällä savupiipuista paksut savukierteet.

Äärimmäiselle rinteelle oli rakennettu muuan talo, niin että ylimmät kerrokset olivat kukkulan tason yläpuolella. Se oli koottu keltaisista ja rusoittavista tiilistä, jotka muodostivat kirjavan kudoksen, — täynnä parvekkeita, lokeroja, torneja. Siinä ei ollut mitään varmaa suunnitelmaa, se oli kyhätty leikkisällä, oikullisella mielikuvituksella, kuten lapset kivestä linnojaan rakentelevat, pitämättä silmällä käytännöllisen elämän vaatimuksia.

Pärt alkoi kertoa talon rakennuttajasta, joka samalla oli ollut sen omistajakin.

"Sillä oli sisua sillä miehellä, — niinkuin olisi yhtenään muurahaispesässä maannut, — senkuin riiteli… Katseli tuosta tornista kaupunkia —, taisi näyttää pieniltä paikat, koska pudisti Tarton tomut jaloistaan. Siellä se nyt kulkee maailman keskuksessa, puuhaa veljeytymistä ja sen semmoista."

Ants huomasi, että Pärtin tavallisesti harmaankalpeat kasvot hehkuivat epätasaisessa, kiihkeässä punoituksessa.

"Niin se on, jolla on voimaa, viskatkoon taistelukintaan, — jolla ei ole, madelkoon, mutta säilyttäköön myrkkyhampaansa kuitenkin."

Kahden vuoden päästä Pärt Maddisson lähti Moskovaan loppututkintoa suorittamaan: "ovat puolueettomampia kauempana", kuten hänen jäähyväissanansa Antsille kuuluivat.

10.

Aina kevätlukukausien lopulla alkoi Antsin koti-ikävä. Sitä myöten kuin päivä päiviä sulatteli likaisiin lumilakeuksiin kaupungin ääressä, niin että kaikki töryt ja tunkiot yhtäkkiä paljastuivat, — kun kadut huomeneltaan olivat ohuessa, helisten särkyvässä iljanteessa ja päiväsydännä kymmeninä pikku puroina, — silloin alkoivat kotikuvat kumpuilla kuin lähteen suonesta.

Sunnuntaisin se tunne oli selvimmillään. Heti aamusta alkaen, kun pihalla näki pumppukaivon, joka oli tiukasti kääritty olkiin kuin turkkiin, ja kun näki pihamiehen olkilyhteitä irroittelevan, ja kukon ja kanojen kohta irtonaisille oljille asettuvan. Kaupungilla, missä sattui kaukaisempia kattoja näkymään, oli niillä kostea kiilto, kuin olisi äsken satanut. Maariankirkon sivuilla, paljasoksaisissa puissa naureskelivat naakat.

Mutta silloin se puhkesi sydänalaa sykyttäväksi ikäväksi, kun suurten hevoskastanjain lehtinuput yhtenä yönä aukenivat, ja niistä kiertyi viisisorminen lehti, täynnä ruskeata nöyhtää kuin linnun untuvaa. Silloin ei malttanut enää iltapäivin huoneessa pysyä, vaan täytyi painua lakeuksille, kaupungin ulkopuolelle.

Mutta siellä tapasi vaan saman ikävän, mikä itsessä iti, ei mikään tyydyttänyt, ei Emajoen kiiltävä, tulvaveden laajentama pinta, joka rantaniityille levitteleikse, pakoittaen raidat vedessä kasvamaan.

Ei tarvitsisi hänen muuta kuin kotikynnyksen yli astua, — samaisen kuluneen kynnyksen, jossa kissalla oli kolonsa, — kadonnut olisi kohta näkymättömiin talven tartuttama kuona. Hän olisi ihan sama kuin ennenkin, ihan muuttumaton, eikä kukaan häneltä kysyisi mitään, sillä ei kukaan aavistaisikaan minkään muun olemassa-oloa.

Eikä hänkään kertoisi, eikä hänen tarvitsisi mitään tunnustuksia tehdä, sillä hänellä ei olisi mitään kerrottavaa, jota mieluimmin salaisi, eikä mitään tunnustettavaa.

Ei hän vaikenisi suoruuden puutteesta eikä sentähden, ettei heitä pahoittaa hennoisi, ainoastaan ja yksinomaan sentähden, että kaikki mikä talvella oli häirinnyt, yhtäkkiä olisi häipynyt olemattomiin.

Siinä samassa tuokiossa, kun äidin ja isän silmät uskoisivat, että hän oli ennallaan, hän todella olisikin ennallaan.

Antsin ensimäiset päivät maalla olivat aina yhtä ja samaa rajatonta jälleennäkemisen iloa, tervehdystä tutuille paikoille, kiireistä vakuuttautumista siitä, että kaikki oli vanhassa kunnossa.

Se oli tiukka tarkastusretki ullakolta ruokakammioon, sieltä vasikkahakaan, vasikkahaasta mehiläispesille, — sitten aittaan, talliin ja riiheen, ja loppujen lopuksi isän takakamariin.

Kaikki puheetkin olivat alkupäivinä niin lapsellisen joutavia ja alkoivat melkein aina sanalla: muistatko?

"Muistatko, äiti, kuinka minä tein tulen aitan kivijalan aukkoon, ja lattialaudat syttyivät palamaan, ja isä sattui olemaan poissa kotoa…"

Aitan päivänpuoleisessa seinässä oli hirsissä pikkuruisia, pyöreitä reikiä.

"Näistäpä kuljeskeli aina ulos ja sisään hyvin koreita hyönteisiä, punasinisiä, ja sitten minä joskus otin pieniä kivimukuloita ja tukin niitten aukot."

Kuinka tyhjänpäiväisiä ja merkityksettömiä ja samalla sanomattoman suloisia kaikki nämä lukemattomat pikku muistot, joista ei tiennyt, miksi juuri ne olivat piirtyneet mieleen eivätkä jotkut muut samantapaiset.

"Ja muistatko, äiti, kuinka riihen takana oli suuri kuoppa, josta oli lohkottu kiviä, ja johon aina kerääntyi sadevettä, ja kuinka minä kerran rankkasateessa kuljin ja hain sieltä pieniä lapsia, joitten sanottiin sateella taivaasta tipahtavan."

Etehisen ikkunanlautaan hän kerran oli terävällä neulalla piirtänyt kysymyslauseen, mutta kustakin sanasta ainoastaan alkukirjaimet, ja nyt hän jännitti muistiaan saadakseen sen selville.

T. T. P. T. I. K. K.?

Tahtoisin tietää, pääsenkö tänään isän kanssa kirkkoon?

Tästä ikkunasta hän oli monta kertaa pelastaunut puutarhaan vieraita pakoon. Ja kerran oli isä vieraineen tullut hakaan, ja hän oli ollut tiheässä pensaikossa piilossa, mutta oksat olivat kuitenkin sattuneet vähän rasahtamaan, ja joku oli kysynyt, mikä se niin kahisi. Ja isä oli vastannut: "Kaippa ne lie vasikoita."

Äiti oli laittanut hänen makuusijansa ullakolle, tuoksuviin heiniin. Täällä vanhan romun seassa hänen entinen itsensä parhaiten oli säilyssä. Lapsuuden tunnelma oli tuttuna ja koskemattomana.

Sensijaan, että olisi nukkunut, hän makasi valveilla, avasipa luukunkin, josta omenapuun oksa heti pistäytyi sisään ikäänkuin kättelemään ja tervehtimään.

Savupiipun raossa riksutti lämpimissään sirkka.

Eihän ollut mahdollista, että tästä kaikesta joskus jotain muuttuisi. Muu kaikki maailmassa voisi muuttua, kun vaan tämä pysyisi eikä koskaan lakkaisi.

Että se kestäisi ikuisesti, niin että hän sen aina samana tapaisi.

Hän löysi lapsuuden rukouksensa uudelleen, — helliä, yksinkertaisia sanoja, sanattomia sanoja, — hän makasi pää tuoksuvissa heinissä, hänen oli äärettömän suloista ja lapsellista olla.

Ikäänkuin äiti olisi vielä istunut hänen pienen ristikkovuoteensa ääressä ja laulanut muorista, joka meni metsästä marjoja poimimaan.

Tõi aga mulle toobiga, Kadajadse kapaga…

Kun hän oli heittänyt hyvää yötä, oli isä jäänyt vielä kiviportaille istumaan, selkä ovea vasten, ja sanonut polttavansa vielä yhden piipullisen.

Niin pitkälle kuin ajatus ulottui, oli isä aina suvi-iltasin siten istunut, hämärään asti.

Isän tuuheassa tukassa ei näkynyt vielä ainoatakaan hopeahiusta.

Huomenna olisi siis taas päivä, ja hän oli kotona… Hän muisti yhtäkkiä kuin anteeksiantamattomana laiminlyöntinä, ettei vielä ollut käynyt lähteellä eikä alarinteellä, jossa lähteen puutorvea myöten johdettu vesi pienenä suihkuna nirisi niityn ruosteiseen märkyyteen.

Se tuntui hänestä yhtäkkiä kaikkein tärkeimmältä ja välttämättömimmältä seikalta maailmassa. Vasta sydänyön ohi siirryttyä hän nukkui koko olentoa avarruttava auvo sydämessä ja ehti vielä nähdä luokkien ja päreitten sekä äidin suuren kapiokirstun vähitellen irroittuvan hämärästä ja selviytyvän valkenevassa sarastuksessa.

11.

Ants toteutti lapsuuden aikeensa, alkoi syöttää raakkuja ankoille.

Joka aamu uimaan mennessään hän kokosi niitä korillisen rautaharavalla.

Ankat tunsivat hänet jo kaukaa, ne alkoivat kaakottaa ja haasotella hanhenmarssissa häntä kohden, — kun hän tiilikivellä penkin laitaan kopahutti, löntystivät ne kahta kiireemmin, luullen juoksevansa.

Ants otti korista raakun, — kivi putosi, rauskis.

Syntyi temmellys ja rykelmä, leveänokkaiset päät sekaantuivat toisiinsa, siivet löyhyivät, niskahöyhenet lentelivät. Suurin oli saanut saaliin, nokka sukelsi kuoreen, pudistellen pois sirpaleet, yhdellä kulauksella katosi raakun rasvainen sisällys.

Kivi kävi riuskis — rauskis. Raakkuja putosi ehtimiseen tielle, — taistelu tyyntyi, — vähäväkisetkin saivat osansa, juoksivat kiireesti kauemmaksi rauhassa syödäkseen.

Yksi ja toinen riiputti jo ylen täyttä mahaansa ja pullistunutta kupuaan.

Tie oli kirjavanaan särjettyjä, heikosti välkkyviä kuoren siruja, joita myöhästynyt kukon poika pelokkaasti nokki.

Silloin tällöin Ants kävi kalassa moision metsävahdin kanssa. Melkein kaikki seudun pienet umpijärvet olivat moision omaisuutta, ja sillä oli yksinomainen pyynti-oikeus, — talvella ne kuitenkin vuokrattiin kuljeksiville venäläisille kalastajoille.

Pienen heinärantaisen lahdelman he aluksi valitsivat, jonka rannalla mäntyjä kasvava saareke antoi tukikohdan jaloille.

Umpijärvi liplatti pikku lainein, jotka eivät ehtineet korkeammiksi paisua, ennenkuin jo ruohikkoon väsähtivät.

Metsävahti oli pieni, ahavan ja auringon kuivettama mies, — verkkoa selvitellessä hän kuvaili Antsille kesä- ja talvikalastusta ja erilaisia pyyntitapoja. Syksyisin hän kävi metsästämässä armollisen herran kanssa, — ammuskelemassa villisorsia järvien välisiltä kannaksilta.

"Toistakymmentä sitä joka kerralla kellahtaa", hän kehaisi.

Ants kadehti metsävahtia.

Yhtäkkiä tuntui ihanalta sellainen elämä: samota metsiä ja soita, rihlapyssy olalla, ilman muuta pakkoa kuin jäniksen jälkiä seurata, — säikyttää kuusen latvasta kukertava teeri, sitä sentään ampumatta.

Kaikki muu vajosi syvälle ja kauas, — ainoastaan tämä oli olemassa, — se oli luonnollista ja hyvää, — ainoastaan se teki onnelliseksi ja tyytyväiseksi.

Hän koetti sanoa sen metsävahdille, mutta tietysti siitä tuli vaan jotain kömpelöä.

Metsävahti naurahti kuivasti, kesäisin hän enimmäkseen vaan variksia ammuskeli, kaksi kopeekkaa kappaleelta, — silloin, tällöin jonkun haukan, siinä kaikki.

He päästivät vesille kolmikulmaisen, litteän ruuhen, joka oli kätkössä rantamätästen välissä.

Ants meloi ruuhta seisoallaan, — ruuhen perässä laski metsävahti verkkoa kierrokseen kaislikon ulkopuolelle.

Mela nosti niljaisia vesiheiniä ja joskus keltakupuisen ulpukan, joka lipui taas takaisin pitkän lonkerovartensa varassa.

Syvällä mudassa kasvoi kokonainen pienoismetsä, — vesikuusia.

Nyt alkoi huvittavin ja vaivaloisin työ, — kalojen pelotteleminen. Vyötäisiin saakka järvessä he mätkivät kumpikin taholtaan vettä pitkällä, nuijapäisellä puulla. Mutta hauit ja toutaimet, jotka olivat asettuneet rantavesiin päivää paistattamaan ja vesikasvien juurilta hyönteisiä haukkomaan, pakenivat suin päin kohti petollista verkkoa, joka pakotien sulki.

Antsin puu nousi ja laski vihaisesti viuhtoen.

Itse hän ihmetteli, — jaksanko todella, — enkö väsy, — mistä yhtäkkiä tällainen ylivuotava voima?

He lepäilivät kotvan kanervikossa, petäjän juurilla, ennenkuin kokivat verkon.

Metsävahti kuivalla tavallaan, jolla hän joka sanan ikäänkuin vätysteli ja jyrsi, ennenkuin sen suustaan päästi, alkoi puhella, noin ilman vaan, enemmän itselleen kuin Antsille.

"Raskaaksi käy rämpiä ummet ja lammet, vaikka taivas sateesta ratkeisi, — ja huonosti maksavat saksat, — ei tahdo riittää särpimiksi niin suurelle joukolle."

Hän oli yhtäkkiä huolien painostama, ei ollut mitään jäljellä metsien miehestä.

"Kesällä minun eukkoni, — se tuota noin, — taas, — se on jo kuudes…"

Mutta Ants tuskin kuuli, se meni häneltä ohi korvan, katse vaan ajatuksettomassa levossa harhaili taivaan hattaroissa.

Hänen nuorissa jäntereissään tuntui työnväsymyksen siunaus.

12.

Kesä kului.

Isän oli tapana joskus ottaa Ants kuulusteltavakseen.

Kuultuaan Antsin askeleet koulutuvasta hän etusormellaan takakamarin ovenraosta viittasi, myhäillen: "tulehan vähän tänne, Ants!"

Itse työnsi silmälasinsa käyrältä nenältä otsalle.

Ants tuli, aavistaen, mikä häntä odotti ja siihen edeltäpäin alistuen.

Isä tarttui häntä hartioista, kynnykselle pyöräytti ja leuvasta taaksepäin taivutti, painaen viivottimella itsepäistä tukkaa. "Kolme tuumaa!" — isä leikkasi veitsellä oven pihtipieleen pikkuisen loven, — entisten yläpuolelle. Siinä niitä oli yhtä monta kuin Antsilla vuosia, maasta matalasta asti.

"Ensi vuonna hipaisee poikkipieltä", myhäili isä.

Nyt alkoi kuulustelu.

"No, Ants poikani, — mitä koulussa kerrottiin siitäkin kirkkoisä Augustinuksesta", tuli viattoman varovaisesti.

Isän vähäisenä, huolellisesti salattuna ylpeytenä oli tekeytyä niin tietämättömäksi kuin suinkin, kiertää Ants kysymyksillään kuin umpikujaan ja sitten tulla äkkiä omine tietoineen.

Ants etsi epätoivoisena muististaan niitä mureneita, mitä siihen mahdollisesti kirkkohistorian tunneilla oli tarttunut kirkkoisä Augustinuksesta.

Valitettavasti sitä ei ylen paljoa ollut, ja sekin vähä hänen täytyi penkoa kuin hämähäkin seittien ja tomun takaa.

Isä kuunteli, hymähti, nyökkäsi piippua tupruttaessaan päätään, pisti väliin jonkun vakuuttavan: jaa, jaa… joskus taas katsoi tiukasti poikaa, ettei se vaan pääsisi omiaan latelemaan.

Antsissa hämärsi tunto siitä, että hän ikäänkuin pettää isää.

Isä on niin koko sielullaan mukana, nauttii joka sanasta, ja vielä enemmän siitä, että kaiken oikeastaan jo edeltäpäin tietää.

"Entäs Polykarpus, — minä vuonna se taas kuoli?"

Nyt olivat Antsin tiedot lopussa, hän hapuili turhaan, — eksyi vihdoin katselemaan ruudun takana pörisevää paarmaa.

Mutta tätä isä juuri oli odottanutkin.

Suu vähäisessä, voitonriemuisessa hymyssä hän alkoi kertoa pyhästä Polykarpuksesta, syrjäkarein Antsiin tiirottaen, nähdäkseen, minkä vaikutuksen tekisi.

Takakamarin kotipalturin sauhuttama ilma laskeutui Antsin pään ympärille kuin sumu. Häntä niin kummallisesti unetti.

Isän äänikin tuntui tulevan jostakin kaukaa, — penikulmien takaa.

"Poika, mikä sinun on?"

Peljästyneenä Ants kohotti katseensa, ja leuka nousi rinnalta.

Isä jäi Antsin mentyä mietteisiinsä, silmien välinen ryppy syveni huolekkaaksi uurteeksi. Ei ollut entistä mehua ja mahlaa pojassa, vaikka olivatkin hartiat ja kämmenet kuin karhulla.

Eräänä aamuna tuli isä kiireimmän kauppaa Antsia noutamaan. Hän oli niityllä löytänyt mättään, jossa kasvoi neljätoista erilaatuista kukkaa ja kortta.

Ants seurasi sinne, mutta ei osannut muuta kuin ruveta luettelemaan:

"Campanula patula, — Ranunculus acris, — Fragaria vesca, — tämä on, — tämä on joku Carex…"

Mutta yhtäkkiä se tuntui hänestä itsestään niin rutikuivalta ja köyhältä isän innostuksen ja hartauden rinnalla.

"Tästä minä en tiedä ihan varmaan, mutta joka tapauksessa se kuuluu heimoon Umbelliferae…"

Hän häpesi sisimmässään.

Sunnuntaina isä ja äiti tekivät lähtöä kirkkoon. Ei kukaan kysynyt, aikoiko Ants mukaan.

Kun äiti jo istui rattailla, paras pitsitanu huivin alta näkyvissä, niin isä yhtäkkiä äidille ohjat antaen sanoi:

"No Ants, — teeppäs nyt vähän joutua."

"Minä en tule mukaan, — tällä kertaa…"

Hän kuuli piiskan vingahduksen ja näki maantiellä pölypilven, — sydän takoi kylkiluita.

Seuraavana sunnuntaina hän jo aamusta varhain lähti metsiin eikä tullut ennen iltaa kotiin. Kolmas sunnuntai kului samaten. Maanantaina hän tahtomattaan myöhästyi yhteisestä ehtoohartaudesta.

Seuraavan päivän iltana hän turhaan odotti isän avaavan harmooniota kuten tavallisesti. Hän kiipesi makuusijalleen ullakolle, — jotain puuttui häneltä.

Aamulla kun äiti keittiössä sotki hapantaikinaa, tuli Ants sisään ja istui ruokakammion kynnykselle.

Hän murjotteli hetken aikaa ja tavoitti isovarpaallaan tikkua lattialaudasta.

"Ei voi aina tehdä toisille mieliksi", pääsi vihdoin ärtyisesti.

Äiti hieroi taikinaa käsistään irtautumaan. Hän oli käynyt raskasliikkeisemmäksi sitten viime näkemän.

"Ei, — eikä sitä pidäkään. Ei koskaan toisten tähden sellaista …"

Sillä sanalla äiti päästi Antsin kuin pinteestä, ja nyt tuli kaikki, mikä sydäntä painoi.

"Äiti, minä en enään aio papiksi."

"Sen minä tiesin jo kauan, Ants."

Äidin kädet upposivat taikinaan.

"Äiti, miksi isä ei pitänyt eilen iltahartautta?"

"Kyllä hän piti, kun olimme kahden…"

Illalla isä kutsui Antsin takakamariin. Ikkuna oli ulkoa luukulla suljettu, ja pöydällä paloi kynttilä.

Isällä oli sinikantinen vihko edessään.

"Istu, Ants", hän sanoi vähän juhlallisesti.

"Luen sinulle muutamat rivit, jotka olen tähän sinua varten kirjoittanut."

"Poikani Ants on Herraltamme saanut hyvät luonnonlahjat ja selvän ymmärryksen, myöskin on hänen ruumiinsa nuhteeton ja ilman vikaa. Kuitenkaan ei ole isällinen sydämeni jakamattomalla ilolla täytetty tämän minun ainoan poikani tähden, sillä hänen mielensä on epäilevä ja etsivä sekä harhateille joutunut. Sydämeni on sentähden sangen murheellinen, mutta otan tämän koettelemuksen vastaan nuhteena omista laiminlyönneistäni, joista tosin en kaikista itsekään tiedä."

Isä sulki vihon ja laski kätensä sen päälle.

"Näin minä — nyt olen tähän kirjoittanut."

"Olenko oikein arvannut, Ants —?" tuli hetken päästä.

Ants riipi suurta kastanjanlehteä, joka oli sattunut hänen käsiinsä, nyhti ja repi…

Sydän oli rinnassa kivenä.

"Kai se sitten — Niin, — mitäpä tästä nyt tämän enempää."

Isä oli noussut.

"Sinä et siis aio papiksi."

"En, isä."

"Vai niin… Niin, niin… Jos jättäisit minut yksin hetkeksi…"

Avain kiertyi lukossa kerran, kahdesti.

Illalla Ants näki piikatytön kantavan makuuvaatteita takakamariin.

Isän oli tapana maata takakamarin puusohvalla kiireellisinä työ-aikoina, jolloin valvoi suurimman osan yötä.

Kesän loppupuoli kului hiljaisesti ja ikävästi. Isä oli usein alakuloinen, äiti sanoi hänellä olevan selkkauksia nykyisen kirkkoherran kanssa. Hän oli alkanut kävellessä notkahutella polviaan, yltyvän luuvalon takia.

Ants huomasi ihmeekseen itsessään saman ilmiön kuin keväälläkin, vaikka tällä kertaa päinvastaiseen suuntaan. Hän alkoi odottaa lukukauden alkua kaupunkiin päästäkseen.

Hän tunsi asemansa kaksiteräisyyden. Jos näyttäytyi sellaisena kuin todella oli, loukkasi tahtomattaan, — teeskennellä muuta oli valheellista.

Täällä, missä oli tuttua joka ruohon korsi, hän alkoi tuntea itsensä vieraaksi.

Ei voinut huuhtoa itsestään talven tarttumaa yhtä helposti, kuin matkasta pölyisenä peseytyi puhtaaksi kotoisessa kylyssä.

Hän alkoi kaivata ihmisiä, joille taisi olla oma itsensä, tarvitsematta koko ajan pelätä tallaavansa heidän tunteitaan.

13.

Pyhäjärven lähteistä Peipsiin juoksee Emajoki.

Neljäkymmentä virstaa ennen laskuaan kytkee sen kaksi siltaa, toinen puusta, toinen kivestä, ja sen vesi samenee Tarton torisatamaksi.

Emajoki on tasangon tasainen virta, lakeuden lauha joki, ei kuohu sen luonto koskena, ei putouksena ryöpsähdä.

Laivaliikettä on sillä tuskin nimeksi, — syksyin, keväin hinaa vanhanaikuinen höyrylaiva, jonka kupeessa ratas punaisena pyöränä kieppuu, peipsiläisiä lotjia vastavirtaa kohti Tarttoa. Ne ovat rannikkovenäläisten aluksia, kuperakantisia, lianharmaita kuin suunnattomat kilpikonnat, jotka äsken ovat kyömyisen selkänsä vedestä kohottaneet ja yhä mutaa tiukkuvat. Ammoisista ajoista ovat ne olleet samanmuotoisia, ne ovat litistyneet rakentajiensa käsissä pyöreänleveiksi, paremmin Peipsin pitkiä aaltoja kestääkseen. Ruumasta vilahtaa osa lastia, koivuhalkoja, jotka kerran ovat puina Peipsin rannoilla huojuneet. Mutta mastoissa pääsee venäläinen hilpeys oikeuksiinsa, ne ovat kuin ivalla kiinnitetyt näiden vedenpaisumuksen aikuisten kummitusten selkään, ikäänkuin virtahevoselle narrintiuku. Ne on sivelty räikeillä väreillä sinipunavalkoisiksi.

Mutta keväisin, kun maan hetteet hersyvät, kaikki salasuonet ovat vettä tulvillaan, ja taivas puhkeaa rajuksi rankkasateeksi, silloin alkaa Emajoki tulvia. Hiljaa hiipii sen kevätkylmä, jäälohkareita vilisevä vesi, painaen alleen pellot ja niityt, kiertäen kohopaikat saariksi, tarttuen vallanahnaana latoihin ja verkkovajoihin, muuttaen kolmannen kaupunginosan kadut kanaviksi. Sen uoma on entisestään kolminkertainen, leveä kuin valtajokien, kellanruskeana lepää sen voitokas vesi valloitetulla alueella, jossa airo tuon tuostakin soutaessa turpeeseen sivahtaa.

Pari kuukautta myöhemmin alkaa Emajoki peräytyä. Se on tullut järkiinsä, nuoruuden hulluus haihtuu kesäkuivuuden tieltä, keväinen kiihko kuvastuu vaan kuin poika-ajan kujeina. Järkevänä, vähän häpeissään, se puristautuu entiseen kapeaan uomaansa.

Ants oli lukion viimeistä edellisellä luokalla, kun saatiin selville, että jo useita vuosia oli ollut olemassa lupa järjestää vironkielen tunteja muun opetuksen yhteyteen, — siitä vaan ei ollut hiiskuttu kellekään. Sanamuoto oli tosin hyvin varovainen, oppilasten piti itse maksaa opetus, ja sen piti tapahtua varsinaisen tuntijärjestyksen ulkopuolella.

Mutta periaate oli sittenkin sama, — piti vaan lähettää anomus määräpaikkaansa, ja sen anomuksen alla olla kyllin nimiä.

Kahden ylimmän luokan virolaisilla pojilla oli kokous asiasta Antsin huoneessa, jossa hän Pärt Maddissonin pois muutettua yksinään asui. Huone oli täpösentäynnä, pöydillä ja vuoteella istuskeli poikia.

Ei päästy mihinkään päätökseen. Oltiin laimeita, haluttomia, joku huomautti, että koko asia ehkä oli ansa.

Ants istui ikkunalaudalla.

"Tehkää mitä mielitte, — minä ajan asian läpi", hän sanoi jurosti ja äreästi.

"Vaikkei teistä yksikään rikkaa ristiin panisi, niin minä sen teen."

Harmaat silmät välähtivät teräksenä kuperan otsan alta.

Ants hyppäsi ikkunalaudalta, työnsi pari poikaa tieltään ja viskautui suulleen vuoteeseen.

"No, — mitä te odotatte?" hän kysyi, — saappaankorollaan vuoteen jalkopäätä potkaisten.

"Kukapa ne nimetkin kerää, — siinä joutuu helposti kiikkiin", epäili joku.

"Johan te kuulitte, että minä. Kyllä nimiä tulee, vaikka itse kuolleet nousisivat kirjoittamaan."

Se vaikutti.

Illalla tuntui Antsista tämmöiseltä: hän on taas menossa kirkolle ja vetää noin silmämitalla vaan suoran viivan määräpaikkaansa, — sitten sitä viivaa pitkin, — kuin lingottu.

Niin oli äitikin kerran kulkenut, ja hänellä oli äidin verta suonissaan. Voimaa virtasi häneen kuin jostakin salaa auenneesta lähteestä. Nyt saataisi nähdä oikea Ants Raudjalg.

Koko illan hän kulki vihellellen, nyrkkiään puristaen, itsekseen ääneensä puhuen, — välillä pysähtyen varpaille noustakseen ja keuhkojensa täydeltä ilmaa hengittääkseen.

Mutta maata pantua otti isän luonto osansa, — äskeinen palava toimintahalu suli kangastuksiksi ja kevyesti keriytyviksi unelmiksi.

Niinkuin isä ennen vanhaan vuoteellaan pieniä koulujaan kaikille siunaukseksi pitkin maata siroitteli, niin nyt Ants vuorostaan valvotteli ja piti äänettömiä ylistyspuheita äidinkielelle.

Isältä ja äidiltä perityt ominaisuudet, jotka useimmiten olivat hänessä ristiriidassa keskenään, — palvelivat nyt kerrankin samaa asiaa.

Aamulla hän oli taas kokonaan äidin heimoa, — käytännöllisyyttä ja toimintatarmoa kiireestä kantapäähän.

Hän alkoi kerätä nimiä anomuksen alle.

Ensimäisessä paikassa otettiin hänet hyvin kylmästi vastaan.

"Oppivathan lapset muutenkin viroa — palvelijoilta, ja puhummehan me itsekin toisinaan."

"Eihän sillä kuitenkaan mihinkään pääse, ei kysytä viran haussa missään."

Toisessa paikassa oltiin suorastaan epäluuloisia.

"Taitaisi olla itsellennekin viisaampaa jättää moiset hommat. Ei sitä hyvin silmin katsella. Olen minäkin kruunun virkamies, vaikkapa alhainenkin, — ei minun poikani sovi nimeään joka paperiin panna."

"Se on sellainen koneisto, että jos siihen vaan takin liepeestä tarttuu, niin mennyttä miestä on."

"Voi olla paljonkin luvattu, vaikka ei siltä tosissaan meinattu."

Kolmannessa surkuteltiin lapsia.

"On niillä raukoilla jo ennestäänkin kuin Paapelin sekoitus päässä, — on ryssät, saksat, latinat, — kuka niitä kaikkia jaksaa luetellakaan."

"Kelmeänokkaisia ovat muutenkin; ja iltapäivä menee tyystin läksyjen lukuun."

Ants yhä sitkistyi, sitä myöten kuin asia mutkistui. Hän vie sen perille, vaikka päänsä seinään iskisi.

Hän ei hellittänyt yhdestä tappiosta, vaan tuli uudestaan, istui iltakaudet ja selitteli.

Itsepäinen, iloinen innostus piti hänen joka hermonpäänsä vireessä.

Vihdoin oli tarpeellinen määrä nimiä koossa. Sinä iltapäivänä, jolloin anomus alkoi matkansa määräpaikkaansa kohti, irroitti Ants veneen laiturista ja lähti soutamaan.

Toukokuu oli keskivaiheillaan, ja tulvavesi korkealla.

Aurinko alkoi hitaasti painua joen pintaa kohden, mutta valaisi vielä kirkkaasti ja rauhallisesti.

Pellot oikeanpuolisella rinteellä olivat äsken kynnetyt, ja savensekainen multa punersi vaoissa. Vasemmalla puolen oli lankkukasoja säännöllisissä neliöissä.

Ants souti vastavirtaa, keskiuomassa.

Hän oli varma ja tyyni, pitkällinen jännitys oli lauennut lujaksi, tasaiseksi rauhaksi.

Auringon aletessa alkoi taivas muuttua, häilyviä, levottomia varjoja kulki näköpiirillä, taivaanranta peittyi epätasaiseen ruskoon.

Ants oli kääntänyt veneen, se vieri virran mukana.

Alkoi pimetä, rannat tummenivat, kaupunki häämöitti hämärästä vastaan. Ja yli Kivisillan kiviveräjäin kohosi luonnottoman suuri, pyöreältä pilvenlongalta näyttävä täysikuu, joka vielä ei kyennyt valaisemaan.

Takana punoitti auringon viimeinen tulipalorusko, mutta edestäpäin alkoi hitaasti levitä kylmää, kalpeaa valoa.

Vedessä ne molemmat valuivat toisiinsa, yhtyivät venheen ympärille.

Oliko tämä enää pieni Emajoki? Eikö se ollut valtaväylä, jota myöten voisi rahaa ja rikkautta kuin runsauden sarvesta vuotaa? Eikö se ollut avoin elinsuoni, jonka voimakas verenkierto kohottaisi kukoistukseen pikkukaupungin?

Kelmeä valo pääsi vihdoin voitolle, täysikuu nousi, kutistui tavalliseen kokoonsa ja mutkitteli tulvaveden paisuttamassa virrassa.

14.

Ensimäinen sanoma, mikä Antsin syksyllä saavutti, oli, että anomus oli palannut tyhjin toimin takaisin. Poikien nimet eivät kelvanneet, — vanhempien piti allekirjoittaa anomus.

Ants otti vastaan anomuspaperin rehtorin omasta kädestä, koulun kansliahuoneessa, joka oli puoliksi pimeä, vihreät, tummat verhot ikkunoissa. Jostakin seinältä katseli häntä pönkkähameinen, paljasrintainen Katariina. Tupakanhaju, joka näytti piintyneen pienimpiinkin esineihin, täytti ilman.

Ants ei sanonut mitään, ei kysynyt mitään, otti mykkänä paperin ja meni.

Pojille hän selitti: pikkuinen, joutava vaillinaisuus, joka olisi helpolla korjattu.

Mutta kotona hän puri hampaansa lujalle tyynyyn, — hänessä nakersi epäilys.

Hän otti uudelleen kerätäkseen nimet. Se oli tällä kertaa kahta vaikeampaa, ihmiset olivat vielä epäluuloisempia kuin ennen ja vainusivat vaaraa. Ants juoksi ja puuhasi, oli iltasin väsynyt kuin ajokoira, mutta ei sittenkään saanut unen päästä kiinni.

Hän ei päässyt kohoamaan entiseen intoonsa ja varmuuteensa, mutta tiesi, että niin pian kuin toiset sen aavistaisivat, olisi kaikki hukassa. Heidän täytyisi nähdä hänen uskovan itseensä, silloin hekin uskoisivat.

Toinen anomus lähti matkalleen.

Antsille alkoi kiduttava odotuksen aika.

Hän seurasi anomuksen kulkua toiselta kansliapöydältä toiselle, toisen kiiltonappisen virkamiehen luota toisen luo, jotka käsittelivät sitä kuin hengetöntä paperikääröä.

Heillä oli niin paljon aikaa, — ja niin suuri paperikori.

Mutta tässä ei ollut kysymys ainoastaan anomuksen ja vironkielen tuntien kohtalosta.

Hänestä itsestään oli kysymys.

Hänen innostuksestaan, hänen nuoruudestaan, hänen elämänuskostaan päätettiin paraikaa tomuisissa kansliahuoneissa.

Hän oli siellä heidän käsissään, heidän armoillaan, hän, Ants Raudjalg.

He olivat siellä niin tottuneet numeroihin ja koukeroihin, että olivat kai aivan unohtaneet taidon lukea virallisten, kuivien lauseitten välistä muutakin.

Kaksi kuukautta kului, kolmas oli puolillaan.

Eräänä päivänä sai Ants kutsun tulla rehtorin luo.

Hän näki heti sisään astuessaan rehtorin kädessä valkoisen paperikäärön, — anomuksen.

"Anomus vironkielen tuntien johdosta on lähetetty huomioon ottamatta takaisin, josta tahdon ilmoittaa teille, Raudjalg, koska, kuten olen kuullut, olette ollut tämän puuhan johtajana…"

Ants tuijotti tylsästi rehtorin käteen.

"Teiltä on jäänyt huomioon ottamatta muuan pikkuseikka, muodollisuus, niin sanoakseni. Anomuksessa ei ole nimittäin mainittu, onko saatavissa kelpoisuusehdot täyttävä vironkielen opettaja. Kuraattori on sentähden suvainnut jättää anomuksen huomioon ottamatta."

Rehtori piti pienen pysähdyksen, ikäänkuin antaakseen Antsillekin puheenvuoroa, mutta jatkoi sitten narisevasti:

"Tietysti ei mikään estä lähettämästä uutta anomusta, joka täyttää kaikki asetettavat vaatimukset."

Antsissa nousi, nousi, — kurkkuun saakka.

Hän tunsi, että jos hetkeksi vielä jää tämän katon alle, niin sanoo kaiken vasten silmiä.

Hän sai itsensä hillityksi, mutta kotona se purkautui.

Hän seisoo vielä kerran rehtorin edessä: eroittakaa vaikka heti koulusta, mutta sen minä sanon, te tiesitte sen kaiken edeltäpäin, heti alussa jo tiesitte, kun ensimäinen anomus lähti.

Te tiesitte, ettei sitä koskaan hyväksyttäisi, vaikka se sata kertaa muuttaisi muotoaan, se on kaikki narripeliä, te keksisitte aina uuden mutkan.

Valehtelijoita olette kaikki, pettureita ja silmänkääntäjiä.

Te siellä vihreäverkaisten pöytien takana myös tiesitte, ettei sellaista anomusta ole olemassakaan, jonka hyväksyisitte, mutta paperikoriin ette kuitenkaan kehtaa viskata.

Se on teille aivan yhdentekevä, että yhdestä Ants Raudjalasta teidän tähtenne tulee heittiö ja tyhjäntoimittaja…

Hän makasi vuoteellaan silmät ummessa, hiessä, kaikki jäsenet kankeina kuin pakkopaitaan puristettuina.

Illalla, kun ajurin vaimo toi teekeittiön ja samalla uuniin puusylyksen, hän pakoitti itsensä pystyyn.

Kiukku ja kiihko oli ohitse, mutta jäljellä väsymys, joka ei ollut ruumiillista, vaan henkistä.

Silmät sattuivat pöydällä tyhjään kirjoitusvihkoon, jonka hän äsken oli ostanut.

Isä kirjoitteli muistiinpanoja, — opetukseksi jälkeläisilleen, — miksi ei hänkin.

Äkillisen ajatuksen valtaamana hän tarttui kynään ja kirjoitti:

Ants Raudjalg-vainajan muistiinpanot, syntyi 12 päivänä heinäkuuta vuonna… kuoli 18 päivänä tammikuuta, vuonna… ihmisten vilppiin ja omaan herkkäuskoisuuteensa.

Mutta kun kekäleet alkoivat uunissa mustua, repi hän lehden irti ja heitti hiilokseen.

Ensin se savuttui, sitten paloi hehkuvan punaiseksi, mutta lopulta, ollen jo ainoastaan haurasta, vaikka yhä koossa pysyvää tuhkaa, se vielä kerran kuten alussa harmeni, ja kirjoitus tuli selvästi näkyviin: — kuoli 18 päivänä tammikuuta.

15.

Kolmas anomus jäi puuhaamatta, — ainakin siksi kertaa.

Loppututkintoluvut olivat täydessä vauhdissa, Ants antautui niihin niin päätä pahkaa, kuin ei olisi maailmassa muuta ollutkaan.

Hän tunsi asemansa koulussa muuttuneen anomusjutun jälkeen, häntä pidettiin silmällä. Hänen jokainen askeleensa oli tiedossa, häntä katsottiin erityisellä epäluulolla, joka lähenteli vakoilemista.

Hän ei siitä suuria välittänyt, hänhän oli vaan tehnyt, mitä laissa oli luvattu. Ylipäänsä oli hänelle kaikki yhdentekevää.

Yhtenä päivänä kalahti kateederista taas yksi rehtorin kuuluisia pikku kahleita, tällä kertaa se sentään puristi tuntuvasti.

Tarkastajan mahdollisten käyntien varalta, joitten piti voida tapahtua milloin hyvänsä, kiellettiin oppilaita pitämästä asuinhuoneensa ovea lukossa.

Ants uhitteli itsekseen, hänen syntiluettelonsa oli jo ennestäänkin pitkä, — vähätpä siitä, — hän kiersi ovensa lukkoon joka kerta ulos mennessään ja pisti avaimen taskuunsa.

Eräänä iltana hän tapasi ajurin heiveröisen vaimon keittiöstä esiliinaansa itkemässä.

"Lukon särkivät, — ihka uuden matrassin repivät, — puolen hintaa oli vielä juutalaiselle maksamatta…"

Ants kirosi.

"Älkää nyt ulisko, kyllä minä maksan."

Hänen huoneessaan oli täydellinen sekasorto. Vuode oli perinpohjin pengottu, matrassin lastut pitkin lattiaa, ja tyynyjen höyhenet lentelemässä. Kirjahyllylle oli jäänyt muutamia kuluneita koulukirjoja, paperit olivat huiskin haiskin. Hänen likaiset liinavaatteensa olivat lattialla, yksinpä eväskirstukin oli auki.

Hän tarkasti kiireesti niukat kapineensa. Kaikki hänen kirjansa, osaksi omia, osaksi lainattuja, oli viety, samoin muutamia puolitekoisia kirjoitelmia pöytälaatikosta.

Hän ei ruvennutkaan mitään järjestämään, kirstunsa vaan sulki ja sen kannelle keskelle hävitystä istui.

Hän ihmetteli itsekin, ettei kipeämmin kiukustunut, sensijaan pisti pureva iva kuin myrkytetyllä kärjellä häntä.

Hän muisti, että kirjoja oli ollut kahdeksalla eri kielellä. Samassa hän jo ehti pilkata itseään, — siinäpä itserakkauden aihe, totta tosiaan.

Lukekoot, — tulkkeja tarvitsevat!

Mutta mitä kauemmin hän istui, sitä herpaisempi haluttomuus lamasi sielun ja ruumiin, sama väsymys, jota hän jo kerran ennen oli tuntenut, silloin kun toinen anomus hyljättiin.

Jospa hänellä edes olisi ollut voimaa kirota ja kiihkoilla, mellastaa kuin mieletön.

Vaan ei, — hänellä ei ollut mitään muuta puolustuksekseen asetettavaa kuin kylmä, tyyni iva, joka syöpyi kuin ruoste, kuin kirpeä happo hänen olemukseensa.

He olivat siis saaneet hänet lannistumaan. Hän tunnusti sen itse, myönsi: olen voitettu.

Mutta mitä enemmän hän mietti, sitä ihmeellisemmältä hänestä tuntui oma väsymyksensä. Kuinka oli mahdollista, että hän niin helpolla oli antautunut, kompastunut ensimäiseen kiveen.

Hän ei päässyt väsymyksensä juuriin käsiksi.

Sen olemuksen hän tunsi, se oli ilmassa, jota hän hengitti, veressä, joka hänen suonissaan kiersi, mutta missä oli sen alkupää?

Jossakin ulkopuolella häntä, ja hänestä riippumatta, oli voimia, joitten lopputulos hän itse väsymyksineen oli, — nykyisyydessäkö vaiko kaukaisessa menneisyydessä, — kuka tietää.

Antsin kahdeksankieliset kirjat viipyivät kauan kiertomatkallaan. Jäljestäpäin hän sai kuulla, että itse kuraattori oli puhunut hyvän sanan hänen puolestaan, koska kirjojen monikielisyys oli herättänyt hänen huomiotaan ja pannut hänen kiinnittämään toiveita kysymyksessä olevaan nuoreen mieheen.

Rehtori itse antoi ne hänelle takaisin.

"Teidän harrastuksenne haaraantuvat liian monelle taholle, Raudjalg. Teiltä ei vaadita mitään muuta, kuin että osaatte läksynne ja suoritatte tutkintonne. Kaikki muu on turhaa ja teidän ijässänne vahingollista."

Ants kuunteli pää nuokuksissa. Rehtorin sanat tuntuivat hänestä tosilta, hän alkoi itsekin yhä selvemmin käsittää, että kaikki muu oli turhaa.

Kirjoitelmiaan hän ei uskaltanut takaisin kysyä, siinä varmassa vakuudessa, että ne olivat menneet kaiken maailman tietä.

16.

Ants oli maalle tultuaan pian selvillä siitä, että kotona oli jotakin painostavaa ilmassa, jokin salaisuus mielissä sakoamassa. Isä ja äiti puhelivat pitkään iltasin, oli ikäänkuin asioita olemassa, joista he eivät päässeet irti.

Kuin sivumennen Ants sai tietoonsa, että keväällä oli käynyt uusi koulutarkastaja. Hän tiesi ennestään, että tarkastuskäynnit olivat isän kovimpia koetuksia, jolloin hän kadotti tavallisen tyynen tasapainonsa ja hiljaisen varmuutensa. Mutta tällä kertaa lie tapahtunut jotain erityistä. Äiti antoi vältteleviä vastauksia, mutta sen verran Ants kuitenkin ymmärsi, että tässä kohden luotirihma pohjasi.

Eräänä iltana postin saavuttua hän luki sanomalehdestä uutisen, että kansakoulunopettajain apurahasto, jonka perustamissäännöt olivat viruneet kaikissa mahdollisissa virastoissa jo kymmenisen vuotta, saamatta vahvistusta, oli vihdoin päätetty hajoittaa, ja yhdistys, joka oli asian alkuun pannut, oli ostanut itselleen osalla rahoista biljaardipelin.

Ants tiesi isänkin olleen hommassa osallisena.

"Joko sinä luit tämän?" hän kysyi, osoittaen sormellaan uutista isälle.

Isä istui ja poltteli piippuaan kiviportailla, selkä ovea vasten.

"Jo…" hän vastasi lyhyesti.

"Herneille pitää huomenna panna kepit", hän sanoi hetken päästä.

"Se on nyt sen ainaisen vääryyden ja venyttelyn seurauksia", sanoi Ants tiukasti ja heitti lehden menemään, — "väsyvät kesken".

"Meidän asiamme ei ole tuomita", sanoi isä.

"Menen tästä hernekeppejä hakemaan", hän lisäsi, nousten.

Ei oltu ehditty pitkällekään juhannuksen tuolle puolen, kun isä sai suuren, sinetillä suljetun kirjekuoren, ilman postimerkkiä.

Kun Ants tuli takakamariin, istui isä ja luki venäjänkielistä paperia sekä ojensi sen sitten ääneti Antsille.

Ants silmäsi sen nopeasti läpi, — isältä vaadittiin kaikissa kouluaineissa uutta tutkintoa, viran menettämisen uhalla.

Antsille selvisi, että tämä oli jossakin yhteydessä tarkastajan käynnin ja kotona vallinneen ahdistavan mielialan kanssa.

"Eikö nytkään saa tuomita?" hän kysyi pistävästi.

Isä vastasi pitkällä katseella ja sulki paperin koteloon.

Kotona kävi olo tukalaksi.

Isä vaikeni melkein puhumattomaksi eikä sallinut toistenkaan hiiskahtaa vääryydestä, mutta Antsilta ei jäänyt huomaamatta, että juuri samainen vääryys se salaa lannisti isää ja kalvoi hänen elintarmoaan.

Sitä oli sietämätöntä katsella.

Jos isä olisi sanallakaan valittanut tai edes myöntänyt, kuinka kipeästi se häneen koski, mutta vaitiolo, johon hän itsensä ja toiset pakoitti, ikäänkuin olisi pelännyt, ettei jaksaisi hillitä itseään, jos suunsa avaisi, — se oli vaikeinta.

Ja kuitenkin jokainen taisi nähdä, että hän kärsi.

Siinä oli jotain alentavaa ja häpeällistä, että isän täytyi istua kirjapinkkojen takana ja takoa niitten sisältöä päähänsä kuin typerän koulupojan. Joka ilta täytettiin hänen lamppunsa uudelleen öljyllä, hän istui yöt läpeensä.

Kesäiset työt olivat kiireimmillään, niitten täytyi jäädä, isä myi polkuhinnasta koko senvuotisen sadon naapurilleen.

Isä rasittui silminnähtävästi. Hän näyttäytyi ainoastaan aterioiksi, väsähtänein, samentunein silmin, ja eräänä päivänä huomasi Ants isän korvantaustassa pari aivan valkean väritöntä hiusta.

Isän muistilla ei enään ollut nuoruuden joustavaa vastaanottavaisuutta, se työskenteli hitaasti ja taipui vastahakoisesti.

Ants tutki isää yhtämittaa, kipeä tunne sydämessä.

Hän olisi tahtonut houkutella isän tunnustukseen, mutta ei uskaltanut.

Ja kuitenkin hän luki isän ajatukset, niinkuin ne olisivat olleet hänen omansa.

Siinä olivat isän kaksikymmentä rehellistä työvuotta, täynnä työniloa ja rakkautta työhön, jotka nyt yhtäkkiä eivät painaneet mitään vaa'assa, koska uusi tarkastaja ei muka mielestään kyllin nopeaan ylennyt arvo-asteissa. Vaikka tutkinto onnistuisikin, niin jäisi aina sentään alentava tunne, että yhtäkkiä oli havaittu kelpaamattomaksi, vaikka oli parastaan pannut. Mutta paitsi sitä kyti alla pelko tutkinnon epäonnistumisesta, alkava epäluottamus itseensä.

Ja sitten raskas vaitiolo, joka kuormitti omaan sydämeen kaiken, mikä oli vaikeata, ei päästänyt sitä huojentumaan, vaan alituisesti piti vireillä salaista taistelua: tuomitako ja syyttääkö vai eikö?

Vähäinen vapautuksen tunne, joka Antsilla oli ollut koulusta päästyään, hupeni olemattomiin.

Hän oli vaan päässyt pienemmästä kehästä toiseen suurempaan, mutta yhtä umpinaiseen.

Jaksaisiko isä, — vai murtuisiko? Hän seurasi isän sisällistä taistelua tuskallisella jännityksellä.

Isän yökaudet palava lamppu, hänen alati lukittu ovensa, hänen veristävät silmänsä, — ja ennenkaikkea hänen puristettu vaitiolonsa, — sitä ei sietänyt katsella.

Mutta kesän mitta ei ollut vielä täysi.

Eräänä sunnuntaina, kotoväen poissa ollessa, varastettiin isän takakamarin nurkkakaapista sekä arvopaperit että sula raha viimeistä kolikkoa myöten, — yksinpä Antsin ristiäis-ruplatkin.

Varas ei ollut viitsinyt nähdä turhaa vaivaa, vaan oli kolhaissut kaapin ovea kirveellä, niin että sai sormensa sisälle.

Kirveen haavasta oli vuotanut teille tietämättömille isän vuosien vaivat, kaiken kaikkiaan parintuhannen paikkeille.

Isä vanheni parissa päivässä, — isku sattui lujempaan, kuin olisi luullut.

Äiti sensijaan, joka muuten aina joka kopeekan kymmenesti käänsi, ennenkuin kädestään päästi, pysyi ihan tyynenä, kehitti vaan ilmoille suuren toimeliaisuuden.

Antsin kanssa yhdessä he kulkivat kyläpoliisit, vallan vanhimmat, sähköttivät kaikkialle.

Isästä ei ollut mihinkään, hän vaan istui takakamarissa ja murjotteli.

"Minäpä en näistä maallisista riipu", sanoi äiti ja hymyili. "Pitävät minua kitupiikkinä, kun aina kuljen puntari kädessä ja joka voinokareen punnitsen, — ja miksi Jumalan viljaa haaskata, — mutta kyllä minun puolestani saisivat viedä kaikki tyynni."

"Eikä pappakaan suinkaan kai muuten niitä rahoja niin surisi, mutta se käy hänen kunnialleen, koska hän oli luvannut ne sinulle."

Antsin täytyi ihmetellä äidin käytännöllisyyttä, jolla hän koetti päästä varkaitten jäljille, vaikka loppujen lopuksi ei muuta selville saatukaan, kuin että varkaat olivat vuorokauden viipyneet muutamassa metsämökissä.

Turhaan äiti ravisteli isää hereille, tekeytyi kiivaaksi, heltyi hyväksi, — isä ei liikahtanut huoneestaan.

Vihdoin tulivat äiti ja Ants tuoden sanoman, että kaikki etsintä oli turhaa, arvopaperien numerot oli sähkötetty Pietarin pankkeihin, ja siellä oli yksi niistä nähty, mutta varkaat itse olivat jo matkalla itäänpäin.

Isä meni eräänä päivänä kirkkoherran puheille. Saamattomana hän istui, tietämättä, mistä päästä alkaisi.

Kirkkoherra alkoi puhua uusista englantilaisista varmuuslukoista, vieläpä näyttikin yhtä.

Isä käänteli sitä neuvottomana käsissään. Hänen tuli niin merkillisen kylmä siinä kuunnellessaan, kaikki mitä hän oli aikonut sanoa, ikäänkuin jäätyi.

Hän myönnytteli, rykäisi, katseli ylistettyä lukkoa.

"Jopa, — jopa, — kyllä kai sellainen koje olisi hyvä."

Vihdoin hän, keskustelulangan alkaissa katkeilla, nousi, kiitteli, pyysi anteeksi, että oli vaivannut, ja meni menojaan.

Mutta yöllä, saamatta unta takakamarin kovalla puusohvalla, hän nousi, meni makuuhuoneeseen ja herätti äidin.

"Se on kaikki siksi, että rahat olivat käyneet minulle niin rakkaiksi", hän sanoi.

Äiti, puoliksi unen horroksissa, sanoi jyrkästi:

"Mitä turhia, — varkaitten syy se oli, ja ihmisten pahuutta."

Isä palasi takaisin yhtä rauhattomana.

Seuraavana päivänä hän irroitti seinästä särjetyn kaapin ja kantoi sen ullakolle.

Hänen oli puolta kevyempi olla, kun nurkka tyhjänä paistoi.

Mutta kun Antsin oli kesän lopulla lähdettävä yliopistoon, kutsui isä hänet huoneeseensa.

Isä oli hyvin hämillään, mielenliikutuksen vallassa.

"Tässä on sinulle kaksikymmentä ruplaa", hän sanoi.

"Eipä se paljoa ole", hän jatkoi pois kääntyen.

Mutta Ants seisoi ja tuijotti isän korvantaustaan ja niihin muutamiin värittömiin hiuksiin.

Hänelle juolahti mieleen, ettei hän pariin viimeiseen viikkoon ollut enää nähnyt isän hopeakuorista kelloa.

Ja yhtäkkiä hän tiesi: isä oli myynyt kellonsa, voidakseen antaa hänelle mukaan kaksikymmentä ruplaa.

Tutkintonsa isä ennen joulua vaivalla läpäisi, joten virka oli taattu. Mutta muuten ei ollut enää ennallaan mies, — hänessä oli tapahtunut muutos, joka syrjäisenkin silmiin pisti.

17.

Ants Raudjalg pudisti nopeasti keltanokkaisuuden yltään, — toiset väittivät, ettei sitä hänessä koskaan ollut huomannutkaan.

Hän oli muka aina ollut sellainen kuin hänet myöhemmiltä ylioppilasvuosilta muistettiin, aina vastahangassa, aina pilkallisen purevana.

Jo toisena ylioppilasvuotenaan hän oli kokouksessa esiintynyt ratkaisevasti.

Oli ollut kysymys virolaisen ylioppilasyhdistyksen laillistuttamisesta varsinaiseksi osakunnaksi ja sille hankittavasta oikeudesta julkisesti kantaa värejä, kuten saksalaiset osakunnat. Viime aikoina oli ylioppilasten keskuudessa ollut tuntuva virtaus asian hyväksi.

Ants Raudjalg oli pyytänyt puheenvuoroa.

Näköjään vähän väsähtäneellä, välinpitämättömällä, mutta syöpyvän purevalla tavalla hän oli puhunut koko puuhan kumoon.

Ja hän oli lopettanut puheen seuraavin sanoin:

"Virolainen osakunta on katsonut sopivaksi ripustaa kokoustalonsa salin seinälle ritarivaakunan varustuksineen. Minun ehdoitukseni olisi, että sen sijalle mahdollisimman pian ripustettaisiin aura tai äes, — tai vielä suuremmalla syyllä — ruoska!"

Senjälkeen hänellä oli ollut sanansijaa kaikissa osakunnan asioissa.

Osakuntakokouksissa hän sentään yleensä puhui vähän, hän kuunteli, joskus joi, mutta ei koskaan liikoja.

Hän kuului lainopilliseen tiedekuntaan ja suoritti kurssinsa säännöllisesti, ilman erityistä intoa.

Kesäisin hän tavallisesti oli kotiopettajana jossakin sisä-Venäjällä, rahoja ansaitsemassa. Siitä huolimatta hän sai lukukauden aikana usein elää teellä ja leivällä kuten muutkin. Isä, vanha Mihkel Raudjalg, lähetteli silloin tällöin kymmenruplasia äidin kutomain villasukkien keralla.

Ne, jotka häneen liittyivät, ja niitä oli paljon, sanoivat häntä suvaitsevaiseksi, hänen vastustajansa väittivät, ettei hänellä ollut mitään kantaa.

Itse hän sanoi olevansa arvostelevalla kannalla.

Sen hän toteutti käytännössä siten, ettei lukenut itseään mihinkään puolueeseen, vaikka kirjoittelikin täydellä nimellään ja omalla vastuullaan pariinkin sanomalehteen. Hän pidätti itselleen täyden oikeuden etsiä kaikessa vikoja.

Se oli hänen vahvin puolensa.

Hän moitti ja morkkasi kaikkea taivaassa ja maassa. Mutta hän teki sen eräänlaisella välinpitämättömällä tavalla, joka antoi aavistaa, ettei hän pitänyt mitään parannuskeinoa mahdollisena eikä edes pitänyt tarpeellisena sellaista tavoitella. Ainoa, mikä oli tärkeätä, oli herättää tyytymättömyyttä ihmisissä, — itseensä ja oloihin.

Hän ei koskaan innostunut, hänen kaikkein alasrepivimmätkin puheensa olivat aina kuivia ja asiallisia.

Toisetkin ikäänkuin häpesivät innostua hänen kuultensa. Ei mikään ollut niin jäähdyttävää kuin nopea, kylmä katse hänen levollisista silmistään, — se oli kuin sangollinen Emajoen vettä, ja karkaisi kuumimmankin.

Hän liittyi aina hyvin nuoriin ihmisiin, olivatpa ne sitten vastaleivottuja ylioppilaita tai äsken koulusta päässeitä nuoria tyttöjä.

Hänen vihamiehensä väittivät, että se oli hänessä jonkinlaista henkisen raiskauksen halua, — valita aina ne koskemattomimmat.

Ja sen verran oli siinä totuutta: kun Ants Raudjalg jonkun aikaa oli seurustellut heidän kanssaan, lainannut heille kirjojaan ja "kehittänyt" heitä, kuten hänen lausepartensa kuului, niin ilmestyi sama omituinen, väsynyt hymy hänen nuorten seuralaistensa pehmeän lapsellisiin suupieliin, mikä hänellä itselläänkin oli.

Ne, jotka hänen kanssaan tekemisiin joutuivat, vanhenivat nopeasti, hän kyni heiltä ihanteet kuin linnuilta untuvat, heihin ilmestyi jotakin merkillisen äkkikypsää ja elämän perille päässyttä.

Itse he häntä jumaloivat, mutta eivät huomanneet, kuinka tyhjiksi hän heidät puristi, mitään sijaan antamatta.

Hänen kielteisyydessään oli jotain tarttuvaa, kuin salaisia taudinitiöitä, jotka toiset veivät mukanaan hänen luotaan mennessään.

Itsestään hän ei mielellään puhunut, ei kehityksestään eikä tulevaisuuden tuumistaan.

18.

Eräänä päivänä, ollessaan menossa asuntoonsa Tuomiovuoren rinteellä, Ants Raudjalg näki edessään kulkevan miehen, jonka käynti ja hartiain liike tuntui hänestä tutulta.

Mies oli puettu kuluneeseen venäläisen ylioppilaan univormuun, ilman päällystakkia, vaikka oli jokseenkin kylmä.

Ants kiirehti askeleitaan, — ehti nähdä sivulta päin puisevan, pitkän nenävarren ja poskien epäterveen ihon.

"Pärt Maddisson", hän huudahti.

Mies kääntyi, hänellä oli punainen talonpoikaispaita kiinninapitetun takin alla.

"Ehei veikkonen!" hän sanoi kohentaen nenäkakkuloitaan, — hän oli nähtävästi lyhytnäköinen, — "Ants Raudjalg Pihkovan kadulta, — terve mieheen!"

"No, mistäs sinä?"

"Mistäs minä, — kyllä kerrotaan, jahka joudetaan. Entäs sinä itse, — oikea mamman lellipoika olit ennen aikaan, eipä sitä viikkoa vierähtänyt, ettei mamma jo taas lähetellyt piirakaisia tälle kultamurulle."

"Mitenkä sinun karriäärisi on käynyt?"

"Karriäärin, — karriäärejä on monenlaisia. Yhdelle on karriääriä se, että lentää taivaasta maahan, ja toiselle, maasta taivaaseen."

"Mutta sinunhan piti tulla soopelinahkaturkissa…?"

"Johan minä silloin sinulle sanoin, — että joko tulen kultakaluunoissa tai annan sille kaikelle palttua, — enkö sanonut?"

He olivat saapuneet Antsin asunnolle.

"Tule sisään", kehoitti Ants.

Hänen huoneensa oli ullakkokerroksessa, ikkuna kaupungille päin. Se oli matala, kaltevakattoinen ja sisustettu kuten ylioppilashuoneet ainakin, — rautavuode kukallisine huopapeitteineen, ja sen yläpuolella seinällä virolainen ylioppilaslakki sekä kaksi ristikkäin pantua värinauhaa, mutta ilman tavallisia miekkailusäiliä.

Kirjahylly oli jokseenkin tyhjä, sen alalaudoilla oli luentovihkoja ja kenkiä.

Suuri levypöytä ikkunan edustalla oli täynnä papereita ja yhteen kulmaan oli työnnetty teekeittiö sekä paperikäärö, arvattavasti makkaraa sisältävä.

Pärt Maddisson teetteli kohta kodikasta, riisui takkinsa.

"Asutpa sinä ylä-ilmoissa", hän sanoi ja pysähtyi katsomaan ikkunasta. Sumu peitti kaupungin, siellä, missä saattoi olettaa Emajoen uoman, kosketti sumu maata.

"Mitä sinusta sitten on tullut?" hän kysyi yhtäkkiä ja tarkasti kirjahyllyä.

Ants katseli hänen liikkeitään, itse seisoen kädet selän takana rauta-uunin edessä.

"Niin, jospa minä sen sinulle sanoisin. Huonekumppanuuden takia voi olla kerran avomielinenkin. Minusta on tullut suurennuslasi, jonka läpi voi katsella taudinitiöitä, jos ketä haluttaa."

Pärt Maddisson laski kirjan kädestään.

"Että mitä? Mikä se semmoinen on?"

"Onpahan vain semmoinen kapine…"

Pärt katsoi Antsiin pitkään, sanoi sitten:

"Eipä sinulla paljon kirjoja olekaan."

"Ne ovat kaikki lähetystyössä."

"Kuule, jätä, hyvä mies, kuvat ja tunnustähdet. Puhutaan suoraan."

"No lainassa, jos sen paremmin ymmärrät."

Pärt alkoi nyt tutkia pöytää, näki makkarakäärön ja sen alla vesirinkelinauhan.

"Ehkä tahdot syödä, — syö veikkonen", sanoi Ants uunin luota liikkumatta.

Pärt ei antanut itseään kahdesti käskeä.

"No, nyt sinä kerrot karriääristä", sanoi Ants.

"Mitäpä siitä kertomista… Olin kenraalin luona, — mutta en malttanut olla kahta herraa palvelematta, kävin punaisten kokouksissa, saivat vihiä, pois potkivat."

"Hyvä, — jatkoa vaan!"

"Jatkoa, jatkoa — — — Olin vielä parissa paikassa, — sama juttu. Ajattelin, parasta tehdä puhdas pesä-ero, täyskäännös vasemmalle, mars! Melusin eräässä kokouksessa vähän liiaksi, eroitettiin vuodeksi yliopistosta. Rahaa oli vähän, — menin työmieheksi satamakaupunkiin, lastasin laivoja. Taas yliopistoon… toisen kerran potkittiin, kun en voinut lukukausimaksuja maksaa."

"No, — entä sitten…?"

"No ja no… Koetin taas kotiopettajan virkaa, — ihan herraksi siliysin taas, odolia käytin, hammaspuikkoa taskussa kantelin, kynteni pyöristin… Renkutin ranskaa talon mademoisellejen kanssa, nyt sitä kiivetään, ajattelin. Hoidin kirjevaihtoa, joka päivä kirjoitin tähtiniekoille ja muille korkeuksille: teidän ylhäisyytenne, teidän jalosukuisuutenne…"

"Kerro vaan, — miksi et jatka?"

"Jatkanhan toki… Jouduin pois sieltä, — hm, samantekevä, minkätähden, — jouduin pois, sillä hyvä. Olin taas ylioppilaana, nyt jo näytin väriä, panin punaisen paidan ylleni. Luvut vaan eivät ottaneet sujuakseen."

"Etkö sinä vieläkään ole valmis?"

"En, — mutta ei minulla ole kuin viimeinen kurssi jäljellä. Suoritan kun ehdin. Minulla on nyt muita puuhia. Olen puolueen palveluksessa, matkustan ympäri."

Yhtäkkiä Pärt Maddisson nousi, kädellään huitasi:

"Luutaa täälläkin tarvittaisiin, — oikein aito luutaa, joka lakaisisi pois vanhan romun."

Ants jätti paikkansa uunin luona.

"Tarvittaisiin kyllä, — mutta, Maddisson, sen minä sanon sinulle, et sinä siihen kelpaa, — — enkä minä."

Ants katsoi hänkin vuorostaan ikkunasta.

"Muistatko, kuinka me katselimme kirjavaa taloa Tuomiovuoren rinteellä?" hän yhtäkkiä kysyi.

"Miksi en muistaisi. Se näkyy nyt olevan myytävänä."

Ants avasi ikkunan, sumu pisarteli puun oksissa ja ikkunalaudalla.

Sumuinen, pimeä taivas muuttui hänen silmissään kuin harmaaksi tai mustaksi taustaksi, joka kaareutui suurena kupuna yli yhä laajemman alan. Ja yhtäkkiä hän ajatuksissaan ikäänkuin irroitti tuntemansa ihmiset muusta yhteydestä ja tälle taustalle asetti, katsellakseen heitä ja ymmärtääkseen. He olivat hänelle yhtäkkiä selviä ja käsitettäviä, kuvastuessaan mustaa taustaa vasten.

"Kaikki me sille mahdumme, — minä ja muut", hän ajatteli, ja kummallinen alakuloisuus valtasi hänet.

"Maddisson", hän sanoi pannen kiinni ikkunan, "oletko sinä koskaan ajatellut, miksi meillä on niin vähän luonteita?"

"Me emme syö kyllin", päätteli Pärt Maddisson.

Ants nauroi.

"Siinä on hitunen tottakin, — on jumaliste!"

"Paitsi sitä, — mitä luonteita?" jatkoi Pärt Maddisson. "Niitä, joita yhteiskunnalliset rakennusmestarit tarvitsevat, niitä suorasyisiä, oksattomia kurkihirsiä… Ovat nekin luonteita, ne pahkuraiset ja kyhmyiset… Mepä kasvamme kaikki, mihin tuuli tuivertaa, otamme ravintomme, mistä sattuu, vaikka suosta…"

"Sinä olet oikeassa", sanoi Ants, pöytää rummutellen.

"Minuapa pidetään täällä vasta pilkkakirveenä", hän alkoi puhua itsestään, — "kysy vaikka keltä, — en muka pidä mitään pyhänä. Haukuin pahanpäiväisiksi korporatsioonihommat."

"Mutta jos minä sinulle totta puhun", hän tunnusti, — "minä heidät sisimmässäni niin hyvin käsitän, ne samat, joita pilkkaan. Sillä juuri värejä, — niitä meiltä puuttuu, — meillä on nyt kerta kaikkiaan musta taustamme. Ja se on kuin värikäs sateenkaari heidän tummalla taivaallaan, että he saavat ajatella värillisiä, kirjavia lakkeja, — ajoretkiä avonaisissa vaunuissa olutkoreineen, lasit kädessä. Ja laulaa pitkien pöytien ääressä ikuisesti iloisia ylioppilaslauluja, jotka ylistävät viiniä ja naisia ja ylioppilaan kultaista oloa… Ja Tuomiovuoren alakentällä viettää remuisia Vappujuhlia, joitten ilotulituksista koko kaupunki puhuu… Ja kaksintaistelut, — palata niistä kunniakkaina arpiniekkoina…"

"Niin, — niin, 'frei ist der Bursch'… Mutta minä tietysti tällaisilta nykyaikaisilta Don Quixoteilta riisun ritarivarustukset, — se on minun tehtäväni, — kuuletko, Pärt Maddisson."

Ulkoa, melkein ikkunan tasalta, kuului omituista, sointuvaa ääntä, milloin hiljaa, haihtuvana, kuin pajupillillä piipoittaen, milloin kuin kaukaisten urkujen humina.

Aina vaan sama sävel, sama yksitoikkoinen kolmisointu, ainoastaan voima ja kaiku vaihtelivat. Niinkuin loppusointu jostakin suuresta sävelsoitosta, joka kenenkään korvan kuulematta ympärillä helisi, mutta josta vaan viimeinen sävel kuuluviin pääsi.

Molemmat jäivät tahtomattaan kuuntelemaan.

"Mikä se on?" kysyi Pärt Maddisson.

"Tuuliharppu", Ants vastasi.

"Ilma itkee", hän lisäsi, mutta veti samalla suunsa pilkalliseen hymyyn, ikäänkuin sanojensa pehmeyttä peläten.

19.

Huhtikuun lopulla meni Mihkel Raudjalg kerran ullakolle mehiläisiä katsomaan, jotka sinne oli tuotu talviteloille. Ontot puunrungot talvehtivat asukkaineen puutarhassa, mutta uusmalliset pikkutalot olivat kaikki rivissä ullakolla.

Raudjalg lähestyi keltaiseksi maalattua mehiläistaloa, naputti hiljakseen.

Kumea, uninen surina kuului vastaukseksi, ja aukolle ilmestyivät laiskat, tunnustelevat tuntosarvet, joita seurasi kömpelöliikkeinen, ruskea ruumis, sitten toinen sekä kolmas…

Raudjalg meni toisen luo, taas kopahutti.

Ei kuulunut vastausta, pieni, keltainen talo oli vaiti.

Raudjalg, pahaa aavistaen, koputti vielä kerran.

Sitten hän varovasti aukaisi kannen, — tyhjäksi syötyjen mesikennojen keskelle, pesän sisimpään soppeen, olivat mehiläiset kokoontuneet kuolemaan hidasta nälkäkuolemaa, kaikki yhdessä sykkyrässä, kuolemassakin koettaen suojata toisiaan ruumiillaan.

Raudjalan valtasi alakuloinen tunne.

Jotakin oli mennyt hukkaan hänen vaivoistaan, hänen kättensä työstä.

Miksi se tällä kertaa niin kipeästi koski, vahinkohan ei ollut itsessään niin suuren suuri?

Hän avasi ullakon luukun lukeakseen uudelleen Antsin kirjettä, jossa Ants ilmoitti saaneensa viran Pensan kaupungissa, ja astuvansa siihen jo heinäkuun alussa.

Raudjalg luki lukemistaan, kunnes ei enää ymmärtänyt sanojen sisältöä.

Raudjalg vanheni nopeasti kerran alkuun päästyään. Hän oli merkillisen kauan säilynyt, mutta nyt valkenivat parta ja hiukset muutamassa kuukaudessa.

Hän oli hajamielinen, opetuksessaan välinpitämätön. Öisin hän ei saanut unta, vaan oli muuttanut vakituisesti takakamarin sohvalle, ettei äitiä häiritsisi. Mutta ei hän sielläkään koko yötä pysynyt, kynttilä kädessä hän kulki pitkin koulutupaa, istahti opettajatuolilleen, tyhjiä penkkejä tyhjin silmin katseli. Joskus istui harmoonion ääreen, sormillaan koskettimia tapaili, jaloin polkematta pitkiä kappaleita soitteli, joita ei muitten kuulo tavoittanut kuin hänen omansa.

Karttaa hän usein tutki ja mittaili matkaa Tarton ja Pensan välillä. Mutta se ei siitä lyhentynyt, vaan pysyi yhä viitenä vuorokautena.

Kevättalvesta hänen unettomuutensa vihdoin kävi siksi sietämättömäksi, että äiti sai hänet lääkärille. Lääkäri koputti ja tutki hänet perinpohjin, kaikki oli tervettä hänen raudanrakenteisessa ruumiissaan, joka ei ollut vielä yhtäkään tarttuvaa tautia potenut, sydän ja keuhkot kuin nuorella ikään. Lääkäri oli kahden vaiheilla, vihdoin kysyi, polttiko Raudjalg.

Nyt tuli ilmi kotipalturit ikkunan alla, ja aamusta iltaan savuava piipunnysä.

Lääkäri kielsi jyrkästi tupakoimisen ja käski äidin pitää huolta siitä, että kieltoa todella noudatettaisiin.

Siitä asti olivat Raudjalan rakkaat tupakkavehkeet lukon takana, ja avain äidin taskussa.

Kesäkuun loppuvaiheilla tuli Ants hyvästiä heittämään.

Hän viipyi muutamia päiviä.

Kerran järjestäessään takakamarissa isän kirjahyllyä hän sai käsiinsä paksun paperin isonkirjan ja sinikantisen vihkon välistä.

Hän aukaisi sen levälleen pöydälle. Se oli sukupuu, jonka isä kerran oli Antsin lapsuudessa piirtänyt.

Sen monihaaraiset oksat yhtyivät kaikki tyveen, johon isän selkeällä käsialalla oli piirretty: Ants Mihkel Raudjalg.

Ants muisti selvästi juhlallisen tunteen, joka hänet oli vallannut, kun isä ensi kerran hänelle oli sukupuuta selittänyt, — kuinka hän oli kunnioituksella katsellut oksien mutkikkaita haaroja ja pitänyt ansaitsemattomana kunniana, että hän, pieni pellavapää poika, oli koko komean paperin keskipisteenä.

Jotain juhlallisuuden tunteesta oli vieläkin jäljellä.

Tämä oli siis hänen aateliskirjansa, orja-aatelia. Seitsemän polvea työ-orjia, — se kuului joltakin, niinkuin, — niinkuin — ruoskan läjähdykseltä. Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi ja seitsemän. Ja seitsemännen takana kahdeksas tietysti. Puu haaroittui yhä, kasvoi yhä pitemmäksi, puhkaisi rungollaan seitsemänsatavuotisen orja-ajan ja lakaisi latvallaan pakanuuden vapaustaisteluja.

Mutta sen tyvessä oli pieni, mitätön puumerkki, — ennen aikojaan väsynyt virolainen koulupoika, — ja se oli hän, — Ants Raudjalg.

Yhtäkkiä hän oli näkevinään kuin pitkässä jonossa esi-isänsä, seitsemän, kahdeksan polvea taaksepäin, — kaikki moision työ-orjia. He astuskelevat hitaasti ja peräkkäin moisiota kohden, kullakin veroviljasäkkinsä selässä. Säkit ovat raskaat, sentähden ovat kaikkien selät köyryssä. Viimeisenä kulkee hänen vaarinsa, josta isä hänelle usein on kertonut, hänellä on pitkä, kellanvalkea tukka, joka valuu hartioille.

Antsista tuntui, kuin olisi hän mennyt toisen luota toisen luo, pitkin riviä, ja puhutellut heitä kutakin.

"Minkätähden olen minä väsynyt, minä, Ants Raudjalg, — teidän jälkeläisenne niin ja niin monennessa polvessa?"

"Minkätähden en ponnahda pystyyn, kun minut painetaan alas?"

Mutta ei kukaan vastaa hänelle, ei edes käännähdäkään, he vaan kulkevat ja veroviljojaan kantavat, selät köyryssä.

Viimeisenä vaarivanhus, josta isä joskus oli kertonut, että hänet oli moision tallinpenkillä pahanpäiväiseksi pieksetty, niin että hän vielä ikäloppuna selkäänsä arasteli, yksin kylynsä kylpi ja saunassa arpensa vihtoi.

Silloin se äkkiä hänelle selvisi, hän pui heille nyrkkiä, he olivat siihen syypäät, työ-orjat, jotka olivat käyttäneet hänelle tulevan voiman, olivat sen hikenä vuodattaneet moision pelloilla ja niityillä. Hänelle tulevan voiman, hänen omaisuutensa, hänen laillisen perintönsä.

Eivätkä ainoastaan he olleet syypäät, vaan isäkin, joka ensimäisenä sivistyksen portaille kohosi. Se oli liian suuri hyppäys, liian suuri voimainponnistus, josta kokonaiset sukupolvet saivat kitua. Hänen vaariansa pieksettiin ilman lakia tallinpenkillä, mutta hän, pojanpoika, tutki itse samaisia lakeja yliopistossa.

Hänen väsymyksensä oli koko hänen heimonsa väsymystä, entisten sukupolvien eläessä kerääntynyttä väsymystä. Sitä väsymystä he kuihtuivat kuten soilla harmaatuohiset koivut maan liikaa märkyyttä.

Ants taittoi kokoon paperin ja pani sen paikoilleen.

Nyt se siis oli hänelle selvillä.

Harmaitten silmien väliin vetäytyi vako, samanlainen kuin isällä, — vakaantui sijalleen ja jäi siihen eikä enään entiselleen siliytynyt.

20.

Eräänä aamuna Ants oli noussut tavallista varhemmin mesikennoja kokemaan. Mehiläiset olivat pari viime päivää häärineet kukkivassa vadelmapensaikossa, ja hän tahtoi saada puhdasta vadelmamettä.

Oli kirkas poutapäivän aamu hänen astuessaan puutarhaan.

Vadelmapensaikon takaa, aidan nurkkauksesta oikeni pitkä, ohut sauhu, ja tuttu kotipalturin tuoksu pisti nenään.

Vasten tahtoaan hän astui pari askelta lähemmäksi.

Omenapuun alla, puoleksi lahonneella penkillä, joka melkein peittyi korkeaan ruohoon, istui isä hartaasti piippuaan imien. Vihreä valo leikitteli hänen valkeilla hiuksillaan, hän oli paitahihasillaan.

Jotain entisestä lapsellisesta tyytyväisyydestä kajasti hänen kasvoillaan, jotka muuten näyttivät vanhentuneilta ja riutuneilta. Jotain uskomattoman juhlallista ja totista oli hänessä, mutta kaiken sen alta ikäänkuin pilkisti vahingonilo siitä pikku huvista, jonka hän vastoin kieltoa ja varkain oli itselleen hankkinut.

Ants aikoi hiipiä yhtä hiljaa pois kuin oli tullutkin.

Mutta kovaksi onneksi sattui isä juuri sinä hetkenä sivulle katsahtamaan.

Hän hätkähti, kopahutti vaistomaisesti penkin laitaan yhä savuavan piippunysänsä ja kopeloi taskuaan sen sinne kiireesti kätkeäkseen. Mutta samalla hänelle kävi selväksi, että hänen salaisuutensa oli tullut ilmi, hän punastui, nousi häpeillen heikkouttaan, avuttomasti Antsia katsellen, odottaen moitteita ja ilmiantoa.

"Minä vaan vähän tässä, — öh — hm — vähän tässä…"

"Niin, niin, isä, — polta sinä vaan rauhassa, en minä usko, että se unettomuus siitä johtuu."

Ants sanoi sen nopeasti ja muuanne katsellen.

Isä ensin hämmentyi, mutta sitten yhtäkkiä kirkastui ja iski Antsille silmää:

"Etkö sinäkään sitä usko? — johan sitä silloin sanoin, että ei se siitä, vaikka lääkäri ei ottanut sitä uskoakseen, sitä piippua vaan hoki."

Ants vakuutti vielä kerran.

Isä kaivoi piippunsa takaisin.

"Tahdotko tulta, isä?"

Ants sytytti tikulla piipun, isän myhäillessä tyytyväisenä.

"Älä sinä, poika, sentään niille hameväille siellä sisällä huoli hiiskahtaa, niillä on aina sydän kurkussa."

Ei, ei, — se jäisi heidän miesten välille koko asia.

Ants riisui mehiläistakkinsa ja muut varustuksensa penkille, sanoi toiste kokevansa mesikennot.

Hän lähti kävelemään.

Pääsyy oli, että hän tahtoi pois isän läheisyydestä, niin selvä ja varma tunne hänellä oli siitä, ettei isä kauan enää eläisi.

Se, mitä hän kerran oli pitänyt sulana mahdottomuutena, pyhyyden häväistyksenä, oli kuitenkin tapahtunut. Koti ei ollut entisellään. Isä oli vanhentunut ja murtunut, ja teräs hänessä oli hiljakseen pehmeäksi sulautunut.

Ants nousi läheiselle loivalle harjulle, jonka toinen rinne oli tuoksuvana apilaspeltona.

Kaukaa katseli häntä kolme kirkasta suonsilmää.

Se oli maisema, joka eroittamattomasti oli hänen sieluunsa piirtynyt, — etäisiä ja synkkiä kuusimetsiä, hentoa koivikkoa, matalia kukkuloita ja niitten välillä umpijärviä.

Mitä meistä tulee? Lantaa Venäjän loppumattomille pelloille. Senkötähden olemme syntyneet ja kasvaneet, että meidät tapettaisiin kolerankylväjinä jossakin Venäjän kaukaisessa syrjäkylässä tai että taomme vieraan kansan poikien päähän: ich bin, du bist, — taikkapa vaihteeksi: amo, amavi… Taikka niinkuin hän itse, joka oli tuomittu vihreäverkaisen pöydän ääressä muuttumaan osaksi säännöllisestä virkakoneistosta…

Ilman muuta yhteyttä kotimaahan kuin virolaiselle ylioppilasseuralle lähetetyt vuosimaksut.

Jotka muuten voi jättää lähettämättäkin.

Mutta Ants Raudjalan silmiin kohosi tällainen kuva:

Toisia on tuleva, meitä voimakkaampia, meitä vaatimattomampia, epä-itsekkäämpiä, jotka eivät halveksi mitään tointa, joka voi heidät kotimaahan kiinnittää. Jotka eivät kammoa siivoustyötä, ylöskäärityin hihoin, vaan jättävät jälkeläisilleen elonkorjuujuhlat ja karkelot kypsät rypäleet hiuksissa.

Kylväjiä on tuleva, kyntäjiä ilmestyvä, ei vaan niitä, jotka auransa takana astuvat ja siemenen mullan syliin heittävät, vaan jotka huutavat huutonsa tuuleen tai sydämiin, kuinka kullekin on suotu.

Ants Raudjalg: Virolainen kertomus

ANTS RAUDJALG

AINO KALLAS

T. T. P. T. I. K. K.?