Produced by Anna Siren and Tapio Riikonen

ANTS RAUDJALG

Virolainen kertomus

Kirj.

AINO KALLAS

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1907.

1.

Niillä tienoin pohjois-Liivinmaata on paljon pieniä umpijärviä, rämerantaisia suosilmiä.

Kuin silmiä, jotka tuska on pusertanut pisaroita täpötäyteen, — nämä kyyneleet vaan eivät koskaan valu.

Kerran ne kai ovat kaikki olleet yhteydessä keskenään, iloinen, kirkas reitti on vesiään itää kohti vieritellyt. Mutta aikojen kuluessa ovat yhdistävät joet kuivuneet, järvet eristyneet toisistaan ja samalla pinta-alaltaan pienenneet. Niitten välille on muodostunut vesihyllyviä kannaksia, joissa vielä kauan eroittaa yhdistävän joen uoman, — joissa vesiliskot viihtyvät ja kalpeateräinen suovehka kasvaa, ja vesikasvien peittämissä, seisovissa lätäköissä sammakkojen kutu ajelehtii ja kurnuttava kuoro kuuluu. Kuivimmille mättäille kyhäävät suokuovit viheliäiset pesänsä, joita suojellakseen ne ilmassa kirkuen häätävät pois häiritsijää.

Järvet itse ovat keskeltä upposyviä, heinärantaisia, kalaisia kuin parhaat kalasumput. Mutta kaloilla on tympeä mudan maku, joka poistuu vasta, kun niitä on lähdevedessä lioitettu.

Pienemmillä järvillä, jotka nopeimmin ovat tuomitut tukehtumaan, on kiiltävä kate lumpeenlehdistä, ja lumpeenkukat kelluvat hiljaa kuin puoliunessa vihreässä äänettömyydessä.

Loivilta kukkuloilta, joina maa nousee ja laskee, näkee usein kolme järveä yhtaikaa. Itsepintaisesti pysyy kolmiluku, järvet vaan vaihtelevat.

Umpijärvet ja suot, — ne antavat maisemalle leimansa.

Suo on joka paikassa, siellä, missä sitä vähimmin aavistaa. Korpiryteikössä se äkkiä ilmestyy punaisenruskeana lietteenä naavakuusten juurilla, — kukkaisilla niityillä se pursuu salaisena pohjavetenä mättäiden välitse.

Ants Raudjalg syntyi suvisena sunnuntaina, rukiin äsken heilimöittyä, päivien käännyttyä puolta tiimaa lyhemmiksi.

Syntyi Jumalan tunnilla, kirkon aikaan, isänsä, lukkarin ja pitäjänkoulunopettajan, Mihkel Hesekiel Raudjalan, ollessa poissa kotoa, virantoimituksessaan kirkossa.

Yhdeksän kymmenestä olisi Mihkel Raudjalan asemassa kotiin jäänyt, Mihkel Raudjalg kuunteli velvollisuuden kutsua, muisti virkalupaustaan ja meni.

Mutta vasta kirkolle päästyä suoristui miehen häiriintynyt ryhti.

Pitäjäntuvan porstuassa hän koetteli solmita kaulahuiviaan, mutta työkömpelöt kädet tapailivat turhaan huivin solmuja, huivi liestyi, huiskahti sormista, kunnes hän vihdoin tuskastuneena sen silleen jätti.

Pitäjäntuvalla hän järjesti sinne saapuneen postin, eroitteli papille tulevat kirjeet ja nosti kirkonkirjat pöydälle. Tuontuostakin hän tapasi kätensä takin taskua kopeloimasta.

"Äh, — mitäs nyt, — johan nyt…"

Hän oli tiukka tupakkamies, mutta jätti aina kirkkoretkellä piippuvehkeensä kotiin, ettei joutuisi kiusaukseen.

Ehtoolliselle pyrkijöitä ilmestyi ovipieleen. Raudjalg pani silmälasit nenälleen ja availi kirkonkirjaa.

"Minä olisin tullut, — tuota — vaimoni ja tyttäreni kanssa…"

Raudjalan sinertävät, mustakulmaiset silmät pysähtyivät, heräsivät hajamielisyydestään.

"Mäe Priidu?" hän kysyi.

"Niin, oikein."

Raudjalg tuumaili tuokion, taisteli kaikki hajoittavaa levottomuutta vastaan, joka uhkasi sumentaa ajatukset.

Sitten hän kirjoitti, — itse ulkomuistista ääneen lukien, tavu tavulta:

"Mäe Priidu Allik, — hänen vaimonsa Viiu, — tyttäret Leeni ja Liisa
Vilhelmine…"

"Ei kuin Liisa Karoline", oikaisi mies.

"Liisa Karoline", kertasi Raudjalg. Hänen silmänsä pysähtyivät mieheen, kuitenkaan häntä katsomatta.

Hänellä oli erinomainen muisti, hän tiesi ulkoa useimpain pitäjäläisten nimet, kirkonkirjoihin vilkaisematta.

Kirkonmäellä hän sai käsiinsä kellonsoittajan.

"Ovatko virren numerot kunnossa?" hän kysyi.

Hän aikoi mennä eteenpäin, mutta muisti yhtäkkiä jotain, katseli uteliaana ja tarkkaavasti kellonsoittajaa ja tarttui häntä rintapielestä.

Nähtävästi hän aikoi sanoa jotain, mutta ei tahtonut samalla itseään ilmaista.

Hän tempaili neuvottomana kellonsoittajan takin nappia, molemmat olivat hämillään.

"Kuinka sinä nyt tulet toimeen ilman vaimoihmisen apua?" Raudjalg sai sanotuksi hiki otsalla.

Samalla häntä suututti kysymyksensä, hän ymmärsi ja muisti jutut kellonsoittajasta, joka jäätyään vaimonsa kuoltua yksin viiden orvon kera, itse teki kaikki talon työt, keitti ruuat, lehmät lypsi ja lasten vaatteet paikkasi.

Raudjalg tunsi, että kellonsoittaja luuli naisväenpuuhiaan pidettävän naurettavina ja sentähden loukkautui hänen kysymyksestään.

Mutta se oli sittenkin ainoa keino päästä siihen kysymykseen, jota koko kierros oli tarkoittanut.

"Lapsivuoteeseenhan vaimosi kuoli?" hän sanoi, itse peljästyen tuskaa, jolla kysymys häntä kouristi.

"Lapsivuoteeseenhan se…" vastasi kellonsoittaja vastenmielisesti, tapulia katsellen.

Raudjalg meni lehterille. Velvollisuus oli hänelle niin kivenluja käsite, että siihen löivät siipensä siruiksi kaikki muut halut.

Päävirsi oli kymmenen säkeistöä pitkä, hän veisasi ne kaikki, vaikka urut hankittua olisi yhdessäkin ollut kyllin. Mutta Raudjalg oli tehnyt virkalupauksensa aikana, jolloin urkuja ei vielä ollut.

Kun saarna oli päättymäisillään, pujottautui urkuparvekkeen penkkien välitse huivipää tyttö.

Raudjalg kohotti päänsä äänettömässä jännityksessä, pahimpaan valmistuneena.

"Poika", kuiskasi tyttö aivan hänen korvaansa.

Suuri ilo syöksyi sydämeen, ikäänkuin ovista ja ikkunoista, lakaisi tieltään epäilykset ja etsi ulospääsyä.

Viimeinen aamen kajahti kirkossa.

Raudjalg ei malttanut silmätä virren numeroa, oli yksi ainoa virsi, jota hän tällä hetkellä tahtoi soittaa.

Hän aloitti voitonriemuisella, lujalla äänellä, joka kantoi yli kirkon:

"Enkeli taivaan lausui näin."

Se oli jouluvirsi, ja oltiin keskellä kesää.

Ei kukaan yhtynyt lauluun, ihmiset vaan kääntyivät ihmetellen penkeissään.

"Ma suuren ilon ilmoitan."

Päästyään toiseen säkeistöön sai Raudjalan kaunis, syvä ääni sellaisen kantavuuden ja iloisuuden, että se vakuutti välinpitämättömimmänkin.

Ja kun hän veisasi:

"Üks laps on meile sündinud — — —" niin yhtyi siihen koko kirkkoväki, veisatakseen jouluvirttä poutaisena, helteisenä suvisunnuntaina.

2.

Hauskin koko talossa oli tietysti isän huone, mutta siellä piti olla hiirenhiljaa, muuten sai kuulla: "Ants, mene katsomaan, etteivät vasikat ole puutarhassa", tai muuta samantapaista. Isän huone oli koulutuvan takana, ja sitä sanottiin lyhyesti takakamariksi.

Katossa oli lystinmoisia kuvioita, jotka sadevesi katon läpäistessään oli piirtänyt, aivankuin ruskeita, koukkuisia sormia kynsineen päivineen.

Seinällä riippui Venäjän kartta, josta isä punaisella viivalla oli eroittanut Itämeren maakunnat.

Nurkassa oli isän oma veistämä kaappi, jossa säilytettiin rahaa ja arvopapereita. Siellä oli muun muassa kaksi hopearuplaa, jotka Ants oli saanut kummeiltaan ristiäisikseen. Isä näytteli hänelle niitä joskus ja pani pöydälle hyrränä kieppumaan.

Joskus isä antoi Antsille "ison kirjan". Ants istui puusohvalla ja tavaili hiki hatussa. Se oli käsinkirjoitettu, ja kannet olivat neliskulmaisista, kirjavista papereista liimatut. Siinä oli kaikkea, mitä ajatella saattaa: vanhentuneita uutisia Krimin sodasta, "paras ja huokein keino musteen valmistamiseksi", palvelijoitten päästökirja, "hirveä luonnonihme eli yhdeksänpurstoinen merikäärme" ja niin edespäin loppumattomiin.

Ensimäisiä kertomuksia, mitä Ants kokoon tavaili, oli jännittävä kuvaus, "kuinka engelsmanni Pärnun alla kävi".

Ison kirjan vieressä hyllyllä oli toinen ohuempi, sinikantinen vihko, jonka kansikirjoitus kuului:

"Mihkel Hesekiel Raudjalan muistiinpanot opetukseksi ja muistoksi hänen lapsilleen ja jälkeläisilleen."

Koulutyön päätyttyä isä usein istui siniseen vihkoon kirjoittelemassa.

Ants kykki sohvan nurkassa ja katseli isää. Isän nenä oli käyrä, ja ylähuuli paljaaksi ajeltu sekä pitkä, leuan alla tiheni parta, joka harvoina haituvina poskia reunusti. Tukka oli sileällä sivujakauksella.

"Isä, mitä sinä kirjoitat?"

"Tulehan tänne!"

Isän suonikas käsi liikehti paperilla, Ants näki ikäänkuin paljasoksaisen puun, joka haaraantui joka taholle. Isä osoitti puun tyveä.

"Mitäs tässä on?"

Ants tavasi: "Ants Raudjalg."

"Niin, — siinä sinä olet. Se on sinun sukupuusi, tämä. Kaikki oksat ja haarat yhtyvät sinuun."

Isän kynä juoksi pitkin puun runkoa ja oksia.

"Nämä ovat sinun esi-isiäsi. Näin paljon on ihmisiä tarvittu, että saataisiin syntymään tuommoinen pojan naskali."

Isän käsi lepäsi Antsin tuuhealla tukalla ja painoi sen lakoon.

Ants katseli puuta ja sen haaroittuvia oksia, hänestä oli ihmeellistä itse olla puun keskuksena, kaikkien koukeroisten oksien päämääränä. Hänestä tuntui, kuin eivät puun kaukaisemmat oksat voisi tietää hänestä mitään, niinkuin niillä ei olisi aavistustakaan, että yhtyisivät tyveen, joka merkitsi pientä poikaa. Ja kaikkia niitä oli tarvittu, että hän olisi olemassa, ei yksikään oksa saanut puuttua, ketju oli eheä ja päättyi häneen.

Ants tavasi: "Mäe Jüri — kuka se on?"

"Olipa vaarisi isä."

"Mitä hän teki?"

"Teki päiviä moisioon."

"Entä tämä tässä?" Ants osoitti oksaa.

"Sootaga Karla."

"Tekikö hänkin päiviä moisioon?"

"Teki, — kaikki tekivät."

"Olivatko ne kaikki orjia?"

"Eivät, — vaarisi oli loppu-ikänsä jo vapaa."

"Lue minulle sinisestä vihosta jotain, isä!"

Isä kohensi silmälasejaan, luki juhlallisesti, laulavasti kuin kirkossa:

"Tänään ristittiin Pyhän Kolminaisuuden nimeen rakas poikamme, esikoisemme, jolle Pyhässä Kasteessa annettiin nimi Ants Mihkel, joka ensimäinen nimi on Herrassa nukkuneen isävainajani mukaan. Kummit lahjoittivat tässä tilaisuudessa äsken ristitylle kaksi ruplaa, viisikymmentä yksi kopeekkaa, kaikki hopeassa, (paitsi tietysti kopeekan kappale)."

Kerran Ants yksin jäätyään itse alkoi selailla sinikantista vihkoa.

Hän luki:

"Sisareni Ann, naimisissa Väljaotsan isännän kanssa, oli jo varhain joutunut perkeleen pauloihin, joka meitä kaikkia vaanii. Synnytettyään lailliselle aviomiehelleen kolme lasta, täytettiin hänen sydämensä lihallisella rakkaudella omaa renkiään Jüri Nilbeä kohtaan, jolle hän synnytti neljännen lapsensa. Mutta vielä väkevämmäksi kävi kiusaajan ääni heissä, kunnes edellä mainittu Jüri Nilbe sisareni Ann'in suostumuksella otti hengiltä Väljaotsan Peeterin. Josta teosta heidät kirkolla julkisesti kaakinpuussa ruoskittiin ja Siperiaan lähetettiin. Tämän kaiken olen kirjoittanut tähän yhdeksi kauheaksi varoitukseksi, murheella täytetyllä sydämellä sisareni tähden, toivoen hänen viimeisellä hetkellään, josta tosin en mitään tiedä, mielensä muuttaneen ja armosta osalliseksi tulleen."

Antsista tuntui, kuin olisivat isän kauniit, pystyt kirjaimet tässä kohden raskaasti ja epätasaisesti paperille piirtyneet.

Illalla hän kysyi isältään:

"Onko minulla muitakin tätejä, paitsi Kadri-täti ja Metsanurgan täti ja
Auduman täti… Onko Ann tätikin?"

Ants oli silloin jo vuoteessaan, joka alkoi käydä hänelle liian lyhyeksi, niin että hän makasi sääret sykkyrässä.

Isä pysähtyi, silmät terästyivät läpitunkeviksi.

"Otitko sinä itse isän sinisen vihon?" kysyi isä.

Ants kavahti isän kaulaan, puristi, kuollakseen häpesi.

"En minä siitä niin, että sen otit, mutta miksi koetit kierrellä, — se minua pisti", sanoi isä.

Siitä pitäin isä ehtoorukouksessa aina nimitti erityisesti Ann tädinkin.

Isän sisaruksia oli alkujaan ollut täysi tusina, vaikka he sitten olivat hajaantuneetkin joka ilman suunnalle, suurin osa kuitenkin lähipitäjiin.

Isällä oli aikoja, jolloin joku monista sisaruksista äkkiä muistui hänen mieleensä, ilman mitään aiheuttavaa syytä. Hän alkoi ajatella jotakuta veljeä tai sisarta lakkaamatta, tunsi levottomuutta ja edesvastuun painoa. "Nyt velimies taas tarvitsee minua", hän sanoi äidille. Vihdoin kerääntyivät huolet kukkuralleen, isä valjasti hevosen ja lähti veljen luo.

Kerran oli Ants hänen mukanaan tällaisella retkellä, ja siitä jäi hänen mieleensä kummallinen ja sekava kuva. Hän muisti selvästi isän kasvot, vaikka ei olisi voinut sanoa, missä kohden isä oli istunut, joka tapauksessa niin, että tulenpaiste niihin sattui. Ulkona oli ollut hyvin kylmä, isän posket ja korvalehdet punoittivat, ja leukaparran haivenista suli huurre. Isä puhui koko ajan, ensin hyvin lempeästi, mutta kun toiset kasvot yhä pysyvät kovina eivätkä ota heltyäkseen, niin tulee isänkin ääneen terästä. Ants ei ymmärrä mitään, sillä he puhuvat tuvan toisessa päässä, mutta hän tuntee, että setä on tehnyt jotain pahaa, ja että isä nuhtelee siitä… Ulkona pyryttää, mutta sitä ei voi nähdä, sillä ikkunat ovat jäässä, — kaikki on pehmeää hämäryyttä ja sulavuutta, isän äänikin on sulattava…

Vihdoin laukee kovissa kuuntelevissa kasvoissa pingoitus, mutta isä puhuu yhä pehmeämmin. Sedän vaimo nyyhkyttää.

Silloin isä nousee, pyyhkäisee märkää tukkaansa, hymyilee koko suulla, niin että terve hammasrivi välkkää: "hyvästi nyt täksi kertaa!" Paluumatkalla Ants senverran kurkistaa vällyjen alta, että näkee tien ohessa mustanpuhuvan, humisemattoman mäntymetsän, jonka harteilla on harmaata lunta. Ja hän nukkuu lämpimiin nahkasiin siinä varmassa vakuudessa, että isä tietää ja näkee kaikki.

Joskus, vaikka hyvin harvoin, avasi isä nurkkakaapin ja otti sieltä esiin värillisiä paperirahoja sekä kaksi kirjavaa, kotkapäistä paperia, joitten liepeissä oli irtileikattavia lippuja.

"Näillä sinut kerran kouluun pannaan", sanoi isä ja hymyili.

Kirjavat olivat valtion palkintolainapapereita, sanoi isä kerran.

Syys- ja maaliskuussa oli isä tavallisesti levoton, käväisi monta kertaa päivässä kaapillaan, otti esiin kotkapääpaperit, käänteli ja katseli niitä. Antsin piti joka päivä käydä pappilassa kysymässä, oliko posti tullut.

Ants kuuli, kuinka isä alituisesti puhui äidille jostain voitosta, kahdestasadasta tuhannesta ruplasta, ja kuinka äiti nauroi tai toisinaan härnäsi isää, kävipä joskus kärsimättömäksikin, jolloin isä ikäänkuin häpeillen loittoni.

Mutta illalla isä taas otti puheeksi paperit. Ants makasi välihuoneessa ja kuunteli, isän ja äidin vuoteen reunalla paloi kynttilänpätkä, ja varjot vaelsivat suurina seinällä. Vihdoin se sammui, sittenkin kuului pimeydestä yhä isän selittelevä ääni.

"Tyytyisit nyt pienempäänkin voittoon", kuului äidin ääni.

Mutta isä yhä kertoi kahdestasadasta tuhannesta ruplasta, jotka eivät antaneet hänelle rauhaa, määrättömästä kultaläjästä, rikkauden vuoresta, josta voisi koko maailmaan siunausta ja onnea siroittaa, jos hänen, Mihkel Hesekiel Raudjalan käsi pääsisi kiiltäviä kolikoita pyörittämään.

Ants kuunteli, — hymähtikö äiti, — eikö hän hengittänyt kuin nukkuva?

Ja isä, joka vaan kertomistaan kertoi, mitä tekisi, jos raha-arpajaisissa voittaisi korkeimman voiton, kaksisataa tuhatta ruplaa.

Ants kuunteli.

Kouluja isä perustaisi, kauniita, suuri-ikkunaisia ja korkeaseinäisiä taloja rakennuttaisi, järvien rannoille ja jokien varsille. Hänen kouluissaan kävisivät lapset puhtain pukimin ja sileiksi suituin hiuksin, ei valittaisi vatsa tunnin kuluessa tyhjyyttään, sillä alati kiehuisivat suloista höyryä henkäisevät liemipadat. Ilmaiseksi hän kaiken jakaisi, köyhinkin irtolaislapsi pääsisi hänen opetuksestaan osalliseksi. Ja rukoilisi keisaria, suurta hallitsijaa, Jumalan nimiin palvoisi, että antaisi keisari lapsiin tiedot äidinkielellä istuttaa, hän puolestaan antaisi kaikki kaksisataa tuhatta ruplaansa.

Niin isä öisin kouluja perusteli, ja niitä kasvoi kuin sieniä sateella, isän kaksisataa tuhatta ruplaa lankesivat kultasateena maahan, ja kohta iti kouluja kaikkialla. Koko maa oli niitä täynnä, ja kaikki maan asujamet hyviä ja viisaita.

Eräänä päivänä Ants hengästyneenä syöksyi sisään.

"Isä, posti on tullut!"

Hän näki isän piirteitten kummasti pingoittuvan ja äidin kääntyvän takan äärestä ja huolestunein katsein seuraavan isää. Isä meni suurin askelin takakamariin ja sulki oven, he äidin keralla molemmat kuulivat, kuinka lukko naksahti.

Mutta äiti vaan tyynesti puuroaan hämmenteli, hyräili sitä tehdessään, vahvat käsivarret puolipaljaina tulen valossa. Antsin oli turvallista olla äidin läheisyydessä ja katsella, kuinka hän nosti nokisen padan lieden äärelle.

Pari kertaa äiti meni varpaillaan takakamarin ovelle ja kuunteli.

Illalla isä ilmestyi, vältti katsoa äitiin, mutta hääri koko ajan hänen ympärillään.

Vihdoin hän kysyi aivan tavalliseen tapaan:

"Amalia, missäs sinun kenkäsi ovat, — eikö ne tarvitsisi uusia puolipohjia?"

Isä otti esiin suutarinvehkeensä ja alkoi kiertää pikilankaa.

Mutta äiti ja Ants iskivät silmää: he tiesivät, ettei isä ollut voittanutkaan kahtasataa tuhatta ruplaa.

3.

Isä osasi kaikki ja tiesi kaikki.

Pari kertaa vuodessa tuotiin isän luo pieniä kuusikuisia lapsilylleröitä, jotka täyttivät koulutuvan kirkunallaan. Kun isä terävällä veitsellä niitä käsivarteen tuikkasi, parahtivat ne kahta kauheammin, mutta kun isä sitten kutitti niitä nenään ja leukaan liuhuparrallaan, nauroivat ne veitikat.

Yhteen aikaan, kun pappi sairasteli, kävi isä joka päivä vuoden mittaan kansliahuoneessa suureen suunnattomaan kirjaan kirjoittelemassa. Ants, joka muuten aina oli isän takin liepeissä, ei mennyt sinne mielellään mukaan, siellä oli kylmänkostea uho ja seinät kiilsivät harmaata märkyyttä, joka talvella vetäytyi valkeaan kuuraan. Isäkin siellä alinomaan nosteli ja muutteli jalkojaan, niitä vetäisi kuin veitsellä ja alkoi hiljakseen porottaa. Kotiin tultua pani isä äidin niitä väkiviinalla hieromaan, niitä kolotti, äiti sanoi sen tulevan kosteudesta.

Mutta kun pappi parani, sai isä palkkiokseen kymmenen ruplaa.

Kun isä toi kotiin uuden uutukaisen setelirahan ja näytti sitä äidille, ei äiti ensin vastannut mitään, vaan sävähti tulipunaiseksi, kuivasi sitten kätensä ja lähti isän jälkeen takakamariin. Ants raappi kynsillään jäätä tyhjän koulutuvan ikkunaruudusta.

Hän kuuli isän sanovan jotain hyvin lauhasti ja sovinnollisesi, sitten äidin kiivaasti ja ärtyneesti kuiskaavan.

Ja yhtäkkiä Ants kuuli selvästi äidin tiukan äänen.

"Että veisitkin mokomat kerjäläislantit takaisin… sen vaivaisen kymmenruplasen takiako nyt hankit luuvalon jalkoihisi, — viskaisit papille vasten silmiä, — että kehtaavatkin."

Mutta isän rauhallinen ja tyyni ääni keskeytti yhtäkkiä:

"Eikö mitä — kaippa minun työni ei sitten suuremman arvoinen ollutkaan. Ihka uusi raha — vasta painettu — tämän vuoden leima, — katso toki, Amalia."

Äiti tuli hetken päästä takaisin, silmät itkettyneinä; Ants ymmärsi, että isä oli päässyt voitolle, ja lakkasi ruutua raappimasta.

Isä piirteli hautaristeihin kirjoituksia, milloin mustalla, milloin valkoisella, joskus erinomaisissa tapauksissa kullalla. Antsia huvittivat varsinkin suuret kirjaimet, isä teki ne hyvin mutkikkaiksi ja kiehkuraisiksi, hänen kielensä kiertyi huulten välissä koko ajan sitä myöten kuin kirjainkin. Joskus määräsivät omaiset hautakirjoituksen, useimmiten kysyttiin isältä neuvoa. Isä rakasti pitkiä ja koreita kirjoituksia, kuten tällaisia: Tässä lepää Herransa rauhassa ja odottaa iloista ylösnousemusta…

Isä ei talossaan käsityöläisiä kysynyt eikä tarvinnut. Itse oli oma seppänsä, suutarinsa, kirjansitojansa, kaikessa yhtä kätevä. Joka työhön tarvittavat kojeet oli hänellä varalla, niitä hän säilytti ullakolla ja kävi tarpeen tullen noutamassa.

Ullakolle vei etehisen laesta aukko, johon päästiin tikapuitse. Antsin pienet vesisaappaat kiipesivät ketterästi isän raskaitten rauta-anturoitten jäljestä.

Ensin ei ullakolla eroittanut mitään, mutta kun silmä tottui, selkeni keskellä savupiipun valtava haahmo, jota pitkin pienet kalkkijyväset kierielivät. Seinämällä oli rivissä kymmenkunta mehiläispesää, pieniä, keltaisia taloja. Ne olivat talvehtimassa, ja kun rystösellä kopahutti, vastasi niistä uninen, kumea surina.

Äidin puolen miehenmitan korkuinen kapiokirstu oli peräseinällä, se loksahti lukkoon lystillä, maiskahtavalla tavalla. Se oli täynnään äidin kutomia, pitkiä, kirjavia vöitä, itsevärjätyistä, itsekehrätyistä langoista, kirjavasäärisiä sukkia ja kuviokutoisia kintaita, — kaikki äidin tyttö-ajan töitä.

Orsilla oli levällään kattopäreitä ja riippui hevosluokkia sekä kynttiläntekovehkeet.

Ants piiloutui savupiipun muurin taakse, mutta isä kopeloi hänet sieltä käsiinsä ja nosti istumaan vanhan mankelin kivien päälle.

Kun isä avasi pienen luukun, pistäytyi siitä sisään paljas omenapuun oksa.

"Sen puun minä istutin, kun sinä synnyit", sanoi isä ja kumartui samalla etsimään sepänkojeitaan.

Katolla kävelivät kottaraiset, jotka äsken olivat palanneet pesäpönttöihinsä.

Kun isä koulupoikien mentyä iltapäivin töitään näperteli, istui Ants vieressä ja oli tekevinään työtä hänkin, ompeli nahanpalasista pikkuruikkuisia kenkiä ja pani ne lestille tai nitoi pienen pieniä kirjoja, — niinkuin isä.

Isä kertoili raamatullisia tapahtumia. Isän mielikirjoja oli Vanha Testamentti ja Uudesta Testamentista Ilmestyskirja. Isä selitteli Ilmestyskirjaa omalla tavallaan. Kun hän alkoi puhua pedosta, tuli Antsin tukala olla, mutta isä sensijaan yhä enemmän ihastui, mitä hirveämmäksi pedon haahmo kohosi, innostui puhumaan korkealla, kaikuvalla äänellä.

Mutta Ants väsähti pian ja tahtoi kuulla muuta.

"Isä, kerro jotain, — mikä todella on ollut."

"Kaikki se on totta, — joka tavu."

"Vaikka, mutta kerro jotain sellaisista ihmisistä, niinkuin mekin."

Nyt tuli Vanhan Testamentin vuoro. Abraham, Isak ja Jakob vaelsivat vanhoina ja harmaapartaisina, he olivat syntymästään saakka olleet vanhoja ja kunnianarvoisia. Noak nakutteli arkkiaan, hän oli isän näköinen, hän teki arkkiinsa kaikenlaisia karsinoita eri eläimiä varten ja arkin lakeen ripusti häkin valkealle kyyhkysparille.

Ants tahtoi kuulla arkissa olleitten eläinten äänen. Isä ammui, haukkui, röhki, — kaikkein hauskinta oli, kun isä määki, rystösellään kurkunpäätä tärisyttäen. Hekku, talon koira, urahti ulkona, haukuntaa kuullessaan, Antsin ilo oli ylimmillään.

Bileamin aasista tuli puhe.

Ants selitti jyrkästi, ettei se ole totta.

"Se on totta, mutta siitä on pitkä aika", selitti isä.

Ants tyytyi siihen, ajan pituus laskeutui hämäryytenä hänen ja isän kertomien tapahtumain väliin, hämäryyden toisella puolen oli kaikki mahdollista, siellä olivat toiset lait voimassa kuin nykyään.

Kesäisin isä muuttui täydelleen talonpojaksi, — hänellä oli virkamaansa omassa hallussaan.

Paljasrinteisellä kukkulalla oli hänen talonsa sija ollut, kun hän sen haltuunsa otti, — vereksiä kantoja vaan toinen toisensa vieressä törrötti äsken hakatun kuusimetsän jäljeltä.

Kaikki oli hän itse istuttanut, vasikkahaan vapisevat haavat, jotka kesän alussa kylvivät maan valkoista nöyhtää täyteen, kuin olisi paikalla lampaita keritty, — takapuutarhan hedelmäpuut, jotka olivat sattuneet liian tiheään ja nyt latvansa lehtikatokseksi yhdyttivät. Itse oli hän muokannut kasvilavat talon edustalla, joissa keväisin sipulien, porkkanoitten ja herneitten sirkkalehdet kurkistelivat. Kaksi hevoskastanjaa ulkopihan portin pielessä pudottivat syksyisin piikkipallonsa.

Isän ei kannattanut pitää renkiä eikä päivätyöläistä, itse he äidin ja pienen piikatytön kanssa tekivät tarvittavat työt. Isä oli kaikessa kuin kotonaan, heinänteossa, elonkorjuussa. Äiti sanoi isällä olevan siunatun käden, hänen ojansa juoksivat suorina kuin viivoitetut, hänen heinäaumojaan ei sade turmellut, eivätkä varikset syöneet tyhjiksi hänen kuhilaitaan.

Isän kesähuveihin kuului mehiläishoito talontakaisessa puutarhassa. Sattuma oli kerran tuonut parveillessa pakoon päässeen perheen hänen aitansa yli, hän oli pyytänyt sen kiinni ja pannut alun mehiläishoidolleen.

Ants ei jättänyt isää hetkeksikään. Isä muuttui tuiki tuntemattomaksi, kun puki ylleen mehiläishoitajan tamineet, valkoisen, karkean paidan, jonka hihat päättyivät nahkarukkasiin, ja valkean päähineen, josta silmille ulottui rautalankaverkko. Isä tuprutti käsilampusta mehiläisille kitkerää savua suut, silmät täyteen, saadakseen mesikennot haltuunsa.

Kun isä kieritti viskinkonetta, pisteli Ants vahalevyjä koneen kitaan ja katseli, kuinka mesi kultaisena ja venyvänä luikerteli koneen aukosta.

Puutarhan hedelmäpuitten kukkiessa pysyttelivät mehiläiset niitten ympärillä, niitten etsivä, hapuileva surina kiersi kukkia, vihdoin painui etsivä imupilli kukan hunajaiseen terään, hetkinen hiljaisuutta, täyttä nautintoon antaumista, — sitten taas sama aina täyttymätön, aina janoinen surr — surr.

Isä selitteli Antsille mehiläisten työjärjestystä.

"Työmehiläiset ovat tyhmiä, kun syöttävät kuhnureita", arveli Ants.

Kerran isä sanoi Antsille, että koko maailma oli kuin suuri vahalevy kennoineen, ja Jumala mehiläishoitaja, joka sitä ylhäältä katselee. Ja Jumala tiesi, mitä kussakin kennossa piili, sisälsikö se heleätä hunajaa, vai oliko se kehtona kuningatarlapselle vaiko ehkä laiskalle kuhnuritoukalle, joka lihosi toisten työstä. Joskus olivat kennot typötyhjiä tai piili niissä puolimätä, kelpaamaton toukka, — senkin näki Jumala.

Isän mielikuvien kävi aina siten, ne eivät jääneet yksinkertaisiksi, vaan monistuivat ja kasvoivat.

Kukkula, jolle Antsin isän virkatalo oli rakennettu, päättyi liepeillään vetiseen niittyyn, joka kumpuili lähteensilmiä. Niitty sakosi kaislikoksi, kaislikko aukesi suorantaiseksi järveksi.

Osaksi vedessä, osaksi kuivalla kasvoi pahkuraisia raitoja, joitten juuret mustina lonkeroina riippuivat ilmassa tai luikertelivat vedessä.

Ainoastaan yhdessä kohden pääsi jalan kastumatta järven rannalle, — siinä upposi heleä hietapohja suuren kiven kohdalla äkkisyvyydeksi.

Muuten oli pohja mustaa, mureata mutaa, ja mudassa kiinni kykki kymmenittäin, sadoittain suuria raakkuja, sivulta avautuvia kuin kukkarot.

Isä sanoi, että raakut olivat erakkoja, itseensä sulkeuneita ja hautoivat päivän näkemättöminä surua, kuten yksinäiset ihmiset, vaikka eivät jaksaneet mutaisesta olemuksestaan luoda helmiä, kuten meriraakut.

Mutta Ants oli uidessa käydessään rikkonut kivellä raakun ja arveli, että niitä ehkä voisi syöttää ankoille, niillä oli hyvin rasvainen sisus.

Isä käännähti, katseli Antsia, parransängen peittämä ylähuuli teetteli hymyä.

"Äitisi poika!" hän hymähti.

Antsin korva ei kuulostanut, oliko tämä moitetta vai kiitostako. Mutta se pahoitti häntä sittenkin, — hän olisi tahtonut olla isänsä poika.

4.

Ylimmilleen kohosi isä sentään Antsin silmissä sunnuntaisin.

Jo lauantaista alkaen, jolloin äiti kiireimmän kautta kihnutti silitysraudalla kiiltoa isän kauluksiin ja kalvosimiin, sai sen käsityksen, että isä oli jotain hyvin tärkeätä. Pyhäaamuna hänelle milloin juoksutettiin äsken harjattua takkia, milloin saappaita, milloin lämmintä vettä parranajoa varten.

Isä itse istui takakamarissa, posket saippuavahdossa ja pullotteli poskeaan milloin puolelta, milloin toiselta, silmät sirrallaan, paidanhihat pyhäisessä puhtaudessaan, yli olan äidin kutomat, harmaavillaiset housunkantimet.

Äiti sitoi isän kaulahuivin, ja isä silloin huuliaan huiputellen puhalsi äidin ohimohiuksia ja sanoi Antsiin vilkaisten: "Taisipa se huivi kerran jäädä sitomattakin…"

Ennen menoaan isä istahti kouluharmoonion eteen ja soitti hitaassa tahdissa virren, ja he kaikki lauloivat mukana, äiti hyvin ykstotisena, ja piikatyttö navetanhajuisena oven suussa. Isä saneli sanat edellä, aina kaksi säettä kerrallaan, ja he veisasivat, — kun Antsilta sekaantui, niin hän katseli äidin suuta, ja jos sittenkään ei selvinnyt, niin lauloi vaan hyvin kimakasti aa — aa —

Veisatessa pysyi Ants hyvin mukana, mutta rukousta lukiessa unohtui katselemaan minkä mitäkin, — isän kättä, jossa suonet olivat kohollaan, tai äidin ohutta ylähuulta, josta aina pilkisti hampaan reuna.

Tuskin oli isä kadonnut vainion mutkaan, kun Ants jo alkoi odottaa häntä takaisin ja tunsi vähäistä jännitystä sekä juoksi usein ulkoveräjälle. Mutta hetken päästä hänen piti mennä keittiöön katsomaan, mitä äiti keitti, vaikka hän sen hyvin ennestään tiesi, että sunnuntaisin oli lampaanlihalientä ja omenakeittoa kokkareiden kanssa.

Keittiö oli suuri ja pimeänpuoleinen, ilman välikattoa, joten laki katosi mustaan, nokiseen pimeyteen. Ovinurkassa oli toinen pieni takka, johon oli muurattu valtava kaljantekopata. Tämän takan Ants muisti erityisesti siitä syystä, että hän kerran oli kontannut takan suusta sisään vierasta pakoon ja sinne nukahtanut, niin että koko talo oli hälyytetty, ennenkuin hänet löydettiin. Oven yläpuolella makasi piikatyttö seinään kiinnitetyillä laudoilla.

Keittiön vieressä oli äidin ruokakammio, johon Ants usein pujahti. Ikkunaruudut olivat sateenkaaren kirjavia, ja niitten takana kasvoi pitkiä, lihavia nokkosia. Siellä oli ihana sekoitus silavan ja piimän hajua, — hyllyillä keltapintaisia maitokehloja ja mettä, kirkkaan keltaista kuin sula kulta, pienissä lasipurnukoissa. Laesta riippui mustahkoja lampaan- ja sianreisiä. Lattiassa raudoitettu kellariluukku.

Mutta sunnuntaisin ei Ants pysynyt kauan ruokakammiossakaan, vaan kiirehti taas ulkoveräjälle isää odottamaan ja pitämään silmällä vainioissa polvittelevaa tietä.

Kirkkoväkeä ajoi ohi pitkillä, nelipyöräsillä Lätin rattailla.

Ants tavoitti isän hatun reunan suuren kuusen kohdalta, syöksyi sisään äidille ilmoittamaan: "nyt isä tulee!" ja sitten tuulena tielle.

Joskus isä vei Antsin mukanaan kirkkoon. Hauskaa oli kirkkomatkoilla Antsista ainoastaan se, kuinka isälle kirkonmäellä tehtiin tilaa, kuinka jokainen sanoi häntä papaksi, niin että Antsin teki jo mieli huomauttaa, ettei se muitten ole kuin hänen. Sekin oli lystiä ja kutitti sydänalaa, kun pöyhkeä pappi tuli isää kättelemään, ja kun isä istui kirkossa ylinnä, korkeimmalla parvekkeella, yläpuolella papinkin, lähempänä taivasta ja enkeleitä kuin muut.

Muuten oli saarna pitkä kuin nälkävuosi, ja naisten pienet pitsitanut värillisine nauhoineen nuokahtelivat alhaalla penkeissä niin nukuttavasti, että Antsin tuppasi uni silmiin.

Sensijaan oli kirkko arkipäivinä Antsista kuin luvattu maa, kun isän joskus sattui asiaa sinne.

Siellä oli seinillä ihmeellisiä, romuttuneita ritarivaakunoita, toisissa värit jo vaalahtaneita, toisissa kirkkaita, — pulloposkisia, sinihameisia enkeleitä puhaltamassa kultaisia pasuunoja, niin että posket olivat haljeta, tai pitelemässä ruusuköynnöksiä kultaisen kilven ympärillä.

Nurkassa seisoi viralta pantu Pyhä Pietari, joka ennen oli kannattanut saarnastuolia. Nyt oli sillä ammottava aukko selässä, mutta käsi puristi yhä matkasauvaa, ja jalka oli yhä ojossa kuten väsymättömän vaeltajan. Mutta se näytti häpeävän virkaheittoisuuttaan, ja parrasta mureni vuosittain palasia.

Sakariston vieressä oli romukammio, ja siellä oli pystyssä merkillinen, kivinen kastemalja, suuren suuri, — siihen oli katolisina aikoina kastaessa upotettu lapsia kuin ammeeseen.

Kirkossa oli ainainen puolihämärä, ikkunat olivat kapeita ja pieniruutuisia, tomuttuneesta lyijynkarvaisesta lasista. Kivilattia kumisi, paasien alle sanottiin entisinä aikoina kuolleita haudatun.

Kerran isä löysi kirkon holvista suuren suorakaiteen muotoisen puuveistoksen, joka ennen vanhaan oli koristanut alttarin reunaa. Hän ja Ants kantoivat sen sakaristoon ja yksissä neuvoin puhdistivat sorasta ja tomusta. Ja soran alta sukesi pyhien henkilöitten piirteitä kovaan tammeen muovattuina: Neitsyt Maaria polvistumassa keskellä, kädet rinnalle ristiin pantuina, toisella puolen Vapahtaja, toisella isä Jumala itse, jotka pitelivät kruunua pyhän neitsyen pään päällä. Neitsyt Maaria loi nöyrästi katseensa alaspäin, ottaen vastaan ansaitsemattoman armon, Vapahtajan kädet olivat lävistetyt ja kyljessä sotamiehen pistinhaava.

Ants juoksenteli pitkin kirkkoa, kiipesi saarnastuoliin, pitkäksyi odotusta.

Hän tapasi isänsä sakaristosta, yhä veistokseen vaipuneena.

"Ants", isä sanoi ja vei hänet uudelleen saarnastuolin juurelle, — "pappihan sinusta tulee, eikö niin?"

Ants ei ollut sitä koskaan ajatellut, mutta nyt se tuntui hänestä ihan luonnolliselta, koska isäkin niin tahtoi. Isän juhlallisuus vaan häntä jollain lailla tympäsi, häntä ikäänkuin hävetti.

Kirkosta kivenheiton päässä oli hautuumaa.

Eräänä pimeänä syyskuun iltana, kun isä jo teetteli maatapanoa, tuli moision kuski ja pyysi, että isä kiireimmän kautta menisi hautakappeliin ottamaan mittaa saksojen pikku tyttären arkusta, joka väliaikaisesti oli sinne pantu. Sille piti toiselle paikkakunnalle viennin takia teettää toinen arkku eikä ollut hetkeäkään aikaa hukata.

Avaimet olivat isän hallussa.

Ants näki isän sytyttävän pienen lyhdyn ja etsivän pöytälaatikosta mittanauhaa.

"Et suinkaan sinä yksin?" Ants kuuli äidin kysyvän.

"Mitenkäs sitten?" isä vastasi, kumartuen vesisaappaita jalkaansa vetämään.

Ants seisoskeli hänkin etehisen kivilattialla, puoli-unisena. Isä oli jo avannut oven ja teki lähtöä.

Ants katseli etehisen ikkunasta, kuinka tulentuike tanssi eteenpäin pilkkopimeässä. Isä meni ypö-yksin, yösydännä kirkkomaalle ottamaan arkusta mittaa.

Isä kohosi Antsin silmissä järkähtämättömäksi ylemmyydeksi, — kaiken kiitoksen ja moitteen yläpuolelle.

5.

Ants oli jo iso poika, kun hänen kerran piti mennä asialle kirkolle. Ants päätti oikaista, valitsi näköpiirillä punaterttuisen pihlajan, joka eroittui kuusimetsästä, ja veti siitä ajatuksissaan suoran viivan kotiveräjän hevoskastanjaan.

Sitä viivaa pitkin siis, — niinkuin lingottu.

Tiellä tuli viisi, kuusi aitaa vastaan ja kaksi suokannasta.

Punaterttuinen pihlaja kasvoi pienen mökin pihalla. Vanhanpuoleinen vaimo ajeli äsken kerityitä lampaita pihattoon.

"Mistä tämä mies tulee?" hän kysyi.

Ants tarttui häntä käsipuolesta.

"Katsokaappas nyt, muori, — painakaa polvenne kyykkyyn, — nyt katsokaa tuota pihlajaa, — sitten vetäkää siitä viiva, — noin, tuonne, — sieltä minä tulen."

"Mutta sittenhän sinä olet sen lukkarin Amalian poika!" sanoi vaimo yllätyksestä iloisena.

"Olen, — mutta mistä te sen tiedätte?"

"Siitä, että äitisi tuli kerran samalla tavalla juuri noin viivaa myöten ja sanoi, että paina polvesi kyykkyyn, — jumaliste, — eikös ottanut sekin tuon samaisen pihlajan merkiksi…"

Ants tuli mietteissään kotiin, etsi äitiä kaikkialta, tapasi hänet vihdoin ruokakammiosta voikonetta pyörittämästä, keltainen kermavaahto pursui koneen aukosta.

Ants kiersi äitiä, kulki hänen tuolinsa ympäri, kerran, — toisen.

Äiti tuli keittiöön, alkoi huuhtoa perunoita illalliseksi, Ants kumartui äidin eteen, katsoi alhaaltapäin äitiä tiukasti kasvoihin, — näin altapäin katsottuna näytti nenä terävämmältä ja suu suuremmalta.

"Mikä sinun on, poika?" kysyi äiti ihmeissään.

"Ei mikään, — tahdoin vaan nähdä, millainen sinä olet."

Ants meni ulos kiviportaille, joitten kynnyksessä oli kolo kissaa varten. Nytkin se lipotti siitä lypsylämmintä maitoa, kutistaen silmäteränsä mustiksi raoiksi.

Antsin silmät olivat yhtäkkiä auenneet. Äitiä oli kaikkialla, hienosti hiekoitetussa tienpyörylässä, kiiltäväksi hangatussa ovenrivassa, hänen omissa huolellisesti paikatuissa vaatteissaan, kissan kylläisessä kehruussa, — kaikkialla oli hituinen äitiä.

Ants alkoi tarkastaa äitiä tahtomattaan, verrata häntä isään. Ihmiset kohtelivat ihan erilailla isää ja äitiä. Isän kintereillä juoksivat kylän tanhuilla lapset, hän pysähtyi kysymään heidän nimiään, — ventovieraskin kysyi yli hänen kynnyksensä astuessaan: onko pappa kotona? Ei kukaan peljännyt isää, kaikki avautuivat sydämellisiksi ja luonnollisiksi hänen seurassaan, puhuivat tyhmyyksiä ja joutavia ja katsoivat samalla luottavasti isään: tämänhän minä saan anteeksi, eikö niin!

Kun äiti astui sisään, suoristuivat kaikki tuoleillaan, vaimot kohensivat helmojaan, miehet kaulahuivejaan. Äiti puhui hyvin ystävällisesti, mutta koko ajan tuntui, kuinka kovasti hän koetti, ja kuinka hän koko ajan ajatteli: puhunkohan minä vaan nyt tarpeeksi ystävällisesti? Kaikki koettivat sanoa jotain erityisen punnittua ja painavaa, jokapäiväisyydestä poikkeavaa. Keskustelu ei sujunut, äiti sitoi yhä katkeavan säikeen jollakin uudella kysymyksellä. Kaikki tunsivat, kuinka äiti väsytti ja vaivasi itseään ollaksensa mahdollisimman kohtelias ja huomaavainen ja lukivat sen hänelle suureksi ansioksi, kunnioittivat häntä rajattomasti, — ja huoahtivat helpoituksesta päästyään pois, mitä pikemmin, sitä parempi.

Kerran Ants tuli äidin luo:

"Äiti, tiedätkö, kun kiirastorstaina kiipee variksen pesälle, niin löytää viisauden kiven."

Äiti ei edes naurahtanutkaan.

"Mitä tyhmää lorua se taas on?" hän kysyi.

"Kuka sinulle semmoisia on kertonut?" hän jatkoi, kun Ants itsepintaisesti vaikeni.

"Isä, —" sanoi Ants hyvin hiljaa ja katsoi rukoilevasti äitiin.

Mutta äiti punastui ja puraisi huultaan.

"Vai isä —", hän venytteli ja katsoi poispäin.

Ants oli kiitollinen äidille, ettei äiti sanallakaan moittinut isää, se olisi ollut sietämätöntä.

Mutta hän tunsi vaistomaisesti, että äiti sisimmässään arvosteli isää, ja se havainto, että isää ylipäänsä taisi arvostella ja olla jostakin erimieltä hänen kanssaan, oli Antsille ihan uutta.

Kiirastorstaina Ants tuli aamulla varhain keittiöön, — uudet pyhähousut polvesta rikki.

Äidin silmät alkoivat pahaa ennustavasti mustua.

"Missä olet käynyt?" tuli tiukasti.

Yhtäkkiä äiti pysähtyi aivan Antsin eteen, käsiään yhteen lyöden.

"Herrainen aika, — ethän vaan variksen pesällä?"

Ants ja äiti seisoivat silmätysten, Antsissa kuohui, hän odotti ja odotti, — jos nyt äiti kysyy: löysitkö jotain? — silloin hän, — silloin hän…

Mutta äiti sanoi hyvin kylmästi:

"Tuo vitsat!"

Ants meni pää pystyssä etehiseen ja toi pari ohutta varpua.

"Suurempia!" käski äiti tyynesti.

Ants toi koko luudan, ihan totisena.

Äidin suupielissä alkoi nytkyä.

"Sinä taidatkin olla jo liian suuri selkäsaunan saadaksesi?"

Ääni oli ivallinen.

"Sitäpä minäkin, — äiti."

Äiti katsoi pitkään Antsia, taittoi varvut ja viskasi tuleen.

Mutta kesällä, — isä oli poissa, — piti Ants eräänä iltana äidin kanssa kuulustelua.

"Äiti, — eihän ole Nukku-Mattia?"

"Ei…"

"Eikä joulupukkia?"

"Ei…"

Hetken kuluttua:

"Äiti, — eihän se ole totta, että raakut ajattelevat… —"

Äiti ei heti käsittänyt, mutta kun se selvisi, ilmestyi hänen kasvoihinsa jyrkkä ja päättävä, vaikka pohjalta surullinen piirre.

"Eivät ne, — ajattele mitään…"

Hän tunsi: tämä oli suursiivousta. Ja se pisti kipeästi.

Mutta nyt tuli viimeinen kysymys, jota hän ei ollut odottanut.

"Äiti, — ehkä Jumalaakaan ei ole?"

Ennenkuin äiti ehti vastata, alkoi kaappikello lyödä, se hyrräsi joka lyönnin välillä ikäänkuin vauhtia saadakseen.

"Minä en kuullut, — sanoitko sinä jotain, äiti?"

Mutta äiti oli mennyt toiseen huoneeseen ja itki, — tämä kaikki oli hänen syytään.

Kun äiti jo oli pannut maata, huusi Ants hänet vielä kerran takaisin.

"Bileamin aasi ei puhunut, äiti, minä en sitä usko."

Siihen Ants nukkui.

Seuraavana aamuna tahtoi isä Antsin mukanaan kirkolle.

Ants vilkaisi äitiin ja sanoi luvanneensa mennä paimeneen naapurin poikien kanssa.

Ants viipyi laitumella iltaan asti.

Karja astuskeli aholoita, nyhti lyhytnukkaista ruohoa lahonneiden kantojen välistä, seisoskeli suoniityssä, jalat nilkkaan saakka ruosteisessa vedessä. Nuoret hiehot puskivat soukat sarvensa kantoihin, joille orava oli kävyn hileitä silponut.

Ants loikoili kahden kannon välissä ja katseli tätä kaikkea, kädet pään alla, jalat koukussa.

Vasemmalla oli turvesuo, sieltä oli nostettu ruskeita turvetiiliä, jotka toistensa päälle ladottuina kuivivat päivänpaahteessa.

Edessä oli suoniitty, ja siinä harvakseen harmaatuohisia koivuja, jotka yhtä hitaasti kuin kerran olivat itäneet vesiperäisessä maassa, yhtä hitaasti nyt vuorostaan kuivuivat karahkoiksi täynnä pörröisiä tuulenpesiä, kuihtuen maan liikaa märkyyttä.

Oli siellä niityn keskellä järvensilmäkin, mutta se suli heinärantojensa hetteisiin, niin että sen näki vaan pystyssä seisoessaan.

Mutta toisella puolen kohosi maa, ja siellä oli rinteellä suuri heinäauma, äsken koottu, — ilman sadesuojusta, mutta niin tiivis, että sadevesi pääsi valumaan kylkiä pitkin kuin sateenvarjon sivuja myöten.

Ants vaan loikoili. Hän ei tahtonut muistaa mitään, ei ajatella mitään, jossain siellä sisimmässä oli satutettua ja arkaa, niin kipeää, niin rikkirevittyä.

Se ei jaksaisi pitkään aikaan parantua, jos paranisi milloinkaan, mutta sitä lievensi lauha, kuuma ilma, joka väikkyi yli suoniittyjen ja etäisen kuusimetsän.

Paimenpoika teki tulen aivan hänen viereensä lahonneesen kantoon, tuli söi hitaasti kannon pehmeää sienimäistä sisustaa, ja paksu, kitkerä savu mateli maata.