KATINKA RABE

Kirja lapsesta

Kirj.

AINO KALLAS

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1920.

Jenny von Pelisskylle k. Aachenissa ja Mary von Bockille o.s. von Pelissky k. Varsovassa

eroittamattomille leikkisiskoilleen, kahdelle kaukaiselle varjolle lapsuuden kesämaasta omistaa tämän teoksensa

tekijä.

Eesti, Kallaste 1915 Suomi, Helsinki 1920.

1.

Katinka Rabe syntyi Hovissa, isovanhempainsa kartanossa, hyvin isossa vuoteessa, jossa olivat syntyneet, rakastaneet ja kuolleet sekä Rabet että Fataburit. Alkujaan sen oli teettänyt hänen isänäitinsä isä, Friedrich Fatabur, itseään ja vaimoaan, inkeriläistä papintytärtä varten, ja toden teolla, tämän vuoteen mittasuhteista puhuivat Fataburin vaistot. Näin juuri hän oli sen halunnut: leveäksi kuin laivan, valmiiksi varattuna sekä elämän alkua että loppua varten, tummanpunaisesta, kiilloitetusta puusta ja lattiassa kiinni neljin valtavin jaloin, kaksi sivupylvästä kummassakin päässä.

Ei ole yhdentekevää, kenenkä ja millaisessa vuoteessa syntyy. Ehkä majailevat edesmenneitten henget sen sijan lähettyvillä, missä kerran siirtyivät tuntemattomasta näkyväiseen ja taas takaisin. Ehkä he odottavat tilaisuutta, päästäkseen vielä kerran vastasyntyneen silmin näkemään ajallisen ihmeet ja maan neljästi vuodessa muotoaan muuttavan.

Friedrich Fataburin olisi voinut luulla vainajanakin pyrkivän kymmeneen kätkyeen, siksi monta ihmiselämää olisi tarvittu kaikkia hänen suunnitelmiaan toteuttamaan.

Hän oli vuosisadan alussa oston kautta saanut haltuunsa Hovin, rappeutuneen aateliskartanon itäisen Suomenlahden rannalla; hän se myös oli rakennuttanut Hovin nykyisen päärakennuksen, jonka nimi yhä vieläkin juhlallisemmassa puheessa oli corps de logis, samoin kuin Friedrich Fatabur Hovin vanhimman asujamiston puheissa yhä kuoltuaankin oli Hovin vanha herra.

Friedrich Fataburin isännyyden alkuaikoina ulottui Mustakorpi vielä viljelyksiin saakka. Ei ollut mitään varsinaista eroa puiston ja korven välillä, heti puutarhasta alkoi sama sakea kuusikko, joka yhtenä ainoana metsäalueena jatkui Vahvaniemeä ja Vehkasuota kohden. Ranta oli autiota korpea, virstamääriä, — viljellyistä maista, pelloista, niityistä, ihmisen askarruksesta maan kamaralla ei merkkiäkään; ei yhtäkään ihmisasumusta, ei sauhua, niin kauas kuin silmä kantoi, ainoastaan metsäisiä, ulapan sulkevia saaria ja yhtä metsäisiä rantoja.

Friedrich Fatabur käsitteli luonnonihanaa ja metsittynyttä maa-aluettaan niinkuin taiteilija löytämäänsä kiitollista aihetta: hän ryhtyi heti sitä muovaamaan mielikuvansa mukaiseksi. Ja kun hänen kaikkien uudistustensa yksinomaisena lähtökohtana oli kauneus eikä suinkaan hyöty tai rahantulo, niin tuli Hovista muutamissa vuosissa muuan Itä-Suomen kauneimpia maahoveja.

Ensi töikseen Friedrich Fatabur revitti entisen päärakennuksen. Pietarista saapuneen ranskalaisen arkkitehdin kanssa yksissä neuvoin hän sitten laati suunnitelman kaksikerroksista, Palladion tyyliä jäljittelevää puupalatsia varten, joka kohosi kaislaisen lahden rannalle kuin mikäkin italialainen pikku palzetto. Elettiin uudestisyntyneen, voittoisan klassillisuuden merkeissä, yksin täällä jäitten keskelläkin. Friedrich Fataburin uudella keltaisella corps de logis'lla oli päin maantietä mahtava julkisivunsa, josta leveät, avonaiset, kahden leikkitykin vartioimat portaat ja kuusi onttoa, valkoista doorilaispylvästä anastivat suurimman osan. Nämä pylväät sekä yläkerran iso puolipyörö-ikkuna näkyivät kauas kaupungista tulevalle maantielle. Rakennuksen molemmat kyljet olivat sensijaan matalat, kaari-ikkunaiset; sireeni- ja jasmiinipensaikot peittivät ne miltei tykkänään.

Huonekalut tuotiin samoin suoraan Pietarista; ne olivat kaikki samaa tummanpunaista puuta kuin vuodekin: suoraselkäisiä sohvia, joitten käsinojina oli siivekkäitä leijonia, tuoleja, jotka seisoivat riveissä pitkin seiniä, päällystettyinä suurikukallisilla silkkikankailla; katosta lattiaan ulottuvia metallikoristeisia kuvastimia, kynttiläkruunuja, joissa käärmepyrstöiset joutsenet ojokauloin kannattivat kynttilöitä. Uuninvarjostimissa punoivat silkistä ja helmistä kirjaillut paimenet ja paimenettaret ruusuköynnöksiä. Itse uunit sensijaan olivat roomalais-alttareita, Foibos Apollo ohjasi niitten metalliovissa soihtu kädessä aurinkovaljakkoaan.

Friedrich Fatabur siirsi nyt kauneudenkaipuunsa riippuoksaiseen hautajaiskuusiryteikköön; hän raivautti yhdellä kertaa kartanoa ympäröivästä korvesta sata tynnyrinalaa puistoksi. Hovin pinta-alaan nähden se oli sulaa tuhlausta, mutta se vastasi Fataburin vaistoja: hän rakasti suuria mittasuhteita, tilaa ja laajuutta; vihasi arkea ja janosi juhlaa. Hän vähätteli maanviljelyksestä ja karjanhoidosta: hän tahtoi elämälleen sopivat kehykset, ei muuta!

Puutarha muovattiin niitten kaukaisten esikuvain mukaan, jotka tähän aikaan kummittelivat jokaisen kunnianhimoisen puutarhurin näyissä, ja joitten nimet kuuluivat Malmaison ja Trianon. Akaasia-, orapihlaja- ja sireenipensaat leikeltiin muureiksi ja palloiksi, ne saivat Fataburin käskystä yhä haaveellisempia ja eriskummaisempia muotoja, leijonien, lohikäärmeitten ja muitten tuntemattomien hirviöitten hahmon. Puiset nymfit ja amoriinit kätkivät viikunalehdettömät sulonsa lehvien peittoon. Vastapäätä corps de logis'ta kohosi ihastuttava leikkikalu, pienoiskokoinen kreikkalaistemppeli, ympyriäisen ruohopyörylän päärakennuksesta eroittama, ikkuna- ja oviruudut kirjavaa, moniväristä lasia. Oven rautaruusukkeet, samoin kuin päätyotsikon puuleikkaukset olivat Fataburin omakätistä tekoa.

Fatabur teetti nyt teitä puistoonsa. Hän raivautti niitä raivolla ja rakkaudella, ikäänkuin ei olisi koskaan saanut niitä kyllin teetetyksi, itsepintaisen, pakkomiellettä muistuttavan kiihkon vallassa. Teitä kierteli pitkin rantaa, joka niemeen, joka poukamaan, niitä haarautui puiston etäisimpiin osiin, villien, jääkauden aikuisten kivijärkäleitten keskitse, aina sinne asti, missä puistoalue kuin huomaamatta yhtyi koskemattomaan korpeen. Oli kuin Fataburin levoton kauneudenkaipuu olisi kiitänyt lehteviä teitä levähtämättä, vain hetkeksi pysähtyen vähäisissä roomalaisissa pyörötemppeleissä, joita hän sinne tänne puiston perukkoihin ja saariin rakenteli.

Fatabur oli pian kiinni uusissa suunnitelmissa. Kaikella, mihin hän ryhtyi, oli saman lyhyen, kireän jännityksen leima. Hänen mielenkiintoansa kutakin yritystä kohtaan kesti vain niin kauan, että se hädin tuskin ehti valmistua; hänen aivonsa olivat ylihedelmälliset ja tuhlaavaiset; hänellä oli kiire. Hänen yksilöllisyytensä oli voimakas ja väkivaltainen: aineen oli taivuttava sitä palvelemaan; meren, maan ja metsän oli muutettava muotoaan, jos Friedrich Fatabur sitä vaati.

Hän alkoi nyt raivauttaa leveätä maantietä Mustaankorpeen Vehkasuon ympärille, keskelle synkintä korpiryteikköä ja rämeitä. Rahaa ja aikaa upotettiin uskomattomissa määrin uuteen tiehen, josta ei ollut mitään näkyvää hyötyä. Luoja ties, mikä oli pälkähtänyt Hovin herran päähän! Hän tarvitsi muka ajotien nelivaljakolleen, ja tie raivattiin. Eikä siinä kyllin, sen piti olla joka paikasta niin leveä, että kahdet kaleskat mukavasti voivat sivuuttaa toisensa.

Hovin corps de logis oli valmis, puisto raivattu, maantie samoin: Fatabur saattoi siis aloittaa maalaisseigneurin elämänsä. Hovissa alkoi vieraanvarainen, huvitteleva aika. Se oli alati kukkuroillaan vieraita, läheisistä naapurihoveista, kaupungista ja aina Pietarista asti; kansainvälistä, kirjavaa seuruetta, jonka ainoana elämäntehtävänä näytti olevan humu ja ilonpito. Metsästysretket, naamiohuvit, venezialaiset illat, ajo- ja soutumatkat, puutarhajuhlat seurasivat toisiaan vaihtelevassa järjestyksessä. Siirryttiin hovista hoviin: Hovista Vonguriin, Vongurista Possuliin, Possulista Rasalahteen, Tervahoviin, Niemenlauttaan, — ja taas Hoviin.

Fatabur oli yhtä väsymätön huvien keksimisessä kuin oli ollut Hovia luodessaan; hän tarvitsi huvituksia kuten kaikki kiihkoaivoiset ihmiset. Hän rakasti soittoa ja tuotti soittoniekkoja Pietarista, hän hankki Hoviin kokonaista orkesteria varten tarvittavat soittimet. Hän pani toimeen Hovin alasalissa soittajaisia, joissa itse esiintyi selloineen. Mutta hänen erikoisalansa olivat kuitenkin naamiohuvit. Hän varusti läheisen kaupungin naamiaiset kokonaisilla juhlakulkueilla, joita viikkomääriä edeltäkäsin valmistettiin Hovissa; vankkureita ja pyörillä kulkevia veneitä täynnä karnevaalinukkeja, jotka Fatabur itse paperiseoksesta muovasi ja maalasi. Fatabur rakasti kaikkea yllättävää, juhlallisen tai karkean haaveellista; hänen nukkekulkueistaan ei puuttunut mulkosilmäisiä neekerejä eikä irvisteleviä koirankuonolaisia. Nuket ajoivat pitkin maantietä viisitoista virstaa kaupunkiin, suurten metsästysvankkurien seuraamina, joissa istui iloisia ja kevytjalkaisia paimenia ja paljaspovisia paimenettaria. Koko seurue palasi myöhemmin moninkertaisena Hoviin jatkamaan ilonpitoa puistossa, missä värilliset lyhdyt valaisivat lohikäärmeitten ja pallojen muotoisia pensaita, ja mistä kaksi tykinlaukausta sen keräsi aterioille.

Fatabur tunsi tällaisina iltoina päänsä kevyeksi ja vapaaksi; siinä ei tuntunut ainaista kipunoimista ja surinaa.

Talvisin toistuivat samat retket nelivaljakoin ja kilisevin kulkusin. Mutta pahat kielet kertoivat, että Fataburin puolison, inkeriläisen papintyttären kuoltua joku puuteriposkisista paimenimpysistä tai metsän jumalattarista harva se kerta eksyi niin kauas Hovin puiston sokkeloihin tai roomalaisiin ja kreikkalaisiin metsätemppeleihin, ettei päässyt lähtemään, ennenkuin rusosorminen Eos sen salli.

Keskellä loisteliasta ja ilakoivaa elämää kasvoi Fataburin ainoa tytär Dorothea. Kuusivuotiaana oli hänellä jo pietarilainen soitonopettaja; hän sai vitsaa, kun ei kyennyt lyhyillä sormillaan ottamaan oktaaveja; silloin hän eräänä iltana suurella mielentyyneydellä kynäveitsellä yritti katkoa vasemmasta kädestään sormien väliset jänteet! Ranskaa opetti hänelle mademoiselle Gaudillion, tanssia herra Bräutigam lähikaupungista; kahdeksanvuotiaana hän puhui viittä kieltä. Samana vuonna hän ensi kertaa esiintyi alasalin soittoilloissa, soittaen Mozartin fantasiasonaatin; hänen mustia, korville kiharrettuja hiuksiaan piteli ohut kultavanne. Läsnäolijoitten taputuksiin hän vastasi syvällä, herra Bräutigamin opettamalla niiauksella; sen jälkeen hän pääsi nukkumaan. Kuulijat olivat haltioissaan; ei kukaan aavistanut, millä hinnalla oli saatu kehittymään tämä varhainen, hämmästyttävä taituruus. Fatabur yltyi tyttärensä menestyksestä; hänen rakkaudessaan Dorotheaan oli samaa täydellisyyden intohimoa, kuten kaikissa hänen suunnitelmissaankin. Hän vaistosi lapsessa harvinaisen elämäntarmon, velvollisuudentunnon ja kunnianhimon, ja hän käytti näitä ominaisuuksia, pakoittaen hänet aamusta iltaan sormiharjoituksiin.

Dorothea kasvoi siis pienestä pitäin pilatuin hermoin; toisaalta ylen hemmotteleva, toisaalta ylen ankara kasvatus teki hänestä oikullisen, vallanhimoisen, mutta hyvin lujatahtoisen olennon; hänen kauneutensa puhkesi ensimmäiseen kukoistukseensa jo kahden- kolmentoista vanhana. Hän oli siro, pienirintainen, kaula yhtä leveä kuin kasvot, nenä hienosti käyrä, silmät tummat ja ylpeät.

Fataburin maahovielämää kesti jonkun vuoden, joitten kuluessa Dorothea ehti täysi-ikäisyyden rajalle; sitten tapahtui perinpohjainen muutos. Ei kuitenkaan aivan äkkiä, vaan vähitellen. Friedrich Fataburissa alkoi ilmaantua raskasmielisyyden oireita, jotka yhä tihenivät. Hän alkoi muuttua tuiki välinpitämättömäksi entisiin mielihaluihinsa nähden, mikään ulkonainen ei enää piankaan merkinnyt hänelle mitään, hän alkoi laiminlyödä maatilaansa, puistoansa, rakkaita temppelejään ja naamiaishuvejaan, yksin soitto-iltojaankin. Häntä alkoi kyllästyttää ihmisten seura, hän vetäytyi yhä enemmän yksinäisyyteen. Hän laiminlöi kutsuja eikä vastannut niihin vieraspidoilla; vähitellen lakattiin häntä kutsumastakin. Hänen aivojensa kiihkotila sensijaan jatkui yhä, vaikka toisella tavoin: se etsi uusia muotoja.

Hänen halunsa luoda oli kiihkeämpi kuin koskaan ennen, mutta hän tuhlasi sen kaikenlaisiin muille käsittämättömiin yrityksiin. Kahden vuoden aikana hän kasvihuoneessaan koetti saada syntymään mustaa ruusua; hän tuotti ulkomailta tummimmat ruusut, mitä käsiinsä sai, mutta muunnokset olivat aina sittenkin mustanpuhuvia, eivät milloinkaan sysimustia; lopulta hän kokeili keinotekoisilla väriruiskutuksilla. Kyllästyttyään ruusuihin ja värivivahduksiin, hän sisustutti itselleen kylkirakennukseen täydellisen työpajan, jossa oleili päiväkaudet. Sähkökokeilut olivat paraikaa muodissa, samoin lasipuhallus; Friedrich Fatabur kokeili kummallakin. Hänen onnistui vihdoin saada aikaan pieni keksintökin: uusi laji lasisia kumupohjia soittokoneita varten!

Tämä menestys pöyhistytti häntä; hänen aivoissaan syntyi sama unelma, mikä niin monesti on askarruttanut samanlaisia huonotasapainoisia aivoja kuin hänenkin: hän tahtoi luoda ikiliikkujan. Ikiliikkuja — omasta voimastaan, omasta pakostaan liikkuva, kuten aurinkokunnat ja tähdet, ikuisesti itsensä uudistava, itse oman voimansa ja liikuntansa lähde! Siihen mahtuisi Friedrich Fataburin koko rauhattomuus, joka armotta ajoi häntä takaa yhdestä yrityksestä toiseen, se muuttaisi hänen levottomuutensa liikkeellepanevaksi voimaksi. Ihmisen sammumatonta halua toteuttaa, ilmaista itseään, elää kauemmin kuin elää… Tässä se olisi kaikki, toteutuneena — ikiliikkujassa.

Fatabur vietti tästälähin yönsäkin työpajassaan. Hän liitti yhteen ja taas irroitti pyöriä, vipuja ja koneenosia, takoi metallia, puhalsi lasia, keitti sulattimessa seoksia, joitten tarkoitusta ei kukaan muu aavistanut kuin hän itse. Hänen niskansa punerti vahvasti niinä aikoina, kuten aina, kun jokin tuuma sai hänet täysin valtoihinsa, veri ruokki runsaasti aivoja. On hyvin mahdollista, että hänelle, viisikymmenvuotiaalle, nyt ikäänkuin yhdellä kertaa peloittavana selvisi kaikkien yritystensä katoava turhuus. Mitä oli kaikki, mitä hän oli saanut aikaan? Maa kantoi hänen, Friedrich Fataburin, leimaa, vain niin kauan, kunnes kasvaisivat umpeen tiet, jotka hän oli raivauttanut; hänen rakentamansa palzettot ja temppelit kätkivät itseensä lahoamisen idun; hänen maalaamainsa karnevaalinukkien kohtalo oli joutua virumaan vinneille. Kokonaiset pilvet puutoukkia, koiperhosia, ruosteen ja homeen itiöitä odotti vain aikaansa, tuhotakseen hänen elämäntyönsä. Kerran oli hänestä oleva jäljellä vain metallikirjaimet sellon varressa. Ikiliikkuja sensijaan, — kaikkien aikojen perpetuum mobile, — se oli samaa kuin elää ikuisesti.

Fataburin kamppailu kesti viikkoja ja kuukausia. Se oli sitkeä ja epätoivoinen, kuten elävän yksilön kapina kuolemaa, hävitystä ja unhoitusta vastaan. Mutta eräänä päivänä kuului kylkirakennuksen työpajasta hirveätä melskettä, särkyvän lasin ja metallin rusketta. Fatabur oli suurella sepänmoukarillaan yhdellä kertaa ruhtonut rikki kaikki tekeleensä sekä koko työpajan sisustuksen palkeista alkaen. Kaikki oli turhaa. Yksilön oli kadottava.

Fataburin nähtiin astuvan yläparvekkeelle; hän jäi seisomaan sinne, metsästyspyssy kädessä. Ukkospilvi oli juuri Hovin kohdalla, ei ollut kahta sekuntia salaman ja jyrinän välillä.

Friedrich Fatabur alkoi tähdätä muodottomaan pilvivyöryyn, laukaista pyssynsä aina heti salaman iskettyä. Se oli outo ja kaamea kilpa-ammunta. Kysymys, vastaus, kysymys, vastaus. Ihminen, maan asukas, kysyi luojaltaan tarkoitustaan, minuutensa kohtaloa, ja pilvien takaa tuli vastaus. Rankkasateesta huolimatta kerääntyi koko Hovin väki puutarhaan, naiset siunailivat, paha riivasi herraa! Mutta yläkerran avonaisessa ovessa, Fataburin takana, seisoi hänen ainoa tyttärensä Dorothea, kultavanne mustien hiuksiensa ympärillä. Fatabur tähtäsi ja ampui; kun pyssyn panos loppui, latasi hän uudelleen. Vastaa, siellä ylhäällä! Vastaa, jos olet olemassa! Miksi olet luonut minut näin epätäydelliseksi, näin kykenemättömäksi, ja kuitenkin pannut poveeni kipinän. Jos lienet luoja, täytyy sinun vihata puolinaisuutta ja janota täydellisyyttä. Minä uhmaan sinua. Minä kysyn sinulta tulella.

Näytelmää kesti neljännestiiman verran, jolloin ukkosen mahti alkoi heikentyä, ikäänkuin Fatabur olisi pakoittanut sen vaimentumaan. Hän ampui viimeisen panoksensa, heitti pyssyn ja meni sisään. Dorothea istui yläsalin etäisimmässä nurkassa. Fatabur kulki hänen ohitseen ja katsahti häneen; hänen raukeissa silmissään välähti. "Musta ruusu!" hän sanoi ja silitti Dorothean mustaa, kiiltävää päälakea. "Musta ruusu?" hän sanoi vielä kerran hellästi, nöyrästi. Dorothea ei liikahtanut. Hänen ohuitten huultensa puristus oli luja kuin aikaihmisen.

Tämän tapauksen jälkeen oli Fataburin sisäinen tarmo murtunut, ja hänen olemuksensa hajanaisuus ja levottomuus yltyivät yhä. Hänen liikkuva henkensä, joka aina ajoi jokaista aatetta takaa kyllääntymiseen saakka, jonka aina täytyi kustakin ajatuksesta, nautinnosta, tuskasta puristaa viimeinenkin pisara hekumaa tai kipua tai sisältöä, teki kuin täysikäännöksen. Hän oli tullut vakuutetuksi ajallisen elämän katoavaisuudesta, mahdottomuudesta luoda itselleen iäisyyttä maan päällä. Hänen sielunsa kääntyi tähtiä kohden joka merkityksessä.

Hän antautui nyt astrologiaan. Hän hankki itselleen kokonaisen kirjaston astrologisia ja salatieteellisiä teoksia, hän tutki Swedenborgia, hän asetteli itselleen ja tyttärelleen Dorothealle horoskooppeja ja kuulusteli tähdistä tulevaisuutta. Ihmiset alkoivat epäillä hänen järkeään. Hän antoi Hovin viljelykset lampuodin haltuun, hän astui enää tuskin jalallaan puistoon, hänen monet metsätemppelinsä rappeutuivat, ja suurta Vehkasuota kiertävää tietä käyttivät vain lampuodin halonhakkaajat, tuodessaan puita Mustastakorvesta, ollen sen ainoat ajomiehet; se kasvoi umpeen, ja Mustanjoen kevät-tulva hävitti siitä osan.

Loppuikänsä Fatabur vietti henkisessä tylsyydessä. Hänen tyttärensä, kaunis Dorothea, sensijaan oli näinä surullisina vuosina mennyt naimisiin pietarilaisen Leopold Raben kanssa, joka lunasti appensa kartanon. Tullessaan noutamaan morsiantaan Leopold Rabe antoi ripustaa Rakokiven rantapihlajan oksat täyteen oransseja; koko pitäjä siitä puhui; niitä ei oltu ennen nähty. Itse hän saapui lumivalkealla soutuvenheellä, äsken Englannista palanneena, poskiparta englantilaismallisena, kookasvartaloisena, Dorothea Fataburin istuessa rantapenkillä ruusunpunainen vannehame yllä, — oranssien alla, jotka riippuivat suomalaisen pihlajan oksilla, ikäänkuin olisivat ikänsä siinä kasvaneet. Rakokivi ristittiin siitä lähtien Dorotheensitz'iksi. Dorothea Fatabur seisoi vihillä syntymäpäivänään, täyttäessään kuusitoista. Häitten jälkeen nuori aviopari teki häämatkan Italiaan omilla vaunuillaan, eikä vuosi vielä ollut ehtinyt umpeen, kun Dorothea Rabe jo oli synnyttänyt esikoisensa samassa suuressa perhevuoteessa, missä nyt vuorostaan oli syntynyt hänen poikansa tytär.

2.

Friedrich Fataburin kreikkalaistemppelissä, jonka permannolle valo lankesi outoina, kirjavina läikkinä värillisten ikkunaruutujen lävitse, riippui seinillä hänen vävynsä, Hovin nykyisen omistajan, Leopold Raben koko esi-isäin muotokuvakokoelma. Se ei suinkaan ollut suuren suuri: Abraham Rabe, suvun kantaisä ja hänen puolisonsa, Elisabeth Maria Balzer sekä heidän kuusi poikaansa, joista Leopold Rabe oli nuorimman edellinen, kolme kummallakin puolella seinää.

Suku oli nousukassukua; nopeasti, satumaisen onnenkeikauksen kautta varallisuuteen ja hienostukseen kohonnutta. Sen oli käynyt hyvin tässä maailmansa; sillä oli ollut onnen tikapuut kehtonsa ääressä.

Kantaisä, Abraham Rabe, oli kreikkalaistemppelissä riippuvassa, tuntemattoman pietarilaisen taiteilijan maalaamassa taulussa kuvattu rikkautensa ja kunniansa päivinä. Hän läheni siinä iältään viittäkymmentä, mahdollisesti oli sen jo sivuuttanutkin; hänellä oli yllään siniverkainen hännystakki, kaulassa moitteeton röyhelö, rinnassa koreili ritarimerkki nauhoineen. Näin varustettuna hän oli muhkea katsella. Hänen nousukaspiirteensä olivat hyvinvoivat ja rehevät, silmät viekkaat, hymyilevät ja sangen hyväntahtoiset, kahvinruskeat, suu pieni ja hekumallinen, leuanpyöristys pettämättömän aistillinen. Tukassa ei näkynyt ainoatakaan valkeaa haiventa. Näitten englantilaismalliin sileäksi ajeltujen kasvojen verevässä pyylevyydessä ja olutpunerruksessa oli sekä entistä leipurinsälliä että rikastunutta oluenpanijaa, aavisti, että Abraham Rabe itsekin oli osannut tyhjentää haarikkansa. Niissä oli erinomaisen hilpeämielistä, loistavaa ja miellyttävää itsekkyyttä ja ilakoivaa, rynnistävää elämänhalua, mutta ruskeista silmistä säteili sen lisäksi äly ja oikean onnenpojan järkkymätön itseusko.

Abraham Rabessa oli jo itänyt rabelainen vaellus- ja seikkailuhalu, josta myöhemmin tuli muuan suvun itsepintaisimmin periytyviä ominaisuuksia. Raben suku oli aikoinaan siirtynyt Pohjois-Saksasta Itämeren saarelle, josta se sitten alkoi lähetellä haarojaan joka ilmansuuntaan. Siihen oli kaiken todennäköisyyden mukaan sekaantunut pisara vendiläistä verta, joka poltti siinä kuin kipinä. Sillä oli selvät paimentolaisvaistot, halu vaeltaa, kuulla herkeämättä korvissaan kaukaisten ja tuntemattomien seutujen ja rotujen kutsun, vastustamaton veto sekoittaa verensä kymmenkuntaan eri kansallisuuteen ja sittenkin säilyä puhtaana. Kaikesta vieraasta verestä huolimatta ilmestyivät kuitenkin rabelaiset rotutunnukset, matala, viileäviivainen otsa ja pyöreä, aistillinen suu, uudelleen kehdoissa, jotka keinuivat Länsi-Afrikan kuumepuitten alla tai kannettiin suomalaisen pihlajan katveeseen.

Oli säilynyt vanha alasaksalainen perhekronikka, joka kertoi Abraham Raben lähdöstä pohjoissaksalaiselta kotiseudultaan keisarinna Katariinan aikuista Pietaria kohden. Sen alku kuuluu näin:

"Ja kun kunniallinen ja arvon koulumestari David Erdmann Rabe oli opastanut esikoistaan Abrahamia kaikkinaisissa hyödyllisissä, niin myös Herrallemme otollisissa taidoissa, kuin ovat Vähä ja Iso Katkismus, Virsikirja ynnä Psalttari ja Herramme Pyhät Evankeliumit, ja kun yllämainittu Abraham Davidinpoika vielä oli kotikirkossaan nauttinut Pyhää Ehtoollista ja näin henkeään vahvistanut, niin sulki isä hänet esirukoukseensa, näin sanoen:

"'Poikani ja esikoiseni Abraham, nyt olen tehnyt menestyksesi eteen, mitä olen kyennyt, nyt mene ja katso, mitä maailma sinulle antaa, joka tosin on juuri julma lohikäärme ja monet nielee lihoineen ja luineen, ettei heistä pyrstöä eikä ruotoa jäljelle jää. Tässä on sinulle hopeinen kruununtaaleri, ja nyt mene Herran nimeen ja pidä itses Jumalan tykö äläkä katso ylön Hänen sanaansa eikä Hänen armopöytäänsä, vaan käytä niitä ahkerasti, ettes kiusaukseen lankeisi ja häpeään tulisi, ja nyt mene Herran nimeen.' Äiti pani Abrahamille salaa taskuun vielä kaksi guldenia ja itki, ja kaikki kolme sisarta, Beata ja Lotta ja Sophiechen itkivät, sillä heitä aavistutti, etteivät enää veljeänsä Abrahamia tässä elämässä näkisi, mutta veli Hans ei vetistellyt, vaan työnsi kätensä housuntaskuihin ja sanoi, niinkuin oli kuullut isänsä, koulumestari David Erdmann Raben sanovan: mene Herran nimeen! ja antoi hänen mennä."

Abraham Rabe oli yhdeksäntoistavuotias tullessaan keisarinna Katariinan aikuiseen Pietariin. Hänen pituutensa oli kolme kyynärää ja kolme tuumaa, hänen koko varallisuutensa isänsä kruununtaaleri ja hopeinen taskukellonauris. Hänellä oli Pietarissa muuan setä, joka jo aikaisemmin oli totellut rabelaista vaellusvaistoa ja saanut paikan hoviorkesterissa; tämä setä hommasi veljenpoikansa leipurinoppiin keisarilliseen hovileipomoon.

Abraham Raben elämä keisarillisen leipurin luona ei alussa missään suhteessa eronnut muitten leipurinoppilaitten elämästä; hän teki samaa työtä kuin kaikki muutkin, sotki joka jumalan ehtoo taikinan, hihat ylöskäärittyinä, lämmitti leivinuunia, lakaisi lattioita, makasi lautalavitsalla toisten kuorsailevien sällien parissa ja kuunteli heidän turinaansa tulevaisuudesta, jonka ylin vertauskuva kullekin kangasti paksun, kultaisen rinkelin muodossa. Abraham Rabe pysyi vaiti eikä milloinkaan ilmaissut tulevaisuudentuumiaan; totta puhuen hänellä ei niitä ollutkaan, mutta sensijaan jotain muuta, suuri, iloinen elämän uteliaisuus, oikea ahmattius; hän oli kyllä puraiseva palansa elämästä! Kello kolmelta he nousivat leipomaan, vierittivät leipiä ja työnsivät ne uuniin. Keisarillinen taikina oli erikseen, sen sekoitti mestari itse, ja siitä nousi kutkuttava maustimien haju.

Niin oli kulunut jonkun aikaa, eikä mitään sen merkillisempää ollut tapahtunut. Mutta eräänä päivänä sairastui se sälleistä, jonka toimena oli joka päivä viedä keisarilliset leivokset linnaan. Mestari tarkasti joukkoaan; hänen katseensa pysähtyi rügeniläiseen lukkarikoulumestarin poikaan. Muhkea poika, silmät rohkeat ja vallattomat, pituus kolme kyynärää ja kolme tuumaa, pää poikamaisesti kallellaan, ja elämänhalua pursumassa joka huokosesta!

Vaali sattui Abraham Rabeen. Sälli sairasteli aikansa ja kuoli, ja niin jäikin hänen toimensa yhdeksäntoistavuotiaalle Abraham Davidinpoika Rabelle.

Abrahamin elämä ei itse asiassa muuttunut tämän tapahtuman johdosta; se oli samaa leipomista, uunin lämmittämistä, hikoilemista, makailemista kuin ennenkin. Mutta siihen oli tullut lisäksi ihme, ikäänkuin unennäkö, johon hän tiettynä hetkenä vaipui. Ja tämä unennäkö oli täynnä kultaa, purppuraa ja norsunluuta.

Kello yhdeksän aamulla Abraham tästä lähin hankasi terveväriset kasvonsa kiiltävän puhtaiksi, pukeutui valkoiseen leipuriesiliinaansa ja lakkiin ja lähti linnaan, kori käsivarrella. Hänen täytyi sivuuttaa lukemattomia vartijoita ja kamaripalvelijoita. Hän kulki useitten ja pitkien salien läpi, jotka tuntuivat hänestä loppumattomilta. Niitten upeus ja korkeus, lattian ja katon koristeet, huonekalujen kulta ja silkki, kuvastimet, jotka olivat kuin viileitä vedenpintoja, suuret, ikäänkuin liikuskelevat ja elehtivät maalaukset seinillä, — kaikki hämmensi häntä, hän epäili todella näkevänsä unta, hän kompasteli liukkaalla lattialla, arkaili omia askeleitaan. Mutta samalla hän tunsi outoa ja mieluista levottomuutta, kaikki hänen nuoret aistinsa heristyivät tätä prameutta vastaanottamaan, hän viivytteli, alkoi katsella ympärilleen, rohkein, nauttivin, omistushaluisin silmin. Kummallisia hyvän olon väreitä kulki hänen nuoren olemuksensa lävitse. Hän olisi suonut, että koko maailma olisi ollut yksi ainoa suuren-suuri sokerikakku, vaahtokermaa päällä. Herkkusuu, herkkusuu, hän sanoi itselleen.

Viimeinen ovi aukeni, hän joutui jonnekin puolihämärään, paksut, silkkiset verhot estivät häntä näkemästä, ihmeellisiä tuoksuja tunkeutui hänen nuoriin ja ahnaisiin sieraimiinsa. Valkoinen, hyvin täyteläs käsi, joka säkenöi sormuksista, ojentui kohti hänen leivoskoriaan ja valitsi umpimähkään leivoksen; sen jälkeen sama käsi ojensi sen hänelle. Hän otti sen vastaan, rohkenematta koroittaa katsettaan; suuriakaan kursastelematta hän alkoi sitä pureskella. Tämä kuului hänen toimeensa, hänen oli Hänen Majestettinsa keisarinna Katariinan nähden syötävä leivos, "koska keisarinna myrkkyä pelvolla ajatteli". Ja vanha kronikka lisää lohduttavasti: "Se maistui hänestä makoiselta, sillä eipä hovileipuri totta totisesti huonoimmasta taikinasta keisarillisia kyrsiä leiponutkaan."

Ovet sulkeutuivat hänen jälkeensä, hän oli kadulla, suurkaupungin niljakas sumu ympäröi häntä. Hän oli taas kuumassa leipomossa, hikoilevien, isoäänisten toveriensa parissa. Hän heräsi kuin unennäöstä. Ja hän alkoi odottaa tätä unennäköä. Se tuntui hänestä todellisemmalta kuin kaikki muu. Hänen oli sietämätön ikävä kullanloistavia saleja, kiiltäviä lattioita, salaperäistä tuoksua. Mikään ei enää merkinnyt hänen elämässään mitään kuin tämä aamuhetki. Joku vieras teki hänen työnsä, joku vieras sotki taikinan, vieritti leivät.

Eräänä päivänä keisarinna kysyi häneltä, hänen paraikaa pureskellessaan leivosta:

"Mikä sinun nimesi on?"

Abraham Rabe ei ollut milloinkaan kuullut tätä ääntä, keisarinna ei tähän saakka koskaan ollut häntä puhutellut. Leivosten valinta ja syönti oli tapahtunut aina täydellisen hiljaisuuden vallitessa.

"Abraham Davidovitsh, teidän majesteettinne", hän änkytti.

Hänen edessään oli häikäisevä koko silkkiä, kultaa, jalokiviä ja valkoista ihoa.

"Olenko nähnyt sinut ennen, Abraham Davidovitsh?"

"Teidän majesteettinne, minä olen kolmen kuukauden ajan tuonut teidän majesteetillenne vehnästä."

"Hyvä. Kuinka vanha olet, Abraham?"

"Yhdeksäntoista, teidän majesteettinne."

"Hyvä, se miellyttää minua, Abraham. Kuinka pitkä olet?"

"Kolme kyynärää, kolme tuumaa, teidän majesteettinne."

"Hyvä, se miellyttää minua. Abraham, sinä voit pyytää, minkä armon haluat."

Alasaksalainen kronikka, tämä hilpeämielinen selonteko "Unkel Abrahamin" ihmeellisistä vaiheista keisarinna Katariinan hovissa, jatkaa:

"Tuhat tulimmaista, nielaisipa Abraham silloin vikkelästi loput leivoksesta ja sanoi kumartaen niin syvään, että leipurilakki hipaisi keisarillista lattiaa: 'Teidän majesteettinne kaikkein korkein armo on niin sydäntäni sykähdyttänyt, että aivoitukseni on typeryydellä lyöty. Antakoon sentähden hänen keisarillinen armonsa minulle viikon ajatusaikaa.'

"Tämä puhe kelpasi keisarinnalle, ja hän viittasi vasemmalla kädellään, mikä merkitsi niin paljon kuin: nyt voit mennä!

"Mutta kadulle tultuaan tunsi Abraham Davidinpoika povessaan vimmatun tappeluksen. Siellä istuskeli kuin kaksi eri Abrahamia, jotka kumpikin pitivät oman päänsä. Ne huusivat ja reuhasivat niin, että pää oli pyörälle mennä. 'Juuttaat, riitapukarit, peijuonit!' hän huusi heille nyrkkiä puiden. Mutta Abrahamit tappelivat vain vimmatusti ja kävivät molemmat hänen kimppuunsa.

"'Aasi, pökkelö, latuskainen kampela! Entä jos keisarinna unohtaakin koko asian, kun et heti pyytää hoksannut. Etkä tohdi itse puhua, ennenkuin hän sinua puhuttelee. Pässinpää olit, Abraham!'

"Mutta Abraham N:o 2 vastasi: 'Mitä tyhjiä vatkutat? Ei ollutkaan se eilisen pojan temppu, vaan aikamiehen teko. Ei huolta mitään, Abraham! Nyt ehdit tuumia tämän kohdan pitkin ja poikin.'

"Siihen sanoi Abraham N:o 1: 'Mitäs jos ottaisin ja sanoisin: armon rouva, antakaappas minulle satatuhatta hopearuplaa?'

"'Äläpäs', sydämystyi Abraham N:o 2, — 'kaunis juttu, poikaseni. Entä jos keisarinna julmistuu ja käskee sinun hakea satatuhattasi siperialaisista hopeakaivoksista. Noudappas ne sieltä, käenpoikaseni.'

"Nyt tuskastui Abraham N:o 1. 'Mitäs minun sitten pitää tekemän?'

"Abraham N:o 2: 'Ja sen minä vain sinulle sanon, älä pyydä häneltä rahaa. Malta mieles, aasi, isäsi David Erdmann Raben siunaus rakentaa sinulle vielä huoneita. Rahvas juo kuin reikä ja aina vain samaista siunattua votkaa. Mitäs jos panisit heille lasillisen bieriä, oikein kunnon stralsundilaista, tai vaikkapa itse William Jackin englantilaista olutta. Ihmiset olisivat iloisia, mutta järki jäisi. Niin, niin, Abraham poikaseni, tämä on neuvoni, rupea olutpanijaksi.'

"Niin kiistelivät Abraham N:o 1 ja Abraham N:o 2 sydänyöhön saakka. Kovalla lautalavitsallaan maaten Abraham Rabe tunsi, kuinka ne painiskelivat hänen sisuksissaan, niin että lavitsa rusahteli. Vihdoin sai uni heistä voiton, mutta kello kolmelta he yhdessä astuivat taikinatiinun ääreen ja olivat heti tukkanuottasilla. Hän kuuli heidän soimaavan toisiaan aasiksi, nahjukseksi, jänishousuksi ja sitäkin hullummaksi. Mutta kun he kyllin olivat toisiaan peitonneet, jäi kuin jäikin Abraham N:o 2 voittajaksi. Niin oli temmellys tauonnut, ja Abraham saattoi lähteä leivoksineen linnaan."

Vanha kunnon kronikka on erinomaisen siveä ja pidättyväinen; ehkäpä se myöskin oli hieman ymmällä, oliko todella niin suuri kunnia kohota leipurinsällistä keisarilliseksi rakastajaksi. Se kertoo vain, että keisarinna suvaitsi antaa Abrahamin odottaa turhaan kahdeksan päivää, jona aikana Abraham oli halkeamaisillaan kiukusta ja itsesyytöksistä, mutta senjälkeen otti hänen pyyntönsä armoihinsa ja omasta aloitteestaan tarjosi hänelle rakennuspalstan Nevskin varrella ja kolmekymmentätuhatta hopearuplaa.

"Ja Abraham lankesi polvilleen ja rukoili itse taivaan Luojaa lahjoittamaan runsaasti laupeutta Hänen Majesteetilleen, ja keisarinna heltyi ylen helläksi ja iloitsi, että hänen hovileipurinsa oli toista maata kuin faaraon hovileipuri, joka kepposistaan sai hirttonuoran palkakseen."

Abraham Rabe ei enää tästä lähtien vienyt leivoksia keisarilliseen linnaan, hän rikastui nyt nopeasti, kadotti vaellushalunsa ja kohosi kronikan mukaan kauppiassäätyyn ja lopulta kaupunginneuvostoon ja suureen arvoon.

Kolmenkymmenen vuoden ikäisenä Abraham Rabe nai Elisabeth Balzerin, kauniin ja hyvämaineisen porvaristyttären, jonka kanssa hänellä oli kuusi poikaa.

Fataburin temppelissä riippuvassa maalauksessa Elisabeth Rabe esiintyy kunnianarvoisena, luonnon vaatimat tehtävänsä jo täyttäneenä matroonana, rikkaana porvarisrouvana, joka syvään uurretun leningin liiviä pingoittavilla rinnoillaan oli ruokkinut kokonaisen uuden, rikkauteen ja tietoon rynnistävän suvun.

3.

Ensimäinen tuoksu, mikä kohtasi vastasyntynyttä rabelaista tyttölasta Fataburien isossa vuoteessa Hovin kylkirakennuksessa, oli jasmiinin. Kapea, pieniruutuinen kaari-ikkuna oli raollaan, ja valkeain musliiniuutimien taakse tunkeutui alaverannan penkereeltä tuhanten kermanvaaleitten kukkaterien tuoksu.

Se oli imelähkö, hienosti raukaiseva, sydänkesäinen.

Hänellä oli muuten ollut erinomainen ja sopimaton kiire kirjavaan elämään, tällä rabelaisella tyttölapsella. Olisi voinut luulla hänen aikovan hyvin kiihkeästi vaatia siitä osansa. Hänen syntymänsä sydänkesällä oli yllätys. Kaikkien ennakkolaskujen mukaan sen olisi pitänyt tapahtua vasta kuukautta myöhemmin kaupungissa, missä hänelle oli valmiiksi varattu lääkärit, viisaat vaimot ja kokonainen korillinen pienen-pieniä vaatteita. Mutta hänenpä päähänsä pälkähtikin tulla maailmaan jasmiinien kukinta-aikana ja tuottaa tulonsa äkkiarvaamattomuudella paljon häiriötä Hovin nykyään ylenmäärin säntillisessä elämässä.

Seurauksena oli, että rabelainen tyttölapsi sai ensi matkallaan tulla toimeen enemmän tai vähemmän omin neuvoin ja tyytyä verhokseen setä Koljan, puolalaisen eversti Wrenskyn paitaan, ensimmäiseen vaatekappaleeseen, minkä päättömäksi säikähtynyt palvelustyttö sai siepatuksi. Tämä kahdeksantoistavuotias hämäläistyttö oli muuten ainoa ihmisolento, joka oli läsnä Raben suvun nuorimman syntyessä, sillä Mummulin osanotto oli päättynyt siihen, että hän oli luovuttanut huoneensa ja vuoteensa, lähettänyt kaksivaljakon läheiseen kaupunkiin ja joka neljännestunnin kuluttua ilmestynyt kynnykselle kysymään miniänsä vointia.

Puolalaiseen paitaan käärittynä Katinka Rabe nyt äitinsä vieressä maaten suoritti ensimmäisen vastaanottonsa.

Mummuli, vanha rouva Dorothea Rabe, tunnusteli vastasyntyneen kissamaisen pyöreää, tiheän tumman tukan peittämää päätä, matalaa, suoraa otsaa, miltei ympyriäistä suuta ja pitkiä jäseniä, ja sanoi ranskaksi tyttärelleen, Agnes Wrenskylle:

"Une vraie Rabe, — Dieu soit bénit!"

"Eine echte Rabe", hän toisti hyvänsuovasti kehoittaen miniälleen, joka aroin, lauhkein silmin vuoroin katsoi anoppiinsa, vuoroin vastasyntyneeseen, otsassa kaarevat, huolestuneet rypyt. "Gott sei Lob und Dank!"

Maria Rabe loi silmänsä alas, hän ymmärsi: ainakaan ei lapsi ollut mikään Blom!

Sen jälkeen Mummuli kääntyi matami Petterssoniin, joka kolmileukoineen, juoruineen ja laukkuineen oli vyörynyt vaunuista ja nyt epätietoisena availi laukkuaan, — tällä kertaa armollisin elein:

"En äkta Rabe, madam Petterson, Gud ske lof!"

Jos kenenkä, piti toki Mummulin tietää, mikä oli oikea Rabe, mikä ei, — hänen, joka, vaikka itse vieraasta suvusta lähtöisin, oli synnyttänyt maailmaan neljä oikeata Rabea, täsmälleen aina neljä vuotta kunkin lapsen väliä!

Hän seisoi vuoteen jalkopäässä, lyhyenä, lihavahkona, pieni, harvinaisen kaunismuotoinen pää mustan pitsitanun verhossa, jonka alta kaksi harmaantuvaa, hyvin säännöllistä kierresuortuvaa ulottui kaulalle. Sileistä kasvoista tuikahti kaksi älykästä, tummaa valtiatarsilmää.

Eikä mikään olisi estänyt Mummulia kertaamasta samaa tärkeää vielä virheettömimmillä englannin-, venäjän- ja italiankielillä, vieläpä mehevimmällä viipurinmurteellakin!

Maria Rabe jäi yksin vastasyntyneen kanssa. Hänen kätensä lepäsivät vihreällä silkkipeitteellä, isot kädet, täynnä teerenpilkkuja. Ohuet, silkkikuituiset hiukset olivat kahdella pikkuruikkuisella palmikolla; venyneissä korvalehdissä entisten renkaitten arvet.

Saunakukkateen ja jodin haju taisteli jasmiinintuoksun kanssa. Puutarhasta kuului Mirka Wrenskyn venäläisen imettäjän ja Sofia Ivanovna Billerin äänet. Sitten alkoi hienokseen sataa, kaikki hiljeni, kuului ainoastaan sateen ääni jasmiinipensaikosta.

Maria Rabe tunsi suurta heikkoutta, hän vaipui horroksesta toiseen. Mutta joka kerta hänen tuntoihinsa tullessaan ilmestyi sama ajatus, mikä oli häntä seurannut koko tämän hänen ensimmäisen ja myöhäisen raskautensa ajan.

Hän tunsi itsensä, ruumiinsa, sielunsa, koko olemuksensa vain ikäänkuin läpikulkupaikaksi jollekin vieraalle, mikä hänessä oli kasvanut, hänestä kuukausmääriä ravintonsa saanut ja nyt hänen ruumiinsa kautta elämästä osalliseksi pyrkinyt.

Hän oli antanut lapselle elämän, ei muuta. Kaikki muu oli vierasta, ei lihaa hänen lihastaan, eikä verta hänen verestään. Hän tunsi nyt jo vastasyntynyttä kohtaan samaa arkuutta, mikä häntä aina kesäisin kalvoi Hovissa Raben suvun parissa, Mummulin, Grosspapan, miehensä sisarten, veljien, kälyjen, lankojen ja sukulaisten keskellä.

Hän oli tosin synnyttänyt sen, mutta Mummuli oli oikeassa, kuten aina, — se oli alun alkaen oleva Rabe, oikea Rabe. Hovi oli ottava sen haltuunsa, omistava sen omakseen, riistävä sen häneltä, kuten se joka kesä otti häneltä hänen miehensä, poikapuolensa, yksin palvelijansakin.

Kaikki oli täynnä vierasta ja hänelle sisimmässään iäti vieraana pysyvääkin henkeä, huone, vuode, jasmiinit!

"O store, allsmäktige Herre Gud!" Maria Rabe rukoili, hänen kätensä liittyivät ristiin silkkipeitteelle. Vastasyntynyt sensijaan nukkui, tällä kertaa serkkunsa Mirka Wrenskyn kapaloissa, sinertävä nyrkki pyöreällä suullaan.

"Herre Gud, — Jesus, vår Frälsare, — älä anna tälle lapselle ajallista kauneutta, joka on kuin ruoho, mikä tänään kukoistaa ja huomenna pätsiin heitetään ja vie synnin, kiusauksen ja kadotuksen teille. Anna hänen olla samanlainen kuin kaikki muut, — kuin kaikki muut…!"

Wilhelm Raben pojat ensimmäisestä avioliitosta, äskensyntyneen tyttölapsen velipuolet, olivat vihdoin saaneet vanhan Fataburin aikuiset leikkitykit pylväsportailla kuntoon.

Kuului pamaus, joka herätti vaakkuvia vastalauseita rantakujan koivuista.

Vastasyntynyt aukaisi silmänsä, jotka olivat kuin kaksi tyhjää, tummaa kalvoa, — ne eivät nähneet mitään, yhtä vähän kuin korvatkaan kuulivat, — sielu niissä nukkui yhä hiljaista, ulkomaailmasta tietämätöntä untaan.

4.

Maria Raben ja matami Petterssonin yhteisistä ponnistuksista ja edellisen kyynelistä huolimatta, ei Maria Rabe kuitenkaan kyennyt itse imettämään vastasyntynyttä; siihen ei voinut kerrassaan mitään. Mummuli määräsi siis otettavaksi imettäjän. Piispansaaresta tuotiin muuan seitsemäntoistavuotias tyttö, joka oli palvellut vuoden venäläisen upseerin perheessä, missä puolalainen tensikka oli laittanut hänelle lapsen. Vartavasten kutsuttu lääkäri tutki hänet ja julisti täysin terveeksi eikä toisin voinut ollakaan; hän oli tanakkaa tekoa päästä jalkoihin. Hänen nimensä oli Anni Syrjänen, ja hän lauloi aina, milloin ei syönyt tai puhunut. Hän ei tosin saanut niin koreita helyjä ylleen kuin Mirka Wrenskyn venakko, joka kulki päässä tulipunainen silkkitanu nauhoineen, — mutta uusi karttuunileninki lohdutti hänet täydellisesti. Hänen kolmiviikkoinen poikansa sitävastoin jäi ruokolle Piispansaareen muutaman kalastajanlesken luo, sai kuukauden kuluttua poltteita ja kuoli. Kukaan ei häntä surrut, ei edes hänen oma äitinsä, eikä kenenkään mieleen juolahtanut pitää muuta kuin tuiki luonnollisena, että Katinka Raben elämä heti alussa maksettiin kokonaisella ihmishengellä.

Alkaa siis kasvaa uusi ihmisolento, omien salaisten lakiensa mukaisesti. Kirkonkirjassa hänen nimensä on kokonaisuudessaan Catharina Dorothea Adèle Maria Rabe, mutta siitä huolimatta kaikki sanovat Katinka. Hänen vanhemmikseen on merkitty Wilhelm August Rabe ja hänen vaimonsa toisesta avioliitosta Maria Gustava, omaa sukua Blom, mutta todenteolla hän on myös Friedrich Fataburin, inkeriläisen papintyttären, Abraham Raben, Elisabeth Balzerin, Ananias Blomin, Dorothea Fataburin jälkeläinen. Olisi turha luulla, että luonto tätä pientä ihmisalkua varten olisi vaivautunut luomaan jotain aivan uudenuutukaista, kun sillä kerran oli käytettävänään näin suuri joukko valmiita aineksia. Päinvastoin, kaikki kertaantuu, kaikki on jo ollut ennen olemassa: ylähuulen yhteydessä pysymätön, aina avoin alahuuli, sileät, kihariin taipumattomat hiukset, silmätkin, joista toinen on lyhyt-, toinen taas pitkänäköinen. Uutta, todella uutta on vain yhdistelmä, jonka nimi on Katinka Rabe. Milloinkaan eivät solut, nuo pikkuiset, liikkuvat renkaat, liity kohtalokkaassa karkelossaan juuri täksi kuvioksi. Se on vain tämän kerran olemassa, tällä avaruudessa kieppuvalla tähdellä, vain tämän ainoan kerran, ei koskaan ennen eikä jälkeen.

Elämä kajastaa vielä kuin läpi syvän kuullon. Niinkuin katsoisi sitä läpi vesikerroksen tai paksun lasin, pyöreän pullonpohjan, näkee eikä näe. On liikuntaa, hyörinää ja puuhaa, johon itse ei ota osaa; on vielä kuin kaiken ulkopuolella; on valoja ja ääniä, joitten merkitystä ei tiedä.

Valkoinen, punaraitainen matto juoksee kuin valkohiekkainen tie. Huone näyttää siltä kohden jatkuvan loppumattomiin, samoin kuten valkea mattokin, mutta kun yrittää kontata kauemmaksi, on edessä kova, kiiltävä seinä. Edemmäksi ei pääse. Ja ihmeellisintä on, että tässä seinässä asustaa toinen Katinka.

Tällä toisella Katinkalla on samanlainen ahdas, punainen kudottu leninki kuin oikealla Katinkallakin, kireästi suitut hiukset ja punainen pyörökampa, ohimot täynnä tiheitä pikkuhiuksia, kaulassa kaksinkertainen ketju alabasterihelmiä. Hän nauraa, kuten Katinka, silmät yhtenä nokiviiruna, hän nyökkää, aukoo suutaan, tuijottaa pää kallellaan, kuten Katinka.

Kuka hän on? Hän on elävä, kuten Katinka, sillä hän liikkuu. Hän ei ole kuten taulut seinillä. Mutta kuitenkaan häntä ei ole olemassa. Hän lähentää huulensa suuteloon, kuten oikea Katinka, ne ovat jo aivan lähellä, puoliraollaan. Mutta yht'äkkiä Katinka tuntee kylmän, liukkaan lasin, ja hänen hengityksensä huuru himmentää toisen Katinkan. Hän ponnahtaa taaksepäin, — toinen Katinka samoin. He tuijottavat toisiaan tummin, murheellisin silmin, — he eivät voi siis yhtyä?

Kiiltävän seinän takana häntä ei myöskään ole. Siellä ei ole muuta kuin tomunöyhtää. Häntä ei ole missään.

Kuka tietää, mitä kerran tapahtuu? Ehkä jonakuna päivänä tuo toinen rupeaakin aivan itsenäiseksi, ei enää huoli kuvastella Katinkaa, vaan astuu ulos punaisista puitteista ja menee menojaan.

Ja oikea Katinka nyökäyttää merkitsevästi päätään toiselle Katinkalle. Tuo toinen, hän menee, minne Katinka ikinä ei pääse, hänelle ei ole olemassa seiniä, ovia, lukkoja eikä kattoja. Hän menee kuten savu, kuten tuuli.

Päivä paistaa. Katinkan kädet ovat tiukasti ristissä selän takana, — on varovaisinta niin. Sillä aivan hänen uteliaan tylppänenänsä edessä riippuu iso, lihava lehti, avoin kuten heleänvihreä viuhka, jonka läpi aurinko kuultaa. Lehti näyttää kuolleelta, elottomalta, se ei liiku kuten eläimet, eikä se myöskään ole lämmin koskea. Mutta kuitenkin se elää, se on aivan äsken putkahtanut kotelosta, joka vielä riippuu kuihtuneena sen tyvessä. Siinä risteilee viheriöitä suonia, kuten verisuonia Katinkan ranteessa.

Ja sitten… Katinka on saanut selville, että tämä paksu, hyvinvoipa lehti osaa tuntea kipua, mikä on paras todiste sen elävyydestä. Se ei tosin huuda, se on mykkä. Mutta se itkee. Se vuotaa verta, sillä on kyyneleet. Kun Katinka upottaa siihen kyntensä, niin herahtaa heti kirkas pisara, joka hyytyy tahmeaksi sokerinesteeksi.

"Kukkane itköö!" Anni sanoo.

Ja Katinka toistaa, paremmaksi vakuudeksi ääneen:

"Ei Katinka koske kukkaan, — kukka itkee."

Yhtäkaikki hänen hyppysiään kutiaa, hän tahtoisi välttämättä nähdä lehden itkevän.

Se riippuu hänen edessään houkuttelevana, täynnä hiljaista elämää. Katinkan mahdissa on saada se itkemään, vuotamaan verta, tuntemaan tuskaa ja kipua.

Lehti on liikkumaton ja kuollut, mutta Katinka tahtoo sen elävän.

Ja samassa tuokiossa hän salaman nopeudella vajottaa kyntensä rehevään, äsken puhjenneeseen lehteen.

Hän istuu lattialla, sylissä helmiäishohtoinen näkinkenkä, niin iso, että hänen täytyy kaksin käsin kohottaa se korvansa juureen. Hän saa sen vain sunnuntaisin käsiinsä, lasikaapista, jossa on muitakin yhtä ihmeellisiä esineitä.

Se on ollut ennen merenpohjassa, kalliossa kiinni, vihreätä, suolaista vettä yllään ja ympärillään uiskentelevia merihirviöitä.

Se soi. Se on typösentyhjä, ja kuitenkin se soi.

Aallot laulavat koralliriuttoihin rauetessaan, laulavat palmut, laulaa sadekin, joka on kuin vuotavaa päivänpaistetta.

Kaukaisilta rannoilta viittailee kuin erivärisiä käsiä, eebenpuunmustia, kuparinpunaisia, teenkeltaisia. Kaikki kutsuvat. Kaikki tahtovat näyttää omat ihanuutensa. On vain kuultava kutsua.

Varhaisia, aikaisia kuvia, kuten irtolehtiä suuresta kuvakirjasta. Koko lapsuus on vielä kuin suuri, musta ja pyörivä kuvakaappi, jota katsomaan isä kerran Katinkan vei: toinen kuva tulee, toinen menee, yhteyttä ei niillä ole kuin siteeksi.

5.

Katinkan elämä on yhä samaa suloista hapuilemista, kompastelua ja ihmettelyä. Kuitenkin alkaa kaikki vähitellen kuin hahmoittua, muuttua muodoiltaan kiinteäksi, esineet ja ihmiset, Katinkan oman pikku ruumiin ulkopuolella. Oppii eroittamaan edes muutamia ryhmityksiä, vetämään joitakuita rajaviivoja, oppii sijoittamaan muutamat ihmiset lähelle, toiset kauemmaksi.

Mutta arvaamattoman pitkälti kuluu sittenkin aikaa kotiutuessa maailman ja ihmisten suhteitten sokkeloihin. Tuossa on nyt esimerkiksi Anni. Ulkonaisesti hänessä tosin ei ole mitään salaperäistä. Päinvastoin, koko hänen ulkonainen olentonsa on omiaan herättämään selvän ja turvallisen tunnon. Hän on vanttera, vyötäisistä lyhyt, povi kiinteä ja korkea, toinen valkea leuka hyväntuulisesti toisen alle pyöristymässä, silmät pienet, iloisen harmaat, kulmakarvoja tuskin nimeksi ja suussa kolmekymmentäkaksi valkeaa hammasta viisaudenhampaineen päivineen. Hänellä on lyhyet, lujat kädet, jotka jakavat hyväilyjä ja lyöntejä yhtä auliisti.

Katinkan suhde Anniin vain on jollain käsittämättömällä tavalla toinen kuin muihin.

Siinä on jotain salaperäistä, selittämätöntä, mikä ei selviä kysyen eikä puhuen. Anni on ikäänkuin Katinkan erikoisomaisuutta talossa, aivan kuten ristikkosänky tai nelihyllyinen kaappi, jotka ovat vakituisesti vain häntä, Katinkaa, varten hankitut, joita ei muuten olisi olemassakaan. Aivan samoin on Annin laita, hänkin on olemassa vain Katinkaa varten, hänen takiansa, — Anni semmoisenaan, ilman Katinkaa, olisi sula mahdottomuus.

Tästä Annin erikoisasemasta seuraa kaikenlaisia oikeuksia, joita ei Katinka myöntäisi vapaaehtoisesti kellekään muulle maailmassa. Anni voi tuittupäissään sättiä Katinkaa penskaksi, räiskiväksi katajapensaaksi, mustalaisvekaraksi, tukistaa ja riuhtoa korvalehdistä, vieläpä lyödäkin, jolloin Katinka taas vuorostaan puree ja potkii vastaan minkä kerkiää. Mutta tästä kaikesta ei synny, kumma kyllä, mitään kaunaa heidän välilleen; hetken päästä on heidän kummankin kiukkunsa lauhtunut, he ovat yhtä helliä kuin tuonnoinkin, kavahtavat toistensa kaulaan, halaten niin että henki on mennä. Ikinä ei Katinka sallisi sentapaista kohtelua keittiö-Taavan tai ompelija-Iidan taholta.

Katinkalla on hämärä tunto siitä, että Anni jo varhaisista ajoista on ollut häntä lähellä. Kuinka varhaisista, sitä ei voi tarkalleen tietää. Mutta niitten täytyy varmasti olla hyvin aikaisia. Oli olemassa ikäänkuin joukko hyvin, hyvin varhaisia tuntoja, sanoin sanomattomia muistoja, pikemmin ruumiiseen kuin sieluun pysähtyneitä, mitkä liittivät hänet Anniin, — lämmön, mieluisan unen, kylläisyyden tuntoja. Annista oli kerran lähtenyt lämpöä ja ravintoa: jonakin aivan aikaisena ikäkautena, mihin Katinkan tietoinen muisti ei ulotu, on hänessä ollut olemassa kaikki, mitä Katinka silloin elääkseen tarvitsi. Nämä ajat olivat tosin ohitse. Mutta nuo varhaiset, mieluisat tunnot olivat yhtyneet: niistä oli tihentynyt ehdottoman turvallisuuden tunto. Se uhosi Annista yhä kaikkien muitten hämärien muistojen ohella.

Eräänä päivänä Katinka sai jostakin tietoonsa, ties mitä teitä, että imettäjällä aina piti olla lapsi. Tämä tieto vaikutti suorastaan mullistavasti hänen mielikuvitukseensa; hän teki siitä heti tarpeelliset johtopäätökset. Asia oli päivänselvä: Anni oli ollut hänen imettäjänsä, siis täytyi hänellä olla lapsikin. Mutta siinäpä nousikin mutka, Katinka ei ollut milloinkaan kuullut Annin lapsesta hiiskahdustakaan, vielä vähemmin sitä nähnyt. Kukaan ei ollut edes maininnut sitä, ei Anni itse eikä muut; sen olemassaolo oli arvoituksellinen, lievimmin sanoen epäilyksenalainen.

Illalla, kun Anni tapansa mukaan veti alas kaihtimet ja peitteli Katinkan vuoteeseen, Katinka, peite leukaan saakka vedettynä, katseli tiukasti Annia.

Hänen ajatuksensa sukelsi luoja ties mitä umpivesiä ja pulpahti äkkiarvaamatta pinnalle kuin kupla.

"Anni, — mikä se on, rintaveli?"

"Mikä rintaveli?" kysyi Anni, pahaa aavistamatta.

"Se on sellainen veli, joka ei ole oikea veli, mutta ei velipuolikaan, — joka on saanut samaa rintaa", toimitti Katinka.

Anni pisteli harvakseen hiusneulansa hampaitten väliin, kiertääkseen uudestaan niskanutturansa ja ikäänkuin kootakseen aikaa vastaukseen.

Ja neulat yhä hampaissa hän sanoi, joka ässää sihistäen:

"Kuulkaas tuot' penskaa, mitä se haasteloo… Vai viel'…"

Katinka, pää pieluksella, katseli alhaalta ylöspäin Annin tukevaa, pyöristyvää leukaa, joka sekin, ties miksi, oli täynnä samaa turvallisuuden tuntoa, mitä tiiviit, kiiltävät hampaat ja pehmeä, korkea povi.

"Se sinun lapsesi on minun rintaveljeni", hän selitti hellittämättömän totisena ja yhä Annia alhaalta ylöspäin katsellen.

Annin vereville kasvoille nousi puna aina hiusmartoa myöten.

"Mikä laps' —? Jumala varjelkoon!…"

Hän aikoi nousta, mutta Katinka kieppui samalla hänen kaulassaan.

"Sinä olet ollut minun imettäjäni. Ei voi imettää, jollei ole ollut lasta."

Anni kiemurteli ja hytki.

"Kasso mokomaaki, mitä o' oppint! Vai laps… Päästät sie siin paikass' miu hiuksein irt', kärkäsrouva, muutama!"

Mutta Katinka oli kiinni kuin takiainen.

"Se onkin se rintaveli. Se on minun veljeni", hän selitti. "Missä se nyt on, Annushka?"

Anni oli tummanpunainen, tukehtumaisillaan. Hän riuhtaisihe yhdellä tempauksella irti, niin että Katinka paiskautui patjalle, ja sihahti hampaittensa välistä:

"Se kuol'. Tul' kipiäks ja kuol'. Kuol' ja kuopattii."

Katinka ei saanut selville, oliko Anni hämillään vaiko todenteolla vihapäissään, eikä myöskään, oliko hänen hytkimisensä itkua vai naurua. Mutta Anni ei kääntynyt enää päin. Selkä Katinkaan hän askarteli huoneessa ja puhalsi sammuksiin lampun.

Pimeässä maaten Katinka yhä ajatteli tuota tuntematonta rintaveljeä. Oli merkillistä, että oli ollut olemassa joku, jolla oli yhtä suuri oikeus Anniin kuin Katinkalla. Salaisuus oli kuin aivan lähellä, laukeamaisillaan, mutta ei sentään lauennut. Päinvastoin, kaikki kävi vielä entistäkin sekavammaksi. Hän ei käsittänyt enää mitään kaikesta. Miksi oli rintaveljen täytynyt kuolla, kun sitävastoin hän, Katinka, oli jäänyt eloon? Siitä oli tuiki mahdotonta päästä selville.

Hämäriä, syviä tuntoja nousee, aavistuksia, siinä missä aikuisilla on ajatuksia. Syytön syyllisyyden tunto, joka toistuu halki elämän, kaiken olevaisen kasvaessa toisten kadosta ja kuolemasta, kuten silloin kun piispansaarelaisen pikkupojan oli pakko luovuttaa luonnonsuoma osuutensa elämästä Katinka Rabelle, ventovieraalle.

6.

Katinka on kävelyllä äitinsä kanssa. Heidän tiensä vie hyvin usein lyhyelle poikkikadulle, jossa kolmen, neljän korkean kivimuurin puristuksessa on ruskea, yksikerroksinen puutalo. Se on ollut Ananias Blomin oma ja äidin syntymäkoti. He poikkeavat joskus talon pihallekin, joka on syvällä kuin kaivossa, noen ja tahman laskeutuessa viereisten talojen savupiipuista armotta sen kolmelle sireenille ja ainoalle vaahteralle. Siellä on punaisia puuvajoja ja aittoja, joitten ovet kerran ovat olleet mustiksi maalatut, ja joitten katoilla kasvaa vihreäsamettista sammalta ja korsia. Isot, säikkyneet rotat livahtavat piiloon niitten alle. Kadunpuolisen rakennuksen katolle vie mustat, lahonneet palotikapuut. Katinka kiikkui tikapuissa ja ajeli kulkukissoja, äiti sensijaan viivytteli, ikäänkuin ei olisi malttanut poistua pihamaalta, hän pälyili ikkunoihin, tirkisteli palosolaankin ja istui vihdoin portaille. Hän oli liikutettu ja risti käsiään. Poismennessä hän taas sadannen kerran kertoi ajasta, jolloin koko poikkikatu oli ollut täynnä samanlaisia matalia taloja. Hän pelkäsi, että viimeisenkin pikkutalon vuoro oli tuleva. Se kuului häviävään kaupunkiin, sen purkaminen oli vain ajankysymys.

Katinkalla ei ollut enoja eikä tätejä äidin puolelta eikä liioin mummoja ja vaareja. Ne olivat aikaa sitten kuolleet kaikki tyynni ja muuttaneet ruskeasta puutalostaan poikkikadun varrelta vanhalle hautuumaalle. Äiti kyllä joskus kertoili heistä yksinkertaisia tarinoita, harmaita ja kiillottomia, kuten hautakivetkin, joitten alla kaikki varhain edesmenneet pikku enot ja tädit lepäsivät. Ne kuvailivat aivan arkista elämää, jommoista kaikkialla joka päivä sai nähdä, eikä niissä koskaan ollut ihmeitä eikä satuja, kuten Sokian-Marin kertomissa Raben tai Fataburin sukutarinoissa, jolloin selkäpiitä suloisesti karmi. Ne olivat kertomuksia elättilinnuista, kesystä rotasta ja taudintapauksista, varsinkin taudintapauksista. Sillä merkillistä oli, ettei yksikään koko pikkutalon poikueesta ollut päässyt täysi-ikäiseksi, paitsi äiti, vaikka heitä oli ollut niin monta. He olivat muuten olleet perin tavallisia pikku tyttöjä ja poikia, paitsi että heillä aina oli huono onni matkassa. Aina heidän kävi hullusti. Milloin he kiipesivät kotipihallaan maalaisrattaille, joitten istuinlauta sattui olemaan irti, ikäänkuin siltä varalta, että pikkueno tekisi kuperkeikan ja taittaisi selkänsä. Tai joutuivat he hikipäissään juomaan jääkylmää vettä ja taaskin niin perin huonolla onnella, että saivat keuhkotulehduksen, kun muut korkeintaan olisivat saaneet nuhaa. Heitä oli ollut kokonaista seitsemän, mutta mitä se nyt hyödytti! Nyt he olivat vain seitsemän harmaata kiveä hautuumaalla.

Eräänä päivänä Katinka näki äidin itkeskelevän: pikku talo oli myyty uudelle omistajalle, joka aikoi rakentaa sen sijalle uuden, ison kivimuurin. Pikku talo oli määrätty revittäväksi, sitä ei kohta ollut enää. Armotta oli niin käyvä. Ja äiti kulki Katinkan kanssa ohi rakennuspaikan, joka oli eroitettu lankkuaidalla, ja toiselta puolen katua he yhdessä katselivat pystyynjäänyttä savutorvea ja revityitä seiniä, joitten välitse yhä vielä vilahteli vaahteran kitulias, kuolemaantuomittu runko. Siinä nyt oli Ananias Blomin talo! Vielä kerran he kulkivat ohitse, silloin oli jo päästy perustustöihin, porattiin kalliota, heidän oli kiirehdittävä ja aivan heidän takanaan kuului miesten sii — opp, — sii — opp! Se oli muuten viimeinen kerta, senjälkeen he jättivät ohikulkemisen. Päinvastoin, äiti alkoi karttaa koko katua, hän kiersi mieluummin kokonaisen korttelin, ettei tarvitsisi nähdä nelikerroksista kivimuuria, joka oli anastanut Ananias Blomin puutalon sijan.

Talvisin äiti aina sairasteli. Hän makasi viikkomääriä varjostimen takana eikä ylhäällä ollessaan syönyt muuta kuin kaurapuuroa.

Katinka katseli usein tätä äidin syöntiä, siinä oli hänen mielestään jotain niin perin alistuvaa. Äiti näytti syövän yksinomaan pakosta ja vastoin luontoaan; hitaasti, hyvin hitaasti hän reunasta aloittaen vuoleskeli lusikalla puuroa yhä pienemmiksi pyöriöiksi, aina ylt'ympäri kiertäen, kunnes vihdoin oli jäljellä vain pieni syvennys voilampareineen.

Ja syödessä oli äidillä aina otsassa murheelliset, kaarevat ryppynsä, jotka eivät ottaneet siliytyäkseen, eivät edes unessa.

Taikka sitten äidillä oli tapana kulkea edestakaisin salissa, peukalot pistettyinä kainaloihin ja kädet rinnoilla. Hän saattoi kävellä täten kokonaisen tunninkin ja hyräillä herkeämättä paria sanaa, kuten "pieni, rakas Katinka", loppumattomiin. Mutta joskus hän hyräili kaikenlaisia muita asioita, kuten "minun pitää mennä puotiin", tai "isä tarvitsee uuden takin", ja niin poispäin. Useimmiten hän kuitenkin hymisi ruotsalaisten hengellisten laulujen katkelmia, sillä äiti puhui aina ruotsia Jumalansa, tilikirjansa ja itsensä kanssa. "Store Gud, allsmäktige Gud, — kära, lilla Katinka."

Mutta Katinka ei jostain syystä olisi tahtonut, että äiti näin olisi edestakaisin kävellyt, kädet rinnoilla ja peukalot kainalossa. Setä Kolja Wrensky, jota Katinka korean univormun takia nimitti keisariksi, sai kylläkin pitää peukalot liivin kainaloissa ja kävellä. Mutta äiti, — äiti ei olisi saanut.

Vasta kevättalvesta äiti säännöllisesti alkoi virkistyä. Oli kuin olisi hänellä ollut juuret, kuten kasveilla, jotka tunsivat maan heräävän lämmön. Hän rakasti valoa, vaistomaisesti kuten kukat ja hyönteiset; hänellä oli talvihorroksensa kuten niilläkin.

Äidillä oli usein huolia, — alati oli hänellä liian vähän rahaa. Grosspapa tosin lähetti tuontuostakin "neljänneksen". Katinka ei tarkoin tietänyt, mitä tämä neljännes oikeastaan oli, mutta joka tapauksessa oli aina sen saavuttua taas rahaa talossa. Siitä huolimatta Katinka kuuli äidin alituisesti viereisessä huoneessa ruotsiksi laskevan rahoja ja huokailevan. Ja hän kuuli usein pientä kiivasta sananvaihtoa isän ja äidin välillä, josta oli sen verran ymmärtävinään, että isä antoi rahoja sinne tänne kaikenlaisille vieraille ihmisille, ja äiti moitti häntä siitä.

Mutta eräänä päivänä Katinkan sydän oli ihan seisahtua: hän kuuli selvästi, kuinka äiti ilmoitti isälle rahojen olevan lopussa!

Rahat lopussa! Se oli jotain käsittämätöntä, kauheata, vihoviimeistä, maailman loppu. Se merkitsi, että ruoka oli lopussa, vaatteet lopussa, lyhyesti, kaikki lopussa. Katinka saisi mennä kerjäämään kuten Anttipohvin lapset, joille Taava antoi kylmiä perunoita ja luita kuten Pontulle ja Dianalle.

Katinkan säikkyneisiin silmiin kohosi Anttipohvin talo, johon ei itse poliisikaan rohjennut mennä. Ei itse poliisikaan! Se oli kuin suuri harmaa vaapsahaispesä, josta lensi ulos voroja, ryöväreitä, piruja, noitia, kerjäläisiä ja juopuneita.

Ja nyt tulisi Katinkastakin samanlainen kuin Anttipohvin lapset!

Äärimmäisessä hädässä Katinka juoksutti äidille kuusi kiiltävää markan rahaansa. Hänen oli äitiä niin surku, että sydän läpätti. Hänen suureksi hämmästyksekseen ei äiti kuitenkaan ottanut vastaan rahoja: maailman loppu ei siis vielä ollutkaan käsissä!

Katinka itse tuotti äidille enimmät huolet. Varsinainen voimainmittely heidän välillään tapahtui jo Katinkan varhaisessa lapsuudessa; senjälkeen oli heidän voimasuhteensa selvä.

Äiti oli tehnyt heikkoja yrityksiä säilyttääkseen Katinkan suhteen sen ylemmyyden, jota hänellä ei ollut ei isään, ei veljiin eikä edes palvelijoihin nähden. Hän oli jo kauan tuumiskellut Katinkan äksyyttä ja rajuutta, kaikkea räiskähtelevää Katinkan olemuksessa, mikä täytti hänet pelolla. Ja hän oli itsekseen oman tuumiskelunsa tuloksena ja kaikkien kasvatusopillisten kirjojen tukemana, joita hän ahkerasti lueskeli, johtunut päätökseen, että se oli murrettava, tavalla tai toisella.

Tämä lapsi, hänen ainoansa, syntynyt nuoruuden kukoistuksen jo mentyä, myöhäisen ja odottamattoman rakkauden hedelmänä, peloitti häntä toisinaan. Hän istui ja katseli lasta, hän ei sitä ymmärtänyt. Hän ei tietänyt, miten sitä kohdella. Kirjat käskivät toista, sydän, heikko, altis sydän toista.

Lapsessa oli kuin monta eri luontoa. Katinka ei milloinkaan valehdellut, hän oli tosi sormenpäihinsä asti, hänen oikeudentajuntansa oli aivan erinomaisen herkkä. Oli hetkiä, jolloin hän oli edessä niin läpikuultavan selkeänä, että olisi luullut näkevänsä hänet yhdellä katseella pohjia myöten. Mutta samassa tuokiossa oli kaikki selkeys sekaisin, kuohui esiin kuin mustia muria, ja lapsen luonnossa nousi vastaan kuin seinä.

Äiti oli ymmällä. Kaikki viisaat kirjat, joista hän vuosikausia oli etsinyt johdatusta, osoittautuivat tehottomiksi.

Sattui aivan vähäpätöinen tilaisuus, jokin turhanpäiväisyys, joutava pikkuseikka, jota ei kumpainenkaan, ei äiti eikä Katinka jäljestäpäin enää kyennyt muistamaan.

Mutta tällä kertaa paisui siitä koko näytelmä.

Äiti oli kaikesta lauhkeudestaan huolimatta äkkipikainen, kuten ovat usein heikommuutensa tuntevat olennot: jostakin syystä hän alkoi lyödä Katinkaa.

Ja lyötyään hän aina veti henkeä ja taas kysyi: "Totteletkos nyt — totteletkos?"

Katinka ei kaikeksi onnettomuudeksi päästänyt ääntäkään. Siitä äiti taas ärtyi ja löi edelleen; hän alkoi tuntea, että nyt oli tullut hetki, jolloin oli nujerrettava se, mikä häntä peloitti Katinkassa.

Rangaistuksen ankaruus ei ollut enää missään suhteessa rikkomukseen: kumpikin, sekä äiti että Katinka, näytti tyyten unohtaneen, mistä alkujaan oli kysymys, vaikka äiti lyödessään sitä koneellisesti hoki. Kysymys oli yksinomaan siitä, kuka lopullisesti oli pääsevä voitolle, äiti vai Katinka.

Mutta silloin tapahtui jotain odottamatonta. Katinka, joka tähän saakka oli kärsinyt äidin lyönnit tulipunaisena ja ääneti, sai yht'äkkiä kuin raivokohtauksen. Hän löi äitiä! Hän löi häntä silmittömän raivon vallassa!

Mitään sellaista ei äiti ikinä ollut nähnyt eikä pitänyt edes mahdollisena. Koko hänen kiihkonsa hävisi, hän istuutui tuolille ja katseli Katinkan metelöimistä, jossa kaikki pahat henget näyttivät päässeen valloilleen. Hän ymmärsi, haavoittaneensa ylenmääräisellä ankaruudellaan lapsen oikeustajuntaa, mutta kuitenkin… Oliko tuo hänen lapsensa — store Gud, — store Gud — hänen lapsensa, jonka hän itse oli maailmaan synnyttänyt, ja josta hän kuitenkin todenteolla niin vähän tiesi, — tuoko raivoava pikku hirviö! Mitä hän oli tehnyt, että Jumala näin häntä rankaisi… Hänen Katinkansa, — o Herre Gud, — hjälp oss — dina svaga, fattiga barn!

Hän tiesi hyvin, että olisi ollut jatkettava kuritusta. Kuka muu hyvänsä olisi sen tehnyt. Kaikki kirjat olisivat kuorossa sitä vaatineet.

Mutta Maria Rabe ei sitä tehnyt. Päinvastoin, tuolilla perin voipuneena istuessaan hän teki itselleen lupauksen, ettei enää milloinkaan löisi tätä lasta.

Niin ylenmäärin hän rakasti Katinkaa. Ja sitä paitsi, — hän pelkäsi hänen tähtensä.

7.

Isää Katinka näki oikeastaan harvoin. Isä oli alituisesti poissa kotoa tai istui työhuoneeseensa sulkeutuneena. Katinkalla oli jo varhain vaistomainen tunto siitä, että isässä ja hänen suhteessaan muihin, ulkopuolella oleviin ihmisiin, oli jotain erikoista. Oli olemassa laji ihmisiä, jotka eivät olleet yksinomaan itsensä eivätkä perheensä omia, vaan joihin suurella ja hyvin epämääräisellä kansa-nimisellä ihmisyhtymällä oli eittämätön omistusoikeus. Niitä olivat olleet nuo kolme, neljä parratonta ja parrakasta kipsiukkelia isän työhuoneen kirjakaappien päällä. Ja samaan ihmisluokkaan kuului isäkin. Katinka kuuli äidin alituisesti sanovan, että isä teki työtä kansan hyväksi. Katinkalla oli hyvin hämärä käsitys siitä, mitä kansa oikeastaan oli: hän ajatteli etupäässä vossikoita, rantajätkiä, Anttipohvin lapsia tai sitten Hovin alustalaisia ja Ahokkaan kyläläisiä. Kävi ilmi, että kansa yksitellen ajateltuna useimmiten merkitsi repaleisia, likaisia ja raskasta työtä tekeviä olentoja, mutta kokonaisuudessaan oli jotain erinomaisen korkeaa, ylevää ja juhlallista.

Kaikki isän oleskelut poissa kotoa, kokoukset, esitelmät, puheet ja kirjoittelemiset, — ne olivat työtä kansan hyväksi.

Joskus, ehkä kerran, pari vuodessa, isä pukeutui univormuun. Sitä säilytettiin erikoisessa kaapissa, raidin sisällä, kauluksen ja hihojen kultaompeleet hienoon silkkipaperiin käärittyinä. Katinka ei aluksi voinut ymmärtää, että isälläkin oli univormu. Univormuhan sai olla vain setä Kolja Wrenskyllä. Isän univormu oli hienointa sinistä verkaa, mikä hiveli kättä; hän oli siinä, miekka vyöllä, vielä pitemmän näköinen kuin tavallisesti, ja hänen rabelainen kurjenkaulansa, kultaompeleisen kauluksen puristuksessa, kannatti päätä, joka aina oli hieman kallellaan toiselle sivulle, kuten kaikkien Rabein.

Se oli juhla-isä, se, joka ei ollut Katinkan eikä äidin eikä veljien oma, vaan kansan.

Katinkan oma oli sensijaan se isä, jonka hän, silmät ummistaessa, parhaiten muisti aamuisessa asenteessa: kumartumassa pesumaljan ylitse, kasvojaan hangaten. Tässä isässä ei ollut mitään juhlallista, hänellä oli vain paita ja housut yllä, hän roiskutteli vettä ympärilleen, saippuoi korvansa, parta ja kulmakarvat märkinä, ja kasvot punoittaen kylmästä vedestä. Hän räpytteli lyhytnäköisiä silmiään, joihin oli pirskahtanut saippuaa, ja ripset olivat täynnä vettä ja yhteen liimaantuneet. Tämä isä oli veitikkamainen ja vallaton kuin poika, hän lennätteli saippuavaahtoa Katinkan päälle, otti vettä suuhunsa ja purskutteli sitä kuin suihkua: hän oli muka valaskala!

Tämä isä se myös osasi kukkua kuin käki, niin että kesäisin kukkui käet metsästä puutarhan suureen kuuseen ja siinä niitä sitten kukutteli, itse puun alla penkillä, käki puun latvassa, — kuin mitäkin kaksinlaulua! Ja hän oli ollut peloittaa kuolemansairaaksi vanha neitsy Caireniuksen, kukkumalla kerran huhtikuun iltana hänen asuntonsa pihalla, niin että neitsy seuraavana aamuna tuttavilleen huokaili jo kuolinhetkensä lähestyvän, kun käet huhtikuussa kukkuvat!

Tämä isä se myös joka syksy kävi metsällä Pontun ja Dianan kanssa ja palasi monipäiväisen retken jälkeen laukku täynnä verisiä jäniksiä tai teeriä, jotka heitti keittiön pöydälle. Äiti silloin aina kalpeni, ikäänkuin häntä äkkiä olisi kuvottanut. Hän seisoi ja tuijotti pöytään, murtuneita silmiä, hyytynyttä, mustanpuhuvaa verta, lintujen yhteensidottuja, nahkeita jalkoja, hän kärsi, olisi luullut hänen siihen paikkaan pyörtyvän. Hän ei sietänyt nähdä verta.

Katinkan mielipaikkoja oli isän työhuone. Hän pääsi sinne tosin vain, kun isä ei tehnyt työtä, vaan sohvalla istuen pani kahdella korttipakalla pasianssia, tuntikausia. Isän oli tapana panna kahta lajia, suurta laskupasianssia ja yhtätoista. Toinen onnistui aina, mutta kesti kauan, toinen tuskin milloinkaan. Isä oli ottanut pois silmälasinsa kirkkaan ruskeilta, lyhytnäköisiltä silmiltään; hän oli hajamielinen, mietti omia ajatuksiaan eikä kuullut Katinkan kysymyksiä. Mutta Katinka kykki sohvan nurkassa, hän katseli näitä kuninkaita ja kuningattaria, joilla oli kullakin kaksi päätä ja neljä kättä, mutta vain yksi vatsa eikä yhtään jalkaa!

Isän työhuoneen seinällä riippui äitivainajan kuva. Oli nimittäin olemassa paitsi äitiä vielä äitivainajakin. Äitivainaja oli ollut aikoinaan isän vaimo, aivankuin nyt vuorostaan äiti. Hän oli kuvassa nuori, suu iso ja pehmeä, silmät rakastavat, hellät, pää raskaan tukan painosta nuokuksissa. Katinka käsitti, että äitivainaja oli ollut hyvin kaunis, äitiä monta vertaa kauniimpi. Hän oli ollut niin pieni, että oli mahtunut kulkemaan isän ojennetun käsivarren alitse. Katinkan oli ikäänkuin mahdotonta antaa äitivainajalle oikeata asemaa talossa. Hän oli eroamattomasti siihen kuuluva, hän oli ennen ollut äidin sijalla, oli Katinkan isojen veljien äiti. Mutta kuitenkaan ei hänellä ollut mitään tekemistä tässä talossa. Ei ollut hänellä enää huonetta eikä sänkyä. Hänen korunsa, hänen hiusketjunsa, sormuksensa ja korallinsa oli lukittu isoon punaiseen rasiaan. Hän itse oli hautuumaalla riippujalavan alla. Katinkalla ei ollut häneen mitään suhdetta.

Niin tuli talvi, jolloin isä oli yksinomaan kotona, ei mennyt kokouksiin, ei puheita pitämään eikä tehnyt työtä kansan hyväksi. Se oli merkillinen ja murheellinen talvi. Isä ei pitkiin aikoihin tehnyt ylipäänsä mitään, sillä työksi ei toki käynyt sanominen sitä, että hän silloin tällöin otti jonkun kirjan hyllyltään, selaili ja pani taas tuskastuneen näköisenä pois. Pasianssia hän pani nyt iltakaudet, yhä vain samaa kahta lajia. Kuitenkaan hän ei näköjään ollut sairas, vaikka hän nousi myöhään ja iltaisin käveli salissa menemättä nukkumaan. Mutta hän oli perin ärtyinen, kaikkia muita paitsi Katinkaa kohtaan, eikä kestänyt kuulla vähintäkään melua; hän hyppäsi kohoksi ja raivostui, jos Anni sattui pudottamaan puusylyksen lattialle, ja ovikello täytyi hänen tähtensä kietoa puuvillaan.

Katinkaankin tarttui talossa vallitseva painostus. Hän istui isän työhuoneen nurkassa, — isä nukkui ja usein söikin nyt siellä, — ja katseli isää, tapansa mukaan tutkivasti: hän ei voinut käsittää, että isä oli sairas. Isähän söi ja joi, oli ylhäällä, kävi kävelemässä ja oli hyvä Katinkalle.

Isän ruskeat silmät, jotka olivat tottuneet silmälaseihin, näyttivät ilman niitä unisilta ja punoittavilta. Kun isä ei luullut kenenkään huomaavan, oli niissä äärimmäisen raukea ja kyllääntynyt ilme. Pasianssiakin isä näytti panevan aivan koneellisesti. Hän lakaisi kortit kokoon toisella kädellään ja sekoitti niitä tarpeettoman kauan. Jokin raskas ja tuskallinen ajatus nähtävästi hautui hänen aivoissaan.

Kuitenkaan Katinka ei pelännyt isää. Isä oli päinvastoin tänä talvena Katinkaa kohtaan aivan erikoisen hyvä ja lempeä. Niin, hän näytti suorastaan hakevan Katinkan seuraa ja hylkivän aikuisia. Kun he yhdessä Katinkan kanssa kulkivat kadulla, ja isä kaukaa näki jonkun tutun sedän tulevan, niin hän kiireesti tarttui Katinkaa kädestä ja kääntyi toisaalle.

He hakivat kävelyretkillään kaikkein hiljaisimmat ja yksinäisimmät kadut. He tekivät retkiä hautuumaalle, he kiersivät satamaa ja rantakatuja. He hakivat äitivainajan haudan ja pikku Blomien seitsemän kiveä. Haudat olivat vielä täynnä luomatonta lunta, ja he kahlasivat lumessa päästäkseen rautaristikkojen luo. Mutta uudelle hautuumaalle mennessä he kerran pysähtyivät sammaltuneen kiven eteen, joka oli ulkopuolella hautuumaan rajamuuria ja nähtävästi hoidoton, koska se oli pahasti kallistunut. Siinä ei ollut nimeä eikä vuosilukua, ainoastaan kulunut kirjoitus, jonka isä sanoi olevan latinaa. Isä käänsi sen itselleen ja Katinkalle, ja se kuului näin:

"Jumalat ovat salanneet ihmiseltä, kuinka suloista kuolema on, että he elää jaksaisivat!"

Ei muuta. Isän kasvoilla asusti tuska, ja hänen kätensä oli kostea ja hikinen. He menivät pois, ja Katinka piteli isää lujasti kädestä, hän oli taluttavinaan isää. He eivät koskaan enää palanneet tälle yksinäiselle haudalle.

Toisen kerran he joutuivat rantakallioille; satama heidän sivullaan oli täynnä jäätyneitä laivoja. Jää oli harmaata ja likaista. Isä pysähtyi ja alkoi tuijottaa jäiselle ulapalle, hänen silmiinsä syttyi ikävöivä siinto, hän ikäänkuin kokonaan unohti Katinkan. Katinka odotti, isä yhä vain tuijotti. Katinkaa alkoi oudosti peloittaa, hän alkoi nykiä isää käsipuolesta. "Isä, mitä sinä katsot, — isä?" — "Railoa, avovettä, — tuolla kaukana", vastasi isä. Ja todella, saarien ja karien takana siinti tummansininen juova, — se oli avovesi. Kun se kerran ulottuisi rantaan asti, olisi kevät.

He eivät enää puhuneet sanaakaan, vaan katsoivat molemmat. Kevät, avovesi, vapautus… He menivät yhtä äänettöminä kotiin, välttäen vilkasliikkeisiä katuja, syrjäisten kaupunginosien halki, missä vastaantulijat olivat vain työläisiä ja lapsia.

Mutta eräänä päivänä tuotiin isän huoneeseen kaikenlaisia perin hupaisia vehkeitä, jommoisia Katinka ei vielä koskaan ollut nähnyt, teräviä veitsiä, ruuveja ja puutelineitä, kirjavia papereita ja nahkaa. Isän koko huone muuttui kuin työverstaaksi. Isä heitti nyt päämäärättömät kävelynsä ja päättymättömät pasianssinsa ja alkoi sitoa kirjoja. Hän nitoi nuoralla lehdet yhteen, leikkasi pahvia ja liisteröi. Katinka asusti tästä lähtien tykkänään isän huoneessa, jossa nyt oli miellyttävä nahan ja kuuman liisterin haju. Hänkin sitoi kirjoja, kuten isä, parin tuuman mittaisia. Isä oli entistä iloisempi, hän viheltelikin joskus ja puhalsi metsästystorveensa, jolloin koirat keittiössä alkoivat hullunkurisesti huppelehtia ja pyrkiä ulos.

Ja niin tuli vähitellen uudelleen aika, jolloin isä taas taisi kirjoittaa kirjoja eikä niitä vain sitoa.

Eräänä kevättalvena oli kaupunkiin saapunut muuan hyvin kuuluisa mies, suuri ja iso kaikin puolin, sekä ruumiillisilta että muilta mittasuhteiltaan. Katinka, äidin kanssa keskikaupungilla ollessaan, näki hänen seisovan hotellin parvekkeella, jonne hän oli astunut kiittääkseen tervehdykselle saapuvia ylioppilaita. Hän kuului siis myös tuohon ihailtavaan ja suitsutettavaan ihmisluokkaan. Katinkan lapsenkatse mittasi yhdessä tuokiossa tämän ilmestyksen mahtavuuden, jossa kaikki, pystytukasta alkaen pyrki ylöspäin, kuten hänen kotimaansa tunturit, ja joka seisoi parvekkeella, turkki avoinna raa'assa kevätilmassa ja paljain päin. Kotona Katinka kuuli isän ja äidin teettelevän menoa tämän ison ja kuulun miehen puhetta kuuntelemaan. Katinka oli tottunut siihen, että isä oli iltasin poissa, siinä ei ollut mitään tavatonta, hän pani sinä iltana aikaisin maata ja oli juuri nukkumaisillaan, kun tapahtui jotain merkillistä.

Isä tuli yht'äkkiä yksin kotiin, ilman äitiä, aivan silminnähtävästi kiihdyksissä. Hän kulki läpi kaikkien huoneitten riisumatta päällysvaatteitaan. Vihdoin hän tuli keittiön viereiseen kapeaan huoneeseen, missä Katinka makasi, sanoi pariin kertaan "— A — ah, — a — ah", huomasi sitten Katinkan ja suuteli häntä. Hänen silmissään oli ihmeellinen säteily ja kiihko, ne loistivat, iskivät kipinöitä. Katinka katseli häntä ihmetellen.

Isä riisui päällystakkinsa ja joi vettä, suuret määrät. "Loppuiko puhe?" kysyi Katinka. "Ei vielä", vastasi isä, silmissä yhä sama loiste.

"Eikö äiti tullut?", kysyi Katinka.

Samalla kävi etehisen ovi, nähtävästi tuli äiti. Isän kasvoissa tapahtui samassa tuokiossa muutos, ne kovettuivat, valmiina vastarintaan. Äiti tuli sisään, huojuvaa käyntiänsä, hän ei sanonut muuta kuin hyvin hiljaisesti: "Voi, Wilhelm, — voi, Wilhelm!" Mutta isä, ikäänkuin olisi vain sitä odottanut, ponnahti heti pystyyn ja huusi, silmät säihkyen:

"Olisiko minun sitten pitänyt vaieta? Mitä? Ja antaa hänen häväistä rauhassa. Ei koskaan. Go ahead, — päistikkaa, — se on minun luontoni, Maria."

Äiti alkoi itkeä. He olivat poistuneet toiseen huoneeseen, mutta Katinka kuuli joka sanan vuoteeseensa, sillä isä ei kiivauksissaan koskaan malttanut hillitä ääntään; lapset, palvelijat, naapurit, kaikki saivat aina olla hänen mielenpurkauksiensa todistajina. Katinka makasi jännittyneenä, ymmärtämättä, mistä oli kysymys, mutta pitäen sentään jo ennalta isän puolta, hyväksyen hänen tekonsa, mikä se lie ollutkin. Hän ihaili tällä hetkellä isää, rakasti häntä rajattomasti.

"Minä olisin tahtonut vajota maan alle, — en tiedä, miten kestin loppuun saakka. Kaikki katselivat minua, kun jäin siihen yksin paikoilleni, ja sinä menit."

Nyt vastasi isä, jo paljon leppoisammin:

"Maria, enhän voinut ajatella sinua sinä hetkenä. En ajatellut ylipäänsä mitään, toimin vain. Veri syöksyi päähäni, kun kuulin nuo sanat, minun täytyi. Sinä tietysti et kelpaa tällaisiin."

"Ja mitä tästä tulee", itki äiti.

"Ei mitään. Mitäpä siitä tulisi. Pikku ottelu lehdissä, mahdollisesti. Mutta minä olen merkinnyt kantani, puolustanut sitä, mitä pidän oikeana."

Seuraavana aamuna Katinka sai kuulla koko tapauksen. Kuuluisa, iso mies oli koko mahtavien keuhkojensa voimalla huutanut: alas papit! — ja silloin oli isä silmänräpäyksessä kimmahtanut pystyyn ja poistunut läpi täpötäyden salin.

Eikä isä kuitenkaan ollut itse pappi.

Päistikkaa, sanoi isä. Niin oli isä. Sellainen, juuri sellainen oli isä… Äiti sensijaan oli varova, kammoi pahennusta, tahtoi olla kuten muut. Mutta Katinka, hän tunsi sisimmässään, — hän, myöskin hän, voisi mennä, niinkuin isä, suin päin, päistikkaa, läpi seinän tai kylmän, vihamielisen ihmismuurin.

8.

Nämä muistot olivat kaikki talvituntuja. Isä ja äitikin kuuluivat niihin. Niitä oli vielä korkeat kiviportaat, kivetty pihamaa, ahtaat huoneet, jääjäkälät ikkunaruuduissa ja, tosi kyllä, joulun odotus, joka sitten, loppiaisen mentyä, vaihtui kesän odotukseksi. Talvelle ei voinut mitään, se tuli, tahtoipa tai ei, aivan kuten hilpeät kesäkärpäset yht'äkkiä herkesivät hyrräämästä ja päätään kihnuttamasta, jääden kellettämään sisäikkunoiden väliin. Mutta oikea elämä, se, minkä vuoksi maksoi vaivan elää, se kukki vain kesäisin Hovissa, jasmiinien, ukonhattujen ja tulikukkien kanssa.

Talvella sairastettiin. Oli kaikenlaisia tauteja, jotka pitivät ajojahtia lasten parissa, kunnes saivat saaliinsa: vesirokko, tuhkarokko, hinku, tulirokko. Niitä riitti, ihmeellistä kyllä, joka talveksi.

Eikä milloinkaan ollut kesästä kauempana kuin herätessään yöllä pimeässä, tuntemattomassa huoneessa, jossa ei muista ikinä olleensa. Ei edes tunnusta omakseen kapeaa, narisevaa puuvuodettaan. Kaikki on outoa ja vierasta, omat jäsenet, koko ruumis. Rinnalla on kuin kivipaasi, jonka paino yhä vain kasvaa. Joku nostaa sinne kiven toisensa jälestä, muurit kohoavat, — kokonaiset kivimuurit, isoja, monikerroksisia taloja, kirkkoja torneineen, linnoja, — kaikki tälle poloiselle, huohottavalle rinnalle. Ja nyt — nyt ruvetaan rakentamaan kokonaisia kaupunkeja…

Vihdoin viimein pääsee kauan yrittämäänsä ääneen, kipeään parahdukseen:

"Anni, Anni, — miksi ne rakentavat kaupunkeja minun päälleni?"

Läpi houreen, kaiken epätodellisen ja kauhistavan, kuuluu samassa jotain tuiki todellista, — Annin turvallinen, soiva ääni:

"Kuules tuot' penskaa, — vai kaupuntiloit'!"

On siis vielä jotain tuttua olemassa oudossa maailmassa! Tuntee sanomatonta huojennusta tämän tutun ja korkean äänen soinnusta, joka ikäänkuin uhmaa kaikkia painajaisia. Muurisepät herkeävät hetkeksi työstään. Tahtoisi tarttua tähän ääneen, ikäänkuin se olisi käsin koskettava, kavuta sitä myöten kuin pitkin lujaa köyttä.

Mutta yht'äkkiä kadottaakin sen käsistään ja kuuluviltaan, se hukkuu, kaikki himmenee, kuumat veriaallot ryntäävät päähän, rinta vain huohottaa tiedottomassa kamppailussa. Ja sydän lyö. Taistelu elämästä ja kuolemasta on alkanut.

Muurisepät ja kivimiehet saapuvat takaisin kantamuksineen, ne rakentavat taas herkeämättä.

Ympärillä on kaikki sumua, sankkaa, läpipääsemätöntä usvaa, josta vain hetkittäin sukeltaa jokin kuva, Annin turpeat, punakat kasvot ja pienet, harmaat silmät, yölampun sininen, pyöreä kupu ja tympeämakuinen riisivesi lasissa.

Kesken janoa kangastaa silmiin kokonainen meri punaista karpalomehua, raikasta, hapahkoa mehua… Jokin pitelee kiinni, ei pääse heittäytymään siihen… On kai yö… katulyhty palaa ikkunan pielessä.

Anni istuu kiikkutuolissa, yönuttu ja alushame yllä, jalassa harmaat villasukat, polven taipeessa kirjavat, kudotut sukkanauhat. Hänen päänsä nuokkuu edestakaisin.

Sitten on kaikki taas vain usvaa…

Eräänä päivänä on tavallisen kyömynenäisen lääkärin lisäksi vielä kaksi muuta, muuan yltä yleensä parroittunut, korvat ja sieraimetkin täynnä harmahtavia karvatupsuja, ja kolmas aivan kalju, pyylevä, isomahainen. Kaikki kolme koputtelevat vuorostaan Katinkaa, kierittävät häntä joka kyljelle ja supattavat keskenään käsittämättömiä, outoja sanoja.

Katinka katselee heitä raukein silmin, jotka näyttävät ihmettelevän jotain. Niitten ihmetys yhä kasvaa. Mutta kertaakaan eivät huulet taivu hymyyn, niitten totisuus on vankkumaton.

Karvatupsuinen koettaa saada Katinkaa nauramaan. Hän niiaa Katinkalle kuten tyttölapset, länkäsäärin.

Se on hyvin hullunkurista, mutta Katinkaa ei kuitenkaan naurata. Hyvin hämärästi hän on tuntevinaan, etteivät nuo niiaukset ollenkaan sovi tähän. Ne ovat typeriä, vaikka tarkoittaisivatkin hyvää. Hän on sairas, ja tuo iso, aikaihminen, karvainen lääkäri niiaa!

Lääkärien mentyä ilmestyy isä ovelle. Ja nyt tapahtui se, minkä vuoksi Katinka milloin hyvänsä olisi ollut valmis uudelleen kärsimään taudin vaivat.

Isällä on yllä lyhyt kotitakkinsa, parta tummanruskea, silmät punoittavat, ja hän hieroo nenäliinallaan silmälasejaan.

Isä ei puhuttele Katinkaa, ei edes tule vuoteenkaan ääreen, seisoo vain kynnyksellä ja viivyttelee. He ovat kahden huoneessa.

Tämä on koti-isä, Katinkan isä, ei tuo toinen, joka pitää puheita ja kirjoittaa kirjoja ja kuuluu kaikelle kansalle. Katinka rakastaa tällä hetkellä äärettömästi isää. Rakastaa niin että sydäntä pakahduttaa. Tahtoisi silittää isän nukkavierua kotitakkiakin.

Yht'äkkiä Katinka näkee, että isällä on kyyneleet silmissä.

Isä itkee… Ja hänen, Katinkan, takia.

Katinka on aivan selvä, hän tahtoisi puhua, mutta ei heikkoudeltaan saa sanaakaan sanotuksi. Ja kuitenkin, kummankin vaitiolosta huolimatta, tapahtuu jotain tavatonta paraikaa isän ja Katinkan välillä: Katinka lukee isän jok'ainoan ajatuksen, hän tietää, että isä pelkää hänen kuolevan, tulevan kannetuksi pois pienessä, valkeassa arkussa. Lääkärit ovat sen sanoneet isälle, tuokin karvatupsuinen, joka muka koetti saada Katinkaa nauramaan typerille niiauksilleen.

Katinkan mielestä on jotain perin uutta, että isä noin häntä rakastaa. Hän ikäänkuin vaistoaa, ettei tämä tuokio ikinä kertaudu, milloinkaan eivät isä ja hän yhdy näin lähelle toisiaan. Heidän välillään voi tulla monta hellää hetkeä, mutta ei koskaan mitään tämänkaltaista enää.

Kiihkeä kapina herää vähäisessä, kuumeen vaarallisesti heikontamassa sydämessä. Varmuus, selkeä kuin päivä, että elämä oli oleva hänen, ihmeellinen, kirjava elämä, joka karkeloi kuin päiväperhoset. Kaikki, mitä vielä oli voimaa jäljellä taudin näivettämässä ruumiissa, nousi kapinaan kuoleman ajatusta vastaan. Ja Katinkan silmät kestivät rävähtämättä isän katseen.

Hänen täytyi puhua. Hänen täytyi saada sanotuksi se isälle.

Heikolla äänellä, mutta sitä vakuuttavammalla varmuudella Katinka sanoi yhä oven suussa viivyskelevälle isälleen:

"Ne sanoivat, että minä kuolen, isä, — mutta kyllä näet, minä jään eloon!"

Katinka oli oikeassa, hän jäi eloon. Hän saattoi häpeään kaikki kolme lääkäriä, kyömynenän, karvatupsuisen ja kaljun, koko lääketieteen. Elämän itu oli hänessä erinomaisen sitkeähenkistä laatua. Eräänä päivänä oli kyömynenän todettava, että taudissa ei ollutkaan tapahtunut kauan odotettu ja ennustettu krisis, vaan paljoa lauhkeammalta kuulostava lysis, joka tosin oli harvinaisempi tapaus. Hän sanoi sen kannoillaan pyörähdellen, oli ikäänkuin hieman arvoa alentavaa tunnustaa erehtyneensä. Mutta Katinkan taudille antoi tämä viimeinen, ennen kuulematon sana erikoisen juhlallisen ja tärkeän ilmeen. Lääketieteen mukaan hänen olisi ollut kuoltava, mutta hänellepä tapahtuikin lysis!

Katinka alkoi toipua, usva, joka viikkokausia oli eroittanut hänet esineistä ja ihmisistä, hälveni, äänet, sanat ulottuivat uudelleen hänen kuuluvilleen. Hän ikäänkuin syntyi vielä kerran, toistamiseen näkyväiseen maailmaan.

Ompelija-Iida tuli häntä tervehtimään koneen äärestä, jossa hän neuloi valkoisia leninkejä Katinkalle kesäksi. Katinka aikoi ojentaa hänelle kätensä. Mutta suureksi ihmeekseen hän näki kätensä lepäävän peitteellä kuten vieraan, hänelle kuulumattoman esineen; se ei ottanut noustakseen! Hän oli antavinaan sille käskyn toisensa jäljestä, mutta käsi ei totellut, vaan pysyi itsepäisesti peitteellä, — niin heikoksi hän oli käynyt!

Mutta nyt hän sensijaan parani. Marraskesi irtautui pitkin hänen ruumistaan, ohuina, valkeina hilseinä, hän ajoi nahkaa, kuten keväällä käärmeet! Hiuksetkin lähtivät. Hän uudistui perinpohjin. Uusi, hieno iho peitti hänen ruumiinsa, hän opetteli uudelleen kävelemään, kuten vuoden vanhat lapset. Hänen pieni, laiha ruumiinsa oli täpösen täynnä uudistavia, parantavia voimia.

Eräänä päivänä oli huoneissa kaikkialla kurkkua kutkuttava, ellottava tulikiven ja karbolin haju. Se ennusti jo täydellistä parantumista, veljien kotiinpaluuta ja elämän ennalleen asettumista.

9.

Niin tuli vihdoin talven jälkeen kesä. Kesän odotus alkoi räystäitten tippuessa ja taivaan avartuessa korkeaksi ja kuulaaksi. Se alkoi oikeastaan, kuten sanottu, heti joulun mentyä, mutta pääsiäisenä se jo säteili vastaan jokaisesta vesilampareesta ja ruskeasta pälvestä.

Hovi ja kesä sensijaan olivat Katinkalle eroittamattomasti yhtä. Hovi oli jotain ikuisesti olevaa, muodoissaan muuttumatonta, jotain, mikä aina oli ollut ja aina oli oleva. Kaupunkiasunnot vaihtelivat, itse kaupunkikin muutti ulkoasuaan, sen kivisolut lisääntyivät, se ahmi metsää, vainioita, kallioita. Se oli nyt jo Katinkankin muistiin mahtuvana aikana niellyt monta Ananias Blomin talon tapaista pikkutaloa. Se oli toinen huomenna kuin tänään ja ylihuomenna toinen kuin huomenna.

Hovi sensijaan oli aina paikoillaan. Niitten kahdeksan, yhdeksän maanvuoden kuluessa, mitkä yhteensä muodostivat Katinkan tähänastisen elämän, ei Hovissa ollut tapahtunut mitään mainittavampaa muutosta. Elämä oli siellä ikäänkuin saavuttanut eräänlaisen tasapainon ja täydellisyyden asteen; se lepäsi itsessään kuten ympyrä. Olisi ollut rikos toivoa siihen jotain muutosta; sen kauneus oli juuri tässä liikkumattomuudessa.

Kesti kauan aikaa, ennenkuin Katinka edes pystyi käsittämään, että Hovi kaikesta huolimatta kuitenkin oli samojen luonnonlakien alainen kuin muutkin kohdat näillä raukoilla maapallon rajoilla, että sielläkin tuli syksy ja talvi, puitten, kukkien varjokuolema. Hän pysyi itsepintaisesti uskossaan, että Hovi kuului lämpimiin maihin, joissa ei milloinkaan ollut talvea. Hovi oli ikuisen kesän maa, kuten olivat länsiafrikkalaiset saaret, kuten oli Honolulu!

Ja kun Hovin salaisuus lopulta hänelle oli selvinnyt, oli lohdullista ajatella, että kesässä kuitenkin oli sata ja yksi päivää. Niinkuin saduissa oli tuhat ja yksi yötä, niin oli Hovin kesässä sata ja yksi päivää.

Varhaisimmat muistot Hovista olivat vain samanlaisia välähdyksiä kuin kaupunkiasunnonkin ensimmäiset tajunnat, Katinkan ja hänen peilikuvajaisensa kohtaus tai kiusaus kukkaruukun edessä. Mutta sittenkin olisi niitä ollut tuiki mahdotonta sekoittaa noihin toisiin, talvituntoihin. Ne olivat kaikki tyyni vihreitä ja lämpimiä.

On ajettu lähimmästä kaupungista Fataburin vanhoilla umpivaunuilla, joita vetää kolme hevosta, Kuski-Heikin huojuessa arvaamattomassa korkeudessa hevosten häntäin ja selkien yläpuolella. Nämä vaunut ovat käytännössä vain kun lapsia tuodaan. On kuin pikkuisessa, liikkuvassa huoneessa, kun silmänsä ummistaa, on kuin vaunut yht'äkkiä kohoaisivat ilmaan ja jatkaisivat matkaansa näkymättömiä raiteita pitkin. Mielessä väikkyy jokin keveän-raukea tunto, — viheriän ja lämpimän odotus.

Kuski-Heikin piiska paukahtelee kuin leikkipyssyä laukaisten sattuessaan lihavan ja laiskan Vasjkan selkään. Hänen naamansa punoittaa kuten ympyriäiset hollantilaisjuustot.

Katinka mahtuu pitkin pituuttaan patjoille. On niin umpinaista ja turvallista, hajuaa nahalle ja heinille. Pyrkii mieluisasti unettamaan. Mutta yht'äkkiä Anni sanoo: "Itkevä Kallio".

Katinka ryntää ikkunaan, kahden puolen tietä on kaistale paljasta, märkää kalliota, joka hetkeksi tulee näkyviin harmaitten ja punertavain sammalten alta.

Se on Itkevä Kallio, joka ei kuivu kesän paahteessakaan, koska sen täytyy aina itkeä. Itkevällä Kalliolla on kerran tapahtunut jotain kauheata, rikos, murha, mutta siitä on pitkät ajat, kukaan ei tiedä sitä enää tarkalleen. Vain kallio muistaa sen, se itkee, ouruaa vettä, ikäänkuin sen pitäisi pestä kyyneleillään ihmisten pillat.

Vaunut vierivät pitkin itäsuomalaista maantietä, Fataburin korkeat umpivaunut. On keltaisten kukkien aika, niityillä kukkivat leiniköt ja pientareilla voikukat, ojissa rentukat. Anni sanoo yksitoikkoisesti: "Suur' Merjok' — Pien' Merjok' — …" Silmät käyvät raukeiksi ohi kulisevasta keltaisesta kullasta…

Yht'äkkiä Anni alkaa herätellä Katinkaa:

"Havassutko, senkin unkeko — Jo tullaan…"

Revonkiven laakea kalliolaatta vilahtaa Katinkan unenpöpperöisten silmien ohitse, senjälkeen tie tekee Vainikan haarassa käänteen, tulvii vastaan jokin tuttu tuoksu, — kievari, paja, riihi, vaahterakuja nelistävät ohi, — Kuninkaan pihamaa.

Hovi! Kaikki lapsuuden riemut ja autuudet mahtuvat rinnan tähän sanaan.

Siinä se on, kellahtavana, avosylisenä, leveäin, ystävällisten portaitten yletessä kuutta valkoista pylvästä kohden. Se ilme on juhlallisen rauhallinen, kuten aina; muodot puhtaat, pidätetyt, selkeässä suuripiirteisyydessään. Leikkitykit ovat ojossa, mutta portaat ja pylväät kutsuvat.

Katinka tuntee poskellaan Grosspapan kutittavan parran ja niskassaan Mummulin suutelot. Hänen täytyy kiireesti vakuuttautua siitä, että kaikki tuoksut ovat paikoillaan, että kellariholvi tulee homeelle ja happamalle viinille, Grosspapa havannalle ja puisto ihanalle, kuumalle sekoitukselle havu- ja lehtipuista, kukista, vedestä ja liejusta, mudasta ja muurahaisista.

Sata ja yksi päivää! Se on iäisyys. Se on kaksituhatta neljäsataa kaksikymmentäneljä tuntia, sataneljäkymmentäviisi tuhatta kolmesataaneljäkymmentä minuuttia ja kahdeksan miljoonaa seitsemänsataa kaksikymmentäkuusi tuhatta neljäsataa olemisen onnesta väräjävää sekuntia — uudenuutukaisella rihvelitaululla laskettuna! Se on jotain päättymätöntä, iät kaiket kestävää. Voi huoleti panna maata ensimmäisenä iltana Hovissa. Huomenna on vielä sata päivää jäljellä!

Kevyt kesäinen yö liukuu ohi kuin varjo. Valkenee päivä, yksi Hovin kesän sadasta ja yhdestä. Katinka herää ristikkovuoteessaan ja potkii yltään siniruskearaitaisen peitteen. Hän on myöhästynyt, aamukuoro on jo alkanut. Paja, pyykkiranta, tarha, väentupa, puisto, kaikki lähettävät tutut äänensä.

Katinka seisoo paitasillaan puutarhanpuoleisen ikkunan edessä. On kuin nuo äänet laulaisivat hereille päivän. Kaikki laulaa, myöskin mykkyys.

Alaverannalla isä puhaltaa vaskitorveen metsästysmarssia. Ja Katinka seisoo, pitkä, rabelainen kaula ojossa, kuunnellen, hän kuin kiirii tuon äänen mukana, joka tunkeutuu vaskitorven kiemuroista, kiirii vesille, yli kaislikon, ulos salmista, ulapalle saakka…

Tänään on taas oleva seitsemän iloa. Viikossa on seitsemän päivää, maailmassa seitsemän ihmettä, ja Katinka Rabella pitää olla joka päivä seitsemän iloa!

Ne olivat hänen osuutensa, hän vaatisi ne auringolta, maalta ja ihmisiltä!

10.

On hyvin helteinen päivä. Yläkerran asfalttiparveke polttaa jalkaa kuin tuli, Kataja- ja Koprasaaret kelluvat koitteesta alkaen korkealla kuin hopealiuoksessa.

Lyönnilleen kello kymmenen lähtee Mummuli liikkeelle Hovin kylkirakennuksesta, olisi voinut virittää kellonsa sen mukaan. Hän on jo täysissä pukeissa, musta pitsiviitta harteilla, korvakiharat järjestyksessä, askeleet lyhyet, sipsuttavat.

Katinka näkee hänen kääntyvän Rakokiven tielle. Tie on äsken, vielä samana aamuna, kitketty ja haravoitu, Hamusen-Ieva kykkii yhä vielä tien ohessa kauempana kuin harmaa pahka, iänikuisessa sissisodassa rikkaruohoja vastaan, joitten teloittaja hän on, käyrine, mullanruskeine sormineen.

Sekä Mummulin aamukävely että Hamusen-Ievan haravointi ovat kertautuneet joka päivä jo kohta viitenäkymmenenä kesänä.

Mummuli viipyy Rakokivellä tasan neljännestunnin. Hänen palatessaan on jo Grosspapakin ilmestynyt puutarhaan laputtavine tohveleineen, yllään harmaa, punaveralla reunustettu aamunuttu.

Grosspapa suutelee Mummulia ensin kädelle, sitten molemmille poskille ja sanoo "mein Kind!"

Sen jälkeen hän aloittaa jokapäiväisen vaelluksensa yhdeltä puutarhasohvalta toiselle, aina auringon mukaan. Havannasikarin haiku seuraa häntä uskollisesti kaikkialle. Hän istuskelee aluksi rantakujan penkeillä ja viheltelee kuhankeittäjälle, sitten hän muuttaa maantienpuolisille pylväsportaille, päässä musta patalakki ja kädessä venäläinen tai saksalainen sanomalehti.

Mummuli on asettunut ruohopyörylän viereiselle sälesohvalle, hän kutoo pitkillä, tylpillä puupuikoilla harmaata, hyvin pehmeää villahuivia. Agnes-täti istuu likinäköisenä hänen vieressään ja pidellen lankakerää kertoo jotain ranskaksi hiljaisella äänellä.

Mutta Fataburin vähäisen kreikkalaistemppelin portailla seisoivat Lenzy ja Mirka sekä Katinka, kengät ja valkeat sukat riisuttuina, odottaen Mummulin komennussanaa, helteestä punoittaen.

Mummuli laski työnsä syliinsä, taputti kolmasti käsiään ja komensi saksaksi:

"Jetzt Kinder, — eins, zwei, drei…"

Samalla kaikki kolme kirmasivat juoksuun ympäri pyöreän ruohokentän. He juoksivat peräkanaa, yllä valkeat leningit, siniset nauharuusukkeet vyöllä, tavallisessa järjestyksessä, edellä Lenzy, vehnäntähkänvärisine hiuksineen, sitten haavesilmäinen, ruskea Mirka, ja viimeisenä Katinka, kaksi sileää, mustaa palmikkoa selässä.

Se ei näyttänyt kilpajuoksulta, kukaan ei pitänyt kiirettä. — Suhonen, joka kuljetti leikkuukonettaan pitkin nurmikkoa, pysähtyi hetkeksi. Ja puutarhan säleaidan taakse ilmestyi lampuodin kaksitoistavuotias poika, Kuninkaan Aatu, pilkallisesti virnistellen ja tarkastellen vuoroin ympyriäistä rataa kiertäviä tyttöjä, vuoroin tuntijan silmin omia paljaita sääriään.

Ne kestivät kyllä tarkastuksen. Ne olivat ruskeat ja ahavoittuneet kuin anturanahka, sierettyneet alituisesta vedessä kahlaamisesta ja täynnä naarmuja ja arpia, kadehdittavan likaiset, miltei mustat. Niillä olisi arastelematta voinut astua vaikka männynkävyille.

Mummuli sälesohvaltaan, missä hän istui kuin valtiatar, komensi koko ajan:

"Helene, Marie, Catherine, — juoskaa, — nicht stehen bleiben, Kinder, — hypätkää yli varjojen!"

Ja ranskaksi tyttärelleen, Agnes Wrenskylle:

"Mon Dieu, elles peuvent prendre froid."

"Eins, zwei, drei, — eins, zwei, drei…"

Tytöt kiersivät kehäänsä ympäri pyöreän, Suhosen sametinsileäksi leikkaaman ruohokentän. Jasmiinit tuoksuivat, krassit liekehtivät. Suhonen työnsi konettaan, joka sihisi kuin suuri heinäsirkka. Missä sireeni- tai seljapensaan varjo lankesi yli tien, he ottivat vauhtia ja hyppäsivät yli, etteivät vilustuisi.

Katinka juoksi, näkemättä muuta kuin Mirkan kastanjanruskeat, valtoimet hiukset, jotka hulmusivat hänen edessään. Koko alkukesän he olivat karttaneet ja rukoilleet tätä hetkeä, joka kangasti heille suurimpana autuutena. Olla paljain jaloin, heittää sukat ja kengät, astua kosteanukkaiselle nurmelle keskelle kukkia, tuntea ruohon tunkeutuvan varpaitten väliin ja kuuman hiekan hyväilevän jalkopohjia, vajottaa jalkansa meren lämpöiseen rantaliejuun. Kaikki kiellettyjä, ihania nautintoja, joihin vain Kuninkaan Aatulla ja Ahokkaan lapsilla oli oikeus. Hän, Katinka, vihasi sukkia ja kenkiä!

Ja nyt he juoksivat, — nyt he juoksivat! Paljain jaloin.

Katinkan silmät sattuivat Kuninkaan Aatuun, joka yhä virnisteli tyytyväisenä, täynnä itsekylläistä halveksuntaa, mutta uskaltamatta ääneen nauraa.

Yht'äkkiä Katinka jättäytyi jäljelle, — äkillinen, voimakas häpeän ja pettymyksen tunne sydämessä. Kaikki tuntui äkkiä naurettavalta, ympyriäinen ruohokenttä ja sitä kiertävä, kuumahiekkainen tie, jota pitkin he kolme, valkoiset leningit yllä, hajalla hiuksin ja paljain jaloin juoksivat, pensasten varjot, joitten yli he naurettavasti hyppäsivät, etteivät saisi nuhaa ja yskää, — Mummulin saksankieliset komennussanat, hänen tapansa nimittää heitä juhlallisesti täydellä ristimänimellä. Alkoi sietämättömästi hävettää, vaikka ei tiennyt, ketä häpesi, Kuninkaan Aatuako vai itseäänkö ehkä… Sen vain tiesi, että tämä kaikki oli perin typerää, naurettavaa, niin juuri, surkean naurettavaa!

"Ich will nicht mehr", sanoi Katinka yht'äkkiä tympeästi ja heittäytyi puutarhasohvalle, pälyillen Kuninkaan Aatuun, joka kuitenkin jo oli kadonnut.

"Ich will nicht, — ich will nicht!" hän kertasi, itku, uhma ja häpeä kurkussa, ja tulipunaisena vetäen valkoisia sukkia jalkaansa.

Katinka pelastautui kreikkalaistemppeliin. Siellä oli viileätä ja hämärää. Seiniltä katselivat Abraham Raben elämänahmattiudessaan tyydytetyt ja Elisabeth Balzerin sunnuntaikasvot, jotka hän ikäänkuin yht'aikaa hohtokiviensä ja turkkilaissaalinsa kanssa oli pukenut ylleen.

Mutta sivuseiniltä hymyilivät Raben kuuden veljeksen ikuiset nuorukaiskasvot. Heidän pitkät, kuin sorvatut kaulansa olivat kallellaan, pieni, hekumallinen suu avoinna, otsalla sensijaan asusti lempeä viileys. Grosspapalla oli kädessä avoin kirja, mutta nuorin veljeksistä, isosetä Constantin, piteli valkoista kyyhkyä, hän, joka oli matkustanut maailman ympäri ja nainut espanjalaisen Josefa Luisa Ramona de la Santa Trinida de Roa y Morales'in eli lyhyesti täti Pepan.

Katinkan yhdeksänvuotias pää oli täydessä kapinassa, uhkarohkeita tuumia, toinen toistaan kapinallisempia risteili siinä. Hän ajatteli ja ajatteli, kasvot lasiruutuun litteiksi painettuina. Hänen täytyi tavalla tai toisella pestä pois tämä häpeä.

Ruutuja oli kolmenvärisiä: keltaisia, sinisiä ja punaisia. Ja puutarha muutti muotoaan jokaisen ruudun mukaan.

Ensin tummankeltainen, tulikivenkarvainen puutarha, ikäänkuin ilma olisi hehkunut keltaisessa palossa. Kaikki paloi, kului keltaisessa liekissä. Hovi, saksankuusi, verannan sivulla hitaasti kypsyvät, isomahaiset kurpitsat.

Sininen ruutu. Kaikki elävät värit ovat vaihtuneet siniseksi kylmyydeksi, joka hohtaa kuin jää. Sinisistä, aavemaisista puista näyttää paenneen kaikki mahla, puutarha on kuin kuollut kuumaisema.

Mutta sitten tuli punainen ruutu. Jasmiinit loistivat kuin tummaan vereen kastettuina, tiet punasoraisina, tammien ja vaahterain lehvät tiukkuivat purppuraa puutarhassa, jota valaisivat vuorotellen kuin etäisten kiertotähtien eriväriset auringot.

Ja ihmeellisintä, kaikki nämä eri värit tunsi verissään, — ikäänkuin keltaisena, sinisenä ja punaisena väristyksenä!

Lenzy ja Mirka tulivat hetken kuluttua, sukat ja kengät kainalossa, hikisinä, hengästyksissään.

Katinka silmäili heitä ylenkatseellisesti viheriän pöydän korkeudesta, mille oli kiivennyt.

"Te olette typeriä, ihan typeriä! Sehän on naurettavaa… Sehän on naurettavaa. Hypätä varjojen yli… Ja juosta ympäri ruohokentän, aina vain ruohokentän. Minä en enää milloinkaan sitä tee. Sain siitä kyllikseni. Ah, jos te vain uskaltaisitte…"

Toiset katsoivat häneen epäluuloisina, mutta uteliaina. Mitä heidän pitäisi uskaltaa?

Mutta Katinka yhä myhäili salamyhkäisenä.

"Te ette kuitenkaan uskalla. Ette vainenkaan. Täytyy olla hyvin rohkea, — mennä päistikkaa…"

Toiset rukoilivat: "Rakas, pikkuinen Katinka, — milushka, milushka!"

Katinka nautti aikansa. Hän otti vastaan heidän uteliaisuutensa kuin suitsutuksen. Sitten hän kuiskasi:

"Keksin sen nyt juuri. Istuin pöydälle ja heti juolahti mieleeni: näin on tehtävä! Mennään yöllä Soldat-niitylle ja siellä riisutaan sukat ja kengät. Oh, siellä on kukkia, sitä ei ole vielä niitetty."

"Siellä on käärmeitä", epäsi Mirka.

"Joutavia, käärmeitä on vain kivikoissa."

"Mutta minä olen nähnyt aidan raossa käärmeen", sanoi Mirka. "Ja käärme odottaa aina sitä, jonka se kerran on nähnyt, se ei mene ennen pois."

"Joutavia, luetaan sille käärmeen sanat."

"Mitä se on: käärmeen sanat?" kysyi Lenzy.

"Se on käärmeen luku. Käärme pelkää, kun sitä manataan."

Kaikki kolme katsoivat toisiinsa, huulet ja silmät palaen. Yöllä Soldat-niitylle, kaikkien nukkuessa, — paljain jaloin yökasteessa!

"Mutta Grosspapa sulkee ovet iltaisin", sanoi Mirka.

"Mitä siitä! Me hypätään ikkunasta."

Tämä oli muuta kuin lentokokeet kolmikulmaiset huivit hartioilla. Kolme pientä, kiihkeätä sydäntä tykki kilpaa.

"Mutta joka tästä sanankaan hiiskahtaa, sen täytyy mennä viinikellariin ilman lyhtyä!"

Se oli rangaistuksista hirvittävin. Kaikki olivat täysin totisia. Nyt se oli päätetty. Eikä kukaan saisi siitä koskaan tietää, ei edes Kuninkaan Aatu.

11.

Päivä oli tänään päättymättömän pitkä. Grosspapa siirtyi toiselta sälesohvalta toiselle, aina auringon mukaan, istui, torkahteli, veti savuja havannastaan.

Katinka mittasi raivoissaan ruohopyöriön tien, — sitä oli tasan sata askelta.

Ennen päivällistä he kitkivät hernelavansa. Tämä oli Mummulin uusin kasvatusopillinen keksintö, talven kuluessa hän oli tullut vakuutetuksi ruumiillisen työn tärkeydestä. Hänen lastenlastensa oli kitkettävä tunti päivässä.

Mitään pelastusta ei ollut. Aurinko paahtoi suoraan selkään. Etäämpänä painautui Sofia Ivanovna mansikkamaahan. Sofia Ivanovna Biller oli jokin hyvin etäinen sukulainen ja marjoille perso.

"Sofia Ivanovna", kuului Mummulin ääni yläparvekkeelta, "joko taas olette mansikoissa?"

Sofia Ivanovna yritti kyyristäytyä yhä syvemmä pensaitten suojaan. Katinka, Lenzy ja Mirka kertoivat toisilleen päätäpyörryttäviä ryövärikertomuksia, vuoronperään, lieventääkseen kohtaloaan.

Vihdoin alkoi Kuninkaan ruokakello läpätä: "käy vellille, — käy vellille!"

Päivällinen syödään alasalissa, — kaikki ovat pukeutuneet uudelleen. Grosspapa on vaihtanut aamunuttunsa pitkään, mustaan takkiin. Hänen edessään pöydässä on pari viinipulloa; hänen lautasliinansa on kiinnitetty kaulaan ruusunpunaisella helmiketjulla, jossa on hopeiset hakaset.

Pöydän yläpäässä käy keskustelu saksaksi, ranskaksi ja venäjäksi. Mummuli vaihtaa yhtä suurella keveydellä kieltä kuin lautasia. Alapäässä sensijaan vallitsee täydellinen hiljaisuus.

Ruokaa on niukalta. Mummuli on kerta kaikkiaan selittänyt, että paljosta syönnistä käy typeräksi. Varsinkin lasten on oltava vähäruokaisia.

Katinka katselee varkain Sofia Ivanovnaa. Hänen nenänpäänsä on täynnä pienenpieniä reikiä kuin neulatyyny.

Pesun Ripaksen pojat, jotka eivät myöskään saa pöydässä kyllikseen syödä, pistävät kurkkuja ja makkaroita puserojensa vyötäisiin. Ja suolaa heillä on aina taskussa.

Kun jo tulisi ilta!

Päivällinen on päättynyt. Vaelletaan hanhenmarssissa pöydän yläpäähän kiittämään Mummulia, suudellaan kädelle, jolloin Mummuli kiusoittavalla tavalla vuorostaan suudella kurluttaa niskaan.

Iltapäivällä Mummuli lähti ajamaan pikku kaleskoilla Possulin hoviin täti Agnes Wrenskyn kanssa.

Lenzy, Mirka ja Katinka yhä maleksivat. He päätyivät etehisen ikkunalle suurta saksalaista kuvakirjaa katselemaan. Heidän hajalliset hiuksensa sekaantuivat toisiinsa kuin kolme eri viljalyhdettä. He kykkivät yläkerran portailla, jalat alleen vedettyinä.

Kolme silmäparia, harmaat, mustansiniset ja ruskeat, tuijottavat herkeämättä muuatta kuvaa.

Se on merkillinen, käsittämätön olento, jolla on yökön siivet, vuohen sarvet, pukin jalat ja ihmisen kasvot, suu ilkeässä irveessä. Viittansa varjosta se kylvää kultarahoja yli suuren vieraan kaupungin, jonka suipot tornit kurkoittuvat ilmaan. Se ikäänkuin munii kultamunia, kuten jättiläislintu.

Sillä on sarvet, se on varmasti Piru itse. Se on Piru! Varmasti Piru!

Mutta sitä ei saa sanoa ääneen, se olisi hirmuinen rikos. Se on ankarasti kiellettyä Hovin lakikirjassa. Ei saa lausua turhaan Jumalan nimeä, jos tahtoo saada Hänen siunauksensa, mutta ei myöskään saa nimittää tuttavallisesti Hänen suurta vastustajaansa, pimeyden ruhtinasta. Siitä voi tulla kirot. Paitsi sitä voi se yht'äkkiä totella kutsua ja ilmestyä. Tosin tämä kuvakirjan Piru, joka muni kultarahoja, todennäköisesti oli hyvänahkaisimpia ja vaarattomimpia pikku paholaisia. Mahdollisesti ei se edes ollut itse pääpöpö, jokin renki vain!

Mutta kuitenkin oli epäilemättä viisainta olla varovainen.

Katinka keksi keinon:

"Se on Tutu… Sanotaan me Tutu… Kukaan ei tiedä, mitä se merkitsee, ei edes se itsekään. Vain me tiedetään, että se onkin samaa kuin Piru."

Kaikki kolme tunsivat merkillistä mielihyvää. Ah, kuinka sentään oli sukkelaa puijata hieman noita aikuisia, joitten mielestä kaikki oli kiellettyä! Paitsi sitä puijata itse… niin, itse sitä häijyläistä. Kun vain ei oikeaa nimeä nimittäisi, ei se uskaltaisi tulla eikä käydä käsiksi.

He sanoisivat "Tutu", milloin vain mieli tekisi. He sanoisivat itse Mummulin ja Grosspapan läsnäollessa: "Entäs Tutu, — näitkös Tutua…?" ja tekisivät toisilleen salakähmäisiä merkkejä. Eikä kukaan aavistaisi heidän salaisuuttaan. Heidän olisi mahdollista puhua itse Pirusta kaikkien kuullen.

Vihdoin viimeinkin oli ilta käsissä. Katinka makasi puisessa häkkivuoteessaan ja katseli seinäpaperin kuvia. Grosspapan tohvelien laputus kuului käytävästä, hänen käydessään sulkemassa ovia.

Katinka makasi hiljaa, sykkyrässä, peite korvilla, mutta sydän tykkien. Grosspapan askeleet kaikkosivat toiselle puolen taloa, käytävän isossa kaapissa rapisi, luultavasti hiiri, muuten oli kaikki hiljaa. Yht'äkkiä lingottiin kimppu takiaisia ikkunaan. Katinka oli silmänräpäyksessä jalkeilla, kiivetessään ikkunasta hän putosi suoraan takiaispensaikkoon, ja suuria takiaisia tarttui hiuksiin.

"Missä olette?" hän kuiskasi.

Mutta samalla hän jo näkikin Lenzyn ja Mirkan, jotka odottivat ikkunan alla. Ei ollut aikaa kyselyihin eikä pitkiin puheisiin.

"Hiljaa — hiljaa!" he varoittivat toisiaan.

Tällainen oli siis yö, niin tuiki toisenlainen kuin päivä. Pehmeitä, suuria yöperhosia lenteli edestakaisin, ja isoja, näkymättömiä paarmoja, jotka ikäänkuin sokaistuina umpimähkään ampaisivat ohi. Ei ollut pimeä, vaan hämärä ja lämmin. Toiset kukat nukkuivat, toiset sensijaan tuoksuivat oudolla tuoksulla, jota ei kukaan heistä tuntenut.

Ah, kuinka Katinka rakasti sekä pelkäsi yötä! Ei koskaan saanut nähdä yötä kasvoista kasvoihin, aina täytyi mennä nukkumaan ennen. Ja yöllä oli kuitenkin omat kukkansa, omat tuoksunsa, omat luontokappaleensa ja lapsensa, joista päivä ei mitään tiennyt. Sillä oli kiiltomatoja, jotka syttyivät lehdille kuin vähäinen, viheriä tähti, sillä oli hitaasti ja äänettömästi astelevat etanansa ja hyppelevät rupisammakkonsa, yölepakkonsa, jotka suhahtivat ohi kuin henkäys… Sillä oli kukkansa, jotka vain öisin aukenivat, kutsuen yöhyönteisiä…

Mutta yö oli myös hirveä, kauhistava, — täynnä pääkallojen kuolemantanssia ja virvatulia kätkettyjen aarteitten päällä… Yö oli pimeys. Yö oli kuolema.

"Mennään", kuiskasi Mirka. Hän oli kaikista kolmesta vähimmän rohkea ja näytti värisevän vilusta tai pelosta.

Voi olla, että toisetkin kaksi pelkäsivät, mutta ei kumpainenkaan sitä näyttänyt. Toinen toisensa jäljestä he hiipivät puutarhan aitausta pitkin, kunnes saapuivat veräjälle. Soldat-niitty oli edessä, sumuisena, mereltä kohoavine usvineen, kuten aina, vielä niittämättömänä, horsmanpunaisena. Tuoksuivat tervakukat, koiranputket, leiniköt, valko-apila ja angervat.

"Täällä on hyvä", sanoi Lenzy.

Toiset nyökäyttivät myöntäen päätään.

Ja Lenzy istui maahan, ojan reunalle, riisuen sukat ja kengät jalastaan. Mirka ja Katinka tekivät samoin, aivan vaiti. He tekivät sen melkein hartaudella, ikäänkuin jonkun vertauskuvallisen ja tärkeän toimituksen, ja jos rohkeutta olisi riittänyt, olisivat he kai mieluimmin koonneet vihatut sukkansa ja kenkänsä rovioksi ja valmistaneet otollisen polttouhrin vapaudelle ja suviyölle.

Olon outous teki heidät kaikki ylen harvapuheisiksi. He nauttivat kukin erikseen, katsomatta edes toisiinsa.

"Maassa on kastetta", sanoi Lenzy vihdoin.

Ja hän ojensi jalkansa pehmeään ja tuoksuvaan heinikkoon. Ne näyttivät melkein sinertävän valkoisilta. Lenzy ja Mirka eivät milloinkaan päivettyneet, eivät edes paahtavimmassa paisteessa. Heidän ohimoissaankin risteili kalpeita, sinisiä suonia.

Lenzy käyristi varpaansa ja taittoi suuren sinikellon, joka jäi varpaitten väliin.

Hän oli hyvä, viisas ja rauhallinen eikä koskaan unohtanut, että oli sisartaan ja Katinkaa vuotta vanhempi.

Mutta Mirka ajatteli yhä käärmeitä.

"Kun käärme poikii", selitti hän äkkiä, "niin se kiipee puuhun, ja pudottaa sieltä poikansa".

"Lorua", sanoi Lenzy, "käärmeet munivat munia. Aurinko hautoo ne."

Katinka ei kuullut kumpaakaan.

"Me tullaan tänne", hän puheli. "Me ollaan jo isoja, koulunkäyneitä, — kukaan ei voi enää kieltää. Me maataan täällä koko yö."

Tuntui selvään hunajainen lemu, keltamataran tuoksu. Puitten välitse näkyi vilahdus kreikkalaistemppelistä. Se oli valkea kuin rukous.

"Tytöt!" sanoi Katinka yht'äkkiä. "Luvatkaa minulle, mutta pyhästi, että tulemme kaikki kolme Soldat-niitylle vainajina. Sanokaa näin: missä ikinä lepäänkin viimeistä untani, valtameren pohjassa tai Siperian tundrilla tai — tai Saharan hiekassa tai missä muualla valjenneet luuni lienevät, — niin tahdon tulla Soldat-niitylle vainajana."

" Valjenneet luuni ", hän lausui erityisellä juhlallisella kaameudella; hän oli sen sanan edellisenä päivänä lukenut jostain intianikertomuksesta.

He tarttuivat toisiaan käsistä, kuumin sormin. Ja kaikki kolme lausuivat yht'aikaa valansa:

"Missä ikinä lepäänkin viimeistä untani… niin tahdon tulla Soldat-niitylle vainajana."

Kaikki kolme jäivät tuijottamaan valkoisiin, irrallisiin usviin, jotka pitkinä liepeinä liikkuivat yli yöllisen niityn, ikäänkuin autuaitten varjot.

Kuu nousi kaisloista ja vedestä, vaskenpunaisena kuin tuntematon jumaluus. Ihmeellinen, pelokas tunne valtasi heidät, salaperäinen vavistus tuon tuntemattoman tulipallon edessä. He olivat kuin yksin maailmassa, hitaasti nouseva kuu, ja he kolme paljasjalkaista, vuoteistaan karannutta tyttölasta. He olisivat halunneet polvistua, itkeä nyyhkyttää ja rukoilla kuuta…

Sitten Katinka sanoi:

"Nyt mennään Mustaanjokeen uimaan."

Ei kukaan pannut vastaan. Tänä yönä oli kaikki sallittua ja mahdollista. Tuntui vain päätähuimaavalta, pyörryttävältä. Mennä Mustaanjokeen uimaan ja keskellä yötä! Seuraavaa aamua ja päivää ei ollut olemassakaan.

He olivat jo tuiki syntisiä, ilmankin!

He kiersivät Kuninkaan ohi joelle. Koirankopissa haukahtivat jäniskoirat, Ilo ja Piili. Tarhassa märehtivät torkkuvat lehmät. He kantoivat kukin sukkiaan ja kenkiään.

Joen rannalla tuoksui kuten Soldat-niitylläkin, mutta senlisäksi tuoksui vesi ja raskaat, kultaiset ulpukat. Joki tuli Mustastakorvesta; sen lähteet olivat siellä, missä Elämänlähdekin.

Kuu yhä nousi ja hopeoitui, pienentyen samalla luonnolliseen kokoonsa. Se oli jo korkeimman lepän latvassa.

Lenzy koetteli jalallaan vettä.

"Tytöt", hän kuiskasi. "Luuletteko, että hän hukkui tähän?"

"Kuka hukkui?" kysyi Mirka, koettaen asettautua kuun säteeseen.

"Hän, — vanhan herran pikku piikatyttö, — joka rikkoi maljakon."

Mutta Katinka kietoi palmikoitaan päälaelle eikä sanonut mitään. Hän vain ajatteli, mlnkätähden Lenzy mahtoi sanoa "vanha herra", vaikka se oli hänen äitinsä-äidin isä.

Hetken päästä he jo tanssivat piirissä keskellä jokea, toisiaan kädestä pidellen, keskellä kuutamoa.

12.

Ylinnä Hovissa oli Mummuli, siitä ei ollut epäilystä. Katinkalle se oli päivänselvää. Niinkuin Mummuli päivällispöydässä istui ylinnä, niin hän Katinkan tajunnassakin istui jollain näkymättömällä valtaistuimella. Hän oli sen arvojärjestyksen huippu, joka yhä aleten jatkui Katinkaan, Lenzyyn ja Mirkaan saakka, ja johon kuului Grosspapa, äiti, isä, sedät, tädit, serkut ja pikkuserkut ja satunnaisina vieraina kaikki Rabet Lontoosta, Parisista, Pietarista ja aina Madeirasta asti. Tämä oli maailma sinänsä, ja siihen kuului vielä naapurihovien asukkaat, kaikki Mendtit, Riemenschneiderit, Ripasit ja Adaridit. Paitsi sitä oli Hovissa tosin toinenkin maailma, mutta sekin oli maailma sinänsä eikä kuulunut tähän. Se avautui keittiön puolella, väentuvassa, pajassa ja Ahokkaan kylässä.

Katinka tiesi hyvin kuuluvansa Hovin ylämaailmaan. Mutta se ei estänyt häntä tuntemasta alituista, herkeämätöntä vetoa tuota toista, alamaailmaa kohtaan. Lenzy ja Mirka eivät sinne koskaan pyrkineet, heille riitti ylämaailma. Mutta Katinka ei saanut rauhaa, hänen oli oltava joka paikassa!

Alamaailmaan kuului koko keittiön asujamisto, Sokia-Mari, Kyökki-Ieva, Sisä-Miina, Pyykki-Miina, pikku-Tilta, Hamusen-Ieva, Anni ja Masha, venakko, sitten vielä Kuski-Heikki, Suhonen, puutarhuri, jolla oli oma tupansa puutarhan kupeella, ja Suhoska, hänen vaimonsa, jolla oli kylmänvihat jaloissa. Nämä olivat läheisimmät, mutta lisäksi oli vielä epälukuinen määrä lampuodin piikoja ja renkejä; karjakkoja, Tupa-Anni lapsineen, seppä ja Ahokkaan väki.

Kuninkaan, lampuodin, laita oli mutkallisempi. Ei ollut hyvä sanoa, mihinkä hän näistä kahdesta maailmasta oikein kuului. Katinka ei milloinkaan nähnyt hänen käyvän pääovesta, ja se oli sentään Katinkan silmissä muuan varmimpia tuntomerkkejä ylämaailmaan kuulumisesta. Mutta Kuningas ei myöskään tullut keittiön tietä, kuten muu alamaailman väki, hän meni kylkirakennuksen sivuovesta suoraan Grosspapan huoneeseen. Hän oli kuin taivaanvuohi näitten kahden maailman välillä, käski toista ja totteli toista.

Toinen maailma alkoi jo keittiön portaista, takapihasta, jolla oli kuin oma kasvitarhansa, takapihan villi yrttitarha, hyöstynyt ruoanjätteistä ja likavesistä. Hirvittävän korkeita, vihaisia nokkosia, jotka polttivat kädet palorakoille, takiaisia, jotka keräsivät pölyn leveille lehdilleen, löyhkääviä koiruohoja, joita Anni keräsi ja kuivatti kimpuiksi, ja kukkivia hullukaaleja, joilla oli myrkyllinen, likaisen kirjava kukanterä.

Hiukan kauempana aidan takana oli kanojen ja kukkojen teloituspaikka, — siellä ne lensivät ilman päätä, kaula surkeasti verissä.

Jääkellarissa pidettiin talvea vangittuna kolmen oven ja kolmen lukon takana.

Viiniholvissa sensijaan oli Sokia-Marin komero. Hän asui siellä jo toista vuosikymmentä, keskellä tynnyreitä ja viinipulloja, joita Leopold Raben lontoolaiset veljenpojat joka vuosi lähettivät viiniviljelyksiltään päiväntasaajan seuduilta. Hän elosteli siellä kuten hiiret tai tuhatjalkaiset, jotka juoksentelivat pitkin kiviseiniä.

Kukaan ei tarkalleen tiennyt hänen ikäänsä, ei edes hän itsekään, mutta hän oli varmasti vanhempi Grosspapata ja Hamusen-Ievaa ja itse lampuodin isää, vanhaa Kuningastakin. Hän oli vanhin olento koko Hovissa, vanhempi itse Hoviakin, jonka päärakennus oli ollut vasta salvoksella, kun Mari tuli taloon Mummulin imettäjäksi. Hän oli vielä vanhan herran peruja, kuten Fataburin lasinpuhaltimien jätteet ja salatieteelliset kirjat ullakolla tai hänen selloviulunsa metallikirjaimineen vierashuoneessa.

Hänen oli tapana istua viinikellarin kynnyksellä, silmät rävähtämättä päin aurinkoa, päässä iänikuinen, vanhuuttaan vihertävä tanu, kova ja kiiltävä kuin kuoriaisen koppa. Silmiä kattoi valkea, linnun luomen kaltainen kaihi; vaatteista uhosi merkillinen, tunkkainen ja kostea haju.

Hän näytti aina ikäänkuin jotain kuuntelevan. Ajanvietteekseen hän leikkeli räsymattoja varten tilkkuja ja keri ne suuriksi, kirjaviksi kiekoiksi. Mutta sitä tehdessään hän alati kuunteli. Hän väitti kuulevansa Mustankorven kohun. Toiset nauroivat ja sanoivat hänen puhuvan päättömiä, mutta Sokia-Mari pysyi itsepintaisesti väitteessään. Hän kuuli sen varmasti, yöllä tosin selvemmin kuin päivällä. Se oli ikäänkuin tasaisesti virtaava, huokaava ääni, joka oli kaikkien muitten moninaisten äänien alla.

Hän muisti vielä ajat, jolloin korpi alkoi heti aidan takaa, ja susi uskalsi talvisin pihamaalle. Pellot, vainiot, puutarhat, kaikki on vähäistä korven rinnalla. Vanhan herran vaunutiestäkin on jäljellä vain viheliäinen polku. Kaikki, mitä ihmiskäsi ja järki ovat aikaansaaneet, on kuin nuo kirjavat räsymaton kaistaleet.

Katinka pujahti keittiöön, milloin vain taisi. Itse ilmakin siellä oli erikoisen mieluinen ja hivelevä, täynnä höyryjä ja käryjä, juuston, vastasiivilöidyn, vielä vaahtoavan maidon ja nousevan taikinan tuoksua. Aina oli siellä touhua, räiskettä, kilinää-kalinaa!

Katinka rakasti katsella Kyökki-Ievan lihavilla, tanakoilla käsivarsillaan, joissa oli tiheää, untuvaista ihokarvaa, sotkevan taikinaa, vierittävän siitä koukistettujen hyppysiensä alla uskomattoman nopeasti sämpylöitä, jotka sitten uunissa paistuivat kauniin vaaleanruskeiksi, tai sitten käsittelevän patoja ja liesirenkaita paljain sormin, jotka näköjään olivat tuiki tunteettomat kuumuudelle.

Katinka rakasti väen hapanta katajakaljaa, jota jokainen joi suoraan puukiposta, ja suolaisia särkiä, joita ei koskaan näkynyt muualla kuin väen pöydässä. Niillä oli ihmeellisen suloinen, kielletty maku. Niitä täytyi vain nauttia varkain. Ja oli kuitenkin miekkoisia, jotka saivat niitä joka ateriaksi!

Keittiön takana oli piikojen makuukomerot, kaksi matalaa, kaari-ikkunaista huonetta vasemmassa kylkirakennuksessa. Niissä oli aina tuulettamaton, umpinainen haju. Mutta muuten ne olivat peräti viehättävät nekin, kuten keittiökin. Huiskin, haiskin kampojen ja eriväristen hiustukkojen seurassa siellä oli rasvaisia ja savuttuneita kirjoja, joilla oli uteliaisuutta kiihoittavat nimet, kuten Uusi Kenoveeva eli Roosa Tannenpurista ja muuan aivan nokinen ja yltäyleensä ruskea Holperin Äijä, joka oli kuin paistinpannussa käynyt; sitäpaitsi Satakieli eli Sata laulua Suomen kansalle ja Suuri Egyptiläinen Unikirja, jota Kyökki-Ieva erityisesti tutkisteli.

He näkivät alati unia öisin. Ja he puhuivat unistaan, ikäänkuin jostain täysin todellisesta, ne herättivät heissä aivan samanlaista pelkoa tai iloa. Katinka kuunteli korvat pystyssä, kun Kyökki-Ieva pani kädet ristiin vatsalleen ja sanoi: "Pankaas nyt merkill', kyll' se nyt kuoloo." Kyökki-Ievan unet merkitsivät aina kuolemaa ja tapaturmia. Hän näki leipovansa rinkelejä, täpötäynnä suuria, mustia rusinoita, taikka oli keittävinään soppaa, mustaa kuin piki, kaikki perin pahoja enteitä. Kaikki oli täynnä merkkejä; sakset putoilivat kärki edellä; lukki oli yöllä kutonut seittinsä uunin suuhun. Yksinpä hänen liikavarpaansakin ennustelivat; niitten avulla hän tiesi sateen ja rajuilman tulon.

Oli ihmeellistä; kaikki nämä Ievat, Annit, Sisä- ja Pyykki-Miinat, Heikit, olivat omassa maailmassaan tuiki toisenlaisia kuin joutuessaan Grosspapan ja Mummulin maailmaan. Ylämaailmassa he olivat vähäpuheisia, hiljaa astelevia, vastasivat vain kysyttäessä. Mutta niin pian kuin keittiön ovi oli sulkeutunut heidän takanaan, he olivatkin tuota pikaa isoäänisiä, lörppöjä, kujeilijoita, aika äkämyksiä, mutta aina kadehdittavan hullunkurisia. Saattoi melkein unohtaa heidän olevan aikaihmisiä. Heille sai nauraa katketakseen. Illallisastiat pestyään he saattoivat iloitella tuntikausia, niinkuin ei seuraavaa aamua olisi ollut olemassakaan, pistää keskellä keittiön lattiaa tanssiksikin, jos vain Sepän-Anton tai joku muu Ahokkaan pojista ilmestyi keittiöön, — laulella päättömiä lauluja, kinastella, loruta ja nauraa loppumattomiin.

Anni lauloi muuatta muka puolalaista laulua, jossa aina toistui: luppa-tsuu, luppa-tsuu. Mutta kun häneltä ruvettiin kyselemään, mistä hän sen oli oppinut, herkesi hän siihen paikkaan. Olipa ollut muuan tensikka, venäläisen upseerin tensikka, joka oli opettanut. Hän sanoi sen melkein vihaisesti eikä enää laulanut. Kaunis Sisä-Miina sadatteli aina Mummulia lyhyistä vaatteista, joita jokaisen Hovin palvelustytön täytyi sitoutua käyttämään pestin ottaessaan. Mutta toden teolla ei mikään puku olisi paremmin sopinut hänen kamarineitsytkauneudellaan kuin juuri valkeat kohohihat, punainen hame, ruohonpäiset liivit ja kirjava huivi, jonka hän solmi harteilleen peilin edessä, mikä ei ollut kananmunaa suurestikaan isompi.

Hän ryöpsähti keittiöön, heitti tarjottimen pöydälle ja tarttuen vantteraan ja raskaskääntöiseen Kuski-Heikkiin, alkoi huudella:

"Kaheksa komiaa tyttöö Hoviss' ja Heikk' yheksäs!"

Kaikki tiesivät, että Heikki vaihtelevalla onnella kosiskeli Sisä-Miinaa, ja että Miina kiemaili hänelle, mutta yht'aikaa myös nuorelle piispansaarelaiselle perämiehen alulle.

Katinka ei tainnut kyllin ihastella näitten alamaailman ihmisten elämää. Se näytti olevan pelkkää ilonpitoa. He saivat suolaisia särkiä ja hapankaljaa niinpaljon kuin halusivat. Heitä ei pidetty laihalla ruoalla, että tulisivat keskeltä katkeaviksi kuin vaapsiaiset!

Katinkalle jäi muistiin muuan ilta. Hän, Katinka, makasi jo ristikkovuoteessaan ja rallatti ratokseen; ikkunat puutarhaan olivat auki, oli tuollainen lämmin kesäilta, vain kuin kuuman päivän jatko. Yht'äkkiä tulee siihen ties mistä, Anni, ja hetken päästä Sisä-Miina; Katinka yhä rallattaa, nyt jo kovemmin. Anni ja Sisä-Miina alkavat pyörähdellä, Katinkan rallatuksen mukaan, ja samassa on siinä pikku-Tiltakin, hänkin pyörähtelee, mutta yksinään. Katinkalla on sanomattoman hauskaa, hän ihan rakastaa noita, jotka tuossa lattialla pyörähtelevät, ja hänestä tuntuu, että hekin rakastavat häntä. Tätä menoa voisi jatkua vaikka koko yö, aivan kuin surviaisten tanssia tuolla ulkona kesäisessä ilmassa!

Seuraavana päivänä tuli vieraita Vongurista, Vongurin vanha salaneuvoksetar, joka aina puhui miesvainajastaan, Herrassa nukkuneesta Abram Abramovitshista, kuollut neljännesvuosisata takaperin, ja paitsi sitä Pesusta koko Ripasin joukkue, rouva ruiskukanvärinen silkkihame yllä, ja herra, mansetinnappeina kultakimpaleet omista siperialaisista kultakaivoksista.

Illempana Mummuli istutti vieraansa takaparvekkeelle: piikatyttöjen oli näytettävä vieraille tanhujaan ja piirihyppyjään ruohikolla. Tällaiset näytelmät miellyttivät Mummulia, ne hyväilivät hänen valtiatarvaistojaan, aivankuin hän elonkorjuutalkoitten jälkeen tapasi pylväsportailla istuen ottaa vastaan ohikulkevan talkooväen kumarrukset ja niiaukset.

Katinka, suittuna, tärkkihameet yllä, valkoisissa kenkiin saakka, katseli tätä menoa toisten takaa. Hän ei ollut uskoa silmiään. Olivatko nämä todella samoja, jotka eilen hänen rallattaessaan olivat tanhunneet kuin hyttyset? Nämäkö kankealiikkeiset, saamattomat ja hiestyvät olennot, jotka tuossa pakoitetusti pyörähtelivät?

Mutta vieraat taputtivat kohteliaasti käsiään, Pesun Ripas ääneensä nauraa höristen ja huutaen "da capo", johon hänen poikansa täydestä kurkusta yhtyivät. Vongurin salaneuvoksetar tyytyi katsomaan näytelmää lornjetillään. Mummuli antoi armollisesti merkin, ja väki sai keittiössä vehnäskahvit.

Katinkalle vain jäi kummallinen, kaiveleva tunne, melkein kuin häpeää.

13.

Katinka eroitteli mielessään kaiken elottoman ja elollisen Hovissa hyviin ja pahoihin. Edelliset olivat hyvänsuopia ja rakastettavia, niitä olisi halunnut hyväillä ja halata, likistäytyä lähekkäin, nimittää rakkailla, suloisilla nimillä, ottaa vuoteeseensa ja nukkua niitten keralla. Nämä hyvänsuovat esineet ja olennot olivat useimmiten hiljaisia ja vaiteliaita, ne olivat kukkia, tai Tilkoaniemen notkon valkeita, punasilmäisiä hiiriä, tai sitten huonekaluja, kuten etehisen iso kaappikello. Perin harvoin ne olivat ihmisiä.

Hyviä oli vain harvassa; pahansuopia ja peljättäviä verrattoman paljon enemmän. Ja niitä oli kohdeltava aivan eri tavalla. Niitä täytyi kiertää kaukaa tai sitten uhikseen ärsytellä ja härnätä ja senjälkeen suinpäin paeta, kun ne kävivät vaarallisiksi.

Niitä oli todella suuri joukko: Mustankorven sudet, Hovin yläkerta ja isot kuvastimet alasalissa, ukkosilma, mustalaiset ja Vanha-Kuningas.

Hyvänsuovista esineistä ja olennoista ei usein tiennyt enempää kuin hyvänolon tunteen, mikä niistä kuin salaa uhosi. Ne eivät koskaan hyökänneet eivätkä ajaneet takaa. Ne vain odottivat, että menisi ohi ja huomaisi heidät. Herahti joskus vastustamaton hyvänolon tunne koko ruumiiseen ja sieluun, niin että varmasti tunsi jonkun tuntemattoman kukan tuoksuvan tiepuolessa tai turpean, viheriä juovaisen kurpitsan verannan seinämällä ystävällisesti ajatelleen. Niillä ei useinkaan ollut muuta puhetta kuin tuoksu; se oli niitten ainoa kieli.

Katinka toi kukkia vuoteeseensa, hän nukkui niitten keralla. Etehisen kaappikello taas oli tosin liian iso mahtuakseen Katinkan ristikkovuoteeseen, mutta sensijaan oli Katinka kerran — jo kauan sitten — viettänyt yönsä siinä.

Se oli tapahtunut näin. Katinka ja kaappikello olivat ystävykset jo ammoisista ajoista. Se oli perin merkillinen kello. Sen taulussa, joka oli iso ja pyöreä, vaihtelivat aina vuorokauden ajan mukaan eri kuvat, jotka Katinkalle käsittämättömällä tavalla ilmestyivät sen sisimmästä. Muutos tapahtui hyvin hitaasti, milloinkaan ei voinut minuutilleen sanoa, milloin toinen tuli ja toinen meni. Mutta koko kello muutti muotoa kuvien keralla, ikäänkuin suuret kasvot, jotka vaihtoivat ilmettä; se oli iloinen ja hilpeä, kauhistava ja salaperäinen, naurava ja itkevä, aina sen mukaan kuin kuvatkin. Aamulla oli näkyvissä verevä ja pulloposkinen aurinko, jonka hyvätuulinen hymy tarttui koko kellotauluun, numerot, viisarit, kaikki nauroivat, ja aurinko oli kuin syksyinen omena. Mutta keskipäivällä olivat kellon kasvot tyynet ja miettivät; näkyvissä oli hiljainen maisema, pieni talo, jonka takana kasvoi puita, ja keltainen vainio, täynnä keskipäivän uneliasta lepoa. Illalla purjehti näkyviin laiva, täydessä lastissa, purjeet täynnä tuulta, matkalla tuntemattomille merille. Se jätti jälkeensä riuduttavan ikävän, kuin vaahtovanan, alkaessaan taas liukua kellon syvyyksiin.

Mutta mitä oli yöllä? Minkälaiset olivat kellon kasvot, silloin koko Hovi nukkui, Grosspapasta ja Mummulista alkaen Lenzyyn ja Mirkaan ja aina Sokiaan-Mariin asti alhaalla kellariholvissaan. Ah, Katinka parka ei saisi sitä koskaan tietää, hän nukkui aina silloin jo sikeässä unessa, kun kello ilmaisi viimeiset salansa yölle ja pimeydelle.

Mutta eräänä yönä Katinka hiipi paitasillaan etehiseen, puristettuaan ruoholaukkaa silmiinsä hereillä pysyäkseen. Hän kohotti kynttilänsä, ja kello tuijotti häneen synkkänä ja uhkaavana; sen taulussa oli luinen käsivarsi, joka käänsi kumoon tuntilasia, ja viisarit näyttivät kahtatoista. Katinka ymmärsi: se oli kuolema.

Samalla narahti keittiön ovi, ja puolikuolleena säikähdyksestä Katinka pujahti kellokaappiin. Joku kulki ohitse, luultavasti Sisä-Miina, Katinkan kyyhöttäessä ahtaassa kaapissa. Sen jälkeen hiljeni kaikki, hän oli kuulevinaan vain suuren ja ystävällisen sydämen sykinnän. Hän oli keskellä salaperäistä koneistoa, joka mittasi aikaa. Kaikki salaisuudet olivat lähellä, käden ulottuvilla; täältä jostain, hänen päänsä yläpuolelta, lähtivät liikkeelle kaikki nuo salaperäiset kuvat. Yhä raukeammaksi, yhä uneliaammaksi hän kävi, yhä turvallisemmaksi hänen olonsa, kunnes hän vihdoin nukkui kellon suojaan, niinkuin olisi nukkunut maailman sydämelle.

Tällaisia olivat hyvänsuovat. Mutta yhtä ankara oli ahdistus, mikä lähti pahansuovista olioista.

He ovat vielä hyvin pieniä, aivan selässä kannettavia, ainakin Katinka ja Mirka. He tekevät pitemmät retkensä aina hoitajiensa selässä, Katinka Annin, Mirka Mashan, Agnes-tädin venakon, Lenzy saa juosta kipittää omin jaloin, minkä pääsee.

He ovat lähteneet marjaan, kiivenneet yli aidan ja uponneet ihanaan, vihreään ruohoon. "Kasso pomppoi", sanoo Anni ja poimii mansikoita. "Miljoonapomppoja!" kirkaisee Katinka. Mutta samassa tuokiossa kasvaa heidän eteensä äkkiä kuin maasta nokinen, tuima, ärjyvä hirviö, nahkavyöliina edessä ja kädessä moukari.

"Pois siint' heinää tallaamast'! Vai työ täss' miu marjojai. Pääsettekös, taikk'."

Mirka pudottaa ropeensa ja alkaa kirkua, Mashan yrittäessä yli aidan. Anni aikoo juuri aukaista suunsa syytääkseen aikamoisen sanaryöpyn murjaanille päin naamaa. Mutta sitä ennen tapahtuu jotain.

Katinka seisahtuu äkämystyneen hirviön eteen, jonka polviin hän vaivoin ylettyy, ja sanoo:

"Ei ne ole seppäsedän mansikoita, ne on Jumalan mansikoita!"

Ja nyt saavat kaikki nähdä: hirviön käsi hervahtaa, noen ja tahman keskeltä avautuu leveä suu, täynnä mahtavia, valkoisia hampaita, ja samassa pärähtää tärisyttävä nauru:

"Kuulkaa noit' tyttölöi… Vai Jumalan marjoi… No poimikaa sitt' Herran nimmee…"

Susia pelkäsi Katinka siitä saakka, kun ne talvella raatelivat jäällä Dianan.

Diana oli silloin tosin hylkykoira, lahjoitettu pari vuotta sitten vanhuuttaan muutamalle Hovin torpparille. Mutta Katinka rakasti sitä kuitenkin, nykyisessä alennustilassakin, kun se nälkäisenä ja takkuisena, häntä koipien välissä, kaukaa kiersi Hovia. Se oli yhtenä ainoana talvena uskomattomasti raaistunut; siitä oli tullut oikea kulkuri, luihuileva, salavihainen ja arka; sen luonne oli muuttunut ulkoasun keralla. Sen kyljet olivat täynnä vereksiä puremia, sillä se oli aina sotajalalla muitten koirien kanssa; se ontui toista etujalkaansa. Se ei kuulunut enää mihinkään koirayhteiskuntaan, ei entiseen yläluokkaansa eikä nykyisen alemmuutensa tovereihin, kyläkoiriin; molemmat kohtelivat sitä yhtä suurella epäluulolla ja vainolla.

Hoviin se kuitenkin tunsi epäämätöntä vetoa, se kaarsi sitä, milloin suinkin toisten koirien, entisten metsästystoveriensa ärhentelyltä taisi, surullisesti ja ikävöivästi vinkuen. Se nuuski heti kesän alussa selville, että sen entiset omistajat olivat palanneet, metsästystorven tuttu raiku saattoi sen iloiseen raivoon, se aikoi suoraa päätä syöksyä entisen onnensa sijoille. Mutta paratiisi oli suljettu, ja Kyökki-Ieva ajoi sen luudaniskuilla loitommalle. Tämän jälkeen se ei uskaltanut tulla jääkellaria kauemmaksi. Lampuodin, Kuninkaan, lapset heittelivät sitä kivillä, sille oli kielletty antamasta ruokaa.

Katinka ei alistunut kieltoon, hän päinvastoin keräsi luita ja leivänkannikoita ja syötti niitä Dianalle aidan takana, milloin Kyökki-Ievan silmä vältti. Oi, Diana, Diana! He itkivät molemmat, Katinka ja Diana, — koira uskaltamatta nuolla kiitokseksi lapsen ruskeaa kättä, pää kallellaan, veden valuessa kellanvihreistä silmistä; herra ties, miten veristä vääryyttä se tunsikaan kärsineensä!

Mutta eräänä kesänä ei Dianaa enää näkynyt missään. Nuori Kuningas kertoi Katinkalle tavanneensa kerran talvella vereksiä suden jälkiä jäältä Kataja- ja Koprasaaren väliltä sekä karvatukkoja, jotka kaikesta päättäen olivat Dianan. Diana oli siis päässyt autuaammille metsästysmaille.

Sinä yönä Katinka ei saanut unta ristikkovuoteessaan, vaikka olisi lukenut Herran siunauksen kaikilla eri kielillä, mitä Hovissa puhuttiin.

Hän oli kuulevinaan susien ulvonnan, kun ne painuivat Mustastakorvesta saarien välitse jäälle ja odottivat Dianaa, veripunainen kita ammollaan kohti kylmää ja terävää kuuta. Hovissakaan eivät aina kukkineet jasmiinit, täälläkin oli hankia ja pakkasia!

Katinka vaipui vähitellen eräänlaiseen horrokseen. Hän oli olevinaan Diana. Mutta ei äskeinen kapinen, raihnainen Diana, vaan nuori, sileäpintainen ja voimakas. Hän on iltayöstä maannut jossain lämpimässä ja ahtaassa kopissa, heiniin hautaantuneena, jotka mieluisasti syyhyttivät sieraimia. Mutta vastustamaton veto vie hänet talviyöhön ja jäälle. Hän haukahtaa kuulle kuin vanhalle tutulle, hän päästää ulvonnan lampuodin ikkunan alla, josta vastaa vain halpaantuneen Vanhan-Kuninkaan ähkinä. Sensijaan ei kuulu nuorta Kuningasta eikä hänen tuliluikkuaan. Ja Diana kiertää kerran koko Hovin ja syöksähtää sitten pitkin koivukujaa alas jäälle läpi jäätyneen pajupensaikon.

Kuinka lumi kimaltaa, kuinka käpälät miltei jälkiä tekemättä hipovat hankea! Jäällä on heikkoa, himmeää valoa, Koprasaaren kuusiryteikkö on musta ja liikkumaton. Ihanaa on näin juosta ja tuntea oman voimansa hively!

Yht'äkkiä täyttää outo ja ärsyttävä haju ilman… Katajasaaren takaa häilähtelee kuin harmaita pisteitä, ikäänkuin rantakivet olisivat alkaneet elää. Kuuluu haukku, — melkein kuin koiran, vain hieman venytetympi — uu — uu…

Pako on myöhäistä. Harmaat kivet muuttuvat susiksi, ne hyökkäävät hänen päälleen. Niitä on monta, kolme, neljä… hän näkee, kuinka niitten kuuma huounta muuttuu huuruksi pakkasessa. Ne irvistävät aivankuin koirat, niin että käyrät, terävät kulmahampaat näkyvät. Ja Dianan torjuessa kolmea, puree neljäs häntä niskaan…

"Sudet, — sudet!…"

Katinka heräsi omaan huutoonsa, katseli hetken aikaa tyhjin, kauhistunein silmin ympärilleen ja vetäisi sitten peitteen yltäylitseen. Sen alla on pimeä ja lämmin, on kuin etana kuoressaan. Mutta parasta lie sentään rukoilla.. Kun vain tietäisi, mitä kieltä Jumala parhaiten ymmärtää… "Müde bin ich, geh' zur Ruh'… Gud som hafver Barnen kär… Sun haltuus, rakas Isäni, ma aina annan itseni, mun sielun' ruumiin', tavaran', ne ota Herra vastahan."

"Sen uskon ja sult' pyydän viel'."

* * * * *

Kesäisin Katinka yhdessä Lenzyn ja Mirkan kanssa huvittelihe pelkäämällä milloin mitäkin.

Pelko oli epäilemättä jotain erinomaisen hupaista. Se alkoi suloisena, vihlaisevana hivelynä sydänalassa ja levisi sitten kuin kipinöinä sormenpäihin saakka. Se oli yhtä jännittävää, kuin mikä muu leikki tahansa. Pääasia oli vain, että osasi pelastua viime tingassa, silloin ei ollut mitään hätää.

Tiesiväthän he tietysti, etteivät suuret, hiljaiset kuvastimet alasalissa, enemmän kuin yläkerran kaikukaan, joka heitä niin kammotti, olleet millään lailla vaarallisia, niin kauan kuin antoi niitten olla rauhassa. Omasta aloitteestaan ne eivät mihinkään ryhtyneet. Ne olivat kuin nukkuvia, rauhallisia petoja, jotka kävivät uhkaavaksi, vasta kun niitä uhitteli ja härnäsi.

Mutta sitä he juuri halusivatkin. He tahtoivat väkisinkin herättää kaikki vihamieliset voimat, mitkä uinuivat peilien valhesyvyyksissä ja yläkerran kaikuvissa lokeroissa, nauttiakseen omasta pelostaan.

Ja niin uudistui lukemattomia kertoja sama näytelmä: he marssivat yläkerran portaita peräkanaa, juhlallisina ja varovaisina, edellä kultatukkainen, totinen Lenzy, sitten pieni ja hento, raskasluominen Mirka ja lopuksi Katinka. He pääsevät onnellisesti portaitten kierrokseen saakka, puolipimeästä häämöittävät vastaan yläkerran monet komerot.

Ne olivat täynnä lukinseittejä, paksuja nahkakantisia kirjoja, käsittämättömiä metallitankoja, putkia ja pyöriä, joitten tarkoituksesta heillä ei ollut aavistustakaan. Vanhan herran romua! oli Sokia-Mari sanonut. Kerran he olivat eräästä nurkasta löytäneet suunnattoman suuren pahvisen nukenpäänkin, jolla oli mustat, oikeat kiharat, ja poven verhona purppuranpunainen silkinrepale.

Mutta he eivät peljänneet niinkään näitä komeroita. Oli jotain muuta, mikä oli monta vertaa salaperäisempää. Vielä muutama askel, ja koko yläkerta alkaa elää, joka nurkasta, lattiapalkkien alta, seinänraoista valittaa kumea kaiku. Tätä hetkeä he ovat odottaneet. Se on aivan lähellä heitä, he kuulevat sen vaikerruksen. He syöksyvät suin päin alas, kompastuvat, kierivät pitkin portaita. Se on heidän kintereillään, se ajaa heitä takaa alas asti.

Taikka he sytyttävät kaksi kynttilää alasalin seinänkorkuisten kuvastimien eteen. Kynttilät palavat peilipöydällä, he istuvat kukin kuvastimensa edessä. Silmiä ei saa räpyttää. Silmät väkinäisesti avoinna he tuijottavat kuvastimen valhesyvyyteen. Silmät alkavat vuotaa vettä, peilin pinta himmenee, alkaa kiertää kuin sekavaa tähtisumua. Ja tähtisumusta alkaa haahmoittua outoja ja eriskummaisia olioita, jotka panevat heidän sydämensä värisemään.

Mutta kun kauhu oli korkeimmillaan, he pidättivät hengitystään eivätkä kirkaisseet, — he nauttivat omasta kauhustaan.

Mustalaisia he sensijaan pelkäsivät todenteolla, kuten vauhkoja oriita tai raivokkaita härkiä. Niitä kulki pitkin kesää Hovin ohitse, kaupungista päin tullen tai mennen, jalkaisin tai vankkureilla, suurina parinkymmenen hengen saattueina. Hoviin saakka kuului maantieltä heidän lastensa ja porsaittensa parku. Kaikki seitsemän kuolemansyntiä mahtui heidän säkkeihinsä. He piileksivät Revonkiven raossa ja Itkevällä Kalliolla, väijyen ohiajajia. He olivat kiristäneet Herttualan maitokuskilta rahat. He varastivat lapsia, värjäsivät niitten hiukset, pesivät naaman kahvinporolla, pistivät pussiin ja inttivät porsaan kirkuvan. Ei koskaan voinut tietää, oliko säkissä lapsi vaiko porsas. Ja Katinka tarkasteli murheissaan mustia hiuksiaan ja ruskeaksi paahtunutta kaulaansa: hän olisi kelvannut sellaisenakin, värjäämättä, mustalaisen säkkiin. "Mustalaisvekara!" kivahti Annikin aina, kiukkuiselle päälle sattuessaan. Niin oli siis juostava pakoon, jos kaukaa maantiellä näki vilahduksenkaan mustalaisista. Mutta Hovin keittiössä saattoi heitä Annin hameitten turvista katsella, kun he puoliväkisin työntyivät sisään, ensin aina akat, sitten vasta miehet, ja mankuivat mangu, mangu maaraansa tai sitten mielin kielin latelivat Kyökki-Ievalle: "hei herttasei, anna leipää, anna kallaa… hei herttasei, anna voita…"

Kokonaan toista laatua oli ukkosilman ahdistus. Tuli joskus yht'äkkiä hiostava helle, Hovi alavassa alhossaan hukkui kuin pätsiin, kaikki hiljeni, ilma sameni raskaitten, hohtopalteisten pilvien alla salaperäiseksi ja hiljaiseksi. Lakkasivat lepattamasta tammet ja vaahterat ja haarakoivut. Kreikkalaistemppeli vain säteili yhä valkoisempana kuin omaa valoaan.

Sitten kumeaa, pilvensisäistä jyminää. Kokonaiset pilvivuoret halkeilevat Hovin päällitse ja paljastavat salamanvälkähdyksessä hehkuvan sisustansa, joka on valkoista tulta. Satoi, suuret vesisuihkut huuhtelivat yläparvekkeen asfalttia.

Mirka seisoi ikkunan edessä ja huusi: "Kuule, — kuinka Jumala pauhaa!" Mutta Katinka sulki oven säppiin ja vielä lukitsikin sen, — silloin ei ainakaan Jumala pääsisi sisälle. Hupussa, peiton alla hän kuunteli pilvien räjähdyksiä ja näki salamat, vaikka ummistikin silmänsä. Hän ajatteli vanhaa herraa, joka haulikko kädessä uhmasi ukkosta ja jylyä.

"Minä olen hänen tyttärensäpojantytär…" hän sanoi, — "hänen tyttärensäpojantytär, — vanhan Fataburin, Hovin vanhan herran…"

Enimmän kuitenkin Katinka kesäisin leikkisiskoineen pelkäsi Vanhaa-Kuningasta, lampuodin, nuoren Kuninkaan, isää, joka istui akaasia-aidan toisella puolen, ainaisessa tukituolissaan, kivenheiton matkan päässä Hovin päärakennuksesta ja pylväsportaikosta. Vanha-Kuningas pysytteli parhaasta päästä huoneessaan, mutta kauniilla säällä hänen vaimonsa ja poikansa kantoivat hänet ulos auringonpaisteeseen. Hän oli vastenmielinen katsella. Hänen silmänsä, suuret ja lasittuneet, olivat avoinna, mutta muuten hän oli pikemmin kuollut kuin elävä. Hänen suuri ja pöhöttynyt ruumiinsa, jonka halvaus oli kytkenyt liikkumattomuuteen, täytti koko tuolin, kuten kömpelö, mudankarvainen virtahirviö. Hänen monenkertainen, velttolaskoksinen leukansa riippui syvälle rintaa vasten painuneena.

Hovin lapset kurkistelivat häntä akaasioitten takaa kuin kummitusta, uteliaina, mutta ilman vähintäkään sääliä. "Hän on paha", päätteli Katinka järkkymättömällä varmuudella, ja sillä oli Vanhan-Kuninkaan tuomio lausuttu. Kuinka hän olisi voinut olla muuta kuin paha! Hänen hyllyvät, vihertävät kasvonsa ja liikkumaton ruumiinsa eivät näyttäneet olevan missään tekemisissä hyönteisten surinan, pääskysten lennon ja sireenin tuoksun kanssa, joka häntä ympäröi. Hänen jaloissaan käyskentelivät muurahaiset, mutta hän ei tiennyt siitä. Hän oli vain kuin sadut Pahasta-Kuninkaasta, kummallinen ja rujokas kuva jostain ammoin revitystä kuvakirjasta.

Ja sittenkin oli hänellä käsissään vielä liikuntakykyä ja voimaa. Vanhalla-Kuninkaalla oli nahkahihna, jolla hän tarpeen tullen kuritti lapsiaan ja lapsenlapsiaan, pitääkseen heidät Herran pelvossa ja nuhteessa. Yöjuoksua hän ei sallinut, se oli sanottu, — ei! Hän oli ilkeäsisuinen ja häijy. Hän sivalsi nahkahihnalla nuorta, kaunista tytärtään, jonka mieli paloi syntiin ja tansseihin. Hän oli kuninkaantytär, mutta sai maistaa nahkahihnaa.

Paitsi sitä oli Vanhalla-Kuninkaalla aina vieressään tuolin nojalla ryhmysauva, jolla hän koputti, jotain tarvitessaan. Ja Katinkan valtasi outo ja syntinen halu: kunpa Vanha-Kuningas yht'äkkiä tarttuisi ryhmysauvaansa ja hyökkäisi heitä takaa-ajamaan. Oh, kuinka he juoksisivat, kuinka he juoksisivat! Aina Tilkoanniemelle asti ja sitten yhä ympäri, yhä ympäri pyörötemppelin, ja orjantappuran piikit pistelisivät Pahaa-Kuningasta sääriin. Ja Paha-Kuninas huohottaisi: kyllä saan teidät kiinni, — kyllä saan teidät kiinni, tyttöletukat! Mutta samalla he hypähtäisivät yli sillan kaidepuun ja katoaisivat valkoisina hiirinä kivien koloon.

He tekivät pillejä akaasian paloista ja viheltelivät härnätäkseen Vanhaa-Kuningasta. Mutta Vanha-Kuningas ei suvainnut hievahtaakaan eikä kunnioittaa heitä vihallaan eikä suuttumuksellaan. Hän säästi sen nähtävästi omille jälkeläisilleen. Kärpäset kävelivät kaikessa rauhassa pitkin hänen kasvojaan, kunnes tuvasta tuli hänen vanha vaimonsa, jolta pillastunut orhi aikoinaan oli potkaissut nenän murskaksi, ja ajeli lehvällä kärpäset pois.

Mutta iltaisin, — ja sen taisi kuulla Hovin portaille saakka, — jymisytti Vanha-Kuningas kaikuvasti ja äkäisesti ryhmysauvaansa lattiaan, kun nuori Kuninkaan-Kati oli hiipinyt Hovin-Annin ja kauniin Sisä-Miinan kanssa Porkansaaren poikien tansseihin Tilkoanniemen pyörötemppeliin, kengät ja sukat kainalossa ja päähuivi kätkettynä povelle.

14.

Juuri Tilkoanniemen roomalaisessa pyörötemppelissä, missä Fatabur aikoinaan oli istutellut paimeniaan ja paimenettariaan, tapahtui sitten tänä kesänä Katinkan ja Mykkä-Salamonin kohtaus.

Heti Hovista maantielle päästyä oli kaupunkiin mennessä Ahokkaan kylä. Se kuului naapurihoviin, ja oli, kuten hovien kylät ainakin, huonosti rakennettuja, harmaita tai punamullalla sivuttuja mökkejä, joissa asui kaikenkarvaisia pien'eläjiä, — sepästä alkaen, jonka paja oli heti tienristeyksessä. Suurin osa mökeistä oli siunaantunut runsailla lapsilaumoilla, ja näitä Ahokkaan paljaskinttuisia, repaleisia lapsia liikeni kaikkialle. Heidän vakinainen leiripaikkansa oli Vainikan tien risteys, josta maantie kääntyi kaupunkiin; siellä olivat heidän pyöreistä mukulakivistä kyhätyt lehmitarhansa käpylehmineen; paitsi sitä tähystyskivi, josta saattoi pitää silmällä sekä kaupungin että Tervajoen puolen ja samalla kaiken, mitä Hovissa tapahtui.

He muodostivat ikäänkuin kaikkien Hovissa tapahtuvain näytelmäin katsojajoukon, yhdessä Hovin omien alustalaisten kanssa. Sisimmässään he varmaan olivat vakuutetut siitä, että kaikki nämä näytelmät oli pantu toimeen heidän erikoiseksi hauskutuksekseen, talkoot, kesäiset vieraspidot. Heidän isillään ja äideillään oli epäilemättä ollut enemmän tuijotettavaa vanhan Fataburin aikoina, nykyisten Ahokkaan lasten riemuksi sai riittää maantiellä ajavat kaleskat tai umpivaunut. He ilmestyivät tienristeykseen kuin varpusparvi, niin pian kuin kuulivat vaunujen töminän. Alkoi kilpajuoksu: he kirmasivat vaunujen jäljessä aina vaahterakujalle asti, koko ajan sakeassa tomupilvessä. Sattui, että heille heitettiin kourallinen vaskilantteja, silloin syntyi maantien pölyssä hullunkurinen rykelmä pyöriviä käsiä ja jalkoja. Mutta vaahterakujaa kauemmaksi he eivät yrittäneet; sinne ehdittyään he pyrähtivät aidoille ja kiville. He saivat joskus maistaa herraskuskien piiskaa, mutta se ei heihin pahasti sattunut; sensijaan sai Nuoren-Kuninkaan varjokin jo heidät pakosalle; he vetäytyivät silloin kiireesti takaisin päälinnoitukseensa.

Heidän joukossaan oli usein muuan isätön poika, kuuromykkä, joka ikänsä ja kasvunsa puolesta ei oikeastaan enää kuulunut lasten pariin, mutta siitä huolimatta oleili enemmän lasten kuin aikuisten parissa. Tämän pojan nimi oli Salamon, Mykkä-Salamon, ja hänellä kävi kaiken lisäksi langettavainen. Hän oli vankkatekoinen ja ajoittain työhön pystyvä, vaikka ei suinkaan aina; hän auttoi äitiään elatuksen hankinnassa käymällä taloissa ja hoveissa maatöissä, mutta hänen täytyi aina välillä jäädä päiväkausiksi työstä pois. Hän oli ehkä kuudentoista ikäinen, pikemmin päälle kuin alle, ja ulkonaiselta näöltään kammottava ja vastenmielinen; sekä Vainikan ja Hovin että lähisaarien nuori väki vieroi häntä. Ei ollut ainoatakaan tyttöä Piispan- eikä Porkan-saarilla tai lähihovien alueella, joka olisi suostunut tanssimaan hänen kanssaan edes kierrostakaan. Tämän hän hyvin tiesi, jo monesta edellisestä kokemuksesta ja turhasta yrityksestä, mutta se ei kuitenkaan estänyt häntä saapumasta joka sunnuntai-iltana Tilkoanniemen tansseihin. Siellä hän murjotteli syrjässä piiristä, kenenkään tahtomatta häntä suorastaan poiskaan karkoittaa, katsellen tanssivia synkin, raskain silmin, joissa oli kaatuvatautisille ominainen kiilto, suu rumassa irveessä, niin että isot ja epätasaiset hampaat näkyivät. Hänen annettiin olla, mutta siitä huolimatta vaivasi hänen mykkä läsnäolonsa kaikkia.

Niinä päivinä, jolloin hän syystä tai toisesta ei kyennyt työhön, hän oleili Ahokkaan lasten parissa. Lasten härnäämistä hän nähtävästi kesti paremmin kuin aikuisten, joka sai hänet aina jonkinlaiseen raivoon. Lapsia sensijaan huvitti hänen katkonainen ääntelynsä ja outo mölinänsä, joka tuskin muistutti ihmisääntä, ja josta ainoastaan hänen äitinsä taisi saada selkoa. Hänen alituinen irvistelynsäkin huvitti näitä paljaskinttuisia pikku villejä, jolloin hän yltyi vääntelemään naamaansa yhä ihmeellisimpiin irveisiin; he tekivät hänelle kyllä kiusaa, mutta eivät ajaneet häntä pois joukostaan kuten aikuiset.

Mykkä-Salamonin rakkain ajanviete oli kuitenkin käydä ongella. Katinka saattoi nähdä hänen melkein joka päivä kaivelevan onkilieroja tunkiokasasta läävän takaa; sen jälkeen hän kiersi joelle, pitkin Hovin vastapäistä rantaa, ja irroitti vanhan, vuotavan veneen, joka oli kätketty rantalepikkoon. Hän souti joen suuhun saakka tai kaislikon toiselle puolen, jossa laski kiviriipan. Joskus hän tyytyi vain seisomaan lattealla kivipaadella vedenrajassa tuntikausia, vapa kädessä, onkimassa kiiskiä tai kolmituumaisia ahvenenpoikia. Nähtävästi kalat olivat hänelle jonkinlaisia heimolaisolentoja, kuuroja ja mykkiä, kuten hän itsekin, tuomittuja samaan äänettömyyteen, mihin hänkin. Hän viihtyi niitten parissa paremmin kuin ihmisten.

Katinkalle oli tämä kuuromykkä poika, joka sitäpaitsi vielä oli salaperäisen, kammottavan taudin riivaama, eräänlainen puoleksi tarumainen olento, niinkuin Vanha-Kuningaskin; ikäänkuin lihaksi ja vereksi muuttunut hirviö hänen lapsuutensa satumaailmasta. Hänen rumuutensa oli aivan yliluonnollista. Mykkä-Salamon oli ruma, kuten ollaan ruma vain saduissa. Rumuus merkitsi Katinkalle samaa kuin pahuus, hän tunsi rumuutta kohtaan miltei ruumiillista pelkoa, samoinkuin kauneus herätti hänessä ruumiillisen hyvänolon tunteen. Mutta sittenkin oli suuri ero Pahan-Kuninkaan ja Mykkä-Salamonin välillä. Edellistä katseli Katinka aivan kuin ihmiskunnan ulkopuolelle kuuluvaa, ilman säälin hiventä. Mykkä-Salamonia kohtaan hänellä sensijaan oli alituinen säälin, hellyyden ja pelon sekainen tunne. Juuri samalla lailla hän oli ajatellut kapista, kaikkien hyljeksimää Dianaa, jota eivät mitkään koirat seuraansa huolineet. Mykkä-Salamon oli monessa suhteessa Dianan asemassa, yhtä hyljätty, yhtä yksin.

Millaista olisi olla Salamonin lailla kuuro sekä mykkä? Katinka tapasi itsensä usein sitä kuvittelemasta, kuten hän yleensäkin aina rakasti kuvitella itsensä vieraisiin olioihin, elollisiin sekä elottomiin. Ajatella maailmaa, mistä kaikki ääntely olisi tauonnut, aivan hiljaista, aivan äänetöntä maailmaa, josta yht'äkkiä olisivat vaienneet kaikki äänet, nekin joita tavallisesti ei edes kuuntele… Entäs jos yht'äkkiä mykistyisi ihmisten sanat, koirien, lehmien tuttu ääntely, kaikki hyristys, siksutus, surina kesäisessä ilmassa ja ruohossa, puitten puhelut tuulen kanssa, — lampuodin vellikellon ääni, laineiden liplatus mutaisilla rannoilla, vesilintujen vihellykset saarten takaisilta kareilta. Kaikki kävisi ja liikkuisi yhtä suuressa äänettömyydessä, kuin se, mikä täyttää tähti-öisen taivaan.

Mitään tästä arkielämän joutavasta ja hilpeästä laverruksesta ei Mykkä-Salamon kuullut. Hän näki koiran aukovan leukojaan, mutta ei kuullut ääntä, näki sahan purevan hampaillaan puuta, mutta ei kuullut puun kirskuvaa valitusta.

Ja Katinka yritti tukkia korvansa ollakseen Salamonin lailla kuuro. Hän painoi peukaloillaan korvakannet kiinni, tukki etusormensa korviinsa, kuten umpisukkeloon sukeltaessa, mutta siitä huolimatta kuului kaikki, kuten ennenkin, vain kuin vaimennettuna. Hän laittoi puuvillasta tulpat ja pani ne korviinsa, mutta sittenkin soi itse hiljaisuus, inisevällä nuotilla, kuten itsepintaisen, verenhimoisen sääsken sumina…

Hänen oli aivan mahdotonta edes kuvitella niin täydellistä äänettömyyttä kuin se, mikä vallitsi Mykkä-Salamonin maailmassa. Niin hiljaista oli vain syvällä vedessä, meren pohjassa, jossa asustaa kielettömiä, mykkiä olentoja, ja johon ei yksikään vedenpäällisistä, moninaisista äänistä tunkeudu.

Katinka souti joskus joen suuhun katselemaan Mykkä-Salamonin onkimista. Salamonin sattuessa istumaan kasvot päin merta pääsi Katinka usein aivan lähelle, kuuromykän mitään huomaamatta. Katinkan pieni, lumivalkea venhe, johon kuului punalappeiset airot, oli melkein kiinni harmaassa, paikatussa ruuhessa.

Hän näki Salamonin istuvan liikkumattomana kuin kuva, tuijottamassa hyppelehtivään kohoon, jona oli sulan lävistämä korkkipahanen.

Tuo oli siis poika, joka eli eroitettuna kaikesta äänellisestä maailmasta, ja jota kauhea tauti riivasi, niin että hän aika-ajoin kaatui maahan suu vaahdossa ja jäsenet kouristuksissa. Mitä hän mahtoi nähdä niinä hetkinä, jolloin hän makasi jäsenet jäykkinä? Milloinkaan hän ei herättyään kyennyt ilmaisemaan. Katinka souti eteenpäin. Mykkä-Salamon irvisti hänelle. Katinkan venhe liukui kevyesti läpi kaislikon kuin vesikorento.

Eräänä sunnuntai-iltapäivänä oli Tilkoanniemessä tanssit. Anni ja Sisä-Miina olivat ottaneet kaikki lapset, Katinkan, Lenzyn ja Mirkan mukaansa.

Heinäkuisessa puistossa tuoksui puitten pihka, läheinen rantalieju ja suuret muurahaispesät. Niitty oli valkea suovilloista. Tilkoanniemellä sensijaan oli oma tuoksunsa; villiruusut, kuivat havuneulaset ja heinänkorret hengittivät ilmaan kuivaa, kuumaa huokua.

Roomalainen pyörötemppeli oli täynnä väkeä. Sen pitkin seiniä kiertävät penkit, samoin kuin pylväätkin olivat kirjavanaan nimikirjaimia, yksin lakikin. Katajasaari oli vain kivenheiton päässä. Saarien välistä tuli par'aikaa vene.

Tanssittiin piiritanhua. Kaikki eivät mahtuneet yht'aikaa temppeliin, osa vilvoitteli rannalla. Notkon tuolle puolen kuului jo raskaitten saaristolais-anturoitten töminä, jota laulu säesti:

"Ko Heikk' se Heinolast' naimaa läks, Nii punane ol' takk', Takk' takk' takk'. Fralla lalla laa, Punane ol' takk'."

Keskellä piiriä oli Hovin kaunis Sisä-Miina. Hän ei pitänyt valinnassaan kiirettä, vaan pyörähteli hitaasti kannoillaan sitämyöten kuin piirikin. Hän oli koko loistossaan: paidanhihat hohtavan valkeat ja kohollaan, lyhyt, viheriä hame, jonka alta näkyi valkea sukka ja uudet, narskuvat kengät, punaraitainen huivi näennäisesti huolettomasti hartioille heitettynä. Kädet lanteilla, kaula kenossa, huulilla tavallinen ylimielinen, pilkallinen hymynsä hän sinkosi keimailevia, lupaavia silmäyksiä milloin Kuski-Heikkiin, milloin piispansaarelaiseen perämiehenalkuun.

Laulu yhä jatkui:

"Ko Heikk' se Heinolast' naimaa läks, Nii sametist' ol' liiv', Liiv' liiv' liiv'. Fralla lalla laa, Sametist' ol' liiv'."

Nähtävästi Sisä-Miina ei vielä ollut tehnyt lopullista valintaansa. Kuski-Heikillä oli varma ja vakava toimeentulonsa, ja piispansaarelainen oli Sisä-Miinaa viittä vuotta nuorempi. Sitä paitsi hän ei ollut vielä perämiestutkintoaan suorittanut. Siihen voisi mennä vielä vuosia. Mutta hänestä tulisi herra. Hän oli jo nyt herran näköinen, kalpea ja hoikka. Kuski-Heikin naama sensijaan punoitti kuin paras hollantilaisjuusto.

"Pitäiskö miun vaivasen tytön kaiken miun ikäin' naimatta olla?"

Kaunis Sisä-Miina piti kumpaakin hetken aikaa katseillaan kuumana, muikaisi veikeästi — ja otti Sepän-Antonin.

Villiruusujen tuoksu tunkeutui läpi pylväistön. Useat tytöistä olivat taittaneet ruusut rintaansa. Pojat tömistivät ja polkivat kuin riihtä puiden. Vene oli saapunut rantaan, — se oli Porkansaaresta.

Mentiin kaakkuria.

"Kaakkuri, kiikkuri, kirjava lintu…"

Nuori Kuninkaan-Kati lauloi. Hän oli ollut koko lauantaiyön Ahokkaan tansseissa, mutta kaikki oli käynyt ylen onnellisesti, ikkuna ei ollut säpissä, ja hän oli päässyt pujahtamaan vuoteeseensa Vanhan-Kuninkaan huomaamatta. Hän vähätteli nahkahihnaa!

Katinka, Lenzy ja Mirka olivat herkeämättä piirissä. He tanssivat Kuski-Heikin, Sepän-Antonin, Pylkkäsen Eljaksen, piispan- ja porkansaarelaisten kanssa. Heille kumarrettiin kuin aikuisille, isot ja karheat kädet tarttuivat heidän sinisilkkisiin vyötäröihinsä, heidät nostettiin kohoksi ja laskettiin taas lattialle.

Yht'äkkiä Katinka huomasi roomalaisen pyörötemppelin kaidepuun nojassa ruskeat, synkät kasvot, täynnä kipeää ja julmaa irvistystä.

Kuuromykkä seisoi siellä tapansa mukaan, kuokkimassa toisten ilonpitoa.

"Salamon, — miks sie et tanssi", huusi Katinka kuuromykälle.

Kuuromykkä pudisti päätään. Hän ei liikahtanut paikoiltaan, hänen pitkät käsivartensa lepäsivät kaidepuulla, hän olisi voinut koskettaa tanssijoita, jos olisi tahtonut.

Jotain kävi Katinkalle äkkiä selväksi. Hän ymmärsi selvemmin kuin koskaan ennen, että Salamon todella oli kaiken ulkopuolella, ei vain ääntelevän, visertelevän maailman, vaan ulkopuolella ihmisten, kuten nyt seisoi ulkopuolella Tilkoaniemen roomalaisen pyörytemppelin. Kukaan ei hänestä huolinut. Ikinä hänellä ei olisi ihmisten iloja. Hän oli hyljätty. Hän oli yksin, yksin kuin kivi.

Katinka erosi äkkiä piiristä ja istuutui kaiteelle lähelle Salamonia. Kukaan ei heitä huomannut, tanhu oli parhaimmillaan.

Mitä hän nyt sanoisi Salamonille? Mutta Salamonihan ei kuullut hänen sanojaan. Hänen oli vain niin surku, niin surku Salamonia. Aivan kuin silloin, kun hän jääkellarin takana oli varkain syöttänyt luita Dianalle ja itkenyt yhdessä koiran keralla.

Yht'äkkiä Katinka laski ruskean kätensä Salamonin isolle kouralle, joka piteli kaiteesta. Hän silitti sitä hyvin arasti, hyvin varovasti, niinkuin hänen oli tapana silittää Ponttua tai Dianaa.

"Voi sinnuu, Salamon rukka", hän sanoi.

"Voi sinnuu, Salamon rukka."

Se oli kaikki. Katinka ei ajatellut seuraavana päivänä enää Salamonia, hän unohti aluksi hänet ajatuksistaan kuten kiven, jonka oli heittänyt keskelle kaislikkoa Tilkoaniemen rannassa. Hänen täytyi säteillä kaikille, — niin oli kerta kaikkiaan hänen luontonsa.

Mutta joku aika tämän sunnuntai-illan jälkeen hän taas kerran näki Salamonin kaivelevan matoja Hovin läävän luota. Salamonilla oli aivan puhdas, rohtiminen paita yllään, vaikka oli kaikkein arkisin torstaipäivä. Katinka seisoi puutarhan säleportilla ja katseli; kuuromykkä irvisti hänelle mennessään ohi jokirantaan päin ja päästi kurkustaan käsittämättömän äänen. Katinka näki hänen soutavan joen suuhun kaislikkoon, kuten tavallisesti.

Illalla tuli kuuromykän äiti hakemaan poikaansa, jota ei ollut kuulunut kotiin. Hänelle selitettiin Hovissa Salamonin menneen puolipäivän tienoissa ongelle. Äiti sai veneen lainaksi ja lähti pahaa aavistaen soutamaan joen suuta kohti. Hän löysikin paljoa etsimättä poikansa vanhan, harmaan ruuhen, joka oli tarttunut kaislikkoon; ruuhessa makasi Mykkä-Salamon kumollaan, yläruumis vedessä, johon hän langettavaisen saatuaan oli suulleen kaatunut.

"Ja Salamon ko tahto tännää iha väkisi puhtaa paia päällee, vaikk' ol' vast' torstai, ei muka tahtont' männä likasess' Hovi ohisse", äiti hoki itkunsa seasta.

15.

Katinka rakasti piilopaikkoja, kuten yleensäkin rakasti toisinaan olla yksin. Hänessä oli paljon tuollaista auringossa huolettomasti lekottelevaa liikkumattomuutta, ikäänkuin salaisesti ja suloisesti työskentelevää näennäistä työttömyyttä, joka ei sietänyt häiritsemistä; hän kärsi, jos piti olla kaiken päivää liikkeessä ja puuhassa. Hän halusi kätkeytyä, suri, ettei mahtunut onton puun onkaloon, kuten tikanpojat; hän oli varmasti sukua maamyyrille ja luola-asukkaille. Hänen rakkaimpia piilopaikkojaan oli angervapensaikon aukeama, niin hyvin kätketty, ettei sitä ulkoapäin kukaan olisi aavistanut. Sinne hän pakeni, kun oli liian paljon ihanaa ja tulvivaa mielessä, sydän täynnä selittämätöntä autuutta kuin iltapilvi purppuraa.

Siellä oli ihanaa maata, yllä lehtikatos, katsella viheriää valoa ja kuulla nimeään suotta huudeltavan.

Mutta vielä useammin Katinka piiloutui keittiön käytävän vanhaan kaappiin, jossa säilytettiin palvelijoitten vaatteita ja vanhoja kenkärajoja. Siellä hän kykki surullisina ja alakuloisina hetkinä, tuntiessaan itsensä maailman murjomaksi ja väärinymmärretyksi, hautoessaan kostonhimoisia ja itsekiduttavia ajatuksia, jotka samalla tuottivat nautintoa. Sinne hän kätkeytyi vitsaa saatuaan tai peljätessään rangaistusta, mutta myöskin usein vain ehdoin tahdoin antautuakseen murheellisiin mielikuviin, ajatellakseen maailman loppua tai suuria nälkävuosia.

Ilma oli kaapissa ummehtunut, ja kenkärajat haisivat kuivuneelle loalle, mutta siitä huolimatta oli sen ilmastossa jotain perin lohdullista. Annin paras pyhähame riippui aivan käden ulottuvissa, siihen saattoi painaa päänsä ja itkeä ihmisten pahuutta.

Oli tosiaan usein syytä tuntea itsensä väärinymmärretyksi ja istua vanhassa kaapissa kenkärajojen päällä!

He olivat eräänä kesäisenä päivänä kaikin menneet Tilkoaniemen rantaan pyydystämään haavilla rautapiikkejä, Katinka, Lenzy, Mirka, setä Friedrich Raben kaksi poikaa ja Kuninkaan Aatu. Se oli Katinkan keksintöä, hänen ehdoituksensa mukaisesti oli kaloja pidettävä elätteinä suuressa lasipurnukassa, kuten kultakaloja. Ehdoitus oli hyväksytty yksimielisesti, ja heillä oli rautapiikkejä jo muutama kymmenkunta läkkituopissa, kun setä Kolja Wrensky yht'äkkiä saapui rantaan.

Hänellä oli yllään valkea kesäunivormunsa kiiltävine nappeineen, ja viikset tummanruskeiksi värjätyt. Hän puhui huonoa, venäjänsekaista saksaa.

Setä Kolja kopautti kävelykepillään läkkituoppia.

"Mitä te teette", hän sanoi. "Kidutatte kaloja. Päästäkää ne heti veteen."

"Emme me kiduta, me pannaan ne lasipurnukkaan", vastasi Katinka.

"Se on kidutusta. Päästäkää ne veteen", kovisteli setä Kolja. Mutta hän oli luonnostaan liian välinpitämätön ja haluton, eikä asia häntä sen enempää huvittanut; odottamatta sentähden käskynsä vaikutusta hän kääntyi menemään.

Lapset seisoivat yksin laiturilla haaveineen ja läkkituoppeineen, jossa rautapiikit uiskentelivat.

"Kaloja ei heitetä mereen", sanoi Katinka uhkamielisesti.

Muut katselivat toisiinsa, ikäänkuin hieman häpeissään. He alkoivat nähtävästi horjua.

"Setä Kolja on oikeassa, heitetään kalat menemään. Mitäs me niillä", sanoi vanhin Raben pojista.

Mutta Katinka tarttui nopeasti läkkituoppiin ja puristi lujasti käsivartensa sen ympärille.

"Ei — ne viedään kotiin. Jollette te huoli, niin minä otan ne."

Muut yhä epäröivät. He katselivat toisiaan ja ymmärsivät olevansa yhtä mieltä. Vain yksi oli heidän ulkopuolellaan. Heissä kaikissa heräsi vaistomainen liittoutumisen tarve tuota yhtä vastaan, joka uskalsi pitää oman päänsä.

"Anna tänne tuoppi. Se on kidutusta", sanoi nuorempi Rabe.

Mutta Katinka kääntyi jo menemään läkkituoppeineen, toisista sen enempää huolimatta.

Muut tulivat hänen jäljissään, vähäisen välimatkan päässä. Ei kukaan iljennyt käyttää suoranaista väkivaltaa. Mutta sensijaan he rupesivat kuorossa ja nuotilla laulamaan:

"Anna tänne kalat, — anna tänne kalat!"

Katinka kulki mykkänä edellä, veret korvissa. Hän tunsi, että he mieluummin olisivat saaneet väkisin riistää tuopin hänen käsistään kaloineen päivineen. Tämä oli pahempaa kuin väkivalta.

Toiset vain lauloivat:

"Anna tänne ka-a-a-lat!"

Kuorolaulua kesti puolitiehen asti.

Mutta yht'äkkiä he alkoivat kirkua hänen takanaan muuatta uutta sanaa, jonka Raben pojat olivat tuoneet mukanaan tänä kesänä, ja jonka merkitystä ei yksikään tiennyt, eivät he itsekään.

He sanoivat: "Se oli vasta skrambambuli."

"Skrambambuli…"

Se oli hirveä sana, se särisi kuulokalvossa, tunki korvaan kuin tuhat neulaa, se oli kerrassaan maahan masentava. Juuri se, ettei tiennyt sen merkitystä, teki sen tuiki tuhoavaksi.

Katinka kulki yhä muutaman askeleen edellä vainoojistaan, kalatuoppi kainalossa, tulipunaisena. Pelastusta ei ollut. Kaikki olivat liittoutuneet häntä vastaan. Tässä oli kysymys kunniasta. Tuo hirveä sana oli hävittää hänen kunniansa.

Toiset jatkoivat yhä kirkumistaan:

"Skrambambuli, — skrambambuli…"

Nyt he alkoivat huutaa tätä murhaavaa sanaansa tahdissa, joka tavua korostaen, marssia sen mukaan. Ja hetken päästä he sovittivat senkin lauluksi:

"Skrambambuli, skrambambuli…"

He uhkasivat Katinkaa. He lupasivat sanoa Grosspapalle ja Mummulille, että Katinka kidutti kaloja lasipurnukassa. He sanoivat varoittaneensa häntä. Hän sai kantaa kaiken edesvastuun, heillä ei ollut mitään tekemistä koko kalanpyynnin kanssa. Skrambambuli…!

Ja Kuninkaan Aatu, jonka kieli ei kääntynyt lausumaan tuota kauheaa syytöstä, huusi:

"Rampampuli, — rampampuli…"

Takapihalla Katinka vihasta säihkyvin silmin kaikkien nähden tyhjensi kalatuopin sisällön ihan kissan nenän eteen, joka heti alkoi rauskutella kaloja.

Toiset hajaantuivat. Kukaan ei ollut aivan selvillä siitä, kuka tässä kamppailussa oikeastaan oli päässyt voitolle.

Mutta Katinka oli paennut käytävän kaappiin.

Hän toisti yhä herkeämättä:

"Minä vihaan heitä, — vihaan, vihaan."

Ensi kertaa eläissään hän tunsi, mitä viha oli. Jokin tunne leimahdutti liekkiin koko hänen olemuksensa, niinkuin se olisi ollut kuloruohoa, puistattaen häntä, niin että hän vapisi ja kiemurteli sen käsissä. Se oli ensimmäinen tunnepyörre, mikä kulki hänen lapsensielunsa halki.

"Minä vihaan, — vihaan."

Hän raivosi aluksi, — itki voimattomasta ja silmittömästä vihasta, kunnes viimein tunsi, että tämä loukkaantumisen, nöyryytyksen tunne oli tavallaan mieluista, se tarjosi eräänlaista nautintoa sekin. Hänen ruumiinsa kävi raukeaksi, kyyneleet yhä suloisemmiksi, hän itkeskeli yhä hiljaa, vain siksi, että oli suloista näin.

Hän kätki päänsä Annin pyhähameeseen.

Hän itkeskeli jo aivan hentomielisen sulana. Vihakin haihtui pois. Oli vain ihanaa olla väärinymmärretty, vainottu, yksinäinen!

16.

Ainoa, joka ei koskaan täysin viihtynyt Hovissa, oli äiti. Äidillä oli kaikessa salaisuudessa tuiki toinen kesäihanne; Katinka oli kerran kuullut hänen puhuvan siitä ompelija-Iidalle, muutamana heikkona hetkenä. Ja Katinka oli varma, ettei se vieläkään ollut kokonaan lakannut kangastelemasta hänen mielessään.

Se oli Ananias Blomin pikkuinen yksikerroksinen puutalo poikkikadulta, mutta siirrettynä kauas sisämaahan, sisäjärven — eikä liian suuren — rannalle. Katinka oli oikeassa, äiti ei ollut suinkaan unohtanut tätä olematonta puutaloa. Päinvastoin, hän oli toisinaan näkevinään sen ilmielävänä edessään. Se oli punaiseksi maalattu, ikkunapielet valkoiset; sillä oli lasikuisti, ja oven edessä tuoreita, vastahakattuja havuja; sisällä huoneissa tuoksuivat äsken pestyt valkeat permannot ja katajat. Pihamaalla, joka oli aidattu lampailta ja muulta karjalta, kasvoi hyvin iso pihlaja, sen alla oli kiikkulauta. Sireenikuja vei rantaan, jossa oli kirkkoveneitä. Kaikki oli talonpoikaista, pientä, siistiä ja sievää. Eikä koko talossa sitä paitsi ollut muita kuin isä, äiti, isot veljet ja Katinka.

Äiti oli aivan varma, että tällainen talo todella oli olemassa. Hän oli sen joskus, kerran, kahdesti nähnytkin jollakin kesämatkalla; se oli näyttäytynyt junavaunun ikkunaan tai laivan kannelle jostain hiljaisen järven poukamasta. Heti hän oli sydämessään tuntenut oudon piston: tuossa se nyt on! Tuntui kuin ei olisi muuta tarvittu kuin pysähdyttää laiva tai juna, mennä suoraa päätä taloon ja ottaa se haltuunsa. Mutta joka kerta se oli liukunut ohi, hävinnyt lukemattomien muitten poukamien ja niemien joukkoon ystävällisesti vilkuttavine ikkunalautoineen. Eikä äiti ollut saanut tietää edes sen nimeä.

Hovissa sensijaan hänen elämänsä oli hiljaista kärsimystä, johon hän tosin alistui nöyryydellä ja heikommuutensa tunnolla.

Isä, lapset, palvelijat, — kaikki liukuivat hänen käsistään heti Hoviin saavuttua, ikäänkuin vieras, voimakkaampi mahti olisi ne huostaansa ottanut. Ja se kävi vallan itsestään, luonnollisimmalla tavalla maailmassa. Palvelijat joutuivat heti Mummulin käskynalaisiksi, jonka erikoisalana oli järjestää kullekin työnsä; hän pani heidät toimiinsa; he katosivat heti Hovin palvelijaparveen.

Lasten kävi samoin. Hovi otti heidät ensimmäisestä illasta alkaen. Hekin katosivat, eikä äiti voinut millään heitä pidättää. Hovi ja Mummuli olivat häntä voimakkaammat, hän tunnusti sen ja tiesi kadottaneensa.

Mutta eivät vain lapset ja palvelijat, myöskin isä liukui Hovissa hänen käsistään. Kesäisin muuttui isä tykkänään ulkoilmaihmiseksi, kaikki poikaiän vaistot heräsivät hänessä uudestaan; hän eli purjehtimisesta ja uinnista. Äiti taas pelkäsi purjehtimista, jostakin tuntemattomasta syystä. Oli melkein mahdotonta saada häntä mukaan; hän vapisi veneessä tyynelläkin säällä, jäykistyi ja kävi kalpeaksi pelkästä hermopelosta.

Hän vainusi alati tapaturmaa, hän oli varmasti vakuutettu, että onnettomuus kerran tapahtuisi. Hänen sydämensä kutistui kauhusta, kun isä pöydässä poikamaisella ilolla kehui uintiretkiään. Mutta asia ei parantunut sillä, että isä, saadakseen hänet vakuutetuksi vaarattomuudesta, vei hänet Neulasille, ulkoluodoille, ja hänen nähtensä lähti uimaan. Meri oli ja pysyi äidille vihamielisenä alkuaineena. Hän ei koskaan tottunut mereen.

Illat otti häneltä Mummuli. Isä, vanhaan totuttuun tapaan, joka oli voimassa hänen kasviniästään saakka, vietti illat korttipöydässä. Tämäkin oli äidille kauhistus. Ananias Blomin perheessä kortinpeluu oli ollut syntiä, kortit olivat perkeleestä, luodut ihmisen villitykseksi, kuten viina. Ananias Blom oli itse kerran koko perheensä nähden heittänyt palavaan uuniin taloonsa harhautuneet kortit ja sanonut niitä pirun keksinnöksi. Tämän oli äiti monta kertaa kertonut Katinkalle. Ja nyt äidin täytyi nähdä, kuinka isä illasta toiseen istui kiintyneenä tällaiseen julkijumalattomaan ajanvietteeseen!

Mutta iltaisen kortinpeluun päätyttyä ei ollut silloinkaan hänen hetkensä tullut. Isä meni samoin vanhaan tapaansa Mummulin huoneeseen, alas kylkirakennukseen, jossa Mummuli, irroitettuaan pitsitanunsa, alkoi asetella harmaita suortuviaan yökuntoon. Siihen meni pitkä aika. Ja koko ajan istui isä nojatuolissa, niin että Mummuli saattoi nähdä hänet kuvastimessa; siten Mummuli saattoi puhella, päätään kääntämättä.

Ei ollut mitään avonaista taistelua Mummulin ja äidin välillä, eikä edes salaista. Mikään sellainen ei voinut tulla kysymykseenkään. Hovissa vallitsi yksi ainoa tahto, ja se oli Mummulin.

Mutta äiti kärsi Hovin koko sävystä. Hän vapisi isojen veljien ja Katinkan takia, etteivät he vain missään rikkoisi Hovin tapoja. Hän kärsi riippuvaisuudestaan ja siitä, ettei hänellä ollut minkäänlaista määräysvaltaa edes omiin lapsiinsa nähden.

Hän kärsi Hovin väljästä ja runsaasta elämästä, joka oli niin toisenlainen, kuin mihin hän itse oli tottunut. Ja hän kärsi puheenaineista, jotka olivat vallalla naapurihovien naisväen saapuessa vierailulle, — kaikesta alituisesta selostuksesta muodeista, puvuista ja ulkonaisesta kauneudesta. Puhua huulten, nenän ja vartalon muodoista, ikäänkuin ihminen kaikella surullaan voisi lisätä tuumaakaan pituudelleen! Pahinta oli, että Katinka oli niin herkkä tällaisille puheille. Hän suorastaan ahmi ne, silmissä omituinen säteily. Kaikki turhuuden turhuutta! Oli kyllin, ellei ollut mitään erikoista ruumiinvikaa, vaan oli kaikki jäsenet ja aistit tallella, — ei ollut raajarikko, ei sokea eikä kuuro; oli luotu kuten muutkin.

Eräänä päivänä Katinka sattui tulemaan koputtamatta isän ja äidin makuuhuoneeseen. Häntä kohtasi odottamaton näky. Äiti oli kumartunut vuoteen laitaa vasten, rukoili ääneen ja itki. Hän puhui ruotsia, kuten aina ollessaan järkytetty.

"O Herre Gud, — o Herre Gud, barmhärtige Frälsare, — anna minulle voimaa kestämään kaikki nöyryytykset!"

Äiti väänteli isoja, teerenpilkkuisia käsiään, ja Katinka kuuli, kuinka sorminivelet naksahtelivat.

Katinkan sydän jakautui kuin kahtia: toinen käski heittäytymään äidin kaulaan, lohduttamaan, sanomaan, että hän, Katinka, rakastaa äitiä, että äiti on tuhat kertaa rakkaampi ja parempi kuin kaikki muut, kauniimpi, niin juuri, kauniimpikin kuin täti Agnes Wrensky, kuin täti Lilly Rabe, kuin rouva Adaridi tai rouva Ripas, kuin kaikki, kaikki… Mutta toinen jäykisti sanattomaksi; vieras kärsimys kylmäsi; ikäänkuin hävetti äidin takia.

Äiti huomasi Katinkan. Hän nousi selvästi hämillään; saattoi nähdä, että häntäkin hävetti.

Katinka sanoi tulleensa hakemaan jotain unohtamaansa kirjaa, äiti vastasi siihen jotain merkityksetöntä.

Ja niin meni tämä hetki ohitse, auttamatta.

17.

Mustakorpi kohisee. Tuuli käy sen jättiläiskeuhkoissa; syvät ja raskaat huokaukset puristuvat sen povesta sen hengittäissä myrskyä.

Sokia-Mari istuu kellariholvinsa kynnyksellä, silmät selkoselällään. Vuodet ovat muuttaneet hänet yhä enemmän maan kaltaiseksi, josta hän on tullut, ja joksi hänen pitää jälleen tuleman. Heikoinkin auringon kajo on herjennyt kangastamasta hänen kaihiensa läpitse; hän näkee vain kuin alkupimeyden, joka vallitsi ennen valon syntyä. Mummulin houkutukset saada hänet muuttamaan kellariholvistaan eivät ole onnistuneet; hän on jäänyt loukkoonsa tuhatjalkaistensa ja siirojensa keralla.

Sokia-Mari yhä kuuntelee… Hänen korvansa ovat säilyttäneet korven humun, kuten raakku valtameren kohinan. Katinka hänen vieressään yrittää samoin kuunnella… Mutta on niin paljon häiritseviä ääniä… Tuossa tulee kimalainen suristen, karvaiset jalat keltaisina kukkapölystä, — tuolla kitisee Kuninkaan kaivon vintti…

Mustassakorvessa on Elämänlähde. Sen vesi on hopeaista ja jäisen kylmää. Kuski-Heikki tuo sieltä kahdesti viikossa tynnyrillisen juomavettä.

Voiko elämää juoda, — niinkuin vettä?

Ja Katinka tekee itselleen lupauksen: hän on kerran juova suoraan Elämänlähteestä eikä aina tynnyrivettä.

Katinka istuu vesitynnyrirattailla, Kuski-Heikin kävellessä vieressä. Tämä epätasainen, ruohottunut polku on vanhan herran vaunutie, jossa kerran kahdet kaleskat toisensa vaivatta sivuuttivat. He ovat keskellä Mustaakorpea.

Suuret, huokaavat urut soivat aivan lähellä, niitten ääntä ei vaimenna mikään arkihäly; johtosävel on niitten.

On kuin vihreässä vankilassa; mitään uutta ei tule, tummanvihreä muuri vain jatkuu polun molemmin puolin. Joskus kulkee tie yli porraspuitten.

Täältä olivat siis kotoisin sudet, jotka raatelivat Dianan… Tihutyönsä tehtyään ne palasivat tänne kuin kotiinsa, ja korpi kätki heidät…

Ja kauan, hyvin kauan aikaa sitten, jolloin ei vielä ollut Hovia, ei pallopensaita eikä metsätemppeleitä, ulottui Mustakorpi rantaan saakka.

Yht'äkkiä Kuski-Heikki pysähdytti Vasjkan.

"Perill' ollaa!" hän sanoi.

Katinka katseli hämmästyneenä ympärilleen, hän ei voinut havaita mitään. Oli vain yhä samoja naavaisia hautajaiskuusia, maassa paksu sammalpeite ja marjanvarsia. Mitään Elämänlähdettä ei näkynyt.

"Missä on Elämänlähde?" hän kysyi.

"Tuo tuoss", sanoi Heikki.

Ja hän näytti piiskallaan vihreää hetettä, jonka keskellä poreili musta silmä. Sammalet sen ympärillä olivat punertavia ja hyllyviä.

Katinka tunsi äkillistä ja suurta pettymystä, hän oli kuvitellut Elämänlähteen tuiki toisenlaiseksi!

"Tuoko tuossa, — eihän se ole mikään", hän sanoi.

"Se o' se Elämälähe", vastasi Heikki, alkaen ammentaa vettä tynnyriin.

Työnsä tehtyään hän heittäytyi pitkäkseen suuren, naavaisen kuusen suojaan. Hänen naamassa kiilui punaisena kuin Kyökki-Iievan kuparikattilat. Hänen saappaissaan oli rautakengät niinkuin hevosilla. Hän nukkui suu auki ja kuorsasi.

Vasjka seisoi, pää riipuksissa; se taisteli paarmojen kanssa.

Katinkasta tuntui oudolta, ikäänkuin olisi jäänyt ypöyksin tuon huokaavan kanssa.

Hänkin paneutui pitkäkseen, vähän matkan päähän Heikistä ja Vasjkasta, selälleen keskelle sammalia.

Tuo sininen tuolla on taivas, ja tämä viheriä, harmahtava, kostea, tuoksuva, missä hän paraikaa makaa, se on maa. Siihen saakka on kaikki selvää. Mutta mitä on maan ja taivaan välillä?

Hänen kätensä puristuvat nyrkeiksi, yrittävät puhkoa, halkaista sitä, päästä siitä perille, mutta se antaa myöten, hajautuu, muuttuu olemattomaksi. Eikö sitä siis koskaan saa kiinni, eikö siihen ikinä voi koskea, kuten kukkasiin, kuten multaan?

Ja kuitenkin on jotain olemassa tuossa ihanassa, kuultavassa tyhjyydessä taivaan ja maan välillä, jotain, mikä koskettaa hänen kaulaansa ja otsaansa kuin hyväily.

Sokia-Mari koetteli tänään kepillään ilmaa kellarinsa aukosta ja sanoi: "Kyll' sitä maailmaa piisaa!"

Katinka sulkee silmänsä, maailma on pimeä, ainoastaan hiukan ruusuista kuultoa tunkeutuu luomien läpi. Näin mahtaa Sokia-Marista tuntua, juuri näin. Ja Katinka on hapuilevinaan kädellään ilmaa, kuten kepillään Sokia-Mari.

Kylläpä sitä maailmaa piisaa… Kuinka äärettömän, äärettömän laajalta sitä on… Tätäkin Mustaakorpea jatkuu penikulmittain.

Kuski-Heikki yhä kuorsaili.

Katinka nousi ja lähestyi lähdettä, polvistuen sen partaalle; hänen molemmat pitkät palmikkonsa putosivat yli olan lähteeseen.

Elämänlähde katseli häntä mustana ja ilmeettömänä, luovuttamatta yhtäkään salaansa. Sen pohjalla poreili ja kiehui.

Pieni tuohilippi oli maassa lähteen reunalla. Katinka tarttui siihen ja upotti sen lähteeseen.

Hän nosti lipin huulilleen ja joi; tuntui kuin olisi juonut hopeaa.

Tällaista oli siis juoda elämää… Tällaistako vain…

Se oli viimeinen muita merkillisempi tapaus kesän kuluessa. Tämäkin kesä meni menojaan, jättäen mentyään mieleen kuin pitkän aurinko juovan, solahtaen edellisten kesien ketjuun sekin kuin ihana, pyöreä kuultohelmi.

18.

Seuraava talvi oli monessa suhteessa merkittävä. Katinka rakastui; hän oli silloin yhdeksänvuotias. Hän oli ensi kertaa päässyt teatteriin ja näytettiin Orleansin neitsyttä. Katinka istui sinisellä samettituolilla ja piteli urheasti kaukoputkea silmäinsä edessä, jotka väkisin tulvivat täyteen kyyneliä; hänen sydämensä oli täynnä hämmästystä ja häpeää omasta liikutuksestaan, mutta hetken päästä hän jo nyyhki ja nikotteli aivan ääneen, vähääkään välittämättä ympäristöstään. Kun Ranskan liput laskeutuivat kuolevan Neitsyen ylitse, hän vetisteli kuin huhtikuun lumi; hän ei itsekään tiennyt, mitä hänessä oikein tapahtui, mutta se oli joka tapauksessa jotain tuiki ihmeellistä. Hän hämmästyi kovin, kun esirippu ei enää ottanut noustakseen; hän ei kyennyt käsittämään, että kaikki oli lopussa, ja hänet saatiin väkisin viedä aitiosta. Hän ihmetteli, että täysikasvuiset, nuo ihmeelliset olennot, joita hän ei koskaan täysin ymmärtänyt, saattoivat puhua, meluta ja tyrkkiä toisiaan tungoksessa, niinkuin ei olisi mitään tapahtunut. Hän säästi kyyneleensä tyynylleen, johon ne itki autuaassa mielentilassa.

Mutta tästä illasta saakka Katinka oli ilmipalossa. Hänen elämäänsä ilmestyi yht'äkkiä korkeampi olento, joka muutteli alituisesti hahmoaan. Tämä olento oli kuin jumala; hän taisi vapaasti valita muotonsa. Hän tuli haarniskassa, lippu kädessä, niinkuin nuori sodan enkeli, mutta hän tuli myös Julian ruusuisessa untuvavaipassa, silmät raukeina rakkaudesta. Ja yht'äkkiä hän oli taas joustava ja luja kuin teräsponnin, hän kiersi pitkistä hiuksistaan jousen jänteitä, ja hänen sanansa putoilivat kuin metallikuulat. Hän oli hellä ja julma, kova ja vieno, kaikkea yht'aikaa.

Koskaan ei saanut nähdä häntä läheltä, kuten tavallisia kuolevaisia, aina hän oli etäällä, toisella puolen ylipääsemätöntä lamppuriviä, joka valojuovana leikkasi rajan kahden eri maailman välille. Hän oli ihmeellisessä, satumaisessa valaistuksessa, joka ei ollut kuuta eikä päivää. Hänessä oli jotain tuiki epätodellista ja yliluonnollista. Inhimilliset lait eivät olleet häntä varten. Itse kuolemallakaan ei ollut mitään valtaa häneen, hän kuoli myrkystä tai tikarin iskusta, mutta nousi yht'äkkiä taas kuolleista, hymyilläkseen yleisölle, jonka joukossa Katinkakin istui, ja kadotakseen sitten liikkuvien seinien taakse. Sillä hän katosi aina. Hän jäi tuonne punaisen, häilyvän, kultatupsuisen vaatteen taakse, jota sanottiin esiripuksi, ja joka verhosi hänen näkymätöntä ja tuntematonta maailmaansa. Häntä ei voinut seurata sinne.

Katinkaa kuitenkin kiusasi tämä jumalansa tuntemattomuus. Hän olisi halunnut pidättää jumalan, kun tämä valmistautui vetäytymään näkymättömään maailmaansa, kättentaputusten ja kukkasateen saattamana, hypätä yht'äkkiä yli kohtalokkaan, eroittavan lamppurivin ja juosta hänen jäljissään, seurata häntä maalattujen, ylös, alas liikkuvien seinien taakse, nähdäkseen vielä vilahduksen hänen valkoisesta vaipastaan. Joka kerta jumalan kadotessa sammui ja pimeni maailma Katinkalta, se oli yht'äkkiä autio kuten teatterin tyhjyyttä ammottavat, pyöreät tuolirivit, kuin valoja ruvettiin katsomossa sammuttamaan näytännön päätyttyä.

Jumala katosi, eikä kukaan tiennyt minne. Ja kuitenkin oli mahdollista, vieläpä sangen todennäköistäkin, että jumala oli olemassa myöskin niitten iltojen väliaikoina, jolloin hän näyttäytyi täydessä loistossaan ja valossaan. Ei ollut ollenkaan mahdotonta, että jumala sillä välin käveli katuja, söi, joi, nukkui, oli kuten muutkin kuolevaiset. Hänellä oli luultavasti vielä jokin hahmo kaikkien niitten hahmojen lisäksi, missä hän ilmestyi lamppurivien tuolle puolen, aivan kuin hänen nimensäkään ei suinkaan aina ollut Julia tai Hjördis tai Johanna, vaan aivan tavallinen ja ylen arkipäiväiseltä kuulostava.

Kaikki muut näyttelijät ja näyttelijättäret olivat Katinkalle yhdentekeviä. He olivat vain ikäänkuin jonkinlaisia palvelevia henkiä ja käskyläisiä tälle yhdelle ainoalle. He seisoivat valmiina ottamaan vastaan hänen sanansa, he olivat kaikuja ja kuvastimia, joista hänen täydellisyytensä sitä ihanammin heijastui. He olivat olemassa vain häntä varten, itsessään he eivät merkinneet mitään.

Katinkassa alkoi kypsyä päätös, maksoi mitä maksoi, päästä tuohon toiseen, esiripuntakaiseen maailmaan, jumalansa läheisyyteen. Hän teki tämän päätöksensä sykkivin ja pakahtuvin sydämin. Hänellä oli muuan luistinratatuttu, paria vuotta vanhempi tyttö, joka oli teatterin vahtimestarin vaimon veljentytär ja toisinaan sai vapaalipun teatteriin, kun oli vähänpuoleisesti väkeä. Tätä tyttöä alkoi Katinka nyt lähestyä. Hän pyrki puheisiin ja haki alati tytön seuraa. Hän ei muuten sietänyt silmissään tyttöä, joka oli suulas, letukkamainen ja kimakkaääninen ja alituisesti imeskeli nekkuja; sitä paitsi oli tytöllä tapa heittäytyä heti tunkeilevan tuttavalliseksi. Mutta hänellä oli harvinainen ominaisuus: hän tunsi maailman, joka tähän saakka oli Katinkalle pysynyt suljettuna; hän liikkui siellä kuin kotonaan, hän tunsi nimeltä näyttelijät ja oli itsekin esiintynyt mykissä lapsenosissa, josta hän erityisesti mahtaili Katinkalle. Hän tiesi tarkoilleen, minkänäköisiä näyttelijät olivat ramppivalon sammuttua ja ihovärin ja puuterin tultua poishuuhdotuksi, hän riisui heiltä heidän silkki- ja samettipukunsa, heidän teatterikultansa ja valetukkansa, hän oli erinomaisen armoton tässä paljastelussa. Katinka kuunteli ahmien, kuitenkin varoen tunnustamasta kaiken ydintä, suurta, salaista rakkauttaan. Tytön puheet tympäisivät kuitenkin häntä yhtä paljon kuin kiihoittivat; hänestä oli sietämätöntä kuulla puhuttavan näyttelijöistä, myös tuosta ainoasta, aivankuin muista ihmisistä. Tyttö, huomatessaan Katinkan uteliaisuuden, käytti sitä heti hyväksensä tyydyttääkseen nekkuintohimoaan, ja Katinkan viikkorahat menivät nekkuihin. Samalla alkoi tyttö muutenkin kitsastella tiedoillaan ja verhosi ne salaperäisyyteen; nähdessään Katinkan syvän pettymyksen hän alkoi kuin tahallaan kertoa kahta naurettavampia, usein ruokottomia juttuja ja juoruja, hohottaen itse niille täyttä kurkkua. Hän pilasi pahasti Katinkan käsityksen kulissientakaisesta maailmasta. Katinka loukkaantui sisimmässään, niinkuin olisi ollut kysymys pyhän häpäisystä, mutta varoi näyttämästä sitä tytölle. Hän ei sietänyt tyttöä. Mutta tyttö oli ainoa tie siihen maailmaan, johon hänen alituinen ikävänsä pyrki, ja niin hän nieli vastenmielisyytensä ja sen keralla kaikki tytön puheet ja virnistelyt. Hän alkoi kautta rantain puhua halustaan kerran päästä kulissien taakse. Tyttö kuvasi alussa pääsyn sinne voittamattoman vaikeaksi, jopa suorastaan mahdottomuudeksi, etupäässä kai korottaakseen Katinkan silmissä merkitystään teatterin vahtimestarin vaimon veljentyttärenä. Katinka kuljetti hänet nekkupuotiin, ja heidän imeskellessään nekkuja tyttö vihdoin suostui puhumaan asiasta tätinsä miehelle.

Katinkalle koitti muutamia jännittyneen odotuksen päiviä, jolloin hänen mielikuvituksensa oli ahkerassa liikkeessä. Mutta eräänä päivänä tuli kimakkaääninen tyttö hänen luokseen. Katinkan oli saavuttava Romeon ja Julian näytökseen; parvekekohtauksen jälkeen hän pääsisi kulissien taakse.

Hän pääsisi kulissien taakse, maailmaan, jossa hänen jumalansa asusti, jonka hän täytti sulollaan, äänellään, askeleillaan ja hengityksellään! Sattuma tuli hänelle avuksi; isä itse oli menossa sinä iltana teatteriin; hän otti Katinkan mukaansa. Katinka istui siis taas noilla tutuilla, sinisillä tuoleilla, siniseen samettikaiteeseen nojaten, hänen rakkautensa oli korkeimmillaan. Milloinkaan hän ei ollut nähnyt jumalaansa näin ihanana. Suloiset rakkauden sanat surisivat jumalan pään ympärillä, kuin hunajaatäydet mehiläiset, nousivat yöstä ja puutarhasta kuin tuoksut. Romeo puhui, Julia vastasi parvekkeeltaan, jossa hän istui kuun paisteessa. He sinkosivat toisilleen sanoja, jotka olivat kuin ruusut. Kaikki muu puhe oli kuin änkytystä, tämä kuin kahden kellon kilpakaikua, toisen kumean, toisen kultaisen.

Esirippu laski ja taas nousi. Julia oli astunut alas parvekkeelta, hän kumarsi painaltaen rintaansa vastaan ruusuvihkoa. Oli väliaika, käytävässä vallitsi tungos, ihmiset ryntäsivät kahvin ja teen ääreen, he kuljeskelivat ja puhuivat muista asioista, aivan kuin Romeota ja Juliaa ja öistä rakkauden puutarhaa ei olisi ollut olemassakaan. Oliko mahdollista, että he vain muutama silmänräpäys sitten olivat kuulleet saman kuin Katinkakin, olleet tuon ihmeellisen äänen lumoissa?

Mutta nämä tungeskelevat ja käyskentelevät ihmiset olivat Katinkalle aivan yhdentekeviä. Hän pujahti varkain käytävän perimmäisestä ovesta, jossa oli luettavana selvä varoitus: pääsy kielletty. Monena edellisenä iltana se oli hänet pysähdyttänyt, mutta tänään ei näillä sanoilla ollut häneen nähden mitään merkitystä.

Hän astui siis sisään salaperäisestä ovesta. Jokin huumasi, raukaisi ja jäähdytti häntä yht'aikaa, heti kun hän pystyi näkemään, mitä tapahtui. Täydellinen sekasorto vallitsi, seinät heiluivat nuorien varassa ilmassa, nousivat kattoon, laskeutuivat taas maahan, hänen päänsä päällä riippui uhkaava joukko samanlaisia liikkuvia seiniä, kokonainen kulissimetsä. Kaikilla tuntui olevan suunnaton kiire, ja he juoksivat näköjään päättöminä edestakaisin, Katinkaa tyrkittiin ja työnnettiin, mutta onneksi ei kukaan erityisesti näyttänyt häntä huomaavan. Hän etsi turhaan kimakkaäänistä vahtimestarin rouvan veljentytärtä, mutta hänestä ei näkynyt jälkeäkään.

Kaikki oli muuten perin toisenlaista näin läheltä katsoen. Ei mikään ollut sitä, miltä se näytti. Kaikki etäisyydet olivat vain maalattuja, olemassa vain noilla värillisillä kankailla. Kaikki, mikä näytti loppumattomalta ja laajalta, olikin ahdasta ja pientä. Katinka tunsi itsensä kuin eksyneeksi, häntä alkoi peloittaa, hän oli varma, että kulissit putoisivat hänen niskaansa. Kuinka rumaa oli kaikki, — vain maalattua paperia ja lasihelyjä! Mutta ihmeellisintä oli nähdä näyttelijöitä läheltä, heidän hehkuvanpunaisia huuliaan, tekoneniään ja maalattuja silmäkulmiaan; he muistuttivat vanhan Fataburin karnevaalinukkeja. Väistäessään kulissia Katinka joutui yhä peremmälle, ja samalla hän hämmästykseksensä näki: aivan hänen edessään nojatuolissa lepuutteli äskeinen Romeo ruusunpunaiseen trikooseen verhottuja sääriään.

Katinka muisti yht'äkkiä, miksi oli täällä, kaikki oli käynyt parissa tuokiossa, mutta sittenkin hän oli tuhlannut anteeksiantamattomasti aikaa. Hän oli keksinyt portaat ja kiipesi niitä pitkin, kaasun, hien, vaatteiden ja ihomaalin haju täytti ilman. Hän tuli kapeaan käytävään, josta aukesi useita ovia, eikä enää tiennyt, minne kääntyä, kun samalla luuli tuntevansa jumalaisen Julian äänen. Ääni kuului muutamasta pienestä huoneesta, jonka ovi oli raollaan. Mutta ah! jumaloidun äänen sointi vihlaisi oudosti Katinkan sydäntä, se oli vihainen, toruva, ja sentään yhtä hopeainen! Tämä ihana hopeaääni, joka vielä äsken oli ollut raukea ja hunajainen rakkaudesta, sanoi jotain, mitä Katinka tosin ei kuullut, mutta joka kaikesta päättäen oli kaukana rakkaudentunnustuksista.

Katinka pysähtyi ovelle, räikeässä kaasuliekin valossa istui Julia ison kuvastimen edessä ja paransi ihomaalia kasvoillaan, hänellä oli vielä ruusu-untuvavaippansa. Hän toruskeli yhä, ja hänen vieressään seisoi peljästyneen näköinen kampaajatar.

Katinkan sydän kutistui kummasti kokoon, yht'aikaa sekä rakkaudesta että pettymyksestä. Hänen katseensa harhailivat läpi matalan huoneen, jossa kaikki oli sikin sokin. Pöydällä olivat Julian ruusut jauherasioitten ja ihomaalin rinnalla.

Tämä oli hänen jumalansa. Hän aikoi hiipiä pois. Hän ei tahtonut nähdä enempää.

Samalla Julia kääntyi ovea kohti, yhä tuittupäisenä. Oli myöhäistä paeta. Katinka jäi seisomaan ovelle, hän tuskin tiesi mitä teki.

Jumalainen ja yhdeksänvuotias katsoivat toinen toistaan silmiin. Katinka unohti silmänräpäyksessä äskeisen toruskelevan Julian. Mahtoi olla jotain hellyttävää tämän lapsen katseen äänettömässä ja syvässä ihailussa, sillä Julian ilme muuttui yht'äkkiä, hänen kasvoilleen ilmestyi sama säteilevä hymy, millä hän tervehti ja hyvästeli yleisöään, ja samassa tuokiossa hän oli noussut ja sulkenut Katinkan vaalean ruusunpunervaan, untuvapäärmeiseen vaippaansa.

Katinka tunsi kuuman ihohuokosten lemun, joka tuoksui väkevästi kuin kukka. Julia suuteli häntä, Katinkan huuliin tarttui ihomaalia ja jauhetta.

Hän ei tiennyt, oliko hänen hyvä vaiko paha, eikä myöskään, vastasiko tämä hänen odotustaan.

"Minä rakastan teitä", sai hän sanotuksi.

Ja hän kuuli Julian nauravan, niin ihanasti ja armottomasti, niinkuin hän ei vielä ikinä ollut kuullut kenenkään ihmisen nauravan. Ikäänkuin hopeatiukuja olisi helistelty pitkissä riveissä. Ikäänkuin leivosparvi olisi pyrähtänyt lentoon. Millainen nauru… Se saattoi hänet hämilleen ja kylmäsi, mutta samalla Julia suuteli häntä uudelleen, tällä kertaa otsalle, ja irroitti samalla vihkostaan ruusun, pannen sen Katinkan käteen. Sitten hän alkoi työntää Katinkaa ovelle.

"Toiste, — toiste…" hän sanoi.

Ja Katinka näki hänen taas kääntyvän ihomaaliensa ja puuteriviuhkojensa puoleen.

Kaikki oli ohitse. Ohitse kuin näky. Eikä Katinka ollut muistanut edes sanoa nimeään eikä ilmoittaa mitään muuta itsestään kuin suuren rakkautensa.

Hän runteli Julian ruusun pahanpäiväiseksi, asettamalla sen tyynynsä alle.

Jumala oli ollut lämmin tuntea, tuoksui tuntemattomalle kukalle ja oli suudellut Katinkaa.

19.

Jumala oli tullut Katinkaa lähemmäksi, hän oli hetkeksi astunut lamppuvalojen ja kirjavien seinien maailmasta ja ilmoittautunut inhimillisessä olemuksessaan Katinkalle.

Katinka rakasti. Hänen sydämensä oli luotu rakkaudelle, ensimmäisestä lyönnistään saakka. Hänen luontoonsa kuului ihailla, ja hän ihaili.

Mutta hänen rakkautensa ikäänkuin muutti muotoa siitä illasta asti, jolloin Julia oli sulkenut hänet untuvavaippaansa ja suudellut häntä. Se ei ollut enää yhtä rajatonta ja epämääräistä, eikä se enää uponnut kulissientakaiseen maailmaan ikäänkuin salaperäiseen avaruuteen. Ylipäänsä hän oli tullut hieman epäileväksi koko kulissimaailman suhteen. Maalattuja puita, maalattuja kiviä ja maalattuja pilviä… Ukkosen jylykin lähti vain vaskirummusta. Hän miltei ikävöi takaisin sitä aikaa, jolloin ei vielä ollut käynyt noitten salaperäisten seinien takana.

Eräänä päivänä oli Katinka sivukadulla muutaman peili-ikkunan edessä näkevinään naisen, jonka pään ja vartalon asento tuntui tutulta. Satoi, ja naisella oli kohotettu sateenvarjo kädessä. Katinka hiipi lähemmäksi ja näki silloin naisen äkkiä nostavan hansikoidun kätensä suulleen ja haukottelevan pitkään.

Ei ollut epäilystäkään: se oli jumalainen!

Katinka oli jännityksessä, hänen katseensa riippui kiihkeästi naisen kasvoissa, jotka ikkunakaasun raa'assa valossa näyttivät harmailta ja raukeilta. Hän oli valmis pienimmästäkin jälleentuntemuksen vivahduksesta ilmaisemaan itsensä.

Nainen haukotteli toistamiseen. Hänellä oli suuri, kapeahuulinen suu. Hän katsoi Katinkaan, sinisenharmain, suurin silmin, yhtä ajatuksettomasti, kuin olisi katsonut sadeseinään tai märkään katukivitykseen jaloissaan. Mikään tässä avoimessa, tyhjässä, muualla viipyvässä katseessa ei todennut jälleentuntemusta.

Katinka kesti katseen, hievahtamatta, sisäisen ylpeytensä varassa. Jumalainen ei tuntenut häntä! Sade tippui hänen vaatteistaan ja märistä palmikoistaan.

Sitten jumalainen yht'äkkiä kääntyi ja meni menojaan. Katinka seurasi häntä silmillään aina seuraavan lyhdyn valopiiriin saakka. Hän näytti aivan tavalliselta inhimilliseltä olennolta kulkiessaan sateessa, sateenvarjo kädessä ja mustanharmaa, väljä kumitakki yllä. Sumu ja sade ottivat hänet pian haltuunsa.

Kun jumalaista ei enää näkynyt, kääntyi Katinka kotiinpäin. Hänen mielensä oli apea, hän astui tahallaan joka vesilätäkköön.

Sinä iltana Katinka itki. Jumalainen ei ollut muistanut Julian suudelmaa eikä ruusua eikä Katinkan rakkaudentunnustusta.

Ja sitäpaitsi hän oli haukotellut… Haukotellut aivan niinkuin kuka muu tahansa kuolevainen. Niinkuin äiti ei olisi saanut kävellä edestakaisin peukalot kainaloissa ja kädet rinnoilla, niin ei jumalainenkaan olisi saanut haukotella…

Ihmiset voivat haukotella, mutta eivät jumalat.

Hänen ei olisi milloinkaan pitänyt pyrkiä toiselle puolen eroittavaa lamppuriviä… Hän oli kuullut jumalansa puhuvan toruvalla, inhimillisellä äänellä ja nähnyt hänen haukottelevan. Jumalat oli nähtävä vain etäältä, hohtavassa valaistuksessa, heille oli heitettävä kukkia, taputuksia ja ihmissydämiä!

Mutta Katinkan pettymykset eivät vielä olleet lopussa

Eräänä iltana hän joutui teatterissa istumaan muutaman nuoren, perin ystävälliseltä näyttävän neidin viereen, joka näytännön aikana useammin kuin kerran suuntasi häneen viisaat, mustat silmänsä, ja sitten väliajalla tarjosi hänelle makeisia. Katinka oli makeisille perso, ja mustasilmäinen neiti piteli makeispussia koko ajan helmassaan, hän suorastaan tyrkytti; paitsi sitä olivat makeiset suklaanappeja. Hän näytti olevan erittäin huvitettu Katinkan puheista ja nauroi pariin kertaan helakasti, mutta tekeytyi sitten perin vakavaksi. Olisi voinut sanoa, että hän kohteli Katinkaa melkein aikuisena.

Katinka oli alussa epäluuloinen ja vaitelias, hän ei oikein luottanut aikuisiin. Hän vilkuili vuoroin makeispussiin, vuoroin neidin mustiin silmiin, mutta ei voinut huomata niissä mitään petollista; paitsi sitä oli makeispussi houkutteleva.

Neiti alkoi nyt kysyä Katinkan teatterikäynneistä, hän sanoi huomanneensa, millä mielenkiinnolla Katinka oli seurannut näytelmän esitystä; hän kysyi, oliko Katinka ennenkin jo käynyt teatterissa?

Katinka, hetken vastustettuaan, muuttui vastoin tapaansa puheliaaksi; kerran alkuun päästyään ei hänen avomielisyydellään ollut enää rajaa; hän suorastaan lörpötteli. Tuota pikaa hän oli ehtinyt kertoa suuresta rakkaudestaan, jota hän tähän saakka oli pitänyt kuin seitsemän lukon takana, — Julian suudelmasta ja ruususta, jota hän säilytti silkkipussissa rinnallaan. Se kävi kuin käden käänteessä, hän ei olisi ikinä uskonut sitä näin helpoksi. Tosin tunsi hän heti katumusta, tuntui yhtäkkiä tyhjältä, ikäänkuin joukko kauniita, vangittuja lintuja olisi lentänyt tiehensä.

Hän vilkaisi taas ystävälliseen neitiin, — mutta neiti nyökäytteli kehoittavasti ja ymmärtävästi päätään, hänen silmänsä olivat osaaottavat ja viisaat, ilman vähintäkään vilppiä; hän tarjosi suklaanappeja. Hän oli vastustamaton; hän ikäänkuin kyseli, vaikka olikin vaiti, keri kerimistään kuin näkymätöntä lankaa Katinkan sielusta.

Ja Katinka söi makeisia ja kertoi. Hän tunnusti, mitä ei ollut vielä yhdellekään elävälle sielulle puhunut, käynnistään kulissien takana, Julian untuvavaipasta ja rakkaudentunnustuksestaan. Hän veti esiin pienen silkkipussin poveltaan varmemmaksi vakuudeksi. Ainoastaan kohtauksesta puodin ikkunan edessä ja haukottelevasta jumalasta hän ei puhunut. Hän ei tahtonut alentaa jumalansa arvoa vieraan edessä.

Seuraavalla, viimeisellä väliajalla hän avautui avautumistaan, aivan täydellisesti. Hän meni niin pitkälle, että suostui lausumaan mietelmiään näkemistään näytelmistä.

Mutta kesken kaikkea hän yht'äkkiä sattui vilkaisemaan neitiin, kesken tunnustuksiaan: neidin suupielissä kareili tuskin huomattava, miltei näkymätön naurunväre. Se katosi samassa tuokiossa, mutta Katinka oli kuitenkin ennättänyt sen nähdä.

Se riitti. Katinka keskeytti kertomuksensa siihen paikkaan, hän oli heti vaiti ja lukossa, vetäytyi etäämmäksi vaarallisesta makeispussista ja neidistä, siirsi tuolinsakin. Olisihan hänen pitänyt ennakolta tietää, että aikuisten suhteen oli oltava varuillaan, he leikkivät lapsilla, kuten lapset leluillaan, he penkoivat lasten sieluja, nähdäkseen, mitä niissä oli, aivan niinkun Katinka saksilla raateli vanhan Molla-Maijansa päätä.

Mutta tehty oli tehty. Ah, Katinka oli tänä iltana myynyt suklaanapeista suloisimman salaisuutensa. Hänestä tuntui, ikäänkuin hän ei olisi omistanut sitä enää. Se oli nyt tuon vieraan, vilpillisen neidinkin omaisuutta ja hänen kauttaan kaikkien muittenkin… Se oli lentänyt pois hänen sielustaan, kuten kultaisesta häkistä, jonka oven hän oli jättänyt auki.

Onnettomuudet eivät kuitenkaan päättyneet vielä tähänkään.

Seuraavana sunnuntaina, päivällispöydässä, kun koko perhe oli koolla, ja paitsi sitä useita vieraita, sanoi yht'äkkiä muuan vanhimman veljen yliopistotovereista, jota Katinkan oli tapana nimittää "Ukoksi":

"No, Katinka, mikä on sinun mielestäsi Tietäjän perusajatus?"

Katinka sävähti tulipunaiseksi ja vääntelehti tuolillaan; jotain selvisi hänelle yht'äkkiä nöyryyttävänä, hirveänä häpeänä.

"Tietäjä etsi totuutta, eikö niin?" jatkoi Ukko.

Katinka tunsi omat sanansa. Hän muisti mustasilmäisen neidin, makeispussin hänen helmassaan ja pienen, petollisen naurunväreen neidin suupielissä.

"Kuinka voi jäädä eloon, kun on kadottanut sen, jota rakastaa?" kuului nyt toiselta puolen pöytää imelällä, haaveellisella nuotilla.

Samassa oli Katinka pöydän alla. Naurua, huutoja, lasien kilinää, ja taas naurua. Yksin isäkin nauroi. Ja kaikki nuo saappaat ja kengät pöydän alla… Millainen kuuma häpeä! Kuinka ylen typerätä ja naurettavaa olikaan kaikki, mitä hän oli sanonut. Hän vihasi ja halveksi heitä kaikkia, — neitiä, joka oli hänet kavaltanut, ja naurajia. Hän vetäytyi kokoon pöydän alla kuin siili, kädet, jalat, pää yhtenä keränä.

"Entä silkkipussi? Julian ruusu?" jatkuivat huudot. "Katinka, näytä Julian ruusu."

"Jo riittää. Antakaa lapsen olla", kuului isän ääni.

"Katinka, tule pois pöydän alta", sanoi äiti. Hänen äänessään ei ollut hiventäkään pilkkaa.

Mutta Katinka ei enää tullut vapaaehtoisesti. Hänet vedettiin väkisin pöydän alta. Hänen kasvonsa olivat kummallisessa naurun ja itkun sekaisessa irvistyksessä. Ennenkuin kukaan muu ehti siepata silkkipussia hänen poveltaan, oli hän jo itse vetänyt sen esiin ja siroittanut kuivuneet, irralliset ruusunlehdet pitkin lattiaa.

Hänestä tuntui, ikäänkuin hän samalla olisi siroittanut kaiken ilman tuuliin suuren rakkautensa.

20.

Ihmisistä useimmat tuskin päivälleen tiennevät ikäkausiensa syys- ja kesäpäiväntasauksia, heidän elämänsä siirtyy päivien vilisevässä virrassa, vähitellen. Mutta Katinka Raben elämä oli alun alkaen säädetty jyrkkätaitteiseksi; hänen lapsuutensa loppui eräänä elokuisena yönä.

Menee levolle lapsena ruumiiltaan ja sielultaan; — herää, ja ruumis on yhä sama lapsellinen, venyväjäseninen, mitään ei ole muka muuttunut, ei ole varttunut vaaksan vertaakaan pituutta. Sielu vain tässä näköjään samassa ruumiissa on toinen, iäkseen säikähtynyt.

Kultahääkesä oli käsissä. Kultahäistä oli puhuttu siitä asti kuin kynnelle kykeni; ne olivat pysyväisenä kangastuksena Hovin lapsuustaivaalla. Alati oli laskettava, kuinka monta vuotta niihin vielä oli jäljellä; ne pitivät mielen herkeämättömässä jännityksessä: jaksaisivatko Grosspapa ja Mummuli elää niin kauan? Hennoisivatko he saattaa sen murheen lapsilleen ja lastenlapsilleen, että kuolisivat ennen kultahäitä? Se olisi ilmeinen ja korvaamaton vääryys.

Oli heinäkuun alkupuoli, jasmiinien kukinta-aika; Hovissa olivat kultahäät korkeimmillaan.

Tallin luona seisoskeli kirjava joukko erimallisia ja -suuruisia ajopelejä, charabaneja ja kevyitä, keltaisia korikiessejä, mutta myös pitkämatkaisempia kaleskoja ja korkeita, kolmivaljakon vetämiä umpivaunuja. Olisi voinut luulla siirtyneensä Fataburin puutarhajuhlain ja naamiaisten aikoihin. Kuskeista herätti suurimman huomion Pesun hovin kuski, tanakka venäläinen, jonka hatussa pöyhkeili riikinkukon sulkia. Pesun hevoset olivat koristetut kuin sirkusratsut, messinkihelyin ja kulkusin.

Hamusen-Ieva apureineen kuljetti kuskeille virvokkeita.

Pylväsportaille ilmestyivät Katinka, Lenzy ja Mirka. He tekivät kierroksen Kuninkaan, väentuvan ja tallin ohitse. Heidän valkoiset harsohameensa ulottuivat tuskin polviin, hiukset hulmusivat valtoimina, ja auringossa kimalsivat kultaiset kengät. Tänään ei heistä kukaan kadehtinut Kuninkaan Aatun paljasjalkaisuutta. He olivat Hovin kolme pikkuista prinsessaa. He kulkivat käsivarret toistensa sinisillä silkkimiehustoilla, pysähtymättä. Heitä katseltiin, he nyökkäilivät armollisesti. Heillä oli tänään kultaiset kengät!

Keittiössä oli elämää.

Kaupunkilainen kokki seisoi naama tulikuumana taiteensa mestariteoksen, korkean hääkrokaanin edessä, joka tuiki käsittämättömistä ja nähtävästi sisäisistä syistä oli nähnyt parhaaksi ruveta hiljakseen toiselle kyljelleen kallistelemaan, kuten Pisan kuulu torni. Koko kokkimahti näyttäytyi tehottomaksi. Kyökki-Ievan salaiseksi mielihyväksi krokaanitorni kallistui kallistumistaan ja luhistui viimein raunioiksi.

Vihkimätoimitus alasalissa oli ohitse, samoin päivällinen, vieraat olivat hajautuneet parvekkeille ja puistoon. Puutarhanpuoleisella verannalla soitteli sotilassoittokunta.

Kieltensekoitus oli kirjava, saksa sentään ylinnä. Mutta paitsi sitä kuului englantia, ranskaa, venättä, ruotsia ja suomea. Ja saksankielikin oli erisointuista Raben suvun eri jäsenillä, siinä soi kaikuja kielistä, joita he joka päivä puhuivat.

Possulin omistaja, sotaisa eversti Mendt keskusteli äänekkäästi särkyneellä komentoäänellään Pesun Ripasin kanssa.

"Als ich jung war, haben wir in Säckjärvi, bei Gott, Branntwein getrunken. Bei Gott!"

Ripasin täytyi yhtämittaa pistää molemmat kätensä liivintaskuihinsa, pysyttääkseen itsepäiset liivit paikoillaan kunnioitettavasti pyöreän vatsansa ympärillä.

Hän oli alkujaan italialaista juurta, upporikas ja omisti siperialaisia kultakaivoksia. Pesuun hän tuli vain kesiksi. Hänellä oli mansetinnappeina vähäisiä kultakimpaleita.

Vierashuoneessa istui Vongurin vanha salaneuvoksetar ja kertoi Agnes Wrenskylle "rakkaasta vainajastaan, Herrassa nukkuneesta Abram Abramowitshista", joka oli kuollut neljännesvuosisata takaperin.

Hän seurasi silmillään Mendulan parooni Mendtiä, everstin veljeä.

"Sanotaan, että Mendt on ostanut parooniarvonsa", hän sanoi muka ääntään alentaen. "Kuulin, kuinka paljon hän maksoi siitä. Odotappas, dufva lilla… Hän on karttuunitehtailija…"

Ja yht'äkkiä, neulan terävyydellä:

"Han ä' baron von Syringen Wachs und Draht."

Sen jälkeen hän alkoi kertoa Rasalahden Stavemannista, jota kansa sanoi Taapermanniksi.

"Hän ostaa vanhoja hevoskoneja, tappaa ne ja pensez donc, kuoppaa ne kauramaahansa, lannaksi muka. Ja syöttöhanhet hän naulaa räpylöistä kiinni lattiaan, että paremmin lihoisivat."

Pitkä silkkilaahus kahisi, Dela Delvigk, omaa sukua Rabe, kulki ohi, valkea atlaspuku yllä, kaulassa helmiketju, jasmiineja hiuksissa. Ja heti hänen jäljissään pariisilainen Alphonse Rabe, — Constantin Raben ja Josefa Luisa Ramona de la Santa Trinidad de Roa y Morales'in poika.

He nousivat portaita yläkerran parvekkeelle, jonka pylväitä koristivat liekoköynnökset.

"Vain yksin jasmiinien kukinta-ajaksi maksaisi vaivan tulla Hoviin", sanoi Dela Delvigk. "Minun lapsuuteni tuoksui jasmiineille. Hovi tuoksuu jasmiineille. Uskokaa, cher cousin, jos minulla on sielu, niin sekin tuoksuu jasmiinille."

"Jasmiinit tuoksuvat kuin rakkaus", sanoi Alphonse Rabe vierasvoittoisella saksankielellä.

"Jasmiinit tuoksuvat kuin kuolema", sanoi Dela Delvigk. "Niitten väri on vahakynttilöiden."

Hovin lahti oli heidän edessään, täynnä ruskeareunaisia kaislasaareikkoja, jotka yhä tihenivät. Jää irroitti ne keväisin juurineen, päivineen ja kantoi ne toiseen paikkaan, missä ne juurtuivat.

"Niin hankala pääsy merelle täältä", sanoi Dela Delvigk, ja hänen katseensa kulki yli kaislaisen lahden. "Ensin pitkin Mustaajokea, sitten lahti ja kivikkosalmet. Kaislaa, kaislaa. Ja kuitenkin, — ulappa on olemassa, saarien takana, valtamerilaivojen satama."

Hänen äänensä soi kuin huilu.

"Yhtä vaikea pääsy merelle, cher cousin, kuin meidän Raben naisten on päästä irti elämän pikkusievästä siroudesta, näistä Fataburin siunatun säntillisistä pensasmuureista, — todelliseen elämään, siihen, jolla on suolan kirpeä tuntu, haaksia hävittävät myrskyt, riemuja kuin punaisia koralliriuttoja syvyyksissä ja merihirviöitä, — niin, niitä tietenkin myös!"

Kolme kultakenkäistä prinsessaa ilmestyi puutarhaan. Dela Delvigk ja Alphonse Rabe katselivat heitä kumpikin, Alphonse Rabe monokkelillaan.

"Pikku Wrenskyissä on jo puolalainen hapatus tehnyt tehtävänsä", sanoi Alphonse Rabe. "Mutta la petite Catinka, — siinä on oikea Rabe."

"Hän on oikea Rabe", sanoi Dela Delvigk. "Pelkään vain, että hänet täällä liiaksi ruokotaan ja typistetään, — Fataburin pensasmalliin."

"On valmistauduttava, ettei kohtalo käy ylivoimaiseksi", sanoi Alphonse Rabe.

"Kohtalo", hymähti Dela Delvigk, pää kallellaan. "Niinkuin voisi tilata kohtalon omien mittasuhteittensa mukaisesti, niin ja niin monta tuumaa ja kyynärää! Kohtalot ovat Raben naisille aina olleet liian pieniä, ahdistavia kuin kireät kureliivit tai puristavat kengät. Me saamme hengenahdistusta ja liikavarpaita huonosti sopivista kohtaloista!"

Mutta Alphonse Rabe seurasi yhä katseellaan Katinkaa.

"Hän on hämmästyttävässä määrin teidän näköisenne, chère cousine", hän sanoi. "Vain hiusten väri on toinen; — kasvot ovat myös lyhyemmät, vähemmän soikeat."

"Minä huomasin sen heti", sanoi Dela Delvigk.

Alaverannalta kuului poloneesin säveliä. Salissa alkoi tanssi.

"Tehän tiedätte, että harrastan sukututkimusta", sanoi Alphonse Rabe, — "vain omaksi huvikseni tosin, en tieteenä. Minua askarruttaa alati oma sukuni, jolla on niin harvinainen ruokahalu sulattamaan toisia rotuja."

"Raben naiset!" nauroi Dela Delvigk. "He ovat syypäät suvun paimentolaisuuteen. Uskokaa, cher cousin, heidän aivonsa ovat täynnä sinisintä romantiikkaa, he istuvat odottamassa merentakaisia sankareita. He odottavat olemattomia, ja vieras rotu on heidän suuri tuntemattomansa."

"Meidän kohtalomme on maailmankansalaisuus", sanoi Alphonse Rabe. "Ajatelkaa minua. Isäni oli saksalaisen isän ja jo osaksi venäläistyneen äidin poika, äitini espanjatar, itse olen ikäni asunut Parisissa, olen saanut ranskalaisen kasvatuksen. — Sallitteko minun?"

Hän tarjosi käsivartensa Dela Delvigkille, he menivät yhdessä alasaliin.

Mutta portailla Alphonse Rabe vielä pysähdytti Dela Delvigkin.

"Jos valokuvaa useampia samaan sukuun kuuluvien henkilöitten valokuvalevyjä päälletysten, sanokaamme, parikymmentä, niin ilmestyvät kasvot, jotka eivät ole kenenkään ja kuitenkin kaikkien. Ne ovat yhteenveto, perustyyppi. No niin, la petite Catinka on tällainen yhteenveto…"

Alasalissa oli alkanut poloneesi. Pitkin lattiaa liikkui verkkaan kultapari, varovassa tahdissa. Grosspapa, musta hännystakki yllä, napinlävessä kultainen kukkavihko, kumarana, lempeäsilmäisenä, poskipäillä heloittavat täplät, Mummuli kullanhohtoisessa silkissä, ohimoilla kultaseppele.

Torvisoittokunnan soittoon sekaantuivat Suhosen, puutarhurin, talosta samoin tanssinsäveleet. Hovin väki, alustalaiset, vieraat kuskit ja lakeijat tanssivat siellä viulun ja hanurin säestyksellä.

Puutarhassa ja parvekkeilla paloi värillisiä lyhtyjä. Poloneesia seurasi valssi, jonka aloitti Dela Delvigk lontoolaisen serkkunsa Nicolai Raben kanssa.

Kultaparia huudettiin ulos. He ilmestyivät pylväsportaille, seisoen käsikädessä. Grosspapa yritti turhaan saada sanotuksi muutamia suomenkielisiä sanoja, hänen suomenkielentaitonsa petti hänet perinpohjin tällä liikutuksen hetkellä. Hän tyytyi viittaamaan vapisevalla, sinisuonisella kädellään.

Väkijoukko hurrasi ja huusi, Ahokkaan lapset vielä muitten vaiettua.

Alasalissa tarjottiin samppanjaa ja jäätelöä.

Katinka ei itsekään tiennyt, miksi hän näki niinkuin ei koskaan ennen. Niinkuin hyvin kirkkaalla säällä: kaikki piirtyi unohtumattoman selvästi mieleen. He istuivat kaikki kolme alasalin pianon kannella; ikkunat olivat auki, ja täpötäyteen saliin tulvi soitto ja jasmiinin tuoksu.

Yht'äkkiä hän oli kuulevinaan isän äänen viereisestä huoneesta. Hän laskeutui alas pianon kannelta, kukaan ei huomannut sitä, hän hiipi läpi tungoksen vierashuoneen ovelle.

Aivan oikein, isä puhui! Vierashuone oli täynnä tupakoivia herroja, joista Katinka tunsi Ripasin ja Mendtit, paitsi sitä vilahti setä Koljan univormu toisten takaa.

Katinka ei ymmärtänyt rahtuakaan, mistä oli kysymys, hän vain kuuli muutaman vanhanpuoleisen, vieraan herran rauhallisella kylmyydellä sanovan jotain isälle, mihin isä vastasi kuin silmänräpäyksessä tuleen syttyen. Hänestä säkenöi, räiski, liekehti, Katinkasta tuntui, ikäänkuin kaikkien olisi pitänyt syttyä paloon. Puheeseen sekaantui muitakin ääniä, joista toiset pitivät isän, toiset vieraan herran puolta, mutta edellisiä oli vähemmän, isä oli melkein yksinään.

Katinka vapisi jännityksestä, Ripasin mahtavan selän takana. Tämännäköinen oli siis juhlaisä, jota Katinka ei koskaan nähnyt, joka oli olemassa vain muita, noita toisia varten! Tämännäköinen hän mahtoi olla singotessaan vastalauseensa kuuluisalle, isolle miehelle päin silmiä. Hänen ruskeista, likinäköisistä silmistään tuli kuin silkkaa tulta, pääkin oli pystyssä eikä kallellaan.

Mutta yht'äkkiä, juuri kun Katinka sydän kurkussa pelkäsi hänen käyvän käsiksi vieraaseen herraan, isä kumarsikin, hymyili ja asettui taas paikoilleen.

Alasalissa jatkui tanssi. Katinka oli tanssinut valssin lontoolaisen Ronald Raben kanssa. Ronald oli viisitoistavuotias, pitkä ja vaaleaverinen, englantilaisen äitinsä näköinen, oli täti Agnes Wrensky sanonut, Rabea ei hänessä ollut muuta kuin suu. Hän oli setä Nicolain poika, hänen, jolta kivisiru oli vienyt toisen silmän, ja joka lähetti Grosspapalle viinitynnyreitä. Ronaldkin oli käynyt Afrikassa. Hän puhui vain englantia, ei edes saksaa, eikä osannut suomea muuta kuin sanan "kolme". Aina hän sanoi kolme, — hän oli luvannut kerran tyttärelleenkin antaa nimeksi Colme, — Colme Rabe.

He olivat menneet puutarhaan vilvoittelemaan. Yht'äkkiä Katinka löi Ronaldia käsivarteen, kuten hippasilla, ja pani juoksuun.

Ronald alkoi ajaa häntä takaa.

Katinka pakeni. He juoksivat ensin puutarhan teitä, kierrellen, kaarrellen, mutta yht'äkkiä Katinka pujahti angervapensaikkoon kuin hiiri loukkoonsa. Hän kuuli Ronaldin pysähtyvän kuten metsästyskoiran, joka kadottaa riistan jäljet, kiertävän pensaikkoa ja kahistavan oksia.

Katinkaa nauratti, — nauratti tikahtuakseen. Korvat ihan kuumenivat. Samassa tuokiossa näkyi Ronaldin vaaleatukkainen pää pensaikossa, ja hän sai kiinni Katinkan kultaisesta kengästä.

Katinka huusi ja kirkui, riuhtaisten irti jalkansa, mutta joutui kiinni käsipuolestaan. Nyt alkoi kamppailu. Katinka kieriskeli hajahiuksin sammalissa, painoi vihdoin kasvonsakin maahan, mutta Ronald käänsi hänet selälleen, ja sellaisena, huulet ja posket mullassa, sai Ronald hänet vihdoin suudelluksi. Katinka tunsi kosteat pojanhuulet huulillaan. Ronald veti hänet syliinsä, he istuivat molemmat pahasti myllerretyllä sammalpatjalla, Ronaldilla oli kädessä Katinkan kultakenkä.

He eivät osanneet puhua sanaakaan keskenään, ei ollut yhtäkään yhteistä kieltä.

"Kolme!" sanoi Ronald.

Katinka sanoi myöskin:

"Kolme!"

Heistä tuntui, ikäänkuin he olisivat sanoneet jotain sanomattoman tärkeätä, ihaninta, mitä ihmiskielellä voi sanoa.

Ronald auttoi kultakengän Katinkan jalkaan, senjälkeen he menivät sisään.

Alasalissa yhä tanssittiin, samoin Suhosella. Alkoi hämärtää, raketit kasvoivat heinäkuiselle taivaalle, puhjeten kuin tuliset kukat pitkän valovarren päähän, kuihtuivat samalla ja katosivat kaislaiseen lahteen.

21.

Viimeisten vieraitten lähdettyä Mummuli kääntyi kipeäksi, kultahäät olivat olleet hänen viimeinen ponnistuksensa. Mummuli oli jo monta vuotta tuntenut voimiensa vähenevän, mutta hän oli luvannut lapsilleen ja lastenlapsilleen elävänsä yli kultahäitten. Hän piti lupauksensa; kuolema sai odottaa: kaiken piti käydä järjestyksessä! Ja kuolema odotti, ikäänkuin sekin olisi kavahtanut häiritsemästä Hovin päiväjärjestystä, joka oli täsmällinen poljennoltaan kuten hyvä runo.

Senjälkeen Mummuli sai sappikohtauksen, ankarinta laatua, — tuntikausia kuului hänen valituksensa kylkirakennuksesta. Katinka, Lenzy ja Mirka pakenivat kauemmaksi puistoon, tämä käheä, vaikertava ääni, joka ei ottanut vaietakseen, täytti heidän lapselliset sydämensä hämmästyksellä ja kauhulla; he eivät kyenneet käsittämään, että se lähti Mummulilta. Tätä Mummulia, joka tunsi kipua ja huusi tuskasta, he eivät milloinkaan olleet tunteneet.

Niin kauan kuin kohtausta kesti, ei Mummuli sietänyt ketään luonaan, paitsi lääkäriä. "Kipu on kuin rakkaus: sen kanssa on oltava kaksin", hän sanoi tyttärelleen Agnes Wrenskylle. Senjälkeen tuli sisar Marie läheisen kaupungin sisarkodista; hän istui liikkumattomana vuoteen jalkopäässä, harmaana kuin seinä ja valkea tärkkitanu päässä. Sisar Marie puhui harvoin; hän tarvitsi yhtä vähän unta kuin linnut, luultavasti hän nukkui istuallaan, ehkäpä seisaallaankin, luomet auki. Hän vain kutoi, valveillaan ja unissaan, harmaata, paksua villasukkaa, joka yhä piteni.

Elokuun alussa Mummuli yhtä kaikki tointui, vaikka ei entiselleen. Sisar Marie pääsi tästälähtein päivällisunelle; Mummuli siirtyi vuoteesta tukituoliin, ja Sisä-Miina puki hänet joka aamu yhtä huolellisesti, kuin jos hänen olisi ollut vastaanotettava kaikki lähihovien asukkaat. Mutta hän oli yltä yleensä keltainen, keltainen kuin sitruuna tai saframi, ja tästä kellasta tuikahtivat pistävän ruskeat silmät, joitten valkuaiset jo alkoivat kellertää nekin.

Viimeiseen saakka hän säilytti rakkautensa kuvastimiin, hän istui pitkät ajat tuijottaen hopeiseen käsipeiliin, mahdollisesti toivoen, että peili ikäänkuin ihmeen kautta olisi säilyttänyt valhesyvyydessään hänen nuoruutensa kauneuden.

Mummuli, hallitsemaan tottunut, ylenmäärin hemmoteltu, muodoista ja säännöistä riippuva nainen tunsi kuoleman tulon.

Ja uskollisena itselleen viimeiseen saakka hän meni kuolemaakin vastaan kaikkia juhlamenoja noudattaen.

"Kuolemaa on kohdeltava kuten muitakin suuria herroja, — siis juhlamenojen mukaisesti", hän sanoi.

Sisar Marie avasi jo suunsa vastatakseen, mutta tyytyi ottamaan Uuden Testamentin, josta luki muutamia rivejä, ikäänkuin itselleen.

Kaiken oli siis oltava järjestyksessä.

Mummuli nostatti tukituolinsa mahonkihyllystönsä eteen, hän availi laatikoita, jotka olivat täpötäynnä kirjeitä. Niitä oli suuria pinkkoja, eri maitten postileimoilla varustettuja, lasten hyppelehtivistä variksenvarpaista aikuisten käsialaan saakka. Kaikki Mummulin lapset olivat kirjoittaneet hänelle säännöllisesti kerran viikossa, samoin lapsenlapset, niin pian kuin kykenivät kynää pitelemään, määrättynä päivänä. Ja lähempänä, pääkaupungissa asuvien, oli ollut Mummulin erikoisen määräyksen mukaan lähetettävä kirjeensä yö- eikä päiväjunassa, että Mummuli olisi saanut ne aamulla ollessaan virkeämpi.

Kirjeissä ei ollut mitään järjestämistä, vuosikausia ne olivat odottaneet tätä hetkeä. Mummulilla ei ollut muuta tekemistä kuin yhdistää eri pinkat: kirjeet oli hänen kuolemansa jälkeen jätettävä takaisin kirjoittajilleen.

Itse hyllystö oli sensijaan määrätty Katinkalle, "vanhimman poikani Wilhelm Augustin tyttärelle Catharina Dorothea Adèle Marialle". Näin oli kirjoitettuna luettelossa, jossa samoin oli määrätty irtaimiston kohtalosta. Jokaisella vähänkin arvokkaammalla esineellä oli jo tuleva omistajansa, yksin Mummulin silkkileningitkin oli jo ennakolta jaettu.

Luettelon tarkistamiseen meni monta päivää.

Roomalais-alttarissa paloi tuli, — Foibos Apollo ohjasi yhä aurinkovaljakkoaan kohti korkeuksia.

Kun kaikki oli järjestyksessä, sanoi Mummuli tahtovansa Rakokivelle. Kuski-Heikki ja Suhonen kantoivat hänet sinne eräänä aamuna tukituolissa. Rakokivelle päästyä Mummuli antoi siirtää itsensä tuolista rantapenkille ja käski miesten poistua. He vetäytyivät puitten suojaan ja panivat tupakaksi. Suhonen katsoi kelloaankin, häntä hauskuutti tietää, pitäisikö vanha rouva nytkin neljännestuntinsa. Ja aivan oikein: neljännestunnin kuluttua he kuulivat Mummulin kutsuvan; he kantoivat hänet samaa tietä takaisin.

Jäätyään yksin huoneeseensa Mummulia alkoi omituisesti viluttaa. Hän riisuuntui ilman apua, mutta soitti Sisä-Miinan tuomaan metallisen lämpöpullon, joka asetettiin vuoteen jalkopäähän. Sisä-Miina kasasi hänen ylleen toisen untuvaisen, isokukkaisen silkkipeitteen toisensa jäljestä. Mummuli yhä hytisi. Hän värisi vilusta mahtavassa vuoteessaan, missä hänen isänsä Friedrich Fatabur kerran oli kuollut tylsänä ja elämästä kyllänsä saaneena, ja missä hänen pojantyttärensä Katinka kymmenen vuotta takaperin oli ilmestynyt aistimin tajuttavaan ja sentään kangastuksen kaltaiseen elämään.

Ei ollut epäilystäkään: nyt oli tullut hänen vuoronsa kuolla tähän kohtalokkaaseen vuoteeseen.

"Juhlamenot ovat päättyneet: astukaa sisään!" hän sanoi.

Hän ei enää noussut. Sappikohtaukset uudistuivat tavantakaa. Terveempinä, tuskattomina päivinä hän pujotteli lasihelmiä, kaikenkokoisia ja -värisiä, hiuksenhienoon rihmaan, kuten nuoruudessaan. Katinka, Lenzy ja Mirka saivat tulla hakemaan kitkemispalkkansa kuten ennenkin, suoraan Mummulilta itseltään; hänellä oli kuparilantit entisessä preferanssipelilaatikossa, jonka kanteen oli maalattu alankomaalaisia häitä esittävä kuva:

" L'accord de mariage."

He tunsivat joka kerta voittamatonta kammoa astuessaan huoneeseen. Keltainen, kurttuinen nainen, joka pujotteli lasihelmiä, niin tuiki erinlainen kuin heidän kaunis, ankara isoäitinsä, kauhisti heitä; hän oli heille yhtä vieras kuin vaikerrus, joka oli kuulunut kylkirakennuksesta. Miksi Mummulin piti kuolla? Mitä se merkitsi? He eivät käsittäneet mitään.

Sisar Marie kutoi sukkaansa ja nukkui kuin lintu. Hänkin oli kuin kuva eikä ihminen. Kaikki oli käynyt perin kummalliseksi.

Katinka, Lenzy ja Mirka toimittivat asiansa niin lyhyeen kuin suinkin. Onneksi oli Mummuli unohtanut niskasuutelot. Hän avasi taudista keltaisilla käsillään preferanssilaatikon ja haki kullekin kymmenpennisen, sitä ennen tutkien: "Kitkittekö todella tunnin, — täyden tunnin?"

He vetivät syvään henkeä päästessään taas kuin maan alta vihreyteen, missä kurpitsat kasvoivat, ja riihet savusivat, ja Kuski-Heikki seisoi tanakoilla jaloillaan tallin edessä, mihin hän äsken oli naulannut huuhkajan, siivet levällään, ja sanoi ohi juoksevalle Sisä-Miinalle:

"Jos jottai eriommaist' näät, nii älä ihmettele, tyttö!"

Mutta Kuski-Heikki sai itse piankin ihmettelyn aihetta, sillä kaunis Sisä-Miina oli vihdon viimein tehnyt päätöksensä: hän aikoi odottaa nuorta piispansaarelaista perämiehen alkua. Kyökki-Ieva näki paljon ja ihmeellisiä unia näinä aikoina; mustat, pörhökarvaiset koirat syöksähtelivät häntä vastaan jääkellarin ovella, se tiesi hautajaisia!

Muuten olivat päivät sateisia, yöt kuutamoisia. Sienet kasvoivat. Eräänä päivänä Mirka kuiskasi päivällispöydässä:

"Kohta mennään sieneen, — minäpä näin karvalaukun."

Johon Katinka säikäyksissään, vaimentavasti:

"Hys, — älä puhu, etkö tiedä, sienet kuulee eivätkä kasvakkaan, menevät uudestaan maan sisään!"

Sienet mahtoivat kuitenkin olla huonokuuloisia; niitä oli viljemmältä viidakoissa ja luhtaniityillä kuin miesmuistiin; Hovin metsät olivat täynnä ruusuisia, maitoa heruvia karvalaukkuja, pyyleviä hepotatteja, keltaroisia, jotka hienosti tuoksuivat hajusaippualle. Ukonsienet avasivat suomuiset sateensuojansa, maamiinat pölysivät.

Elokuu oli käsissä.

22.

Katinka valvoi eräänä elokuisena iltana vuoteessaan. Siinä ei itsessään ollut mitään tavatonta, hän ei useinkaan heti saanut unta. Tämä oli hänen puinen, aikoinaan punaiseksi maalattu häkkivuoteensa, joka alkoi jo käydä liian lyhyeksi. Tämä oli hänen siniruskearaitainen peitteensä. Kaikki oli tuttua. Ovi oli auki pimeään käytävään, josta vuorostaan vei ovi keittiöön. Käytävässä sensijaan, vastapäätä Katinkan huoneen ovea, seisoi yhä sama vanha kaappi, missä palvelijat säilyttivät kenkärajojaan. Huoneen hajukin oli tuiki tuttu ja kotoinen. Se oli hieman tympeä, täynnä keittiön höyryjä ja takapihalta takiaisista, kosteista haloista ja ruoantähteistä nousevia hajuja.

Katinka makasi silmät auki, polvet leuan alla. Keittiön raollaan olevasta ovesta heittyi käytävään heikko, ystävällinen valonsäde. Kuului yhä puhetta, milloin hiljaisempaa, milloin äänekkäämpää, samoin askelia ja ovien pauketta.

Oli jo myöhäistä, ja Katinkaa unetti suuresti. He olivat päässeet tavallista myöhemmin levolle, sillä isä oli jo iltapäivällä ottanut Piilin mukaansa ja lähtenyt sorsajahdille, ja häntä oli turhaan odotettu illalliselle. Vihdoin he kuitenkin olivat käyneet pöytään ja aterioineet ilman isää, joka nähtävästi oli poikennut Vainikkaan, kuten usein teki. Hopeisissa kynttiläjaloissa paloivat ensi kertaa tänä kesänä ilta-aterian aikana kynttilät. Illallisen jälkeen Katinka oli pelannut Lenzyn ja Mirkan kanssa kahdesti Akulienaa ja kerran Mustaa-Pekkaa. Senjälkeen he olivat kaikki panneet maata.

Yht'äkkiä alkoi Katinkaa ihmetyttää, etteivät äänet ja askeleet keittiössä ottaneet vaietakseen. Hän oli maannut valveilla jo ainakin parituntia ja oli aivan pimeä; kellon täytyi lähetä kahtatoista.

Hän makasi ja kuunteli. Oli ihmeellistä, miten paljon ääniä oli tänä iltana. Olisi voinut luulla koko Hovin olevan liikkeellä, Sokia-Marin kellarista aina ylisille asti. Ovia aukaistiin ja suljettiin, kuului raskaita, kovia askeleita, jotka eivät voineet olla muitten kuin Kuski-Heikin, ja puhetta, josta ei kuitenkaan eroittanut muuta kuin äänien kaiut.

Joku sulki käytävän ja keittiön välisen oven, ja valonsäde katosi samalla. Ikkunoista virtasi vain pimeyttä. Mutta puhe ja supatus keittiössä eivät lakanneet, päinvastoin alkoi kuulua liikettä ja askeleita myös eteisestä päin, ja suuri etuovi kävi.

Mitä tässä oli outoa ja peljättävää? Eipä mitään. Ja kuitenkin alkoi Katinkaa yht'äkkiä peloittaa. Pelko iski häneen äkkiä kuin puistatus, joka hetkeksi tärisytti koko ruumista kiireestä kantapäähän siniruskearaitaisen peitteen alla.

Hän kääräisi tapansa mukaan raidit kuin koteloksi ympärilleen. Hänen kuulonsa teroittui erinomaisen herkäksi. Oli kuin hänen levottomuutensa olisi jollain lailla ollut yhteydessä Hovissa paraikaa yhä jatkuvan, käsittämättömän liikunnan kanssa.

Askeleita kuului nyt kaikkialta, ylhäältä ja alhaalta, kaikilta portailta, kaikista huoneista, juoksevia, hitaasti laahustavia, kevyitä ja raskaita. Kukaan muu koko Hovin asujamista ei näyttänyt olevan vuoteessa paitsi Katinka.

Nyt ajettiin… Vaunut pysähtyivät pylväsportaille, etuovi kävi, ja vaunut vierivät taas pois.

Sitten hyvin hitaita, mutta raskaita askelia, pitkin yläkerran portaita, ikäänkuin olisi jotain kannettu…

Yht'äkkiä Katinka kuuli aivan selvästi nyyhkytyksen, joka samassa tuokiossa tukahtui. Keittiössä alkoi vinkua koira.

Joku itki — joku itki jossain aivan lähellä, käytävässä tai keittiössä.

"Anni — Anni", parkaisi Katinka äkkiä.

Katinka oli istuallaan vuoteessa, peite leukaan saakka vedettynä, kun käytävä samassa tulvahti täyteen lekuttavaa valoa ja pitkiä, juoksevia varjoja. Anni ilmestyi ovelle, kynttilä kädessä, täysissä pukeissa.

Hänen turpeat, punakat kasvonsa ja pienet, harmaat silmänsä nähdessään Katinka heti rauhoittui.

"No, mitä nyt! Kasso penskaa! Herkiätkö huutelemast'."

Ja suoriellessaan Katinkan käppyrään kerääntyneitä raiteja Anni yhä puheli, samaan toruvaan ja lohdulliseen nuottiin:

"Huuteleppas viel'… Kuka yöll' elämöi? Vai sie — senki kärkäsrouva… Siunaa isses ja nuku…"

Katinka nautti sanomattomasti hänen toruvasta äänestään, terveistä, tanakoista, syyläisistä käsistään ja hajusta, joka lähti hänen vaatteistaan ja hiuksistaan. Se kaikki oli erinomaisen turvallista. Siinä oli kuin tuntoja kaukaisilta ajoilta, jolloin hän oli maannut tämän korkean ja kiinteän poven turvissa.

"Annushka, Kannikka, miksi keittiössä valvotaan? Mitä te teette? Mitä te puhelette? Miksi ette nuku… Mitä kello on? Joko isä tuli kotiin?"

Mutta Anni vain toruskeli ja vastaamatta yhteenkään kysymykseen alkoi tiputella kynttilänrasvaa kaapin reunalle.

"Nuku nyt vaa, äläkä miehaa… Älä kuuntele, sanon mie, heitä isses herra halttuu'! No, nukutko, senki huutaja…"

Anni kiinnitti kynttilänpätkän kaapin reunalle rasvalätäkköön ja meni.

Katinka yhä huuteli hänen jälkeensä.

"Minä en saa unta. Miksi täällä niin käydään ja liikutaan… Onko joku tullut? Onko tullut vieraita, Annushka?"

Mutta Annia ei kuulunut. Kynttilä sensijaan paloi tutun suuren kaapin päällä, joka oli ollut Katinkan piilopaikka pahoina päivinä. Ah, kuinka hyvä siellä oli murjotella ja tuntea itsensä tuiki onnettomaksi!

Ei ollut enää täysin pimeä, vaan kynttilänliekistä alkoi valopiiri, joka tosin ei ulottunut huoneen pimeimpiin nurkkiin, mutta valaisi sentään vuoteen jalkopään ja osan viheriänpunaista seinää.

Katinka alkoi katsella kynttilää. Sen liekki rauhoitti häntä. Hänestä tuntui, ikäänkuin kynttiläkin olisi katsellut häntä, ainoalla keltaisella silmällään. He valvoivat nyt kynttilän kanssa kahden pimeydessä.

Katinka näki, kuinka liekki söi ja nieli valkoista rasvaa, mustan karren kasvaessa pitkäksi kuin koukkuinen kynsi. Sen ylin kärki hohti hehkuvan punaisena. Ja itse liekillä oli sininen sydän. Äkkiä ilmestyi kynttilään varas, rasvaa alkoi pieninä puroina herua pitkin sen kylkiä, koko kynttilä näytti tuota pikaa rosoiselta jääpuikolta. Se alkoi kutistua kokoon, sulaen huimaavaa vauhtia.

Katinkaa rupesi kovasti unettamaan. Kynttilä alkoi lekuttaa epätasaisesti kuin sammumaisillaan.

Katinka hypähtää hereille. Ei kynttilää, ei valoa, vain pimeys virtaa sisään ovista ja akkunoista kuin pehmeä, villava savu… Annihan pani kynttilän tuohon kaapin reunalle… Ei näy edes kaappia enää… Hän mahtoi nukkua ja nähdä unta… Hänen sielunsa on aivan avoin, aivan suojaton, senkin ovet ja ikkunat ovat selkoselällään, ja pimeys täyttää sen reunoja myöten.

Ja Katinka valvoo taas. Hän kuulee aivan selvästi, kuinka vaunut uudelleen ajavat portaitten eteen ja pysähtyvät. Tällä kertaa oli mahdotonta erehtyä.

Käytävästä kuuluu rapinaa ja pehmeätä hipsutusta, joku tulee suoraan hänen häkkivuodettaan kohden. Hänen kätensä sattuu kosteaan, kuumaan turpaan. Se on Piili! Isän Piili!

Ja isä? Entä isä?

"Anni!" hän huutaa.

Ja kun Annia ei heti kuulu, Katinka alkaa huutaa täyttä kurkkua:

"Anni — Anni…!"

Anni ilmestyy yht'äkkiä ovelle, taas kynttilä kädessä. Hänen kasvonsa ovat oudosti turvoksissa, silmät itkettyneet, mutta hän yrittää yhä torua, vaikka laimeammin.

"Senki kiusakappale. No, mitä se nyt taas huutaa, nii jott' koko Hov' kaikuu. Laita isses makkaamaa'…"

Mutta Katinka ei hellitä tällä kertaa. Hän takertuu kiinni Annin lujiin käsivarsiin, kaulaa, hyväilee, tukistelee ja puree korvaan, painaa päänsä tälle täyteläiselle povelle.

"Anni — kuka täällä käy? Täällä on joku… Mitä täällä tehdään… Piilikin on tuossa… Annikka…!"

Anni yrittää sanoa nyyhkytystensä välistä:

"Ei mittää. Myö männää kaikk' koht' makkaamaa' — — Ei tääll' oo mittää."

"Onko isä kuollut?"

Katinka ehtii itse töin tuskin kuulla omat sanansa, kun samalla ikäänkuin jokin näkymätön koko voimallaan, olkansa takaa, iskee häntä vasempaan kylkeen, siihen, missä sykkii ja lepattaa hänen kauhistunut lapsensydämensä.

Hän ei enää kuule, mitä Anni vastaa, ei tiedä enää mitään, isku typerryttää hänet siihen paikkaan, hän tuntee vain kaatuvansa taaksepäin suoraan tuon pehmeän, ikkunasta virtaavan pimeyden syliin, Annin käyvän häneen käsiksi ja sen jälkeen tulevansa nostetuksi, kannetuksi jonnekin pois:

Ja yö jatkui Hovissa, pimeä, elokuinen yö, täynnä kohtaloa ja täyttymystä, kuolemaa ja elonkorjuuta.

Katinka tuli tuntoihinsa oudossa, kapeassa vuoteessa, missä ei milloinkaan ennen ollut nukkunut, outojen vuodevaatteitten haju ympäröi häntä, ja hän oli tuntevinaan kovan lautapohjan ohuen patjan läpi. Hänen kätensä ja jalkansa tuntuivat jääkylmiltä ja tärisivät.

"Kassokaa ko vapisoo, mutt' eipäs vaa itke", sanoi joku.

Katinka ei raoittanut silmiään nähdäkseen, kuka sanoja oli.

Niin, miksi hän ei voinutkin itkeä… Mitä oli tapahtunut? Hän tiesi selvästi vain, mitä tapahtui tällä hetkellä hänessä itsessään. Jotain uutta tunkeutui hänen elämäänsä, väkivaltaisesti, rajusti ja hävittävästi, ikäänkuin nuoreen, verekseen puuhun olisi lyöty terävä rautakiila. Hänen elimistönsä oli nuori, terve ja lujatekoinen ja pani vastaan koko voimallaan, mutta tämä oli häntä voimakkaampaa.

"Isä — isä!"

Katinka avasi silmänsä. Hän makasi palvelijain huoneessa keittiön perällä, pieniruutuiset kaari-ikkunat olivat pimeät, pöydällä paloi kuvuton lamppu ja savusi. Kukaan ei kiertänyt sitä. Tämä oli Sisä-Miinan sänky… Ja tuossa oli Kyökki-Ievan… Ja peitteellä olivat hänen omat kätensä, jotka hyppelehtivät oudosti… Kyökki-Ieva seisoi vastapäätä sänkyä, kädet vatsalla, hiirenhäntäpalmikko kaulalla. Sokia-Mari istui nurkassa, vihertävä koppatanu päässä. Oli nähtävästi aamuyö.

Katinka nousi yht'äkkiä.

"Missä isä on? Minä tahdon isän luokse."

Oli jotain tämän kymmenvuotiaan lapsen eleissä, mikä erehtymättömästi muistutti Mummulin valtiatartapoja; häntä oli toteltava. Palvelijat tunsivat sen vaistomaisesti ja epäröivät.

"Minne hänet on pantu? Viekää minut sinne."

Mutta kun ei kukaan liikahtanut häntä auttaakseen eikä myöskään estääkseen, meni hän itse. Meni pitkä, valkea yöpaita yllään läpi keittiön, läpi etehisen, jonka kaappikellossa juuri pulloposkinen aurinko nousi, pitkin yläkerran kaikuvia portaita, läpi yläkerran salin, — ja pysähtyi sinisen huoneen ovelle.

Oven edessä makasi Piili ja vinkui, raapi ovea ja vinkui.

Katinka avasi oven.

Seuraavassa tuokiossa tärinä hänen käsissään ja jaloissaan lakkasi. Itku niitti hänet lattialle, kuten viikate viljan, hänen sisäinen, liikkumaton jännityksensä ratkesi rajuksi itkuksi.

Hän itki monta tuntia tietämättä ajasta tai paikasta. Itki yhä, kun kyyneleet jo aikaa sitten olivat ehtyneet, — kuivaa, repivää itkua. Sinä hetkenä kuolema kosketti häntä ensi kertaa, sen varjo lankesi hänen ylitsensä, hänen elämänsä leikkaantui kahtia, kahteen eri osaan, joista toisessa ei ollut kuolemaa ja toisessa oli.

"Ja he asuivat kuoleman varjon maassa."

Niinkuin kalkki polttaa lasin himmeäksi, niin poltti tämä hetki hänen sielunsa lapsellisen seesteisyyden sameaksi.

23.

Oli lähdettävä Hovista, — varhain seuraavana aamuna. Ja sitä ennen oli heitettävä Mummulille jäähyväiset, vielä samana iltana, nyt heti. Mutta siinäpä olikin mutka, — Mummuli ei saisi tietää mitään kaikesta, mitä oli tapahtunut, se oli salattava häneltä niin kauan kuin mahdollista. Vasta jäljestäpäin, muutaman päivän kuluttua, hän saisi sen tietää, vähitellen. Hän oli liian heikko kuullakseen yhdellä kertaa koko totuutta; hän saattaisi kuolla siitä kuten äkillisestä ilmanvedosta.

Täti Agnes Wrensky selitti tätä kaikkea paraikaa Katinkalle. Kysymys oli, osaisiko Katinka Mummulia hyvästellessään olla niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.

He istuivat kahden kesken pylväsportailla. Täti Agnes Wrensky oli kääriytynyt harmaaseen saaliin. Katinkalla oli kädessään kaksi kiveä, — kaksi pientä, pyöreätä kiveä, jollaisia on maantiellä kuin tähtiä taivaalla. Koko ajan Agnes-tädin puhuessa Katinka pyöritteli näitä kiviä pivossaan, soljutti kädestä toiseen ja kahnutti vastakkain. Jossain alitajunnassaan hän ajatteli: "näitä kahta kiveä minä muistan aina, ne olivat minulla kädessä, kun isä hukkui."

Ja samalla alkoi hänestä tuntua, ikäänkuin kaikki muu olisi ollut yhtä turhaa ja merkityksetöntä kuin kivien kahnuttaminen vastakkain. Tärkeätä ja varmaa oli vain se, mikä täytti sinisen kamarin, kuolema.

Täti Agnes Wrensky antoi yhä neuvoja.

"Olet niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Älä puhu tarpeettomia. Ja jos Mummuli kysyy isää, niin sano, että isä jäi purjehdusretkellään Niemenlauttaan yöksi ja tulee vasta parin päivän kuluttua. Isä on lähettänyt sanan, ymmärrätkö."

Katinka pysyi vaiti. Milloinkaan vielä hän ei ollut valehdellut.

"Ole luja, Katinka", sanoi täti Agnes Wrensky nousten. "Mummuli raukan takia. Paitsi sitä, ehkä hän ei kysykään. Minä tulen kanssasi."

Katinka Raben oli oltava luja. Hän oli isänsä tytär, ja hän oli myös isoäitinsä pojantytär, hänen oli oltava luja. Hänen oli valehdeltavakin, jos siksi tulisi, koska valhe joskus on laupiaampaa kuin totuus. Totuus voi tappaa, oli täti Agnes Wrensky sanonut. Hänen oli oltava, ikäänkuin viime yötä ja sinistä kamaria ei olisi ollut olemassakaan.

Hän palasi huoneeseensa huuhtomaan turvottuneita silmiään kylmällä lähdevedellä. Avonaisesta ovesta hän näki vilahdukselta äidin, joka istui yhä alusvaatteissaan vuoteensa reunalla, kuten oli istunut koko yön sinisessä kamarissa. Sisar Marie istui hänen vieressään. Äidin kädet ja jalat tärisivät herkeämättä, mutta hänen silmänsä olivat kuivat, kyynelettömät.

Katinka meni vierashuoneeseen. Grosspapa istui siellä Voltaire-tuolissaan ja itki kuin lapsi, kyynelten valuessa hänen valkoiseen partaansa. Sisä-Miina toi hänelle aina puhtaita nenäliinoja, ja hän itki ne taas märiksi. Hänen vapisevat, sinisuoniset kätensä sulkeutuivat Katinkan ympärille, ja Katinka tunsi harmaan aamunutun havannahajun.

"Mein Sohn —", sanoi Grosspapa änkyttäen, "— poikani — mein Sohn Wilhelm!"

Hänen musta patalakkinsa oli viistossa, hän oli yht'äkkiä ikäänkuin muuttunut uudelleen lapseksi.

Täti Agnes Wrensky odotti Katinkaa, he menivät käsi kädessä Mummulin luo.

Mummuli makasi alhaalla kylkirakennuksessa, isossa, valkouutimisessa vuoteessaan, joka oli leveä kuin laiva, vihreäkukallisen peitteen alla. Katinkan ja täti Agnes Wrenskyn astuessa sisään hän hiukan kohottautui; hänen kasvonsa olivat kurttuiset ja keltaiset kuin sitruunankuori, yksin silmänvalkuaisetkin.

"Katinka tuli sanomaan hyvästi, maman", sanoi Agnes Wrensky.

Mummuli suuntasi ruskeat silmänsä suoraan Katinkaan, läpitunkevasti ja tutkivasti. Hänen harmaat kiharansa olivat tautivuoteellakin yhtä säännölliset, ja hän kohensi kädellään horjahtunutta pitsitanuaan. Vielä äsken hän nähtävästi oli pujotellut helmiään, helmilaatikko oli avoinna yöpöydällä.

"Onko sinulla ollut kipuja", kysyi Agnes Wrensky.

"Ei", vastasi sairas ja katsoi vuorostaan tyttäreensä. "Ei nyt, — yöllä kyllä. Missä sisar Marie on?"

"Hän tulee kohta", sanoi Agnes Wrensky.

Mummuli huojutti päätään.

"On ollut niin paljon melua koko päivän", hän sanoi. "Ja viime yönä myös. Eivätkä palvelijat tule, vaikka soitan. Ei ole järjestystä, säntillisyyttä."

Hän vaipui raukeana takaisin pielukselle, mutta pienet, keltaiset kädet jäivät vihreälle silkkipeitteelie. Hänen katseensa suuntautui hellittämättä taas Katinkaan.

Katinka seisoi jäykkänä Mummulin edessä, kätensäkin hän piti vastoin tavallisuutta hiljaa, suorina sivulla. Hänen kasvojaan kuumotti kovasta hankauksesta.

"Niin paljon melua", valitti taas Mummuli. "Mitä käymistä heillä alati on portaissa. Ei järjestystä. Eikä keltään saa oikeata vastausta."

"Küss Grossmama!" kiirehti Agnes Wrensky.

Mutta Katinka ei kumartunut, vaan katseli yhä Mummulia. Hänestä tuntui, ikäänkuin Mummuli olisi epäillyt ja aavistanut jotain. Ties mitä hän mahtoi epäillä. Ehkä hän oli maannut koko yön valveilla ja kuunnellut askeleita, kuten Katinka.

Katinka katseli isoa, pylväillä ja puuleikkauksilla koristettua sänkyä, missä Mummuli makasi. Se oli neljin valtavin jaloin lattiassa kiinni, kaksi hoikkaa sivupylvästä kummassakin päässä, tummanpunaista, kiiltäväksi hangattua puuta. Se oli ollut aikoinaan Fataburin, Mummuli oli siinä syntynyt, isä, täti Agnes, täti Dela, setä Friedrich. Ja hänkin, Katinka, oli syntynyt tässä samassa pylväsvuoteessa. Hän oli tullut maailmaan hieman odottamatta ja saanut setä Kolja Wrenskyn paidan ympärilleen.

Hän katseli Mummulia, tätä vanhaa, kuolemalle vihittyä naista, jolta oli perinyt silmänsä ja hiuksensa. Oliko hän koskaan rakastanut Mummulia, vai vain kunnioittanut ja peljännyt?

Ja hän muisti yht'äkkiä kauhistavan, tuntikausia kestäneen vaikerruksen, joka oli peloittanut hänet, Lenzyn ja Mirkan kauas puiston perukkoihin. Kuka oli huutanut? Mummuliko? Mutta Mummulihan oli aina rauhallinen, tyyni ja viileä.

"Sinä menet siis tänä syksynä kouluun, Catherine", hän kuuli Mummulin sanovan.

"Niin", hän kuiskasi, ylen onnellisena, että keskustelu sai tällaisen käänteen.

"Sei ein artiges Kind", sanoi Mummuli. "Und lerne deutsch."

Mummuli ojensi Katinkalle molemmat kätensä. Katinka kumartui, vaikka epäröiden. Hän pelkäsi Mummulin kellertäviä kasvoja, hänen keltaisia, pieniä käsiään, joitten kynnet vielä nytkin kuoleman lähestyessä olivat huolellisesti kiilloitetut ja pyöristetyt. Hän pelkäsi kysymystä, jonka aavisti tulevan, ja johonka hänen täytyisi vastata. Hän pelkäsi omaa vastaustaan. Ole luja, oli täti Agnes Wrensky sanonut. Ah, jospa tämä kaikki olisi ohitse!

"Sano hyvästi", kiirehti täti Agnes Wrensky vielä kerran. "Mummuli väsyy. Küss Grossmama!"

Katinka kumartui vihdoinkin päättävästi, yhä pelko ja vastenmielisyys mielessä. Hänen raikkaat lapsenhuulensa koskettivat kevyesti puolikuollutta, kuivaa ihoa. Lääkeameitten haju ympäröi hänet, häntä pyörrytti. Luojan kiitos, Mummuli ei kysykään, hän ajatteli. "Meine Haube, meine Haube!" hän kuuli Mummulin sanovan.

Hän pääsi ovelle, kun yht'äkkiä ääni, joka oli Mummulin ja kuitenkin merkillisen vieras, pysähdytti hänet.

Molemmat, Agnes-täti ja Katinka, kääntyivät silmänräpäyksessä.

Mummuli oli suurella tahdonponnistuksella kohonnut istualleen vuoteessa, hirvittävän keltaisena, melkein tuntemattomana; mustan pitsitanun alta valahtivat kaulalle tutut harmaat kiharat. Silmäterät näyttivät keltaisessa ympäristössään melkein mustilta, niitten katse oli täynnä tuskallista epäluuloa.

"Onko — Wilhelm — kuollut?" hän sanoi äkkiä.

Katinka tunsi polviensa nivelistä oudosti notkahtavan ja samalla Agnes-tädin tarttuvan häntä olkapäähän lujasti ja merkitsevästi.

Hetki oli käsissä. Koko huone pyöri hänen silmissään, kaari-ikkunat, vuode, Mummuli; tässä kysymyksessä oli jotain kauhistavaa. Missä ja milloin hän olikaan kuullut samantapaisen kysymyksen? — Niin, sehän oli totta, hän itse oli kysynyt samaa viime yönä… Viime yönä… Sininen kamari oli yht'äkkiä hänen silmiensä edessä, isä…

Ja samalla hän kuin ensi kertaa näki Mummulin. Ei ollut mitään jäljellä viileästä tyyneydestä, ikuisesta itsehillinnästä. Sielu täynnä tuskaa ja intohimoa rukoili häntä mustista, liekehtivistä silmistä.

Agnes-täti puristi yhä lujempaa, Katinka kuuli hänen hätäisen kuiskauksensa: "So antworte doch!" Mummulin silmät yhä kysyivät.

Katinka luuli, ettei jaksaisi, tuntui kammottavan raskaalta. Täytyy kestää, — täytyy olla luja, — Mummulin takia, — Mummuliraukan takia. Olla luja, urhoollinen.

"Isä jäi — Niemenlauttaan — yöksi", hän sanoi, hitaasti ja selvästi, kuin ulkoläksyä kerraten.

Kaikki oli ohitse. Hän ei kuullut Agnes-tädin kiittelyjä, vaan pakeni suin päin vanhaan kaappiin, kenkärajojen päälle, Annin pyhähameen turviin. Hän itki, niin että rintaa pisti. Hänestä tuntui, ikäänkuin olisi jaksanut kärsiä rajattomasti. Hänen ruumiinsa ja sielunsa olivat molemmat yhtä nuoret ja kuluttamattomat.

24.

Kuoleman läsnäolo on kauhistava, ja kuitenkin jatkuu elämän toiminta, jano, nälkä, unentarve… Hetkeksi on kuin tarttuisi eläviinkin vainajain aineettomuus, mutta jo seuraavassa tuokiossa elävä ruumis muistuttaa olemassaolostaan. Katinkan murhe oli syvä ja vilpitön, ja kuitenkin yllätti hänet, itkusta väsyneenä, hiukaiseva nälkä. Hän muisti nyt vasta yht'äkkiä, ettei edellisestä illasta saakka ollut rahtuakaan syönyt. Ja halveksien itseään tämän inhimillisen heikkouden takia hän hiipi ruokakammioon.

Sen ovi oli raollaan, Mirka ja Lenzy istuivat jo siellä, toinen suolalihapytyllä, toinen jauholaarilla. Lakeen ripustetut kinkut, suolakala ja juustopyörä tuoksuivat, ilma oli täynnä härskiintyneitä, happamia hajuja.

Lenzy ja Mirka tekivät Katinkalle tilaa, mitään sanomatta; hän joutui istumaan jauholaarille, Lenzyn viereen. Kaikki kolme pureskelivat isoja juustovoileipiä. Suru oli runnellut pahasti heidän nuoret elimistönsä; he olivat kaikki tuiki väsyneitä.

He tiesivät, että heidän oli seuraavana aamuna erottava. Mutta he olivat siten eronneet joka syksy. Siinä ei ollut mitään sen merkillisempää. Toiset lähtisivät itään, kolmas länteen.

Mikään ei ilmaissut heille tänä hetkenä, että jokin koskaan takaisin palaamaton jakso heidän elämässään oli päättynyt. He olivat kasvaneet kesäisin yhdessä kuin siskot, leikeissä ja riidoissa.

Ei ollut mitään juhlallista heidän yhdessäolossaan, ja kuitenkin nämä kolme lasta näkivät toisensa elämässä viimeistä kertaa.

Oli heitettävä hyvästit puutarhalle. Katinka juoksenteli paikasta toiseen. Hän ryömi sisään koirankopin lävestä, missä Diana oli asunut. Angervapensaikossa oli ruostuneita lehtiä.

Hän meni kreikkalaistemppeliin katsellakseen puutarhaa läpi eriväristen ruutujen, sinisten, punaisten ja keltaisten. Röyhelökaulaiset, lempeäsilmäiset Rabet hymyilivät hänelle seiniltä ikuista nuorukaishymyään. Oli satanut ulkona, ja saksankuusen naavatukot kimalsivat pisaroista. Puutarhan valkoiset sälesohvat olivat kaikki märkiä. Pienissä, pyöreissä kukkalavoissa, jotka Mummuli heille kullekin oli määrännyt, olivat hajuherneet ja asterit laossa sateesta.

Soldat-niityllä uiskenteli valkoista usvaa. He olivat riisuneet sukkansa ja kenkänsä kerran heinäkuisena yönä ja vannoneet yhtyvänsä varjoina niityllä.

Kesä oli lopussa. Mutta yht'äkkiä Katinka tunsi jotain muutakin, pistävän, tuskallisen selvästi. Kesä oli lopussa. Ja lapsuus, — lapsuus oli lopussa.

Kellarin kynnyksellä istui Sokia-Mari ja tuli homeelle.

"Nii, — nii'" hän sanoi ja tunnusteli Katinkan hiuksia, "miult' män' kerra vyyht' sekasi, ku mammai pan' miu lankaa kerimää, sain mie sitä sitte päivää kolm' selvitellä. Mammai sano, jott' selvittele, selvittele, tyttösein, saat sie viel' elämääski selvitellä."

Sokean silmät katsoivat valoa kohti, valkeina kuin linnun luomet. Hän kuunteli yhä Mustankorven humua.

Katinkaa puistatti, hän hiipi pois. Ei lohdutusta missään.

Jokilaiturilla oli veneistä poistettu airot ja hankaimet. Veneet olivat puolillaan vettä.

Vaunuvajassa pesi Kuski-Heikki kaleskoja, sinikirjavat paidanhihat käärittyinä. Hän hyräili, mutta lakkasi heti, nähdessään Katinkan; hänen naamansa, joka oli kuin kiilloitettua kuparia, muuttui yht'äkkiä perin totiseksi.

Nurmikolla, pylväsportaitten edessä oli voikukkien sijalla valkoisia nappeja.

Ja taas Katinka tunsi saman tuskallisen piston.

Kesä oli lopussa. Huomenna oli lähdettävä. Lapsuus oli lopussa.

Katinka nukahti viimeisenä iltana Hovissa heti vuoteeseen päästyään. Nukkui aavistamatta, että niistä rakkaista ihmisistä, jotka tähän saakka olivat liikkuneet hänen lapsuutensa ahtaalla alalla, muutaman vuoden päästä ei olisi kuin joku ainoa jäljellä, — että Mummulin, Grosspapan, Lenzyn, Mirkan, Sokian-Marin, Hamusen-Ievan, Pahan-Kuninkaan ja hänen murskanenäisen kuningattarensa päivät olivat luetut, — niin, eikä vain ihmisten, vaan puittenkin, ja etteivät Mustankorven aarniokuusien vuosirenkaat enää kasvaisi kuin parilla viheliäisellä kierroksella.

Katinka näki unia. Hän oli ikäänkuin lepäävinään puun alla, joka yhä kasvamistaan kasvoi. Se kasvoi yhä korkeammaksi ja tuuheammaksi samalla, sen lehvät riippuivat hänen ylitsensä, täynnä kultaisia hedelmiä. Se viheriöi, kukki ja kantoi hedelmää yht'aikaa. Ihmeellinen puu, puoliksi todellinen, puoliksi tarumainen. Sen hedelmät kuulsivat auringossa, punaisina kuin tulessa karkaistu kulta. Hän oli hiljaa — hiljaa, — ja hänen ylitseen satoivat tuoksuvat kukat, kultaiset hedelmät.

Niin nukkui Katinka Rabe Hovissa lapsuutensa viimeisen yön. Mutta jossakin, kaikkeuden salaisessa sylissä kypsyivät hänen kohtalonsa, ja kaikki, joihin hän vuorostaan kerran oli aihetta antava, autuuttavat, riemulliset, hukuttavat ja hävittävät. Ja hänen unensa olivat kuten oiken Raben lapsen, — kultaa, purppuraa ja norsunluuta.