Produced by Anna Siren and Tapio Riikonen

KATINKA RABE

Kirja lapsesta

Kirj.

AINO KALLAS

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1920.

Jenny von Pelisskylle
k. Aachenissa
ja
Mary von Bockille o.s. von Pelissky
k. Varsovassa

eroittamattomille leikkisiskoilleen, kahdelle kaukaiselle varjolle lapsuuden kesämaasta omistaa tämän teoksensa

tekijä.

Eesti, Kallaste 1915
Suomi, Helsinki 1920.

1.

Katinka Rabe syntyi Hovissa, isovanhempainsa kartanossa, hyvin isossa vuoteessa, jossa olivat syntyneet, rakastaneet ja kuolleet sekä Rabet että Fataburit. Alkujaan sen oli teettänyt hänen isänäitinsä isä, Friedrich Fatabur, itseään ja vaimoaan, inkeriläistä papintytärtä varten, ja toden teolla, tämän vuoteen mittasuhteista puhuivat Fataburin vaistot. Näin juuri hän oli sen halunnut: leveäksi kuin laivan, valmiiksi varattuna sekä elämän alkua että loppua varten, tummanpunaisesta, kiilloitetusta puusta ja lattiassa kiinni neljin valtavin jaloin, kaksi sivupylvästä kummassakin päässä.

Ei ole yhdentekevää, kenenkä ja millaisessa vuoteessa syntyy. Ehkä majailevat edesmenneitten henget sen sijan lähettyvillä, missä kerran siirtyivät tuntemattomasta näkyväiseen ja taas takaisin. Ehkä he odottavat tilaisuutta, päästäkseen vielä kerran vastasyntyneen silmin näkemään ajallisen ihmeet ja maan neljästi vuodessa muotoaan muuttavan.

Friedrich Fataburin olisi voinut luulla vainajanakin pyrkivän kymmeneen kätkyeen, siksi monta ihmiselämää olisi tarvittu kaikkia hänen suunnitelmiaan toteuttamaan.

Hän oli vuosisadan alussa oston kautta saanut haltuunsa Hovin, rappeutuneen aateliskartanon itäisen Suomenlahden rannalla; hän se myös oli rakennuttanut Hovin nykyisen päärakennuksen, jonka nimi yhä vieläkin juhlallisemmassa puheessa oli corps de logis, samoin kuin Friedrich Fatabur Hovin vanhimman asujamiston puheissa yhä kuoltuaankin oli Hovin vanha herra.

Friedrich Fataburin isännyyden alkuaikoina ulottui Mustakorpi vielä viljelyksiin saakka. Ei ollut mitään varsinaista eroa puiston ja korven välillä, heti puutarhasta alkoi sama sakea kuusikko, joka yhtenä ainoana metsäalueena jatkui Vahvaniemeä ja Vehkasuota kohden. Ranta oli autiota korpea, virstamääriä, — viljellyistä maista, pelloista, niityistä, ihmisen askarruksesta maan kamaralla ei merkkiäkään; ei yhtäkään ihmisasumusta, ei sauhua, niin kauas kuin silmä kantoi, ainoastaan metsäisiä, ulapan sulkevia saaria ja yhtä metsäisiä rantoja.

Friedrich Fatabur käsitteli luonnonihanaa ja metsittynyttä maa-aluettaan niinkuin taiteilija löytämäänsä kiitollista aihetta: hän ryhtyi heti sitä muovaamaan mielikuvansa mukaiseksi. Ja kun hänen kaikkien uudistustensa yksinomaisena lähtökohtana oli kauneus eikä suinkaan hyöty tai rahantulo, niin tuli Hovista muutamissa vuosissa muuan Itä-Suomen kauneimpia maahoveja.

Ensi töikseen Friedrich Fatabur revitti entisen päärakennuksen. Pietarista saapuneen ranskalaisen arkkitehdin kanssa yksissä neuvoin hän sitten laati suunnitelman kaksikerroksista, Palladion tyyliä jäljittelevää puupalatsia varten, joka kohosi kaislaisen lahden rannalle kuin mikäkin italialainen pikku palzetto. Elettiin uudestisyntyneen, voittoisan klassillisuuden merkeissä, yksin täällä jäitten keskelläkin. Friedrich Fataburin uudella keltaisella corps de logis'lla oli päin maantietä mahtava julkisivunsa, josta leveät, avonaiset, kahden leikkitykin vartioimat portaat ja kuusi onttoa, valkoista doorilaispylvästä anastivat suurimman osan. Nämä pylväät sekä yläkerran iso puolipyörö-ikkuna näkyivät kauas kaupungista tulevalle maantielle. Rakennuksen molemmat kyljet olivat sensijaan matalat, kaari-ikkunaiset; sireeni- ja jasmiinipensaikot peittivät ne miltei tykkänään.

Huonekalut tuotiin samoin suoraan Pietarista; ne olivat kaikki samaa tummanpunaista puuta kuin vuodekin: suoraselkäisiä sohvia, joitten käsinojina oli siivekkäitä leijonia, tuoleja, jotka seisoivat riveissä pitkin seiniä, päällystettyinä suurikukallisilla silkkikankailla; katosta lattiaan ulottuvia metallikoristeisia kuvastimia, kynttiläkruunuja, joissa käärmepyrstöiset joutsenet ojokauloin kannattivat kynttilöitä. Uuninvarjostimissa punoivat silkistä ja helmistä kirjaillut paimenet ja paimenettaret ruusuköynnöksiä. Itse uunit sensijaan olivat roomalais-alttareita, Foibos Apollo ohjasi niitten metalliovissa soihtu kädessä aurinkovaljakkoaan.

Friedrich Fatabur siirsi nyt kauneudenkaipuunsa riippuoksaiseen hautajaiskuusiryteikköön; hän raivautti yhdellä kertaa kartanoa ympäröivästä korvesta sata tynnyrinalaa puistoksi. Hovin pinta-alaan nähden se oli sulaa tuhlausta, mutta se vastasi Fataburin vaistoja: hän rakasti suuria mittasuhteita, tilaa ja laajuutta; vihasi arkea ja janosi juhlaa. Hän vähätteli maanviljelyksestä ja karjanhoidosta: hän tahtoi elämälleen sopivat kehykset, ei muuta!

Puutarha muovattiin niitten kaukaisten esikuvain mukaan, jotka tähän aikaan kummittelivat jokaisen kunnianhimoisen puutarhurin näyissä, ja joitten nimet kuuluivat Malmaison ja Trianon. Akaasia-, orapihlaja- ja sireenipensaat leikeltiin muureiksi ja palloiksi, ne saivat Fataburin käskystä yhä haaveellisempia ja eriskummaisempia muotoja, leijonien, lohikäärmeitten ja muitten tuntemattomien hirviöitten hahmon. Puiset nymfit ja amoriinit kätkivät viikunalehdettömät sulonsa lehvien peittoon. Vastapäätä corps de logis'ta kohosi ihastuttava leikkikalu, pienoiskokoinen kreikkalaistemppeli, ympyriäisen ruohopyörylän päärakennuksesta eroittama, ikkuna- ja oviruudut kirjavaa, moniväristä lasia. Oven rautaruusukkeet, samoin kuin päätyotsikon puuleikkaukset olivat Fataburin omakätistä tekoa.

Fatabur teetti nyt teitä puistoonsa. Hän raivautti niitä raivolla ja rakkaudella, ikäänkuin ei olisi koskaan saanut niitä kyllin teetetyksi, itsepintaisen, pakkomiellettä muistuttavan kiihkon vallassa. Teitä kierteli pitkin rantaa, joka niemeen, joka poukamaan, niitä haarautui puiston etäisimpiin osiin, villien, jääkauden aikuisten kivijärkäleitten keskitse, aina sinne asti, missä puistoalue kuin huomaamatta yhtyi koskemattomaan korpeen. Oli kuin Fataburin levoton kauneudenkaipuu olisi kiitänyt lehteviä teitä levähtämättä, vain hetkeksi pysähtyen vähäisissä roomalaisissa pyörötemppeleissä, joita hän sinne tänne puiston perukkoihin ja saariin rakenteli.

Fatabur oli pian kiinni uusissa suunnitelmissa. Kaikella, mihin hän ryhtyi, oli saman lyhyen, kireän jännityksen leima. Hänen mielenkiintoansa kutakin yritystä kohtaan kesti vain niin kauan, että se hädin tuskin ehti valmistua; hänen aivonsa olivat ylihedelmälliset ja tuhlaavaiset; hänellä oli kiire. Hänen yksilöllisyytensä oli voimakas ja väkivaltainen: aineen oli taivuttava sitä palvelemaan; meren, maan ja metsän oli muutettava muotoaan, jos Friedrich Fatabur sitä vaati.

Hän alkoi nyt raivauttaa leveätä maantietä Mustaankorpeen Vehkasuon ympärille, keskelle synkintä korpiryteikköä ja rämeitä. Rahaa ja aikaa upotettiin uskomattomissa määrin uuteen tiehen, josta ei ollut mitään näkyvää hyötyä. Luoja ties, mikä oli pälkähtänyt Hovin herran päähän! Hän tarvitsi muka ajotien nelivaljakolleen, ja tie raivattiin. Eikä siinä kyllin, sen piti olla joka paikasta niin leveä, että kahdet kaleskat mukavasti voivat sivuuttaa toisensa.

Hovin corps de logis oli valmis, puisto raivattu, maantie samoin: Fatabur saattoi siis aloittaa maalaisseigneurin elämänsä. Hovissa alkoi vieraanvarainen, huvitteleva aika. Se oli alati kukkuroillaan vieraita, läheisistä naapurihoveista, kaupungista ja aina Pietarista asti; kansainvälistä, kirjavaa seuruetta, jonka ainoana elämäntehtävänä näytti olevan humu ja ilonpito. Metsästysretket, naamiohuvit, venezialaiset illat, ajo- ja soutumatkat, puutarhajuhlat seurasivat toisiaan vaihtelevassa järjestyksessä. Siirryttiin hovista hoviin: Hovista Vonguriin, Vongurista Possuliin, Possulista Rasalahteen, Tervahoviin, Niemenlauttaan, — ja taas Hoviin.

Fatabur oli yhtä väsymätön huvien keksimisessä kuin oli ollut Hovia luodessaan; hän tarvitsi huvituksia kuten kaikki kiihkoaivoiset ihmiset. Hän rakasti soittoa ja tuotti soittoniekkoja Pietarista, hän hankki Hoviin kokonaista orkesteria varten tarvittavat soittimet. Hän pani toimeen Hovin alasalissa soittajaisia, joissa itse esiintyi selloineen. Mutta hänen erikoisalansa olivat kuitenkin naamiohuvit. Hän varusti läheisen kaupungin naamiaiset kokonaisilla juhlakulkueilla, joita viikkomääriä edeltäkäsin valmistettiin Hovissa; vankkureita ja pyörillä kulkevia veneitä täynnä karnevaalinukkeja, jotka Fatabur itse paperiseoksesta muovasi ja maalasi. Fatabur rakasti kaikkea yllättävää, juhlallisen tai karkean haaveellista; hänen nukkekulkueistaan ei puuttunut mulkosilmäisiä neekerejä eikä irvisteleviä koirankuonolaisia. Nuket ajoivat pitkin maantietä viisitoista virstaa kaupunkiin, suurten metsästysvankkurien seuraamina, joissa istui iloisia ja kevytjalkaisia paimenia ja paljaspovisia paimenettaria. Koko seurue palasi myöhemmin moninkertaisena Hoviin jatkamaan ilonpitoa puistossa, missä värilliset lyhdyt valaisivat lohikäärmeitten ja pallojen muotoisia pensaita, ja mistä kaksi tykinlaukausta sen keräsi aterioille.

Fatabur tunsi tällaisina iltoina päänsä kevyeksi ja vapaaksi; siinä ei tuntunut ainaista kipunoimista ja surinaa.

Talvisin toistuivat samat retket nelivaljakoin ja kilisevin kulkusin. Mutta pahat kielet kertoivat, että Fataburin puolison, inkeriläisen papintyttären kuoltua joku puuteriposkisista paimenimpysistä tai metsän jumalattarista harva se kerta eksyi niin kauas Hovin puiston sokkeloihin tai roomalaisiin ja kreikkalaisiin metsätemppeleihin, ettei päässyt lähtemään, ennenkuin rusosorminen Eos sen salli.

Keskellä loisteliasta ja ilakoivaa elämää kasvoi Fataburin ainoa tytär Dorothea. Kuusivuotiaana oli hänellä jo pietarilainen soitonopettaja; hän sai vitsaa, kun ei kyennyt lyhyillä sormillaan ottamaan oktaaveja; silloin hän eräänä iltana suurella mielentyyneydellä kynäveitsellä yritti katkoa vasemmasta kädestään sormien väliset jänteet! Ranskaa opetti hänelle mademoiselle Gaudillion, tanssia herra Bräutigam lähikaupungista; kahdeksanvuotiaana hän puhui viittä kieltä. Samana vuonna hän ensi kertaa esiintyi alasalin soittoilloissa, soittaen Mozartin fantasiasonaatin; hänen mustia, korville kiharrettuja hiuksiaan piteli ohut kultavanne. Läsnäolijoitten taputuksiin hän vastasi syvällä, herra Bräutigamin opettamalla niiauksella; sen jälkeen hän pääsi nukkumaan. Kuulijat olivat haltioissaan; ei kukaan aavistanut, millä hinnalla oli saatu kehittymään tämä varhainen, hämmästyttävä taituruus. Fatabur yltyi tyttärensä menestyksestä; hänen rakkaudessaan Dorotheaan oli samaa täydellisyyden intohimoa, kuten kaikissa hänen suunnitelmissaankin. Hän vaistosi lapsessa harvinaisen elämäntarmon, velvollisuudentunnon ja kunnianhimon, ja hän käytti näitä ominaisuuksia, pakoittaen hänet aamusta iltaan sormiharjoituksiin.

Dorothea kasvoi siis pienestä pitäin pilatuin hermoin; toisaalta ylen hemmotteleva, toisaalta ylen ankara kasvatus teki hänestä oikullisen, vallanhimoisen, mutta hyvin lujatahtoisen olennon; hänen kauneutensa puhkesi ensimmäiseen kukoistukseensa jo kahden- kolmentoista vanhana. Hän oli siro, pienirintainen, kaula yhtä leveä kuin kasvot, nenä hienosti käyrä, silmät tummat ja ylpeät.

Fataburin maahovielämää kesti jonkun vuoden, joitten kuluessa Dorothea ehti täysi-ikäisyyden rajalle; sitten tapahtui perinpohjainen muutos. Ei kuitenkaan aivan äkkiä, vaan vähitellen. Friedrich Fataburissa alkoi ilmaantua raskasmielisyyden oireita, jotka yhä tihenivät. Hän alkoi muuttua tuiki välinpitämättömäksi entisiin mielihaluihinsa nähden, mikään ulkonainen ei enää piankaan merkinnyt hänelle mitään, hän alkoi laiminlyödä maatilaansa, puistoansa, rakkaita temppelejään ja naamiaishuvejaan, yksin soitto-iltojaankin. Häntä alkoi kyllästyttää ihmisten seura, hän vetäytyi yhä enemmän yksinäisyyteen. Hän laiminlöi kutsuja eikä vastannut niihin vieraspidoilla; vähitellen lakattiin häntä kutsumastakin. Hänen aivojensa kiihkotila sensijaan jatkui yhä, vaikka toisella tavoin: se etsi uusia muotoja.

Hänen halunsa luoda oli kiihkeämpi kuin koskaan ennen, mutta hän tuhlasi sen kaikenlaisiin muille käsittämättömiin yrityksiin. Kahden vuoden aikana hän kasvihuoneessaan koetti saada syntymään mustaa ruusua; hän tuotti ulkomailta tummimmat ruusut, mitä käsiinsä sai, mutta muunnokset olivat aina sittenkin mustanpuhuvia, eivät milloinkaan sysimustia; lopulta hän kokeili keinotekoisilla väriruiskutuksilla. Kyllästyttyään ruusuihin ja värivivahduksiin, hän sisustutti itselleen kylkirakennukseen täydellisen työpajan, jossa oleili päiväkaudet. Sähkökokeilut olivat paraikaa muodissa, samoin lasipuhallus; Friedrich Fatabur kokeili kummallakin. Hänen onnistui vihdoin saada aikaan pieni keksintökin: uusi laji lasisia kumupohjia soittokoneita varten!

Tämä menestys pöyhistytti häntä; hänen aivoissaan syntyi sama unelma, mikä niin monesti on askarruttanut samanlaisia huonotasapainoisia aivoja kuin hänenkin: hän tahtoi luoda ikiliikkujan. Ikiliikkuja — omasta voimastaan, omasta pakostaan liikkuva, kuten aurinkokunnat ja tähdet, ikuisesti itsensä uudistava, itse oman voimansa ja liikuntansa lähde! Siihen mahtuisi Friedrich Fataburin koko rauhattomuus, joka armotta ajoi häntä takaa yhdestä yrityksestä toiseen, se muuttaisi hänen levottomuutensa liikkeellepanevaksi voimaksi. Ihmisen sammumatonta halua toteuttaa, ilmaista itseään, elää kauemmin kuin elää… Tässä se olisi kaikki, toteutuneena — ikiliikkujassa.

Fatabur vietti tästälähin yönsäkin työpajassaan. Hän liitti yhteen ja taas irroitti pyöriä, vipuja ja koneenosia, takoi metallia, puhalsi lasia, keitti sulattimessa seoksia, joitten tarkoitusta ei kukaan muu aavistanut kuin hän itse. Hänen niskansa punerti vahvasti niinä aikoina, kuten aina, kun jokin tuuma sai hänet täysin valtoihinsa, veri ruokki runsaasti aivoja. On hyvin mahdollista, että hänelle, viisikymmenvuotiaalle, nyt ikäänkuin yhdellä kertaa peloittavana selvisi kaikkien yritystensä katoava turhuus. Mitä oli kaikki, mitä hän oli saanut aikaan? Maa kantoi hänen, Friedrich Fataburin, leimaa, vain niin kauan, kunnes kasvaisivat umpeen tiet, jotka hän oli raivauttanut; hänen rakentamansa palzettot ja temppelit kätkivät itseensä lahoamisen idun; hänen maalaamainsa karnevaalinukkien kohtalo oli joutua virumaan vinneille. Kokonaiset pilvet puutoukkia, koiperhosia, ruosteen ja homeen itiöitä odotti vain aikaansa, tuhotakseen hänen elämäntyönsä. Kerran oli hänestä oleva jäljellä vain metallikirjaimet sellon varressa. Ikiliikkuja sensijaan, — kaikkien aikojen perpetuum mobile, — se oli samaa kuin elää ikuisesti.

Fataburin kamppailu kesti viikkoja ja kuukausia. Se oli sitkeä ja epätoivoinen, kuten elävän yksilön kapina kuolemaa, hävitystä ja unhoitusta vastaan. Mutta eräänä päivänä kuului kylkirakennuksen työpajasta hirveätä melskettä, särkyvän lasin ja metallin rusketta. Fatabur oli suurella sepänmoukarillaan yhdellä kertaa ruhtonut rikki kaikki tekeleensä sekä koko työpajan sisustuksen palkeista alkaen. Kaikki oli turhaa. Yksilön oli kadottava.

Fataburin nähtiin astuvan yläparvekkeelle; hän jäi seisomaan sinne, metsästyspyssy kädessä. Ukkospilvi oli juuri Hovin kohdalla, ei ollut kahta sekuntia salaman ja jyrinän välillä.

Friedrich Fatabur alkoi tähdätä muodottomaan pilvivyöryyn, laukaista pyssynsä aina heti salaman iskettyä. Se oli outo ja kaamea kilpa-ammunta. Kysymys, vastaus, kysymys, vastaus. Ihminen, maan asukas, kysyi luojaltaan tarkoitustaan, minuutensa kohtaloa, ja pilvien takaa tuli vastaus. Rankkasateesta huolimatta kerääntyi koko Hovin väki puutarhaan, naiset siunailivat, paha riivasi herraa! Mutta yläkerran avonaisessa ovessa, Fataburin takana, seisoi hänen ainoa tyttärensä Dorothea, kultavanne mustien hiuksiensa ympärillä. Fatabur tähtäsi ja ampui; kun pyssyn panos loppui, latasi hän uudelleen. Vastaa, siellä ylhäällä! Vastaa, jos olet olemassa! Miksi olet luonut minut näin epätäydelliseksi, näin kykenemättömäksi, ja kuitenkin pannut poveeni kipinän. Jos lienet luoja, täytyy sinun vihata puolinaisuutta ja janota täydellisyyttä. Minä uhmaan sinua. Minä kysyn sinulta tulella.

Näytelmää kesti neljännestiiman verran, jolloin ukkosen mahti alkoi heikentyä, ikäänkuin Fatabur olisi pakoittanut sen vaimentumaan. Hän ampui viimeisen panoksensa, heitti pyssyn ja meni sisään. Dorothea istui yläsalin etäisimmässä nurkassa. Fatabur kulki hänen ohitseen ja katsahti häneen; hänen raukeissa silmissään välähti. "Musta ruusu!" hän sanoi ja silitti Dorothean mustaa, kiiltävää päälakea. "Musta ruusu?" hän sanoi vielä kerran hellästi, nöyrästi. Dorothea ei liikahtanut. Hänen ohuitten huultensa puristus oli luja kuin aikaihmisen.

Tämän tapauksen jälkeen oli Fataburin sisäinen tarmo murtunut, ja hänen olemuksensa hajanaisuus ja levottomuus yltyivät yhä. Hänen liikkuva henkensä, joka aina ajoi jokaista aatetta takaa kyllääntymiseen saakka, jonka aina täytyi kustakin ajatuksesta, nautinnosta, tuskasta puristaa viimeinenkin pisara hekumaa tai kipua tai sisältöä, teki kuin täysikäännöksen. Hän oli tullut vakuutetuksi ajallisen elämän katoavaisuudesta, mahdottomuudesta luoda itselleen iäisyyttä maan päällä. Hänen sielunsa kääntyi tähtiä kohden joka merkityksessä.

Hän antautui nyt astrologiaan. Hän hankki itselleen kokonaisen kirjaston astrologisia ja salatieteellisiä teoksia, hän tutki Swedenborgia, hän asetteli itselleen ja tyttärelleen Dorothealle horoskooppeja ja kuulusteli tähdistä tulevaisuutta. Ihmiset alkoivat epäillä hänen järkeään. Hän antoi Hovin viljelykset lampuodin haltuun, hän astui enää tuskin jalallaan puistoon, hänen monet metsätemppelinsä rappeutuivat, ja suurta Vehkasuota kiertävää tietä käyttivät vain lampuodin halonhakkaajat, tuodessaan puita Mustastakorvesta, ollen sen ainoat ajomiehet; se kasvoi umpeen, ja Mustanjoen kevät-tulva hävitti siitä osan.

Loppuikänsä Fatabur vietti henkisessä tylsyydessä. Hänen tyttärensä, kaunis Dorothea, sensijaan oli näinä surullisina vuosina mennyt naimisiin pietarilaisen Leopold Raben kanssa, joka lunasti appensa kartanon. Tullessaan noutamaan morsiantaan Leopold Rabe antoi ripustaa Rakokiven rantapihlajan oksat täyteen oransseja; koko pitäjä siitä puhui; niitä ei oltu ennen nähty. Itse hän saapui lumivalkealla soutuvenheellä, äsken Englannista palanneena, poskiparta englantilaismallisena, kookasvartaloisena, Dorothea Fataburin istuessa rantapenkillä ruusunpunainen vannehame yllä, — oranssien alla, jotka riippuivat suomalaisen pihlajan oksilla, ikäänkuin olisivat ikänsä siinä kasvaneet. Rakokivi ristittiin siitä lähtien Dorotheensitz'iksi. Dorothea Fatabur seisoi vihillä syntymäpäivänään, täyttäessään kuusitoista. Häitten jälkeen nuori aviopari teki häämatkan Italiaan omilla vaunuillaan, eikä vuosi vielä ollut ehtinyt umpeen, kun Dorothea Rabe jo oli synnyttänyt esikoisensa samassa suuressa perhevuoteessa, missä nyt vuorostaan oli syntynyt hänen poikansa tytär.

2.

Friedrich Fataburin kreikkalaistemppelissä, jonka permannolle valo lankesi outoina, kirjavina läikkinä värillisten ikkunaruutujen lävitse, riippui seinillä hänen vävynsä, Hovin nykyisen omistajan, Leopold Raben koko esi-isäin muotokuvakokoelma. Se ei suinkaan ollut suuren suuri: Abraham Rabe, suvun kantaisä ja hänen puolisonsa, Elisabeth Maria Balzer sekä heidän kuusi poikaansa, joista Leopold Rabe oli nuorimman edellinen, kolme kummallakin puolella seinää.

Suku oli nousukassukua; nopeasti, satumaisen onnenkeikauksen kautta varallisuuteen ja hienostukseen kohonnutta. Sen oli käynyt hyvin tässä maailmansa; sillä oli ollut onnen tikapuut kehtonsa ääressä.

Kantaisä, Abraham Rabe, oli kreikkalaistemppelissä riippuvassa, tuntemattoman pietarilaisen taiteilijan maalaamassa taulussa kuvattu rikkautensa ja kunniansa päivinä. Hän läheni siinä iältään viittäkymmentä, mahdollisesti oli sen jo sivuuttanutkin; hänellä oli yllään siniverkainen hännystakki, kaulassa moitteeton röyhelö, rinnassa koreili ritarimerkki nauhoineen. Näin varustettuna hän oli muhkea katsella. Hänen nousukaspiirteensä olivat hyvinvoivat ja rehevät, silmät viekkaat, hymyilevät ja sangen hyväntahtoiset, kahvinruskeat, suu pieni ja hekumallinen, leuanpyöristys pettämättömän aistillinen. Tukassa ei näkynyt ainoatakaan valkeaa haiventa. Näitten englantilaismalliin sileäksi ajeltujen kasvojen verevässä pyylevyydessä ja olutpunerruksessa oli sekä entistä leipurinsälliä että rikastunutta oluenpanijaa, aavisti, että Abraham Rabe itsekin oli osannut tyhjentää haarikkansa. Niissä oli erinomaisen hilpeämielistä, loistavaa ja miellyttävää itsekkyyttä ja ilakoivaa, rynnistävää elämänhalua, mutta ruskeista silmistä säteili sen lisäksi äly ja oikean onnenpojan järkkymätön itseusko.

Abraham Rabessa oli jo itänyt rabelainen vaellus- ja seikkailuhalu, josta myöhemmin tuli muuan suvun itsepintaisimmin periytyviä ominaisuuksia. Raben suku oli aikoinaan siirtynyt Pohjois-Saksasta Itämeren saarelle, josta se sitten alkoi lähetellä haarojaan joka ilmansuuntaan. Siihen oli kaiken todennäköisyyden mukaan sekaantunut pisara vendiläistä verta, joka poltti siinä kuin kipinä. Sillä oli selvät paimentolaisvaistot, halu vaeltaa, kuulla herkeämättä korvissaan kaukaisten ja tuntemattomien seutujen ja rotujen kutsun, vastustamaton veto sekoittaa verensä kymmenkuntaan eri kansallisuuteen ja sittenkin säilyä puhtaana. Kaikesta vieraasta verestä huolimatta ilmestyivät kuitenkin rabelaiset rotutunnukset, matala, viileäviivainen otsa ja pyöreä, aistillinen suu, uudelleen kehdoissa, jotka keinuivat Länsi-Afrikan kuumepuitten alla tai kannettiin suomalaisen pihlajan katveeseen.

Oli säilynyt vanha alasaksalainen perhekronikka, joka kertoi Abraham
Raben lähdöstä pohjoissaksalaiselta kotiseudultaan keisarinna
Katariinan aikuista Pietaria kohden. Sen alku kuuluu näin:

"Ja kun kunniallinen ja arvon koulumestari David Erdmann Rabe oli opastanut esikoistaan Abrahamia kaikkinaisissa hyödyllisissä, niin myös Herrallemme otollisissa taidoissa, kuin ovat Vähä ja Iso Katkismus, Virsikirja ynnä Psalttari ja Herramme Pyhät Evankeliumit, ja kun yllämainittu Abraham Davidinpoika vielä oli kotikirkossaan nauttinut Pyhää Ehtoollista ja näin henkeään vahvistanut, niin sulki isä hänet esirukoukseensa, näin sanoen:

"'Poikani ja esikoiseni Abraham, nyt olen tehnyt menestyksesi eteen, mitä olen kyennyt, nyt mene ja katso, mitä maailma sinulle antaa, joka tosin on juuri julma lohikäärme ja monet nielee lihoineen ja luineen, ettei heistä pyrstöä eikä ruotoa jäljelle jää. Tässä on sinulle hopeinen kruununtaaleri, ja nyt mene Herran nimeen ja pidä itses Jumalan tykö äläkä katso ylön Hänen sanaansa eikä Hänen armopöytäänsä, vaan käytä niitä ahkerasti, ettes kiusaukseen lankeisi ja häpeään tulisi, ja nyt mene Herran nimeen.' Äiti pani Abrahamille salaa taskuun vielä kaksi guldenia ja itki, ja kaikki kolme sisarta, Beata ja Lotta ja Sophiechen itkivät, sillä heitä aavistutti, etteivät enää veljeänsä Abrahamia tässä elämässä näkisi, mutta veli Hans ei vetistellyt, vaan työnsi kätensä housuntaskuihin ja sanoi, niinkuin oli kuullut isänsä, koulumestari David Erdmann Raben sanovan: mene Herran nimeen! ja antoi hänen mennä."

Abraham Rabe oli yhdeksäntoistavuotias tullessaan keisarinna Katariinan aikuiseen Pietariin. Hänen pituutensa oli kolme kyynärää ja kolme tuumaa, hänen koko varallisuutensa isänsä kruununtaaleri ja hopeinen taskukellonauris. Hänellä oli Pietarissa muuan setä, joka jo aikaisemmin oli totellut rabelaista vaellusvaistoa ja saanut paikan hoviorkesterissa; tämä setä hommasi veljenpoikansa leipurinoppiin keisarilliseen hovileipomoon.

Abraham Raben elämä keisarillisen leipurin luona ei alussa missään suhteessa eronnut muitten leipurinoppilaitten elämästä; hän teki samaa työtä kuin kaikki muutkin, sotki joka jumalan ehtoo taikinan, hihat ylöskäärittyinä, lämmitti leivinuunia, lakaisi lattioita, makasi lautalavitsalla toisten kuorsailevien sällien parissa ja kuunteli heidän turinaansa tulevaisuudesta, jonka ylin vertauskuva kullekin kangasti paksun, kultaisen rinkelin muodossa. Abraham Rabe pysyi vaiti eikä milloinkaan ilmaissut tulevaisuudentuumiaan; totta puhuen hänellä ei niitä ollutkaan, mutta sensijaan jotain muuta, suuri, iloinen elämän uteliaisuus, oikea ahmattius; hän oli kyllä puraiseva palansa elämästä! Kello kolmelta he nousivat leipomaan, vierittivät leipiä ja työnsivät ne uuniin. Keisarillinen taikina oli erikseen, sen sekoitti mestari itse, ja siitä nousi kutkuttava maustimien haju.

Niin oli kulunut jonkun aikaa, eikä mitään sen merkillisempää ollut tapahtunut. Mutta eräänä päivänä sairastui se sälleistä, jonka toimena oli joka päivä viedä keisarilliset leivokset linnaan. Mestari tarkasti joukkoaan; hänen katseensa pysähtyi rügeniläiseen lukkarikoulumestarin poikaan. Muhkea poika, silmät rohkeat ja vallattomat, pituus kolme kyynärää ja kolme tuumaa, pää poikamaisesti kallellaan, ja elämänhalua pursumassa joka huokosesta!

Vaali sattui Abraham Rabeen. Sälli sairasteli aikansa ja kuoli, ja niin jäikin hänen toimensa yhdeksäntoistavuotiaalle Abraham Davidinpoika Rabelle.

Abrahamin elämä ei itse asiassa muuttunut tämän tapahtuman johdosta; se oli samaa leipomista, uunin lämmittämistä, hikoilemista, makailemista kuin ennenkin. Mutta siihen oli tullut lisäksi ihme, ikäänkuin unennäkö, johon hän tiettynä hetkenä vaipui. Ja tämä unennäkö oli täynnä kultaa, purppuraa ja norsunluuta.

Kello yhdeksän aamulla Abraham tästä lähin hankasi terveväriset kasvonsa kiiltävän puhtaiksi, pukeutui valkoiseen leipuriesiliinaansa ja lakkiin ja lähti linnaan, kori käsivarrella. Hänen täytyi sivuuttaa lukemattomia vartijoita ja kamaripalvelijoita. Hän kulki useitten ja pitkien salien läpi, jotka tuntuivat hänestä loppumattomilta. Niitten upeus ja korkeus, lattian ja katon koristeet, huonekalujen kulta ja silkki, kuvastimet, jotka olivat kuin viileitä vedenpintoja, suuret, ikäänkuin liikuskelevat ja elehtivät maalaukset seinillä, — kaikki hämmensi häntä, hän epäili todella näkevänsä unta, hän kompasteli liukkaalla lattialla, arkaili omia askeleitaan. Mutta samalla hän tunsi outoa ja mieluista levottomuutta, kaikki hänen nuoret aistinsa heristyivät tätä prameutta vastaanottamaan, hän viivytteli, alkoi katsella ympärilleen, rohkein, nauttivin, omistushaluisin silmin. Kummallisia hyvän olon väreitä kulki hänen nuoren olemuksensa lävitse. Hän olisi suonut, että koko maailma olisi ollut yksi ainoa suuren-suuri sokerikakku, vaahtokermaa päällä. Herkkusuu, herkkusuu, hän sanoi itselleen.

Viimeinen ovi aukeni, hän joutui jonnekin puolihämärään, paksut, silkkiset verhot estivät häntä näkemästä, ihmeellisiä tuoksuja tunkeutui hänen nuoriin ja ahnaisiin sieraimiinsa. Valkoinen, hyvin täyteläs käsi, joka säkenöi sormuksista, ojentui kohti hänen leivoskoriaan ja valitsi umpimähkään leivoksen; sen jälkeen sama käsi ojensi sen hänelle. Hän otti sen vastaan, rohkenematta koroittaa katsettaan; suuriakaan kursastelematta hän alkoi sitä pureskella. Tämä kuului hänen toimeensa, hänen oli Hänen Majestettinsa keisarinna Katariinan nähden syötävä leivos, "koska keisarinna myrkkyä pelvolla ajatteli". Ja vanha kronikka lisää lohduttavasti: "Se maistui hänestä makoiselta, sillä eipä hovileipuri totta totisesti huonoimmasta taikinasta keisarillisia kyrsiä leiponutkaan."

Ovet sulkeutuivat hänen jälkeensä, hän oli kadulla, suurkaupungin niljakas sumu ympäröi häntä. Hän oli taas kuumassa leipomossa, hikoilevien, isoäänisten toveriensa parissa. Hän heräsi kuin unennäöstä. Ja hän alkoi odottaa tätä unennäköä. Se tuntui hänestä todellisemmalta kuin kaikki muu. Hänen oli sietämätön ikävä kullanloistavia saleja, kiiltäviä lattioita, salaperäistä tuoksua. Mikään ei enää merkinnyt hänen elämässään mitään kuin tämä aamuhetki. Joku vieras teki hänen työnsä, joku vieras sotki taikinan, vieritti leivät.

Eräänä päivänä keisarinna kysyi häneltä, hänen paraikaa pureskellessaan leivosta:

"Mikä sinun nimesi on?"

Abraham Rabe ei ollut milloinkaan kuullut tätä ääntä, keisarinna ei tähän saakka koskaan ollut häntä puhutellut. Leivosten valinta ja syönti oli tapahtunut aina täydellisen hiljaisuuden vallitessa.

"Abraham Davidovitsh, teidän majesteettinne", hän änkytti.

Hänen edessään oli häikäisevä koko silkkiä, kultaa, jalokiviä ja valkoista ihoa.

"Olenko nähnyt sinut ennen, Abraham Davidovitsh?"

"Teidän majesteettinne, minä olen kolmen kuukauden ajan tuonut teidän majesteetillenne vehnästä."

"Hyvä. Kuinka vanha olet, Abraham?"

"Yhdeksäntoista, teidän majesteettinne."

"Hyvä, se miellyttää minua, Abraham. Kuinka pitkä olet?"

"Kolme kyynärää, kolme tuumaa, teidän majesteettinne."

"Hyvä, se miellyttää minua. Abraham, sinä voit pyytää, minkä armon haluat."

Alasaksalainen kronikka, tämä hilpeämielinen selonteko "Unkel Abrahamin" ihmeellisistä vaiheista keisarinna Katariinan hovissa, jatkaa:

"Tuhat tulimmaista, nielaisipa Abraham silloin vikkelästi loput leivoksesta ja sanoi kumartaen niin syvään, että leipurilakki hipaisi keisarillista lattiaa: 'Teidän majesteettinne kaikkein korkein armo on niin sydäntäni sykähdyttänyt, että aivoitukseni on typeryydellä lyöty. Antakoon sentähden hänen keisarillinen armonsa minulle viikon ajatusaikaa.'

"Tämä puhe kelpasi keisarinnalle, ja hän viittasi vasemmalla kädellään, mikä merkitsi niin paljon kuin: nyt voit mennä!

"Mutta kadulle tultuaan tunsi Abraham Davidinpoika povessaan vimmatun tappeluksen. Siellä istuskeli kuin kaksi eri Abrahamia, jotka kumpikin pitivät oman päänsä. Ne huusivat ja reuhasivat niin, että pää oli pyörälle mennä. 'Juuttaat, riitapukarit, peijuonit!' hän huusi heille nyrkkiä puiden. Mutta Abrahamit tappelivat vain vimmatusti ja kävivät molemmat hänen kimppuunsa.

"'Aasi, pökkelö, latuskainen kampela! Entä jos keisarinna unohtaakin koko asian, kun et heti pyytää hoksannut. Etkä tohdi itse puhua, ennenkuin hän sinua puhuttelee. Pässinpää olit, Abraham!'

"Mutta Abraham N:o 2 vastasi: 'Mitä tyhjiä vatkutat? Ei ollutkaan se eilisen pojan temppu, vaan aikamiehen teko. Ei huolta mitään, Abraham! Nyt ehdit tuumia tämän kohdan pitkin ja poikin.'

"Siihen sanoi Abraham N:o 1: 'Mitäs jos ottaisin ja sanoisin: armon rouva, antakaappas minulle satatuhatta hopearuplaa?'

"'Äläpäs', sydämystyi Abraham N:o 2, — 'kaunis juttu, poikaseni. Entä jos keisarinna julmistuu ja käskee sinun hakea satatuhattasi siperialaisista hopeakaivoksista. Noudappas ne sieltä, käenpoikaseni.'

"Nyt tuskastui Abraham N:o 1. 'Mitäs minun sitten pitää tekemän?'

"Abraham N:o 2: 'Ja sen minä vain sinulle sanon, älä pyydä häneltä rahaa. Malta mieles, aasi, isäsi David Erdmann Raben siunaus rakentaa sinulle vielä huoneita. Rahvas juo kuin reikä ja aina vain samaista siunattua votkaa. Mitäs jos panisit heille lasillisen bieriä, oikein kunnon stralsundilaista, tai vaikkapa itse William Jackin englantilaista olutta. Ihmiset olisivat iloisia, mutta järki jäisi. Niin, niin, Abraham poikaseni, tämä on neuvoni, rupea olutpanijaksi.'

"Niin kiistelivät Abraham N:o 1 ja Abraham N:o 2 sydänyöhön saakka. Kovalla lautalavitsallaan maaten Abraham Rabe tunsi, kuinka ne painiskelivat hänen sisuksissaan, niin että lavitsa rusahteli. Vihdoin sai uni heistä voiton, mutta kello kolmelta he yhdessä astuivat taikinatiinun ääreen ja olivat heti tukkanuottasilla. Hän kuuli heidän soimaavan toisiaan aasiksi, nahjukseksi, jänishousuksi ja sitäkin hullummaksi. Mutta kun he kyllin olivat toisiaan peitonneet, jäi kuin jäikin Abraham N:o 2 voittajaksi. Niin oli temmellys tauonnut, ja Abraham saattoi lähteä leivoksineen linnaan."

Vanha kunnon kronikka on erinomaisen siveä ja pidättyväinen; ehkäpä se myöskin oli hieman ymmällä, oliko todella niin suuri kunnia kohota leipurinsällistä keisarilliseksi rakastajaksi. Se kertoo vain, että keisarinna suvaitsi antaa Abrahamin odottaa turhaan kahdeksan päivää, jona aikana Abraham oli halkeamaisillaan kiukusta ja itsesyytöksistä, mutta senjälkeen otti hänen pyyntönsä armoihinsa ja omasta aloitteestaan tarjosi hänelle rakennuspalstan Nevskin varrella ja kolmekymmentätuhatta hopearuplaa.

"Ja Abraham lankesi polvilleen ja rukoili itse taivaan Luojaa lahjoittamaan runsaasti laupeutta Hänen Majesteetilleen, ja keisarinna heltyi ylen helläksi ja iloitsi, että hänen hovileipurinsa oli toista maata kuin faaraon hovileipuri, joka kepposistaan sai hirttonuoran palkakseen."

Abraham Rabe ei enää tästä lähtien vienyt leivoksia keisarilliseen linnaan, hän rikastui nyt nopeasti, kadotti vaellushalunsa ja kohosi kronikan mukaan kauppiassäätyyn ja lopulta kaupunginneuvostoon ja suureen arvoon.

Kolmenkymmenen vuoden ikäisenä Abraham Rabe nai Elisabeth Balzerin, kauniin ja hyvämaineisen porvaristyttären, jonka kanssa hänellä oli kuusi poikaa.

Fataburin temppelissä riippuvassa maalauksessa Elisabeth Rabe esiintyy kunnianarvoisena, luonnon vaatimat tehtävänsä jo täyttäneenä matroonana, rikkaana porvarisrouvana, joka syvään uurretun leningin liiviä pingoittavilla rinnoillaan oli ruokkinut kokonaisen uuden, rikkauteen ja tietoon rynnistävän suvun.

3.

Ensimäinen tuoksu, mikä kohtasi vastasyntynyttä rabelaista tyttölasta Fataburien isossa vuoteessa Hovin kylkirakennuksessa, oli jasmiinin. Kapea, pieniruutuinen kaari-ikkuna oli raollaan, ja valkeain musliiniuutimien taakse tunkeutui alaverannan penkereeltä tuhanten kermanvaaleitten kukkaterien tuoksu.

Se oli imelähkö, hienosti raukaiseva, sydänkesäinen.

Hänellä oli muuten ollut erinomainen ja sopimaton kiire kirjavaan elämään, tällä rabelaisella tyttölapsella. Olisi voinut luulla hänen aikovan hyvin kiihkeästi vaatia siitä osansa. Hänen syntymänsä sydänkesällä oli yllätys. Kaikkien ennakkolaskujen mukaan sen olisi pitänyt tapahtua vasta kuukautta myöhemmin kaupungissa, missä hänelle oli valmiiksi varattu lääkärit, viisaat vaimot ja kokonainen korillinen pienen-pieniä vaatteita. Mutta hänenpä päähänsä pälkähtikin tulla maailmaan jasmiinien kukinta-aikana ja tuottaa tulonsa äkkiarvaamattomuudella paljon häiriötä Hovin nykyään ylenmäärin säntillisessä elämässä.

Seurauksena oli, että rabelainen tyttölapsi sai ensi matkallaan tulla toimeen enemmän tai vähemmän omin neuvoin ja tyytyä verhokseen setä Koljan, puolalaisen eversti Wrenskyn paitaan, ensimmäiseen vaatekappaleeseen, minkä päättömäksi säikähtynyt palvelustyttö sai siepatuksi. Tämä kahdeksantoistavuotias hämäläistyttö oli muuten ainoa ihmisolento, joka oli läsnä Raben suvun nuorimman syntyessä, sillä Mummulin osanotto oli päättynyt siihen, että hän oli luovuttanut huoneensa ja vuoteensa, lähettänyt kaksivaljakon läheiseen kaupunkiin ja joka neljännestunnin kuluttua ilmestynyt kynnykselle kysymään miniänsä vointia.

Puolalaiseen paitaan käärittynä Katinka Rabe nyt äitinsä vieressä maaten suoritti ensimmäisen vastaanottonsa.

Mummuli, vanha rouva Dorothea Rabe, tunnusteli vastasyntyneen kissamaisen pyöreää, tiheän tumman tukan peittämää päätä, matalaa, suoraa otsaa, miltei ympyriäistä suuta ja pitkiä jäseniä, ja sanoi ranskaksi tyttärelleen, Agnes Wrenskylle:

"Une vraie Rabe, — Dieu soit bénit!"

"Eine echte Rabe", hän toisti hyvänsuovasti kehoittaen miniälleen, joka aroin, lauhkein silmin vuoroin katsoi anoppiinsa, vuoroin vastasyntyneeseen, otsassa kaarevat, huolestuneet rypyt. "Gott sei Lob und Dank!"

Maria Rabe loi silmänsä alas, hän ymmärsi: ainakaan ei lapsi ollut mikään Blom!

Sen jälkeen Mummuli kääntyi matami Petterssoniin, joka kolmileukoineen, juoruineen ja laukkuineen oli vyörynyt vaunuista ja nyt epätietoisena availi laukkuaan, — tällä kertaa armollisin elein:

"En äkta Rabe, madam Petterson, Gud ske lof!"

Jos kenenkä, piti toki Mummulin tietää, mikä oli oikea Rabe, mikä ei, — hänen, joka, vaikka itse vieraasta suvusta lähtöisin, oli synnyttänyt maailmaan neljä oikeata Rabea, täsmälleen aina neljä vuotta kunkin lapsen väliä!

Hän seisoi vuoteen jalkopäässä, lyhyenä, lihavahkona, pieni, harvinaisen kaunismuotoinen pää mustan pitsitanun verhossa, jonka alta kaksi harmaantuvaa, hyvin säännöllistä kierresuortuvaa ulottui kaulalle. Sileistä kasvoista tuikahti kaksi älykästä, tummaa valtiatarsilmää.

Eikä mikään olisi estänyt Mummulia kertaamasta samaa tärkeää vielä virheettömimmillä englannin-, venäjän- ja italiankielillä, vieläpä mehevimmällä viipurinmurteellakin!

Maria Rabe jäi yksin vastasyntyneen kanssa. Hänen kätensä lepäsivät vihreällä silkkipeitteellä, isot kädet, täynnä teerenpilkkuja. Ohuet, silkkikuituiset hiukset olivat kahdella pikkuruikkuisella palmikolla; venyneissä korvalehdissä entisten renkaitten arvet.

Saunakukkateen ja jodin haju taisteli jasmiinintuoksun kanssa.
Puutarhasta kuului Mirka Wrenskyn venäläisen imettäjän ja Sofia
Ivanovna Billerin äänet. Sitten alkoi hienokseen sataa, kaikki hiljeni,
kuului ainoastaan sateen ääni jasmiinipensaikosta.

Maria Rabe tunsi suurta heikkoutta, hän vaipui horroksesta toiseen. Mutta joka kerta hänen tuntoihinsa tullessaan ilmestyi sama ajatus, mikä oli häntä seurannut koko tämän hänen ensimmäisen ja myöhäisen raskautensa ajan.

Hän tunsi itsensä, ruumiinsa, sielunsa, koko olemuksensa vain ikäänkuin läpikulkupaikaksi jollekin vieraalle, mikä hänessä oli kasvanut, hänestä kuukausmääriä ravintonsa saanut ja nyt hänen ruumiinsa kautta elämästä osalliseksi pyrkinyt.

Hän oli antanut lapselle elämän, ei muuta. Kaikki muu oli vierasta, ei lihaa hänen lihastaan, eikä verta hänen verestään. Hän tunsi nyt jo vastasyntynyttä kohtaan samaa arkuutta, mikä häntä aina kesäisin kalvoi Hovissa Raben suvun parissa, Mummulin, Grosspapan, miehensä sisarten, veljien, kälyjen, lankojen ja sukulaisten keskellä.

Hän oli tosin synnyttänyt sen, mutta Mummuli oli oikeassa, kuten aina, — se oli alun alkaen oleva Rabe, oikea Rabe. Hovi oli ottava sen haltuunsa, omistava sen omakseen, riistävä sen häneltä, kuten se joka kesä otti häneltä hänen miehensä, poikapuolensa, yksin palvelijansakin.

Kaikki oli täynnä vierasta ja hänelle sisimmässään iäti vieraana pysyvääkin henkeä, huone, vuode, jasmiinit!

"O store, allsmäktige Herre Gud!" Maria Rabe rukoili, hänen kätensä liittyivät ristiin silkkipeitteelle. Vastasyntynyt sensijaan nukkui, tällä kertaa serkkunsa Mirka Wrenskyn kapaloissa, sinertävä nyrkki pyöreällä suullaan.

"Herre Gud, — Jesus, vår Frälsare, — älä anna tälle lapselle ajallista kauneutta, joka on kuin ruoho, mikä tänään kukoistaa ja huomenna pätsiin heitetään ja vie synnin, kiusauksen ja kadotuksen teille. Anna hänen olla samanlainen kuin kaikki muut, — kuin kaikki muut…!"

Wilhelm Raben pojat ensimmäisestä avioliitosta, äskensyntyneen tyttölapsen velipuolet, olivat vihdoin saaneet vanhan Fataburin aikuiset leikkitykit pylväsportailla kuntoon.

Kuului pamaus, joka herätti vaakkuvia vastalauseita rantakujan koivuista.

Vastasyntynyt aukaisi silmänsä, jotka olivat kuin kaksi tyhjää, tummaa kalvoa, — ne eivät nähneet mitään, yhtä vähän kuin korvatkaan kuulivat, — sielu niissä nukkui yhä hiljaista, ulkomaailmasta tietämätöntä untaan.

4.

Maria Raben ja matami Petterssonin yhteisistä ponnistuksista ja edellisen kyynelistä huolimatta, ei Maria Rabe kuitenkaan kyennyt itse imettämään vastasyntynyttä; siihen ei voinut kerrassaan mitään. Mummuli määräsi siis otettavaksi imettäjän. Piispansaaresta tuotiin muuan seitsemäntoistavuotias tyttö, joka oli palvellut vuoden venäläisen upseerin perheessä, missä puolalainen tensikka oli laittanut hänelle lapsen. Vartavasten kutsuttu lääkäri tutki hänet ja julisti täysin terveeksi eikä toisin voinut ollakaan; hän oli tanakkaa tekoa päästä jalkoihin. Hänen nimensä oli Anni Syrjänen, ja hän lauloi aina, milloin ei syönyt tai puhunut. Hän ei tosin saanut niin koreita helyjä ylleen kuin Mirka Wrenskyn venakko, joka kulki päässä tulipunainen silkkitanu nauhoineen, — mutta uusi karttuunileninki lohdutti hänet täydellisesti. Hänen kolmiviikkoinen poikansa sitävastoin jäi ruokolle Piispansaareen muutaman kalastajanlesken luo, sai kuukauden kuluttua poltteita ja kuoli. Kukaan ei häntä surrut, ei edes hänen oma äitinsä, eikä kenenkään mieleen juolahtanut pitää muuta kuin tuiki luonnollisena, että Katinka Raben elämä heti alussa maksettiin kokonaisella ihmishengellä.

Alkaa siis kasvaa uusi ihmisolento, omien salaisten lakiensa mukaisesti. Kirkonkirjassa hänen nimensä on kokonaisuudessaan Catharina Dorothea Adèle Maria Rabe, mutta siitä huolimatta kaikki sanovat Katinka. Hänen vanhemmikseen on merkitty Wilhelm August Rabe ja hänen vaimonsa toisesta avioliitosta Maria Gustava, omaa sukua Blom, mutta todenteolla hän on myös Friedrich Fataburin, inkeriläisen papintyttären, Abraham Raben, Elisabeth Balzerin, Ananias Blomin, Dorothea Fataburin jälkeläinen. Olisi turha luulla, että luonto tätä pientä ihmisalkua varten olisi vaivautunut luomaan jotain aivan uudenuutukaista, kun sillä kerran oli käytettävänään näin suuri joukko valmiita aineksia. Päinvastoin, kaikki kertaantuu, kaikki on jo ollut ennen olemassa: ylähuulen yhteydessä pysymätön, aina avoin alahuuli, sileät, kihariin taipumattomat hiukset, silmätkin, joista toinen on lyhyt-, toinen taas pitkänäköinen. Uutta, todella uutta on vain yhdistelmä, jonka nimi on Katinka Rabe. Milloinkaan eivät solut, nuo pikkuiset, liikkuvat renkaat, liity kohtalokkaassa karkelossaan juuri täksi kuvioksi. Se on vain tämän kerran olemassa, tällä avaruudessa kieppuvalla tähdellä, vain tämän ainoan kerran, ei koskaan ennen eikä jälkeen.

Elämä kajastaa vielä kuin läpi syvän kuullon. Niinkuin katsoisi sitä läpi vesikerroksen tai paksun lasin, pyöreän pullonpohjan, näkee eikä näe. On liikuntaa, hyörinää ja puuhaa, johon itse ei ota osaa; on vielä kuin kaiken ulkopuolella; on valoja ja ääniä, joitten merkitystä ei tiedä.

Valkoinen, punaraitainen matto juoksee kuin valkohiekkainen tie. Huone näyttää siltä kohden jatkuvan loppumattomiin, samoin kuten valkea mattokin, mutta kun yrittää kontata kauemmaksi, on edessä kova, kiiltävä seinä. Edemmäksi ei pääse. Ja ihmeellisintä on, että tässä seinässä asustaa toinen Katinka.

Tällä toisella Katinkalla on samanlainen ahdas, punainen kudottu leninki kuin oikealla Katinkallakin, kireästi suitut hiukset ja punainen pyörökampa, ohimot täynnä tiheitä pikkuhiuksia, kaulassa kaksinkertainen ketju alabasterihelmiä. Hän nauraa, kuten Katinka, silmät yhtenä nokiviiruna, hän nyökkää, aukoo suutaan, tuijottaa pää kallellaan, kuten Katinka.

Kuka hän on? Hän on elävä, kuten Katinka, sillä hän liikkuu. Hän ei ole kuten taulut seinillä. Mutta kuitenkaan häntä ei ole olemassa. Hän lähentää huulensa suuteloon, kuten oikea Katinka, ne ovat jo aivan lähellä, puoliraollaan. Mutta yht'äkkiä Katinka tuntee kylmän, liukkaan lasin, ja hänen hengityksensä huuru himmentää toisen Katinkan. Hän ponnahtaa taaksepäin, — toinen Katinka samoin. He tuijottavat toisiaan tummin, murheellisin silmin, — he eivät voi siis yhtyä?

Kiiltävän seinän takana häntä ei myöskään ole. Siellä ei ole muuta kuin tomunöyhtää. Häntä ei ole missään.

Kuka tietää, mitä kerran tapahtuu? Ehkä jonakuna päivänä tuo toinen rupeaakin aivan itsenäiseksi, ei enää huoli kuvastella Katinkaa, vaan astuu ulos punaisista puitteista ja menee menojaan.

Ja oikea Katinka nyökäyttää merkitsevästi päätään toiselle Katinkalle. Tuo toinen, hän menee, minne Katinka ikinä ei pääse, hänelle ei ole olemassa seiniä, ovia, lukkoja eikä kattoja. Hän menee kuten savu, kuten tuuli.

Päivä paistaa. Katinkan kädet ovat tiukasti ristissä selän takana, — on varovaisinta niin. Sillä aivan hänen uteliaan tylppänenänsä edessä riippuu iso, lihava lehti, avoin kuten heleänvihreä viuhka, jonka läpi aurinko kuultaa. Lehti näyttää kuolleelta, elottomalta, se ei liiku kuten eläimet, eikä se myöskään ole lämmin koskea. Mutta kuitenkin se elää, se on aivan äsken putkahtanut kotelosta, joka vielä riippuu kuihtuneena sen tyvessä. Siinä risteilee viheriöitä suonia, kuten verisuonia Katinkan ranteessa.

Ja sitten… Katinka on saanut selville, että tämä paksu, hyvinvoipa lehti osaa tuntea kipua, mikä on paras todiste sen elävyydestä. Se ei tosin huuda, se on mykkä. Mutta se itkee. Se vuotaa verta, sillä on kyyneleet. Kun Katinka upottaa siihen kyntensä, niin herahtaa heti kirkas pisara, joka hyytyy tahmeaksi sokerinesteeksi.

"Kukkane itköö!" Anni sanoo.

Ja Katinka toistaa, paremmaksi vakuudeksi ääneen:

"Ei Katinka koske kukkaan, — kukka itkee."

Yhtäkaikki hänen hyppysiään kutiaa, hän tahtoisi välttämättä nähdä lehden itkevän.

Se riippuu hänen edessään houkuttelevana, täynnä hiljaista elämää. Katinkan mahdissa on saada se itkemään, vuotamaan verta, tuntemaan tuskaa ja kipua.

Lehti on liikkumaton ja kuollut, mutta Katinka tahtoo sen elävän.

Ja samassa tuokiossa hän salaman nopeudella vajottaa kyntensä rehevään, äsken puhjenneeseen lehteen.

Hän istuu lattialla, sylissä helmiäishohtoinen näkinkenkä, niin iso, että hänen täytyy kaksin käsin kohottaa se korvansa juureen. Hän saa sen vain sunnuntaisin käsiinsä, lasikaapista, jossa on muitakin yhtä ihmeellisiä esineitä.

Se on ollut ennen merenpohjassa, kalliossa kiinni, vihreätä, suolaista vettä yllään ja ympärillään uiskentelevia merihirviöitä.

Se soi. Se on typösentyhjä, ja kuitenkin se soi.

Aallot laulavat koralliriuttoihin rauetessaan, laulavat palmut, laulaa sadekin, joka on kuin vuotavaa päivänpaistetta.

Kaukaisilta rannoilta viittailee kuin erivärisiä käsiä, eebenpuunmustia, kuparinpunaisia, teenkeltaisia. Kaikki kutsuvat. Kaikki tahtovat näyttää omat ihanuutensa. On vain kuultava kutsua.

Varhaisia, aikaisia kuvia, kuten irtolehtiä suuresta kuvakirjasta. Koko lapsuus on vielä kuin suuri, musta ja pyörivä kuvakaappi, jota katsomaan isä kerran Katinkan vei: toinen kuva tulee, toinen menee, yhteyttä ei niillä ole kuin siteeksi.

5.

Katinkan elämä on yhä samaa suloista hapuilemista, kompastelua ja ihmettelyä. Kuitenkin alkaa kaikki vähitellen kuin hahmoittua, muuttua muodoiltaan kiinteäksi, esineet ja ihmiset, Katinkan oman pikku ruumiin ulkopuolella. Oppii eroittamaan edes muutamia ryhmityksiä, vetämään joitakuita rajaviivoja, oppii sijoittamaan muutamat ihmiset lähelle, toiset kauemmaksi.

Mutta arvaamattoman pitkälti kuluu sittenkin aikaa kotiutuessa maailman ja ihmisten suhteitten sokkeloihin. Tuossa on nyt esimerkiksi Anni. Ulkonaisesti hänessä tosin ei ole mitään salaperäistä. Päinvastoin, koko hänen ulkonainen olentonsa on omiaan herättämään selvän ja turvallisen tunnon. Hän on vanttera, vyötäisistä lyhyt, povi kiinteä ja korkea, toinen valkea leuka hyväntuulisesti toisen alle pyöristymässä, silmät pienet, iloisen harmaat, kulmakarvoja tuskin nimeksi ja suussa kolmekymmentäkaksi valkeaa hammasta viisaudenhampaineen päivineen. Hänellä on lyhyet, lujat kädet, jotka jakavat hyväilyjä ja lyöntejä yhtä auliisti.

Katinkan suhde Anniin vain on jollain käsittämättömällä tavalla toinen kuin muihin.

Siinä on jotain salaperäistä, selittämätöntä, mikä ei selviä kysyen eikä puhuen. Anni on ikäänkuin Katinkan erikoisomaisuutta talossa, aivan kuten ristikkosänky tai nelihyllyinen kaappi, jotka ovat vakituisesti vain häntä, Katinkaa, varten hankitut, joita ei muuten olisi olemassakaan. Aivan samoin on Annin laita, hänkin on olemassa vain Katinkaa varten, hänen takiansa, — Anni semmoisenaan, ilman Katinkaa, olisi sula mahdottomuus.

Tästä Annin erikoisasemasta seuraa kaikenlaisia oikeuksia, joita ei Katinka myöntäisi vapaaehtoisesti kellekään muulle maailmassa. Anni voi tuittupäissään sättiä Katinkaa penskaksi, räiskiväksi katajapensaaksi, mustalaisvekaraksi, tukistaa ja riuhtoa korvalehdistä, vieläpä lyödäkin, jolloin Katinka taas vuorostaan puree ja potkii vastaan minkä kerkiää. Mutta tästä kaikesta ei synny, kumma kyllä, mitään kaunaa heidän välilleen; hetken päästä on heidän kummankin kiukkunsa lauhtunut, he ovat yhtä helliä kuin tuonnoinkin, kavahtavat toistensa kaulaan, halaten niin että henki on mennä. Ikinä ei Katinka sallisi sentapaista kohtelua keittiö-Taavan tai ompelija-Iidan taholta.

Katinkalla on hämärä tunto siitä, että Anni jo varhaisista ajoista on ollut häntä lähellä. Kuinka varhaisista, sitä ei voi tarkalleen tietää. Mutta niitten täytyy varmasti olla hyvin aikaisia. Oli olemassa ikäänkuin joukko hyvin, hyvin varhaisia tuntoja, sanoin sanomattomia muistoja, pikemmin ruumiiseen kuin sieluun pysähtyneitä, mitkä liittivät hänet Anniin, — lämmön, mieluisan unen, kylläisyyden tuntoja. Annista oli kerran lähtenyt lämpöä ja ravintoa: jonakin aivan aikaisena ikäkautena, mihin Katinkan tietoinen muisti ei ulotu, on hänessä ollut olemassa kaikki, mitä Katinka silloin elääkseen tarvitsi. Nämä ajat olivat tosin ohitse. Mutta nuo varhaiset, mieluisat tunnot olivat yhtyneet: niistä oli tihentynyt ehdottoman turvallisuuden tunto. Se uhosi Annista yhä kaikkien muitten hämärien muistojen ohella.

Eräänä päivänä Katinka sai jostakin tietoonsa, ties mitä teitä, että imettäjällä aina piti olla lapsi. Tämä tieto vaikutti suorastaan mullistavasti hänen mielikuvitukseensa; hän teki siitä heti tarpeelliset johtopäätökset. Asia oli päivänselvä: Anni oli ollut hänen imettäjänsä, siis täytyi hänellä olla lapsikin. Mutta siinäpä nousikin mutka, Katinka ei ollut milloinkaan kuullut Annin lapsesta hiiskahdustakaan, vielä vähemmin sitä nähnyt. Kukaan ei ollut edes maininnut sitä, ei Anni itse eikä muut; sen olemassaolo oli arvoituksellinen, lievimmin sanoen epäilyksenalainen.

Illalla, kun Anni tapansa mukaan veti alas kaihtimet ja peitteli Katinkan vuoteeseen, Katinka, peite leukaan saakka vedettynä, katseli tiukasti Annia.

Hänen ajatuksensa sukelsi luoja ties mitä umpivesiä ja pulpahti äkkiarvaamatta pinnalle kuin kupla.

"Anni, — mikä se on, rintaveli?"

"Mikä rintaveli?" kysyi Anni, pahaa aavistamatta.

"Se on sellainen veli, joka ei ole oikea veli, mutta ei velipuolikaan, — joka on saanut samaa rintaa", toimitti Katinka.

Anni pisteli harvakseen hiusneulansa hampaitten väliin, kiertääkseen uudestaan niskanutturansa ja ikäänkuin kootakseen aikaa vastaukseen.

Ja neulat yhä hampaissa hän sanoi, joka ässää sihistäen:

"Kuulkaas tuot' penskaa, mitä se haasteloo… Vai viel'…"

Katinka, pää pieluksella, katseli alhaalta ylöspäin Annin tukevaa, pyöristyvää leukaa, joka sekin, ties miksi, oli täynnä samaa turvallisuuden tuntoa, mitä tiiviit, kiiltävät hampaat ja pehmeä, korkea povi.

"Se sinun lapsesi on minun rintaveljeni", hän selitti hellittämättömän totisena ja yhä Annia alhaalta ylöspäin katsellen.

Annin vereville kasvoille nousi puna aina hiusmartoa myöten.

"Mikä laps' —? Jumala varjelkoon!…"

Hän aikoi nousta, mutta Katinka kieppui samalla hänen kaulassaan.

"Sinä olet ollut minun imettäjäni. Ei voi imettää, jollei ole ollut lasta."

Anni kiemurteli ja hytki.

"Kasso mokomaaki, mitä o' oppint! Vai laps… Päästät sie siin paikass' miu hiuksein irt', kärkäsrouva, muutama!"

Mutta Katinka oli kiinni kuin takiainen.

"Se onkin se rintaveli. Se on minun veljeni", hän selitti. "Missä se nyt on, Annushka?"

Anni oli tummanpunainen, tukehtumaisillaan. Hän riuhtaisihe yhdellä tempauksella irti, niin että Katinka paiskautui patjalle, ja sihahti hampaittensa välistä:

"Se kuol'. Tul' kipiäks ja kuol'. Kuol' ja kuopattii."

Katinka ei saanut selville, oliko Anni hämillään vaiko todenteolla vihapäissään, eikä myöskään, oliko hänen hytkimisensä itkua vai naurua. Mutta Anni ei kääntynyt enää päin. Selkä Katinkaan hän askarteli huoneessa ja puhalsi sammuksiin lampun.

Pimeässä maaten Katinka yhä ajatteli tuota tuntematonta rintaveljeä. Oli merkillistä, että oli ollut olemassa joku, jolla oli yhtä suuri oikeus Anniin kuin Katinkalla. Salaisuus oli kuin aivan lähellä, laukeamaisillaan, mutta ei sentään lauennut. Päinvastoin, kaikki kävi vielä entistäkin sekavammaksi. Hän ei käsittänyt enää mitään kaikesta. Miksi oli rintaveljen täytynyt kuolla, kun sitävastoin hän, Katinka, oli jäänyt eloon? Siitä oli tuiki mahdotonta päästä selville.

Hämäriä, syviä tuntoja nousee, aavistuksia, siinä missä aikuisilla on ajatuksia. Syytön syyllisyyden tunto, joka toistuu halki elämän, kaiken olevaisen kasvaessa toisten kadosta ja kuolemasta, kuten silloin kun piispansaarelaisen pikkupojan oli pakko luovuttaa luonnonsuoma osuutensa elämästä Katinka Rabelle, ventovieraalle.

6.

Katinka on kävelyllä äitinsä kanssa. Heidän tiensä vie hyvin usein lyhyelle poikkikadulle, jossa kolmen, neljän korkean kivimuurin puristuksessa on ruskea, yksikerroksinen puutalo. Se on ollut Ananias Blomin oma ja äidin syntymäkoti. He poikkeavat joskus talon pihallekin, joka on syvällä kuin kaivossa, noen ja tahman laskeutuessa viereisten talojen savupiipuista armotta sen kolmelle sireenille ja ainoalle vaahteralle. Siellä on punaisia puuvajoja ja aittoja, joitten ovet kerran ovat olleet mustiksi maalatut, ja joitten katoilla kasvaa vihreäsamettista sammalta ja korsia. Isot, säikkyneet rotat livahtavat piiloon niitten alle. Kadunpuolisen rakennuksen katolle vie mustat, lahonneet palotikapuut. Katinka kiikkui tikapuissa ja ajeli kulkukissoja, äiti sensijaan viivytteli, ikäänkuin ei olisi malttanut poistua pihamaalta, hän pälyili ikkunoihin, tirkisteli palosolaankin ja istui vihdoin portaille. Hän oli liikutettu ja risti käsiään. Poismennessä hän taas sadannen kerran kertoi ajasta, jolloin koko poikkikatu oli ollut täynnä samanlaisia matalia taloja. Hän pelkäsi, että viimeisenkin pikkutalon vuoro oli tuleva. Se kuului häviävään kaupunkiin, sen purkaminen oli vain ajankysymys.

Katinkalla ei ollut enoja eikä tätejä äidin puolelta eikä liioin mummoja ja vaareja. Ne olivat aikaa sitten kuolleet kaikki tyynni ja muuttaneet ruskeasta puutalostaan poikkikadun varrelta vanhalle hautuumaalle. Äiti kyllä joskus kertoili heistä yksinkertaisia tarinoita, harmaita ja kiillottomia, kuten hautakivetkin, joitten alla kaikki varhain edesmenneet pikku enot ja tädit lepäsivät. Ne kuvailivat aivan arkista elämää, jommoista kaikkialla joka päivä sai nähdä, eikä niissä koskaan ollut ihmeitä eikä satuja, kuten Sokian-Marin kertomissa Raben tai Fataburin sukutarinoissa, jolloin selkäpiitä suloisesti karmi. Ne olivat kertomuksia elättilinnuista, kesystä rotasta ja taudintapauksista, varsinkin taudintapauksista. Sillä merkillistä oli, ettei yksikään koko pikkutalon poikueesta ollut päässyt täysi-ikäiseksi, paitsi äiti, vaikka heitä oli ollut niin monta. He olivat muuten olleet perin tavallisia pikku tyttöjä ja poikia, paitsi että heillä aina oli huono onni matkassa. Aina heidän kävi hullusti. Milloin he kiipesivät kotipihallaan maalaisrattaille, joitten istuinlauta sattui olemaan irti, ikäänkuin siltä varalta, että pikkueno tekisi kuperkeikan ja taittaisi selkänsä. Tai joutuivat he hikipäissään juomaan jääkylmää vettä ja taaskin niin perin huonolla onnella, että saivat keuhkotulehduksen, kun muut korkeintaan olisivat saaneet nuhaa. Heitä oli ollut kokonaista seitsemän, mutta mitä se nyt hyödytti! Nyt he olivat vain seitsemän harmaata kiveä hautuumaalla.

Eräänä päivänä Katinka näki äidin itkeskelevän: pikku talo oli myyty uudelle omistajalle, joka aikoi rakentaa sen sijalle uuden, ison kivimuurin. Pikku talo oli määrätty revittäväksi, sitä ei kohta ollut enää. Armotta oli niin käyvä. Ja äiti kulki Katinkan kanssa ohi rakennuspaikan, joka oli eroitettu lankkuaidalla, ja toiselta puolen katua he yhdessä katselivat pystyynjäänyttä savutorvea ja revityitä seiniä, joitten välitse yhä vielä vilahteli vaahteran kitulias, kuolemaantuomittu runko. Siinä nyt oli Ananias Blomin talo! Vielä kerran he kulkivat ohitse, silloin oli jo päästy perustustöihin, porattiin kalliota, heidän oli kiirehdittävä ja aivan heidän takanaan kuului miesten sii — opp, — sii — opp! Se oli muuten viimeinen kerta, senjälkeen he jättivät ohikulkemisen. Päinvastoin, äiti alkoi karttaa koko katua, hän kiersi mieluummin kokonaisen korttelin, ettei tarvitsisi nähdä nelikerroksista kivimuuria, joka oli anastanut Ananias Blomin puutalon sijan.

Talvisin äiti aina sairasteli. Hän makasi viikkomääriä varjostimen takana eikä ylhäällä ollessaan syönyt muuta kuin kaurapuuroa.

Katinka katseli usein tätä äidin syöntiä, siinä oli hänen mielestään jotain niin perin alistuvaa. Äiti näytti syövän yksinomaan pakosta ja vastoin luontoaan; hitaasti, hyvin hitaasti hän reunasta aloittaen vuoleskeli lusikalla puuroa yhä pienemmiksi pyöriöiksi, aina ylt'ympäri kiertäen, kunnes vihdoin oli jäljellä vain pieni syvennys voilampareineen.

Ja syödessä oli äidillä aina otsassa murheelliset, kaarevat ryppynsä, jotka eivät ottaneet siliytyäkseen, eivät edes unessa.

Taikka sitten äidillä oli tapana kulkea edestakaisin salissa, peukalot pistettyinä kainaloihin ja kädet rinnoilla. Hän saattoi kävellä täten kokonaisen tunninkin ja hyräillä herkeämättä paria sanaa, kuten "pieni, rakas Katinka", loppumattomiin. Mutta joskus hän hyräili kaikenlaisia muita asioita, kuten "minun pitää mennä puotiin", tai "isä tarvitsee uuden takin", ja niin poispäin. Useimmiten hän kuitenkin hymisi ruotsalaisten hengellisten laulujen katkelmia, sillä äiti puhui aina ruotsia Jumalansa, tilikirjansa ja itsensä kanssa. "Store Gud, allsmäktige Gud, — kära, lilla Katinka."

Mutta Katinka ei jostain syystä olisi tahtonut, että äiti näin olisi edestakaisin kävellyt, kädet rinnoilla ja peukalot kainalossa. Setä Kolja Wrensky, jota Katinka korean univormun takia nimitti keisariksi, sai kylläkin pitää peukalot liivin kainaloissa ja kävellä. Mutta äiti, — äiti ei olisi saanut.

Vasta kevättalvesta äiti säännöllisesti alkoi virkistyä. Oli kuin olisi hänellä ollut juuret, kuten kasveilla, jotka tunsivat maan heräävän lämmön. Hän rakasti valoa, vaistomaisesti kuten kukat ja hyönteiset; hänellä oli talvihorroksensa kuten niilläkin.

Äidillä oli usein huolia, — alati oli hänellä liian vähän rahaa. Grosspapa tosin lähetti tuontuostakin "neljänneksen". Katinka ei tarkoin tietänyt, mitä tämä neljännes oikeastaan oli, mutta joka tapauksessa oli aina sen saavuttua taas rahaa talossa. Siitä huolimatta Katinka kuuli äidin alituisesti viereisessä huoneessa ruotsiksi laskevan rahoja ja huokailevan. Ja hän kuuli usein pientä kiivasta sananvaihtoa isän ja äidin välillä, josta oli sen verran ymmärtävinään, että isä antoi rahoja sinne tänne kaikenlaisille vieraille ihmisille, ja äiti moitti häntä siitä.

Mutta eräänä päivänä Katinkan sydän oli ihan seisahtua: hän kuuli selvästi, kuinka äiti ilmoitti isälle rahojen olevan lopussa!

Rahat lopussa! Se oli jotain käsittämätöntä, kauheata, vihoviimeistä, maailman loppu. Se merkitsi, että ruoka oli lopussa, vaatteet lopussa, lyhyesti, kaikki lopussa. Katinka saisi mennä kerjäämään kuten Anttipohvin lapset, joille Taava antoi kylmiä perunoita ja luita kuten Pontulle ja Dianalle.

Katinkan säikkyneisiin silmiin kohosi Anttipohvin talo, johon ei itse poliisikaan rohjennut mennä. Ei itse poliisikaan! Se oli kuin suuri harmaa vaapsahaispesä, josta lensi ulos voroja, ryöväreitä, piruja, noitia, kerjäläisiä ja juopuneita.

Ja nyt tulisi Katinkastakin samanlainen kuin Anttipohvin lapset!

Äärimmäisessä hädässä Katinka juoksutti äidille kuusi kiiltävää markan rahaansa. Hänen oli äitiä niin surku, että sydän läpätti. Hänen suureksi hämmästyksekseen ei äiti kuitenkaan ottanut vastaan rahoja: maailman loppu ei siis vielä ollutkaan käsissä!

Katinka itse tuotti äidille enimmät huolet. Varsinainen voimainmittely heidän välillään tapahtui jo Katinkan varhaisessa lapsuudessa; senjälkeen oli heidän voimasuhteensa selvä.

Äiti oli tehnyt heikkoja yrityksiä säilyttääkseen Katinkan suhteen sen ylemmyyden, jota hänellä ei ollut ei isään, ei veljiin eikä edes palvelijoihin nähden. Hän oli jo kauan tuumiskellut Katinkan äksyyttä ja rajuutta, kaikkea räiskähtelevää Katinkan olemuksessa, mikä täytti hänet pelolla. Ja hän oli itsekseen oman tuumiskelunsa tuloksena ja kaikkien kasvatusopillisten kirjojen tukemana, joita hän ahkerasti lueskeli, johtunut päätökseen, että se oli murrettava, tavalla tai toisella.

Tämä lapsi, hänen ainoansa, syntynyt nuoruuden kukoistuksen jo mentyä, myöhäisen ja odottamattoman rakkauden hedelmänä, peloitti häntä toisinaan. Hän istui ja katseli lasta, hän ei sitä ymmärtänyt. Hän ei tietänyt, miten sitä kohdella. Kirjat käskivät toista, sydän, heikko, altis sydän toista.

Lapsessa oli kuin monta eri luontoa. Katinka ei milloinkaan valehdellut, hän oli tosi sormenpäihinsä asti, hänen oikeudentajuntansa oli aivan erinomaisen herkkä. Oli hetkiä, jolloin hän oli edessä niin läpikuultavan selkeänä, että olisi luullut näkevänsä hänet yhdellä katseella pohjia myöten. Mutta samassa tuokiossa oli kaikki selkeys sekaisin, kuohui esiin kuin mustia muria, ja lapsen luonnossa nousi vastaan kuin seinä.

Äiti oli ymmällä. Kaikki viisaat kirjat, joista hän vuosikausia oli etsinyt johdatusta, osoittautuivat tehottomiksi.

Sattui aivan vähäpätöinen tilaisuus, jokin turhanpäiväisyys, joutava pikkuseikka, jota ei kumpainenkaan, ei äiti eikä Katinka jäljestäpäin enää kyennyt muistamaan.

Mutta tällä kertaa paisui siitä koko näytelmä.

Äiti oli kaikesta lauhkeudestaan huolimatta äkkipikainen, kuten ovat usein heikommuutensa tuntevat olennot: jostakin syystä hän alkoi lyödä Katinkaa.

Ja lyötyään hän aina veti henkeä ja taas kysyi: "Totteletkos nyt — totteletkos?"

Katinka ei kaikeksi onnettomuudeksi päästänyt ääntäkään. Siitä äiti taas ärtyi ja löi edelleen; hän alkoi tuntea, että nyt oli tullut hetki, jolloin oli nujerrettava se, mikä häntä peloitti Katinkassa.

Rangaistuksen ankaruus ei ollut enää missään suhteessa rikkomukseen: kumpikin, sekä äiti että Katinka, näytti tyyten unohtaneen, mistä alkujaan oli kysymys, vaikka äiti lyödessään sitä koneellisesti hoki. Kysymys oli yksinomaan siitä, kuka lopullisesti oli pääsevä voitolle, äiti vai Katinka.

Mutta silloin tapahtui jotain odottamatonta. Katinka, joka tähän saakka oli kärsinyt äidin lyönnit tulipunaisena ja ääneti, sai yht'äkkiä kuin raivokohtauksen. Hän löi äitiä! Hän löi häntä silmittömän raivon vallassa!

Mitään sellaista ei äiti ikinä ollut nähnyt eikä pitänyt edes mahdollisena. Koko hänen kiihkonsa hävisi, hän istuutui tuolille ja katseli Katinkan metelöimistä, jossa kaikki pahat henget näyttivät päässeen valloilleen. Hän ymmärsi, haavoittaneensa ylenmääräisellä ankaruudellaan lapsen oikeustajuntaa, mutta kuitenkin… Oliko tuo hänen lapsensa — store Gud, — store Gud — hänen lapsensa, jonka hän itse oli maailmaan synnyttänyt, ja josta hän kuitenkin todenteolla niin vähän tiesi, — tuoko raivoava pikku hirviö! Mitä hän oli tehnyt, että Jumala näin häntä rankaisi… Hänen Katinkansa, — o Herre Gud, — hjälp oss — dina svaga, fattiga barn!

Hän tiesi hyvin, että olisi ollut jatkettava kuritusta. Kuka muu hyvänsä olisi sen tehnyt. Kaikki kirjat olisivat kuorossa sitä vaatineet.

Mutta Maria Rabe ei sitä tehnyt. Päinvastoin, tuolilla perin voipuneena istuessaan hän teki itselleen lupauksen, ettei enää milloinkaan löisi tätä lasta.

Niin ylenmäärin hän rakasti Katinkaa. Ja sitä paitsi, — hän pelkäsi hänen tähtensä.

7.

Isää Katinka näki oikeastaan harvoin. Isä oli alituisesti poissa kotoa tai istui työhuoneeseensa sulkeutuneena. Katinkalla oli jo varhain vaistomainen tunto siitä, että isässä ja hänen suhteessaan muihin, ulkopuolella oleviin ihmisiin, oli jotain erikoista. Oli olemassa laji ihmisiä, jotka eivät olleet yksinomaan itsensä eivätkä perheensä omia, vaan joihin suurella ja hyvin epämääräisellä kansa-nimisellä ihmisyhtymällä oli eittämätön omistusoikeus. Niitä olivat olleet nuo kolme, neljä parratonta ja parrakasta kipsiukkelia isän työhuoneen kirjakaappien päällä. Ja samaan ihmisluokkaan kuului isäkin. Katinka kuuli äidin alituisesti sanovan, että isä teki työtä kansan hyväksi. Katinkalla oli hyvin hämärä käsitys siitä, mitä kansa oikeastaan oli: hän ajatteli etupäässä vossikoita, rantajätkiä, Anttipohvin lapsia tai sitten Hovin alustalaisia ja Ahokkaan kyläläisiä. Kävi ilmi, että kansa yksitellen ajateltuna useimmiten merkitsi repaleisia, likaisia ja raskasta työtä tekeviä olentoja, mutta kokonaisuudessaan oli jotain erinomaisen korkeaa, ylevää ja juhlallista.

Kaikki isän oleskelut poissa kotoa, kokoukset, esitelmät, puheet ja kirjoittelemiset, — ne olivat työtä kansan hyväksi.

Joskus, ehkä kerran, pari vuodessa, isä pukeutui univormuun. Sitä säilytettiin erikoisessa kaapissa, raidin sisällä, kauluksen ja hihojen kultaompeleet hienoon silkkipaperiin käärittyinä. Katinka ei aluksi voinut ymmärtää, että isälläkin oli univormu. Univormuhan sai olla vain setä Kolja Wrenskyllä. Isän univormu oli hienointa sinistä verkaa, mikä hiveli kättä; hän oli siinä, miekka vyöllä, vielä pitemmän näköinen kuin tavallisesti, ja hänen rabelainen kurjenkaulansa, kultaompeleisen kauluksen puristuksessa, kannatti päätä, joka aina oli hieman kallellaan toiselle sivulle, kuten kaikkien Rabein.

Se oli juhla-isä, se, joka ei ollut Katinkan eikä äidin eikä veljien oma, vaan kansan.

Katinkan oma oli sensijaan se isä, jonka hän, silmät ummistaessa, parhaiten muisti aamuisessa asenteessa: kumartumassa pesumaljan ylitse, kasvojaan hangaten. Tässä isässä ei ollut mitään juhlallista, hänellä oli vain paita ja housut yllä, hän roiskutteli vettä ympärilleen, saippuoi korvansa, parta ja kulmakarvat märkinä, ja kasvot punoittaen kylmästä vedestä. Hän räpytteli lyhytnäköisiä silmiään, joihin oli pirskahtanut saippuaa, ja ripset olivat täynnä vettä ja yhteen liimaantuneet. Tämä isä oli veitikkamainen ja vallaton kuin poika, hän lennätteli saippuavaahtoa Katinkan päälle, otti vettä suuhunsa ja purskutteli sitä kuin suihkua: hän oli muka valaskala!

Tämä isä se myös osasi kukkua kuin käki, niin että kesäisin kukkui käet metsästä puutarhan suureen kuuseen ja siinä niitä sitten kukutteli, itse puun alla penkillä, käki puun latvassa, — kuin mitäkin kaksinlaulua! Ja hän oli ollut peloittaa kuolemansairaaksi vanha neitsy Caireniuksen, kukkumalla kerran huhtikuun iltana hänen asuntonsa pihalla, niin että neitsy seuraavana aamuna tuttavilleen huokaili jo kuolinhetkensä lähestyvän, kun käet huhtikuussa kukkuvat!

Tämä isä se myös joka syksy kävi metsällä Pontun ja Dianan kanssa ja palasi monipäiväisen retken jälkeen laukku täynnä verisiä jäniksiä tai teeriä, jotka heitti keittiön pöydälle. Äiti silloin aina kalpeni, ikäänkuin häntä äkkiä olisi kuvottanut. Hän seisoi ja tuijotti pöytään, murtuneita silmiä, hyytynyttä, mustanpuhuvaa verta, lintujen yhteensidottuja, nahkeita jalkoja, hän kärsi, olisi luullut hänen siihen paikkaan pyörtyvän. Hän ei sietänyt nähdä verta.

Katinkan mielipaikkoja oli isän työhuone. Hän pääsi sinne tosin vain, kun isä ei tehnyt työtä, vaan sohvalla istuen pani kahdella korttipakalla pasianssia, tuntikausia. Isän oli tapana panna kahta lajia, suurta laskupasianssia ja yhtätoista. Toinen onnistui aina, mutta kesti kauan, toinen tuskin milloinkaan. Isä oli ottanut pois silmälasinsa kirkkaan ruskeilta, lyhytnäköisiltä silmiltään; hän oli hajamielinen, mietti omia ajatuksiaan eikä kuullut Katinkan kysymyksiä. Mutta Katinka kykki sohvan nurkassa, hän katseli näitä kuninkaita ja kuningattaria, joilla oli kullakin kaksi päätä ja neljä kättä, mutta vain yksi vatsa eikä yhtään jalkaa!

Isän työhuoneen seinällä riippui äitivainajan kuva. Oli nimittäin olemassa paitsi äitiä vielä äitivainajakin. Äitivainaja oli ollut aikoinaan isän vaimo, aivankuin nyt vuorostaan äiti. Hän oli kuvassa nuori, suu iso ja pehmeä, silmät rakastavat, hellät, pää raskaan tukan painosta nuokuksissa. Katinka käsitti, että äitivainaja oli ollut hyvin kaunis, äitiä monta vertaa kauniimpi. Hän oli ollut niin pieni, että oli mahtunut kulkemaan isän ojennetun käsivarren alitse. Katinkan oli ikäänkuin mahdotonta antaa äitivainajalle oikeata asemaa talossa. Hän oli eroamattomasti siihen kuuluva, hän oli ennen ollut äidin sijalla, oli Katinkan isojen veljien äiti. Mutta kuitenkaan ei hänellä ollut mitään tekemistä tässä talossa. Ei ollut hänellä enää huonetta eikä sänkyä. Hänen korunsa, hänen hiusketjunsa, sormuksensa ja korallinsa oli lukittu isoon punaiseen rasiaan. Hän itse oli hautuumaalla riippujalavan alla. Katinkalla ei ollut häneen mitään suhdetta.

Niin tuli talvi, jolloin isä oli yksinomaan kotona, ei mennyt kokouksiin, ei puheita pitämään eikä tehnyt työtä kansan hyväksi. Se oli merkillinen ja murheellinen talvi. Isä ei pitkiin aikoihin tehnyt ylipäänsä mitään, sillä työksi ei toki käynyt sanominen sitä, että hän silloin tällöin otti jonkun kirjan hyllyltään, selaili ja pani taas tuskastuneen näköisenä pois. Pasianssia hän pani nyt iltakaudet, yhä vain samaa kahta lajia. Kuitenkaan hän ei näköjään ollut sairas, vaikka hän nousi myöhään ja iltaisin käveli salissa menemättä nukkumaan. Mutta hän oli perin ärtyinen, kaikkia muita paitsi Katinkaa kohtaan, eikä kestänyt kuulla vähintäkään melua; hän hyppäsi kohoksi ja raivostui, jos Anni sattui pudottamaan puusylyksen lattialle, ja ovikello täytyi hänen tähtensä kietoa puuvillaan.

Katinkaankin tarttui talossa vallitseva painostus. Hän istui isän työhuoneen nurkassa, — isä nukkui ja usein söikin nyt siellä, — ja katseli isää, tapansa mukaan tutkivasti: hän ei voinut käsittää, että isä oli sairas. Isähän söi ja joi, oli ylhäällä, kävi kävelemässä ja oli hyvä Katinkalle.

Isän ruskeat silmät, jotka olivat tottuneet silmälaseihin, näyttivät ilman niitä unisilta ja punoittavilta. Kun isä ei luullut kenenkään huomaavan, oli niissä äärimmäisen raukea ja kyllääntynyt ilme. Pasianssiakin isä näytti panevan aivan koneellisesti. Hän lakaisi kortit kokoon toisella kädellään ja sekoitti niitä tarpeettoman kauan. Jokin raskas ja tuskallinen ajatus nähtävästi hautui hänen aivoissaan.

Kuitenkaan Katinka ei pelännyt isää. Isä oli päinvastoin tänä talvena Katinkaa kohtaan aivan erikoisen hyvä ja lempeä. Niin, hän näytti suorastaan hakevan Katinkan seuraa ja hylkivän aikuisia. Kun he yhdessä Katinkan kanssa kulkivat kadulla, ja isä kaukaa näki jonkun tutun sedän tulevan, niin hän kiireesti tarttui Katinkaa kädestä ja kääntyi toisaalle.

He hakivat kävelyretkillään kaikkein hiljaisimmat ja yksinäisimmät kadut. He tekivät retkiä hautuumaalle, he kiersivät satamaa ja rantakatuja. He hakivat äitivainajan haudan ja pikku Blomien seitsemän kiveä. Haudat olivat vielä täynnä luomatonta lunta, ja he kahlasivat lumessa päästäkseen rautaristikkojen luo. Mutta uudelle hautuumaalle mennessä he kerran pysähtyivät sammaltuneen kiven eteen, joka oli ulkopuolella hautuumaan rajamuuria ja nähtävästi hoidoton, koska se oli pahasti kallistunut. Siinä ei ollut nimeä eikä vuosilukua, ainoastaan kulunut kirjoitus, jonka isä sanoi olevan latinaa. Isä käänsi sen itselleen ja Katinkalle, ja se kuului näin:

"Jumalat ovat salanneet ihmiseltä, kuinka suloista kuolema on, että he elää jaksaisivat!"

Ei muuta. Isän kasvoilla asusti tuska, ja hänen kätensä oli kostea ja hikinen. He menivät pois, ja Katinka piteli isää lujasti kädestä, hän oli taluttavinaan isää. He eivät koskaan enää palanneet tälle yksinäiselle haudalle.

Toisen kerran he joutuivat rantakallioille; satama heidän sivullaan oli täynnä jäätyneitä laivoja. Jää oli harmaata ja likaista. Isä pysähtyi ja alkoi tuijottaa jäiselle ulapalle, hänen silmiinsä syttyi ikävöivä siinto, hän ikäänkuin kokonaan unohti Katinkan. Katinka odotti, isä yhä vain tuijotti. Katinkaa alkoi oudosti peloittaa, hän alkoi nykiä isää käsipuolesta. "Isä, mitä sinä katsot, — isä?" — "Railoa, avovettä, — tuolla kaukana", vastasi isä. Ja todella, saarien ja karien takana siinti tummansininen juova, — se oli avovesi. Kun se kerran ulottuisi rantaan asti, olisi kevät.

He eivät enää puhuneet sanaakaan, vaan katsoivat molemmat. Kevät, avovesi, vapautus… He menivät yhtä äänettöminä kotiin, välttäen vilkasliikkeisiä katuja, syrjäisten kaupunginosien halki, missä vastaantulijat olivat vain työläisiä ja lapsia.

Mutta eräänä päivänä tuotiin isän huoneeseen kaikenlaisia perin hupaisia vehkeitä, jommoisia Katinka ei vielä koskaan ollut nähnyt, teräviä veitsiä, ruuveja ja puutelineitä, kirjavia papereita ja nahkaa. Isän koko huone muuttui kuin työverstaaksi. Isä heitti nyt päämäärättömät kävelynsä ja päättymättömät pasianssinsa ja alkoi sitoa kirjoja. Hän nitoi nuoralla lehdet yhteen, leikkasi pahvia ja liisteröi. Katinka asusti tästä lähtien tykkänään isän huoneessa, jossa nyt oli miellyttävä nahan ja kuuman liisterin haju. Hänkin sitoi kirjoja, kuten isä, parin tuuman mittaisia. Isä oli entistä iloisempi, hän viheltelikin joskus ja puhalsi metsästystorveensa, jolloin koirat keittiössä alkoivat hullunkurisesti huppelehtia ja pyrkiä ulos.

Ja niin tuli vähitellen uudelleen aika, jolloin isä taas taisi kirjoittaa kirjoja eikä niitä vain sitoa.

Eräänä kevättalvena oli kaupunkiin saapunut muuan hyvin kuuluisa mies, suuri ja iso kaikin puolin, sekä ruumiillisilta että muilta mittasuhteiltaan. Katinka, äidin kanssa keskikaupungilla ollessaan, näki hänen seisovan hotellin parvekkeella, jonne hän oli astunut kiittääkseen tervehdykselle saapuvia ylioppilaita. Hän kuului siis myös tuohon ihailtavaan ja suitsutettavaan ihmisluokkaan. Katinkan lapsenkatse mittasi yhdessä tuokiossa tämän ilmestyksen mahtavuuden, jossa kaikki, pystytukasta alkaen pyrki ylöspäin, kuten hänen kotimaansa tunturit, ja joka seisoi parvekkeella, turkki avoinna raa'assa kevätilmassa ja paljain päin. Kotona Katinka kuuli isän ja äidin teettelevän menoa tämän ison ja kuulun miehen puhetta kuuntelemaan. Katinka oli tottunut siihen, että isä oli iltasin poissa, siinä ei ollut mitään tavatonta, hän pani sinä iltana aikaisin maata ja oli juuri nukkumaisillaan, kun tapahtui jotain merkillistä.

Isä tuli yht'äkkiä yksin kotiin, ilman äitiä, aivan silminnähtävästi kiihdyksissä. Hän kulki läpi kaikkien huoneitten riisumatta päällysvaatteitaan. Vihdoin hän tuli keittiön viereiseen kapeaan huoneeseen, missä Katinka makasi, sanoi pariin kertaan "— A — ah, — a — ah", huomasi sitten Katinkan ja suuteli häntä. Hänen silmissään oli ihmeellinen säteily ja kiihko, ne loistivat, iskivät kipinöitä. Katinka katseli häntä ihmetellen.

Isä riisui päällystakkinsa ja joi vettä, suuret määrät. "Loppuiko puhe?" kysyi Katinka. "Ei vielä", vastasi isä, silmissä yhä sama loiste.

"Eikö äiti tullut?", kysyi Katinka.

Samalla kävi etehisen ovi, nähtävästi tuli äiti. Isän kasvoissa tapahtui samassa tuokiossa muutos, ne kovettuivat, valmiina vastarintaan. Äiti tuli sisään, huojuvaa käyntiänsä, hän ei sanonut muuta kuin hyvin hiljaisesti: "Voi, Wilhelm, — voi, Wilhelm!" Mutta isä, ikäänkuin olisi vain sitä odottanut, ponnahti heti pystyyn ja huusi, silmät säihkyen:

"Olisiko minun sitten pitänyt vaieta? Mitä? Ja antaa hänen häväistä rauhassa. Ei koskaan. Go ahead, — päistikkaa, — se on minun luontoni, Maria."

Äiti alkoi itkeä. He olivat poistuneet toiseen huoneeseen, mutta Katinka kuuli joka sanan vuoteeseensa, sillä isä ei kiivauksissaan koskaan malttanut hillitä ääntään; lapset, palvelijat, naapurit, kaikki saivat aina olla hänen mielenpurkauksiensa todistajina. Katinka makasi jännittyneenä, ymmärtämättä, mistä oli kysymys, mutta pitäen sentään jo ennalta isän puolta, hyväksyen hänen tekonsa, mikä se lie ollutkin. Hän ihaili tällä hetkellä isää, rakasti häntä rajattomasti.

"Minä olisin tahtonut vajota maan alle, — en tiedä, miten kestin loppuun saakka. Kaikki katselivat minua, kun jäin siihen yksin paikoilleni, ja sinä menit."

Nyt vastasi isä, jo paljon leppoisammin:

"Maria, enhän voinut ajatella sinua sinä hetkenä. En ajatellut ylipäänsä mitään, toimin vain. Veri syöksyi päähäni, kun kuulin nuo sanat, minun täytyi. Sinä tietysti et kelpaa tällaisiin."

"Ja mitä tästä tulee", itki äiti.

"Ei mitään. Mitäpä siitä tulisi. Pikku ottelu lehdissä, mahdollisesti. Mutta minä olen merkinnyt kantani, puolustanut sitä, mitä pidän oikeana."

Seuraavana aamuna Katinka sai kuulla koko tapauksen. Kuuluisa, iso mies oli koko mahtavien keuhkojensa voimalla huutanut: alas papit! — ja silloin oli isä silmänräpäyksessä kimmahtanut pystyyn ja poistunut läpi täpötäyden salin.

Eikä isä kuitenkaan ollut itse pappi.

Päistikkaa, sanoi isä. Niin oli isä. Sellainen, juuri sellainen oli isä… Äiti sensijaan oli varova, kammoi pahennusta, tahtoi olla kuten muut. Mutta Katinka, hän tunsi sisimmässään, — hän, myöskin hän, voisi mennä, niinkuin isä, suin päin, päistikkaa, läpi seinän tai kylmän, vihamielisen ihmismuurin.

8.

Nämä muistot olivat kaikki talvituntuja. Isä ja äitikin kuuluivat niihin. Niitä oli vielä korkeat kiviportaat, kivetty pihamaa, ahtaat huoneet, jääjäkälät ikkunaruuduissa ja, tosi kyllä, joulun odotus, joka sitten, loppiaisen mentyä, vaihtui kesän odotukseksi. Talvelle ei voinut mitään, se tuli, tahtoipa tai ei, aivan kuten hilpeät kesäkärpäset yht'äkkiä herkesivät hyrräämästä ja päätään kihnuttamasta, jääden kellettämään sisäikkunoiden väliin. Mutta oikea elämä, se, minkä vuoksi maksoi vaivan elää, se kukki vain kesäisin Hovissa, jasmiinien, ukonhattujen ja tulikukkien kanssa.

Talvella sairastettiin. Oli kaikenlaisia tauteja, jotka pitivät ajojahtia lasten parissa, kunnes saivat saaliinsa: vesirokko, tuhkarokko, hinku, tulirokko. Niitä riitti, ihmeellistä kyllä, joka talveksi.

Eikä milloinkaan ollut kesästä kauempana kuin herätessään yöllä pimeässä, tuntemattomassa huoneessa, jossa ei muista ikinä olleensa. Ei edes tunnusta omakseen kapeaa, narisevaa puuvuodettaan. Kaikki on outoa ja vierasta, omat jäsenet, koko ruumis. Rinnalla on kuin kivipaasi, jonka paino yhä vain kasvaa. Joku nostaa sinne kiven toisensa jälestä, muurit kohoavat, — kokonaiset kivimuurit, isoja, monikerroksisia taloja, kirkkoja torneineen, linnoja, — kaikki tälle poloiselle, huohottavalle rinnalle. Ja nyt — nyt ruvetaan rakentamaan kokonaisia kaupunkeja…

Vihdoin viimein pääsee kauan yrittämäänsä ääneen, kipeään parahdukseen:

"Anni, Anni, — miksi ne rakentavat kaupunkeja minun päälleni?"

Läpi houreen, kaiken epätodellisen ja kauhistavan, kuuluu samassa jotain tuiki todellista, — Annin turvallinen, soiva ääni:

"Kuules tuot' penskaa, — vai kaupuntiloit'!"

On siis vielä jotain tuttua olemassa oudossa maailmassa! Tuntee sanomatonta huojennusta tämän tutun ja korkean äänen soinnusta, joka ikäänkuin uhmaa kaikkia painajaisia. Muurisepät herkeävät hetkeksi työstään. Tahtoisi tarttua tähän ääneen, ikäänkuin se olisi käsin koskettava, kavuta sitä myöten kuin pitkin lujaa köyttä.

Mutta yht'äkkiä kadottaakin sen käsistään ja kuuluviltaan, se hukkuu, kaikki himmenee, kuumat veriaallot ryntäävät päähän, rinta vain huohottaa tiedottomassa kamppailussa. Ja sydän lyö. Taistelu elämästä ja kuolemasta on alkanut.

Muurisepät ja kivimiehet saapuvat takaisin kantamuksineen, ne rakentavat taas herkeämättä.

Ympärillä on kaikki sumua, sankkaa, läpipääsemätöntä usvaa, josta vain hetkittäin sukeltaa jokin kuva, Annin turpeat, punakat kasvot ja pienet, harmaat silmät, yölampun sininen, pyöreä kupu ja tympeämakuinen riisivesi lasissa.

Kesken janoa kangastaa silmiin kokonainen meri punaista karpalomehua, raikasta, hapahkoa mehua… Jokin pitelee kiinni, ei pääse heittäytymään siihen… On kai yö… katulyhty palaa ikkunan pielessä.

Anni istuu kiikkutuolissa, yönuttu ja alushame yllä, jalassa harmaat villasukat, polven taipeessa kirjavat, kudotut sukkanauhat. Hänen päänsä nuokkuu edestakaisin.

Sitten on kaikki taas vain usvaa…

Eräänä päivänä on tavallisen kyömynenäisen lääkärin lisäksi vielä kaksi muuta, muuan yltä yleensä parroittunut, korvat ja sieraimetkin täynnä harmahtavia karvatupsuja, ja kolmas aivan kalju, pyylevä, isomahainen. Kaikki kolme koputtelevat vuorostaan Katinkaa, kierittävät häntä joka kyljelle ja supattavat keskenään käsittämättömiä, outoja sanoja.

Katinka katselee heitä raukein silmin, jotka näyttävät ihmettelevän jotain. Niitten ihmetys yhä kasvaa. Mutta kertaakaan eivät huulet taivu hymyyn, niitten totisuus on vankkumaton.

Karvatupsuinen koettaa saada Katinkaa nauramaan. Hän niiaa Katinkalle kuten tyttölapset, länkäsäärin.

Se on hyvin hullunkurista, mutta Katinkaa ei kuitenkaan naurata. Hyvin hämärästi hän on tuntevinaan, etteivät nuo niiaukset ollenkaan sovi tähän. Ne ovat typeriä, vaikka tarkoittaisivatkin hyvää. Hän on sairas, ja tuo iso, aikaihminen, karvainen lääkäri niiaa!

Lääkärien mentyä ilmestyy isä ovelle. Ja nyt tapahtui se, minkä vuoksi Katinka milloin hyvänsä olisi ollut valmis uudelleen kärsimään taudin vaivat.

Isällä on yllä lyhyt kotitakkinsa, parta tummanruskea, silmät punoittavat, ja hän hieroo nenäliinallaan silmälasejaan.

Isä ei puhuttele Katinkaa, ei edes tule vuoteenkaan ääreen, seisoo vain kynnyksellä ja viivyttelee. He ovat kahden huoneessa.

Tämä on koti-isä, Katinkan isä, ei tuo toinen, joka pitää puheita ja kirjoittaa kirjoja ja kuuluu kaikelle kansalle. Katinka rakastaa tällä hetkellä äärettömästi isää. Rakastaa niin että sydäntä pakahduttaa. Tahtoisi silittää isän nukkavierua kotitakkiakin.

Yht'äkkiä Katinka näkee, että isällä on kyyneleet silmissä.

Isä itkee… Ja hänen, Katinkan, takia.

Katinka on aivan selvä, hän tahtoisi puhua, mutta ei heikkoudeltaan saa sanaakaan sanotuksi. Ja kuitenkin, kummankin vaitiolosta huolimatta, tapahtuu jotain tavatonta paraikaa isän ja Katinkan välillä: Katinka lukee isän jok'ainoan ajatuksen, hän tietää, että isä pelkää hänen kuolevan, tulevan kannetuksi pois pienessä, valkeassa arkussa. Lääkärit ovat sen sanoneet isälle, tuokin karvatupsuinen, joka muka koetti saada Katinkaa nauramaan typerille niiauksilleen.

Katinkan mielestä on jotain perin uutta, että isä noin häntä rakastaa. Hän ikäänkuin vaistoaa, ettei tämä tuokio ikinä kertaudu, milloinkaan eivät isä ja hän yhdy näin lähelle toisiaan. Heidän välillään voi tulla monta hellää hetkeä, mutta ei koskaan mitään tämänkaltaista enää.

Kiihkeä kapina herää vähäisessä, kuumeen vaarallisesti heikontamassa sydämessä. Varmuus, selkeä kuin päivä, että elämä oli oleva hänen, ihmeellinen, kirjava elämä, joka karkeloi kuin päiväperhoset. Kaikki, mitä vielä oli voimaa jäljellä taudin näivettämässä ruumiissa, nousi kapinaan kuoleman ajatusta vastaan. Ja Katinkan silmät kestivät rävähtämättä isän katseen.

Hänen täytyi puhua. Hänen täytyi saada sanotuksi se isälle.

Heikolla äänellä, mutta sitä vakuuttavammalla varmuudella Katinka sanoi yhä oven suussa viivyskelevälle isälleen:

"Ne sanoivat, että minä kuolen, isä, — mutta kyllä näet, minä jään eloon!"

Katinka oli oikeassa, hän jäi eloon. Hän saattoi häpeään kaikki kolme lääkäriä, kyömynenän, karvatupsuisen ja kaljun, koko lääketieteen. Elämän itu oli hänessä erinomaisen sitkeähenkistä laatua. Eräänä päivänä oli kyömynenän todettava, että taudissa ei ollutkaan tapahtunut kauan odotettu ja ennustettu krisis, vaan paljoa lauhkeammalta kuulostava lysis, joka tosin oli harvinaisempi tapaus. Hän sanoi sen kannoillaan pyörähdellen, oli ikäänkuin hieman arvoa alentavaa tunnustaa erehtyneensä. Mutta Katinkan taudille antoi tämä viimeinen, ennen kuulematon sana erikoisen juhlallisen ja tärkeän ilmeen. Lääketieteen mukaan hänen olisi ollut kuoltava, mutta hänellepä tapahtuikin lysis!

Katinka alkoi toipua, usva, joka viikkokausia oli eroittanut hänet esineistä ja ihmisistä, hälveni, äänet, sanat ulottuivat uudelleen hänen kuuluvilleen. Hän ikäänkuin syntyi vielä kerran, toistamiseen näkyväiseen maailmaan.

Ompelija-Iida tuli häntä tervehtimään koneen äärestä, jossa hän neuloi valkoisia leninkejä Katinkalle kesäksi. Katinka aikoi ojentaa hänelle kätensä. Mutta suureksi ihmeekseen hän näki kätensä lepäävän peitteellä kuten vieraan, hänelle kuulumattoman esineen; se ei ottanut noustakseen! Hän oli antavinaan sille käskyn toisensa jäljestä, mutta käsi ei totellut, vaan pysyi itsepäisesti peitteellä, — niin heikoksi hän oli käynyt!

Mutta nyt hän sensijaan parani. Marraskesi irtautui pitkin hänen ruumistaan, ohuina, valkeina hilseinä, hän ajoi nahkaa, kuten keväällä käärmeet! Hiuksetkin lähtivät. Hän uudistui perinpohjin. Uusi, hieno iho peitti hänen ruumiinsa, hän opetteli uudelleen kävelemään, kuten vuoden vanhat lapset. Hänen pieni, laiha ruumiinsa oli täpösen täynnä uudistavia, parantavia voimia.

Eräänä päivänä oli huoneissa kaikkialla kurkkua kutkuttava, ellottava tulikiven ja karbolin haju. Se ennusti jo täydellistä parantumista, veljien kotiinpaluuta ja elämän ennalleen asettumista.

9.

Niin tuli vihdoin talven jälkeen kesä. Kesän odotus alkoi räystäitten tippuessa ja taivaan avartuessa korkeaksi ja kuulaaksi. Se alkoi oikeastaan, kuten sanottu, heti joulun mentyä, mutta pääsiäisenä se jo säteili vastaan jokaisesta vesilampareesta ja ruskeasta pälvestä.

Hovi ja kesä sensijaan olivat Katinkalle eroittamattomasti yhtä. Hovi oli jotain ikuisesti olevaa, muodoissaan muuttumatonta, jotain, mikä aina oli ollut ja aina oli oleva. Kaupunkiasunnot vaihtelivat, itse kaupunkikin muutti ulkoasuaan, sen kivisolut lisääntyivät, se ahmi metsää, vainioita, kallioita. Se oli nyt jo Katinkankin muistiin mahtuvana aikana niellyt monta Ananias Blomin talon tapaista pikkutaloa. Se oli toinen huomenna kuin tänään ja ylihuomenna toinen kuin huomenna.

Hovi sensijaan oli aina paikoillaan. Niitten kahdeksan, yhdeksän maanvuoden kuluessa, mitkä yhteensä muodostivat Katinkan tähänastisen elämän, ei Hovissa ollut tapahtunut mitään mainittavampaa muutosta. Elämä oli siellä ikäänkuin saavuttanut eräänlaisen tasapainon ja täydellisyyden asteen; se lepäsi itsessään kuten ympyrä. Olisi ollut rikos toivoa siihen jotain muutosta; sen kauneus oli juuri tässä liikkumattomuudessa.

Kesti kauan aikaa, ennenkuin Katinka edes pystyi käsittämään, että Hovi kaikesta huolimatta kuitenkin oli samojen luonnonlakien alainen kuin muutkin kohdat näillä raukoilla maapallon rajoilla, että sielläkin tuli syksy ja talvi, puitten, kukkien varjokuolema. Hän pysyi itsepintaisesti uskossaan, että Hovi kuului lämpimiin maihin, joissa ei milloinkaan ollut talvea. Hovi oli ikuisen kesän maa, kuten olivat länsiafrikkalaiset saaret, kuten oli Honolulu!

Ja kun Hovin salaisuus lopulta hänelle oli selvinnyt, oli lohdullista ajatella, että kesässä kuitenkin oli sata ja yksi päivää. Niinkuin saduissa oli tuhat ja yksi yötä, niin oli Hovin kesässä sata ja yksi päivää.

Varhaisimmat muistot Hovista olivat vain samanlaisia välähdyksiä kuin kaupunkiasunnonkin ensimmäiset tajunnat, Katinkan ja hänen peilikuvajaisensa kohtaus tai kiusaus kukkaruukun edessä. Mutta sittenkin olisi niitä ollut tuiki mahdotonta sekoittaa noihin toisiin, talvituntoihin. Ne olivat kaikki tyyni vihreitä ja lämpimiä.

On ajettu lähimmästä kaupungista Fataburin vanhoilla umpivaunuilla, joita vetää kolme hevosta, Kuski-Heikin huojuessa arvaamattomassa korkeudessa hevosten häntäin ja selkien yläpuolella. Nämä vaunut ovat käytännössä vain kun lapsia tuodaan. On kuin pikkuisessa, liikkuvassa huoneessa, kun silmänsä ummistaa, on kuin vaunut yht'äkkiä kohoaisivat ilmaan ja jatkaisivat matkaansa näkymättömiä raiteita pitkin. Mielessä väikkyy jokin keveän-raukea tunto, — viheriän ja lämpimän odotus.

Kuski-Heikin piiska paukahtelee kuin leikkipyssyä laukaisten sattuessaan lihavan ja laiskan Vasjkan selkään. Hänen naamansa punoittaa kuten ympyriäiset hollantilaisjuustot.

Katinka mahtuu pitkin pituuttaan patjoille. On niin umpinaista ja turvallista, hajuaa nahalle ja heinille. Pyrkii mieluisasti unettamaan. Mutta yht'äkkiä Anni sanoo: "Itkevä Kallio".

Katinka ryntää ikkunaan, kahden puolen tietä on kaistale paljasta, märkää kalliota, joka hetkeksi tulee näkyviin harmaitten ja punertavain sammalten alta.

Se on Itkevä Kallio, joka ei kuivu kesän paahteessakaan, koska sen täytyy aina itkeä. Itkevällä Kalliolla on kerran tapahtunut jotain kauheata, rikos, murha, mutta siitä on pitkät ajat, kukaan ei tiedä sitä enää tarkalleen. Vain kallio muistaa sen, se itkee, ouruaa vettä, ikäänkuin sen pitäisi pestä kyyneleillään ihmisten pillat.

Vaunut vierivät pitkin itäsuomalaista maantietä, Fataburin korkeat umpivaunut. On keltaisten kukkien aika, niityillä kukkivat leiniköt ja pientareilla voikukat, ojissa rentukat. Anni sanoo yksitoikkoisesti: "Suur' Merjok' — Pien' Merjok' — …" Silmät käyvät raukeiksi ohi kulisevasta keltaisesta kullasta…

Yht'äkkiä Anni alkaa herätellä Katinkaa:

"Havassutko, senkin unkeko — Jo tullaan…"

Revonkiven laakea kalliolaatta vilahtaa Katinkan unenpöpperöisten silmien ohitse, senjälkeen tie tekee Vainikan haarassa käänteen, tulvii vastaan jokin tuttu tuoksu, — kievari, paja, riihi, vaahterakuja nelistävät ohi, — Kuninkaan pihamaa.

Hovi! Kaikki lapsuuden riemut ja autuudet mahtuvat rinnan tähän sanaan.

Siinä se on, kellahtavana, avosylisenä, leveäin, ystävällisten portaitten yletessä kuutta valkoista pylvästä kohden. Se ilme on juhlallisen rauhallinen, kuten aina; muodot puhtaat, pidätetyt, selkeässä suuripiirteisyydessään. Leikkitykit ovat ojossa, mutta portaat ja pylväät kutsuvat.

Katinka tuntee poskellaan Grosspapan kutittavan parran ja niskassaan Mummulin suutelot. Hänen täytyy kiireesti vakuuttautua siitä, että kaikki tuoksut ovat paikoillaan, että kellariholvi tulee homeelle ja happamalle viinille, Grosspapa havannalle ja puisto ihanalle, kuumalle sekoitukselle havu- ja lehtipuista, kukista, vedestä ja liejusta, mudasta ja muurahaisista.

Sata ja yksi päivää! Se on iäisyys. Se on kaksituhatta neljäsataa kaksikymmentäneljä tuntia, sataneljäkymmentäviisi tuhatta kolmesataaneljäkymmentä minuuttia ja kahdeksan miljoonaa seitsemänsataa kaksikymmentäkuusi tuhatta neljäsataa olemisen onnesta väräjävää sekuntia — uudenuutukaisella rihvelitaululla laskettuna! Se on jotain päättymätöntä, iät kaiket kestävää. Voi huoleti panna maata ensimmäisenä iltana Hovissa. Huomenna on vielä sata päivää jäljellä!

Kevyt kesäinen yö liukuu ohi kuin varjo. Valkenee päivä, yksi Hovin kesän sadasta ja yhdestä. Katinka herää ristikkovuoteessaan ja potkii yltään siniruskearaitaisen peitteen. Hän on myöhästynyt, aamukuoro on jo alkanut. Paja, pyykkiranta, tarha, väentupa, puisto, kaikki lähettävät tutut äänensä.

Katinka seisoo paitasillaan puutarhanpuoleisen ikkunan edessä. On kuin nuo äänet laulaisivat hereille päivän. Kaikki laulaa, myöskin mykkyys.

Alaverannalla isä puhaltaa vaskitorveen metsästysmarssia. Ja Katinka seisoo, pitkä, rabelainen kaula ojossa, kuunnellen, hän kuin kiirii tuon äänen mukana, joka tunkeutuu vaskitorven kiemuroista, kiirii vesille, yli kaislikon, ulos salmista, ulapalle saakka…

Tänään on taas oleva seitsemän iloa. Viikossa on seitsemän päivää, maailmassa seitsemän ihmettä, ja Katinka Rabella pitää olla joka päivä seitsemän iloa!

Ne olivat hänen osuutensa, hän vaatisi ne auringolta, maalta ja ihmisiltä!

10.

On hyvin helteinen päivä. Yläkerran asfalttiparveke polttaa jalkaa kuin tuli, Kataja- ja Koprasaaret kelluvat koitteesta alkaen korkealla kuin hopealiuoksessa.

Lyönnilleen kello kymmenen lähtee Mummuli liikkeelle Hovin kylkirakennuksesta, olisi voinut virittää kellonsa sen mukaan. Hän on jo täysissä pukeissa, musta pitsiviitta harteilla, korvakiharat järjestyksessä, askeleet lyhyet, sipsuttavat.