KIRSTI

Sielunkuvaus

Kirj.

AINO KALLAS

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1902.

EDELLINEN OSA

1.

Kirstillä oli äidistään kaksi eri kuvaa, toinen, joka vastasi nykyisyyttä ja todellisuutta, ja toinen hämärämpi, joka lapsuuden aikaisimpiin aikoihin liittyi. Siltä ajalta hänelle oli jäänyt mieleen monta pientä tapausta, joita myöhemmin omituisella hellyydellä muisteli, mutta tuskin uskoi tosiksi. Kerrankin isää kotiin odottaessa oli äiti pannut heidät kaikki lapset piiloon, minkä mihinkin, — nuorempi pikkusiskoista oli silloin vielä niin pieni, että mahtui ison vaatekorin kannen alle, — ja itse hän piiloutui Kirstin kanssa kaapin taakse. Isä kulki huoneesta huoneeseen heitä hakien ja ääneensä ihmetellen. Kirstistä se kaikki oli sanomattoman hauskaa, ja kun äiti puristi käsivarresta ja käski olla ihan hiljaa, koitti hän pidättää nauruaan, niinkauan kuin taisi, kasvot tulipunaisina ponnistuksesta. Mutta yhtäkkiä se kuitenkin tyrskähti kuuluville, ja silloin isä heidät löysi. Hän oli yhtä iloinen kuin he kaikki muutkin, pyöritti äitiä ympäri lattiaa, kutsuen häntä pieneksi, vallattomaksi tytökseen ja lapsia karkulaisikseen. Ja sitten suuteli heitä jokaista erikseen.

Iltasin äiti aina hiipi lastenkamariin valkoisessa yöpuvussa ja hiukset pitkässä palmikossa, — hän oli silloin aivan nuoren tytön näköinen. Vuoteen laidalle istahti ja rukoili pienen, tutun rukouksen, melkein aina saman. Joskus hän rukoili muutakin, mutta silloin Kirsti ei tahtonut nukkua, vaan pyysi ja pyysi, kunnes sai oman rukouksensa. Sitten äiti veti peiton heidän ylitseen, — ja puhalsi kuumaa hengitystä niskaan, "että tulisi lämmin".

Isän oli tapana sanoa äitiä neljänneksi lapsekseen ja iloisella tuulella ollessaan kantaa häntä pitkin huoneita. Silloin oli äiti muka pelkäävinään ja hyyristyi isän kaulaan kiinni. Kirstiä nauratti, ja hän juoksi jäljessä; hänestä äiti pelkäsi turhia, isähän oli niin voimakas, että hyvin olisi jaksanut kantaa sekä hänet että äidin.

Myöhemmin hän tätä aikaa ajatellessaan ymmärsi, kuinka isä oli ollut se keskipiste, jonka ympäri äidin kaikki ajatukset pyörivät. Isälle iloksi olivat tarkoitetut kaikki hänen pienet päähänpistonsa, huolenpitonsa ja keksintönsä. Äiti oli ollut niitä naisluonteita, joitten suurin sulo on lapsellisuudessa, minkä he vuosikausia säilyttävät. Kevyttä, taipuvaa, pehmeää lapsenmieltä, joka ei näy koskaan aikovan vakaantua eikä vanheta. Aina se löytää syytä iloiseen nauruun, aina se on täynnä oikkuja ja mielitekoja ja samalla loppumatonta uhrautumisen halua. Ajatella äitiä ilman isää, — se olisi ollut mahdotonta.

Kirstin ollessa kaksitoista vuotta, isä kuoli äkkiä halvaukseen. Pikkusiskot olivat molemmat silloin hyvin pikkuisia ja ymmärtämättömiä; hautajaispäivänäkään eivät tienneet parempaa kuin leikitellä mustareunaisilla konvehtipapereilla ja juosta nauraen vierasten jaloissa.

Äiti ei senjälkeen enään oikein tullut entiselleen. Kirsti muisti hänet myöhemmiltä ajoilta ja kasvinvuosiltaan aina hiukan heikkona, aina surullisena ja kuin väsyneenä. Ikäänkuin äiti aina olisi elänyt jossain kaukaisessa menneisyydessä ja katsellut nykyisyyttä ainoastaan sen läpi.

Kirstin elämään oli isän ennenaikainen kuolema muodostanut jonkinlaisen rajapyykin. Hän oli sattumalta ensimäisenä juossut siihen huoneeseen, missä isä työpöytänsä ääreen kaatuneena makasi, ja se oli yksityiskohtia myöten syöpynyt hänen herkkään lapsensieluunsa. Mutta hän ei puhunut siitä koskaan eikä kertonut siitä kellekään. Isän kuoleman jälkeisinä aikoina tuli taloon usein vanhoja tätejä, kaukaisia sukulaisia ja muita tuttavia äitiä muka lohduttamaan. Kirsti oli harmissaan tädeille, jotka hänen mielestään vaan kiusasivat äitiä. He pakoittivat äidin aina kertomaan asian alusta alkaen, vaikka muutenkin kaiken hyvin tunsivat ja tiesivät. Ja sitten he panivat päänsä niin suututtavasti kallelleen ja huokasivat ja hytkyttelivät itseään. Kirsti oli varma siitä, että heistä oli melkein hauska kuunnella.

Tädit ottivat tavallisesti Kirstinkin syliinsä, hyväilivät ja suutelivat häntä ja kysyivät, eikö hänellä ollut kovin, kovin ikävä isää? Tiesikö hän, että isä nyt oli taivaassa? Silloin Kirsti punastui tulipunaiseksi ja alkoi väännellä ja käännellä itseään sylissä, kunnes pääsi pois. Mutta jos tädit eivät vielä sittenkään häntä päästäneet, vaan yhä tinkasivat, oliko hänen ikävä, vastasi hän lyhyesti: "Ei!" ja livahti toiseen huoneeseen. Sattui vielä parahiksi näkemään, kuinka tädit pyörittelivät päätään ja hapanmakealla hymyllä sanoivat äidille: "Lapset ovat sentään onnellisia, — eivät muista eivätkä ymmärrä mitään, — ne pikku enkelit!"

Mutta Kirsti tiesi, että tädit sydämessään pitivät häntä häijynä ja huonosti kasvatettuna. Ja hän piiloutui johonkin nurkkaan, tavallisesti suuren vaatekaapin taakse, joka oli hänen mielipaikkansa ja itki siellä vähän aikaa. Hän muisti kaikki liiankin hyvin, ja yksin ollen monesti sitä ajatteli. Se oli jotain, mikä oli peloittanut ja säikäyttänyt häntä sydänjuuria myöten ja ryöstänyt häneltä varhain lapsen mielen ja lapsen ajatukset. Ja kylvänyt sijalle omituisen pelon elämän lyhyydestä, joka ei antanut hänelle aikaa olla lapsena eikä leikkiä kuten muut.

Kaikenlaista hän pelkäsi. Makasi iltakaudet ja vapisi vuoteessaan. Yhteen aikaan kiersivät hänen ajatuksensa alituisesti suurissa nälkävuosissa. Jos ne vieläkin kerran tulisivat — — — Ja heidänkin täytyisi syödä pettua, — samanlaista, mitä isällä oli ollut palanen säilyssä kaapissaan, — mustaa, murenevaa leipää, joka karisi oljen hilpeitä… Hän kammosi kaikkia kärsimyksiä, varsinkin ruumiillisia ja kuitenkin kiusasi itseään niitä ajattelemalla.

Yhteen aikaan oli hänellä todelliset sieluntuskat tutkiessaan itseään, olisiko hän uskon vainojen aikana rohjennut uskonsa tunnustaa. Hän luki kaikista kauheista kidutuksista, polttavista raudoista ja piikkituoleista tuskallisella värinällä, ikäänkuin olisi tuntenut ne omassa ruumiissaan. Ja rukoili pitkät ajat polvilla vuoteessaan, — äidin jo nukkuessa, — että Jumala vahvistaisi häntä iloiseen tunnustukseen, jos se olisi tarpeellista.

Myöhemmin, vähän vanhempana, häntä alettiin sanoa isänsä näköiseksi ja kaltaiseksi. Hän punastui ilosta ja ylpeydestä sitä kuullessaan. Mutta kun hänen vallaton ja kesytön luonteensa alkoi puhjeta esille, sai hän yhtä usein kuulla: Olisipa isäsi vaan elänyt…! Olisi kyllä opettanut! Silloin hän puri huultaan uhkamielisenä ja ajatteli, että oli hyvä, kun isä jo oli kuollut. Heitä olisi ollut kova kovaa vastaan. Isä olisi häntä kurittanut ja masentanut ja pakoittanut tekemään oman tahtonsa mukaan.

Hän oli noin seitsemäntoista vuotias, ja äskettäin lopettanut koulun, kun sairastui kovaan kuumetautiin. Hyvin sairas hän oli, niin että kauan aikaa häilyi elämän ja kuoleman rajamailla. Ja kun hän vihdoin alkoi parantua, se kävi niin hitaasti, ettei ensin uskottukaan hänen todella tulevan terveeksi jälleen. Päivistä ja viikoista ei edistystä paljon ollenkaan havainnut, ainoastaan vertailemalla kuukausia toisiinsa huomasi hänen hitaasti tervehtyvän.

Hän oli hyvin hiljainen tänä paranemisaikanaan. Hän ei saanut eikä voinut tehdä mitään työtä, ja istui sentähden paljon yhdessä kohden ja ajatteli. Sillä lailla hän vähitellen melkein tottui pois työstä ja unohtui haaveksimaan ja miettimään. Kun joku hänet siitä äkkiä herätti, säpsähti hän ylös ja hajamielisesti hymyillen vastasi: "Ah, minä vain ajattelin!"

Hän oli ruvennut näkemään paljon unia öisin, ja päivillä niitä mielessään kertaili ja selitteli. Ne olivat kuin toinen maailma, joka päivin oli piilossa ja kadoksissa, mutta yöllä saapui hänen luokseen. Joskus ne olivat synkkiä ja peloittavia, niin että noustuaankin vielä kauan kulki kuin muodottoman, ahdistavan painon alla, pääsemättä sen vaikutuksesta. Leijailivat hänen ympärillään suurina, raskassiipisinä lintuina, jotka laskeutuivat yhä alemmaksi ja alemmaksi, yhä taajemmissa joukoissa, kunnes vihdoin peittivät hänen päänsä ja rintansa ja kätensä suurilla siivillään. Hän makasi niitten lämpimässä syleilyssä, joka puoleksi oli tukahuttaa hänet… Joskus ne olivat kauniita ja keveitä, niin että tuntui, kuin olisivat ne kantaneet häntä läpikuultavassa, korkeassa ilmassa.

Näinä aikoina alkoi Kirsti paljon ajatella isää, ja hänelle tuli yhtäkkiä häntä ikävä. Yhtäkkiä hän käsitti, mitä oli kadottanut. Särmät ja kulmikkaisuudet hänen luonteessaan alkoivat häntä vaivata ja hän tunsi tarvetta alistua, totella, kumartua. Eräänä iltana hän löysi itsensä katselemasta isän valokuvaa ja vertailemasta sitä siihen himmeään muistoon, mikä hänellä todellisuudesta oli. Ja hän alkoi kutoa uutta kuvaa itselleen, aivan niinkuin rikkinäistä gobeliinia ommellaan yhteen. Hän pani kokoon kaikki, mitä pitkin kasvinaikaansa isästä oli kuullut, sanan sieltä, toisen täältä, milloin jonkun tapauksen, milloin sattuvan luonnepiirteen, milloin lentävän sanan, — ja yhdisti niitä kokonaisuudeksi kuin mosaikkia. Hän haki esiin vanhoja, kellastuneita kirjeitä ja katkonaisia päiväkirjan otteita, mitä isältä oli jäänyt. Sitten hän alkoi lukea hänen painetuita kirjoituksiaan, tutkien niitä rivi riviltä.

Ja rivien välistä isän kuva alkoi kohota hänelle selvänä. Isä oli ollut itse voima, suuripiirteinen luonne, ankara ja hellä yhtaikaa. Hän olisi ollut se oikea Kirstiä kasvattamaan. Hän olisi murtanut hänen vastarintansa, hionut, sulattanut, muodostanut hänet, ilman että siihen olisi tauteja tarvittu. Se olisi käynyt niin helposti ja itsestään, että sitä tuskin olisi huomannutkaan. Ja jos joskus sen voiman edessä olisi vavissutkin, ja niskan olisi ollut vaikea notkistua, niin olisi toisena hetkenä kiitollisuudella suudellut kurittavaa kättä. Heillä, hänellä ja isällä, — oli niin monta vivahdusta yhteistä. Isän ei olisi tarvinnut muuta kuin vedota itseensä, osatakseen Kirstiä oikealla tavoin kohdella. Hän olisi osannut aina ytimeen.

Paljon, muitakin ajatuksia alkoi Kirstissä liikkua näinä aikoina ja vielä sittenkin, kun jo oli täysin tervehtynyt. Hän kulki aina epämääräisessä, kuumeentapaisessa odotuksessa, josta ei tiennyt, mihin se kohdistui. Joka päivältä, mikä alkoi, hän kysyi, mitä se oli tuova mukanaan, ja kun se oli huvennut iltaan saakka yhtä yksitoikkoisena kuin edellinen, pani hän toivonsa seuraavaan. "Minulla on aikaa odottaa", hän sanoi, — "ja kerran se tulee!" Mutta mitä hän odotti, se ei ollut hänelle itselleenkään selvää. Toisinaan ajatteli odottavansa ulkonaisia muutoksia ja suuria tapauksia, jotka kääntäisivät ylösalaisin olosuhteet. Mutta yhtä mahdollista oli, että odotti jotain kehittyvän omassa itsessään. Se oli paljon luultavampaa. Siellä oli hänen sielussaan jotain syvää ja liikkumatonta kuin pohjavesi. Ehkä se alkaisi joskus kohota ja lainehtia, ja kuka tietää, mitä se silloin nostaisi esiin. Sieltä syvyydestä kuului joskus kuin huutoa, ääni, joka vaati ja rukoili saada elää. Joka tahtoi jokaiselta hetkeltä sisällystä ja jokaiselta päivältä jotain uutta.

Sillä kaikki, mihin hän ryhtyi ja mitä teki, oli ainoastaan väliaikaista, — ajanhukkaa vain ja ajan tappamista.

"Minä voisin myös olla jotain maailmassa", hän usein mietti, — "mutta en sillä, mitä teen ja saan aikaan, vaan sillä, mitä olen. Omalla olennollani voisin olla jotain. Jos joku tahtoisi minun ajatukseni omikseen, — niin antaisin ne hänelle. Niin paljon niitä tulisi, ettei tietäisi, mihin panna. Kun vaan joku kuuntelisi, voisin istua kertomassa vaikka kuinka monta iltaa. Minulla on koko sielu täynnä ajatuksia, mutta niissä ei ole mitään eloa, niinkauan kuin ei kukaan ole niitä kuullut. Kauniita kiviä ne ovat, joista ei lähde valoa, koska niillä ei ole sitä itsessään. Suuren auringon ne tarvitsisivat, jota voisivat heijastaa."

Kirsti oli parina viime vuonna ulkonaisesti kehittynyt naiseksi, saanut ryhtiä hoikkaan vartaloon ja sulavuutta liikkeihin. Hänellä oli pehmeäpiirteiset kasvot, joitten heleä iho nopeasti vaihteli väriä. Silmät olivat kirkkaan siniset ja hyvin mustakulmaiset, ja ilme niissä levoton ja vilkas, eikä vielä vakaantunut. Toisinaan, varsinkin yksin ollessa, olivat ne täynnä kysymystä, joka suuntautui kaikkeen eikä kehenkään, joka rukoili ja kerjäsi vastausta. Eninten oli luonnetta suun ympärillä; se oli pieni ja kaunismuotoinen, herkkä ilmeeltään ja vetäytyi helposti nauruun. Huulten hiukan avautuessa oli sen piirteissä koko joukko intohimoa ja itse-unhoitusta, — paljon mahdollisuuksia täyden elämän sekä riemuihin että kärsimyksiin. Tiukkaan suljettuna osoitti se voimaa ja varhaista kehitystä, joka soti kasvojen taipuvan ylä-osan ilmettä vastaan.

Heidän oli ollut tapana kesäisin asua merisaaristossa, kaukana ulkokareilla, joissa tuuli taivutti käppyrään männyt ja tunki ruohon kallionkoloihin kasvamaan. Se ilmasto ei oikein enään sopinut äidille, arveli lääkäri. Hän ei kestänyt meren voimakkaan kosteata ilmaa, — sisämaan leutoa, tuuletonta lämpöä ja havumetsän tuoksua piti hänen saada hengittää. Niin tulivat he eräänä kesänä lähteneeksi Leppäniemeen, jo varhain, kesäkuun ensi päivinä. Kirsti oli silloin juuri täyttänyt kaksikymmentä vuotta.

2.

Leppäniemi on niitä Järventaustan syrjäisiä maita, jotka ovat jääneet oheen suuremmista kulkuväylistä. Kyläntie, joka kiertelee pitkin asumattomia rantoja, on kivinen ja epätasainen, ja sitä ajetaan harvoin. Järvi taas ei yhdistä muuhun maailmaan, vaan eroittaa. Harvoin sillä soutajan näkee; toisinaan työstä kotiutuvan miehen, joka illan suussa viilettää ruuhellaan pitkin tyyntyvää selkää, laulaen tahi pikemmin huutaen yksitoikkoista kansansäveltä, jolla ei ole sointua, ei alkua, ei loppua. Rannalla kasvavat hongat jo pilviä pitelevät, mutta vielä ei ole niitä tukkipuiksi katsottu eikä juurelle kirvestä laskettu.

Kirsti on painanut kiinni puutarhan portin ja lähtenyt rantapolulle. Kukkivien omenapuitten lemu seuraa häntä; ne ojentelevat oksiaan yli säleikkö-aidan, ja ilma on täynnä pieniä tuoksu-aaltoja, joita joka tuulahdus työntää eteenpäin. "Kuin tanssiaispukuun puettuja nuoria tyttöjä", — hän ajattelee, — "kaikki valkeissa harsopuvuissa, punaisia nauhasolmekkeita siellä täällä. Hyvin herkkiä ja hyvin arkoja, — värisevät odottaessaan karkelon alkua."

Tie on yksinäinen ja äänetön, kapea metsäpolku. Ei vastaantulijaa, — ei ohikulkijaa.

Hän on tullut kivikkoniemeen, joka pistäytyy hiukan ulommaksi järveen. Se on hänen aamukävelynsä tavallinen päämäärä. Valkoinen suopursu tuoksuu väkevänä rahkasammalten lomissa, ja kivissä näkyy selvät juovat veden entisen korkeuden ajoilta. Hän istahtaa rannalle ja taivuttaa vieressä kasvavan rantalepän oksaa, kunnes se viistää vettä. Vastapäisen niemen takaa välkkyy valkeata hiekkaa, johon päivä paistaa. Se on venevalkama.

Siellä on joka sunnuntai vilkasta elämää, koko järvenperukan väki kun saapuu sinne kirkkoon lähteäkseen. Kaikki pyhätamineissa, miehillä uudet kaulahuivit; tytöillä ja vaimoilla pyhäsilkit päässä ja hameet korkealle käärittyinä, että pääsisi näkyviin häikäisevän valkea, kovaksi tärkätty alushame. Ryhmissä seisovat rannalla, toisiaan odotellen; toisella puolen naiset, toisella miehet, jotka panevat tupakan ajan kuluksi.

Sitten lähdetään; korkealta hietikolta työnnetään veteen pitkät, monihankaiset ja litteäpohjaiset ruuhet, ja kilpasoutu alkaa. Jokainen venekunta koittaa toisensa edelle ennättää, soutajat panevat parastaan hiki otsassa, peränpitäjän käsi on koukistunut melan ympärille kuin rautakahle; hangat rutisevat ja airot kalahtavat. Vesi hyrskyy vaahtona kokassa ja räiskyy helmeillen yli laiteitten.

Venevalkamasta muutaman askeleen päässä pilkoittaa Leppäniemen päärakennus. Ennen se on näkynyt kokonaan järvelle, mutta puisto sen edustalla on vuosien kuluessa taajentunut ja tihentynyt, niin että ainoastaan katto on jäänyt näkyviin. Ja siellä, missä sininen sauhu kevyenä pilvenä nousee metsää myöten, on Suvihuvi, heidän kesä-asuntonsa, joka on kartanosta lohkaistu ja äskettäin rakennettu.

Ei koskaan ennen ole kesä häneen tällä tavoin vaikuttanut. Se on ennen vierinyt hänen ohitseen kauniina kuvasarjana, jota puoliksi välinpitämätönnä on katsellut. Mutta nyt se tunkeutuu lähemmäksi, se on kuin elävä olento, jonka kuuman hengityksen tuntee. Se sykkii ja tykkii hänessä itsessään.

Eikä ole hän koskaan ollut niin lähellä luontoa kuin nyt. Ensiksikin mitä siitä tietää kaupungissa! Kaupunki on vaan luonnon suuri hautaholvi, kivillä katettu. Luonto on siellä kidutettu orja, jolla on rautakahleet käsissä ja jaloissa. Mutta täällä se on alati hymyilevä herra ja valoisa valtias.

Ja mitä lähemmäksi luontoa hän tuntee tulevansa, sitä valtavammaksi kasvaa hänessä tyhjyyden ja kaipauksen tunne. Sillä kaikella, mitä hän ympärillään näkee, on jokin tarkoituksensa; pieninkin solu luonnossa on itse-oikeutetulla paikallaan ja pikkuinen osa suuresta kokonaisuudesta. Hän yksin ei tunne tarkoitustaan, ei tiedä, mihin renkaana liittyä.

Hitaasti hän lähtee samaa tietä takaisin. Niityn kohdalla hän aidan raosta kurkoittaa kätensä ja poimii pari kieloa ryhmästä kiven juurella, jossa ne kasvavat kuin joukko leikkiviä, vallattomia lapsia, toisiinsa kietoutuneina, päät piilossa kuin naurua salatakseen.

Joka päivä hän tekee pitkiä kävelymatkoja, milloin rantoja pitkin, milloin vainioille, joilla ruis vähitellen alkaa kohota hänelle yli pään, ja jossa ruiskukka sinertää laihon lomassa. Hän soutelee lahdet ja poukamat ristiin, rastiin merisaaristolaisveneellä, joka jostain oikusta on eksynyt tänne sisämaahan. Osaisi niissä melkein umpisilminkin, niin hyvin ne tuntee.

Kerran hän yölläkin irroittaa veneensä riippukoivusta, johon se on kytketty, ja päästää keinumaan, antaen mennä menojaan tai pysyä paikallaan, miten sattuu. Harvoin hän on nähnyt mitään niin alakuloista ja yksinäistä, kuin tämä öinen järvi. Se on pitkä ja kapea ja matala-äyräinen, täynnä sinne tänne sirottuneita saaria ja kivikkokareja, jotka estävät sitä missään ulapaksi laajenemasta. Rannat kasvavat harmaata lepikkoa tai harvaa männikköä, ja pohjoisessa sekä idässä rajoittavat näköpiiriä puoleksi metsän peittämät harjut. Ne kuin houkuttelevat puoleensa luvaten laajempia näköaloja, mutta hän tietää hyvin, että jos niille nousisi, ei näkisi enempää kuin tästäkään. Aivan samaa, — ainoastaan toisia järviä ja toisia metsiä.

Yö on heinäkuinen kuutamo-yö, ja kuun juova siirtyy pitkin harjua, edeten männystä toiseen. Hän tulee ajatelleeksi, että tämä järvi mataloituu vuosi vuodelta. Se on tuomittu vähitellen kuolemaan, muuttumaan suoksi. Ensin on siihen ilmestyvä yhä useampia hietasärkkiä ja matalikkoja, kaislikot rannalla tihenevät ja etenevät, matalimmat lahdenpohjukat kuivavat niittymaaksi. Se on kestävä hyvin kauan, ehkä vuosisatoja, mutta niin se kuitenkin kerran on käyvä. Hän on muutaman virstan päässä nähnyt suon, jonka sanotaan olleen entinen järvi. Siellä on taistelu jo loppuun taisteltua. — Ainoastaan syvimmät kohdat, — nuo tuolla saarien välissä, — ne jäävät päilymään suolampina, sitten kun ympäröivien vesien pintaa jo aikoja sitten on peittänyt ruskea rahkasammal.

Hän tulee surulliseksi sitä ajatellessaan. Sehän on taistelu elämästä ja kuolemasta. Hän ei voi käsittää, kuinka järvi voi niin tyynenä levätä, kun sitä sellainen kohtalo odottaa. Sen pitäisi nostaa aaltonsa ja tulvata yli rantojen näyttääkseen voimaansa. Niin hän tekisi. Hän ei voisi kestää sellaista salaista, hiipivää kuolemaa. Hän tahtoi elää, hän.

Sisämaan luonnon suuri surumielisyys tarttuu häneenkin siinä öisiä rantoja soudellessaan. On kuin hänen oma nimetön kaihonsa kuvastuisi järven tummasta syvyydestä. Hän on yksin, yksin, — hänen sielunsa on yksin, ja hän tahtoisi huutaa ääneensä, niin se tunne häntä painaa. Hänen sielunsa on soitin ilman soittajaa, — soitin, jonka kielet värisevät täydessä vireessä valmiina soimaan…

Ei minään kesänä ole yksinäisyys häntä niin painanut kuin nyt. Hän tietää hyvin olevansa ainoa, joka ei oikein viihdy täällä. Pikkutytöt ovat kuin laitumelle lasketut varsat; päiväkausiin ei heitä näekkään, ja kun vihdoin ilmestyvät, ovat he ruskeita ja päivänpolttamia, hiukset heiniä täynnä ja hameet reikiä. Kengät he ovat jo aikoja sitten hyljänneet. Heillä on seuraa yllin kyllin, ovat kaikkien kanssa hyviä ystäviä; paimenpoika laittelee heille putkipillejä, ja piikatyttö opettaa lypsämään ja laulamaan. Joka ilta käyvät tuomassa karjan kotiin, juoksevat paljain jaloin lehmien jäljessä, pitkät, viheriät raipat käsissä.

Äitikin näkyy nauttivan kesästä omalla tavallaan. Päivät pitkät istuu lepotuolissa suuren pihlajan alla, kirja tai käsityö helmassa, muutellen tuoliaan sitä myöten kuin varjot siirtyvät. Mutta muuten hän on kumman hiljainen ja harvapuheinen, aivankuin ei huomaisikaan ympäristöään ja ulkomaailmaa.

Nuoria ei ole likitienoilla yhtäkään. Kirkonkyläläisten sanotaan useinkin tekevän huviretkiä ja pitävän tanssi-iltoja, mutta ei yksikään eksy sieltä tänne salomaan kulmalle. Ei pistä kenenkään päähän tulla täältä seuraa etsimään. Leppäniemessä, lähimmässä naapurissa, asuu ainoastaan vanha, virasta eronnut professori, yhtä vanhan rouvansa kanssa. Kesät, talvet he siellä asuvat.

Kirstiä huvittavat nämä vanhukset, joita hän tuontuostakin käy katsomassa. He ovat niin erilaiset kuin mahdollista, eikä kuitenkaan voi ajatella heitä muuta kuin yhdessä. Vanha professori on täysi maailman mies, vanhanaikuisen kohtelias ja sulava puheissaan; hän on ollut useilla valtiopäivillä ja liikkunut paljon maan korkeimmissa piireissä. Vanha rouva on hänen täysi vastakohtansa, hän on läpi aikojen säilyttänyt tapansa ja mielipiteensä ankarasta, yksinkertaisesta herännäispappilasta kaukana Lapinmaan rajoilla, jossa hän nuoruutensa vietti ja josta silloinen köyhä, tuntematon teologian ylioppilas hänet löysi. Sama suora, musta röijy, ilman pienintäkään koristusta tai laskosta, sama hiljainen, vaatimaton tapa liikkua ja puhella, sama tottumus uutteraan työhön ja nousemaan varhain. Hän ei ollut koskaan voinut täysin mukautua Helsingin elämään eikä niihin vaatimuksiin, jotka se hänellekin asetti. Miehen vaikuttava asema oli painanut häntä, ja se nopeus, jolla tämä omisti uuden seurapiirinsä esiintymis- ja ajatustavat, herätti hänessä sekä salaista ihailua että samalla vieraannutti. Täällä maalla sensijaan hän taas on täysin kotonaan.

Kirstille on vähitellen tullut tavaksi mennä Leppäniemeen postin tultua ja lukea sanomalehteä ääneen vanhalle professorille, jolla on heikot silmät. Ei ole kukaan häntä siihen pyytänyt, mutta kesän kuluessa on siitä muodostunut jo kuin keskinäinen sopimus.

Postipäivät, joita on ainoastaan kaksi viikossa, ovat muuten jonkunlaisia rajapyykkejä tässä maa-elämässä, merkkipäiviä, jotka katkaisevat yksitoikkoisuuden, ja joitten mukaan aika lasketaan. Ja Kirstille ne ovat joka kerta uusi jännitys. Hän hymyilee itselleen sitä ajatellessaan, nimittää sitä lapsimaisuudeksi ja joutavaksi, mutta odottaa niitä kuitenkin.

Kellon lähetessä viittä hän silloin lähtee rannalle, istahtaa äärimäiselle rantakivelle, joka jo puoliksi on vedessä, ja alkaa tuijottaa kirkonkylää kohti. Iltapäivän aurinko paistaa suoraan kirkon torniin, jonka punaiset tiiliseinät ja sinertävän valkoinen sinkkikatto nousevat vihreästä metsästä. Vierimäinen niemi jää synkkään varjoon, se näyttää mustalta ja läpipääsemättömältä.

Ei kuulu airon loisketta, ei ruuhen sorinaa. Kaukaa kantaa tyyni ilma silloin tällöin katkonaisen äänen. Toisella rannalla pestään, ja pesukarttu kalahtaa aika ajoittain tasaisesti. Saarten välissä näkyy musta pilkku, ja Kirstin katse kiintyy odottavana siihen. Mutta se pysyykin paikoillaan ja liikkumatta, se on ainoastaan suuri kivi keskellä salmea. Hän on taas erehtynyt, kuten lukemattomia kertoja ennen.

Ja taas hän kysyy itseltään, mitä oikeastaan odottaa. Tietäähän niin hyvin, mitä on tulossa, tuntee postilaukun sisällyksen jo edeltäkäsin ja voisi ulkoa sen luetella: jokapäiväiset sanomalehdet, vanhalle professorille jokin tieteellinen aikakauskirja ja äidille hengellinen kuukauslehti. Sitten pari kirjettä joltain tyttötuttavalta, joka kertoo kesäisistä huveistaan, siinä kaikki. Ei mitään muuta, ei koskaan mitään sen enempää. Miksi se kuitenkin joka kerta häntä jännittää? Miksi se joka kerta herättää mielikuvan, että nyt taas on hetkeksi silta solmittu suureen maailmaan, ja että sieltä voisi maininki vierähtää näillekin yksinäisille rannoille. Ehkä jokin kirje, jonka sisällys tulisi hänen kohtalokseen, joka yhtäkkiä ratkaisisi. Ehkä, — niin, kuka tietää… Mutta hän ei hämmästyisi, vaikka se, jota odottaa, tulisi ilmestyksenä vettä myöten astuen. Avosylin hän nousisi vastaan…

Kaukana kirkonkylän rantamilla alkaa jotain liikkua. Jotain valkoista nousee ylös, alas, välähtäen auringossa. Se lähenee ja selvenee; hän eroittaa ruuhen ja siinä yksinäisen soutajan. Se on postinkuljettaja. Kirsti tuntee hänen soutonsa jo kaukaa, ei kukaan koko seudulla souda samaten. Se on soutoa ilman vähintäkään peränpitoa ja ohjausta, ruuhi kääntyy suuria mutkia tehden milloin millekin ilman suunnalle, aivan kuin aaltojen ajelemana.

Kirsti on lähtenyt sisään ja keittiön ikkunasta katselee, kuinka postinkuljettaja lähenee ruohoisella pihamaalla. Se on vanha mies, jonka kasvot ahava ja vuodet ovat koviksi ja ryppyisiksi kuivettaneet. Luuta ja nahkaa vaan koko mies. Kesäisinkin käyttää talvilakkireuhkanaa eikä luovu siitä polttavimmassakaan helteessä. Ennen on kierrellyt reppurina ympäri pitäjää ja nytkin vielä talvisin harjoittelee pientä neulakauppaa. Ihmisten pilkkana ja silmätikkuna oli ollut kauan aikaa, kuiskailtiin, ettei hänen päässään ollut kaikki paikallaan. Mutta kun Leppäniemen vanha professori kohotti hänet postinkuljettajakseen, muuttui hänen asemansa yhtäkkiä. Ainakin hänen omasta mielestään. Nyt hän pitää päänsä pystymmässä kulkiessaan ja antaa laskea leikkiä kanssaan siitä heti ärtymättä.

Virassaan hän on uskollinen ja käskyille altis kuin koira, joka ei kysy, miksi sitä käsketään. Ei mikään sää häntä peloita, ei sateet eikä myrskyt, eikä hän mistään hinnasta luovuttaisi kerraksikaan tointansa. Hän pitää itseään tärkeänä henkilönä, jota ilman ei maailma radallaan pysyisi; hän on valtion palveluksessa, on kruunun renki. Vuosikymmenen postia kuljetettuaan sai hän vanhalta professorilta hopeaisen kunniarahan, jonka toiselle puolen on kaiverrettu "uskollisuudesta". Se on hänellä aina pyhäpäivin takin kauluksen kulmassa. Hän tosin ei koskaan mene kirkkoon, mutta sensijaan aina kirkkomäelle.

Saavuttuaan keittiöön, hän hitaasti alkaa avata laukkuaan, jonka itse on hevosnahasta ommellut. Sormittelee kauan sen hihnoja ja solkia, kunnes saa esiin punaisen nyytin; aukoo sen solmut yhtä hitaasti ja huolellisesti ja käärii sitten auki vanhan, kellastuneen sanomalehden.

Kirsti seisoo koko ajan vieressä, ja silmät seuraavat ukon jokaista liikettä. Melkein toivoo, että se kävisi vielä hitaammin, — niinkauan kuin nyytti ei ole avattu, on vielä tilaa toivolle ja mielikuvitukselle. Vanhus on vihdoin saanut esiin postin ja ojentaa sen itsetietoisena ja ylpeänä. Tämä on hänelle vakava ja tärkeä hetki, sen huomaa kaikesta. Ja mitä enemmän kirjeitä ja lähetyksiä on kerääntynyt, sitä enemmän koko hänen naamansa loistaa salaisesta mielihyvästä.

Mutta Kirstin jännitys laukeaa yhtäkkiä, ja välinpitämätönnä hän lähtee pois. Eikä käsitä, miksi tuntee kuin pettymystä, vaikka ei ole oikeastaan mitään toivonutkaan. Ja niin käy kerta kerralta.

Eräänä päivänä Heinäkuun lopulla hän on lähtenyt tavalliselle kävelylleen. Ilma on polttavan kuuma, järvi sumuisen tyyni, taivaalle kohoaa hitaasti tummia, hopeareunaisia pilviä, jotka tulevat ja menevät kuin suuret kangastukset. Rannoilla hedelmöi lämmennyt vesi, sen pintaa peittää kevyt, vihreä kerros, joka ajautuu hiedalle.

Yhtäkkiä putoaa sadepisara, hetken kuluttua toinen; sitten alkaa koko metsä hiljaa rapista, aivan kuin männikkö miljoonat neulasensa karistaisi. Polun pölyinen keltahieta muuttuu kirjavaksi kuin pantterin talja; sitten alkavat mustat täplät tihentyä ja sulaa toisiinsa. Alkaa sataa, — tasaista, siunattua kesäsadetta.

Hän ei pidä kiirettä siinä sateessa astuessaan. Sellainen sade on kuin hyväilyä. Aivan märkä hän on takaisin kääntyessä, ja ohuen kesäpuseron hihat mukautuvat käsivarsien muotoja myöten.

Sivuuttaessaan Leppäniemen, hän näkee pihamaalla polkupyörän, joka on tomuinen ja likainen kuin pitkän ajon jäljeltä. Lasiverannalta kuuluu kova-äänistä keskustelua.

"Joku vieras on varmaan tullut!" hän ajattelee.

Häntä alkaa yhtäkkiä hävettää epäjärjestykseen joutunut pukunsa ja paljaat jalkansa, ja peläten, että joku sattuisi katsomaan ikkunasta, hän kääntyy nopeasti Suvihuvin polulle.

3.

Varhain aamulla hän lähtee noutamaan kukille vettä suurella, vihreällä ruiskukannulla. Rannassa hän näkee miehen, joka paraikaa kiinnittää venettä.

Hän voisi heti sanoa, että mies on vieras seudulla. Sen näkee hänen katseistaan, joilla hän tarkastaa maisemaa edessään, ja siitä, että hän pitkän aikaa voi seista ja yhtäänne tuijottaa. Lahdenpohjukka hietikkoineen vaikuttaa häneen varmaan kuin ensikertalaiseen, joka pystyy käsittämään koko kauneuden. Seuraavilla kerroilla näkee yksityiskohdat, mutta silloin on jo vaikutuksen valtavuus ehtinyt hajaantua.

Hän on vieras, sen näkee siitäkin, ettei hän tiedä oikein, mihin venettään sitoa. Hän ei saa sitä ohjatuksi valmiiseen väylään eikä heti löydä rengasta riippukoivussa. Mutta kuullessaan jonkun tulevan rannalle, hän sen yhdellä vedolla kiskaisee hiedalle ja vierittää suuren kiven vitjojen päälle. Kaiken sen hän tekee nopeasti ja varmasti.

"Eilinen vieras, — tietysti!" vilahtaa Kirstin mielessä. Ja hetkisen tekee hänen mieli kääntyä takaisin tai odottaa aidan luona, kunnes mies on poistunut. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän nytkäyttää niskojaan ja pujahtaa kirkkoruuhten välitse suurelle, litteälle kivelle. Ei katsahdakkaan laituriin päin, mutta näkee kuitenkin, että mies on noussut kumarasta asennostaan ja katselee häntä. Kun hän kyyristyy kannuaan täyttääkseen, syöksähtää veri kasvoihin. Hänen täytyy päästää hihansa auki ja pujottaa käsivartensa esiin kyynäspäähän saakka. Se on nuori, hieno käsivarsi, jossa pieni käsi liittyy sopusuhtaisena ranteeseen. Vähän laiha, ei vielä täysin pyöristynyt, mutta kaunis tyttömäisessä hentoudessaan. Vesi vetäytyy värähteleviksi pisariksi iholle, kannun sukeltaessa yhä syvemmälle.

Noustessaan kiveltä, hän näkee, että mies yhä katselee häntä. Varmaan on katsellut häntä koko ajan. Ja samalla hymyilee, ivallisesti ja ystävällisesti yhdellä kertaa. Katselee Kirstiä, kuin kuuluisi tämä aamumaisemaan yhtä hyvin kuin valkolaiteinen vene tai riippukoivu, joista on lupa nauttia kenen hyvänsä. Hänestä se kai muodostaa kokonaisuudessaan sievän maalaisidyllin. Ja miksei katsoisi, kun kuva miellyttää.

Kirsti on punastunut tulipunaiseksi. Vieraan koko olennossa, hartioitten ryhdistä alkaen, on jotain ylimielistä ja käskevää. Nyt vasta hän näkee, kuinka pitkä vieras on, kun tämä seisoo suorana, vartalo kuvastuen sinervään aamu-ilmaan.

Hänen täytyy oikein voittaa itsensä, ettei joutuisi hämille tuon tarkastavan katseen edessä. Mutta hän suoriutuu siitä kerrassaan mainiosti. Näyttelijä voisi häntä kadehtia. Pois kääntyessä on hänen ryhtinsä yhtä välinpitämätön, kuin olisi hän yksin rannalla. Eikä hän kertaakaan vilkaise taakseen mennessään.

Mutta hän on kuitenkin hetken aikaa hiukan harmissaan. Ei tiedä, mistä se harmi tulee, eikä mihin se kohdistuu. Eikä myöskään tiedä, miksi lopulta sittenkin alkaa tuntua, kuin olisi koko harmi ainoastaan pinnalla värähteleviä pikku-aaltoja, ja kuin niitten alla kulkisi pohjattoman hyvän tuulen virtaus.

On hyvää tuulta ja iloista mieltä, josta ei tiedä, mistä se ilmestyy, ja mikä sen synnyttää. Ei tiedä, onko sitä ilmassa, jota hengittää, vai omassa povessako se syntyy, vai onko se ehkä ainoastaan ruumiillista hyvinvointia. Se on itsetiedotonta iloa. Se on sitä iloa, jota sieluton luonto tuntee kasvaessaan, joka heittää kukkien väreille yhtäkkiä heleämmän hohteen ja panee haavan lehdet salaperäisesti lepattaminaan. Pienten lasten ilossa on myös jotain samantapaista. Se on itsekylläistä iloa, joka ei pyri ulommaksi itseään eikä etsi syitä olemassaoloonsa. Jos rupeisi sen syitä etsimään ja sitä paloittelemaan, olisi se itsekin samalla hävinnyttä.

Niin hyvällä tuulella hän on, että kaikkien täytyy se huomata. Teppo, kartanon lappalaiskoira, joka on tullut toimittamaan ylitarkastusta huvilassa, sen huomaa ja uskaltaa likaisilla käpälillään tahrata hänen hameenhelmansa. Se tietää, että sitä nyt vaan silitetään eikä torjuta pois. Pikkutytöt sen huomaavat ja uskaltavat pyytää häntä mukaan kuiville heinille, viimeisille tänä vuonna. Näkyvät hekin tietävän, ettei hän nyt voi kieltää.

Hän on niin hyvällä tuulella, että todella mukautuu tähän kaikkeen. Hän todella suostuu ajamaan huonoa tietä myöten narisevassa heinäreessä, jonka jalakset vingahtavat kiviin sattuessa ja joka tärisee ja hyppelee joka nykäyksellä. Alentuu kuulemaan pikkutyttöjen selityksiä ja tiedonantoja ja vielä ihmettelemäänkin niitä.

He tietävät todella hämmästyttävän paljon. Kaikki he tietävät, milloinka on parasta alkaa heinänteko ja millaisella ilmalla, mitenkä heinät ovat niitettävät, luo'ottavat ja asetettavat latoon, kuinka viikatetta hiotaan ja kuinka haravan piitä parannetaan. He puhuvat kaikesta suurella asiantuntemuksella. Ja kun ovat epävarmat jostain seikasta, niin nykäisevät renkipoikaa, joka istuu selin heihin ja tuontuostakin vetää nauruun leveää hämäläisnaamaansa.

Kaikki on Kirstistä sanomattoman hauskaa. Ei ole voinut aavistaakaan, että on niin hauskaa kantaa heiniä latoon, suuria sylillisiä kuivia heiniä, joitten korret kutittavat silmiä ja sieraimia ja tarttuvat hiuksiin. Ne tuoksuvat niin, että siihen on tukehtua. Tulee oikein kuuma siitä tuoksusta, aivankuin menisi se päähän. Hän kantaa niin suuria sylintäysiä, että on kupertua taakkoineen ladon kynnyksellä. Heinäväki nauraa hänelle rohkaisevasti ja kehoittavasti, pikkutytöt hyppelevät ihastuksesta, ja hän itse nauraa myös, kasvot märkinä hiestä.

Pikkutytöt ovat täällä häntä paljon viisaampia ja kohtelevat häntä jossain määrin suojelevasta. He ovat löytäneet puisen, punaiseksi maalatun piimäputikon ja kovaa leipää, jota täytyy jykertää ja jyrsiä, ennenkuin siitä suupalankaan saa. Hänen täytyy juoda kirvelevän hapanta piimää ja kehua sitä erinomaiseksi. Sitten hänen täytyy vielä kaataa itselleen kupillinen vihertävää sikurikahvia nokimustasta pannusta. Pikkutytöt tahtovat niin. Tämän he kaikki hyvin tuntevat. Se on heidän valtakuntansa.

Ja kahvia juodessa he alkavat kysyä Kirstiltä, tietääkö hän, että Leppäniemeen on tullut vieraita. Kirsti sanoo nähneensä eilen aidanvierustalla polkupyörän. Että on nähnyt itse vieraankin, siitä ei sano mitään. Silloin pikkutytöt tulevat puheliaiksi ja kertovat, — tänä aamuna he olivat kuulleet kartanon karjakolta itseltään. Vieras on professorin veljenpoika, — vaikka on ottanut suomalaisen nimen, — jokin nuori maisteri, — ja tulisi viipymään muutamia päiviä. Ja iltapäiväksi he olivat kaikki kutsutut Leppäniemeen. Siitä eivät pikkutytöt olleet lainkaan hyvillään. He olivat siinä ijässä, jolloin vaistomaisesti pelätään ja pakoillaan nuoria herroja.

Kirstin tulee yhtäkkiä tukala istua siinä täyteen ahdetun ladon kynnyksellä. Ehkä siksi, että päivä paistaa niin suoraan silmiin. Heinät lemuavat raukaisevasti ja unettavasti ja viikatteen hionta kuuluu tasaisena kuin sirkan siksutus. Pikkutytöt eivät voi käsittää, miksi hän tulee niin totiseksi ja tahtoo lähteä pois. Eikä hän sitä itsekään ymmärrä. Yhtäkkiä vaan alkaa kyllästyttää tämä kaikki.

Siellä istuu äiti pihamaalla hänen ohikulkiessaan. Ja yhtä selittämätönnä, kuten kaikki muutkin tämänpäiväiset tunnelmat, herää hänessä ääretön sääli äitiä kohtaan. Hänen täytyy kumartua ja suudella äitiä, ja hän tekee sen kuin anteeksipyytäen ja tahtoen jotain sovittaa. Mutta äiti katsahtaa kummastuen ylös eikä näy voivan käsittää. Ilmoittaa vaan vähän väsyneesti, ettei suinkaan jaksaisi tulla Leppäniemeen, — Kirsti saisi mennä yksin.

Ja hän lähtee yliskamariin pukeutumaan. Alkaa siellä hyräillä ja laulaa, karkoittaakseen kummallista levottomuutta, joka kasvaa hänessä vasten tahtoaan. Laulaa hajoittaakseen ajatuksiaan. Mutta laulu muodostuu samanlaiseksi kuin mieli-alakin. Mitään ei laula loppuun saakka, vaan katkaisee kesken, sovittaa välille pienen liverryksen ja jatkaa uudessa äänilajissa. Suunnaton varasto hänellä on lauluja, — vallattomia, nopeatahtisia ja pitkäveteisiä, kaikensävyisiä. Hän laulaa ne ilman sanoja tai sovittaa sanat, miten sattuu, — säkeen sieltä, toisen täältä, kaikki sekaisin.

Se levottomuus on vain kuin enne jostakin, mikä tuleva on. Se on vain airut, joka ilmoittaa seurueen lähestymisen. Jos tahtoisi, hän voisi kuin usvan läpi nähdä joukon ajatuksia ja tunteita, jotka ovat tulossa. Mutta hän ei tahdo ajatella. Sen vain tietää, että voisi sekä nauraa että itkeä yhtaikaa. Voisi toisena hetkenä tehdä jotain ihan päinvastaista kuin edellisenä. Voisi kieltää äsken lausumansa sanat ja väittää niitä vääriksi. Hän on joka hetki toinen. Hänen sielunsa on pienissä paloissa, joista jokainen liikkuu ja elää.

Heidän saapuessaan Leppäniemeen, istuvat kaikki jo katetun kahvipöydän ääressä verannalla. Hän kuulee professorin vanhanaikuisen kohteliaalla tavallaan esittävän: "Minulla on ilo tutustuttaa teidät toisiinne, — veljenpoikani, maisteri Airisto, — neiti Berg, nuori esilukijattareni, voisin sanoa." Ylös katsahtaessaan hän kohtaa saman hymyn, joka aamulla häntä oli suututtanut. Se näyttää kuuluvan noihin kasvoihin.

Hän istahtaa toiselle puolen pöytää suuren kukkalaitteen suojaan, joka varjoaa häntä kuin kilpi. Mutta siinä istuessa se kaikki hänessä alkaa.

On ihmisiä, jotka vaan vilahdukseltakin nähdessä tuntuvat tutuilta. Näkee heidät väentungoksessa, ja kun he ovat kadonneet ohitse, tekisi mieli juosta heidän jälkeensä ja kysyä, keitä he ovat. Eikä kuitenkaan osaa selittää, mikä heissä niin tutusti vaikuttaa. Se voi olla ainoastaan jossain pienessä liikkeessä, tavassa kohottaa olkapäitään tai käden puristuksessa, se voi olla satunnaisessa katseessa tai ilmeessä, joka kasvojen yli värähtää. Taikka sitten kokonaisuusvaikutus pakoittaa ajattelemaan, missä on sen ennen nähnyt, — puhetapa, koko olento, ryhti, — kaikki kuin varhemmin nähtyä.

Hän katselee vierasta koko ajan tämän keskustellessa professorin kanssa. Mutta itse kasvojen piirteissä ei ole mitään, mikä muistuttaisi ketään tuttua. Eivätkä ne kuitenkaan ole millään lailla omituiset, pikemmin voisi niitä sanoa tavallisiksi, ehkä epäkauniiksikin. Ainoastaan ilme niissä on omaa, jotain, mikä on erityistä juuri noille kasvoille. Niitten kulmikkaissa, jyrkissä piirteissä on jotain voimakasta ja suoraa. — Eikä ainoastaan kasvoissa, — samaa voimaa on koko olennossa, pienimmässäkin liikahduksessa ja kaikissa asennoissa, — tervettä jänterevoimaa ja sitten tahdonvoimaa, joka ikäänkuin on ottanut voiton edellisestä ja sitä hallitsee. Rajoissa pysytettyä, aikaisin taivutettua voimaa, joka ei ole tuhlautunut eikä hajautunut, vaan kasvanut korkoa korolle kuin säästetty pää-oma.

Ja hänen huomionsa kääntyy vieraan silmiin. Ne ovat ensi katsannolta kylmän harmaat, mutta jo toisena hetkenä sinertävät, ja kun luomet laskeutuvat alemmaksi, saavat ne omituisen, syvänsinisen vivahduksen. Valkuainen on hyvin vahva väriltään ja välähtelee.

Kuitenkin on se juuri tuo selväpiirteinen ja erikoinen ilme vieraan kasvoissa, joka hänestä tutulta tuntuu. On vaan mahdoton muistaa, ketä se mieleen johdattaa. Ikäänkuin jotain henkilöä, joka on ollut häntä lähellä. Ennenkin hän on tuntenut tuon saman luonteen painon.

Vasta kun vieras nousee ja hänen ohitseen verannan poikki kulkee, se hänelle yhtäkkiä selviää. Siinähän on jotain isästä, — niin, juuri isästä! Hän tulee niin iloiseksi keksinnöstään, että se häntä itseäänkin ihmetyttää. Hän voisi mennä tuon vieraan luo, puristaa hänen kättään ja kiittää häntä. Yhtäkkiä on kevyt hengittää ja helppo olla.

Hän alkaa kuunnella keskustelua, joka liikkuu valtiollisella alalla ja päivän kysymyksissä. Suurempia vastakohtia ei voisi ajatellakkaan kuin vanha professori ja hänen veljenpoikansa.

Professori lausuu mietteensä varovasti ja silitellysti, pieniin, säännöllisiin pykäliin jaettuina: ensiksi, toiseksi, — ja sitten lopuksi. Ei koskaan jyrkkää sanaa, ei kallistumista puolelle eikä toiselle. Kaikki mielipiteet hyvin seulottuja ja läpimietittyjä. Koristelee ja pyöristelee mielellään lauseitaan, puhuu pitkältä ja perinpohjaisesti, kuin valtiopäivillä seisoisi ja säätyjä tärkeästä asiasta vakuuttaa tahtoisi. Koko hänen puheensa muistuttaa vanhanaikuista, siroa menuettia, jossa sievästi sivuutetaan ja sulavasti käännähdetään.

Airisto sensijaan iskee johonkin yksityiseen sanaan ja kehittää siitä kokonaisen uuden suunnitelman. Suunnatessaan yhdellä käänteellä keskustelun uudelle tolalle, on hänessä haukkalintua, joka yhdellä siiven suhauksella kohottaa saaliinsa ylempiin ilmakerroksiin. Heittää rohkeita ajatuksia höyläämättömässä muodossa ja on melkein huolimaton lausetavoissaan. Monta kertaa luulisi hänen kuohahtavan yli äyräitten, mutta juuri samassa tuokiossa hän hillitseee itsensä, tempaa jo lentoon lasketut lauseensa kiinni kuin siivestä pidättäen ja alentaa äänensä.

Vanha rouva ei ota juuri ollenkaan osaa keskusteluun, vaan askaroi koko ajan kahvipöydän ympärillä. Kuitenkin voi selvästi huomata, ettei häneltä yksikään sana mene hukkaan. Hän on kaikelle keskustelulle kuin hiljainen kaikupohja, jonka näennäisesti tasaiseen pintaan ääni moninkertaisena kertautuu. Senkautta että vain kuuntelee, saa hän ikäänkuin selvemmän yleissilmäyksen. Hän voisi keskustelun päätyttyä tehdä lyhyen yhteenvedon kaikesta, mitä on sanottu. Hymyilee toisinaan hyvästi ja hiljaisesti, nyykäyttää päätään miehelleen ja ohimennen taputtaa Airistoa rauhoittavasti olalle, — näyttääkseen, että ymmärtää kumpaakin. Ihailee nähtävästi heitä molempia. Kirsti tulee ajatelleeksi, että hän varmaan rakastaa miehensä veljenpoikaa kuin omaa lastaan.

Kun kahvit oli juotu, ehdoittaa professori pientä kävelymatkaa rannoille. Pikkutytöille, joitten mielestä tämä kaikki on ollut sietämättömän ikävää ja kiusallista, se kehoitus tulee kuin vapautus. He huo'ahtavat helpotuksesta ja nipistävät salaa toisiaan käsivarresta, jättäytyessään viimeisiksi.

Kirsti sensijaan on tahallaan lähtenyt edeltä. Tien ohessa kasvaa ruusupensas, joka on liiankin täynnä kukkia, niin että näyttää siltä, kuin eivät kaikki mahtuisikaan, vaan taistelisivat keskenään tilasta ja auringosta. Siinä on kukkia, jotka on kuperkeikkaa syösty alas ja nyt riippuvat maata kohti henkitoreissaan ilmaa tavottaen ja sydänlehdet repeytyneinä. Ja on toisia, jotka on tukahutettu muitten alle, taistelun tuoksinassa jalkoihin tallattu, ja joitten nuppu kellastuu ja mustuu tyvestä, ennenkuin ehtii puhjeta.

Kirsti valitsee yhden päivänpuoleisista, jotka ovat imeneet itsensä täyteen tuoksua ja väriä. Taittaa sen kuin sattumalta ja kuin sattumalta sen hiuksiinsa kiinnittää, melkein huolimattomasti. Se jää vapaana riippumaan, aivankuin olisi sen tuuli tuonut, tai kuin olisi hän maannut ruusupensaan juurella, ja se siitä suoraan hiuksille pudonnut. Mutta itse hän tietää ajattelevansa vierasta sitä pannessaan. Ja kun hän hetkeksi pysähtyy siinä, missä tie sukeltaa vainioitten väliin, ja kun hän epäröiden katselee ympärilleen, tietää hän odottavansa, että vieras hänet ehättäisi ja yhtyisi seuraan. Ja kun tämä todella saavuttaa kiinni ja jää rinnalle kulkemaan, tietää hän, että olisi tuntenut pettymystä, jos vieras toisin olisi tehnyt.

Olki vainioilla on voimakasta ja tiheää ja jo aikoja sitten yli miehen mitan ylennyttä, ja se lainehtii tasaisesti kuin aallokko. On kuin kävelisi meren pohjaa pitkin, jossa vesi väistyen kahtia jakautuu. Tiessä on syvät uurteet raskaitten vankkurien jäljeltä. Toisin paikoin on eilinen sade lyönyt lakoon viljan, ja jo iltateloilleen tyyntyvä tuuli kohottelee turhaan märkiä varsia jaksamatta niitä pystyyn nostaa.

Jälleen on Kirstin mieli tulvillaan sitä aamuista, ajattelematonta iloa, jolla ei ole mitään päämäärää, vaan joka hymyillen hapuilee eteenpäin. Hänellä on jotain itsetiedotonta kaikissa liikkeissään, siinä tavassa, millä hameitaan kannattaa ja millä antaa itseään auttaa ojan yli. Jotain kepeätä, luonnollista keikailua jokaisessa pienessä huudahduksessa ja jokaisessa kasvojen vaihtelevassa väreessä. Se voisi kaikki olla tehtyä ja tarkoitettua, mutta ei ole sitä; kaikki on vaan heijastusta samasta käsittämättömästä ilon tunteesta.

Mutta kun vieras koko ajan pysyy totisena, alkaa se häneenkin vaikuttaa. Sitäpaitsi katselee vieras häntä herkeämättä. Eikä tyydy katsomaan kuten tavallisesti katsotaan, vaan tuntuu siltä, kuin tahtoisi nähdä hänen lävitseen. Se katse on kirkas ja terävä kuin luonnontutkijan neula, joka paloittelee koe-esineensä. Se tekee hänet melkein araksi. Tahtoisi mennä piiloon sen edestä ja kysyä, millä oikeudella se hänen ajatuksiaan lukee. Koko hänen itsesäilytysvaistonsa herää siitä katseesta, jolta ei mikään näy voivan pysyä salassa.

Kuitenkaan hän ei hetkeäkään ole varma siitä, millä lailla se katse häntä arvostelee, pilkkaako se ja huvikseenko tutkii vai hyväileekö se häntä.

Airisto taittaa tienpuolesta pari raskasta ruistähkää, jotka notkistuvat omaa painoaan ikäänkuin jo sirpin alla, ja pistää varret hampaittensa väliin.

"Näettekös, neiti", hän sanoo, "näin tekee oikea talonisäntä, kun palaa peltojaan katselemasta. Tai sitten hieroo tähkistä jyvät irti kämmeniensä välissä, — katsokaa näin, — kaataa niitä kourasta kouraan ja puhaltelee, kunnes jyvät seuloutuvat selviksi, — katselee ja tunnustelee."

"Voitteko ajatella", hän jatkaa, "minulla on oikein tulevaisuuden unelmana kerran asettua vakinaisesti maalle asumaan. Iso-isäni oli talonpoika, — sitä mahtaa olla veressä, — maa vetää niin kummasti puoleensa. Ikäänkuin kaikki elämä olisi tuollaisessa mustassa mullassa."

Hän potkaisee saappaankärjellään pellonviertä, niin että multa irtautuu. Hän ei olisi tarvinnut kertoa polveutuvansa talonpojasta, sinä hetkenä se oli hänessä ihan silmiinpistävää. Kuka tahansa sen olisi voinut sanoa. Sen näki heti hartioitten raskaasta ryhdistä.

"Kuitenkin nyt teette työtä ihan toiseen suuntaan", huomauttaa Kirsti.

"Niin teen!" hän vastaa hymyillen. "Kaivan kirjastojen tomua kuin paras kirjatoukka."

Hän ripoittelee jyviä yksitellen sormiensa lomitse maahan.

"Mutta näettekö, se, jonka veressä on talonpoikaa, se pysyy aina osaksi talonpoikana. Ei koskaan oikein voi tottua kaupunkeihin, — ne käyvät ikäviksi, koska aina tietää, mitä seuraavan kulman takana on: suora, sileä katu. Ei mitään yllätyksiä eikä hämmästyksiä."

Hän innostuu puhumaan suurella varmuudella, joka ei odotakkaan vastaväitteitä. Katsoo Kirstiin koko ajan, ikäänkuin vaatisi, että tämä hyväksyisi hänen jokaisen mielipiteensä. Aivankuin olisi itsestään selvää, että Kirsti ajattelee juuri niinkuin hänkin.

Hänessä herättävät suorastaan ruumiillista vastenmielisyyttä kaikki nuo suurkaupunkien tyypit, hän sanoo. Sekä loppuun imetyt, nälistyneet työmiehet että hienoston naiset, jotka kuristavat luonnottomiksi vyötäisensä ja luulevat olevansa oikeutetut vapautumaan sukupuolensa velvollisuuksista. Viimeisiin sanoihin hän panee erityistä painoa. "Katsokaa vaan niitä ihmisiä siellä", hän jatkaa. "Sellaisia kalpeita, turmeltuneita kasvoja, — vinoja vartaloita ja raajarikkoisia jäseniä, — tylsistyneitä tai nautinnonhimosta palavia ilmeitä. Kuin joukko vaivaiskoivuja, jotka eivät jaksa kohota puhtaaseen ilmaan, vaan matelevat maata pitkin."

"Muistan", hän jatkaa, — "kuinka tuli jossain maailman kaupungissa keskellä ihmisvilskettä vastaani pieni poika, hartiakas, tanakka nulikka, — posket pakkasen puremina. Niin huoletonna kulki, kuin olisi yksin tyhjää katua astunut ja veti iloista säveltä oikein sydämen kyllyydestä. Jotain niin uskomattoman hupaista ja elämän tervettä siinä pojassa. Olisi, tiedättekö, tehnyt mieli nostaa hänet hartioilleen ja näyttää kaikelle kansalle: 'Tuollainen kun olisi maanne toivo!'"

Kirsti on koko ajan kuunnellut äänetönnä ja astellut vähän pää alaspäin, niin että irrallaan riippuva ruusu melkein kaulaa koskettaa. Kuitenkin hän on koko ajan etsinyt sanaa, johon voisi tarttua kiinni. Oikein odottaa hetkeä, jolloin pääsisi puhumaan. Täynnä vastustushalua hän on. Ei vieraan mielipiteitä kohtaan, ne ovat päinvastoin melkein samoja, kuin mitä tämä lähellä luontoa eletty kesä hänessä on herättänyt. Mutta se varmuus ja vakuuttava voima, jolla hän ne lausuu, kiusaa häntä. Siinä on lähellä häntä voimaa, joka on hänen omaansa suurempi. Ja se alkaa kasvaa hänen ylitsensä.

Sitä voimaa vastaan hän alkaa taistella. Kun hän suurella innolla alkaa puolustaa kaupunkilaiselämää, puolustaa hän oikeastaan itseään. Innostuu niin, että käy lyhyeksi ja jyrkäksi, liioitellen ja väärennellen omia mielipiteitään… Hän ei oikeastaan lainkaan ajattele siten, mutta hänen täytyy se siten sanoa. Itsensä tähden. Hänen täytyy heittää vieraalle sana sanasta ja vaikka loukatakin häntä. Hän taistelee kuin henkensä edestä.

Sillä jos hän tuumankaan antaa myöten, lähenee samassa kaikki se, mikä tulossa on ja kietoo hänet yhä pienempään piiriin. Hän on kuin antaumaisillaan umpisokkeloon, josta ei pääse pois. Sillä tämä ei ole taistelua eri mielipiteitten välillä, eikä se oikeastaan koske sitä asiaa, mistä on puhe. Se on salaista voimien koittelua: joko sinä tai minä.

He ovat tulleet rantatielle, johon järvi vilahtaa harvasta lepikosta kuin kehysten välitse. Silloin hän vasta huomaa, kuinka kauas ohitse he puhellessaan ovat kulkeneet toisista. Ja samalla hän hervahtaa väsyneeksi ja alakuloiseksi.

"Toiset ovat pysähtyneet kivikkoniemeen", hän sanoo jääden seisomaan. "Kuuletteko, he huhuilevat meille. Täällä on mainio kaiku", hän sanoo vielä jotain lisätäkseen.

Mutta juuri kun hän aikoo kääntyä, tarttuu hänen pitsikauluksensa rantakoivun riippuoksaan. Airisto kumartuu heti sitä päästämään. Mutta hän ei saa sitä paikalla irti, koivun rosoiset oksat pitelevät hienoa kudosta kuin hakaset, ja se uhkaa repeytyä. Hän haparoi varovasti ja irroittelee yksityisiä lankoja kerrallaan, ja tahtomattaan koskettaa hänen kätensä tytön paljasta kaulaa. Se kosketus saa Kirstin värähtämään ja kääntämään päätään hiukan taaksepäin.

Silloin hän näkee, että Airisto taas häntä katselee. Ja sensijaan, että katsoisi pois, hänkin jää katsomaan tätä silmiin.

Ei hän tiedä, mitä heidän välillään sinä hetkenä tapahtuu, se on lyhyt kuin silmänräpäys ja seuraavassa sekunnissa on kaikki entisellään. Mutta hänessä kuohahtaa yhtäkkiä riemuitsevaa iloa. Häneen on yhtenä hetkenä tullut jotain lisäksi, ikäänkuin jotain olisi heitetty hänen sieluunsa, ja siellä heti juurtunut ja alkanut kasvaa. "Tietääkö hänkin siitä?" vilahtaa hänen mielessään. "Se ei ole saanut alkuaan minussa", hän heti senjälkeen ajattelee, — "se on tullut ulkoapäin. Hän heitti sen sieluuni. Se on syttynyt hänessä ennen, hänen on täytynyt se ensin ajatella." Mutta hän ei kehitä ajatusta loppuun saakka eikä kysy, mikä se on, joka hänessä on alkanut elää.

He puhuvat paljon, molemmat kuin hämillä-oloa peittääkseen, mutta jäljestäpäin hän ei lainkaan muista mistä, varmaan aivan jokapäiväisistä asioista. Se on hänelle yhdentekevää, jokaisella sanalla on kuitenkin ihan toinen merkitys. Koko ajan he tarkoittavat toista, mitä sanovat. Jokainen sana on vaan kotelo tunteelle, joka siinä kolkuttaa kuin lentoon haluava perhonen. Ja se riemu heissä on aivan rajatonta. He voisivat ottaa toisiaan kädestä kiinni ja lähteä juoksemaan pitkin tietä vallattomina kuin lapset.

Sinä iltana Kirsti on itselleen outo ja uusi. Kun hän astuu yliskamariin vieviä portaita myöten, pakoittavat ajatukset hänen päässään, ajelevat toinen toistaan yhtenä sekasortona. Yhtä ja samaa kehää kiertävät, sen piiristä pääsemättä.

Hänen täytyy hetkeksi nojautua kaidepuuhun, ummistaa silmänsä ja hymyillä. "Kuinka hän oli pitkä", hän ajattelee oikein koulutyttömäisesti, "minun täytyi katsoa ylöspäin, kun tahdoin nähdä häntä silmiin, ja kun hän puheli kanssani, kumartui hän aina hiukan."

Riisuuntuessaan hän jää pitkäksi aikaa istumaan vuoteensa laidalle.

"Mitä minä oikeastaan hänestä tiedän", hän ajattelee. "En mitään, en kerrassaan mitään. Näin hänet tänään ensi kertaa."

"En tiedä, millainen hän on, mutta tiedän, miten hän minuun vaikuttaa. Niin se on", hän ajattelee.

Alakerrasta kuuluu hitaita, tasaisia askeleita, — äiti kävelee huoneessaan. Hänen on tapana aina iltasin siten kävellä, kulmasta kulmaan, yhä edestakaisin, lukemattomia kertoja. Ja kulkiessaan hyräillä jotain virren säveltä, äänellä, josta sointu on hiotunut pois ja joka yhtämittaa särkyy.

Kirsti siinä vuoteen laidalla istuessaan pyyhkäisee kädellään otsaansa. Hän alkaa ajatella entistä elämäänsä, — sitä lyhyttä aikaa, joka mahtui kahdenkymmenenyhden vuoden kehyksiin.

"Kaikkea minulla on ollut elämässä", hän ajattelee, "iloa ja surua, sairautta, ystävyyttä, — rakkauttakin, — kaikkea sitä, mikä kehittää luonnetta. Ainoastaan voima on puuttunut, — se ei koskaan ole ollut edustettuna. Se voima, joka olisi saanut minut tuntemaan itseni naiseksi."

Hän istuu siinä hyvin kauan.

Mutta yöllä hän näkee unta seisovansa porraspuulla vierasta vastapäätä. Molemmat tahtoisivat yli, vaan puu on kapea, ei kumpikaan voi väistää. Eivät pääse toistensa ohi. Heidän täytyy vaan seisoa ja katsella toisiaan. Mutta yhtäkkiä vieras tarttuu häntä vyötäisistä ja kantaa toiselle rannalle, ennenkuin hän ehtii edes huutaakaan.

4.

Seuraava aamu on täynnä aurinkoa. Mutta se ei ole kevätkesän epätasaista päivänpaistetta, joka leikkii ja hyppelee ja syöksee terävät, vähän vinot säteensä kuin säilät maan routaiseen sydämeen. Keskikesän aurinko on kuin tuhlaava tulva, joka tasaisesti vyöryy yli lämmenneen maan. Siinä ei ole mitään taistelua, ei mitään vastarintaa, se on täyttä omistuksen onnea. Mutta sydänsuven suuri hiljaisuus on vain luomistyön yli heitetty verho. Sen alla tykyttää elämä.

Se auringonpaiste on kerrassaan soentaa silmät. Sillä sitä ei tulvi ainoastaan taivaalta, järvi kuvastaa sitä kuin kirkkaaksi tahkottu kilpi, ja maa heijastaa sitä joka hiekkajyvässään. Rantahonkien kyljet paistavat punaisina, ja pihka pusertuu niistä, hyytyen kellanruskeaksi kuin merenvaha. Niemen toisella puolen uurtuvaan poukamaan on etäisiltä rannoilta ajautunut tukkilautta. Tukit uiskentelevat hyvässä sovussa, toisissaan kiinni; ne ovat vanhoja, kunnon veikkoja, jotka vaan leikillä toisiaan silloin tällöin työntäisevät ja pyrkivät vierustoverin olkapäille.

Kirsti on edeltäpäin tullut rantaan, kantaen suurta sankakoria, josta kahvipannun ruskea kuparikansi välkähtää. He olivat eilen sopineet yhteisestä huvimatkasta läheiseen saareen, ja suurella vaivalla hän oli saanut äidinkin houkutelluksi mukaan.

Hän varjostaa kädellä silmiään, tuskin voiden nähdä eteenpäin. Aika käy odottaessa pitkäksi, ja hän lyhentää sitä ajamalla veden pois veneestä suurella äyskärillä, joka on yhdestä ainoasta puunkappaleesta koverrettu. Sitten pyyhkäisee laidat ja penkit kuiviksi vaaterievulla. Ja kun ei vieläkään ketään kuulu, alkaa huvitteleida heittelemällä kiviä korkealle ilmaan, niin että ne veteen pudotessa menevät umpilukkoon, sihahtavat pohjaan loiskahtamatta ja vedenkalvoa rikkomatta.

Hän ei voi löytää itsessään mitään levottomuutta eikä jännitystä. Eiliset, toisiaan takaa-ajavat tunnelmat ovat asettuneet suureksi, rikkomattomaksi rauhaksi. Mutta se rauha on sydänsuven, joka kuin hetkiseksi pysähtyy kuuntelemaan omain elinnesteittensä nousua. Se on odotusta, joka on niin kiihkeä, että se henkeään pidättää. Se on odotusta, jonka olemassa-olo jo semmoisenaan on suuri runo.

Hän on niin onnellinen, että tuntuu, kuin ei mitään enään tarvitsisi. Hän voisi mennä metsään ja unohtua sinne sammaleille tuntikausiksi tuijottamaan ilmaan. Hän voisi olla yksin koko päivän ja elää siitä ihmeellisestä ilosta itsessään.

Kaikki saapuvat kuitenkin vähitellen, ja vene työnnetään vesille. Ihan kuin itsestään on selvää, että vanha rouva heti ottaa suojiinsa Kirstin äidin. Kirstin täytyy häntä katsellessa ajatella, kuinka sääli on, ettei hänelle omia lapsia ole suotu. Sillä hänessä on jotain kantaäitiä, jotain yleistä, suuripiirteistä äitiyttä, täynnä suojelevaa hellyyttä.

Vanha professori pitää perää, ja keskituhdolla soutavat pikkutytöt, yhtämittaa joutuen epätahtiin ja syyttäen siitä toisiaan. Keulaparia hoitaa Airisto, joka on vaihtanut olkihattunsa pehmeään, lyhytlippaiseen urheilulakkiin ja kursailematta heittänyt takin yltään.

Kirstillä on paikka keulassa, ja kun ei ole muuta tekemistä, hän antaa kätensä toisinaan viistää vedessä, joka soluu ja pakenee sormien lomitse. Pikkutyttöjen huudahdukset ja tukahutetut nauruntyrskäykset, professorin hidas, opettava puhe ja äidin hento, valittava ääni sekaantuvat hänen korvissaan ja unohtuvat. Hän katselee yhtämittaa Airistoa, joka soutaa selin häneen.

"Hän on minulle selväpiirteinen, niinkuin lapsuudesta saakka olisin hänet tuntenut", hän ajattelee, — "en voi erehtyä mistään, kaikki tiedän jo edeltäpäin. Ei voisi hän kertoa minulle mitään itsestään, joka kummastuttaisi. Ihmisessä on voimia kätkössä, joista heillä ei ole aavistustakaan. Mutta mistähän minä otin tämän tarkkanäköisyyden?"

"Hänellä on synkkä piirre kasvoissa", hän jatkaa ajatuksiaan, "syvä uurre silmien välissä. Ei se ole siinä alkujaan ollut, hitaasti se on siihen kaivertunut. Ehkä voisi sen silittää pois pehmeällä kädellä. Niin, sen voisi varmaankin", hän iloitsee itsekseen.

"Hänellä on kiivas luonne, muuten ei valkuainen silmissä niin välkähtäisi. Kun hän on jostain pahoillaan, hän alkaa räpytellä silmiään. Liian paljon voimaa hänessä on, ja se on varmaan monta kertaa tunkeutunut esiin. Silloin hän on lyönyt ja huitonut ympärilleen."

Hän katsoo yhä Airistoon ja näkee hänet yhä selvemmin ja selvemmin.

"Elämä on lyönyt häntä takasin", hän jatkaa ajatuksiaan. "Se lyö aina, se ei kärsi sitä, että muutamat ihmiset tahtovat enemmän tilaa kuin mitä heille on määrätty. Ensin hän vuosi verta ja huusi ääneensä, mutta sitten tottui, antoi kuoren kasvaa kovaksi eikä enään helpolla haavoittunut. Niin, juuri sellainen hän on. Mutta kuinka minä sen tiedän?" kysyy hän ja tuntee, kuinka riemu särkee sulut ja padot.

"Rakastan häntä, — siksi sen tiedän", hän ajattelee. "Siitä se tarkkanäköisyys." Ja ne sanat alkavat soida hänessä niin voimakkaina, että sydän tulee siitä kuin liian ahtaaksi. Se tunne tahtoisi ylistää ääneensä olemassa-olonsa onnea.

Vene on liukunut saaren rantaan, varovasti, pitkin kapeaa väylää, jonka molemminpuolin airo kalahtaa kiviin.

Se on harvametsäinen, aurinkoinen saari, jossa jalka uppoaa syvälle karkeaan, kovasyiseen saraheinään ja kukkivaan kanervikkoon. Niemellä on suurista kivistä koottu tulisija, joka on jäänyt sinne yöllisten kalastajain jäljeltä. Kivet ovat mustuneet ja nokiset, ja maa ympärillä korventunut ja paljas.

Kivien väliin tehty tuli nielee nopeasti keveät lastut ja sytykkeet ja käärii mustaan nokiharsoon pannun kirkkaan kyljen. Vesi alkaa porista kodikkaasti, aivankuin puoli-ääneen jotain hauskaa salaisuutta kertoen, ja kahvin haju tuoksahtaa raollaan olevasta kannesta. Kirsti on polvillaan maassa, vahva puunoksa kädessä, valmiina minä hetkenä hyvänsä nostamaan pannun pois tulelta, ennenkuin se ennättää yli kiehahtamaan. Liekki lyö hänelle vasten kasvoja, jotka hehkuvat ja punoittavat kuumuudesta ja savun ja katajan katku tunkeutuu kurkkuun. Mutta hän hymyilee hyvillä mielin ja pyyhkäisee tuontuostakin hiuksia otsaltaan.

Professori on löytänyt istuinsijakseen matalan kannon ja sille mukavasti asettunut, ensin koputeltuaan sitä kepillään joka puolelta. Airisto on päässyt täydellisesti pikkutyttöjen suosioon tekemällä heille pari tuohista rantakoivusta, ja nyt hänen täytyy auttaa heitä vadelmien poimimisessa, joita kasvaa saaren kivikoissa. Ja joka kerta kun he ovat poistuneet näkyvistä, kertoilee vanha rouva puoli-ääneen äidille Airistosta. Hän — Pentti — on ollut melkein kuin heidän oma poikansa, hän sanoo. Olivat toivoneet hänestä pappia tai ainakin teoloogia, mutta siitä ei ollut puhettakaan. Hyvä, kun hänet ylipäänsä lukemaan sai, koulun keskiluokilla hän oli alkanut väittää olevansa luotu talonpojaksi. Sen muka näki siitäkin, että hänellä oli niin suuret kädet. Mutta yliopistossa hän kiintyi tutkimaan suomensukuisia kieliä, ja niistä paraikaa väitöskirjaansakin valmisteli. Talvella väittelisi tohtoriksi, ja hänellä olisi tulevaisuus edessä, sanottiin. Mutta sitä sanoessaan pudistaa vanha rouva samalla arvelevasti päätään. Sillä asia oli niin, ettei siitä pojasta koskaan voinut olla oikein varma. Hän voisi yhtäkkiä heittää kaikki, kuten pari vuotta sitten, lähtiessään yhtäkkiä moneksi kuukaudeksi matkoille kellekään siitä edeltäpäin ilmoittamatta.

Kirsti on nostanut pannun tulelta ja asettelee kahvikuppeja valkoiselle maahan levitetylle liinalle. Hän on polvillaan ja pää alaspäin, niin ettei kasvoja näy.

"Nuo ovat vaan ulkopiirteitä", hän ajattelee, "ja oikeastaan, vaikken niitä tietäisikään, olisi se melkein yhdentekevää."

Hän katselee järvelle kädellä silmiään varjostaen. Rantaa lähenee kaksi vesilintua; ne uivat huoletonna ja pahaa aavistamatta. Yhtäkkiä kuuluu vihellys, ensin hiljainen, sitten kova ja kimeä. Linnut ovat keskeyttäneet uintinsa ja puoliksi käännähtäneet; ne näyttävät kuuntelevan ja vainuavan ja kurottelevan pitkiä, taipuvia kaulojaan joka ilman suunnalle. Vielä pitkä vihellys, ja ne nuolen nopeudella uivat pari kivenheittoa ulapalle päin ja silmänräpäyksessä sukeltavat näkymättömiin.

"Miksi te peloititte niitä", hän kysyy Airistolta, joka seisoo vähän edempänä, harmaa matkavaippa yli olan heitettynä.

Airisto naurahtaa. "Muuten vaan, minua huvitti nähdä, miten ne menettelisivät. Sehän oli koko pikku näytelmä."

"Tarkastan usein eläimiä, löytääkseni niistä piirteitä ihmisistä", hän jatkaa. "Esimerkiksi rantakalat, — oletteko sattunut niitä tutkimaan? Niissä on kaikki neljä eri luonnonlaatua edustettuina. Salakka, — se on vesien sangviinikko, — rakastaa päivänpaisteisia pintavesiä ja suuria, iloisia parvia, — syöttiinkin tarttuu kuin leikillä vain, kuljettelee muassaan pitkät matkat. Ahven on oikea melankoolikko, ylpeä ja yksinäinen, — uipi erakkona mutaisia syvänteitä ja nielaisee syötin yhdellä kertaa, — koukkuineen päivineen."

"Onko teillä siinä joukossa koleerikkokin?"

"On toki, — särki, tiedättehän, — sen tuntee heti koleerikoksi punaisista, vihaisista silmistä ja jyrkistä, voimakkaista liikkeistä. — Ja lopuksi kiiski, joka filosoofin tyyneydellä tarttuu koukkuun, — ja ilman vastaanpanoa ja melua antaa vetää itsensä maalle, — täysi flegmaatikko, kohtaloonuskoja."

Kahvit juotua saa jompikumpi pikkutytöistä hyvän tuuman, että kohotettaisiin kokko rannalle. He ryhtyvät heti täyteen puuhaan ja alkavat katkoa katajia esiliinalla oksista kiinni pitäen. Mutta samalla he katsovat kysyvästi Airistoon, — hänen pitää sanoa ratkaiseva sana.

Airisto on noussut seisomaan ja tarkkaa tuulen suuntaa.

"Miksi ei", hän sanoo vihdoin, — "mutta emme me tästä saaresta kyllin kuivia puita saa. — Täytyy tuoda veneellä salmen tuolta puolen", hän yhtäkkiä jatkaa päättävästi. "Te tulette mukaan, Kirsti neiti, — minä soudan." Kirsti ei yritäkkään panna vastaan, siinä käskemään tottuneessa äänessä ja puhetavassa on jotain, mikä ehdottomasti panee tottelemaan. Saaret eroittaa toisistaan ainoastaan kapea salmi, jonka keskellä on suuri kivi. Kirsti istuu kokassa, ja Airisto meloo venettä eteenpäin.

Toisen saaren on kymmenkunta vuotta sitten kulo polttanut maan tasalle. Ja kun maa jälleen alkoi työntää korsia ja kasvia tuhasta, oli sillä niin suunnaton kiire, ettei se ollenkaan ehtinyt niitä järjestää eikä laskea, kuinka monelle ravintoa riittäisi. Se vaan kehitti ilman eroitusta kaikki siemenet, mitkä tuuli toi tuhkaan. Ja siitä oli syntynyt suuri epäjärjestys ja pensaikko niin tiheä, että tuskin päivänsäde läpi pääsi. Eikä yhdellekään puulle ole tarpeeksi ilmaa eikä mehua, sentähden ne jäävät matalaksi ryteiköksi, ja entisten honkien sijalla kasvaa nälkäisen näköisiä näreitä, jotka paljoudellaan koittavat peittää köyhyyttään. Rannalla on kuivia, kaatuneita puita huiskin haiskin, vielä puoleksi hiiltyneitä palon jäljeltä.

He ryhtyvät nopeasti työhön, Kirsti kantaen risuja ja pieniä oksia sylin täydeltä, Airisto olallaan kokonaisia puunrunkoja. Joka kerta sattuessaan vastakkain he hymyilevät toisilleen. Siinä hymyssä on aina ensin kuin pikkuinen kysymys ja sitten vastaus, ja lopuksi täytyy heidän vielä hymyillä osoittaakseen, että ovat toisensa ymmärtäneet. Kirstin valkoinen pusero on nokeutunut, ja kädet pihkasta tahmaiset. Airisto on työntänyt lakkinsa niskaan, ja sen alta valahtaa otsalle hiestä märkä tukka.

Siinä kaikessa ei ole mitään menneisyyttä eikä tulevaisuutta, se on ainoastaan ja yksinomaan nykyisyyttä. Se on jotain jo itsessään, eikä sillä ole siteitä yhtäänne eikä toisaanne. Se on joka hetki juuri sitä, mitä se näyttää olevan.

Sillä siihen ei osaa toivoa mitään kehitystä. Kirsti ei edes voi ajatella, mihin se kaikki johtaa, mikä huomenna on tuleva, se on hänelle yhdentekevä. Hän ei tahdo eikä tarvitse sitä miettiä. Se on virta, joka kuljettaa eteenpäin, ilman että tulee ajatelleeksi sillä löytyvän laskukohdan.

Mutta sen hän tietää, että näin juuri sen soisi kestävän. Näin juuri, herkkänä ja hienona, ilman muotoa ja sanoja. Ikäänkuin tuoksuna, joka ilmassa leijailee ja on liian haihtuvaa, jotta sitä voisi koota. Tahtoisi pitää kiinni jokaisesta hetkestä, rukoilla niitä viipymään ja vartomaan. "En koskaan enään elä samaa kuin nyt", hän ajattelee. "En koskaan tule tuntemaan samalla tavalla."

Vene on parilla voimakkaalla työnnähdyksellä jälleen toisen saaren hietamatalikolla. Airisto hyppää nopeasti veteen pitkävartisissa saappaissaan ja vetää sen lastineen päivineen kuivalle. Pikkutytöt ovat jo odottamassa katajakimppuineen ja juoksentelevat malttamattomina rannalla. Kokon rakentaminen ei kestä kauan, se on tehty muutamassa hetkessä. Hiekkaan pystytetään pitkä riuku ja sen ympärille tueksi vahvimmat puut; välit täytetään risuilla ja katajilla. Kun se on valmis, virittää Airisto tulen.

Se syttyy hitaasti, ja ensin muistuttaa kokko suurta lyhtyä, josta tuli tuikkii. Mutta yhtäkkiä hulmahtaa liekki ahneena aaltona sen yläpäästä, ja silloin se on pienen, tulta syöksevän vuoren näköinen. Ja vielä kerran se muuttaa muotoaan; kun tuet luhistuvat kokoon, ja katajat räiskyen ja rätisten syttyvät, on se yhtenä ainoana, soihduntapaisena ilotulituksena. Ilma ympärillä käy polttavan kuumaksi, savu luo veteen varjot, ja liekki taittuu sen kalvoon pitkänä, punaisena juovana. Kalat uivat parvittain lähemmäksi ja loiskahuttavat vettä evillään.

Airisto on levittänyt matkavaippansa kivelle Kirstin istuinsijaksi, ja seisoen kasvot puoliksi tuleen päin, hän kertoo samasta vaipasta. Se on hänen uskollinen toverinsa, hän sanoo, ja jos elotonta kappaletta voi sanoa ystäväksi, niin se varmaan on sitä. Se on seurannut häntä matkoilla kolmessa maanosassa, ja on aivan uskomatonta, mihin kaikkeen se kelpasi. Sillä saattoi suojata itseään sateelta ja kylmältä ja yöllä käyttää peitteenä, — ikkunaan sen voi ripustaa liikaa valoa vastaan, ja oli se ollut vuoteenakin. Sillä hän oli maannut monta kertaa taivasalla siihen kääriytyneenä. Juuri siksi, että se jo oli vähän kulunut, hän sitä aina kuljetti mukanaan. Se oli koiteltu ystävä.

Kirsti siinä istuessaan ymmärtää, että Airisto tahtoisi kertoa itsestään. Hän oli aloittanut puhua vaipasta voidakseen johtaa puheen itseensä. Mutta Kirstin tekisi mieli sanoa hänelle tietävänsä jo kaikki edeltäpäin. Airiston ei tarvitsisi muuta kuin hiukan hymyillä hänelle, niin hän jo tietäisi kaikki. Hän tahtoisi sanoa, ettei siihen mitään sanoja tarvita. Se olisi kauniimpaa ilman sanoja.

Mutta Airisto alkaa hänelle kertoa. Kysyy, missä tarkoituksessa Kirsti luulee ihmisten yleensä matkustelevan. Aikaa tappaakseen ja rahaa hävittääkseenkö vai oppiakseen ja kehittyäkseen kenties? Ja oliko Kirsti kuullut siitä, että voi matkustaa itseään pakoon? Sekin oli näet yksi tapa matkustaa. Rientää maasta maahan kuin vaeltava juutalainen, ainoastaan päästäkseen siitä hyvästä herrasmiehestä, jolla on samanlainen palttoo ja takki ja keppi, kuin mitä itse käyttää, — ja joka kohteliaasti kumartaa: tässä nyt ollaan, veliseni! Sitä matkustuslajia hän oli vähän kokenut, hän sanoo.

Koko ajan hän on puhunut tavallisella seurustelu-äänellä, mutta nyt alentaa äänensä, aivankuin tahtoisi sanoa, että se on ainoastaan Kirstiä varten.

Kysyy, miltä Kirsti luulee sen tuntuvan, kun jo toivoo seuralaisestaaan vapaaksi päässeensä, ja että se jo jäi sinne tai tuonne meren pohjaan taikka vaikkapa hotelliin. Mutta heti kun alkaa pakata esiin kapineitaan matkalaukusta, niin sekin jo pistää ikävystyneen naamansa kauluksien ja liinavaatteiden ja matkamuistojen lomasta. Se on kuin kuvajainen, joka lyhdyn kohdalla katoaa, sitten heti jälleen ilmestyäkseen. Ei muuta kuin: terve, vanha veikko!

Hän kysyy, voiko Kirsti sellaista käsittää, mutta Kirsti ei vastaa, ainoastaan hiukan taivuttaa päätään. Ja sitten katsoo Airistoon kirkkain silmin. Hän voisi puolestaan myös kertoa tälle, voisi sanoa syyn, miksi Airisto itseään pakoon matkusti. Ja voisi silittää hänen kättään ja sanoa tietävänsä varmaan, ettei hän enään siten lähtisi. Mutta hän ei sano eikä tee mitään, ainoastaan katsoo ja silmillään hymyilee.

Ja hän käsittää, ettei koskaan tähän saakka ole ollut nuori. Tänä hetkenä se hänelle selviää. Hän on ollut osaksi lapsi, — raju ja haaveksiva samalla kertaa, — ja osaksi vanha, järkevä nainen. Nuori tyttö hän ei koskaan ole ollut.

Mutta nuoruus, — se on sitä, mitä hän tällä hetkellä tuntee. Se on koko olennon ojentautuminen kohti jotain suurta ja tuntematonta. Se on sitä, mikä hänessä nyt kukoistaa kuin arat, vaaleat, hienolemuiset kukat. Kun päivänvalo niihin sattuisi, putoisivat heti terälehdet, ja ne tekisivät hedelmää… Hänestä tulisi myös kerran täysi nainen, jonka rakkaus olisi kuumaa ja raskasta, koska sitä edesvastaus painaa. Mutta se aika on kaukana, eikä hän tahdo sitä herättää. Sillä nyt hän on nuori, — ja nuoruus on hänen, välitön, luottava, kepeäkenkäinen nuoruus, joka kysymättä uskoo ja toivoo kaikki…

Kokko hietikolla on vähitellen kaatunut ja sulanut suureksi tuhkakasaksi, ja silloin tällöin lieskahtava liekki häviää auringon paisteesen kuin pisara mereen. Yöllä se vielä kauan tuikehtisi, mutta nyt sitä tuskin huomaa.

Ja savun läpi, joka valkeana huuruna sihahtaa ilmaan, joka kerta kun pikkutytöt heittävät kimpun katajia sammuvaan tuleen, Kirsti on näkevinään, että äiti istuu häntä katsellen. Tuntuu, kuin olisi äiti jo kauan aikaa siten istunut. Ja äidillä on omituinen, hajamielinen ilme kasvoissa ja pieni, sisäänpäin kääntynyt hymy suupielissä.

Kirsti tulee ajatelleeksi, että äiti ehkä on huomannut saman kuin hänkin, kuinka suuresti Airisto muistuttaa isää. Varmaan on äidin se täytynyt huomata. Ja nyt hän ehkä istuu tuossa ja muistelee menneitä.

Se ajatus tulee hänelle myös myöhään saman päivän illalla, kun äiti äkki-arvaamatta tulee hänen huoneeseensa. Hän on seisonut kauan avoimen ikkunan ääressä ja katsellut maisemaa, joka hohtaa kastetta ja kirkkautta, ikäänkuin tahtoisi sen sieluunsa siirtää ja yksityiskohtia myöten muistiinsa painaa. Eikä kääntynyt edes, kun kuulee lukon kiertyvän ja oven avautuvan. Vasta kun käsi laskeutuu hänen olkapäälleen, hän heikosti värähtää ja kääntää tulijaan suuret, loistavat silmät.

Äiti se siinä seisoo, hiivittyään huoneen poikki pienin, varovaisin askelin. Hänen hento vartalonsa näyttää puolihämärässä melkein tyttömäiseltä, ja ilme hänen pienissä kasvoissaan on melkein arka.

"Sinä voit vilustua, Kirsti!" hän sanoo hiljaisella äänellä.

Kirsti katsoo äitiin, ikäänkuin tämä olisi hyvin kaukana. Tuskin käsittää, mitä äiti sanoo.

Äiti sulkee ikkunan ja vetää eteen valkeat verhot. "Kas noin", hän sanoo. "Minä istun vähän aikaa tässä, — et suinkaan vielä aikonut panna maata, Kirsti?"

Hän istahtaa keinutuoliin, ja Kirsti seisoo hänen edessään, kumpikin katsellen toisiaan herkeämättä.

"Näkeeköhän äiti, mitä minun sielussani liikkuu, — kertoisinko sen hänelle?" vilahtaa Kirstin ajatuksissa. Ehkä istuu äiti tuossa ja odottaa. Katselee häntä ja koittaa lukea hänen ajatuksiaan. Ja kuitenkin tuntuu siltä, kuin olisi mahdoton puhua, suu on kuin sinetillä suljettu.

Yhtäkkiä alkaa äiti hiljaa nauraa kuin itsekseen, matalaa naurua. Kirsti melkein säpsähtää ja katsoo kummastuen äitiin. Hän ei ollenkaan ymmärrä, miksi äiti alkaa nauraa.

"Kirsti", sanoo äiti, — "millaisia lapsellisia ajatuksia minulle johtuu. Tunnen itseni niin nuoreksi tänään, vanha ihminen. — Kuinka kaunis ruusu sinulla on tukassa, tyttöseni."

"Minulla oli kerran myös sellainen ruusu tukassa, — mutta siitä on jo pitkä aika. Sitäpaitsi ovat minun hiukseni paljon vaaleammat… Hyvin pitkä aika siitä on."

Siinä silmänräpäyksessä äiti selviää Kirstille, ja hän käsittää äidin elävän paraikaa taas menneisyydessä. Ehkä on joku kieli siitä satunnaisesti alkanut soida, ja nyt hän on tullut tänne ylös saadakseen siitä puhua. Kuinka kummallista, että hän juuri tänä iltana tuli. Kirsti voisi suudella äitiä ja itkeä. Vaan sen sijaan hän jää yhä vaieten ikkunan pieleen seisomaan.

Mutta äiti alkaa puhua.

"Kirsti", hän sanoo, "minä kerron sinulle jotain. Siitä on tosin hyvin pitkä aika, mutta minulle se on aina lähellä. Huono muistihan minulla muuten on, ja vuodet tuntuvat pitkiltä, kun niitä ajattelen, mutta se on ihan kuin eilen elettyä. Olin todella hyvin nuori siihen aikaan. — Ja isäsi oli myös nuori. Hänen oli tapana käydä meillä kesäisin joka päivä, — ja tuli aina jalan, koska ei asunut kaukana. Ja kerran hän viikon ajan joka päivä toi minulle ruusun. Hän ei koskaan sanonut mitään sitä antaessaan, — enkä minäkään sanonut mitään, — panin vaan ne veteen."

"Mutta sitten hän tuli sunnuntaina ja kysyi, enkö tahtoisi panna hiuksiini sitä ruusua. Ja sitten hän vielä sanoi, että jokainen ruusu oli ollut sana ja että niistä nyt viikon kuluessa oli muodostunut kokonainen lause. Ja hän kysyi minulta, enkö voinut arvata, kuinka se lause kuuluisi. Ja kun en sanonut mitään, vaikka sen hyvin tiesinkin, suuteli hän minua…"

Jos äiti olisi istunut hetkenkin kauemmin, olisi Kirsti heittäynyt hänen syliinsä ja itkien kertonut kaikki. Sillä ei koskaan ollut äiti ollut niin selvänä hänelle. Hän ei koskaan ole osannut ajatella äidin suhdetta isään niin nuorena ja hienona, mutta nyt hän käsittää, että se ennenkaikkea juuri oli ollut nuorta ja hienoa ja runollista. Ja hän käsittää vielä, että äiti oli ollut yksi niitä, joka olisi osannut säilyttää tunnettaan yhtä tuoreena läpi vuosikausien. Jos ei kaikkea väkivaltaisesti olisi tukahutettu, olisi äiti koko elämäkseen sielultaan jäänyt nuoreksi tytöksi, ja hänen rakkautensa isään olisi ollut vanhanakin jumaloiva ja ihannoiva kuin nuoren tytön.

Hänessä, Kirstissä, sitävastoin ei nuoruus koskaan voisi kestää niin kauan. Se oli oleva lyhyt ja nopea kuin unelma, josta hän täytenä naisena heräisi. Sillä hänessä oli kaikki voimakasta ja kuumaa, eikä se puolikypsäksi jäisi.

Mutta kun hän kääntyy äitiin kertoakseen, ei taaskaan ole tätä tuntea. Äiti on jälleen kuin kutistunut kokoon, ja nuori ilme kasvoilta on kadonnut. Hän on väsyneen näköinen, aivankuin olisi kertominen suunnattomasti rasittanut. Yhtäkkiä hän on jälleen se äiti, jonka Kirsti kasvin-ajaltaan muistaa. Katsoo arasti Kirstiä, — ikäänkuin hämillään siitä, mitä on puhunut, — hän, vanha ihminen. Ja lähtee valittaen pääkipua takaisin alakertaan.

5.

Kolmannen päivän illalla on kansanjuhla harjulla lähellä kirkonkylää. Se harju eroittuu muista jo kauas, kohoten yksin paljaana ja lakeapintaisena metsäisten kukkulain välissä, ja sen lyhytnukkainen nurmikko on sileä kuin tanssilattia. Valkovöisiä koivuja kasvaa siellä täällä rinteillä. Ylhäältä näkee järven koko pituudessaan ja sen kaikki yhdeksän saarta, joista pienimmät ovat pyöriön muotoisia ja tiheitä kuin kukkakimput.

Alhaalla rantakivillä, missä tumma lepikkö hiljentää ylhäältä kaikuvan humun, on joukko ruuhia, oikeita salokylien aluksia, jotka kellettävät hietikolla, ja auki temmatuista tapeista nirisee hiljalleen ruuhen pohjaan kokoontunut vesi.

Ylhäällä monenmoiset äänet ja helinät yhtyvät suureksi kuoroksi, joka on tämän lämpimän, hitaasti hämärtyvän kesä-illan kunniaksi viritetty. Viulu vinkuu kimeästi ja harmonikka säestää sitä levein sävelin, kuuluu tanssivien parien naurua, huutoa, puhetta… Silloin tällöin kaikuu metsän laidasta ampumaradalta laukaus, kun joku kilpailijoista koittaa osata valkoiseen maalitauluun. Kaiku kiirii kukkulasta kukkulaan, ja jokainen kukkula singahuttaa sitä kuin kimmoavaa palloa. Kaikesta huomaa, että juhla kallistuu lopulleen, ensimäinen virallinen kankeus on kadonnut, vanhemmat ja vakavammat siirtyneet syrjään ja jättäneet sijan nuorille.

Yhtäkkiä syntyy hiljaisuus, tanssivat rivit hajautuvat ja soitto taukoo. Airiston korkea vartalo näkyy laudoista kyhätyllä puhujalavalla, jonka kaidepuista köynnökset jo kuihtuneina riippuvat.

Kirsti on äsken juuri päättänyt tanssikierroksen ja nojautuu povi kohoillen koivun runkoa vasten. Hänen kirkkaat, elämää sinkoavat silmänsä ovat puhujaan kiintyneet, ja suu on puoli-avoinna, niin että hampaat näkyvät.

Tuolla hän nyt seisoo, juuri noin, kuten hänen oikea paikkansa on, hiukan ylempänä muita, niin että voi hallita heitä johtajakatseellaan. Hänen suuri vaikutusvaltansa muihin, osaksi tahdotonta, osaksi tietoista, — se, mikä ei ole ainoastaan sanoissa, vaan koko olennossa… Jota täytyy vasten tahtoaankin seurata ja totella…

Itse puhetta hän tuskin kuulee, hänen ajatuksensa lentävät koko ajan muualla.

"Juuri noin on parasta häntä katsella… Vähäisen välimatkan päästä, — ei ihan likeltä, — niin että saa kuvitella puolet lisäksi — —."

Hän on ylpeä Airiston puolesta, vaikka tuskin tietää, mistä hän puhuu. Hän katsoo voittoisana ympärilleen, eivätkö kaikki hymyile ja innostu ja sula? Kuinka voisi kukaan jäädä kylmäksi, kun hän puhuu. Nuo tytöt tuolla piirin laidassa supattelevat keskenään, ja tuolla joku kovalla äänellä kysyy ruuhta. Hänen tekisi mieli mennä kieltämään.

Samalla päättyy puhe, ja sitä seuraavan sorinan katkaisee huikaiseva viulun vinkaus. Tanssi alkaa uudestaan. Muuan nuori talonpoika, pitkä ja leveäharteinen kuin jättiläinen, kumartaa Kirstille. Hän lähtee tanssiin, ja päätä huimaa kummallisesti. Tuntee, kuinka nostetaan kohoksi, niin että jalka tuskin maata hipaisee. Ohitanssiessaan hän näkee Airiston seisovan muitten joukossa ja hymyilevän hänelle. "Kylliksi… kylliksi…", saa hän sanotuksi ja pysähtyy hengästyneenä. Tanssitoverinsa katsoo häneen neuvottomana.

"Tahtookos neiti vettä?"

"Niin, vettä, — olkaa niin hyvä."

Häntä pyörryttää niin, että kaikki sukeltaa sumuun hänen edessään.

Yhtäkkiä on Airisto hänen vieressään.

"Ah, ei se ole mitään", hän vastaa tälle, "— olen hiukan väsynyt. Missähän pikkutytöt ovat, — olisi kai aika lähteä kotiin."

Pikkutytöt ovat parhaassa tanssin touhussa, — heillä ei ole hetkeäkään aikaa seisoskella, heidän mustat palmikkonsa, joista pitkät, punaiset nauhat riippuvat, heilahtelevat karkelon kiireessä. He tanssivat kaikkien kanssa, renkien ja ylioppilasten, vieläpä toistensakin…

"Olisi sääli heitä häiritä", Airisto sanoo vihdoin. "Antakaa heidän jäädä, kartanon ruuhessa on tilaa kyllin. Mutta teidät soudan kotiin pikkuruuhella."

On aivan turha panna vastaan, sitäpaitsi eivät pikkutytöt tahdo kuullakkaan kotiinmenosta. He pyytävät ja rukoilevat: "vielä vähäksi aikaa… vähäksi vain…"

Siinä ei auta muu kuin taipua. Ja niin he lähtevät kaksin, — polkua pitkin, joka kiertää harjua alaspäin. Pari aitaa, joitten yli vie porraspuut, sattuu vastaan. Niityn piennar on kostea kasteesta, ja näkymätön valko-apilas tuoksuu. Alhaalla rannalla on melkein äänetöntä.

Yö laskeutuu hiljaa järvelle heidän lähtiessään. Metsät nousevat tummina, ja syvyydet kimaltavat.

Airisto herkeää hetkeksi soutamasta.

"Miksi pitäisimme kiirettä?" hän sanoo. "Yö on kaunis."

"Te näytätte niin uneksivalta, neiti", hän jatkaa, — "mitä te mietitte?"

"Ettekö te sitten koskaan uneksi?" Kirsti ei katso suoraan Airistoon, vaan jonnekin kauas hänen päänsä ylitse.

"En, — minä en osaa; — ei ole kukaan opettanut."

"Tarvitseeko siihen sitten opetusta?"

"Tarvitsee kyllä. Minulla ei ole ollut äitiä. Äidit ne opettavat poikansa uneksimaan."

"Äitinne kuoli, — varhain?"

"Kuoli, — minun syntyessäni. Ja isäni ei sallinut mielikuvituksen kehitystä eikä tunneilmauksia. Muistan, kuinka pienenä poikana leikittelin puupalikoilla ja kuvittelin niitä milloin laivoiksi, milloin sotamiehiksi, milloin miksikin. Isäni kuuli sen ohimennen ja tarttui palikkaan: 'Mikä sotamies se on, — puukappale vaan! Suuri poika ja vielä sellaista luulottelee'."

Hän vetää pari pitkää vetoa.

"Niin minusta tuli nykyisyyden ihminen. Unelmat ne ovat tulevaisuutta, neiti."

"Minä sensijaan olen koko ikäni vaan elänyt tulevaisuudessa. Aina vaan odottanut ja odottanut."

"Se on vaarallista, neiti. Tulevaisuus on ainoastaan lupausta, ja menneisyys on jo velkaa, ainoastaan nykyisyys on meidän, — meidän omamme. Se on se pehmeä savi, jota voimme muodostaa, menneisyys on jo kivettynyt varmoihin kaavoihin, ja tulevaisuus ei ole vielä oleellista ainetta."

"Oletteko te koskaan pelännyt elämää?"

Airisto nojautuu hiukan eteenpäin, rauhallinen katse silmissään.

"En, — miksi pelkäisin. Elämä on jotain, mikä riippuu minusta itsestäni. Minulla on sen ohjakset käsissäni, päästän ne milloin löyhemmälle, milloin kiristän lujalle."

"Ettekö sitten koskaan ole tuntenut, että elämä olisi teitä voimakkaampi?"

"En, — olen aina tuntenut olevani se voimakkaampi meistä kahdesta."

"Tuo on ylpeätä puhetta, — tiedättekö."

"Ehkä on. — Entä te, — pelkäättekö te elämää?"

"Pelkään. Siitä asti kuin isäni kuoli. Se oli, näettekö, minusta niin armotonta, ja vaikka kuinka ajattelin, en löytänyt syytä siihen. En keksinyt tarkoitusta, enkä voinut käsittää, mitä varten. Sillä minun täytyy aina etsiä korkeampaa johtoa kaikessa, — uskon siihen, että kaikella, mikä ikinä meille tapahtuu, on jokin tarkoitus. Ja vielä, että se kaikki on meille hyväksi."

"Mutta miksi sitten pelkäätte, kun teillä on, — kun teillä on tuo lapsenuskonne?"

"En tiedä, ehkä en usko kyllin lujasti."

Vene kulkee paraikaa salmessa kahden saaren välissä. Yöpuulleen asettunut lintu herää airon loiskeesta, ja havupuitten kuivat oksat rasahtavat sen lentäessä pakoon. Puitten varjot luikertelevat vedessä kuin mustat käärmeet. Taivas on kuulakka ja elokuun vaaleat tähdet tuikkivat kuin harson takaa. Yön salaperäinen kauneus vangitsee heidät ja karkoittaa sanat.

"Kertokaa vielä itsestänne", sanoo Kirsti vihdoin. "Lapsuudestanne."

"Mitä minä lapsuudestani kertoisin? Minulla ei ole lapsuutta ollutkaan. Isäni kukisti minussa varhain lapsen ilon. Mutta kun nuoruus alkoi vaatia oikeuksiaan, oli isäni jo vanha ja joutui taistelussa tappiolle. Silloin minä voitin."

"Ja lähditte kotoa pois?"

"Ja lähdin kotoa pois, — niin. Ylioppilasvuosien jälkeen jouduin opettajaksi erääseen pikkukaupunkiin, — tiedättekö, yhteen niistä, jotka aina nukkuvat, kesät, talvet, kuin uutimien takana. Minussa oli silloin kaikki niin kuohumistilassa, ettei tarvittu kuin pisara, että yli läikkyisi. Ensin kuljin kädet taskussa pitkin katuja ja kirosin ikävyyttä ja yksinäisyyttä, — ja sitten rakastuin."

Hän katsoo Kirstiin omituisesti hymyillen.

"Jollei minun olisi ollut niin ikävä, ja jollei kaupunki olisi ollut niin sanomattoman unelias ja kuollut, — ehkä en olisi rakastunutkaan. Ettekö usko, että elämässä usein sellaiset sivuseikat kuin aika ja paikka, voivat määrätä koko kehityksen. Vaikuttimet voivat usein olla mitättömiä. Jos nyt esimerkiksi ei olisi näin ihana yö, niin ehken kertoisikaan teille tätä kaikkea…"

Katse, joka sanoja seuraa, ikäänkuin pyytää anteeksi niitten ivallisuutta.

"En ollenkaan tuntenut naisia siihen aikaan", hän jatkaa. "Tiedättekö, millaisena naisen sielua ajattelin. Vilpoisena, tyhjänä merenä, — huomatkaa, tyhjänä, — jossa olisi ollut hyvä huuhtoa väsymyksensä pois. Juuri se tyhjyys siinä olisi suloista, ajattelin, vastakohtana miehen sielulle, jossa tietysti vilisi toisiaan raatelevia ajatuksia kuin meri-äyriäisiä."

"Mutta minä kaipasin naista, — koko nuorella elinvoimallani. Se oli muuten sangen tavallinen tyttö, — hänestä ei ole paljon puhumista, — hän puolestaan tunsi miehet liiankin hyvin. Ja siitä tuli se vanha juttu, — otti ja taas jätti."

"Hän hylkäsi teidät, — niinkö?"

"Niin —. Parin vuoden kihlauksen jälkeen. Nuorena ovat luut pehmeät ja sellaiset iskut sattuvat syvälle. Minulla oli terve luonne, joka ei sallinut mitään sairaloista eikä epätervettä, mutta kuitenkin kesti kauan, ennenkuin kaikki arpeutui. Sentähden niin paljon matkustelinkin, näettekös. Mutta vihdoin sanoin: Mitä nyt tässä juokset itseäsi pakoon. Katsoisit elämää suoraan silmiin. Ja sitten tein niin, — taistelin elämän kanssa ja voitin. Siitä asti olen ollut se vahvempi."

Kotiranta alkaa häämöittää. Lahonnut nuottakota rannalla, joka joka hetki uhkaa veteen suistua, ja vanha kanto, kaukaa katsoen kuin hunnutettu nainen, joka istuu kyyryssä, kädet silmillä. Männyt kasvavat varjomaisen suuriksi yöllisessä hämärässä, ja raitis pihkan tuoksu virtaa niistä järvelle. On aivan äänetöntä, täydellinen pysähdys luonnon lakkaamattomassa yhteissoitossa.

Airistolta vasten tahtoaan jäävät airot poikittain. Tätä hiljaisuutta ei henno häiritä, aivankuten käsi ehdottomasti vetäytyy takaisin kirkasta veden kalvoa särkemästä.

He ovat tulleet niin lähelle toisiaan ja vaikenevat juuri sentähden. Tahtomattaan molemmat ajattelevat samaa asiaa. Kuinka kauan he ovat olleet tuttuja, — kolme päivääkö vaan? Vaan kolme päivää! Kuinka kummallisen lyhyeltä se aika tuntuu, kun ikäänkuin eroittaa sen erikseen ja ajattelee: toispäivänä, eilen, tänään…

Kuitenkin voivat kolme päivää olla pitkät kuin kolme vuotta…

"Miksi ette souda?" sanoo Kirsti yhtäkkiä melkein kuulumattomasti.

Airisto tarttuu äkkiä airoihin, ja vesi sähähtää vihaisesti, ikäänkuin, pahoillaan siitä, että sen unta häiritään.

Hän auttaa Kirstin maalle ja alkaa kiinnittää vitjoja koivuun. Vitjat luisuvat kädestä ja solahtavat veteen. Hän nostaa ne matalasta pohjasta, — ne tiukkuvat vettä ja kalahtelevat. Kirsti käy avuksi, ja heidän kopeloidessaan rengasta koskettavat Airiston vedestä kosteat sormet Kirstin lämmintä kättä.

He lähtevät Suvihuvia kohti yhä äänettöminä ja mitään puhumatta. Portilla ojentaa Kirsti Airistolle kätensä.

Tämä tarttuu siihen ranteesta, niin että väljän kesäpuseron hiha työntyy ylemmäksi, ja muistamatta mitään muuta kuin että paraikaa pitelee omassaan sitä pientä kättä, jonka hyväilyjä halajaisi, ja joka tuntuu kaikessa hentoudessaan kyllin voimakkaalta auttamaan häntä läpi koko pitkän elämän, hän puristaa sitä yhä kovemmin ja kovemmin suurella, luisevalla kourallaan.

Vaan yhtäkkiä hän kumartuu hämmentyneenä:

"Sattuiko teihin, neiti…?"

Ja odottamatta vastausta hän uudelleen kumartuu ja suutelee kättä juuri sille kohdalle, missä vielä kirvelevät sormenjäljet, — suutelee sitä kerta toisensa jäljestä, irtipäästämättä…

"Minun… minun…", hän kuiskaa. "Tämä on ylösnousemus minulle."

Hän jää seisomaan metsänlaitaan, siihen, missä polku Leppäniemeen kääntyy, siksi kunnes tuli on sammutettu Kirstin yliskamarissa ja valkeat verhot laskettu eteen.

6.

He olivat kihloissa melkein vuoden.

Kun Pentti kerran Kirstiä suudeltuaan puoleksi leikillä, puoleksi tosissaan, kysyi, oliko kukaan häntä ennen suudellut, punastui hän siitä tulipunaiseksi:

"Kuinka Pentti taisi jotain sellaista luulla? Ei kukaan, — ei koskaan. Isä tietysti, — aikoja sitten."

Mutta Pentti kysyi yhä uudestaan ja uudestaan: eikö kukaan todella, — eikö leikilläkään?

"Ei, — ei, — ei koskaan."

Seuraavana päivänä hän tuli Pentin luo tunnustuksille. Aivan hän oli unohtanut, — kerran koulu-ajalla, jossain panttileikissä… Niin, hänen oli täytynyt lunastaa panttinsa suutelolla, ja hän oli pannut vastaan, oli juossut huoneesta huoneesen, mutta se nuori ylioppilas oli tullut jäljestä ja vihdoin saanut kiinni, puristanut päästä ja suudellut… Mutta Kirsti oli purrut häntä huuleen…

Kerran jäljestäpäin hän teki saman tai melkein saman kysymyksen, — niinkuin luuli, — Pentille.

Pentille ei juolahtanut hetkeksikään mieleen peittää jotain siltä naiselta, joka tulisi olemaan häntä lähinnä; hänen suora luonteensa olisi halveksinut kaikkea kiertelemistä. Hän oli odottanut tätä kysymystä ja valmistaunut siihen. Ja niin hän kertoi kaikki tälle nuorelle tytölle, joka ei ollut aavistanut kuin osaksi, mitä kysyi.

Se oli hyvin totinen hetki heidän suhteessaan, vaikka Pentti ehkä yksin tunsi koko sen vakavuuden.

Kaikkiin hänen itsesyytöksiinsä vastasi Kirsti yhä samalla anteeksi-annolla, joka ei ollut hänelle vaikeata, vaan helppoa ja ilman taistelua saavutettua, koskei hän itsekään oikein käsittänyt, mitä häneltä pyydettiin, eikä mitä hän antoi anteeksi.

Hän ainoastaan aavisti sinä hetkenä, ettei maailmassa löydy ainoastaan päivänpuolta, vaan myös pimeänpuoli, ja että oli paljon lokaa olemassa, josta ei koskaan pisarakaan ollut räiskynyt hänen päälleen. Mutta hän tunsi olevansa kaikesta siitä suojassa ja turvassa eikä tarvitsevansa sitä ajatella.

Toisinaan Kirstistä tuntui, kuin olisi Pentti liian pian tottunut onneensa. Hän saattoi istua niin rauhallisesti ja mukavasti, käsi leuan alla ja alta kulmain katsoen ja puhua niin tyyneesti heidän tulevasta elämästään, kuvailla heidän jokapäiväistä arkielämäänsä piirre piirteeltä. Silloin Kirsti tavallisesti pyrskähti nauramaan, pudisti Penttiä olkapäistä ja juoksi pakoon.

Pentti seurasi häntä ja saatuaan kiinni, taivutti hänen uhittelevaa päätään taaksepäin.

"Ei se ole mitään vanhuuden rauhaa minussa, tyttöseni — älä sitä luule", hän sanoi vähän raskaasti. "Se on vaan se suuri tasapaino koko olennossa, — ei se ole elinvoiman puutetta."

Silloin Kirsti hetken aikaa tuijotti häneen, ikäänkuin äkkiä olisi jotain uutta hänessä keksinyt. Mutta oikeastaan se ei ollutkaan mitään uutta, — ainoastaan uudestaan kertauva vaikutus ensi näkemästä. Se oli sittenkin se voima Pentissä, joka häneen vaikutti, se ruumiillinen ja sielullinen voima, joka levitti turvallisuuden tunteen ympärilleen.

Oli omituista nähdä, kuinka sen vaikutus ulottui äitiinkin. Äiti oli alussa melkein vieronut Penttiä, hänen oli vaikea tottua siihen, että joku vieras anasti omaisen paikan talossa. Hän pysyi kauan aikaa arkana ja epäluuloisena eikä tahtonut tulla esiin kuorestaan. Mutta sitten kerran, kun äiti äkkiarvaamatta sai hermokouristuksen, otti Pentti hänet käsivarsilleen ja kantoi sohvalle lepäämään… Se liikutti niin äitiä, että hän yhdellä kertaa suli… ehkä se muistutti hänelle jotain kaukaista kohtausta. Siitä asti hän ihaili Penttiä samalla alistuvalla ihailulla, kuin sairas ihminen täysin tervettä.

Kirsti ei tullut sensijaan lähemmäksi äitiä kuin ennenkään. Kun hän joskus iltasin Pentin lähdettyä tuli äidin huoneeseen, posket polttavina, silmissä uneksiva loiste ja koko nuori olento tulvillaan onnea, niin vaikutti äidin läheisyys häneen omituisen raukaisevasti. Kuten koko hänen kehityksensä oli tapahtunut ilman äidin siihen tarttumatta, samoin hän oli yksin nytkin herkimpänä kehityskautenaan.

Tämä oli ainoa aika hänen elämässään, jolloin hän ei mitään odottanut. Hän ihmetteli, että Pentti niin usein ja paljon puhui häistä ja laski kuukausia, jotka niihin vielä olisivat jäljellä.

"Minä en odota niitä ollenkaan", — hän sanoi monta kertaa, — "minä voisin olla koko ikäni kihloissa. Minä en ollenkaan odota, mitä huomenna tai ylihuomenna tapahtuu, minä toivon vaan, että olisi samanlaista kuin tänäänkin, aivan loppumattomiin. Minulla on niin hyvä olla, — niin hyvä…"

Hänen vanha, muodoton elämänpelkonsa, joka aina ennen oli kuin kiinnikasvanut suureen elämänhaluun hänessä, — joka joka kerta kylvi ohdakkeita siihen, mihin elämänhalu nostatti kukkia, — se ei jaksanut heittää varjoa tähän aikaan. Hänen iloisuudessaan oli jotain tarttuvaa, se heitti heijastusta ympärilleen, ja vieraittenkin täytyi se huomata. Joku taiteilija oli kerran sanonut hänen ohikulkiessaan toverilleen: "Tuon naisen nuoruus on pysyväistä." "Oh, odottakaapas…!" arveli toinen epäluuloisesti hymyillen. "Ei, te ette käsitä, mitä tarkoitan. Hän itse tulee tietystikin vanhenemaan, mutta hän tulee antamaan nuoruutensa eteenpäin toisille. Hänellä tulee olemaan paljon ja kauniita lapsia."

Heidän häänsä olivat lopullisesti määrätyt Juhannuksen ajoiksi, ja senjälkeen piti heidän kesäkuukausiksi lähteä ulkomaille.

Toukokuun viimeisenä päivänä, eräänä iltana kävelyretkeltä palatessa, syntyi heissä molemmissa sama ajatus, niin yhtaikaa, että jäljestäpäin olisi ollut mahdoton sanoa, kuka sen oikeastaan oli keksinyt.

Lähteä pariksi päiväksi Leppäniemeen ennen häitä! Kahden kesken, ennenkuin ulkomaille matkustaisivat.

He katsoivat toisiinsa hämmästyneen iloisina. Kuinka he eivät ennen olleet sitä ajatelleet!

Seuraavalla viikolla he panivat päätöksensä toimeen.

7.

Sisämaassa voi joskus kesä olla niin myöhäinen, että sen tuloon tuskin uskoo. Ei mikään näytä edistyvän luonnossa, ja kuitenkin on jo kesää ilmassa, mutta myös ainoastaan ilmassa. Se leikkii piilosta, kätkeytyy kirteen maassa ja piilottelee puitten sulamattomissa nesteissä, jotka eivät jaksa vielä lehtisilmuihin kohota.

Ne ovat rajapäiviä kevään ja kesän välillä, ja sen, joka silloin sattuu sisämaan seuduille, täytyy tuntea jotain samaa itsessään. Ulkonaisesti on ihan viileää ja raitista, mutta sydämen syvimmässä nousee ja poreilee jotain voimakasta ja lennokasta, — tunne, joka on vahva kuin nuori jättiläinen, mutta sokko, sidotuin silmin ja tietämätön omasta voimastaan.

Maantie, jota he kyytirattailla ajavat, on vallaton ja oikullinen kuin lapsi, jonka tekee mieli leikkiä. Se kulkee ja kiertelee pienissä luisuissa alaspäin, ja sitä huvittaa heitellä kuperikeikkoja matalissa, epätasaisissa mäissä ja tehdä uhkarohkeita hyppäyksiä kukkuloilta. Mutta äkkiä pistää sen päähän tekeytyä vanhukseksi, ja silloin se hitaasti ja vaivaloisesti nousee ylämaata, mutkia tehden, kuin vanha ukko, joka kepillään koittelee eteensä.

Häitten läheisyys, joka heitä pitää alituisessa jännityksessä, sitoen ajatukset, — outo ilo olla kahden kesken, vapaina, riippumattomina, — tieto saada jälleen nähdä samat paikat, joitten muistokin jo saa sydämen nopeammin sykkimään, — ja vihdoin tämä raikas, kylmähkö ja kuitenkin salaista odotusta värisevä aamu, — kaikki yhtyy siksi tunnelmaksi, joka heitä vallitsee.

Siinä on jotain siitä tunteen tuoreudesta, joka muuten haihtuu ensimäisten yhdessäoloviikkojen kuluttua, ilmestyäkseen kesken totuttua arkirauhaa vaan silloin tällöin, kun ulkonaiset olosuhteet sen kutsuvat esiin. Jotain siitä ihmeellisestä uutuudesta, joka saattaa rakastetun vähäpätöisimmissäkin sanoissa löytää jotain mieltäkiinnittävää ja kuin ennen kuulematonta. Joka saattaa pienimmästäkin havainnosta iloitsemaan kuin suuresta löydöstä ja kuvailemaan, ettei kukaan ole ennen sitä juuri sillä lailla nähnyt eikä käsittänyt.

Kyytipoika pitää velvollisuutenaan selittää ja opastaa kyyditettäviään kaikissa seudun merkillisyyksissä. He kuuntelevat häntä suuresti huvitettuina. Hän tuntee joka talon ja torpan nimen ja lausuu ne jonkunlaisella mahtavuudella, ikäänkuin ihmetellen, etteivät vieraat niitä ennaltaan tunne.

Ja itse tiestä hänellä on ihmeellisiä juttuja. Tuossa on suuri kivi, jota kerran hevonen peljästyi, niin että rattaat nurin heitti ja ajajan vasten kiven kulmaa pyöräytti, — kivessä on vieläkin risti muistona hänen kuolemastaan. Tuossa kallio, joka kuin varkain hiipii yli tien ja taas sen toisella puolen kohoaa, ja joka aina on kostea ja aina märkä, ikäänkuin maanalainen vesisuoni sitä alati kostuttaisi. Siinä on ylimuistoisina aikoina tapahtunut luonnoton murha, ja sentähden täytyy kallion aina itkeä. Keskiyöllä kuuluu yhä vielä valitusta metsästä.

Hän on niin varma asiastaan, ettei vastaan ole väittämistäkään, ja kertoo öisin kyydistä palatessaan aina ajavansa nopeammin sen paikan ohi.

Hetken perästä hän tarkastaa joka suuntaa, haukkoen ilmaa kuin vainuava koira ja sanoo hyvin mahtipontisesti:

"Onpa nyt myöhäinen kesä… Vaan kunpa sataa pirauttaisi, — se sen kesän tekisi…"

Niin, missä on kesä…? He katselevat ympärilleen, hapuillen sitä katseillaan, tuntien sen olemassa-olon, vaikkeivät sitä näe. Sillä kaikki on keväistä vielä, luopääsemätöntä luontoa, — ynseätä neitseellisyyttä, joka työntää luotaan auringon syleilyn. Koivuissa on viattomat hiirenkorvat, jotka kauempana puitten yhdistyessä metsiköiksi, näyttävät vihreältä, ruskealle rungolle heitetyltä harsolta. Ja kuitenkin… On kuin kuulisi kesän kolkutuksen syvällä maan povessa.

Tie on vielä kerran kiivennyt kukkulalle, johon järvi ensi kertaa näkyy. Se vilahtaa kapeana, hohtavana kaistana, joka alamäkeen käännyttäessä katoaa metsien peittoon, ilmestyäkseen vasta puolen kilometrin päässä uudestaan.

Mutta se ehtii jo heidän sydämessään herättää iloisen, odottavan puristuksen ja avata mielen muistojen tulla.

Tie tekee viimeisen mutkansa ja syöksähtää suoraan järveen, ikäänkuin tahtoen heittäytyä uimaan matkapölyjen jälkeen.

Henkeään pidättäen he katselevat järveä. Taas sama alastomuus. Taajasta, uhkeasta kaislikosta, jonka punertavat viuhkat huojuivat tuulessa, ja jonka vene vaivoin läpäisi, ei näy jälkeäkään, — ruispellot harjun rinteellä ovat mustana kesantona. Lehtimetsä, joka lievensi rantojen kareutta ja kiertyi pehmeänä, vaaleana kiehkurana niitten ympärille, se on puoleksi pukeutunut ja korujaan vailla. Mutta yli järven käy lämmin, heikko tuulenhenki, joka panee sen pieninä, ystävällisinä väreinä lainehtimaan, ja nostattaa hienoja huurupilviä, jotka lupaavat hedelmällistä sadetta.

He saavat vanhan, vuotavan ruuhen, johon vesi pursuu liitelautojen lomitse. Soutaja on yhtä vanha ja rapistunut kuin ruuhikin, kumara, himmeäsilmäinen ja nuuskanaama ukko, joka asuu kallelleen vajonneessa hökkelissä rannalla ja kesäisin ansaitsee tupakkirahansa kuljettamalla haluavia poikki järven.

Kaikki vaan enentää heidän onnellista mielialaansa, — tämäkin vanha, ränsistynyt ukko, joka on niin räikeänä vastakohtana heidän nuoruudelleen. He koittavat puhua hänelle ystävällisesti, tiedustella hänen oloaan ja eloaan, — tuntien pakkoa antaa onnensa tulvata hänenkin ylitseen, — kuten auringon, joka ei valitse valaistaviaan.

Ukko liikuttelee airojaan hitaasti ja haluttomasti, on välinpitämätön ja harvasanainen, kuten yksinjääneet vanhukset. Pentti tarjoutuu monta kertaa auttamaan soudossa, mutta silloin ukko hymähtää melkein loukkaantuneen näköisenä: "Kyllähän tässä, kyllähän tässä, — aina hiljakseen."

Yksinäinen kari järven itäpohjukassa paistaa punaisenruskeana, saaret nousevat kivikkorantoineen, lahden poukamat leikkautuvat syvälle rantamiin.

"Minun olisi melkein mahdotonta tulla tänne, jos itse olisin muuttunut", Kirsti sanoo ajatuksiinsa vaipuneena. "Kaikki täällä silloin kuin syyttäisi minua… En ole milloinkaan osannut ajatella luontoa sieluttomana." —

Koko seudulla on omituinen voima heidän ylitseen, — nytkin, vaikka kaikki vielä on väritöntä ja vaaleaa. Puoleksi juhlallinen tunne, ikäänkuin kappelissa, jonne astuessa riisutaan kengät, — rauhallinen, salaperäinen lepopaikka haudatuille muistoille, — jossa joka kummun alla on joku rakas tuttu eikä tarvitse muuta kuin koputtaa, jotta ne heräisivät eloon.

Leppäniemen kellahtava päärakennus vilahtaa puiston takaa. Yhä lähemmäksi he tulevat, eroittaa jo nuottakodan rannalla ja valkoisella hiedalla kirkkoruuhet.

"Kumma, ettei ole ketään vastassa", sanoo Pentti auttaessaan Kirstiä maalle. "Ehkä eivät odottaneet meitä näin varhain."

Yhtaikaa tulee molemmille sama ajatus: mennä ensin Suvihuvia katsomaan. Ja he lähtevät sinne pitkin metsäpolkua, jonka sora vajottaa. Kanervikko on molemmin puolin ruskeaa kuin kulon jäljeltä, — valkovuokot lyyhistyvät turpeesen sadetta janoten, terät supussa.

Käsi kädessä he seisovat nojautuneina Suvihuvin pihaporttiin, joka on naulattu kiinni ja paremmaksi vakuudeksi vielä nuoranpätkällä sitaistu. Rakennuksen lautaseinät ja kattopäreet ovat talven kuluessa harmaantuneet, ja peittämättömistä ikkunoista paistaa asumattomuuden autius. Pihalla ei näy ainoatakaan elävää olentoa, paitsi yksinäistä västäräkkiä, aikaista kesälintua, joka tasajalkaa hyppelee portaitten eteen kokoontuneen vesilätäkön reunalla.

Kirstin katse lentää katonrajaiseen yliskamarin ikkunaan. Hänen neitikammionsa…

Pentti seuraa hänen katsettaan ja hymyilee itsekseen jollekin ajatukselle.

"Minä muistan jotain…" hän sanoo.

"No, mitä, — kerro toki…!"

"En tiedä, — sinä ehkä naurat… Vaan kerran kun olimme olleet vähän aikaa kihloissa, — silloin elokuun kuutamoöinä, — en saanut unta silmiini, — tiedätkö. Ajattelin vaan sinua, — sellaisia mielettömän onnellisia ajatuksia… Vihdoin puin päälleni ja menin ulos.

"Tulin Suvihuville, — siellä, täällä puutarhassa loisti kiiltomatoja, — aivankuin pienet vihreänvalkean lyhdyt niitä riippui pensaissa…

"Sinun ikkunasi edessä oli verhot, mutta ikkuna oli auki ja tuuli löyhytti niitä… Minä katkoin kukkia lavoista sikin sokin ja sinkautin ne ikkunasta sisään… Kuulin, kuinka ne kahahtivat… Sinä et herännyt… Minä panin maata hiekalle ikkunan edustalle ja makasin siinä päivänkoittoon asti…"

Kirstin syöksyy veri kasvoihin, ja hän tuntee äkkiä suurta hellyyttä Penttiä kohtaan.

"Miksi et huutanut minua…?" hän sanoo. "… Minä olisin tullut luoksesi."

"Toiset olisivat heränneet…"

"Olisin kiivennyt alas ikkunasta…"

Hitaasti he kääntyivät takaisin.

Leppäniemen kujalle saapuessa kuuluu äkkiä lyhyttä, vainuavaa haukuntaa, ja Teppo, lappalaiskoira, syöksähtää tielle korvat sojossa ja luimistelee pienillä, vihaisilla silmillään. Seuraavassa tuokiossa se jo anteeksi pyytäen nousee pystyyn, ulisee ja vinkuu ilosta ja juoksee kaaressa tulijain ympärillä.

"Näetkö, — se tuntee meidät, — Teppo — Teppo!"

Kirsti silittää sitä hyvillä mielin kuin tuttua ainakin. Pitkät unet pankon takana ovat sitä lihottaneet, karva on vielä talvitakuissa ja liikkeet kankeat.

Pihalla tulee vastaan keskenkasvuinen piikatyttö, joka heidät nähtyään seisahtuu puolijuoksussa, niin että kannettavasta vesisoikosta osa läikkyy maahan. Hänen lapsimaisiin kasvoihinsa leviää tyhmistynyt ja hämmästynyt ilme.

"No, Mari, — mitä sinä niin meitä pelästyt, — onko herrasväki kotona?"

Tyttö katsoo Penttiin, ikäänkuin ei käsittäisi.

"Eihän ne, — johan ne viime viikolla lähtivät matkalle", hän sanoo vihdoin nopeasti ja lähtee juoksemaan navettaa kohti.

Kirsti ja Pentti katsahtavat toisiinsa.

"Mutta hyvänen aika — kirjotithan sinä, Pentti?"

"Tietysti kirjoitin… Mutta kun aioimme tulla vain yhdeksi päiväksi, en odottanut vastausta… Ja kuka nyt olisi uskonut, että ne vanhat alkaisivat matkustella…"

Hän lähtee koittamaan verannan ovea, mutta se on lukossa.

"Oikeastaan on tämä ihan naurettavaa", hän sanoo Kirstille, joka vähän neuvotonna yhä seisoo paikallaan. "Sisään meidän täytyy päästä joka tapauksessa…"

Hän alkaa kolkuttaa keittiön ovea, ensin hiljaa, sitten yhä kovemmin.

"Vanha Liisamummo on kyllä kotona, — kuulen hänen askeleensa ja yskänsä, — mutta ei tietysti tule avaamaan, — on kai tullut entistä kuurommaksi. Minnekkä se äskeinen tyttökin joutui?"

Oven takaa kuuluu rapinaa, ikäänkuin vanha, epävarma käsi lukkoa haparoisi. Ja sen vihdoin avautuessa tulee näkyviin Liisamummon kurtistunut naama. Hänellä on vähän epäluuloinen ilme, kuten ihmisillä, jotka huonosti kuulevat, ja joitten täytyy turvautua yksinomaan näkö-aistiinsa. Mutta se jättää pian sijaa hämmästyksen sekaiselle ilolle.

Hän alkaa lyödä käsiään yhteen ja puhua yhtenä sorinana, vähäväliä sanoen: mitäh?… jah kuinka…? ikäänkuin toiset jotain olisivat huomauttaneet. Herrasväki oli jo muutamia päiviä sitten lähtenyt naapuripitäjään rouvan sisaren luo vierailemaan, — sinne vanhaan pappilaan, — kyllähän nuori herra tietää. Eivätkä tulisi kotiin, ennenkuin parin päivän päästä. Koko talonväkikin oli poissa, — rengit ja piiat, — olivat lähteneet kartanon kirkkoruuhella toiselle puolen järveä häitä kuokkimaan, — Mari ja hän yksin jääneet kotimiehiksi. Mutta herra ja neiti tulisivat nyt sisään.

Pentti katsahtaa kelloaan.

"Puoli neljä…" hän sanoo. "Kotiin emme ainakaan voi enään tänään lähteä. Meidän täytyy jäädä tänne yöksi. Ja Liisamuori hankkii meille kyllä jotain syötävää."

Hän sanoo sen kaiken suurella huolettomuudella ja hyvää tuulta herättävällä reippaudellaan.

Mutta molemmilla sydämet sykähtävät salaisesta ilosta, — ihmeellisestä ilosta olla kahden kesken. Ja se on alussa yhtä viatonta iloa kuin lasten, jotka ovat keksineet jonkun uuden salaperäisen ja hiukan vaarallisen leikin, — vain sen verran vaarallisen, että se hiukan jännittää…

Kahden kesken… kuinka usein he ennenkin ovat olleet kahden kesken. Ja kuitenkin tuntuu, kuin eivät he koskaan olisi olleet tällä lailla kahden, vaan ikäänkuin tämä olisi jotain aivan uutta…

Ehkä he juuri ovat tulleet häämatkaltaan, ja tämä on heidän uusi kotinsa…

Liisamummon kattaessa pöytää ruokasalissa ja päivällistä valmistellessa, — he kulkevat läpi koko huoneuston, uteliaina, ikäänkuin näkisivät sen ensi kertaa. Eivät he juuri tällaiseksi ole uutta kotiaan kuvitelleet, huoneet ovat liian suuret ja joka askel niissä kajahtaa. Niissä täytyy vasten tahtoaan liittyä likemmäksi toista, ettei valtaisi autiuden tunne. Niissä on omituinen, vähän raskas ilma, kuten huoneissa, joitten ikkunoita ei talvella avata, ja hienon havannasikarin haju seuraa huoneesta toiseen. Jos he nyt jäisivätkin tänne, — useaksi viikoksi — kuukausiksi — aivan epämääräiseksi ajaksi… Eikä kukaan tulisi heitä häiritsemään. Kukaan ei tietäisikään heistä mitään. He eivät edes antaisi noutaa postia. He eivät huolisi mistään päiväjärjestyksestä, — he nousisivat silloin kuin aurinkokin ja menisivät levolle kun väsyttää tai kun tulisi liian pimeä olla ulkona. He olisivat täällä juuri niinkauan kuin heitä huvittaisi, — juuri niinkauan kuin heidän rakkautensa näitä kehyksiä tarvitsisi. Niinkauan kuin he riittäisivät toisilleen, ja niinkauan kuin rakkaus yksin riittäisi heidän elämänsä sisällykseksi. Ja kun heidän yhtäkkiä tulisi ikävä ihmisiä ja vaihtelua ja hyörinää ja työtä, — silloin he lähtisivät pois, — yhtä vapaina kuin tulivatkin…

Vierashuoneessa he pysähtyvät. Se on pienenlainen kulmahuone, jonka nurkkauksesta ovi vie pienelle, järvelle päin ulkonevalle parvekkeelle. Seinät ovat valkoisiksi kalkitut, ja ne häikäisevät silmää, samalla lailla kuin lumi talvella. Suuressa, raudoitetussa puusaavissa kasvaa jättiläismuratti, joka kiertää koko huoneen, kiipee kattoon, heittää pari luikertelevaa oksaa sen ylitse ja laskeutuu alas toisella seinällä.

He tuntevat heti viihtyvänsä paremmin tässä huoneessa kuin muissa. Ehkä vain siksi, että se on muita pienempi.

He avaavat oven parvekkeelle, ja Kirsti istuuntuu rintanojalle. Hän on heittänyt päällystakin yltään, ja punainen, kevyt pusero verhoaa väljänä vartaloa.

"Kohta alkaa sataa", hän sanoo, kurkoittautuen yli nojapuun ja ojentaen kätensä katoksen ulkopuolelle.

Huurupilvet ovat yhtyneet harmaaksi verhoksi, joka on harva kuin seula, ja jonka reijistä sininen taivas pilkoittaa.

"Minä tuon sinulle sadetakin", sanoo Pentti. Hän ei löydä parempaa kuin professorin vanhan, gummikankaisen takin, jossa on päähine samasta kankaasta. Kirsti peittyy siihen kokonaan; hänen heleäväriset, kukkeat kasvonsa pilkoittavat päähineestä, ja kädet tuskin yltävät näkyviin hihoista.

Samalla alkaa sataa. Ensin suurina, raskaina pisaroina, jotka kuin aikovat lävistää maan, — raskasaseinen etujoukko, tietä raivaava ratsuparvi. Sitten hienoa tihkua, vihmasadetta, — kuin jalkaväki tiheinä riveinä.

Ja yhtäkkiä, vielä sateen kestäessä, kirkas, huikaiseva auringonpyörö, joka halkaisee pilvet, niin että ne jäävät repaleina riippumaan, — ikäänkuin kuningas, joka voittovaunuissaan ajaa taistelutantereelle. Jokaisessa sadepisarassa välkkyy vesikaaren värit, ja aurinko paistaa kimaltelevan, värähtelevän vesihunnun läpi.

Kostea lämpö kohoaa huuruna maasta, ja metsästä tuntuu yhtäkkiä voimakas tuoksu.

He seisovat käsi kädessä parvekkeella, jonka katosta vesi porisee, vesipisarain tippuessa heidän olkapäilleen ja hiuksilleen. Kirsti on laskenut alas päähineen, ja hiukset korvallisilla kihertyvät kosteudesta.

Nähdä kesän näin tulevan — silmäinsä edessä… Millä janolla maa imee sateen itseensä, ikäänkuin aavistaen sen elämää synnyttävän voiman… Huomenna kaikki viheriöisi, ja musta multa alkaisi elää…

He ovat kuin huumauksissaan sisään astuessaan.

Heillä olisi yhtäkkiä niin paljon sanomista toisilleen, uusia, outoja ajatuksia… Olisiko mahdollista, että toinenkin voisi tuntea samaten…

Vaan sittenkin, — vaieta vaan, eikä kysyä… Ettei vaan rikkoisi tätä tunnelmaa, joka hetki hetkeltä jännittyy…

He täällä yksinäisessä maakartanossa, — kaukana ihmisistä…

Kuinka juuri tänään tuntuu niin suloiselta ja niin peloittavalta olla kahden… Tekisi mieli juosta toisiaan pakoon näissä suurissa, vanhanaikuisissa huoneissa, — juosta pitkin eksyttäviä käytäviä ja narisevia ullakkoportaita, — piiloutua ja yhtäkkiä taas löytää toisensa ja heittäytyä suoraan syliin…

Päivällispöydässä he vasten tahtoaan ovat vakavia ja juhlallisia. Ruokasali on niin totinen raskaine tammihuonekaluineen, ja vanha kaappikello, jonka taulussa päivänaikojen mukaan kuvat vaihtelevat, on kuin ankara, pönkkähameinen vanhatäti isoäitien ajoilta. He nauravat sille vertaukselle, mutta hiljaa ja salaa ikäänkuin peljäten jonkun kuulevan. He ovat hyvin kohteliaita toisilleen ja puhuvat hillityllä äänellä: "Saisiko luvan olla lisää…" "Ole niin hyvä…"

Mutta vähäväliä he jäävät toisiaan katsomaan, sanattomina ilosta, tietämättä, miten sitä ilmaista…

"Eikö sinustakin, — täällä on kovin kuuma… Minä avaan ikkunan", Kirsti sanoo vihdoin.

Mutta ikkuna on vielä talvikunnossa, kiinteästi suljettu, jokainen rako tukittu huolellisesti puuvillalla ja paperilla ja välille järjestetty harmaita sammalia.

"Ei, — se ei käy", hän sanoo huoaten ja palaa takaisin pöytään. "En tiedä, miksi minusta…" Hän katsoo Penttiin, hymyilee vähän hämillään eikä lopeta lausettaan.

Yhtäkkiä on aivan hiljaista heidän ympärillään, — tai ehkä on jo ollut kauankin, vaikka he eivät ole sitä huomanneet. Ei edes kuule Tepon haukuntaa, — se on varmaan ryöminyt rakennuksen alle sadetta pitämään…

He ovat kahden — kahden…

Ikäänkuin ei olisikaan koko maailmassa muita kuin he kaksi… Jossakin autiossa saaressa he ovat, ja muusta maailmasta eroittaa heidät penikulmamäärät aukeaa merta…

Ulkona sataa yhä ja päivä paistaa sateen läpi. Yli puutarhan vettä nuokkuvain puitten ja pensasten kohoaa himmeä sateenkaari kuin kirjava jättiläisluokka.

"Täällä ihan tukehtuu… Minä lähden kävelemään", sanoo Kirsti yhtäkkiä.

"Entä minä sitten…?"

Kirsti katsoo Penttiin posket hehkuvina ja yhtäkkiä peittää kasvonsa hänen olkapäähänsä.

"Sinä tietysti myös, — sinä tyhmä poika! — Kuinka sinä kysytkään…"

Hänen päänsä riippuu hervottomana Pentin olkapäällä, hiukan taaksepäin, ja Pentti suutelee häntä yhä uudestaan ja uudestaan ummistuneille silmille ja avoimille huulille, jotka ikäänkuin pakenevat suuteloja ja kuitenkin niitä odottavat. Hänen rikas, ruskea tukkansa irtautuu raskaasta sykeröstä, neulat putoavat yksitellen, ja hiukset hulmahtavat auki raitistuoksuisina kuin vastaniitetty heinä.

Samassa hän tulee tuntoihinsa.

"Minun hiukseni, — voi, hyvänen aika…"

Häntä hävettää niin, että kyynelet kohoavat silmiin… Että Pentti näki hänet näin… Hän rientää toiseen huoneesen ja alkaa nopeasti solmia tukkaansa, posket yhä hehkuen.

Sade on herkeämäisillään, heidän astuessaan ulos. Puitten oksilta tippuu kirkkaita pisaroita, — aurinko on vielä korkealla, ja sillä on himmeä, poutia ennustava hohde.

Ilma on muuttunut yhtäkkiä lämpimäksi.

"Minnekkä sinä tahdot mennä?" kysyy Pentti.

Ah niin, — hän ei ole sitä lainkaan ajatellut, — ehkä peltotielle — ei, siellä on autiota, — mieluummin sitten rannoille…

He lähtevät rantatielle, mutta ei sille tavalliselle, joka vie kivikkoniemeen ja aina on siivottu ja lakaistu, ja jonka varrelle on asetettu penkkejä ja hakattu valmiita näköaloja, — vaan toiselle, jota harvoin käydään, ja joka vie pienelle, vetiselle rantaniitylle.

Kaikki on heistä kuin unta, — se, että he tulevat meluavasta, pölyisestä kaupungista, — se, että heillä on perhesiteitä ja omaisia, — se, että löytyy tyyntä, tasaista arkielämää ja tuhansia pieniä velvollisuuksia. Sekin on kuin unta, että he joskus kaikkeen siihen palaavat… Ehkä eivät palaakkaan…

Kuinka äärettömän elinvoimainen tämä luonto on, — hedelmällisessä kosteudessaan, jossa jokainen sadepisara merkitsee uutta itua… Kuinka se yhä vielä janoaa janonsa sammutettuaankin, värisee odotuksesta ja tyydyttämättömästä kaipauksesta… Se ei tyydy sateeseen, vaan tahtoisi vetää koko taivaan syliinsä…

Huomenna he lähtisivät pois… Mutta huomiseen on vielä pitkä aika…

He saapuvat rantaniitylle, ja Pentti laskee alas veräjän vettyneet rangot.

Ladon ovelle he istahtavat. Lato on tyhjä, heinät on viety talvirehuiksi, pari kortta vaan vetelehtii nurkassa. Kattoon ovat pääskyset pesineet.

Matalain pajupensasten välistä näkyy järven lahdelma ja pitkä, matala hietaranta.

Aurinko ikäänkuin suorastaan putoaa taivaalta veteen; eivät mitkään pilvet eivätkä ruskot sitä kannata. Se kohoaa vedenrajasta kuin yksinäisen, suunnattoman hiilen hehkuva pää. Odottaa kuulevansa sihahduksen, kun se koskettaa vedenkalvoa, niin tulisen kuumalta se näyttää. Mutta se sammuu hiljaa ja vähitellen ja vaikea on määritellä sitä hetkeä, jolloin se katoaa.

He tuskin uskaltavat hengittää, ja heidän yhteenliitetyt kätensä polttavat toisiaan…

Ei mitään sanoja, ei mitään selityksiä, — näin vaan ääneti istua tässä koko alkukesäinen yö…

Rantatiellä heittyvät varjot pitkinä heidän lähtiessään.

Vanha Liisa seisoo portailla tähystellen, kun he tulevat. Hän toivottaa niiaten hyvää yötä, — neidille on laitettu sija vierashuoneeseen ja herralle ylisille.

Ruokasalissa seisten he kuuntelevat, kuinka Liisamummo sulkee ovet ja kiertää ne lukkoon. Teppo ulvahtaa kerran tai pari pitkästi ja kimeästi. Sitten hiljenee taas kaikki.

"Hyvää yötä, Pentti…!"

Kirsti suutelee häntä kevyesti ja menee hänen ohitseen hameen helmojen kahistessa permannolla. Ovessa hän vielä kerran kääntyy ja hymyilee nyökäyttäen päätään.

Pentti seisoo yhä paikallaan liikkumatta.

Kirstin sydäntä puristaa omituisesti.

"Mikä sinun on… Pentti, — kuuletko, mikä sinun on…"

"Ei mitään, tyttöseni, — mene nyt vaan…"

Hän koittaa työntää Kirstin kättä pois.

Vaan yhtäkkiä hän kumartuu, nostaa vapisevan tytön kohoksi ja suutelee häntä sokeasti kaulaan, vaatteille ja aukeeville hiuksille.

8.

Kuinka oli mahdollista, että vaan pari tuntia oli kulunut siitä, kun hän Pentistä erosi, — Pentin lähtiessä junalla toiseen suuntaan! Hän ajatteli sitä junan lähetessä asemaa, ja tuntui, kuin palaisi hän pitkältä matkalta, jolle lähti aikoja sitten. Vuosia on varmaan vierinyt siitä, kun näitä seutuja näki; jokaista tuttua kohtaa, mikä vaunun pölyisistä ikkunoista silmäin ohi vilahtaa, hän katsoo ihmetellen, että kaikki vielä on ennallaan. Hän on valmistautunut näkemään kaikki toisin ja muuttuneena.

Ja hänessä alkaa varmistua tunne, että kotona jotain on tapahtunut. Jokin suuri onnettomuus, joka kaiken on heittävä hajalleen. Hän tuntee sen jo ilmassa ja siinä sanattomassa ahdistuksessa, joka rintaa pusertaa. Sen täytyy olla ennakko-aavistusta… Varmaan on äiti kuollut, — kun juna pysähtyy asemalle, ovat pikkutytöt siellä vastassa sitä kertomassa. Ihan varmaan ovat. Heidän ei tarvitse sanoa sanaakaan, hän tietää sen jo edeltäpäin ja sanoo sen heille, ennenkuin ehtivät mitään virkkaa. "Tiedän sen jo", hän sanoo heille, "— koko matkan jo tiesin".

Taikka ehkä ovat siellä kertomassa, että kotitalo on palanut tuhaksi ja maan tasalle. Sekään ei hämmästyttäisi. Se olisi ihan luonnollista, juuri niinkuin hän olisi odottanutkin. Ei mitään ole voinut tapahtua, mikä pelästyttäisi. Kaikkea hän on aavistanut ja kaikkeen valmistunut. Sillä siellä täytyy olla jotain raunioina ja hävitettynä kotona.

Mutta asemalla ei ole ketään vastassa, ja vasta hetken mietittyään hänelle selviää, ettei häntä vielä tänään osattu kotiin odottaakkaan. Ja hän lähtee yksin astumaan pieni matkalaukku kädessä.

Tie on lyhyt, ja muutaman minuutin päästä hän on kotona. Siinä se on jälleen, — samanlaisena kuin sen eilen aamulla jätti. Piaano salissa on auki, ja telineillä vielä samat nuotit, joita oli soittanut; ei lehteä edes ole käännetty. Omasta huoneestaan hän löytää korutyön, jonka oli heittänyt pöydälle, ja jossa neulansilmään pistetty lanka vielä on päättämättä. Aikaa saadessaan hän ompelee sen loppuun, ja malli tuntuu yhtaikaa sekä tutulta että vieraalta, aivankuin hän kyllä olisi sitä ommellut, mutta aikoja sitten. Kirjoituspöydällä on aloittamaton kirje, johon ainoastaan päivämäärä on merkitty; hän pistää sen laatikkoonsa, voimatta muistaa, kelle sen oli aikonut kirjoittaa.

Hän kulkee kuin unissakävijä näissä tutuissa huoneissa. Läpi koko asunnon hänen täytyy kulkea, tarkastaa ja katsella kaikkea, ikäänkuin etsisi jotain. Ja hänestä on, kuin hakisi hän todella jotain kadonnutta. Entinen itsensä se on, jota hän etsii. Etsii sitä turhaan tästä ympäristöstä, jonka järjestys on niin liikuttavan tuttua, että se sydäntä särkee.

Koko päivän hän puhelee omaistensa kanssa yhtämittaa, vilkkaasti ja herkeämättä, kuten ihmisille, joita pitkiin aikoihin ei ole tavannut. "Minun täytyy puhua paljon, etteivät mitään huomaisi", hän ajattelee. Ei mitään keskeytystä, ei hämmennystä. Mutta toisinaan hän pysähtyy vasten tahtoaan heitä katsomaan, ja katse kulkee tutkivana toisesta toiseen. Eivätkö he todella mitään tiedä?

Kunpa eivät vaan poistuisi huoneesta ja jättäisi häntä yksin. Niinkauan kuin he ovat läsnä, hän on suojassa ja turvassa, on pelastettu ainakin lyhyeksi aikaa. Hän värähtää joka kerran, kun äiti liikahtaa. Ettei hän vaan jo nousisi ja sanoisi hyvää yötä.

Ja mitä lähemmäksi maatapanon aika tulee, sitä levottomammaksi hän käy. Hänet valtaa avuton pelko, kuten lapsen, joka pelkää pimeässä. Mutta pyytää jompaakumpaa pikkusiskoista nukkumaan kanssaan, sitä hän ei voi. Kuka takaa, ettei pikkusisko näkisi hänen ajatuksiaan. Itse hän näkee ne koko ajan kuin elävinä olentoina, jotka liikkuvat hänen sivutseen, kulkevat hänen vierellään ja takanaan, puhuvat ja kuiskaavat hänelle.

Ja hän antautuu epätoivoisena taisteluun. Sulkiessaan ovea makuuhuoneeseensa, hän tuntee, kuinka ajatukset alkavat kiertyä kahleeksi hänen ympärilleen. Jokainen niistä on kuin puristava rautarengas, ja ne yhdistyvät katkeamattomina toisiinsa. Toista seuraa toinen, ja hänen täytyy tuntea ne rengas renkaalta.

Hän tietää hyvin, ettei voi nukkua, mutta heittäytyy kuitenkin vuoteelleen. Vetää peiton päänsä yli, kuten ennen lapsena pahoja unia pelätessään. Vaan tällä kertaa se ei auta mitään. Hänen täytyy nähdä kuitenkin. Silmät suurina ja tuijottavina hänen täytyy maata ja katsoa eteensä. Koittaa turhaan niitä sulkea, ja mitä enemmän unta tavoittaa, sitä kauemmas se siirtyy.

Hän voisi elää vanhaksi eikä sitä aamua yksinäisessä maakartanossa koskaan unohtaisi. Se ilmestyisi aina hänen eteensä, kirkkaana, totisena ja järkevänä, kuten silloinkin ja kuten nyt. Juuri siinä kirkkaudessa oli ollut jotain armotonta ja syyttävää. Hän oli toivonut sumua, sankkaa ja läpipääsemätöntä, joka olisi kääriytynyt yli maan. Siihen olisi voinut piiloutua ja luulotella itselleen, ettei kukaan näkisi. Mutta olikin tullut selkeä, terävä päivänpaiste, joka valaisi varmana joka haavan, pistäen ja leikaten kuin lääkärin veitsi. Se oli vailla kaikkea sääliä.

Hän tuijottaa yhä eteensä pimeyteen, voimatta sulkea silmiään. Hänen täytyy elää kaikki uudelleen, tuntea uudelleen jokainen tunne, ei pääse yli yhdestäkään. Siinä ei ole mitään vapautuksen toivoa eikä mitään armoa. Hänen täytyy uudelleen itkeä samat kyyneleet, joilla sitä aamua oli tervehtinyt, itkeä ne yhtä toivottoman häpeän ja katumuksen tunteella. Eivätkä ne mitään pese eivätkä huuhdo pois, ne putoavat pisaroina, jotka polttavat.

Hän nukkuu vasta myöhään aamuhämärissä, kun kaikkien esineitten ja huonekalujen rajaviivat jo selvästi alkavat eroittua, ja katulyhty ikkunan takana aikoja sitten on sammutettu. Nukkuu raskaasti, joka jäsenessä lyijyn kankeus, kuin pitkän päivätyön jäljeltä.

Myöhään aamulla hän herää, kun viereisestä huoneesta kuuluu liikettä. Kaikki ovat varmaan jo jalkeillaan. Pikkutytöt kuuluvat kiistelevän jostain, ja sitten juoksee toinen pois, toinen kintereillään.

Unenhorros on raskaana hänen ruumiissaan, ja kestää kauan, ennenkuin siitä selkiää. Hän on väsynyt, ja pää on tyhjä ajatuksista. Yölliset mielikuvat ovat kadonneet, ja muisti työskentelee työläästi.

Hän on mahtanut nähdä pahaa unta, joka painajaisena on hiipinyt hänen ylitseen. Kauheata unta kahleista, jotka puristavat.

Unta se tietysti kaikki on ollut. Sillä jos se olisi todellisuutta, ei sitä jaksaisi kestää. Tämähän on hänen oma huoneensa, hänen neitikammionsa, sinivalkoisine verhoineen. Neitikammio, jossa hän on valkoisia, viattomia nuorentytön unelmiaan uneksinut.

Hän käy melkein rauhalliseksi noustuaan ja puettuaan. Tuttu ympäristö tuudittaa vähitellen tyynnyttävään, häiritsemättömään tunnelmaan. Kuinka hän yksin olisi muuttunut, kun kaikki ympärillä on niin samaa kuin ennen. Hänen on täytynyt erehtyä tai nähdä unta. Jos olisi toisin, olisivat muutkin sen jo huomanneet ja siitä sanoneet. Mutta heidän kohtelussaan ja käytöksessään ei ole pienintäkään muutosta.

Hän tuntee hetken aikaa iloa, aivankuin olisi löytänyt pakopaikan, josta voi torjua vihollista. Ja samalla hänet valtaa työkuume, joka polttaa ja syhyttää sormenpäissä. Työstä ei ole puutetta, sitä on yllin kyllin. Kapioita on vielä joukottain viimeistä silittelyä vailla, suuria pakkoja hienoja, valkoisia liinavaatteita, jotka tuoksuvat puhdasta palttinaa. Häihinhän on enään vaan pari, kolme viikkoa. Ja hän ryhtyy työhön ahkeruudella ja innolla, jota ei ole ennen itsessään aavistanut, päivän pitkään ommellen monimutkaisia nimikirjaimia, joissa punaiset ja valkoiset kirjaimet kiertyvät toisiinsa lehdykkäin ja kukkien lomitse. "Voisin istua tässä siksi kunnes viimeinen kajastus viipyy huoneessa", hän ajattelee. "Enkä tuntisi, vaikka sormeni verille pistäisin."

Sillä syvällä sielussa kolkuttaa hänellä hämäränä tieto siitä, että tämä rauha on vaan näennäistä ja itsensäpettämistä. Kun jäisi yksin, olisi hän taas ajatustensa orja. Ne vaan pelkäävät päivänvaloa ja piiloutuvat hetkeksi, mutta yö kutsuisi ne esiin kätköistään. Yö hänet vetäisi takaisin sinne, mitä tahtoi paeta.

Ja seuraavan yön hän valvoo kuten edellisenkin ja monta yötä vielä senjälkeen. Siinä ajatusten tulossa ja kulussa on jotain säännöllisyyttä, joka häntä kauhistuttaa; ne liikkuvat ja järjestyvät varmasti kuin kellon viisarit, joita näkymätön koneisto johtaa. Hän tuntee jo edeltäpäin sen hetken, jolloin ne alkavat tulla. Ne eivät tule kaikki yhtaikaa, on kuin lähettäisivät yhden ensin kolkuttamaan. Ja hän on niitä vastaan suojaton; ei löydy sitä rautapanssaria, joka niitä ei läpipäästäisi, ei sitä ovea, joka niitten eteen aukeemattomaksi kohoisi. Sillä rukoillessakin tuntee hän vaan syvemmin rikoksensa. Ankarina ja armottomina hän näkee edessään kaikki vanhat raamatunlauseet, jotka lapsuudesta asti on oppinut; ne paistavat tulikirjaimilla piirrettyinä hänen silmissään. Hän kiertelee niitten edessä, mutta ne eivät väisty hiuskarvaakaan.

Päivin hän on useimmiten toivottoman väsynyt, mutta siitä huolimatta kuumeisessa työinnossa. Istuu sisällä kaiket päivät ommellen, lähtee harvoin ulos ja silloinkin vaan pitkin syrjäkatuja. Hänet on yhtäkkiä vallannut ihmispelko ja vastenmielisyys nähdä tuttuja kasvoja. Jotain arkaa ja säikkyvää on ilmestynyt koko hänen olentoonsa, ja hän säpsähtelee pienimmästäkin kolinasta. Joka kerta, kun näkee äidillä tai pikkusiskoilla olevan jotain uutta kerrottavaa, täytyy hänen koota koko tahtonsa pysyäkseen tyynenä. Ja hän huoahtaa helpotuksesta, kun kaikki on ohi, eikä se ollutkaan sitä, mitä oli pelännyt.

Hän laihtuu ja kalpenee niin, ettei se voi jäädä keltään huomaamatta, ja kasvot näyttävät omituisen kokoonvetäytyneiltä ja kuin entistä pienemmiltä. Mutta se ei herätä kenessäkään ihmettelyä, — kaikki luetaan morsiushuolten ja hääkiireitten syyksi.

Toisella viikolla vasta kirjoittaa Pentti. Kirsti ei ole ollenkaan odottanut häneltä kirjettä ja on salaa toivonut, että se jäisi tulematta. Ja pitäessään sitä kädessään, herää hänessä niin suuri vastenmielisyys ja pelko, että ensin aikoo jättää sen avaamatta. Jos Pentti pienimmälläkään viittauksella muistuttaa sitä, mikä on ollut, on hän hukassa. Jos Pentti alkaa selittää ja sovittaa, on Kirstin mahdoton sitä lukea. Se olisi samaa kuin elää kaikki uudestaan.

Hän sulkee kaikki ovet tarkkaan ja kiertää ne lukkoon, ennenkuin avaa kotelon. Mutta kun hän vihdoin voi voittaa itsensä ja lukea kirjeen, rauhoittaa se häntä. Se kertoo hänelle kaikenlaisista ulkonaisista seikoista, matkasuunnitelmista, Pentin työstä ja muusta. Hänen sisäisestä elämästään ei ole sanaakaan. Kuin tahallaan hän on välttänyt kaikkea, mikä vivahtaakin tunteisiin. Ja samalla hän kirjoittaa, ettei voi tulla kaupunkiin ennenkuin hää-aamuna.

Kaikki se tyynnyttää tuntuvasti Kirstiä. Ensi kertaa kaiken tapahtuneen jälkeen hän tuntee jonkinlaista levollisuutta ja voi ajatella kaikkea vähän kylmemmin, katsoa sitä hiukan ulkopuolelta. Ja hän kirjottaa Pentille vastauksen, aivan samaan tapaan kuin tämäkin, varovaisesti luovien kaikkien karien välitse.

Seuraavana päivänä hän menee morsiusharsoa ostamaan. Hän ei ole pitkiin päiviin käynyt ulkona, ja koko kaupunki tuntuu kuin uudelta. Kylmää kevättä on seurannut nopea, kuuma kesä, jonka muutamissa päivissä täytyy korvata, mitä viikot ovat laiminlyöneet. Ja koko luonnossa on levoton kiire ehtiäkseen kukkia ja heilimöidä, ennenkuin kuihtumisen aika saapuu.

Mutta kivikatuista kaupunkia aurinko turhaan koittaa valloittaa, kivet eivät muutu kukiksi, eivätkä valkoisten talojen seinät peity viheriään. Ja niin sen täytyy tyytyä pukemaan kesäkoruihin ainoastaan pienet puistikot, jotka siellä, täällä aukeavat, ja joissa nurmikenttien ruoho ei sekään saa vapaasti rehoittaa, vaan aina on lyhyeksi leikattu ja tasainen.

Kesäinen Helsinki on tyhjä muusta kuin tuoreen maalin ja muurisaven hajusta. Sillä joka paikassa rakennetaan ja korjataan, telineet kiipeävät horjuvina pitkin rakennuksia; toisia revitään, niin että pöly tupruaa savuna kauas, toisille pannaan perustaa ja lasketaan paaluja maahan junttauskoneen tasaisesti jymähtäessä ja miesten tahdissa huutaessa.

Suuressa vaatemyymälässä ovat myyjät nukahtaa kuumuudesta ja työn puutteesta. Kauppa käy hitaasti ja huonosti, sillä varsinaiset ostajat ovat poissa.

Kirsti saa, mitä pyytää ja lähtee takaisinpäin. Kadulla hän tapaa erään entisen tyttötuttavansa, — ystävän koulu-ajoilta, joka jo pari vuotta on ollut naimisissa. Näkee jo kaukaa hänet ja toivoo, että pääsisi pysähtymättä ohitse, mutta tuttava kääntyykin, tulee muassa ja alkaa puhua Kirstin lähestyvistä häistä ja vasta ostamasta morsiusharsosta.

"Nykyään on muodissa, että harso kiinnitetään taakse, niin ettei se melkein ollenkaan peitä kasvoja", hän alkaa puhua. "En tiedä, — se tapa ei miellytä minua, — se häiritsee tunnelman. Älä sinäkään anna asettaa niin. Harson pitää pudota pehmeinä poimuina kasvoille, sen pitää herättää mielikuva jostain salaperäisestä ja koskemattomasta."

"En tiedä mitään kauniimpaa kuin morsiusharso", hän jatkaa. "Siinä on jotain niin puhdasta ja läpikuultavaa ja samalla haperaa ja helposti repeytyvää. Tiedätkö, etteivät lesket saa kantaa myrttikruunua, ainoastaan nuoret tytöt? Se on koskemattomuuden ja viattomuuden symbooli."

Kirsti tuntee, kuinka veri syöksähtää kasvoihin. Jos tuo hänen vierellään tietäisi, kuinka hänen puheensa haavoittaa. Pieninä, terävinä neuloina jokainen sana pistää kipeätä kohtaa hänen sielussaan. Hänen häpeänsä koko paino tuntuu tällä hetkellä, juuri siksi, ettei sitä kukaan voi tietää eikä aavistaa. He pukisivat hänetkin kruunuun ja morsiusharsoon. Ei kukaan tulisi repimään niitä hänen päästään.

Hän on kotiin tultuaan niin sekä kiihtynyt että väsynyt, että suoraan heittäytyy pitkälleen vuoteelle.

Ja taas hän tuntee pahoinvointia, joka jo parina päivänä itsepintaisesti on ilmaantunut. Omituista pyörrytystä ja raskasta raukeutta, niin ettei tahdo pystyssä pysyä.

Ei hän tiedä, tänä hetkenäkö se ajatus ensi kertaa ilmaantuu. — Sen vaan tietää, että se ensin on niin hämärä ja heikko, ettei se edes enempää miettimistä siedä. Kun rupeaa sitä ajattelemaan, hajoaa se ja häviää, ja hän voi sen helposti repiä rikki aivankuin hienon verkon.

Mutta jonakuna näistä päivistä se kuitenkin syntyy. Hän huomaa, että se alkaa yhä useammin tulla hänen luokseen. Ei tarvitse muuta kuin jäädä yksin, niin se jo tulee. Ensin on se niin uskomattoman pieni ja mitätön, että sen voi kuin puhaltaa pois, mutta ei millään ajatuksella ole sellaista voimaa kasvaa kuin sillä. Hän huomaa, että se alkaa juurtua, se työntää juuria, joista toiset ovat hienoja ja kietovia kuin langat ja toiset tunkeutuvat syvälle sydämeen kuin terävät kynnet. Sillä on mahdollisuutta kasvaa ja laajeta joka suunnalle. Hän tietää, että jos se kerran pääsee kasvamaan, se voi pimittää kaiken muun.

Eräänä päivänä hän on aivan varma siitä. "Minä saan lapsen", hän sanoo itselleen. Hän aivan kangistuu sitä ajatellessaan. Ei jaksa, ei jaksa sitä käsittää.

Sinä yönä hän todella pelkää järkeään. Hän ei koskaan ole elänyt mitään sellaista. On kuin joku koko ajan istuisi hänen vuoteensa reunalla ja tuijottaisi häneen suurin, liikkumattomin silmin. Hän ei pääse minnekään pakoon siltä katseelta.

Hän ei todella tiedä, kuinka pääsee läpi näitten ensimäisten päivien. Hänen mielentilansa on sellainen, että jokaisen pitäisi se huomata. Se on hänestä aivankuin kirjoitettu häneen, heidän ei tarvitsisi muuta kuin lukea. Ja kuitenkin hänellä on malttia kyllin edes koittaakseen salata mielentilaansa. Koittaa puhua niin vähän kuin mahdollista, ettei mitään varomatonta pääsisi huulilta luiskahtamaan. Hänestä tuntuu, aivankuin ei voisi enään pitää kiinni sanoistaan.

Vielä vaikeampi on seuraava aika. Se on vaarallisempi, kuin hän itse aavistaakaan. Sillä ensimäistä kiihtymystä seuraa välinpitämättömyys niin suuri, että hän on hukkua siihen kuin sankkaan sumuun. Hänestä on oikein mieluista, kun tämä sumu kietoo hänet eikä enään tarvitse ajatella. Voisi laskeutua levolle ja siihen kuolla. Näinä päivinä on kuin kaikki langat hänen ja elämän välillä olisivat katkenneet. Aivankuin ulkomaailma yhtäkkiä olisi sulkeutunut häneltä, niin ettei pieninkään ääni pääse hänen kuuluvilleen. Näinä aikoina olisi hänen ympäristönsä voinut luhistua kokoon, ilman että se olisi häntä liikuttanut. Hän käy, puhuu ja toimii kuin ruumis, jonka sielu on poissa ja kaukana.

Ehkä olisi tätä tilaa voinut jatkua kauankin, kuka tietää. Mutta siihen tulee jotain väliin. Hän kuulee sanottavan, että häät ovat pian. Ensin he sanovat: muutaman päivän päästä, sitten ylihuomenna, lopuksi huomenna! Ei se hääajatus itsessään häntä herätä. Häät ovat hänestä aivan yhdentekevä. Mutta niitten kanssa on yhteydessä toinen asia.

Hän alkaa ajatella, että nyt on kaikki kerrottava Pentille. Ja jotain hänen vanhasta, luottavasta rakkaudestaan herää sitä ajatellessa. Hän ei ole yksin, hänellä on toveri yhteistä kuormaa vetämässä. Pää-asia on, että vetävät yhtäänne. Muutoin hän on vielä enemmän yksin kuin ennen.

Kaikki hänen ajatuksensa keskittyvät Pentin tuloon. Hää-aamuna herätessään hän ajattelee yksinomaan sitä. Se on pilvinen päivä, joka uhkaa joka hetki sateella, eikä sitten kuitenkaan sada. Pilvet riippuvat vaan kuin peloitukseksi noin matalalla.

Hän ajattelee, millaisena soisi Pentin tulevan. Soisi hänet totiseksi ja harvapuheiseksi, silloin pääsisi häntä lähimmäksi. Hyvin lähelle täytyisi päästä, voidakseen kaikki kertoa. Kauempaa on sitä mahdotonta sanoa. Se täytyy kuiskata korvaan, ikäänkuin ei sanoja olisikaan, ainoastaan ajatukset siirtyisivät toisesta toiseen.

Kun Pentti tulee, hän menee vastaan hämärään etehiseen.

He katselevat hetken ääneti toisiaan, Kirsti kasvot suoraan valoa kohti, joka viereisen huoneen avatusta ovesta virtailee pimeään etehiseen. Ja vasta nyt, tuntiessaan, kuinka Pentin katse tutkii häntä, hän käsittää, kuinka suuresti on muuttunut. Se katse etsii hänestä jotain tuttua, mutta ei löydä muuta kuin vierasta. Hän on tullut vieraaksi itselleen ja tuolle miehelle, joka tänään on oleva hänen vihitty puolisonsa.

Hän tuntee äkkiä suurta heikkoutta, ikäänkuin jalat eivät jaksaisi kantaa, — ja puristuu Penttiin kiinni kuin apua anoen.

"Tyttöseni, — tyttöraukkani…" Pentti sanoo hiljaa silitellen hänen päätään.

"Oh, — sinä et tiedä kaikkea, — et lainkaan kaikkea… Minä saan lapsen…" hän kuiskaa melkein vaan huuliaan liikuttaen ja ponnistaen viimeiset voimansa.

Siinä silmänräpäyksessä hän tuntee selvästi ensiksikin, että he ovat sidotut toisiinsa ja sitten vielä johonkin muuhun, jota heidän täytyy laahata jäljissään kuin kahletta.

Jotakin korvaamatonta, mitä ei mikään palkitse eikä mikään tuo takaisin, — rakkauden korkein ja pyhin sointu, — se on heiltä auttamattomasti mennyt hukkaan.

Samassa tulee siihen muita, eivätkä he enään jää kahden kesken. Vieraita, enimmäkseen Kirstin tyttö-ystäviä, tulee ja menee. Kaikki ovat totisia ja juhlallisia, ja suudellessaan häntä hyvästiksi, itkevät vähän. He kohtelevat häntä ikäänkuin ympäröisi hänet pyhäkehä ja jättävät hänelle hyvästi, aivankuin sulkisivat hänet sillä piiristään ja vihkisivät uuteen elämään. Äiti kulkee mustassa, kahisevassa silkissä, ja itkee hänkin vähäväliä. Pikkutytöt eivät tiedä, hypelläkö ilosta uusissa, vaaleissa puvuissaan, vaiko hekin itkeä kuten muut. Lopuksi he tekevät vuoroin kumpaakin.

Kirsti on yhtäkkiä kylmä ja väliäpitämätön. Se tunne kasvaa yhä, kun kaikki ovat lähteneet pois, ja häntä aletaan pukea. "Olen kuin nukke, jota vaatetetaan", hän ajattelee, — "mihin on sieluni jäänyt?" Hän pakoittaa itsensä kuulemaan kampaajattaren lukemattomia juttuja häistä ja morsiamista. "Hyvä, että hän puhuu", hän ajattelee, — "niin minä saan olla vaiti." Ja hän katsoo tyyneenä kuvaansa peilissä. Ainoastaan silloin kuin morsiuskruunu painetaan hänen päähänsä, hän värähtää. Kampaajatar kysyy, painaako se liiaksi, ja hän vastaa kieltävästi.

Silloin hän alkaa ajatella jälleen, on kuin sielu palaisi takaisin. "Jos nyt olisit suuri ja luja, niin tekisit näin, Kirsti", hän sanoo itselleen. "Menisit kirkkoon, astuisit alttarille ja kääntyisit kokoontunutta seurakuntaa kohti. Repisit morsiuskruunun päästäsi, heittäisit sen maahan ja sanoisit: En ole arvollinen sitä kantamaan, en ole oikeutettu kantamaan puhtauden ja viattomuuden merkkiä, olen suuri syntinen. Tunnustaisit ja katuisit."

"Niin tekevät ainoastaan lujat luonteet", hän jatkaa itsekseen. Hän tietää, ettei sitä koskaan kykenisi tekemään, liika heikko olisi siihen.

Ja kirkkoon saavuttuaan hän tietää, että se olisi mahdotonta. Hänellä ei olisi rohkeutta kuuluttaa sitä näille pyhille seinille. Eikä hän voisi nähdä kaikkien noitten juhlapukuisten ihmisten kääntyvän pois, ja nuorten tyttöjen punastuvan hänen puolestaan.

Hän on väsymyksestä maahan vaipua. Pienen kirkon kirjavat lasi-ikkunat alkavat pyöriä hänen silmissään. Hän ei ymmärrä sanaakaan siitä, mitä pappi puhuu, ei voisi sanoa, siunaako tämä häntä vai lukeeko paraikaa tuomiota. Hän on seisovinaan yksin kirkossa ja kuulevinaan virttä, jonka laulajia ei näy. "Hautajaisvirttä!" hän ajattelee. "Ehkä olenkin omissa hautajaisissani. Kuinka onnellista olisi olla kuollut!"

Hän herää vasta siitä, että Pentti kumartuu häntä suutelemaan. Hänen täytyy kääntyä päin kirkkoon ja ottaa vastaan onnentoivotuksia. Hänen täytyy kiittää ja hymyillä, puristaa käsiä ja antaa suudella itseään. Kaiken sen kestäessä hän on vaipua väsymyksestä. "Vähän aikaa vielä, — vielä hetkisen", — hän sanoo itselleen, — "sitten on kaikki ohitse."

Heidän on määrä lähteä laivalla samana iltana, mutta sitä ennen on kotona pienet jäähyväiskemut. Hän kestää vielä senkin, koko ajan tuntien, että käyttää viimeisiä voimiaan. Hänen täytyy seisoa ja kuunnella kauniita puheita, kulkea ympäri lasi kädessä, kilistää jokaisen kanssa ja juoda omaksi terveydekseen ja onnekseen.

Laivan tehdessä lähtöä, hän seisoo laidetta vasten nojaten, kädet täynnä kukkia, jotka eivät ole rinnoille mahtuneet. Hän katselee satamaa, joka on kesäisen vilkas, täynnä hyörinää ja pyörinää, katsoo suurta kirkonkupua, joka kohoo yli kaupungin, ja ihmisryhmää rannalla, jotka kaikki ovat tulleet häntä hyvästelemään. Huiskutetaan nenäliinoja, viitataan käsillä, koitetaan saada viimeisiä sanoja kuulumaan. Äiti seisoo vähän syrjässä ja näyttää hiljaa itkevän. Kirsti katselee kauan äitiä. Tekisi mieli vielä kerran juosta alas, lohduttaa äitiä ja sanoa… Niin, mitä…?

Ehkä on parasta, ettei äiti tiedä, kuinka kaukana hän jo on heistä kaikista, ja kuinka heidät eroittaa syvempi juopa, kuin se mikä syntyy laivan erotessa laiturista.

JÄLKIMÄINEN OSA

9.

Pohjois-Ruotsin tuntureilla, kaukana valtatiestä, saarettoman tunturijärven takana, on pieni karjatalo, hatarasti rakennettu, tukittu juuri senverran, ettei pahin yökylmä sisään pääse. Ympärillä on niityt, joissa kuusiviikkoinen kesä kasvattaa ruohon korkeaksi, — ne kiipeävät puurajalle asti, — lähelle ikuista lunta. Iltasin tulee karja kotiin lypsettäväksi, — vuohet ovat kesyimmät ja rohkeimmat, kurottavat päänsä aidan lomitse ja nuolaisevat karjatytön kädestä suoloja; vasikat kirmasevat etempänä kivisellä aholla, lehmät märehtivät tyyninä ja totisina.

He ovat saapuneet sinne eräänä kesäpäivänä, — aikoen vaan pikimmältään pistäytyä ja heti lähteä eteenpäin. Koko heidän häämatkansa oli siihen saakka ollut kuumeentapaista kiiruhtamista paikasta toiseen, — alituisesti uusia seutuja, uusia ihmisiä ja uusia vaikutuksia. Se oli ollut melkein kuin pakomatkaa.

Mutta tämä paikka heitä heti miellyttää. Se on niin syrjäinen ja yksinäinen, niin unohdetun näköinen kapeassa laaksossa tunturien väliin puristuneena. Elämän kulku siellä on niin ihan yksinkertaista ja luonnollista, aivan alkuperäisen koskematonta.

Luovuttaisiko tyttö heille tupansa?

Miksei — hän voisi kyllä maata ladossakin. Oli sitä ennenkin tehnyt.

Tyttö nytkäyttää niskojaan, — hän on kookas ja vaaleaverinen, — terve ja elämänraitis lyhyessä, raitaisessa hameessaan.

He jäävät sinne. Jo ensimäisenä iltana on heidän kumman hyvä olla, istuessaan mökin edustalla, karjankellojen kilkattaessa ja lehmisavun noustessa. Tyttö huhuaa torveen, ja järven toiselta puolen soutaa nuori poika veneellä noutamaan maito-astioita. He latovat niitä yhdessä veneeseen ja vehkeilevät keskenään. Rannasta kuuluu heidän naurunsa.

Rakastavatko nuo kaksi ehkä toisiaan? Milloinka sitten, jollei tänä lyhyenä kesänä, jota seuraa niin toivottoman pitkä talvi? Heillä ei ole aikaa odottaa.

Pentti lähtee seuraavana päivänä tuntureille kiipeämään ja tuo mukaansa sieltä kimpun tunturimorsioita, — tunturin suloisia, valkeita, kukkia, jotka kasvavat vaan vaarallisimpien kuilujen rinteillä, monesti ihan käsinpääsemättömissä, ilman lehtiä, nousten maasta suurina, huojuvina kukkaterttuina, jotka hiukan muistuttavat valkeaa syreeniä.

Kirsti on laittanut hänelle valmiiksi illallisen, litteälle kivelle ahon laitaan.

He eivät puhu paljon keskenään. Kun tätä vaan kestäisi… Tietysti ei sitä voi kauan kestää… Mutta vähänkin aikaa…

Kirstille se on onnea miekan varjossa. Ja suurempaa ehkä juuri siksi, että koko ajan tuntee sen miekan jossain heiluvan…

Melkein koko viikon he viipyvät siellä. Mutta eräänä iltana löytää Pentti kotia palatessaan Kirstin itkemästä. Ja hän ymmärtää, että Kirstille on kaikki palannut taas takaisin.

Istuessaan vieretysten, aholla käppyräkoivun juurella, tunturikosken kohistessa kivenheiton päässä, he jälleen alkavat puhua siitä, mikä jo viikkomääriä on ollut heidän ainoa puheenaineensa.

"Etkö sinä sitten koskaan voi päästä vapaaksi, Kirsti?"

"En", hän vastaa pudistaen päätään.

"Mutta sinä, — vapaa, luonnon kasvattama Kirsti, — sinä välitön lapsi… Etkö sinä ymmärrä, että rakkaus on kuninkaallinen lahja, vapaasti annettu ja vapaasti vastaanotettu. Sentähden että minä rakastin sinua, oli minulla oikeus sinuun, ei muun vuoksi."

Hän on puhunut samaa usein ennenkin. Kirsti ei vastaa sanaakaan.

"Katso tuota tyttöä tuolla, — hän tulee juuri saattamasta poikaa rantaan. Kysyin tänään, ovatko he kihloissa. Me olemme jo kuulutetutkin, hän sanoi. Ole varma siitä, että poika illalla tulee takaisin. He ovat jo aikoja sitten olleet mies ja vaimo. Näetkö sinä siinä jotain väärää?"

"En", Kirsti vastaa.

"No niin, entäs sitten?"

"Enhän minä tuomitsekkaan heitä. Heillä on oma lakinsa."

"Mutta itseäsi, — ja minua?"

"Sinä et tahdo minua käsittää. Sinä vapaa Kirsti, sanot sinä, miksi et voi totella luonnon ääntä? Sitähän minä juuri tottelenkin. Minulla on lakini itsessäni, omassa sydämessäni. Sinä luulet minun riippuvan kaavoista ja sovinnaisuudesta ja pelkäävän ihmisten tuomiota. Mutta siinä sinä erehdyt."

Hän alkaa nyyhkyttää kädet kasvoilla.

"Minä olen heittänyt pois itseni. Minä, joka olin niin ylpeä."

"Minä en tiedä muuta lakia kuin luonnon", Pentti alkaa hitaasti. "Se on minulle korkein. Me olimme valmiit toisillemme, kuuluimme toisillemme sekä sielulla että ruumiilla, — ja annoimme itsemme toisillemme."

"Ja sitä sinä kutsut vapaudeksi? Minusta se on vaan orjuutta. Sinä olet vaan luonnon orja silloin, oman itsesi orja. Minä tahdon kohota niin korkealle, että hallitsen sekä luonnon ympärilläni että luonnon itsessäni."

"Ja entä sinä, — etkö sinä sitten ole sidottu kaavoihin ja kirkon sanoihin?"

"Minä alistun niihin vapaaehtoisesti, ja silloin en orjuuta itseäni."

"Pentti, jos sinä ymmärtäisit minua", hän jatkaa melkein rukoilevasti. "Minä olen niin ihan yksin, jollet sinäkään minua ymmärrä. Minä toisinaan niin hirveästi pelkään yksinäisyyttä."

"Jos sinä voisit minua käsittää", hän jatkaa posket hehkuvina, — "etkö sinä ymmärrä, — juuri siksi, että minä olin niin ylpeä ja itsenäinen… Minä olisin tahtonut antaa sinulle kaikki vapaaehtoisesti, sanoa sinulle: tässä olen, ota minut! Minä rakastin sinua niin paljon. Mutta nyt se tuli kuin varkain ylitseni, huumauksena, joka voitti minut, eikä sinä suurena, vapaana ilona, jota olin ajatellut. Ikäänkuin joku olisi minulta varastanut iloni, — minähän olisin sen itsekin antanut, kun sen aika olisi tullut."

"Se on minusta kaikki nyt niin rumaa ja matalaa", hän jatkaa, — "pyhyys on poissa. Minä tulen äidiksi vasten tahtoani, — kuin sattumalta, — ja jos minä synnytän pojan, niin ei sillä ole sitä esikoisen kuninkaallisuutta, jonka rakkauden synnyttämissä lapsissa näkee…"

"Sinä olet sairas, Kirsti", sanoo Pentti.

"Voi olla, että olen sairas, mutta en siinä merkityksessä, kuin sinä luulet."

"Vaan miksi se sitten on rikos, — voitko sinä sen selittää?"

Hän miettii hetkisen. "Se on rikos, koska minä sen rikokseksi tunnen", hän vastaa pienellä pään liikkeellä.

He istuvat äänettöminä, toivoen pois tästä paikasta, joka äsken oli kietonut heitä yksinäisyydellään ja nyt heitä sillä rasittaa. Yhtäkkiä heitä alkaa vaivata kahdenkesken-olo, ja vieras, kylmä tunne hiipii heidän välilleen. Tyttö kulkee heidän ohitseen ja katsahtaa heihin kummastuneena.

Kirsti nousee seisomaan ja pysähtyy Pentin eteen.

"Mikä meitä on yhdistänyt, Pentti", hän sanoo. "Meidän sielumme ovat niin kaukana toisistaan, ja me ikäänkuin hapuilemme toisiamme pimeässä."

Seuraavana päivänä he lähtevät. Ja matka jatkuu samaan tapaan kuin alussa, ei mitään pitempiä pysähdyksiä missään, — korkeintaan pari päivää, ja sitten taas eteenpäin.

Kirsti ymmärtää, että Pentillä on siinä oma tarkoituksensa. Hän ei tahdo antaa Kirstille aikaa vaipua ajatuksiin. Kirstillä pitää yhä olla jotain uutta ajateltavaa.

Mutta yhä useammin palaa takaisin sama vieras tunne, joka oli hiipinyt heidän välilleen tunturimajan edustalla istuessa.

Ja heille on melkein helpoitus molemmille, kun kesä kallistuu lopulleen, ja kotiinlähtö vapauttaa heidät alituisesta kahdenkesken-olosta.

10.

Kotiin tultua heidän suhteensa muuttui tasaisemmaksi sen kautta, että kullakin oli oma työnsä, eivätkä he ehtineet niin paljon olla yhdessä.

Pentti oli alkanut viime aikoina kohdella Kirstiä kuin sairasta lasta, jolle täytyy kaikessa antaa myöten ja jota ei saa kiihdyttää. Hänellä oli sääliväistä hellyyttä kohtelussaan, ja hän tuhlasi paljon kekseliäisyyttä koittaessaan arvailla Kirstin pieniä mielitekoja. Mutta kaikki hänen huolenpitonsa kohdistui saattaakseen Kirstin ulkonaisen elämän niin miellyttäväksi ja rauhalliseksi kuin suinkin, — sensijaan hän alkoi karttaa kaikkia keskusteluja, jotka jollain lailla repivät auki arkoja kohtia heidän suhteessaan ja jotka paljastivat Kirstin sisällistä elämää.

Kirsti otti vastaan kaiken tämän säälin ja hellyyden väliäpitämättömänä ja kuin pudisti sen päältään. "Sellainen sääli muuttuu helposti kyllästymiseksi", hän ajatteli useasti. "Minä en tarvitsisi sääliä, — ainoastaan ymmärrystä."

Samalla häntä loukkasi se, että Pentti kohteli häntä kuin sairasta ja ikäänkuin siltä näkökannalta katsoen koitti häntä ymmärtää.

"Hän antaa nyt minulle anteeksi, sentähden että pitää minua heikkona ja ruumiillisesti sairaana", hän ajatteli. "Kun tulen terveeksi, ja lapsi on syntynyt, silloin muka ajattelen toisella tavalla…"

"Eikö hän voi sitten käsittää, että juuri siksi, että olin niin terveluontoinen… Minulla oli niin paljon voimaa, — minä olisin niin jaksanut riemuita elämästä… Ja nyt yhtäkkiä heitin itseni pois… kuin kadulle…"

"Se oli rikos minua itseäni kohtaan, — sitä kokonaisuuden lakia kohtaan itsessäni…"

"Ja kuinka paljon on minulta mennyt hukkaan, — kokonainen kehityskausi naisen elämässä… En koskaan tule täydellä todella olemaan mieheni vaimo."

Hän kärsi siitä, ettei voinut Pentille ajatuksiaan puhua yhtä vapaasti kuin ennen. Hänen ajatuksensa ja tunteensa olivat liian voimakkaita hänen yksin kantaa.

Monta kertaa hän hiipi varpaillaan yli salin Pentin työhuoneen ovelle. Painoi korvansa ovea vasten ja kuunteli.

Kynän rapinaa, sitten paperilehden kahinaa, — joskus natisi tuoli liitoksissaan Pentin käännähtäessä. Sitten hiljaista hyräilyä — tai vihellystä, — tai sormien naputtelua pöydän laitaa vasten.

Hänen kätensä lepäsi lukolla sitä painamatta. Avaisiko hän vai eikö?

Kuinka paljon suojatumpi Pentti oli kuin hän… Hänellä oli työnsä ja miehen luonteen mahdollisuus irroittautua ainakin ajaksi kaikesta muusta ja antautua työhönsä. Sulkea työhuoneen ovet ja samalla sulkea pois ajatukset… Asettaa kirjansa ja tieteelliset kirjoituksensa kuin muuriksi ympärilleen…

Hänen ei tarvinnut kuljettaa sitä kaikkea alati mukanaan, kuten Kirstin. Ei olla siihen sidottu, — sen alituiseen läheisyyteen… Voimatta mihinkään paeta…

"Minä avaan oven, — minulla on siihen oikeus", hän ajattelee. "Hänen täytyy kuulla minua, se koskee aivan yhtä paljon häntä kuin minua… Minulla ei ole ketään muuta kuin hän…"

Kuitenkin hän yhä jää sormittelemaan lukkoa.

Yhtäkkiä hänelle tulee mieleen, kuinka tuskastuneelta Pentti oli näyttänyt viime kerralla, kun he olivat puhuneet siitä. Hän oli kieltänyt Kirstiä sitä ajattelemasta liian paljon… Hänen täytyisi voittaa itsensä ja oppia itseänsä hillitsemään…

"Sinun alituiset sielunpaloittelusi ovat jonkunlaista tuskan hekumaa, Kirsti", hän oli sanonut… "Se on sairaloista…"

"Olkoon sairaloista…!" hän oli kiihtyneenä vastannut. "Minä tiedän, että olen sairas. Mutta minun täytyy ensiksi tutkia tautini, muuten en koskaan tule terveeksi…"

Kaikesta huolimatta hänen teki mieli mennä Pentin luo. Puhukoon Pentti vaan järkeä hänelle, soimatkoon häntä, — kun hän vaan saa kuulla hänen puhuvan ja itse puhua.

Yksin hänen on mahdoton olla… Hän pelkää ollessaan yksin. Yksinäisyyden ajatukset ovat kuin varjot illalla, jotka kasvavat yli oman mittansa. Ja hänen pienet, hajoitetut askareensa antavat niin paljon aikaa ajatuksille…

Hän on niin äärettömän arka. Pieninkin ruumiillinen kipu, jollei muuta niin sormen sattuminen, tuntuu koko ruumiissa, ikäänkuin sähkövirta kulkisi läpi. Ja pieninkin mielipaha tärisyttää koko sielua…

Mutta tavallisesti hän hiipi pois, samoin kuin oli tullutkin, ovea avaamatta.

Tänä hänen kaikkein arimpana kehityskautenaan alkoi hänen ennen niin avomielinen sielunsa muuttua suljetuksi.

Toisinaan tuli hänen niin ikävä Penttiä, että olisi voinut huutaa ääneensä, niinkuin silloin oven edessä epäröidessään.

Toisinaan hänessä taas nousi voimatonta vihaa Penttiä kohtaan; hän taisi ajatuksissaan syyttää häntä kaikesta ja samalla häntä suunnattomasti kadehtia, että hän niin helpolla oli voinut murtautua ulos itsestään ja jatkaa elämäänsä, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.

11.

Kirsti alkoi viime aikoina yhä useammin jäädä pois seura-elämästä ja karttaa vierailuja, ja Pentin yliopistotuttavain tullen hän harvoin poikkesi sisään tervehtimään, silloinkin vaan hetkeksi jääden ja nopeasti poistuen. Mutta hänessä ei ollut jälkeäkään siitä onnellisesta, puoleksi ylpeästä ujoudesta, jolla ensi kertaa äidiksi tuleva nainen kohtaa tarkastavan katseen.

Hänen luoksensa saapui tähän aikaan usein ystävättäriä, enimmäkseen nuoria rouvia kokemuksineen ja neuvoineen, hyväntahtoisen uteliaina, valmiina jakamaan tietojaan ja antaumaan pitkiin, salaperäisiin keskusteluihin. Mutta Kirsti karkoitti heidät kaikki suljetulla hymyilyllään ja taipumattomuudellaan mihinkään selityksiin ja huvittaviin tiedonantoihin.

Hän ei voinut, — ei voinut noille mitään kertoa… Ja kuitenkin hänellä toisinaan oli kalvava ikävä toista naista, ei ystävänä eikä uskottuna, ainoastaan naisena, joka olisi samojen luonnonlakien alainen kuin hän itse.

Naista, joka käsittäisi kaiken sokeasti ja nopeasti synnynnäisellä vaistollaan, — jonka luontainen äidillisyyden tunne olisi herkkä kaikelle kärsimykselle, ja käsi hieno ja pehmeäpintainen.

Mutta hän tunsi olevansa liian kaukana heistä kaikista… Ikäänkuin se ruumiillinen kehityskin olisi hänellä erinlainen kuin muilla.

Äiti kävi myös usein näinä aikoina ja kohteli Kirstiä jonkunlaisella vähän hämillään-olevalla hellyydellä. Kirstin oli vaikea nähdä, kuinka äiti turhaan koitti keksiä keinoa, millä päästä puheisiin asiasta. Mutta hänen itsensä oli mahdoton aloittaa, vaikka tunsikin, että se olisi ollut velvollisuus.

Vihdoin äiti kuitenkin otti sen, kiertäen, kaartaen puheeksi. Voiko Kirsti ajatella, että hän naimisiin mentyään vielä leikki nukeilla? Se oli kyllä todella hirveän lapsellista. Hän oli tuonut kaikki nukkensa mukanaan uuteen kotiinsa, — tietysti muistoksi vaan, — ne oli pakattu suureen kirstuun ullakolla, valmiiksi puettuina, juhlatamineissaan. Kerran sattui isä olemaan koko päivän poissa. Hänen tuli sietämättömän ikävä, hän oli antanut kaikki käskynsä keittiössä, oli pyyhkinyt tomun salista ja toistamiseen palmikoinut eri lailla hiuksensa. Silloin hän hiipi ullakolle, — voiko Kirsti ajatella niin hullunkurista… Hän avasi siellä kirstun ja otti kaikki nuket esiin, suuret ja pienet ja alkoi leikkiä niillä kirstun kannella… Ihan unohti, kuinka aika kului, ja että olisi pitänyt mennä valvomaan päivällistä. Yhtäkkiä kuului askeleita… Hän pelästyy, koittaa työntää nuket sikin sokin takaisin, — mutta isä ennättää näkemään… Kuinka hän oli hävennyt… Mutta isä oli kuiskannut hänelle jotain korvaan, — jotain elävistä nukeista…

Äiti katseli Kirstiä merkitsevästi, ja Kirsti lopulta heltyi ja alkoi itkeä. Oliko se niin … Kyllä se niin oli… Silloin äiti silitti hänen päätään, niinkuin oli tehnyt hänen pienenä ollessaan.

Äidin mentyä Kirsti istui kauan hiljaa, kädet helmassa.

Saisiko hän sitten todella lapsen… Äitikin oli sen jo huomannut, ja kaikki muut…

Hän ei ollut tähän asti lainkaan voinut ajatella lasta erikseen, — elävänä olentona. Lapsi oli vaan ollut osa hänen omista ajatuksistaan.

Mutta nyt yhtäkkiä tuntui, kuin olisi lapsi irroittautunut hänen ajatuksistaan ja muodostanut oman käsitteen ja alkanut kasvaa…

Yhtäkkiä hän kuin näki sen edessään. Sillä oli suuret ja surulliset silmät, ja se katseli häntä syyttävästi, ikäänkuin kysyen, mihin sen elämänriemu oli jäänyt…

Hän ei voinut päästä siitä ajatuksesta, että lapsi syytti häntä jostakin…

Lapsella olisi ollut oikeus elämänriemuun, sillä olisi ollut oikeus syntyä terveenä, syntyä rakkaudella ja tulla rakkaudella kannetuksi…

Jos lapsella todella oli elävä sielu, niin eikö se ollut elänyt yhdessä hänen kanssaan kaikki ne ajatukset ja tunteet, mitkä hänessä olivat liikkuneet… Ne olivat kaikki koskettaneet sen muodostumatonta sielua ja siihen jättäneet jälkensä. Ne olivat olleet ituja, joista myöhemmin muodostuisi lapsen tulevat ominaisuudet…

Lapsi mahtaisi olla vanha jo syntyessään, kun sen oli täytynyt nähdä niin monien ajatusten syntyvän ja kasvavan… Ja kuinka raskasten ajatusten…

Osaisikohan se ollenkaan leikkiä muitten lasten kanssa vai vieroksuisiko niitten seuraa…

Hän alkoi yhtäkkiä tuntea edesvastausta sen uuden sielun tähden, joka kasvoi hänessä salaperäisen voiman vaikutuksesta.

Ja samalla hän alkoi rakastaa lasta, sillä kokonaan antaumisella, mikä oli hänen luonteelleen ominaista.

Hän alkoi puhella lapsen kanssa. Hän pyysi siltä anteeksi, selitti sille, tunnusti sille…

Hänestä tuntui kuin lapsi aivan hyvin olisi voinut häntä kuulla ja ymmärtää…

"Kun lapsi kasvaa suureksi, niin kerron sen joskus sille", hän ajatteli. "Kun se alkaa miettiä elämän syvintä salaisuutta, ja minä näen kysyvän hohteen sen silmissä, silloin on aika tullut, ja minä kerron."

Hän löysi tyydytystä siinä ajatuksessa, että joskus voisi kertoa kaikki lapselle. Jo se ajatus oli puoli sovitusta…

Hän istui melkein aina yksin näinä aikoina, neuloen pieniä vaatteita ja ajatellen lasta. Ja tavatessaan Pentin, hän oli entistään tasaisempi ja tyynempi ja hymyilikin usein hänelle. Mutta Pentille jäi aina se vaikutus, ettei se hymyily ollut häntä varten aiottu, vaan että se tuli jostain kaukaa sisältäpäin ja myös sisällepäin kohdistui.

Hän oli oikeassa. Kirsti eli täydellisesti omassa, sisäisessä mailmassaan.

Usein työtä tehdessään Pentti kuuli Kirstin hiljaa juttelevan toisessa huoneessa, ikäänkuin jonkun kanssa keskustelevan. Joskus hän raotti ovea.

"Sanoitko jotain, Kirsti?"

Kirsti makasi pitkänään leposohvalla ja näytti melkein säikähtyvän hänen tulostaan.

"Ei — ei se ollut mitään!"

Silloin Pentti palasi työhönsä, mutta Kirstin ääni soi yhä hänen korvissaan. Se oli milloin lepertelevä, leikittelevä, kuten lasta hyvitellessä, — milloin alentui yksitoikkoisen laulavaksi, kuten tuudittaessa, — toisinaan se taas sai valittavan, säälivän soinnun, kuten viihdyttäessä sairasta lasta.

"Hän puhelee lapsen kanssa, ikäänkuin se jo olisi hänellä käsivarsilla", hän ajatteli.

Kerran hän meni sisään.

"Sinä vahingoitat lasta senkautta, Kirsti, että niin paljon vaan mietit ja haaveksit… Sinun pitäisi liikkua ja kävellä ja etsiä vaihetusta…"

"Lapsi on minun", Kirsti vastasi omituisen ynseästi.

"Se on kai meidän molempien, tyttöseni."

"Ei — se on paljon enemmän minun", hän vastasi samalla tavalla.

Pentti joskus sanoi hänelle: "Sitten kun lapsi on syntynyt… Ajattele, — pieni, terve poika, niin vahva, että hän kerran sinutkin kantaa…"

Kirsti hymyili epäluuloisena pudistaen päätään. Hänellä oli omat ajatuksensa lapsesta.

Kerran Helmikuussa, pari viikkoa ennen lapsen odotettua syntymää, hän oli lähtenyt kävelylle, — huuruisena, valkeana talvipäivänä, jolloin puut olivat lumilehdissä, ja lumi kiteytyi pieniksi särmiöiksi, jotka kimalsivat hangella kuin pudonneet tähdet.

Kääntyessään kadun kulmauksessa hän ei huomannut hevosta, joka ajajaltaan karkuun päässeenä laukkasi pitkin katua, reki kumollaan ja suitset laahaten maata.

Yhtäkkiä hän kuuli jonkun huutavan ja näki toisella puolen katua miehen, joka huitoi ja viittoili käsiään. Hän tahtoi paeta katukäytävälle, takertui helmoihinsa ja lankesi lyhtypatsasta vasten… Kuin unessa hän näki yläpuolellaan hevosen raudoitetun kavion, johon oli tarttunut lunta naulojen lomiin…

Hän tuli tajuihinsa valkeassa, harmaavaloisessa huoneessa eikä voinut heti käsittää, missä oli. Yhtäkkiä muistui hänelle mieleen tapaus kadulla.

"Hevonen potkasi varmaan minua", hän ajatteli ja alkoi samalla tuntea pistävää tuskaa, joka yhä yltyi.

Tuska oli niin kova, että hän vähäväliä meni tainnoksiin. Sillä välin hän kuuli ääniä ympärillään, ikäänkuin Pentti olisi puhunut ja joku toinen vieraalla, karkealla kurkkuäänellä siihen vastannut…

"Molempia ei voi pelastaa", sanoi vieras ääni. "Jompikumpi, äiti tai lapsi…"

"Pelastakaa lapsi", hän sai sanotuksi ponnistettuaan koko elinvoimansa. Hän ei tietänyt, oliko huutanut vai kuiskannut ne sanat…

Samalla vieras mies tuli hänen luokseen ja kumartui hänen ylitseen, niin lähelle, ettei edes katsetta voinut eroittaa, vaan silmät näyttivät kahdelta mustalta, kiiltävältä kalvolta.

"Älkää nukuttako minua, — tahdon olla tajuissani", hän taas koitti sanoa, tuntien kuinka ääni tukehtui kurkkuun.

Kukaan ei näyttänyt häntä kuulevan. Hän tahtoi huutaa Penttiä avuksi, mutta tunsi samalla, kuinka unenhorros raukaisi joka jäsenen ja ajatuksen…

Kun hän taas heräsi, oli ilta ja vuoteen ääressä istui sairaanhoitajatar, siniraitaisessa puvussa. Hän ei voinut liikuttaa itseään lainkaan, mutta tuska oli poissa.

"Missä on lapsi", hän kysyi yhtäkkiä terävästi.

Sairaanhoitajatar ei vastannut, vaan pudisti päätään.

"Missä on lapsi? Lapsi — kuuletteko?" hän kysyi vielä kerran.

Hänen ajatuksensa kulkivat kuin pyörteissä, yhä nopeammin ja nopeammin, ja nostivat joka kerta syvyydestä kohotessaan saman kysymyksen.

Sairaanhoitajatar nousi ja meni ulos.

Hän alkoi uikuttaa kuin lapsi.

"Lapsi, — lapsi — tuokaa minulle lapsi…"

Samalla tuli Pentti sisään ja kävi raskaasti, kömpelösti vuoteen ääreen polvilleen, aivankuin olisi siihen langennut.

Kirstistä tuntui, kuin jokin huimaavasti pyörivä ratas hänen aivoissaan äkkiä olisi seisahtunut.

"Kuollut… lapsiko?" hän sanoi vaivaloisesti.

Ja ne sanat sanoessaan, oli kuin jotakin olisi kuollut hänessä itsessään.

12.

Muita lapsia hänellä ei ollut.

Hän toivoi sitä hartaasti ensimäisinä vuosina, pitäen kiinni yhä heikkenevästä toivosta, tahtomatta siitä luopua ja peljäten sitä tyhjyyttä, jonka sen toivon sammuminen jättäisi hänen sieluunsa ja elämäänsä.

Hän meni aina lasten leikkipaikoille, heidän hietakentilleen ja mäenlaskupaikoilleen ja istui siellä jossain syrjäisellä penkillä nälkäisin, kateellisin silmin katsellen elämää edessään.

Ihmiset unhottivat pian, että hänellä oli lapsia ollutkaan. Tuskin kukaan sitä muisti, ja harva vaarinotti siitä ilmeestä, jonka usein näkee lapsettomilla naisilla, ja joka oli hänelläkin, — jotain tyydyttämätöntä katseen pohjalla. Ainoastaan hänen vanha äitinsä oli lohduttamaton eikä lakannut lapsesta puhumasta eikä toista toivomasta.

Kirsti tuhlasi suuren toimintahalunsa kaikenlaisiin pikku asioihin, jakaen ja siroittaen sitä ja kärsien siitä, ettei mitään kokonaista saanut aikaan. Hän ehti olla mukana kaikkialla, sillä koti vei hänen aikaansa tuskin nimeksi, ja hän väsytti itseään päivät pitkään kaikilla niillä yhteiskunnallisilla ja seuraelämällisillä puuhilla, joihin hänen asemassaan oleva nainen voi antautua. Mutta kotiin tultuaan oli hänellä kuitenkin se tunne, ettei mitään ollut tehnyt.

Hän vietti elämäänsä sisäisesti tylsänä kaikelle, tottuen vihdoin välinpitämättömään "antaa mennä" oloon ja kohottaen kaikelle olkapäitään.

Eräänä keväänä kuoli äiti, kauan aikaa hiljaa riuduttuaan, — melkein äkkiarvaamatta, sillä hän oli jo niin kauan aikaa elänyt puolin voimin, että sitä oli totuttu pitämään luonnollisena asiana.

Äidin kuolema ja se suru, jonka se aiheutti, riistivät Kirstin yhtäkkiä tylsyydestä, jossa hän vuosikaudet oli elänyt. Hänen täytyi väkisinkin kuin pysähtyä ja katsoa taakseen ja ajatella sekä tuntea vastoin tahtoaankin.

Samana keväänä pyydettiin heitä saapumaan Leppäniemeen.

He eivät olleet käyneet siellä kertaakaan häittensä jälkeen, — siitä ei ollut tehty heidän välillään mitään varsinaista sopimusta, — se oli jäänyt vaan kuin itsestään.

Kirsti ihmeekseen löysi sydämestään yhtäkkiä valtavan halun päästä sinne, — odottamatta, aivankuin unohdetusta salalaatikosta joskus jotain löydetään.

Hänessä alkoi kyteä levoton odotus, ikäänkuin jotain uutta olisi ollut tekeillä.

Ehkä se oli vaan taika-uskoa… Vaan joka tapauksessa oli sillä seudulla mittaamaton voima hänen ylitseen, — sekä hyvässä että pahassa.

Aivankuin olisivat hänen olemuksensa juuret olleet kiinni siinä seudussa…

He keskustelivat lähdöstä Pentin kanssa, tyyneesti ja virallisesti, kuten jo kauan aikaa olivat kaikista asioista keskustelleet, antamatta kumpikaan toisen aavistaa, millaisen tulvan muistoja tämä ajatus nosti mieleen.

Monien puuhien jälkeen, joita hautajaiset ja niitä seurannut pesänselvitys olivat tuoneet mukanaan, he eivät päässeet lähtemään ennen Juhannusta. He saapuivat Suvihuviin muuanna helteisenä päivänä, jolloin tuulta oli vain sen verran, että se parahiksi liikutteli ruispeltojen hienoa heilimäsavua. Järven alavilla vesillä nousi pohjasta lukemattomia, niljaisia ahvenruohoja. Airo nosti niitä joka työntäisyllä, ja ne jäivät sen varteen riippumaan kuin irralle temmatut, vihreät hiukset.

Vielä samana iltapäivänä he tekivät ensimäisen käyntinsä kartanossa.

Vanhukset olivat harmaantuneet koko joukon sitten viime näkemän, — tuntuivat vielä enemmän yhteenkasvaneilta kuin ennen. Jos toinen jotain kertoi, säesti aina toinen lyhyillä huomautuksilla, tai kertoivat he molemmat yhtaikaa, niin että toinen kertoi yhden, toinen toisen piirteen jutusta. Kun heiltä jotain kysyi, aloittivat kumpikin vastata samalla kertaa melkein samoilla sanoilla. Monet erinkaltaisuudet olivat vuosien kuluessa hiotuneet pois, ja yhdenkaltaisuus alkanut pistää yhä enemmän silmään.

He joivat kahvia verannalla, puhellen menneistä ajoista, huomauttaen muutoksia ja jättäen tulevaisuuden koskettamatta. Verannalle näkyivät koko pihamaa ja sentakainen puisto. Puut rakennuksen edustalla olivat kasvaneet melkein tuntemattomiksi. Suuren, satavuotisen pihlajan, jonka Leppäniemen ensimäinen uudisasukas oli jättänyt pyhäksi kotipuukseen kasvamaan, raivattuaan itselleen asunto-alan korpiryteikköön, sen oli jonakin kesänä ukonnuoli halkaissut kahtia, latvasta saakka, kiirien pitkin puun sydäntä ja imien sen ytimen. Vaan se kasvoi kuitenkin, ikäänkuin kahtena eri puuna, jotka ainoastaan alimmaisesta tyvestä olivat kiinni toisissaan, — kuihtuen paikottain ja työntäen uusia lehviä paikottain.

Vanha rouva kertoi, että nuottakota rannalla oli lahonnut ja vihdoin ihan kumolleen kellistynyt sekä korjattu lopulta pois. He säälittelivät sitä kaikki, — ikäänkuin se olisi ollut jokin hyvin merkitsevä asia.

Ja pieni parveke rakennuksen kulmauksessa oli hävitetty, — sen ovesta oli aina vetänyt ja tuullut… ja sijalle laitettu kuisti ja portaat…

Se sama, jonka laitapuulla he kerran olivat istuneet kevätsateessa…

Vanha professori valitteli väsymystä, — oli alati särkyä jaloissa, — ei tahtonut enään jaksaa käydä peltoja katselemassa. Sentähden oli teettänyt itselleen oman piirustuksensa mukaan kolmepyöräiset rattaat, joissa oli tavattoman pitkät aisat ja nojatuolin tapainen istuin. Niillä voi vaikka kivikkoa ajella, ei koskaan kaada kumoon, jos hyppelyttäisikin.

Kahvin juotua vei vanha rouva Kirstin keittiöön, jossa hän omin käsin pesi kuppeja, ja jossa sattumalta ei ollut ketään palvelijatarta.

"Niin, Kirsti", hän sanoi hiljaisella tavallaan, samalla kun tutkivasti katseli edessään istuvaa nuorta naista… "minä oli odottanut, että näissä huoneissa kerran kuuluisi pienten jalkojen kapse… Kuinka paljon liian varhain hän syntyikään, — pikku poikasi…?"

"Ainakin kuukauden", Kirsti vastasi jäykästi, silmiään räväyttämättä.

"Ja senjälkeen ei ole ollut mitään toiveita?"

"Ei", Kirsti vastasi yhtä lyhyesti.

Vanha rouva pyyhki esiliinaan kättänsä ja silitti sitten Kirstin olkapäätä.

"Lapsi raukka", hän sanoi. "Niin, se on vaikeata, — alussa… Ennenkuin siihen tottuu… Mutta sitten kun tulee vanhaksi kuten minä, niin ulottaa sen lapsikäsitteen paljon laajemmalle. Oppii pitämään lapsinaan kaikkia, jotka jollain lailla apua ja rakkautta tarvitsevat…"

Kirsti jäi ajattelemaan pitkäksi aikaa niitä sanoja.

Siten alkoi heidän kesänsä. Ja taas seurasi päivä toistaan, solahtaen yksi kerrallaan kuin rukousnauhassa helmet, jotka kaikki ovat yhtä sileitä ja pyöreitä ja niin auttamattomasti toistensa kaltaisia, ettei niitä erikseen voi muistaa.

Pentti oli enimmäkseen kaiket päivät poissa, niityillä ja metsissä, jonne häntä vanha taipumuksensa kovaan, ruumiilliseen työhön veti. Ja jos hän sattumalta ei ollut lähtenyt ulkotyöhön, niin hän istui huoneessaan ja kaivoi yhtä innokkaasti suomensukuisia sananjuuria kuin edellisenä päivänä ojaa.

Niinä harvoina hetkinä, jolloin jäi kahdenkesken Kirstin kanssa, hän katseli tutkivasti vaimoaan, kuten tahtoen nähdä jonkun läpinäkymättömän läpi. Hän rakasti vielä tätä naista, joka niin vähän aikaa oli ollut hänen, koko voimakkaalla luonteellaan, jonka intohimossa oli enemmän sydämellisyyttä ja hellyyttä kuin rajuutta, — mutta samalla kertaa nöyryyttävästi tuntien, ettei häntä enään omistanut. Hänen tarkastavassa silmäyksessään ei ollut mitään siitä varmuudesta, jolla kauan tunnetun ja kauan rakastetun henkilön ajatuksia luetaan, päinvastoin oli se epäilevä katse, — ristiriitainen hänen suoralle luonteelleen, — katse, joka jokaisen uuden ilmeen peitossa pelkäsi salaisuuden piilevän.

Hänellekin oli heidän avioliittonsa ollut pettymys. Hän oli aina ollut liiaksi todellisuuden ihminen, kuvitellakseen mitään kestävää rakkauden huumausta, mutta hänellä oli vanhanaikuiset ihanteet vankasta, kestävästä arki-onnesta, johon ennen kaikkea kuului suuri perhe, paljon ja terveitä lapsia.

Toiselta puolen hän oli liian terve luonne, tunteakseen itseänsä suorastaan onnettomaksi. Hän teki työtä kuin päiväpalkkalainen, ja kun veri joskus liiaksi oli kohota päähän, meni hän talvella muun puutteessa puuvajaan ja hakkasi pinon halkoja hienoksi. Kun kirves tasaisella kalkkeella upposi puuhun, ja kädet kävivät naarmuisiksi ja karkeiksi jäätyneistä haloista, rauhoitti se häntä ihmeellisesti ja esti monta kovaa sanaa, jotka jo olivat kielellä pyörineet. Hän kaipasi toisinaan koko sielullaan läheistä suhdetta, jota oli ajatellut mahdolliseksi tämän rikastunteisen naisen kanssa, jonka monimutkainen tunne-elämä viehätti häntä ehkä juuri eninten äkkinäisyydellään ja oikullisuudellaan ja sillä, ettei hän selväsyisellä käsityksellään voinut kaikkia sen vivahduksia seurata. Hän oli rakastunut Kirstiin heti ensi näkemältä, silloin kun tämä ylöskäärityin hihoin, suuri ruiskukannu käsivarrella, tuli rantaan polkua myöten, jolla aurinko tanssieli, — raittiina ja neitsyeellisenä. Ja hän syytti omaa kovakouraisuuttaan siitä, että oli kadottanut avaimen tähän hienoon sielunelämään.

Mutta nyt jäljestäpäin oli hyvin vähän autettavissa. Siinä ei voinut muuta kuin odottaa.

13.

Kirstin oli tullut tavaksi melkein joka aamu tehdä kävelyretki "lukoille", joiksi kansa seudulla, ties mistä syystä, nimitti rotkoja ja syvänteitä, joita Salpausselkä järveä kiertäessään muodosti harjujensa lomiin. Ne olivat suppilomaisia syvennyksiä, joitten rinteet kasvoivat harvahavuisia, paljasrunkoisia honkia, jotka suunnattomalla pituudellaan koittivat pelastaa hiukan aurinkoa luutamaisille latvoilleen. Kun joskus kova luoteismyrsky kävi yli seudun, kaatui niistä säännöllisesti osa, ja kun ei kukaan korjannut kaatuneita puita pois, jäivät ne kuilun pohjasta ja seinämiltä ojentelemaan juuriaan, — monihaaraisia kuin sarvet, — joissa multaa ja hietakimpaleita ja kiviä yhä vielä riippui.

Yhden rotkon rinteelle pääsi hiukkasen päivää, ja se oli ylhäältä alas saakka pienten, lovilehtisten sananjalkojen, käärmeenkielien, peitossa, jotka verhosivat sen heleän vihreänä kudoksena. Toisen rotkon pohjassa oli pieni, mutainen hete, joka kovimpanakaan poutana ei täysin kuivanut, vaan vilkkui mustavetisenä hyllyvien sammalten keskessä.

Vaikka nämät "lukot" olivat niin lähellä itse kartanoa, tuntui kuitenkin, kuin olisi tullut aivan toiseen maailmaan niihin laskeutuessaan. Ilmakin oli raskas ja väkevätuoksuinen.

Niissä oli jotain sanomattoman alakuloista, ja Kirsti muisti, että hän ensimäisenä kesänä oli niitä karttanut. Ne olivat tyyssijoja ihmisaroille luonteille, niille, jotka voivat istua kyyhöttää kuin yölinnut, höyhenet pörröisinä. Niille, joita päivänvalo harmittaa ja hermostuttaa, ja jotka tuntevat itsensä levottomiksi viljavilla, tiheäänasutuilla seuduilla. Sellaiset varmaan olisivat suoraan asettuneet sinne asumaan. Ne olivat omiaan vetämään puoleensa kaikkia niitä, joilla oli jokin salaisuus sydäntä painostamassa.

Kirsti kävi siellä aamusin joku kirja muassa ja heittäytyi lukemaan sitä rinteelle, johon päivänvalo tunkeutui pyöreinä täplinä tai kapeina viivoina. Puitten naavaiset oksat kätkivät hänet kokonaan, hänen valkea harsohattunsa, jonka hän oli ottanut päästään, riippui männyn oksalla, kaukaa katsoen näyttäen valkosiipiseltä linnulta. Kun kirja oli lopussa, viipyi hän vielä kauan yhdessä kohden, puoleksi maaten, katsoen taivasta, ja omituisen raskas, uneksiva tunnelma mielessä.

Sitten hän yhtäkkiä kyllästyi näihin aamukävelyihin ja alkoi niitä välttää ja etsiä toisia teitä.

Vasten tahtoaan ja vähitellen alkoivat muistot herätä tässä ympäristössä, joka oli niitä täynnä. Ne eivät olleet kyynelten läpi katsottuja muistoja heidän viimeisestä käynnistään eivätkä myöskään keskikesän muistoja alkavasta rakkaussuhteesta. Ne olivat kaikki ajasta ennen Pentin tuloa, jolloin hän yksin souteli kuutamovesiä, tuntien povensa täyttyvän suuresta, epämääräisestä odotuksesta, joka ojensi käsivartensa joka suunnalle, tahtoen syleillä taivasta ja maata.

Kuinka olisi mahdollista, että hän jo olisi elänyt elämänsä loppuun, sen varsinaisen osan elämää, jolloin sielu yhtämittaa kasvaa ja kehittyy ja työntää uusia soluja joka päivä…

Ja jäljellä olevat vuodet… Eihän ollut mahdollista, että ne olisivat ainoastaan jatkuvaa kivettymistä valmiisiin muotoihin. Eikö hänessä ollut kylliksi voimaa ikäänkuin syntyäkseen uudestaan vielä?

Tässä ympäristössä, jossa hän kerran oli kaikkein voimakkaimmat vaikutuksensa elänyt, heräsi hänessä vähitellen voimaa, jota hän aina oli itsessään aavistanut, mutta joka ei koskaan ollut päässyt esiin.

Hän oli alkanut vanhan rouvan kehoituksesta käydä Leppäniemen alustalaisten ja muitten lähiseutulaisten luona sekä pitää pientä sunnuntaikoulua ympäristön lapsille. Tämä toimi, johon hän alussa aivan välinpitämättömänä oli antaunut, alkoi yhä enemmän terveellisesti kiinnittää hänen ajatuksiaan.

Näissä ihmisissä oli paljon enemmän vaihtelevaisuutta ja eri vivahduksia, kuin olisi voinut otaksua. Hän löysi sieltä aivan samat luonteet, mitä omassa seurapiirissään oli havainnut, ainoastaan paljon alkuperäisempinä, yksinkertaisempina ja selvempinä, ikäänkuin perusmuodossaan.

Leppäniemen ympärillä ei ollut mitään varsinaista kylää, vaan torppia ja muonamiesten mökkejä hajallaan siellä täällä, mikä järven kainalossa, mikä mäenrinteen alla. Enimmäkseen olivat kaikki sikäläiset köyhää kansaa, irtolaisia, jotka koko viikon kävivät pitäjällä työnansiolla ja sunnuntaiksi ainoastaan tulivat kotiin, taikka sitten karumaisten torppien pitäjiä, jotka kitkuttelivat vuodesta toiseen. Suurempia taloja ei ollut yhtäkään ennenkuin useamman kilometrin päässä.

Siellä oli lois-Kustaa, joka kerran oli palelluttanut molemmat jalkansa polvesta saakka talvisella metsänhakkuulla ja nyt vaivoin laahautui eteenpäin, mutta alituisista kivuistaan huolimatta oli kylän paras sanaseppä ja leikinlaskija, oikea hirsipuuhumoristi, ja hänen vaimonsa, hoikkalanteinen, lapseton, kapeakasvoinen nainen, joka teki työtä kahden edestä. Siellä oli Mäkituvan Kalle, jonka käsissä rattaat ja pyörät syntyivät kuin itsestään, joka ei tarvinnut kuin kerran nähdä jonkun koneen ja koitella sen osia, ennenkuin jo silmännäkemältä osasi samanlaisen sorvata, — synnynnäinen koneenrakentaja ja keksijä, mies, jota vertaisensa pitivät rikkiviisaana ja tyhmänylpeänä ja säätyläiset liiaksi herrahtavana ja kerskaajana, — joka ei sopinut mihinkään, vaan jäi kuin maan ja taivaan välille. Siellä oli Taki, postinkuljettaja, — vanha tuttu viime näkemältä, oikea kulkuriluonne, joka ei suostunut pehmeisiin päänaluksiin eikä säännöllisiin ruokailuihin, vaan ilman maata ja mantua, oli milloin toisen, milloin toisen nurkkavieraana, maaten yöt ladoissa ja metsissä, kun sikseen sattui ja nähden päiväkaudet nälkää suolivyötään kiristäen, syödäkseen sitten kolmen miehen mitalla ruokapöytään päästessään.

Sitten oli siellä vielä muuan tyttö, Tupa-Leenan Siina, joka vanhan, puolisokean äitinsä kanssa asui puoleksi lahonneessa saunassa, joka ulkoapäin kylmän vuoksi melkein kokonaan oli peitetty kerpoilla ja havuilla. Tyttö oli paraikaa viimeisillään ja tulisi varmaan vielä kesän kuluessa synnyttämään lapsen.

Tämän tytön luona Kirsti kävi kaikkein useimmin. Hän muisti hänet hyvin ensimäisestä kesästä, jolloin Siina pikkutyttönä, hiukset vedellä suorittuina ja kankea karttuunihuivi päässä oli tullut marjoja kaupalle huvilaan. Oli seisonut oven suussa, ujona ja uteliaana samalla kertaa, kuten yksin kasvaneet lapset ainakin, pureskellen huivinsa nurkkaa pienillä, terävillä hampailla, jotka suun avautuessa heti näkyivät täytenä rivinä. Hänellä oli tavattoman pyöreät silmät kuin renkaat, siniset, ja niissä mustia viiruja, jotka säteettäisin levisivät silmäterästä. Hän vastasi harvoin hänelle tehtyihin kysymyksiin, vaan nauraa kihisteli kätensä varjossa. Kun Kirsti ensi kertaa kysyi, kenen lapsi hän oli, hän vastasi sukkelasti: "Tupa-Leenan…!" ja pyörähti pois. Hän oli isätön lapsi ja tiesi sen hyvin, niin pieni kuin olikin, ja samoin myös, mitä se seikka edellytti hänen suhteestaan muihin. Hän oli ihan selvillä siitä, ettei häneltä voitu odottaa samaa kuin muilta, vaan että kaikki jo ennakolta otaksuivat hänestä jotain huonompaa. Mutta se ei näyttänyt häntä painavan, hän nauroi aina ja kaikelle, jos sitten toruttiin tai kiitettiin. Melkein joka kerta kun Suvihuvissa kävi, hän sieppasi puutarhasta jonkun kukan ja pisti napinreikäänsä tai esiliinan solmuun tai koppasi pensaasta kourallisen marjoja. Kun siitä nuhdeltiin, nauroi hän ensin, suu täynnä marjoja, sitten lopuksi itkeä pirahutti, — ja seuraavalla kerralla taas teki samoin.

Kirstin ei ollut lainkaan kumma, että tytön oli käynyt, niinkuin kävi, — oikeastaan se oli juuri ollut odotettavissakin. Mutta kuitenkaan hän ei koskaan palannut Tupa-Leenan saunasta tuntematta sydäntä särkevää sääliä.

Siina oli nyt pari vuotta yli kahdenkymmenen, vaan näytti vanhemmalta kasvojen tavattoman laihuuden vuoksi. Hänen pienet, karkeat kätensä olivat myös silmiinpistävästi laihtuneet, niin että luu oli korkealla joka nivelen kohdalla. Suu oli kadottanut nauravan ilmeensä, ja suupielet olivat pienissä, totisissa, miltei vihamielisissä kurtuissa. Koko tyttö oli muuttunut aivan tuntemattomiin.

Kirstin ensi kertaa käydessä hän oli harvasanainen, epäystävällinen ja epäluuloinen, liikkui paljon edestakaisin, kolistellen ja liikutellen kaikkea, mihin käsi sattui ja silloin, tällöin sättien vanhaa äitiään, joka häveliäällä kohteliaisuudella ja silmäniskuilla koitti hyvittää Kirstiä. Kirsti sai kuitenkin suurella vaivalla hänet ottamaan hiukan käsityötä vastaan, josta hänellä voisi olla muutaman pennin ansio.

Hän oli mennyt sinne säätyläisnaisen koko oman arvon ja paremmuuden tunteella, mutta palasi sangen nöyryytettynä. Käynti oli tehnyt häneen mitä vastenmielisimmän vaikutuksen, eikä hän aikonut niinkään pian palata. Mutta tahtomattaan hän ajatteli tyttöä kaiket päivät. Ja viikon kuluttua suuntautuivat askeleet taas sinne.

Oli sunnuntaipäivä, ja Siina oli yksin kotona, Tupa-Leena oli soudattanut itsensä kirkkoon. Sauna oli epäsiisti, kiuas musta, keikkuva lautalattia pesemätön, ja nurkat täynnä romua ja vaateriekaleita. Parvi, johon kiukaan takaa vei portaat, teki tuvan tavattoman matalaksi. Räikeänä vastakohtana tälle kaikelle oli ikkunalla ruostuneessa läkkituopissa kimppu tuoreita päivänkukkia ja sinikelloja, järjestämättömiä, pistettyjä sinne niinkuin poimiessa olivat käteen sattuneet.

"Siina ei mennytkään kirkkoon…", Kirsti sanoi, istuuntuen ikkunan kohdalle, jossa ilma oli raittiimpaa.

"En", tyttö vastasi lyhyesti, sormitellen ruskeaa rohdintukkoa rukissa.

"Käyttekös te yhtään kirkossa?"

"Mitäs minä sinne, — ihmisten pilkoiksi."

Kirsti mietti turhaan keinoa, millä saavuttaa tytön luottamuksen. Tyttö oli aivan luopääsemätön, siinä rukin ääressä seisoessaan, silmät uhkamielisesti maahan luotuina ja paljas, sierettynyt jalka rukin polkimella.

Hän palasi tälläkin kertaa hyvin masentuneella mielellä. Ja tytön sanat: "ihmisten pilkoiksi", soivat hänen korvissaan. Miksikä oikeastaan, — niin miksikä oikeastaan hän kulki tässä näin pää pystyssä, kenenkään koskematta, kun sitävastoin toista saattoi kuka hyvänsä kivellä viskata… Oliko sitten heidän välillään niin kovin suuri juopa ja eroitus…?

Hän jatkoi yhä käyntejään. Kerran hän vei sinne pari pientä paitaa, hienosti reunustettuja, vanhasta, pehmeästä palttinasta, — ommeltuja aikoja sitten.

Tyttö alkoi hillittömästi itkeä ne nähdessään. Itkeä nyyhkytti yhä, huolimatta Kirstin kaikesta lohdutuksesta.

Kirstissä alkoi liikkua tyttöä kohtaan kummallinen tunne, joka oli enemmän kuin vaan sääliä ja osanottoa.

Tyttö kertoi hänelle katkonaisesti koko historiansa, joka muuten oli mitä tavallisin. Naapuritorpan poika, — tietysti, — joka lähti sotaväkeen ja vieläkin oli sillä tiellä, — sanottiin myöhemmin menneen jonkun korkean herran palvelijaksi kauas rajan yli… Iltaa ennen leiriin lähtöä oli tullut hyvästelemään. Hän ei voinut mitään kieltää eikä siinä niin paljon kysyttykään. Hänellä oli niin vähän antaa, antoi sen, mitä oli…

Siitä käynnistä alkaen oli tytössä jää sulanut. Kuitenkin, kaikesta huolimatta, Kirstistä tuntui, kuin olisi tyttö jotain hautonut mielessään, jota ei tahtonut hänelle ilmoittaa. Tyttö vaipui usein ajatuksiinsa, tuijotteli synkkänä ja säpsähteli, kun puhuteltiin. Joskus ilmeni hänen puheissaan sellaista ihmisvihaa ja katkeruutta tai sitten äärimäistä epätoivoa, niin että Kirstiä peloitti. Tytöllä oli jotain mielessä, mutta mitä…?

Sillä lailla kului kesä elokuuhun saakka.

14.

Elokuu oli tullut, varhaisine iltahämäröineen.

Elokuu ei ole luova taiteilija, se ei luo mitään uutta eikä myöskään mitään hävitä; se vaan hiukan täydentää värejä ja muuttelee muotoja. Sillä on hyvin vähän itsenäisyyttä, se lainaa sekä heinäkuulta että syyskuulta. Aamut ovat keskikesää, mutta illat syksyä. Sillä ei ole omaa leimaa eikä ilmettä, ei huhtikuun kyynelhymyä, ei toukokuun valkeaa neitseellisyyttä, ei heinäkuun rakkaushehkua eikä syksykuukausien kuolonmyrskyn voimaa.

Kirsti oli paluuretkellä kävelyltä, jonka oli ulotuttanut kauas kylän ja talojen takaiselle järvelle, jonne lopulta vei vaan mutkitteleva karjapolku, — aukea, saareton järvi, jonne ainoastaan kalamiehet saapuivat silloin tällöin rysiään kokemaan tai karien syrjästä koukku väärällä vetelemään tummaniskaisia ahvenia.

Kyläkujalla takaisin tullessa tuli häntä vastaan lois-Kustaan vaimo Alina, jonka hän jo kaukaa tunsi kulmikkaasta käynnistä sekä omakutoisesta, punaraitaisesta alushameesta, joka tuskin nilkkoja peitti.

"Minnekkä te nyt…?" hän sanoi hymyillen pysähtyen, huomattuaan, että Alina aikoi puhuttelematta puikahtaa ohi.

Alina vilkasi häneen ikäänkuin kahden vaiheella, kertoakko vai eikö.

"Tuonne minä Tupa-Leenan saunaan", hän sanoi pään nykäisyllä suuntaa osoittaen.

"Siina kun sai pojan toissa yönä… Vaan eipäs malttanut, — koitti tukahuttaa lapsen pihavajaan. Sininen oli ollut ja henkitoreissa, kun pelastettiin. Sattui siihen näkijöitä, — sekös nyt salaan jäisi. Eikä se itsekkään sitä kieltänyt. Kuuluu tulevan tänään konstaapelit hakemaan. Vankiin se pannaan. Herra hyvästi siunatkoon, kun viatonta lasta…"

Kirstistä tuntui, kuin olisi vasten kasvoja lyöty.

"Minä tulen mukaan", hän sanoi yhtäkkiä päättävästi.

Hän ei saanut sanaa suustaan koko matkalla. Kustaan-Alina kulki vieressä ja siunaili yhtämittaa. Oli siellä kirkkoherrakin jo käynyt tänä aamuna ja lakia oli kovasti lukenut. Ja minnekkä se pikku poikakin joutunee… Tupa-Leenasta ei ole enään tämän vuoden eläjää, sokea kompura…

Sauna, jossa Siina äitineen asui, oli aivan järven rannalla, eikä siitä näkynyt kuin vähän turpeista kattoa ja musta savutorvi. Kivikkoon oli kylvetty sinne, tänne pieniä, neliökyynärän suuruisia perunamaatilkkuja, ja saunan seinustalla kasvoi okainen ja hoidoton karviaispensas. Hatarassa porstuassa oli rykelmä puolivalmiita luutia ja kuorimattomia vispilänvarpuja.

Ovi oli niin matala, ja kynnys korkea, että Kirsti oli lyödä päänsä kamaraan. Saunassa oli puolipimeä; pienistä, paikatuista ikkunoista tuli niukalta valoa, eikä heti voinut sisässä-olijoita eroittaa.

Parven portailla näytti istuvan joku muija, — kaiketi Tupa-Leena itse, — huojutellen itseään edestakaisin. Pimeässä ovinurkassa seisoskeli pari kylän vaimoa, jotka Kirsti molemmat tunsi, ja jotka vaikenivat äkkiä hänen astuessaan sisään, puhuttuaan paraikaa jostain kovalla äänellä. Alina, lyhyesti tervehdittyään, liittyi heidän joukkoonsa.

Siina itse, kampaamattomana ja pesemättömänä ja vaatteet riipuksissa, seisoi keskellä lattiaa.

Kirsti ensi työkseen meni hänen luokseen.

"Kuinka te nyt jo olette noussut, Siina? Pankaa heti maata."

Siina ei vastannut mitään, vaan kääntyi pois, vaivihkaa vilkaisten vuoteeseen päin, jossa karkea raiti jalkopäässä oli hiukan kohollaan.

"Vai vielä maata", puuttui äiti kiukaan takaa puheeseen, — "joutaapa olla jo ylhäälläkin. Tänäänhän se jo viedään."

"Minnekkä viedään?" Kirsti kysyi, koittaen hämärän läpi eroittaa mummon kasvoja.

"No, niinpä vaan linnaan. Kohta ne on täällä hakijat."

Muijat ovenpuolella alkoivat supatella keskenään.

Kirsti kääntyi heidän puoleensa.

"Jos te, hyvät ihmiset, menisitte kaikki vähäksi aikaa pois. Näettehän, kuinka ahdasta täällä on, tuskin on tilaa kääntyä."

He katsoivat toisiinsa, sitten Kirstiin, ja pujahtivat sanan sanomatta yksi toisensa jäljestä ulos ovesta.

Kirsti meni suoraan Siinan luo, joka oli istuuntunut vuoteen laidalle, niin kauas kuin mahdollista jalkopäästä.

"No, Siina", hän sanoi, — "kirkkoherra kävi täällä tänään."

Siina ei vastannut vieläkään mitään, vaan tuijotti tylsästi eteensä.

"Kävihän se", äiti vastasi taas. "Ja puhui kuin Herran voima. Vaan tuohon Siinaanko mikään pystyisi. Minä tässä itkin vanhat silmäni pilalle. Kyllä se vaan maalasi sen maailman pahuuden ja kurjuuden…"

"Näettekös, hyvä rouva", hän jatkoi, silmää iskien, — "se on hyvin kovaluontoinen, meidän Siina… Pienenä ei olisi uskonutkaan, sellainen oli mutikkasuu, lauloi päiväkaudet… Mutta myöhemmin… Rukoile tai pauhaa, — ei auta, — ei vastaa… Ja kuka olisi voinut sentään uskoa, että se oman lapsensa… Toispäivän iltana meni ulos eikä tullut takaisin moneen aikaan. Minä menen pihavajaan puita tuomaan, — se istuu siellä nurkassa. Minä sanon, että kuuletkos, Siina, mitä sinä siellä teet? Ei puhunut mitään. Menen likemmäksi, näen, että sillä on lapsi sylissä. Elääkö se, minä kysyn. Ei, minä sen jo tukahutin, vastaa."

"Älä, hyvä laps, Jumalan tähden, sellaisia puhu, minä sanon. Mutta sattui tulemaan siihen tuo naapurin Hilta, mikä sen toikin. Ja sille sanoo aivan samaa, ei salata koitakkaan, muuta kuin sanoo, että minähän sen itse… Voi hyvä Jumala sentään… Saatiin se lapsi sentään eloon, kun viroteltiin."

"Tuossa se nyt on, — rouva katsoo itse."

Mummo kohotti hiukan raitia. Tuli näkyviin riepukäärö, jonka sisästä pilkoittivat pienet, ryppyiset ja tulipunaiset kasvot sekä yhtä punaiset, nyrkkiinpuristetut kädet. Lapsi kitisi heikosti, ja hengitys kulki omituisella sihinällä.

Kirsti taisi vaivoin mielenliikutustaan hillitä.

"Kuulkaa, Tupa-Leena, minä tahtoisin puhua vähän tämän Siinan kanssa. Menisittekös vähäksi aikaa muuanne."

Muija siristeli vetisiä, punareunaisia silmiään.

"Kyllähän minä, — kyllähän minä… Vaikka kyllähän rouva sen itsekin näkee, millainen se on…"

Hän laahautui hitaasti ovelle keppinsä varassa. Kirsti irroitti ikkunasta rievun, jolla toinen rikkinäinen puolisko oli tukittu, ja raitis ilma tunkeutui sisään, samoin kuin laikka aurinkoa, jossa tomuhiuteet heti alkoivat vilistä kuin kultainen hieta.

"Siina, kuulkaas", Kirsti sanoi tarttuen tyttöä kädestä, — "miksikä te niin teitte? Katsokaa nyt minuun, — miksikä te niin teitte?"

Tytön alahuuli alkoi vavista, ja hän tarttui yhtäkkiä raidin kulmaan.

"Oletteko yhtään ajatellut, minne pikku poikanne nyt joutuu?"

Tyttö purskahti itkuun.

"Enhän — minä voi sitä — elättää…", hän sanoi katkonaisesti. "Joutuu ihmisten jalkoihin, niinkuin minäkin… Olisivat antaneet raukan kuolla, — mutta kun kerkisivät siihen estämään…"

"Antakaapas tänne kätenne. No niin… enkös arvannut, — teillä on kova kuume. Pankaa nyt heti maata, — minä otan lapsen."

Tyttö ei tehnyt suurta vastustusta, — hervahti vuoteelle kuin poikkileikattu kaisla.

Kirsti otti raidin alta syliinsä vaatekäärön, josta hiljainen iniseminen kuului, ja alkoi sitä sylissään auki päästellä. Hänen sormensa olivat tottumattomat sellaiseen työhön, ja monta kertaa hän pelkäsi kömpelyydessään hentoja jäseniä satuttavansa.

Kauan aikaa sitten elettyjä tunteita alkoi liikkua hänen mielessään. Muistui mieleen talvinen päivä, harmaata valoa täynnä, jolloin hän sairaana sielultaan ja ruumiiltaan, yliluonnollisia tuskia kärsien makasi sairashuoneen yksitoikkoisen valkeassa huoneessa… Hän olisi vielä osannut piirustaa seinäpaperin mallinkin, jos olisi vaadittu, niin paljon hän oli sitä katsellut.

Lapsi hänen sylissään availi ja sulki suutaan omituisen hapuilevalla liikkeellä, silmät yhä ummessa. Sen pienet, kosteat sormet puristuivat suonenvetoisesti Kirstin pikkusormen ympärille. Jokin ajatus syntyi ja taas katosi Kirstin mielessä.

"Lapsella on nälkä", hän ajatteli sitten.

Hän katsahti Siinaan, joka kasvot seinään päin makasi vuoteella huohottaen ja silloin tällöin värähdellen.

"Ei, se ei käy päinsä", hän ajatteli taas itsekseen. "Myöhemmin…"

Hän laski lapsen vuoteelle ja lähti noutamaan vettä pihakaivosta. Kaivon arkku oli turpeinen ja niljakas, ja vesi huimaavan syvällä. Vivusta tarttui pitkä tikku hänen sormeensa, mutta hän sitä tuskin huomasi. "Pata täytyy puhdistaa", hän ajatteli tupaan tultuaan. Saunan porstuasta hän löysi tuokkosellisen karkeaa hietaa, sekoitti siihen kourallisen tuhkaa ja alkoi hangata karstaista, nokista pataa. Koko ajan sydän sykki hänellä kuuluvasti, ja ajatuksia tuli ja meni. Tupa-Leenaa ei näkynyt eikä liioin kylänmuijia.

Hän kantoi esiliinassaan päreitä ja lastuja saunaan ja viritti tulen. Ikkunalla oli lasinen sokerikulho, jossa oli pari, kolme sokeripalaa. Hän tyhjensi ne paperille ja hienonsi vasaralla, jonka löysi hyllyltä. Vähäväliä hän katsahti Siinaan, joka makasi puoleksi tiedotonna, tukka hiestä märkänä.

Saatuaan veden kiehumaan, sulatti hän sokeria siihen korvattomassa kupissa. Lapsi inisi yhä. Hän otti sen syliinsä ja alkoi tinalusikalla pistellä sokerivettä sen suuhun. Lapsi nieli pienissä, äkkinäisissä kulauksissa, rykien, kun sattui väärään kurkkuun. Yhtäkkiä se nukkui kesken kaikkea, hengittäen tuskin kuuluvasti, pieni, sininen suoni silmien välissä selvästi näkyvissä.

Kirsti silitteli ajatuksissaan sen päätä, jonka ohimoilla ja niskassa värisivät hennot, vaaleat tukanhaituvat.

Lapsi, — jollaista hänellä ei koskaan tulisi olemaan…! Olla äiti, — tietää olevansa yksi rengas siinä kehitysketjussa, joka yhdistää menneisyyden ja tulevaisuuden… Niitten, jotka eivät muuhun kuolemattomuuteen uskoneet, niitten täytyisi uskoa ainakin siihen…

Siina alkoi heittelehtiä vuoteella.

"Maatkaa nyt aivan hiljaa", Kirsti sanoi käskevästi.

Siina vastaukseksi alkoi katkerasti nyyhkyttää.

"On ne osoitelleet sormellaan ennenkin, — mutta annappas nyt… Nyt ne vasta… Lapsesta asti aina ollut alakynnessä… Missä isäsi? kysyivät, vaikka hyvin tiesivät, ettei ollut… Tupa-Leenan tyttö olet, sanoivat… Kun kasvoi, taas sai kuulla, että mitä sinusta, hukkaan joudut kuitenkin… Hukkaan se joutui äitisikin…"

Kirstin nousi veri päähän. Mitä hän tähän kaikkeen vastaisi?

"Minä olen se kaikkein kurjin, joka koskaan on syntynyt… Toisten hylky… Sanoi sen kirkkoherrakin… Luki sen paikan kirjasta, että parempi olisi, jos myllynkivi ripustettaisiin kaulaasi, ja sinä upotettaisiin meren syvyyteen… Kun olet yhden näistä pienimmistä, — näistä pienimmistä… Ne luulevat, että minä pahuudesta tai vihasta sitä…"

"Minä menen järveen…!" hän sanoi, yhtäkkiä istualleen nousten. "Antakaa minun mennä, — minä otan lapsen ja menen… Ennenkuin vievät linnaan ja rautoihin…"

Kirsti painoi hänet väkivallalla takaisin. Hänen täytyisi jotain sanoa, mutta mitä, — Jumalan tähden, — mitä —? Mistä hän löytäisi lohdutuksen sanat tähän epätoivoon…? Hänen täytyisi sanoa jotain, mikä tukisi tätä tyttöä…

Jokin päätös kasvoi silmänräpäyksessä valmiiksi hänen mielessään.

"Siina", hän sanoi, ääni vavisten omituisesti, ja tarttuen tyttöä kuumeisesta kädestä, — "kyllähän te olette syvälle langennut… Mutta minä otan teitä kuitenkin kädestä… Katsokaa näin… Tiedättekö, että minäkin olen suuri syntinen Jumalan edessä…"

"Mitäpä rouva olisi…" tyttö sanoi epäluuloisesti, koittaen vetää pois kättänsä.

"Minäpä olen kuitenkin, Siina. Kun astuin vihkialttarille, en ollut puhdas… Minä kannoin lasta sydämeni alla. Se lapsi kuoli syntyessään, eikä kukaan ole koskaan aavistanut… Mutta Jumala ei antanut minulle enään muita lapsia…"

Se, mitä hänellä ei koskaan ollut rohkeutta tunnustaa, ei edes omalle äidilleen, se tuli hänen huuliltaan tässä langenneen tytön vuoteen ääressä.

Hän alkoi yhtäkkiä itkeä, pää vuoteen kovalla puulaidalla, — itkua, jota ei vuosikausiin ollut itkenyt.

Siina ei puhunut vähään aikaan mitään, vaan hengitti raskaasti.

"Ei rouva huoli olla pahoillaan", hän sanoi vihdoin yksinkertaisesti.

Kirsti kohotti päätään. Ihmeellinen rauha ja vapautuksen tunne alkoi kasvaa hänen sydämessään. Leppäniemen vanhan rouvan sanat lapsista muistuivat hänen mieleensä… Kuinka se olikaan… Oppia pitämään lapsinaan kaikkia, jotka rakkautta tarvitsevat…

"Siina", hän sanoi, — "nyt te sen tiedätte. Minä en kiellä teitä sitä kertomasta, te voitte tehdä aivan kuinka tahdotte… Mutta älkää te peljätkö vankeutta… Teillä on paljon helpompi aloittaa uutta elämää senjälkeen… Minulla on ollut oma vankeuteni, minullakin… Mutta nyt minä olen vapaa…"

"Minä teen kaikki, mitä rouva käskee." Hän olisi voinut mennä tuleen Kirstin edestä.

"Minulle tuli äsken vielä eräs ajatus. Näettekös, — minulla ei ole yhtään lapsia eikä tule olemaankaan. Antakaa minulle pikku poikanne kasvatettavaksi. Minä otan hänet omaksi lapsekseni, pidän hänestä huolta ja koulutan hänet…"

Oli vähän aikaa ihan äänetöntä. Pieni, mustunut seinäkello tikitti vaivaloisesti, ja sen katkonainen viisari siirtyi näkymättömän hitaasti.

Siina nousi taas istumaan huolimatta Kirstin vastarinnasta ja otti lapsen syliinsä, kyynelten vieriessä.

"Elääkö se sitten vielä, — se raukka… Jumala tietää, etten minä vihasta sitä… Siksi vaan, että liika paljon rakastin… En olisi raskinut sitä tähän maailman menoon jättää…"

"Ottakaa se, rouva hyvä", hän sanoi yhtäkkiä. "… Minä… en… Niin… eipähän sitten joudu hukkateille…"

Hän kääntyi taas seinään päin, ja hartiat alkoivat väristä.

Etehisestä kuului kovia askeleita ja miehen ääniä.

Siina katsahti Kirstiin apua anovasti. "Tulevat…", hän kuiskasi käheästi.

Kirsti veti peiton hänen ylleen.

"Rauhoittukaa nyt, Siina. He eivät vie teitä vielä minnekkään. Ei ennenkuin olette ihan terve."

Hän avasi porstuan oven ja sulki sen jälkeensä. Siellä seisoi kirkonkylän vanginkuljettaja ja vielä jokin toinen mies. Tupa-Leena piilotteli oven suussa ja tirkisteli heitä pienirakoisilla silmillään.

Miehet tervehtivät Kirstiä ja näyttivät olevan vähän hämillään. Vihdoin toinen suoristi itsensä. "No, mennään nyt", hän sanoi toverilleen, tarttuen oven ripaan.

Kirsti asettui nopeasti eteen.

"Sinne ei voi mennä", hän sanoi lujasti. "Tyttö on sairas ja kuumeessa, — toispäivänä synnyttänyt."

"Meillä on käsky tuoda hänet tutkittavaksi", toinen sanoi röyhkeästi.

"Sama se… Mutta häntä ei saa viedä nyt, kuulettekos… Jäljestäpäin… Hänhän on kaikki tunnustanut, ei kiellä mitään. Minä vastaan hänestä… Vielä tänään lähden itse puhumaan asiasta tuomarille."

Miehet katselivat toisiaan ja vääntelivät lakkejaan.

"Kuka sellaisista tietää…" toinen arveli. "Yhtäkkiä pyrähtävät pakoon, ja sitten — ota kiinni!"

"Kuulittehan, että minä vastaan hänestä."

Kirsti seisoi pitkänä ja kalpeana saunan mustuneen oven edessä, kasvoissa lujan päätöksen ilme.

"Minnekkä se pakenisi", uskalsi muija syrjästä huomauttaa. "Joka on niin heikko, että tuskin jaloillaan pysyy…"

"No, jos rouva vastaa…" arveli sävyisemmän näköinen miehistä. "Eihän mekään nyt sairasta ihmistä… Vaikka kyllä semmoinen oli käsky, että jo tänään tuoda kirkonkylään kuulusteltavaksi…"

Hän viittasi toveriaan, ja tämä kääntyi vastahakoisen näköisenä menemään.

"Minä tulen huomenna takaisin", Kirsti sanoi Tupa-Leenalle. "Menkää nyt hoitamaan tytärtänne. Ja älkää päästäkö vieraita ihmisiä sisään."

Muija niijaili hänen mennessään ja katseli saunan ovelta hänen jälkeensä.

Rantatiellä päivä heitteli heleitä rihmoja puitten lomitse kuin kudetta kankaasen. Männyt koukistivat rosoiset haarajuurensa yli kapean tien.

Niemen takana näkyi ruuhiranta. Kirkkoruuhet loikoivat hiedalla, airot laskettuina pitkin laiteita kuin kalojen evät. Riippukoivu kumartui yli veden, uteliaana kurkistaen hietapohjaa, joka kuulsi läpi.

Joku huusi häntä veräjältä. Hän katsahti sinne, — Pentti seisoi siellä avopäin, varjostaen silmiään auringolta ja kiikuttaen veräjää edestakaisin.

"Minä tulen kohta", Kirsti huhusi.

Hän lähti rantapolkua pitkin Pentille vastaan, kuten kerran nuorena tyttönä, — ja tuoden uutta elämää mukanaan kuten silloinkin.