Produced by Helvi Ollikainen and Tapio Riikonen

KULOA JA KEVÄTTÄ

Novelleja

Kirj.

AINO SUONIO [Aino Kallas]

Porvoossa, Werner Söderström, 1899.

SISÄLLYS:

Sisar.
Agnes.
Tunnustus.
Tien vaihteessa.
Lomalla.
Hänen päiväkirjastaan.
Oli kerran.

SISAR

Johan Magnus Hjelm, Rautlahden herra, selvitteli purjeveneensä pohjalla toisiinsa tarttuneita ja sekaantuneita nuoria. Vene oli jo työnnetty teloiltaan ja keinuili kivien välissä pienessä, kapeassa syvänteessä, joka varta vasten oli kaivettu, sillä ranta oli pitkältä matalaa. Vasta niemen kärjen kohdalla aukesi meri aavana, vihertävänä ulappana, siihen asti sai luovailla lahden poukamassa, jossa harvoin tuuli tuntui purjeen täyteisenä.

Vihdoin olivat nuorat selvillä, hän päästi auki isopurjeen, joka oli ryöstäytyä hänen käsistään, — äkillinen tuulenpuuska pingoitti sen kaarevaksi, ja vene, joka oli kiinnitetty nuoralla rantapaaluun, liikehti levottomana kuin lentoon lähtevä vesilintu. Hän nousi kiinnittämään kokkapurjetta ja katsahti samassa ulapalle. Mainio tuuli, — myötäinen koko ajan, — tunnissa olisi hän perillä.

Hän seisoi kokkapurjetta kiinnipitäen, ja vartalon pitkä varjo luikerteli monimutkaisena veden pinnalla. Hän oli hienossa, harmaassa kesäpuvussa, valkoinen kaulaliina huolellisessa solmussa, — napinreikään oli pistetty ruusu. Hän ei näyttänyt enään nuorelta, jollei vanhaltakaan, piirteet olivat suvun tunnettua, hienoa tyyppiä, iho ruskettunut ja päivän paahtama, kuten alituisesta ulkoilmassa olemisesta, ainoastaan otsa, jota jo harmaantuva tukka varjosti, oli hatun suojassa jäänyt valkoiseksi. Ensi katsannolta hän teki voimakkaan ja lujatekoisen miehen vaikutuksen, hänellä oli urheilijan kehittynyt vartalo, leveät hartiat ja suora ryhti. Mutta toisena hetkenä, varsinkin jos rupesi puheisiin hänen kanssaan, alkoi heti epäillä ensi vaikutuksen todellisuutta, — harmaissa silmissä, jotka ensi katsannolta näyttivät kylmiltä ja totisilta, taisi äkkiä kuin pohjemmalta välähtää jotain muutakin, jotain herkkää, tunteellista, vaikutuksille altista. Eniten kuitenkin vaikutti siihen hänen äänensä, sillä oli omituinen, alakuloinen väre, vaikka hän olisi puhunut mistä tahansa, jokapäiväisimmistäkin asioista, — sen vähän pitkäveteistä sointua taisi jäädä kuuntelemaan, sanoja ajattelematta.

Johan Magnus oli saanut purjeet kuntoon ja aikoi juuri päästää veneen irti, kun taakseen katsahtaessaan näki naisen päivävarjo kädessä tulevan rantatietä pitkin. Nainen oli pitkä ja sulava vartaloinen, käveli kepeästi, mutta hitaasti ja vähän kumarruksissaan, — ei näyttänyt pitävän kiirettä.

Johan Magnuksen päivän paahtamille kasvoille levisi omituinen ilme, — hän kumartui asettelemaan veneen pohjalautoja paikoilleen ja antoi samalla ruusun pudota rinnasta.

Nainen oli saapunut rantaan ja pysähtynyt laiturin päähän, sen kaidepuuta vasten nojaten. Hän oli keski-ikäinen hänkin, — kenties likemmä neljänkymmenen — ja hyvin Johan Magnuksen näköinen, — ensi katseella olisi heidät tuntenut sisaruksiksi. Samat harmaat, tummaripsiset silmät, samat hienot, kapeat piirteet, — naisella vaan kaikki vielä paljon sirotekoisempaa. Hän teki sen vaikutuksen, että oli ollut sangen kaunis nuorena, — kauneutta, joka kenties kuitenkin enemmän oli herättänyt abstraktista ihailua muotojen puhtaudellaan ja säännöllisyydellään, kuin välitöntä tunnetta. Sillä hänellä oli samalla jotain kylmää ja suljettua, jotain 'noli me tangere' kasvojen hienoissa piirteissä, melkein luotaan karkoittavaa, jota ei niinkuin veljellä lieventänyt katseen lämmin värähdys.

"Vai niin, — sinä lähdet nyt siis, — Johan Magnus?"

Ääni, jolla sanat lausuttiin, oli tyyni ja tasainen, ilman vähintäkään mielenliikutuksen värettä.

"Niin, Edith", — Johan Magnus näkyi yhä puuhailevan lautojensa kanssa, joita tänään oli vaikea saada paikoilleen. Ja sitten, hetken kuluttua, kun ei nainen siihen mitään vastannut: "Sinä et kenties sittenkään soisi sitä, — vai kuinka?"

Nainen ei liikahtanut, ainoastaan hienot rypyt silmien alla vetäytyivät kokoon.

"Eihän tässä voi olla puhetta minun tahdostani tai mielipiteestäni", hän vastasi. "Sinä kai itse tiedät parhaiten, mikä on onneksi… Mutta…" hän etsi sanoja, "— oletko sitten varma, että hän, tuo pikku… no niin, että hän suostuu, tarkoitan…?"

Johan Magnus oli hypännyt kivelle ja piteli veneen irroitettua nuoraa kädessään. Hän oli punastuksissaan ja hämillään kuin koulupoika.

"Minä toivon sitä, tietysti… Tapasin hänet viime keskiviikkona pappilassa ja luulin huomaavani…"

Naisen kasvoilta suli hetkeksi jäykkyys.

"Johan Magnus", hän sanoi, "lupaa minulle eräs asia. Jos hän myöntyy pyyntöösi, niin tuo hänet vielä tänä iltana tänne, lupaatko? Anna minun ensimmäisenä ottaa osaa onneesi, — sillä Jumala tietää, että soisin siitä sinulle onnea koituvan", lisäsi hän huo'aten. "Ja kuule, muista vetää lippu mastoon kotimatkalla, jos kaikki käy hyvin. Minä tahdon nähdä jo kaukaa, miten on käynyt".

Johan Magnus oli nopeasti sitaissut nuoran vielä kerran paalun ympäri ja seisoi sisarensa vieressä.

"Edith", hän tarttui häntä kädestä, "Edith, luuletko, etten minä ole nähnyt, ettei tämä kaikki ole mieleen sinulle, vaikket sitä ole suoraan sanonutkaan. Minä olen nähnyt sinun kärsivän viime aikoina, mutta sinä olet niin äänetön ja hiljainen… Etkö sinä, — etkö sinä kenties — pidä hänestä?" tuli hiljemmällä äänellä.

Sisar veti kätensä irti. "Kyllä hän on hyvin sievä tyttö, — pikku Aili
Laitinen. Hyvin soma, — ja iloinen myös!"

Johan Magnus katsoi häntä tutkivasti, koittaen noista läpipääsemättömistä, verhotuista silmistä saada selville hänen ajatuksiaan.

"Mutta sittekin on siinä jotain, — eikö niin, Edith? — Minä en tiedä, mutta minusta on kuin ei meidän välimme enään olisi oikein samaa kuin ennen?"

Edithin kasvot hiukan värähtivät.

"Se ei enään voi eikä saa olla niinkuin ennen, Johan Magnus. Samalla hetkellä kuin sinä tuot morsiamesi kotiisi, olen minä toisessa sijassa, — minun on väistyttävä. Siitä hetkestä on hänen ennen muita jaettava sinun ajatuksesi."

Johan Magnus näkyi miettivän.

"Sinä pysyt kuitenkin minulle aina samana, Edith", hän sanoi hitaasti.

Edith nykäytti päätään.

"Kas niin, elkäämme enään puhuko siitä. — Sinulla on myötätuuli Lepolaan, — eikö niin?" Hän sanoi sen ihan jokapäiväisellä äänellä ja varjostaen kädellä silmiään katseli ulapalle.

"Ni-in", Johan Magnus katseli myös sinnepäin hiukan hajamielisenä. "Ja hyvästi nyt sitte, Edith!"

Hän puristi vielä kerran sisaren kättä, mutta ei voinut mitään lukea tämän tyynistä, suljetuista kasvoista.

"Hyvästi, Johan Magnus! Onnea matkalle! — Ja muista lippua", huusi hän vielä jälkeen.

Hän seisoi laiturin porraspuulla ja katseli, kuinka vene pitkiä luoveja tehden purjehti kohti niemen kärkeä. Hänen oli ollut tapana veljensä purjehdusmatkoille lähtiessä huiskuttaa nenäliinaa, niinkauan kuin nähdä saattoi, ja nytkin haparoi käsi vaistomaisesti hameen taskua, mutta sitten hän veti sen äkkiä pois. Ja veneen kadottua niemen taakse, hän lähti kulkemaan takaisin päin pitkin rantatietä, yhtä hitaasti kuin oli tullutkin.

Rautlahden kartano oli rakennettu verkalleen kohoavalle rantatörmälle, keskelle kuusikkoa. Se ei ollut suuren suuri ja oli uuden aikaista huvilatyyliä, avarat verannat molemmin puolin ja pienet ulkonevat parvekkeet yläkerran päädyissä. Puutarha, joka oli raivattu sen ympärille kivikkomäkeen, näytti olevan vielä jotenkin alullaan, kukat ja pensaat eivät oikein ottaneet menestyäkseen pengermissä, joita tuuli alati lakaisi. Rakennuksen takana kohosi jyrkkänä vuoriseinä, — huipulle oli pystytetty näkötorni, josta toisella puolen näki merelle, kauas yli niemen ja lahdelman ja toisaalla vihertäviä pelto- ja niittymaita ylt'ympäri siellä, täällä mäkien notkoissa.

Edith kiersi huvilan ja pysähtyi keittiön portaille, jossa palvelustyttö istui marjoja puhdistellen.

"Tilta laittaa illallisen kolmelle hengelle tänään, — jotain lämmintä ruokaa myös, ymmärräthän, — ja sitten saa hakea pari simapulloa kellarista. Tulee vieraita".

Hän sanoi sen lyhyesti ja käskevästä ja odottamatta sen enempää kysymyksiä lähti sisään.

Suuri avara ruokasali, jonka ikkunat olivat pihalle päin, näytti kodikkaalta vaikka vähän jäykältä jykevine, vanhanaikuisine tammihuonekaluineen. Seinät olivat lautapeitteellä verhotut, ja molemmin puolin ovea riippui öljymaalauksia, jotka kuvasivat kirjavia hedelmiä tahi ammuttuja lintuja ja metsänriistaa. Uuni oli suuri ja avonainen, ruskeasta kiiltävästä fajansista, muinaispohjoismaalaista mallia. Edith oli pysähtynyt moniosastoisen kaapin eteen, joka yksinään täytti melkein koko seinä-alan. Hän avasi vasemmanpuolisen oven ja tarkasteli häikäisevän valkoisia pöytäliinoja, joita hyllyt olivat täynnä. Nekin olivat kaikki vanhanaikuista tekoa, suurikuviollista hienon hienoa kangasta ja Hjelmien suvun vaakuna kudottuna kuhunkin kulmaan. Hän valitsi niistä yhden ja levitti pöydälle ja alkoi sitä kattaa, ottaen kaapista esiin toisen toisensa jälestä sinikukkaisia, hapraita posliinilautasia, himmeäksi tahkottuja laseja ja hopeisia lusikoita, joitten varteen isot nimikirjaimet oli kaiverrettu.

Hän teki työnsä tyynesti, koneellisesti, tottuneella pehmeällä kädellä, liikkuen hitaasti pöydän ja kaapin väliä. Saatuaan kaiken järjestykseen, loi hän tarkastavan yleissilmäyksen ympäri huonetta ja toi hetken mietittyään salista kaksi pronssista korkeaa kynttiläjalkaa, jotka asetti pöydälle. Sitten heitti hän hartioilleen pehmeän, silkkikutoisen huivin ja avasi oven merenpuoliselle verannalle.

Tuulen henki, joka ei juuri koskaan Rautlahtea jättänyt, vaan pyrähteli aina esiin milloin miltäkin ilman suunnalta, lymyillen hetken aikaa rotkon pohjissa ja kallionkielekkeitten takana, se leyhähti häntä vastaan, leikitellen esiliinan pitkillä nauhoilla ja työntäen pikku hiukset otsalta taemmas. Vaan tänä iltapäivänä se oli hyväilevä ja pehmeä sävyltään, huokui kauan kestäneitä poutia ja meren suolaa.

Edith kietasi huivin tiukemmin olkapäilleen ja istahti keinutuoliin, ottaen pöydältä sinne jääneen koruompeluksen. Hän ompeli alussa ahkerasti, kumartuneena työnsä yli, ikäänkuin ajatuksia karkoittaakseen, mutta sitten yhä useammin pysähtyi neula, työ vaipui syliin, ja hänen harmaat, hiukan teräväkatseiset silmänsä jäivät tuijottamaan kaukana aukenevaa merenselkää, jonka toinen ranta sulautui pitkäksi, tummansiniseksi juovaksi.

Siitä oli siis ummelleen viisi vuotta, kun hän Johan Magnuksen kanssa oli tänne muuttanut ja siitä asti elänyt täällä erämaassa talvet ja kesät, — ollen hänelle, veljelleen, — sisar, äiti ja ystävä, — kaikki yhdessä.

Ja hän johtui muistoissaan yhä aikaisempiin aikoihin. Hän tunsi kuin tarvetta niitä ajatella, vetää esiin entisyyden tänä ratkaisevana hetkenä, jolloin uudet vaiheet jo ovella kolkuttivat.

Johan Magnus oli häntä kahdeksan vuotta vanhempi ja oli nuoruudessaan ollut koko perheen ja suvun kadotettu poika. Koulussa oli hänen käynyt yhä huonommin luokka luokalta, hän oli huolimaton luvuissaan eikä niistä välittänyt, mutta sitä enemmän kaikenlaisista urheiluista maalla sekä merellä, joista hän aina palasi voittajana. Seitsentoistavuotiaana hän karkasi kotoa ja lähti merelle vanhempainsa tietämättä ja ilman heidän suostumustaan. Se herätti sanoin kuvaamatonta suuttumusta ja kauhistusta koko hänen hienossa, ennakkoluuloisessa suvussaan: vanhan senaattori Hjelmin poika alhaisena, tavallisena merimiehenä! Hän oli ottanut pestin valtameriä kulkevaan laivaan ja purjehti pari vuotta etäisiä vesiä, säännöllisesti joka satamapaikasta kirjoittaen kotiinsa kirjeitä, jotka säikäyttivät ylimysmielistä, heikkohermoista äitiä voimakkailla merimiestermeillään, mutta jotka hän kuitenkin luki salaa ilosta itkien.

Jonkun vuoden kuluttua kirjoitti hän asettuneensa maihin Etelä-Afrikaan, johonkin Kapmaan englantilaisista siirtoloista, jossa hän oli saanut edullisen paikan eräässä suuressa tavara-liikkeessä. Sitten rupesivat kirjeet tulemaan harvemmin, hänellä oli paljon työtä, mutta näkyi menestyvän muuten hyvin, oli perustanut oman liikkeen ja laajensi sitä yhä. Se kannatti erinomaisesti ja tuotti voittoa, koska kilpailu ei ollut kovin suuri.

Edith oli ollut pikku tyttö hänen lähtiessään eikä muistanut häntä kuin ihan hämärästi, mutta kasvaessaan kuuli hän alati hänestä puhuttavan. Ja tämä veli, josta isä puhui teeskennellyllä ankaruudella, äiti pelonsekaisella rakkaudella ja hienot serkut ivallisella halveksimisella, — hän kasvoi hänen lapsellisessa mielikuvituksessaan jonkinlaiseksi ihme-olennoksi, jota hän salaa ihaili ja ihmetteli, uskaltamatta sitä sanoa.

Muuten oli Edith jo lapsenakin sukunsa täysiverinen tyyppi ja kehittyi siksi yhä enemmän. Hän oli sulava liikkeissä, aika-ihmiseksi tultuaan hiukan kalpea, käytökseltään varma ja hillitty, puhui pikemmin vähän kuin paljon. Hän herätti aina huomiota, mihin ikinä tuli, ruhtinaallisella ryhdillään, seura-elämässä, kaduilla, joka paikassa, — mutta harva uskalsi häntä lähestyä. Ja hänen kahta vuotta nuorempi sisarensa, jonka koko viehätys oli pienessä pystynenässä ja valkoisessa hammasrivissä, vei hänestä kokonaan voiton. Edithiä kyllä ihailtiin tavallaan häntäkin, mutta niinkuin hän olisi seisonut kuvapatsaana korkealla jalustalla.

Hän oli jo täysikasvuinen kun tapahtui ettei Johan Magnukselta tullut pitkään aikaan kirjeitä. Se teki kummallisen vaikutuksen kotona, äiti itki peittelemättä, isä sen sijaan koitti kätkeä levottomuuttansa ankariin sanoihin, mutta sähköitti kuitenkin salaa konsulaatille Kapkaupungissa. Sieltä tuli masentava vastaus. Mr. John Hjelm oli lähtenyt sisämaahan vuosi sitten muutamien alkuasukasten kanssa eikä hänestä sen jälkeen ollut mitään kuulunut. Kun se sanoma saapui, sulkeutui Edith päiväksi huoneesensa ja pysyi kauan aikaa eteenkinpäin kalpeana ja totisena.

Sitten kolmen vuoden kuluttua, — Edith oli silloin 22 vanha, — tuli Hyväntoivonniemen postileimalla varustettu kirje: kuolleeksi luultu Johan Magnus kertoi palanneensa pitkältä retkeltään terveenä ja reippaana. Äiti, joka jo viime ajat oli ollut kivulloinen, sairastui ilosta ja mielenliikutuksesta, vilustui vielä siihen lisäksi ja makasi monta viikkoa vuoteen omana.

Silloin päätti Edith ryhtyä toimeen. Hän kirjoitti veljelleen kirjeen, veljelle, jota hän ei oikeastaan yhtään tuntenut, ja joka ei tuntenut häntä, — kaunopuheisen, pitkän kirjeen, johon pani koko sielunsa ja sydämensä, — ja pyysi häntä edes käymältä palaamaan kotiin, jos vielä halusi äitiään nähdä. Äiti oli huono, ja loppu voisi tulla milloin hyvänsä.

Sitä lähettäessä ei hänellä ollut juuri suuria toiveita tuumansa onnistumisesta. Mutta kirjeen vaikutus oli odottamaton. Neljä kuukautta siitä kun se oli postiin pantu, saapui Johan Magnus Hjelm isänsä kotiin, oltuaan silloin poissa yhtä mittaa kolmetoista vuotta.

Tämä takaisin tullut tuhlaajapoika hämmästytti kaikkia niitä, jotka olivat toivoneet erityistä huvia hänen afrikalaistuneista tavoistaan, käytöksensä luonnollisuudella ja yksinkertaisuudella, jossa oli vaikea keksiä suurempaa moitteen sijaa. Sedät ja tädit arvelivat sen tulevan siitä, että hänen suonissaan sittenkin juoksi Hjelmien veri, mutta toiset varsinkin pääkaupunkilaisserkut huomauttivat, ettei sitä asiaa voinut niin arvostella, eikä tietää, koska Johan Magnus oli kyllin viisas aina vetäytyäkseen pois, missä suinkin voi, eikä seuroissa juuri suutaan avannut. Hän ei toisin sanoen antaunut mihinkään tilaisuuteen, jossa hänen sivistyksensä puutteellisuus olisi tullut ilmi.

Ja totta olikin, että tämä suuri, pitkä, roteva mies englantilaiskuosisessa puvussaan, jossa tuskin kukaan enään olisi tuntenut entistä hoikkaa, vilkasta Johan Magnusta, oli tavattoman hiljainen, harvapuheinen ja äänetön, — liekkö se sitten tullut siitä, että hän pitkillä sisämaan retkillään oli niin vähän ollut tilaisuudessa vaihtaa ajatuksia ja oli kuin tottunut pois siitä. Ainoa, jonka kanssa hän enemmän puheli, oli Edith, johon hän muuten heti ensi näkemältä oli kiintynyt.

"Vai niin, tuon näköinenkö sinä nyt oletkin, — pikku sisko", oli hän tervehtiessä sanonut, "— niin kasvanut ja niin kaunis! Vaan juuri tuollaiseksi minä sinua ajattelinkin saadessani sen kirjeen."

Ja sitte toisen kerran, kun he olivat jääneet kahden kesken: "Sinä et voi aavistaa pikku Edith, kuinka hyvän työn teit, kun kirjeesi kirjoitit. Minä olin jo tottunut pitämään itseäni sellaisena erakkona, ilman kotia ja omaisia. En luullut teidän minusta paljoakaan huolivan".

Heidän välinsä tuli yhä sydämmellisemmäksi sen kesän kuluessa, jonka Johan Magnus viipyi. Ja Edith, — hieno suuren maailman nainen, ylimysperheen ylimysmielinen tytär, — hän tunsi suurta kummallista myötätuntoisuutta tätä pitkää, hiukan kömpelöä veljeä kohtaan, johon erämaitten yksinäisyys oli painanut leimansa.

Syyskesällä äiti kuoli, — esikoispoikansa syliin, jonka kohtalo oli ollut hänen elämänsä suurin suru. Pian sen jälkeen lähti Johan Magnus.

"Minä tulen kenties joskus takaisin", hän lähtiessään sanoi Edithille, "— ja sitten ostan suuren talon ja vien sinut sinne emännäksi, — jollei sinulla jo ole omaa kotia", hän lisäsi.

Sitä poissa oloa kesti kuitenkin vielä kymmenen vuotta, osittain Afrikassa, osittain Lontoossa, jonne hän siirtyi myytyään liikkeensä Kapmaassa. Sillä aikaa ehti vanha senaattori Hjelm kuolla ja molemmat nuoremmat sisaret joutua naimisiin. Edith hoiti isäänsä viimeiseen saakka ja otti sitten vastaan opettajattaren paikan eräässä kaupungin tyttökoulussa. Hänellä oli kyllä ollut kosijoita, — ei kuitenkaan kovin monta, — mutta ei ollut huolinut kestään niistä. Hänen kylmä hieno, säännöllinen kauneutensa ei vuosien kuluessa ollut paljoakaan kadottanut, ja yli kolmenkymmenen ikäisenä hän oli yhä soleva ja suoraryhtinen vartaloltaan, harmaissa silmissä sama umpimielinen, mitään ilmaisematon piirre kuin ennenkin.

Näitten kymmenen vuoden kuluttua palasi Johan Magnus takaisin, — koko joukon vanhettuneena, mutta rikkaana miehenä ja muuten ulko-olennoltaan viime aikoina huomattavasti hienontuneena, kuin silitystä saaneena. Ja lupauksen, jonka hän kerran puoleksi leikillä oli tehnyt, hän sanoja myöten täytti. Hän osti eräältä etäiseltä sukulaiselta Rautlahden vanhan perintökartanon, revitti alas vanhan huoneuston ja rakennutti meren rannalle uuden. Ja tuskin oli sen katto kohonnut, kun Edith virasta erottuaan muutti sinne veljelleen emännyyttä pitämään, vieden mukanaan entisen kotinsa sisustuksen, joka melkein koskematta oli jäänyt hänelle sisarten mennessä naimisiin.

Ja nyt kehittyi vähitellen omituinen suhde näiden kahden välille, — veljen ja sisaren, jotka oikeastaan olivat eläneet niin erilaisissa oloissa kuin suinkin.

Molemmat olivat he harvapuheisia ja hiljaisia, Edith luonteensa pakosta, Johan Magnus tottumuksesta. Mutta toistensa läheisyydessä he kumpikin sulivat. Johan Magnus, — merimies, Afrikanmatkustaja, tavaranvälittäjä, — joka ei koskaan ollut joutunut muitten kanssa mihinkään suhteisiin, paitsi liike-asioissa eikä naisia tuntenut muita kuin äitinsä, hän näki tässä kauniissa, pehmeäliikkeisessä sisaressa ensi kertaa naisen, — kaiken sen, mikä siihen käsitteesen sisältyy.

Tämä yli neljänkymmenen vanha mies, jonka hiukset levoton elämänlaatu oli ennen aikojaan harmaantanut, jonka kädet olivat voimakkaat ja työhön tottuneet kuin maalaisrengin, — hänellä oli monessa suhteessa vielä kuin lapsen mieli. Yhdeltä puolen oli hänellä paljonkin tietoja, vaikka hiukan hajanaisia ja sieltä täältä koottuja, ja monella erikoisalalla oli hän hyvin perehtynyt, mutta toiselta puolen löytyi paljon asioita, jotka hänelle olivat yhtä uusia ja outoja kuin ensiluokkalaiselle. Ne koulutiedot, jotka hän aikoinaan suurella vaivalla oli saanut päähänsä, olivat vuosien vieriessä haihtuneet näkymättömiin, ja itse vakavan Edithinkin täytyi toisinaan nauraa hänen nurinkurisille kysymyksilleen ja vastauksilleen. Muuten puhui Johan Magnus usein lapsuutensa aikuisista oloistaan, — taisi selvään huomata, kuinka paljon hän niitä oli ajatellut, — kertoi pieniä tapauksia ja muistelmia, jotka Edith oli luullut hänen aikoja sitten unohtaneen. Ja ensimmäistä joulua vietettäissä uudessa kodissa, pyysi hän sisarta koristamaan ja sytyttämään joulukuusen suljettujen ovien takana ja sitten vasta avaamaan ne, "niinkuin ennen kotona!"

Tunne- ja ajatuselämä sen sijaan oli hänessä hyvinkin kehittynyt, mutta omituiseen yksipuoliseen suuntaan, kuten ihmisten, jotka paljon ovat olleet yksin. Se oli kehittynyt pitkillä erämaa- ja aavikkoretkillä, jolloin hän kerrankin ei ollut kahteen vuoteen nähnyt ketään valkoihoista, öisten nuotiotulten ääressä, jolloin hän oli ollut pakoitettu etsimään seuraa omassa itsessään. Hän ei ollut lukenut kirjallisuutta tuskin ollenkaan, ei tuntenut tavallisempienkaan suuruuksien nimiä, mutta oli ajatellut ja miettinyt sitä enemmän. Ne olivat yksinäisyyden alakuloisia ajatuksia, erämaan teräväokaisia kukkia ja tuottivat hänelle harvoin iloa, mutta aina tyydytystä. Ja näitä tuumailujaan, — kaikkea sitä, mitä hän vuosi vuodelta oli miettinyt kokoon elämästä, kohtalosta, luonnosta, itsestään ja muista, — hän nyt alkoi vähitellen kertoa Edithille, kehitellä toista toisensa jälestä.

Edith kuunteli näitä uskontunnustuksia, — niin kaukana kaikesta kaunopuheisuudesta, mutta selvä- ja jyrkkäpiirteisiä kaikessa yksinkertaisuudessaan, — ja syvä hellyyden tunne, jommoista hän ei koskaan sitä ennen ollut muita kohtaan tuntenut, alkoi kasvaa hänen sydämessään. Tämä kylmä ja ylpeäluontoinen nainen, joka oli kasvanut ja ehtinyt täysi-ikäiseksi yhä pysyen tuntemattomana ympäristölleen, lähimmillekin omaisilleen, jota ei kukaan voinut kehua tuntevansa, jolla ei koskaan ollut varhaisimpina tyttö-aikoinakaan ollut ystävää eikä uskottua, joka ei ollut koskaan ollut rakastunut kehenkään, — hän puolestaan löysi tässä veljessä kaiken, mitä tiedottomasti tai tietoisesti oli etsinyt.

Hänen hieno, naisellinen käsitystapansa vaikutti lieventävästi Johan Magnuksen jyrkkiin, usein liioitteleviin ajatuksiin, hänen tyyni, aina tasainen käytöksensä vähensi ainakin osaksi sitä synkkyyttä ja epäluuloisuutta, johon entinen erakko oli taipuvainen antaumaan. Ja yhtä suuressa määrin muuttui näinä aikoina Edith itse. Hänessä taisi huomata iloisuutta, joka ennen oli ollut kokonaan vierasta hänelle, hän oli tullut puheliaammaksi, avomielisemmäksi muitakin kohtaan, — jäykkyys ja luopääsemättömyys hänen olennossaan, jotka kauvan olivat vaikuttaneet sen, että häntä aina kohdeltiin pikemmin pelonsekaisella kunnioituksella kuin rakkaudella, alkoivat vähitellen, kuin huomaamatta haihtua.

Heidän suhteensa, joka muodostui näitten vuosien kuluessa, oli enemmän kuin veljen ja sisaren tavallisesti, — se oli jonkinlaista ystävyyttä, sellaista, jota syntyy ainoastaan samasieluisten ihmisten välillä. Se oli hieno suhde, jota ei olisi voinut puristaa mihinkään niistä ahtaista muodoista ja rajoista, joita ihmiset ovat määränneet sitoviksi miesten ja naisten keskisille suhteille eikä nimittää millään niistä nimityksistä, joita niille aikojen kuluessa on keksitty.

Erakko-elämää, johon heitä kumpaakin luonne veti, he nytkin jatkoivat tavallaan, mutta tällä kertaa kahden. He olivat asuneet neljä vuotta Rautlahdessa tutustumatta muihin pitäjäläisiin kuin omiin alustalaisiinsa, ja vieraita ei koko sillä ajalla ollut käynyt muita kuin toinen naiduista sisarista pikku tyttönsä mukana. Koko sen käynnin aikana oli Johan Magnus ollut tavallista vaiteliaampi, leikitteli pikku Margitin kanssa ja hypitteli häntä polvillaan, antaen Edithin kokonaan pitää huolta sisarensa viihtymisestä ja vilkastuen entiselleen vasta kun vieraitten vaunut olivat kadonneet tien käänteesen.

Muuten puuhasi hän ahkerasti kartanossa ja maittensa hoidossa, — hän tuli hyvin toimeen väkensä kanssa, osasi asettua heidän kannalleen, — seikka, jota Edith ei koskaan oppinut. Hän puolestaan piti huolta kodista ja taloudesta, ja iltasin Johan Magnuksen tultua työstä, hän tavallisesti soitteli pianon ääressä pitkät iltakaudet. Kerran hän ehdoitti että ruvettaisiin lukemaan ääneen kirjallisuutta, mutta silloin oli Johan Magnus vastannut: "Ei, tiedätkö mitä, Edith, soita ennemmin, sitä kieltä minä paremmin ymmärrän". Kehittymättömän luonnonlapsen herkkään mieleen sulautuivat välittöminä ja valtavina kaikki ne ihmeelliset, surumieliset soinnut ja säveleet, jotka kerran olivat syntyneet kuolemattoman Schubertin tahi Beethovenin sielussa. Ja istuessaan lumisina talvi-iltoina pienessä salongissaan, jonka Edithin kehittynyt kauneusaisti oli koristanut, tunsivat he kumpikin tyytyväisyyttä elämäänsä ja toisiinsa.

Niin kului neljä vuotta. Silloin sattui seikka, yhtä odottamaton toiselle kuin toisellekin, jota ei kumpikaan ollut ottanut lukuun suunnitelmissaan, ja joka oli omiaan vaikuttamaan suuria ja ratkaisevia muutoksia heidän välisessä suhteessaan. Johan Magnus rakastui.

Hänen rakkautensa esine oli läheisen tehtaanomistajan pieni koti-opettajatar, joka sinne eräänä syyspäivänä oli pyrähtänyt pääkaupungista. Johan Magnus näki hänet kerran tehtaalla käydessään, — teenjuonnin aikana oli tullut sisään pikkuinen olento, joka esitettiin neiti Aili Laitiseksi. Johan Magnus oli tottumaton ja saamaton naisten seurassa ja mieluummin heitä karttoi kuin katseli, mutta tätä tyttöä täytyi hänen silmäillä yhtämittaa. Hän oli pienen pieni ja hyvin vilkas, silmät, suu ja kädet alituisessa liikkeessä ja yhtämittaa hän sanoi: "Voi hyväinen aika!" Hän nauroi alituisesti ääneen, aiheettomasti ja vallattomasti, ja se ensin kiusasi Johan Magnusta, mutta kun tyttö sitten vähän aikaa pysyi totisena, kiusasi sekin häntä, ja hän olisi taas tahtonut kuulla hänen nauravan. Hän mietti kauvan mitä olisi sopivinta sanoa puheen aluksi, mutta ei keksinyt muuta kuin tuon tavallisen: "Kuinka neiti viihtyy maalla?" ja saatuaan sen sanotuksi hän heti häpesi ja punastui. Tyttö nauroi sydämen pohjasta ja vilkaisten isäntäväkeensä hän vastasi viihtyvänsä erinomaisen hyvin, koska hän ylipäänsä viihtyi erinomaisen hyvin joka paikassa.

Siihen ei Johan Magnus enään osannut mitään sanoa, ja hän turhaan mietti uutta keskustelu-ainetta. Mutta tyttö pelasti hänet pulasta. Hän alkoi kysellä kaikenlaista Rautlahdelta, ja tuskin ehti Johan Magnus vastata, kun tytöllä oli jo uusi kysymys valmiina. Oliko siellä kaunista? Oliko hänellä purjevene? Miksei neiti Hjelm ollut tullut mukaan? Oliko hän asunut kauan Rautlahdella? Ja saatuaan kuulla, että Johan Magnus suurimman osan ikäänsä oli oleskellut Afrikassa, pani tyttö päänsä kallelleen ja sanoi: "Voo-i, — todellako, — hyvänen aika!"

Kun Johan Magnus myöhään illalla ajoi kotiin puolikuutamossa, oli hän oudolla mielellä. Hän oli yhä näkevinään ruskeat, kirkkaat silmät, ne loistivat häntä vastaan pimeästä kuin tähdet, nauraen ja veikistellen… Ja hänen korvissaan soi yhä heleä nauru, joka kaikui tarttuvana ja vastustamattomana ja niin nuorena, niin nuorena… Hän vetäsi ohjaksia tiukemmalle, ja virma hevonen ryntäsi juoksuun. Koko loppumatkan hän ajoi samaa tulista kulkua, se kuin rauhoitti ja tyynnytti, mutta tultuaan likelle Rautlahtea ja nähtyään tulen pilkoittavan Edithin kamarista, hän yht'äkkiä hiljensi vauhtia ja saatuaan hevosen riisutuksi, hän hiipi makuuhuoneesensa yläkertaan, varpaillaan ja kolinaa varoen kuin pahantekijä. Sinä iltana hän ei olisi tahtonut tavata Edithiä.

Mutta tehtaalle oli hänellä jo seuraavalla viikolla asiaa ja sitten yhä tiheämmin. Nämä käynnit muodostuivat hänelle merkkipäiviksi, ja niitten välillä olevan ajan hän eli edellistä muistellen ja seuraavaa odotellen. Joskus sattui, että tyttö ei tullut näkyviin koko iltana ja silloin oli Johan Magnus mustalla mielellä kotiinpäin ajaessaan, mutta saatuaan edes vilahdukselta nähdä vilkkaat, mielittelyhaluiset silmät, taisi hän niistä uneksia pitkät ajat. Tyttö puhui aina hyvin paljon, kaikista asioista sekaisin, mutta Johan Magnuksesta oli aivan sama, mistä hän puhui, hän kuunteli kaikkea samalla mielenkiinnolla. Ja sitten yksin jäätyään, hän ajatteli, kuinka hauska olisi aina saada kuulla tuota puhelua, joka oli kuin linnun viserrystä tai laineitten lipinää ja kuinka hauska olisi kerran saada koskettaa tuota ruskeata tukkaa, joka aina oli vallattomassa epäjärjestyksessä. Ja sitten kietoa kätensä vartalon ympäri, joka oli hieno ja hoikka ja taipuva kuin nuori paju.

Kesken näitä ajatuksiaan muisti hän Edithin, ja silloin hänestä tuntui, kuin olisi hän saanut kylmää vettä niskaansa. Hän ei siihen saakka ollut lainkaan koittanut selvittää ajatuksiansa eikä tuumia, mihinkä ne johtaisivat, mutta siinä silmänräpäyksessä hän tiesi, että hänen tunteensa tyttöä kohtaan oli rakkautta eikä mitään muuta, ja ettei hän mitään niin olisi toivonut kuin voida mennä naimisiin hänen kanssaan. Ja saatuaan tämän ajatuksen selville, hän häpesi sekä sitä että itseään. Hän tunsi itsensä kuin syylliseksi Edithiä kohtaan, tunne jostain vääryydestä alkoi kalvaa häntä. Mutta sen sijaan että hän olisi koittanut sisarta karttaa, osoitti hän hänelle kaksinkertaista huomaavaisuutta, ikäänkuin siihen ajatuksiaan kätkeäkseen.

Hänen ei pistänyt päähänsäkään kertoa niitä Edithille, vaikka tämä vuosien kuluessa oli ollut hänen ainoa ystävänsä ja uskottunsa. Hän tiesi, että Edith tunsi hänet perin pohjin, tunsi joka sopukan hänessä, ja kuitenkin oli hänellä tunne siitä, ettei Edith tällä kertaa voisi häntä ymmärtää. Sillä hän ei itsekään ymmärtänyt itseään. Se, mikä hänessä kehittyi, oli jotain ihan uutta ja outoa, ennen aavistamatonta, jotain, jonka mahdollisuus kenties kauvankin oli asustanut hänen sielussaan, ilman että hän sen olemassa olosta tiesi. Siinä ei ollut rahtuakaan siitä puoleksi jumaloivasta, puoleksi toverillisesta tunteesta, joka hänellä oli ollut Edithiä kohtaan. Edith oli aina ollut yläpuolella häntä, — kaikessa, — hän oli sisaressaan ihaillut kuin jotain korkeampaa ja täydellisempää olentoa. Ailia hän sitävastoin ajatteli aivan toisella tavalla, — hän tunsi suojelevaa hellyyttä tuota tyttöä kohtaan, jolla alati oli kuopat poskissa ja silmät naurussa, hän tunsi itsensä niin suureksi ja voimakkaaksi hänen suhteensa. Ailin läsnäolo ei milloinkaan häntä painanut, hänen mielensä kävi heti kevyeksi, kun hän näki tytön, ja ajatukset alkoivat heti kiertää iloisia teitä. Hän tunsi itsensä noreaksi ja elämän haluiseksi kuin nuori poika, ja hänet valtasi halu toisinaan tehdä jotain oikein hurjaa ja vallatonta, vääntää kiviä ja kantoja ja katkoa rautakankeja, että tyttö olisi saanut nähdä, kuinka voimakas hän oli.

Edithillä ei pitkiin aikoihin ollut edes aavistustakaan siitä, mikä veljen sielussa oli herännyt. Johan Magnuksen tiheät tehtaalla käynnit eivät tietysti jääneet häneltä huomaamatta, mutta siihen aikaan oli Rautlahdella juuri rakennusten korjauspuuhia, ja hän uskoi sentähden helposti sen tekosyyn, että Johan Magnus kulki niitä koskevissa asioissa, joka muuten osaksi oli tottakin. Hänelle oli myös pistänyt silmään, että veli oli vähemmän raskasmielinen kuin ennen eikä enään niin useasti kehitellyt hänelle omituisia ajatussuunnitelmiaan, mutta vaikka hän aina tunsikin, että Johan Magnus oli häntä lähinnä juuri synkkinä hetkinään, iloitsi hän kuitenkin tavallaan siitä muutoksesta, jonka luuli veljessä huomanneensa.

Sitten, — kun suhdetta jo oli kestänyt pari kolme kuukautta, — sai hän äkkiä tiedon koko asiasta, juorupuheena kylältä, juttuna, jota kuiskailtiin talosta taloon. Hänen ensimmäinen tunteensa oli suru siitä, että Johan Magnus ei ollut itse sitä hänelle kertonut, vaan että hänen oli täytynyt se muitten kautta kuulla. Mutta siihen sekaantui heti lukemattomia muita tunteita, — hän ymmärsi yht'äkkiä, mitä oli kadottamaisillaan. Ja kotiintultua tämä tyyni, järkevä nainen, niin tottunut itseään hillitsemään ja tunteitaan voittamaan, kätki kasvot käsiinsä ja itki, — katkerasti, kuten kerran nuorena tyttönä, kun Johan Magnusta luultiin kuolleeksi.

Johan Magnus tullessaan kotiin ei heti ensi katsannolta huomannut sisaressaan mitään erinomaista, mutta sitten oudostutti häntä tämän tavaton kalpeus ja äänettömyys. Illallisen aikana ei Edith puhunut juuri sanaakaan, ja kun he sen jälkeen siirtyivät saliin, istahti hän pianon ääreen soittamaan tapansa mukaan. Vaan lyötyään pari väärää accordia, hän käännähti veljeensä päin ja ilman mitään johdantoa kertoi koko asian, semmoisena kuin oli sen kuullut. Itse puolestaan ei hän lisännyt siihen sanaakaan.

Johan Magnukselle tuli se ihan odottamatta. Hän ei itsekään ollut oikein selvillä, millä lailla hän olisi suonut Edithin saavan tiedon siitä, — että sen joskus täytyi tulla ilmi, sen hän kyllä ymmärsi, — mutta näin se ei ainakaan olisi saanut tapahtua. Ja hän olisi melkein suonut, että Edith olisi ollut kiivastuksissa, itkenyt ja pannut toimeen kohtauksia, — se olisi tehnyt asian hänelle helpommaksi. Sisaren tyyni käytös vei häneltä aseet.

"Vai niin, — niinkö kerrotaan… No, — entäpä, jos he olisivatkin oikeassa…"

Edith oli noussut ja tarttui hänen molempiin käsiinsä.

"Ei noin, — Johan Magnus, — ei noin…! Minä olen ollut sokea, kun en ymmärtänyt, että näin lopulta oli käyvä. Minähän olen sinulle vain sisar… Mutta minä olisin suonut, että itse olisit ensimäisenä kertonut…"

Nämä harvat sanat, sisaren matala, pehmeä ääni ja hänen katseensa, jonka Johan Magnus tunsi sitä katsomatta, ne vaikuttivat häneen omituisesti ja valtavasti. Hänessä heräsi hetkeksi voimakkaana koko se ihailun ja hellyyden sekainen tunne, joka oli sitonut häntä tähän sisareen. Mitä hän oli tekemäisillään? Työntäisikö hän pois sen ainoan olennon, joka oli häntä ymmärtänyt, sen ainoan, jolle hän oli voinut kertoa ajatuksiaan, — joka oli antanut hänelle kodin! Silmänräpäyksen aikana hän tuli vasten tahtoaan verranneeksi Edithiä ja Ailia, ja tällä kertaa vaa'an tasapaino arveluttavasti kallistui. Ja häntä alkoi yhtäkkiä kaduttaa kaikki.

Hän katsoi heltynein mielin Edithiä, sinä hetkenä ensimmäisen ja viimeisen kerran selvään tuntien, kuinka paljon sisar oli hänelle antanut.

"Edith, — tämä asia on sinulle vastenmielinen eikö niin?"

Edith käänsi pois päänsä.

"Sitä minä en ole sanonut, Johan Magnus".

"Edith, — rakas, pikku sisko, näenhän minä sen Edith, sinä et saa itkeä, kuuletko… Kas noin, et minun tähteni… Kuule", hän yhtäkkiä lisäsi, "minä lupaan jättää koko asian, — niin, sen minä lupaan. Minä en voi kestää, että sinä…"

Hän sanoi sen nopeasti ja kiivaasti, itse sitä sanoessaan uskoen, että se kävisi päinsä helpostikin.

Edith oli saanut taas takaisin tyyneytensä ja katsoi veljeen. Jos hänellä olikin myrsky sydämessään, ei pinnalle ehtinyt edes väreitä.

"Johan Magnus", hän sanoi, "sinä olet ollut minulle rakas, rakkaampi kuin kukaan muu. Jos minulla olisi ollut poika, niin olisin kenties rakastanut häntä samalla tavalla…"

Hän vaikeni ja jatkoi sitten:

"Ymmärrätkö, Johan Magnus, minä en pyydä sinulta mitään muuta, kuin että saan olla uskottusi kuten ennen. Minä en ikinä antaisi itselleni anteeksi, jos koittaisin asettua sinun ja onnesi välille… Sinä voit tulla kertomaan minulle kaikki, — ihan kaikki, — ymmärräthän… Hänestä myöskin", — tuli hitaammin.

Viimeiset sanat kuultuaan Johan Magnus säpsähti, hän muisti äkkiä Ailin, selvästi, ikäänkuin olisi nähnyt hänet ilmi-elävänä edessään, — ja sitten hän käsitti, ettei hän olisi voinutkaan täyttää lupaustaan. Hän puristi Edithin kättä painaen alas päänsä, ja vaikka hän ei sanonut sanaakaan, ymmärsi sisar kuitenkin, että Johan Magnus tunsi kiitollisuutta häntä kohtaan. Hän kuittasi koko tapahtuman pienellä hymyllä ja tavallisella: "No niin, soitanko jotain, Johan Magnus?" mutta jäätyään yksin, hän tiesi, että Johan Magnus oli häneltä mennyttä kalua.

Heidän suhteensa ei tämän jälkeen enään ollut sama kuin ennen, ja he tunsivat sen kumpikin, Edith selvästi, Johan Magnus himmeämmin. Se ei sentään estänyt häntä kerran alkuun päästyään kertomasta sisarelle rakkautensa iloja ja huolia, jotka vaihtelivat sen mukaan, millä päällä Aili-neiti oli sattunut olemaan. Ja puhuessaan tytöstä tuli hän melkein kaunopuheiseksi. Aili oli niin iloinen, niin iloinen, että häntä pelotti ja hurmasi samalla, — hän oli kuin päivän paiste metsässä, joka yhä pakenee, — jotain, "ota kiinni!" koko olennossa. Ja hänellä oli silmät, jotka taisivat panna pään pyörälle… Ja kuinka hän osasi nauraa… Johan Magnus joutui intoihin puhuessaan, ja vasta jälkeenpäin hänelle johtui mieleen, ettei Edith ollut vastannut mitään hänen ylistyksiinsä, vaan kuunnellut äänetönnä.

Kerran sai hän hänet houkutelluksi mukaansa arpajaisiin kirkonkylässä, jossa Ailin oli määrä myydä arpoja. Edith oli suostunut puoleksi vastahakoisena, puoleksi uteliaana. Ja perille tultua hän ilman Johan Magnuksen esitystäkin olisi tuntenut tytön, — juuri tuommoiseksi oli hän häntä ajatellut. Aili tuli häntä vastaan veikistelevän kohteliaana ja alkoi puhua laverrella tapansa mukaan, taisi selvästi huomata hänen koittavan miellyttää, mutta hän vaikeni pian. Edithin koko olennossa oli jotain, joka teki, että hänestä tuntui, kuin olisi hän yhtä hyvin voinut ampua nuolensa kiviseinään, ne ponnahtivat takaisin. Ja paikalleen palattuaan hän pyörähti kantapäillään ja kuiskasi toverilleen: "Huh, kuinka ikävä hän on, — neiti Hjelm, — ja ylpeä, oikea puunukke!" Mutta Johan Magnukselle hän sanoi pää kallellaan: "Kuinka teidän sisarenne on kaunis!" Ja huomattuaan sen olevan tälle mieleen, hän lisäsi: "Voi hyvänen aika — ja niin teidän näköisenne!" Mutta koko sen illan hän vaistomaisesti karttoi Edithiä ja keikaili Johan Magnukselle tavallista vähemmän.

Edith kävi kovaa taistelua sielussaan näinä aikoina, ja tämän illan jälkeen katkeruus hänessä kasvoi. Se kalvoi ja kidutti häntä öin ja päivin, ja hän taisi valvoa ja käännellä vuoteellaan, vakuuttaen itselleen, että hänen elämänsä ja työnsä oli ollut turhaa ja että Johan Magnus tuon leikkikalun, tuon liikkuvan nuken tähden oli valmis unohtamaan koko heidän henkisen yhdyselämänsä ja työntämään hänet pois loppuunkäytettynä. Mutta aamulla sellaisen yön jälkeen oli hän sama kuin ennenkin, hiukan kalpeampi vaan kenties, hän liikkui hiljaisena ja arvokkaana toimissaan, piti huolta kaikesta, muisti kaikkea, ja Johan Magnukselle oli hänellä aina ystävällinen sana ja hymyily. Toisinaan häntä äkkiä alkoi kuin väsyttää, hän kammoksui omaa teeskentelyään, ja hänelle vilahti ajatus: mitä komediaa tässä näyttelemmekään? Hänen olisi tehnyt mieli huutaa tuskasta, kertoa kaikki kärsimyksensä Johan Magnukselle, rukoilla häntä, varoittaa, pyytää… Mutta hän puri huuleensa ja vaikeni, ja taakka painoi häntä raskaampana kuin ennen.

Joka kerta kuin Johan Magnus iltasin tuli hänen pieneen boudoiriinsa, ja hän näki veljen katseesta, että tällä oli taas jotain kerrottavaa, — häntä peloitti, ja hän olisi tahtonut paeta. Joka kerta hän sanoi itselleen: Tämä on viimeinen kerta, nyt en jaksa enään! — ja hänet valtasi taas sama kiusaus, sama vastustamaton halu sanoa suoraan ajatuksensa, niin kauvan kuin vielä oli aikaa. Ja joka kerta hän kuitenkin kuunteli äänetönnä ja vaieten. Häntä oudostutti Johan Magnuksen ilme, tällä oli katseessaan melkein jotain haaveksivaa ja ujoa kuin nuorella pojalla, ja kun hän puhui tytöstä, kirkastui koko hänen muotonsa. Edith katseli näitä kasvoja, joissa hän oli luullut tuntevansa joka väreen, joka piirteen, joka ilmeen, ja hänestä ne näyttivät uusilta ja tuntemattomilta. Ja hän tunsi käyvänsä yhä vieraammaksi Johan Magnukselle.

Sitten seurasi se ajanjakso Johan Magnuksen rakkausjutussa, jolloin hän rupesi epäilemään, tokko saisikaan vastarakkautta. Tämä suuri lapsi tuli synkäksi ja raskasmieliseksi ja saapui Edithiltä hakemaan lohdutusta ajatuksilleen, kuten monasti ennenkin. Edith tukahutti kapinalliset tunteensa ja lohdutti häntä niin hyvin kuin taisi, vakuutti hänelle kaiken käyvän hyvin, hänen piti vaan odottaa ja olla kärsivällinen… Tytön kylmyys oli vaan satunnaista ja oikun synnyttämää, seuraavana päivänä oli hän oleva toisin…

Hän uskoi itse siihen mitä sanoi, hän ei hetkeäkään epäillyt, ettei tyttö kuitenkin lopulta ottaisi Johan Magnusta. Johan Magnus ei tosin enään ollut nuori, mutta hän oli komea mies huolimatta harmaasta tukastaan ja sitäpaitse rikas ja Rautlahden omistaja. Edith ei ollut tarvinnut kuin kerran nähdä tytön tietääkseen tarpeeksi… Jos tyttö oikuttelikin, niin oli se vaan ollakseen sitten sitä varmempi asiastaan. Nuo tuollaiset osasivat kyllä pitää kiinni valloituksistaan…

Mutta heidän vastainen avioliittonsa… Tytöstä tulisi Johan Magnuksen taloudenhoitaja ja hänen lastensa äiti, — vaan ei mitään muuta. Hän ei olisi koskaan ymmärtävä miestään, ei koskaan kohoava hänen kannalleen, ei milloinkaan käsittävä sitä, mikä oli hienointa ja parasta hänessä. Johan Magnuksen sisäinen mailma, hänen ajatuksensa ja tunteensa, niin täynnä erämaan omituista runollisuutta, se oli pysyvä hänelle aina lukittuna ja suljettuna. Ja kun Johan Magnukselle tulisivat nuo mustat hetket, jotka hän niin hyvin tunsi, niin saisi hän taistella taistelunsa yksin, eikä kukaan ojentaisi hänelle auttavaa kättään.

Johan Magnuksella ei ollut enään niin paljon aikaa olla sisarensa kanssa kuin ennen, mutta Edith istuutui ikkunan ääreen ompeluksineen salaa katsellakseen, kuinka hän liikkui pihalla tai pelloilla jakelemassa käskyjään. Hän näki Johan Magnuksen voimakasrakenteisen vartalon, joka kohosi päätä pitemmälle muita ja kuuli hänen äänensä yli hälinän, ja hän ajatteli kaikkia niitä vuosia, jotka he olivat eläneet yhdessä… Mutta kun hän huomasi Johan Magnuksen tulevan kartanoa kohti, siirtyi hän pois, ennenkuin tämä ehti kohottaa katsettansa ikkunaan.

Eräänä iltana, kun hän istui salissa lukien, astui Johan Magnus sisään. Hän oli levoton näöltään, karttoi katsoa Edithiä silmiin ja kulki ympäri huonetta, tuon tuostakin pysähtyen ikkunan ääreen, naputellen ruutua sormillaan. Edith pani pois kirjansa ja istui liikahtamatta, odottaen mitä tulisi. Vihdoin pysähtyi Johan Magnus hänen eteensä.

"Edith, minä olen aikonut lähteä huomenna", hän sanoi.

Sisar painoi alas päänsä, jonka liikkeen taisi selittää hyväksyväksi nyökäytykseksi eikä kysynyt sen enempää, yhtä vähän kuin Johan Magnuskaan rupesi mihinkään lähempiin selittelyihin. Hän seisoi vähän aikaa tuijottaen Edithiin, käännähti sitten taas ja kulki pari kertaa salin poikki.

Hetken kuluttua hän pysähtyi uudelleen ja keskeytti vaiti-olon vähän epävarmalla äänellä:

"Edith, kuulehan, minulla olisi sinulle eräs pyyntö".

"Mikä se olisi, Johan Magnus?"

Edith oli kohottanut päänsä ja katsoi veljeen suurilla, verhotuilla silmillään.

"Minä olen ajatellut, että sitten kun menen naimisiin…" Hän vaikeni ja tavoitteli sanoja. "Niin, — minä olen ajatellut pyytää sinua jäämään kotiini, kuten tähänkin asti, Edith, — sittenkin kun olen naimisissa".

Hän melkein pelästyi outoa ilmettä, joka levisi sisaren kasvoille. Edith oli noussut seisomaan, ja käsi, joka piteli kiinni tuolista, vapisi:

"Ei koskaan, Johan Magnus, ei missään tapauksessa… Minä olen jo kyllä
ajatellut tulevaisuutta, — aion ottaa virkani takaisin kaupungissa.
— En milloinkaan suostuisi siihen… jos sinä tietäisit, mitä pyydät,
Johan Magnus. Ja jo tulevan vaimosikin tähden…"

Hän oli kääntynyt nopeasti ja lähti huoneesta sulkien oven, ikäänkuin peläten liikoja sanovansa.

Johan Magnus jäi seisomaan liikahtamatta. Hänet valtasi ääretön halu juosta sisaren jälkeen, sulkea hänet syliinsä ja suudella häntä, pyytää anteeksi, lohduttaa… Mutta sitten hän vaipui istumaan ja peitti kasvot käsillään. Oikeastaan, mitä olisi hänellä sanomista…

Sisaren omituinen äänen sointu kiusasi häntä ja soi hänen korvissaan, hän oli kuin vilahdukselta nähnyt osan siitä taistelusta, joka riehui niin likellä häntä. Sinä iltana hän valvoi kauan vuoteellaan ristiriitaisten ajatusten uhrina, miettien ja tuumien sinne tänne, voimatta kuitenkaan muuttaa päätöstään.

Ja seuraavana päivänä hän pani purjeveneensä kuntoon purjehtiakseen
Lepolan tehtaalle.

* * * * *

Käsityö oli jo aikoja sitten solunut Edithin helmaan ja siitä vähitellen lattialle, ja kun hän vihdoinkin kumartui sitä nostaakseen, oli hänen kasvoissaan väsynyt ilme.

Sitten hän nousi taistellen alakuloisuutta vastaan, joka väkisin pyrki valtaamaan hänet, ja meni sisään. Boudoirissa heitti hän yltään suuren valkoisen talousesiliinansa ja viivähti hetken aikaa kuvastimen edessä. Hänen violettiin vivahtava kesäpukunsa oli vyötärön kohdalta tiukka ja ruumiinmukainen, mutta valahti siitä alaspäin pehmeinä laskoksina. Hihansuissa ja kaulanympärillä oli leveätä, keltaista pitsiä tiheissä poimuissa. Hänen uhkea tukkansa, joka ei ollut tumma eikä vaalea, vaan siltä väliltä ja omituisen kiilloton, oli koottu päälaelle komeaksi solmuksi, ja niskassa sekä ohimoilla kihertyivät hiukset pieniksi suortuviksi.

Hän poikkesi keittiössä antaakseen vielä jonkun käskyn, ja kummasteli itse, ettei hänen äänensä mitään ilmaissut. Sitten astui hän jälleen verannalle ja pantuaan kokoon pöydälle jääneen koru-ompeluksen, hän kävi istumaan portaille ja pyyhkäsi kädellä otsaansa. "Huomenna kaikki tämä on ohi", hän mietti ja tarttui siihen ajatukseen, — "kaikki ohi, — kuinka kummallista!" Ja hän alkoi tuijotella merelle päin.

Oli elokuun loppupuoli, ja päivät lyhenivät huomattavasti. Syksyä oli ilmassa, enemmän kuitenkin enteinä vain ja aavistuksena vielä. Niinkauan kuin päivä paistoi, oli kuumaa ja helteistä kuin keskikesällä, ruoho niityillä oli kasvanut uudelleen pitkäksi ja mehukkaaksi, ja kukkien värit olivat loistavampia ja hehkuvampia kuin ennen. Mutta auringon alettua, muuttui kaikki. Iltahämärä oli varhainen ja kylmä ja laskeutui kosteana sumuna alaville maille, ja yön saavuttua syttyivät taivaalle ensimmäiset vaaleat tähdet. Koivu veden partaalla alkoi kellastua, pelloilta katosi ruiskykö toisensa jäljestä riiheen, josta varhaisena aamuna kuului puinnin kalske, ja jonka ovi-aukosta savu sinisenä nauhana kierteli.

Kauan aikaa jälestäpäin tätä hetkeä ajatellessaan, Edith muisti lukemattomia yksityiskohtia, jotka nyt kulkivat huomaamatta hänen ohitseen. Väki tuli kotiin leikkuupellolta sirpit käsissä ja viikatteet olalla, — joku kuului huutavan äänekkäästi: "Pistetäänköhän näitten talkoitten jälkeen tanssiksi, — vai…", ja siihen vastasi vouti karkeasti: "Aina tässä nyt hyppelemään!" Johon äskeinen ääni kuului kiusoittelevasti sanovan: "No, ilot ne pitää oleman köyhälläkin!" ja jatkoi sitten hyräillen muitten nauraessa: "— ja frali lali lei — ja ilot ne köyhälläkin". Toiselta puolen pihaa alkoi kuulua karjankellojen kilinää, lehmien ammuntaa ja karjatytön laulua sekaisin, — laulu oli puoleksi huhuilemista ja päättyi aina loppusäkeesen: "Tulkaa, tulkaa kotio, hoo-oi!"

Edith kuuli ja näki kaikki eikä kuitenkaan mitään. Hänen kaikki aistinsa, koko sielunsa ja olemuksensa oli keskittynyt katseesen, joka suuntautui ulapalle, — jännittyneenä, odottavana, liikkumatonna…

Äkkiä tuli niemen kärjen takaa näkyviin jotain valkoista, joka nopeasti suureni, ja hetken kuluttua näkyi vene purjeet levällään ja välkkyvinä laskevan kauniin kaarroksen ympäri kivikkokarin. Juova, jonka se piirsi jälkeensä, näytti säihkyvän säkeniä mailleen menevästä auringosta, ja valkoiseksi maalatut laidat kimaltelivat ja kiilsivät. Edith oli noussut seisomaan, varjostaen käsillä silmiään. Samassa hän säpsähti: lippua ei ollut näkyvissä!

Hänen päätään huimasi, eikä hän heti käsittänyt. Hän pääsi jännityksestään ja tunsi fyysillistä raukeutta ja samalla kummallista tyhjyyttä, melkein kuin pettymystä. Sitten alkoivat ajatukset kiertää. Lippua ei ollut, — ei näkynyt, — se merkitsi, — se merkitsi — niin, mitä…? Ja äkkiä hän käsitti… Johan Magnus palaisi yksin, tyttö ei ollutkaan suostunut, — hän ei siis menisikään naimisiin… Hän palaisi hänen vanhaksi, tutuksi Johan Magnuksekseen… Kaikki oli oleva kuten ennen, kuten ennen…

Hänen sydämensä alkoi tykkiä kuuluvasti, ja raju ilon tunne, vieras hänen luonteelleen, melkein esti hänet hengittämästä. Yht'äkkiä muisti hän Johan Magnuksen kasvot ja oli niissä näkevinään äärettömän väsyneen ja alakuloisen ilmeen, jonka pettynyt toive jättää jälkeensä… ja sitten hän häpesi iloansa… Samalla hetkellä kohosi jotain tummaa nopeasti ylöspäin pitkin veneen mastoa, — kun se oli päässyt huippuun asti, tarttui siihen tuuli ja liehutti sitä. Se oli lippu, — sama, jonka hän itse kerran oli ommellut Johan Magnukselle.

Hänen puoleksi kohotetut kätensä vaipuivat alas, ja hän jäi seisomaan liikahtamatta kuin kivettynyt, tuntien, kuinka ilo ikäänkuin solui pois sormien lomitse. Mutta siinä ajatuksessa, joka vilahti hänen sielussaan, oli ainoastaan vähäinen vivahdus katkeruutta. Ratkaisu oli ohitse, — kaikki oli ohitse.

Hän hiipi alas portaita, pujoitteli ohi kukkalavojen, antaen hameensa viistää käytäväin valkoista hiekkaa ja pysähtyi puutarhan portille, jonne näkyi osa rantatietä. Melu kartanossa oli vaiennut, kaikki oli äänetöntä, hän taisi kuulla pienimmänkin risahduksen.

Ensin kuului purjeveneen synnyttämä ryske sen työntyessä rantakiville, sitten suhinaa, kun purjeet laskettiin alas ja lopuksi pyörivien telojen kolinaa. Hetkisen aikaa oli taas kaikki hiljaa, sitten alkoi rantatieltä kuulua ääniä.

Tien mutkauksessa tuli näkyviin Johan Magnuksen pitkä vartalo ja hänen vierellään tyttö, jonka vyötäreille hän oli kietonut kätensä. Tyttö oli ottanut hatun päästään ja heilutteli sitä nauhasta, hänellä oli kasvot käännetyt Johan Magnusta kohti, ikäänkuin olisi juuri aikonut sanoa jotain, kun hän äkkiä näytti huomaavan portilla seisojan ja vetäytyi nopeasti irti vähäisen välimatkan päähän.

Mutta Johan Magnus oli myöskin nähnyt Edithin. Hän heitti kuin äkillisestä päähän pistosta lakkinsa ilmaan liikkeellä, joka ilmaisi voiton riemua ja valloille laskettua iloa, ja saatuaan sen kiinni, alkoi hän juosta porttia kohti, vetäen tyttöä mukanaan.

"Edith, tässä hän nyt on, — mutta katso toki, — oh, Edith…"

Hänen hengästyneessä äänessään oli lapsellisen onnellinen sointu, ja hän puristi Edithin käsiä voimakkailla kourillaan.

Edith oli silmänräpäyksessä saanut takaisin tottuneen mailman naisen käytöksensä.

"Ah, siinäkö te olettekin… Minä kyllä näin purjeveneen, mutta…
Niin, tervetuloa nyt, rakas Johan Magnus, — ja sinä Aili…"

Hän oli ottanut tytön molemmat kädet omiinsa ja ennenkuin kumartui suutelemaan, hän hetkisen aikaa katseli hänen kasvojaan pitäen häntä vähän matkan päässä itsestään.

Tyttö oli kaunis, — hänen täytyi nähdä se väkisinkin, jos tahtoi tai ei, ja hänestä tuntui kuin olisi hän sen nyt vasta huomannut. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän vakuutti itselleen, ettei hän koskaan ollut ihaillut sen laatuista kauneutta, että se oli liian epäsäännöllistä, liian tarkoittavaa… Ja kuitenkin… Kuinka hän oli nuori, tuo tyttö tuossa seistessään, hiukan hämillään hänen tarkastavista katseistaan ja hieno puna kohonneena otsalle asti, jolle kiharat putosivat varjostaen katsetta ja antaen sille syvyyttä, jota sillä ei kenties muuten olisi ollut. Hän oli nuori, nuori… Ja tunne jostakin kauvan aikaa sitten menetetystä, jostakin, jonka hän oli antanut kulua hukkaan, se tänä hetkenä ikäänkuin löi häntä vasten kasvoja…

Kaikki kolme kääntyivät kulkemaan rakennusta kohti. Niemen takaa nousi kuu puoleksi pilviin peittyneenä, ja puutarha väreili himmeää, valkeaa valoa. Edith kulki edellä, tahallaan nopeammin, ettei häiritsisi jäljessä tulevain puhelua, mutta kuuli siitä huolimatta joka sanan, minkä Johan Magnus lausui ja Ailin heleän, vaikka hiukan kimakan naurahduksen, joka kaikui melkein eksyneeltä äänettömässä puutarhassa. Ja hän tunsi kateutta, kalvavaa, kasvavaa kateutta tuota tyttöä kohtaan, koska hän oli ryöstänyt häneltä Johan Magnuksen ja samalla kaiken, mikä hänelle elämässä oli jonkin arvoista, ja koska hän oli kaunis ja nuori… niin, koska hän oli nuori… Hänessä heräsi jotain halpaa, alhaista, hiipivää, — koko hänen huonompi itsensä nousi kapinaan, ja hänen täytyi purra huuleensa, estääkseen kyyneleitä kohoamasta. Sitten hän kääntyi:

"Kenties te tahtoisitte vielä mennä hiukan kävelemään puistossa… Minä menen sillaikaa sisään…"

Hän kummasteli taas oman äänensä sointua, se tuntui tulevan kaukaa, jostain etäältä, ikäänkuin hän itse ei olisikaan lausunut noita sanoja, vaan joku vieras. Johan Magnus kuului vastaavan jotain, vaan hän ei eroittanut sanoja ja kiirehti sisään.

Etehiseen saavuttuaan hän pysähtyi oudostuneena, — Johan Magnus oli rientänyt hänen jäljessään.

"Aili jäi puutarhaan", hän vastasi sisaren kysyvään katseesen. Ja sitten hetken kuluttua, syvältä henkäisten: "No, — Edith…! Mitä sinä nyt sanot?"

Johan Magnuksen yksitotiset, päivänpaahtamat kasvot säteilivät, ja silmissä välähtävässä ilon ilmeessä oli jotain poikamaisen avomielistä, hiukan haaveksivaa, mutta voimakasta ja luotettavaa samalla…

Sisar seisoi hänen edessään ja katseli häntä povi kohoillen. "Nyt oli hänen hetkensä tullut!" vilahti kuin salamana hänen sielussaan. Hän sanoisi kaikki, kaikki… syytäisi tuskansa ja kärsimyksensä tuolle miehelle vasten kasvoja, tallaisi jalkojensa alle hänen onnensa, jonka täytyi nousta hänen oman onnensa raunioista…

"No, — Edith…!" Johan Magnus kertasi sen ääni täynnä odotusta.

Sisaren katse oli yhä kiintynyt veljen kasvoihin, ja yhtäkkiä alkoi ilme niissä häntä liikuttaa. Mistä se olikaan kotoisin! Tuo lapsellinen, onnellinen hymy, joka muodosti niin omituisen vastakohdan kasvojen kehittyvälle kulmikkaisuudelle… Tuota Johan Magnusta, joka seisoi nyt hänen edessään, ei hän oikeastaan tuntenut, hän oli uusi, outo, vieras, kuten ilme hänen kasvoissaan. Mutta rakastiko hän siksi häntä vähemmän…

Ja tuonko hymyn hän hävittäisi, karkoittaisi katseesta luottamuksen ja uskon ja valaisi sijalle omia epäluulojaan, aavistuksiaan, öisiä ajatuksiaan…? Hän ei voisi sitä, — ei voisi… Vaikka koko tuo onni olisikin harhaluuloa, ja Johan Magnuksen itse kerran täytyisi siitä herätä pettyneenä ja tyhjänä, niin hän ei voisi nyt häntä varoittaa… Jumala saisi lukea sen hänelle synniksi, jos tahtoi… Ja yhtäkkiä hän käsitti, että kysymykseen, joka kuvastui Johan Magnuksen kasvoissa, ei löytynyt muuta kuin yksi vastaus.

Sitten, yhä saadakseen nähdä saman ilmeen, estääksensä sitä haihtumasta ja katoomasta, — tahtoen mistä hinnasta hyvänsä pysyttää sen, hän sanoi melkein äidillisellä hellyydellä, — äänellä, jossa väreili muistona koko heidän hieno, kaunis suhteensa, kaksin kerroin hieno tänä hetkenä, jolloin siihen sekaantui kaipauksen tunne:

"Johan Magnus, — rakas poika, — minä otan osaa sinun onneesi, — koko sydämestäni, — aivan niinkuin se olisi omani…"

Ja nähtyään Johan Magnuksen kiitollisen katseen, hän ymmärsi, että se sovitti hänet paljon suhteen.

AGNES

Te katsotte niin tarkasti tuota valokuvaa, — olkaa hyvä ja ottakaa se albumista, — se ei ihmetytä minua. Te ette ole ensimäinen, joka on jäänyt sitä katsomaan. Eikö totta, sangen omituiset kasvot, — tekisi mieli sanoa, että niissä on jotain arvoituksen tapaista…

Minä hyvin muistan, kuinka eräs nuori maalari sattui näkemään saman kuvan, — hän joutui aivan haltioihinsa, tiedättekö. "Missä se tyttö on, esittäkää hänet minulle! Minä tahdon maalata hänet, — poimutettu huntu vaan päähän, ja hän on valmis odaliski uneksivine silmineen. Oh, siitä voisi tehdä jotain!" No niin, minä tietysti jäähdytin hänen kuuman intonsa ilmoittamalla, että ihailtu tyttö nyt jo oli vanha nainen… Mutta kuitenkin, minä huomaan että tekin myönnätte… Niin, kuva on kaunis, sitä ei voi kieltää. Eikä ainoastaan kaunis, se voisi olla paljoa kauniimpikin, — ehkä siinä juuri onkin sen suurin viehätys. Se, että aina tulee ajatelleeksi, mitä se voisi olla. Tahtoisi nähdä, miltä nuo silmät näyttäisivät, jos ne kerran katsoisivat ylöspäin, avautuisivat kokonaan, — nyt niitä ripset liiaksi peittävät. Olisiko katse noitten hieman raskasten luomien alla suruinen vai iloinen, hymyilisivätkö vai itkisivätkö kenties? Ja sitten ajattelee, mitä noilla hienoilla huulilla olisi sanomista, jos ne eivät olisi niin tiukasti yhteen puristetut. Se kuva vaikuttaa kuin arvoitus, kuin ratkaisematon probleemi, — se kiihoittaa mielikuvitusta ja pakoittaa etsimään sille selitystä…

Te kysytte, eikö hän ole naimisissa? Taaskin sama kysymys, jonka niin moni ennen teitä on tehnyt! Minua huvittaa vastata teille, että hän ei ole sitä, — niin, se todella huvittaa minua, sillä näen, että te olette siitä yhtä ihmeissänne kuin kaikki muutkin.

Eikö totta, hän näyttää siltä, kuin istuisi miettimässä jotain, mitä ei kuitenkaan saa selville, — ikäänkuin ihmettelemässä elämää. Niissä on paljon uneksijaa ja haaveksijaa noissa tummissa silmissä, — sisäänpäin kääntynyt luonne… Ne ovat kuin avautuneet näkemään jotain, joka niitä on peljästyttänyt ja vienyt lapsen rauhaisan, kirkkaan katseen, ja sitten taas puoleksi sulkeutuneet päästäkseen sitä näkemästä, — sielussa, joka niissä kuvastuu, on varhain herännyt epäilys elämästä… Minä olen aina nähnyt saman katseen niillä ihmisillä, joilla on hyvin kehittynyt velvollisuuden tunto ja itsensä tarkastamishalu, — jotka paloittelevat oman sielunsa pieniin hiukkasiin ja sitten niitä katselevat kuin suurennuslasilla, — kiduttavat itseään ja kuitenkin katselevat, — ymmärrättekö?

Arvoituksen hänen kasvoissaan voisi selittää sitenkin, että hän odottaa rakkautta, että rakkauden ääretön kaiho olisi olennoituna hänen hienoissa, alakuloisissa piirteissään. Ja että sen saavuttua, tuo hento vartalo, joka nyt on kumarruksissa ja taipunut kuin kukka sateen jälkeen ja tuskin näkyy jaksavan kannattaa päätä, joka sen suhteen on melkein liian suuri, jälleen kohoisi ja ojentautuisi kohti onnea, ja silmistä, jotka nyt näyttävät mielivän uneksia pois elämän, välkähtäisi jotain nuorta, vilkasta, heräävää… Kuitenkin on se vain erehdystä.

Häneen oli hyvin moni rakastunut, — hän oli juuri yksi niitä, jotka saavat rakkautta joka taholta, koskaan sitä pyytämättä. Vaan se oli kenties juuri hänen onnettomuutensa, — uskokaa minua, sekin voi olla sitä.

Hänen ei tarvinnut kuin kulkea tanssisalin poikki, ja kaikkien katseet seurasivat häntä. Ei kukaan tuntenut hänen ajatuksiaan eikä tiennyt hänen luonteestaan, mutta jokainen saattoi nähdä, että hän oli kaunis. Ja kenties suurimpana syynä siihen, että kaikki häneen rakastuivat, oli juuri se, että jokainen taisi häneen ajatella oman mailmansa ja omat ihanteensa. Todellisuudessa hän kenties ei vastannut yhdenkään ajatuksia, — hänellä oli oma, erityinen mailmansa, jos kellään…

Hänen nimensä oli Agnes. Minä en tiedä, mitä Tiinulla aina on ollut sitä nimeä vastaan, — minä en ikinä antaisi sitä tyttärelleni. Se on niin pehmeä ja kaunis ja sointuva, mutta siinä on jotain surullista, enkä minä koskaan voi kuulla sitä, ajattelematta puolihämärää katolilaista kirkkoa, jossa rautaristikon takana nunnat laulavat: Agnus Dei. Minusta on aina tuntunut, kuin se nimi ei voisi olla onneksi… Te pudistatte päätänne…? Niin, tietysti on se vain taikauskoa ja ennakkoluuloja eikä mitään muuta.

Missäkö minä häneen tutustuin? Oh jaa, — sillä on myös oma historiansa. Minä huomaan tulevani oikein puheliaaksi tänä iltana, — takkavalkea uunissa ja lumipyry ulkona, — no, tietysti…

Niin, siitä on todellakin monta vuotta. Näin hänet ensi kerran rautatievaunussa, — olin silloin matkalla mieheni sisaren luo, — tehän tiedätte. Pitkä matka sinne Viipuriin, — ja vielä semmoinen ilma, melkein kuin tänään, pyrytti ja pyrytti, ettei eteensä nähnyt. Minä vakuutan teille, vaikka kuinka olisin koittanut katsoa vaunun ikkunasta, en voinut nähdä muuta kuin valkoista, — kaikki, koko ilma sakeana lumesta. Istuin toisen luokan naisvaunussa ja olin hiukan nukahtanut, — hyvin anteeksi annettavaa, — minulla ei ollut edes matkalektyyriä.

En tiedä, kuinka kauvan sitä lienen tehnyt, mutta sitten heräsin siihen, että kuulin ääniä. Ensin miehen äänen, syvänä ja karheana, katkonaisia sanoja, jotka pyysivät ja rukoilivat… Siihen tyttö vastasi, ensin kierrellen ja kartellen, pikkuinen, sointuva ääni niin kylmänä ja terävänä… Vaan sitten tuli itku, pitkiä nyyhkytyksiä ja tukahutettuja huokauksia…

Ovi oli puoliksi auki vaunun toiseen osastoon, minä taisin nähdä heidät hyvin. Tyttö istui kasvot minuun päin, — aivan niinkuin te nyt, — hänellä oli silmät kyynelissä ja kiharat otsalla epäjärjestyksessä. Mies seisoi puoleksi selin, hänestä minä näin vaan voimakasrakenteisen profiilin…

He luulivat tietysti olevansa yksin eivätkä kuulleet, vaikka minä koetin yskiä ja kalistella kapineitani, huomauttaakseni heitä läsnäolostani. Ja sitten katsoinkin parhaaksi vaieta ja istua hiljaa.

Toden totta, minun kävi sääli sitä miestä. Ajattelin, että hän oli tehnyt rakkauden tunnustuksen tai jotain sinnepäin, — ja että tyttö oli kieltänyt. Vaan miksi hän itki niin katkerasti, jos ei rakastanut, se ei mahtunut minun päähäni.

He alkoivat puhua yhä kovempaa, joka sana kuului selvästi. "Agnes, minä en käsitä yhtään, — en kerrassaan mitään… Mitä siis on tapahtunut? Meidänkö erota, mahdotonta…"

Tytön kasvot värähtelivät kuin ruumiillisesta tuskasta, — ja kuitenkin, kuinka kaunis hän oli sillä hetkellä, tiedättekö, se pikku raukka. "Täytyykö minun sanoa se", — hänellä oli toden totta epätoivoa äänessä, — "näetkös, Bernhard kosi minua eilen, sinun oma veljesi! Ymmärrätkö, Bernhard, joka on niin… Oh, sinä et voi uskoa, kuinka minua peloitti".

Mies kysyi sitten, oliko tyttö suostunut? Ei, kuinka se olisi tullut kysymykseen, päinvastoin, tietysti oli hän kieltänyt, mutta kuitenkin, — kaikissa tapauksissa… Oh, eikö hän, Yrjö, nyt ymmärtänyt…

Sitten ei kuulunut pitkään aikaan mitään, tyttö itki hiljaan, ja mies, — niin minä en tiedä, mitä hän teki, hän istui pää käsien nojassa.

Tyttö se vihdoin alkoi puhua. Hän puhui hyvin pitkältä, aivan kuin kirjasta lukien, sellaisia hienoja käänteitä ja vivahduksia, — vahinko, että olen niin paljon siitä unohtanut. Niin, — siitä on pitkä aika. Se on vanha juttu, ollut ja mennyt aikoja sitten.

Hän sanoi jotain siihen tapaan, ettei mitenkään tahtonut rikkoa veljesten väliä, jos jonkun täytyi kärsiä, niin oli hän itse sen tekevä. Ei ymmärtänyt se raukka, että hän sillä juuri saattoi kaikille kolmelle kärsimystä… Sitten vielä, että hänestä tuntui, kuin olisi hänen rakkautensakin rikos, ikäänkuin hän toisi onnettomuutta muassaan… "Minäkö sinun vaimonasi, Yrjö? Ja entä Bernhard, — ei, ei, minä en voi!"

Hän puhui sitten vielä paljon, ja se on jäänyt minulle muistiin. Minä olen usein sitä ajatellut, sillä sinä hetkenä minulle selvisi hänen omituinen luonteensa, joka niin monelle on ollut kuin arvoitus.

"Tiedätkö mitä, Yrjö", hän sanoi, "minä en juuri koskaan ole ollut iloinen. En siitä asti, kun tulin täysikasvuiseksi. Minä olen aina tuntenut tuovani surua muassani. En koskaan ole tehnyt mitään saadakseni miehet itseeni rakastumaan, ja kuitenkin ovat he sen tehneet toinen toisensa jäljestä. Itse vaan en voinut rakastaa ketään. Lopulta rupesin pelkäämään ihmisiä, Yrjö, pelkäämään ihmisiä ja itseäni. Minä olen ollut aina sellainen uneksija koko ikäni, nähnyt unia selvällä päivällä ja silmät auki, kantanut aavistuksia sielussani, — ja minusta on aina tuntunut, kuin asuisi minussa onnettomuus… Mutta sitten rakastuin sinuun ja luulin tulleeni ihmiseksi. Ja kun sinäkin rakastit minua, luulin tulleeni myös onnelliseksi… Siksi kunnes sinun oma veljesi myöskin minuun rakastui… Silloin minä taas tunsin kirouksen painavan itseäni…"

Sitä sanoessaan oli hänellä niin äärettömän tuskaisa katse pitkien ripsien alla, ikäänkuin hänen olisi täytynyt olla edesvastauksessa koko mailman rikoksista. Niin, niin, — mutta kuulkaa, ettekö tahtoisi vielä panna yhden puun uuniin, — kun se on palanut, on tämäkin juttu jo lopussa.

Mihinkä minä jäinkään? Niin, tiedättekö, sillä hetkellä kävi minulle tyttö enemmän sääliksi kuin mies. Hänellähän oli onni melkein käsissään, eikä hän osannut pitää siitä kiinni, vaan antoi livahtaa ohitse. Vaan hän oli niitä ihmisiä, jotka eivät usko onneensa eivätkä siksi sitä koskaan saavutakaan. — Minä en sitten enään kuullut, mitä mies sanoi. Hän puhui hiljaa ja kauan, ja tyttö itki hänen puhuessaan, mutta ei taipunut. Sitten oltiinkin jo aseman kohdalla, ja mies lähti pois.

Uskokaa minua, sinä hetkenä olisin tahtonut olla vaikka missä muualla, mutta en siinä rautatievaunussa. Sillä, tiedättekö, tuskin oli mies lähtenyt, kun tyttö ilmestyi naisosaston ovelle. Hän oli ottanut hatun päästään ja pyyhkäsi vaistomaisesti pitkiä suortuviaan taaksepäin, — hänellä oli hyvin kihara tukka, kuten valokuvastakin näette. En voi sanoa, että hän näytti peljästyneeltä minut nähdessään, se olisi liian vähän, hän suorastaan kivettyi siihen paikkaan, tuijotti ja tuijotti, ikäänkuin ei olisi käsittänyt. "Te, te, oletteko te kuullut — kaikki?"

"Lapsi kulta!" minä sanoin, "suokaa nyt anteeksi, mutta enhän voinut sille mitään. Kas niin, tulkaa nyt tänne ja itkekää vähäisen!"

Silloin, tiedättekö, — niin, sitä minä en koskaan unohda. Hänelle nousi veri yhtäkkiä kasvoihin, ja sitten pääsi kaikki valloilleen, hän heittäysi sohvalle, itki ja nyyhkytti, koko ruumis väristen. Oletteko koskaan nähnyt kenenkään itkevän todellisessa sielun tuskassa? Se ei ole helppoa edes katsella.

Niin, — siihen se juttu melkein loppuukin. Minusta tuli sen jälkeen hänen uskottunsa, niinkauan kuin asuimme samassa kaupungissa, — niiltä ajoilta tämä valokuvakin on. Hän kertoi minulle vähitellen koko tarinansa yksityiskohtia myöten, ja me puhuimme siitä useinkin, mutta minun täytyy sanoa, etten kuitenkaan koskaan häntä sen paremmin ymmärtänyt. Sama tapaus, jonka joku toinen olisi kuitannut olkapään kohauksella ja hetkeksi ummistamalla silmänsä ja sydämensä, se synnytti hänessä ratkaisevan taistelun. Eikä hänkään puolestaan koskaan käsittänyt, että kenties oli tehnyt väärin, päinvastoin, hänestä oli menettelynsä ainoa oikea ja ainoa mahdollinen, — niin, suorastaan velvollisuus.

Olkaa varma, jos hän olisi elänyt vanhoina aikoina, olisi hänestä tullut marttyyri, ja hän olisi astunut polttoroviolle silmiään räväyttämättä. Hän oli juuri yksi niitä. Jos taas keski-ajassa, olisi hän sulkeutunut luostariin, — ihan varmaan, — minä voin kuvitella mielessäni, kuinka hän olisi istunut yksinäisessä kammiossaan ja kirjaillut alttariliinaa, ihmetellyt itseään ja muita ja koko suurta elämää. Nyt sen sijaan oli hän protestantti ja eli nykyajassa. Mutta hänenlaisensa luonteet löytävät marttyyriytensä kuitenkin, se on heissä itsessään, kirjoitettuna syntymästä saakka heidän otsaansa, ja he kantavat tragediansa omassa povessaan. Heidän ei ole enään mahdollista sulkeutua luostariin, mutta he sulkeutuvat omaan itseensä, vetäytyvät kuoreensa kuin haavoitettu simpukka ja elävät elämänsä vieraina muille, arvoituksena ympäristölleen.

Hän olisi voinut tulla hyvin onnelliseksi ja tehdä siksi toisenkin, — jos hänellä vain olisi ollut usko, — usko itseensä ja usko onneensa. Mutta sitäpä ei hänellä koskaan ollut, — hän kadotti sen ensimmäisestä esteestä. Kas niin, tahdotteko olla hyvä ja kohentaa hiukan tulta, minä huomaan, että puut ovat palaneet hiilokselle.

Hän oli yksi niitä, jotka eivät koskaan voi nauttia elämästä, koska he aina kulkevat omissa ajatuksissaan ja niillä katkeroittavat iloisetkin hetkensä. Heillä on aina omat kysymyksensä: Miksi? Minkätähden? Mikä on tarkoitus? Miksi käy juuri näin ja miksi näin? Oh niin, — heille tulee aina riittämään kysymyksiä eivätkä he koskaan saa niihin vastausta. Sillä elämä, ja sen kärsimykset pysyvät heille yhä samana suurena kysymysmerkkinä.

TUNNUSTUS

He istuivat kahden kesken puolihämärässä huoneessa, ovi viereiseen valaistuun saliin oli raollaan, ja valojuova kulki kapeana yli lattian. Mies oli kietonut kätensä tytön ympäri ja leikitteli pitkillä silkkinauhoilla, jotka riippuivat mustan, pehmoisen hameen vyötäisistä.

"Mitä sinä äsken sanoit, Elmi? Ettäkö sytytettäisi tulta? Ei, tiedätkö, annetaan olla, ei missään ole niin tunnelmaa kuin tämmöisessä iltapäivähämärässä".

"Eikö sinustakin… siinä on jotain niin pehmoista ja hyväilevää, se ikäänkuin tasoittaa ja tyynnyttää epämääräisyydellään… Se saa avomieliselle tuulelle, jos sitten tahtoo tai ei".

Tyttö käänsi häntä kohden kasvonsa, joiden hienot piirteet ja suuret, sielukkaat silmät taisi eroittaa läpi hämäränkin.

"Avomieliselle? Niin, ne, joilla siihen on taipumusta… Ja muuten, ainahan sinä olet avomielinen, Hannes!"

"Voi kyllä olla… Vaan eikö se sitten sinuun vaikuta sillä tavalla?"

"En tiedä. Minä olen liian suljettu luonteeltani. Voin niin harvoin olla avomielinen".

He istuivat hetken ääneti.

"Elmi, kuulehan!" mies alkoi hiukan epävarmasti, "toisinaan minusta tuntuu, kuin sinua oikeastaan niin vähän tuntisin. Sinä olet niinkuin iltahämäräkin, puoleensa vetävä, vaan epäselvä, verhottu…" Hän veti tytön pään luoksensa ja silitteli sitä. "Elmi, minä tahtoisin nähdä sinut sieluun saakka. Sinun sieluasihan minä sinussa rakastan".

"Rakastat siksi, ettet tunne". Tytöllä oli alakuloisuuteen vivahtava väre äänessä.

"Niin, mutta minä tahtoisin oppia sitä tuntemaan ja juuri siksi rakastaa vielä enemmän. Se on kuin uusi, tuntematon mailma, ja minä tahdon olla ensimäinen, joka sen valloittaa".

"Minkätähden juuri ensimäinen, Hannes?"

"Miksikö ensimäinen? Kuinka minä sen sinulle selittäisin… Sentähden juuri minä rakastuin sinuun, että sinä olit niin koskematon ja kylmä, niin nuori ja vasta auennut. Sinun sielusi oli kuin pyhäkkö, jonka salaisia polkuja ei kukaan ollut kulkenut, kuin puhdas lehti, jolle ei nimeä vielä ollut painallettu… Sinä olit kuin kirja, jonka lehdet olivat aukileikkaamatta, ja minä tahdoin ne ensimäiseksi lukea…"

"Voi, Hannes, kuinka sinä vähän sentään minua tunnet!"

Mies kumartui hiukan ja suuteli tytön pehmoista tukkaa.

"Elmi, pikku Elmi, miksi sinä puhut noin! Ja jos niin olisikin, etkö sitten tahtoisi, että oppisin yhä paremmin? Minullehan sinä voit olla oikein avomielinen, eikö niin?"

"Ehkä, Hannes! En tiedä oikein… Kenties, kun sinä vaan annat minulle kyllin aikaa…" lisäsi hän nopeasti kuin anteeksi pyytäen.

Mies ei vastannut mitään, vaan katsoi häntä silmiin. Hän oli pitkä ja suurikasvuinen, leveä hartioiltaan ja ijältään varmaan koko joukon yli kolmenkymmenen. Tyttö sen sijaan oli aivan nuori, hentovartaloinen ja hienohipiäinen.

"Tiedätkö, Hannes", hän jatkoi, "minä olen niin omituisella mielellä tänään. Ehkä sinä sittenkin olet oikeassa, kun sanot, että hämärä tekee avomieliseksi… Kuulehan", hän lisäsi vilkkaasti, "entäs sinä, oletko sinä kertonut minulle kaikki entisyydestäsi?"

Mies näytti miettivän hetkisen.

"Kenties en aivan kaikkea, — mutta osaksi ainakin. Ja vähitellen kai tulee ihan kaikkikin kerrotuksi".

"Hannes, enhän minä ollut ensimäinen, jota sinä rakastit?" Tytön silmät näyttivät suurilta hämärissä, ääni oli arka ja kuin verhottu.

Mieheen näkyi kysymys vastenmielisesti koskevan.

"Et, Elmi kulta, — luulenhan siitä kertoneenikin. Soisin, ettei niin olisi, mutta minähän olin jo täysi mies, kun sinuun tutustuin. Minulla oli pitkä elämä takanani, siihen mahtui yhtä ja toista".

"Vaan minulta sinä kuitenkin vaadit, että itse olisit ensimäinen ja ainoa, niinhän?"

"Elmi, rakas tyttöseni, ymmärräthän, että se on aivan toista. Minähän rakastuin sinuun juuri siksi, että sinä olit minun ruusuni, johon minä hengitin elämän, jonka minun suudelmani herätti…"

Tyttö kääntyi kokonaan häneen päin ja kietoi kätensä hänen kaulaansa.

"Hannes, mutta jos toinen jo olisi suudellutkin sinun ruusuasi, mitä sitten?"

Mies tarttui tytön ranteihin ja puristi niitä. "Toinen…! Mitä sinä tarkoitat, Elmi…? Olisitko sinä…?"

"Hannes, minä olen ollut kerran ennen kihloissa".

Hän kuiskasi sen katkonaisesti ja epäselvästi, ikäänkuin aikoen joka sanaa pidättää. Katse oli tuskallisesti kiintynyt miehen kasvoihin, hän olisi läpi hämäränkin tahtonut lukea joka väreen niistä.

"Kihloissa… sinä, Elmi!" Miehellä oli omituinen, kova sointu äänessä, hän työnsi äkkiä luotaan kädet, jotka tahtoivat häntä pidättää ja nousi nopeasti. Tyttö seurasi häntä, koettaen tarttua hänen käsivarteensa.

"Hannes… kuule… miksi sinä työnnät minua pois… Voi tätähän minä juuri pelkäsin!" Hänen äänensä tukahtui nyyhkytyksiin.

"Ja miksi sinä tähän asti olet salannut minulta tätä?" Mies katsoi poispäin kysyessään ja yritti vetää irti kättään.

"Miksikä…? Voi, Hannes, minä en tohtinut, en… Se on painanut minua kuin raskas taakka, mutta minä en voinut, en voinut… Minä pelkäsin, että sinä et minua enään rakastaisi…"

Mies ei vastannut mitään, hän seisoi huulet yhteenpuristettuina ja tuijotti tytön pään ylitse.

"Hannes, — anna minun toki kertoa, sen täytyy nyt tulla esille. Näetkö, minä olin niin nuori silloin, melkein lapsi vielä. Muistatko sinä erästä taulua kevätnäyttelyssä kolme vuotta sitten… tyttö, joka lepää karhuntaljalla, kädet pään alla… 'Hämärissä' sen nimi oli. Siitähän puhuttiin niin paljon, kiitettiin kaikkialla. Näetkös, hän, joka sen maalasi, hän rakasti silloin minua…"

"Ja sinä rakastit häntä?" Mies sanoi sen kylmästi ja väkinäisesti vieläkään tyttöön katsomatta.

"Niin, minä rakastin… Hän oli pyytänyt minua modellikseen, ja minä olin siihen suostunut. Äitikin suostui siihen… Vaan minusta tuli paljoa enemmän kuin hänen modellinsa. Hänen oli tapana työnsä kestäessä ja sen päätyttyä istua ja kertoa minulle kaikenlaista itsestään ja toiveistaan; hän teki minut osalliseksi kaikista rohkeista unelmistaan ja mielikuvistaan… Nyt jälestäpäin olen ajatellut, että hän puhui niin paljon vaan siksi, että hän oli niin yksin mailmassa ja tarvitsi jonkun, joka kuunteli ja ihmetteli, samapa sitten kenen…

"Minä olin niin lapsellinen silloin vielä, ja minun sieluni oli taipuva kuin vaha. Hän leikitteli sillä ja muodosteli sitä omaksi huvikseen, mutta se kasvoi hänen käsissään. Minusta tuli täysi nainen hänen silmäinsä edessä. Hän huomasi sen myöskin, — ja kerran sitten, — suuteli hän minua…"

"Ja sitten…?" Miehen oli vaikea hillitä mielenliikutustaan.

"Sitten — niin, sitten me olimme kihloissa jonkun aikaa, salassa kuitenkin. Hänen piti lähteä ulkomaille, ja vasta kun hän sieltä palaisi, olimme aikoneet julaista. Hän lähti sitten ja oli poissa vuoden, koko pitkän vuoden. — Kun hän vihdoin tuli sieltä takaisin, oli hän unohtanut minut…"

Tyttö nojautui miehen olkapäätä vasten ja painoi siihen kasvojaan.

"Hannes, tiedätkö, — ei, älä työnnä minua pois, — sinun täytyy kuulla minua. Tiedätkö, mitä kaikkea kärsin sitä seuraavana vuonna! Minä en ensin ollut käsittää, — mutta sitten kun sen vihdoin ymmärsin! Minun nuori, kuohuva tunne-elämäni, joka oli ollut kuin keväinen virta, se jähmettyi äkkiä; sen ympärille kutoutui kuori, jonka läpi ei lämmin säde päässyt. Minä kadotin entisen avomielisyyteni, muutuin umpimieliseksi, alakuloiseksi. Minä olin rakastanut häntä niin suuresti…"

"Enemmän kuin minua, Elmi?" Miehellä oli omituinen väre äänessä.

"Toisella tavalla, Hannes! Luulen, etten osaa sitä oikein selittää".

Mies oli vaiti. Kaikki oli tullut niin odottamatta, hän ei ollut siihen lainkaan valmistunut, ja se oli yhtäkkiä nostanut myrskyn hänen mielessään. Hänen oli niin vaikea kestää sitä ajatusta, että joku toinen olisi ollut ennen häntä. Nuo suuret viattomat silmätkö olivat kerran kuvastaneet toisen katseita, toinen käsikö oli leikitellyt noilla pehmeillä kiharoilla? Ja tuo hieno, arka sielunelämä, joka häntä aina oli viehättänyt luopääsemättömyydellään, — senkö oli jo toinen muodostanut…?

Tyttö hiipi häntä yhä lähemmäksi.

"Hannes, voitko antaa minulle anteeksi, että rakastin häntä?"

Mies yhtäkkiä säpsähti kesken ajatuksiaan, hänessä nousi silmänräpäyksessä uusi tunne. Antaako anteeksi, — miten kummallinen kysymys! Oikeastaan mitä hänellä oli anteeksi annettavaa? Sekö, että Elmi oli rakastanut toista ennen häntä? Rakkausko siis olisi rikos…? Eikö päinvastoin hänen ollut itsekästä vaatia jotain, mitä ei itse puolestaan voinut antaa…

Oman syyllisyyden tunne heräsi valtavana hänen mielessään, hän ikäänkuin näki oman elämänsä kaikkine erilaisine ja kirjavine vaiheineen. Ja kuitenkin hän samalla tunsi, ettei siihen niin syvää syntiä ja hairahdusta mahtuisi, jota ei tuo tyttö, tuo puhdas lapsi hänen vierellään antaisi anteeksi. Ja hänkö sitten seisoisi epäröimässä, voisiko unohtaa, ettei itse aina ollut ensi sijassa ollut… Oliko hänellä edes oikeutta sitä vaatia…?

Hän kumartui äkillisen mielenliikutuksen valtaamana ja painoi tytön kättä huulilleen.

"Elmi, pikku Elmi, voisitko sinä sitten antaa minulle anteeksi?"

Tyttö katsoi häneen kummastuneena, suurin säikähtynein silmin.

"Mitä sinä tarkoitat, Hannes, — minä en käsitä…"

"Et nyt, Elmi, rakas lapsi, mutta kerran kenties…"

Hän kohotti tytön päätä ja suuteli häntä vielä kerran kevyesti otsalle.

TIEN VAIHTEESSA

Dialogi

HENKILÖT:

IRMA, nuori laulajatar. HÄNEN ÄITINSÄ. VÄINÖ FALK, arkitehti.
PALVELUSTYTTÖ.

(Yksinkertaisesti, mutta aistikkaasti kalustettu sali. Oikealla avattu pianiino. Vasemmalla suuri kuvastin. Irma, valkoisessa avokaulaisessa atlaspuvussa, seisoo kiinnittäen kukkia hiuksiinsa).

Äiti (tulee sisään suuri kukkavihko kädessä.): Irma, katsohan, miten kauniita kukkia! Minä panen ne tähän tuolille. — Vaan sinähän olet jo valmiiksi pukeutunut. Eikä kello ole vielä kuin puoli seitsemän!

Irma: Niin, minä lupasin ottaa vastaan erään vieraan ennen konserttia. (Tarttuu kukkavihkoon.) Todella, hurmaavia kukkia, äiti. Vain valkoisia ruusuja ja lemmikkejä. Eikö seurannut mitään nimilappua?

Äiti: Ei. Etkö sinä ollenkaan voi arvata, keltä ne ovat?

Irma: En, äiti, kuinka minä,voisin… (Taittaa yhden ruusuista.) Tiedätkö mitä, tämän minä panenkin hiuksiini. Kas noin, (kääntyen) miltä minä nyt näytän, äiti?

Äiti: Kuin kuningatar, Irma. Odotahan, minä korjaan hiukan tuota laskosta. (Kumartuen) Ketä sinä sitten odotat tänne?

Irma (hyräillen): Väinö Falkia.

Äiti: Arkitehtiä?

Irma: Niin juuri. — Kuule, äiti, eikö Berliinistä vielä ole tullut sähkösanomaa?

Äiti: Ei vielä, kumma kyllä. Vaan kai se saapuu tänään. Niinkuin tiedät, pyysin oopperan tirehtööriä jouduttamaan vastaustaan.

Irma: Vaan ajatteleppas, jos viime hetkellä saapuu kieltävä vastaus.

Äiti: Mutta Irma, mitä sinä ajattelet. Olihan jo keväällä päätetty asia, että sinä pääset oopperaan.

Irma: Niin, niin, — minä vain lausuin arvelun. (Istahtaa nojatuoliin.) Kauvanpa se herra arkitehti viipyykin.

Äiti: Kuulehan, Irma, minä mielelläni kysyisin sinulta yhtä asiaa. Herra Falk kävi viime talvena Berlinissä, eikö niin?

Irma: Niin kävi, entäs sitten?

Äiti: Mitä hän oikeastaan siellä teki?

Irma: Mistä minä tiedän? Arvatenkin tutki rakennustaidetta.

Äiti: Tiedätkö, mitä täällä kerrottiin? Että hän ainoastaan sinun tähtesi sinne lähti. Sanottiin vielä että te olitte kihloissa.

Irma (leikitellen kukilla): Oh, tuo vanha juttu! Ihmiset osaavat aina löytää puheen ainetta.

Äiti: Siinä ei siis ole mitään perää?

Irma: Ei, äiti!

Äiti: Eikö teidän välillänne koskaan ole ollutkaan mitään?

Irma: Voi, äiti, elä kysele. Puhutaan jostain muusta.

Äiti: Ei, minun täytyy saada se tietää. Sinä olet kerran rakastanut häntä, Irma, eikö niin?

Irma (on vaiti).

Äiti: Rakastat kenties vieläkin…? Irma tyttöseni, sinä olet aina minua kohtaan niin umpimielinen, ja kuitenkin olen äitisi. — Sinun onnesi ja menestyksesi ovat minunkin.

Irma (hitaasti): Oletko varma, että minua sitten ymmärtäisit, äiti?

Äiti: Paremmin kuin kenties luuletkaan. Sinä olet niin samanlainen kuin minä itse; on kuin näkisin sinussa oman kuvani.

Irma: Äiti, mikset sittenkin ruvennut laulajattareksi?

Äiti: Tiedäthän sen, Irma. Rakastuin isääsi ja menin hänelle vaimoksi, — minusta tuli sinun ja kolmen veljesi äiti.

Irma: Ja — oletko sitä katunut myöhemmin?

Äiti: Katunut? (Miettien) En, katunut en ole. Olen ollut sangen onnellinen, — niin, sen voin sanoa. Mutta en soisi kuitenkaan sinulle omaa kohtaloani.

Irma: Vaikka itse olet siihen tyytyväinen?

Äiti: Niin, vaikka. Onneni minä kyllä saavutin, mutta vasta sitten, kun olin uhrannut sille toisen puolen olentoani, kaiken sen, mikä minussa oli taiteilijaa. Minusta tuntui, kuin olisin kantanut sielussani suurta mailmaa täynnä säveliä ja sointuja tuhansissa nyansseissa loppumattomiin, mutta minä hävitin sen, suljin korvani sen ääniltä.

Irma: Teitkö sinä oikein siinä, äiti? Saako sitä, — onko edes oikeutta niin tehdä? Tukehuttaa toinen itsensä!

Äiti: Niin, — jospa sen tietäisi! Muuten, minusta on aina tuntunut siltä, kuin olisi se kaikki sinussa paljon voimakkaampaa ja kehittyneempää kuin koskaan minussa itsessäni.

Irma (kuin itsekseen): Ja se toinen, — se mikä ei ole taiteilijaa, — eikö se ole kehittynyt samassa määrin sekin… (Ääneen) Voi, äiti!

Äiti (jatkaen): Sinussa vasta minä elän uudestaan, minäkin, Irma. Kaikki mitä kaunista kerran ajattelin, se on sinussa toteentunut, kaikki, mikä minulle jäi vain unelmiksi. Kun minä kuuntelen lauluasi, on kuin tulisi joka sävel omasta rinnastani. (Lämmöllä) Irma, sinusta pitää tulla suuri taiteilija, sinulle on annettu siivet, sinun pitää lentää niillä, ilman siteitä ja kahleita, vapaana… Sinun pitää valloittaa mailma!

Irma (uneksivasti): Valloittaa mailma, äiti! (Muuttuneella äänellä) Äiti, rakastatko sinä minua?

Äiti (silittää hänen päätään): Rakastanko, — sitä sinä kysyt? Sinä olet minulle kaikki kaikessa.

Irma (äkkiä katsahtaen ylös): Toisinaan minusta tuntuu, kuin sinä rakastaisit vain omaa kuvaasi minussa,äiti!

Palvelustyttö (tulee sisään): Eräs herra tahtoo tavata neitiä.

Irma (nousten nopeasti): Käske hänet sisään. (Palvelustyttö menee). — Minne sinä menet, äiti?

Äiti: Hetkeksi omaan huoneeseni. (Menee).

Irma (seisoo pianon ääressä selaillen nuotteja).

Väinö Falk (astuu sisään): Hyvää iltaa, neiti. Jo täydessä konsertti-loistossa! Etten vaan tullut teitä häiritsemään.

Irma: Ette suinkaan, siitä voitte olla varma. — Teitäkö minä muuten saan kiittää näistä kauniista kukista.

Falk: Eivät ne sitä ansaitse. — Mutta kuulkaa, sanokaa vaan suoraan, neiti, kenties olisi teidän pitänyt mennä muuanne?

Irma: Suoraan? Milloinka minä en olisi ollut suora teitä kohtaan? (Istahtaa sohvaan.) Niin vanhat, hyvät tutut kuin me olemme.