Produced by Anna Siren and Tapio Riikonen
LÄHTEVIEN LAIVOJEN KAUPUNKI
Kirj.
Aino Kallas
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1913.
SISÄLLYS:
I
Bernhard Riives.
Vanhan Orgin kuolema.
II
Saarenmaalainen intermezzo.
Uskontunnustus.
Meillä on kuollut mukana.
Kultalaiva.
Ylitse muurin.
Vaeltava kynttilä.
Ihminen.
Näky.
Tuiskuhiekka.
Lähtevien laivojen kaupunki.
Saarenmaan kiitos.
III
Pimeys.
Vieras.
Yksi kaikkien edestä.
Lasnamäen valkea laiva.
I
BERNHARD RIIVES
Eräs Itämerenmaakuntain rankaisuretkikuntaan kuulunut nuori upseeri kertoi:
"Olimme kuudenkymmenen matruusin kanssa saapuneet muutamaan Vironmaan rantapitäjään. Pitäjä, josta tulimme, oli ollut kapinan kaikkein pahimpia pesäpaikkoja, melkein kaikki aatelismoisiot olivat tuhkana; olimme sentähden mekin puolestamme käyttäneet kaikkea mahdollista ankaruutta. Olimme suoraan sanoen väsyneet näkemään verta, niin matruusit kuin ylipäällikkömmekin, minusta puhumattakaan. Siihen ei koskaan aivan totu, ajan pitkään se alkaa etoa sydäntä, paitsi siinä tapauksessa, että siitä juopuu.
"Tekemättä mitään sopimusta tai edes keskenämme siitä puhumatta, olimme tällä kertaa päättäneet antaa armon käydä oikeuden edellä. Sitä suuremmalla syyllä, kun koko pitäjässä ei oltu poltettu kuin yksi ainoa moisio, ja sekin todistettavasti kiertävän, muualta tulleen kapinallisen joukon toimesta. Pienempiä lainvastaisuuksia oli tietysti tehty kosolta, oli suljettu krouvi, vaadittu lakon uhalla muonamiehille uusia palkkaehtoja, jotka sopimukset moision omistaja hengenhädissään oli allekirjoittanut, oli pidetty kapinallisia kokouksia ja puheita j.n.e. Vangitsimme ja kuulustelimme kymmenkunnan miestä, pääsyylliset sensijaan, kiihoittajat ja kokousten toimeenpanijat olivat kaikki teillä tietymättömillä. Ainoastaan sen talokkaan, joka oli johtanut muonamiesten lähetystöä, saimme kiinni. Hän oli varoituksista välittämättä pysynyt kodissaan, josta matruusit hänet toivat sotasoikeuden eteen. Hänen nimensä oli Bernhard Riives.
"Neuvottelimme rangaistavien suhteen parin aatelisen ja pitäjän kirkkoherran kanssa, ja kaikki kehoittivat lievään rangaistukseen, johon itsekin olimme taipuvaiset. Ainoastaan parooni, jonka luona muonamiesten lähetystö oli käynyt, vaati Bernhard Riivekselle kuolemanrangaistusta, varoittavaksi esimerkiksi koko pitäjälle. Hänellä tuntui olevan vanhaa kaunaa tätä miestä kohtaan, joka, kuten perästäpäin kuulin, oli uskaltanut laillisen oikeuden tietä mittauttaa talonsa entisen oikean rajan, joka tuli kulkemaan yli paroonin apilaniityn. Vähän aikaa sinne tänne keskusteltuamme hän kuitenkin suostui vaihtamaan rangaistuksen kahdeksisadaksi lyönniksi, jota korkeampaa rangaistusta emme tässä pitäjässä ottaneetkaan käytäntöön.
"Annoimme siis tuoda sisään talollisen Bernhard Riiveksen. Hän oli suurikasvuinen talonpoika, hänen kasvonsa olivat tyynet, täysiparran reunustamat ja kulmikkaat. Harmaansinisten silmien älykäs ja herännyt katse oli yhtaikaa sekä itsetietoinen että masentunut. Pelko oli kaukana hänen olemuksestaan, mutta hän ei näyttänyt odottavan mitään hyvääkään. Hän ei ollut millään lailla röyhkeä, vielä vähemmän mateleva, hän oli päinvastoin ikäänkuin jo sivuuttanut nämä ominaisuudet, jotka pitkäaikainen orjuus luo. Koko hänen olennossaan oli jotain vaikuttavaa, ihmisiä tiedottomasti hallitsevaa, hänen raskaat hartiansa näyttivät olevan luodut toisia eteenpäin työntämään. Hän oli niitä talonpoikia, joitten lapset tavallisesti muodostavat sivistyneen säädyn ensimäisen polven.
"Päätöksemme oli, kuten sanottu, valmis, mutta kuulustelimme kuitenkin häntä näön vuoksi.
"Oliko hän kehoittanut muonamiehiä lakkoon? Oli. Miksi hän sen oli tehnyt? Koska heidän tilansa oli sietämätön. Oliko hän johtanut muonamiesten kokousta ja kirjoittanut uudet sopimuskaavat? Oli. Oliko hän käynyt muonamiesten kanssa moisiossa? Oli. Miksi juuri hän oli ottanut tämän asian johtaakseen? Koska juuri hän, saatuaan parin vuoden koulusivistyksen, piti velvollisuutenaan auttaa muita, jotka eivät olleet sitä saaneet. Oliko hän moisiossa sanonut: jollette allekirjoita nyt, niin teette sen viikon kuluttua toisella musteella? Ei, hän ei ollut käyttänyt minkäänlaisia uhkauksia. Oliko hän ollut kunnantalolla pyhäinkuvaa repimässä? Ei, sitä hän ei ollut tehnyt.
"Hän antoi kaikki vastauksensa varmasti ja yksikantaan, mutta yhtaikaa välinpitämättömästi, ilman toivoa, ikäänkuin olisi aavistanut kuulustelun muodollisuuden. Hänen harmaat ja viisaat silmänsä eivät katselleet ketään meistä.
"Seurasi muutamain todistajain kuulustelu. Kaikki ilman poikkeusta todistivat ainoastaan hyvää Bernhard Riiveksestä. Hän oli itse ostanut talonsa vapaaksi ja maksanut suurimman osan velasta, mikä Vironmaan läänissä on harvinaista. Hän oli ollut kaikenlaisissa kunnallisissa luottamustoimissa ja aina osoittanut malttia sekä älyä. Ainoa, mitä häntä vastaan muistutettiin, oli, ettei hän koskaan käynyt kirkossa eikä ehtoollisella. Ylipäänsä ei hänellä tuntunut olevan yhtään vihamiestä.
"Minun tehtäväkseni tuli lukea hänelle tuomio. Hänet tuotiin taas sisään, ja hän seisoi edessäni lammasnahkaturkissaan, joka edestä oli auki. Ensi kertaa tunsin, että hänen silmänsä pysähtyivät minuun, ja vaikka katseeni oli kädessä pitämässäni paperissa, tunsin kuitenkin koko ajan näitten tutkivain ja älykästen silmien katseen. Muistan tuumineeni, mahtoiko hän ymmärtää venättä.
"Luin siis tuomion ensin venäjäksi, ja koska osaan kutakuinkin viroa, — olen Narvasta — käänsin sen suoraa päätä viroksi.
"Kun pääsin sanoihin 'kaksisataa lyöntiä' kuulin hänen kiristävän hampaitaan. Katsoin häneen, hän oli kalpean ja villin näköinen, ikäänkuin hänen tavallinen itsehillintänsä olisi hetkeksi pettänyt. Mutta hän ei sanonut sanaakaan.
"Annoin käskyn viedä hänet pois. Näin hänen kääntyessään ovessa, että hänen hartiansa nytkyivät kuin vilutautisen.
"Pienemmät syylliset rangaistiin ensin. En mennyt rangaistuspaikalle, hermoni olivat jonkinlaisessa hajoomistilassa, ja toivoin hartaasti, että kaikki pian päättyisi.
"Olin jäänyt yksin huoneeseen, jossa järjestelin papereita. Yhtäkkiä aukeni ovi, ja Bernhard Riives työntyi sisään, kahden matruusin kiinnipitelemänä. Peljästyin nähdessäni hänet, ja vasten tahtoani tarttui käteni ladattuun revolveriin.
"Hän oli kauhea katsella. Hänen lakkinsa oli poissa, ja vaatteet useasta kohden rikkirevityt, ikäänkuin hän olisi tullut käsikähmästä, toinen poski vuoti verta kuin pistimen haavasta. Kaikki jonkinlaisen talonpoikaissivistyksen luoma luja itsekuri oli kadonnut, hän oli kuin astunut monta monituista sukupolvea takaisin heimonsa sotaisia vaistoja kohti. Hänen arvokkaisuutensa ja ylemmyytensä olivat sensijaan ennallaan, samoin hänen tiedottomat johtajaominaisuutensa; hän muistutti pakana-aikojen heimopäälliköltä siinä seisoessaan.
Mutta hurja hulluus, joka oli katsonut hänen silmistään tuomiota lukiessa, oli kadonnut, ja sensijalla liikkumaton, jääksi jähmettynyt katse.
"Mitä tahdot?" kysyin häneltä.
"En anna itseäni piestä", hän sanoi tyynellä uhalla.
"Olet saanut tuomiosi", sanoin.
"Vaikka, — mutta se ei sovi minulle, — minä en ole orja, että minua vitsoin pieksetään."
"Sinut oltiin vähällä tuomita kuolemaan, mies", sanoin.
"Hän säpsähti, vaikeni ja katsoi minuun.
"Voit kiittää ylipäällikön armoa, että pääset kahdellasadalla lyönnillä", jatkoin. "Voit mennä!"
"Käskin sotamiesten tarttua häneen, mutta hän rynnistäysi irti.
"Mitä nyt!" huusin kärsimättömästi.
"Minua ei lyödä!" hän toisti.
"Mies, punnitse sanojasi!" tiuskasin hänelle. "Voimme ammuttaa sinut!"
"Ampukaa sitten, jollette muuta osanne", hän sanoi.
"Menin ylipäällikön puheille. Ihmiselämä on kopeekan arvoinen, ajattelin, ja merkillinen tyhjyys, irrallisuus hajaannutti ajatukseni lepattaviksi kuviksi… Väkisinkin koetin pitää niitä kurissa, pakoittaa niitä kulkemaan määrättyä sotilaallista uraa, ainoaa niille oikeaa. Kuitenkin tunsin hetkellistä heikkoutta. Mitä oli meidän tekeminen? Olimme kumpikin neuvottomia. Uskalsin ehdoittaa, että armahtaisimme hänet täydellisesti, mutta tajusin itsekin, että senkautta kadottaisimme kaiken arvon kansaa silmissä. Se ei käynyt laatuun, emme voineet sivuuttaa rangaistusta.
"Ylipäällikkö otti asian tyynemmin.
"Antaa hänen itse valita raippojen ja kuolemanrangaistuksen välillä", hän sanoi. "Se pehmittää hänet, saat nähdä."
"Menin taas Bernhard Riiveksen luo ja ilmoitin hänelle ylipäällikön päätöksen. Hän kuunteli minua ääneti.
"Koetin hinnasta mistä hyvänsä hellyttää hänet.
"Onko sinulla vaimo?" kysyin.
"On", hän vastasi yksikantaan, aivan kuten kuulustelussakin.
"Entä lapsia?"
"On — viisi", hän vastasi.
"Jumalan nimessä, — ajattele sitten heitä mies."
"Pelkäsin hänen tähtensä ja yhtaikaa halusin hartaasti murtaa hänen itsepäisyytensä, jonka sisimmät syyt eivät olleet minulle täysin selviä. Kuitenkin oli hänessä jotain, jolle salaisesti tein kunniaa.
"Hän ei vastannut, vaan näytti taistelevan itsekseen.
"Kuule nyt minua", sanoin, "tule järkiisi! Näethän, tahdon parastasi. Sinä olet vahvarakenteinen ja kestät hyvin rangaistuksen, sairastat viikon ja olet terve taas."
"Enhän minä sitä pelkää", hän sanoi:
"Miksi sitten, vastaa toki!"
"En voi. Siinä kaikki. Luonto ei lupaa, en voi. Voin kuolla, mutta en voi antaa itseäni piestä."
"Teitä on aina lyöty", sanoin. "Kun vielä olitte orjia, lyötiin teitä aina. Isääsi on pieksetty, isoisääsi samoin."
"Se on totta, meitä on aina lyöty", hän myönsi. "Mutta minua ei enää lyödä. Minä olen syntynyt vapaana."
"Nyt hän oli taas löytänyt itsensä. Hänen kulmikkaisiin, suuripiirteisiin kasvoihinsa ilmestyi taas sama talonpoikaissivistyksen tasapaino, jonka olin heti alussa niissä huomannut.
"Lapsesi, mies! Viisi lastasi, jotka jäävät orvoiksi, jos sinut ammutaan."
"Heidän on parempi kasvaa isättöminä kuin orjan lapsina. Ampukaa minut!"
"Hän sai tahtonsa täyteen. En ollut läsnä, kun hänet ammuttiin, en edes tahtonut nähdä hänen ruumistaan, jonka hänen vaimonsa ja vanhin poikansa veivät pois, en edes kuulla kertomusta hänen viimeisistä hetkistään.
"Mutta minun mielipiteeni on: tässä talonpojassa, tässä Bernhard
Riiveksessä suoristui seitsensatavuotisen orjuuden selkä."
VANHAN ORGIN KUOLEMA
1.
Moision uudelle navettarakennukselle tehtiin paraikaa pärekattoa. Se täytti koko takapihan sivu-alan; järeistä, harmaista kivistä liitetty seinä kohosi jykevänä kuin kirkon muuri, ja vielä lasittomat ikkuna-aukot ammottivat pitkulaisina. Kurkihirsi oli enää puoliksi näkyvissä, — se oli aarniohonka, joka aikoja lukemattomia oli moision puistossa humissut. Mutta nyt istui sen selässä kahareisin mies ja kalkutteli vasaralla kattonauloja päreisiin.
Sellaista navettarakennusta ei oltu nähty yli kymmenen kihlakunnan. Piirustuksetkin oli tuotu jostain kaukaa merien takaa, sieltä, mistä karjarotukin oli peräisin, ja vierasta kieltä murtava rakennuttaja oli armollisen herran kanssa käynyt perustuksia mittaamassa. Eivät olleet navetan seinäkivetkään näiltä mailta, harmaata kiveä ne olivat, kovaa kuin rauta. Kolmensadan sarvipään kytkyeitten piti navetassa tilansa saada, sillä armollinen herra aikoi ensi vuonna taas karjaansa lisätä. Oli siellä laitoksia monimutkaisia, joista oudon silmä ei heti selkoa saanut; oli lämpöjohto, joka putkia myöten työnsi kuumaa ilmaa pitkin navettaa, oli ilmanvaihtaja, joka alati ristivedon avulla piti ilman puhtaana, ja erityinen vesijohto raikasta vettä heruttamassa.
Kaikki moision muut rakennukset jäivät varjoon uuden navetan rinnalla, yksin päärakennuskin, joka suuruudestaan huolimatta oli matala ja vanhanaikuinen; ei piisannut pitäjän kirkkokaan navetalle komeudessa, sillä tällä karjakirkolla oli torninsakin, monta jalkaa korkea, johon vesi suureen säiliöön pumputtiin. Ja eräänä aamuna oli tornin harjalle ilmestynyt ristikin, joka kuitenkin ennen pehtorin tuloa yhtä salaperäisesti katosi, kuin oli ilmestynytkin. Mutta kirkoksi siitä pitäin navetta ristittiin.
Lehmät, kiiltokarvaiset, rauhalliset maidonantajat kulkivat joka aamu tulevan asuinsijansa ohi, — ynähtivät sen suurille ikkunoille ja puskivat koetteeksi sarvensa kivinurkkaukseen.
Oli hyvin helteinen päivä ennen juhannusta. Miehet hikoilivat ylhäällä katolla päreitä pannessaan, he olivat siellä korkealla puiston satavuotisten lehmusten ja tammien tasalla. Armollinen herra oli äsken tehnyt tavallisen aamuisen tarkastuskävelynsä ja taas poistunut; työ kävi vähän veltompaa vauhtia, ruoka rupeamaa odotellessa.
Lastukasalla navetan seinämällä seisoskeli vanha Org, moision entinen paimen, virsut jalassa. Parina viime vuonna hän ei ollut enää paimenessa käynyt, vaan sai elinaikaisesta raatamisestaan moisiolta pienen eläkkeen.
Siitä huolimatta hän kesäisin omaksi ratokseen seurasi karjan jälkiä. Sinne häntä alati veti, suoreunaisille rinteille, siellä hän kannon nenässä yhä päivänsä vietti, suokoivujen harmahtavaa tuohta näperteli ja katseli, kuinka nuoremmat nyt juosta kipittivät lehmiä suon reunalta hätyyttämään.
Hän kiroili kirkkaasti lehmiä, sätti niitä kuin järkeviä olentoja, joitten pitäisi käsittää hänen sanansa ensi kuulemalta; vihaisina hyrräsivät kurkkuärrät hänen suustaan, mutta huolimatta karkeista kirouksistaan, hän ei milloinkaan lyönyt lehmiä.
Siitä asti kuin navettarakennukseen oli ryhdytty, ei häntä enää muualla näkynyt. Jo perustaa pantaessa hän oli ollut läsnä, hänen virsunsa löntystivät hitaasti ja säännöllisesti rakennuspaikalle, jossa hän päivänpaahtaman hirren nenän istuimekseen valitsi. Hän puhui harvoin työmiesten kanssa, kärsi heidän kompasanansa hievahtamatta, ilman että olisi tutissut harmaata sänkeä työntävä leuka. Itsekseen mitä vähän joskus pakinoi, mutta ei paljoa kysellytkään, päiväkaudet vain istuskeli piippunysä suussa. Joskus meni itse rakennukseenkin, tarkasteli epäluuloisena tornia ja hanoja, joitten merkitystä ei ymmärtänyt. Sattui toisinaan joku hyvänsuopa mies hänelle niitten merkitystä selittämään, silloin hän urahti hyvillään, täynnä kunnioittavaa ihmettelyä. Tekivät hänelle joskus koiranhampaat pilaakin, ilveilivät ja valehtelivat suut silmät täyteen; ukko ensin uskoi, mutta keksi kuitenkin vihdoin kepposen ja päästi kuuluville kaikki kuratinsa.
Päivällislypsylle, joka pihan toisessa päässä toimitettiin, hän sentään malttoi lastukasaltaan kömpiä, — kun luuli piikahepakkojen korvien välttävän, niin puheli lehmille, kullekin erikseen, nimitteli niitä kaikkein koreimmilla kiroussanoilla, kuten lempinimiä olisi jaellut. Sitten alkoi murahdellen kertoa niille navetasta, saisivat asua kuin saksat ikään, ei ollut papillakaan sellaista linnaa, muuta kuin sunnuntaisin, kun saarnastuolissa seisoi. Katsella saisivat alati lystiksensä maantielle suurista ikkunoista, — niinkuin armolliset rouvat salin ikkunoissa hepenissään istuvat ja ohikulkijoita tirkistävät. Pakisi lopuksi vielä kaikista uusista laitoksista, vesijohdosta ja ilmanvaihtajasta, — lehmien liikkumattomat silmät katsoa muljottivat, ja leuat märehtiä jauhoivat, — kauempaa kuului maidon tasainen sohina.
Kerran joku sattui hänelle kertomaan erään paroonin tallista, jossa pilttuut olivat mustaa, kallista kiveä, — se pilasi hänen hyvän tuulensa pariksi päiväksi, — kelläkään ei olisi saanut olla parempaa kuin hänen lehmillään.
Nyt hän tapansa mukaan taas seisoskeli lastukasalla, jota aurinko paahtoi, niin että olisi luullut sen tuleen räsähtävän, — katolla kalkahtelivat säännölliset vasaraniskut, ja kurkihirsi lyheni, valkoisten päreitten peittoon kadoten.
Joku mies tuli kivikuormaa ajaen mäkeä ylös. Hevonen teki keskimäessä tenän, seisahtui äkkiä. Mies sivalsi ruoskalla koninsa laihoja kupeita, joitten nahan alta kuultavat lihakset heti uuteen ponnistukseen pingottuivat.
"Vedäkin, — kuka käski hevoseksi ruveta, — olisit ruvennut lehmäksi, jos laiskotella tahdot!"
Miehen kokkapuhe kuului navetan katolle saakka, josta vastaukseksi pärähti monikurkkuinen naurun rämäkkä. Olisit lehmäksi ruvennut, — hevosraiska!
Org lastukasallaan muikautti myös suutaan, se oli hänestä sukkela sana.
Mutta yhtäkkiä joku mies sanoa kivahti katolta, päreeseen naulaa lyöden:
"Lehmiksi tässä täytyy kohta ihmistenkin ruveta, jos mieli syödä ja juoda kunnolla. Rakennetaan karjalle kirkkoja, mutta muonamiehet…"
Se oli muuan äsken kaupungista tullut kiertävä työmies.
Kuului yksinäinen naurun yritys, joka naurajansa kurkkuun tyrehtyi.
Kukaan ei puhunut pitkään aikaan mitään.
Mutta oli kuin olisi katolla äkkiä alkanut itää ja kasvaa jotakin, niinkuin kasvavat äkkiä sadehöyrystä myrkylliset sienet. Miesten pään päällä alkoi sakeutua sankka pilvi, taivaan selkeydestä huolimatta, — he työskentelivät yhtä äkkiä kuin laukeemaisillaan olevan ukkospilven alla. Jokaisessa se erikseen hautui, kasvoi nopeasti kuin räikeävärinen myrkkysieni, toinen ei toiselle ajatustaan lausunut. Mutta kullekin oli merkillisen selvää yhtäkkiä: tässä minä nyt istun navetan katon harjalla ja lehmille korkeaa kattoa kalkuttelen, ja itse elän lapsineni kuin sikolätissä. Eivätkä he tienneet, mistä enemmän hämmästyä, tästä ajatuksestako, vaiko siitä, että se vasta nyt ilmestyi.
Pieni pila hevosesta ja lehmästä kierähti kuin kipinä kuloruohoon. Mutta ilmiliekkiin ei se hevillä leimahtanut, kyti vain kuin kosteissa sammalissa.
Vasarat kalahtelivat kilk, — kalk…
Aivan niinkuin ainaisina arkipäivinä, — ei mitään eroitusta.
Ainoastaan kummallinen, painostava helle paahtoi kattoa, helle, joka näytti auringosta sydämiin siirtyneen, ja niissä nyt poltti ja sokaisi.
Org lastukasallaan kummeksi katolla vallitsevaa hiljaisuutta, — vihdoin hän vetäytyi nurkkauksen suojaan, johon jäi puolitorkuksiin, lakkireuhkana silmillä.
Aurinko yhä vain tulikuumana paahtoi, kaikki iti ja kasvoi sen säteissä. Jotain suurta ja muodotonta se hautoi, jotain alkuvoimaista, — syvää, lainehtivaa levottomuutta pinnalta tyynissä mielissä, — ihmisten ensi yritystä ymmärtää itseään ja omaa tilaansa.
Pari päivää senjälkeen kävi moision armollisen herran puheilla muonamiesten lähetystö pyytämässä: "että he saisivat asua yhtä hyvin kuin moision lehmät".
2.
Vanha Org näki eräänä joulukuisena yönä ihmeellistä unta. Hän oli seisovinaan navetan salvoksella, ja työmiehet rupesivat yhtäkkiä sitä punamullalla sivelemään. Katonkin panivat punaiseksi, niin että välkkyi. Org silloin meni navettaan, mutta siellä vasta silmät repesivät, — miehiä oli sielläkin suti pivossa ja väripönttö vieressä, — ja eikös ne turkaset tuhranneetkin paraikaa lehmiä punaisiksi! Juuri sivelivät suurta Kirjoa, jolla oli vaikea tähti otsassa. Heleänpunaisiksi ne lehmät värjättiin, kuin tulen liekkejä selkään ja kupeihin.
Org aikoi juuri heille sanoa: ettekös herkeä, vietävät, mutta samalla joku miehistä uhkasi häntäkin sudilla, josta tippui punaista väriä.
Siihen hän heräsi. Tupa oli punertavan valoisa.
Hän nousi, avasi oven, — hänen edessään oli lakea pelto, — lunta oli vielä hyvin vähän.
Kuusimetsän takaa paistoi punainen ruskotus.
Org ajatteli hyvin hitaasti.
Yhtäkkiä tuntui, kuin olisi pieni palava kipinä jostakin iskeytynyt suoraan hänen aivoihinsa.
Moisio paloi…
Palava kipinä yhä uursi ja poltti, — hän tunsi päässään äkillistä kipua.
Hän ei ollut koskaan eläissään ollut pakoitettu niin nopeasti ajattelemaan.
Yhtäkkiä hänelle selvisi: lehmät!
Hän urahti jotain syvällä kurkkuäänellä, tulisella kiireellä sitoen virsun nauhoja.
Nyt hän jo oli matkalla punaista valoa kohti, joka veti häntä puoleensa, kuin tuli kärpästä.
Hän ei ollut koskaan pitänyt itseään erittäin tarpeellisena mailmassa, mutta nyt hänestä yhtäkkiä tuntui, ettei ilman häntä voitaisi tulla toimeen. Moisiosta pitäisivät kyllä muut huolen, mutta kuka pelastaisi lehmät…
Hän kiroili yhtämittaa juostessaan, lakki putosi päästä ja alkoi huppelehtia pitkin pellon sarkaa, — hän vain juoksi…
Hän oli moision takapihalla ja oli horjahtaa maahan kovasta vauhdista. Navetta oli paikoillaan, sen korkea kattoharja leikkautui mustana liekitsevään valoon, joka tuli sen takaa.
Moision päärakennus paloi.
Org kiitti jumalaa siitä, että päärakennus paloi eikä navetta. Hän tunsi yhtäkkiä juosseensa liian kiivaasti, henki ei ollut kulkea rinnassa.
Ammunta navetassa kävi yhä kumeammaksi. Se oli hirveä, mölisevä kuoro, epätoivolle ja tuskalle viritetty.
Org tunsi taas aivoissaan kuin kipinän polttoa. Mutta hän meni kuitenkin ensin päärakennukselle katsomaan, olisiko apua tarpeen.
Hän näki heti, että sitä oli mahdoton pelastaa, se paloi joka neljästä nurkastaan.
Ihmisiä oli piha ja puutarha täynnä.
"Onhan puutarhan lammikossa vettä", hän sanoi ensimäiselle, jonka kiinni sai.
Mutta se katsoi häneen kuin hourioissa oleva, hymyillen kummallista hymyä, eikä vastannut mitään.
Sivurakennuksesta, missä tulta vielä oli vähän, kannettiin huonekaluja pihalle.
Org laahautui sinne nähdäkseen, voisiko auttaa.
Pihalla oli jo ennestään suuri röykkiö huonekaluja, — kullatuita sohvia ja tuoleja silkkipäällyksineen, mattoja, ritarien ja avokaulaisten aatelisneitosten muotokuvia.
Yhtäkkiä Org näki ihmeekseen, kuinka joku palavalla soihdulla alkoi röykkiötä sytyttää.
Tällöin Orgin aivoissa pieni, polttava kipinä syttyi selväksi tuleksi. Hän, joka koskaan ei ollut paljoa ajatellut, alkoi yhtäkkiä ajatella, niinkuin olisi äkillinen valo hänen aivoissaan valjennut.
Yhtäkkiä hän ymmärsi, että kaikki nämä ihmiset eivät olleetkaan saapuneet sammuttamaan, kuten hän ensin oli luullut, vaan sytyttämään.
He olivat omin käsin sytyttäneet moision, niinkuin heidän esi-isänsä sen kerran omin käsin olivat rakentaneet.
Eivätkä he ainoastaan moisiota polttaneet, vaan jotain muuta, jotain hirveän raskasta, jotain hyvin, hyvin vanhaa…
Ja heistä tuntui, kuin olisi se muodottoman raskas ja kauhea nyt savuna ilmaan hajonnut, — niinkuin ei sitä olisi enää ollutkaan olemassa…
He katselivat savua ja luulivat sen nyt haihtuvan savun mukana…
Orgia itketti yhtäkkiä kaikki nämä ihmiset ja heidän kurjuutensa.
Mutta yhtäkkiä hän heräsi ajattelemaan sitä, miksi tänne oli tullut.
"Miksi lehmät niin ammuvat?" hän kysyi.
"Ne ovat kaksi päivää lypsämättä", vastasi hänelle joku, joka vieritti suurta viinitynnyriä.
Org ymmärsi senkin, hän ymmärsi tänään kaikki. Ne, jotka olivat vierittämässä seitsemänsatavuotista painoa yltään, — ne eivät ehtineet ajatella, että kaksisataa lehmää oli lypsämättä.
Hän alkoi kiireesti juosta navettaa kohden. Kukaan ei pidättänyt häntä, jokaisella oli oma puuhansa.
Hän pääsi sivuovesta sisään.
Korvia särkevä mölinä täytti navetan, — se oli alituista ammuntaa, herkeämätöntä, turhaa avunhuutoa.
Muutamat vahvimmat lehmät olivat riuhtoutuneet kytkyeistä irti ja temmelsivät ympäri navettaa, puskien toisensa verille.
Mutta useimmat makasivat kuin kuumeessa, silmät kiiltävinä, läähättäen, alituisesti ammuen…
Kaikki ammuivat, — toiset hiljaa, valittavasti ynisten, ikäänkuin jo huomaten kaikki turhaksi; toiset kurkun täydeltä, vahvalihaksisen kaulan kurkoittuessa…
Heinät hinkaloissa olivat loppuun kolutut, muutamat jyrsivät hinkalojen puuseinämiä nälissään.
Hiljainen, tasainen yninä oli tehdä Orgin hulluksi. Näillä kohtaloonsa alistuneilla oli kuumeesta suurentuneet silmät, suuret, liikkumattomat kuin lasista.
Hän lähestyi yhtä, — se käänsi kärsivästi päätään, — silmät rävähtivät väsyneesti, — yhtäkkiä se sai kuin raivokohtauksen ja puski pitkät sarvensa hinkaloon, jotta rusahti.
Org koetteli sen utaria, ne olivat kivenkovat, kuumat, turvoksissa.
Hän alkoi lypsää lehmää, suoraan maahan, oljille.
Mutta samalla hänelle selvisi tehtävänsä mahdottomuus: eihän hän voinut kahtasataa lehmää yksinään lypsää…
Hänen päänsä oli kuin tulessa ja hiljainen yninä ikäänkuin tunkeutui sinne, soi hänen korvissaan ja aivoissaan.
Koko navetta oli kuin muuttunut alimmaksi helvetiksi, jossa alituinen voihkina vallitsi.
Org tunsi sekaisin menevänsä, jos kauemmin navetassa viipyisi.
Hän juoksenteli jo nytkin edestakaisin pitkin navettasiltaa, hirveästi kiroillen.
Eiväthän lehmät olleet mitään pahaa tehneet, minkä ne sille mahtoivat, että kivisessä kirkossa asuivat.
Hänestä tuntui, kuin kohdistuisi kaikkien kuumeen ja nälän kanssa kamppailevien elukoitten valitus häneen, — niinkuin kaikki mölisevät, ammuvat kurkut olisivat häntä kohden suunnatut…
Muuan lehmä kaatui ihan hänen silmäinsä edessä kyljelleen, kovissa tuskissa, kuin suonenvedossa, vaahtoa pursui kidasta…
Org ei jaksanut enää kestää, hän pakeni, — ikäänkuin koko karja olisi ollut kintereillä vihaisena, puskevana laumana.
Ulkona oli valoisaa kuin päivällä. Puiston aarniokuuset paloivat latvoistaan korkeina ilotulituspatsaina.
Org pidätti jokaisen, joka tielle sattui.
"Lehmät, — lehmät!" hän hoki.
Hänen kielensä ei enää taipunut muuta sanomaan, siinä sanassa oli koko hänen epätoivonsa.
Mutta hän kohtasi vain houreisia, kiihkoisia katseita, jotka tuijottivat häneen käsittämättä, mitä hän sanoi, — tulen sokaisemia silmiä, joissa itsessä paloi outo, villi tuli.
"Lehmät!" hän sopersi.
Hän ei tiennyt, olivatko kaikki nämä ihmiset juovuksissa, ja jos olivat, viinastako vaiko jostain muusta.
Heissä oli jotain viinan päihtymystä väkevämpää.
Sen hän vain käsitti, ettei kukaan aikonutkaan auttaa häntä.
Mutta yhtäkkiä hän näki, kuinka joku kiipesi navetan nurkkausta myöten katolle, päre hampaissa.
Hänen aivonsa ikäänkuin paloivat liian nopeasta ponnistuksesta poroksi, jäljelle jäi vain hillitön, sokea vimma…
He aikoivat polttaa navetan…
Vaikka olisi nähnyt oman mökkinsä palavan, ei se olisi häneen niin koskenut… Kirkonkin olisivat voineet polttaa poroksi hänen silmäinsä edessä…
Nyt niitä juoksi yhä useampia navettaa kohti, — heidän varjonsa kasvoivat pitkiksi lumella.
Org tunsi kummallista tyhjyyttä päässään, ikäänkuin siitä olisi sisällys valunut pois.
Hän juoksi takaisin navettaan, enää tietämättä, mitä teki, hän mylvi, ammui kilpaa lehmien kanssa, keskellä sekasortoa…
Hän alkoi päästää niitä kytkyeistä irti, toisia toistensa jäljestä, lehmät kasaantuivat yhteen rykelmään, syöksyivät epätoivon vimmalla toistensa päälle, ammottavia haavoja puskien, tallaten jalkoihinsa heikommat…
Mutta ei yksikään ymmärtänyt törmätä avonaista sivuovea kohti.
Org mylvi kurkkunsa täydeltä, irroitellen vitjoja ja kytkyeitä.
Katolta kuului päreitten räiskyntää, se oli syttynyt tuleen.
Kuumeesta puolihullut elukat kasaantuivat monipäiseksi, monisarviseksi hirviöksi.
Kitkerä, tukehduttava savu alkoi pilvenä tunkeutua navettaan.
Org ei ajatellut enää itseään, tuskin muistikaan, kuka oli, — hän kuului mielestään tähän samaan karjaan.
Hän komenteli ja käski sitä, hän oli sen johtaja, mutta nyt hän ikäänkuin puhui sen omaa kieltä, jota se ymmärsi.
Yksi ainoa järkevä ajatus leimahti vielä hänen sammuvissa aivoissaan:
"Miksi he eivät tahdo pelastaa karjaa, — sellaista kallista karjaa, — miksi eivät avaa pääovia ja kanna ulos elukoita?"
Ja sitten vastaukseksi siihen, viimeisenä, mitä hän ylipäänsä enää selvästi ajatteli:
"Lehmistähän se kaikki alkunsa sai, ne kun asuivat paremmin kuin muonamiehet, — nyt kostettiin lehmille."
Tuli kuumotti jo läpi katon, — palavia kekäleitä alkoi tippua.
Se kiihdytti elukat äärimmilleen…
Mutta Orgia ei enää helvetillinen mylvinä häirinnyt. Hän otti itse siihen osaa, juoksennellen ympäri navettaa, joka hetki vaarassa saada kuolettavan iskun tai potkun.
Yhtäkkiä hän kompastui johonkin ja kaatui…
Hän kompuroi ylös, — hänen edessään makasi kuollut lehmä, — äsken poikinut.
Vasikka, aivan tahmainen vielä, horjui heikoilla jaloillaan ja kurottautui etsimään emänsä utaria.
Silloin Orgissa heräsi jotain, mikä ei ollut enää ajatusta, vaan eräänlaista vaistoa, hän otti vasikan syliinsä ja alkoi kantaa sitä ikkunaa kohden…
Yhtäkkiä oli kaikki muu hänelle yhdentekevää, — hänen korvansa lakkasivat kuulemasta, hän luuli kaiken hiljenneen ympärillä.
Ainoastaan vasikan tahmaisen ruumiin hän tunsi sylissään.
Hän kantoi sitä kuin lasta.
Kuumuus navetassa kävi tukahduttavaksi.
Hän saapui ikkunan luo, joka ei ollut kovin korkealla. Hän yritti sitä avata, mutta ei löytänyt hakaa, silloin hän iski ikkunan säpäleiksi.
Hän nosti vasikkaa ikkunaa kohden, sen pehmeä turpa hipaisi hänen kättään, — nyt hän sai sen ikkunan tasalle…
Mutta samalla putosi katosta jotain raskasta, palavaa suoraan hänen päälleen.
Hän typertyi navetan sementtilattialle, ynisevän vasikan päälle.
II
SAARENMAALAINEN INTERMEZZO.
USKONTUNNUSTUS.
Olen nähnyt sen monesti ennenkin, sataman merkkitornin, avonaiset, ruosteenruskeat kiertoportaat, joitten yläpäässä paloi valkea lyhty, ja aina ajatellut käärmettä, jonka tulisen silmän tuikkiva merkkituli muodosti. Ruosteenruskeatko vaiko viheriähköt, — samantekevä, "levy säilytetään" ei pidä paikkaansa silmämme pikavalokuviin nähden.
Niin, olen nähnyt sen, olen nähnyt niin paljon muuta ympärilläni, esineitä ja ihmisiä, olen tuntenut ne ulkopuolellani oleviksi, olen alati aistinut ne kuten minulle kuulumattomina, olen yrittänyt niitä kuvaamaankin, havainnollistuttamaan ulkonaisia aistimuksiani minulle oikeastaan vieraasta mailmasta, jonka ulkokuoren ainoastaan näin ja tunsin, mikäli aistimeni riittivät sen vaikutteita välittämään.
Olenko itse muuttunut, onko mailma ympärilläni muuttunut? Miksi nyt ikäänkuin haihtuvat, katoavat käsistäni ulkonaiset muodot, värit ja viivat, ja jää jäljelle ainoastaan vertauskuva, joka syntyy oman sieluni koskettaessa määrättyä esinettä? Silmäni näkevät, korvani kuulevat, tunto-, haju-, makuaistini toimivat kuten ennenkin, mutta jokin uusi ja tuntematon voima minussa itsessäni kokoo nämä erinlaiset heijastussäteet suureksi sisäiseksi polttokuvioksi, joka syöpyy olemukseeni. Kaikki aistimeni voisivat lamautua, silmäni sammua, korvani kuuroutua, tuntoni turtua, ja minä aistisin kuitenkin mailman, todellisemmin kuin ennen.
Eivät enää ympäröi minua minulle vieraat, kylmät esineet, olen kuin hajautunut alkuosiksi, jotka ovat tunkeutuneet minulle ennen outoihin ja tuntemattomiin olioihin… Mailma on minulle tuttu, ikäänkuin olisin seurannut joka puun kehitystä, siitä asti kuin se siemenenä mullan sylissä iti. Tunnen oman elämykseni kaikkialla.
Eikö tuijota se minua vastaan tänäkin tummana iltana ruskean kiertokäärmeen salaperäisesti tuikkivasta silmästä, — aivojen vuosi, järjen ylivaltiuden aika! Enkö ole ylentänyt minäkin tänä vuonna jumalakseni järjen vaskikäärmettä, palvonut vilkkutulta, jota inhimilliseksi järjeksi nimitetään? Merentakaisen sataman merkkitorni, aivokäärme, kirkas ja kimmeltävä yli matalan vesijättömaan! Tervehdin sinua!
MEILLÄ ON KUOLLUT MUKANA.
Laiva lähestyy satamaa, meillä on kuollut mukana.
Muuan maankiertäjä sõrvelainen työmies, yksi monista, jotka keväisin Saarenmaalta lähtevät työnhakuun mantereelle, edustava Saarenmaan ainoata varsinaista vientitavaraa, inhimillistä työvoimaa. Riian satamassa hän hinautti itsensä henkitoreissaan kahden armeliaan toverinsa nojassa kapteenin tietämättä laivalle, haluamatta kuolla köyhien sairaalaan vieraassa kaupungissa. Se oli hänen viimeinen ponnistuksensa. Keulaan, pakkalaatikoitten ja tynnyrien väliin, purjevaatekasalle hän oli kätkeytynyt, kunnes kuolonkorina antoi hänet ilmi. Hän oli koko loppumatkan useamman tunnin ajan matkustajain ja laivaväen uteliaisuuden ja päivittelyjen esineenä, antaen tilaisuutta helppohintaiseen armeliaisuuteen, johon ihmiset aina ovat alttiita, — itse jo tuiki tunnotonna, sananpuhumattomana, viimeisten suonenvetoisten puistatusten hirveällä säännöllisyydellä toistuessa. Hänen kuolinkamppailunsa oli pitkällinen. Hän kuoli vasta, kun hänen kotisaarensa sinertävänä pitkänä juovana sukelsi luoteisen vesistä.
Mutta hän pääsi tahtonsa perille. Häntä ei haudattaisi minnekkään suuren satamakaupungin köyhäin kirkkomaahan, josta hänet kuin mistäkin vuokra-asunnosta muutaman vuoden päästä poispotkittaisi, vaan sinne hän pääsisi, Jämajan kalastajakalmistoon, suuren Ruotsin meren rannalle, valkoiseen hyvään rantahietaan. Seisoisi mustan, kauas vesille katsovan ristin juurella siellä juhannuspäivänä pappi, ja hänellekin sanan puhuisi, kaikkia kuolleita muistaisi, mereen jääneitä ja maassa maatuvia, kaikkia siunaisi, pieniä lahonneita puuristejä kalastajain ja merenkävijäin haudoilla. Mereltä tulisi myötätuulessa paisuvin purjein venekunta toisensa jäljestä, ja kalmiston kummuilla kyykkisi sõrvelaisnaisia ja lapsia raitaiset hameet yllä, jokunen vanhus tai puolikasvuinen poika joukossa, aikamiesten ollessa merillä. Siellä hän valkeassa rantahiekassa lepäilisi, eipä muukalaisena, vaan kotoisena, omana kylänmiehenä ja odottelisi toisiakin tulevaksi aikansa ratoksi.
Sininen juova luoteisen vesissä on nyt hajonnut hietasärkiksi ja merentakaisiksi metsiksi.
Vainaja on peitetty tahraisella purjevaatteella. Kapteeni kulkee kallella kypärin ja sättien pitkin kantta, ja matkustajat vihoittelevat viivytystä, joka heitä satamassa viranomaisten tulon ja pöytäkirjan laadinnan takia odottaa.
Me lähestymme satamaa, meillä on kuollut mukana.
Kuinka olisi, viranomaisten saavuttua ja kynäin rapistessa pöytäkirjan lehdillä, astua esiin ja sanoa:
"Arvoisa herra oikeudenpalvelija! Täällä on vielä toinenkin vainaja…"
On vainajia, joitten kuolinsyistä ei koskaan tehdä pöytäkirjaa. He kuolevat, koska heidän täytyy kuolla.
Mutta minäkin haluaisin haudata kuolleeni yksinäiselle hietasärkälle, jossa ajohiekka kasvaa kinoksiksi, tuuli kuljettaa pieniä vaahtokimpaleita kuin irtolunta, ja rantaneilikka tuoksuu näkymätönnä kuin salaisuus.
KULTALAIVA.
Kuka ei liene kuullut kultalaivasta kerrottavan? Yli sata vuotta sitten purjehti suunnattomalla rahasummalla lastattu laiva Saarenmaan läntisen rannikon ohitse, joka on täynnä merenalaisia riuttoja ja vaarallisia matalikkoja. Se teki haaksirikon, vajosi pohjaan laivaväkineen ja aarteineen. Siitä pitäin on sitä etsitty, naarattu, sukellettu, joukolla ja yksitellen, viranomaisten käskystä ja kalastajain alotteesta, kaikki turhaan… Isoisät kertovat isäinsä tarkalleen määränneen laivan uppoamispaikan, näytetään taloja, joitten nurkkauksesta pitää kuvitella vinon viivan merelle vedetyksi; missä viivat yhtyvät, siellä on muka laiva. Kuinka moni kampela- ja silakkaverkkojen kokija on tyyninä iltoina tähystänyt syvyyteen aarretta hakien, toivoen valkeain latuskain kampelalehtien ja silakkahopean sijaan onnen kaupalla nostavansa verkon täyden kultarahoja… Kultalaiva kummittelee sekä merenpohjassa että aivoissa…
Istuin laivan kannella, jota paraikaa hinattiin satamaan. Satujen saari otti meidät vastaan sumulla ja tihkusateella. Mutta sumu oli lämmin, ja sade availi kastanjain ja sireenien silmuja.
Yhtäkkiä kuulin jonkun sanovan lähelläni:
"Kultalaiva on löydetty!"
Ja kun heristin kuuloani, kuulin toisen siihen vastaavan:
"Kuulin jo, — sitä yritetään nostaa."
Ajaessani halki vesijättömaiden, myöhemmin katajaketojen, vesiperäisten soitten, yli saarenmaalaisten jokien joka kesä kuivuvien uomien, ajattelin kultalaivaa.
Kultalaiva, — meidän sisimmän, meidän tiedottomimman romantismimme ilmaus! Me tarvitsemme sitä vertauskuvana, ikuisena vastalauseena, se nousee meille kangastuksena samasta ijäti selittämättömästä sielumme mysteriosta, josta kohoavat ijäisyyden kaipaus ja usko yliluonnollisiin. Köyhät kalastajat sõrvelaisissa savupirteissään, joitten elämä on yksitoikkoista ja karua kuin karjanummi, he tarvitsevat sitä vastalauseeksi arkipäivänsä autiudelle, heidän täytyy uskoa, että se jossain on olemassa, ihmeellinen, satumainen, mahdoton… ei haudantakainen, kuten kirkossa kuulutetut autuudet, vaan käsinkoskettava, maanpäällinen, aistittava ja kuitenkin yliluonnollinen, — seitsemän miljoonaa ruplaa sulassa, keltaisessa kullassa, jokaisen heidän saavutettavanaan. He syntyvät ja kuolevat, ja heidän poikansa syntyvät ja kuolevat, he käyvät karheiksi ja ahavoittuneiksi merellä, ja heidän vaimonsa äestävät kotosalla pieniä soraisia pellontilkkuja ja kulkevat puuauran takana, kuihtuen varhain ja rumentuen raskaasta ruumillisesta työstä, ja vihdoin he kuolevat, tuijottaen karstaiseen lakeen, joka on nähnyt heidän syntyvän. Mutta sillä välin he soutelevat ulapan vihreitä vesiä, Ruotsin meren, jota pitkin heidän etäiset esi-isänsä, rohkeammat ja voimakkaammat heitä, purjehtivat vieraita kaupunkeja polttamaan, ja sama seikkailuhalu panee heidät laskemaan koukkuhakojaan ja luotirihmojaan kultalaivan löytääkseen… He näkevät sen meren syvyydestä kuultavan kultaisin mastoin, kullalla silatuin sivuin…
Yö oli lämmin ja hienosti utuinen, ja katajapehkot olivat hämärässä kuin yhtä monta pehmeätä päänalusta, jotka uneksijaansa odottivat.
YLITSE MUURIN.
Harmaakivimuurien yli, kyllin korkeitten, suojellakseen ohikulkijan silmältä puutarhat, kyllin matalain puitten kumartua ylitse, varisee autioille, öisille kaduille kukkavihma. Katu on täynnä kuolevain kukkain tuoksua. Niinkuin pienet, karanneet sanansaattajat lentelevät tuulentuomat terälehdet ympärillä, lukemattomat, lemuavat viestit muurintakaisista puutarhoista. Oi näitten näkymättömäin kätten tuskin tuntuvia hyväilyjä, sanoja, jotka suhisevat ympärillä, kevyinä ja hapraina kuin tuoksu, — salainen rakkauden tunnustus, yhä uudelleen, yhä uudelleen yölle kuulumattomasti kuiskattu! Tuoksuvia sanoja, jotka ohikulkijaa odottavat keskiöiseltä, merentakaiselta kadulta!
Aamuun on vielä aikaa, ja kaupungin paimen ei vielä ole sitonut virsunrihmojaan ajaakseen kaupungin lukuisan lehmikarjan saraheinää kasvavalle vesijättömaalle. Raatihuoneen tornista ei vielä viito viiri, joka ilmoittaisi varhaisen laivan tulon etäiseen satamaan, eivätkä ratise vielä sõrvelaiset rattaat kampelakuormineen toria kohti, kirjavapukuisten, piippolakkisten vaimojen torkkuessa sukankudin kädessä kalasaavien takana. Yövartijain tuntihuuto kadun kulmassa on vaiennut vuosikymmeniä takaperin.
Minkälainen pieni yksilö parka on tämä nukkuva kaupunki, tuomittu elämään loisena toisista, elinvoimaisemmista elimistöistä, vailla itsenäistä verenkiertoa, loitolla suurista kulkuväylistä, hiljainen, merenpakoinen kaupunki, jossa menneisyys puhuu äänekkäämmin kuin nykyisyys! Pienet valkoiset talot nukkuvat punaiset tiilikattonsa silmille vedettyinä ja vihreät ikkunaluukut suljettuina. Merentakainen uni on rauhallinen ja sikeä, vaikka ovet ja veräjät ovatkin ilman salpaa ja lukkoa.
Heräjä, kunnon kuresaarelainen porvari, katso, kukkatuoksu virtaa kenenkään kysymättä puutarhastasi kadulle! Omenat ja kirsikat jäävät sinulle, mutta tuoksu, vangitsematon, menee kaiken ilman tietä, sekaantuen yön ihanaan ja seesteiseen kuulakkuuteen. Oi näitä vartioimatta jääneitä salaisuuksia, jotka yön tullen muurin yli tulvehtivat, tervehdyksiä tähdettömän alkukesän yön ja kukkivain puutarhain välillä, vähäisten kukkakeijukaisten karkeloa epätasaisella ja huonosti kivitetyllä kadulla, valkeaa kukkasuitsutusta kesän alttarille…
Katu on tyhjä, ja yön kuuleva korva kokoo eksyneet, lentelevät sanat.
VAELTAVA KYNTTILÄ.
Helteistä päivää oli seurannut helteinen yö yli merentakaisen kaupungin. Puutarhojen muurit ja talojen valkeat seinät säteilivät päivällä keräämäänsä paahdetta kadulle, ne jäähtyivät hitaasti, yöilman imiessä kuumuuden itseensä. Yö oli vain kuin pitennetty päivä. Rannalla, veden rajassa, löyhkäsi liejulle ja jodille. Rantalevien ja kaislojen välille seisahtunut vesi mätäni hiljalleen, ja sen väriasteikko vaihteli viheriästä sinipunervaan. Pienet laineet kuljettivat kuun heijastuskuviota uimakojun luota yhä lähemmäksi rantaa, ja taivas laakean vesijättömaan yläpuolella sammui.
Eivät ole unta varten tällaiset yöt! Mitä varten lienevätkään? Eivät myöskään rakkautta varten. Mätäkuun yöt, helteiset, raukeat, keltaisen kuutamon valaisemat, — maa sateenjanosta nääntyneenä, kuivuuden kuumeessa, ruoho kuloksi kuivettuneena, pensaitten lehdet tahmeassa, valkeassa pölyssä, jota ei virkistävä sade viruta. Meri laiskana, tyynenä, vetäytyen yhä edemmäksi rannasta, liejua ja mutaa paljastaen, kooten kirkkautensa jonnekin autereisen taivaan rannan taakse.
Suuret, ilkeät paarmat ampuvat läpi liikkumattoman ilman. Kaikki näivettyy, vesi mätänee, meri kuivuu, taivas on reunoistaan tiukasti maassa kiinni kuin kärpässatimen kupu, ja maasta lähtevä henkäys on täynnä edellisen päivän kuumia höyryjä, myrkyllisiä, kuten kerran keuhkoissa jo kiertänyt ilma.
Kaksikerroksinen rakennus, jonka yläkertaa valkoiset kalkkikivipatsaat kannattavat, on pimeä, mutta ikkunat ovat selkoselällään. Yhtäkkiä syttyy tuli kulmahuoneessa, ja joku liikkuu kynttilä kädessä läpi koko huonerivin. Vaeltava kynttilä! Ikkuna syttyy, toinen sammuu. Ei ehdi nähdä mitään, vain varjoja vilahtaa, suuria, muodottomia, jotka kynttilän liekki herättää eloon seinillä. Ehkä kuolee joku paraikaa, henkisesti tai ruumiillisesti, ja kamferin ja myskin tuoksu virtaa kadulle… Kynttilän liekki liehuu, vaikka tuulta ei ole nimeksikään. Ja taas ammottaa koko ikkunarivi tyhjyyttä ja pimeyttä.
Yö on helteinen ja raskas, ja ajattelu vaivaloista, huohottavaa kuin hengitys. Emme koskaan saa tietää kaikkea, emme koskaan kaikkea edes itsestämme… Kynttilä vaeltaa, ikkuna syttyy, toinen sammuu, ja varjot kiipeevät seinillä… Eivät ikinä ole sielumme ikkunat yhtaikaa valaistut. Aavistus herää, mutta ennenkuin siitä on syntynyt ajatus, ei sitä ole enää olemassa, se on jo liuennut takaisin ikuiseen olemattomuuteen, sielun salattuun alkuaineeseen.
Sielumme ikkunat ovat pimeät: sisällä kuollaan.
IHMINEN.
Loiva hietasärkkä oli illan hämärässä harmaa, yksivärinen, ja tähän harmauteen sulivat hiedalle kuivumaan levitetyt verkot, korkeat merileväkasat ja avokitaisten mertojen takana meren kiilloton, tuhkankarvainen pinta.
Jotain tummaa, liikkumatonta, kuin ajopuun kaltaista, kyyhötteli aivan vesirajassa, — nuoren harmaahylkeen, hallin, pää ja eturuumis, jotka se oli kosteille, pyöreille kiville kohottanut. Lähellä harmaita kalastajavenheitä, yöteloille asetettuja, se siinä levollisesti loikoili, pelkäämättä, hievahtamatta, harmaana osana maiseman öisestä harmaudesta, vähäisten virilaineitten huuhtomana, jotka sillä kuin elottomalla esineellä leikittelivät, ennen lopullista maatamenoaan. Aavistamatta rannan asutusta, se kelletteli rannan haileassa vedessä, pitkämatkaisena, eksyneenä tuntemattomalle, ystävälliselle rannalle, jonka harmaus oli unettavaa ja rauhoittavaa.
Yhtäkkiä tuli mäntyjen ja tammien pimennosta tumma haahmo, seisahtui, lakealle hiedalle ehdittyään paneutui pitkälleen, hitaasti ja kuulumattomasti mahallaan ryömien. Minkäänlaista varjoa ei syntynyt, kuun ensi neljännes oli vain kuin valkea sakara, käyrä hopearihma, ja alkukesän lyhyt yö kylmä ja vaalahko. Ajohiekka rapisi tuskin kuuluvasti, alempana, missä se oli hyrskystä ja vaahdosta kostea, se ei edes rapissutkaan. Musta haahmo ryömi hitaasti eteenpäin, kahden suuren merran välitse kalastajaveneitten suojaan ja pysähtyi muutaman kumolleen vajonneen ruuhen taakse.
Koko maisema oli taas eloton. Halli oli yhä hievahtamatta, kivenheiton päässä, etukäpälät ja sileä, ympyriäinen pää hietikolla.
Yhtäkkiä kuului pamahdus, halli käännähti nuolennopeasti ja sukelsi…
Meren pinta oli tyhjä.
Muutama henkeäpidätetty tuokio… Sen täytyy tulla esiin, — elävänä tai kuolleena… Mitään ei näy.
Mutta yhtäkkiä etäällä, verkkoseipäitten tumman rivin ulkopuolella kelluu pinnalla jotain ympyriäistä. Halli ui poispäin, vaivalloisesti, haavoittuneena. Se on pelastunut.
Vihasin ihmistä. Ihmistä, joka tuliluikullaan rikkoo luonnon öisen levon ja vieraanvaraisen rannan ystävällisen vastaanoton, — jonka ensimäinen vaisto on murhavaisto. Hiekka oli armeliaampi, vieraanvaraisempi kosteassa pehmeydessään, millä se kaukomatkaiselle vieraalle leposijan tarjosi, katajat ja männyt ajohiekkaan tunkeutuneine juurineen olivat valmiit varjelemaan, suviyö lähestyi ystävänä ja unta-antavana, meri oli leppoisan hailea, ja mainingit hyväileviä, — ainoastaan ihminen ilmestyi vihollisena, verta janoovana.
Vihasin ihmistä.
NÄKY.
Säikytettyinä katajaiselta laitumeltaan, missä vähäisen, savipohjaisen hetteen ääressä piehtaroivat, lyhyttä kuloheinää lammasten kera jytystäen, — vauhkoina kumeasta jyrinästä, joka maantieltä läheni paksun pölypilven peitossa, syöksyivät saarenmaalaiset hevoset, hiirakko ja kaksi ruosteenkarvaista laukkia yli matalan kiviaidan maantielle, painautuen kiivaaseen ja sokeaan juoksuun. Näin niitten kirmaisevan ohi, matalakasvuisina, sitkeälihaksisina, kuten rodun tunnus kuuluu, silmät kekäleinä, sydän sävähtäen hurjasta, hullusta kauhusta, vaahtoavat sieraimet särpien tomua, joka valkeana kohoo tulikuivasta maasta. Heti heidän kintereillään automobiili, uuden uutukainen, sätkyttävine koneineen ja torven törähdyksineen, uuden ja vielä tiheämmän pölypilven peitossa.
Kilpajuoksu, vinha ja intohimoinen, pitkin Sõrven tasaista, kivikovaa maantietä! Hevoset ovat jo suunniltaan, pyöräpäisiä, heidän viisaat eläinaivonsa ovat lakanneet ajattelemasta, he syöksyvät nyt eteenpäin sokeasta, sisäisestä pakosta, tietämättä enää miksi ja mihin, pakahtumaisillaan, valmiina henkijättöinä tien oheen ojentumaan, tuntematta enää tietä. Tomu laskeutuu kilpajuoksijain takana kuin jauhoitus nummen rokoko-katajiin tien molemmin puolin, nummi ja hete seuraavat välittömästi toisiaan kuten aallon harja ja pohja, tuulimyllyt Salmen kylän kohdalla ojentavat käsivartensa pidättääkseen. Ja kuten usein rannikolla, alkaa aivan selkeälle taivaalle lännestä äkkiä kiehua pilvihuuruja, ikäänkuin jostain pahansuovasta ja näkymättömästä noidanpadasta, kiireesti kattaen äsken kuulakkaan taivaan, juosten kilpaa pitkin taivaan kantta uhkaavina, mustina kuvajaisina.
Ja näitten vihamielisten, vinhojen pilvijättiläisten päällä minä näin näkymättömän Uudenajan Hengen, juuri kun hän seitsensiimaisella sähköruoskallaan aikoi ruhtoa vanhan, esi-isäin pyhittämän puuauran tien ohessa.
Minä peitin kasvoni saarenmaalaiseen raitahuiviin, kuten muinaiseen virolaiseen itkuliinaan, ja murehdin mennyttä Saarenmaata.
TUISKUHIEKKA.
Itse hedelmättömyys heilimöi… Päivä paahtaa hiekkasärkkien autiutta, ja tomuna hienoksi keventynyt hiekka kohoo tuulen mukana ilmaan… Hiekkasärkkien kukkapöly, jonka on määrä hedelmöittää hävityksellä ja tyhjyydellä saari, tuiskuhiekka, rantakalastajan kauhu! Saraheinän juuret eivät pysty sitä kiinnipitelemään, mutta rannalla kytkevät sen tuulen nujertamat petäjät, kasvaen leveyttä pituuden sijaan, lannistaen levottoman hiekan, keräämällä sen kuin kummuksi alleen sadoin sitkein juurin. Kalastajapirtin seinää millä sen hävityshaluinen vapaus sensijaan temmeltää mielin määrin, tupruttaen perunamaat ja laihat laitumet umpeen valkoista, auringonkimalteista jauhoa, jossa ei kortta kasva. Kujiin päästyään se kiihtyy kiipeämään pitkin aitovieriä, loivina, tuulen lakaisemina laineina, joitten hyökyharjaan aidanseipäät uppoavat. Saaren sisä-osiin saakka se kylvää virstamääriä hedelmätöntä kukkapölyään, ja niin syntyvät hiekkalakeudet, joilla hevonen kahlaa raskaasti ja vaivaloisesti, joka askeleella pehmeään ja petolliseen hiekkaan vajoten.
Tuiskuhiekka, mustalainen kaikkien vakavien ja viljavien maalajien, sitkeän saven ja kuohkean mullan joukossa, vapaudelle, ilmalle ja auringolle vannoutunut kulkuri, jonninjoutava tyhjäntoimittaja, kykenemätön tuottamaan muuta kuin värittömän, väkevätuoksuisen rantaneilikan, joka ei kelpaa kenenkään karjanrehuksi! Kaikkien eikä kenenkään, vaihtava omistajaa kenenkään kysymättä, lukuunottamaton kaikissa ostosopimuksissa ja kauppakirjoissa, kaikkiin karttoihin merkitty otsakkeella "kelpaamatonta maata".
Minä olen kai ainoa, joka armastan sinua, ajohiekka!
Minunkin ajohiekkaolemukseni odottaa turhaan, että tuhannet rakastavat ja hedelmälliset ajatukset sen kytkisivät maankamaraan, olkoon se oma tai vieras, minäkin olen kyllästynyt kaikenmailmankansalaisuuteen, minustakin olisi autuaallisempaa muuttua rehelliseksi mullaksi, ja olla vaikkapa vain niukkasatoinen pelto kalastajapirtin pientarilla, joka kasvattaa laihon leiväksi monille.
Mutta niinkuin saarenmaalainen tuiskuhiekka, niin lentää minunkin levottomuuteni, ilman isänmaata, tuottaen vain rantaneilikan, jota ei kukaan näe, koska se ei kelpaa pureskeltavaksi. Ja niinkuin ajohiekka rauhattomalla retkellään värisee auringossa, niin värisee joskus minunkin maantieteellisesti sitomaton sieluni kaikkeuden kauneudesta, vaikka sen ei koskaan enää ole sallittu tajuta, kuinka autuaallista on rakastaa yhtä maanrahtua yli kaikkien muitten ja yli kaiken ymmärryksen!
LÄHTEVIEN LAIVOJEN KAUPUNKI.
Hän oli puolihupakko, ikänsä kaiken saarellaan asustanut, ei edes Riiassa käynyt; oli yksi porvarisklubin kantajäseniä, jossa joi ja pelasi joka ilta faaraota, kotona omassa punakattoisessa talossaan elostellen huuhkajainsa ja papukaijainsa seurassa, joita koko talo oli täynnä. Kuten meri oli vetänyt varmat rajat hänen liikuntatarpeelleen, niin oli hänen ajatuksellaan yhtä varmat rajat, joitten yli hän ei päässyt. Hänen aivonsa olivat sekavat ja haaveelliset, kuten viljelemättä jäänyt kolkka, jonka varjoisassa sekasorrossa nokkoset ja takiaiset viihtyvät, vailla selvän ajatuksen suoraviivaisia vakoja.
Hänen suurin intohimonsa, paitsi faaraopeliä, oli käydä satamassa lähteviä laivoja saattamassa. Hän ei koskaan, kuten muut, mennyt tuleville vastaan, hän vain saatteli lähtövuoroisia. Tätä hän nimitti "hyvästijätöksi". Hän tahtoi totutella heittämään hyvästi, se oli hänestä tärkeintä. Se oli hänen elämänfilosofiansa yksinkertainen ydin.
Hän kompuroi jäykillä jaloillaan kolme kertaa viikossa neljä virstaa aamuhämärissä pitkin entistä merenpohjaa, jonka yli lokit nälkäisinä ja ärtyisinä kirkuen lentelivät, niitten siipien paistaessa pikimustilta varjossa vasten nousevaa aurinkoa, keväisin, jolloin lähtevät olivat enimmäkseen mannermaalle siirtyvää työväkeä, ja lähtö toivorikasta, kyyneletöntä. Hän oli siellä myöhäiskesän kuulakkaina iltoina, jolloin ilma itse jo on täynnä hyvästijättöä, ja saaren yllä aavistuksista ja lähestyvästä talven yksinäisyydestä tiheä alakuloisuus, yksinjäämisen autius. Hän näki keltaisten, suurien vankkurien kuljettavan kuormittain poismatkustavia kylpyvieraita, merentakaisen kaupungin vaikeitten, viheriäluukkuisten talojen yhä tyhjetessä, ja villiviinin lehtien muuttuessa veriruskeiksi, ennenkuin ne käpristyivät kokoon mustiksi käärylöiksi, kuin koteloihinsa palanneet perhoset.
Hän ei saattanut erityisesti ketään, mutta hän seisoi laiturilla, nosteli hattuaan ja liehutti nenäliinaansa. Hän seisoi siellä vielä, kun muut jo olivat aikoja sitten palanneet kaupunkiin takaisin. Silloin hänkin vihdoin lähti paluumatkalle, nähdäkseen tyhjentyvien pikkutalojen ikkunoissa, ruukkukasvien takana, naapuriensa ikävystyneet, kyltyneet kasvot, heidän kurkistellessaan vaikenevalle kadulle.
Hän ei saatellut ainoastaan laivoja, hän saatteli samoin muuttolintuja, hän tiesi, milloin eri lajit tekivät lähtöä, ja hän seisoskeli kuihtuneilla apilaniityillä taivasta kohti kurkoitellen, jossa kurkien kiila lensi ohitse, niin että hän taisi kuulla niitten siipien havinan, kuten kuuli elämän humun, joka ei koskaan enää hänen kohdalleen pysähtynyt.
Hän seisoskeli sänkipellolla, mustain peltovaristen pitäessä kiviaidalla syyskäräjiään, — kuin musta, saarella talvehtiva peltovaris hänkin.
Hän opetteli heittämään hyvästi!
Hänen hämärissä aivoissaan oli siis tietoisuus elämän suuresta ja vaikeasta viisaudesta. Heittää hyvästit hilpeälle seuralle, heittää hyvästit rakastetulle ihmiselle, vapaaehtoisesti, ajoissa, ilman katkeruutta, kiittää kaikesta ja mennä eteenpäin. Heittää hyvästi kuolemaan tuomitulle tunteelle, kiitollisena hyvästä, kiitollisena pahasta, — mikä vaikea ja kalliisti opittava taito, inhimillisen rohkeuden mittapuu! Elämämme on alituista hyvästijättöä, ja se päättyy suureen hyvästijättöön ja laivojen lähtöön.
SAARENMAAN KIITOS.
Minä kiitän kaislarantoja, jotka eivät ole maata eivätkä vettä, ja joitten punaisissa ruovonpäissä siniset vesikorennot kiikkuvat, uuden vesilintujen suvun juurimättäissä hautuessa. Minä kiitän hietarantoja, jotka varjottomaan aukeuteensa vangitsevat auringon paahteen, niin että on alati kahden hehkun, kahden kimalluksen välissä, joista toinen tulee taivaasta, toinen maasta. Minä kiitän autiorantoja, puuttomia, merenpakenemia, joille pesii vain Alakuloisuuden yölintu.
Minä kiitän katajia, jotka savuavat keltaista kukkapölyä kuin tulikivijauhetta ja sähähtävät leiskuviksi tulisoihduiksi, kun ne nummella iltansa iloksi tyvestä sytyttää. Palavat pensaat, joista puhuu Saarenmaan henki, kuten muinoin Jehoova! Minä kiitän niitten suojatteja, tarhakäärmeitä, siilejä ja vähäisiä kuorietanoita, ainoastaan kyytä en kiitä, vaan puristan sen puupihteihin ja panen väkiviinapurnukkaan.
Minä kiitän saarenmaalaisia kesäjokia, joitten en kuuna kullan valkeana ole nähnyt juoksevan, en myötä- enkä vastavirtaa. Oi, niitten iilimatojen mustaa ilkeyttä, jotka asustavat saarenmaalaisten jokien saviuomissa! Mutta olkoon se heille anteeksi annettu!
Minä kiitän saarenmaalaisia tuulimyllyjä, sekä levossa että liikkeessä, joitten vastataistelijaksi silmäni turhaan haeskeli Don Quixotea, vaikka varmasti päättelin hänenkin jossain täällä piileskelevän, romantiikan saarella. Minä pyydän nöyrimmästi anteeksi kaikilta lokeilta, tiiroilta, kaakkureilta ja muilta, joille minua vielä ei ole esitetty, jos häiritsin heitä niinä aurinkoaamuina, jolloin heille ja myyrille yksinkuuluvalla luodolla loikoilin.
Minä kiitän sinua, Saarenmaan sankari, Suur-Töll, — vaikka et antanutkaan häiritä vuosisataista untasi, kuulin kuitenkin jättirintasi huounnan, joka kerta kun korvani maata kohden kallistin. Näenkö minä vielä noususi?
Minä kiitän sata-ihmeistä Saarenmaata, joka minulle, oudolle ja maattomalle, avasi tylyn kauneutensa salaisuudet!
III
PIMEYS
Lievä kuume tekee työtään minussa. Näen sen pienistä kuumepisteistä, jotka karkelevat parantolan leimalla varustetulla paperilla, koskaan kuitenkaan yli määrätyn rajan ponnahtamatta. Muuten ei mikään vastenmielinen tunne sitä elimistössäni ilmaise. En tunne mitään raukaisevaa huumetta, joka lamaisi aivoni tai täyttäisi ne hirveillä houreilla tai antaisi minun aavistaa äkillistä ja välttämätöntä loppua. Päinvastoin, minun on mieluista olla. Tunnen tavallista suurempaa selkeyttä ja yritteliäisyyttä ajatuksissani ja taipumusta mahdollisimman valoisaan katsantotapaan. Kuinka kaukana ovat ne aamut, jolloin alati heräsin väijyvään alakuloisuuteen, joka masensi elintarmoni, ennenkuin nouseva päivä sen ehti jännittää uuteen ponnistukseen! Tietoisuus taudista ei vaivaa minua enää kuten olentooni väkisin tunkeutunut vieras esine, — se on jo osa minusta, se panee maata kerallani ja nousee aamulla kanssani.
Kaikki aistini ovat hereillä ja herkistyneinä, uskon, että ne voisivat valmistaa minulle aivan uusia nautintoja. Voisin nähdä näkymättömiä värivivahduksia ja kuulla seinien läpi. Nopeampi palaminen liuentaa elimistössäni ennen aavistamattomia nautinnonmahdollisuuksia, samoin kuin keittäessä kuumuuden kautta syntyy joukko ennen olemattomia hienoja maku- ja tuoksutuntuja. Jos tätä lievää kuumetilaa jatkuu, niin ehtii se aivan varmaan kehittää minussa kuudennen aistin, joka paraikaa tietoisuuteni pohjalla viettää itiöelämäänsä. Siunattu pikku kuume!
Makaan ja ajattelen veripisaraa, jonka tuonnoin sormestani puristin kahdeksansatakertaisen suurennuslasin alle; ajattelen, että se vielä eli, eli minusta eroitettunakin, ja sen punaiset verisolut kihisivät itsetiedottomassa liikunnossa, kunnes hyytyivät kuolleeksi, kankeaksi rengasketjuksi. Oliko se niinä muutamina sekunteina, mitkä se ulkopuolella minua eli, vielä osa minusta, elinkö sillä hetkellä kahdessa osassa? Ja miksi itsetiedottomassa liikunnossa? Ehkä olen kokoonpantu milliardeista itsetietoisista olennoista, jotka paraikaa elimistössäni olemassaolostaan taistelevat taudin itiöitä vastaan? Puolustavatko ne minua vaiko vain itseään? Onko niillä käsitystä kokonaisuudesta, jota minä nimitän minuudekseni? Vai onko jokainen tuollainen punainen verisolu itsekylläinen ja vain itsestään vastaava olento? Paraikaa on todellinen sota- ja piiritystila minussa, valkeat verisolut ahdistavat keuhkotaudin itiöitä, ja punaiset tanssivat hurjaa sotatanssia pitkin koko suoniverkkoa. Ja minä lepään leveässä, valkoisessa vuoteessa ja tunnen tanssin koko olennossani. Pitkin koko ruumistani karkelevat hätääntyneet, huumaantuneet verisolut, jotka sisääntunkeutunut vihollinen on kiihoittanut liikkeelle. Mutta minä, koko tämän sodan temmellystanner, tunnen sen vain nautintona. Tiedän, että palan ja kulun, ja että polttoaine kerran on oleva lopussa, mutta tunnen suurinta passiivisuutta itsessäni tapahtuvaa liikuntoa kohtaan. Olen aivan tyyni, ikäänkuin elämäntunnon äkillisen kohoamisen olisi aiheuttanut rakkaus, kunnianhimo, tai jokin keinotekoinen huumausaine, eikä hivuttava, minut vähitellen tappamaan tuomittu tauti.
Riemuitsen kirjavista kipinöistä, jotka siunattu pikkukuume iskee muuten niin haluttomista ja laiskoista aivoistani, jotka ovat tylsistyneet yhtä ainoaa ajatusta saivartaessaan. Iloitsen vereni vilkkaasta vauhdista, joka sykyttää sydäntäni, ikäänkuin elämäni kaikkein odotuksellisimpina ja aavistusrikkaimpina aikoina. Iloitsen koko itsepetoksestani, koko piilosillaolosta, jota järkeni kanssa leikin, koko tästä elämän hedelmällisimpien ja uskaliaimpien hetkien valheheijastuksesta.
Ja minusta tuntuu, kuin palaisi valkean talon joka komerossa tällainen petollinen elämäntunto, jolla ei ole sytykettä todellisuudessa, — ikäänkuin virvatulen yöllinen ja vihertävä liekki, joka jonakuna kuumeettomana aamuna on tuomittu kitumaan kuin märjän tuhkan alla ja muuttumaan maatamatavaksi alakuloisuudeksi.
* * * * *
Illalla kiipeevät kuumepisteet pari pikkuruista astetta korkeammalle, ja yhä enemmän miellyttää minua tautini. Epäilemättä se on esteettisin kaikista hivuttavista taudeista, jotka tavallisesti lähestyvät meitä rumuudella, ja joista rumin on vanhuus. Kaikki ne ovat inhoittavia ja ala-arvoisia ihmiselle, tämä yksin ei. Ne ovat kekseliäitä kuin keskiaikainen pyöveli, joka vähitellen teloitti uhrinsa, ne nyhtävät ensin hiuksemme ja hampaamme, koukistavat suoran ryhtimme, tekevät meistä linnunpelättejä, ennenkuin armahtavat lopullisella häviöllä. Kuinka vastenmielistä ja jokapäiväistä olisi kuolla vatsatautiin ja sappikiviin, kuinka iljettävää maata vainajana mätäpaiseet ruumiissa! Keuhkotauti on keksitty kaikkia niitä varten, jotka tahtovat kuolla kauneudessa, se täyttää kaikki romanttisen sielun vaatimukset. Keuhkotauti on kaunosielujen tauti. Siinä on jotain läpeensä tunteellista ja hiutuvaa, jo vanhastaan se on ollut kiitollinen kuolintapa runoudessa, ja monen kirjan hentomieliset sankarittaret ovat sen avulla heittäneet hyvästit elämälle. Tietysti heillä on ollut mahdollisimman vähän ysköksiä, ja tietysti he ovat oivaltaneet oikeaan aikaan kuolla, ennen luurangoksi laihtumista, sitä heidän ihanteellinen sielunsa ei sallisi. Mutta aivan varmaan he olivat ruumiillisesti olennoinneet tämän taudin kauneuslajin. Onko olemassa muuta tautia, jolla olisi oma kauneusmuotonsa? En usko sitä. Keuhkotauti sensijaan ei hävitä, ei ainakaan ensi asteillaan, ruumiin kauneutta, se vain muuttaa sen. Voi puhua keuhkotautisesta kauneustyypistä. Onko olemassa muuta tautia, jolla olisi kyky, ainakin aika ajoin, kohottaa toivehikkaisuutta ja iloisuutta? En usko sitä. Mutta keuhkotauti, samalla kun se lahjoittaa sielulle hentomielisen herkkyyden ja aika ajoin leimahtavan iloisuuden, samalla se luo ruumiille aivan erityisen kauneusmuodon, josta ei voi erehtyä. Botticelli maalasi Venuksensa keuhkotautisen lemmittynsä mukaan, siitä hänen soljuvat olkapäänsä, hänen pitkä joutsenkaulansa, koko hänen ilmava kauneutensa. Keuhkotaudin luoma kauneus on eteeristä, se hävittää ruumiista aineellisuuden ja henkevöi aistillisuuden. Se luo heleän ja herkkävaihteisen ihon, kukoistavaa terveyttä kangastelevat täplät ja katseelle tunteellisen, kostean kiillon.
Ihmeellinen tauti! Kaikki siinä on petosta. Se on kuolemaa elämän naamio kasvoilla. Se pettää sekä sielun että ruumiin. Keuhkopuolikkaillasi luulet vielä voivasi hengittää kaikki maisen paratiisin tuoksut!
* * * * *
Ja minä maatessani valkoisen talon valkoisessa huoneessa, ja kuumepisteitten paperilla karkeloidessa, aloin ajatella kuolemaa.
Kun olemme kaiken muun mailmassa kokeneet, alkaako silloin kuolemanuteliaisuutemme?
Kuolemaa ei ole vielä yksikään ihminen kokenut, sillä kokemus on yhteenveto hetkellisistä aistimuksistamme, mielialoistamme, tietoisuuden saavuttaneista elämyksistämme, mutta tätä yhteenvetoa ei ole yksikään meistä tehnyt. Yhtä vähän kuin tiedämme, millaista on syntyä, yhtä vähän tiedämme, millaista on kuolla. Ehkä on syntyminen yhtä peloittava ja tuskallinen olotilan muutos kuin ikinä kuolema. Vainajat vaikenevat, ja äskensyntyneitten huuto on meille salattua kieltä. Ruumiimme tuntee kasvamisen ja elämän antamisen nautinnot ja tuskat, mutta kuoleman tuskia ja nautintoja se ei tunne, koska se itse samalla häviää.
Minkälaista on häviämisen nautinto, liukeneminen, sammuminen, loppu… loppujen loppu? Minkälaista on se, minkä jumalat ovat meiltä salanneet?
Yksinäisyydestä ja pikkukuumeesta kiihtyneet aivoni kuvittelivat suuret pensaikot kukkivia jasmiineja, jotka minua ympäröitsisivät kuollessani. Ei minkään kukan tuoksu ole niin kiihoittanut aistejani kuin jasmiinin. Siinä on jotain selittämättömän makeaa ja imelän väkevää, se panee uneksimaan kaikenlaisista itämaisista huumausaineista ja myrkyistä. Se voisi kiihoittaa minut rikoksiin ja kiellettyyn rakkauteen ja herättää valekuolleista vielä kerran tajuamaan aistien iloa. Jasmiinin tuoksu tekisi kuolemani hiljaiseksi sammumiseksi, ja minun elämäni eroaisi minusta yhtä arvoituksellisesti kuin tuoksu, tämä ääretön joukko äärettömän pieniä ainehitusia, eroaa kukasta yöhön.
* * * * *
Valvoin suurimman osan yötä. Illalla sammutin itse sähkövalon. En voi kuulla käytävästä lyhyttä, leikkaavaa naksahdusta, joka kädenkäännähdyksellä tappaa valon ja päästää pimeyden tulvimaan ympärilleni. On kuin katkeisi sillä hetkellä elämänlanka, jotain elävää leikataan poikki, ikäänkuin valon valtasuoni. Mutta kun itse sammutan valon, teen sen tyynesti ja tietoisesti, ja katselen ilman pelkoa pimeyteen ja ulkolyhdyn luomaan ikkunaruutujen heijastukseen valkealla seinällä vuoteeni jalkopäässä.
Valvoin, tuntematta tuttua levottomuutta, joka muuten aina unettomina öinä vaanii, seuraavan aamun raukeutta ajatellessa. Elämä oli yhtäkkiä lakannut asettamasta vaatimuksiaan minulle. Se oli yhtäkkiä itse leimannut minut hylkyromujensa joukkoon, minut, joka vielä äsken olin luulotellut olevani tarpeellinen jäsen yhteiskunnassa. Mutta samalla se oli myös kadottanut valtansa ylitseni; minun suhteeni eivät enää merkinneet mitään tunnit eikä sekunnit, ei yön eikä päivän ikuinen vaihtelu.
Ja tänä yönä, jolloin kuume alituisesti ravitsi aivojani taisteluhaluisella ja kiihtyneellä verellä, elin ikäänkuin monta elämää yhtaikaa. Ominaisuudet, jotka tähän saakka sovussa ja näennäisessä sopusoinnussa olivat minussa asustaneet, alkoivat yhtäkkiä kukin kasvaa, yli rajojensa, kunnes ne eivät enää mahtuneet minun minuuteni rajoihin, vaan irtautuivat, lähtivät liikkeelle monina minuuksina, jotka kaikki olivat minusta alkunsa saaneet.
Puoleksi hereillä, puoleksi unissa minä näin näitten niin erinlaisten, mutta minulle kuitenkin niin tuiki tuttujen olentojen elävän kunkin erikoista elämäänsä, näin heidän syntyvän eri puolilla maapalloa, näin heidän liikkuvan, rakastavan, rikkovan kunkin omalla tavallaan, näin heidän kärsivän minulle vieraita kärsimyksiä ja värisevän minulle tuntemattomista nautinnoista, näin heidän uskaltavan siinä, missä minä heikkona epäröin, samalla kun minä seurasin heitä uteliaisuudella ja kateudella. Näin heidät kunkin eheinä ja jakamattomina, niin rumuudessa kuin kauneudessa, sensijaan että minussa oli rumuus ja kauneus, rohkeus ja heikkous rinnatusten, alati taistelevina alkuaineina.