LÄHTEVIEN LAIVOJEN KAUPUNKI

Kirj.

Aino Kallas

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1913.

SISÄLLYS:

I

Bernhard Riives. Vanhan Orgin kuolema.

II

Saarenmaalainen intermezzo. Uskontunnustus. Meillä on kuollut mukana. Kultalaiva. Ylitse muurin. Vaeltava kynttilä. Ihminen. Näky. Tuiskuhiekka. Lähtevien laivojen kaupunki. Saarenmaan kiitos.

III

Pimeys. Vieras. Yksi kaikkien edestä. Lasnamäen valkea laiva.

I

BERNHARD RIIVES

Eräs Itämerenmaakuntain rankaisuretkikuntaan kuulunut nuori upseeri kertoi:

"Olimme kuudenkymmenen matruusin kanssa saapuneet muutamaan Vironmaan rantapitäjään. Pitäjä, josta tulimme, oli ollut kapinan kaikkein pahimpia pesäpaikkoja, melkein kaikki aatelismoisiot olivat tuhkana; olimme sentähden mekin puolestamme käyttäneet kaikkea mahdollista ankaruutta. Olimme suoraan sanoen väsyneet näkemään verta, niin matruusit kuin ylipäällikkömmekin, minusta puhumattakaan. Siihen ei koskaan aivan totu, ajan pitkään se alkaa etoa sydäntä, paitsi siinä tapauksessa, että siitä juopuu.

"Tekemättä mitään sopimusta tai edes keskenämme siitä puhumatta, olimme tällä kertaa päättäneet antaa armon käydä oikeuden edellä. Sitä suuremmalla syyllä, kun koko pitäjässä ei oltu poltettu kuin yksi ainoa moisio, ja sekin todistettavasti kiertävän, muualta tulleen kapinallisen joukon toimesta. Pienempiä lainvastaisuuksia oli tietysti tehty kosolta, oli suljettu krouvi, vaadittu lakon uhalla muonamiehille uusia palkkaehtoja, jotka sopimukset moision omistaja hengenhädissään oli allekirjoittanut, oli pidetty kapinallisia kokouksia ja puheita j.n.e. Vangitsimme ja kuulustelimme kymmenkunnan miestä, pääsyylliset sensijaan, kiihoittajat ja kokousten toimeenpanijat olivat kaikki teillä tietymättömillä. Ainoastaan sen talokkaan, joka oli johtanut muonamiesten lähetystöä, saimme kiinni. Hän oli varoituksista välittämättä pysynyt kodissaan, josta matruusit hänet toivat sotasoikeuden eteen. Hänen nimensä oli Bernhard Riives.

"Neuvottelimme rangaistavien suhteen parin aatelisen ja pitäjän kirkkoherran kanssa, ja kaikki kehoittivat lievään rangaistukseen, johon itsekin olimme taipuvaiset. Ainoastaan parooni, jonka luona muonamiesten lähetystö oli käynyt, vaati Bernhard Riivekselle kuolemanrangaistusta, varoittavaksi esimerkiksi koko pitäjälle. Hänellä tuntui olevan vanhaa kaunaa tätä miestä kohtaan, joka, kuten perästäpäin kuulin, oli uskaltanut laillisen oikeuden tietä mittauttaa talonsa entisen oikean rajan, joka tuli kulkemaan yli paroonin apilaniityn. Vähän aikaa sinne tänne keskusteltuamme hän kuitenkin suostui vaihtamaan rangaistuksen kahdeksisadaksi lyönniksi, jota korkeampaa rangaistusta emme tässä pitäjässä ottaneetkaan käytäntöön.

"Annoimme siis tuoda sisään talollisen Bernhard Riiveksen. Hän oli suurikasvuinen talonpoika, hänen kasvonsa olivat tyynet, täysiparran reunustamat ja kulmikkaat. Harmaansinisten silmien älykäs ja herännyt katse oli yhtaikaa sekä itsetietoinen että masentunut. Pelko oli kaukana hänen olemuksestaan, mutta hän ei näyttänyt odottavan mitään hyvääkään. Hän ei ollut millään lailla röyhkeä, vielä vähemmän mateleva, hän oli päinvastoin ikäänkuin jo sivuuttanut nämä ominaisuudet, jotka pitkäaikainen orjuus luo. Koko hänen olennossaan oli jotain vaikuttavaa, ihmisiä tiedottomasti hallitsevaa, hänen raskaat hartiansa näyttivät olevan luodut toisia eteenpäin työntämään. Hän oli niitä talonpoikia, joitten lapset tavallisesti muodostavat sivistyneen säädyn ensimäisen polven.

"Päätöksemme oli, kuten sanottu, valmis, mutta kuulustelimme kuitenkin häntä näön vuoksi.

"Oliko hän kehoittanut muonamiehiä lakkoon? Oli. Miksi hän sen oli tehnyt? Koska heidän tilansa oli sietämätön. Oliko hän johtanut muonamiesten kokousta ja kirjoittanut uudet sopimuskaavat? Oli. Oliko hän käynyt muonamiesten kanssa moisiossa? Oli. Miksi juuri hän oli ottanut tämän asian johtaakseen? Koska juuri hän, saatuaan parin vuoden koulusivistyksen, piti velvollisuutenaan auttaa muita, jotka eivät olleet sitä saaneet. Oliko hän moisiossa sanonut: jollette allekirjoita nyt, niin teette sen viikon kuluttua toisella musteella? Ei, hän ei ollut käyttänyt minkäänlaisia uhkauksia. Oliko hän ollut kunnantalolla pyhäinkuvaa repimässä? Ei, sitä hän ei ollut tehnyt.

"Hän antoi kaikki vastauksensa varmasti ja yksikantaan, mutta yhtaikaa välinpitämättömästi, ilman toivoa, ikäänkuin olisi aavistanut kuulustelun muodollisuuden. Hänen harmaat ja viisaat silmänsä eivät katselleet ketään meistä.

"Seurasi muutamain todistajain kuulustelu. Kaikki ilman poikkeusta todistivat ainoastaan hyvää Bernhard Riiveksestä. Hän oli itse ostanut talonsa vapaaksi ja maksanut suurimman osan velasta, mikä Vironmaan läänissä on harvinaista. Hän oli ollut kaikenlaisissa kunnallisissa luottamustoimissa ja aina osoittanut malttia sekä älyä. Ainoa, mitä häntä vastaan muistutettiin, oli, ettei hän koskaan käynyt kirkossa eikä ehtoollisella. Ylipäänsä ei hänellä tuntunut olevan yhtään vihamiestä.

"Minun tehtäväkseni tuli lukea hänelle tuomio. Hänet tuotiin taas sisään, ja hän seisoi edessäni lammasnahkaturkissaan, joka edestä oli auki. Ensi kertaa tunsin, että hänen silmänsä pysähtyivät minuun, ja vaikka katseeni oli kädessä pitämässäni paperissa, tunsin kuitenkin koko ajan näitten tutkivain ja älykästen silmien katseen. Muistan tuumineeni, mahtoiko hän ymmärtää venättä.

"Luin siis tuomion ensin venäjäksi, ja koska osaan kutakuinkin viroa, — olen Narvasta — käänsin sen suoraa päätä viroksi.

"Kun pääsin sanoihin 'kaksisataa lyöntiä' kuulin hänen kiristävän hampaitaan. Katsoin häneen, hän oli kalpean ja villin näköinen, ikäänkuin hänen tavallinen itsehillintänsä olisi hetkeksi pettänyt. Mutta hän ei sanonut sanaakaan.

"Annoin käskyn viedä hänet pois. Näin hänen kääntyessään ovessa, että hänen hartiansa nytkyivät kuin vilutautisen.

"Pienemmät syylliset rangaistiin ensin. En mennyt rangaistuspaikalle, hermoni olivat jonkinlaisessa hajoomistilassa, ja toivoin hartaasti, että kaikki pian päättyisi.

"Olin jäänyt yksin huoneeseen, jossa järjestelin papereita. Yhtäkkiä aukeni ovi, ja Bernhard Riives työntyi sisään, kahden matruusin kiinnipitelemänä. Peljästyin nähdessäni hänet, ja vasten tahtoani tarttui käteni ladattuun revolveriin.

"Hän oli kauhea katsella. Hänen lakkinsa oli poissa, ja vaatteet useasta kohden rikkirevityt, ikäänkuin hän olisi tullut käsikähmästä, toinen poski vuoti verta kuin pistimen haavasta. Kaikki jonkinlaisen talonpoikaissivistyksen luoma luja itsekuri oli kadonnut, hän oli kuin astunut monta monituista sukupolvea takaisin heimonsa sotaisia vaistoja kohti. Hänen arvokkaisuutensa ja ylemmyytensä olivat sensijaan ennallaan, samoin hänen tiedottomat johtajaominaisuutensa; hän muistutti pakana-aikojen heimopäälliköltä siinä seisoessaan.

Mutta hurja hulluus, joka oli katsonut hänen silmistään tuomiota lukiessa, oli kadonnut, ja sensijalla liikkumaton, jääksi jähmettynyt katse.

"Mitä tahdot?" kysyin häneltä.

"En anna itseäni piestä", hän sanoi tyynellä uhalla.

"Olet saanut tuomiosi", sanoin.

"Vaikka, — mutta se ei sovi minulle, — minä en ole orja, että minua vitsoin pieksetään."

"Sinut oltiin vähällä tuomita kuolemaan, mies", sanoin.

"Hän säpsähti, vaikeni ja katsoi minuun.

"Voit kiittää ylipäällikön armoa, että pääset kahdellasadalla lyönnillä", jatkoin. "Voit mennä!"

"Käskin sotamiesten tarttua häneen, mutta hän rynnistäysi irti.

"Mitä nyt!" huusin kärsimättömästi.

"Minua ei lyödä!" hän toisti.

"Mies, punnitse sanojasi!" tiuskasin hänelle. "Voimme ammuttaa sinut!"

"Ampukaa sitten, jollette muuta osanne", hän sanoi.

"Menin ylipäällikön puheille. Ihmiselämä on kopeekan arvoinen, ajattelin, ja merkillinen tyhjyys, irrallisuus hajaannutti ajatukseni lepattaviksi kuviksi… Väkisinkin koetin pitää niitä kurissa, pakoittaa niitä kulkemaan määrättyä sotilaallista uraa, ainoaa niille oikeaa. Kuitenkin tunsin hetkellistä heikkoutta. Mitä oli meidän tekeminen? Olimme kumpikin neuvottomia. Uskalsin ehdoittaa, että armahtaisimme hänet täydellisesti, mutta tajusin itsekin, että senkautta kadottaisimme kaiken arvon kansaa silmissä. Se ei käynyt laatuun, emme voineet sivuuttaa rangaistusta.

"Ylipäällikkö otti asian tyynemmin.

"Antaa hänen itse valita raippojen ja kuolemanrangaistuksen välillä", hän sanoi. "Se pehmittää hänet, saat nähdä."

"Menin taas Bernhard Riiveksen luo ja ilmoitin hänelle ylipäällikön päätöksen. Hän kuunteli minua ääneti.

"Koetin hinnasta mistä hyvänsä hellyttää hänet.

"Onko sinulla vaimo?" kysyin.

"On", hän vastasi yksikantaan, aivan kuten kuulustelussakin.

"Entä lapsia?"

"On — viisi", hän vastasi.

"Jumalan nimessä, — ajattele sitten heitä mies."

"Pelkäsin hänen tähtensä ja yhtaikaa halusin hartaasti murtaa hänen itsepäisyytensä, jonka sisimmät syyt eivät olleet minulle täysin selviä. Kuitenkin oli hänessä jotain, jolle salaisesti tein kunniaa.

"Hän ei vastannut, vaan näytti taistelevan itsekseen.

"Kuule nyt minua", sanoin, "tule järkiisi! Näethän, tahdon parastasi. Sinä olet vahvarakenteinen ja kestät hyvin rangaistuksen, sairastat viikon ja olet terve taas."

"Enhän minä sitä pelkää", hän sanoi:

"Miksi sitten, vastaa toki!"

"En voi. Siinä kaikki. Luonto ei lupaa, en voi. Voin kuolla, mutta en voi antaa itseäni piestä."

"Teitä on aina lyöty", sanoin. "Kun vielä olitte orjia, lyötiin teitä aina. Isääsi on pieksetty, isoisääsi samoin."

"Se on totta, meitä on aina lyöty", hän myönsi. "Mutta minua ei enää lyödä. Minä olen syntynyt vapaana."

"Nyt hän oli taas löytänyt itsensä. Hänen kulmikkaisiin, suuripiirteisiin kasvoihinsa ilmestyi taas sama talonpoikaissivistyksen tasapaino, jonka olin heti alussa niissä huomannut.

"Lapsesi, mies! Viisi lastasi, jotka jäävät orvoiksi, jos sinut ammutaan."

"Heidän on parempi kasvaa isättöminä kuin orjan lapsina. Ampukaa minut!"

"Hän sai tahtonsa täyteen. En ollut läsnä, kun hänet ammuttiin, en edes tahtonut nähdä hänen ruumistaan, jonka hänen vaimonsa ja vanhin poikansa veivät pois, en edes kuulla kertomusta hänen viimeisistä hetkistään.

"Mutta minun mielipiteeni on: tässä talonpojassa, tässä Bernhard Riiveksessä suoristui seitsensatavuotisen orjuuden selkä."

VANHAN ORGIN KUOLEMA

1.

Moision uudelle navettarakennukselle tehtiin paraikaa pärekattoa. Se täytti koko takapihan sivu-alan; järeistä, harmaista kivistä liitetty seinä kohosi jykevänä kuin kirkon muuri, ja vielä lasittomat ikkuna-aukot ammottivat pitkulaisina. Kurkihirsi oli enää puoliksi näkyvissä, — se oli aarniohonka, joka aikoja lukemattomia oli moision puistossa humissut. Mutta nyt istui sen selässä kahareisin mies ja kalkutteli vasaralla kattonauloja päreisiin.

Sellaista navettarakennusta ei oltu nähty yli kymmenen kihlakunnan. Piirustuksetkin oli tuotu jostain kaukaa merien takaa, sieltä, mistä karjarotukin oli peräisin, ja vierasta kieltä murtava rakennuttaja oli armollisen herran kanssa käynyt perustuksia mittaamassa. Eivät olleet navetan seinäkivetkään näiltä mailta, harmaata kiveä ne olivat, kovaa kuin rauta. Kolmensadan sarvipään kytkyeitten piti navetassa tilansa saada, sillä armollinen herra aikoi ensi vuonna taas karjaansa lisätä. Oli siellä laitoksia monimutkaisia, joista oudon silmä ei heti selkoa saanut; oli lämpöjohto, joka putkia myöten työnsi kuumaa ilmaa pitkin navettaa, oli ilmanvaihtaja, joka alati ristivedon avulla piti ilman puhtaana, ja erityinen vesijohto raikasta vettä heruttamassa.

Kaikki moision muut rakennukset jäivät varjoon uuden navetan rinnalla, yksin päärakennuskin, joka suuruudestaan huolimatta oli matala ja vanhanaikuinen; ei piisannut pitäjän kirkkokaan navetalle komeudessa, sillä tällä karjakirkolla oli torninsakin, monta jalkaa korkea, johon vesi suureen säiliöön pumputtiin. Ja eräänä aamuna oli tornin harjalle ilmestynyt ristikin, joka kuitenkin ennen pehtorin tuloa yhtä salaperäisesti katosi, kuin oli ilmestynytkin. Mutta kirkoksi siitä pitäin navetta ristittiin.

Lehmät, kiiltokarvaiset, rauhalliset maidonantajat kulkivat joka aamu tulevan asuinsijansa ohi, — ynähtivät sen suurille ikkunoille ja puskivat koetteeksi sarvensa kivinurkkaukseen.

Oli hyvin helteinen päivä ennen juhannusta. Miehet hikoilivat ylhäällä katolla päreitä pannessaan, he olivat siellä korkealla puiston satavuotisten lehmusten ja tammien tasalla. Armollinen herra oli äsken tehnyt tavallisen aamuisen tarkastuskävelynsä ja taas poistunut; työ kävi vähän veltompaa vauhtia, ruoka rupeamaa odotellessa.

Lastukasalla navetan seinämällä seisoskeli vanha Org, moision entinen paimen, virsut jalassa. Parina viime vuonna hän ei ollut enää paimenessa käynyt, vaan sai elinaikaisesta raatamisestaan moisiolta pienen eläkkeen.

Siitä huolimatta hän kesäisin omaksi ratokseen seurasi karjan jälkiä. Sinne häntä alati veti, suoreunaisille rinteille, siellä hän kannon nenässä yhä päivänsä vietti, suokoivujen harmahtavaa tuohta näperteli ja katseli, kuinka nuoremmat nyt juosta kipittivät lehmiä suon reunalta hätyyttämään.

Hän kiroili kirkkaasti lehmiä, sätti niitä kuin järkeviä olentoja, joitten pitäisi käsittää hänen sanansa ensi kuulemalta; vihaisina hyrräsivät kurkkuärrät hänen suustaan, mutta huolimatta karkeista kirouksistaan, hän ei milloinkaan lyönyt lehmiä.

Siitä asti kuin navettarakennukseen oli ryhdytty, ei häntä enää muualla näkynyt. Jo perustaa pantaessa hän oli ollut läsnä, hänen virsunsa löntystivät hitaasti ja säännöllisesti rakennuspaikalle, jossa hän päivänpaahtaman hirren nenän istuimekseen valitsi. Hän puhui harvoin työmiesten kanssa, kärsi heidän kompasanansa hievahtamatta, ilman että olisi tutissut harmaata sänkeä työntävä leuka. Itsekseen mitä vähän joskus pakinoi, mutta ei paljoa kysellytkään, päiväkaudet vain istuskeli piippunysä suussa. Joskus meni itse rakennukseenkin, tarkasteli epäluuloisena tornia ja hanoja, joitten merkitystä ei ymmärtänyt. Sattui toisinaan joku hyvänsuopa mies hänelle niitten merkitystä selittämään, silloin hän urahti hyvillään, täynnä kunnioittavaa ihmettelyä. Tekivät hänelle joskus koiranhampaat pilaakin, ilveilivät ja valehtelivat suut silmät täyteen; ukko ensin uskoi, mutta keksi kuitenkin vihdoin kepposen ja päästi kuuluville kaikki kuratinsa.

Päivällislypsylle, joka pihan toisessa päässä toimitettiin, hän sentään malttoi lastukasaltaan kömpiä, — kun luuli piikahepakkojen korvien välttävän, niin puheli lehmille, kullekin erikseen, nimitteli niitä kaikkein koreimmilla kiroussanoilla, kuten lempinimiä olisi jaellut. Sitten alkoi murahdellen kertoa niille navetasta, saisivat asua kuin saksat ikään, ei ollut papillakaan sellaista linnaa, muuta kuin sunnuntaisin, kun saarnastuolissa seisoi. Katsella saisivat alati lystiksensä maantielle suurista ikkunoista, — niinkuin armolliset rouvat salin ikkunoissa hepenissään istuvat ja ohikulkijoita tirkistävät. Pakisi lopuksi vielä kaikista uusista laitoksista, vesijohdosta ja ilmanvaihtajasta, — lehmien liikkumattomat silmät katsoa muljottivat, ja leuat märehtiä jauhoivat, — kauempaa kuului maidon tasainen sohina.

Kerran joku sattui hänelle kertomaan erään paroonin tallista, jossa pilttuut olivat mustaa, kallista kiveä, — se pilasi hänen hyvän tuulensa pariksi päiväksi, — kelläkään ei olisi saanut olla parempaa kuin hänen lehmillään.

Nyt hän tapansa mukaan taas seisoskeli lastukasalla, jota aurinko paahtoi, niin että olisi luullut sen tuleen räsähtävän, — katolla kalkahtelivat säännölliset vasaraniskut, ja kurkihirsi lyheni, valkoisten päreitten peittoon kadoten.

Joku mies tuli kivikuormaa ajaen mäkeä ylös. Hevonen teki keskimäessä tenän, seisahtui äkkiä. Mies sivalsi ruoskalla koninsa laihoja kupeita, joitten nahan alta kuultavat lihakset heti uuteen ponnistukseen pingottuivat.

"Vedäkin, — kuka käski hevoseksi ruveta, — olisit ruvennut lehmäksi, jos laiskotella tahdot!"

Miehen kokkapuhe kuului navetan katolle saakka, josta vastaukseksi pärähti monikurkkuinen naurun rämäkkä. Olisit lehmäksi ruvennut, — hevosraiska!

Org lastukasallaan muikautti myös suutaan, se oli hänestä sukkela sana.

Mutta yhtäkkiä joku mies sanoa kivahti katolta, päreeseen naulaa lyöden:

"Lehmiksi tässä täytyy kohta ihmistenkin ruveta, jos mieli syödä ja juoda kunnolla. Rakennetaan karjalle kirkkoja, mutta muonamiehet…"

Se oli muuan äsken kaupungista tullut kiertävä työmies.

Kuului yksinäinen naurun yritys, joka naurajansa kurkkuun tyrehtyi.

Kukaan ei puhunut pitkään aikaan mitään.

Mutta oli kuin olisi katolla äkkiä alkanut itää ja kasvaa jotakin, niinkuin kasvavat äkkiä sadehöyrystä myrkylliset sienet. Miesten pään päällä alkoi sakeutua sankka pilvi, taivaan selkeydestä huolimatta, — he työskentelivät yhtä äkkiä kuin laukeemaisillaan olevan ukkospilven alla. Jokaisessa se erikseen hautui, kasvoi nopeasti kuin räikeävärinen myrkkysieni, toinen ei toiselle ajatustaan lausunut. Mutta kullekin oli merkillisen selvää yhtäkkiä: tässä minä nyt istun navetan katon harjalla ja lehmille korkeaa kattoa kalkuttelen, ja itse elän lapsineni kuin sikolätissä. Eivätkä he tienneet, mistä enemmän hämmästyä, tästä ajatuksestako, vaiko siitä, että se vasta nyt ilmestyi.

Pieni pila hevosesta ja lehmästä kierähti kuin kipinä kuloruohoon. Mutta ilmiliekkiin ei se hevillä leimahtanut, kyti vain kuin kosteissa sammalissa.

Vasarat kalahtelivat kilk, — kalk…

Aivan niinkuin ainaisina arkipäivinä, — ei mitään eroitusta.

Ainoastaan kummallinen, painostava helle paahtoi kattoa, helle, joka näytti auringosta sydämiin siirtyneen, ja niissä nyt poltti ja sokaisi.

Org lastukasallaan kummeksi katolla vallitsevaa hiljaisuutta, — vihdoin hän vetäytyi nurkkauksen suojaan, johon jäi puolitorkuksiin, lakkireuhkana silmillä.

Aurinko yhä vain tulikuumana paahtoi, kaikki iti ja kasvoi sen säteissä. Jotain suurta ja muodotonta se hautoi, jotain alkuvoimaista, — syvää, lainehtivaa levottomuutta pinnalta tyynissä mielissä, — ihmisten ensi yritystä ymmärtää itseään ja omaa tilaansa.

Pari päivää senjälkeen kävi moision armollisen herran puheilla muonamiesten lähetystö pyytämässä: "että he saisivat asua yhtä hyvin kuin moision lehmät".

2.

Vanha Org näki eräänä joulukuisena yönä ihmeellistä unta. Hän oli seisovinaan navetan salvoksella, ja työmiehet rupesivat yhtäkkiä sitä punamullalla sivelemään. Katonkin panivat punaiseksi, niin että välkkyi. Org silloin meni navettaan, mutta siellä vasta silmät repesivät, — miehiä oli sielläkin suti pivossa ja väripönttö vieressä, — ja eikös ne turkaset tuhranneetkin paraikaa lehmiä punaisiksi! Juuri sivelivät suurta Kirjoa, jolla oli vaikea tähti otsassa. Heleänpunaisiksi ne lehmät värjättiin, kuin tulen liekkejä selkään ja kupeihin.

Org aikoi juuri heille sanoa: ettekös herkeä, vietävät, mutta samalla joku miehistä uhkasi häntäkin sudilla, josta tippui punaista väriä.

Siihen hän heräsi. Tupa oli punertavan valoisa.

Hän nousi, avasi oven, — hänen edessään oli lakea pelto, — lunta oli vielä hyvin vähän.

Kuusimetsän takaa paistoi punainen ruskotus.

Org ajatteli hyvin hitaasti.

Yhtäkkiä tuntui, kuin olisi pieni palava kipinä jostakin iskeytynyt suoraan hänen aivoihinsa.

Moisio paloi…

Palava kipinä yhä uursi ja poltti, — hän tunsi päässään äkillistä kipua.

Hän ei ollut koskaan eläissään ollut pakoitettu niin nopeasti ajattelemaan.

Yhtäkkiä hänelle selvisi: lehmät!

Hän urahti jotain syvällä kurkkuäänellä, tulisella kiireellä sitoen virsun nauhoja.

Nyt hän jo oli matkalla punaista valoa kohti, joka veti häntä puoleensa, kuin tuli kärpästä.

Hän ei ollut koskaan pitänyt itseään erittäin tarpeellisena mailmassa, mutta nyt hänestä yhtäkkiä tuntui, ettei ilman häntä voitaisi tulla toimeen. Moisiosta pitäisivät kyllä muut huolen, mutta kuka pelastaisi lehmät…

Hän kiroili yhtämittaa juostessaan, lakki putosi päästä ja alkoi huppelehtia pitkin pellon sarkaa, — hän vain juoksi…

Hän oli moision takapihalla ja oli horjahtaa maahan kovasta vauhdista. Navetta oli paikoillaan, sen korkea kattoharja leikkautui mustana liekitsevään valoon, joka tuli sen takaa.

Moision päärakennus paloi.

Org kiitti jumalaa siitä, että päärakennus paloi eikä navetta. Hän tunsi yhtäkkiä juosseensa liian kiivaasti, henki ei ollut kulkea rinnassa.

Ammunta navetassa kävi yhä kumeammaksi. Se oli hirveä, mölisevä kuoro, epätoivolle ja tuskalle viritetty.

Org tunsi taas aivoissaan kuin kipinän polttoa. Mutta hän meni kuitenkin ensin päärakennukselle katsomaan, olisiko apua tarpeen.

Hän näki heti, että sitä oli mahdoton pelastaa, se paloi joka neljästä nurkastaan.

Ihmisiä oli piha ja puutarha täynnä.

"Onhan puutarhan lammikossa vettä", hän sanoi ensimäiselle, jonka kiinni sai.

Mutta se katsoi häneen kuin hourioissa oleva, hymyillen kummallista hymyä, eikä vastannut mitään.

Sivurakennuksesta, missä tulta vielä oli vähän, kannettiin huonekaluja pihalle.

Org laahautui sinne nähdäkseen, voisiko auttaa.

Pihalla oli jo ennestään suuri röykkiö huonekaluja, — kullatuita sohvia ja tuoleja silkkipäällyksineen, mattoja, ritarien ja avokaulaisten aatelisneitosten muotokuvia.

Yhtäkkiä Org näki ihmeekseen, kuinka joku palavalla soihdulla alkoi röykkiötä sytyttää.

Tällöin Orgin aivoissa pieni, polttava kipinä syttyi selväksi tuleksi. Hän, joka koskaan ei ollut paljoa ajatellut, alkoi yhtäkkiä ajatella, niinkuin olisi äkillinen valo hänen aivoissaan valjennut.

Yhtäkkiä hän ymmärsi, että kaikki nämä ihmiset eivät olleetkaan saapuneet sammuttamaan, kuten hän ensin oli luullut, vaan sytyttämään.

He olivat omin käsin sytyttäneet moision, niinkuin heidän esi-isänsä sen kerran omin käsin olivat rakentaneet.

Eivätkä he ainoastaan moisiota polttaneet, vaan jotain muuta, jotain hirveän raskasta, jotain hyvin, hyvin vanhaa…

Ja heistä tuntui, kuin olisi se muodottoman raskas ja kauhea nyt savuna ilmaan hajonnut, — niinkuin ei sitä olisi enää ollutkaan olemassa…

He katselivat savua ja luulivat sen nyt haihtuvan savun mukana…

Orgia itketti yhtäkkiä kaikki nämä ihmiset ja heidän kurjuutensa.

Mutta yhtäkkiä hän heräsi ajattelemaan sitä, miksi tänne oli tullut.

"Miksi lehmät niin ammuvat?" hän kysyi.

"Ne ovat kaksi päivää lypsämättä", vastasi hänelle joku, joka vieritti suurta viinitynnyriä.

Org ymmärsi senkin, hän ymmärsi tänään kaikki. Ne, jotka olivat vierittämässä seitsemänsatavuotista painoa yltään, — ne eivät ehtineet ajatella, että kaksisataa lehmää oli lypsämättä.

Hän alkoi kiireesti juosta navettaa kohden. Kukaan ei pidättänyt häntä, jokaisella oli oma puuhansa.

Hän pääsi sivuovesta sisään.

Korvia särkevä mölinä täytti navetan, — se oli alituista ammuntaa, herkeämätöntä, turhaa avunhuutoa.

Muutamat vahvimmat lehmät olivat riuhtoutuneet kytkyeistä irti ja temmelsivät ympäri navettaa, puskien toisensa verille.

Mutta useimmat makasivat kuin kuumeessa, silmät kiiltävinä, läähättäen, alituisesti ammuen…

Kaikki ammuivat, — toiset hiljaa, valittavasti ynisten, ikäänkuin jo huomaten kaikki turhaksi; toiset kurkun täydeltä, vahvalihaksisen kaulan kurkoittuessa…

Heinät hinkaloissa olivat loppuun kolutut, muutamat jyrsivät hinkalojen puuseinämiä nälissään.

Hiljainen, tasainen yninä oli tehdä Orgin hulluksi. Näillä kohtaloonsa alistuneilla oli kuumeesta suurentuneet silmät, suuret, liikkumattomat kuin lasista.

Hän lähestyi yhtä, — se käänsi kärsivästi päätään, — silmät rävähtivät väsyneesti, — yhtäkkiä se sai kuin raivokohtauksen ja puski pitkät sarvensa hinkaloon, jotta rusahti.

Org koetteli sen utaria, ne olivat kivenkovat, kuumat, turvoksissa.

Hän alkoi lypsää lehmää, suoraan maahan, oljille.

Mutta samalla hänelle selvisi tehtävänsä mahdottomuus: eihän hän voinut kahtasataa lehmää yksinään lypsää…

Hänen päänsä oli kuin tulessa ja hiljainen yninä ikäänkuin tunkeutui sinne, soi hänen korvissaan ja aivoissaan.

Koko navetta oli kuin muuttunut alimmaksi helvetiksi, jossa alituinen voihkina vallitsi.

Org tunsi sekaisin menevänsä, jos kauemmin navetassa viipyisi.

Hän juoksenteli jo nytkin edestakaisin pitkin navettasiltaa, hirveästi kiroillen.

Eiväthän lehmät olleet mitään pahaa tehneet, minkä ne sille mahtoivat, että kivisessä kirkossa asuivat.

Hänestä tuntui, kuin kohdistuisi kaikkien kuumeen ja nälän kanssa kamppailevien elukoitten valitus häneen, — niinkuin kaikki mölisevät, ammuvat kurkut olisivat häntä kohden suunnatut…

Muuan lehmä kaatui ihan hänen silmäinsä edessä kyljelleen, kovissa tuskissa, kuin suonenvedossa, vaahtoa pursui kidasta…

Org ei jaksanut enää kestää, hän pakeni, — ikäänkuin koko karja olisi ollut kintereillä vihaisena, puskevana laumana.

Ulkona oli valoisaa kuin päivällä. Puiston aarniokuuset paloivat latvoistaan korkeina ilotulituspatsaina.

Org pidätti jokaisen, joka tielle sattui.

"Lehmät, — lehmät!" hän hoki.

Hänen kielensä ei enää taipunut muuta sanomaan, siinä sanassa oli koko hänen epätoivonsa.

Mutta hän kohtasi vain houreisia, kiihkoisia katseita, jotka tuijottivat häneen käsittämättä, mitä hän sanoi, — tulen sokaisemia silmiä, joissa itsessä paloi outo, villi tuli.

"Lehmät!" hän sopersi.

Hän ei tiennyt, olivatko kaikki nämä ihmiset juovuksissa, ja jos olivat, viinastako vaiko jostain muusta.

Heissä oli jotain viinan päihtymystä väkevämpää.

Sen hän vain käsitti, ettei kukaan aikonutkaan auttaa häntä.

Mutta yhtäkkiä hän näki, kuinka joku kiipesi navetan nurkkausta myöten katolle, päre hampaissa.

Hänen aivonsa ikäänkuin paloivat liian nopeasta ponnistuksesta poroksi, jäljelle jäi vain hillitön, sokea vimma…

He aikoivat polttaa navetan…

Vaikka olisi nähnyt oman mökkinsä palavan, ei se olisi häneen niin koskenut… Kirkonkin olisivat voineet polttaa poroksi hänen silmäinsä edessä…

Nyt niitä juoksi yhä useampia navettaa kohti, — heidän varjonsa kasvoivat pitkiksi lumella.

Org tunsi kummallista tyhjyyttä päässään, ikäänkuin siitä olisi sisällys valunut pois.

Hän juoksi takaisin navettaan, enää tietämättä, mitä teki, hän mylvi, ammui kilpaa lehmien kanssa, keskellä sekasortoa…

Hän alkoi päästää niitä kytkyeistä irti, toisia toistensa jäljestä, lehmät kasaantuivat yhteen rykelmään, syöksyivät epätoivon vimmalla toistensa päälle, ammottavia haavoja puskien, tallaten jalkoihinsa heikommat…

Mutta ei yksikään ymmärtänyt törmätä avonaista sivuovea kohti.

Org mylvi kurkkunsa täydeltä, irroitellen vitjoja ja kytkyeitä.

Katolta kuului päreitten räiskyntää, se oli syttynyt tuleen.

Kuumeesta puolihullut elukat kasaantuivat monipäiseksi, monisarviseksi hirviöksi.

Kitkerä, tukehduttava savu alkoi pilvenä tunkeutua navettaan.

Org ei ajatellut enää itseään, tuskin muistikaan, kuka oli, — hän kuului mielestään tähän samaan karjaan.

Hän komenteli ja käski sitä, hän oli sen johtaja, mutta nyt hän ikäänkuin puhui sen omaa kieltä, jota se ymmärsi.

Yksi ainoa järkevä ajatus leimahti vielä hänen sammuvissa aivoissaan:

"Miksi he eivät tahdo pelastaa karjaa, — sellaista kallista karjaa, — miksi eivät avaa pääovia ja kanna ulos elukoita?"

Ja sitten vastaukseksi siihen, viimeisenä, mitä hän ylipäänsä enää selvästi ajatteli:

"Lehmistähän se kaikki alkunsa sai, ne kun asuivat paremmin kuin muonamiehet, — nyt kostettiin lehmille."

Tuli kuumotti jo läpi katon, — palavia kekäleitä alkoi tippua.

Se kiihdytti elukat äärimmilleen…

Mutta Orgia ei enää helvetillinen mylvinä häirinnyt. Hän otti itse siihen osaa, juoksennellen ympäri navettaa, joka hetki vaarassa saada kuolettavan iskun tai potkun.

Yhtäkkiä hän kompastui johonkin ja kaatui…

Hän kompuroi ylös, — hänen edessään makasi kuollut lehmä, — äsken poikinut.

Vasikka, aivan tahmainen vielä, horjui heikoilla jaloillaan ja kurottautui etsimään emänsä utaria.

Silloin Orgissa heräsi jotain, mikä ei ollut enää ajatusta, vaan eräänlaista vaistoa, hän otti vasikan syliinsä ja alkoi kantaa sitä ikkunaa kohden…

Yhtäkkiä oli kaikki muu hänelle yhdentekevää, — hänen korvansa lakkasivat kuulemasta, hän luuli kaiken hiljenneen ympärillä.

Ainoastaan vasikan tahmaisen ruumiin hän tunsi sylissään.

Hän kantoi sitä kuin lasta.

Kuumuus navetassa kävi tukahduttavaksi.

Hän saapui ikkunan luo, joka ei ollut kovin korkealla. Hän yritti sitä avata, mutta ei löytänyt hakaa, silloin hän iski ikkunan säpäleiksi.

Hän nosti vasikkaa ikkunaa kohden, sen pehmeä turpa hipaisi hänen kättään, — nyt hän sai sen ikkunan tasalle…

Mutta samalla putosi katosta jotain raskasta, palavaa suoraan hänen päälleen.

Hän typertyi navetan sementtilattialle, ynisevän vasikan päälle.

II

SAARENMAALAINEN INTERMEZZO.

USKONTUNNUSTUS.

Olen nähnyt sen monesti ennenkin, sataman merkkitornin, avonaiset, ruosteenruskeat kiertoportaat, joitten yläpäässä paloi valkea lyhty, ja aina ajatellut käärmettä, jonka tulisen silmän tuikkiva merkkituli muodosti. Ruosteenruskeatko vaiko viheriähköt, — samantekevä, "levy säilytetään" ei pidä paikkaansa silmämme pikavalokuviin nähden.

Niin, olen nähnyt sen, olen nähnyt niin paljon muuta ympärilläni, esineitä ja ihmisiä, olen tuntenut ne ulkopuolellani oleviksi, olen alati aistinut ne kuten minulle kuulumattomina, olen yrittänyt niitä kuvaamaankin, havainnollistuttamaan ulkonaisia aistimuksiani minulle oikeastaan vieraasta mailmasta, jonka ulkokuoren ainoastaan näin ja tunsin, mikäli aistimeni riittivät sen vaikutteita välittämään.

Olenko itse muuttunut, onko mailma ympärilläni muuttunut? Miksi nyt ikäänkuin haihtuvat, katoavat käsistäni ulkonaiset muodot, värit ja viivat, ja jää jäljelle ainoastaan vertauskuva, joka syntyy oman sieluni koskettaessa määrättyä esinettä? Silmäni näkevät, korvani kuulevat, tunto-, haju-, makuaistini toimivat kuten ennenkin, mutta jokin uusi ja tuntematon voima minussa itsessäni kokoo nämä erinlaiset heijastussäteet suureksi sisäiseksi polttokuvioksi, joka syöpyy olemukseeni. Kaikki aistimeni voisivat lamautua, silmäni sammua, korvani kuuroutua, tuntoni turtua, ja minä aistisin kuitenkin mailman, todellisemmin kuin ennen.

Eivät enää ympäröi minua minulle vieraat, kylmät esineet, olen kuin hajautunut alkuosiksi, jotka ovat tunkeutuneet minulle ennen outoihin ja tuntemattomiin olioihin… Mailma on minulle tuttu, ikäänkuin olisin seurannut joka puun kehitystä, siitä asti kuin se siemenenä mullan sylissä iti. Tunnen oman elämykseni kaikkialla.

Eikö tuijota se minua vastaan tänäkin tummana iltana ruskean kiertokäärmeen salaperäisesti tuikkivasta silmästä, — aivojen vuosi, järjen ylivaltiuden aika! Enkö ole ylentänyt minäkin tänä vuonna jumalakseni järjen vaskikäärmettä, palvonut vilkkutulta, jota inhimilliseksi järjeksi nimitetään? Merentakaisen sataman merkkitorni, aivokäärme, kirkas ja kimmeltävä yli matalan vesijättömaan! Tervehdin sinua!

MEILLÄ ON KUOLLUT MUKANA.

Laiva lähestyy satamaa, meillä on kuollut mukana.

Muuan maankiertäjä sõrvelainen työmies, yksi monista, jotka keväisin Saarenmaalta lähtevät työnhakuun mantereelle, edustava Saarenmaan ainoata varsinaista vientitavaraa, inhimillistä työvoimaa. Riian satamassa hän hinautti itsensä henkitoreissaan kahden armeliaan toverinsa nojassa kapteenin tietämättä laivalle, haluamatta kuolla köyhien sairaalaan vieraassa kaupungissa. Se oli hänen viimeinen ponnistuksensa. Keulaan, pakkalaatikoitten ja tynnyrien väliin, purjevaatekasalle hän oli kätkeytynyt, kunnes kuolonkorina antoi hänet ilmi. Hän oli koko loppumatkan useamman tunnin ajan matkustajain ja laivaväen uteliaisuuden ja päivittelyjen esineenä, antaen tilaisuutta helppohintaiseen armeliaisuuteen, johon ihmiset aina ovat alttiita, — itse jo tuiki tunnotonna, sananpuhumattomana, viimeisten suonenvetoisten puistatusten hirveällä säännöllisyydellä toistuessa. Hänen kuolinkamppailunsa oli pitkällinen. Hän kuoli vasta, kun hänen kotisaarensa sinertävänä pitkänä juovana sukelsi luoteisen vesistä.

Mutta hän pääsi tahtonsa perille. Häntä ei haudattaisi minnekkään suuren satamakaupungin köyhäin kirkkomaahan, josta hänet kuin mistäkin vuokra-asunnosta muutaman vuoden päästä poispotkittaisi, vaan sinne hän pääsisi, Jämajan kalastajakalmistoon, suuren Ruotsin meren rannalle, valkoiseen hyvään rantahietaan. Seisoisi mustan, kauas vesille katsovan ristin juurella siellä juhannuspäivänä pappi, ja hänellekin sanan puhuisi, kaikkia kuolleita muistaisi, mereen jääneitä ja maassa maatuvia, kaikkia siunaisi, pieniä lahonneita puuristejä kalastajain ja merenkävijäin haudoilla. Mereltä tulisi myötätuulessa paisuvin purjein venekunta toisensa jäljestä, ja kalmiston kummuilla kyykkisi sõrvelaisnaisia ja lapsia raitaiset hameet yllä, jokunen vanhus tai puolikasvuinen poika joukossa, aikamiesten ollessa merillä. Siellä hän valkeassa rantahiekassa lepäilisi, eipä muukalaisena, vaan kotoisena, omana kylänmiehenä ja odottelisi toisiakin tulevaksi aikansa ratoksi.

Sininen juova luoteisen vesissä on nyt hajonnut hietasärkiksi ja merentakaisiksi metsiksi.

Vainaja on peitetty tahraisella purjevaatteella. Kapteeni kulkee kallella kypärin ja sättien pitkin kantta, ja matkustajat vihoittelevat viivytystä, joka heitä satamassa viranomaisten tulon ja pöytäkirjan laadinnan takia odottaa.

Me lähestymme satamaa, meillä on kuollut mukana.

Kuinka olisi, viranomaisten saavuttua ja kynäin rapistessa pöytäkirjan lehdillä, astua esiin ja sanoa:

"Arvoisa herra oikeudenpalvelija! Täällä on vielä toinenkin vainaja…"

On vainajia, joitten kuolinsyistä ei koskaan tehdä pöytäkirjaa. He kuolevat, koska heidän täytyy kuolla.

Mutta minäkin haluaisin haudata kuolleeni yksinäiselle hietasärkälle, jossa ajohiekka kasvaa kinoksiksi, tuuli kuljettaa pieniä vaahtokimpaleita kuin irtolunta, ja rantaneilikka tuoksuu näkymätönnä kuin salaisuus.

KULTALAIVA.

Kuka ei liene kuullut kultalaivasta kerrottavan? Yli sata vuotta sitten purjehti suunnattomalla rahasummalla lastattu laiva Saarenmaan läntisen rannikon ohitse, joka on täynnä merenalaisia riuttoja ja vaarallisia matalikkoja. Se teki haaksirikon, vajosi pohjaan laivaväkineen ja aarteineen. Siitä pitäin on sitä etsitty, naarattu, sukellettu, joukolla ja yksitellen, viranomaisten käskystä ja kalastajain alotteesta, kaikki turhaan… Isoisät kertovat isäinsä tarkalleen määränneen laivan uppoamispaikan, näytetään taloja, joitten nurkkauksesta pitää kuvitella vinon viivan merelle vedetyksi; missä viivat yhtyvät, siellä on muka laiva. Kuinka moni kampela- ja silakkaverkkojen kokija on tyyninä iltoina tähystänyt syvyyteen aarretta hakien, toivoen valkeain latuskain kampelalehtien ja silakkahopean sijaan onnen kaupalla nostavansa verkon täyden kultarahoja… Kultalaiva kummittelee sekä merenpohjassa että aivoissa…

Istuin laivan kannella, jota paraikaa hinattiin satamaan. Satujen saari otti meidät vastaan sumulla ja tihkusateella. Mutta sumu oli lämmin, ja sade availi kastanjain ja sireenien silmuja.

Yhtäkkiä kuulin jonkun sanovan lähelläni:

"Kultalaiva on löydetty!"

Ja kun heristin kuuloani, kuulin toisen siihen vastaavan:

"Kuulin jo, — sitä yritetään nostaa."

Ajaessani halki vesijättömaiden, myöhemmin katajaketojen, vesiperäisten soitten, yli saarenmaalaisten jokien joka kesä kuivuvien uomien, ajattelin kultalaivaa.

Kultalaiva, — meidän sisimmän, meidän tiedottomimman romantismimme ilmaus! Me tarvitsemme sitä vertauskuvana, ikuisena vastalauseena, se nousee meille kangastuksena samasta ijäti selittämättömästä sielumme mysteriosta, josta kohoavat ijäisyyden kaipaus ja usko yliluonnollisiin. Köyhät kalastajat sõrvelaisissa savupirteissään, joitten elämä on yksitoikkoista ja karua kuin karjanummi, he tarvitsevat sitä vastalauseeksi arkipäivänsä autiudelle, heidän täytyy uskoa, että se jossain on olemassa, ihmeellinen, satumainen, mahdoton… ei haudantakainen, kuten kirkossa kuulutetut autuudet, vaan käsinkoskettava, maanpäällinen, aistittava ja kuitenkin yliluonnollinen, — seitsemän miljoonaa ruplaa sulassa, keltaisessa kullassa, jokaisen heidän saavutettavanaan. He syntyvät ja kuolevat, ja heidän poikansa syntyvät ja kuolevat, he käyvät karheiksi ja ahavoittuneiksi merellä, ja heidän vaimonsa äestävät kotosalla pieniä soraisia pellontilkkuja ja kulkevat puuauran takana, kuihtuen varhain ja rumentuen raskaasta ruumillisesta työstä, ja vihdoin he kuolevat, tuijottaen karstaiseen lakeen, joka on nähnyt heidän syntyvän. Mutta sillä välin he soutelevat ulapan vihreitä vesiä, Ruotsin meren, jota pitkin heidän etäiset esi-isänsä, rohkeammat ja voimakkaammat heitä, purjehtivat vieraita kaupunkeja polttamaan, ja sama seikkailuhalu panee heidät laskemaan koukkuhakojaan ja luotirihmojaan kultalaivan löytääkseen… He näkevät sen meren syvyydestä kuultavan kultaisin mastoin, kullalla silatuin sivuin…

Yö oli lämmin ja hienosti utuinen, ja katajapehkot olivat hämärässä kuin yhtä monta pehmeätä päänalusta, jotka uneksijaansa odottivat.

YLITSE MUURIN.

Harmaakivimuurien yli, kyllin korkeitten, suojellakseen ohikulkijan silmältä puutarhat, kyllin matalain puitten kumartua ylitse, varisee autioille, öisille kaduille kukkavihma. Katu on täynnä kuolevain kukkain tuoksua. Niinkuin pienet, karanneet sanansaattajat lentelevät tuulentuomat terälehdet ympärillä, lukemattomat, lemuavat viestit muurintakaisista puutarhoista. Oi näitten näkymättömäin kätten tuskin tuntuvia hyväilyjä, sanoja, jotka suhisevat ympärillä, kevyinä ja hapraina kuin tuoksu, — salainen rakkauden tunnustus, yhä uudelleen, yhä uudelleen yölle kuulumattomasti kuiskattu! Tuoksuvia sanoja, jotka ohikulkijaa odottavat keskiöiseltä, merentakaiselta kadulta!

Aamuun on vielä aikaa, ja kaupungin paimen ei vielä ole sitonut virsunrihmojaan ajaakseen kaupungin lukuisan lehmikarjan saraheinää kasvavalle vesijättömaalle. Raatihuoneen tornista ei vielä viito viiri, joka ilmoittaisi varhaisen laivan tulon etäiseen satamaan, eivätkä ratise vielä sõrvelaiset rattaat kampelakuormineen toria kohti, kirjavapukuisten, piippolakkisten vaimojen torkkuessa sukankudin kädessä kalasaavien takana. Yövartijain tuntihuuto kadun kulmassa on vaiennut vuosikymmeniä takaperin.

Minkälainen pieni yksilö parka on tämä nukkuva kaupunki, tuomittu elämään loisena toisista, elinvoimaisemmista elimistöistä, vailla itsenäistä verenkiertoa, loitolla suurista kulkuväylistä, hiljainen, merenpakoinen kaupunki, jossa menneisyys puhuu äänekkäämmin kuin nykyisyys! Pienet valkoiset talot nukkuvat punaiset tiilikattonsa silmille vedettyinä ja vihreät ikkunaluukut suljettuina. Merentakainen uni on rauhallinen ja sikeä, vaikka ovet ja veräjät ovatkin ilman salpaa ja lukkoa.

Heräjä, kunnon kuresaarelainen porvari, katso, kukkatuoksu virtaa kenenkään kysymättä puutarhastasi kadulle! Omenat ja kirsikat jäävät sinulle, mutta tuoksu, vangitsematon, menee kaiken ilman tietä, sekaantuen yön ihanaan ja seesteiseen kuulakkuuteen. Oi näitä vartioimatta jääneitä salaisuuksia, jotka yön tullen muurin yli tulvehtivat, tervehdyksiä tähdettömän alkukesän yön ja kukkivain puutarhain välillä, vähäisten kukkakeijukaisten karkeloa epätasaisella ja huonosti kivitetyllä kadulla, valkeaa kukkasuitsutusta kesän alttarille…

Katu on tyhjä, ja yön kuuleva korva kokoo eksyneet, lentelevät sanat.

VAELTAVA KYNTTILÄ.

Helteistä päivää oli seurannut helteinen yö yli merentakaisen kaupungin. Puutarhojen muurit ja talojen valkeat seinät säteilivät päivällä keräämäänsä paahdetta kadulle, ne jäähtyivät hitaasti, yöilman imiessä kuumuuden itseensä. Yö oli vain kuin pitennetty päivä. Rannalla, veden rajassa, löyhkäsi liejulle ja jodille. Rantalevien ja kaislojen välille seisahtunut vesi mätäni hiljalleen, ja sen väriasteikko vaihteli viheriästä sinipunervaan. Pienet laineet kuljettivat kuun heijastuskuviota uimakojun luota yhä lähemmäksi rantaa, ja taivas laakean vesijättömaan yläpuolella sammui.

Eivät ole unta varten tällaiset yöt! Mitä varten lienevätkään? Eivät myöskään rakkautta varten. Mätäkuun yöt, helteiset, raukeat, keltaisen kuutamon valaisemat, — maa sateenjanosta nääntyneenä, kuivuuden kuumeessa, ruoho kuloksi kuivettuneena, pensaitten lehdet tahmeassa, valkeassa pölyssä, jota ei virkistävä sade viruta. Meri laiskana, tyynenä, vetäytyen yhä edemmäksi rannasta, liejua ja mutaa paljastaen, kooten kirkkautensa jonnekin autereisen taivaan rannan taakse.

Suuret, ilkeät paarmat ampuvat läpi liikkumattoman ilman. Kaikki näivettyy, vesi mätänee, meri kuivuu, taivas on reunoistaan tiukasti maassa kiinni kuin kärpässatimen kupu, ja maasta lähtevä henkäys on täynnä edellisen päivän kuumia höyryjä, myrkyllisiä, kuten kerran keuhkoissa jo kiertänyt ilma.

Kaksikerroksinen rakennus, jonka yläkertaa valkoiset kalkkikivipatsaat kannattavat, on pimeä, mutta ikkunat ovat selkoselällään. Yhtäkkiä syttyy tuli kulmahuoneessa, ja joku liikkuu kynttilä kädessä läpi koko huonerivin. Vaeltava kynttilä! Ikkuna syttyy, toinen sammuu. Ei ehdi nähdä mitään, vain varjoja vilahtaa, suuria, muodottomia, jotka kynttilän liekki herättää eloon seinillä. Ehkä kuolee joku paraikaa, henkisesti tai ruumiillisesti, ja kamferin ja myskin tuoksu virtaa kadulle… Kynttilän liekki liehuu, vaikka tuulta ei ole nimeksikään. Ja taas ammottaa koko ikkunarivi tyhjyyttä ja pimeyttä.

Yö on helteinen ja raskas, ja ajattelu vaivaloista, huohottavaa kuin hengitys. Emme koskaan saa tietää kaikkea, emme koskaan kaikkea edes itsestämme… Kynttilä vaeltaa, ikkuna syttyy, toinen sammuu, ja varjot kiipeevät seinillä… Eivät ikinä ole sielumme ikkunat yhtaikaa valaistut. Aavistus herää, mutta ennenkuin siitä on syntynyt ajatus, ei sitä ole enää olemassa, se on jo liuennut takaisin ikuiseen olemattomuuteen, sielun salattuun alkuaineeseen.

Sielumme ikkunat ovat pimeät: sisällä kuollaan.

IHMINEN.

Loiva hietasärkkä oli illan hämärässä harmaa, yksivärinen, ja tähän harmauteen sulivat hiedalle kuivumaan levitetyt verkot, korkeat merileväkasat ja avokitaisten mertojen takana meren kiilloton, tuhkankarvainen pinta.

Jotain tummaa, liikkumatonta, kuin ajopuun kaltaista, kyyhötteli aivan vesirajassa, — nuoren harmaahylkeen, hallin, pää ja eturuumis, jotka se oli kosteille, pyöreille kiville kohottanut. Lähellä harmaita kalastajavenheitä, yöteloille asetettuja, se siinä levollisesti loikoili, pelkäämättä, hievahtamatta, harmaana osana maiseman öisestä harmaudesta, vähäisten virilaineitten huuhtomana, jotka sillä kuin elottomalla esineellä leikittelivät, ennen lopullista maatamenoaan. Aavistamatta rannan asutusta, se kelletteli rannan haileassa vedessä, pitkämatkaisena, eksyneenä tuntemattomalle, ystävälliselle rannalle, jonka harmaus oli unettavaa ja rauhoittavaa.

Yhtäkkiä tuli mäntyjen ja tammien pimennosta tumma haahmo, seisahtui, lakealle hiedalle ehdittyään paneutui pitkälleen, hitaasti ja kuulumattomasti mahallaan ryömien. Minkäänlaista varjoa ei syntynyt, kuun ensi neljännes oli vain kuin valkea sakara, käyrä hopearihma, ja alkukesän lyhyt yö kylmä ja vaalahko. Ajohiekka rapisi tuskin kuuluvasti, alempana, missä se oli hyrskystä ja vaahdosta kostea, se ei edes rapissutkaan. Musta haahmo ryömi hitaasti eteenpäin, kahden suuren merran välitse kalastajaveneitten suojaan ja pysähtyi muutaman kumolleen vajonneen ruuhen taakse.

Koko maisema oli taas eloton. Halli oli yhä hievahtamatta, kivenheiton päässä, etukäpälät ja sileä, ympyriäinen pää hietikolla.

Yhtäkkiä kuului pamahdus, halli käännähti nuolennopeasti ja sukelsi… Meren pinta oli tyhjä.

Muutama henkeäpidätetty tuokio… Sen täytyy tulla esiin, — elävänä tai kuolleena… Mitään ei näy.

Mutta yhtäkkiä etäällä, verkkoseipäitten tumman rivin ulkopuolella kelluu pinnalla jotain ympyriäistä. Halli ui poispäin, vaivalloisesti, haavoittuneena. Se on pelastunut.

Vihasin ihmistä. Ihmistä, joka tuliluikullaan rikkoo luonnon öisen levon ja vieraanvaraisen rannan ystävällisen vastaanoton, — jonka ensimäinen vaisto on murhavaisto. Hiekka oli armeliaampi, vieraanvaraisempi kosteassa pehmeydessään, millä se kaukomatkaiselle vieraalle leposijan tarjosi, katajat ja männyt ajohiekkaan tunkeutuneine juurineen olivat valmiit varjelemaan, suviyö lähestyi ystävänä ja unta-antavana, meri oli leppoisan hailea, ja mainingit hyväileviä, — ainoastaan ihminen ilmestyi vihollisena, verta janoovana.

Vihasin ihmistä.

NÄKY.

Säikytettyinä katajaiselta laitumeltaan, missä vähäisen, savipohjaisen hetteen ääressä piehtaroivat, lyhyttä kuloheinää lammasten kera jytystäen, — vauhkoina kumeasta jyrinästä, joka maantieltä läheni paksun pölypilven peitossa, syöksyivät saarenmaalaiset hevoset, hiirakko ja kaksi ruosteenkarvaista laukkia yli matalan kiviaidan maantielle, painautuen kiivaaseen ja sokeaan juoksuun. Näin niitten kirmaisevan ohi, matalakasvuisina, sitkeälihaksisina, kuten rodun tunnus kuuluu, silmät kekäleinä, sydän sävähtäen hurjasta, hullusta kauhusta, vaahtoavat sieraimet särpien tomua, joka valkeana kohoo tulikuivasta maasta. Heti heidän kintereillään automobiili, uuden uutukainen, sätkyttävine koneineen ja torven törähdyksineen, uuden ja vielä tiheämmän pölypilven peitossa.

Kilpajuoksu, vinha ja intohimoinen, pitkin Sõrven tasaista, kivikovaa maantietä! Hevoset ovat jo suunniltaan, pyöräpäisiä, heidän viisaat eläinaivonsa ovat lakanneet ajattelemasta, he syöksyvät nyt eteenpäin sokeasta, sisäisestä pakosta, tietämättä enää miksi ja mihin, pakahtumaisillaan, valmiina henkijättöinä tien oheen ojentumaan, tuntematta enää tietä. Tomu laskeutuu kilpajuoksijain takana kuin jauhoitus nummen rokoko-katajiin tien molemmin puolin, nummi ja hete seuraavat välittömästi toisiaan kuten aallon harja ja pohja, tuulimyllyt Salmen kylän kohdalla ojentavat käsivartensa pidättääkseen. Ja kuten usein rannikolla, alkaa aivan selkeälle taivaalle lännestä äkkiä kiehua pilvihuuruja, ikäänkuin jostain pahansuovasta ja näkymättömästä noidanpadasta, kiireesti kattaen äsken kuulakkaan taivaan, juosten kilpaa pitkin taivaan kantta uhkaavina, mustina kuvajaisina.

Ja näitten vihamielisten, vinhojen pilvijättiläisten päällä minä näin näkymättömän Uudenajan Hengen, juuri kun hän seitsensiimaisella sähköruoskallaan aikoi ruhtoa vanhan, esi-isäin pyhittämän puuauran tien ohessa.

Minä peitin kasvoni saarenmaalaiseen raitahuiviin, kuten muinaiseen virolaiseen itkuliinaan, ja murehdin mennyttä Saarenmaata.

TUISKUHIEKKA.

Itse hedelmättömyys heilimöi… Päivä paahtaa hiekkasärkkien autiutta, ja tomuna hienoksi keventynyt hiekka kohoo tuulen mukana ilmaan… Hiekkasärkkien kukkapöly, jonka on määrä hedelmöittää hävityksellä ja tyhjyydellä saari, tuiskuhiekka, rantakalastajan kauhu! Saraheinän juuret eivät pysty sitä kiinnipitelemään, mutta rannalla kytkevät sen tuulen nujertamat petäjät, kasvaen leveyttä pituuden sijaan, lannistaen levottoman hiekan, keräämällä sen kuin kummuksi alleen sadoin sitkein juurin. Kalastajapirtin seinää millä sen hävityshaluinen vapaus sensijaan temmeltää mielin määrin, tupruttaen perunamaat ja laihat laitumet umpeen valkoista, auringonkimalteista jauhoa, jossa ei kortta kasva. Kujiin päästyään se kiihtyy kiipeämään pitkin aitovieriä, loivina, tuulen lakaisemina laineina, joitten hyökyharjaan aidanseipäät uppoavat. Saaren sisä-osiin saakka se kylvää virstamääriä hedelmätöntä kukkapölyään, ja niin syntyvät hiekkalakeudet, joilla hevonen kahlaa raskaasti ja vaivaloisesti, joka askeleella pehmeään ja petolliseen hiekkaan vajoten.

Tuiskuhiekka, mustalainen kaikkien vakavien ja viljavien maalajien, sitkeän saven ja kuohkean mullan joukossa, vapaudelle, ilmalle ja auringolle vannoutunut kulkuri, jonninjoutava tyhjäntoimittaja, kykenemätön tuottamaan muuta kuin värittömän, väkevätuoksuisen rantaneilikan, joka ei kelpaa kenenkään karjanrehuksi! Kaikkien eikä kenenkään, vaihtava omistajaa kenenkään kysymättä, lukuunottamaton kaikissa ostosopimuksissa ja kauppakirjoissa, kaikkiin karttoihin merkitty otsakkeella "kelpaamatonta maata".

Minä olen kai ainoa, joka armastan sinua, ajohiekka!

Minunkin ajohiekkaolemukseni odottaa turhaan, että tuhannet rakastavat ja hedelmälliset ajatukset sen kytkisivät maankamaraan, olkoon se oma tai vieras, minäkin olen kyllästynyt kaikenmailmankansalaisuuteen, minustakin olisi autuaallisempaa muuttua rehelliseksi mullaksi, ja olla vaikkapa vain niukkasatoinen pelto kalastajapirtin pientarilla, joka kasvattaa laihon leiväksi monille.

Mutta niinkuin saarenmaalainen tuiskuhiekka, niin lentää minunkin levottomuuteni, ilman isänmaata, tuottaen vain rantaneilikan, jota ei kukaan näe, koska se ei kelpaa pureskeltavaksi. Ja niinkuin ajohiekka rauhattomalla retkellään värisee auringossa, niin värisee joskus minunkin maantieteellisesti sitomaton sieluni kaikkeuden kauneudesta, vaikka sen ei koskaan enää ole sallittu tajuta, kuinka autuaallista on rakastaa yhtä maanrahtua yli kaikkien muitten ja yli kaiken ymmärryksen!

LÄHTEVIEN LAIVOJEN KAUPUNKI.

Hän oli puolihupakko, ikänsä kaiken saarellaan asustanut, ei edes Riiassa käynyt; oli yksi porvarisklubin kantajäseniä, jossa joi ja pelasi joka ilta faaraota, kotona omassa punakattoisessa talossaan elostellen huuhkajainsa ja papukaijainsa seurassa, joita koko talo oli täynnä. Kuten meri oli vetänyt varmat rajat hänen liikuntatarpeelleen, niin oli hänen ajatuksellaan yhtä varmat rajat, joitten yli hän ei päässyt. Hänen aivonsa olivat sekavat ja haaveelliset, kuten viljelemättä jäänyt kolkka, jonka varjoisassa sekasorrossa nokkoset ja takiaiset viihtyvät, vailla selvän ajatuksen suoraviivaisia vakoja.

Hänen suurin intohimonsa, paitsi faaraopeliä, oli käydä satamassa lähteviä laivoja saattamassa. Hän ei koskaan, kuten muut, mennyt tuleville vastaan, hän vain saatteli lähtövuoroisia. Tätä hän nimitti "hyvästijätöksi". Hän tahtoi totutella heittämään hyvästi, se oli hänestä tärkeintä. Se oli hänen elämänfilosofiansa yksinkertainen ydin.

Hän kompuroi jäykillä jaloillaan kolme kertaa viikossa neljä virstaa aamuhämärissä pitkin entistä merenpohjaa, jonka yli lokit nälkäisinä ja ärtyisinä kirkuen lentelivät, niitten siipien paistaessa pikimustilta varjossa vasten nousevaa aurinkoa, keväisin, jolloin lähtevät olivat enimmäkseen mannermaalle siirtyvää työväkeä, ja lähtö toivorikasta, kyyneletöntä. Hän oli siellä myöhäiskesän kuulakkaina iltoina, jolloin ilma itse jo on täynnä hyvästijättöä, ja saaren yllä aavistuksista ja lähestyvästä talven yksinäisyydestä tiheä alakuloisuus, yksinjäämisen autius. Hän näki keltaisten, suurien vankkurien kuljettavan kuormittain poismatkustavia kylpyvieraita, merentakaisen kaupungin vaikeitten, viheriäluukkuisten talojen yhä tyhjetessä, ja villiviinin lehtien muuttuessa veriruskeiksi, ennenkuin ne käpristyivät kokoon mustiksi käärylöiksi, kuin koteloihinsa palanneet perhoset.

Hän ei saattanut erityisesti ketään, mutta hän seisoi laiturilla, nosteli hattuaan ja liehutti nenäliinaansa. Hän seisoi siellä vielä, kun muut jo olivat aikoja sitten palanneet kaupunkiin takaisin. Silloin hänkin vihdoin lähti paluumatkalle, nähdäkseen tyhjentyvien pikkutalojen ikkunoissa, ruukkukasvien takana, naapuriensa ikävystyneet, kyltyneet kasvot, heidän kurkistellessaan vaikenevalle kadulle.

Hän ei saatellut ainoastaan laivoja, hän saatteli samoin muuttolintuja, hän tiesi, milloin eri lajit tekivät lähtöä, ja hän seisoskeli kuihtuneilla apilaniityillä taivasta kohti kurkoitellen, jossa kurkien kiila lensi ohitse, niin että hän taisi kuulla niitten siipien havinan, kuten kuuli elämän humun, joka ei koskaan enää hänen kohdalleen pysähtynyt.

Hän seisoskeli sänkipellolla, mustain peltovaristen pitäessä kiviaidalla syyskäräjiään, — kuin musta, saarella talvehtiva peltovaris hänkin.

Hän opetteli heittämään hyvästi!

Hänen hämärissä aivoissaan oli siis tietoisuus elämän suuresta ja vaikeasta viisaudesta. Heittää hyvästit hilpeälle seuralle, heittää hyvästit rakastetulle ihmiselle, vapaaehtoisesti, ajoissa, ilman katkeruutta, kiittää kaikesta ja mennä eteenpäin. Heittää hyvästi kuolemaan tuomitulle tunteelle, kiitollisena hyvästä, kiitollisena pahasta, — mikä vaikea ja kalliisti opittava taito, inhimillisen rohkeuden mittapuu! Elämämme on alituista hyvästijättöä, ja se päättyy suureen hyvästijättöön ja laivojen lähtöön.

SAARENMAAN KIITOS.

Minä kiitän kaislarantoja, jotka eivät ole maata eivätkä vettä, ja joitten punaisissa ruovonpäissä siniset vesikorennot kiikkuvat, uuden vesilintujen suvun juurimättäissä hautuessa. Minä kiitän hietarantoja, jotka varjottomaan aukeuteensa vangitsevat auringon paahteen, niin että on alati kahden hehkun, kahden kimalluksen välissä, joista toinen tulee taivaasta, toinen maasta. Minä kiitän autiorantoja, puuttomia, merenpakenemia, joille pesii vain Alakuloisuuden yölintu.

Minä kiitän katajia, jotka savuavat keltaista kukkapölyä kuin tulikivijauhetta ja sähähtävät leiskuviksi tulisoihduiksi, kun ne nummella iltansa iloksi tyvestä sytyttää. Palavat pensaat, joista puhuu Saarenmaan henki, kuten muinoin Jehoova! Minä kiitän niitten suojatteja, tarhakäärmeitä, siilejä ja vähäisiä kuorietanoita, ainoastaan kyytä en kiitä, vaan puristan sen puupihteihin ja panen väkiviinapurnukkaan.

Minä kiitän saarenmaalaisia kesäjokia, joitten en kuuna kullan valkeana ole nähnyt juoksevan, en myötä- enkä vastavirtaa. Oi, niitten iilimatojen mustaa ilkeyttä, jotka asustavat saarenmaalaisten jokien saviuomissa! Mutta olkoon se heille anteeksi annettu!

Minä kiitän saarenmaalaisia tuulimyllyjä, sekä levossa että liikkeessä, joitten vastataistelijaksi silmäni turhaan haeskeli Don Quixotea, vaikka varmasti päättelin hänenkin jossain täällä piileskelevän, romantiikan saarella. Minä pyydän nöyrimmästi anteeksi kaikilta lokeilta, tiiroilta, kaakkureilta ja muilta, joille minua vielä ei ole esitetty, jos häiritsin heitä niinä aurinkoaamuina, jolloin heille ja myyrille yksinkuuluvalla luodolla loikoilin.

Minä kiitän sinua, Saarenmaan sankari, Suur-Töll, — vaikka et antanutkaan häiritä vuosisataista untasi, kuulin kuitenkin jättirintasi huounnan, joka kerta kun korvani maata kohden kallistin. Näenkö minä vielä noususi?

Minä kiitän sata-ihmeistä Saarenmaata, joka minulle, oudolle ja maattomalle, avasi tylyn kauneutensa salaisuudet!

III

PIMEYS

Lievä kuume tekee työtään minussa. Näen sen pienistä kuumepisteistä, jotka karkelevat parantolan leimalla varustetulla paperilla, koskaan kuitenkaan yli määrätyn rajan ponnahtamatta. Muuten ei mikään vastenmielinen tunne sitä elimistössäni ilmaise. En tunne mitään raukaisevaa huumetta, joka lamaisi aivoni tai täyttäisi ne hirveillä houreilla tai antaisi minun aavistaa äkillistä ja välttämätöntä loppua. Päinvastoin, minun on mieluista olla. Tunnen tavallista suurempaa selkeyttä ja yritteliäisyyttä ajatuksissani ja taipumusta mahdollisimman valoisaan katsantotapaan. Kuinka kaukana ovat ne aamut, jolloin alati heräsin väijyvään alakuloisuuteen, joka masensi elintarmoni, ennenkuin nouseva päivä sen ehti jännittää uuteen ponnistukseen! Tietoisuus taudista ei vaivaa minua enää kuten olentooni väkisin tunkeutunut vieras esine, — se on jo osa minusta, se panee maata kerallani ja nousee aamulla kanssani.

Kaikki aistini ovat hereillä ja herkistyneinä, uskon, että ne voisivat valmistaa minulle aivan uusia nautintoja. Voisin nähdä näkymättömiä värivivahduksia ja kuulla seinien läpi. Nopeampi palaminen liuentaa elimistössäni ennen aavistamattomia nautinnonmahdollisuuksia, samoin kuin keittäessä kuumuuden kautta syntyy joukko ennen olemattomia hienoja maku- ja tuoksutuntuja. Jos tätä lievää kuumetilaa jatkuu, niin ehtii se aivan varmaan kehittää minussa kuudennen aistin, joka paraikaa tietoisuuteni pohjalla viettää itiöelämäänsä. Siunattu pikku kuume!

Makaan ja ajattelen veripisaraa, jonka tuonnoin sormestani puristin kahdeksansatakertaisen suurennuslasin alle; ajattelen, että se vielä eli, eli minusta eroitettunakin, ja sen punaiset verisolut kihisivät itsetiedottomassa liikunnossa, kunnes hyytyivät kuolleeksi, kankeaksi rengasketjuksi. Oliko se niinä muutamina sekunteina, mitkä se ulkopuolella minua eli, vielä osa minusta, elinkö sillä hetkellä kahdessa osassa? Ja miksi itsetiedottomassa liikunnossa? Ehkä olen kokoonpantu milliardeista itsetietoisista olennoista, jotka paraikaa elimistössäni olemassaolostaan taistelevat taudin itiöitä vastaan? Puolustavatko ne minua vaiko vain itseään? Onko niillä käsitystä kokonaisuudesta, jota minä nimitän minuudekseni? Vai onko jokainen tuollainen punainen verisolu itsekylläinen ja vain itsestään vastaava olento? Paraikaa on todellinen sota- ja piiritystila minussa, valkeat verisolut ahdistavat keuhkotaudin itiöitä, ja punaiset tanssivat hurjaa sotatanssia pitkin koko suoniverkkoa. Ja minä lepään leveässä, valkoisessa vuoteessa ja tunnen tanssin koko olennossani. Pitkin koko ruumistani karkelevat hätääntyneet, huumaantuneet verisolut, jotka sisääntunkeutunut vihollinen on kiihoittanut liikkeelle. Mutta minä, koko tämän sodan temmellystanner, tunnen sen vain nautintona. Tiedän, että palan ja kulun, ja että polttoaine kerran on oleva lopussa, mutta tunnen suurinta passiivisuutta itsessäni tapahtuvaa liikuntoa kohtaan. Olen aivan tyyni, ikäänkuin elämäntunnon äkillisen kohoamisen olisi aiheuttanut rakkaus, kunnianhimo, tai jokin keinotekoinen huumausaine, eikä hivuttava, minut vähitellen tappamaan tuomittu tauti.

Riemuitsen kirjavista kipinöistä, jotka siunattu pikkukuume iskee muuten niin haluttomista ja laiskoista aivoistani, jotka ovat tylsistyneet yhtä ainoaa ajatusta saivartaessaan. Iloitsen vereni vilkkaasta vauhdista, joka sykyttää sydäntäni, ikäänkuin elämäni kaikkein odotuksellisimpina ja aavistusrikkaimpina aikoina. Iloitsen koko itsepetoksestani, koko piilosillaolosta, jota järkeni kanssa leikin, koko tästä elämän hedelmällisimpien ja uskaliaimpien hetkien valheheijastuksesta.

Ja minusta tuntuu, kuin palaisi valkean talon joka komerossa tällainen petollinen elämäntunto, jolla ei ole sytykettä todellisuudessa, — ikäänkuin virvatulen yöllinen ja vihertävä liekki, joka jonakuna kuumeettomana aamuna on tuomittu kitumaan kuin märjän tuhkan alla ja muuttumaan maatamatavaksi alakuloisuudeksi.

* * * * *

Illalla kiipeevät kuumepisteet pari pikkuruista astetta korkeammalle, ja yhä enemmän miellyttää minua tautini. Epäilemättä se on esteettisin kaikista hivuttavista taudeista, jotka tavallisesti lähestyvät meitä rumuudella, ja joista rumin on vanhuus. Kaikki ne ovat inhoittavia ja ala-arvoisia ihmiselle, tämä yksin ei. Ne ovat kekseliäitä kuin keskiaikainen pyöveli, joka vähitellen teloitti uhrinsa, ne nyhtävät ensin hiuksemme ja hampaamme, koukistavat suoran ryhtimme, tekevät meistä linnunpelättejä, ennenkuin armahtavat lopullisella häviöllä. Kuinka vastenmielistä ja jokapäiväistä olisi kuolla vatsatautiin ja sappikiviin, kuinka iljettävää maata vainajana mätäpaiseet ruumiissa! Keuhkotauti on keksitty kaikkia niitä varten, jotka tahtovat kuolla kauneudessa, se täyttää kaikki romanttisen sielun vaatimukset. Keuhkotauti on kaunosielujen tauti. Siinä on jotain läpeensä tunteellista ja hiutuvaa, jo vanhastaan se on ollut kiitollinen kuolintapa runoudessa, ja monen kirjan hentomieliset sankarittaret ovat sen avulla heittäneet hyvästit elämälle. Tietysti heillä on ollut mahdollisimman vähän ysköksiä, ja tietysti he ovat oivaltaneet oikeaan aikaan kuolla, ennen luurangoksi laihtumista, sitä heidän ihanteellinen sielunsa ei sallisi. Mutta aivan varmaan he olivat ruumiillisesti olennoinneet tämän taudin kauneuslajin. Onko olemassa muuta tautia, jolla olisi oma kauneusmuotonsa? En usko sitä. Keuhkotauti sensijaan ei hävitä, ei ainakaan ensi asteillaan, ruumiin kauneutta, se vain muuttaa sen. Voi puhua keuhkotautisesta kauneustyypistä. Onko olemassa muuta tautia, jolla olisi kyky, ainakin aika ajoin, kohottaa toivehikkaisuutta ja iloisuutta? En usko sitä. Mutta keuhkotauti, samalla kun se lahjoittaa sielulle hentomielisen herkkyyden ja aika ajoin leimahtavan iloisuuden, samalla se luo ruumiille aivan erityisen kauneusmuodon, josta ei voi erehtyä. Botticelli maalasi Venuksensa keuhkotautisen lemmittynsä mukaan, siitä hänen soljuvat olkapäänsä, hänen pitkä joutsenkaulansa, koko hänen ilmava kauneutensa. Keuhkotaudin luoma kauneus on eteeristä, se hävittää ruumiista aineellisuuden ja henkevöi aistillisuuden. Se luo heleän ja herkkävaihteisen ihon, kukoistavaa terveyttä kangastelevat täplät ja katseelle tunteellisen, kostean kiillon.

Ihmeellinen tauti! Kaikki siinä on petosta. Se on kuolemaa elämän naamio kasvoilla. Se pettää sekä sielun että ruumiin. Keuhkopuolikkaillasi luulet vielä voivasi hengittää kaikki maisen paratiisin tuoksut!

* * * * *

Ja minä maatessani valkoisen talon valkoisessa huoneessa, ja kuumepisteitten paperilla karkeloidessa, aloin ajatella kuolemaa.

Kun olemme kaiken muun mailmassa kokeneet, alkaako silloin kuolemanuteliaisuutemme?

Kuolemaa ei ole vielä yksikään ihminen kokenut, sillä kokemus on yhteenveto hetkellisistä aistimuksistamme, mielialoistamme, tietoisuuden saavuttaneista elämyksistämme, mutta tätä yhteenvetoa ei ole yksikään meistä tehnyt. Yhtä vähän kuin tiedämme, millaista on syntyä, yhtä vähän tiedämme, millaista on kuolla. Ehkä on syntyminen yhtä peloittava ja tuskallinen olotilan muutos kuin ikinä kuolema. Vainajat vaikenevat, ja äskensyntyneitten huuto on meille salattua kieltä. Ruumiimme tuntee kasvamisen ja elämän antamisen nautinnot ja tuskat, mutta kuoleman tuskia ja nautintoja se ei tunne, koska se itse samalla häviää.

Minkälaista on häviämisen nautinto, liukeneminen, sammuminen, loppu… loppujen loppu? Minkälaista on se, minkä jumalat ovat meiltä salanneet?

Yksinäisyydestä ja pikkukuumeesta kiihtyneet aivoni kuvittelivat suuret pensaikot kukkivia jasmiineja, jotka minua ympäröitsisivät kuollessani. Ei minkään kukan tuoksu ole niin kiihoittanut aistejani kuin jasmiinin. Siinä on jotain selittämättömän makeaa ja imelän väkevää, se panee uneksimaan kaikenlaisista itämaisista huumausaineista ja myrkyistä. Se voisi kiihoittaa minut rikoksiin ja kiellettyyn rakkauteen ja herättää valekuolleista vielä kerran tajuamaan aistien iloa. Jasmiinin tuoksu tekisi kuolemani hiljaiseksi sammumiseksi, ja minun elämäni eroaisi minusta yhtä arvoituksellisesti kuin tuoksu, tämä ääretön joukko äärettömän pieniä ainehitusia, eroaa kukasta yöhön.

* * * * *

Valvoin suurimman osan yötä. Illalla sammutin itse sähkövalon. En voi kuulla käytävästä lyhyttä, leikkaavaa naksahdusta, joka kädenkäännähdyksellä tappaa valon ja päästää pimeyden tulvimaan ympärilleni. On kuin katkeisi sillä hetkellä elämänlanka, jotain elävää leikataan poikki, ikäänkuin valon valtasuoni. Mutta kun itse sammutan valon, teen sen tyynesti ja tietoisesti, ja katselen ilman pelkoa pimeyteen ja ulkolyhdyn luomaan ikkunaruutujen heijastukseen valkealla seinällä vuoteeni jalkopäässä.

Valvoin, tuntematta tuttua levottomuutta, joka muuten aina unettomina öinä vaanii, seuraavan aamun raukeutta ajatellessa. Elämä oli yhtäkkiä lakannut asettamasta vaatimuksiaan minulle. Se oli yhtäkkiä itse leimannut minut hylkyromujensa joukkoon, minut, joka vielä äsken olin luulotellut olevani tarpeellinen jäsen yhteiskunnassa. Mutta samalla se oli myös kadottanut valtansa ylitseni; minun suhteeni eivät enää merkinneet mitään tunnit eikä sekunnit, ei yön eikä päivän ikuinen vaihtelu.

Ja tänä yönä, jolloin kuume alituisesti ravitsi aivojani taisteluhaluisella ja kiihtyneellä verellä, elin ikäänkuin monta elämää yhtaikaa. Ominaisuudet, jotka tähän saakka sovussa ja näennäisessä sopusoinnussa olivat minussa asustaneet, alkoivat yhtäkkiä kukin kasvaa, yli rajojensa, kunnes ne eivät enää mahtuneet minun minuuteni rajoihin, vaan irtautuivat, lähtivät liikkeelle monina minuuksina, jotka kaikki olivat minusta alkunsa saaneet.

Puoleksi hereillä, puoleksi unissa minä näin näitten niin erinlaisten, mutta minulle kuitenkin niin tuiki tuttujen olentojen elävän kunkin erikoista elämäänsä, näin heidän syntyvän eri puolilla maapalloa, näin heidän liikkuvan, rakastavan, rikkovan kunkin omalla tavallaan, näin heidän kärsivän minulle vieraita kärsimyksiä ja värisevän minulle tuntemattomista nautinnoista, näin heidän uskaltavan siinä, missä minä heikkona epäröin, samalla kun minä seurasin heitä uteliaisuudella ja kateudella. Näin heidät kunkin eheinä ja jakamattomina, niin rumuudessa kuin kauneudessa, sensijaan että minussa oli rumuus ja kauneus, rohkeus ja heikkous rinnatusten, alati taistelevina alkuaineina.

Huolimatta jääkylmästä viimasta, mikä avatusta ikkunasta virtasi, keinuivat edessäni koko ajan tänä unettomana ja kuumeisena yönä varsillaan huojuen suuret ja loistavat kukat, ikäänkuin monen monta ja lukematonta elämänmahdollisuutta, joita en koskaan ole elänyt enkä koskaan tule elämäänkään.

* * * * *

Heräsin seuraavana aamuna kuumeettomana. Pakkanen oli vaihtunut kosteaksi, kaikkeen tarttuvaksi usvaksi. Jokaisen puun ympärillä oli suuri ympyriäinen vesiallas, ne näyttivät kuin lammikoissa kasvavan, ja lumi painui hitaasti maan sisään.

Kuumepisteitten karkelo on lopussa, ne muodostavat tasaisen, ikävän viivan paperilla, matkien pienten pyöreitten verisolujen kuolonkangistusta.

Sapekkaana ja ilkeänä herää kuumeettoman aamun harmaudessa itseivani… Minkälainen itsepetoksen ilveily, kuumeen karnevaali eilen, millaisia pöyhistyneitä ajatuksia viime yönä!

Herään, sielussani syvä vastenmielisyys tautia kohtaan, joka eilen vielä minusta näytti terveyttäkin kauniimmalta. En tahdo katsoa ketään, en nähdä ketään. Lienkö itse muille yhtä vastenmielinen, kuin muut ovat minulle? Minua iljettää heidän alituiset rykimisensä, heidän soinnuton äänensä, heidän kylmät kätensä ja hermostunut elämänhalunsa… Onko minussa vielä niin paljon terveen ihmisen luonnollista vaistoa jäljellä, että taudin ja sairaitten läheisyys vaikuttaa minuun vastenmielisesti? Minkälainen kallisarvoinen ja turha jäännös menneiltä ajoilta! Mitä se nyt minua hyödyttää? En tee sillä mitään.

Luultavasti vaikutan aivan samalla tapaa täysin terveisiin. Heidän täytyy tuntea vastenmielisyyttä minua kohtaan, ja he ovat oikeassa, täysin oikeassa. Miksi emme tunnustaisi sitä, — ainakin tänä harmaana, kuumeettomana aamuna, jolloin aivot työskentelevät kuin huonosti voideltu, jyskyvä kone, äänekkäästi ja meluavasti, tuottaen ainoastaan järkeä ja taas järkeä…

Niin, kuumeen karnevaali on ohitse, mielikuvituksen ja unien kirjavat serpentininauhat lepattavat repaleina, ja ajatukset ovat alakuloisesti maahan hajoitettuja kuin kadun lokaan tallattu ja liuennut konfettisade. Tuhkaa, järjen tuhkaa kaiken ylle!

Utu tihkuu ulkona. Istumme nurkissa ja vaikenemme, väsyneinä puhumaan. Vaitiolomme on täynnä vihamielisyyttä ja vakoilemista… Olemme kuin kaikki numeroidut, mutta ei kukaan halua olla ykkönen, ja me katselemme loppumattomalla vihamielisyydellä näkymättömiä numeroja toisissamme. Ehkä onkin siinä salaisen, melkein ruumiillisen vastenmielisyytemme syy? Heitämme ehkä ajatuksissamme arpaa, kuka meistä ensin on kuoleva. Joku meistä tekee luetteloa kaikista parantolan asukkaista, kenen nimen kohdalle hän ensimäiseksi on piirtävä ristin? Luuleeko hän olevansa muita parempi?

Pelkään, ettei kellään meistä ole kuumetta tänään.

Joku ajattelee ääneen, niin että muutkin sen kuulevat:

"Hän, pikku tyttöni, juoksi vastaani ja yritti minua suudella. Ja minä… minä työnsin hänet pois!"

Kaikista vaikeuksista, mitä tauti hänelle on tuottanut, tuntuu tuo pakosta, tartunnan pelosta poistyönnetty suudelma tällä hetkellä kaikkein raskaimmalta.

Mutta me muut tunnemme yhtäkkiä hetkellistä vapautusta… Tämä pikkuinen ajatus, itsessään niin hentomielinen, irroittaa meissä hautuvan kyynelherkkyyden, meidän itsesäälimme, marttyyriytemme tunteen, ja se kohoo kuin armahtava auer liian selvän ja kuumeettoman järkemme eteen.

* * * * *

Makaamme iltapäivällä ulkohallissa, parikymmentä elävää, vaikenevaa sarkofaagia. On pakollinen vaitiolon hetki. Sähkölamppu palaa jossain kauempana rakennuksen kulman takana, ja sen valo väreilee ylös, alas pitkin suurten koivujen lumesta paljaita kylkiä. Kauempana, sumuisen ja näkymättömän järven yllä on pimeys. Koivut ovat sen rajana, niitten takana se lepää, liikkumattomana, täynnä uhkaa, mutta uskaltamatta lähestyä. Mutta se ei pakenekaan. Me voimme sen nähdä koko ajan.

Sinne on kuin kertynyt, tihentynyt kaikki, mitä pelkäämme, mutta mistä emme puhu. Siellä vaanii ainainen vaitiolo, ainainen mykkyys, jolla ei ole vastausta antaa meidän aroille kysymyksillemme.

Sielu muuttuu niin pieneksi ja pelokkaaksi pimeyden edessä, säikkyväksi ja väriseväksi kuin lapsen.

Ja ajatukset, joita ei mikään kuume kultaa, vaeltavat järkevinä ja harmaina:

Oi herkkäuskoinen ja oman mielikuvituksesi harhaanviemä! Kuoleman traagillisuus on siinä, että se estää meitä nauttimasta omasta traagillisuudestamme. Sinäkin tahtoisit olla omissa hautajaisissasi, jos vain seuraavana aamuna saisit kahvisi ja vehnäisesi tavalliseen aikaan.

Kuolema on sinulle vain tyhjä sana ja kiihtyneitten aivojesi aave, kun sensijaan makuhermosi todistavat todeksi kahvin ja vehnäsen olemassaolon.

Kaikki eilinen oli koristelua ja itsepetosta… Niin kauan kuin kuvittelet jasmiinipensaikkoja ja kuolemaa kauneudessa, et tiedä vielä mitään kuolemasta. Luulet irtauneesi elämästä, ja oletkin kiinni sen pienimmässäkin ilmaisumuodossa…

Tahtoisit kuolla kuvastimen edessä… Mutta se on vain teaatterikuolemaa, niin kuollaan vain näyttämöllä, missä tikarit ovat terää vailla, ja veri vain punaista marjamehua. Et tunne kärsimystä, sillä et koskaan ole halunnut muuta kuin nautintoa. Et osaakaan kärsiä, osaat vain nauttia…

Näetkös, kuinka kuitenkin pelkäät pimeyttä koivunrunkojen takana… Ei ole olemassa mitään kuolemaa kauneudessa.

On vain olemassa hirveä, liikkumaton pimeys järven yllä, alati vakoileva, ja vihdoin viimein yllättävä pimeys.

Parikymmentä elävää sarkofaagia tuijottaa pimeyteen, ja sähkövalon heijastus karkelee pitkin koivujen kylkiä.

Ja minun itseivani jatkaa:

Kerran se on alkava liikkua, vyöryä, niellen kaikki, mitä eteen sattuu, ja sinä makaat silloin kuten nytkin, kapaloituna ja avuttomana, ja silmät täynnä kauhua, kuten lapsen…

Ja minä tiesin yhtäkkiä, etten mitään tiennyt.

En tiennyt vielä mitään taudista enkä kuolemasta.

VIERAS

Matushka kutsui illalliselle, seisoen lasikuistilla koko venäläisessä mahtavuudessaan, ja ainainen surupuku yllään, jota hän herkeämättä käytti ainoan tyttärensä kuoleman jälkeen, posket hienosti hehkuen piirakkataidon salaisuuksista ja vieraanvaraisuuden tyydytyksestä.

Puutarhasta vastasivat batjushkan ja vieraan äänet, jasmiinipensaikkojen takaa.

Yli sorahiekkaan raivatun puutarhan tuntui kahdelta puolen meren näkymätön läheisyys suolaisena, kalseana tuntuna, johon lakeudet ja karjanummet lisäsivät kuivan kuloheinän tuoksun. Pähkinäpensaikko ja korkeat kastanjat varjosivat kujan, niin että ainoastaan pienen valkean kirkon vihreät sipulikuvut piirtyivät kylmänkeltaista taivasta vasten.

Ilmassa oli sekä iltaa että jälkikesää.

Mutta kesken puitten tummenevan vihreyden loistivat kirsikat aistillisena, herkullisena värituntuna, nuokkuen lasinkuultavina ja kypsinä, keskellä sammuvaa, saarenmaalaista maisemaa.

Batjushka, virolainen syntyään, valkea, moneen kertaan pesty kotikauhtana yllään, yhtä haalistunut kuin harmaat hiukset ja partakin, johdatteli vierastaan pitkin puutarhan käytäviä, kasvoilla lempeä, väsynyt hymy, ikäänkuin haalistunut sekin.

Vieras, Paul Karask, oli puutarhassaolijoista nähtävästi ainoa, joka tajusi tämän seudun ja illan kuivahkon ja suljetun kauneuden, jonka antaumattomuus ja arkuus häntä kiihoitti, ja hänellä oli täysi työ sitä sisällisesti selvitellessään. Mutta hän näytti varmasti päättäneen nauttia tästäkin kauneuslajista, kärsien vain siitä, ettei ollut läsnä ketään, jolle olisi voinut lahjoittaa hetkellisen tunnelmansa, mikä yhä eheämpänä alkoi selkeytyä hänen kauneustajunnastaan.

"Antakaa anteeksi matushkalle, jos hän alkaa taas puhua Mashasta," batjushka sanoi, heidän kumartuessaan kirsikkapuun alitse. "Hän ei voi toisin, se keventää hänen sydäntään, hän on täällä niin yksin, raukka."

"Oliko teidän tyttärenne nimi Masha?" kysyi vieras hajamielisesti, ja pari lasinpunaista kirsikkaa putosi hänen olkapäälleen. "Maria Aleksandrovna?" hän jatkoi, yhtäkkiä herkistyen. "Ja hän on kuollut?"

"Viisi vuotta takaperin", batjushka vastasi. "Niin, Maria Aleksandrovna…"

Vieras jättäytyi yhtäkkiä jälkeen ja musersi huomaamatta kirsikan, jonka pursuva mehu punasi hänen sormensa. Hänen sydämensä alkoi yhtäkkiä sykkiä, levottomasti ja epämieluisasti.

"Tekin jo huomenna lähdette, Paul Karlovitsh", sanoi batjushka. "Tulitte maata mittaamaan ja nyt jo lähdettekin. Mitä me teistä oikeastaan tiedämme? Emme mitään. Oletteko edes naimisissa vai ettekö?"

Mutta ennenkuin vieras ehti vastata, päätyi batjushka jo katajakepillään ankkoja hätyyttämään ja ehätti huohottaen vasta kuistilla vieraan.

Ruokasalissa oli pöytä kukkuroillaan. Syötiin piiraita ja savustettua kampelaa ja alotettiin uudelleen juustopiimästä ja ankanpaistista, kunnes saavuttiin kirsikoihin ja sajuun. Välillä juotiin madeiraa tomuisesta pullosta. Batjushka söi hitaasti ja vaieten, matushka ei syönyt melkein ollenkaan, hän istui pöydän toisessa päässä venäläisen vilkkaana ja kyynelherkkänä, pakinoiden yhtämittaa. Ilma oli täynnä pölyä ja vieraanvaraisuutta. Vieras sensijaan söi valikoimalla ja huolellisesti, kuten ihminen, joka ei päästä yhtäkään nautintoa ohitsensa, mutta vaikka hän näennäisesti oli täysin kiintynyt tähän mieluisaan toimeen, ilmaisivat hänen käsiensä eleet sisäistä hermostumista.

"Oliko teidän tyttärenne Maria Aleksandrovna jonkun aikaa Pietarissa?" hän kysäisi yhtäkkiä aivan levollisesti.

"Oli melkein vuoden ajan," batjushka vastasi, vähän hämmästyneenä. "Hän opiskeli siellä laulua. Vaan miksi te sitä kysytte?"

"Muuten vaan… Tunsin Pietarissa erään Maria Aleksandrovnan… Mutta hänen vanhempansa asuivat muistaakseni Liivinmaalla."

"Mepä muutimmekin tänne vasta pari vuotta takaperin," sanoi batjushka. "Siirsivät minut, vanhuksen, vääryyttä tekivät…"

"Ehkä te tapasittekin juuri meidän Mashan", sanoi matushka. "Oliko hän kaunis?"

"Hyvin kaunis", vieras sanoi.

"Masha oli kaunis", sanoi matushka. "Kaikki sen myönsivät. Hän oli minun näköiseni."

"Jevgenia Ivanovna on ollut kaunotar nuorena", hymyili batjushka anteeksi pyytävästi.

"Oliko Maria Aleksandrovna naimisissa?" vieras kysyi.

"Hän kuoli kahdeksan kuukautta jälkeen häitten", vastasi matushkan värisevä ääni.

"Häneltä ei jäänyt siis lapsia?"

"Hän kuoli ennenaikaiseen lapsivuoteeseen, se on, hän…"

Batjushkan silmistä lennähti ehkäisevä, varoittava silmäys, mutta matushka jatkoi:

"Hänen ei olisi lainkaan tarvinnut kuolla… Mutta on hirveitä asioita, joista ei ehkä pitäisi puhua."

"Niin, sinä olet oikeassa, parempi on vaieta", säesti batjushka.

"Pavel Karlovitsh on pian satojen virstojen takana", intoutui matushka. "Nähkääs, hänen miehensä, kauppias Pichelbaum, piteli häntä pahoin, sentähden hän kuoli."

"Jätetään nämä asiat!" sanoi batjushkan särkynyt basso. "On asioita, joita emme koskaan voi tietää."

Mutta matushkan ryppyisillä poskilla paloivat heleät täplät.

"Mashalla oli ollut rakastaja ennen naimistaan, kihloissa ollessaan, vaikka emme sitä tienneet, emmekä nytkään tiedä kuka… Mitä me täällä meren takana tiesimme, mitä hän teki Pietarissa? Kannan sydämessäni vihaa vuosikausia enkä tiedä ketä kohtaan… Jos tyttäreni olisi hukkunut, en sanoisi mitään, ymmärtäisin, alistuisin, en kapinoisi. Sanoisin, se oli kohtalo, korkea, vihreä vesiseinä. Mutta nyt vihaan ihmistä, jota en tunne. Voin antaa anteeksi aallolle, joka hukuttaa lapseni, mutta en ihmiselle, joka hävittää hänet."

"Ihmisellekin täytyy antaa anteeksi", sanoi batjushka.

"Olenkin antanut anteeksi Pichelbaumille… Hän oli kärsinyt vääryyttä, voin sen käsittää… Mutta en voi antaa anteeksi toiselle, jota en tunne…"

"Täytyy, täytyy…", batjushka sanoi, huojuttaen valkoista päätään.

"Eipä niinkään", matushka kiihoittui. "Ihmisellä on silmät, joita voin hellyttää, korvat, joita voin anella, on käsi, johon voin rukoillen tarttua, voin järkyttää hänet kyyneleilläni… Mutta kohtalo, se on kostea, vihreä vesiseinä…"

"Tyynnyhän, tyynnyhän, rakkaani", rauhoitteli batjushka, itse silmät vesissä.

Mutta matushka jatkoi:

"Kun ajattelen, että ehkä olen nähnyt hänet, että näillä käsilläni, niin, näillä käsilläni olen kantanut ruokaa hänen eteensä, että hänen sormensa ovat hipaisseet oveni ripaa…"

"Eikö hän koskaan ilmoittanut nimeä?" kysyi vieraan hillitty ääni. Kirsikat olivat koskematta hänen lautasellaan.

"Ei, — ei koskaan. Hän ei ollut niinkuin minä, hänessä oli isänsä verta, hän osasi vaieta. Minä sanoin vielä vähää ennen hänen kuolemaansa: sanoisit nyt, Masha, keventäisit omaa sydäntäsi, ja meidänkin olisi helpompi. Mutta hän vaan katseli minua ja pudisti päätään. Ja niin hän kuolikin."

Kaikki vaikenivat. Huoneessa oli melkein hämärä. Ei kukaan koskenut enää ruokiin, jotka jäähtyivät kukkuraisella pöydällä.

Yhtäkkiä vieras kysyi läpi hiljaisuuden ja alkavan pimeän:

"Onko Pichelbaum uusissa naimisissa?"

"Hän on jo monta vuotta ollut uusissa naimisissa", batjushka vastasi.

Matushkan kyynelettömät, kuin kuivuneet silmät katselivat yhä samaa ajatusta ajellen tyhjyyteen.

"Minun täytyy sanoa teille kaikki, koska kerran aloin. Te teette niin vähän kysymyksiä, ja kuitenkin tahtoo teille kertoa, väkisinkin… Nähkääs, me emme tienneet siitä mitään, vannon sen teille, luulin antavani hänet avioliittoon kuin tuosta viereltäni… Mutta Mashalla oli ollut suhde, oli ollut rakastaja, — ja sentakia Pichelbaum piteli häntä pahoin. Hän on lyönyt Mashaa juovuspäissään ja selvänäkin… Pichelbaum itse kertoi sen jäljestäpäin, hän syytti meitä, jotka emme mitään tienneet. Hän ei uskonut edes lasta omakseen, hän vihasi sitä, ennenkuin se syntyikään…"

"Suvaitkaahan, kunnianarvoisa Jevgenia Ivanovna", puuttui nyt vieras puheeseen, "eikö tämä ihminen, josta puhutte, voi olla kohtalo hänkin? Ehkä oli hänen syntymätähtiinsä kirjoitettu, että hänen täytyi hävittää teidän perheonnenne, tahtomattaankin?"

"Vaikkapa vaan, vaikka niinkin", intoutui matushka, "mutta ihmiselle tahtoo kostaa, tahtoo rangaista hänet, nöyryyttää hänet, tahtoo silmän silmästä, hampaan hampaasta".

"Ja miksi juuri teidän pitää kostaa, Jevgenia lvanovna?"

"Ei kostaa, ei kostaa", batushka hymisi.

"Mutta minähän olen äiti. Minä tuntisin hänet tuhansista äidin vaistollani, vihani vaistolla."

"Oletteko niin varma siitä, Jevgenia Ivanovna?"

Matushkan mustat silmät pysähtyivät hämmentyneinä vieraan hermostuneisiin sormiin.

"Te ette usko sitä, Pavel Karlovitsh?"

"En ole sanonut, etten usko. Ette siis ole koskaan ketään epäilleet?"

"Emme ketään."

Syntyi hiljaisuus. Kaikkien kolmen katseet hipaisivat hitaasti toisiaan läpi hämärän, joka esti kasvonpiirteitä näkymästä.

Kuten äänikoneen neula, elävöittäen kuolleet levyt, hitaasti kiertää hiuksenhienoja juovia, niin alkoi heidänkin kaikkien sielussa raatelevasti, julmasti kiertää muistojen terävä neula, pakoittaen soimaan vaienneet säveleet.

"Pimeä on. Täytyy sytyttää kynttilät", sanoi matushka soinnuttomasti.

Ja hän haparoi tulitikkuja. Kesti loppumattoman kauan, ennenkuin vihdoin kuului tuttu raapaisu. Hän sytytti kaksi hopeahaarukkaista kynttilää pöydällä, ja hänen kätensä vapisi.

Yhtäkkiä hänen katseensa pysähtyi vieraan kalpeihin kasvoihin, ja hän kysyi epävarmalla, tunnustelevalla äänellä:

"Kuinka te äsken sanoittekaan, Pavel Karlovitsh, — ettekö tekin ollut Pietarissa?"

Ja lyhyessä väliajassa, mikä kului kysymyksestä vastaukseen, ehti kolmen ihmisen välillä syntyä kohtalokas yhteenkuuluvaisuuden tunne, joka kytki heidät eroittamattomasti ja elinijäksi toisiinsa.

YKSI KAIKKIEN EDESTÄ

Se tapahtui kaukaisessa kalastajakylässä, etäällä moisiosta, etäällä kirkosta, vielä kauempana saaren ainoasta kaupungista, hietasärkällä, jonka ainoa ajoittainen vieras, sekin harvinainen, oli eksynyt harmaa halli, paennut Ruhnun ruotsalaisia hylkeenpyytäjiä.

Heinäaikaan alkoi kiertää huhu, että Soorun Andreksessa oli pitaali.

Soorun Andres, kalastaja, jonka savupirtti oli lähinnä verkkopihaa, oli jo useita vuosia tuntenut ajoittaista raukeutta, joka viime aikoina kiihtyi pitkin ruumista säteileviksi kivuiksi, samalla kun hänen käsivarsiinsa alkoi ilmestyä ruskeita laikkoja, jotka sormenpäällä painaessa hävisivät muun ihon karvaisiksi. Huolimatta alussa taudistaan sen enempää, hän kävi kalassa kuten ennenkin, sillä hänellä oli elätettävänään, paitsi vaimoa, kolme alaikäistä lasta, mutta vuoden päästä paheni hänen tilansa. Haettiin puoskarimuori, joka saunoitti hänet perinpohjaisesti, lasten kurkistellessa saunan rikkinäisestä ruudusta, kuinka isää hierottiin. Andres itse ei sanonut mitään, hänen suuri, roteva ruumiinsa oli lavalla avutonna naisten käsissä, hänen alistuessaan talttumuksella kaikkeen.

Hän oli silloin melkein neljänkymmenen vuoden vanha, ikänsä kaiken terve ja vankkarakenteinen.

Hän tervehtyi välillä, kävi taas koko kevään kalassa, mutta tultuaan eräänä alkukesän aamuna apajalta, hän haki täyden vesirainnan ja alkoi veden kalvossa ryppykulmin tarkastella muotoaan, sivellen kädenselällä silmäkulmiaan, joitten iho oli sinertävän kiiltäväksi pingoittunut, niin että kulmakarvat olivat hävinneet. Katseltuaan aikansa mitään puhumatta, hän työnsi jalallaan rainnan kumoon kynnykselle ja käski lyhyesti vaimoaan Tiiua: "Vie pois!"

Sen jälkeen hän laitatti itselleen makuusijan lieden ääreen, valitellen herkeämätöntä ja yhtämittaista vilua, ja sieltä hän laajenneilla, lasimaisilla silmillään, joitten luomet riippuivat raskaina ja velttoina, katseli läpi savuhämärän pirtissä liikkujoita.

Ruskeat laikat hänen käsivarsissaan olivat muuttuneet pieniksi, pakoittaviksi kuhmuiksi, ja samanlaisia kuhmuja alkoi ilmestyä hänen kasvoihinsakin, turvottaen ne tuntemattomiksi.

Koko kylä kävi häntä katsomassa, naiset usein, miehet harvemmin. Jotkut peloittivat, toiset lohduttivat häntä, kolmannet antoivat neuvoja, ja hän totteli kaikkia, suurella ja alistuvalla kärsivällisyydellä, niellen kaikki ilkeät ja pahanmakuiset lääkkeet, joita hänelle tarjottiin.

Jonkun ajan kuluttua hän taas oli jalkeilla ja teki koko talven kotiaskareita, punoen koppia ja verkkoja korjaten, mutta seuraavana kesänä heinäaikaan, hän taas jäi makuulle, tällä kertaa valittaen kuumetta. Ja hänen kasvonsa olivat oudon kiiltävät, ikäänkuin paisuneet, nahan pingoittuessa yli muuttuneiden piirteiden; samoin hänen kätensä ja jalkansa.

Silloin ymmärsi hän itse, ja muut myöskin, että hänessä oli pitaali, ja yli koko kylän levisi avuttomuuden ja tulevan tuhon tunto, ikäänkuin jokin suuri ja armoton vitsaus olisi ollut tulossa kaikille yhteisesti. Ja moni tutkiskeli itseään sanan valossa, etsiskellen salaisia syntejään, joittenka tähden heitä nyt kuritettiin, yhteisesti. Äidit, pelkoa täynnä, kylvettivät lapsiaan saunassa, tutkien heidän ruumiinsa päästä jalkoihin, hakien hirvittävän taudin merkkejä ja säikähtyen viattomintakin ihottumaa. Mutta lääkärin tuontia ei kukaan ajatellut, sillä kylä oli perimmäisessä Sõrvessa, hietanummien ja korpien takana, ja siellä oli aina eletty ja kuoltu omin neuvoin, ilman apua. Andreksen vaimo Tiiu, nuorin, vuoden vanha lapsensa käsivarrella, meni naapurista naapuriin, kunnes oli käynyt koko kylän yltympäriinsä. Sinä iltana oli sankka sumu, johon upposi laakea hietasärkkä verkkoineen ja mertoineen, ainoastaan kylän kolmen tuulimyllyn siivet jäivät kellumaan pinnalle, uiskennellen aavemaisessa, valkeassa vedessä.

Ja Reinun Kaarelin suuri oinas eksyi laumasta ja takertui sarvistaan mertaan ja oli siten koko yön, kunnes aamulla paimenpoika päästi irti vapisevan, pelosta puolikuolleen eläimen, joka huppuroituaan hiekassa katosi metsään.

Ja Teiste Marilla kävi painajainen suuren, tiheän jouhiseulan muodossa, josta tihkui jauhoa, valkeata kuin kalkki, suut silmät täyteen, tukahduttaen hengityksen ja sokaisten silmät.

Koko kalastajakylä valvoi sen yön, paitsi lapsia, etsiskellen Jumalan aivoitusta ja keinoa, joka kääntäisi heistä pois lähestyvän vitsauksen.

Seuraava päivä oli sunnuntai, ja kylä valkoisella, kimaltavalla hietasärkällä selvisi sumusta. Mutta miehistä ei kukaan varustautunut kirkkoon, vaan aamusta alkaen he istuskelivat verkkopihalla, jonka hiekkaista neliötä kymmenkunta harmaata verkkovajaa piiritti, tyhjien verkkoseipäitten ojentuessa rivittäin, kuin joukko ohuita ristejä.

He pitivät neuvoa keskenään, hiljaisena ja synkkänä lautakuntana, kutsumatta vaimoja avuksi, tuntien vastuunalaisuuden koko kyläkunnan tuhosta ja menestyksestä, joka oli heidän käsiinsä uskottu. Ja heidän joukossaan oli useita Andreksen kasvintovereita ja läheisiä sukulaisia, mutta melkein kaikki olivat samaa kalastajajoukkuetta, ja heillä oli yhteiset kalavedet ja yhteiset verkot ja merrat.

Mutta puolipäivän aikaan, vaimojen kirkosta palatessa, he antoivat kutsua Andreksen ja osoittivat hänelle paikan ulompana omaa piiriään, muutaman luhistuneen vajan kynnyksellä.

Eikä kukaan heistä halunnut aloittaa, sillä he olivat kaikki tyyni hyviä tovereita, ja vitsaus oli kaikille yhteinen, itsekunkin syntien rangaistukseksi, eikä heistä kukaan ollut varma, ettei se ensi kerralla kohtaisi häntä ja hänen huonettansa, sillä he tiesivät kyliä, joissa oli viisi ja kuusi ja enemmänkin pitaalisia.

Mutta kun he näkivät sairaan kysyvät ja ahdistetut silmät, eivät he voineet kauemmin vaieta, vaan vanhin heistä sanoi, toisten pannessa pois piippunsa:

"Me tiedämme kaikki, ettäs olet pitaalinen."

Ja taas he vaikenivat, ja taivaalla soutivat säikähtyneet, pakenevat pilvet, juuri heidän päittensä päällitse.

Taas sanoi vanhin:

"Meitä on yhteensä neljättäkymmentä henkeä, lapset yhteenluettuina, ja sinä olet yksin. Eikö ole oikeampi, että yksi kadotetaan, kuin että kaikki kansa hukkuisi?"

"Katso, meidän aivoituksemme ei ole sinua hukata, vaan tahdomme sinua syöttää ja juottaa, kunnes kuolet. Mutta ettet tartuttaisi meitä kaikkia, niin myös vaimoasi ja lapsiasi, niin suljemme sinut Reinun Kaarelin vanhaan talliin ja uskomme, että mielisuosiolla sallit sen tapahtua?"

Eikä kukaan sanonut sanaakaan, ei tuomarit eikä tuomittava, sillä tässä lautakunnassa ei ollut asianajajaa eikä puolustuspuhetta, ja tuuli tuprutti ajohiekkaa auringonkimaltavana pilvenä silmiin, ja lokit lensivät kalantähteitä tähystäen yli verkkopihan, jossa ihmiset julistivat Jumalan tuomiota.

Seuraava päivä oli yhtä kirkas kuin edellinenkin, täynnä meren ja auringon kimallusta. Lapset juoksentelivat aamun alkaen yhdestä mökistä toiseen, pehmeässä ajohiekassa. Reinun Kaarel, kylän toisessa päässä, loi lannantähteitä tallistaan ja kantoi sinne olkia. Suurin osa kalastajia oli jäänyt kotiin, mutta pysyttelihe kotosalla, ilmestyen joskus mökkinsä ovelle, levottomasti tähystellen Reinun Kaarelin pirttiin päin. Naiset toivat vettä toistensa kaivoista ja supisivat, punakirjavat sõrvelaishameet välkkyen auringossa.

Kello yhden aikaan saapui Reinun Kaarel vanhan, valkopartaisen kalastajan kanssa Soorun Andreksen mökille. Ei kumpikaan mennyt sisään. Reinun Kaarel vain raoitti ovea ja huusi: "Tule ulos!"

Ensin ilmestyivät Andreksen kolme vanhinta lasta, kaksi poikaa ja tyttö, pistivät päänsä ovesta ja pakenivat suin päin sisään. Hetken kuluttua he tulivat uudestaan yksitellen ja jäivät risupinon viereen kaikki kolme, uteliaina ja totisina.

Tuvasta ei kuulunut hievahdustakaan. Reinun Kaarel istuutui hakkuutukille ja sytytti piippunsa, ja valkopartainen katseli aurinkoista merta, silmiään siristellen.

Yhtäkkiä tuli Andres kiireesti ulos, kaikkein kuluneimmissa vaatteissaan ja pieni nyytti kädessä. Nuorin vanhemmista lapsista alkoi ensin huutaa, hänet nähdessään, ja sitten huusivat kaikki kolme, herkeämättä.

"Tiiu, — ota lapset!" käski Andres kähisevällä pitaalisen äänellä.

Mutta lapset olivat jo ennättäneet edelle, ja juoksivat pitkin kujaa kylän toista laitaa kohden, yhä kirkuen, ja heidän edellään kymmenkunta säikähtynyttä lammasta.

Andres lähti edeltä Reinun Kaarelin ja valkopartaisen välissä, ja Tiiu seurasi jäljempänä, huohottaen itkusta ja sylilasta kantaen.

Heidän kulkiessaan olkikattoisten savupirttien ohi, näkyi nurkkauksien takana joka paikassa uteliaita ja totisia kasvoja. Yksi ja toinen liittyi kulkueeseen, jättäytyen jonkun matkan päähän, mutta joukko paljaskinttuisia lapsia juosta kirmasi aivan heidän vieressään.

"Lapset pois!" hätyytti Reinun Kaarel.

Lapset painuivat tuulimyllyn kivijalustan taakse ja sieltä livistivät yli kiviaidan, Reinun Kaarelin mökkiä kohden.

Andres ei lausunut halaistua sanaakaan, yhtä vähän kuin hänen saattajansakaan. Tien käänteessä pysähtyi valkopartainen ja tarjosi Andrekselle tulta.

Yhtäkkiä tuli Andreksen takkuinen paimenkoira suurella hälinällä ja uikuttaen kuin pahaa aavistaen ja takertui isäntänsä polviin kaksin käpälin.

"Pankaa koira kiinni!" sanoi Andres. Joku jälkijoukosta, joka nyt oli kasvanut ainakin kymmeneen henkeen, tarttui koiraan ja sulki sen läheiseen aittaan, jossa se alkoi kynsiä ovea ja ulista.

Kulkue poikkesi nyt rantanummelle, edeten hitaasti ja synkkänä kuin hautajaissaatto. Ajohiekka vajotti joka askeleella. Pitkin meren rantaa tuli toisia, yhteensä toistakymmentä henkeä, paitsi lapsia.

Reinun Kaarelin pirtti oli aivan kylän äärimmäisessä laidassa, muita suurempi ja paremmin rakennettu. Vanha, käyttämätön ja rapistunut talli seisoi erillään muista uudemmista rakennuksista, puuttomalla aukealla, ovi avoinna. Vallitsi haudan hiljaisuus, kaukaa vain kuului aittaan suljetun koiran ulina.

"Tahdotkos nyt sitten mielisuosiolla mennä, ja onko se myöskin oma totinen tahtosi?" sanoi valkopartainen.

"On", kuului pitaalisen kurkusta.

Jotkut naisista kävivät tallin ovella sisään kurkistamassa ja peräytyivät kiireesti, mutta pari pientä poikaa pujahti sisään, josta Kaarel heidät käsipuolesta talutti ulos.

Yhtäkkiä kääntyivät kaikkien silmät Tiiuun, joka oli lyyhistynyt maahan istualleen ja itki kimakoin, vihlovin vedoin, rintalapsen kierähtäessä suulleen hiekkaan.

"Kiireesti, kiireesti!" hoputti Reinun Kaarel valkopartaista.

He tarttuivat molemmat Andrekseen, kumpikin olkapäästä ja työnsivät häntä tallin avointa ovea kohden. Mutta Andres ikäänkuin kooten kaikki entiset voimansa, pudisti yhdellä olkapään sysäyksellä heidät pois ja astui itse ovesta sisään, enää kääntymättä.

Silloin Reinun Kaarel otti kiireesti taskustaan sinne kätketyn irtolukon ja aikoi sulkea oven, kun Andres yhtäkkiä kääntyi:

"Odottakaa, täällä on poika", hän sanoi.

Ja tallin pimeimmästä nurkasta, olkikuvolta, hän sai käsiinsä kuusivuotiaan poikansa, joka oli sinne piiloutunut, pyöröpäisenä ja tuhrusilmäisenä itkusta.

Hän nosti pojan ulos, ja senjälkeen sulki Reinun Kaarel oven, suurella irtolukolla, pistäen avaimen taskuunsa.

He seisoivat kaikki paljain päin, kuin pyhää toimitusta tehtäessä, hartaina kuten esi-isänsä vuosisatoja takaperin toimittaessaan lepytysuhria kiivastuneille jumalille pyhissä uhrilehdoissaan, ja yhtäkkiä alkoi Teiste Mari virren, jota muuten veisattiin vain hautajaisissa, ja he veisasivat sen kaikki seitsemän säkeistöä alusta loppuun, hitaasti ja venyttäen, suljetun tallin edessä.

LASNAMÄEN VALKEA LAIVA

Tapahtui sinä keväänä, että lähes kaksisataa Järvamaan talonpoikaa, maltsvetin lahkolaisia, sanottuaan aikaisemmin moisioille maansa irti, jätti siemenen kylvämättä ja pellot kyntämättä, ja alkoi vaeltaa Tallinnan rantaa kohden, odottaakseen valkeaa laivaa, jonka heidän uskonisänsä profeetta Maltsvet oli luvannut. Ja niille, jotka peloittivat heitä moisionisäntäin vihalla, he vastasivat yksin suin, että raskas ja sikeä uni oli tuleva yli kaikkien, jotka yrittäisivät estää Herran valittuja lähtemästä uuteen Kaananiin, joka hersyi maitoa ja hunajaa.

Kun he viimeistä kertaa yöpyivät leiriksi muutaman kylän niitylle, tuli heitä katsomaan paljon rahvasta, kuten kaikkialla, missä he näyttäytyivät, mutta he kestivät kaikki pilkkapuheet närkästymättä, niitä sanojilleen takaisin sinkoomatta, Herramme esimerkkiä seuraten, niin naiset valloillisten hiustensa, kuin miehet viinan maistamattomuutensa takia, jota heiltä kuuliaisuus profeetan käskylle vaati. Koska heitä enää vain muutaman tiiman matka eroitti paikasta, jossa heidän oli odotettava Herran kunniaa ja ihmettä, rukoilivat ja veisasivat he innolla iltamyöhään, vahvistautuen sanan rieskalla ja tutkistellen pyhää kirjaa, johon heidän toivioretkensä jo ammoin oli merkitty; hevosten levätessä kauempana, vankkurien luona.

Kun maltsvetit seuraavana aamuna tekivät lähtöä, seisoi kyläkauppias Meritsin nuori vaimo Maie paraikaa leivinuunin edessä, ja hänen paljaat käsivartensa olivat yhä taikinassa, ja hiukset ohimoilla kosteat ja kiharaiset kuumuudesta. Kuultuaan melun ja rattaitten ratinan, hän kiiruhti portille, hätääntyen kahden pienen poikasensa takia, jotka tuokio takaperin olivat pihamaalla leikkineet, ja haki heitä katseellaan suuresta väenvilskeestä, löytämättä. Silloin hän kuuli jonkun sanovan selkeällä ja tajuttavalla äänellä: "Katso, kaksi jauhattavat kedolla, ja yksi otetaan", ja samalla hänen sydämensä täytettiin suurella levottomuudella, näitten sanojen johdosta, ikäänkuin taikina, johon hapatus heitetään, niin että hän unohti tykkänään poikansa, niin myös leivät uunissa, ja meni sisään, hoiperrellen kuin puoliunessa.

Hän seisoi avoimen leivinuunin edessä kauan aikaa, muistamatta sen suuta sulkea, kädet rentoina kupeille hervahtuneina, kypsyvän leivän tuoksun kohotessa hänen sieramiinsa. Talo oli typötyhjä, sillä kaikki olivat juosseet kylän raitille.

Niin hän seisoi, kauan aikaa, kunnes hiljaisuus herätti hänet. Hän riensi puodin ikkunaan ja näki raitin tyhjäksi, tomun laskeutuessa hitaasti ja kullankarvaisena auringosta.

Silloin hän taas kääntyi päin huoneeseen, hämärin silmin, ja yhä kuin unessa, alkoi kiireesti kerätä kapineita, umpimähkään, mitä tielle sattui, mutta laski yhtäkkiä kantamuksensa pöydälle ja siihen jätti. Hän ei sitonut edes huivia päähänsä. Hänen kätensä olivat tahmeat taikinasta, ja vaatteet jauhoiset, kun hän juoksujalkaa lähti raitille. Hän muisti kahta poikaansa, jotka olivat leikkineet kaivon luona, muisti leipiä uunissa ja lukkoamatonta puodin ovea ja juoksi eteenpäin, varmana ehättävänsä toivioretkeläiset maantiellä.

Niinpian kuin oli saavuttanut heidät, haihtui hänestä yhtäkkiä kaikkinainen epäily, ja hän tunsi haluavansa puhua, kuten edellisenä ehtoona oli maltsvetien leirissä kuullut parin naisen puhuvan, unhoittaen arkuutensa ja sanoen suurella äänellä:

"Totisesti, profeetta Maltsvet on lähettävä uskovaisilleen laivan Lasnamäen rantaan, ja hän käskee kansansa kokoontua niitylle, jossa nuori nurmi kasvaa. Ja hänen laivansa on oleva valkea kuten poutapilvi tai kuten meren vaahto."

Mutta monet hänen ympärillään kysyivät: "Kuka tämä on?" Ja toiset vastasivat: "Ei hän taida olla maltsvetien parista, sillä hänen hameensa on kirjava, ja hiukset palmikolla."

Silloin hän vastasi kaikille yhteisesti:

"Miksi te kysytte? Minä en ole kukaan, minulla ei ole nimeä eikä lasta, ei miestä eikä kotia."

He tyytyivät siihen eivätkä kysyneet häneltä sen enempää, vaan ymmärsivät, että Herran Henki oli puhunut vaimon suun kautta, valituillensa vahvistukseksi. Auringon paahtaessa suoraan hänen varjottomiin silmiinsä, tarjosi muuan nainen hänelle huivia, mutta hän ei huolinut siitä, vaan irroitti hiuksensa, päästäen ne valloilleen valumaan, kuten maltsvetien vaimojen ja tyttärien tapa oli. Ja ne olivat hyvin pitkät ja kiharaiset ja kattivat hänen kirjavan hameensa.

Hänelle tehtiin tilaa vankkureilla, mutta hän sanoi tahtovansa mieluummin kulkea jalkasin ja luovutti tarjotun paikan lapselle, jonka jalkapohjat olivat rakoilla, itse tukien väsyneitä ja kanneskellen uupuvien äitien lapsia, vuorotellen, hän, ennen itse heiveröinen. Hänelle tarjottiin ruokaa, mutta hän hylkäsi sen päätään pudistaen, ja kun häneltä kysyttiin, sanoi hän isoovansa ja janoovansa vain vanhurskautta ja taivaallista laivaa, lykäten pois kädet, jotka hänelle leipää kurkoittivat, ja kaikki, jotka kuulivat hänen sanansa, ihmettelivät hänen uskoansa. Eikä hän loppumatkalla enää puhunut, vastaten vain tarpeellisimpiin, ja hänen sallittiin olla yksin, mutta hänen silmäteränsä olivat yhä laajentuneet ja täynnä kaukaisia kangastuksia, jotka hän yksin näki, vaieten niistä.

Muutamat sanoivat: "Katso, Tiskren hurskas neitsyt on keskellämme!"

Toiset, jotka edellisenä vuonna olivat kuulleet Tiskren neitseen puhuvan, vastasivat: "Eihän toki, tämä on nuorempi, ja hänen hiuksensa ovat väriltään kuin hunaja ennen hyytymistään."

Mutta oli niitäkin, jotka sanoivat: "Eikö tämä ole Maie Merits, rihkamakaupasta? Eikö hänen miehensä myynyt minulle Pärtynpäivän tienoilla nelikollisen silliä? Eikö hänellä ole kaksi piskuista lasta kotona? Kuinka hän siis on täällä meidän keskellämme?"

Toiset taas nuhtelivat heitä, sanoen: "Eikö tosin profeetta Maltsvetillakin ole toinen nimi, samanlainen kuten kaikkien muitten meidän seastamme? Eikö hänkin ole ollut kaikkinaisissa maallisissa askareissa, kuten krouvarina ja myllärinä? Eikö hän ole vaihtanut hevosia ja ollut kuten yksi meistä? Miksi siis vieroisimme tätä vaimoa, joskin hän joskus on tehnyt muutakin, kuin julistanut Herran ihmettä. Pois se!"

Kaikkein maallisimmat uskovaisista kysyivät: "Onko hänellä edes lupakirja? Kuinka hän aikoo lähteä kanssamme kaukaiselle maalle? Onko hänellä miehensä ja moision omistajan lupakirja ja maaherran allekirjoitus?"

Mutta että heidän joukossaan oli paljon samankaltaisia irtolaisia, ilman lupakirjaa, niin ei kukaan halunnut häntä häiritä, sillä heidän kaikkien odotuksensa oli ylenpaltinen, ja heidän suvaitsevaisuutensa suuri.

Saavuttuaan Lasnamäen rantaniitylle, lähelle Tallinnaa, he istuutuivat kaikki nuorelle, keltakukkaiselle nurmelle, iloisessa odotuksessa, yhteensä kolmattasataa henkeä, kumpaakin sukupuolta, lapset ja imeväiset niihin luettuina. Eikä heillä ollut, paitsi tarpeellisimpia keittokaluja ja vaatevaroja, mitään mukanaan, lukuunottamatta viikon eväitä. Hevoset, joilla olivat tulleet, he lähettivät takaisin, sillä he olivat myyneet ne jo ennen lähtöään, kuten olivat rahaksi muuttaneet huoneensa ja irtaimistonsa, elonsa ja raavaskarjansa.

Tuskin he olivat pysähtyneet, kun muuan sokea ja korkeakasvuinen nainen aloitti virren: "Nüüd hüa maakene, oled sina jälle käes", sillä hän luuli jo perille saavutun, ja hänen huulensa olivat avoimet, ja sieraimet värähtelivät, hengittäen olemattomia tuoksuja kukista, jotka eivät ikinä olleet itäneet hänen pihansa pientarilla, ja hän ojensi kätensä suoraan eteenpäin, ikäänkuin lämmitellen niitä paahtavamman auringon paisteessa, ja hänen harmaan kaihin kattamat silmänsä räpyttivät avuttomasti, ikäänkuin olisivat väkisin halunneet nähdä profeetan kuuluttamat viinamäet. Mutta kun hänelle ilmoitettiin hänen erhetyksensä, ei hän käynyt murheelliseksi, vaan antoi taluttaa itsensä ihan veden rajaan, johon hän kärsivällisenä jäi odottamaan, taluttajaansa tarttuen, jottei harhautuisi ihmishälinässä, kun lähtömerkki annettaisi.

Koska Maltsvet, heidän profeettansa, oli kieltänyt heitä polvistumasta, niin he toimittivat rukouksensa pystyssä seisoen, kasvot siniseen mereen päin, josta heille oli apu tuleva, ja heidän pukunsa oli musta ja harmaa, joskus harvoin valkoinen, samoin profeetan sanojen mukaan, ja heidän vaimojensa ja tyttäriensä hiukset valloilliset.

Taas he istuivat rantakiville, ja joku esilukijoista avasi raamatun, jossa koko heidän retkensä oli ennustettu ja vartavasten heidän tähtensä kirjaanpantu, sillä he eivät tehneet mitään, mitä Sana ei käskenyt eivätkä luopuneet mistään, mitä Sana ei kieltänyt.

Kirjoitettu oli: Järvamaan talonpojat elivät kaikkinaisessa ahdingossa, ruumiin ja sielun, ja vaivattiin aivan ankarasti vierailta isänniltään, kuten Israelin rahvas Egyptin faaraoilta.

Kirjoitettu oli: Herra oli herättävä työorjuudessa ja vitsain alla huokaavalle kansalleen profeetan, jonka sanan kennoissa olisi makeampaa hunajaa, kuin pappien ja veljesseurakunnan lukijain, ja tämän profeetan nimi oli Johannes II elikkä Maltsvet, maallisella nimellä myöskin Juhan Leinbergiksi kutsuttu.

Ja kirjoitettu oli: Maltsvet oli johdattava uskovaisensa Egyptin orjuudesta autuaammille asuinsijoille, tullen heidän tykönsä valkealla laivalla.

He olivat uskonisänsä käskyä totellen luopuneet värillisistä vaatteista ja silmäinkoreudesta ja palmikoiduista hiuksista, ja nuoret tytöt kirjavista nauhaseppelistä, ja heidän huulensa olivat puhtaat viinasta ja väkevistä, sianlihasta ja tupakanhajusta.

Mutta missä heidän Kaananinsa oli oleva, sitä ei heistä yksikään tiennyt. He olivat kuulleet profeettansa kyliä kiertäessään puhuvan kaukaisesta, lämpimästä maasta, jonka Herra oli valituilleen varannut, jossa ei ollut isäntää eikä orjaa, ei yökylmiä eikä lunta, vaan vihertäviä viinamäkiä ainaisessa auringossa ja siunaavassa sateessa. He olivat kuulleet tämän maan nimenkin, mutta se oli haihtunut heidän aivoistaan. He tiesivät vain, että profeetta Maltsvet oli lähtenyt sinne ennen heitä ja lupauksensa mukaan oli tuleva heitä noutamaan valkealla laivalla Lasnamäen rannasta.

Sentähden he eivät sallineet lasten tänä iltana kerätä risuja, eikä yhtään pataa pantu tulelle kivien väliin, eivätkä he myöskään aukoneet nyyttejään eivätkä säkkejään, kuten muina iltoina, yhtä vähän kuin he valmistivat makuusijojakaan, itselleen tai lapsille, sillä kaikki tämä oli heidän mielestään vähäuskoisuuden merkki, joka Jumalan pitkämielisyyttä kiusaisi. Suuremmat lapset laskeutuivat hiekalle likekkäin, kuten karitsaiset kedolla, mutta vähäisemmät itkivät itsensä uneen äitiensä sylissä.

Ja sokea vaimo istui hievahtamatta, sormet taluttajansa ranteen ympärillä, tykyttävää valtimoa tunnustellen, odottaen sen kiivaamman lyönnin hänelle heti ilmoittavan, kun laiva ilmestyisi näköpiiriin, ja sulkien käyttämättömät silmänsä.

Mutta vaimo, joka oli juossut pois miehensä ja lastensa luota, ja jota ei kukaan tuntenut, oli huuhtonut käsivartensa valkeiksi merivedessä ja istui toisten joukossa, hiusten kätkiessä hänen kasvonsa muilta, eikä hän muistanut rahtuakaan siitä, mikä oli ollut, eikä kuka hän oli, sillä hän oli uudestaan syntynyt tänä päivänä.

Äidit, joilla oli monta lasta, huolehtivat, kuinka he laivan tullessa saisivat kaikki lapsensa mukaan, ettei yksikään puuttuisi, ja he kokosivat pienokaisiaan liepeisiinsä, kuten kana kokoo poikasiaan.

Silloin Maie, keskittäessään katseensa suoraan aurinkoon, tunsi äkillistä häikäisyä, ja kaikki hänen edessään haihtui valosumuun, ja tästä maidonkarvaisesta autereesta, joka täytti taivaanrannan, alkoi haahmoittaa valkea laiva.

Hän näki sen aivan selvästi, ei sisäisin silmin, vaan maallisin, ruumiillisin, sen liukuessa vitkaan pitkin tyyntyvää vettä, ilman airon loisketta, sivuttain, kyntäen pitkän, hitaasti häviävän, hopeaisen vesivanan, — purjeitten pingoittuessa hapraina kuin valkeat hattarat.

"Minä näen, — minä näen!" hän huusi kuuluvalla äänellä.

Ihmiset piirittivät hänet, tarttuivat häntä hartioihin, ja hänen hiuksensa lankesivat tiheinä ja kultaisina yli kasvojen.

"Minä näen valkean laivan!" hän sanoi.

"Missä se on? Näytä se meille!" hän kuuli ympärillään huudettavan.

Silloin hän tunsi, kuinka kaikkien näitten satojen ihmisten ikävä ikäänkuin valui häneen, kunnes hänen sielunsa kävi ahtaaksi. Hän itse hävisi, kuoli pois, ikäänkuin hänen ruumiinsa ja sielunsa rajat olisivat murtuneet, hänen elämänsä haihtui olemattomaksi, ja hän itse sen keralla, mutta yhtäkkiä elivät hänessä kaikki, jotka hänen ympärillään riutuivat kipeästä ja ylen suuresta odotuksesta. Heidän odotuksensa ja kyyneleensä kerääntyivät häneen kuten säiliöön, ja hän näki ja odotti yhtäkkiä kaikkien puolesta.

"Ettekö näe, te sokeat?" hän sanoi. "Avatkaa silmänne, valkea laiva, jonka profeetta on luvannut, lähestyy meitä."

Samalla kävivät hänen jäsenensä kankeiksi, ja vaimot ottivat vastaan hänen maahan vaipuvan ruumiinsa ja asettivat hänet hiekalle, jossa hän makasi taintuneena, pitkien hiustensa päällä.

Mutta miehet sälyttivät taakat selkäänsä ja kantoivat ne veden rajaan, ja vaimot huusivat lapsiaan, ja rintalapset parkuivat, ja monet nuoret miehet kahlasivat matalassa vedessä, niinkauas kuin pääsivät, ja vielä toiset veisasivat vastaanottovirttä, mutta väkevämmät eivät työntäneet heikompia, ja kellä oli vanha ja vaivaloinen isä tai äiti, tuki häntä, sillä he olivat kaikki yhdistetyt rakkaudessa.

Mutta kun he pari tuntia täten olivat odottaneet, väsyivät useimmat, ja he sanoivat toisilleen: "Se oli vain ennustus. Vieras vaimo, jota emme tunteneet, on ennustanut. Hän on saanut merkin ennen meitä."

Ja taas toiset sanoivat: "Huomenna tai ylihuomenna tulee laiva!"

Vaimot hoitelivat Maiea ja priiskoittivat hänen kasvojaan vedellä, kunnes hän tuli tajuihinsa, mutta hän ei puhunut enää sanaakaan sinä yönä.

Aamupuoleen yötä alkoivat useat lapset vaikertaa vilua, ja äidit paljastivat povensa ja lämmittivät heitä oman rintansa lämmöllä, riisuen osan vaatteistaan ja peittäen niillä palelijat. Kun päivä alkoi sarastaa, valtasi heidät outo raukeus, ja moni nukahti, mutta useimmat valvoivat, uupumusta vastaan taistellen, ja uusi päivä täytti heidät uudella uskolla ja odotuksella.

He valmistivat lapsille aterian, mutta hylkivät itse ruokaa, karkaisten itseään kylmällä lähdevedellä, eivätkä he tunteneet mitään nälkää.

Puolipäivän aikaan alkoi kaupungista päin niityn laitaan kokoontua joutilasta ja uteliasta väkeä, jotka kysyttelivät ja haastattelivat heitä. He kärsivät kuten aina kaikki kompasanat vaiti ja vastaamatta, harjoittautuen kärsivällisyydessä ja anteeksiannossa, varmoina pilkkaajiensa pikaisesta häpeästä.

Seuraavina päivinä oli heidän odotuksensa levollista ja varmaa, eikä yksikään heistä epäillyt, ja nurina oli kaukana heistä. Ehtoisin alkoi heidän varsinainen varrontansa, ja he olivat niin varmoja laivan tulosta, että he aina kiireesti kokosivat päivän kuluessa hajaantuneet kapineet, etteivät turhaan kuluttaisi aikaa, kun kutsu tulisi. Ja he sammuttivat kaikki tulet, paitsi yhtä, jota he aina pitivät vireillä, merkiksi mereltä tulijoille.

Heidän uskonsa vahvistettiin monin kerroin, kun leiri kasvoi, uusien uskonveljien ja valkean laivan odottajien saapuessa rantapitäjistä, ja he antoivat auliisti tilaa vieressään, jakaen, mitä heillä jakaa oli. Mutta viidennestä päivästä alkaen he alkoivat säännöllisesti keittää, tosin pyytäen Herralta anteeksi tätä epäuskon ja malttamattomuuden merkkiä, sillä eivät ainoastaan lapset karttaneet ruokaa, vaan moni aikuinenkin tunsi nälän hiukaisua, häpesi sitä ja koetti karkoittaa mielestään, kunnes antoi myöten, kaluten kovaa leipäkannikkaa, muilta varkain, lopulta sanoen ääneen itselleen ja toisille, ettei Herra suinkaan tahtonut heidän nälkään nääntyvän.

Kun ensimäinen viikko oli ohitse, oli heitä jo viidettä sataa henkeä Lasnamäen niityllä ja rannalla. Heikompien valitettua väsymystä, he vuorottelivat öisin valvonnassa, niin että aina oli niitä, jotka tähystivät merta, öin ja päivin, ettei öljy heidän lampuistaan loppuisi, kuten tyhmien neitsyitten yljän tullessa.

Mutta Maie kulki heidän keskellänsä, ja hänen aivoissaan hämärsi tieto jostakin, mitä hänen oli mahdoton muistaa. Hänen ajatuksensa pysähtyivät alati hetkeen, jolloin hän tunsi ihmistungoksen ympärillään, mutta mitä sen tuokion takana oli, ei hän tiennyt. Joskus tuli hänelle ajatuksia, joita hän ei omikseen tuntenut, ikäänkuin mureneina jostakin kadonneesta ja kaukaisesta olennosta. Istuessaan rannalla ja nähdessään lasten paahtavan puolipaljaita jäseniään hiekassa, hän halusi mennä ja silittää heidän päätään, ja kun hänen sormensa hajamielin haroivat lapsen hiuksia, herätti hiusten hipaisu tutun tunnon, jonka hän varmasti oli ennenkin elänyt, mutta missä ja milloin?

Jaksamatta sitä selvittää, hän loittoni lapsista, palatakseen taas heidän luokseen, tuntien heidän parissaan selvimmin kadonneen itsensä läheisyyden. Hän jakoi heille melkein koko ruokaosansa, sillä hänen ruumiinsa ei tarvinnut kuin nimeksi ravintoa, eikä hän nukkunut sydänyön hetkeä kauempaa, mutta hän ei tuntenut silti uupumusta, ja usko säteili hänestä. Iltasin, auringon laskun aikaan, hän tunsi levottomuutta ja sydämenkouristusta, ja jos toiset silloin kokoontuivat odottavina hänen ympärilleen, jäykisti kuolonkankeus äkkiä hänen jäsenensä, mutta yli huulten tulvi vuolas sanavirta, sillä hänen henkensä harhaili kaukaisilla mailla, etäällä niistä, jotka hänen ympärillään olivat.

Ja ne, jotka häntä kuuntelivat, näkivät hänen kahlaavan läpi lujasänkisen ja korkean vehnän, ja hänen kätensä punnitsivat tähkien painavuutta, ja he näkivät hänen karistavan jyviä pivoonsa ja ylistävän niitten valkeutta, ja hetken päästä he näkivät hänen astuvan yhä ylemmäksi, ja nyt hän riipi heille rypäleitä, ja niitten mehu vuosi pitkin hänen sormiaan, ja hän itse ja he kaikki huumaantuivat tästä kultaisesta mehusta, ja hänen hurmionsa tarttui heihin.

Ja hän kysyi heiltä:

"Tahdotteko te taivaallista vaiko maallista hyvyyttä?"

Silloin he muistivat pitkiä työpäiviään ja kaikkinaista orjuuttaan, ja että heille jo vuosisatoja taivaalliset hyvyydet olivat tarjona olleet, niin he vastasivat nyt:

"Me halajamme taivaallista hyvyyttä, mutta katso, me ikävöimme myös niitä, kuin maan päällä tarjona ovat."

Hän vastasi heille:

"Teidän pitää molempia saaman."

Hän puhui heille profeetta Maltsvetistä, jota hän ei koskaan ollut nähnyt, ja hän kuvaili häntä heille, niinkuin olisi nähnyt hänet edessään ruumiillisin silmin ja selkeämmin kuin yksikään heistä, ja he kysyivät hämmästyneinä: "Missä hän on nähnyt profeetta Maltsvetin? Taitaako tämä vaimo nähdä, mitä muut eivät näe?"

Ja heidän odotuksensa oli riemullinen, ja heidän uskonsa suuri.

Mutta eräänä iltapäivänä meni taivas pilveen, ja alkoi sataa tihkusadetta, iltaan asti ja koko yön läpeensä. He peittivät lapset yöksi, eikä kukaan napissut, sillä he olivat kaikki karkaistuja ja säihin tottuneita. Kun seuraavana päivänä yhä satoi, niin myös toisena ja kolmantena, hakivat he olkia ja heiniä läheisestä kylästä, ja rannanpuoleinen rahvas tarkasteli tuulen merkkejä ja vakuutti sateen pian herkeävän, ja heidän ainoa huolensa oli, etteivät he tainneet pitää merkkitulta alati vireillä, ponnistuksistaan huolimatta.

Mutta sadetta jatkui kuusi päivää ja yötä, ja alava rantaniitty, jaksamatta imeä itseensä niin suurta veden paljoutta, muuttui hyllyväksi hetteeksi. Tuskin oli sade tauonnut, kun tuuli kääntyi pohjoiseen, ja heidät yllätti laakealla rannalla pohjoismyrsky, joka lakaisi yli heidän leirinsä kolme päivää. Silloin alkoivat äidit ensimäisinä nurista palelevien lapsukaistensa takia ja sanoa: "Pystyttäkää toki sateensuojia kaikkein vähäisemmille!"

Mutta uskonkiihkoisimmat miehistä vastasivat: "Pois se! Emmekö me jaksa tätä piskuista vaivaa kärsiä autuuden takia, joka meille luvattu on? Rakennammeko me majoja, niissä torkkuaksemme, kun Herran laiva on tulossa?"

He kovettivat korvansa ja paaduttivat sydämensä, mutta lasten äidit olivat itsepintaisia eivätkä lakanneet heitä karttamasta, ja lasten isät olivat myöntyväisempiä kuin muut, ja niin oli toisen viikon lopulla muutamia vaajoja vajotettu hiekkaan, ja niitten yli pingoitettu peitteitä.

Ja ilma oli taas ihana ja lämmin, sillä oltiin kesäkuussa.

Muuan maltsvetien lapsista oli löytänyt vesilinnun pesän rannalta heinämättäiden välistä ja kävi joka päivä sitä katsomassa, sanoen itselleen: "Kun pesässä on viisi munaa, tulee valkea laiva."

Mutta kun pesään ei enää mahtunut yhtään munaa, hän sanoi:

"Niinpian kuin poikaset tulevat esiin munista, tulee valkea laiva."

Kun pesä oli täynnä poikasia, hän sanoi:

"Jahka ne oppivat uimaan, niin tulee valkea laiva."

Ja hän kävi joka päivä pesällä eikä muistanut enää ollenkaan tähystää merelle, sillä se oli hänestä tarpeetonta.

Mutta kolmannen viikon alussa sairastui erään Kolgarannan kalastajan kaksiajastaikainen poika kuumeeseen ja kouristuksiin ja heitti henkensä äitinsä vuoroin vaikeroidessa ja soimatessa. Hänen miehensä naulasi kokoon pari lyhyttä, höyläämätöntä laudanpätkää ja kantoi kirstun olallaan kaupunkiin, mutta äiti seurasi taampana eikä ollut tyytyväinen lapsensa valkeaan laivaan.

Ja kaupungista takaisin tultuaan hän oli vieläkin tyytymättömämpi ja alkoi napista suurella äänellä ja sanoa, ettei hän tarvinnut mitään valkeaa laivaa, vaan tahtoi lapsensa takaisin, joka oli saanut taudin kosteudesta ja yökylmästä. Mutta hänen miehensä, joka oli hurskas ja jumalaapelkääväinen, sulki kiireesti hänen herjaavan suunsa, ennenkuin se ennätti enempää syntiä tehdä, eikä hän senjälkeen enää uskaltanut mitään ääneen puhua, mutta hänen huulensa liikkuivat lakkaamatta, sopottaen sekavia sanoja.

Siitä asti alkoivat äidit peljätä pienokaistensa takia, sillä heitä oli paljon leirissä, ja oli niitä, jotka ehdoittivat, että lapset lähetettäisi pois, mutta toiset eivät suostuneet siihen, sillä he halusivat kaikki yhdessä lähteä luvattuun maahan.

Keltaiset kukat niityn laidassa, missä niitä ei tyystin maahan tallattu, antoivat sijaa sinipunerville, vihdoin punaisille ja sinisille, ja kun lapsi eräänä aamuna meni vesilinnun pesälle, oli se tyhjä, ja silloin hän pitkistä ajoista tähysti merta, mutta avovesi oli aurinkoinen ja laaja, eikä hän voinut eroittaa muuta kuin uiskentelevan, untuvaisen vesilinnunpoikueen, vaan ei mitään valkeaa laivaa.

Ja hän oli ollut niin varma uskossaan, että nyt sensijaan kadotti kaiken malttinsa ja kysyi itkien jokikiseltä, jonka tapasi: "Eikö tulekkaan koskaan valkeaa laivaa?"

Kaikki, joitten puoleen hän kääntyi, lohduttivat häntä ja käskivät kärsivällisesti odottaa, mutta sanat oli sanottu, ja lapsi oli lausunut ne ensimäisenä, eivätkä ne singonneet siniseen ilmaan, kuten sanat tavallisesti.

Valkea laiva viipyi yhä, mutta sensijaan tulivat kaikkinaiset taudit vedestä ja maasta, kuin myös ilmasta. Alkoi luuvalo, käpristäen kokoon heidän jäsenensä, puhkeilivat paiseet, ja alkoi kalvaa ankara sydänalanahdistus, hivuttavan kuumeen keralla. Ne, jotka olivat janoonsa juoneet ojan ruosteista vettä, hourasivat korkeassa kuumeessa maahan levitettyjen olkien päällä, ja heidän päänsä oli tulikuuma, ja heidän aivonsa täynnä kangastuksia, ja he tahtoivat väkisin ryöstäytyä hoitajiensa käsistä valkealle laivalle vastaan, jonka heidän kuumeesta palavat silmänsä näkivät. Ja hoitajat seurasivat heidän katsettaan, pidätellen heitä, ja tunsivat kateutta kuumesairaita kohtaan, jotka olivat onnellisia näyissänsä.

Imettävistä äideistä ehtyivät monet, ja nyt tuli rintalasten vuoro sairastua, ja kohta senjälkeen hiukan isompien. Monesta perheestä sairastivat kaikki lapset ja osa aikuisiakin, ja yhdeksän tahi kymmenen lasta heitti tänä aikana henkensä, kuollen neuvottomien ja rukoilevien äitiensä käsiin. Mutta oli paljon niitä, joitten usko vain vahvistui kaikkinaisesta vaivasta.

Kun Maie eräänä päivänä oli huomaamattaan mennyt maantielle saakka, näki hän pitkin tietä miehen lähestyvän raskain ja laahaavin askelin, ja jäi tahtomattaan odottamaan tulijaa, mutta hänen kasvonsa olivat kankeat ja liikkumattomat, kuten unissakävijän.

Kun mies oli ehtinyt Maien kohdalle, hämmästyi hän suuresti ja kalpeni, mutta Maie katseli häntä kuin vierasta eikä tervehtinyt.

Silloin mies sanoi aivan hiljaa: "Maie, etkö tunne minua?"

Ja Maie vastasi: "Totisesti, minä en tunne sinua, vaan näen sinut tänään ensi kertaa."

Mies sanoi: "Sinä olet laihtunut ja sairas. Tule, niin vien sinut kotiin."

Mutta Maie vastasi: "Sinä erehdyt, sillä minulla ei ole kotia, ei miestä eikä lasta, vaan minä puhun niitä, kuin Herran ovat."

Hän kääntyi mennäkseen, mutta hänen kultaisten hiustensa kiilto oli sammunut, ikäänkuin ne olisivat kauhtuneet sateesta ja auringosta.

Seuraavana päivänä hän näki saman miehen vielä kerran, toisella puolen maantietä, jossa hän istui kuin odottava, aivan rauhallisena ja tomuisena. Mutta iltapäivällä, juuri kun hän tunsi Hengen olevan tulossa, ja hän jo viittasi lähellä seisojille, huomasi hän yhtäkkiä taas saman miehen, tällä kertaa maltsvetien keskellä. Silloin hänen jo puoliksi kangistuneet jäsenensä yhtäkkiä uudelleen oikenivat suoriksi, ja hän jäi tuijottamaan mieheen, ja jokin ajatus kolkutti hänen aivoissaan herkeämättä. Ja hän sanoi kaikille:

"Minä en voi puhua tänään", ja meni rannalle ja poimi hiekasta raakunkuoria, ja hänen tultuaan takaisin, oli mies mennyt.

Ilma oli poutainen ja ihana, eikä heillä ollut yhtään siimestä, ja aurinko paahtoi heitä katveettomalla niityllä, ja he kärsivät kuumuudesta, kuten äsken kylmyydestä. Helle hervotti heidät uneliaiksi, ja he olisivat halunneet vain nukkua, ja valvonta rasitti heitä.

Mutta jo kolmantena viikkona olivat heidän ruokavaransa tyystin lopussa, sillä ei kukaan ollut aavistanut odotuksen kestävän näin kauan, ja he olivat toivoneet valkean laivan olevan kukkuroillaan muonaa. Ja heidän pienet poikasensa kävivät ongella, ja ensin he kurittivat heitä siitä, mutta lopulta ei kukaan enää kieltänyt, eivätkä he myöskään voineet estää lapsiaan juoksemasta maantielle, jossa armeliaat ja uteliaat ihmiset antoivat heille almuja.

Ensin he ostivat leipää ja kalaa ohiajavilta talonpojilta, ja parempiosaiset jakoivat vähäosaisille, niinkauan kuin heillä jakaa oli, sillä he olivat kaikki yhtä valittua joukkoa. Mutta heitä oli paljon, ja heidän rahansa hupenivat nopeasti, ja nälkä alkoi heidän keskellänsä.

Silloin alkoi yksi ja toinen leirissä napista ja sanoa: "Onko Maltsvet unohtanut uskovaisensa? Istuuko hän yksinään Kaananin lihapatain ääressä ja virvoittaa itseään viinamäen runsaudella, sillaikaa kun hänen valittujaan vaivataan näljältä ja kaikkinaisilta taudeilta?"

Toiset sanoivat:

"Onko valkea laiva tehnyt haaksirikon, ennenkuin ehti Lasnamäen rantaan? Onko tapahtunut onnettomuus?"

Ja oli niitäkin, jotka sanoivat: "Miksi te petätte itseänne ja toisianne silmänlumeilla? Menkää kotia ja kyntäkää tyhjät vainionne! Valkeaa laivaa ei ole, ja Maltsvet on kelmi ja petturi!"

Toiset nuhtelivat näin puhujia kauhistuneina ja sanoivat:

"Meidän uskomme on ylen heikko, ja Herra koettelee meitä."

Mutta kun nälkä oli heikontanut odottajien ruumiit, ja varjoton aurinko päivät pääksytysten paahtanut heidän päätään, muuttui heidän odotuksensa. He istuivat vuoroin penseässä, tylsässä epätoivossa, ja valkea, rutikuiva hiekka valui heidän väsyneitten sormiensa lomitse, ja heistä oli yhdentekevää, oliko aamu vai ehtoo. Rannanpuoleiset kalastajat alkoivat ajatella verkkojaan, jotka he lähtökiireissä olivat polkuhintaan myyneet tai muuten lahjoittaneet, ja kun he iltasin näkivät lähikylän miesten lähtevän apajalle, seurasivat he heidän pieniä purjeitaan, ikäänkuin ne olisivat olleet luvatun valkean laivan, ja heidän oli yhtäkkiä ikävä työtä, josta olivat luopuneet. Peltomiehet näkivät tyhjät, mustat vainiot, joissa ei yksikään vihertävä viljan korsi todistanut keväisestä työstä, ja oli kuin marras maa olisi syyttänyt heitä, jotka olivat sen jättäneet rikkaruohojen kilpakentäksi. He kärsivät työttömyydestä vielä enemmän kuin syömättömyydestä, ja heidän silmänsä olivat arat ja anteeksianovat, kun he kuulustelivat ohiajajilta vuodentulon toiveita ja kalansaalista.

Maien puheet olivat sekavia ja outoja näinä aikoina, niin etteivät lähestulkoonkaan kaikki niitä oivaltaneet, vaikka hänen loveenlankeemisensa kesti nyt entistä kauemmin, ja hän taisi puhua pari tuntia yhtämittaa. He ymmärsivät, että hän kuin unissaan hapuili jotain, mikä hävinnyt oli, ja hänen äänensä oli usein uikuttava, ja hän valitti ääneen, silmät ummessa, ettei nähnyt enää selvään laivaa.

Ja taas oli niitä heidän joukossaan, jotka sanoivat: "Mitä te odotatte? Mennään kotiin, ennenkuin näännymme."

Mutta kun he ajattelivat, että heidän entinen elämänsä alkaisi uudestaan, niinkuin ei mitään olisi ollut, kauhistuivat he hengessänsä, heräten tympeydestään, sillä he olivat myyneet kaikki, mitä heillä oli, eikä ollut kattoa eikä seiniä enää, jotka he olisivat tainneet omikseen nimittää, eikä jalantäyttä maata, joka olisi heidän omansa ollut. Silloin he eivät jaksaneet käsittää, että Herra olisi unohtanut ja hyljännyt heidät, jotka olivat kaikki alttiiksi antaneet, ja niin värähti heidän nälän näännyttämissä aivoissaan kuumeinen odotus, eikä heidän mielikuvituksellaan ollut enää mitään rajaa.

Heidän leirilleen kertyi katselijoita päivä päivältä, ja kaupungista samosivat sankat joukot, ilvehtiviä tai sääliviä ihmisiä, mutta suurin osa oli vain uteliaita. Yritteliäät kaupustelijat eivät jättäneet pystyttämästä kojujaan niityn laitaan, ja kuten muinoin Jerusalemin temppelissä, niin kaupittiin nyt maltsvetienkin taivastemppelissä kaiken päivää kuin turulla ja markkinoilla, ja oli paljon melua ja kompia ja ilakoimista ilmassa niityn ympärillä, kunnes sydänyö sen lopetti.

Mutta eräänä yönä istui sokea vaimo unta saamatta, ja hänen kätensä alkoi hapuilla, ikäänkuin olisi tavoittanut uunin lämmintä kylkeä, ja hänen korvansa herkistyivät kuullakseen heinäsirkan siksutuksessa kaiun uunisirkan unettavasta soitosta, johon hän öisin oli tottunut. Ja hän herätti taluttajansa ja sanoi hänelle: "Mitä minulla on valkeasta laivasta, jota silmäni eivät koskaan selitä, ja Kaananista, jossa astuntani on yhtä avutonta kuin täällä? Eikö ole samantekevä, lämmittääkö sammuneita silmiäni risuvalkean loiste tai lämpimän maan aurinko?" Senjälkeen hän paneutui maata, mutta aamulla hän talututti itseään ympäri leiriä ja heitti kaikille hyvästi, päivitellen heidän käsiensä laihuutta, eikä yksikään yrittänyt häntä pidättää, kun hän kääntyi maantielle.

Sinä iltana nurisivat muutamat nuoret miehet äänekkäästi keiton viheliäisyyttä ja pitivät neuvoa keskenään, ja huomenkoitteessa he olivat kateissa, ja joku oli nähnyt heidän kulkevan kaupunkiin päin. Heitä odotettiin ehtooseen saakka, mutta kun aurinko laski, eikä ketään kuulunut, ymmärsivät kaikki, että oli turha heitä odottaa.

Silloin Kolgarannan kalastajan vaimo, joka oli vaiennut lapsensa kuolemasta saakka, nousi ja kulki pitkin leiriä ja sanoi kaikille, jotka kuulla tahtoivat, mutta eritoten äideille, joilla oli pieniä lapsia:

"Mitä te turhaan kiusaatte Jumalaa? Tahdotteko, että hän hukkaa teidät ynnä lastenne kanssa? Ettekö näe, että Hän on kääntänyt kasvonsa pois meistä?"

Illalla hän lähti ja paljon muita hänen kerallaan, mutta hänen miehensä, joka oli hurskas ja uskossaan luja, jäi, ja jäljelle jääneitten luku oli yhä suuri, eivätkä he tienneet, mitä heidän tekemän piti, sillä Lasnamäen niityllä odotti heitä nälkäännääntymys, mutta kotona raipat ja orjuus.

Ja vielä kerran he tutkiskelivat itseään ja syyttivät vähäuskoisuuttaan ja ylitsekäymisiään siitä, että Herra näin koetteli heitä. Sillä mitä merkitsi Herrain Herralle lähettää valkea laiva Lasnamäen rantaan? Hänen ei tarvinnut muuta kuin lausua poutapilvelle: "Laskeu laivaksi Tallinnanmaan rantaan, sillä katso, siellä odottaa minua valittu kansani, johon minä mielistyin." Tai mitä merkitsi Herran sanoa suurimmalle sotalaivalle kaukaisella reitillä: "Käänny kulussasi, sillä sinua tarvitaan Lasnamäen rannassa."

Ehkä he kuitenkin olivat vihoittaneet Herran ylönsyömisellä ja ylönjuomisella ja silmäinpyynnöllä? Ehkä Hän vaati heiltä vielä jotain? He olivat valmiit luopumaan kaikesta, jos heillä vielä olisi jotain antaa. He olivat kestäneet nälkää ja tauteja viisi viikkoa Lasnamäen niityllä, mutta olivat yhä alttiit, jos Herra niin tahtoi.

He rukoilivat, niinkuin eivät olleet viikkokausiin enää rukoilleet, epätoivon uskolla: "Vaadi meiltä! Vaadi meiltä kaikki! Anna meille merkki, että tiedämme tahtosi!" Heidän ylitseen heittyi heijastus ensi kutsumuksen ajoista, jolloin profeetta Maltsvet vielä kiersi kyliä ja herätti sieluja, uutta uskoa julistaen, ja jolloin heidän sydämensä halu oli kieltäytyä kaikesta, mikä ennen oli heille himoruokaa ollut.

Ja ihmiset, jotka olivat paastonneet siitä saakka, kun emo heidät parmailtaan vieroitti, kantoivat nyt kokoon viimeisetkin ruuantähteet ja polttivat ne, lepyttääkseen Jumalan, joka oli heihin julmistunut. He kaatoivat hiekkaan kaljat ja maidot, kellä vielä jäljellä oli, ja särkivät keitinastiat, ettei kukaan kiusaukseen lankeisi, ja heidän paastonsa olisi täydellinen. Suuren kiihkon tullessa heidän ylitseen, he tukkesivat lähteet ja täyttivät ne soralla, ja kovettivat korvansa nälkäisten lasten parkunalta eivätkä armahtaneet edes sairaitakaan.

He näkivät taas valkean laivan, kuten odotuksensa ensi päivinä, ja kuten Henki oli sen vaimon suun kautta ennustanut, ja he tiesivät, että jos heidän uskonsa olisi kyllin luja, niin ihme tapahtuisi. He näkivät sen lähestyvän ulapalta, keskeltä satamavesien järeitten sotalaivojen ja kauppa-aluksien, hopeaisen laivan, valkean kuin meren raakun, valmiin mahduttamaan heidät kaikki ja viemään heidät kevyesti keinuen autuaammille asuinsijoille.

Ja jos ihmisten ikävä kelvolliseksi havaitaan Herran edessä, niin oli heidän uhrinsa totisesti suuri.

Mutta kolmannen päivän illalla heidän paastonsa alusta alkaen, kun kaikki olivat koolla rannalla, tapahtui, että eräs Järvamaan mies alkoi pidellä päätään ja hihkua kuin humaltunut, vaikka ei tilkkaakaan viinaa ollut kulkenut hänen huultensa yli, ja kaikkien rannalle kokoontuneiden nähden juosta pitkin rantaa sinnepäin, missä kalaveneet olivat. He näkivät hänen kompastuvan ja taas juoksevan ja koko ajan huitovan käsillään, vaikka aaltojen kohina esti hänen ääntään kuulumasta. Kun hän oli ehtinyt veneitten luo, näkivät he hänen työntävän veneen vesille ja melovan päin ulappaa, yhdellä airolla.

He olivat kaikki vaiti hämmästyksestä, odottaen hievahtamatta, mitä tuleman piti.

"Hän soutaa vastaan valkealle laivalle", sanoivat jotkut.

Mutta yhtäkkiä he näkivät, kuinka hän heitti melan käsistään, kurkoitti kätensä kuin jollekin näkymättömälle vastaan ja astui yli veneen partaan, arvelematta, kuten olisi astunut lujalle mantereelle, kadoten heidän silmistään. Silloin pääsi heidän kurkuistaan huuto, pitkä ja epätoivoinen, ja he huusivat kauan, tietämättä lopulta itsekään miksi, ja juoksivat pitkin rantaa. Ja vain muutamilla oli kyllin mielenmalttia soutaa ulapalle ja ryhtyä naaraamaan ruumista, joka seuraavana aamuna vedettiinkin vedestä ja pantiin rannalle, menneenvuotisten kaislojen päälle.

Mutta heidän silmäinsä kaihit putosivat, ja he tiesivät yhtäkkiä kaikki, että heidän toivioretkensä oli päättynyt, ja he alkoivat koota kapineitaan, lähteäkseen kotiin, etsien Maiea, purkaakseen hänelle pettymyksensä. Mutta Maie istui ojan reunalla, selin muihin, kädet velttoina ja väsyneinä helmassa, johon hän oli koonnut sinisiä ja punaisia kukkia. Hänen kultaisten hiustensa kiilto oli sammunut, mutta hänen silmänsä olivat yhä liikkumattomat kuin unissakävijän.

Vaikka ei kukaan sanonut, tunsi hän kuitenkin, istuessaan paljaat jalat niittyojassa, että kaikki odottivat hänen avaavan suunsa ja puhuvan.

Mutta hänellä ei ollut heille mitään sanomista.

Hän koetti muistutella, kuka oli ja mistä oli, ja maariankämmenet tuoksuivat hänen sylissään, ja hän sormieli avuttomana niitten juuria, jotka olivat vahanvalkoiset kuin kuolleen lapsen käsi; mutta hän ei muistanut mitään.

Silloin tuli hänen luokseen muuan maltsvetien lapsista, joka oli ollut maantiellä kaupunkilaisten huvimatkailijain luona ja toi almunantimena kädessään suuren kaistaleen äsken leivottua ja vielä lämmintä leipää.

Ja koska Maie alati oli hyvä lapsille, taittoi lapsi hänelle puolet leivästään.

Maie tarttui siihen kuin unessa, mutta äsken kypsyneestä, pehmeästä ruisleivästä nousi tuttu tuoksu hänen sieramiinsa, ja hän tunsi aluksi sietämätöntä nälkää, mutta seuraavana tuokiona hän yhtäkkiä näki avoimen leivinuunin ja paistuvat leivät uunissa.

Hän piteli päätään, ja läpi aivojen sävähti ajatus: "Herran tähden, leivinuuni pitää sulkea."

Samalla sanoi joku, jota hän ei nähnyt, aivan hänen korvansa juuressa: "Mitä sinä täällä teet? Mitä sinä odotat?"

Ja heti hän hervahti heikoksi, lyyhistyen kokoon, ja hänen muistinsa palasi.

Hän näki molemmat poikansa, jotka leikkivät pihalla kaivon luona, ja vanhemman hiha oli kyynäspäästä rikki. Puodin ovi oli auki, ja elttaantuneen sillin haju nousi avoimesta nelikosta.

Hän muisti miestään, poikiaan, arkipäiväistä askarettaan, puodintaus-kamaria ja uunissa paistuvia leipiä, ja hänen kätensä palmikoitsivat vaistomaisesti vanunutta tukkaa, samalla kun hänen sydämensä oli sairas ikävästä.

"Valkeaa laivaa ei ole", hän sanoi, nousten seisomaan, heikkona ja horjuen kuin pitkästä taudista.

Eikä kukaan häntä pidättänyt, sillä jokaisella oli oma murheensa, ja niin pujottautui Maie Merits läpi tungoksen maantielle ja alkoi kulkea kohti kotia, odotettuaan viisi viikkoa ihmettä Lasnamäen niityllä.