TÄHDENLENTO
Virolaisen runoilijattaren Koidulan elämä
Kirj.
AINO KALLAS
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1915.
SISÄLLYS:
Esipuhe. Johdanto. Hämärä. Tähdenlento. Murros. Hiljainen kohtalo.
Esipuhe.
Ryhtyessäni syksyllä vuonna 1911 keräämään aineksia virolaisen runoilijattaren Koidulan nyt valmistunutta elämäkertaa varten, oli päävaikeutena kaikkien varsinaisten esitöitten puute, elämäkerrallisten ainesten ollessa vielä täydellisesti hajalla, lukuunottamatta Eesti Kirjanduse Seltsin (Virolaisen Kirjallisuuden Seuran) toimesta julkaistua Koidulan ja Kreutzwaldin kirjevaihtoa. Olen sentähden suuressa kiitollisuuden velassa kaikille lukuisille yksityisille henkilöille, jotka ovat helpoittaneet työni alkuastetta. Ennen muita pyydän saada lausua hartaimmat kiitokseni Koidulan langolle, tohtori, tod. valtioneuvos H. Rosenthal'ille Tallinnassa, joka suurella auliudella antoi käytettäväkseni sekä erinomaisen muistinsa säilyttämät tiedot että useat hallussaan olevat, teokselleni korvaamattomat perheasiakirjat, kirjeet ja valokuvat.
Samoin pyydän saada julkisesti esiintuoda kiitollisuuteni seuraaville henkilöille: Koidulan tytär, neiti Hedvig Michelson, veljet, painoasiaintarkastaja Harry Jannsen (k. v. 1913) ja lääketieteen tohtori Eugen Jannsen, valtion arkeologi J.R. Aspelin (k. v. 1915), kirkkoherrat J. Bergmann, M.J. Eisen ja W. Eisenschmidt, kirkkoherran rouva Eugenie Hurt, rouva J. Jakobson, sanomalehdentoimittaja A. Jürgenstein, kirkkoherrat M. Jürmann ja R. Kallas (k. v. 1913), opettaja M. Kampmann, kirkkoherra J. Kerg, herra Aug. Krug, runoilija Fr. Kuhlbars, kirkkoherra M. Lipp, lyseonopettajan rouva Emilie Lundmann, rouva E. Nieländer-Aspe, herra Carl Niggol, rouva Annette Raid, kirkkoherra W. Reiman, neiti Marie Rosenthal, neiti Lilly Suburg, kirkkoherra M. Suigussaar, maisteri C.G. Swan, kirjailija K.E. Sööt, — sekä kaikille muille, jotka tavalla tai toisella, suullisesti tai kirjallisesti antamiensa tietojen kautta ovat olleet avuksi työssäni. Paitsi sitä on minun kiitoksella mainittava, että Eesti Kirjanduse Seltsin arkisto on työni kestäessä ollut minulle avoinna.
Tartto, Kallaste, 1915.
Aino Kallas.
Johdanto.
Kansat, samoin kuin ihmiskuntakin, tarvitsevat henkisen elämänsä tueksi vertauskuvia, symboleja, joihin keskittyy heidän voiman ja kauneuden kaipuunsa. Nousuaikoina, henkisten liikkeitten ajanjaksoina, jolloin muuten liikkumattomat pohjakerroksetkin järkkyvät, olkoon liikkeet sitten uskonnollisia, kansallisia tai yhteiskunnallisia vaistoja herättäviä laadultaan, tapaa syvempänä kuin muulloin symbolin tarpeen, kaipuun nähdä ilmaa ja ihmisiä sähköittävä aate ruumiillistuneena. Syntyy sankareita, joko todellisuudessa tai kansan mielikuvituksessa. Syntyy henkilöitä, joitten henkinen kokoonpano on keskitetympi, persoonallisuuden voimasäteily vahvempi kuin tavallisina aikoina, henkilöitä, jotka ovat murtautuvan uuden aatteen voimakoneistona, joitten agitatorinen, sähköllä kyllästetty olemus on luotu syviä rivejä sytyttämään. Mitä heidän sankarikuvastaan puuttuu, sen korvaa kansan luova mielikuvitus. Inhimilliset heikkoudet karisevat pois, yksilölliset ominaisuudet yleistyvät kaikille yleisiksi, tyypillisiksi, kansan aina runollisen hyperbolin päästessä käytäntöön, joka syvimmältään ei ole muuta kuin hämärä, sisäinen pakko luoda ilmaisumuoto itselleen, tarve nähdä korkeampi itsensä yhteen ainoaan henkilöön keskittyneenä.
Tällainen vertauskuva, symboli, tähdenlento, jonka unohduksiin sammuva rata on ulkopuolella useimpien näköpiirin, on Viron kansalle ollut Lydia Jannsen, runoilijanimeltään Koidula.
[ Koidula nimeä (Koit = aamunkoitto), joka nyt on aivan yleisessä käytännössä, ei runoilijatar itse ole keksinyt eikä edes ottanut käytäntöön. Sitä käytti ensimäistä kertaa C. R. Jakobson vuonna 1867 julkaisemassaan lukemistossa, johon hän oli painattanut pari Koidulan kirjoittamaa runoa, varustaen ne yllämainitulla runoilijanimellä. Koidula itse on vain muutamia kertoja kirjeissään ja runojensa käsikirjoituksissa sitä käyttänyt.]
Viron orjuudesta harmaat ja sodista veriset aikakirjat lienevät useimmille pääpiirteissään tunnetut. Tuttu on vanhan kronikoitsijan lause Liivinmaasta: "herrojen taivas, pappien paratiisi, muukalaisten kultakaivos, talonpoikien helvetti!" Taisteltuaan suurella sitkeydellä saksalaisia valloittajia vastaan, täytyi urhoollisen pakanaheimon vihdoin antautua ylivoimaisen vihollisen armoille, joka tuodessaan kristinuskon pakoitti maan varsinaiset asukkaat orjuuteen. Orjuutta kesti milloin raskaampana, milloin lievempänä melkein seitsemänsataa vuotta, Itämerenmaakuntain kuuluessa milloin mihinkin valtioon. Kaikki maa oli aatelismoisioitten käsissä, ja virolainen talonpoika oikeudeton, omaisuudeton, kokonaan riippuva vierasrotuisen isäntänsä mielivallasta, joka saattoi estää häntä muuttamasta toiselle paikkakunnalle, pahimmassa tapauksessa myydä hänet kuin metsästyskoiran. Minkäänlainen sivistys tai kansallinen tietoisuus ei ollut näissä oloissa mahdollinen, yhtä vähän kuin kansallisen sivistyneen säädyn muodostuminenkaan. Se oli raskaan työn ja raippojen aikaa, jolloin kansan yksilöllisyys tapasi ainoan ilmauksensa kansanrunouden ja koristeellisen kansantaiteen näihin päiviin saakka säilyneessä rikkaudessa.
Yhdeksännentoista vuosisadan vaihteessa saapui vihdoin Itämerenkin rannoille maininki mailman keskustan suurista vapausmyrskyistä. Tallinnanmaan talonpojat vapautetaan vuonna 1816 maaorjuudesta, liivinmaalainen talonpoika vuonna 1819. Mutta todenteolla vaihtoi vanha, vuosisatainen maaorjuus vain muotoa; siitä tuli työorjuuden nimellä tunnettu uusi orjuusmuoto, joka kauan aikaa teki niin suurta tuhoa kansan sekä aineellisessa että henkisessä elämässä. Talonpoika oli tosin vapaa, mutta samalla maaton, hän ei saanut omistaa maata, joka yhä pysyi moisioitten hallussa, vaan vuokrasi maansa moisioilta mielivaltaisen sopimuksen mukaan, suorittaen vuokransa työssä ja päivissä eikä rahassa. Entisaikaan oli aatelinen moisionomistaja ainakin oman hyötynsä vuoksi ollut pakoitettu huolehtimaan maaorjiensa välttämättömimmistä tarpeista, nyt kuului hänen etuihinsa puristaa talonpojasta viimeinenkin veritilkka. Näissä oloissa oli kaikki taloudellinen ja henkinen vaurastuminen tuiki mahdotonta, ja kaikenlaiset sairaalloiset ilmiöt kansan elimistössä, kuten haaveelliset uskonnolliset lahkoliikkeet ja siirtolaisuus, toiselta puolen taas yhä uudistuvat veriset työorjien paikalliskapinat, jotka yhtä verisesti tukahdutettiin, olivat seurauksena olojen luonnottomuudesta.
Mutta ei mikään osoita niin selvästi tämän pienen ja näköjään vähäveriseksi vaivautuneen rodun sisäistä elinvoimaa, kuin nopea, kaikinpuolinen nousu, joka seurasi työorjuuden vuonna 1862 tapahtuvaa lopullista lakkauttamista. Tästälähtien oli talonpojilla mahdollisuus lunastaa maansa omakseen sekä maksaa vuokransa rahassa, ja se saa aikaan perinpohjaisen muutoksen itämerenmaakuntalaisissa maanomistusoloissa. Yli valtiollisen vainion kulkevat hallitsijavaihdoksen tapahduttua vapaammat tuulet, eletään Aleksanteri II:sen ensimäisen hallituskauden toivorikkaissa merkeissä. Alkaa liikkua, saada eloa ja väriä harmaa raaka-aines, jonka virolainen väestö, nimetön maarahvas, saksalaisten isäntiensä "epäihmisiksi" (Unmenschen) ristimä, tähän saakka oli muodostanut. Kuolleeksi luultu ja kuolleeksi tuomittu kansa, jonka kansatieteellistä ja kielellistä muistomerkkiä varten enimmäkseen saksalaissyntyiset estofilit vuosisadan alkupuolella olivat keränneet unohduksiin joutuneita kansanrunouden tuotteita, osoittaa taas selviä ja pettämättömiä elonmerkkejä. Maanlunastuksen mahdollisuus tekee samalla varallisuuden keräytymisen virolaisiin käsiin mahdolliseksi, ja se tapahtuu odottamattoman nopeasti, varsinkin Liivinmaan sydämessä, avaten taas puolestaan syntyperäisille virolaisille tien korkeampaan sivistykseen paljoa suuremmassa määrin, kuin se tähän saakka oli ollut mahdollista. Aate pienten kansayksilöjen elämänoikeudesta alkaa vihdoin itää Peipsin ja Itämerenkin välisellä maakaistaleella. Alkaa ilmestyä runsaammin virolaista kirjallisuutta, joskin kaikkein vaatimattominta lajia, virolainen sanomalehti, J. W. Jannsenin toimittamana, näkee päivänvalon. Mutta ehkä suurin merkitys, joskaan ei virolaisen kansallistajunnan muodostumiselle, niin ainakin sen valveutumiselle oli Fr. R. Kreutzwaldin vuonna 1861 ilmestyneellä Kalevipoeg - eepoksella, yrityksellä sulattaa hajanaiset lyyrilliset ja eepilliset kansanrunon katkelmat sekä suorasanaiset sankarisadut yhtenäiseksi kertomarunoelmaksi Kalevalan malliin. Kalevipoegin aikaansaamaan vaikutukseen nähden on melkein samantekevää, mihin tuloksiin nykyinen erittelevä tutkimus on tullut Kreutzwaldin oman luovan työn ja kansanrunon toisiinsa suhtautumisesta. Sen ilmestyessä tervehdittiin sitä kansanhengen välittömänä tuotteena, henkiseen kehitykseen kykenemättömänä pidetyn kansan voimannäytteenä, joka samalla antoi sille takaisin taruina kuvastuvan, sankarillisen menneisyyden. "Kalevipojan uudestaansyntyessä syntyi entisestä orjajoukosta ilmoille Viron kansa", sanoo siitä virolainen historioitsija W. Reiman. "Tuulen nopeudella kulki tieto kautta maan ja herätti ihastusta, herätti samalla epäilyäkin. Oli kuin ihme vierasten mielestä, että köyhä, halveksittu kansa olikin niin rikas, että sen povessa piili moisia aarteita."
Varsinaisen näkyvimmän ilmauksensa saa herännyt virolainen kansallistunto kuitenkin vuonna 1869, n.s. vapauslaulujuhlassa, joka vietettiin Tartossa orjien vapautuksen viisikymmenvuotispäivän muistoksi. Silloin puhkesi ensi kertaa ilmoille yllättävänä ja sytyttäen nuori kansallinen yhteishenki, vieden epäröivät ja kahdenvaiheilla olijat mukanaan. Veljeys, suuri optimismi, kaunopuheinen isänmaallisuus, ovat tämän lyhyen, nyt jo niin kaukana kangastavan kansallisen kevätajan ominaisuuksia; sillä oli, kuten aina tämäntapaisilla ajoilla, läpeensä lyyrillinen luonne. Se ei suinkaan ollut vailla käytännöllisesti toteutettavia alotteita, päinvastoin saavat siitä alkunsa monet virolaiset sivistyskeskukset, kuten Eesti Kirjameeste Selts (Virolaisen Kirjallisuuden Seura), Eesti Põllumeeste Selts (Virolainen Maanviljelysseura), teatteri- ja lauluseura " Vanemuine ", puhumattakaan omakielisen korkeamman oppikoulun, Aleksanterikoulun, unelmasta, joka koko maan käsittävine, satatuhatta ruplaa tuottavine keräyksineen ehkä parhaiten vastasi ajan haaveellista ihanteellisuutta. Mutta huolimatta näistä näkyvistä ja kouraantuntuvista tuloksista oli ajan kaikkein luonteenomaisin piirre kuitenkin juuri tarttuva, henkilöstä toiseen siirtyvä innostus.
Tämän toukohetken, Viron "heräämisajan", tulkki oli Koidula, hän, joka itse on lausunut: "on synti, suuri synti olla pieni suurina aikoina, jolloin ihminen voi luoda ajan". Viron kansallinen kevät olisi vailla runollisuuttaan ja romanttista hohdettaan ilman Koidulaa. Muutamina vuosina, jotka mahduttavat Koidulan varsinaisen julkisen elämän, hänen tähdenlentonsa, ruumiillistutti hän kaiken runouden, liekkivän tulen ja intomielen, joka etsii ilmaisuaan kansallisessa joukkoliikkeessä, olkoon viimemainittu kuinka maantieteellisesti rajoitettu ja mittakaavaltaan pieni tahansa. Jos tahtoo tuntea Viron kansallisen herätyksen sähkön, joka nykyään hyödyllisenä käyttää niin monia koneita, alkuperäisessä, miltei aineettomassa muodossaan, ei sitä mistään niin puhtaana säilyneenä tapaa, kuin Koidulan isänmaallisista valitus- ja riemuhymneistä. "Vanemuisen tytär", "Emajoen satakieli", "vapauslaulujuhlan hengetär", ne ovat kaikki Koidulan aikalaisten hänelle antamia epiteettejä, joissa niissäkin tuntuu ajan liioiteltu ja ihannoiva lyyrillisyys, samoin kuin erään aikalaisen lausunnossa: "hän ei ollutkaan ihminen, vaan yksinomaan ilmaa, korkeammasta mailmasta kotoisin".
Luonnollista on, että Koidulan tapainen henkilö, joka vielä lisäksi elämänkulkunsa ja ennenaikaisen kuolemansa kautta pian poistui näkyvistä, nopeasti ikäänkuin kadotti inhimilliset piirteensä. Niinkuin melkein ainoa hänestä näihin saakka tunnettu valokuva on ollut suurikokoinen, jäljennöksinä paljon levinnyt kuva, joka näyttää tuuheat, vapaasti valuvat kiharat, vain Jeanne d'Arcin töyhtökypärää vailla, rohkean otsan, palavan katseen, voimakkaan päänliikkeen, sanalla sanoen, hänen runoilijapiirteensä, niin on hänestä yleisessä tajunnassa olemassa sisäinenkin, niinsanoakseni paraatikuva, joka on yksinomaan säteilyä ja haltioitumista, kuin päähenkilö väkirikkaassa maalauksessa, taustana kansallisen aamunkoiton heleät värit.
Kuva ei ole väärä, se on vain yksipuolinen. Koidula kokosi todella lyhyen nousukautensa aikana, joka samalla oli hänen kansansa nousukausi, ympäristönsä polttosäteet itseensä, heijastaen ne oman sielunsa hehkulla takaisin. Mutta yleisessä tietoisuudessa elävän sankaritarkuvan varjoon on tähän asti tuiki hävinnyt kelmeäihoinen, toverien karsaasti katsoma, ilottomassa kodissa kasvava tyttölapsi, samoin nuori tyttö, joka toisten huvitellessa on raueta raskaan työtaakkansa alle, joka sanoo itsestään: "ainoastaan veden saan ilmaiseksi, siihen kuuluva leipä on sangen kallista", joka pitkiin aikoihin ei uskalla uhrata ajatustakaan yksilölliselle onnelleen. Sankaritarkuvan takia ei ole nähty naista, joka koko olemustaan häviöllä uhkaavaan pyörteeseen joutuneena vaivoin saa pelastetuksi senverran elinvoimia, että niitä riittää vielä muutamiksi vuosiksi. Ja vihdoin ja viimein on tuiki unohtunut vanhentuva, yksinäistyvä nainen, joka maanpaossa meren saarella käy toivotonta taisteluaan vähittäistä, mutta sitä varmempaa tukehtumiskuolemaa vastaan.
Koidulan kohtaloa vastasi suurissa piirtein myös Viron kansallisen herätyksen kulku. Niin suurella innostuksella puhjennut, niin suurella ihanteellisuudella alussa vaalittu liike särkyy pian sorasoinnuiksi ja sisäiseksi epäsovuksi. Alkavat kansalliset eripuraisuudet, puolueriidat, joilla on niin suuri sijansa Viron lyhyessä viljelyshistoriassa, loukkausten ja syytösten tulva kummaltakin puolen. Koidula eli kyllin kauan nähdäkseen murhenäytelmän alun, loppua hänen sensijaan ei tarvinnut nähdä: virolaisen vaapsahaispesän yli laskeutuvaa raskasta kättä, jota yhtäkkiä seurasi kuolonkaltainen hiljaisuus. 80-luvun loppupuolella alkavaan järjestelmälliseen venäläistyttämiseen hautautuivat nekin kevätajan touot, joita sisäinen eripuraisuus ei ollut ehtinyt hävittää. Eesti Kirjameeste Selts suljetaan, Aleksanterikoulu avataan kansanvaroilla, mutta venäjänkielisenä, maan hallinto, tuomioistuin ja koululaitos venäläistytetään, ei vähitellen, vaan yhdellä kertaa. Näennäisesti näyttää kaikki elämä sammuvan, entiset merkkimiehet ja johtajat ovat joko kuolleet, kuten G.R. Jakobson ja Fr. R. Kreutzwald, tai itsensä varjoja, kuten J.W. Jannsen, tai vaikenevat vapaaehtoisesti, kuten Jakob Hurt. Viro elää harmaat vuotensa, kuten vähää varhemmin sen symboli, Koidulakin.
Koidulan merkitys kirjailijana on enemmän tai vähemmän paikallista laatua, pienen kieliryhmän kahleisiin auttamattomasti kytketty, mutta sellaisenaan pysyvää laatua. Aika ja paikka rajoittavat hänen parhaatkin tuotteensa, — isänmaalliset runot, — emmekä voi ajatella niitten muualla tapaavan tarpeellista kaikupohjaa. Vaikka kielenkin voittamattomilta tuntuvat esteet raukeisivat, vaatisivat hänen tuliset vapaus- ja valitushymninsä sentään siksi paljon esitietoja ja olojen tuntemusta, voidakseen vieraallekin täysin nautittaviksi muuttua, että se vain poikkeustapauksessa lienee mahdollista. Virolaisessa kirjallisuudessa ne sensijaan aina tulevat hänelle takaamaan kunniapaikan.
Koidulan päämerkitys, johon samalla hänen isänmaallinen runoilijakutsumuksensa sisältyy, on epäilemättä haettava hänen agitatorisesta, henkilökohtaisesta vaikutuksestaan aikalaisiinsa. Hänen suurin ansionsa oli hänen pelkkä olemassaolonsa. Isänsä tyttärenä, monine henkilökohtaisine suhteineen kansansa merkkimiehiin, laajalle ulottuvan kirjevaihtonsa kautta, oli hän muutaman lyhyen vuoden Viron kansallisen liikkeen keskeisenä lämmönlähteenä.
Tällaisenakin on Koidulan merkitys vain paikallista laatua, rajoitettu miljoonapäisen, valtiollisesti merkityksettömän kansan keskuuteen. Mutta yli kansallisuusrajojen kasvaa sensijaan hänen elämänsä inhimillinen traagillisuus. Hänen kohtalonsa sekä naisena että ihmisenä tarjoo runsaasti sielullista mielenkiintoa, siksi paljon on siinä yleisinhimillistä murhenäytelmää, siksi paljon sekä epäedullisista oloista, että hänen oman olemuksensa ristiriitaisuudesta kasvanutta kärsimystä.
Ihmisenä, sisimmältä olemukseltaan hän kuului tuli-sieluihin, jotka ovat luodut ikänsä palamaan, kirkkaasti leimuten, kuten uhriliekki, mutta joitten käyttämätön voima olojen pakosta on tuomittu tuhoamaan oman asuinsijansa.
Olen ollut pakoitettu lisäämään Koidulan yleiseen tietoisuuteen syöpyneeseen kuvaan useita inhimillisiä piirteitä. Olen kosketellut hänen elämässään kohtia, joista henkilön eläessä hienotunteisuus vaikenee. Olen tehnyt sen vakuutettuna, etteivät inhimilliset heikkoudet ja epäkohdat voi vähentää Koidulan olennon ja elämän suuripiirteisyyttä, mutta kyllä tuoda hänet inhimillisesti lähemmäksi.
Vasta tällaisena, tuntemattomilta ilmoilta ja hämäryydestä tullutta lentotähteä muistuttavana, joka hetkeksi piirtää kimmeltävän ratansa Viron harmaalle taivaalle ja sammuu Suomenlahden sumuun, vasta tällaisena Koidulan kohtalo todella kasvaa vertauskuvaksi kokonaisen kansan lyhyestä kevätunesta, joka alkoi vapauslaulujuhlan säveleissä ja vihdoin vaimeni vuosia kestäväksi hiljaisuudeksi.
Traagillisena persoonallisuutena on Koidula Viron kansallisen kevään symboli.
I.
HÄMÄRÄ
1.
Koidulan koko elämä on hänen sisäisen tulensa syttymis- ja sammumiskulkua.
Kun vapauttaa hänen elämänsä kaikesta satunnaisesta ja sivulta tulleesta, kaikista epäoleellisista ja vieraista aineksista, niin on tuloksena aina sama perusominaisuus: haltioitumiskyky. Se on se ominaisuus, jonka ympärille muut ovat ryhmittyneet, se on alkuperäisin ja kiintein kiteytymä tämän luonteen kristallikerrostumassa, se jää, muitten irroittautuessa. Se on Koidulan elämässä, mitä punainen lanka Englannin sotalaivaston touveissa: sen tunnusmerkki. Se on sen sydänvaltimo, sen liikuntahermo, sen kaikkivaltias keskus. Niin, on kuin koko tämän tähdenlennon kaltaisen elämän nousu ja lasku olisi eroittamattomasti yhdistynyt haltioitumiskyvyn vapaaseen käytäntöönpääsyyn tai pakolliseen käyttämättömyyteen, sen synnyttämistä sisäisistä ristiriidoista kasvaa Koidulan elämän väistämätön traagillisuus. Alusta loppuun on hänen elämänsä joko tämän slelunkyvyn hiljaisuudessa tapahtuvaa kehkeämistä, sen voitollista kukoistusta ja vihdoin näennäistä näivettymistä. Voimme nähdä sen hapuilevan uusia muotoja, kuten liekki uutta polttoainetta, pysyen kuitenkin yhä samana tukehtumattomana tulena. Ja silloinkin, kun kaikki näkyvät, ulkonaiset ilmaukset ovat lakanneet, voimme mitata sisäisen lieskan voiman hävitystyöstä, jonka se suorittaa asuinsijakseen valitsemassaan elimistössä.
Tämän haltioitumiskyvyn juuret, kyvyn voimakkaaseen, korostettuun tunteen keskitykseen, lyhyen aikaa kestävään, kaiken harkinnan ulko- ja yläpuolelle kohoavaan tunnehurmioon, ne ulottuvat syvälle Koidulan olemuksen pohjakerroksiin, sekä henkiseen että ruumiilliseen kokoonpanoon. Ne katoavat silmistämme monimutkaisina, usein salattuina säikeinä, saaden ravintonsa niin sairaista kuin terveistäkin alkuaineista. Varmasti voimme todeta vain tämän ominaisuuden kieltämättömän olemassa-olon, sen riippuvaisuuden perinnöllisestä ruumiinrakenteesta; voimme seurata sen sukulaisilmauksia ja muunnoksia saman suvun jäsenissä; voimme pikemmin aavistaa ja olettaa, kuin varmasti osoittaa, erinäisten ominaisuuksien yhtymiä, joista se näyttää syntyneen.
Koidula, Lydia Emilia Florentine Jannsen, syntyi 12 p. Joulukuuta vuonna 1843 lukkarin virkatalossa Vändran pitäjässä Liivinmaalla. Hänen vanhempansa olivat silloinen Vändran lukkarikoulumestari Johann Woldemar Jannsen ja Emilie Juliana Koch.
Jannsenien suku on, mikäli varmasti tiedetään, virolaista juurta, huolimatta nimen toisintomuodosta Jentsen ja hämärästä perintätiedosta muualta maahan muuttaneesta esi-isästä. Perhe näyttää jo orjuuden aikoina joko silmiinpistävien ominaisuuksiensa tai suotuisien olosuhteitten takia kohonneen maa-orjista myllärien verrattain vapaaseen asemaan. Alkuaan oli suvun hallussa Võiaveren mylly Vändran pitäjässä, mutta jo J.W. Jannsenin isoisä Mats otti haltuunsa Vana-Vändran moision myllyn.
Koidulan ensimäisestä isänpuolisesta tunnetusta kanta-isästä on säilynyt vain kaksi muisteloa, mutta niitä ei malta sivuuttaa. Kuten alkuaikojen piirrokset, ovat ne yksinkertaiset ja väkevät, ja vaikuttavat kuin episodi kansan kertomarunosta.
Kerran on Mats-mylläri, kerskuen ruumiin voimiaan, kahmannut joen rannalta valtavan kivijärkäleen, joista Vändra on rikas, ja kahlannut kaiken kansan nähden myllyjokensa poikki.
Samasta joesta, joka todisti hänen voimannäytteensä, tuli hänen hautansa. Eräänä päivänä hän kuuli siitä hukkuvan hätähuudon, muuan mies, Haua Toomas, rukoili hengenhädissään apua. Mats-mylläri syöksyi silloin jokeen miestä auttamaan, mutta hukkuva tarttui pelastajaansa ja veti hänet mukanaan syvyyteen.
Kaksi vähäistä, kuin magnesiumvalon välkähdyksessä ikuistettua piirrettä, mutta muuta ei tarvitakaan: nousevan sivistyssuvun kanta-isä, vändralainen kiviä kanniskeleva Kalevipoeg, on edessämme, joskin vähän tarumaisena, vähän saduntapaisesti suurennettuna kansan jättiläisten tapaan. Tässä on vielä turmeltumattoman, alkuperäisen talonpoikaisveren voima, joka voi esiintyä kerskuvana ja kansansuosiota tavoittelevana, mutta samalla yhtä sankarillisesti uhrautuvana. Mikä erityisesti eroittuu mieleen, on juuri teon, toiminnan äkillisyys, harkitsemattomuus, voimakkaan, hetkellisen vaiston valtaote, joka ei säiky hengenvaaraakaan, sekä ensimäisessä kuvassa eräänlainen esiintymishalu, yleisön- ja ihailun tarve, — kaikki piirteitä, jotka tapaamme uudestaan Mats-myllärin pojanpojantyttäressä.
Hänen poikansa, Koidulan isoisän, suhteen on perintätieto ollut oikullisen puolueellinen, hän himmenee täydellisesti verevän esi-isän rinnalla. Kaikki, mitä hänestä tiedetään, on, että hänen nimensä oli esihistoriallinen Aatami, että hän jatkoi isänsä ammattia ja kuoli poikansa Jantsin, Koidulan isän, ollessa kuuden, seitsemän vuoden vanha.
Sensijaan on tämän Aatamin Eeva, valoisa ja hilpeä Malle, Kangro-Andreksen tytär Kuldkeppien heimoa Suure-Jaanin naapuripitäjästä, säilynyt täydessä valaistuksessa. Jannsenien jykevään rakenteeseen tuo hän, käsityöläisen, kankurin tytär, liikkuvamman ja keveämmän aineksen, todenperäisesti myös sanataituruuden lahjan, joka hänessä esiintyi olojen pakosta vain suurena sanasukkeluutena, sulavapuheisuutena, rahvaanomaisten sanasutkausten ja puheenparsien ehtymättömänä runsautena. Voi liioittelematta johtaa Jannsenin perheessä myöhemmin periytyvän kirjoittamiskepeyden herkeäkielisestä ja heleäsävyisestä kankurintyttärestä, joka suoranaisestikin varmaan luovutti pojalleen perinnöksi mehevän ja rikkaan kielensä. Hänestä on myös lähtöisin jannsenilainen leikillisyys, joka Koidulan isässä työntää niin vereviä ja vielä viljelemättömiä vesoja.
Ensimäisen miehensä kuoltua meni Malle toisiin naimisiin talollisen Röömussaaren kanssa ja eli kahdeksankymmenen vuoden vanhaksi, loppuikänsä aivan sokeana. J.W. Jannsen oli häneen hellästi kiintynyt. Kun hän, silloin jo 54 vuotias mies, ilmoittaa omille lapsilleen äitinsä kuolemasta, piirtää hän kirjeen loppuun syvästi murtuneena: "J.W. Jannsen, orpo raukka!"
Koidulaa tulee ajatelleeksi aina etupäässä isänsä tyttärenä, vuosia kestänyt yhteistyö on yhdistänyt eroittamattomasti heidän nimensä Viron sivistyshistoriassa. Epäilemättä onkin Koidula perinyt useita ominaisuuksia ja kykyjä isältään, etupäässä juuri älylliset lahjansa, kirjalliset ja agitatoriset taipumuksensa, seurallisuutensa ja humoristisen suonensa. Mutta hän sai ne ikäänkuin arkipäiväisessä asussa, tavalliseen mittakaavaan, jokapäiväisyyden rajoihin mahtuvina, viljelemättömän raaka-aineen muodossa. Vasta Kochien sairaalloinen, kiihtynyt veri tuo uuden poljennon näihin ominaisuuksiin ja henkisiin kykyihin, värittäen ne omalla vauhdikkaalla temperamentillaan.
Koidulan isä, Johann Woldemar Jannsen, on syntynyt orjain vapautusvuonna 1819, "kun Viron vapaus oli tasan 40 päivän ikäinen", ja on rehevimpiä persoonallisuuksia, mitä Viron karu kamara on kasvattanut. Itseoppineena, paimenpojasta papillisten ja aatelisten suosijainsa avulla kohonneena, oman tiedonjanoisen ja alati laajempaan vaikutusalaan pyrkivän henkensä eteenpäinviemänä, tuli hänestä virolaisen sanomalehdistön ja useitten kansallisten sivistysyritysten perustaja ja toimeenpanija sekä pitkiksi ajoiksi Viron tunnetuin ja suosituin mies. Hänen sijansa on Viron kansallisen liikkeen historiassa F.R. Kreutzwaldin ja C.R. Jakobsonin rinnalla, joskaan hän ei omaa edellisen perinpohjaista sivistystä ja luovaa runoilijakykyä eikä jälkimäisen ryntäävää, häikäilemätöntä soturisielua.
Sensijaan on Jannsenille ominaista suuri sanahelppous, sanonnan, — kirjallisen tai suullisen, — luistava, itsestään sujuva joustavuus ja kansanomainen rikkaus. Vändralaisen myllytuvan, jota hän nimittää "yliopistokseen", ja Mallemuorin kukoistavat sukkeluudet elävät hänen karkeatekoisessa, liian tuttavallisessa, usein mauttomassa, mutta aina rehevässä ja lukijan tasoa alati silmällä pitävässä tyylissään. Niin vailla varsinaista taiteellista arvoa kuin hänen tuotantonsa onkin, — se käsittää epälukuisen määrän mukaelmia, alkuperäisiä ja käännöksiä, sekä suorasanaista että runoa, — ei hänen tyyliltään puutu omaa järeää ja koomillisiin vaistoihin vetoavaa viehätystään sekä eräänlaista, tosin ylen karkeaa plastillisuutta.
Ensi katsannolta tuntuu J.W. Jannsenin luonne erittäin selvältä, yksinkertaiselta ja helposti tajuttavalta, niin täynnä joviaalisuutta, hyvätuulisuutta, mehevyyttä se on. Talonpoikaisveren alkuperäinen raskaus on kadonnut ja vaihtunut yritteliäisyydeksi ja alotekyvyksi. Olisi väärin sanoa tätä luonnetta syvälliseksi tai varsinaisesti voimakkaaksi, mutta se on — ainakin nuoruus- ja miehuusvuosina — erittäin liikkuva, henkisesti valpas, hyvävaistoinen ja toimintakykyinen. Se on suuressa määrin mukautuva ja oloja hyväkseen käyttävä, ei milloinkaan taisteleva, aina sovittava, rauhaa rakastava ja leppyisä.
Kuitenkaan ei Koidula edes isältään perinyt ristiriidatonta ja sopusointuista luonteenpohjaa. Jannsenin näköjään niin avonaisessa, helposti hallittavassa luonteessa piili omituinen kaksinaisuus, joka ylläpiti alituista, joskin ehkä useimmilta salattua taistelua. Oikeammin olisi kai sanoa, että hänen alkuperäinen, sangen nautinnonhaluinen verensä oli herkeämättömässä ottelussa ajan ankaran pietistisen hengen kanssa, jonka vaatimukset hän jo varhaisesta nuoruudesta oli omistanut. Hänen lähes kahdenkymmenen vuoden kuluessa pitämänsä saksankielinen päiväkirja, Diarium, on täynnä todistuksia tästä salaisesta ristiriidasta. Ihmeellistä on nähdä hänen rehevää luontoaan vanhatestamentillisessa kamppailussa, jossa pahuuden voimat, useimmiten kai Bachuksen palvelus, ovat olennoidut täysin käsinkoskettaviksi. "Saatana on minua taas oikein halusta hätyyttänyt." "Vaikka Paimen minua suloisella äänellään kutsuu, en sentään mieli seurata häntä, vaan perkeleellistä sutta." Mutta vaikka Jannsen elämänsä loppuun saakka pysyykin pietistisissä lauseparsissa, tuntuvat ne usein enemmän tai vähemmän ulkokohtaisilta, ikäänkuin vaappaukselta hänen talonpoikaishuumoria pulppuavan tyylinsä yllä. Suoraan luonnon hetteistä hersynyt leikillisyys ja hänen sisimmän luontonsa tuiki maallinen verevyys kuultavat yhä uudestaan korkeasti kirkollisen kuoren alta.
Jannsen oli vasta parinkymmenen vuotias nuori koulumestari, kun oppilaitten joukossa muitten muassa oli hänen edeltäjänsä lukkari Kochin veljentytär Emilie, vain kolmea vuotta opettajaansa nuorempi, pitkä, komea ja kiivasluontoinen tyttö, jonka karkeahko kauneus herätti nuoren lukkarin rakkauden. Emilie Kochista tuli Koidulan äiti.
Hänen kauttaan sekaantui Mats-myllärin voimakkaaseen ja Malle Kuldkeppin valoisaan vereen "vieras veri", kivulloisia hermotiloja sairastavan, vierassyntyisen suvun, joka toi mukanaan oman, Jannsenista kokonaan eroavan sävynsä. Ikäänkuin hajoittava aines se tunkeutuu ennen terveeseen elimistöön, kuin taudinitiö, jonka hävittävä vaikutus tuntuu heti jo seuraavassa polvessa.
Kochien suku oli saksalaissyntyistä, luultavasti suorastaan Saksasta siirtynyttä. Emilian isä, Wilhelm Koch, oli juuston valmistaja Rõusan moisiossa, samannimisen joen rannalla. Hän kuoli aivotulehdukseen, Koidulan ollessa kahden vuoden vanha. Sensijaan on Koidula varmasti nähnyt äidin-äitinsä, jonka vaikeasta luonteesta Jannsenin Diarium on täynnä valituksia. Anoppi näyttää olleen vävynsä perheelle todelliseksi ristiksi. Jannsen nimittää häntä valheelliseksi ja pahasisuiseksi ja valittaa vielä vuonna 1856 sukulaisistaan: "Olen joutunut joka suhteessa surulliseen perheeseen. Tyhmyreitä, riitapukareita, ikäänkuin ilkeät ja typerät lapset. Olen kuin muurahaispesässä, ja nämä muurahaiset ovat kaikki myrkyllisiä." Anoppi kuoli rintasyöpään, samoin kuin hänen sisarensakin, — tautiin, joka oli muodostuva kohtalokkaaksi tyttärenkin perheessä.
Kochien suvun sairaalloisuus ei kuitenkaan ollut vain lievää hermostumista, vaan vaikeita varsinaisia aivohäiriöitä ilmeni sen jäsenissä. Muuan Koidulan tädeistä, Matilde Koch, oli kaatuvataudin takia jo varhain pakoitettu eroamaan emännöitsijän toimesta ja yritti myöhemmin itse tehdä lopun elämästään, leikkaamalla auki valtimonsa. Oman kätensä kautta kuoli Tartossa Koidulan eno, talonomistaja Reinhold Koch, ampumalla luodin otsaansa, ilman minkäänlaista tunnettua aihetta.
Koidulan äidissä esiintyivät suvun kieltämättömät rappeutumismerkit tosin lievemmässä muodossa, etupäässä äkkipikaisuutena, hermostuneena kiivautena ja yleisenä, kestävänä mielenmasennuksena ja ärtyisyytenä, jota kuusi tiheään toinen toistaan seurannutta lapsivuodetta ja perheen vaikea taloudellinen asema vuosien kuluessa yhä lisäsivät. Kuva, jonka Jannsenin Diarium hänestä avioliiton ensimäisten kahdenkymmenen vuoden kuluessa antaa, ei suinkaan ole mielittelevä, niin väritetty kuin se mahdollisesti onkin, nähtynä avioparin keskinäisten erimielisyyksien prisman läpi. Hänen henkiset lahjansa ovat olleet keskinkertaiset, kokonaan käytännölliselle alalle rajoittuneet, ja käsityksen ahtaus, henkisten harrastusten puute, teki hänelle jo varhain miehensä ja tyttärensä rientojen seuraamisen mahdottomaksi.
Hänen kuudesta lapsestaan, joista kaksi vanhinta oli tyttäriä, seuraavat poikia, näyttää ainoastaan nuorempi tytär ja nuorin poika päässeen vapaaksi perhettä uhkaavasta sairaalloisuudesta, muissa neljässä, Koidulakin niihin luettuna, tuntuvat auttamattoman rappeutumiskulun oireet. Ei tarvitse muuta kuin luoda pikainen katsaus Koidulan kolmen veljen kohtaloon, tullakseen täysin vakuutetuksi. Vanhin veli Leopold oli tahdonkyvyltään ja tarmoltaan kokonaan heikontunut henkilö, jota rauhaton vaellushalu kuljetti milloin mihinkin, kunnes selkäydintulehdus teki lopun hänen hukkaanmenneestä elämästään. Toinen veli Julius, nuori lupaava seminaristi, kuoli jo kahdenkymmenenkolmen vuoden ikäisenä, heittäytyessään satunnaisen päihtymisen takia tyrmään vietynä, puolittain tapaturmaisesti, puolittain tahallaan kolmannen kerroksen ikkunasta kadulle. Eikä ole liioin vaikea Koidulan kolmannen veljen, Viron sanomalehdistön historiassa hyvin tunnetun Harry Jannsenin rauhattomassa ja oikeastaan hedelmättömässä lahjakkaisuudessa, kaikkien esteettis-filosofisten taipumusten ohella, luonteen heikkoudessa, alituisissa suunnanvaihdoksissa, tuntea perityn sairaalloisen veren ehkäisevää ja hajaannuttavaa vaikutusta.
On kuin kieltäytyisi kauneustajunta etsimästä näin sameista alkulähteistä Koidulan kauneimman ominaisuuden, hänen harvinaisen haltioitumiskykynsä, syntysanoja. Ja kuitenkin on todenperäisesti tarvittu Koidulan tulisielun kokoonpanoa varten juuri hänen äitinsä vierasta, kiihkeäsävyistä ja jo osaksi sairaalloista verta. Jannsenilainen aines olisi tuskin riittänyt sytyttämään sankarillista, palavaa kipinää, joka Koidulan sielussa lyhyen loistoaikansa hehkui. Jannsenin tyttärenä olisi Koidula luonnonlaadultaan varmaan ollut tasaisempi, arkipäiväisempi, vähemmän altis ristiriidoille, ja hänen runoilijalahjoiltaan puuttunut ponnahtava joustavuus, joka parhaina hetkinä kohottaa hänen tuotteensa niin korkealle yli isän kansantajuisten kyhäysten, todellista isänmaallista sankarirunoutta kohti. Jannsenissa ei ole jälkeäkään korkealentoisuudesta eikä intohimosta, hän on soittokoneena harmiton kylähanuri tai harmonikka, Koidula sensijaan kultakielinen, intomielinen harppu, vireessä juhlallisten ja haltioittuneitten sävelten varalle. Koidulan korostettu tunnevoima, hänen intohimoinen antaumiskykynsä, hänen lyyrillinen inspiratsionsa on nähtävästi samaa sairasta alkujuurta, kuin hänen enonsa tai veljensä äkillinen ja epätoivoinen teko, tai hänen lahjattoman äitinsä äkkipikaisuus ja kiivaus. Sekä Koidulan suuruus että traagillisuus, hänen; leimahtava olentonsa ja vähäinen vastustuskykynsä saavat kiittää äidin verta olemassa-olostaan.
Sairaalloista verta toiselta puolen, toiselta vielä suureksi osaksi talonpoikaisen tervettä, alotevoimaista verta, mutta siinäkin jo sisäisen ristiriitaisuuden itiö, — se oli Koidulan kokoonpano.
Hän on alkavan perherappeutumiskulun kukka, jonka sairaalloiset ominaisuudetkin hetkeksi ovat pakoitetut korostamaan lyhyen kukoistuksen kauneutta. Hänessä on sekaveren lahjakkuus ja yhtäaikaa tarmon puute. Hänen lähimmässä sukulaispiirissään on itsemurhaajia ja kaatuvatautisia, moraalisesti heikontuneita henkilöitä, mutta hän kasvaa tästä sairaalloisten ominaisuuksien suosta, kuin väkevätuoksuinen suonyrtti.
2.
Kuin keskeneräinen torso, kuin valmistumaton vartalokuva, taiteilijan luomisinnon hetkenä syntynyt, kesken jätetty, viimeistelyä vailla, mutta tekijämerkki erehtymättömästi näkyvissä, — niin on Koidulan elämä. Suuri pohjapiirros, jota ei turmeltunut tyylikään voi täydellisesti estää näkymästä. Ei ole vaan olemassa sopusuhtaisuutta eri osien välillä. Ne ovat pirstaleita kuin eri ihmisten elämästä, satunnaisesti yhteenliitetyt; vain vaivoin voi aavistaa alkuperäisen suunnitelman.
Niin ovat Koidulan lapsuus ja kasvinaikakin kuin irrallisia osia jostakin tuiki toisesta kokonaisuudesta, kuin mihin ne kuuluvat. Koidulan kehityksen tuntomerkkejä on sen suuri epätasaisuus, se on rakettu yllätyksille. Luonto tarvitsi täysimääräisen valmistusajan kehittääkseen Koidulan ilotulituksen kaltaisen ilmiön, hänen poikkeuksellisuutensa esiintyy kasvinaikana ainoastaan kiteisessä muodossa. On yhtäläisyyttä olemassa Koidulan myöhäisimmän ja varhaisimman kehityksen välillä, hänen alkuperäinen, sisin luontonsa ilmenee kumpaisenakin jaksona surkastuneena ja kutistuneena.
On kuin sairaalloisilla aineksilla aluksi olisi auttamaton yliote, ja luontainen lahjakkuus, temperamentin vauhdikkuus murtavat vain vaivaloisesti tiensä alituisten esteitten kautta. Luonteen sairaalloiset pohjakerrostumat ovat selvästi näkyvissä, kun niitä ei vielä peitä mikään kimaltava, häikäisevä verho. Kaikki on hämärää ja muodostumatonta, ei mikään ilmaise tulevaa lumoojatarta; tämän luonteen piiloaika on perinpohjainen ja pitkä.
Mutta kuitenkin yhtyvät jo vändralaishämärään Koidulan elämän säikeet kuin alkusolmuun.
Jannsenin Diariumissa tapaa vuodelta 1844 seuraavat sanat: "Kuukautta myöhemmin, kun olin viime päiväkirjani päättänyt, lahjoitti Herra minulle tyttären, joka jo enemmän kuin kymmenen kuukautta on ollut ilonani, ja jonka syntymän jälkeen rakas vaimoni kävi kivulloiseksi ja sitä yhä vieläkin on."
Koidulan varhaisimman lapsuuden yli heittää varjonsa Vändran metsien pimento. Niin paljon synkkiä korpitiheikköjä, niin mustat ja loppumattomat metsät, karhutarinoineen. Niin paljon hyllyviä soita ja märkiä rämeitä suosaarineen, senjälkeen taas metsää, metsää ja suota… Ja joki, myllyjä pyörittävä joki monine sivuhaaroineen, liivinmaalaiset lakeat luhtamaisemat matalaa pensaikkoa ja karkeaa heinää kasvavine, jokipolvien halkomine niittyineen ja heinäaumoineen, keväisin täynnä pääskynsilmiä [jauhoesikko, primula farinosa] ja kulleroita, kuin sinipunaa ja kultaa.
Kuka voi arvioida, kuinka paljon ja mitä tästä kaikesta on jäänyt tuskin seitsemänvuotisen lapsen mieleen, joka Vändran lukkarin virkatalosta ja sen lähimmästä ympäristöstä keräsi ensimäisiä, hapuilevia vaikutuksiaan elämästä. Miksi jäi juuri tuo kuva, miksi ei toinen? Tietoista valintaa ei vielä ole olemassa, mutta jo muodostuvat hiljaa ja huomaamatta vaikutusten pohjakerrokset.
Vändran pitäjän lukkarin asunto, jossa Koidula syntyi, oli yksikerroksinen puurakennus, läheiseen, tiheään metsään peittyvä, ympärillä tavanmukainen omenatarha, vasikkahaka lammikkoineen, korkean pystyaidan sulkema pihamaa, josta kuja vei maantielle, vähän kauempana karjalaitumet, mainiot kurppien pyyntipaikat ja käen kukuntalehdot.
Itse kertoo Koidula lapsuutensa luonnon vaikutuksesta:
"Kun lapsuudessani aamulla varhain puutarhaan astuin ja näin kaikki kukkalavat, jotka ehtoolla vielä nuppuina nukahtivat, nyt täydessä kukassa, silloin jäin sanaakaan sanomatta seisomaan kuin ihmeen eteen."
Tuuli ja sade, aurinko, kastetta vipajavat lehdet, kostea maa, pilvet, sumu, tähdet, kaikki nämä ihanat, yksinkertaiset ja jokapäiväiset asiat, joihin maalaislapsi tuntee elimellisen yhteenkuuluvaisuutensa, ovat puhuneet Koidulankin lapsensielulle. "Minä, jonka joka päivä täytyy nähdä taivas!" hän sanoo kerran itsestään. Ja niin on taivaasta tullut liivinmaalainen taivas, pilvistä Maarianmaan [Maarianmaa, viroksi Maarjamaa. Paavi Innocentius pyhitti ristiretkien alussa Kuurin-, Liivin- ja Vironmaan pyhälle Maarialle] pilvet ja luonnosta virolainen: luonto. Koidulaa loppuun saakka seurannut rakkaus luontoon ei ole vain yleistä, kosmillista luonnontajuntaa, vaan tietoisesti rajoitettua, paikallista kiintymystä, tiettyihin metsiin, määrättyihin maisemiin, niin vähän varsinaista luonnonkauneutta kuin hänen ensimäinen kotinsa pienten viljelysmaitten keskellä tarjosikin. Kiintymyksensä viron kieleen on Koidula samoin perinyt vändralaisesta lapsuudestaan. Kodin puhekieli oli tosin saksa, jota vanhemmat sekä keskenään että lasten kanssa puhuivat, niinkuin kaikki äidinpuoleiset sukulaisetkin. Mutta varmaankin on Koidula jo varhain vaivattomasti ja itsestään oppinut tulevan runoutensa kielen suoraan rikaskielisen vändralaisrahvaan suusta, saaden saman "maarahvaan" kielellä isältään alkeisopetusta läheisessä lasitehtaalaisten koulussa. Hänen viron kieleensä jää ainaiseksi kouluttamattomuuden ja virheellisyyden leima, mutta myös vändralaiskielen kuvarikkaus.
Ja Vändran lukkarin vaatimaton virkatalo, missä nuori kolmenkymmenen vuotias lukkari, perheellinen mies, yökaudet valvoo kirjojensa parissa, terveellistä levottomuutta ja epäilyksiä tuntien ja ensimäisiä kyhäyksiään paperille pannen, on myös ollut näyttämönä seuraavalle viehättävälle välikohtaukselle Koidulan elämästä, jossa tuntuu, vaikka etäisenä enteenä, tuleva todellisuus. Jannsen itse on sen kertonut.
Hän istuu paraikaa kirjoituspöytänsä ääressä, kun Lydia, — Lolla, kuten hänen nimensä lapsuudessa kuului, — tuskin polvenkorkuinen, lähestyy, nukke sylissä:
"Isä, kulta isä, kenelle sinä kirjoitat?"
"Kirjoitan Viron kansalle, lapseni, sille iloksi ja opetukseksi", vastasin, "mene sinä taas äidin luo leikkimään."
"Mutta, isä, kun sinä käyt pikkuiseksi, ja minä kasvan suureksi, lupaatko minunkin silloin kirjoittaa heille pikkuruisen kirjan, lupaatko, isä?"
"Tietysti, lapseni, sinähän olet Viron lapsenlapsi, kukapa sinulta sitä kieltäisi."
"Mutta isä, teroitatko minulle kynän ja sallitko istua omalla tuolillasi, sallitko?"
"No niin, niin! Menehän nyt, äiti kutsuu."
"Sillä sain hänet joka kerta niskoiltani. Jumalalle on kaikki mahdollista, ajattelin itsekseni, mutta sinua, lapsukaiseni, tuudittavat vielä monet tuulet."
Koidula ei ollut vielä seitsemää vuottaan täyttänyt, kun Jannsen vuonna 1850 perheineen muuttaa Pärnun pieneen merikaupunkiin opettajaksi kaupungin ylläpitämään kansakouluun. Perheen lisääntyminen ja toimeentulon vaikeudet, mutta etupäässä kai sisäinen tarve laajentaa vaikutusalaansa, aiheutti muuton, jota jonkun vuoden kuluttua oli seuraava toinen ja merkityksellisempi. Kaikki, mitä tiedämme Koidulan nyt seuraavasta kasvin- ja kouluiästä, on epäsointuista ja ilotonta. Hänen elimistössään on ollut kuin sulku, jonka taakse patoutui kaikki varsinainen rikkaus ja kauneus; mikä näkyviin pääsi, oli omituisen vääristynyttä. Koidulan tahto ei koskaan ole ollut erityisen voimakas, — hänen voimansa oli kokonaan tunteessa, — mutta erittäin veltto, niin, sairaalloinen, näyttää se olleen kehitysvuosina. Koko hänen olennossaan on näinä vuosina jotain varhaisvanhaa, mutta samalla ryhditöntä, väärälle suunnalle kehittynyttä, keskittymätöntä; hän on hermostunut-eleinen lapsi, ylen tunteellinen ja ärtyisä, sen pahempi, varsinaista johtoa vailla.
Hänessä oli epäilemättä suuressa määrin tavallisuudesta poikkeavain, mutta hitaasti kehittyvien lasten arkuutta, jotka tuntevat, aavistavat hämärästi ylemmyytensä, voimatta sitä millään lailla vielä näyttää, saati siitä hyötyä. Heidän erikoisuustuntonsa eristää heidät muista, vaikuttamalla ylpeydeltä, mutta sitä olematta. Päinvastoin, tieto, että he sisimmässään ovat toista ainesta kuin toiset, tekee heidät sisäisesti epävarmoiksi ja ujoiksi, usein onnettomiksi. Poikkeuksellisuus on heille raskas taakka, alituinen kärsimys, he tekevät usein kaikkensa, voidakseen ottaa osaa ympäristönsä keveyteen ja huolettomuuteen, sitä painavammin tunteakseen oman erikoisuutensa ja aavistamatta täysin sen arvoa.
Mutta emme voisi koskaan täydelleen käsittää Koidulan lapsuusajan kärsimystä, emme ymmärtää, kuinka ylipääsemättömiä esteitä hänen kehityksellään oli voitettavina, jos emme koskettaisi hänen lapsuutensa hämärintä ja tuskallisinta kohtaa. On julkinen salaisuus, että Koidula kasvinaikanaan sairasti kleptomaniaa. Ei ole mitään syytä väärän arkuuden tähden vaieta tästä onnettomasta, sairaalloisesta taipumuksesta, jonka juuret ovat kivulloisissa, perityissä hermotiloissa eikä lapsen omassa syyntakeisuudessa. Siinä ei ole mitään häpeällistä, ei mitään salattavaa, se on vain läpeensä ja yksinomaan mitä suurimmassa määrin myötätuntoomme, inhimillisiin tunteisiimme vetoava ilmiö, vaikea tauti, joka pitää uhrinsa alituisessa sielullisen nöyryytyksen ja alennuksen tilassa. Mitä sielullisia kärsimyksiä sisältyykään tähän yhteen ainoaan sanaan aikana ja olosuhteissa, joissa vain aniharva, jos edes yksikään, tajusi sen oikean merkityksen! Mitä väärinkäsityksiä, mitä ansaitsematonta ankaruutta, mitä lapsensielun kaikkein arimman ja pyhimmän polkemista ja kidutusta! Kleptomaniaa sairastava lapsi elää alituisessa pelossa, ilmitulon, rangaistuksen ja lankeemisen tuskassa; hänen elämänsä on epäilyä, kaikkien eleitten ja vihjausten vakoilemista, säikähtelyä ja katumusta tai sitten taistelua, — ja usein turhaa taistelua, — ylivoimaista kiusausta vastaan, varhaista rikollisuudentuntoa, jota vain liian harvoin lievittää tieto taudin parantumismahdollisuudesta. Tämän kaiken tiedämme siis Koidulan kokeneen, ja epäilemättä on hänen älynsä ja tunteensa muodostama tavallista herkempi kaikupohja vain tehnyt kärsimyksen tietoisemmaksi ja siis vaikeammaksi.
Koidulan kasvinaikainen koti ei myöskään tarjonnut hänelle sitä tukea ja varmaa ohjausta, mitä hänen varhain kehittynyt sairaalloisuutensa olisi tarvinnut. Pärnussa vietetyt välivuodet, jolloin Jannsen valmistui varsinaiseen elämäntehtäväänsä, näyttävät perheen sisäisiin oloihin nähden olleen erittäin epäsointuisia, sairaustapauksien ja aineellisen ahdingon rasittamia. Juuri köyhyys, jota pakoon Jannsen oli Vändrasta lähtenyt, asettui Pärnussa alituiseksi asukkaaksi Ûlejoen koulumestarin asuntoon. Jannsenin oma epäkäytännöllisyys ja yhä laajenevat harrastukset estivät häntä hyötymästä koulutaloon kuuluvasta maapalstasta, hänen vaimonsa alituinen kivulloisuus vaikeutti puolestaan perheen taloudellista hyvinvointia. Köyhyys on kaikkina näinä vuosina täydellisesti etualalla tämän kodin aikakirjoissa, se on sen kaikki värittävä ominaisuus. Se ei ole tosin kaikkein välttämättömimmän puutetta, mutta yhtäkaikki mitä nöyryyttävintä, kiduttavinta ja pääsemätöntä lajia. Annamme Jannsenin punasahviaaninahkaisen Diariumin puhua:
"Laskut harmentavat hiukseni ja katkeroittavat sydämeni. Herra, Sinä näet sydämeeni, miksi et katso kassaani, joka on tyhjä! Tänään saapui serkkuni, ja minä olin niin köyhä, etten tainnut hänelle leipää haettaa, vaan olin pakoitettu lainaamaan kymmenen kopeekkaa."
Ja vuonna 1854:
"Köyhän perheenisän kohtalo on todella raskas, joka taholla puutetta, vaimo vuoteen omana, ei ropoakaan kukkarossa, ja kuusi lasta ruokittavana."
Köyhyys tuo erimielisyyttä ja epäsopua: isä tahtoo ostaa kirjoja itselleen, äiti ruokaa lapsilleen! Lapset saavat jo varhain olla todistajina kotoisiin kohtauksiin ja tuntea olemassaolonsa syyllisyyden, tai kuten Jannsen sanoo: "He eivät kuule muuta kuin ikuisia kieltoja, ja ylen usein täytyy heidän tajuta, että ovat vikapäät köyhyyteemme, kärsimättömyyteemme ja tyytymättömyyteemme."
Isän suuren työtaakan ja äidin sairauden seurauksena oli tietysti satunnaisuuden leima, jonka lasten kasvatus pakostakin sai. Ulkonaisesti oli se epäilemättä enemmän tai vähemmän pietistisissä muodoissa pysyttelevää, ankaraa, runsaasti ruumiillista kuria käyttävää, mutta todenteolla oikeastaan peräti höllää ja epäjohdonmukaista. Jannsen ei suinkaan ollut tiedoton siitä. "Vanhin tyttäreni osaa tuskin lauseita lukea", hän kirjoittaa kerrankin. "Herra auta minua! Minun pitäisi saada aikaan niin paljon ja ajattelen sentään todenteolla niin vähän lasteni kristillistä kasvatusta". Tähän kristilliseen kasvatukseen, jota Jannsen päämääränä kuvitteli, kuuluivat epäilemättä myös hartaushetket, joita hän sentään illoin ja huomenin ehti perheelleen pitää, ja jolloin veisattiin virsiä ja luettiin raamatullisia kertomuksia. Eräästä tällaisesta hetkestä hän kertoo:
"Kuinka onkaan lapsensydän, — vaikka perisynninkin läpitunkema, — sentään pehmeä ja herkkä! Tänä aamuna kerroin tytöilleni aamuvirren jälkeen tarinan Jeesuksen ensimäisestä temppelikäynnistä, ja molemmilta vuotivat kyyneleet pitkin pikku poskipäitä."
Koulutalo, jossa Jannsenin perhe asui, oli kaupungin laidassa, n.s. Kalajoen kylässä, jota siihen aikaan vielä ympäröivät talonpoikien laihat ja Saugan moision rehevät peltovainiot. Esikaupungin rakennukset alkoivat vasta vähitellen kohota. Talo itse oli koivujen alla, keskellä kaunista puutarhaa.
Äidin yltyvä kivulloisuus sensijaan antaa kodille järjestyksettömän ja ilottoman leiman. Alituisesti on äiti vuoteen omana, kerrankin lähes puolen vuotta yhtämittaa, taikka sitten leikkauksien ja lääkärinhoidon vuoksi poissa kotoa. Ja ollessaan jalkeilla, on hänellä yllin kyllin syytä jatkuvaan ärtyisyyteen, kodin taloudellisen ahdingon kohdatessa tietysti raskaimmin häntä. Juuri taloudelliset huolet, luonteen ja harrastusten suuret eroavaisuudet, riidan aiheet, joitten joukosta ei puutu mustasukkaisuuskaan, ovat tehneet näinä vuosina Jannsenin avioliiton ja sitä myötä samalla kodin koko ilmaston raskashenkiseksi ja lasten tasaiselle kehitykselle epäedulliseksi.
Huolenpito kodista ja nuorempain veljien hoito on näin ollen usein, aivan liian usein ollut kasvavain sisarusten, Lollan ja Geninkan, lapsellisilla harteilla. Ei ole epäilystäkään, etteivät he jo varhain, jollei muuta niin vaistomaisesti, ole tunteneet kodissa vallitsevaa sisäistä — ja myös ulkonaista! — epäjärjestystä. Aivan liian varhain on heissä varmaan herännyt eräänlainen paljon vaativa vastuunalaisuuden tunto, joka on kuluttanut heidän huoletonta lapsellisuuttaan, niinpaljon kuin sitä koskaan lie Koidulan varhaiseen kärsimykseen tuomitussa sielussa olemassa ollutkaan. Mutta tuiki erilaisia olemukseltaan niin ulkonaisesti kuin sisäisesti, suhtautuivat sisarukset aivan erilailla myös vaatimuksiin, jotka elämä niin varhain heille asetti. Eugénie, Geninka, pyöreä, vaaleaverinen pikku tyttö, hyväsävyinen ja valoisa, henkisesti ja ruumiillisesti tervein koko joukosta, oli omalla alallaan puuhatessaan keittiössä tai tuuditellessaan pikku veljiä. Lolla, vuotta vanhempi, — pitkä, kiireesti kasvanut ja laiha, iholtaan kellertävän kalpea, suurissa, teräsharmaissa silmissä milloin itsetietoinen, ynseä ylpeys, milloin uneksiva, alakuloinen hehku, teki velvollisuutensa vastenmielisesti ja haluttomasti, jätti tehtävänsä, milloin taisi, nuoremman sisarensa niskoille ja vei rakkaat kirjansa puuropadan ääreen, päästäen puuron palamaan pohjaan, itse lukuihinsa syventyneenä. Paremmin hän suoriutui veljien kasvatuksesta, jotka osoittivat hänelle ehdottomampaa kuuliaisuutta kuin hermostuneelle äidilleen. Kun Lolla käski pojat nurkkaan, tottelivat he napisematta. Varmaan oli varhaisessa johtaja-asemassa, jonka Koidula siskopiirissään jo kasvinaikanaan saavutti, hänen tulevan vaikutusvaltansa enteitä, kyvyn voittaa ihmisiä, joka hänessä myöhemmin kehittyi niin silmiinpistävässä määrin.
Hänen koulunkäyntinsä on aivan samaa henkisten ja älyllisten lahjojen hidasta ja työlästä puhkeamista, samaa tahdon herpaisevaa velttoutta ja koko olemuksen hajanaisuutta. Hermokuume, jota hän kouluaikanaan sairastaa, ja jonka jälkeen, sivumennen sanoen, hänen hiuksensa muuttuivat kähäriksi, on kai myös osaltaan siihen vaikuttanut. Tosin ei silloinen koulu suinkaan tarjonnut paljoakaan maaperää hänen varsinaisille kyvyilleen, mutta alituiset reunamuistutukset todistuksissa koskevat pikemmin ahkeruuden kuin lahjojen puutetta. Koidula tuli Pärnun saksalaiseen tyttökouluun melkein yhdentoista vuotiaana, vuonna 1854, ja kävi sitä aina vuoteen 1861 asti. Senjälkeen hän kävi vielä Tartossa suorittamassa n.s. suuren tutkinnon, baltilaisen naissivistyksen huipun, joka oikeutti kotiopettajatartoimeen. Siihen päättyivätkin Koidulan varsinaiset opinnot.
Koulussa on häntä nähtävästi pidetty lahjakkaana, mutta lahjojansa huonosti käyttävänä oppilaana. Hyvin usein kertautuu lause: "Lahjoihin nähden voisi edistys olla parempi." "Jos ahkeruus vastaisi lahjoja, olisi edistys suurempi!" Käytöksessä on ensimäisenä vuonna: ei nuhteeton. Ainoastaan ainekirjoituksessa on Koidula alun pitäen osoittanut etevyyttä, ja hänen kirjoittamansa aine luettiin kerran ääneen luokalle, jolloin opettaja lisäsi: "tässä osoitat, mihin pystyt". Sama kuva kertautuu kautta kaikkien alaluokkain, kunnes keskiluokilta alkaen yhtäkkiä tapahtuu muutos, reunamuistutukset häviävät, ja mainesanoina on eri aineissa melkein aina "sangen hyvä", myöhemmin "erittäin hyvä".
Itse kertoo Koidula kirjeessä Kreutzwaldille seuraavan tapauksen kouluajoiltaan: "Kun vielä mekko yllä tyttökoulua kävin, lähetti opettaja minut kerran tuomaan jotain huoneestaan. Pöydällä oli avoin kirja, enkä tahdo Teiltä salata, että minulla lapsesta saakka on ollut paha tapa jäädä jokaisen sellaisen vielä lukemattoman kapineen eteen vainuten seisomaan. Unohdin opettajan ja luin lukemistani: luvun nimi oli Kristus, ja se oli selitys raamatun historian alkuperästä, — kunnes kirjan isäntä tuli minua etsimään ja otti kirjan käsistäni, pitäen minulle pitkän saarnan, mitä tyttölapsen sopii. Senjälkeen en enää kirjaa saanut nähdä ja mietteissäni liikkui usein kysymys: 'Miksi hän sitten itse lukee sitä. jos se ei sovi minulle?'"
Toverien keskuudessa ei vaitelias ja alakuloinen Lolla ollut suosittu. Hän oli alati huonosti puettu, vaillinaisen hoidon ja oman epäkäytännöllisyytensä takia huolimaton ja epäsiisti, vaatteet tahroja täynnä, kädet pesemättömät. Alati puuttui häneltä milloin mikin tarpeellinen koulukapine, milloin kirja, milloin vihko, joita hän oli pakoitettu lainailemaan tovereiltaan. Jo kouluaikoina täytyi hänen koettaa ansaita, antamalla opetusta saksan ja venäjän kielissä nuoremmille oppilaille. Alituista salaamista niinkuin hänen elämänsä oli, — kodin köyhyyden, oman sairaalloisen, onnettoman taipumuksensa, — on hän mahtanut jo varhain kipeästi kärsiä kouluaikuisesta armottomuudesta ja tiedottomasta julmuudesta, millä kasvavat lapset toisiaan kiduttavat. Liian arka, liian ylpeä toisten seuraa hakeakseen ja tunnustaakseen oman yksinäisyystuntonsa, samaa seuraa kuitenkin salaa ja hartaasti ikävöivä, täynnä varhaista ristiriitaa, nyreä ja epäystävällinen, koska tunsi alati väärässä valossa esiintyvänsä, koulussa yhtämittaa huolimattomuudesta nuhdeltu, — sellainen oli tämä virolainen Tuhkimus.
Hänen sulkeutuneessa, kipeässä lapsensielussaan asusti sentään toisiin liittymisen tarve. Samalla kertaa kävi koulua myös toinen vändralainen tyttö, Koidulan ikätoveri Lilly Suburg, josta myöhemmin tuli naisasian ensimäinen tienraivaaja Virossa sekä novellikirjailija. Lilly Suburgiin kiintyi lyhyeksi aikaa Koidulan arka ja kiihkeä sydän. Lilly Suburgille, joka voimainsa takaa auttoi toverien hyljeksimää Lollaa, lainaillen, mitä koulutarpeita toinen tarvitsi ja käyden hänen kodissaan, uskoi Koidula salassa kirjoittelevansa runoja. Eräänä iltana, molempien tyttöjen istuessa vanhalla, narisevalla sohvalla Jannsenien asunnossa, — äiti oli sairauden takia Tartossa, — luki Koidula toverilleen ensimäisen saksankielisen runonsa. Liikutus oli suuri ja molemminpuolinen, tytöt istuivat aivan heltyneinä toistensa kaulassa. Vaikutusta lisäsi, että Koidula kertoi isänsä aikovan virontaa runon ja painattaa sen. Geninka häiritsi kuitenkin pahasti runollisen tilanteen, ilmestymällä valittamaan, ettei Lolla ollenkaan auttanut häntä ruuanlaitossa!
Lilly Suburgin ja Koidulan tunteellinen koulutyttöystävyys sai pikaisen lopun, kun edellisen äiti näki hyväksi jyrkästi katkaista tyttärensä kaikki vierailut Koidulan kodissa. Muuta naisystävää, paitsi uskollista sisartaan Geninkaa, ei Koidulalla myöhemmin enää ollut.
Huolimatta kaikesta ulkonaisesta ja sisäisestä painostuksesta, jonka alaisena Koidulan nuori elämä lapsuus- ja kasvinvuosina oli, täytyy sentään ajatella, että hänen henkinen rakenteensa, hänen varsinainen erikoisuutensa tänäkin aikana kasvoi, salassa ja mitään elonmerkkiä itsestään antamatta; muuten ei voisi selittää sen äkillistä kypsyyttä. Hänen luonteensa pohjapiirros oli epäilemättä jo nyt olemassa. Ei voi ajatella Koidulaa yksinomaan suotuisan ajan tuotteena, koko hänen sielullinen rakenteensa oli varmasti jo valmis, ennenkuin se pääsi mihinkään kosketuksiin ajan kanssa, ennenkuin mitkään ajan aatteet ehtivät sitä hedelmöittää. Varmasti emme tiedä mitään sen varsinaisesta vapautushetkestä, emme edes, oliko sen kehitys äkillistä vaiko hidasta murrosta, mutta tosiasiana voi kuitenkin pitää, että Koidula jo Pärnussa ainakin osaksi pääsi nousemaan pitkällisestä lamaannus- ja masennustilasta, joka kehitysiässä usein uhkaa juuri taidekyvyillä varustettuja lapsia. Ainakin ovat hänen älylliset lahjansa, etupäässä juuri helppous kirjoittaa, synnynnäinen, aito jannsenilainen kepeys käytellä kieltä, myös viroa, jo tällöin selvästi näyttäytyneet.
J.W. Jannsen, jonka elämänsuunnitelma vähitellen alkaa kypsyä, — hän saa kauan aikaa turhaan pyytämänsä sanomalehtiluvan vuonna 1857, jolloin Perno Postimees ilmestyy, — ei suinkaan voinut olla huomaamatta, minkälainen apu ja tuki ja samalla halpa työvoima kirjallisessa työssä hänellä oli varttumassa omassa nuoressa tyttäressään. Luuvalon rasittamana Jannsen alkaa yhä enemmän turvautua tyttärensä kynään, sikäli kun tämä koulusta vapautuu. Aluksi on Koidulan työ ollut vain isänsä sanelun mukaan kirjoittamista tai puhtaaksikirjoitusta, mutta hyvin pian hän on saanut itsenäisesti ruveta kääntämään tai mukailemaan kertomuksia ja kirjoitelmia isänsä monia julkaisuja varten. Näissä kirjoituksissa, jotka silloisen tavan mukaan ilmestyivät sekä ilman tekijän että mukailijan nimeä, on Koidula hämmästyttävässä määrin omaksunut isänsä tyylin ja kielen, niin että olisi mahdoton ilman erityistä luetteloa eroittaa isän ja tyttären kynäntuotteita.
Paitsi sitä muodostui jo Pärnussa Jannsenin kodista vuosien kuluessa kokouspaikka ympäristön henkisesti heränneimmille asukkaille, nuorten miesten ja naisten keräytyessä sinne laulua harjoittamaan, ja vanhempien ihmisten puhelemaan ystävällisen ja vilkkaan koulumestarin kanssa, jonka sisäisistä taisteluista yksin Diarium tiesi. Mikään ei ole luonnollisempaa, kuin että Koidulakin on ollut läsnä näissä illanvietoissa.
Pärnusta käsin on myös jo vuonna 1863 ilmestynyt Koidulan ensimäinen, erityisenä kirjana julkaistu mukaelma, " Ojamölder ja tema miniä " (Ojamylläri ja hänen miniänsä), — tuntemattoman alkuteoksen, kaikesta päättäen saksalaisen mukaan, sommiteltu, itsessään kirjallisesti ala-arvoinen kyhäelmä, jonka osaksi kuitenkin kauan aikaa tuli yksin sekä Suomessa että Unkarissakin edustaa virolaista novellikirjallisuutta. [Unkarilainen tiedemies Hunfalvy lähti matkalleen Itämerenmaakuntiin Ojamölder taskussa!]
Mutta kaikki tämä on vain vaatimatonta ja hapuilevaa alkusoittoa. Läpi lapsuuden salaisten kärsimysten, kestettyjen nöyryytysten ja häpeän, alati rasittavan syyllisyystunnon, alkaa tunkeutua voitollisena aavistus omasta rikkaudesta ja kauneudesta, — tietoisuus omasta poikkeuksellisuudesta, mutta ei enää painostavana ja masentavana, kuten tähän saakka.
II
TÄHDENLENTO
3.
Koidulan sisäisen tulen liekintä on lyhyt, mutta hän on palanut pohjia myöten, jokaisella säikeellään. Hänen isänmaallisissa hymneissään, joitten tuli yhä murtautuu läpi muuttuneen ajan ja olojen kerrostumain, on osa tätä hehkua; luultavasti ei kuitenkaan kaikkea.
Koidula tuntuu ensi katsauksella eroittamattomasti liittyneeltä aikaan, jonka henkilöitymä hän oli; ja niin elimelliseltä näyttää tämä yhteys, että aluksi on mahdotonta kuvitella häntä siitä irroitettuna. On kuin aika olisi luonut hänet, sulattanut ahjossaan hänen henkensä omia tarkoituksiaan varten, vapautunut, iloinnut ja kukkinut hänessä. Varmaa on, että Koidula sellaisena kuin hänet nyt tunnemme, ei olisi ollut mahdollinen kahtakymmentä vuotta varhemmin tai myöhemmin; vuosi 1849 tai 1889 ei olisi voinut olla Koidulan kukoistusaika; sensijaan on 1869, virolaisen vapauslaulujuhlan vuosi, täynnä Koidulan sielua.
Ja kuitenkin on itse aikakin, näennäisesti Koidulan kohtalon suurin tekijä, satunnainen ja toisarvoinen hänen sisäisen tulensa kehitykseen nähden. Aika antoi sille hetkeksi alttarin; kutsui esiin sen, antoi sille poltto-ainekset, mutta se ei sitä luonut. Mikään ei estä ajattelemasta, että Koidulan suuri tunnevoima mahdollisesti olisi voinut purkautua kokonaan toiseen väylään. Se tarvitsi nousuaikaa ja liikuntoa, joukko-innostusta, syttyäkseen ja sytyttääkseen, mutta ei mikään todista, että ainoastaan kansallinen herätys olisi voinut saada sen liikkeelle. Voi aivan yhtä suurella syyllä ajatella sen syttyneen intomieliseksi, uskonnolliseksi hurmioksi, tai yhteiskunnallisten ja valtiollisten liikkeitten järkyttäminä aikoina yhtä kiihkeään toimintaan vieväksi osanotoksi, taikka täydellisinä aallonpohjakausina eroottiseksi antaumukseksi.
Verisekotuksen ja perinnöllisyyden oikullinen hämärä ja virolaisten perheitten lyhyeen loppuvat sukujohdot ja vaillinaiset perintätiedot eivät salli tunkeutua kuinkaan syvälle Koidulan tunnevoiman ja haltioitumiskyvyn syntysalaisuuksiin. Mutta sielullisesti mieltäkiinnittävää olisi mennä toista tietä syvemmälle tämäntapaisen ominaisuuden erittelemisessä. Nähtävästi on kysymys eräänlaisesta alkuvoimasta, elämänenergiasta, joka muutamissa henkilöissä heidän erikoisen sielullisen rakenteensa takia ajottain saavuttaa erityisesti korostetun asteen. Että se useimmiten tapahtuu varhaisessa nuoruudessa, on luonnollista, koska elintarmo silloin on korkeimmillaan, ja kehittyneen harkinnan ehkäisevä, pidättävä vaikutus vielä vähäinen. Erityisesti mieltäkiinnittäviä ovat juuri tämän alkuvoiman tuiki erilaiset ilmaisumuodot, jotka usein ovat keskenään vaihtoehtoisia, toistensa sijaisia. Ne sukulaissäikeet, jotka yhdistävät kiihkouskonnollisuuden ja seksuaalisuuden, ovat tunnustetut, siksi vierekkäin, siksi toisiinsa kietoutuneina ne esiintyvät ihmissielun kuviokudoksessa. Mutta mikään ei estä samoin ajattelemasta, että kiihkoisänmaallisuuteen, nousu- ja vaara-aikoina intohimoksi ja uskonnolliseksi haltioitumiseksi kasvavaan tunteeseen, samoin voi yhtyä alkujaan ja varsinaiselta luonteeltaan puhtaasti eroottisia aineksia. Toisin sanoen, että tällainen isänmaallinen, kansallinen hurmio naisissa ilmetessään useissa tapauksissa pohjimmiltaan ja sisimmältä olemukseltaan onkin eroottista tunnevoimaa, vain eri muodossa ilmenevää kuin tavallisesti.
Tunnettua on, että ne harvat älyllisen voimannäytteet, mitkä naisilla aikojen kuluessa on näytettävissä, ovat suoritetut useimmiten korostetun eroottisen tunteen merkeissä. Äly on ollut alistettu kaikkivaltaisen rakkaustunteen palvelukseen, sen on täytynyt jännittäytyä ylivoimaisiin ponnistuksiin, sen saavutukset ovat olleet uusi uhri rakastetulle, sen ponnistuksien päämäärä, vaikka ei aina tietoinenkaan, rakastetun häikäiseminen, uuden viehätyksen keksiminen. Madame de Staëlin, George Sandin runous on kokonaan tällaisen, rakkauden hedelmöittäneen älyllisyyden täyttämää. Koidulan laita on jossain määrin toinen. Hänen varhaisimmassa nuoruudessaan, jolloin hänen ensimäinen, luonnonvoiman tapainen puhkeamisensa tapahtuu, ei tapaa ketään henkilöä, ei todellista eikä kuviteltua, jota voisi ajatella sen aiheuttajaksi. Päinvastoin, näyttää siltä, kuin pysyttelisi Koidulan varsinainen eroottisuus pitkät ajat miltei lapsellisella asteella, niin koskemattomalta tuntuu koko hänen olemuksensa. Ei voi ajatella isänmaallisen hurmion siirtyneen häneen kenestäkään toisesta henkilöstä, — vaikka hän epäilemättä ensimäisen isänmaallisen herätyksensä saikin isänsä kautta, — eikä sen syttyneen suitsutukseksi millekään maalliselle tai haaveelliselle rakkaudelle. Mutta sen hehku on siksi palava, siinä ilmenevä antaumistarve siksi rajaton ja kiihkeä, että hyvin lähellä on nähdä tässä ensimäisessä, koko olemusta järkyttävässä sielunliikkeessä voimakas eroottinen tunnepohja, jollei halua sitä suorastaan pitää rakkaustunteen tavallisuudesta poikkeavana ilmaisumuotona. Koidulan myöhempi kehitys, joka antaa selvemmän aavistuksen hänen sielunsa mutkallisesta ja sentään oikeastaan yksinkertaisesta kokoonpanosta, aiheuttaa arvelun, että hänessä piili paljon edellytyksiä yksinomaan eroottiseenkin antaumukseen. Suotuisa aika, — ainakin virolaisuuden kannalta katsottuna, — antoi sensijaan hänen tunnekyvylleen laajemman kantavuuden.
Jannsenin perheen muuttaessa Tarttoon vuonna 1864, — Koidula oli silloin yhdenkolmatta vuotias, — oli ilma epäilemättä jo täynnä kansallisen herätyksen sähköä. Tartto, tähän saakka saksankielisen sivistyksen tyyssija, täynnä vanhan saksankielisen yliopistonsa alma-mater-arvoa, miekanmittelyjen, ylioppilaskujeiden ja tieteellisen vakavuuden kaupunki, saksankielinen aina aatelistosta ja yliopistomiehistä käsityöläisiin saakka, siitä oli tuleva Viron kansallisen herätyksen pitkäaikainen keskus. Sen asema Viron sydämessä, yliopistonsa kautta yhtymäpaikkana paraikaa muodostuvalle virolaissyntyiselle ylioppilaspiirille, ja juuri J.W. Jannsenin sekä hänen sanomalehtensä kokoava vaikutus, määräsi sen merkityksen.
Itse kaupungin yllä on pikkukaupungin värikkyys ja kodikkuus, siellä täällä vanhassa kaupunginosassa Domvuoren liepeillä jokin puu- tai kivitalo, joka pysähdyttää puhtailla empiremuodoillaan, jokin kauniisti veistetty ovi, jokin tyylikäs pääty, siellä, täällä vähäinen osa ammoin luhistunutta kaupungin muuria, puutarhat täynnään sireenejä, akaasioita ja satakieliä. Jokisatama likainen ja viehättävä, kirjava peipsiläisine lotjineen ja lauttureineen, ja illan kuutamossa, rantalyhtyjen tulissa pimeyteen vierivine Emajoen vesineen, jotka hitaasti, hitaasti kuljettavat purjealuksia kahden järven väliä. "Strohm, zaehme hier deinen Lauf!" (Virta, tässä hillitse vuosi!) nämä mahtipontiset käskysanat on piirretty Katariinan aikuiseen kivisiltaan, jonka aliset kaaret leikkaavat kehyksiinsä värikkäitä kuvia virrasta ja rannoista. Yltympäri kaupungin viljeltyjä, savipohjaisia lakeuksia, joitten ainoa viehätys on valaistuksen vaihtelu laajalla taivaalla, ja keväisin mitä herkeämättömin leivosten liverrys.
Koidula ei suinkaan tullut mihinkään paraikaa jo palavaan kansalliseen innostukseen, virolaisen legendan hetki ei vielä ollut lyönyt. Mutta hänen sielunsa taipui herkästi kuin vesivirpi uusia, salaisia vesisuonia kohti, jotka ajan uumenissa tykkivät, hän ennätti ikäänkuin ajan edelle, otti vastaan ja kokosi ilmassa väräjävät sähköaallot, ennenkuin ne ehtivät mitään suurempaa liikuntoa synnyttää.
Koidula oli tuskin ennättänyt olla toista vuotta Tartossa, kuu hän jo, — kahdenkymmenenkolmen vuotiaana, — julkaisee vuonna 1866 ensimäisen runokokoelmansa " Vaino-Lilled " (Kedon kukkia), jota myöhemmin samana vuonna seurasi hänen toinen kokoelmansa " Emmajõe Ööpik " (Emajoen satakieli).
Molemmat runokokoelmat ilmestyivät ilman tekijänimeä; Vaino-Lilled kokoelman kansilehdellä on sanat: "Eesti rahva heaks meeleks" (Viron kansan iloksi).
Jannsen kirjoittaa vuonna 1867 C.R. Jakobsonille, joka kuten jo on mainittu, tahtoi painattaa joitakuita Koidulan runoja lukemistoonsa:
"'Vaino-Lilled' ovat erään nuoren naisen kirjoittamia, joka on minua hyvin lähellä eikä millään ehdolla halua tulla mainituksi."
Seuraavassa kirjeessä, samalta vuodelta, jatkaa Jannsen:
"Hän suostui vain vavisten ja epäröiden, oikeastaan vain minun erityisestä vaatimuksestani, jättämään Vaino-Lilled painettaviksi. Oikeata nimeään mainita, — ei, siihen ei hänellä ole rohkeutta 'se olisi liian äänekästä, liian vaativan rohkeata'."
"Onko hänen nimensä tulevaisuudessa oleva 'Koidula?' Miksi ei, hyvin mielellään", hän sanoo, "jollei vain nimi olisi liian kaunis, liian runollinen, ikäänkuin tavallaan tarunomainen henkilönimi, ja sentähden liian vaativa, liian korkealle kurkoittava nuorelle tytölle, joka ei millään muotoa vaadi itselleen runoilijattaren nimeä."
Näin vaatimattomat ajatukset on Koidulalla aluksi runoilijakutsumuksestaan. Ja täydellä syyllä, sillä suurin osa Vaino-Lilled kokoelman runoista on epäilemättä käännöksiä, vaikka ei yhteenkään ole liitetty alkuperäisen tekijän nimeä. Ymmärtääkseen miksi ei Koidula koskaan myöhemminkään tehnyt eroa omien alkuperäisten runojensa ja vironnosten välillä, täytyy muistaa, että silloisessa Virossa oli yleisenä tapana julkaista käännökset kääntäjän nimellä ja pitää niitä viimemainitun henkisenä omaisuutena. Niin teki Jannsen, niin Kreutzwald, niin Koidulakin, sitä suuremmalla syyllä, kun oli kysymys runokäännöksestä.
Vaino-Lilled kokoelman runoissa, katsottakoon niitä vironnoksina tai alkuperäisinä, ei ole vielä kuin nimeksi olemassa Koidulan runouden varsinainen tunnepohja: isänmaalliset runot, paria poikkeusta lukuunottamatta, puuttuvat vielä täydellisesti. Yleensä ovat kokoelman runot sangen jokapäiväisiä ja vähäpätöisiä sekä aiheiltaan että käsittelyltään, nykyaikaiselle lukijalle melkein mahdottomia nauttia, ja taiteelliselta arvoltaan hyvin kyseenalaisia. Yhdestä ainoasta runosta, joka muodostaa kuin sillan Emajõe Ööpikin hymneihin ja koko sävyltään suuresti eroaa muitten runojen enimmäkseen tasaisesti keinuvasta tahdista, tuntuu jo tuleva intomielinen, kiihkeä poljento. Sen nimi on " Kaugelt koju tulles " (Kaukaa kotiin palatessa).
Eestimaa, Eestimaa! Kes mind võtnud üleskasvata, Eesti leib, mull üksi magus maitsed, Eesti piir, mind üksi kindlast kaitsed, Tänu Isalel et tereta Võin sind jälle, kallis isamaa! — — — — —
Eestimaa, Eestimaa — Jälle nüüd su piiri nägin ma! Ja kui nuttes suud su mullal annan, Kõrgesse kätt taeva poole tõstan: Sinust ial enam lahku ma, Isamaa, mu püha Eestimaa!
("Eestimaa, Eestimaa, joka olet minut suureksi kasvattanut, — Eestin leipä, sinä yksin makealta maistut, — Eestin raja, sinä yksin varmasti varjelet, — kiitos luojan, että saan sinua jälleen tervehtiä, kallis isänmaa. — — —
Eestimaa, Eestimaa, — taas näin sinun rajasi! Ja kun itkien multaasi suutelen, kohotan käteni korkealle taivasta kohti: "Ikinä en enää sinusta eroa, isänmaa, pyhä Eestimaani!")
[Huvittavaa on isä Jannsenin tyylinäytteenä lukea hänen vuonna 1866 Eesti Postimiehessä Vaino-Lilled kokoelman johdosta kirjoittama suosituksensa. Kaikessa mauttomuudessaan se on hänelle erittäin luonteeomanen:
"Olemme lukeneet nämä 34 laulua enimmäkseen 2 kertaa järjestänsä läpitse, ja täytyy tunnustaa: ollappa nuorisomme käsissä enemmänkin senkaltaista luettavaa, kyllä silloin jäisivät Sobergin lokaiset runonpätkät suohon ja rapaan, missä niitten sija on. (M. Sohberg oli julkaissut vanhaan kansanrunon tyyliin muodosteltuja runoja). Vaino-Lilled kelpaisivat saksojenkin yrttitarhaan, sillä sieltä poimimme usein paljon huonompia. Totta kyllä, kelle Sobergin lokavesi on mieluisa, ei hänelle Vaino-Lilled kelpaa; heidän henkinen makunsa on pilalla, ja pitävät he haisevia kaloja makeampina, kuin hunajalla sekoitettua kastepisaraa kukanterässä. On luontokappaleita, jotka syövät selvää viljaa eivätkä salli vähäisintäkään rikkaa höyhenissään, on taas toisia, jotka aidantakaisten ympärillä riemuitsevat tai lantatunkiolla tonkivat ja sylkeä syövät. Vaino-Lilled sensijaan näyttävät tuovan ilmi, mitä hellä, herkkäsydäminen lapsi kauniissa kukkatarhassa rakkaan äitinsä kera haasteleepi, ihmetellessään taivaallisen Isän viisasta rakkautta… Kirjan hinta on 48 sivusta 8 kopeekkaa."]
Vasta Emajõe Ööpikissä, niin lyhyt aika kuin molempien runovihkojen välillä onkin, ja niin monet kuin tämänkin kokoelman runoista epäilemättä ovat käännöksiä tai muuten taiteellisesti arvottomia, kukoistaa Koidulan varsinainen runous. Pitkän piilo-ajan jälkeen puhkeaa hän yhtäkkiä aivan valmiina, saavuttaen heti korkeimman ennätyksensä.
[Tutkimusta Koidulan runojen alkuperästä vaikeuttaa etupäässä se seikka, ettei hän ole käyttänyt ensiluokkaisia esikuvia, vaan on tyytynyt mukailemaan ja kääntämään vähemmän tunnettuja runoilijoita. Parin Uhland- ja Heine-käännöksen rinnalla tapaa nimiä kuten Hoffmann v. Fallersleben, Groth, Waldbrühl j.n.e. Enimmäkseen näkyy Koidula kääntäneen saksan kielestä, mutta pari suomen kielestäkin suoritettua mukaelmaa on hänen runojensa joukossa: " Isamaa hiilgava pinnala paistab " (Yrjö-Koskinen: Honkain keskellä) ja " Mut seisab meeles alati " (Oksanen: Savolaisten laulu). Kaikkiaan on tähän asti onnistuttu toteamaan kahdenkymmenen runon alkuperä, niitten joukossa parin melkein kansanlauluksi muuttuneen runon, kuten " Meil aia ääres tänavast " (Kl. Groth: De Weg an unsen Tun hentlank) ja " Emasüda " (Mutterherz). Epäilemättä johtaisi jatkettu tutkimus, johon kuitenkaan runojen taiteellinen arvo enimmäkseen ei aiheuta, samoihin tuloksiin, lukuunottamatta isänmaallisia runoja.]
On lausuttu, ettei ehkä minkään kansan runous hehku niin palavaa vapauden kaipuuta, kuin Viron vanhempi laulurunous. Nämä sanat kohdistuvat ennen kaikkea Koidulaan, niin liioiteltuja kuin ne ehkä muuten ovatkin. Harva henkinen maaperä lienee kiitollisempi vapaudenpalvontaan pyhitetylle runoudelle, kuin Viron seitsemänsatavuotisen orjuuden muokkaama. Koidulan "neitsytlaulut", kuten niitä virolainen Kunder nimittää, ovat parhaimmissa säkeissään kokonaisen kansanheimon runoutta, ikäänkuin yhtyisivät niissä pitkien piinapäivien salaiset huokaukset, vuosisatoja väsymättä periytynyt vapauden odotus. Niissä etsii ilmaisuaan heimon henki, kauan sorrettu ja tallattu kansansielu, täysi-ikäisyyteen ja vapauteen pyrkivä. Ne eivät vaikuta puhtaasti persoonallisilta, yhden ainoan henkilön tunneväylältä. Päinvastoin, Koidula on vain kuin tuulikannel, jonka kautta virolaiset soinnut ja säveleet tulvivat.
Koidulan isänmaallisia runoja kantaa voimakas paatos, korostetun ajan, korostetun tunteen luonnollinen ilmaus, joka tosin aina ei ole täysin vapaa paisutetusta kaunopuheisuudesta ja sanahelinästä. Ne ovat kauas kantavia kuin herätyshuuto, jonka tuli kuulua yli koko Maarianmaan, siitä niitten paatos. Kuinka kaikki nämä iskusanat, joita olemme tottuneet pitämään tyhjänä paraatikoruna, koska olemme kuulleet niitä liian paljon, liian usein, silloin olivat uusia ja ihmeellisiä, kuten käsite, jonka ne ilmaisivat! Ei vielä mitään kaavamaisuutta, kaikki mehua ja mahlaa, kaikkea kannattamassa todellinen ja niin äsken valveutunut tunne.
Ne ovat todellisia hymnejä, suru- ja kiitosvirsiä, joissa orjuuden valitus ja vapautuksen riemu vaihtelee. Kauneimpia ja voimakkaimpia on " Mu isamaa, nad olid matnud ". (Isänmaani, sinut oli haudattu).
Mu isamaa, nad olid matnud sind raske, musta kattega, ei muud su mulla pinnast tõusnud, kui verelilled õitsema, ja ahelas sa ennast väänsid ja orja ikkes ohkasid, ja vaikseks, vaiksemaks siis läksid, — siis une surma hingasid.
Kuussada aastat lendsid mööda, ei elu tähte annud sa, kui imelikult kõndis tasa üks muistne jutt veel üle maa, kuis enne prii su rahvas olnud, kord Kalevite vapper kond, ja kuda oma põhja pinnal kord Eesti rahvas pesitand.
Ja kus su pisar maha langes, säält laulud tôusid ülesse, ja taeva linnud rääksid, pilved, su valust teine teisele, ja tuuled kõnet vastu võtsid, neid kandsid põhja piirile, ja kivihoonest sisse tungsid nad ühe isa südame.
Üks sõna läbi ilma kõlas, et õnnes hõiskvad miljonid: "Ma tahan, et on prii mu rahvas." Ja orja-ikked langesid! Prii oma pinnalt jälle leiad nüüd Eesti rahva pesakest, ja õitsev Eestimaa, sa hüüad: "Auu Aleksandril igavest!"
(Isänmaani, sinut oli haudattu raskaan, mustan verhon alle, ei noussut mullastasi muuta kuin verikukkasten kukoistus; sinä vääntelihet kahleissasi ja huokasit orjan ikeen alla, kunnes yhä hiljaisemmaksi, hiljaisemmaksi kävit ja vihdoin unikuolemaan vaivuit.
Kuusisataa vuotta riensi ohitse, et elon merkkiä antanut, mutta ihmeellisenä ja hiljaa kulki yhä yli maan vanha tarina: kuinka muinoin oli vapaa ollut kansasi, kuinka uljas Kalevien heimo, kuinka Eestin kansa kerran oli omalla pohjallaan elänyt.
Ja mihin kyyneleesi vuosi, sieltä nousivat ilmoille laulut, ja taivaan linnut, pilvet kertoivat sinun tuskastasi toisillensa. Tuulet ottivat vastaan valituksen ja kantoivat sen pohjoiseen päin, kunnes se tunkeutui kivikartanoon erään isän sydämeen.
Kautta mailman kajahti sana, niin että miljoonat onnellisina riemuitsivat: "Tahdon, kansani olkoon vapaa!" ja orjan ies murtui. Nyt näet Eestin kansan kodin taas vapaana ja omalla pohjalla, ja kukoistava Eesti, sinä huudat: "Kunnia Aleksanterille ikuisesti!")
Sama aihe, vain toisen vertauskuvan muodossa, toistuu yhä. Koidula vertaa runossa Su priiust olid matnud (Vapautesi oli haudattu) isänmaansa vapautta ristiinnaulittuun, jonka hiukeeville huulille vain kirpeätä etikkaa tarjotaan, jonka hameesta heitetään arpaa, joka peitetään lujalla sinetillä lukittuun hautaan, kunnes aamun enkeli haudan avaa, ja kansan riemuitseva Hosianna vastaanottaa nuoren vapauden.
Vaat, elukoide tõuseb, su haua äärele üks ingel astub äkilt: "nüüd tõuse ülesse!" ja surma kivi veereb, koit särab, naeratab, — "noor priius, valges riides, maailm sind teretab!"
(Vaan katso, päivä koittaa! Sun hautas hämärään jo aamun enkel' astuu: "nyt elvy elämään!" Pois paasi kuolon vierii, soi kautta koittehen: "oi terve sulle, nuori vapaus valkoinen!")
Viron multa, yön hiljaisuus kertovat hänelle menneistä vapauden ja onnen päivistä, hän kysyy kukalta, miksi se kastettaan itkee, siksikö, että sekin on samaa kuullut. " Miks sa nutad, lillekene?" (Miksi itket, kukkanen?) julkaistu v. 1869 Eesti Postimiehen lisälehdessä.
Miks sa nutad, lillekene, nupud täis sul pisaraid, kas sa rasket bingevalu, ellake, ka tunda said?
On sull Eestipind ka rääkind, vaikne öö sull teada annd, enne muistsest röömupõlvest, kadund õnnest pajatand?
(Miksi itket, kukka, miksi on umpusi kyyneleitä täynnä, saitko jo, armas, sinäkin tuntea ankaraa ahdistusta?
Onko sinullekin Eestin multa puhunut, hiljainen yö kertonut, muinaisesta riemun ajasta, kadonneesta onnesta?)
Hänen runonsa ovat toisinaan kuin palavia rakkaudentunnustuksia, kuten Sind surmani (Sua kuolemaani saakka).
Sua kuolemaani saakka ma kalliiks kiittelen, mun maani, maireheni, sa Eesti ehtoinen! Oi Eestin vainiot, virrat ja äidinkieleni! sua kuolinvuoteellakin ylistää mieleni.
Oi maa, sa lapsillesi min hellän hoivan suot, ravinnon annat, verhon, ja haudan levon luot. On suloisempi maata sylissäs, Maarjamaa, kuin mailla vierahilla ain' auvoss' asustaa.
Sanat saavat teräksisen kaiun, hänen tervehtiessään maansa nuorta toivoa, jonka "ohimot kuumoittavat työstä, silmissä selkeät päämäärät", muinaisen virolaisen voiman eloon herätessä. Mutta ehkä väkevimmän ilmaisunsa saa Koidulan isänmaallinen tunne runossa Eesti muld ja Eesti süda (Viron multa ja virolainen sydän), julkaistu 1867 Eesti Postimiehen lisälehdessä.
Süda, kuis sa ruttu tõused, kuumalt rinnas tuksuma, kui su nime suhu võtan, püha Eesti kodumaa! — — — — —
Oh, ei jõua iial õelda, maa, kuis täidad südame, sinu põue tahan heitä kord ka viimse unele, ema kombel kinni kata lapse tuksvat rinda sa, Eesti muld ja Eesti süda, — kes neid jõuaks lahuta!
(Sydän, kuinka yhtäkkiä alat kuumasti rinnassa sykkiä, kun sinun nimesi, pyhä virolainen kotimaani, huulilleni kohoo.
Ah, en saata koskaan sanoa, kuinka täytät sydämeni, maa; sinun povessasi tahdon kerran viimeiseen uneeni vaipua; peitä silloin emon lailla lapsesi sykkivä povi; Viron multa ja virolainen sydän, kuka taitaisi niitä eroittaa!)
Se on eräänlainen virolainen Jeanne d'Arc, puoliksi sankarillista amatsonia, puoliksi haltioitunutta vestaalia, alttarin papitar, miltä kansallisen kevätuhrin ensimäiset lieskat kohosivat. Turhaan hakee yksilöllisiä, intimiä sointuja, yksilöllistä elämäntuntoa, Koidulan varsinaiset rakkausrunot ovat hämmästyttävän sovinnaisia ja persoonattomia, mikäli eivät liene käännöksiä. Kaikki tunne, kaikki voima on keskittynyt isänmaallisiin runoihin.
Jos ottaa selaillakseen muitten Viron kansallisen kevään aikaisten runoilijain luomaa laulurunoutta, ei voi olla huomaamatta suurta yhtäläisyyttä aiheitten valinnassa. Koidula ei suinkaan ollut ainoa, joka runoili isänmaasta, sen ihanteellisesta kauneudesta, sen muistorikkaasta menneisyydestä, sen vapaudesta. Kaikki muutkin samanaikaiset runoilijat, M. Weske, C.R. Jakobson (Linnutaja), Ado Reinwald, Fr. Kuhlbars (Willi Andi) runoilivat samoista aiheista, samaan ihannoivaan, pateettiseen tyyliin. Koidula on vain, käyttääksemme Tainen sanoja, "korkein korsi kukkavihkossa", se, jossa ajan henki tapasi täydellisimmän ja taiteellisimman ilmauksensa.
Mieltäkiinnittävää on nähdä, minkälaisen vastaanoton Koidulan runous aikalaisten keskuudessa sai, minkälaisina sen säteet taittuivat takaisin senaikuisista sielullisista heijastuskuvastimista.
C.R. Jakobson kirjoittaa Eesti Postimees lehdessä vuonna 1867 Emajõe Ööpikin johdosta:
"Virolaisia säveleitä, virolaisen sydämen syvyyksistä kuohuneita, täynnä väkevää laulunhenkeä! Jos sydän niitä lukiessa ei syki kovemmin, povi ei paisu nopeammin, niin ei tee se sitä ikinä! Todella, tuokoon tuleva aika, mitä tuokoon, kuuluisia runoja ja runoilijoita, Emajõe Ööpikin laulut tulevat aina helisemään niitten rinnalla ja elämään yhtä kauan kuin viron kielikin."
J. Kunder kirjoittaa Koidulan runoudesta: "Koidulan runot ovat aina herättäneet sydämissämme tunteen, ikäänkuin heräisimme unesta, ja ulkona on keväinen päivä." "Runoja lukiessa tuntee jokainen korkeamman hengen tuulahduksen, itse runonhenki puhui tästä naisesta kansalle", kirjoittaa myöhemmin K.A. Hermann.
Itse vanha Kreutzwald innostuu eräässä kirjeessä lausumaan: "Niin, hänen kätkyensä ääressä on Vanemuine laulanut ja sitä tuudittanut."
" Mu isamaa on minu arm " (Isänmaa on rakastettuni), näillä sanoilla on Koidula itse antanut avaimen silloiseen sielunelämäänsä. Taikka niinkuin hänen sanansa eräässä toisessa runossa kuuluvat: "Mu vaim ja süda, kõik mu meeled, on sinu püha nime täis!" (Henkeni ja sydämeni, kaikki aistini, ovat täynnä sinun pyhää nimeäsi!) Tässä kahdenkymmenenkolmen vuotiaan nuoren tytön kiihkomielisessä isänmaantunteessa purkautuu ensi kertaa hänen sielunsa suuri tunnevoima. Ensi kertaa löytää se esineen, olkoon kuinka käsitteellisen tahansa, joka tyydyttää sen rajatonta antautumistarvetta, sen juhlan ja haltioitumishalua. Koidulan mielikuvitukselliset ainekset, hänen sielunsa suuri taipumus unielämään, ovat aivan selviä jo tässä ensimäisessä palamiskulussa, joka hänessä tapahtuu. Iässä, jolloin heräävät aistit useimmiten ovat etualalla, nuoruuden terveen, fyysillisen aistillisuuden viettäessä ensimäistä voittojaan, on hänen tunne-elämänsä kokonaan käsitteellisyyteen suunnattu, ahdettu täyteen abstraktisia aatteita, joille hänen oman sielunsa palo antaa elämän hohteen: Kuinka paljon mielikuvituksen elävöittävää voimaa onkaan tarvittu, ennenkuin isänmaantunteesta on muodostunut melkein mystillisen rakkauden esine, jollaisena se Koidulan runoissa esiintyy! Joka tapauksessa, ensimäinen suuri mysteerio Koidulan sielussa on ollut hänen isänmaanrakkautensa.
4.
Yhtä mysteerion kaltainen kuin Koidulan varhain herännyt isänmaanrakkaus, on hänen aikaisemman nuoruutensa toinen suuri sielullinen liike: hänen suhteensa vanhaan Kreutzwaldiin, virolaisen kansalliseepoksen, Kalevipoegin luojaan. Se on ikäänkuin välitöntä jatkoa Koidulan äsken puhjenneelle isänmaalliselle intomielelle, saman jumaloimis- ja antaumistarpeen ilmausta, mitä Koidulan hymnit ovat täynnä, — ja yhtä mielikuvituksellista. Koidulan sisäinen tuli palaa tässäkin haaveellisessa tunteessa omalla, varsinaiselle, todelliselle elämälle niin vieraalla liekillään.
Mutta ennen kuin lähestyy tätä virolaista idylliä, tätä kaunista ja harvinaista suhdetta kuudenkymmenenneljän vuotiaan vanhuksen ja häntä tasan neljäkymmentä vuotta nuoremman naisen välillä, täytyy olla selvä kuva siitä, kuinka poikkeuksellisissa oloissa Koidulan nuoruus kului. Ainoastaan siten selviää moni seikka, joka muuten ehkä tuntuisi liian uskomattomalta ja sielullisesti vaikeatajuiselta.
Suuri erehdys olisi kuvitella Koidulan ensimäisiä nuoruusvuosia huolettomiksi ja iloisiksi, tai niitten yleensä millään lailla muistuttaneen tavallisten nuorten tyttöjen elämää.
Koidulaa odotti Tartossa ankara työtaakka. J.W. Jannsen, ryhtyessään Tartossa uutta Eesti Postimees nimistä sanomalehteä julkaisemaan, ei viivytellyt tietysti heti kiinnittämästä toimitustyöhön nuoren tyttärensä jo Pärnussa ilmaantunutta kirjallista kykyä. Se oli aivan itsestään ymmärrettävää ja luultavasti Koidulan oman toivomuksen mukaista. Perheen toimeentulon vaikeudet näyttävät yhä olleen siksi suuret, ettei varsinaisten palkattujen apuvoimien käyttämistä voitu alussa ajatella. Ainoastaan tyttäret olivat täysikasvuisia, kaikki neljä poikaa sensijaan vielä kouluiässä. Vaikka Koidulan suorittama kotiopettajatartutkinto oli ollut "paras, mikä miesmuistiin oli suoritettu", ei hänellä nähtävästi ole ollut halua käydä baltilaisten varattomien nuorten tyttöjen siihen saakka ainoata tietä. Ansaita hänen sensijaan täytyi, ja niin on hän kaikesta päättäen aivan vapaaehtoisesti alistunut nuoruutensa raskaaseen työ-ikeeseen.
Sanomalehden julkaisemiseen ei silloisissa alkeellisissa oloissa käytetty läheskään niin monimutkaista ja laajaa koneistoa kuin nykyään, vaan työnjako oli monta vertaa yksinkertaisempi. Ei vallinnut vielä tehtaan, vaan kotiteollisuuden henki. Mitä suinkin mahdollista, tehtiin omin voimin, perheen omien kasvavain jäsenten avulla, vieraita palkollisia käyttämättä. Jotain patriarkkaalista on epäilemättä esimerkiksi Jannsenin perheen tiistaisin tapahtuvassa lehden taitossa, johon otti osaa koko talo. Sitä vietettiin kuin säännöllisesti palautuvia talkoita, ja äiti laittoi teetä ja voileipiä lehden taitossa puuhaavalle perheelleen. Yhtä kotoista oli kaikki muukin toimitus.
Suurin osa toimitustyötä, niin kirjallista kuin käytännöllistä, oli Koidulan harteilla. Saadakseen jonkinlaista käsitystä tämän "työ-orjuuden" laadusta, kuten Koidulan ystävä, berliiniläinen akateemikko W. Schott sitä nimittää, voi poimia otteita hänen tämänaikuisista kirjeistään, niin hyvällä huumorilla kuin hän höystääkin yhä kertautuvia valituksiaan.
Hän ei ollut ainoastaan lehden toimitussihteeri, ei ainoastaan sen kirjallisen osaston toimittaja, vaan samalla lehden kirjanpitäjä, korjauslukija, lähettäjä; niin, puuttui vain, että hän itse olisi saanut sen latoakin! Koko joukko käytännöllisiä, aivan koneellisia toimia, joita ei nykyään enää kenenkään päähän pälkähtäisi lehden toimittajalta vaatia, kuten osotteiden käsinkirjoittaminen, oli Koidulan tehtävänä.
Hän kirjoittaa: "Hiljainen värinä kulkee läpitseni, kun tulevia viikkoja ja kuukausia ajattelen! Nyt täytyy jokaisen Postimiehen kappaleen olla eri ristisiteessä ja omalla osoitteella varustettu, — 2000-2500 lehteä ja osoitetta, jotka täytyy kirjoittaa. Aamusta iltaan olen viime kuukausina istunut isää auttamassa; eivätkö meidänaikuiset viisaat päät voisi keksiä hengetöntä kirjoituskonetta?"
Tai toisen kerran:
"En ole saanut pysähtyä, en levähtääkään, — minun on täytynyt tehdä työtä kuin rengin auran kurjessa, tai oikeammin hevosen auran edessä: leipähuolet kuolettavat kaikki herkemmät ajatukset aivoista. — lehtemme toimituksesta olisi kokonaiselle konttorille kylliksi. Kun yhdenkään viikon saisi mielin määrin levätä, että kiusallinen rintasärky katoaisi."
Ja eräässä toisessa kirjeessä:
"— Jo pari viikkoa ei maistu minulle yön uni eikä ruoka tai juoma, istuessani Postimiehen toimituspöydän takana aamusin kello kuudesta alkaen usein keskiyöhön saakka."
Tämä kaikki on aivan sananmukaisesti otettava; eräs silloinen Jannsenin perheen täysihoitolainen muistelee nähneensä Koidulan vain aterioiden aikana, jolloin hän ullakkohuoneestaan ilmestyi alakertaan, puettuna väljään työmekkoon, mennäkseen heti takaisin työhönsä. Itse kertoo Koidula kerrankin kuuden viikon kuluessa käyneensä vain kolmasti kaupungilla.
Melkein heti Tarttoon muutettua kävi Jannsenin oikea käsi luuvalon takia aivan käyttökelvottomaksi, ja Koidula saa siitä lähtien olla hänelle ja lehdelle kaikki kaikessa, sanan varsinaisessa merkityksessä isänsä oikea käsi.
Niinkuin hän itse siitä kirjoittaa:
"Olen isäni vanhin lapsi ja ainoa apulainen hänen työssään… Enemmän kuin kuusi vuotta (kirjoitettu vuonna 1867) olen jo hänen kirjurinsa, suurin osa hänen kirjoituksiaan kulkee minun käteni kautta, sillä isäraukkani oikea käsi on kovin jäykkä ja jäykistyy yhä päivä päivältä, — hän ei jaksa tunnissa edes täyttä sivua paperille panna. — Minä, vanhin, olen kasvanut isäni hengessä ja hänen kirjoituspöytänsä takana… ja jään paikalleni, niinkauan kuin hänen kalliit vanhat silmänsä ovat avoinna… Keneltä hän voisikaan iloisempaa apua odottaa kuin omalta lapseltaan!"
Näkyvimmin on tietysti tästä varhaisesta, liiallisesta työstä ja liikunnon puutteesta kärsinyt Koidulan ruumiillinen terveys, joka jo alun pitäen oli heikko. Hänen tuskallinen, elinaikuinen luuvalonsa ja nivelsärkynsä, joka aluksi asettui varsinkin oikeaan käsivarteen, — kuten isänkin! — on saanut alkunsa yhtämittaisesta, liiallisesta kirjoitustyöstä. Aika-ajoin kieltää lääkäri häneltä kaiken kynänkäytön viikkomääriksi. Ja niin raskas on hänen jokapäiväinen työnsä, että pakollinen sairausaikakin tuntuu virkistykseltä ja vaihtelulta.
"Minun täytyy toisinaan levähtää pitkäveteisistä liiketoimista, niin että olen onnellinen, kun joskus käsketään olemaan sairaana."
Etupäässä on tämä aikainen ja Koidulan voimille varmaankin ylenpalttinen liikarasitus ja yksipuolinen henkinen työ kuitenkin vaikuttanut hänen sielulliseen kehitykseensä. Mieltäkiinnittävää on ensiksikin uhraava nöyryys, millä Koidula ilman muuta, vastaanpanematta, alistuu perheen toimeentulon takia, isänsä takia hengettömäksi työkoneeksi. Hän rukoilee itselleen "rauhallista sydäntä", koska jokainen avioliiton mahdollisuus merkitsisi perheen aineellista häviötä. Aivan samaan aikaan kuin hänen runolahjansa, hänen haltioitumiskykynsä, näyttäytyy hänessä muuan toinen ominaisuus, yhtä kohtalokas, yhtä syvälle hänen elimistönsä pohjakerroksiin juurtunut, yhtä määräävä hänen koko elämäänsä nähden, — hänen passiivinen suhteensa elämään. Hänessä kehittyy näinä aikoina, näin varhain siis, eräänlainen voimakas, alistuva ja suuressa määrin passiivinen velvollisuudentunto, joka sitten kestää kautta koko hänen elämänsä eikä ole missään yhteydessä ulkonaisen toimeliaisuuden kanssa. "On olemassa totinen jumalatar, jonka tummat, ankarat silmät sentään voivat niin hilpeinä katsella: Velvollisuus. Nämä silmät, — ne katsovat minua jo jonkun aikaa niin ylen vakavina", hän kirjoittaa. Huomattavaa on, kuinka vierekkäin, kuinka rinnan haltioitumiskyky ja passiivisuus kulkevat Koidulan elämässä, näennäisesti usein ristiriidassa keskenään. On kuin olisi Koidulan kohtalo pitkin elämäänsä aina ollut joutua itseään voimakkaamman, etupäässä käytännöllisemmän tahdon ohjattavaksi, — ja käytettäväksi. Kaikesta itsenäisyydestään, kaikesta tunnekyllyydestään huolimatta, on Koidulan sielu ollut avuton kuin alaikäisen lapsen, epävarma aina silloin, kuin elämä sitä lähestyi, luja ainoastaan velvollisuudentunnossa, itsensäuhrauksessa ja kärsimyksessä.
Mutta paitsi sitä eroitti kirjallinen työ Koidulan kokonaan muista ikäisistään, heidän huveistaan ja harrastuksistaan, sitoi hänet, esti hänen elämäänsä muodostumasta muitten nuorten elämän kaltaiseksi. Sama poikkeuksellisuus, joka oli saattanut hänet sairaalloisten taipumustensa takia kasvinaikanaan tuntemaan itsensä ikäisilleen vieraaksi, eristi hänet nytkin erikoisasemaan. Hän oli, kirjallista työtä tekevänä naisena, täysin poikkeuksellinen ilmiö baltilaisten kanssasisartensa joukossa, joitten ylin ihanne oli kolmella K:lla lausuttu, — "Kinder, Kirche, Küche",— oli muitten silmissä armotta "die Lydia, das tolle Frauenzimmer!" (Lydia, tuo hupsu naikkonen!)
Mutta hänen ulkonaisen elämänsä täten kuluessa kirjoituspöydän takana, suurimmaksi osaksi ylen koneellisessa työssä, pääsi hänen unielämänsä sitä rehevämmin kukoistamaan. Juuri työn koneellisuus, aamusta iltaan kertautuva yksitoikkoisuus, joka ei suonut tilaa minkäänlaiselle mielikuvitukselliselle liikunnolle, vaati vastapainokseen sitäkin haaveellisemman ja rikkaamman sisäisen elämän.
On hyvin kuvaavaa Koidulalle, että kaikkein korkein ja hedelmällisin suhde, minkä hän eläessään on toiseen ihmiseen solminut, ainoa suhde, joka todella oli hänen arvoisensa, jossa hän tapasi täysin vertaisensa, niin, mestarinsakin, on melkein yksinomaan ollut kirjevaihtoa, yksinomaan henkistä laatua, suhdetta kahden toisistaan kaukana asuvan, iän, paikan ja elämänkohtalon eroittaman ihmisen välillä.
Koko meidän inhimillinen kielenkäyttömme ei ole muuta kuin alituista sovittelemista Prokrusteen vuoteeseen, jossa sitten tarpeen mukaan venytämme tai typistämme, saadaksemme elävät ilmiöt kuolleitten sanojemme mukaisiksi. Alituisesti koetamme sanojen kahleilla vangita jotain elävää ja vangitsematonta. Sanat ovat meillä ikäänkuin kemiallisesti puhtaina edessä: tuossa rakkaus, tuossa ystävyys, tuossa viha, tuossa välinpitämättömyys. Verhoamme ystävyyden nimellä montakin miehen ja naisen välistä suhdetta, joissa eroottinen lisäys on selvästi tuntuva. Ranskan kieli, joka on niin kekseliäs tunnevivahduksien nimittämisessä, on luonut nimityksen " amitié amoureuse " — rakastunut ystävyys. Ja kuitenkin, voimme keksiä sata nimeä eri vivahduksia varten, — sadasyhdes jää sentään ilman. Sielullisessa elämässä vallitsee sama laki kuin muualla elimellisessä elämässä: hyppäyksiä ei ole, kaikki käy hitaitten ylimenojen ja vivahdusten kautta, — asteita on yhtä lukemattomia, kuin väreillä eri tuntuja. Rakkauden ja ystävyyden välillä on pitkä tunneasteikko, ja kuitenkin on kielessämme vain näitten tunteitten eri päätepisteillä nimensä. Olisi epäilemättä erehdys ryhtyä erittelemään Koidulan ja Kreutzwaldin suhdetta, sellaisena kuin se heidän sadassa kirjeessään esiintyy, kaava kädessä. Hartaus jokaisen uuden elämänilmaisun vivahduksen, jokaisen uuden inhimillisen todistuskappaleen edessä, on ainoa oikea edellytys niitten ymmärtämiseen. Monien kohtalo-draamojen ja murhenäytelmäin joukossa, joiksi inhimilliset suhteet usein muodostuvat, on Koidulan suhteella Kreutzwaldiin, huolimatta kaikista myöhemmistä sorasoinnuista, kuitenkin sijansa idyllinä, ihanteellisen ajan ihanteellisena suhteena, yllään kansallisen romantiikan aamukajastus.
5.
Ei voi Koidulan vastaiseen kehitykseen nähden koskaan kyllin korkealle arvostella sitä sattumaa, joka hänet juuri nousevana, vaikutusherkimpänä kautenaan vei Kreutzwaldin arvostelevan älyn ja harvoille valituille, mutta sitä lämpimämmin sykkivän sydämen johdettavaksi. Parempaa kasvattajaa, syvempää ymmärtämystä ei Koidula silloisessa Virossa olisi voinut saada.
Viron sivistyshistorialla on tähän asti tuskin toista nimeä tarjottavana, joka niin täydellä syyllä vetäisi puoleensa sekä kirjallisen että inhimillisen mielenkiinnon, kuin Friedrich Reinhold Kreutzwald, Viron Lönnrot. Tuntuvasti edellä oman aikansa kun oli, ulottuvat hänen laajanäköisyydessään vapaamielisen, jalostuneen persoonallisuutensa perusviivat nykypäiviin saakka. Koidulan häneen tutustuessa oli Kreutzwald jo ennättänyt elämänsä iltaan. Huolimatta kaikesta tunnustuksesta, mikä oli tullut vuonna 1862 ilmestyneen Kalevipoegin osaksi, ei Kreutzwald lähimainkaan nauttinut samaa kansansuosiota kuin isä Jannsen, jonka kanssa hänellä muuten alati oli kaunaa. Hänen luonteensa oli aivan liian eristynyt ja ylimyksellinen, tullakseen toimeen ihmisten kanssa, hänen henkensä liian sarkastinen, liiaksi ajastaan eroava. Kasvanut kun oli vuosisadan vaihteessa Baltiaan uloittuneessa valistusajan hengessä, — hän oli syntynyt orjan poikana 1803, — säilytti hän elämänsä loppuun saakka leppymättömän vihansa kaikkia ennakkoluuloja ja dogmeja vastaan, kohdistaen sen usein varsinkin pappissäätyyn, jonka "mustatakkeja" hän ei herkeä asettamasta nuoliensa maalitauluksi. Hänen suoruutensa on joskus jyrkkää, mutta ei koskaan pikkumaista. Laaja humaanisuus, vääjäämätön totuuden rakkaus, vastenmielisyys kaikkea ulkonaista loistoa vastaan, yhtyy hänessä tarvittaessa iskevään ivaan ja synnynnäiseen ihmisepäilyyn.
Elämä ja oma luonne olivat hänet jo aikoja yksinäistyttäneet. Pienen, uneliaan Võrun kaupungin hengettömässä ympäristössä hän elää työnrasittamaa elämää, sisäisesti erakkona, laajaa lääkäritointaan harjoittaen. Sairashuone, alituiset ajomatkat kaikenlaisella säällä ja sairaskäynnit kaupungilla täyttävät hänen elämänsä aamusta iltaan. Voimme kuvitella häntä kivulloisena vanhuksena, joka pitkästä elämästään suurimpana viisautena on omistanut tyytymyksen hyveen, pohjaltaan katkerana ja yksinäisyydestään kärsivänä, mutta liian ylpeänä sitä tunnustaakseen. Milloin aikaa kävelyihin riittää, suuntautuvat askeleet Võrun hiljaiselle hautuumaalle; yksilöllisen elämän lopputilit ovat aikoja sitten tehdyt. Ei aikalaisten ylistys eikä väärinymmärrys jaksa enää järkyttää pettymysten karkaisemaa sydäntä. Kreutzwaldin kuva näyttää korkeaotsaiset, rauhalliset ajattelijan kasvot, herkkäpiirteisen suun, sisäänpäinkääntyneen, yhdellä kertaa terävän ja aran katseen, laihat, sileäksi ajellut posket, rinnalle vajonneen leuan. Pään ja olkapäitten asento on kumara ja väsynyt.
Tähän tasaisesti päämääräänsä kohti vierivään elämään tunkeutuu Koidulan säteilevä, nuori olemus.
Syynä heidän kirjevaihtonsa alkuun oli väärinkäsitys ja loukkaantuminen. Kreutzwald, Jannsenin vanha vastustaja, joka aina tilaisuuden sattuessa hämmästeli milloin Jannsenin leppyisää suhdetta papistoon, milloin hänen vanhoillista kantaansa kieliuudistuskysymyksessä, — Jannsenin taas pilkatessa Kreutzwaldin muka jonninjoutavaa kansanrunouden harrastusta, — ulotutti vihdoin ivanuolensa vastustajansa tyttäreenkin.
[W. Reiman kuvaa seuraavin sanoin Kreutzwaldin ja Jannsenin suhdetta:
"Kreutzwaldin ja Jannsenin suhde oli alusta alkaen vihamielinen. Kreutzwald pistelee yhtämittaa Jannsenia. Kumpikin oli niin toisistaan eroava luonteeltaan, ettei minkäänlaista sopusointua voinut syntyä. Kreutzwald,— täynnä sappea, pilkallinen, repostelija, Jannsen, — auringonlapsi, elämäniloinen, leikkisä humoristi. Kreutzwald jo hautaan vajoovan ratsionalismin edustaja, jonka mielestä sen mukana valo ja totuus samoin hautautuivat, Jannsen voittoisan pietismin ja uuden oikeaoppisuuden käsityskannan lämmin puolustaja. Kreutzwald syvällisesti sivistynyt, uudenajan ihminen, tieteen ystävä ja tuttava, Jannsen hiukan hiottu, vaillinaisen alkeiskoulun perustuksen saanut itseoppinut. — Lyhyesti: Kreutzwald — lääketieteen tohtori, — Jannsen — kanttori."]
Julkaisemassaan kalenterissa pilkkaa Kreutzwald naisia, jotka luopuvat neulasta ja sukkapuikoista, ja varoittaa nuoria miehiä moisista "kirjaneideistä" ja "paperinäädistä".
Tämän johdosta kirjoittaa Koidula Kreutzwaldille ensimäisen kirjeensä. Oikeutettu närkästys taistelee esille puhkeavan, ikäänkuin kauan patoutuneen kiintymyksen kanssa, kunnes haaveellinen, nöyrä ihailu saa voiton. Koidula kertoo kauan taistelleensa, ennenkuin arkuudestaan pääsi, — hän, joka "isänsä lapsena ja monessa muussakin suhteessa" tiesi olevansa Kreutzwaldille vastenmielinen. "Kunnioitettu herra, oletteko eläissänne saanut kokea, miten tuskallista on nähdä toisen tuomitsevan, tekojenne pohjan ja oikeutuksen jäädessä tuomarille hämäriksi? Ah, se on katkeraa kestää, sitä katkerampaa, mitä korkeamman kunniasijan sitä ennen olitte tuomarille sydämessänne rakentanut." Kirjallisen työnsä puolustukseksi kertoo Koidula kotioloistaan ja antautuu lopulta täydellisesti Kreutzwaldin armoille, pyytäen häneltä neuvoa, jatkaako runoilemista vai eikö. "Nyt sitävastoin, kun tulen luoksenne opinhaluisena lapsena, rukoillen Teitä: langettakaa tuomio, oikea tuomio, nyt Kalevipoegin runoilija, nyt kansamme laulu-isä, nyt unohtakaa, kuka anoja on, mikä Teitä ja häntä on eroittanut ja yhä eroittaa, nyt auttakaa epäilevää ihmisparkaa sovintoon ja rauhaan itsensä ja mailman kanssa. Sanokaa, mitä minun tulee tehdä, ja jos Te neuvotte: jätä, mihin Sinulla ei ole kykyä, silloin tahdon uskollisin sydämin koettaa haudata menneiden aikojen helmaan kaiken laulunlaadinnan, kuolettaa sydämessäni kaiken laulunpakon. Tahdon silloin koettaa hankkia muuta työtä, joka sydämeni vaimentaisi, ja panisi unohtamaan, ettei ihminen ole luotu mailmaan vain syödäkseen ja juodakseen."
Koidulan ensi kirjeeseen vastaa Kreutzwald yhtä luonteenomaisella, jonka isällisen sävyn alta jo voi kuulla heräävän mielenkiinnon ensi tykytyksen. Sen mottona on vanhan laulun säe: "Vertraue dem warmen Sonnenstrahl, Er löst vom Nebel Berg und Thal!" (Luota päivän lämpimään säteeseen, se vapauttaa usvasta vuoret ja laaksot.) Kreutzwaldin laajan, kaiken ymmärtämykseen pyrkivän, usein niin hämmästyttävän nykyaikaisen persoonallisuuden ääriviivat ovat kirjeessä haahmoitellut. "Sydämeni on Jumala luonut kaikin tavoin avaratilaiseksi, niin että kaikki edistykseen pyrkivät harrastukset siinä riittävän sijansa saisivat." "Olen suurimman osan elinaikaani käyttänyt yksinomaan siihen, että oppisin luontoa ja kaikkea luotua niin perinpohjaisesti tuntemaan, kuin nykyinen tiedonkehitys sallii." Koidulan ylistykset hän torjuu järkähtämättä takaisin: "En ole mikään kansan laulu-isä, kuuluisa Virulaulik, (Kreutzwaldin runoilijanimi), vaan heikko, erehtyvä ihmisolento."
Täten alkaa kirjevaihto, joka nyt herkeämättä jatkuu. Koidulan kirjeet ovat alussa usein lyyrillisiä tunnepurkauksia, joista puhuu mitä nöyrin ja ihannoivin ihailu. Vuosien kuluttua Koidula itse tunnustaa Kreutzwaldille, mitenkä hän alussa vapisevin käsin avasi Võrusta tulleet kirjeet "siniseinäisessä" huoneessaan. "Povessani on paikka, mistä Virulaulikin nimi ei häviä, ennenkuin sydämen sykintä päättyy, ja kaksi kättä rinnalle ristitään." "Te, te, herra, voitte minusta ja minulle tehdä, mitä haluatte, ja mitä mahdollisena pidätte, olen kuin vaha käsissänne." "Tuhansille ei ole suotu samaa onnea kuin minulle, ammentaa opetusta kaikkein kauniimmasta lähteestä, kaikkein virkistävimmällä vedellä henkeään juottaa." Ja toisessa kirjeessä: "En vielä tänä päivänäkään ymmärrä yhtä seikkaa: kuinka olen niin pitkät ajat ilman Teidän kunnioitetun kätenne johdatusta jaksanut elämääni elää. Kiitollisuuden kyyneleet kostuttavat kirjeenne rivejä, haluaisin heittäytyä kirjoituspöytänne eteen."
Se on mestarinsa jalkojen juuressa istuvan opetuslapsen puhetta. Jos siinä on erotiikkaa, niin on se kehitysiässä olevan lapsen epämääräistä, aistillisuudesta vapaata tunnetta, joka niin mielellään syttyy suitsutukseksi jonkun kuuluisuuden jalustalle. Huomattavaa on, ettei Koidula tähän saakka vielä koskaan ollut nähnyt Kreutzwaldia, paitsi kuvissa. Mutta hänen sielunsa tarvitsi haltioitumista, antaumusta, sentähden tuli vanhasta Kreutzwaldista, neljänkymmenen vuoden ikäerosta huolimatta, hänen unielämänsä ihanne. Koidulan kirjeistä Kreutzwaldille voi nähdä, millaiseen rakkauteen hän olisi ollut mahdollinen, millaisia hurmion ja kaikkivaltaisen tunteen kerrostumia häneen kätkeytyi.
Kreutzwald on alussa maltillinen ja varova, ikäänkuin ei jaksaisi uskoa elämänsä yhtäkkistä ja tuiki odottamatonta rikastumista. Mutta turhaan hän ottaa avuksi järkensä ja itseivansa: Koidulan hänen ympärilleen sytyttämä lapsellisen ihailun leimu on niin valtava ja joka kirjeessä uudistuva, että kovemmankin kuin Virulaulikin pohjalta niin tunneherkän sydämen olisi täytynyt sulaa. Mahdollisimman kauan hän koettaa pitää kiinni isällisestä sävystä. Hän ottaa Koidulan runovihkosen Emajõe Ööpikin isällisiin käsiinsä, armotta sitä seuloen, niin että kieliopilliset virheet lentävät kuin tuulessa akanat. Hänen ihmisepäilyyn tottunut luonteensa yrittää yhä luotaan torjua ja epäillä. "Epäilys on luontainen tautini, jonka suhteen kaikki lääkkeet ovat voimattomat." "Sydämessäni asustaa niin runsaasti kerjäläisylpeyttä, että mieluummin kuolen rakkauden nälkään, kuin lähden kerjäämään toisten oville almua". "Joka on elämässä jo niin paljon kadottanut kuin minä, sille ei yksi sydän enemmän tai vähemmän mitään merkitse." Mutta mikään ei auta. Kirjevaihto muuttuu hänelle välttämättömyydeksi, ainoaksi virkistykseksi ylen rasittavan ja tyydytystä tuottamattoman perheellisen elämän lomassa. Hän, joka koko nuoruutensa ja miehuutensa parhaat päivät on saanut viettää sisäisen ymmärtämyksen puutteessa, vain luonnosta tyydytystä hakien, tuntee nyt yhtäkkiä itsensä ymmärretyksi. Muun mailman moite ja ylistys ovat hänelle vielä yhdentekevämpiä kuin ennen: "yksi sydän on minut ymmärtänyt". Koidula on hänelle korkein ihanne, hänen elämänsä myöhään löydetty, aina etsitty Runotar. Hän toivoo Koidulasta jatkajaa omalle työlleen: "En toivo vähempää, kuin että voisin Teistä aikain kuluessa laulajan kasvattaa, jonka kanteleen kielet helisisivät Viron kansan kunniaksi ja kaunistukseksi, kun minun silmäni jo ammoin mullan alla lepäävät." Vihdoin viimein hän luopuu varovaisuudestaan. "Miksi pitäisi meidän yhä edelleenkin taivaan tahtoa vastaan kapinoiden ja sydämen vuolle sulkuja laatien toisin puhua, kuin tunne vaatii." Ja hän päättää lähteä Tarttoon.
On suhteita, niin arkoja, niin epätavallisia, etteivät ne kestä harkintaa. Se on niille tappavaa myrkkyä. Ne viihtyvät vain etäisyydessä ja kuolevat läheisyydessä. Ne ovat tuomitut kuolemaan, niin pian kuin ne, kuten kreikkalaisen tarun Narkissos, näkevät itsensä, niinpian kuin niille annetaan nimi.
Koidulan ja Kreutzwaldin suhteessa muodostaa kirjevaihdon ensi jakso onnellisen ja itsetiedottoman ajan. Ei mikään häiritse molemminpuolin niin vastustamattomalla voimalla kasvavaa kiintymystä, eivät edes he itse. Syrjäiset, vihamieliset voimat ovat vielä kaukana, ja kaikkein vaarallisin vihollinen, heidän oman sydämensä harkinta, vielä monien lukkojen takana.
Ja niin tulee Kreutzwald Tarttoon, pääsiäisaikaan vuonna 1868.
Hän astuu vanhan vastustajansa Jannsenin kynnyksen yli, tällä kertaa sula sovinto mielessä. Suurempia vastakohtia ei suinkaan voisi kuvitella kuin lihavahko, pyöreämuotoinen Jannsen, vinosta suustaan toisen verevän sukkeluuden toisensa jälestä sinkoava, puhelias ja vilkas, samalla läpeensä rauhan mies, — ja laiha, kumara, ohuttukkainen, vaikka ei kaljupäinen Kreutzwald, harvapuheinen ja ulkonaisesti tyyni, mutta sisäisesti intohimoinen ja kiivas, sanoissaan jyrkkä, ivassaan häikäilemätön. Tiigikadun kodikkaassa talossa tehtiin tänä pääsiäisenä julkinen sovinto Viron kahden silloisen merkkimiehen välillä, sovinto, josta todellisuudessa tuli vain lyhyt aselepo.
Muuta emme oikeastaan tiedä Kreutzwaldin Tarton matkasta. Kun kirjevaihto taas alkaa, on se näennäisesti aivan sama sävyltään. Koidulan sairas käsi estää häntä tosin ensi viikkoina vastaamasta Kreutzwaldin jo levottomiin kirjeisiin, mutta pian hän selittää pakollisen vaitiolonsa, kirjeet kulkevat taas säännöllisesti Tarton ja Võrun väliä, ja kaikki on taas kunnossa. Ja kuitenkin on kummankin kirjeitten äänilaji toinen kuin ennen.
Luonto ei ollut suonut Kreutzwaldille mitään erikoisia ulkonaisia etuja, ei voittavaa ulkomuotoa, ei valloittavaa esiintymistapaa. Ulkonaisesti hän oli sitä, mitä todella oli, työssä kulunut, kivulloinen, kuudenkymmenenviiden vuotias mies. Vaikka Koidulan ihailu olisi ollut kuinka palava tahansa, täytyi hänen kuitenkin vaistomaisesti tuntea juopa, jonka hänen oma nuoruutensa muodosti heidän välilleen. Minkätähden muuten hiipisivät jo Koidulan ensimäiseen vastauskirjeeseen myöhemmin niihin täydellisesti vakiintuvat "toinen isäni", "isällinen ystäväni", "mon père" ja niin edespäin? Miksi harvenee runollinen puhuttelusana Virulaulik? Tulevatko nuo nimitykset itsestään, luonnollisesti Koidulan kynästä, vai onko hänellä syytä huomauttaa Kreutzwaldia heidän suhteensa todellisesta laadusta? Kumpikin olettamus on Kreutzwaldille yhtä epäsuotuisa.
Kreutzwaldinkin kirjeissä on toinen pohjasävy. Mutta Koidulan kirjeitten suurempaa asiallisuutta ja tyyneyttä vastaa Kreutzwaldin kirjeissä yhä peittelemättömämpi rakkauden ilmaisu. "Te olette ainoa, joka minut todella on tuntenut ja ymmärtänyt. Siihen luottaen toivon, rakas Lydia, että nykyisistä säikeistä vähitellen punomme ystävyyden siteen, joka kestää yhtä kauan kuin henkikin meissä." "Sukulaissielut rakastavat toisiaan. Niille ei ole etäisyyttä olemassa, vaikka viipyisi toinen etelässä, toinen pohjoisessa. Teidän ystävyytenne ei jaksaisi koskaan janoani sammuttaa. Voisin päivä- ja viikkokausia olla seurassanne, ja kuitenkin pelkään, ettei kaipauksen jano erottua vaimentuisi." "Pysykäämme sentähden hengensiteissä lähekkäin, kunnes kylmän lumen alla viimeinenkin lämpö elämämme hetteistä jäähtyy, ja kaikki jääksi kangistuu, mikä elämälle ihmisoikeuden antaa, ja miksi taivaan taatto meidät yli luontokappaleitten korotti."
Pikainen, odottamaton käänne, jota kumpainenkaan ei suinkaan ollut aavistanut, oli tehdä lopun heidän suhteestaan. Koidula oli pyytänyt kesällä käydä Võrussa Kreutzwaldin luona ja valmistautuu matkaan kuin toivioretkelle. Hän matkustaa Võruun senaikuisella hitaalla kievarikyydillä, onnellisena odotuksessaan, palatakseen kahden viikon kuluttua syvästi loukattuna ja häväistynä.
Täydellistä selitystä Võrussa tapahtuneesta murhenäytelmästä, kuten Kreutzwald sitä nimittää, eivät kummankaan kirjeet anna. On vain viittauksia, puolia sanoja, hienotunteisuus asiaan sekaantuneita, läheisiä henkilöitä kohtaan pakoittaa kummankin vaikenemaan.
Viittaukset ovat kuitenkin kyllin selviä, että edes likimaille voimme aavistaa asian kulun. Kreutzwaldin puoliso on pannut Võrussa toimeen suuren mustasukkaisuuden kohtauksen, syyttänyt Koidulaa vehkeilystä miehensä kanssa ja kovin sanoin käskenyt hänen kiireimmiten lähteä pois. Paitsi sitä kirjoitti rouva Kreutzwald Tartossa asuvalle vävylleen ja tyttärelleen loukkaavan, Koidulaa tuiki nöyryyttävän kirjeen, jonka johdosta vävy itse ilmestyi Jannsenin luo, vaatien kirjevaihdon lopettamista. Kirjeitten anastamisia ja tahallisia avaamisia ynnä muita hämäriä seikkoja liittyy vielä tähän valitettavaan välikohtaukseen.
Jannsen, arka kun oli tyttärensä maineesta, näki hyväksi isällisellä mahtisanalla katkaista kirjevaihdon, ja Koidula totteli kieltoa kolmeneljännes vuotta.
Idylli on särjetty. Kauniin ja harvinaisen suhteen itsetiedottomuus on poissa, sen elinehtoa loukattu. Koidulan herkkään, melkein pyhään ihailuun, joka oli kuin alituista uhria rakastetun runoilijan kunniaksi, tarttuu pikkuporvarillisuus koko realistisen käsityksensä karkeudella. "Jossakin sielussani on paikka, mihin työntäyttämien päivien melu ja puuha ei uloitu, sinne pakenen, kun Virulaulikin kera puhelen." Tämä hiljainen pyhäkkö raiskataan Koidulalta. Vedotaan naisen kaikkein arimpaan kohtaan, hänen naiselliseen ylpeyteensä, tehdään hänet naurettavaksi itsensä edessä ja väkisin näkeväksi. "Sellaista mielenraakuutta en olisi kaikista vaikeista kokemuksistani huolimatta kuitenkaan koskaan odottanut", sanoo Kreutzwald Tarttoon tulleesta kirjeestä. Koidula ei ollut edes itse tehnyt itselleen selkoa tunteensa laadusta, nyt täytyi hänen kuulla sitä syytettävän kaikkein loukkaavimmilla nimityksillä. Sensijaan että Kreutzwald tähän saakka on ollut hänelle jonkinlainen puolittain tarumainen olento, toinen Vanemuine, on hän nyt yhtäkkiä vanha, nainut mies, jonka verkkoihinsa pyytämisestä häntä syytetään!
Kreutzwaldinkin teki katastrofi näkeväksi. On säilynyt joukko kirjeitä, joissa tietoiseksi kehittynyt rakkaus ja epätoivo tapaavat välittömän ilmaisunsa. "Nimittäkää sitä raivoudeksi, hulluudeksi, mielettömyydeksi, en voi Teistä erota! Teidän ei onnistu kuitenkaan vieraantua minusta, olen Teitä aina vastaisuudessakin ihanteenani jumaloiva. Mitä poika aavisti, nuorukainen unelmoi, ja mies mielikuvituksensa voimalla naisellisesta olennosta kuvitteli, on Teidän tuttavuutenne kautta minulle täydeksi totuudeksi selvinnyt." Saman vuoden syyskuussa Kreutzwald kirjoittaa:
"Nyt on kai kyllin aikaa jo ehtinyt kulua, niin että kipeimmät haavat ovat parantuneet, ja pitkällisin pahamieli vaimentunut, ja minä voin toivoa tämänpäiväiselle teolleni Teidän silmissänne edes senverran anteeksi-antoa, ettette pane pahaksi, kun taas uskallan kirjeellisesti eteenne ilmestyä. Taistelua ei ole minulta puuttunut, päinvastoin, mitä inhimillisissä voimissa on, sen olen tehnyt ja koettanut. — — Että kirjevaihtomme tästälähtein olisi ulkokohtainen, s.o. sisällyksetön, sitä vaatimusta en jaksa täyttää, niinkauan kuin veri vielä sydämessäni liikkuu, mutta yhtä vähän saakoot sanani ja tekoni Teidän onneanne ja rauhaanne häiritä! — — — Sanokaa itse, rakas Lydia, kuinka taisittekaan koskaan syyttää minua moisesta hourailusta, ikäänkuin voisi minun rajaton ihailuni Teitä kohtaan, joka kuolinhetkeeni saakka on pysyvä muuttumattomana, vaihtua senkaltaiseksi rakkaudeksi, kuin mikä nuorukaisen ja neiden välillä herää? — — Vaikka seisoisinkin paraikaa vapaana, kaikista siteistä irtipäästettynä, edessänne, en saisi sentään hetkeäkään ajatella, että rakkauden side voisi yhdistää meidät. Jos toivonkin Teitä 'ihanteekseni', jota hiljaisissa ajatuksissa kumarran kuin korkeampaa ilmestystä, ja jonka eteen, — mutta aina vain ajatuksissa, — lasken toiveeni, joita en koskaan en Teille enkä muille mene ilmaisemaan, niin tahtoisinpa oppia tuntemaan tuomarin, joka minut sentakia tuomitsisi? Se, joka kaikkein ylinnä istuu, ei sitä tee, sillä hänen täydellisyydellään on toiset ajatukset kuin meidän heikkoudellamme. — — Te voitte 'ihanteena' olla minulle aina armas ja palvonnan arvoinen, mutta kuitenkin olette ajatuksissani liian korkealla, (siinäkin tapauksessa että voisin vuosien taakasta päästä!) että rohkenisin Teitä avioliiton tai rakkauden sitein kahlehtia. Ihanteelta en vaadi muuta, kuin että ajatuksissani voin ylentää henkeni hänen puoleensa, vaan en suinkaan, että hänen pitäisi valmistaa jokapäiväinen ruokani ja toimittaa kaikki talousaskareet. — — — Sydämeni tunteet Teitä kohtaan eivät voi sammua, sillä niissä on ijäinen elämä! — — — Tätä selitystä en saanut jättää Teille antamatta, nyt voitte tehdä, mitä — haluatte, kirjoittakaa tai olkaa kirjoittamatta."
Mutta Kreutzwald on nyt vanha ja murtunut mies, "viimeksi eletty vuosi on minua vähintäin kymmenen vuotta vanhentanut". Työn, vanhuuden ja kivulloisuuden painostamana hän käy taisteluaan pakoittaakseen rakkautensa ainoaan muotoon, jossa sen oli luvallista ilmaantua: isälliseen hellyyteen. Auttamattoman kohtalon äänenvaimentaja on kaikkien hänen sanojensa yllä. Yhä useammin askartavat ajatukset kuoleman kysymyksissä, hänen tehdessään säännöllisiä kävelyretkiään Võrun hautuumaalle. "Vanhalle, ennakkoluulottomalle ihmiselle ei hautuumaa eikä kuolema tarjoa mitään kauhistavaa; näen kummassakin vain onnellisen rauhan levottoman elämän jälkeen, ei ole enää tuota ikuista kiirettä aamulla nousta, kun niin mielellään kauemmin nukkuisi." Hän käy sairaalloiseksi, silmät heikkenevät eivätkä kestä keinotekoista valoa, usein täytyy hänen iltapäivin pysyä vuoteessa. Voimme nähdä hänen öisin istuvan yksinäisessä työkammiossaan yläkerroksessa, kun kaikki on hiljennyt ympärillä, kirjoittelemassa kirjeitä, joihin tietää vastauksen jäävän tulematta, ainoana seuranaan pieni valkea elättihiiri suuressa lasipurkissa. Hän elää muistoissa, vanhuutensa lyhyen idyllin koskemattomuudessa, lukien yhä uudelleen Koidulan ensimäisiä kirjeitä, jotka osaa ulkoa. "Jäljelle jääneet lehdet tarjoovat minulle usein alakuloisina hetkinä lohdutusta, kun pitkiin, pitkiin aikoihin ei Teiltä ole tietoja saapunut."
Kuukaudet kuluvat. Kreutzwald on näennäisesti tyyntynyt. Hän kirjoittaa: "Sisäinen tuomari, vakaumukseni, omatuntoni, julistaa minut vapaaksi. Jos onkin hetkiä ollut, jolloin inhimillinen heikkous sai minut unohtamaan, mihin Teidän ja itseni suhteen olin velvollinen, niin ovat ne, Jumalan kiitos, onnellisesti ohitse." Mutta elämä on kadottanut yllätyksensä. "Huomispäivä on liukuva ohitse tavallisessa hiljaisuudessa, missään suhteessa 364:stä veljestään eroamatta."
Vanhuudessa kirjoittamassaan eepillisessä runoelmassaan " Lembitu ", joka ilmestyi vasta hänen kuolemansa jälkeen, on Kreutzwald runollisella lennolla kuvannut sankarille ilmestyvää "korkeaa neitiä", (kõrge neitsi), jossa ei ole vaikea tuntea Koidulan piirteitä. Paikat, joissa Lembitu kuvaa tunteitaan "taivaallista lähettilästä" kohtaan ovat kauneimpia koko runoelmassa:
Ja selgest olin mina teda märkand, kui kõrget neiut teretand mul silm, üks võeras vägi südamesse tärkand, mis tunnistanud palavus ja kulm, ma tundsin äkitselt kui unest ärkand, mind rüppe võtnud oli kaunim ilm.
Mis tulevikul toob mull juhtumine, on praegu varjul paksu pilve all, ma tunnen, et üks sala tömbamine mind kõndma sunnib sinu ligidal, seal teel on kõik nii uus ja imeline, kui seisaksin ma võõra tahteval. — — — — —
Üks jumalikust juurdund kõrgem idu, on siginemas minu südames, küll väetike kui õhem lume kidu, vast pisut nähtav päikse terades, kui seisaks taevas suremata pidu, mind ootes tuleviku kanguses.
(Ja selvästi huomasin, kun silmäni oli tervehtinyt korkeaa neittä, kuinka vieras mahti oli herännyt sydämessäni, joka oli kokenut kuumuutta ja kylmää, tunsin äkkiä kuin unesta heränneeni, ihanammat ilmat olivat minut syliinsä sulkeneet.
Mitä tulevaisuudessa kohtalo tuo, on paraikaa paksun pilven peitossa; tunnen, että salainen vetovoima pakoittaa minua lähelläsi kulkemaan; sillä tiellä on kaikki uutta ja ihmeellistä, niin kuin olisin vieraan tahdon alainen.
Jumalallisista juurtunut, korkea taimi versoo sydämessäni, vähäisempi ohuinta lumihiudetta, auringon säteissä tuskin näkyvä, niin kuin taivaassa odottaisi kuolematon juhla minua tulevaisuuden kaukaisuuksissa). ( Lembitu, kuuetõistkümnes laul.)
Koidula tointuu monta vertaa nopeammin. Hän on vielä nousussa, hänen elinvoimansa, kykynsä tuntea ja kärsiä vielä kuluttamattomat, onnen vaatimus vielä tinkimätön. Voi olla, että hiljainen, vähitellen heräävä tietoisuus siitä, ettei suhde Kreutzwaldiin kuitenkaan olisi voinut ajanpitkään yksinomaan tyydyttää, auttaa hänet yli raskaimman ajan. Kun hän melkein vuoden kestäneen vaitiolon jälkeen taas alkaa säännöllisen kirjevaihdon, ei hänen kirjeissään ole kaipauksen sävyä, joka niin usein panee Kreutzwaldin puhumaan entisistä hyvistä ajoista. Kirjoituspöydällään hän kauan säilyttää omien tarkkojen ohjaustensa mukaan laadittua pahvijäljennöstä Kreutzwaldin talosta Võrussa, mutta kirjeitten lyyrilliset dityrambit, jumaloiva ylistäminen on ainaiseksi lakannut. Opetuslapsi ei enää istu mestarin jalkojen juuressa, päinvastoin: mestari on nyt kumartunut köyryksi isoisäksi, jota täytyy kohdella täysikasvuiseksi ennättäneen lapsen suojelevalla hellyydellä. Hän on nyt pysyväisesti "taattoseni", "papa Kreutzwald", — ja Koidulan tunne häntä kohtaan lapsen kiintymystä henkiseen kasvattajaansa ja uskollisimpaan ystäväänsä, ei muuta.
Suuri on epäilemättä ollut Kreutzwaldin vaikutus Koidulaan. Ei kukaan ole Koidulan sisintä olemusta, sekoitusta taiteilijalapsesta ja kehittyneestä älyllisyydestä osannut niin varhain määritellä, kuin Kreutzwald sanoessaan: "teissä on toden teolla kaksi ihan erilaatuista luonnetta, toinen emansipoitu tyttö, toinen lapsenkengissä, ja tässä kaksinaisluonteessa piileekin Teidän viehätysvoimanne." "On niin vähän niitä, jotka ymmärtävät lapsi-Lydiaa", valittaa Koidula kerran myöhemmin. Kreutzwald oli sen tajunnut, sisäisen suuren avuttomuuden ja turvaa etsivän arkuuden, joka kätkeytyi ulkonaisesti varman älyllisyyden varjoon. Kreutzwald on varhain rakkautensa vaistolla ymmärtänyt naisen Koidulassa, hellyyden, antaumuksen janon isänmaallisia sankarilauluja luovan Viron vestaalin sydämessä, hyvin tietäen, ettei hänen tehtäväkseen tullut sitä herättää.
Sensijaan hän antoi, mitä taisi: hänen valistusajan koulua käynyt ivansa ja suorasukaisuutensa kitki Koidulasta pois monet sentimenttaalisuuden idut, vuodattaen häneen terveellistä epäilyn ja arvostelun henkeä, hän pani liikkeelle Koidulan älyn, pakoittaen sitä yhä uusiin ponnistuksiin, ja lopuksi hän ympäröi nuoren ystävättärensä ymmärtämyksen ja myötätunnon ilmastolla, jossa niin kiireesti pääsivät kehkeämään Koidulan loistavat ja sytyttävät ominaisuudet.
Koidula läheni nyt nopeasti varsinaista kukoistus- ja vaikutuskauttaan.
6.
Koidula tulee Kreutzwaldin koulusta valmiina, hänessä alkaa jo olla kaikki ne piirteet, jotka näkyväisyytensä vuoksi ovat syvimmin tietoisuuteen syöpyneet. Nyt ei tarvittu enää muuta kuin ajan muodostama tausta, jotta hänen henkinen olemuksensa saisi oikean korostuksensa, ei enää muuta kuin oikea poljento, oikea rytmi, jonka tahtiin hänen tulisydämensä voisi sykkiä. Eikä se jäänytkään tulematta.
Kohtalo, joka sensijaan, että olisi sallinut Koidulan syntyä jossain suuressa henkisten liikkeitten ristiaallokossa, olikin antanut hänen tulla mailinaan Viron pienois-oloissa, piti kuitenkin huolta siitä, että hänen sisin luontonsa hetkeksi pääsi oikeuksiinsa. Koidula sai elää harvinaisen hetken, jolloin kokonainen kansa, — olkoonpa vain luvultaan vähäinen ja vailla valtiollista itsenäisyyttään, — ensi kertaa itsensä kansakunnaksi tuntee, hetken, yhtä hedelmöittävän, yhtä vapauttavan, kuin konsanaan yksilön itsensälöytäminen.
Laulujuhlavuosi 1869 on käsissä, aika, joka nykyään kangastaa kaukaisuudessa, melkein legendanlaisessa hohteessa. Etäinen on nykyiselle polvelle laulujuhlapäivien innostus, kaukana niitten naiivi usko ja luottamus, veljeys ja sopusointu. Henkiset liikkeet muistuttavat taideteoksen luomiskulkua: kummallakin on syntymähetkensä, jolloin aate, vielä aivan aineeton, yksityisseikoista riippumaton, niihin uppoomaton, yhtäkkiä saavuttaa tietoisuuden asteen, vielä vailla kaikkea myöhemmin seuraavaa käytäntöön sovelluttamisen ja järjestelmällisen työn taakkaa. Pakostakin palaa vanhaan ja kuluneeseen vertaukseen jalon viinin kuohunnasta, vaahdosta, joka ensin tulvii esille: aivan samanlaista jaloa vaahtoa on henkisten liikkeittenkin herättämä ensi innostus. Voi olla, että seuraavan ajanjakson synkeys on vastakohtaisuudellaan kirkastuttanut tämän Viron kansan aikakirjojen huomenhetken, mutta voi myöskin olla, — ja tahdomme uskoa niin olleen, — että se todellisuudessa oli niin puhtaan ihanteellinen, niin sorasoinnuton, kuin minä järkevä jälkipolvi sitä on tottunut pitämään.
On syytä muutamin piirtein palauttaa muistiin tämän Viron viljelyshistoriassa niin merkillisen laulujuhlan vaiheet, josta m.m. Koidulan tuleva lanko, tri H. Rosenthal, sanoo: "Vuonna 1869 maaorjuuden lakkauttamisen 50-vuotismuistoksi vietetyllä yleisellä virolaisella riemu- ja laulujuhlalla on Viron valistuskulkuun nähden suuri, käänteentekevä merkitys. Kaikki myöhemmät, tärkeät aloitteet ja yhdistykset kansanvalistuksen edistämiseksi ovat välittömästi saaneet alkunsa tästä juhlasta… Se muodostaa rajakiven kansan aikakirjoissa."
Laulujuhla-ajatus oli J.W. Jannsenin, ja niin saksalaisilta lainattu kuin olikin, sellaisenaan virolaisella maaperällä uusi ja rohkea, ensimäinen koe saada koko kansa ottamaan osaa yhteiseen yritykseen. Voitettavat esteet ja vaikeudet olivat suuret, koko maa oli hälyytettävä liikkeelle, saatava kansakoulunopettajat, lukkarit ja papit innostumaan asiaan, perustettava laulukuoroja, huolehdittava kustannuksien korvauksesta ja ennen kaikkea ohjelmasta. Koko tämän järjestämiskykyä suuresti kysyvän puolen ratkaisi Jannsen erittäin onnellisesti ja tarmokkaasti, huolimatta kaikesta epäluulosta ja välinpitämättömyydestä, joka alussa tuli hänen aikeensa osaksi. Kun kuorot kesäkuun 17 päivänä 1869 vihdoin kokoontuvat Tarttoon, yhtyäkseen ensin juhlajumalanpalvelukseen Domkirkon raunioitten läheiselle kentälle, taivasalle, on niitä ennen kuulumaton määrä, — neljäkymmentä mieskuoroa ja melkein kahdeksansataa laulajaa. Kuulijoita on kaikista Maarianmaan ääristä ja kauempaakin; Jannsenin asuntoon majoitettujen vierasten joukossa ovat maisterit J.R. Aspelin ja C.G. Swan Helsingistä, paitsi sitä on saapunut kuuluisa unkarilainen kielentutkija Hunfalvy Pál Budapestista, poiketen paluumatkallaan Suomesta Itämerenmaakuntiin. Siitä, mikä nyt seurasi, tekisi mieli kertoa legendan lapsellisin, uskonnollisin sanoin. 762 äänen yhteisesti kaiuttaessa ilmoille isänmaalliset säveleensä, majesteetillisenä, valtavana kuorona, tuhatlukuisille kuulijoille, tapahtuu kuin ihme: sekä he itse että kuuntelijat tietävät yhtäkkiä olevansa yhtä kansaa, kuuluvansa eroittamattomasti yhteen, olevansa kansakunta kansakuntien joukossa hekin, oikeutettu omaan yksilölliseen elämäänsä ja yhä korkeampaan viljelykseen. Tämä tietoisuus näyttää tulleen kaikille niin äkkiä, niin taivaasta pudonneena, että he itse sitä hämmästyvät; he katselevat ihmeissään ympärilleen, nähdäkseen saman ihmeen toistensa silmissä, ja iloinen innostus valtaa heidät, voitokas, yksimielinen huumaus. He kokoontuvat yhä uudestaan laulamaan, he laulavat kolme päivää aamusta iltaan, eikä iloinen tietoisuus katoa heistä eikä heidän kuuntelijoistaan. Kun he kolmannen päivän illalla yhtyvät jäähyväisjuhliin, niin ovat he kaikki veljiä, tuttuja tuntemattomatkin, he tietävät eroavansa vain viedäkseen uuden iloisen sanoman ympäri maata.
"Yleinen, iloinen mieliala ja innostus vapautti monenkin kielen kahleet, joka muuten luontaisesta arkuudesta olisi vaiennut. Todettava on, ettei tämä juhlailo, joka vaati niin vilkasta ilmaisua, suinkaan ollut liiallisen väkijuomain nautinnon aiheuttama. Se oli päinvastoin yksinomaan ja ainoastaan syntynyt korostetusta, intomielisestä, haltioituneesta tunnelmasta, johon kaikki juhlavieraat äsken elettyjen juhlapäivien vaikutuksesta olivat joutuneet. Se oli samaa puhdasta, sekoittumatonta, syytöntä iloa, jota Schiller nimittää 'ihanaksi, jumalaiseksi kipinäksi', 'Elysiumin tyttäreksi'. Vain joka itse on saanut olla mukana tässä juhlassa, voi sitä täysin käsittää."
Näin kirjoittaa laulujuhlapäivistä tri H. Rosenthal. Hän jatkaa: "Heräsi ajatuksia ja ehdoituksia, joitten tarkoitusperänä oli yleisten kansaavalistavien yhdistysten perustaminen… Jokainen tunsi, että kansa kokonaisuutena oli valveutunut, ettei se enää ollut vain joukko yksityisiä, jotka eri pitäjissä ja seurakunnissa toisistaan eroitettuina elivät ja viheliäisissä elatushuolissaan askartelivat, vaan että oli olemassa yksimielinen Viron kansa, joka parastaikaa oli suorittanut merkille pantavan sivistystyön."
Tällainen on legenda vuoden 1869 orjien vapautuksen muistoksi vietetystä ensimäisestä virolaisesta laulujuhlasta.
Koidula kirjoittaa juhlan jälkeen Kreutzwaldille:
"Ne ovat ohitse, rakas isä, kaikki nuo hilpeät, herättävät, niin suurella huolestuneella jännityksellä odotetut, niin suurella nautinnolla eletyt, niin vielä mentyäänkin tyytyväisyydellä täyttävät juhlapäivät. — — — Isä, mitä kateelliset kielet ja kynät mahtanevatkin sihistä: se oli kuitenkin virolainen juhla! Minä, niin tyttö kuin olenkin, olen varmasti vakuutettu, että sellaisin kyvyin, jotka, kuten täällä, täydellä luottamuksella luottamusmiehensä johtoa tottelivat, voidaan saada aikaan mitä hyvänsä; kuinka paisuneekaan kansaansa totisesti rakastavan miehen sydän ylpeydestä ja toivosta viime päiviä ajatellessa. Katsokaahan vain noita horjuvia puolivirolaisia, isä, jotka eivät koskaan tienneet, olivatko oikeastaan saksalaisia vai venäläisiä vai liivinmaalaisia vai baltilaisia vaiko jotain muuta? Kuinka he yhtäkkiä tunkeutuivat virolaisten riveihin, valloittaen itselleen sijan, jota eivät millään olleet ansainneet! Virolaisten käy hyvin, kun itse luopioistakin tulee luopioita. Ja lopuksi, nähkää isässäni päivän sankari…"
On kuin näkisi Koidulan itsensä, kuulisi hänen äänensä, tuntisi hänen sydämensä intomielisen tykinnän kaikkien näitten kesäisten juhlapäivien sävelistä ja puheista. Juuri tälle, hieman pateettiselle jalustalle, on hänet ajateltava, sille hän sopii, niinkuin olisi se häntä varten tehtykin, suurien isänmaallisten, mutta ei silloin vielä onttojen, siivekkäiden sanojen keskelle, virolaiseen kevätuneen, — itse arkipäivästä poikkeava, kuten aikakin, romanttinen ja epäkäytännöllinen, kuten se, haaveelliselta vaikuttava kiharoineen, joita harvinaiset hiuskoristeet, otsanauhat ja turbaaninmuotoiset, eriväriset, kirjavat huivit vangitsivat.
Voisi vielä jatkaa ajankuvausta, sillä on kuin samalla erittelisi Koidulan omaa sielua, niin sama sävy, sama värituntu niillä on, yhtä haaveellisia ovat molemmat.
Vapauslaulujuhlan tunnelma on täysin eheänä vielä toisen Viron kansallisen kevään suuryrityksen yllä, — Aleksanterikoulun rahankeräyksen; jota varten muodostetun toimikunnan sinettiin virolainen maalari, professori J. Köhler oli sovittanut kahleketjun, auringon säteitten katkaiseman. Ei ole mitään kauniimpaa, ei mitään traagillisempaa Viron uudemmissa aikakirjoissa, kuin juuri tämä suuremmoinen rahankeräys omakielisen, korkeamman koulun hyväksi. Sen myöhäisemmät vaiheet viittaavat jo toiseen ajanjaksoon; virolaisen kevään kehyksiin kuuluu sensijaan kaikki, mikä tässä ajatuksessa oli suureksi suunniteltua ja puhdasta innostusta. Itse rahankeräysaate syntyy vuonna 1870 kesäisellä matkalla, jonka muutamat virolaisuuden huomattavimmat edustajat, niitten joukossa J.W. Jannsen ja molemmat sisarukset Koidula ja Eugénie, tekevät Helmen ja Tarvastun pitäjiin, siellä tavatakseen samanmielisiä, yhtä innostuneita, yhtä toimintahalusta palavia kansalaisia, sama matka, jolla muuten Eesti Kirjameeste Seltsinkin perustaminen päätetään. Koulu oli suunniteltu alkuaan neliluokkaiseksi oppilaitokseksi, suoranaiseksi jatkoksi korkeammalle kansakoululle, opetuskielenä viro; nimensä se sai vapauttajakeisarin, ensimäisen Aleksanterin mukaan. Legendamaista on tässä useita vuosia kestäneessä rahankeräyksessä odottamaton ja yllättävä uhraumus, millä äsken vielä mitään omistamaton kansa pani kokoon silloisissa oloissa niin suuren summan, lähes satatuhatta ruplaa, sanan täydessä merkityksessä kopeekoittain kerätyn.
Näinä hedelmällisinä aikoina, jotka lähinnä laulujuhlavuotta seurasivat, muodostui J.W. Jannsenin vaatimattomasta kodista yhtymäpaikka kaikille voimille ja kyvyille, mitkä kansallinen kevät kirvoitti ja keräsi. Mitä silloin henkistä elämää oli, sai alkunsa Jannsenin kodista, virtasi sen kautta.
Näinä vuosina kehittyi Jannsenista joviaali, sytyttävän leikkisä kansanmies, jollaiseksi yleinen tietoisuus hänet on käsittänyt. Sanomalehtensä kautta, vielä ilman kilpailua, ilman vastarintaa, minkäänlaisen mainittavamman eripuraisuuden vielä heikontamatta hänen sanansa kantavuutta, saavutti Jannsen suuren vaikutusvallan silloisissa alkeellisissa oloissa. "Kuinka suuri kansansuosio hänen teoksillaan oli, sitä on nykyään melkein mahdoton käsittää. Jokainen rahvaanmies tunsi hänen kirjansa ja luki niitä, isäntä ja paimenpoika, emäntä ja piikatyttö." (K.A. Hermann, Eesti kirjanduse ajalugu). Ei ole pitkä hänenkään työkautensa, — runsaasti laskettuna viisitoista vuotta, — ja sen seurauksista, tuloksista rikkain jakso keskittyy sekin laulujuhlavuoden sekä sen jälkeisen ympärille. Vändran ja Pärnun hiljaisuudessa hitaasti tuleentuneet ajatukset ja suunnitelmat kypsyvät nyt yhtä moneksi todelliseksi yritykseksi. Näinä vuosina hän on perustanut, — jo ennen laulujuhlaa, — ensimäisen virolaisen yhdistyksen, Vanemuine -nimisen lauluseuran, joka nopeasti laajentui kansallisten kulttuuririentojen keskukseksi, näinä vuosina myös ensimäisen virolaisen maanviljelysyhdistyksen, joka on ollut suurena tekijänä maan taloudellisen elämän nousussa.
Jannsen oli muutaman vuoden Tartossa asuttuaan ostanut oman talon puutarharikkaan Tiigikadun varrella, vaatimattoman, ruskeahkon puurakennuksen, jonka yläkerroksessa Koidulalla ja hänen sisarellaan oli huoneensa. Puutarha kasvoi ruusuja ja marjapensaita; sen perällä oli suuren tammen ja lehmuksen varjossa lehtimaja, ja keskellä ruohikkoa vähäinen suihkukaivo. Lasiverantaa kiersi villiviini, jonka lehtien lomitse Koidula kertoo katselleensa yli puutarhan ja piikivien valuvaa kuutamoa. Puutarhan poluilla on Koidula lomahetkinään usein käyskennellyt edestakaisin, tapansa mukaan laulaa hyräillen, tai istunut talon nuorison lempipaikalla, ison lehmuksen alla.
Jannsenin koti Tartossa on epäilemättä ollut ensimäinen virolainen "salonki", jos tätä ranskalaista käsitettä lainkaan uskaltaa sijoittaa Viron vaatimattomiin oloihin. Ulkonaisesti on se ollut kylläkin yksinkertainen, Eräs vieras puhuu tosin siinä vallinneesta "porvarillisesta hyvinvoinnista", joka ilmeni perheen salissa ja pihanpuoliseen lasikuistiin katetussa ruokapöydässä. Luultavasti oli kuitenkin ainakin osa "hyvinvoinnista" vain baltilaista vieraanvaraisuutta, joka pakoittaa emännän tekemään mahdottoman mahdolliseksi harvinaisia vieraita kyllin arvokkaasti kestitäkseen. Mutta joskin koti ulkonaisesti vaatimattomine sisustuksineen ja yksinkertaisine tee-iltoineen, joihin uutteran päivätyön jälkeen perheen jäsenet ja tuttavat kerääntyivät soittoa ja laulua harjoittamaan, runoja lukemaan, keskustelemaan, vain vähissä määrin vastasi käsitettä, joka on totuttu sisällyttämään salonkisanaan, oli se sitä kuitenkin henkisesti. Kaikki nimet, joilla on jonkinlaista kaikua Viron nuoressa sivistyselämässä, voisi tavata tämän kodin vieraskirjasta, ja niitten lisäksi joukon nimiä maan rajojen ulkopuolelta.
Siellä on istunut Viron sivistyshistoriassa niin kunniakkaan sijan saanut Jakob Hurt, papillisesta urastaan huolimatta etupäässä kielimies ja historioitsija, jonka ensin Jannsenin lehden viivanalaisena ilmestynyt teos " Pildid isamaa sündinud asjast " (Kuvia kotimaan tapahtumista) oli ensimäinen yritys katsoa Itämerenmaakuntain valloitushistoriaa muultakin kuin valloittajan näkökannalta. Kirkassilmäinen, lempeä rauhanmies, joka myöhemmin puolueriitojen alkaessa sai juoda pohjaan saakka ansaitsemattomien herjausten kalkin ja suuntasi käyttämättömäksi joutuneen kykynsä suurenmoiseen kansanrunouden keräykseen, sillä nimensä ikuistuttaen. Hurtin virolaisten ylioppilasten keskuudessa toimeenpanemat n.s. Kalevipoegillat, jolloin innokkaasti yritettiin tunkeutua kansalliseepoksen henkeen, tulkiten sen sisällystä ja kieltä, pidettiin vuoron tullen myös Jannsenin talossa, jolloin Koidula sisarineen ei laiminlyönyt ottamasta osaa niitten herättävään keskusteluun ja väittelyihin.
Jannsenin matalissa, kodikkaissa huoneissa on aika-ajoin myös näkynyt C.R. Jakobsonin, Viron kansallisen liikkeen vastaisen johtomiehen muhkea, kookas vartalo ja hyväryhtinen, tuuhea pää, tummien silmälasien alati verhotessa, niinkuin pahat kielet sanoivat, liian pienten silmien katseen. C.R. Jakobson, "baltilainen Robespierre", kuten saksalainen juttelija Schulz-Bertram häntä nimittää, on virolaisuuden aikakirjoissa eturivin soturin kunniakkaalla ja näkyvällä, mutta maalitaulun kaltaisella paikalla. Syntyperäisten lahjojensa ja väsymättömän tarmonsa avulla matalasta kohonnut, pisara slaavilaista verta suonissaan, kiihkeässä nuorukaismielessä henkilökohtaiset, syvään piirtyneet loukkaukset maan aateliston taholta, oli hän jo ennakolta määrätty radikalismiin ja hyökkäävään toimintaan, saaden Pietarin vapaamielisissä piireissä liikkuessaan vahviketta omalle ajatussuunnalleen. Jannsenin luona hän, Koidulan vetovoiman alaisena hänkin, on kehitellyt näennäisesti rauhalliseen tapaansa ajatussarjojaan, joitten häikäilemättömyys vielä peittyi mielialan veljelliseen sovintoon.
Siellä on istunut lauluisä Kreutzwald, Võrun erakko, enimmäkseen syrjästäkatsojan filosofiseen asemaan tyytyen, mutta silloin tällöin lingoten kuivan, sarkastisen nuolensa keskelle keskustelua, — aikoina, jolloin talon ukset vielä olivat hänellekin avoinna.
Jannsenin salissa on kansallisia tulevaisuustuulentupia rakennellut koko silloinen, tosin vähälukuinen, virolaiseksi tunnustautuva nuorukaisjoukko, joitten nimet kuten J. Bergmann, M.J. Eisen, K.A. Hermann, Rudolf Kallas, J. Kerg, M. Lifip, A. Reinwald, H. Rosenthal, — ovat tavalla tai toisella, vaatimattomammin tai merkittävämmin piirtyneet virolaiseen sivistyshistoriaan.
Lukuisat ovat ne suomalaiset, jotka ovat tuoneet Tiigi-kadun pieneen taloon merentakaisen tervehdyksen. Laulujuhlan ajaksi varta vasten saapuneet vieraat on jo mainittu; aikaisemmin heitä on Jannsenin luona käynyt Julius Krohn, jonka saksankielen taidosta Koidula huomauttaa. Ranskan kieleen sekä keskustelussa että kirjevaihdossa sai Koidula sensijaan turvautua seurustelussaan G.Z. Yrjö-Koskisen kanssa, jonka kohtelias ranskankielinen kirje Koidulalle vieläkin on tallella.
Saksalaisista on Jannsenin vieraana usein ollut C.F. Wiedemann, pietarilainen akateemikko ja etevä kielentutkija, jonka suuri virolais-saksalainen sanakirja on perustavaa laatua virolaiselle kielitieteelle. Juuri sanakirjatyössään ja sanojen keräilyssä hän on useasti käyttänyt apuna Jannsenin rikasta, alkuperäistä sanavarastoa. Lämmin ymmärtämys ja myötätunto on jo varhain yhdistänyt tämän vaatimattoman, tyynen ja vanhuksen kunnianarvoisaan ikään ennättäneen hopeahapsisen tutkijan ja Koidulan, kestäen muuttumattomana, kirjeitten ja suullisten keskustelujen ylläpitämänä loppuun saakka.
Jannsenin sovinnollisen ja rauhaa rakastavan luonteen ja sen mukaisen politiikan seurauksena oli, että talossa kävi muitakin saksalaiseen seurapiiriin lukeutuvia. Niin on siellä yhteen aikaan paljon seurustellut silloisen Dörptsche Zeitungin teatteriarvostelija Hans Fr. Cziesch, saksalaistunutta, alkujaan puolalaista tai tshekkiläistä syntyperää, mies, jonka vähäinen vartalo kannatti mitä jalomuotoisinta päätä, — tunnettu henkevyydestään, näyttelijäin kesken peljätty ivallisista arvosteluistaan. Vapaamielisen, runoutta harrastavan aatelismiehen Jegor v. Sievers'in tapaamme myös talon vierasten luettelossa, samoin kuin lättiläisen kansallisuusaatteen herättäjän Kronwaldin.
Hunfalvya, jota epäilemättä pidettiin talossa kunniavieraana, kuvaa Koidula seuraavin sanoin: "En ole pitkään aikaan nähnyt niin virkistävän voimakasta, tietoista ja kaikesta kansallisesta itsetunnosta huolimatta aitoa ihmisyyttä, kuin tässä unkarilaisessa tiedemiehessä. Aito magyaarityyppi, voimakas, korkeakasvuinen vartalo, kasvoissa varma ja kuitenkin hyvänsuopa ilme, viisaat, vilkkaan-suopeasti katsovat silmät, iältään yli elämän puolipäivätason, täynnä ritarillista kohteliaisuutta ja samalla perinpohjaisuutta sekä tiedonlaajuutta, joka ilmenee yksinkertaisimmissakin asioissa."
Hunfalvy puolestaan kertoo kirjassaan ( Reise in den Ostseeprovinzen ) käynnistään Jannsenin kodissa. [Olen käyttänyt suomalaista käännöstä ( Kirjallinen Kuukauslehti ).]
— — "Sisään astuessamme otti meidät vastaan äsken kotiin palannut isäntä ja esitti minut perheelleen, — puolisolleen ja kahdelle tyttärelleen. Lyhyen keskustelun jälkeen rouva Jannsen ja toinen tyttäristä, joka näyttää auttavan äitiään talouden toimissa, menivät pois, ja keskustelua ohjasivat nyt vain talon isäntä ja seuraamme jäänyt toinen tytär, jolla, niinkuin kaikesta näkyi, oli jonkinlainen henkinen ylivalta talossa. Se oli Lydia, ensimäinen virolainen kirjailijatar. Hänen tuuheat, tummat hiuksensa, jotka uudenaikuinen hiusasu saattaa selvästi näkyviin, varjostivat korkeaa otsaa ja kauniita, niin, ihaniakin kasvoja, jotka ilmaisevat syvämielisyyttä ja ajatustenrunsautta. Hänen äänensä on suloinen, saksaa hän puhuu, kuten yleensä Itämerenmaakuntain sivistyneet, hyvin kauniisti; hänen puheensa ja liikkeensä ovat vilkkaat, olematta rajuja.
"Ehken osaa oikein selittää tunnetta, joka minut Jannsenin kodissa valtasi. Tunsin, ajatellessani lisäksi vielä muutamia nuoria miehiä, olevani nuoren virolaisuuden keskuksessa."
Aikalaiset ylistävät kilvan Jannsenin suurta leikkisyyttä ja kompia, hänen puhelunsa aterioitten aikana oli sukkeluudessaan kerrassaan painokelpoista. Hänen sivistyksensä niukkuutta ei hevin huomannut, sen mahdolliset puutteet korvasi luontoperäinen äly. Kertoen mielellään kaskun toisensa jälkeen, hän taisi kerran alkuun päästyään istua yöt läpeensä.
Mutta joskin Jannsenin persoonallisuus oli omiaan vaikuttamaan seurapiiriä kokoavasti, oli tämän seurapiirin varsinaisena sähkönä kuitenkin hänen nuori ja tulisieluinen tyttärensä. Jannsen itse on jo varhain aavistanut tyttärensä etevämmyyden, korkealentoisuuden, joka häneltä itseltään puuttui, ja tunnustanut sen, puhuessaan Koidulan laajemmasta näköpiiristä.
7.
Kaikki, mitä Koidulaan kätkeytyi kykyä ja voimaa, seuraelämälliset lahjat, ulkonainen kauneus, ennenkaikkea hänelle ominainen, sytyttävä, haltioittava voima, — koko hänen elämänsä lyhyt loisto ja ilo, pääsi puhkeamaan näinä vuosina. Huolimatta ylensuuresta työtaakasta ja rakastetun Julius-veljen 1869 vuoden syksyllä tapahtuneesta tapaturmaisesta kuolemasta, joka näyttää häneen syvästi koskeneen, on Koidula kuitenkin juuri näinä parina vuonna ollut enimmän itsensä. Henkinen kuva, joka hänestä on säilynyt, on näiltä ajoilta, eikä yleinen vaisto ole harhaanvienyt: varmasti on tässä kuvassa Koidulan olemuksen ydin.
Ulkomuodoltaan oli Koidula kukoistuksensa aikoina, kuten jo Hunfalvykin huomauttaa, huomiota herättävän kaunis, pitkäkasvuinen, vartaloltaan solakka ja sopusointuisesti kehittynyt. Kasvot olivat soikulaiset, suurehkot, silmäaukot avarat, joten silmät näyttivät tavallista suuremmilta. Niitten väri oli harmaansininen ja teräkseen vivahtava. Ne olivat erittäin lyhytnäköiset, jonka tähden Koidula usein siristi silmiään tai piti ne puoli-ummessa. Samoin kuten silmät, vaikuttivat hiuksetkin tummemmilta, kuin oikeastaan olivat, todellisuudessa ne olivat väriltään Virossa usein tavattavat kastanjanruskeat ja kiharat. Suu oli ohuthuulinen, ei suuri, mutta omituisen vino, oikean suupielen kääntyessä huomattavasti ylöspäin. Vinous, joka oli isän perintöä, ja näkyy selvästi valokuvissa, antoi suulle toisinaan ivallisen piirteen, muuten ulkomuotoa erikoisesti pilaamatta. Nenä oli vahvatekoinen, kyhmyinen, profiili suurisuuntainen, kuten kauniisti kaartuva otsakin. Hipiä oli nuoruudesta asti kalpea, vaikuttamatta silti sairaalloiselta.
Mutta ulkonainen kauneus, niinkin voittava kuin Koidulan, ei ollut hänen kaikkien aikalaistensa yksimielisten ja ylistävien lausuntojen mukaan harvinaisen viehätysvoimansa päätekijänä. Jo hänen veljensä, Harry Jannsen, huomauttaa siitä: "Koidula oli hyvin kaunis, mutta hän ei voittanut ainoastaan kauneudellaan, vaan koko olentonsa vetovoimalla, mikä ulottui jokaiseen mieheen, joka astui hänen kotinsa kynnyksen yli."
Voisi poimia useita tällaisia silminnäkijäin lausuntoja Koidulasta, joitten sävy on merkillisen samansuuntainen.
Lehtori K.A. Hermann kirjoittaa hänestä virolaisen kirjallisuuden historiassaan:
"Harvoin vuodattaa luonto kauneusantimiaan niin runsaasti kenenkään kuolevaisen ylle, kuin Koidulan. Hän oli sanomattoman henkevä nainen. Hänen koko olentonsa oli kuin runollista tuoksua täynnä. Jokainen sana, mikä hänen huuliltaan tuli, oli kuin kauneuteen valettu."
Yhtä ylistävä on suomalaisen valtion-arkeologi J.R Aspelinin kuvaus hänestä:
"Luoja oli varustanut Koidulan sellaisilla avuilla, että hän tietämättään esiintyi ylimyksenä niissä verrattain matalissa piireissä, missä liikkui. Hänen etevyytensä Jumalan armosta oli ilmeinen. Hän häilyi mielestäni jonkinlaisena kansansa hengettärenä, palavana lentotähtenä kansansa taivaalla."
Näissä lausunnoissa, joista useat ovat annetut vuosikymmeniä Koidulan kuoleman jälkeen, on yhteistä viittaus eräänlaiseen suuressa määrin suggeroivaan voimaan, esiintyköön se sitten "runollisena tuoksuna", kuten K.A. Hermann sitä nimittää tai "lentotähden palona", jona Koidulan suomalainen ystävä sen näkee. Jotain aivan erikoista on täytynyt olla tässä nuoressa virolaisessa naisessa, jokin erityinen, mitä erilaisimpiin persoonallisuuksiin uloittuva ja vuosikausia säilyvä vaikutusvoima, jota ei ole sekoitettava kaunista naista tavallisesti ympäröivään eroottiseen ilmastoon. Hyvin mahdollista on, että useimmat näkivät hänessä ikäänkuin ruumiillistuneen aatteen, jonka vetovoima oli sitäkin suurempi, kun he itse olivat saman aatteen täyttämiä. Niinkuin Koidulan runous on agitatorista laatua, niin voi ajatella, että hänen varsinainen voimansa oli juuri agitatorisella alalla, oman hehkunsa muihin siirtämisessä. Olojen ahtaudesta johtui, ettei tämäkään kyky saanut kehittyä täyteen mittaansa, mutta edellytykset olivat kaikki olemassa. Hän näytti koonneen itseensä kaiken, mikä tähän aikaan virolaisia mieliä liikkeelle pani, mutta abstraktinen aate oli hänessä muuttunut eläväksi, palamiskulku niin voimakkaaksi, että sen säteily välittömästi tuntui ympäristössäkin.
Isänsä kotiin keräytyvässä seurapiirissä on Koidula ottanut osaa kaikkiin keskusteluihin ja suunnitelmiin. Keskustelu Jannsenin "salongissa" kiersi epäilemättä enimmäkseen kansallisen kysymyksen, ajan polttopisteen ympärillä. Syvemmässä merkityksessä yhteiskunnalliset kysymykset, luokkaero, työntekijäin ja työnantajain väliset suhteet, eivät vielä olleet ehtineet jakaa leireihin virolaista yhteiskuntaa. Suurvaltiolliset kysymykset ulottuivat vain maininkeina Emajoen rannoille, sanoin saivat luultavasti taiteelliset, kirjalliset ja sielutieteelliset ongelmat jäädä varjoon päivänkysymyksen, kansallisuusasian, rinnalla. Se oli elinkysymys, josta lukemattomat muut saivat alkunsa. Kuten aina henkisten liikkeitten murrosaikoina, oli näitä heti ratkaisua vaativia kysymyksiä ylen paljon, optimistisen tulevaisuususkon rientäessä yhdestä suunnitelmasta toiseen. Oli vaalittava yhtä eikä unohdettava toista. Kaikki oli idullaan, alullaan, joka puolella versoi. Oli kehitettävä kieltä, luotava kirjallisuus, oli perustettava lauluseuroja, harrastettava virolaista näytelmätaidetta, oli suunniteltava äidinkielisiä kouluja, oli tuettava maanviljelystä. Ja ennenkaikkea, oli puhuttava ja yhä puhuttava siitä yhdestä ja ainoasta, mikä täytti kaikkien mielet, innostuksella ja antaumuksella, minkä luova, aloitteen antava aika myötään tuo. Näitten keskustelujen keskelle on Koidula ajateltava.
Sekä sotaiset että henkiset turnajaiset on usein pidetty naisten kunniaksi. Aivan varmaan on Koidulan kauneus, vastaanottava äly ja leimahtava olemus luonut ilmapiirin, täynnä henkistä sähköä. Mutta Koidula ei ole tyytynyt ainoastaan kuuntelijan asemaan. Hänen kirjetyylistään voi päättää, mitä laatua hänen keskustelulahjansa on ollut, siksi puhekieltä se muistuttaa. Koidula ei ollut suotta isänsä tytär ja Malle Kuldkeppin tyttärentytär, sama jannsenilainen puhejoustavuus sujuttaa hänenkin sanojaan. Hän on puheessaan ollut erittäin vilkas, vastausvarma, omannut Itämerenmaakunnissa erikoisesti viljellyn sanavalmiuden, joka keskustelun kuluessa lennättelee pieniä, leimahtelevia kipinöitä puoleen ja toiseen. Vain totiset keskusteluaineet saivat hänet mukaansatemmatuksi, silloin hän saattoi istua tuntikausia, kiharainen pää taaksepäin kenossa, kuunnella ja vuorostaan leimahtaa "kuin tulenliekki", kuten hänen aikalaisensa, runoniekka Ado Reinwald, sanoo. Jos sensijaan puheenaine ei häntä huvittanut, pysyttäytyi hän jäykkänä ja totisena, ottamatta osaa keskusteluun. Naisten seurassa hän ikävystyi, kävi helposti ylimieliseksi, peloitti luotaan tavallisuudesta poikkeavilla tavoillaan, kuten asettumalla ilman muuta permannolle, jonka tempun hän taisi tehdä suuressakin seurassa, hänen mieliasentonsa kun oli istua matolla ja nojautua puhuttelemansa henkilön tuoliin.
Ei voi kieltää, paljon pingoitettua oli Koidulan olemuksessa, niin suuri osa kuin ajan pateettisuudella siinä olikin. Jo ulkoasussaankin, vaatetuksessaan hän kallistui kaikkeen erikoiseen, muista poikkeavaan. Hän rakasti kauniita vaatteita, ja hänen juhlapukunsa olivat, niinpian kuin hän itse kykeni ansaitsemaan, komeat ja kalleista kankaista, mutta eivät suinkaan varmalla aistilla sommitellut. Helminauhat, avokaulukset, silmiinpistävät hiuskoristeet, lisäsivät hänen ulkomuotonsa muutenkin eksoottista vaikutusta. Hän oli kadulla kävellessään, laahus loassa, niin erikoisen näköinen, että ihmiset kääntyivät häntä katsomaan. Huolimatta ruhtinaallisesta ryhdistään hän oli yhä ulkoasussaan huolimaton, usein epäsiisti, ja hänen vaatteensa eivät koskaan kauan pysyneet uusina, vaan näyttivät heti kuluneilta.
Jotain vastaavaa oli hänen sielullisessakin rakenteessaan, synnynnäistä teatraalisuutta, esiintymishalua, paisutettua tunteellisuutta, levotonta keimailua, kaiken todellisen tunnevoiman rinnalla. Hänen varsinaisen sivistyksensä laajuutta on vaikea mitata. Saksan kieltä hän hallitsee täydellisesti, ja se on varsinaisesti ollut hänen ajatuskielensä. Siihen hän aina turvautuu innostuessaan tai joutuessaan erittelemään vivahduksellisempaa kieltä vaativia ilmiöitä. Äidinkielensä puutteellisuutta hän sensijaan usein valittaa. "Etten rakkaasta äidinkielestäni vielä melkein mitään tiedä, sen huomaan omaksi ihmeekseni vasta nyt." Ja toisen kerran: "Nyt ei minulla ole muita opastajia äidinkielen opinnoissa, kuin lukeminen ja keskustelu isäni luona vierailevien virolaisten kanssa." Suomen kieltä kohtaan Koidula on tuntenut erityisen lämmintä harrastusta ja sitä täydellisesti ymmärtänyt, osittain puhunutkin. Samoin on hän käyttänyt ranskaa sujuvasti puheessa ja siroittaa mielellään kirjeisiinsä tuon tuostakin ranskankielisiä lauseparsia.
Hänen perehtyneisyytensä päivänkysymyksiin ja paikallisoloihin on epäilemättä ollut perinpohjainen, sensijaan voi syyllä epäillä hänen lukeneisuutensa laajuutta. Luultavasti on hänen kaunokirjallisen sivistyksensä pääosan muodostanut saksankielinen klassillinen kirjallisuus, ja hänen enimmän luetut kirjailijansa olleet Goethe, Schiller, Lessing, Uhland, Heine, Fritz Reuter, varsinkin juuri viimeinen. Tahtoisi muuten melkein uskoa, että Koidula suuren osan tiedoistaan ja sivistyksestään oli saanut seurustelusta laajasivistyksellisten, perinpohjaisia tietoja omaavien miesten parissa, joihin hän tutustui kodissaan, kuten akateemikko C.R. Wiedemanniin, tai joitten kanssa hän oli kirjevaihdossa, kuten Kreutzwaldin tai berliiniläisen akateemikko W. Schottin.
Koidulalla oli muitten lahjojensa lisäksi runsas osansa koko perheelle yhteisistä soitannollisista taipumuksista, erittäin hyvä korva ja kaunis, vaikka pienenlainen lauluääni, korkea sopraano. Kotona laulettiin paljon, Harryn, Eugenin, Koidulan ja Eugénien muodostaessa luonnollisen kvartetin. Suurella helppoudella hän myös improvisoi piaanolla ja on säveltänyt joukon lauluja, muun muassa omissa näytelmissään esiintyvät.
Kansallisista yrityksistä, joita Jannsenin kodissa suunniteltiin, oli varmaan juuri näytelmätaide Koidulan sydäntä lähinnä, ja hänen ansiokseen on luettava virolaisen näytelmän ja näyttämön synty. Vuonna 1870, jolloin Koidulan elämä on kaikkein hedelmällisin, heräävät myös hänen dramaattiset taipumuksensa. Niitten ensimäinen vaatimaton tulos on aluksi vain Th. Körnerin ilveilyn Vetter von Bremenin mukaelma Saaremaa onupoeg (Saarenmaalainen serkku) Vanemuisen viisivuotisjuhlaa varten. Yhtä vähän kuin näytelmäkappaleita, oli olemassa virolaista näyttämöä tai näyttelijöitä, ja sivistyneitten naisten esiintymistä näyttämöllä pidettiin tuiki sopimattomana. Kappaleen osat jaettiin sentakia enimmäkseen nuorten ylioppilasten kesken. Kuinka perheenomaista koko homma oli, näkee siitäkin, että esirippu ja näyttämökoristeet laitettiin nekin Jannsenin kodissa, ja esityksen kestäessä istui Koidula näyttämön takana pianolla säestämässä. Näytelmä esitettiin kesällä kokonaista kaksi kertaa täydelle salille ja innostuneelle yleisölle, ja syksyllä oli Koidulalla jo toinen näytelmä esitettäväksi valmiina, Kosjakased (Kosiokoivut), sekin mukaelma, erään alkujaan saksankielisen kertomuksen mukaan. Kappale on edellistä itsenäisempi, tietysti jo sen kautta, että Koidula sen on itsenäisesti dramatisoinut; muuten ei se sovinnaiselta aiheeltaan eikä käsittelyltään millään lailla eroa vaatimattomasta maalaisseuranäytelmästä. Siinä esiintyvä epävirolaisuus, — kosiokoivujen asettaminen rakastetun tytön ovelle, — esti Koidulaa sitä painattamasta, niin virolaisen leiman kuin hän yrittikin sille muuten antaa. Kappaleen henkilöt puhuvat tuon tuostakin virolaisista sivistys- ja kansallisuuspyrinnöistä, ja käsikirjoituksen loppusanat, jotka muuten painoasiamies punaisella musteella on pyyhkinyt, sisältävät senaikuisia, nyt niin pingoitetulta tuntuvia isänmaallisia kehoituksia.
Koidula itse kirjoittaa Kosjakased-näytelmän esityksestä: "On suurenmoista, kuinka kansa haluaa näytelmiä, jokainen uusi esitys tuo yhä täydemmän huoneen. Sunnuntaina oli mahdotonta päästä liikkumaan salissa, joka oli ahdinkoon asti täynnä. Olin vaipua väsymyksestä ja uupumuksesta, kun pääsin kotiin, sensijaan näyteltiin paremmin kuin koskaan ennen. Ollappa meillä naisia, jotka osaisivat liikkua näyttämöllä, kuinka paljon paremmin kaikki kävisi. Niin siedettävä kuin veljeni Harry onkin ensimäisenä rakastajattarena ja kyläkaunottarena, ääni jo semmoisenaan tekee esiintymisen pian hänelle mahdottomaksi. Seuraavassa huvinäytelmässä koetan saada naiset näyttämölle, — nous verrons!"
Seuraavan näytelmänsä " Säärane Mulk " (Sellainen Mulk) kirjoitti Koidula vuonna 1871, ja se esitettiin heti samana kesänä, samojen asianharrastajien toimesta kuin edellisetkin. Säärane Mulk on Koidulan itsenäisin ja onnistunein näytelmä, jota lukiessa täytyy valittaa, ettei hänellä ollut tilaisuutta kehittää epäilemätöntä draamallista kykyään. Edellisten kappaleiden, samoin kuin Koidulan lukuisien suorasanaisten kyhäysten pseudovirolaisuuden sijasta, on tässä todellinen virolainen ympäristö todellisine tyyppeineen, hyvällä silmällä ja leikillisyydellä nähty vastakohtaisuus ja hankaus kahden virolaisen talonpoikaistyypin, varhain varakkuuteen ja itsetietoisuuteen kohonneiden Viljandimaan "mulkkien" ja tarttolaisen talonpojan välillä. Itse aihe, — sanomalehtiuutisesta saatu, — ei ole vailla alkuperäisyyttä ja koomillisia tilanteita, joita tavanmukainen rakkaustarina säestää. Ei voi tosin sanoa, että Koidula tässäkään kappaleessa olisi osoittanut syvempää silmää virolaisia erikoisuuksia varten, — hän onnistui osassaan, kansansielun tulkkina, vain silloin, kun välittömästi itse siihen antautui, ei huomiokykyään käyttäen eikä älylliseltä pohjalta.
Koidulan toiminnan ydin, hänen herättävä vaikutuksensa, ei suinkaan supistunut osaan, mikä hänellä näinä vuosina oli isänsä kodissa. Suuri vaikutusvalta on hänellä varmaan ollut laajalle haarautuvan kirjevaihtonsa kautta, joka antoi hänelle tilaisuuden ylläpitää yhteyttä kauempanakin asuvien samanmielisten ystäviensä kanssa. Henkisen vuorovaikutuksen tarve oli suuri tällaisina aikoina, eikä yksilöllinen kiintymys ollut ainoa tekijä ihmisten suhteissa, vaan samanmielisyys, saman lipun alle kuuluminen.
Kirjevaihto oli niin muodoin Koidulalle jotain aivan luontaista, saman keskustelukyvyn ilmaus, joka suullisessa seurustelussa pääsi käytäntöön, saman agitatorisen lahjan sanelema, joka pakotti hänet jakamaan omasta hehkustaan muille. Totta kyllä, Koidulan aika huonoine kulkuneuvoineen, pitkällisine postinkulkuineen, oli vielä kirjeenkirjoittamisen luvattua aikaa. Mutta ihmetellä täytyy kuitenkin, mitenkä Koidula raskaasta työtaakastaan ja yhä uudistuvasta käsivarsikivustaan huolimatta on ehtinyt hoitaa niin monta eri kirjevaihtoa yhtaikaa, ehkä vielä ihmeellisempää, että häneltä on riittänyt henkilökohtaista harrastusta niin monelle eri taholle. Paitsi Kreutzwaldia on hän melkein samaan aikaan ollut kirjevaihdossa C.R. Jakobsonin, suomalaisen Antti Almbergin, berliniläisen akateemikko W. Sekoitin, H. Fr. Czieschin, C. Wiedemannin, virolaisen A. Reinwaldin y.m. kanssa, lukuisia, vain muutamiin kirjeisiin supistuvia tuttavuuksia mainitsematta.
Kirje, tämä aika-ajoin miltei taiteena harjoitettu kirjallinen ilmaisulaji, niin vähän arkitektonista rakennetta vaativa, viehättävä ja näennäisesti niin vaivaton, satunnainen sekoitus lyriikkaa ja filosofiaa, aforismeilla ja paradokseilla höystettyä, — kirjallinen muoto, josta Lombroso sanoo, että se on ainoa, missä nainen kykenee voittamaan miehen! Ei mikään kykene paremmin balsamoimaan jo ammoin hävitykseen tuomittua yksilöä, kuin tällainen hetkellistä, välitöntä tunnelmaa väräjävä kirje, joka on osannut vangita hapraan ja haihtuvan hetken särkyvät ajatusten ja kuvien saippuakuplat!
Tätä hienoa, läpeensä viljeltyä, äärimmäisen intimiä lajia, niinkuin sitä sekä Ranskan että Saksan naiset eri aikoina ovat harjoittaneet, eivät ole Koidulan lukuisat kirjeet. Päinvastoin, lukuunottamatta Kreutzwaldille kirjoitettuja, ei niitten kirjallista arvoa voi ylen korkealle arvostella. Ne ovat enimmäkseen sanomalehtityöhön tottuneen kynän tuotteita, nykyaikaiselle lukijalle aivan liiaksi paikallisia, liiaksi päivän kysymyksiä pohtivia. Sielullinen mielenkiinto jää melkein poikkeuksetta toiseen sijaan; ne eivät tarjoa teräviä erittelyjä, eivät hienoja havaintoja, eivät lyyrillisiä kauneuksia. Ylenpalttinen keimailu, joka toisinaan vaikuttaa tunkeilevaltakin, tekee ne tavallaan naisellisiksi, vaikka ei silti henkilökohtaisemmiksi. Sensijaan kuvastuu niissä aika; ajan harrastukset, ajan suunnitelmat, toiveet ja ilmalinnat elävät niissä hetkeen sidottua elämäänsä.
Useimpiin Koidulan kirjevaihtoihin on varmaan johtanut juuri ajan liikkuva henki, nousuajan, joka hetkeksi yhdisti ihmiset samoja päämääriä palvelemaan. Niitten tarkoituksena oli välittää tietoja ja ajatuksia, joita "ahtaan veräjän" ankaruus esti julkisen sanan palstoille pääsemästä, antaa tilaisuutta tekeillä olevien suunnitelmien pohtimiseen, tukea toinen toistaan yhteisessä asiassa, ylläpitää innostusta. Ilmielävänä kuvastuu niissä Koidulan suuri liikkuvaisuus tai ehkä pikemmin liikuntatarve, hänen synnynnäinen halunsa alati pysyä kosketuksessa ihmisten kanssa, vaihtaa ajatuksia, rikastua ja rikastuttaa muita, tartuttaa muihin oma alati palava intomielensä. Sanalla sanoen, ne olivat kansallisia lähetyskirjeitä.
Niissä on kyllä eräänlaista ystävyyttä, mutta vähemmän varsinaiseen sympatiaan, luonteitten, taipumusten sopusointuun perustuvaa, kuin harrastusten, mielipiteitten yhtäläisyydestä johtuvaa. Älyllinen pohja, miltä ne ovat lähtöisin, on selvin Koidulan vv. 1868-1870 kestäneessä kirjevaihdossa C.R. Jakobsonin kanssa. Viron ahtailla teillä eivät tietysti persoonallisuudet sellaiset kuin C.R. Jakobson ja Koidula voineet mennä toistensa ohi, heidän oli kohdattava toisensa joko vihan tai myötämielen merkeissä. Mutta rakkaussuhteen sijaan, jota näitten kahden voimakkaan yksilön kosketuksesta olisi voinut edellyttää, syntyykin vain sangen toverillinen, asiallinen, melkein kuiva kirjevaihto, jota kestää, kunnes Jakobson lopullisesti riitaantuu isä Jannsenin kanssa. On vaikea antaa edes ystävyyden nimeä tämäntapaiselle, niin kokonaan älyllisyyden rajoissa pysyvälle suhteelle. Kohtalo oli kylläkin oikukas, valitessaan Koidulan ystäviksi hänen isänsä silloisen ja vastaisen jyrkimmän ja leppymättömimmän vastustajan, Kreutzwaldin ja Jakobsonin. Oli epäilemättä suuri ero Kreutzwaldin vanhuuden ohenneesta vuori-ilmasta ja klassillisesta puhdasviivaisuudesta tulla Jakobsonin myrskytuulen pyörteeseen. Sekä Koidulaa että Jakobsonia viehätti varmaan toistensa voima, joka Jakobsonissa oli tahdon rautaa ja Koidulassa tunnekyllyyttä. Mutta siitä huolimatta kirjoittelevat he toisilleen sivumääriä kansallista rihkamaa, ja Jakobson panee joka kirjeensä alkuun juhlallisen puhuttelusanansa "auustadud sõberana!" (kunnioitettu ystävätär). Heidän suhteensa oli ja jäi älylliseksi sympatiaksi, eräänlaiseksi aivojen hengenheimolaisuudeksi.
Juuri Jakobson on kuitenkin kirjoittanut Koidulalle seuraavat muistiin syöpyvät sanat:
"Teidät ovat jumalat luoneet, että eläisitte virolaisen isänmaamme hyväksi; älkää uskaltako sitä unohtaa!"
Näillä sanoilla hän tulkitsi epäilemättä useimpien aikalaistensa käsityksen Koidulasta. Symbolin, näkyvän vertauskuvan tarve pani heidät valitsemaan siksi Koidulan, jossa heitä kaikkia sytyttävä tuli näytti vapaimmin ja valoisammin palavan. Hänen runoissaan he tunsivat omat sisimmät tunteensa ilmaistuiksi; heidän omat yrityksensä antaa muotoa samoille tunteille, eivät koskaan saavuttaneet samaa lennokkuutta, samaa korostettua kiihkeyttä, mikä heidät Koidulan hymneissä kohotti yli arkipäiväisyyden. Sentähden he ottivat hänen sanansa omiksensa, niistä tuli heidän taisteluhuutonsa, heidän uskontunnustuksensa. Tämä nuori tyttö, jonka sisäisestä elämästä he niin vähän tiesivät, oli heille todella kuten muuan heistä sanoo: "Vanemuisen tytär", laulunjumalan sukua, jonkunlainen tarunomainen olento, joka oli luotu ja lahjoitettu heille pitämään yllä kansallista tulta.
Tällainen on Koidulan tähdenlento. Niin on häntä muistettava, jos hänen meteorinkaltaista rataansa kuvitella tahtoo, — selvimmin sentään keskellä juhlahuumausta, ympärillä vapauslaulujuhlan vapauttavat sävelet, joissa soi kokonaisen kansan heräävä ja riemuitseva itsetunto.
III
MURROS
8.
Mutta juuri nyt, elämän huippukohdassa, saavuttaa kohtalo Koidulan. Juuri nyt, kun hänen persoonallisuutensa näyttää pääsevän täysiin oikeuksiinsa ja vihdoinkin vapautuvan, on samalla murros ja hajautuminen käsissä. Koidulan traagillisuus oli tuskin vältettävissä: jollei se olisi tullut sisältäpäin, olisivat ulkonaiset olot sen aiheuttaneet. Vaikka kuvittelisikin hänen yhä edelleenkin pysyneen kansallisena amatsonina, minkään muitten voimien häiritsemättä hänen kutsumustaan, virolaisena Jeanne d'Arcina, joka rakkauselämän sijaan on kohtalolta saanut isänmaallisen haltioitumisen lahjan, niin olisi virolaisten olojen jatkuva kehitys kuitenkin ennenpitkää jouduttanut hänen traagillisuuttaan, samoin kuin se valmisti hänen tuiki vähillä traagillisilla edellytyksillä varustetulle isälleenkin traagillisen kohtalon. Epäilemättä olisi Koidulan traagillisuus siinä tapauksessa ollut monta vertaa jyrkempää, kaikille näkyvää, joka suhteessa toimivampaa laatua, suuremmassa sopusoinnussa hänen jossain määrin teatraalisen luonteensa kanssa. Sensijaan on vaikea ajatella, että mikään elämänmuoto olisi täydelleen kestänyt varustuksena Koidulan traagillista kohtaloa vastaan. Traagillisuus oli hänen syntymälahjansa, yhtä suuressa määrin hänen hyveistään kuin heikkouksistaan riippuva, siemen, joka lakiaan seuraten vain odotti otollista hetkeä kehkeytyäkseen.
Koidulan traagillisuus sai alkunsa kokonaan sisältäpäin, sen monet ulkonaiset aiheet ovat loppujen lopulta vain sivutekijöitä. Ja niinkuin alusta alkaen hänen elämänsä kulkua seuratessa, täytyy nytkin pysähtyä hänen henkisen rakenteensa keskukseen, hänen suureen, yksipuoliseen, fanatismiin suunnattuun tunnevoimaansa. Heikompi, vähemmän keskittynyt tunnekyky olisi varmaan taannut hänelle monta vertaa rauhallisemman elämän. Koidula on itse tuntenut luonteensa vaarallisuuden, kirjoittaessaan "itsekkäästä, rajusta ja rauhattomasta sydämestään" seuraavat sanat:
"Olen muista poikkeava olento ilossa ja tuskassa, molemmat vaikuttavat minuun erilailla kuin muihin. Pelkään niitten mahtia ja koetan väkisinkin niitten ylivaltaa vastustaa, tietoisesti vaimentaa. Tiedän, kuinka hirvittävästi, kuinka väkevästi ne voivat minut vallata, sentähden tukehdutan jokaisen tuntuvamman tunteen värähdyksen."
Mitä takeita rauhallisesta kehityksestä tarjosi tällainen taipumus sielunkykyjen äärimmäiseen kärjistymiseen ja suuren sisäisen sähkövaraston keräytymiseen, tällainen jo luonnostaan pingoitettu tunnelaatu? Kohdistuipa se mihin esineeseen tahansa, olkoon kuinka käsitteelliseen hyvänsä, aina oli peljättävissä ristiriita ja epäsuhde. Jos tunteen voimakkuuteen olisi alusta alkaen yhtynyt tahdonlujuus, olisivat henkilökohtaisen onnen mahdollisuudet ehkä olleet suuremmat. Mutta Koidulan sielu ei ollut terästä, vaan yksinomaan tulta. Sen kokoonpanon sairaalloisuus toi paitsi sitä myötään eräänlaisen edeltäpäin arvaamattoman, yllätyksellisen vivahduksen; ratkaisevana hetkenä saattoi sielullinen koneisto toimia aivan odottamattomalla tavalla.