VIERAS VERI
Rakkausnovelleja
Kirj.
AINO KALLAS
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1921.
SISÄLLYS:
Legenda nuoresta Odelesta ja pitaalisesta. Ruispelto. Ruutanalammikko. Luolan korva. Vieras veri. Muuan rakkaustarina. Gerdruta Carponai.
LEGENDA NUORESTA ODELESTA JA PITAALISESTA
Odele Valdemarintytär, tallinnalaisen raatiherran Jürgen Schutten nuori, vierassyntyinen vaimo, laski helmaansa alttariliinan, jota hän miehensä nimenomaisesta tahdosta kirjaili Pyhän Johanneksen pitaalisairaalan kirkkoa varten.
Hän muisti yht'äkkiä uuden sairaan olevan tulossa ja ryhtyi valmistamaan tuliaiskoria, samoin miehensä tahdosta, jolla oli sairaalan ylin johto. Hän otti tammisesta, hopeahelaisesta kirstusta palttinaisia siteitä ja levitti niitä kerroksen korin pohjalle, sairaan haavoja varten; niitten päälle kaksi valkeasta villasta tehtyä kädenmuotoista esinettä, joita sairaitten tautinsa merkiksi oli kannettava. Päällimmäiseksi sensijaan tuli viipale tuoretta liikkiötä, jolla arveltiin olevan parantavan voiman. Tämä oli raatiherran lahja jokaiselle uudelle potilaalle. Heidän itsensä sensijaan oli kunkin tuotava mukanaan ruumisarkku.
Kun kaikki oli valmiina, Odele huhusi palkkapiikaa, mutta talo oli tyhjä, kaikki palkolliset olivat kiirehtineet turulle katsomaan kiertävää silmänkääntäjää. Silloin Odele otti kehdosta kymmenkuisen, juuri heränneen poikansa, avioliittonsa esikoisen, ja lähti lapsi käsivarrella puutarhaan.
Hän asettui ainaiselle lempipaikalleen, kivipenkille, jonka takana muuria vasten kasvoi kukkivia ruusupensaita. Puistatus kulki läpi hänen ruumiinsa. Häntä vilutti alinomaa, kesälläkin, milloinkaan hän ei saanut kyllikseen aurinkoa. Pohjoinen, kylmä ja pimeä maa, oli kuin verikin olisi vaalentunut auringon puutteesta!
Hän luulotteli joskus ikävöivänsä takaisin maahan, josta hänen vanhempansa kauppatavaroilla lastatulla laivalla kerran olivat purjehtineet Väinäjoen suuhun. Maalla, jota hän ei ollut nähnyt kuin aivan vähäisenä, säilyi kuin pyhäpäiväinen hohde, ja hän antoi kiertävien hansakestien kertoa siitä. Aivan varmaan siellä oli enemmän aurinkoa ja hilpeämpiä, iloisempia ihmisiä. Siellä oli vihreitä pyökkimetsiä, keltaisia hiekkasärkkiä ja huikaisevan valkoisia kalkkivuoria, joita meri huuhtoi. Ihmiset puhuivat lempeää, sorahtelevaa kieltä, joka oli kuin lapsen leperrystä, ja olivat kultatukkaisia, valko- ja punaverisiä. Mutta syvällä Odelen sydämessä kyti salainen epäilys näitten näkyjen kangastelevaisuudesta, ikäänkuin hänen ei olisi tarvinnut muuta kuin nähdä ne, että nekin olisivat kutistuneet arkikokoonsa ja haihtuneet.
Hän istui, pitkä, hieno kaula taaksepäin ojossa, suu raollaan kuin haljennut marja, kasvoilla suovehkan kalpeus.
Odele syytti itseään syvästi tänä hetkenä. Hänen sydämensä oli kova ja penseä, kaukana laupeudesta ja armahtavasta rakkaudesta. Siinä asusti inho ja vastenmielisyys eikä suinkaan sääli ja inhimillinen hellyys, kuten sopi kristityn kirkon tyttärelle ja Jürgen Schutten vaimolle. Eikö hän nytkin vain pakosta pannut kuntoon koria tai kirjaillut alttariliinaa pitaalisille!
Ah, Odele kammosi näitä kurjia ihmispoloisia, joita hän miehensä toimen takia kuitenkin joutui niin usein näkemään. Hän kuuli heistä alituisesti, mutta ei malttanut antaa miehelleen anteeksi, että tämä oli suostunut ottamaan sairaalan ylimmän johdon käsiinsä. Alkuaikoina hän oli alati rukoillut miestään luopumaan siitä, mutta Jürgen Schutten innostus kasvoi päinvastoin päivä päivältä. Hän välitti viime aikoina monta vertaa enemmän Pyhän Johanneksen sairaalan asioista kuin koko kaupungin raatiherran toimestaan. Alituisesti hän suunnitteli kaikenlaisia parannuksia sairaalalleen; hänen kunnianhimonsa oli saada johtamansa laitos kaikissa suhteissa Jerusalemin mallisairaalan veroiseksi, jossa potilaat kolmesti viikossa saivat tuoretta sianlihaa. Hän oli äsken pannut alulle uuden sairaalakirkon rakennuksen, paitsi sitä hän aikoi lähitulevaisuudessa rakentaa Pyhän Johanneksen sairaalalle savutorven, vieläpä kivisaunankin, entisen neljästi palaneen sijaan. Hän kokeili kaikenkaltaisilla uusilla yrttikeitoksilla ja lääkkeillä. Hän oli yritteliäs ja touhukas, aina toimessa. Hän miltei laiminlöi kotiansa, nuorta vaimoaan ja lastansa näitten viheliäisten ihmiskurjien takia.
Odele sitävastoin ei päässyt kammostaan. Hänen teki pahaa jo nähdessään kaupungin ulkopuolella Pyhän Johanneksen sairaalan muuritkin ja sen edustalle pystytetyt neljä puista almupönttöä, mitkä palvelevat munkkiveljet aika-ajoin tyhjensivät. Hän oli sairas kauhusta, kuullessaan joskus kaukaa heikon kalinan, mikä lähti sairaitten puisista kalistimista, heidän varoittaessaan vastaantulijoita. Hän karttoi miestään, kun tämä palasi sairaitten luota, kaihtaen hänen kättensä hyväilyjä, samojen kätten, jotka äsken olivat hoitaneet pitaalisten haavoja. Hän muuttui niin pelokkaaksi, että tuskin rohkeni enää koskea edes mehiläisten hunajaan, peläten niitten tuovan tarttumaa kukkien kuvuista, jotka olivat kasvaneet pitaalitautisten pihamaalla. Hän ei uskaltanut tunnustaa sitä Jürgen Schuttelle, mutta hän tutki alinomaa salaisesti omaa ja lapsensa ruumista, säikähtyen viattomintakin ihottumaa ja kylvettäen lastaan hyvänhajuisissa yrttivesissä. Hänen vastenmielisyytensä sairaita kohtaan oli voittamaton, ja hän osoitti sen aina, milloin ei voinut välttää tulemasta tekemisiin heidän kanssaan, huolimatta miehensä pyynnöistä ja ankarista nuhteista tai omista palavista rukouksistaan, joita hän alati lähetti Neitsyt Maarialle, anoen, että tämä pehmittäisi hänen sydämensä penseyden.
Jürgen Schutten nuoren, muukalaissyntyisen vaimon mieli oli muuttunut araksi ja uneksivaksi vieraalla maalla ja kuolemaantuomittujen läheisyydessä. Poistuessaan kaupungista joskus lyhyille matkoille hän pelkäsi tätä äsken valloitettua, miehistä köyhtynyttä Maarianmaata, jossa soitten ja korpien keskellä vielä oli jätteitä äsken hävitetyistä linnavarustuksista, ja jossa synkeät ja surulliset naiset häntä joka askeleella kohtasivat, surren sodassa kaatuneita ja kantaen sydämensä alla uutta sukupolvea, orjuutettua jo syntymättömänä. Eikä hän päässyt pelosta, että maarahvaan entiset jumalat, jotka nyt nälissään uhriteuraan verta turhaan odottivat, kostoa hautoen kylvivät kaikille ilman kaarille ruton ja pitaalin ituja, ihmisille turmioksi.
Odele rakasti istua lapsi sylissä, kuten nytkin, ja uneksia, mutta sellaista elämää, missä hänen ajatuksensa askartelivat, ei ollut missään. Ei ollut täällä, voitetussa, kylmässä maassa, mutta ei ehkä ollut muuallakaan. Ummistaessaan silmänsä Odele oli näkevinään vain kauniita ihmisiä, jotka käyskentelivät kuin kuninkaat tai jumalat, ja hän tunsi kuuluvansa heidän pariinsa, maahan, jota vielä ei oltu luotu, ja ihmiskuntaan, joka vielä ei ollut syntynyt.
Odelen ympärillä puhuttiin yksinomaan sodasta, kaikki miehet, mitkä hän tunsi, olivat ottaneet osaa ristiretkeen pakanallista maarahvasta vastaan. He keskustelivat alati kivenlinkoojista tai uudenaikaisista piirityskoneista; olutsarkan ääressä istuessaan he kasvot punoittavina kerskuivat veritöistään. He olivat lannistaneet tämän hurjan ja hullun heimon, joka ei hyvällä ollut suostunut ottamaan vastaan Pyhän Kasteen armoa ja luovuttamaan maitaan ja metsiään. He olivat teurastaneet sitä kuin karjaa; he olivat etsineet sen piilopaikat rämeistä ja korvista; he olivat sulkeneet satoja sen jäseniä, miehiä, vaimoja ja lapsia sekaisin, mäenonkaloon ja sytyttäneet sen suuhun roihun, jonka savuun pakanakoirat tukehtuivat kuin itikat.
Taikka he väittelivät iltakaudet ordon tai piispojen paremmuudesta. Kummallakin oli puoltajansa, sekä ordolla että piispoilla, ja kiistelyä kesti yöt läpeensä.
Kaikki tämäntapainen keskustelu oli Odelesta kauheata, ikävää tai vastenmielistä; hän ei rakastanut sotaa, vaan päinvastoin kammosi sitäkin. Mutta kun ritarien ja soturien sijaan raatiherran pöydässä istui hengellisen säädyn miehiä, ja hänen naisenkorvaansa joskus sattui joku muren munkkien ja pappien puheista, ei hän ymmärtänyt siitä sen enempää. Hekin väittelivät, kiivastuivat ja punoittivat äkäisinä; heidän keskustelunsa koskivat sellaisia asioita kuin enkelien unitilaa ja syöntiä, joita toiset epäilivät, kun sensijaan toiset olisivat antaneet autuutensa pantiksi niitten totuudesta, taikka sitten kuolemattoman sielun kokoonpanoa, johon tarvittiin lämpöä, kosteutta, ilmaa ynnä muita yhtä käsittämättömiä asioita.
Milloinkaan ei Odele kuullut kenenkään puhuvan muusta kuin sodista ja taas sodista, olleista ja taas tulevista, eripuraisuuksista ja vihasta, tai sitten taas vallan taivaantakaisista asioista. Ja kaikki olivat täpötäynnään kateutta ja riitaa, ihan halkeamaisillaan, miekkaveljet kirkon miehiä kohtaan ja saksalaiset tanskalaisia kohtaan ja taas päinvastoin.
Sensijaan ei kenenkään mieleen juolahtanutkaan puhua edes vaihteen vuoksi ruusuista, joita muurin sivusta kasvoi; vain mehiläiset ne tunsivat! Papit viljelivät yrttejä ainoastaan keittääkseen voiteita ja sekoittaakseen niitä kaikkivoipaan vihkiveteen. Ja auringon mennessä mailleen ennustivat ihmiset sadetta ja poutaa pelloilleen ja myötätuulta tai myrskyä Itämerta purjehtiville kauppalaivoilleen, ja taivaan syttyessä suureen hehkuun joskus myös ruttotauteja ja uusien vainoaikojen tuloa. Mutta ei yksikään pysähtynyt haltioituneessa hurmiossa iltataivasta ihailemaan, unohtaen poudat ja sateet ja nähden vain pilvien ja värien ihanan ja ihmeellisen leikin.
Ja nuoren Odelen mieltä kiinnittivät kuitenkin ainoastaan turhat ja ketään hyödyttämättömät asiat. Kaikki, mikä kukki ja kuihtui vain omaksi ilokseen, pienet lapset, joille aika vielä oli loputonta ja iäistä, ja jotka sentakia eivät tunteneet kiirettä, ollen lähempänä elämän alkusalaisuutta; sudenkorennot, joitten sinisiä pyrstörenkaita hän ajanvietteekseen laski, kiiltäviä kuten taivaansininen emalji; seisovassa vesilätäkössä syntyvät värit, kirjavat ja sulautuvat kuin sateenkaaren; ruusut muurin seinustalla.
Mutta hän tunsi, että tästä kaikesta oli vaiettava. Vain kymmenkuiselle lapselle taisi puhua näistä tyhjänpäiväisistä ja kuitenkin ihanista asioista, hellinä, yksinäisinä hetkinä, niinkuin nyt tässä auringon paahtamalla kivipenkillä. Ei edes lapsikaan häntä vuosien päästä ymmärtäisi! — hän istuisi skolaarina latinalainen Aelius Donatuksen kielioppi kädessä, unohtaen emonsa puheet ehtootaivaasta ja ruusuista. Ja jonakin päivänä hän olisi valmis astumaan äitinsä eteen täydessä haarniskassa, tappara vyöllä, menossa veritekoihin. Äitien sydämet oli luotu kaksiteräisen miekan lävistettäviksi, aina Hänestä alkaen, joka oli tuonut ilmoille Jumalan Pojan.
Lapsi Odelen helmassa liikahti. Odele taittoi muurin seinustalta suuren, punaisen ruusun, poisti okaat ja antoi lapsen käteen.
Kuului koputus, joka uusiintui pari kolme kertaa. Palkolliset eivät nähtävästi vielä olleet palanneet. Ja niin Odele nousi itse ja lähti lapsi sylissä avaamaan puutarhanpuoleista porttia. Hän oli hieman raukea ja herpaantunut pitkällisestä paahteesta, huulilla hapuili hänen tavallinen arka ja lempeä hymynsä.
Odele avasi portin. Ulkona, hänen edessään seisoi kaksi miestä, toinen avojalkaveli ja vanha, toinen vielä nuori, pitaalisen puvussa, mutta ilman kalistimia ja villakäsiä.
"Oletko Odele Valdemarintytär, raatiherran vaimo?" kysyi avojalkainen.
"Olen", Odele vastasi. "Minulla on kori valmiina."
Ja yhä lasta kantaen hän palasi rakennukseen, otti äsken valmistamansa korin ja toi sen portille.
"Mieheni, raatiherra Jürgen Schutte, lähettää sinulle tässä, mitä aluksi tarvitset", hän sanoi katsahtamatta pitaaliseen. Hän aikoi juuri sulkea portin tuntien taas samaa voittamatonta vastenmielisyyttä, mitä aina pitaalisten läheisyydessä, kun yht'äkkiä sortunut, mutta vielä nuori ääni lausui:
"Vaimo, sinä jota sanotaan Odeleksi, ole armollinen ja laupias, kuten oli pyhän Herramme Äiti. Pitaalinen anoo sinulta ruusua."
Vastoin äskeisiä rukouksiaan valtasi Odelen sietämätön tuska. Ikinä hän ei tottuisi tähän näkyyn. Hän ei milloinkaan kykenisi palvelemaan näitä Herran hylkäämiä.
Ja hämmentyneenä, silmät alasluotuina hän sanoi:
"Ruusua? Miksi sinä pyydät hyödytöntä ja turhanpäiväistä ruusua? Mitä sinä sillä teet?"
Pitaalinen vastasi:
"En mitään. Mutta ethän sinäkään sitä tarvitse. Puutarhasi kasvaa sadoittain samanlaisia."
Odele, yhä enemmän hämmentyen, vastasi:
"Ruusua? Miksi juuri ruusua? Katso, olen tuonut sinulle korin. Myöhemmin saat lisää, sillä mieheni pitää teistä huolta, kuten hyvä isä lapsistaan. Siinä on pehmeitä siteitä haavojasi varten, kaikkein ohuimmasta palttinasta. Siinä on sianlihaa syödäksesi, ettäs tervehtyisit."
Ja Odele tunsi äkillisen, kiihkeän halun kiittää miestään ja hänen puuhiaan Pyhän Johanneksen sairaalassa. Oli kuin hänelle itselleenkin nyt vasta yht'äkkiä täysin olisi selvinnyt, mikä toimelias ja verraton mies raatiherra oli.
Pitaalinen sanoi taas samalla taudin tuhoamalla äänellä:
"Minä kiitän sinua, vaimo. Odele on nimesi? Olet siis vieraalta maalta? Sinä olet kaikki hyvin tehnyt. Mutta anna minulle ruusu, joka on lapsesi kädessä."
Odele alkoi hengittää syvään, ja levottomuus nousi hänen suoniinsa.
"Minä en ymmärrä sinua", hän sanoi. "Minä en ymmärrä, miksi haluat ruusua. Olen kuullut miesten puhuvan sodista ja kivenlinkoojista, vaan en ruusuista. Tahdotko, niin vien viestin miehelleni, että hän lisää jokapäiväiset ruoka-annoksenne? Hän on raatiherra ja miesten parhaita. Hän on aikonut antaa teille kolmasti viikossa liikkiötä, kuten Jerusalemissa. Etkö tyydy siihen? Tahdotko, että kiellän häntä rakentamasta sairaalaan vankityrmää niskureita ja yltiöpäitä varten? Raatiherra on oikeamielinen, vaikka kiivas. Tahdotko, että pyydän sinulle ehompia vaatteita, useammin saunaa?"
Mehiläiset surisivat puutarhassa, muuten oli aivan hiljaista, ja pitaalinen vastasi:
"Vaimo, oli aika, jolloin halusin kaikkinaista hyvää maan päällä. Ei ollut sitä hekumaa, mitä aistini eivät olisi tunteneet. Olen ahtanut aivoihini kaiken opin, minkä aikamme antaa, olen kantanut sotisopaa; naiset ovat tarjonneet minulle rakkauttaan ruhtinattaresta orjapiikaan asti. Se kaikki on mennyttä, Herran viha lepää raskaasti päälläni, enkä enää halua muuta kuin ruusua, joka on lapsesi kädessä. En edes halua sinua itseäsi, Odele, vaikka näen näillä himmenneillä silmilläni ruumiisi sulon ja sielusi syvän lempeyden. Mutta ole armelias, anna minulle, kuolevalle, se, mitä ei kukaan muu tarvitse. "
"Rauha olkoon kanssasi, Odele Valdemarintytär, Jürgen Schutten vaimo", puuttui puheeseen vanha avojalkaveli. "Täytä, tyttäreni, Herran kirooman pyyntö, osoita laupeutta, anna hänelle tuo turhanpäiväinen ruusu. Hänelle on tänään kirkossa luettu kuolinmessu, kuten tehdään pitaalisille, puuseppä on valmistanut hänen ruumiskirstunsa, eikä hän enää kuulu elävien pariin. Ole siis vanhurskas, anna hänelle, kuten antaisit vainajalle!"
Ja Odele, muistaen rukouksensa Neitsyt Maarialle ja vihdoinkin voittaen sydämensä penseyden, tarttui lapsensa käsivarteen ja linkosi sillä ruusun pitaaliselle.
Silloin hän näki kuin näyn:
Taudin saasta, joka peitti hänen edessään seisovan sairaan, varisi pois kuin suuret, valkeat suomukset. Ammottavat haavat umpeutuivat arpeutumatta, lohjenneitten sormien sijalle liittyivät niveliin uudet, — paiseet siliytyivät näkymättömiksi, himmenneet silmät saivat takaisin säteilynsä, iho tuonnoisen kuulaan tuoreutensa, kulmakarvat muinaisen kaarevuutensa, varsi uljaan, rohkean ryhtinsä.
Hän näki, että mies, jota hän oli pitänyt pitaalisena, olikin rohkeitten, ihanain ihmisten rotua, Luojan sydän oli ilosta sykähtänyt hänet luodessaan, ja tähdet olivat tanssineet kultaista karkeloa hänen syntyessään.
Mutta nuori Odele, tallinnalaisen raatiherran ja P. Johanneksen sairaalan johtajan Jürgen Schutten vihitty vaimo, kaukaa vihreitten pyökkimetsäin mailta tullut, pakeni kiireesti puutarhaan, sydämessä sekasorto ja outo riutumus, hiuksissa kultainen, hunajasta huumaantunut mehiläinen, valmiina pistämään.
RUISPELTO
Jurnas Karheidingin savukkeen pää hehkui punaisena, polttavana pisteenä läpi hämärän:
"Tuleentuva ruispelto, tuhannet ja taas tuhannet tähkäpäät, joita sama kohtalo odottaa, korret, jotka taipuvat ja katkeavat yhdessä, vielä pehmeä jyvä, jossa on jo ensimmäinen tuntu leivän tuoksusta, ruiskukan virolainen sini, kaikki tämä on minulle erottamattomasti liittynyt erääseen muistoon.
"Siitä on jo kauan. Olin edellisenä keväänä päässyt ylioppilaaksi, luin aluksi isäni tahdosta jumaluusoppia, jonka sitten vaihdoin lainoppiin, olin tavallinen virolainen talonpoikaisylioppilas, ainakin mitä ulkonaiseen olemukseeni tulee, takki kotikutoista, viirullista sarkaa, kyläräätälin tekoa, housunlahkeet liian lyhyet, sukat — tämän kaikenhan tiedätte. Sisäinen olemukseni oli yhä vielä tähtisumua, järjestymään pyrkivä, palava kaaos pyöriviä aineosia, jotka luulivat olevansa tarkoitetut luomaan uppo-uusia maailmoja. Hermot sensijaan värähtelevät, hienon-hienot, silkkikuituiset kuin konsanaan jonkun siniverisen ranskalaisen markiisin ennen suurta maanjäristystä.
"Tällaisena tulin viettämään ensimmäistä ylioppilaskesääni kotitalooni. Kotini oli pohjois-Liivinmaalla, parin kolmen peninkulman päässä Tartosta. Kaikki tunnette nämä liivinmaalaiset maisemat, apilaniityt ja joskus harvoin piskuiset, rusottavat tattaritilkut rukiin ja kotivehnän välillä, paljon pellavaa, yhä enemmän, mitä lähemmäksi Viljandia tullaan. Vähäisiä, laiskoja niittyjokia hopeapajujen varjossa, lummejärviä, kuusimetsiä, turvesoita, moisioita hedelmätarhoineen, virolaisia taloja. Viljavaa, ruokaisaa maata, toinen Tanska! Kullerojen tuoksua, kukkivan näsiän oksia, myrkkytuoksuisia kuin kurtisaanin hajuvesi, kuu, joka peittyy punaiseen huntuun.
"Rakastuin heti maalle päästyäni, pohjattomasti ja toivottomasti. Upposin, hukuin tähän tunteeseen heti kuin umpisukkulaan. Rakkauteni esine oli naapurimoision metsäherran rouva, minua ainakin kymmentä vuotta vanhempi, mutta nuori sittenkin, ihana olento, vaaleaverikkö, intohimoinen ratsastajatar, korvat pienet, kuin ruusunpunaiset simpukat, otsa hyvin korkea, taaksepäin kalteva, sieraimet hienosti värähtelevät, päälaella kullanpunainen tukanrunsaus kuin kypsyvä vehnävainio. Minkälainen hän muuten oli, hyväkö vai paha, viisas, aistillinen, turhamainen, intohimoinen, mitä siitä tiesin tai kysyin! Minulle hän oli Nainen. Häneen sisältyivät kaikki salaisuudet, myös oman nuoren vereni kiihkeä arvoitus.
"Että hän oli naimisissa, että hänellä oli mies ja lapsia, oli minusta aivan luonnollista; se ei häirinnyt millään lailla rakkauttani. Tunsinpa hänen miestään kohtaan eräänlaista hyväntahtoisuuttakin, joka ei ollut kovinkaan etäällä ylemmyydestä. Hänen miehensä oli tuollainen hiljainen, hyvänsävyinen, kalpeanaamainen, liikkeiltään leppoisa ja hidas, niin metsäherra kuin olikin, — hänen tukkansa oli aina niskasta liian pitkä, joka seikka teki hänet minun silmissäni, ties mistä syystä, perin nöyrän näköiseksi. Aina kun tapasin hänet rouvansa seurassa, näin hänen arasti ja ikäänkuin sisäisellä apeudella tarkkaavan tuota omituista, herkkää ja vaarallista sierainten värähtelyä, joka oli puhuvampaa kuin sanat.
"Metsäherran luona kävi paljon vieraita, ja niitten joukossa lähimoision vuokraaja, virolainen Ibrus, roteva, mustaverinen ja kiiltäväpartainen mies, aina metsästyssaappaat jalassa ja hatussa liehuva, viheriänmusta kukonsulka. Tunsin häntä kohtaan ensi hetkestä saakka vaistomaista vastenmielisyyttä, jota voi tuntea vain samaan sukupuoleen kuuluvaa henkilöä kohtaan. Ja kuitenkin hän oli yleisesti tunnustettu miellyttäväksi, monessa suhteessa erinomaiseksi mieheksi; hänellä oli erinäisiä, seuraelämässä hyvin suosittuja ominaisuuksia. Hän osasi kertoa kaskuja, niin että kuuntelijat vääntelehtivät naurusta, eivätkä ne sentään koskaan olleet rivoja; hänellä oli käytöksessään naisia kohtaan oikeaan osattu sekoitus ritarillisuutta, ivaa ja suojelevaa miehuutta, jota naiset eivät milloinkaan voi vastustaa; paitsi sitä oli hän yhtä huomaavainen sekä vanhoille että nuorille naisille. — Minulle hän sensijaan oli vastenmielinen juuri miehenä, rotuolentona, voi olla, juuri näitten naisia-voittavain ominaisuuksiensa takia, mutta etupäässä siksi, että häntä yleensä mainittiin kauniin metsäherran rouvan rakastajaksi."
"Tämä epäluulo, jolle tosin en ollut saanut mitään varmaa vahvistusta, ei kyennyt rakkauttani vaimentamaan, päinvastoin. Olin alun alkaen selvillä rakkauteni täydellisestä toivottomuudesta, tahdoin, halusin kärsiä, kärsimys oli oleellinen osa rakkaudestani. Mutta minussa kehittyi sensijaan vähitellen ja vastustamatta muuan toinen halu: tahdoin saada kiinni nämä kaksi, tahdoin yllättää heidät. Enkä vielä tänä hetkenäkään kykenisi sanomaan, mikä oli tämän hellittämättömän, kaikkinielevän haluni alkutekijänä, sekö, että kärsimystuntoni kohoaisi huippuunsa, vaiko ihan yksinkertaisesti vastenmielisyys, jota tunsin Ibrusta kohtaan.
"Aloin siis vakoilla heitä joka paikassa ja kaikkialla, kekseliäisyydellä ja kestävyydellä, jota itse hämmästyin. Silmälläpitoani helpotti se, että moisio, jonka alueella metsäherran asunto oli, ja Ibrusen vuokraama moisio olivat toisistaan vain muutaman virstan päässä, ja kotitalostani oli miltei yhtä pitkä matka kummallekin taholle. Muistan monta aamuyötä, jotka valvoin heidän tähtensä jommankumman moision puutarhassa, hiljaisia yöhetkiä kosteissa, vain keskiyön hetkinä täysin pimeissä puutarhoissa, sammaltuneiden omena- ja kirsikkapuiden alla, missä piileksin, vakoillen valontuiketta ikkunoista. Päivä koitti, ja aamu alkoi elää ympärilläni, liivinmaalainen, kirkas aamu; moision navetassa heräsivät lyhyestä yöhorroksestaan kukot ja kanat, kyyhkyset alkoivat lennellä lakastaan, mehiläiset surista pääni ympärillä. Jalkojani alkoi palella märässä, kasteisessa ruohossa, ja vaatteeni olivat täynnä kimaltavia, pisaraisia lukinseittejä.
"Isäni soimasi minua tällaisina aamuina yöjuoksusta:
"'Varhain aloitat, junkkari', hän sanoi.
"Ja minä annoin hänen jäädä harhaluuloonsa.
"Nöyryyttävimpänä on mieleeni jäänyt muisto niistä neljästä tunnista, mitkä kerran odotin läheisessä kaupungissa erään hotellin pihalla. Istuin heinillä, työrattailla, joilla olin saapunut muka isäni asioille, mutta todenperään, koska tiesin hänen lähteneen kaupunkiin. Tiesin hänen olevan tässä hotellissa, jossakin noitten jo pimenneitten ikkunoitten takana, jotka minuun niin pahansuopina katselivat.
"Kyyröttelin rattailla, palelin, ja pari tähteä ilmestyi taivaalle, jota näkyi vain kapea kaistale pimeään, hevosen lannalle ja silpulle haisevaan vajaan. Rakastin häntä sanomattomasti, henkeä ahdistavasti tällä hetkellä. Näin hänet ajatuksissani, hänen uhkeat hiuksensa, päälaelle kierrettyinä, hänen päivänpolttaman kaulansa ja valkean puseron peittämän, korkean rinnan, voimakkaat, läpi hihojen heikosti punertavat käsivarret. Pihalla kulki hotellin tallirenki lyhtyineen ja avasi raskaasti raudoitetun portin eräälle maalaiselle, joka ajoi sisään. Alkoi sataa, ja kaikki kävi kosteaksi, surulliseksi ja vielä pimeämmäksi ympärilläni; oljista kohosi mädännyt, vastenmielinen haju, mutta hän ei tullut. Ei tullut… Ja mitä olisinkaan tehnyt tai edes sanonut, jos hän äkkiä olisi tullut…? Olisin kai vetäytynyt vielä enemmän kyyryksiin heinien peittoon vanhan, kirjavan hevosloimen alle ja kuunnellut hänen hameensa kahinaa, hänen kulkiessaan ohi, nauttinut tuskallisesta ja kipeästä varmuudesta, että olin saanut hänet kiinni… Mutta hän ei tullutkaan… Voihan olla, että olin erehtynyt paikasta, voi olla, että hän viime tingassa ei ollut lähtenytkään, — hän ei tullut. Ja niin täytyi minun vihdoin viimein lähteä tyhjin toimin, ja minullekin avautui nariseva ja raskas portti, jonka läpi vieterittömät rattaani vierivät huonosti kivetylle kadulle.
"Mutta kerran sain heidät kiinni. Ja se tapahtui näin:
"Olin nähnyt heidän lähtevän yhdessä kävelemään, keskellä kirkasta päivää, pitkin kujaa, kaikkien nähden. Niin varomattomia tai niin sokeasti rakastuneita he olivat. Hiivin silloin pitkin peltovieriä heidän jäljissään, kadottamatta heitä hetkeksikään näkyvistäni, ja koko ajan näin hänen viheriän päivänvarjonsa, jonka rinnalla kaikki muu viheriä väri, puitten lehdet, itse ruohokin, ikäänkuin kauhtui, kävi kalpeammaksi.
"Yht'äkkiä he katosivat tiheään, miehenkorkuiseen ruispeltoon, jota ei vielä oltu leikattu. Vilja meni umpeen heidän takanaan, kaikki nuo tuhannet ja taas tuhannet korret sulkeutuivat heidän rakkautensa ympärille kuin varjelevaksi muuriksi.
"He olivat kiinni, auttamattomasti, — minun vallassani. Heidän kohtalonsa oli minun käsissäni.
"Heittäydyin pitkäkseni apilavainiolle, joka oli jätetty siementä kasvamaan. Ruispelto lainehti vieressäni hiljaa, tuleentuneena, leivoset ponnahtelivat ilmaan, mutta eivät laulaneet.
"Ajattelin omaa kostoani, sitä, että hän nyt oli käsissäni, että hänen päästäkseen huomaamatta pellosta täytyisi muuttua yhdeksi noista punakirjavista perhosista, jotka niin laiskasti ja viivähtäen lentelivät yli viljan.
"Ajattelin, kuinka hänen sieraimensa värähtelivät ja elivät, kuinka hän tuoksui tuoreelle ruoholle ja ruiskukalle kulkiessaan ohi, tuoksui kuin tuo liian kukkiva, liian kypsä apilapelto, jossa lepäsin.
"Ensi kertaa heräsi minussa aavistuksena tieto rakkauden olemuksesta. Mutta ei omastani, ei kiduttavasta, tuskallisesta tulesta, joka paraikaa poltti veriäni, vaan siitä, minkä tunsivat nuo kaksi tuolla ruispellossa.
"Kuinka äärettömän onnellisia he olivat, — äärelliset, kuolemaantuomitut, katoavat ihmishiukkaset!
"Samalla ilmestyi metsäherra kuusikon laitaan. Näen hänet vieläkin tänä hetkenä, hänen värittömät ja alakuloiset silmänsä, joissa paloi tuska ja epäluulo, hänen liian pitkän tukkansa ja parransänkeä työntävän posken. Hänen vaatteensa olivat täynnä kuusenneulasia.
"Jokin riemahti minussa. Kosto ihan työntyi suoraan pivooni. Minä olin tällä hetkellä kolmen ihmisen kohtalon valtias.
"Metsäherra kääntyi puoleeni: 'Nuori mies', hän sanoi, — 'oletteko nähnyt vaimoani?'"
"Silloin, — niin, silloin minä vastasinkin:
"'Aivan niin. Näin hänen äsken menevän tuota metsäpolkua. Hän oli yksin.'"
"Hän huoahti helpotuksesta ja kääntyi menemään, minne viittasin. Hänen tukkansa oli niskasta leikkaamaton, hänen käyntinsä laimea ja onnettoman miehen.
"Mutta minä nousin, hiivin pois, painuin metsiin, makasin suosyvärin reunalla ja katkoin kaksin käsin suopursuja ja palasin vasta yösydännä kotiin."
RUUTANALAMMIKKO
Liivinmaalaisten talojen läheisyydessä näkee usein lammikkoja, saviperäiseen maahan keinotekoisesti kaivettuja syvennyksiä, joihin on keräytynyt kerros pohjavettä. Paahtavimmassakaan helteessä ne harvoin jäävät kokonaan kuiville. Niissä liotetaan pellavia taikka kasvatetaan ruutanoita; hanhet ja ankat räpylöivät niitten seisovassa vedessä; suuremmissa pestään pyykkiäkin. Rantojen jyhkeärunkoiset raidat tai hopeapajut ilmaisevat jo kaukaa niitten olemassaolon; vesi niitten katveessa on iäti mudankarvaista, sammakonkutuista, huolimatta taivaan väristä, eikä sillä ole veden tavallista, raikasta eloisuutta. Se on kuollutta vettä, tuomittu hiljalleen mätänemään savisessa kulhossaan, ja ruutanalammikkojen yllä on ahtauden, minnekkäänpääsemättömyyden ankeus.
Leena Merjamin elämä oli alun alkaen tällainen ruutanalammikko.
Isä oli hänellä popsnik, muitten mailla eläjä, jostain Peipsin-puolisesta pitäjästä. Vanhoilla päivillään ukko leskeksi jäätyään otti toisen eukon, häijyn, ärhentelevän, ja niin meni Leena Merjamilta yhdellä kertaa isä, meni koti, punaherukat ja suislepa -omenapuu, omat istuttamat menivät, ja vieras käsi taittoi kesäisin murtuneet sydämet akkunan alta. Veli sensijaan vietiin jo Japanin sotaan ja sinne jäi; Leena peri hänen räätälinkoneensa.
Joutuessaan töihin suuren sotavuoden alussa samaan taloon, mihin Hain Murro puutarhuriksi, Leena Merjam oli jo ikäihminen, lähemmä neljänkymmenen. Hän oli noita hiljaisia, kalvahkoja, joitten tunteen voimaa on vaikea mitata, ennenkuin se äkillisesti purkautuu; sydän jo kasvavasta tytöstä heikko, vartalo yhä hintelä ja nuori, silmät lauhkean ruskeat, sormenpäät täynnä neulanreikiä.
Leena Merjam teki työtä vinokattoisessa ullakkohuoneessa, josta näki puutarhan ja ruutanalammikon. Eräänä kevätpäivänä tuli Hain Murro taluttaen hevosta, joka edellisenä päivänä oli ostettu markkinoilta entisen pakko-otolla viedyn sijaan. Hän vei sen suoraan kaivon kiertopumpun eteen, aikeissa valjastaa sen.
Uusi hevonen oli nuori, ratsun rotua, työhevoseksi liian kiihkeäverinen, — jalat korkeat, valkosukkaiset, kaula ylvästelevä, harjanheitto ylimyksellinen.
Niin pian kuin mies oli saanut hevosen pumpun varteen polkemaan kaivon ympyrää, tekikin se jo kolmannella askeleella tenän. Se ei astunut enää askeltakaan, kaikista kehoituksista huolimatta. Sen jalorotuinen ruumis alkoi väristä, ja kaviot iskeytyivät saveen; se seisoi itsepäisesti paikallaan.
Leena katseli yhä jännittyneempänä tätä menoa. Kumpi suoriutuisi voittajana, mieskö vai hevonen? Molemmat, sekä mies että hevonen, olivat hyväryhtistä, komeaa rotua, huimaverisiä ja nuoria molemmat. Mies sydäntyi, sivalsi ruoskalla kapinallista hevosta; — silloin hevonen äkillisellä riuhtaisulla tempautui irti ja painalsi pellolle, mies jäljissä.
Leena avasi ikkunan paremmin nähdäkseen, ja veri tunki suhisten korviin. Hän kuuli Hainin huudot ja kiroukset, yhä kauempaa, ja naapurin lasten kirkunan, jotka juoksivat hevoselle vastaan pitkin kesantoa.
Yht'äkkiä ilmestyivät taas sekä mies että hevonen. Hain tuli hietakuopalta päin, taluttaen hevosta marhaminnasta, saappaat varsia myöten savessa ja lakki takaraivolla, — silmät vauhkoina kummallakin.
Ikkunastaan Leena Merjam näki Hainin uudelleen valjastavan hevosen pumpun eteen ja hetken päästä sen jo polkevan ympyriäistä rataansa, pää riipuksissa ja kohtaloonsa alistuneena, niinkuin olisi ikänsä kaiken kiertänyt kaivon vipua.
Tämä tapahtui keväällä, huhtikuussa, vainioitten tulvehtiessa päivin vettä, joka öisin jäätyi iljanteeksi. Taivas, joka viikkokausia oli tavoittanut raitojen latvoja, kohosi kuin kansi.
Hain Murro odotti jo tällöin joka päivä sotaankäskyä.
Hän tiesi sen hyvin, kuten sen tiesivät kaikki muutkin talossa, mutta ei ollut siitä millänsäkään, nukkui yönsä rauhassa, milloin ei kyliä käynyt, ja istutti päivin omena- ja luumupuita.
Päivät yhä valkenivat, ja iltaisin laski aurinko punaiseen kuultoon, joka levisi vastakkaiselle puolen taivasta, yli oraspeltojen ja ruutanalammen.
Hain kaivoi kaiket päivät pyöreitä aukkoja, täytti ne ruokamullalla, ja illempana työnsi vesirattaita pitkin puutarhaa valaen puita, jotka aikoivat uhmata taivaan tuulia lakeudella.
Leena Merjam oli ottanut tavakseen iltaisin työnsä päätyttyä mennä ruutanalammikolle, missä Hain täytti vesitynnyriä. Pajut rannalla loistivat urvuista keltaisina, ja veden pinnalla hyllyi viheriää kutua.
He työnsivät rattaat yhdessä ohi navetan puutarhaan, ja Hain keikutti tahallaan aisoja, niin että tynnyristä roiskuva vesi kasteli Leenan rinnan ja hihat läpimäriksi.
Mennessään keittiön läpi vaihtamaan puseroa Leena kuuli Kyökki-Riian ylenkatseellisesti sanovan: "Että viitsiikin, vanha ihminen!" Se sattui, vaikka ei niin kipeästi kuin oli tarkoitettu, mutta kirveli kuitenkin pitkät ajat sydänalassa.
Eräänä päivänä sitten näkivät kaikki yksinäisen ratsumiehen, joka täyttä ravia tuli Ropkan vallantalolta päin yli peltojen taloa kohden. Se oli vallankasakka, joka toi Hain Peedunpoika Murrolle sotaankäskyn.
Leena Merjam oli seisonut pihalla vallankasakan saapuessa. Mennessään ullakolle hän tunsi, että jotain samassa tuokiossa ikäänkuin muuttui kivenraskaaksi, ikäänkuin itse olisi pudonnut ullakolta tai vieläkin korkeammalta läpi lakien ja lattioiden aina alimmaiseen kellariin asti, — kuin kivi!
Hän haki ullakolta kaikkein hämärimmän nurkan, hyyristyi vanhalle niinimattokasalle ja itki. Hän itki itseään, Hainin sotaanlähtöä ja kaikkea tätä liian myöhäistä. Kävi yhä pimeämmäksi kattoparrujen alla. Yht'äkkiä kuului askeleita, Hain tuli vuorostaan ullakolle, vihellellen, niinkuin ei olisi mitään tapahtunut; kumartuessaan ottamaan rautanauloja laatikosta hän huomasi samalla Leenan niinimattokasalla.
Hän tukahdutti kirouksen, tarttui käsiksi umpimähkään, sai kiinni Leenasta ja veti viereensä, aivan lähelle. Hän ei kohdannut mitään vastustusta, he jäivät siihen.
Seuraavana yönä he kohtasivat toisensa samoin ullakolla ja vielä sitä seuraavana; senjälkeen Hain Murro lähti.
Oli sunnuntaiaamu, poutainen, tyyni, kaikki lakeuden tuulet lepäsivät, tallin katto kiilsi, ja tyhjä haikaranpesä odotti asukkaita.
Leena saattoi Hainin asemalle ja seesteisessä kevätilmassa taisi melkein kaupunkiin saakka seurata heidän kulkuaan pitkin pellon piennarta. He kulkivat kuin mies ja vaimo, mies edellä, laukku selässä, nainen jäljessä, kädessä nyytti.
Tästä päivästä alkoi Leena Merjamin odotus.
Alussa tuli muutamia nuhraantuneita postikortteja, etäisistä juoksuhaudoista, seuduilta, joitten nimeä rehellinen virolainen kieli ei kyennyt lausumaan. Ne sisälsivät enimmäkseen vain hyvinvoinnin vakuutuksia ja niihin kuuluvan vastakysymyksen, ja nämäkin köyhät lauseet olivat tarkastusleimalla varustetut.
Leena, korttien opastuksella, koetti iltaisin tutkia suurta karttaa, joka nuppineuloilla kiinnitettyjä värilippusia täynnä riippui talon isännän työhuoneessa. Mutta kaikista selityksistä huolimatta jäi hänen tajuntaansa vain joukko risteileviä viivoja ja järjestyksettömiä pisteitä, joitten oli määrä merkitä jokia, teitä tai kaupunkeja. Missä Hain tällä hetkellä oli, ei käynyt hänelle sen selvemmäksi.
Hän tuli toimeen puolella leipäosuudella ja kuivatti loput korpuiksi, jotka lähetti Hainille noihin tuntemattomiin juoksuhautoihin.
Mutta korttien väliä oli aina useampia viikkoja, joskus enemmänkin. Sitten tuli kerran syksymmällä kirje, eikä sen jälkeen enää mitään, ei kirjeitä eikä kortteja.
Leena Merjam aloitti käyntinsä kaikissa mahdollisissa sotaväen virastoissa, tietoja saadakseen; kaikki vahtisotilaat tunsivat vähitellen nuo pienet, kalvahkot, mustan huivin reunustamat kasvot ja ruskeat, anovat silmät. Hän tutki kaatuneiden ja kadonneiden luetteloa sanomalehdissä, panssaroiden sydänparkansa lujuudella kohtaamaan Hain Murron nimen. Mutta sitä ei ollut milloinkaan, ei kuolleitten eikä haavoittuneiden joukossa.
Leena Merjam kävi yhä ompelemassa, kuten oli tehnyt jo parikymmentä vuotta, vuoroin kaupunkipaikoissaan vuoroin maalla.
Hänen sydämensä oli alkanut heikentyä, ja jalat olivat alati ajetuksissa; istuessaan veljeltään perimänsä polkukoneen ääressä häntä usein pyörrytti. Kaupungissa hän tunsi itsensä aina sairaammaksi; hänen ylleen oli tullut outo ja tuskaisa levottomuus, joka lauhtui vain maalla.
Hänen työhuoneensa oli yhä sama kaltevakattoinen ullakkokamari. Sen ikkuna anasti kolmanneksen seinää; siitä näki kitukasvuisen lehmuskujan ja virstamääriä Ranin moision peltoja, paitsi sitä Riigan valtamaantien. Tämä maantie lennätinpylväineen oli lepoa silmälle ja rauhoitti sydäntä; se ikäänkuin irroitti iäti kivistävän odotuksen ja kiidätti sen pitkin kiiltäviä lankoja, jotka pylväästä pylvääseen juosten katosivat Riigan-puoleiselle taivaanrannalle.
Vuodenajat vaihtuivat lakeudella. Tuli kesä, ja ilma oli kuin sulaa lasia, Leenan tehdessä työtä avoimen ikkunan ääressä, heinän ja viljan pölyn miljoonina hiukkasina lennellessä. Mutta syksyllä tiet muuttuivat savitahtaiksi, sänget vainioilla huhusivat toisiaan, ja tuuli vei lehdet lehmuksilta, jotka eivät ottaneet kasvaakseen latvaa tässä tuulenpesässä.
Vaikeinta oli kuitenkin keväisin, toukokuussa, kun taivas alkoi kuultaa raitojen ja tuulimyllyn takaa. Ei tiennyt minne mennä iltaisin, niin oli mielessä verestä kaikki.
Mutta ullakosta erotettiin eräänä päivänä lautaseinällä viljaa varten lukottu aitta, vaarallisten aikojen takia, juuri samasta nurkasta, missä kerran niinimattokasa oli ollut.
Ajat muuttuivat yhä tukalammiksi, syötiin hevosenlihaa, leipä punnittiin kullekin käteen, ja talon isäntä nukkui revolveri pään alla.
Leena yhä odotti.
Sitten, seuraavana talvena, venyi muutamana varhaisena aamuna päättymätön jono peräytyvää sotaväkeä pitkin Riigan valtamaantietä kaupunkiin päin. Heidän tykkivankkurinsa seisoivat vielä illan suussa maantiellä, lähellä yksinäistä taloa, ja niitten korkeihin pyöriin paistoi kuun säde.
Talo lakeudella oli yötä päivää kuin sotaleirinä. Mutta Hain Murroa ei ollut niitten repaleisten ja nääntyneitten olentojen joukossa, jotka tänä helmikuisena päivänä täyttivät maantien.
Kolmannen päivän aamulla saapuivat sensijaan samaa tietä pitkin toiset, valloittajat, soitoin ja lauluin paukkuvassa pakkasessa ja kiiltokypärät sädehtien lämmötöntä, kirkasta aurinkoa.
Leena Merjam seisoi hietakuopan harjalla muitten mukana katsomassa heidän tuloaan. Toiset menivät, toiset tulivat.
Hän vain yhä odotti.
Syyskesästä samana vuonna hän äkkiä sairastui pilkkukuumeeseen, joka oli seurannut sotajoukkojen mukana. Hänet vietiin koleraparakkiin, jossa hän sai maata kahdeksatta viikkoa. Tämän ajan kuluttua hän taas ilmestyi työpaikkaansa, laihana kuin tikku, harmaahipiäisenä ja hiukset kerittyinä martoa myöten. Hän oli vanha, yhdellä kertaa, auttamatta.
Hän ei ollut vielä täysin toipunut taudin jälkeisestä heikkoudesta, kun toisena joulupäivänä istuessaan jouten ikkunassa oli näkevinään miehen, joka kaupungista päin tullen hietakuopan kohdalta poikkesi kylätielle.
Leena Merjam nousi, mutta jalat eivät kantaneet, hänen täytyi uudelleen istuutua. Silmät ummessa, liikkumatta hän siten istui, kunnes Kyökki-Riia alhaalta huusi häntä. Silloin hän meni, ohimennen peiliin katsahdettuaan, ulkonaisesti tyynenä, huivi päässä ja laihtuneilla harteillaan saali.
Hain Murro seisoi keskellä keittiön lattiaa.
Leena kesti hänen katseensa, ainoastaan sormet saalin alla kenenkään näkemättä koukistuivat, niinkuin olisivat tahtoneet taittaa toisensa.
Kaikki oli ohi, hän ymmärsi sen. Oli kuin hän olisi sen jo kauan tiennyt.
Hain istui keittiön pöytään, ja Riia toi hänelle jouluruokia, verimakkaraa ja rasvassa keitettyä hapankaalia. Hän söi kuin nälkäinen ja kertoi itävaltalaisesta sotavankeudesta, katsomatta Leenaan.
Leena Merjam jatkoi yhä vuosien vieriessä ompelemistaan, milloin kaupungissa milloin maalla. Hänen palkkansa kohosi rahan arvon aletessa kuudestakymmenestä kopeekasta sataan Viron tasavallan markkaan päivässä.
Hän oli alkanut rakastaa ruutanalammikkoa, sen kuollutta, vesikasvien ja sammakonkudun samentamaa vettä, sen minnekkäänpääsemättömyyttä.
Hän oli ottanut tavakseen istua sunnuntainsa ruutanalammikon reunalla, kesäisin maalla töissä ollessaan. Hän tunsi sitä kohtaan hellyyttä, joka oli miltei heimolaisuutta.
LUOLAN KORVA
Vaikka tuomiolle tultaisiin, en silloin enkä nytkään voisi sanoa, kumpaa heistä kahdesta alussa rakastin. Enhän tuntenut silloin vielä rakkautta, tyhmä tyttölapsi kun olin, niinkuin sen nyt tunnen: silmien sokeutta, veren tulipaloja, sielun maailmatmahduttavaa laajennusta. En tiennyt vielä, mitä on rakastaa toista ihmistä, niin että rajat raukeavat kahden olemuksen välillä.
Kaikesta tästä en tiennyt. Ja olikin ehkä ihan sattuma vain, että lopullisesti otin Timuskin enkä Keremiä. Kerem oli silloin juuri nimitetty jonnekin virkaatekeväksi parin kuukauden ajaksi, Timusk sensijaan vietti koko kesän kaupungissa, kuten minäkin. Niin sitten sattui, aivan luonnollisesti, että me sinä kesänä juuri Timuskin kanssa tulimme olleeksi paljon yhdessä. Soutelimme, purjehdimme Emajokea alas ja ylös tai kävelimme pitkin peltovieriä kaupungin ulkopuolella aina metsiin saakka, kuutamossa ja ilmankin kuutamoa. Mitä olisin muutakaan tehnyt joutohetkinäni? Sitäpaitsi, hän miellytti minua, vaikka joskus harmittelinkin hänen liiallista itsehyväisyyttänsä, joka tosin oli vain luonnollisen, terveen ihmisen tasapainoa. Härnäilin häntä siitä, käskin hänen nimittää vikoja itsessään, ja kun hän ei siihen kyennyt, ristin hänet herra Virheettömäksi. Siitä hän sydäntyi, mutta se taas sopi hänelle; sellaisena, tuittupäisenä, hän minua juuri miellyttikin. Ja muuten, minkäpä hän luonnolleen mahtoi, hän nyt kerta kaikkiaan otti tämän maailman kuin omenan, — aina punaiselta puolen, oli tyytyväinen Luojansa töihin ja itseensä myös.
Sittenkään en tiedä, olisiko lopullista ratkaisua tullut, ellei olisi sattunut sitä suurta rankkasadetta elokuussa, joka uhkasi piestä meidät ihan pois maan pinnalta. Olimme kävelyllä, kuten tavallisesti, muutaman virstan päässä kaupungista, eikä meillä kummallakaan ollut sateenvarjoa; niinpä ei auttanut muuta kuin mennä suuren heinäsuovan turviin. Omistaja kai toivotti meidät kymmenesti suohon, mutta me kaivauduimmekin kuiviin, tuoksuviin heiniin ja jouduimme istumaan siihen likekkäin kuin linnut pesään. Minua tikehtyäkseni nauratti tämä meidän istumisemme heinäsuovassa, varsinkin kun ukkonen koko ajan jyristeli ja sadetta tuli silmäimme edessä valkoisena seinänä. Mutta Timusk vain yhä totistui totistumistaan, niinkuin olisi alkanut jotain mietiskellä.
Sateen lakattua lähdimme kohti kaupunkia. Oli tuore, sateenjälkeinen rehevyys, kosteus ja lämpö, minne vain silmänsä käänsi. Maantien varsilla tuoksuivat rentoina valkeat ja keltaiset matarat; kaalinlehdet olivat sateesta kiiltäviä ja täynnä vihreää verta. Maanpinta höyrysi kuten kylystä tulleen ruumis. Muistan tämän kaiken, muistan senkin, että tienkäänteessä oli ohra laossa, mutta ohdakkeet jääneet pystyyn. "Katsokaa ohdakkeita", sanoin Timuskille vain jotain sanoakseni, mutta Timuskia ei näyttänyt haluttavan puhua, hän vain nyykäytti päätään.
Silloin se tuli ylitseni, kaikesta tästä sateesta, kiillosta ja tuoksusta, tästä kosteasta lämmöstä, jonka nuori ruumiini huokosillaan tunsi, näistä lakeista pelloista ja Haaslavan sinisinä kangastelevista mäistä, — tuli kuin suuri hellyyden ikävä. Halusin kuulla rakkaita, hyväileviä sanoja, korvaani kuiskattuina, halusin, että jonkun käsivarsi kiertyisi ympärilleni, nojata jonkun olkapäähän, saada osani minäkin tästä luonnon sateen jälkeisestä juhlasta, halusin rakkautta, hullu tyttö. Jos vieressäni olisi kulkenut Kerem, sensijaan että nyt kulkikin Timusk, olisin kai kuunnellut häntä, niinkuin nyt kuuntelin Timuskia. Kun ehdimme kaupunkiin, Rautatiesillan kohdalle, oli kaikki jo selvää välillämme. Niin kiireesti se kävi, kerran alkuun päästyään. Juna tuli — pitkä tavarajuna Riigasta päin, ja siinä sillan varjossa, junavaunujen ylitsemme rämistessä, suutelimme.
Niin päättyi tämä sadekuuroinen elokuun iltapäivä.
* * * * *
Olimme kihloissa tasan kuukauden, sitten jo vietimme häitä, ja nimenomaan, koska Timusk niitä kiirehti, eikä minullakaan ollut niitä vastaan mitään tähdellisempää. Päinvastoin, olin hämärästi hyvilläni, että olisimme jo naimisissa Keremin palatessa. Liekkö tuntoni minua jo tällöin soimannut hänen takiansa, en tiedä. Orpoja kun olimme, niin Timusk kuin minäkin, ilman läheisiä sukulaisia, niin emme kihlauksestamme sen enempää ilmoitelleet, eikä vihkiäisissämmekään ollut kuin tarpeelliset todistajat.
Olimme ehtineet pari, kolme viikkoa siten elellä uudessa, yhteisessä kodissamme, kun eräänä päivänä saimme kuulla Keremin saapuneen kaupunkiin. Eikä sen jälkeen ehtinytkään enää kulua kuin muutama päivä, ennenkuin kaikki tapahtui.
Kuinka se tapahtui, sillä ei ole silminnäkijää ollut, se jää Luojan ja Emajoen salaisuudeksi siihen päivään saakka, jolloin kaikki salat laukeavat. Mutta tosiasiat, kaikille näkyvät, olivat näin: Keremin ruumis löydettiin eräänä maanantaiaamuna varhain Emajoen rannasta, missä joki tekee vähäisen polven; se oli kulkeutunut nähtävästi jonkun matkaa virran mukana ja sitten tarttunut rantapajun juuripehkoon kiinni; tuommoisen hopeisen, kaitalehtisen halavan, joita Emajoen ranta kasvaa. Ruumis oli alaston ja kaikesta päättäen ollut vedessä jo sunnuntai-illasta lähtien. Hänen veneensä, joka oli tavallisia punavalkeita Puusillan vuokraveneitä, oli virta sensijaan kuljettanut kauas alaspäin, aina Kaagvereen saakka. Siitä löydettiin hänen vaatteensa ja saappaansa.
Puusillan venevahti sanoi vuokranneensa veneen sunnuntai-iltapäivänä kello neljän aikaan määräämättömäksi ajaksi, muuta hän ei tiennyt. Eräät purjehtijat olivat vielä kello seitsemän aikaan Kwisthentalin krouvin kohdalla nähneet miehen soutavan yksin vastavirtaa, lakitta päin. Keremin siivoojatar ei tiennyt muuta, kuin että Kerem kaupunkiin tultuaan melkein kaikki yöt oli ollut poissa ja tullut vasta aamulla kotiin.
Mitään kirjettä, mitään selityksiä ei häneltä löydetty, ei hänen taskuistaan eikä asunnostaan. Hänen raha-asiansa olivat kunnossa, vähäisiä velkasummia lukuunottamatta.
Keremin kuolema herätti kaupungissa suuren hälinän. Muutamat arvelivat, että hän oli aikonut uimaan, koska kerran oli riisuutunut, ja sitten heti vajonnut syvähautaan; toiset, että häntä oli kohdannut halvaus tai suonenveto. Joki ei ole kesällä siltä kohden, yläpuolelta Kwistenthalin krouvin, vaikka ajattelisikin hänen soutaneen aina Jänesen sillalle asti, muuta kuin enintään parinkymmenen sylen levyinen, tulvaveden laskeuduttua, vaikka kyllä keskeltä syvä.
Minä en ole milloinkaan näitä selityksiä uskonut. Ikinä ei minulle uskoteta, että hän, Kerem, olisi hukkunut noin vain, niine hyvineen, Emajokeen. Kun tieto saapui hänen kuolemastaan, näin yht'äkkiä selvästi kaiken, oman elämäni sekä Kereminkin, niinkuin välähdyksessä.
Ja minun kävi näin: sinä hetkenä, kun kuulin hänet kuolleeksi, rakastinkin yht'äkkiä häntä. Rakastin häntä siitä hetkestä saakka mielettömästi, hulluuteen saakka, niinkuin ei ehkä yhtäkään elävää ihmistä vielä ole rakastettu, niinkuin voi rakastaa vain jo kuollutta, vainajaa.
Tällaisia asioita ei voi selittää, enkä ole minäkään niitä koskaan pystynyt selittämään. Olen vain kuullut, että jossain on olemassa kallioluola, jossa ääni tietyllä kohden kantaa penikulmia, kuin sitävastoin aivan vieressä et kuule hiiskahdustakaan. No niin, Kerem ja minä emme sattuneet samaan aikaan tähän luolan korvaan. Hänen minua huutaessaan en kuullut minä; kun taas minä vuorostani häntä kutsuin, ei häntä enää ollut.
Kaikki meni, kaikki muuttui elämässäni, ei jäänyt muuta kuin tämä rakkaus. Ensi ajat vietin joen rannalla, harhailin vetisiä niittyjä myöhäiseen syksyyn saakka, kävin rantahalavallakin, kunnes tuuli oli riipinyt siitä viimeisenkin valittavan lehden. Ja siinä joen rannalla istuessani, virtaveden kiehuttaessa vähäisiä pyörteitä, tunsin, että kuolleet ovat eläviä voimakkaammat.
He, kuolleet, ovat aina läsnä, aina saavutettavissa. Se on, he saavuttavat sinut, he voivat hajota niin vähäisiksi ainehiukkasiksi, että itse ilma on niistä kokoonpantu, että sinun on pakko joka hengenvedollasi hengittää heidän olemustaan. Eläviä voi matkustaa pakoon, suojautua lukoin ja muurein, mutta kuolleita vastaan ei ole mitään turvaa olemassa.
Rakastaa kuollutta on samaa kuin rakastaa muuttumatta, keskeyttämättä, ikuisesti.
Elämästäni on tämän tapahtuman jälkeen hyvin vähän kertomista. Timuskin, mieheni, yli-inhimillinen kärsivällisyys ja hyvyys estivät avioliittoni hajoamasta, en ole häneltä mitään salannut. Ulkonaisen rauhani saavutin takaisin vuosien vieriessä, sisäisesti pysyin yhtä parantumattomana. Kaikki yritykseni tehdä sitä, mikä ennen oli minulle tuottanut iloa tai nautintoa, olivat vain kuin kuuron koe soittokoneen koskettimia painamalla herättää hermoissaan entisen liikutuksen kaikuja. Hyvä-olo, ilo tyhjästä, vain tästä pelkästä ihmisolemisesta, se pysyi iäksi poissa.
Lapsia minulla ei ole. Nuoruus on takanani. Elämäni kiitää kohti lopullista päämääräänsä, kuten Luojansa jousesta lentoon lähtenyt nuoli.
Mutta sielussani on suuren rakkauden katoamaton poltinmerkki, — olen rakastanut.
VIERAS VERI
Hänen nimensä oli Reet, ja hän oli raikkain ja puhdasverisin saarelaistyttö, mitä ajatella saattaa, Sõrven Säären kylästä, eteläiseltä Saarenmaalta. Isä oli hänellä kalastaja Treiali-Jaan, valkopartainen, muhkea mies, joka hieman nilkutti hylkeenpyynnissä vioittunutta jalkaansa, äiti Panga-Tiiu, samasta kylästä. Paitsi sitä olivat hänen vaarinsa ja mummonsa sekä isän että äidin puolelta jollei juuri samasta Säären kylästä, niin ainakin samasta Jämajan pitäjästä, korkeintaan naapuripitäjistä, Ansikulasta tai Kihelkonnalta.
Niemi, Sõrven Sääri, on nimensä mukainen, se jatkaa Saarenmaan pituutta kolmellakymmenellä virstalla ja kurkoittautuu kauas mereen kohti liiviläisten asuinsijaa, kuurinmaalaista Domesnaesiä, jolle se lähettää vastaan vedenalaiset hietasärkkänsä, kuin tervehdykseksi. Ennen lopullista mereen sukeltamistaan se luikertaa virstan verran kuin keltamahainen, selällään kelluva vesikäärme, kaveten loppupäässään vain lokin leposijaksi.
Sõrve on ammoisista ajoista aina ollut vanhan Jumalan selän takana. Ennen muinoin erotti sen muusta Saarenmaasta Salmejoki, syntynyt saarelaisen väkimiehen, Suur-Töllin, veitsen vetäisystä, nyt pääsee kuivin jaloin yli joen uoman. Mutta yhä vieläkin on se salakuljettaja hyvässä turvassa, jonka onnistuu piiloittautua Takasõrven metsiin: siellä ei näe häntä Jumalakaan.
Meri on Säären ympärillä salakavala ja riuttainen: oikea laivojen kalmisto. Miesmuistoisista ajoista on se hukuttanut laivoja, harva se vuosi. Säären polvilumpion kohdalla oli maailmansodan ensimmäisiin vuosiin saakka vilkkumajakka, pelastusasema ja rantavartiosto, siksi kunnes saksalaislaivojen tykinkuulat pyyhkäisivät sekä ne että osan Säären kylää pois maan pinnalta. Mutta kaikista majakoista huolimatta on osaltaan juuri sõrvelaisia ranta-asukkaita varten luotu vanha, keskiaikainen laki, joka uhkasi rantarosvoja kirkon armopöydästä erottamisella ja käski heittää heidän ruumiinsa mereen samalta paikalta, missä he olivat rikkoneet "maan ja meren Herraa sekä uskovaisia vastaan", kun sensijaan taas haaksirikkoisten pelastajille oli luvassa vuoden ja neljänkymmenen päivän synninpäästö.
Tätä Sõrven Säären hiekkanauhaa pitkin oli Treiali-Reetan tapana juosta piipertää pikkutyttönä kuin rantalinnut, aina kauemmaksi, aina kauemmaksi, kunnes vaahto tarttui varpaitten lomiin, pehmeänä kuin pellavakuontalo, ja hietasärkkä katosi suureen sineen. Silloin vasta Reet pysähtyi, äärimmäiselle kielekkeelle, jalat jo vedessä, kahden aavan ulapan, Ruotsinmeren ja Lõpemeren yhtyessä hänen lapsenjaloissaan.
Hän oli aito pikkuinen sõrvelaisneito jo pienestä pitäin, tämä Reet, musta hame pitkä, kainaloista alkava ja laskoksille kurottu, helmasta puna- ja valkoraitainen, laskoksien vakuudeksi kaikkien sõrvelaistaiteen sääntöjen mukaan leivinuunissa käytetty, — päässä punainen piippolakki, jonka tupsu tanssi tuulessa vaaleitten hiussuortuvain kanssa kilpaa, — kaukaa katsoen kuin mikäkin punapäinen kärpässieni.
Hänen lapsuutensa kului tällä lakealla, yksinäisellä rantamalla, jossa miltei kylän joka talolla oli oma kivijalustainen tuulimyllynsä. Hän kasvoi venehylkyjen keskellä, jotka hietasärkillä vetelehtivät, laitalaudat parempiin tarpeisiin vietyinä, ikäänkuin suuret luurangot vihertävine kylkiluineen, joitten lomitse pikkuturskat ja silakanpojat pujahtelivat. Hän keräili hiekalta kiviä, joissa oli muinaisten etanain ja meriäyriäisten jälkiä, ja toisia, jotka olivat huokoisia kuin kivettyneet pesusienet.
Keväisin sensijaan oli majakan jalustalla joka aamu kuolleita muuttolintuja, jotka paluumatkallaan kaukaisista maista pesäpaikoilleen saarenmaalaisille luodoille ja särkille olivat iskeneet päänsä murskaksi houkuttavaan ja kavalaan majakkalyhtyyn. Reet itki katkerasti näitten kaukaisten vieraitten kuolemaa, ja hänestä ne olivat perin säälittäviä, mutta majakanvartia otti asian käytännöllisemmältä kannalta: hän valitsi niistä syöntikelpoiset, pani pataan ja paistoi ateriakseen.
Treiali-Jaan, Reetan isä, ja hänen lankonsa Poleühtid kuuluivat molemmat pelastusveneen miehistöön. Poleühtid oli väkäleukainen, kipparipartainen vanhapoika, miehuutensa päivät ulkomaalaisella laivalla purjehtinut. Huhu oli itsepäisesti tahtonut tietää hänet pitaaliseksi, mutta silloin oli Poleühtid kahdella todistajalla saunassa tarkastuttanut ruumiinsa ja luvannut katkaista pari kylkiluuta jokaiselta, joka uskaltaisi vielä sanoa häntä pitaaliseksi; senjälkeen jätettiin hänet rauhaan. Hän asui lankonsa luona; kun tykinlaukaus pelastusasemalta pamahti, oli heidän neljännestunnin kuluttua oltava paikoillaan kunkin hankaimensa ääressä pelastusveneessä kuuden muun kylänmiehen keralla, millä Jumalan säällä hyvänsä. Heidän öljytakkinsa ja kaapunsa odottivat venevajassa.
Myrskyisten öitten jälkeen tarjosi Säären ranta aamun valjetessa valtavan näyn: se oli täynnä laineitten irtimyllertämää lamua, merilevää, joka paarmasi keltaisen särkän pitkinä mustanruskeina palteina, ja ajelehtivaa lastia. Koko kylän väki oli liikkeellä, miehet, vaimot ja lapset, ja pelastustyö täydessä käynnissä. Niin oli ollut satoja vuosia takaperin tällä Sõrven Säären rannikolla, ja niin oli nytkin. Se oli apaja, aina uudistuva nuotanveto. Meri antoi kaiken, antoi elatuksen, antoi ajopuun, laivojen sirpaleet, kallisarvoisen saaliin. Muutaman päivän kuluttua venyivät pitkät kuormajonot Kuresaarta kohden. Ja lain mukaan tuli pelastajan osaksi neljännes saaliista, jos se oli vähemmän kuin virstan verran rannasta, ja kuudennes, jos se oli kauempana.
Nämä olivat juhlahetkiä, muuten oli elämä Sõrven Säären kylässä vilkkumajakan ympärillä yksitoikkoista ja yksinäistä. Kuresaareen, saaren ainoaan kaupunkiin, oli viidettä penikulmaa. Kesäisin olivat kotosalla vain vaimot, lapset ja vanhukset, syksyllä sensijaan, miesten mereltä palattua, soi iltaisin säkkipilli ja hanuri, ja vietettiin häitä, kun oli kerrankin aikaa, summakaupalla, viidetkintoista yhteen menoon. Pantiin kotiolutta, maltaista ja suopursuista, siihen sekaan viinaa, omenoita ja hunajaa; se kellisti miehen. Koko kylä remusi jonkun viikon; sitten tuli talvihorros meren jäätyessä, ja keväisin haettiin Säären taloissa esille kätkyet.
Niin kului elämä Sõrven Säärellä.
Ja niin olisi kulunut nuoren Treiali-Reetankin elämä, ellei hänen kohtalonsa olisi ollut kaukaisempiin tähtiin kirjoitettu.
Reet oli ehtinyt jo pariinkymmeniin. Hänellä oli aitassaan orsilla tallella seitsemän sorvelaishametta, kaikki omakutoisia, musta, keltaliepeinen suruhame kahdeksantena, värillisiä liivejä ja piippolakkeja vuosien varalle, ja punaisen kirjovakan täysi sukkia ja kintaita. Hän teki kesäisin kaikki miehen työt, kuten aito sõrvelaisnainen, tarttui puuauraan ja kynti ajohiekan uhkaaman perunamaan, mutta raadanta ei näyttänyt kuihduttavan hänen tervettä saarelaiskauneuttaan. Päinvastoin se puhkesi meren ahavassa yhä verevämpään kukoistukseen. Hänen hiuksensa, joita hän sunnuntaisin voilla silitti, olivat hiekanväriset, kädet ja jalat pienet, lanteet leveät, leuassa vähäinen, houkutteleva kuoppanen.
Hän ei ollut vielä kertaakaan käynyt kotisaartaan ulompana ja Kuresaaressakin vain lasketut kerrat. Syksyt hän tanssi kaikissa häissä, mitä Sõrven Säärellä vietettiin, mutta hänen omistaan ei ollut vielä mitään tietoa. Hän ei pitänyt niillä kiirettä, ja äiti, Tiiu, soimasi hänen odottavan saksoja muka.
Eräänä kesänä sattui sitten suuri luoteismyrsky, josta Sõrven rantarahvas vielä vuosikausia puhui. Miehet olivat ulkona koko yön; päivän koitteessa oli meri repeytyvien pilvijärkäleitten alla äkeä, sapenkeltainen, ja osa särkkää näkymättömiin uponnut; iso ulkomaalainen laiva oli haaksirikkoutunut Ruotsinmeren puolelle, lähelle Säärtä.
Treiali-Jaan ja Poleühtid toivat veneessään, joka oli vesilaitaan saakka täynnä pelastettuja kahvisäkkejä, maihin miehen, jonka he olivat tavanneet ajelehtimassa laudankappaleen varassa.
Mies oli niellyt kunnolla merivettä, arveluttavat määrät, ja oli muutenkin ruhjoutunut; hänet pantiin Treialin mökin peräsänkyyn, jossa hän makasi puhumattomana kuin ajopuu.
Hän oli keskipituinen, vanttera, ja tukka musta kuin terva, ruumiiltaan ruskea, ja siniset ankkurikuvat käsivarsissa. Hampaansa hän oli puristanut niin tiukasti yhteen, että ne täytyi puupalikalla avata, ennenkuin viinaa saatiin kurkkuun kaadetuksi.
Treiali-Reet joutui hoitamaan häntä. Hän istui vuoteen vieressä kädessä sukankudin, josta oikea sõrvelaistyttö ei unissaankaan luovu, ja puikkoja liikuttaessaan hän katseli miestä. Milloinkaan hän ei ollut nähnyt mitään niin mustaa kuin tuon miehen tukka. Se oli niin mustaa, että se miltei viherti, kuten kukon pyrstöhöyhenet.
Miehen kädet alkoivat hapuilla, ikäänkuin jotain kaivaten. Reet seurasi sormien haparoivia liikkeitä, keksi nauhan miehen kaulassa ja veti paidan alta esiin neliskulmaisen, punaisen vaatetilkun. Niin pian kuin hän oli pannut sen miehen käsiin, rauhoittuivat ne heti, sulkeutuen kangaspalan ympärille.
Kolmantena päivänä alkoi mies jo puhua. Mutta se oli tuiki ihmeellistä ja laulavaa mongerrusta, jota ei kukaan ymmärtänyt. Se ei ollut saksaa eikä venättä, mutta ei myöskään engelskaa, sanoi Poleühtid.
Silloin mies alkoi viittilöidä käsillään, jotka kävivät vielä väleämmin kuin kieli, ikäänkuin jokainen sormi erikseen olisi puhunut omaa kieltään.
Reet auttoi hänet istualle, osoitti ikkunasta merta, sitten miestä itseään ja pudisti päätään.
Hän ymmärsi, että mies tahtoi tietoja toveriensa ja laivan kohtalosta. Ja hänen sydämensä keventyi, kun mies taas vaipui unenhorrokseen.
Seuraavana päivänä oli mies jo jalkeilla. Hän pudistelihe kuin vedestä noussut koira, oikoi jäseniään, eikä häntä enää mikään näyttänyt vaivaavan. Hän seurasi Reetaa rannalle, kun tyttö meni kaloja perkaamaan, ja sieltä pyykkipadalle. Hän ei jättänyt Reetaa hetkeksikään, hän kulki tytön jäljissä karjapihaan ja karjapihasta kaivolle.
Venäläinen majakkapäällikkö tuli häntä puhuttelemaan ja vaatimaan papereita, mutta mies käänsi taskunsa nurin, ja asia jäi siihen.
Treiali-Jaan oli edellisenä päivänä lähtenyt purjeveneellä Hiidenmaalle, ja miesväestä oli Poleühtid yksinään kotona. Illalla kun Poleühtid tapansa mukaan ennen maatapanoaan meni vetämään haikuja ison merran luo rannalle, oli hän näkevinään kalaveneen takana kaksi varjoa, jotka sulautuivat yhteen hiekalla. Hän siirsi silloin piippunysänsä miettiväisesti suunnurkkauksesta toiseen, hänellä oli omat ajatuksensa.
Vielä samana iltana hän mennä köntysti satamaan kuulustelemaan Riigaan tai Vindaviin lähteviä laivoja ja sopi vanhan Eitean kanssa, että tämä ottaisi viedäkseen muukalaisen Kuurinmaan rannikolle, heti otollisen tuulen tultua.
Tämän tehtyään Poleühtid rauhoittui. Mennessään Reetan aitan ohi hän kuin sattumalta koetteli ovea, mutta se oli sisältäpäin säpissä, ja kaikki oli hiljaista, tuulimyllyjen liikkumattomista siivistä ja avosuin nukkuvista merroista alkaen.
Kun Poleühtid seuraavana aamuna merkkien avulla yritteli selittää vieraalle matkan mahdollisuuksia, hämmensi Reet paraikaa perunakeittoa avonaisen lieden ääressä koukusta riippuvassa padassa. Ja tulen hehkusta huolimatta hänen nuoret, verevät kasvonsa kalpenivat äkkiä, melkein saarenmaalaisen kalkkikiven karvaisiksi, ikäänkuin sydän yht'äkkiä olisi imenyt kaiken veren itseensä kuin sieni.
Hän istui hetken aikaa nokisella liesikivellä, mitään puhumatta, nosti sitten keiton tulelta ja lähti aittaansa.
Siellä oli viileää ja hämärää. Orsilla riippuivat omakutoiset hameet, kaikki kapiot, joita hän vuosikausia oli valmistanut.
Kaikki jäisi ennalleen, Säären kylä ja tuulimyllyt, venehylyt rannalla ja jokasyksyiset häät säkkipillin säestyksellä.
Ja hän, Reet, Treiali-Jaanin tytär ja Poleühtidin sisarentytär, hän menisi naimisiin jonkun säärenkyläläisen kanssa, niinkuin kaikki hänen tyttötuttavansa ja koko sukunsa ennen häntä.
Mutta vierasta hän ei näkisi, ei ennenkuin ylösnousemuksen kellot kaikuisivat ja sinne tänne sirottuneet luut toisiaan kutsuisivat!
Illalla tuli vanha Eitea ilmoittamaan, että purjelaiva Berta oli lähtövalmiina ja tuuli nousemassa luoteisesta; seuraavana aamuna, heti päivän sarastuksessa, oli lähdettävä.
Vieras istui vuoteensa laidalla ja rasvasi hylkeenihralla saappaitaan; hän näytti ymmärtävän, mistä oli kysymys.
Hän veti saappaat jalkaansa ja lähti rannalle, hetken päästä hiipi Reet myös tuvasta. Ison merran luona he tapasivat; meri oli täynnä pientä, hilpeää aallonviriä, ja kylän tuulimyllyt kaikki käynnissä.
He lähtivät kuin yhteisestä sopimuksesta kulkemaan poispäin pitkin rantaa, vajoten ajohiekkaan joka askeleella, ja kylä jäi kauas heidän taakseen.
He kulkivat aivan lähetysten, käsivarret toistensa vyötäisillä, toisiinsa puristautuneina.
Etäämpää rannalta he löysivät veneen ja soutivat merelle. Reet souti, kuten ainakin saarelaisnaiset, vieras istui perätuhdolla.
He laskivat maihin parin virstan päähän laakealle rannalle, joka ei kasvanut muuta kuin karkeaa saraheinää. Se oli täynnä tyhjiä vesilinnun pesiä, ja heidän jalkansa särkivät joka askeleella munankuoria. Muuan maamyyrän heimolainen oli kaivertanut ontoksi koko maanpinnan, ja hiekkamättäät olivat täynnä aukkoja. Näkymätön rantaneilikka tuoksui jossain saraheinän ja hiekan kätkössä.
Muutamat suuret laglet, villihanhet, nousivat lentoon heidän tullessaan.
Aurinko laski, päike läks jumalihe, — meni jumalien kotiin.
Siellä, karkeassa saraheinässä, kajavien kirkuessa heidän päittensä päällitse, he viettivät hyvästijättönsä hetken.
Seuraavana aamuna vieras lähti, ja Eitea vei hänet Berta-laivallaan Kuurinmaalle.
Hän ei koskaan tullut takaisin. Mutta yhdeksän kuukautta hänen lähtönsä jälkeen toi Treiali-Reet ilmoille pojan, jolla oli musta tukka ja ruskea iho.
Hän muutti myöhemmin poikineen Säären kylästä vielä etäisempään ja yksinäisempään kylään. Hän elätti työllään sekä itsensä että poikansa, myöhemmin elätti poika hänet.
Hän oli rauhallinen ja pelkäämätön, kuten ihminen, joka on osansa saanut eikä enää sen yli halua. Hänen pojastaan tuli mainio merenkävijä, ja hänellä oli vuorostaan joukko lapsia, kaikki mustapintaisia, kuten hänkin. Hänen jälkeläisiään elää vieläkin samassa kylässä, jonka vaaleaverisestä väestöstä he jyrkästi eroavat. Merimiehinä he ovat saaren parhaita, meressä heti lapsesta lähtien kuten vesilinnun pojat.
Ja niin tuli valkoverisestä Treiali-Reetasta kantaäiti tummalle suvulle, jolla oli rohkeampi ja polttavampi poljento verissään, kaukaisten vesien ja seikkailujen ikävä.
MUUAN RAKKAUSTARINA
Nyt on jo ammoin kaikki ohi, kahdeksaskymmen käsissä, sormet kihdin koukistamat, jaloissa särky, vaikka kuinka kuppuuttaisi, — multa alkaa puoleensa repiä.
Lapsuudestani en puhu sen pitempiä, tietäähän sen, köyhän lapsen. Äitimuori vain sattui ylen ankara, liekkö liika työ kovettanut, vai oliko jo luonnostaan, en tiedä. Sain kerrankin iltamyöhällä tuvan avaimen kantaakseni, kun jostakin kyliltä tultiin, ja sitä sitten lystikseni heilauttelin hyppysissäni, heilauttelin, kunnes ruohoon putosi ja siihen kohdalleen hukkui, kuin maan rakoon mennen. Etsittiin sitä lyhdynkin keralla, ei vain löytynyt. Äiti silloin katajanrisulla pieksi minut, ison tytön, pahanpäiväiseksi; siitä asti kannoin kaunaa, enkä ottanut oikein unohtaakseni. Olisi edes koivunoksan ottanut! Isä sensijaan oli perin hyvä mies eikä meihin lapsiin kajonnut, mitä joskus talvella suutaroidessaan lestillä tai kengänpohjalla päähän kopautteli.
Kuudentoista vuotiaana piti kodista pois, veljet olivat lähteneet jo merille. Otin vuosipestin samaan pitäjään, keskulaiseen taloon. Palvelin siinä parisen, kolmisen vuotta, aikaihmistyin, kasvoin pituutta, ripilläkin kävin vasta palveluksessa ollessani. Tein työtä, mitä vain eteeni pantiin, lasta korjasin, lehmiä ruokin ja maantyössä kävin, mitä vain, en koskaan paljoksunut. Sain vaatetta palkakseni, villaisen vaatekerran, paitakangasta ja kaksi paria kenkiä, rahaakin jo aloin saada kymmenen ruplaa vuodessa. En ollut erin kaunis muodoltani enkä mikään, olinhan vain tavallisen ihmisen kuvio, tukkaa vain kasvoi niin ylenpalttisesti, ettei tiennyt mihin panna, ihan päänsäryn sain palmikosta. Olin iloluontoinen ja muutenkin ihmisten seuraan sopeutuva, ihmiset minusta aina ovat pitäneet ja seuraansa hakeneet. Itsekin olen sitä ihmetellyt, kun en ketään kumartele enkä edessä kiitä, tosin en takanakaan koskaan pahaa sanaa kenestäkään puhu.
Mikäpäs siinä siis minun oli mennäkseni, eivät painaneet vuodet, eivät murheet, kävin kaikki kylän kiikut ja tanssit, kuin maailman lapsi ikään, tappelupukareita vain en sallinut enkä heidän seuraansa lähtenyt.
Tuli sitten syksyllä samaan taloon Kärlan pitäjästä uusi renki, Laur-niminen, hyvä käsistään, luonnostaan rehti, mies miehen tekoa. Se oli kai niin minun osalleni määrätty, koska kohta toinen toiseemme mielistyimme ja rupesimme yksissä olemaan, niinkuin nuoret ovat, kävimme tansseissa ja Kuresaaren kaupungissa markkinoilla. Aittaani vain en laskenut häntä, vaikka monesti pyyteli ja taisi suuttuakin, kun en suostunut.
Ihmiset rupesivat meitä härnäilemään ja kihlattuna parina pitämään, emmekä mekään enää kieltäneet, mitä turhasta salata, kun kerran niin oli. Kynttilänpäivän aikoihin toi Laur sormuksen kaupungista, — tuossa se on vielä sormessani kihtisormuksen vieressä! — ja silkin, isokukkaisen. Aloimme jo vähin kuulostella moisiolta mökin paikkaa itsellemme, mutta häitä emme vielä kiirehtineet, nuoria ja köyhiä kun olimme molemmat.
Ja niin meni se rakkaus syvälle sydämeen, ettei sitä sieltä enää muu kuin kuolema irti saane.
Mutta Jumala se on semmoinen, että se suolaa joka ihmisen kakun, aina määränsä mukaan.
Kirkkoherra rupesi tahtomaan Lauria kuskikseen, ja niin joutui Laur pappilaan, kymmenen virstaa talosta, missä minä palvelin. Ja siellä se sitten tapahtui. Oli siellä kirkkoherralla piikaihminen, Epp-niminen, Lauria vuotta paria vanhempi, sellainen lyhytkaula, lihavanläntä, — kuinka lie tullut, vaan Laur laittoi sille lapsen. Mikä lie tullut erehdys, yhdessä kun aina olivat, liha on heikko, ja synti makea.
Minä kun kuulin siitä, ja kohtahan se tiedoksi tuli, niin sisuni koveni, ihan kivikovaksi, nuori kun olin ja veriltä kärsimätön vielä. En ottanut Lauria puheilleni, kirjeet palautin ja Eppua vihasin, panettelinkin, nimitin rumilla nimillä. Kuka tietää, ehkä olisin sentään ajan-oloon taas leppynytkin, ja kaikki parhaaksi kääntynyt, mutta kirkkoherra puuttui puolestaan asiaan ja rupesi vaatimaan, että Laur naisi Epun. Siinä se sitten oli. Mikä siinä enää rengin neuvoksi, esivalta oli ankara, tekonen tehty, ja vielä lisäksi, kun sattuikin olemaan itsensä kirkkoherran piika. Ei siinä pitkiä puheita pidetty, kuulutuksiin pantiin, ja häät vietettiin ristiäisten kanssa yksin tein.
Mutta minulle koitui siitä kova paikka. En tiedä, lienevätkö kaikki luojanluomat samanlaisia, vai olisinko tullut muita herkkäverisempi, sen vain tiedän, että syvälle otti. Tulin kuin nöyräpäiseksi, sairaaksi vallan, makasinkin monta viikkoa, aina vain poltteessa. Kerran olivat jo luulleet hengenkin lähteneen ja panneet virsikirjan rinnalleni, lähtövirrenkin veisanneet, mutta Isämeitää luettaessa olinkin avannut silmäni. Mutta tukkani lähti taudin jälkeen tykkänään päästä, niinkuin haravalla heinää tuli joka kerta kammalla sukiessa, mitä niskaan lie jäänyt lyhyt saparo. Kokosin lähteneet hiukset ja laitatin niistä Kuresaaressa palmikon, — muistoksi muka. Jalkeille kun pääsin, lähdin sen tien pois koko paikkakunnalta, otin pestin Kuresaareen, apteekkarin luo.
Siellä, vieraissa, oli kevyempi ollakseni. Mutta eräänä päivänä, kun juuri pihanpuolisilla portailla ahvenia perkasin, näin Laurin tulevan portista pihalle. En näkevinäni ollut, veitsi vain alkoi käydä käsissäni niin väleästi, että suomukset sinkoilivat.
Tuli Laur aivan lähelleni, portaitten alapäähän seisattui, ei edes päivää sanonut, vaan kohta suoraan asiaan, että: "Maret, oletko minulle vihoissa?"
Minä tätä kysymystä kohta sydämessäni säpsähdin, mutta en sanonut muuta kuin: "Mitäs minulta kysyt, — puhukin, hyvä mies, muuta asiaa. Mene vaimosi luo, onhan sinulla Epp, mitä sinulla on minun kanssani tekemistä?"
Niin sanoo taas Laur ja sieltä portaitten alapäästä katsoo:
"Sinua minä vain rakastan, että sen nyt tiedät, Maret."
Silloin nousi taas minulle luonto, oikein se vanha Aatami, menin sisään, hain kätköstä sen palmikon, mikä minulta taudin aikana oli lähtenyt, vein portaille ja näytin, otin huivinikin ohenneilta hiuksiltani. "Näin minä olen sinua surrut", sanoin. "Mutta nyt mene rauhaan, ja olkoon sinulla onni osanasi kaikissa edesottamisissasi."
"Maret", sanoo Laur eikä ota mennäkseen. "Pahoin tein, tiedän sen. Etkö sinä enää yhtään minusta huoli?"
Mutta silloin minä taas sydämystyin ja sanoin:
"Se on synti ja häpeä, että toisen vaimon mies tulee ja puhuu, mitä ei enää puhua sovi. Ettäs näytätkin minulle näkösi viimeistä kertaa."
Sipaisin käteni puhtaiksi suomuksista, menin vielä kerran sisään ja toin sormuksen ja silkin.
"Tuossa on, — otakin omasi", sanoin.
"En ota minä niitä, — sinun ovat", se sanoo ja punoittaa kuin vihapäissään.
Panin ne portaille ja niine hyvineni lähdin, ahvenet vein mukanani, en taakseni katsonut.
Silloin se meni, näkyi sentään silkin ja sormuksen portailta korjanneen. Vielä kerran lähetti minulle poikasen kautta sanan, että tulisin sunnuntaina kirkolle sakariston kohdalle, — en mennyt enkä vastausta lähettänyt.
Sen tien se meni. Meni eikä takaisin tullut. En kutsunut minä, eikä tullut hän. Mutta mihinkä ihminen ikävästään ja rakkaudestaan pääsee?
Se on sen ihmisen ikävä semmoinen, että se juoksee kuin pitkin lankaa, penikuormia.
Päivällä vielä menettelee, on askarrusta ja touhua, köyhällä piikaihmisellä liiatenkin, tämän maisen maailman melua yllin kyllin. Mutta kun tulee yö, ja yksin vuoteellasi valvot, ja sattuu vielä olemaan tuollainen suviyö, ei iltaa, ei aamua, yhtä kuultoa taivaalla vain, silloin sen povessasi tunnet, ettei mikään muu kuin kuolema ikävääsi irroita.
Ja senkin tiedät, että jossain on valveilla toinen, ei tule uni senkään, vuoteellaan valvoo ja sinua ikävöi.
Kuulin minä heistä silloin tällöin yhtä ja toista, vaikka en kysellytkään, aina niitä kontinkantajia löytyy. Jotkut kai luulivat minua sillä hyvittävänsä, toiset tahtoivat nähdä mielipahaani, niin on ihmisen luonto. Kuuntelin aina niinkuin olisi vieraista puhe ollut. Laur oli heittänyt kuskina-olon silleen ja ruvennut itselliseksi, asuivat jossain mökissä moision maalla, vain huoneet olivat omat. Oli heille syntynyt vielä toinenkin tyttö, ensimmäisen lapsen lisäksi, joka oli tyttö sekin. Elivät, kituuttivat, niinkuin kaikki muutkin pien'eläjät, ei se sen kummempaa ollut. Kituliaaksi vain kuului Laur viime aikoina muuttuneen, koska Epp oli käynyt meidän apteekissa tippoja saamassa, rinnanpoltteeseen vai mihin lie pyytänyt.
Meni taas muutama vuosi, — minä yhä vain samaisella apteekkarilla palvelin, — kun eräänä syyskuun päivänä tulee se Laurin vaimo, se Epp, luokseni ja sanoo:
"Nyt taitaa Laur mennä, etkö tulisi vielä kerran katsomaan?"
Sydämeeni tuikaisi kuin tulisella neulalla, mutta olinpa ylpeä sitä näyttääkseni ja kaikkein vähimmin Epulle. Kysyin vain, niinkuin olisin oudosta tiedustanut:
"Laurko se minua tahtoi?"
Sanoi Epp ja aivan nöyrästi sanoikin:
"Laur itse, — kuinkas muuten."
Katsoin sitä, ja sydämeni hieman heltyi, ajattelin: oletpa tainnut kärsiä sinä, jos minäkin! — niin oli muuttunut ja kellastunut Epp.
Menin sitten sen kanssa. Leipurin ohi mennessä poikkesin vielä ja ostin kaksi nippua vesirinkilöitä.
Sillä ei ollut hevosta, Epulla, mentiin jalan, kahden kesken. Syksy oli, pihlajissa marjat, orjantappuroita kiulukoineen kahden puolen tietä. Ei puhunut Epp enkä minä. Kerran vain kysäisin:
"Jokos se on Laur kauankin sairastellut?"
Johon Epp vastasi:
"Johan se on kolmatta vuotta."
Sitten mentiin vaiti loput viisi, kuusi virstaa. Eikä se matka sen pitempi ollutkaan.
Laurin mökillä tuli se vanhempi tyttö vastaan, tunsin heti Laurin näöstä ja annoin sille vesirinkelit. Kamarin ovea avatessa sydäntäni kiersi pahasti, olin ihan kynnykselle typertyä, niin jaloista hervotti, sain sentään Epun takia itseni suoristetuksi.
Näin heti paikalla, että lähtöä tämä oli. Niin oli painunut näöstä, poloinen, poskiluut korkealla, nenä kapea, ja henki rinnassa korisi. Mutta minuun vain katsoi tiukkaan kuin seinään naulaten ja luisilla käsillään viittilöi Eppua pois.
Kun kahden kesken jäimme, niin sanoo:
"Maret, oletko antanut minulle anteeksi?"
Itku tuli kurkkuuni, nousi kuin tulppa, niin etten puhua voinut, en halaistua sanaa.
Mutta kuoleva yhä tiukkaa:
"Jeesuksen Kristuksen nimessä, oletko antanut minulle anteeksi?"
Silloin minä siihen vuoteen vierelle lysähdin, ei ollut enää voimaa ruumiissani, olin kuin vyyhti ikään, itkin vain valtoinani ja sanoin:
"Olenhan, olenhan sinulle kaikki anteeksi antanut!"
Silloin se pani silmänsä hetkeksi umpeen ja sanoi sitten, silmät yhä ummessa:
"Sinua minä vain olen rakastanut, Maret."
Olin siinä sängyn vierellä lattialla polvillani vielä hetken, olisin voinut olla siinä ikäni kaiken, niin rakasta se oli, autuasta vallan. Suli siihen itkuuni pois vuosien paha, kuollakin olisin voinut siihen, hänen viereensä, ei olisi minulla elämästäni surku ollut.
Eikä se muuta enää minulle puhunutkaan.
Kun menin, niin se nukkui, — Epp seisoi porstuassa, nuorempi lapsi sylissä, ja vanhempi söi niitä vesirinkilöitä, jotka olin ostanut.
"Hyvästi nyt, Epp", sanoin ja kättä annoin. Aioin vielä jotain Laurista sanoa, vaan ei tullut nimi yli huulteni, silleen jäi. Mutta sen tiedän, ettei ollut enää sydämessäni kaunaa, ei Eppua eikä ketään muutakaan kohtaan.
Yöllä se sitten olikin kuollut. Epp tuli vielä kerran luokseni kaupunkiin ja toi sen Laurin sormuksen, sanoi niin olleen Laurin viimeisen tahdon. Otin sen vastaan, kun hän kerran niin oli tahtonut, mutta sormeeni en pannut, ennenkuin kuulin Epun kuolleen hänenkin, kymmenisen vuotta takaperin.
Mutta Laurin kuoleman jälkeen en enää niillä maillakaan pysynyt, muutin pois koko Saarenmaalta aina Tallinnaan asti palvelukseen, ja täällä sitä sitten on oltu. Kotisaarella en ole siitä lähtien käynyt, kuolleet ovat kaikki, vanhemmat ja velimiehetkin, jokunen käly lienee elossa.
Se repivä kipu kesti aikansa, asettui sitten ja meni menojaan, mutta sydän jäi turraksi, ei pystynyt siihen enää ei ilo eikä suru.
Etsin iloni muualta, aloin käydä uskovaisten seuroissa ja tutkia Jumalan sanaa, tulin herätykseen ja olen lohdutukseni löytänyt.
Kosijoita kävi minulla monta, — tuli näet vuosien kuluessa aina vähin sukansääreen pantua. Oli niitten joukossa saksojen kamaripalvelijoita ja vielä aliupseerikin, olipa kerran talonisäntäkin maalta, leskimies, oikein puhemiehen keralla. Lähetin ne menemään, jokikisen. Viimeinen kävi vielä, kun jo lähenin kuuttakymmentä. Nyt ei niitä enää pariinkymmeneen vuoteen ole kuulunut, rauhaan ovat jättäneet, vanhan kompuran. On oma kamari, on vanhanpiianlohdutus kukkimassa akkunalla, on lähetysjuhlat joka kesä, — ei ole vielä, Luojalle kiitos, puutetta ollut, ei leivästä eikä särpimestä.
Mutta sen sanon ja totta tarkoitan, vaikka milloin kutsu tulisi, en esteitä tekisi, valmis olen jättämään tämän maailman ja sen turhuuden, milloin Herra itse sen neuvossaan hyväksi näkee.
GERDRUTA CARPONAI
1.
Keväällä, vuonna 1710, Suuren Pohjansodan aikana, venäläisten piirittäessä Riigaa, tuli tappava ruttotauti, mustaksi surmaksi sanottu, ylämaalta saarille, ensin Hiidenmaalle, sitten Saarenmaalle, sieltä yli Vähän-Väinän Muhuun ja lopuksi syksyllä yksinäiselle Ruhnun saarelle.
On monta tarinaa ruton tulosta. Hiidenmaalaiset kalastajat äkkäsivät eräänä ehtoona oudon, synkän laivan, joka oli laskenut ankkurin lähelle Eltermaan satamaa. He pitivät neuvoa, mutta soutivat sitten laivalle muonaa ja särvintä viemään. Lähemmäksi tultuaan he huomasivatkin laivan aivan autioksi ihmisistä, kansi oli tyhjä, mastot, raakapuut kuin hylyllä. He aikoivat jo soutaa takaisin maihin, kun laivan ruumasta äkkiä kapusi kannelle harmaapukuinen, puolentoista jalan pituinen poikanen, joka oikopäätä hyppäsi partaalta veneeseen. Kahdesti he heittivät pojan mereen, kahdesti se ponnahti taas purteen, kuin harmaasuomuinen kala. Mutta rannassa se tuotapikaa hävisi pähkinätiheikköön, eivätkä he ehtineet nähdä muuta, kuin että sillä oli saksain vaatteet, kolmikulmainen hattu päässä ja kädessä sauva. Silloin venekunnan vanhin risti kätensä, ja kaikkia vilutti äkkiä, he ymmärsivät: nyt oli rutto saapunut saarelle. — Seuraavana päivänä oli puolet Eltermaan kylän asujamista ruumiina.
Rutto otti uhrinsa äkkiä; se iti maassa ja putosi kasteena taivaasta. Ihmiset yllätti kuumeinen, myrkyllinen polte, joka kiehutti suonissa veren. Heidän päänsä oli kuin pätsissä, jäsenissä hervoton heikkous, tajunta katosi, ja heidän myrkynsekoittama verensä puhkesi sinisiksi paiseiksi, jotka peittivät kaulan ja kainalot. Heidän kasvonpiirteensä vääristyivät ennen kuolemaa tuntemattomiksi, ja järki jätti heidät; lopuksi he kuolivat muutaman tiiman kuluttua suureen ahdistukseen.
Tapahtui ihmeellisiä ja kauhistavia asioita; kaikki oli mahdollista. Tulipunaiset kukot istuivat veräjän pielissä ja kiekuivat kuolemaa, kuka ne ensinnä äkkäsi ja siitä sanankaan virkkoi, kaatui kuolleena jalkainsa sijalle. Jumala näytti tuiki unohtaneen säätyerotuksen, jonka hän itse kuitenkin viisaudessaan oli säätänyt saksojen ja epävapaitten välille. Rutto ei valikoinut eikä tuntenut minkäänlaista arvonantoa ylhäisiä nimiä tai jalosukuista verta kohtaan. Kenen nimi oli ruttokirjaan merkitty, se kuoli. Korkeasukuiset maaneuvokset, moisionomistajat ja ritarit, joitten sukujohto ulottui ristiretkiin asti, kuolivat kuten kurjin muonarenki tai päiväläinen; toinen tammipuisessa vuoteessaan, toinen olkikuvollaan. Köyhäinhuoneella kuolivat sekä hoitajat että hoidokit. Kuresaaren entiset kauppasaksat sortuivat hävitettyjen talojensa raunioille, joitten savupiippujen onkaloissa he yrittivät hakea suojaa. Papit vaipuivat saarnastuoleihinsa syyttäessään tätä perin syntistä sukukuntaa, jonka raadollisuuden takia rangaistus oli tullut, kellonlyöjät muille kuolinkelloja soittaessaan. Oli selvää: Jumala oli sulkenut taivaan ovet ja ikkunat, vain helvetin veräjät olivat selkoselällään.
Ihmiset, etsittyään turhaan turvaa Pyhistä Sakramenteista ja kirkon alttarilta, alkoivat salaa viedä uhreja Upan kivelle ja Kaarman uhrihiiteen, pyhien pihlajain juurelle, missä kerran oli vuodatettu ihmisverta Taaran lepytykseksi. Mutta maarahvaan vanhat jumalat olivat kuolleet tai vanhuuttaan muuttuneet kuuroiksi ja sokeiksi. Ei auttanut Kristus, Jumalan ainosyntyinen poika, mutta ei myöskään Taara, maarahvaan jumala.
Mutta öisin kulki pieni harmaa mies mökistä mökkiin, moisiosta moisioon. Savupirtin karstainen ovi aukeni hänen edessään yhtä kevyesti kuin moision vaskikoristeinen, ja hän kosketti nukkujia teräväkärkisellä sauvallaan suoraan sydänalaan.
Kesä tuli, sen mukana kuivuus ja helle, ja ruton tuho yhä yltyi. Kokonaiset kyläkunnat kuolivat. Ruumiita vietiin kuormittain suohautoihin, toinen toisensa päälle kasattuina, niin että nuorten tyttölasten pitkät, vaaleat kassat viistivät viedessä maata. Mutta pian ei ollut enää haudankaivajia, kuolleet saivat jäädä silleen, eikä kukaan rohjennut heihin kajota.
Pellot jäivät kesannoiksi, niityt metsittyivät. Kylmille jääneissä kylissä, joissa ruumiit yhä hautaamattomina lepäsivät, villiintyivät oman onnensa nojaan jääneet kotieläimet. Lehmien nähtiin harhailevan metsiä, ammuen, pakahtuvin utarin. Isännättömässä koirassa heräsi muinainen hukan luonto; se karkasi lammaskatraaseen, jonka paimeneksi se oli pantu. Taikka se hiipi luuksi laihtuneena pitkin kuolleitten kylien nurkkauksia, käsittämättä, minne oli joutunut sen ruokkija ja valtias. Nälkiintyneet siat murtaantuivat läteistään ja tyydyttivät nälkäänsä raadoilla ja ruttoisten ruumiilla, jotka eivät olleet saaneet kirkon siunausta. Sudet jättivät piilopaikkansa suosaarissa ja Sõrven sekä Karjan metsissä, ja Suuren- sekä Vähän-Väinän jäätyessä tuli ylämaalta karhu, sekin saaliinjaolle.
Ihmisen heimo näytti olevan tuomittu sukupuuttoon. Elämä oli pysähtynyt, ihmisen tavallinen arkiaskarrus, kyntö, kylvö, viljankorjuu, kalan, metsänriistan pyynti, aviot. Jumalan tarkoitus oli nähtävästi tehdä maa yhtä tyhjäksi ihmisistä, kuin se kerran oli ollut ennen ihmisen luomista. Mutta tämä maa oli etäällä paratiisista. Se oli poltettu ja autio, ja vetten päällä liikkui hävityksen henki.
2.
Tänä Jumalan hylkäämänä aikana oli eräässä saarenmaalaisessa rantapitäjässä seurakunnan paimenena saksalainen Magnus Carponai, joka oli nainut vapaasukuisen Beata von Krämerin, maaneuvoksen tyttären. Heillä oli useita lapsia, joista vanhin oli yhdeksäntoistavuotias tytär Gerdruta. Kuten usein maalla kasvaneet aatelisveriset saksalaisneidot oli Gerdruta Carponai terve ja kukkea näöltään, kesäisin merituulessa liiankin ruskeaksi paahtunut, varrelta tasasuhtainen, hiukset metsäpähkinän väriset, heikosti punertavat, kuten äidinpuolisen suvun, silmät loistavat, kuten vihreänsininen kalliskivi, kapean, ylhäisen nenän juuressa vähäinen, soreanylpeä kyhmy. Kun hän äitinsä rinnalla istui kirkossa pappilan penkissä kopea kaula kumarruksissa, kuten siveän immen sopii, katselivat häntä poikkeuksetta kaikki aatelisnuorukaiset, jotka ratsain tai nelivaljakoin olivat saapuneet saksain jumalanpalvelukseen. Eräänä sunnuntaina jäi hänen serkkunsa äidin puolelta, Rembert von Rehren, Loonan moisiosta, joka palveli Kuresaaren linnoituksen varusväessä, iltapäiväksi pappilaan. Oli elokuun alku, ja tummat kirsikat kypsyivät parhaillaan; silloin Rembert von Rehren tarttui tikapuihin, nousi puuhun ja alkoi viskellä kypsiä kirsikoita Gerdrutan päälle. Gerdruta tavoitti niitä kämmenin ja vyöliinaansa; lopuksi hän heittäytyi puun alle ruohoon pitkäkseen ja pyyteli huulillaan putoavia kirsikoita, jotka kuulsivat kuin punaisin merenkulta ja halkeilivat kypsyyttää. Astuessaan tikapuilta Rembert von Rehren oli kalpea; hän tuijotti herkeämättä kirsikan vereen Gerdrutan huulilla. Vastatusten seisoessaan he olivat melkein yhtä pitkiä molemmat, punertavatukkaisia, pitkäkaulaisia, samaa rotua kumpikin. Pappilan puutarha oli kostea ja hiljainen; sammaltuneen kirsikkapuun alla he suutelivat toisiaan. Tämä tapahtui, kuten sanottu, elokuussa. Koko talven Gerdruta Carponai ompeli kapioitaan, häät olivat määrätyt toukokuun alkupäiviksi. Mutta aika oli ankara ja levoton, ja maaliskuussa saapuivat kasakat ja tataarit hävittäen maan Muhun Kuivastesta Sõrven Sääreen saakka. Heidän kintereillään tuli rutto, ja Rembert von Rehren oli ensimmäisiä upseereja Kuresaaren linnoituksen varusväessä, jonka se tapasi; häntä seurasi suurin osa varusväkeä.
Kesäkuun lopulla alkoi suuri kuoleminen Carponain seurakunnassa. Se oli Saarenmaan viljavimpia ja väkirikkaimpia; niin oli siellä rutonkin tuho suurempi kuin muualla, sillä rutto haki hedelmällisiä seutuja. Carponai asetti vartioita muista pitäjistä tuleville teille, hän kielsi päästämästä mieronkiertäjiä ja vieraita pitäjän alueelle. Hän valmisti jauhetta tulikivestä ja männynpihkasta ja savututti sillä asunnot, hän priiskoitutti kynnykset etikalla ja sievedellä. Hän antoi sytyttää kylien ympärille katajavalkeita, joita pidettiin vireillä yötä päivää. Hän kokosi seurakuntansa kirkkoon yhteisiin rukouksiin. Mikään ei auttanut. Rutto ei huolinut rukouksista eikä sievesistä; se tunkeutui läpi tulen ja katajasauhun.
Carponai jatkoi yhä epätoivoista taistelua. Hän pakotti eloonjääneet puoshaoilla ikkunoitten kautta vetämään esiin ruttoon kuolleitten ruumiit ja toimittamaanne hautaan. Hänen vaimonsa ja neljä nuorempaa lastaan kuolivat; kellonsoittajan puutteessa hän itse nousi tapuliin ja soitti heille sielukellot. Hän ei antautunut; niin kauan kuin vielä jalkeilla pysyi, hän kävi hoivaamassa sairaita ja tukemassa kuolevia. Hänen tyttärensä Gerdruta seurasi häntä; silmät sinivihreänä jäänä, suuret, kylmät, suu kuollut ja kalpea. Eräänä aamuna Carponai tunsi verissään kiihkeän polton, — se oli rutto. Hän ei epäillyt hetkeäkään kuolevansa ja käski tyttärensä Gerdrutan kaivaa kirkon hopeisen kalkin sekä öylättilautasen maahan kirkon vierustalle. Kun se oli tehty, antoi hän Gerdrutan tuoda kirkonkirjat, hervottomalla kädellään hän kirjoitti vaivalloisesti ja suurin kirjaimin omnes mortui, — kaikki kuolleet.
Carponain kuollessa oli päivä jo korkealla. Gerdruta peitti isänsä ruumiin raidilla, meni ulos ja istui portaitten alimmalle asteelle; hän ymmärsi olevansa yksin.
Ei ollut enää luotuja, saman muodon mukaan muovailtuja kuin hän; ihminen, Jumalan kuva, oli kuollut pois.
Suuri sielunahdistus, suurempi ruumiin tuskia, tuli hänen ylitseen, hän huusi, ja odotti sitten. Mutta sama hiljaisuus jatkui, kukaan ei vastannut, ei ollut enää ketään.
Silloin Gerdruta päätti odottaa kuolemaa kotinsa portailla. Hän rukoili saavansa kuolla, hän tarjosi vapaaehtoisesti nuoret jäsenensä, neitseellisen ruumiinsa rutolle.
Mutta tunnit kuluivat, eikä kuolemaa kuulunut.
Päivän iltaan kääntyessä hän yht'äkkiä muisti, että muuan silmäpuoli, lähes yhdeksänkymmenenvuotias eukko, Liiva-Ingel, vielä muutama päivä takaperin oli ollut elossa. Hän muisti kulkeneensa Liiva-Ingelin mökin ohitse ja nähneensä savun tupruavan räppänästä.
Gerdruta Carponaista tuntui, että itse Jumala lähetti hänelle tämän ajatuksen. Hän lähti heti matkaan, oikaisten yli karjanummen ja suon, ja hänen halunsa nähdä elävä ihminen oli niin suuri, että henki oli salpautua.
Mitä siitä, että tämä ihminen oli tihrusilmäinen, haudanpartaalla hoippuva, likainen eukko!
Päästyään läpi viimeisen pähkinätiheikön Gerdruta pysähtyi: hänen edessään katajanummella oli yksinäinen, olkikattoinen mökki. Mutta sen ovi oli kiinni, räppänä samoin, eikä sauhua näkynyt.
Gerdruta yritti uskotella, ettei eukko ollut tehnyt valkeata. Mutta avatessaan mökin oven hän näki tutun näyn: vuoteella makasi Liiva-Ingel, ruttoon kuolleena; ruumis oli nähtävästi jo kylmä ja löyhkäsi.
Silloin nuori Gerdruta Carponai pakeni suoraa päätä suuriin metsiin kuin sydämeen satutettuna. Hän ei tiennyt enää mitä teki. Hän vain juoksi pakoon yksinäisyyttä, joka oli mustaa surmaakin tappavampi.
3.
Gerdruta Carponai ei koskaan jälkeenpäin tiennyt, kuinka kauan hän oli harhaillut saarenmaalaisilla soilla ja metsissä. Oli aamu hänen tullessaan merenrannalle, kirkas aamu, jolloin on hyvä elää sekä hyönteisten että ihmisten. Mutta Gerdruta Carponain sydän oli autio yksinäisyydestä ja raskautettu kuolemasta: hän päätti pysähtyä tähän ja kuolla.
Hän kumartui laskeutuakseen somerolle, kun yht'äkkiä kosteassa rantahiekassa oli näkevinään ihmisen jalan jäljen.
Ei ollut epäilystäkään. Se oli äsken astuttu, lujan jalan jälki, varpaat ja kantapää selvästi näkyvissä, jalkapohja keskeltä kovera. Sen takana oli toinen, kolmas, kokonainen jono sileään hiekkaan astutuita jälkiä, jotka katosivat rantatörmän taakse.
Gerdruta tunsi horjuvansa. Ihmisen jälki! Maailma ei ollutkaan autio. Hän ei ollut yksin.
Ja syvemmin kuin koskaan edes maailman mahtavien edessä, ylpeä, jalosukuinen Gerdruta Carponai nyt kumartui ja silmät sulina kyynelistä suuteli nöyrästi tätä tuntemattoman jalan jälkeä hiekassa.
Mutta ilo oli liian väkevä ja äkillinen hänen nääntyneelle ruumiilleen, se kaatoi hänet kuin kaislan, hän kadotti tajuntansa ja jäi makaamaan hiedalle.
Aurinko oli ehtinyt tehdä pitkän kaaren ja sädehti nyt suoraan kohti rantatörmää hänen vihdoin herätessään. Hän oli nukkunut monta tiimaa. Hän huomasi tulleensa siirretyksi veden rajaan verkkokasalle, ja hänen päänsä alle oli pantu kuiva kaislakimppu. Vasemmalla kohosi ranta korkeana kalliotöyräänä suoraan merestä, törmän alla sensijaan oli toistakymmentä savupirttiä ja verkkoseipäitä. Meri oli tyyni, mutta koko ajan kuului kumea kohina, ikäänkuin vedenalaisista mainingeista.
Aivan hänen vieressään paistoi nuori mies kampeloita kahden kiven välissä. Mies oli maarahvaan tavallisissa pukimissa, yllään karkea, rohtiminen, kirjavalla vyöllä sidottu mekko, avojaloin. Hän oli hyvin laiha, vaalea tukka pitkä ja sukimaton, silmät harmaansiniset.
Nähdessään Gerdrutan heräävän hän sanoi maarahvaan kielellä, jättämättä kampelan paistostaan:
"Kas sa süüa tahad?"
Gerdruta vain nyökäytti päätään. Mies ojensi hänelle kampelan, ja hän söi. Kala oli tuore, rasvainen, mutta ilman suolaa.
"Kaikki kuolleet?" kysyi mies.
"Kuolleet, — kaikki", Gerdruta vastasi, samoin maarahvaan kielellä.
"Niin täälläkin", mies sanoi.
He istuivat nyt vaiti, vaivihkaa toisiaan katsellen.
"Minä olen Laes, — Kadariku-Laes, — tuosta mökistä", sanoi mies vihdoin. "Entäs sinä?"
"Gerdruta Carponai", sanoi Gerdruta.
Ja sen sanoessaan hän selvästi tunsi, että se tällä hetkellä oli yhtä merkityksetöntä kuin tuo valkea hattara, joka paraikaa haihtui päivän tieltä.
Mies vain kohensi tulta ja sanoi sitten:
"Näin vaatteistasi, että olet saksoja. Mutta meitä ei ole nyt kuin kaksi eloonjäänyttä koko pitäjässä."
"Minä näin sinun jalkasi jäljet", sanoi Gerdruta.
Mies katseli paahtuneita, ruskeita jalkojaan ja nyökäytti päätään.
"Kävin lähteellä vettä tuomassa", hän sanoi.
Syötyään he lähtivät rantatörmälle. Alkoi jo olla ilta.
Ylhäällä kallion laella kasvoi maatamatavien, lammasten jäytämien katajapehkojen alla mustanpuhuvia, myöhästyneitä mansikoita, vaikka marja-aika jo oli ohi.
He kumartuivat poimimaan niitä, antoivat toisilleen ja söivät. Marjoilla oli ryyditetty, tuoksuva maku. He söivät niitä pitkän aikaa, niinkuin lapset, — katajapehkojen liepeistä.
Aleneva aurinko, joka laski kohti kaukaista ja näkymätöntä Ojumaata, paistoi heitä suoraan silmiin. Ei ollut enää tarvis sulkea sieltä silmiään. Se leijui harmaassa lämpimässä autereessa eikä säteillyt enää.
"Mikä se kohisee?" kysyi Gerdruta.
"Siellä on toinen kalliotöyräs, veden alla", Laes selitti. "Sinne pitää kaataa olutta ja viinaa, muuten ei ole kalaonnea."
He istuivat molemmat törmän laella, kylläisinä mansikoista. Ei kumpainenkaan kysynyt, mitä nyt tulisi. Heidän allaan oli jyrkkä, sadan jalan korkuinen liuskakivikallio.
Mutta Gerdruta Carponaista alkoi tuntua, ikäänkuin hän olisi syntynyt uudestaan, ihkauuteen maailmaan.
Hän ei ollut milloinkaan ennen ollut tässä maailmassa. Siinä oli, kuten entisessäkin, ilmaa, maata ja merta, mutta ihmisiä ei siinä ollut useampia kuin he kaksi, Kadariku-Laes ja Gerdruta Carponai.
Veden päällitse lentelivät lokit, siivet mustina varjossa, ruohossa surisi ja kuhisi. Kaikki jatkui luonnossa. Mutta he kaksi olivat ainoat ihmiset.
Ei ollut enää vapaita eikä epävapaita, saksalaisia eikä maarahvasta, ei säätyjä eikä luokkia. Kaikki, mitä ihmiset olivat rakentaneet vuosisatojen kuluessa, oli luhistunut raunioiksi.
Erään tiheän katajapehkon juurella aivan heidän vieressään paistatti päivää auringon viimeisissä säteissä kyykäärme. Laes huomasi sen yht'aikaa kuin Gerdrutakin, ja samassa tuokiossa hän oli jo ehtinyt leikata katajakepin, halkaista kärjen kahtia ja nitistää käärmeen pään kuin pihteihin.
Gerdruta näki käärmeen kiemurtelevan kepin nenässä, kellertävämahaisena, selässä mustat juovat, kaksihaaraisen kielen työntyessä suusta.
" Rästik ", Laes sanoi, käärmettä tarkoittaen ja kohottaen sen kepillä ilmaan. Sensijaan hän ei tappanut sitä. Hän heitti sen menemään, kauas taaksensa.
"Vilja herkee kasvamasta, jos tappaa käärmeen", hän selitti Gerdrutalle.
Mutta Laesin lingotessa käärmettä Gerdruta Carponai näki hänet kuin ensi kertaa. Näki hänen nuoren, luuksi laihtuneen vartensa, leuan kauniin, lujan kaaren ja leuan alla tasareunaisen, vaakasuoran arven, ikäänkuin puukoniskusta jääneen, — leveäsiipisen nenän, joka silmäin välistä oli korkea ja suora, kädet, jotka lujuudessaan muistuttivat sepän moukareja. Eivät rohtimiset vaatteet eivätkä nälän vauriot voineet peittää tämän ruumiin nuorta voimaa. Jokainen sen liike oli nopea, tarkoituksenmukainen ja voimaa säästävä.
Samalla hän tunsi Laesin samoin katsovan häneen. Ja hän tunsi punehtuvansa tästä katseesta. Melkein yht'aikaa he kääntyivät kumpikin omalle taholleen.
Senjälkeen he eivät enää katsoneet toisiinsa.
He laskeutuivat törmältä rannalle. Kallioseinä oli täynnä vuorikristallipesäkkeitä, kuin muinaisen lintulajin kivettyneitä pesiä. Meri oli sileänkirkas, ja sen pohja oli laskettu laakeilla kallioliuskoilla kuin lattia.
Tällöin, autiolla rannalla, maassa, josta ihmisensuku oli kuollut pois, he sen tunsivat. Kuolema ikäänkuin meni heille päähän, suurena huumeena. He päihtyivät siitä kuin väkevästä viinasta. Heidän nuoret ja terveet ruumiinsa ikävöivät tietämättään toisiaan, luodakseen uutta elämää hävitettyyn maailmaan. Kaikki ruttonäyt polttivat heidän aivojaan herättäen niissä oudon hekuman.
Ei ollut muita kuin he kaksi.
Aurinko oli laskenut, kun he palasivat Laesin savupirtin kohdalle. Laes, kalastaja, avasi oven, ja vapaasukuinen Gerdruta Carponai astui sisään. Ja heidän rajussa syleilyssään olkivuoteella, kalastajapirtin nokisessa hämärässä, hehkui heidän kuolemanpelkonsa ja tulevien sukupolvien elämänhalu. Maailma oli autio, heidän oli kansoitettava se, ja he olivat kahden kuten ensimmäiset ihmiset.
4.
Se oli tarina Gerdruta Carponaista, suurena mustan surman vuonna Saarenmaalla.
Kuten pitäjän Suuren Pohjansodan aikuisista kirkonkirjoista näkyy, kastettiin seitsemän vuotta jälkeenpäin Kadariku-Laesin viisi poikaa juhannuksen aikaan, kaikki yht'aikaa. Heidän äitinsä, Gerdruta Carponai, pitäjän entisen kirkkoherran, kunnianarvoisen Magnus Carponain ja tämän vapaasukuisen puolison Beata von Krämerin tytär, sai sensijaan sovittaa hairahduksensa istumalla kolmena suvisena sunnuntaina perätysten isänsä kirkossa huoranrahilla, kaiken kansan katseltavana. Niinkuin on hänestä omakätisesti kirkonkirjaan kirjoittanut pitäjän silloinen kirkkoherra Hinrich Bürger, hengenmies ankara ja toimelias: "— hat auf dem berüchtigten Hurenschemel ihre Sedes halten müssen ".
Joka haluaa, taitaa tämän rahin vielä tänäkin päivänä nähdä, muun kirkkoromun joukossa: se on puinen, matala penkki, jonka ympärillä on karsinantapainen aitaus.
Sen jälkeen kuin Gerdruta Carponai täten julkisesti ja seurakunnan läsnäollessa oli suorittanut katumuksensa ja saanut synninpäästön alttarilla, vihittiin hänet kristilliseen aviosäätyyn Kadariku-Laesin kanssa ja otettiin uudelleen kirkon ja seurakunnan pyhään yhteyteen. Rahvaan suu väittää, että koko pitäjän nykyinen väestö, lähemmä viidettätuhatta henkeä, saa kiittää olemassaolostaan näitä kahta, jossa tapauksessa he tosin olisivat parinsadan vuoden kuluessa lisääntyneet vielä ihmeellisemmin kuin itse Israelin lapset Egyptissä.
Gerdruta Carponain myöhemmistä elämänvaiheista ei ole mitään tietoa. Hän katosi ihmisten ilmoilta kuin suohautaan kivi, hävisi iäkseen miehensä alhaiseen säätyyn, vieraan heimon keskuuteen, sukunsa, säätyläistensä hylkäämänä. Hänen lapsensa olivat kalastajia ja orjia. Mutta hän oli saanut elää sen, mikä paratiisin ajoista on ollut ihmisiltä salassa: maailman ilman arvoeroa, säätyjä ja luokkia, ilman ihmisten kaikkinaista rihkamaa, ainoina asujaminaan rakastava ihmispari.