Produced by Matti Järvinen and Distributed Proofreaders Europe.

YKSINKÖ?

Aino Malmberg

Ensimmäisen kerran julkaissut
Kustannusosakeyhtiö Otava 1903.

I.

Eläintieteen dosentti Helsingin yliopistossa, tohtori Olli Hart, astui pitkin Aleksanterinkatua. Tämä maaliskuun loppupuoli oli varmaan vuoden hermostuttavin aika. Päivä paistoi, lumi suli ja kevään henki tunki kaikkialle.

Tohtori Hart astui hitaasti ja mietteissään. Nyt oli kevät, kevät! Ja kevään salainen, kaihonsekainen riemu, joka houkuttelee pois arkitöistä ja vie vallan kylmältä järjeltä, hiipi hänen mieleensä taas.

Joku tervehti häntä ohimennessä. Hart heräsi äkkiä unelmistaan ja alkoi astua kiivaasti ja pää pystyssä. Suun ympäri ilmestyi samassa päättävä, melkein suuttunut ilme.

Oliko hän aivan pois suunniltaan antaessaan noin vallan mielialoilleen? Ei, hän tahtoi kerrassaan pudistaa pois kaikki sentimentaalit kevättunnelmat, jotka uhkasivat viedä tarmon häneltä. Johan nyt vähitellen hänenkin oli aika ruveta miehistymään. — Mutta eihän nyt muutoin ollut hätääkään. Olihan hän järkevä, nuori tiedemies, lahjakkaimpia koko yliopistossamme — hän hymyili hiukan pilkallisesti muistaessaan kuinka monta kertaa hän oli kuullut tuota vakuutettavan. Tietysti hän oli sekä järkevä että lahjakas! Jospa hän nyt vain voisi itsekin uskoa tuohon!

Mutta nyt hänen ainakin oli pidettävä huolta siitä, että muut sen uskoivat. Ei saanut nyt mikään sentimentaalinen hulluus tehdä häntä kykenemättömäksi järkevään työhön.

Hän ojentihe suoraksi ja läksi taas astumaan näyttäen vakavalta ja arvokkaalta. Samassa pyörähti pieni, ketteräliikkeinen neitonen Mikonkadun kulmasta hänen eteensä, tervehti nopeasti ja oli samassa hävinnyt jonnekin kauppapuotiin. Pilkallinen väre Hartin suupielessä tuli taas näkyviin. Hän muisti selvästi viime kevään, jolloin hän kaiken hulluutensa huippuna oli ollut vähällä kosia tuota samaa pientä, pyöreätä, tummatukkaista Vilma Aarniota. Laupias kaitselmus oli silloin vanhan tädin haamussa — taivas häntä palkitkoon — tullut väliin juuri ratkaisevalla hetkellä. No, nyt ei ainakaan ollut mitään vaaraa tarjona sillä taholla. Vilma Aarnio! Kyllä oli mies ollut vallan mieletön kun oli antautua siihen leikkiin — — —

Mutta kyllä hänen nyt piti päästä muiden tiedemiesten seuraan. Se oli paras lääke kevään voimaa vastaan. Mitäs jos hän nyt suoraa päätä läksisi professori Hemmerin luo hiukan keskustelemaan tekeillä olevasta teoksestaan? Ensi kesänä sen piti valmistua ja siitä oli tuleva laaja ja täydellinen selonteko Suomen perhosista.

Ja missä mahtoi Eksköldkin piillä tätä nykyä? Ei ollut häntä näkynyt pitkiin aikoihin — — —

"Terve Hart", kuului samassa ääni hänen takanaan.

Hart kääntyi ympäri, ja siinä seisoi juuri tohtori Arvid Eksköld, toinen eläintieteen dosentti, jota hän äsken oli ajatellut.

Parempaa seuraa Hart ei olisi voinut toivoa sillä hetkellä. Jos mikään maailmassa oli omiaan pysyttämään häntä tasapainossa ja masentamaan kaikki tunteenpurkaukset, oli se juuri Eksköldin kylmän kohtelias hymy. Tavallista tyytyväisempänä Hart tervehti virkaveljeään, joka virkkoi:

"Olipa hyvä että tapasin sinut. Minulla olisi näet tärkeänlainen asia sinulle. Olitko juuri menossa jonnekin?"

"Hemmerin luo vain, mutta…"

"No, niin mennään siis yhdessä. Tiellä selvitän asiani, johon sitten toivon ukko Hemmerin antavan siunauksensa."

Molemmat miehet kääntyivät yhdessä Yrjönkadulle päin, missä professori
Hemmerin asunto oli.

Siinä oli komea pari. Sen myönsivät itsekseen kaikki vastaantulijat. Molemmat olivat pitkiä ja solakoita sekä ryhdiltään moitteettomia. Hart oli tummatukkainen ja tummasilmäinen, kasvot jokseenkin säännöttömät, mutta miellyttävät ja täynnä ilmettä. Tummissa silmissä välkkyi usein uneksiva, kaihoava loiste, joka ilmaisi että sen miehen sielussa ei läheskään aina järkevä tiedemies ollut yksin vallitsemassa.

Eksköld oli aivan vaalea. Keltakiharainen tukka oli hyvin lyhyeksi leikattu, otsa korkea ja jalomuotoinen, vaikka syvä poimu silmien välissä antoi sille hiukan liian ankaran ilmeen. Kasvojen piirteet olivat erittäin hienot, ehkä hieman terävät, ja vaaleansiniset silmät viisaat ja kylmät. Joskus teki mieli uskoa että noiden silmien takana piili muutakin kuin pelkkää viisautta vain, mutta mitä lienee se "muu" ollut, siitä ei ollut helppo päästä selville.

"Suostuisitko rupeamaan sijaisekseni Yksityislyseossa ja zootomisella laborarotoriolla lukukauden loppuun?" kysyi Eksköld.

"Sijaiseksesi? Aiotko lähteä matkoille?"

"En vielä. Mutta lääkäri vaatii minua heti lopettamaan työni joksikin aikaa. Tuo kiusallinen unettomuus öisin, näetkö … ja hermot…" Sinisiin silmiin tuli jotain pistävätä, liekö ollut katkeruutta vai mitä.

Hart tunsi sääliä.

"Sinä oletkin ollut niin tavattoman varomaton. Eihän tuommoisesta voimien ponnistuksesta voi muuta seurata", virkkoi hän.

"No niin. Siitä asiasta ei puhuta. Suostutko vai etkö?" Äänen ylpeä sointu ja hermostunut värähdys suupielessä sanoivat, että Eksköld ei tahtonut puhua persoonallisista asioistaan sen enempää. Sillä tavalla hän aina katkasi kaikki osanoton ilmaukset. Hän näkyi pelkäävän niitä kuin myrkkyä. Kyllä hän omat huolensa jaksoi itsekin kantaa.

Hart tiesi varsin hyvin, että ellei hän suostuisi Eksköldin pyyntöön, syntyisi siitä monenmoista hankaluutta. Hemmer, eläintieteen professori, tuskin hyväksyisi ketään muuta hoitamaan Eksköldin tointa zootomisella laboratoriolla ja vaikea olisi saada Yksityislyseoonkaan sijaista. Vaikka siis Hartilla itsellään oli paljon työtä, tunsi hän, että nyt oli melkein mahdoton kieltää apua Eksköldilta, joka paitsi sitä aina oli ollut valmis auttamaan muutamia vuosia nuorempaa toveriaan tämän töissä. Ja tässä oli tilaisuus, jolloin Hart sai vapaasti antaa valtaa tunteelleen, tuolle syvälle säälin tunteelle Eksköldiä kohtaan. Se tyynnytti.

Vaikka mitä hän oikeastaan sääli? Eksköldin yksinäisyyttäkö? Totta oli, että hän oli yksin, mutta kukapa muukaan tässä maailmassa oli kaksin tai kolmin? Ja ylpeämpää ja itsetietoisempaa miestä kuin Eksköld sai hakemalla hakea. Mutta sittenkin Hartin täytyi sääliä häntä. Silloin tällöin oli joku katkera sana antanut Hartin aavistaa, mitä Eksköld oli saanut kokea. Vanhemmat kuolivat aikaisin, ja milloin mikin etäinen sukulainen piti huolta orpopojasta. Köyhyys tuli lisäksi. Jo toistakymmentä vuotta hänen oli pitänyt täydellisesti ansaita oma leipänsä. Hänen tavaton tarmonsa ja työkykynsä olivat auttaneet häntä niin pitkälle, että hän nyt oli yliopiston toivorikkaimpia nuoria tiedemiehiä. Mutta hermostonsa hän oli ankaralla työllään turmellut.

Hart muisti tuon kaiken virkkaessaan tyynesti:

"Ei tuo sijaiseksi rupeaminen liene vallan mahdotonta minulle. Mutta kyllä minun kumminkin täytyy hiukan miettiä sitä ensin."

"Teet minulle hyvin suuren palveluksen, jos suostut."

"Se riippuu myöskin osaksi ukko Hemmeristä, jonka kanssa juuri aioin mennä puhumaan perhosistani, tiedäthän. Jos hän kovin kiirehtii työtäni, en tiedä kuinka järjestäisin asiat."

"Työsi näkyy hyvin läheisesti liikuttavan ukko Hemmeriä." Eksköldin suu vetäytyi hiukan ivalliseen hymyyn.

"Mitä tarkoitat?"

"En mitään."

Ennenkuin Hart ennätti saada selville, mihin tuo pistos tähtäsi, olivat molemmat miehet saapuneet Hemmerin asunnolle Yrjönkadulla. Hart soitti ovikelloa ja hetken kuluttua tuli köyryselkäinen, harmaahapsinen professori Hemmer itse avaamaan etehisen oven.

Hän oli hyvin omituinen ilmiö tuo vanha professori Hemmer. Ei kuulunut ainoankaan pankin johtokuntaan. Ei ollut yhdenkään osakeyhtiön toimeenpanevana tirehtöörinä. Ei edes osakkeiden omistajana eikä toimikunnan puheenjohtajana missään. Vaikka oli professori Helsingin yliopistossa.

Vielä merkillisempi seikka oli se, ettei kukaan ihminen maailmassa tiennyt oliko hän fennomaani vai svekomaani. Kaikkein vähimmin hän itse sen tiesi. Kerrottiin että muutamia vuosia sitten pari muuta professoria oli päättänyt saada selvää tuosta asiasta. Yliopistossa oli näet tärkeä vaali. Tietysti oli kaksi ehdokasta, fennomaani ja svekomaani. Molemmat muutoin täysin kykeneviä ehdotettuun toimeen. — Tietysti. Kielipuolueet olivat aivan tasaväkiset ja joka ääni siis tärkeä.

Kun professori Hemmer iltapäivällä istui huoneessaan mietiskellen huomispäivän luentoa, astui fennomaanien johtaja, professori A. äkkiarvaamatta sisälle. Pyytäen anteeksi että hän häiritsi, alkoi hän selitellä huomispäivän vaalin tärkeyttä. Ukko Hemmer kuuli kuin unessa sanat "sortovalta", "intriigit", "isänmaallinen velvollisuus", "kukistettava puolue", j. n. e.

"Jaa, jaa, kyllä se niin on", sanoi ukko Hemmer hajamielisesti ja koko sydämestään toivoen, että professori A. pian läksisi, jotta hän saisi rauhassa miettiä, kuinka hän huomenna ylioppilailleen selittäisi, että Hæckel oikeastaan on paljoa radikaalimpi väitteissään kuin itse Darwin.

"Veli tulee siis huomenna vaaliin?" kysyi professori A.

"Jaa, jaa, kyllä, kyllä", vastasi professori Hemmer iloisesti, sillä hän arvasi, että nyt professori A. vihdoinkin aikoi lähteä.

Kun professori A. juuri pani palttoota päälleen etehisessä, soitettiin ovikelloa ja sisään astui svekomaanien johtaja professori B. Omituisen happamasti hymyillen herrat tervehtivät toisiaan, mutta professori A. sanoi lähtiessään varmalla äänellä ukko Hemmerille, että hän oli hyvin iloinen heidän keskustelustaan.

"Jaa, jaa, kyllä, kyllä", vastasi ukko Hemmer ja arveli että onpa tämä nyt onneton päivä, kun ei vain päästä työhön käsiksi.

Professori B. alkoi heti puhua myöskin huomispäivän vaaleista ja taas kuuli ukko Hemmer kuin unessa sanat "sortovalta", "intriigit", "isänmaa", "länsimainen sivistys" y. m. Ja taas hän vastasi:

"Jaa, jaa, kyllä se niin on".

Kotvan aikaa vielä selitettyään politiikkaa professori B. sanoi tyytyväisenä jäähyväiset.

Mutta seuraavana päivänä ukko Hemmer oli aikoja sitten unohtanut koko vaalin. Eikä kukaan sen jälkeen yrittänyt saada selville kumpaanko kielipuolueeseen hän kuului. Siksi se jäi hänelle itselleenkin salaisuudeksi.

Jos vielä lisään ettei hän ollut riidassa kenenkään ihmisen kanssa, ei edes muitten samalla alalla työskentelevien tiedemiesten kanssa, olen luetellut pääasiallisimmat omituisuudet professori Hemmerissä.

Hän se nyt itse avasi oven, kun Hart ja Eksköld astuivat sisään.

"Terve, terve", lausui ukko ystävällisesti. "Olipa hauskaa että tulitte. Tahdon mielelläni hiukan kuulla perhosistasi, Hart". Hän työnsi molemmat nuoret miehet työhuoneeseensa ja lisäsi: "Istukaa nyt ensin ja sytyttäkää tupakka".

Se oli helpommin sanottu kuin tehty, sillä mikäli ensi silmäyksellä saattoi nähdä, oli professorin työhuoneessa ainoastaan yksi tyhjä istuin, nimittäin hänen oma kirjoitustuolinsa. Sohva peräseinällä oli täynnä kirjoja, samoin kuusi tuolia ja kiikkutuoli.

Nuoret miehet eivät kumminkaan näyttäneet tuota oudoksuvan. Eksköld siirsi kirjat sohvan nurkasta sohvapöydän alle, jossa niitä oli jo ennestäänkin, ja asettautui itse niiden sijalle. Samoin Hart nosti kirjat lähellä olevalta tuolilta pöydälle sekä istui tuolille.

Savupilvien hulmutessa alkoi pakinoiminen Hartin perhosista, Eksköldin tunneista, y. m. ja lopputuloksena oli, että Hart lupasi ottaa Eksköldin virat hoitaakseen ja olisi kesällä sitä ahkerampi perhostutkimuksissaan, niin että teoksen käsikirjoitus joka tapauksessa valmistuisi syyskuussa.

Mikä lieneekään ollut syynä siihen että vanha professori niin kiirehti tuota käsikirjoitusta. "Hyvä on, että sinä Eksköld hiukan levähdät. Olen aina ennustanut, että tuollainen liiallinen työ tuottaa katkeria kokemuksia", virkkoi vanha professori, katsellen hiukan nuhtelevasti Eksköldiä.

"Tietäähän setä, että työni paljous ei riipu omasta tahdostani."

"Kuka sinua pakoittaa?"

"Nälkä. Ellen tee ansiotyötä, en voi elää. Ja pitänee kai minun puuhata hiukan tieteellisissäkin töissä, vai jätämmekö sen puolen jo kokonaan veli Hartin huostaan?"

"Kyllä siinä tarvitaan meidän kaikkien voimia, se on totta. Mutta se rahakysymys on monen kiusana. Minä tosin koetan lohduttaa sekä itseäni että muita sillä, että jos mies ei juo eikä ole filoloogi, niin kyllä hän aina selviää." Ukko Hemmer koetti leikinlaskulla vastata Eksköldin katkeruuteen. Nuoret miehet naurahtivat ja vanha professori jatkoi: "Luojan kiitos, että sinä Eksköld et koskaan mene naimisiin etkä siten joudu hukkaan tieteeltä."

"Oh! Onko setä niin varma siitä? Päinvastoin olen ajatellut, että kun saan riittävät tulot, hankin oman kodin."

"Ei, ei poikaseni. Perhe-elämä ja tiede eivät sovi saman katon alle.
Jomman kumman täytyy väistyä."

Hart katsoi kysyvästi professoriin, sillä olihan professori itsekin ollut naimisissa, vaikka siitä oli jo pitkä aika. Ja olihan hänellä jonkunmoista perhe-elämää vielä nytkin, sillä asuihan hänen ainoa tyttärensä täällä hänen luonaan. Professori huomasi tuon katseen ja jatkoi:

"Niin, kokemuksesta minä puhun. Minun lyhyt perheonneni kesti vuoden ja se maksoi tieteellisen työni moneksi vuodeksi." Professoria tuntui vaivaavan tuo lyhyt viittaus menneisyyteen ja hän jatkoi äkkiä: "Niin, sinähän Hart tulet nyt tyttäreni työtoveriksi."

"Niin, olen kuullut että neiti — maisteri Hemmer opettaa historiaa
Yksityislyseossa."

Hartia hiukan pudistutti, kun hän tuon muisti. Hän oli sen verran tuttu neiti Anna Hemmerin kanssa, että he kadulla tervehtivät toisiaan, mutta hän ei koskaan ollut uskaltanut mennä puhuttelemaan tuota jäykkää, oppinutta neitiä, joka ei mitenkään vastannut hänen naisihannettaan. Hänellä oli näet hyvin vakaantunut maku siinä suhteessa. Kaikki hänen "ainoan rakkautensa" esineet olivat olleet hentoja, enkelimäisiä, avuttomia, mutta neiti Hemmer oli — huh! Oikein pelotti!

Hänen ajatustensa juoksu keskeytyi, kun Eksköld nousi sanoakseen hyvästi, ja Hart nousi myöskin samassa poistuakseen.

Heidän astuessaan etehiseen, avasi joku ulko-oven ulkoapäin ja astui sisään. Se oli maisteri, neiti Anna Hemmer, joka tuli kaupungilta kotiin.

Yksinkertainen tummansininen, kävelypuku ja pieni musta hattu, jossa ei ollut vähintäkään koristetta, olivat omiaan lisäämään vakavuuden ilmettä hänen olennossaan. Hän oli pitkä ja solakka. Tumma, hyvin kihara tukka oli lyhyeksi leikattu, kasvojen piirteet säännölliset, iho hieno ja hyvin kalpea. Suurissa kaunismuotoisissa silmissä oli totinen, melkein ankara ilme. Ei kumma, jos Hart pelkäsi puhutella häntä.

Eksköld riensi auttamaan takkia neiti Hemmerin päältä ja sanoi samalla:

"Voin kertoa sinulle uutisen, Anna. Ensi viikosta alkaen tulen riistämään hauskan seurani Yksityislyseon opettajakunnalta ja ystäväni Hart astuu sijaani. Mitä arvelet?"

Neiti Hemmerin suu vetäytyi hiukan hymyyn, kun hän vastasi:

"Olen iloinen sinun puolestasi, Arvid, että saat hiukan lepoa." Sitten hän lisäsi kääntyen Hartiin: "Tervetuloa kouluumme, tohtori Hart."

Hart kumarsi sekä myönsi mielessään, että neiti Hemmerillä oli tavattoman miellyttävä ja soinnukas ääni.

Molemmat herrat sanoivat sitten jäähyväiset ja poistuivat.

Tuskin he olivat ennättäneet kadulle kun Hart koomillisella kauhun ilmeellä huudahti:

"Pettivätkö korvani, Eksköld, vai mitä ihmettä se merkitsi, että sinuttelit neiti Hemmeriä?"

"Ei se merkinnyt sen kummempaa kuin että siellä koulussa on tapana, että kaikki opettajat heti jättävät pois tittelit. Sehän on yhteiskoulu ja tuo mahtaa kuulua systeemiin."

"Taivas varjelkoon! Tuon olisit voinut sanoa ennen. Täytyykö minunkin ruveta sinuttelemaan kaikkia noita lyhyttukkaisia, lasisilmäisiä sulottaria?"

"Täytyy."

"Mutta Eksköld — —"

"Rauhoitu nyt kumminkin. Koska sinä olet vain väliaikainen, pääset luultavasti siitä velvollisuudesta. Muutoin voin sinua lohduttaa sillä, että nuo luetellut sulottaret eivät ole ollenkaan niin peloittavia kuin syrjästä katsoen luulisi. Neiti Hemmer esimerkiksi on hyvin miellyttävä ja hyvä tyttö, eikä sinun tarvitse pelätä että hän keikailemisella koettaa solmia heikkoa sydän parkaasi."

"Ei, herra paratkoon, sen kyllä uskon. Siltä hän näyttikin."

Molemmat herrat erosivat kadunkulmassa ja nyökäyttivät päätään toisilleen hyvästiksi.

II.

Kevätaamu oli kirkas ja lämmin. Aurinko paistoi punaraitaisten uutimien läpi Anna Hemmerin huoneeseen. Se oli kodikas ja lämmin huone. Pyöreä pöytä keskellä lattiaa ja sen ympäri pari korituolia ja vanhanaikuinen, matala kiikkutuoli ilman sivupuitteita. Seinän vieressä sohva ja kirjakaappi. Toisen ikkunan edessä suuri, mukava kirjoituspöytä.

Anna Hemmer istui matalassa kiikkutuolissa pää taaksepäin nojautuneena selkämystä vastaan. Kasvot olivat tavallista kalpeammat ja niiden ilme tuskallinen. Huulet olivat yhteen puristetut ja käsi piteli lujasti äsken avattua kirjettä.

Miksi kaikki tuo aikoja sitten ollut ja mennyt entisyys taas palautui hänen mieleensä? Tuo muistojen tulva oli tukahduttaa hänet. Eikö hän koskaan päässyt siitä erilleen.

Tyyni, arvokas Anna Hemmer, joka ei koskaan kiihtynyt, ei koskaan kiivastunut, joka oli kaikille kohtelias, ei kenellekään tuttavallinen — hän tunsi nyt niin polttavaa tuskaa että olisi tahtonut itkeä ääneen.

Hän kohotti päätään hitaasti mutta päättävästi. Tämä mahtoi olla vain hermostumista, liiallista rasitusta. Kyllä kaikki taas tulisi entiselleen, kunhan lukukausi loppuisi ja pääsisi lepoon.

Kirje putosi lattialle hänen sylistään. Hän nosti sen ylös ja luki sen vielä kerran:

Huhtikuun 2 p. 18—.

Rakas Anna!

Nyt pyytäisin vaivata sinua, rakas Annaseni, pienellä asialla, vaikka pelkään että tulen kovin myöhään. Kun setäsi viime kesänä kuoli, en jaksanut ajatella mitään muutoksia, mutta nyt kun ulkonaiset asiat taas ovat järjestetyt, alan käsittää, että Elsa on aivan oikeassa toivoessaan, että niin pian kuin mahdollista muuttaisimme Helsinkiin. Elsa voisi siellä jatkaa soitto-opintojaan ja käydä käsityökoulua sekä saada tilaisuutta moneen muuhunkin hyödylliseen kehitykseen. Prinsiipin kannalta tekisin väärin, ellen suostuisi hänen toivomukseensa. Paitsi sitä tuntuu minustakin oikein hauskalta taas päästä Sinun ja rakkaan Fredrik veljen läheisyyteen. Näinä kymmenenä vuotena, jotka olet ollut meiltä pois, olen aina sinua kaivannut, vaikka kyllä käsitän, että se oli Jumalan tahto ja että periaatteellisesti teit aivan oikein, kun läksit meiltä hoitamaan vanhaa isääsi. Mutta nyt, kuten sanoin, saamme taas yhtyä, ja siksi pyytäisin sinua vuokraamaan meille neljä tai viisi huonetta ja keittiön jossakin hauskassa kaupunginosassa ja — — —"

Kirje vaipui taas Annan polvelle. Hänen tätinsä, professori Hemmerin sisar, kauppaneuvos Huovisen leski, aikoi siis syksyllä muuttaa Helsinkiin tyttärensä Elsan kanssa.

Tuo kirje se oli, joka oli pakoittanut esille sen pitkän muistojen sarjan. Hänen täytyi läpikäydä kaikki taas, elää elämänsä uudestaan alusta alkaen tähän päivään asti, ja vanhat haavat, jotka jo olivat melkein umpeen kasvaneet alkoivat tihkua verta taas.

Hämäränä muistona häämöttivät lapsuuden ensi vuodet hänen mielessään. Rouva Huovinen oli ottanut lapsi raukan kasvattaakseen kun äiti oli kuollut antaessaan hengen tyttärelleen. Tyynesti, ilman suruja ja melkein ilman ilojakin kului Annan lapsuus tädin luona etäisessä pikkukaupungissa.

Täti oli naimisissa varakkaan, pullean, hyväluontoisen kauppaneuvos Huovisen kanssa. Vuosien vieriessä oli heille syntynyt kolme lasta, jotka kaikki kuolivat pieninä. Anna ei koskaan voinut täyttää sitä tyhjyyttä, joka sen perästä tuli taloon.

Rouva Huovinen eli "komesrotinna", kuten hän vaati palvelijoitaan sanomaan, oli hyvin toimelias ja reipas nainen ja täynnä periaatteita, joita hän innokkaasti koetti teroittaa ympäristöönsä. Sanat "periaate" ja "prinsiippi" kaikuivat aina Annan korvissa, kun täti johtui hänen mieleensä.

Mutta sydän suli lämpöiseksi, kun hän muisti setä vainajaansa. Ukko Huovinen oli itse hyväluontoisuus ja piti Annasta kuin omasta lapsestaan. Eikä hän sanonut pahaa sanaa kenellekään. Ankarin moite, minkä Anna koskaan kuuli hänen lausuvan huolimattomille konttoristeille, oli tämä; "Ei sinusta mies parka ole muuanne kuin yliopistoon". Ja silloin piti kaikkien muiden nauraa, sen ukko vaatimalla vaati. Annan suu meni vieläkin hymyyn tuota muistellessa. Asian laita oli se, että ukko Huovinen ennen nuorena oli kolme kertaa yrittänyt ylioppilaaksi, mutta saanut joka kerta latinan kirjoituksessa reput. Siitä lähtien hän halveksi yliopistoa koko sydämestään.

Mutta vaikka hän olikin epäonnistunut lukuhommissa, oli hän sitä paremmin onnistunut tukkihommissa ja koonnut itselleen aimo omaisuuden.

Annalle hän oli hyvin hyvä ja koetti hankkia hänelle kaikenlaisia pikku iloja. Mutta koska kauppaneuvoksen valta kotona oli sangen rajoitettu, ei hän juuri paljoa aikaansaanut. Anna sai kumminkin kaipaamaansa ystävyyttä ukko Huoviselta, ja tuo muisto oli vieläkin kirkkaimpia hänen lapsuutensa ajoilta.

Annan oltua kymmenen vuotta kauppaneuvoksen kotona, syntyi Elsa. Se oli sanomaton ilo vanhemmille, ja siitä lähtien heidän ja koko talon väen päähuolena oli varjella Elsaa sekä ruumiin että hengen puolesta. Elsa oli heikko lapsi, ja vanhemmat vapisivat pelosta, että hänkin otettaisi pois heiltä, kuten hänen kolme edeltäjäänsä, mutta niin ei käynyt. Elsa kasvoi ja vahvistui sekä johti vähitellen koko taloa. Rouva Huovinen ei tosin vähääkään väistynyt prinsiipeistään, mutta hän osasi aina erinomaisen hyvin sovelluttaa ne Elsan tahdon mukaan.

Siinä ympäristössä kului Annan lapsuus ja ensi nuoruus. Heti Elsan tultua maailmaan Anna vaistomaisesti käsitti, että nyt hän oli "iso tyttö", jonka piti itse hoitaa itsensä. Maailma oli olemassa Elsan tähden. Anna oli yksin.

Sitten 16-vuotisena hän lopetti pikkukaupungin tyttökoulun. — Niin olipa siitä aikoja nyt. — — —

Ja sitten — — sitten kului aika hiljalleen, kunnes hän täytti 20 vuotta. — — —— — — — — — — — — — — — —

Anna nousi äkkiä pystyyn ja pani kirjeen pöydälle. Ei, sen kauemmaksi ajatukset eivät saaneet harhailla. Se oli elämän loppu se. Se mikä sitten seurasi, oli mustaa, pahaa unta.

Mutta voi kuinka kauan sitä unta oli kestänyt!

Mutta sitten vihdoinkin oli tyynempi aika tullut. 10 vuotta hän nyt oli asunut isänsä kanssa ja elämä kulki hiljaista kulkuaan. Niin, jos se oli elämää tämä.

Mutta ainakin se oli olemista, rauhallista olemista.

Tuskin hän itsekään ymmärsi mitä hän teki, kun hän 10 vuotta sitten äkkiä oli isälleen kirjoittanut sen kirjeen, jossa hän pyysi päästä isän luo. "Elä kysy syytä", kirjoitti hän, "mutta salli minun nyt tulla luoksesi. En rasita sinua enkä häiritse sinua töissäsi, mutta salli minun tulla, isä, elä kiellä tätä pyyntöäni."

Professori oli juuri lähdössä ulkomaille, kun Annan kirje tuli. Hän aavisti, että tytär nyt oli kaiken sen avun tarpeessa, minkä isä saattoi antaa ja hän päätti ottaa Annan mukanaan ulkomaille. Ei hän kysynyt syytä, eikä Anna mitään selittänyt.

Täti Huovinen nähtävästi aavisti yhtä ja toista, koska hän ylenpalttisella hienotuntoisuudella alituiseen selitti, kuinka hyvästi hän ymmärsi, että Anna tahtoi lähteä vanhaa isäänsä hoitamaan, ja tuo tuntui, tiesi miksi, nöyryyttävältä.

Ei ollut Anna oikeastaan muuta tahtonut kuin päästä pois noilta tutuilta seuduilta. Eikä hän muuta saanutkaan.

Professori kohteli tytärtään alussa oudolla arkuudella. Anna oli äitinsä näköinen ja johti professorin mieleen tuon lyhyen onnen ajan ja sitä seuraavan kipeän tuskan. Se häiritsi hänen levollista työtään ja uhkasi muuttaa koko hänen elämänsä suunnan. Omatunto käski häntä tekemään jotain tyttärensä hyväksi, mutta mitä? Mitä hän, yksinäinen vanha mies, osasi tehdä tasoittaakseen elämän tietä tuolle nuorelle, kalpealle tytölle, joka oli hänen sydäntään niin lähellä?

Mutta pian kyllä huomasi professori, että Anna oli sitä kiitollisempi jota vähemmin häntä huomattiin. Hän pyysi hiljaisuutta ja rauhaa vain. Ja professori vajoutui vähitellen takaisin kirjoihinsa.

Anna ryhtyi myöskin pian työhön, sillä työ tuotti viihdytystä.

Huovisen perheessä hän ei ollut tietänyt mitään rahahuolista, mutta isänsä kodissa hän sai kokea yhtä ja toista siinä suhteessa. Professorilla oli hyvin hämärä käsitys tulojen ja menojen yhteensovittamisesta, varsinkin nyt, kun Annan olo Helsingissä tuotti kaikenlaisia lisämenoja. Anna tunsi, että hän kaikesta huolimatta tuotti huolta ja rasitusta isälleen.

Kauppaneuvos Huovinen kyllä tuon tuostakin lähetti satamarkkasen Anna tytölleen, jonka poislähtöä isän luo hän suri eikä voinut ymmärtää. "Mitä se lanko nyt yht'äkkiä rupesi tytärtään kaipaamaan", valitteli ukko, "juuri kun minä olin ennättänyt kiintyä häneen kuin omaan lapseen". Ja sitten hän lähetti Annalle setelin, "jotta lapsella edes olisi matkarahaa, jos hän tahtoisi palata pois sedän luo".

Mutta ei tahtonut Anna palata.

Ulkonaisista huolista oli Annalle se hyöty, että ne haihduttivat polttavia ajatuksia. Hänen täytyi ryhtyä toimiin päästäkseen riippumattomaan asemaan.

Etupäässä siitä syystä hän rupesi lukemaan ylioppilastutkintoa, suoritti sen sekä sitten myöskin kandidaattitutkinnon. Kohta sen jälkeen hänelle tarjottiin historian tunnit Yksityislyseossa, ja silloin se päämäärä oli saavutettu.

Ja sittenhän piti levonkin tulla, kun vuodet hiljaa vierivät ilman tapahtumia, ilman taisteluita. Anna oli käynyt omituisen tyyneksi. Harvoin hän nauroi ja vielä harvemmin itki. Ei hän tuntenut iloa, mutta eihän se ollut suruakaan tuo puristus rinnassa, joka teki kipeätä. Ei, ei se ollut muuta kuin kaipauksen kaipausta, joka syntyy silloin kun ei ole enää mitään kaivattavaa.

Vuosien kuluessa tuo tyhjyys, jota työ ei koskaan voinut täyttää, kasvamistaan kasvoi. Ja mikäpä sen olisikaan voinut täyttää? Työ oli niin aivan ulkopuolella häntä, mitään persoonallista mielenkiintoa hänellä ei ollut. Kaikilla muilla oli jotain hellittävää, hänellä ei.

Mutta ei hän ainakaan muita tahtonut rasittaa omilla huolillaan! Kuinka arka, kuinka värisevän arka hän oli lähestyessään muita ihmisiä. Ja siinä arkuudessa oli katkeruutta.

Oliko se kumma, että ihmiset pitivät häntä jäykkänä ja kylmänä ja pysyttelivät vissin matkan päässä? Heidän ja hänen välillään oli näkymätön juopa, jonka yli ei kukaan yrittänytkään.

Kohtalo tahtoi pakoittaa hänet olemaan yksin. Mutta miksi hän sitä pelkäsi? Toiselta puolen hän hakemalla haki yksinäisyyttä, toiselta puolen hän sitä kammoksui. Eikä lepo tullut koskaan, ei koskaan. Usein tuntui hänestä, kuin jotain olisi itkenyt syvällä, hyvin syvällä hänen sielussaan, itkenyt kauan ja katkerasti. Mutta se itku ei päässyt koskaan puhkeamaan ilmi. Eikä hän tiennyt mikä se itkijä olikaan, hän itsekö vai vento vieras olento.

Miksi kaipauksen kaipaus kasvoi yhä kipeämmäksi?

— — — — — — — — — — — — —

Rouva Huovisen kirje oli äkkiä häirinnyt Annan rauhan ja saattanut hänen mielensä pois tasapainosta.

Hän ei ollut nähnyt tätiään moneen vuoteen, Elsaa ei ollenkaan sen jälkeen kun hän kymmenen vuotta sitten läksi tätinsä kotoa. Ja nyt he aikoivat muuttaa tänne ja heidän läsnäolonsa tulisi aina muistuttamaan niitä aikoja, jotka hän tahtoi unohtaa.

Eikä hänellä ollut ketään, joka auttoi häntä unohtamaan. Ei ollut ketään, jolle hän olisi voinut huojentaa mieltään.

Hän muisti äkkiä Eksköldin. Miksi hänkin juuri nyt oli eronnut koulusta? Kaikista Annan tuttavista — tuskinhan hänellä muita tuttuja olikaan kuin Yksityislyseon opettajisto — oli Eksköld aina ollut häntä lähinnä. Ei hän voinut selittää syytä siihen. Eksköld kohteli häntä niinkuin muitakin — ylpeästi, usein purevastikin, mutta siitä huolimatta oli heidän välillään aina ollut joku salainen side. He viihtyivät toistensa seurassa. Se oli tuo huomaamaton, itsetiedoton tunne, joka usein vetää kahta yksinäistä toisiinsa.

Mutta nyt oli Eksköld poissa, juuri kun Anna olisi tarvinnut hänen apuaan. Hart oli tullut sijaan, Hart, jonka omituisen puhuva, surumielinen katse herätti Annassa salaista sääliä, mutta jota hän pelkäsi yhtä suurella arkuudella kuin muitakin ihmisiä. Ei Hart häntä tarvinnut enemmän kuin muutkaan — —

Samassa joku koputti ovelle herättäen Annan unelmista. Se oli vanha palvelija, joka tuli ilmoittamaan että aamiainen oli katettu.

Anna nousi ja meni ruokasaliin, jossa professori jo odotti.
Aamiaispöydässä Anna kertoi tädin kirjeestä ja muuttoaikeista.

"Se on hyvä että he muuttavat tänne. Sinun tähtesi, Anna, olen iloinen siitä", virkkoi professori mietteissään.

"Minunko tähteni, isä?"

"Niin. Olet ollut niin yksin. Nyt saat vähän seuraa — ja ehkä turvaa, jos tarvitset."

"Mitä nyt tarkoitat, isä? En kaipaa seuraelämää enemmän kuin sinäkään, ja tietääkseni en ole minkään turvan tarpeessa myöskään."

"Hm — se on totta — se on totta — eikä sinulla turvaa ole ollutkaan — ei ainakaan isästäsi, tyttö raukka. Me olemme olleet kaksi erakkoa, joilla kummallakin on ollut oma maailmansa. Mutta muutos tulee kohta."

"Isä, mitä sinä nyt mietit? Olemmehan olleet niin tyytyväisiä tähän oloomme. En soisi mitään muutoksia siihen."

"Mutta muutos tulee suomattasikin. Olen jo ennenkin aikonut ottaa tämän asian puheeksi, vaikka se on aina jäänyt. Katsoppas Anna, minulle on käynyt yhä selvemmäksi että päiväni ovat luetut. On paras, että ajoissa valmistaudut niihin muutoksiin, jotka välttämättä seuraavat, kun minä olen poissa. Eivät ne tule tosin olemaan suuria, mutta minua peloittaa se ajatus, että jättäydyt sitten vielä enemmän yksin kuin nyt. Sinä olet perinyt isäsi erakkoluonteen liian suuressa määrässä. Ja siksi olen iloinen, että tätisi, joka on sinulle ollut toisena äitinä, muuttaa tänne."

"Miksi sinä nyt juuri tuota tulit ajatelleeksi? Oletko sairas, isä?"

"En, en, lapsi. Ei ollut minulla muuta syytä puheeseeni kuin se, että kerroit sisareni tulosta tänne. Mutta onhan se luonnollinen asia, että minulla ei ole pitkää aikaa jälellä. Voimani alkavat loppua."

Anna katsoi ääneti isäänsä. Se oli totta että isä näytti niin vanhalta ja heikolta. Hän tunsi kipeän piston rinnassaan. Oliko jotain jäänyt tekemättä? Oliko hän omia huoliaan muistellessa unohtanut isänsä? Mutta isähän itse oli selvästi näyttänyt, että juuri näin hän tahtoi heidän elämänsä järjestettäväksi. Ei, ei, ei isä häntä tarvinnut enemmän kuin muutkaan.

Aamiainen oli lopussa ja professori sekä Anna menivät kukin omalle taholleen.

III.

Vapunpäivän aamu oli heloittavan päiväpaisteinen. Mutta se ei kyennyt luomaan valoa Olli Hartin mieleen, joka oli tavallista mustempi ja raskaampi. Eikä ollut syytä minkäänlaista. Kaikenlaisia pikkuasioita tosin, mutta nehän olivat vain vähäpätöisyyksiä. Mutta ehkäpä se olikin niin, että jos olisi tullut tosihuoli, olisi se helpompi kantaa. Se ehkä vaikuttaisi kuin puhdistava ukkosilma kaikkeen tuohon vähäpätöisyyteen.

Hän painoi ylioppilaslakin päähänsä ja alkoi astua ylioppilastaloa kohti.

Henrikin esplanaadi oli täpösen täynnä väkeä. Ylioppilastalon portaita astui juuri alas pitkä, ryhdikäs ylioppilas kantaen sinistä lippua. Hänen jälessään seurasi koko parvi ruusurintaisia, valkolakkisia laulajia ja kohta kajahti ilmoille: "Kaikukohon laulu maamme!"

Tuossa seisoi Vilma Aarniokin ylioppilaslakki päässä ja hänen seurassaan pari muuta naisylioppilasta. Hart ei millään ehdolla tahtonut tavata häntä nyt. Katsomatta sinne päin hän astui nopeasti ylös ylioppilastalon portaita. Talon sisässä oli melua ja hälinää, kun juuri oltiin lähdössä Alppilaan ja Kaisaniemeen. Muiden seassa Hart huomasi Eksköldin, jota hän ei ollut nähnyt moneen viikkoon, koska Eksköld oli muuttanut asumaan jonnekin Helsingin lähelle saadakseen olla rauhassa. Hart tervehti häntä etäältä ja Eksköld jätti heti puhetoverinsa ja tunki ylioppilasparven läpi vestibyylissä Hartin luo.

"Olipa hyvä että tapasin sinut, niin saan kuulla kuinka menestyt minun monissa viroissani", virkkoi hän.

"Miksikä en menestyisi. Kaikki käy hyvin, kunhan vain saisin perhoskirjani edistymään, mutta se näyttää harmaalta."

"Etkö nyt voisi edes Vapunpäivänä unohtaa — tai ainakin sallia toisten hetkeksi unohtaa — nuo sinun siunatut perhosesi? Luo silmäsi muihin perhosiin tänään ja anna harmaiden ajatustesi selitä", virkkoi Eksköld nauraen, mutta Hart tunsi että tuossa leikissä oli totta toinen puoli.

Oh, tuota ei Eksköldin tarvitseisi sanoa toista kertaa. Kyllä hän, Hart, itsekin osasi pitää huolta töistään. Eihän hän ollut niistä puhunutkaan apua pyytääkseen, vaan pakoittaakseen ajatuksiaan toiseen suuntaan.

"Lähdemmekö Alppilaan?" virkkoi Hart äkkiä, muuttaakseen puheainetta, ja yhdessä läksivät molemmat dosentit alas ylioppilastalon portaita.

Talon ohi Alppilaan päin kulki juuri silloin Anna Hemmer samassa sinisessä kävelypuvussa, jossa Hart oli tottunut hänet näkemään. Anna Hemmer oli lähtenyt kaupungille muille asioille, mutta nähdessään laulajien marssivan ylioppilastalolta, oli hän kääntynyt seuratakseen heitä vähän matkaa.

Samalla häntä ikäänkuin hiukan hävetti. Hän ei kuulunut tuohon iloiseen, meluavaan seuraan. Tietämättään hän ojentautui suoremmaksi ja hänen kasvonsa saivat jäykän, ylpeän ilmeen.

"Salliiko neiti Hemmer meitä seuralaisikseen matkalla Alppilaan?" kuului samassa Hartin ääni hänen vieressään, ja hän kääntyi tervehtimään Hartia ja Eksköldiä.

Hartin mieli oli kirkastunut, kun hän huomasi Anna Hemmerin, sillä hän oli huhtikuun ajalla, jolloin he joka päivä olivat toisensa tavanneet koulussa, vähitellen mieltynyt tuohon tyyneen, vakavaan neiti Hemmeriin, jolla oli niin sointuisa ääni. Se oli jonkunmoista uutuuden viehätystä kaiketi. Hart oli aina jakanut naissuvun kahteen luokkaan: sellaisiin jotka olivat alle 20 vuotta ja sellaisiin jotka olivat yli 60 vuotta. Edelliset pitivät häntä sankarina, jälkimäiset lapsena ja molempien parissa hän aina saattoi olla edeltäkäsin varma saavuttavansa suosiota. Välillä olevaa ikäluokkaa kohtaan hän aina oli tuntenut jonkunmoista vastenmielisyyttä. Tai oikeammin sanoen epävarmuutta, joka ei tuntunut miellyttävältä. Anna Hemmeriä hän oli melkein pelännyt. Siitä syystä tuolla vähitellen tapahtuvalla kesyyntymisellä oli omituinen viehätyksensä.

"Sallitteko, neiti Hemmer?" kysyi Hart uudestaan, ja samassa välähti hänessä hämärä tunne, että hän nyt kosti Eksköldille äskeisen epäystävällisyyden.

"Tehkää hyvin", vastasi Anna Hemmer tyynesti ja jatkoi sitten kääntyen Eksköldiin: "Kuinka jaksat nyt Arvid? Näytät mielestäni paljoa virkeämmältä kuin kuukausi sitten."

Se oli totta. Eksköld oli tavattoman virkeän näköinen tänä aamuna ja hän oli mitä parhaimmalla tuulella, joka näyttäytyi siten, että hän jakeli pikku pistoksia kaikkialle.

Keskustelu sujui kevyesti aineesta aineeseen, ja Anna Hemmeriin, jonka aikomus ei ollut ensin lähteä Alppilaan saakka, tarttui myöskin Eksköldin virkeys, niin että hän suostui menemään perille saakka laulua kuuntelemaan. Enimmäkseen Eksköld ja Anna hoitivat keskustelua. Hart, jonka valoisampi mieliala äkkiä taas oli masentunut, kuunteli heitä, ajatukset puoleksi muualla. Hän kuuli kuinka Eksköld terävällä, huvittavalla tavallaan laski leikkiä tieteellisistä töistään, tieteitten vaikutuksista ylioppilaisiin, tieteitten kansantajuisesta esittämisestä j. n. e. Tiede, tiede, tiede — kuinka tuo kaikki harmitti Hartia, niin että otsa vetäytyi syvään ryppyyn.

Anna tahtoi vetää Hartin keskusteluun. Historian professori ajoi juuri heidän ohitsensa ja kohotti hattuaan.

"Kuuntelitteko koskaan ylioppilaana ollessanne hänen luentojaan, tohtori
Hart, vai eikö historia teitä huvita ollenkaan?"

"Kuuntelin joskus. Ja muistan erittäin erään luennon, jolloin hän puhui henkilöstä, jota suunnattomasti ihaelen."

"Todellako? Saanko kysyä kuka se on?"

"Omar."

"Omar? — Anteeksi, mutta en oikein ymmärrä mitä tarkoitatte."

"Ettekö? Omar, joka poltatti Aleksandrian kirjastot. Se oli suuremmoinen henkilö. Toista Omaria ei valitettavasti synny enää."

Hart puhui kiihkeästi ja hermostuneesti. Voi tiedemies parkaa!
Lapsellinen pikku poika yritti anastaa koko vallan itselleen.

"Sitten kai ihaelette Neroakin, joka pisti koko Roman tuleen?" sanoi
Anna hymyillen.

"En vähääkään. Hän oli nautinnonhimoinen vetelys, eikä hänessä ollut ollenkaan sitä luonteen johdonmukaisuutta ja niitä voimakkaita ääriviivoja kuin Omarissa."

Eksköld naurahti hiukan ilkkuvasti lausuessaan:

"Minä tapasin veli Hartin joku aika sitten vajoutuneena Nietzscheen kesken perhospuuhiaan. Nähtävästi kaikki tämä on vaikutuksia tuosta lapsille sopimattomasta ravinnosta. Nyt hän tietysti kuvittelee olevansa Übermensch, joka subliimilla ylenkatseella ajattelee kaikkia meitä pikku olentoja, jotka tongimme kirjastoissa ja kunnioitamme tiedettä."

"Tietysti", vastasi Hart kuivasti, ja se ei suinkaan parantanut hänen mielialaansa, että hän nyt kuvitteli joutuneensa naurunalaiseksi Annan silmissä.

Anna tunsi vaistomaisesti, että Hart oli aivan poissa tasapainosta ja että ärsyttäminen nyt oli vaarallista. Ylipäänsä Annaan aina vaikutti vastenmielisesti, kun hän tapasi ihmisiä, jotka eivät voineet itseään hillitä, vaan antoivat valtaa suruilleen ja iloilleen. Se ikäänkuin häiritsi hänen omaa lepoaan. Mutta omituista kyllä hän ei nyt tuntenut mitään vastenmielisyyttä Hartia kohtaan, vaan päinvastoin osanottoa. Noina muutamina viikkoina, jolloin he olivat yhdessä työskennelleet, hänessä oli herännyt yhä suurempi ja suurempi myötätuntoisuus Hartia kohtaan, jonka lahjakkaisuus, miehekäs reippaus ja samalla usein ilmaantuva lapsellinen avuttomuus olivat synnyttäneet Annassa jonkunmoista arkaa ystävyyttä. Hart erosi tuosta tavallisesta ympäristöstä yhtä paljon kuin Eksköldkin, vaikka toisella tavalla. Kun Eksköldin itsetietoinen ylemmyys työnsi kaikki vissin matkan päähän, oli Hartissa jotain tietämättä, tarkoittamatta puoleensa vetävää. Oliko se tuo katse vai mikä, joka pyysi luokseen? Poika raukka! Olikohan maailma häntäkin kovasti pidellyt?

Eksköld ei ollut huomaavinaan mitään. Hän oli vakuutettu, että ihmiselle on erinomaisen hyödyllistä saada pieniä neulanpistoja, silloin kun mieli oli masennuksissa. Niin häntäkin oli pidelty. Ja se karkasi luontoa.

"Luoppas silmäsi tuonnepäin, sinä perhosspesialisti", sanoi hän, kun Kaisaniemestä päin tuli joukko tyttöjä Eläintarhaan. Siellä oli Vilma Aarniokin ja hänen äskeiset toverinsa. Tytöt kulkivat vallattoman huolimattomasti ja puhelivat sekä nauroivat ääneen. Olihan siinä paljonkin nuoruutta ja tuoreutta, mutta kumminkin tuo parvi harmitti Hartia. Hän tunsi punastuvansa — sekin kiusa hänellä piti olla, että hän punastui yhtä helposti kuin koulutyttö. Ja taas häntä hävetti tuo tieto että hän todellakin kerran oli ollut rakastunut Vilma Aarnioon ja että Eksköld arvattavasti tiesi siitä. Huh! minkälainen raukka hän oli, vaikka oli olevinaan aika mies! Ja mikä kirottu sentimentaalisuus hänet oli houkutellut nyt ottamaan ylioppilaslakinkin päähänsä? Tietysti kohtalo sen oli niin määrännyt, jotta hän näyttäisi vielä lapsellisemmalta silinterihattuisen Eksköldin vieressä.

Anna käänsi äkkiä puheen kouluasioihin, joista opettajille aina, luojan kiitos, kestää puhetta aivan loppumattomiin. Tuossa ilmaantui jo Alppilakin heidän eteensä ja huolimatta tungoksesta onnistui Eksköldin hankkia heille pieni pöytä, jonka ympäri kaikki kolme asettui istumaan.

Siitä oli hyvin monta vuotta kun Anna viimeksi oli ollut Vapunpäivänä Alppilassa. Sekö lie ollut syynä siihen, että kaikki nyt oli hänestä niin vierasta. Läheisimmässä pöydässä istuivat äskeiset tytöt sekä muutamia miesylioppilaita. Vilma Aarnion ääni kuului ylinnä muita. Hän tahtoi nähtävästi vetää Hartin huomion puoleensa, sillä tuon tuostakin harhailivat hänen vilkkaat, ruskeat silmänsä sinnepäin, missä Anna istui. Anna huomasi sen ja häntä huvitti tuo aika paljon, vaikka sydämen pohjassa piili jotain joka aina esti ilon tuntumasta ilolle.

Yht'äkkiä puhelu taukosi, sillä ylioppilaat lauloivat: "Tuonne taakse metsämaan".

"Voi, jos osaisi laulaa!" puhkesi Hart sanomaan melkein vasten tahtoaan.

"Kiitä kohtaloa, joka on sinulta sen kiusauksen säästänyt", nauroi
Eksköld, mutta Anna katsoi Hartiin ystävällisesti sanoessaan:

"Te, tohtori, ette varmaankaan ole ainoa, joka niin on huokaillut."

Annan ääni oli todellakin harvinaisen sointuva, sen huomasi Hart taas.

Sitten seurasi jälleen tuo tavallinen Vapunpäivänäytäntö: puhetta, naurua, simaa, hälinätä, tungosta, ylioppilaslaulua, lämmitettyä viiniä, j. n. e.

Yht'äkkiä laulu alkoi taas: "Ah, pois sä mielit, kulta!"

Voi, luoja! Miksi he valitsivat tuon vanhan laulun? Sehän oli laulu niiltä ajoilta, jolloin Anna vielä oli nuori, jolloin hän eli.

Anna istui kuin lumottuna. Aika oli vierinyt kymmenen vuotta taaksepäin. — — Mutta sitten hän heräsi. Huh, kuinka hänen oli kylmä! Ja kuinka vanhaksi hän yht'äkkiä tunsi itsensä. Mitä ihmettä hän teki täällä vieraiden, meluavien ihmisten parissa? Miksi hän oli tänne tullutkaan?

Hän nousi ylös aivan kalpeana. "Anteeksi, pelkään hiukan vilustuneeni. Parasta on että kiirehdin kotiin", sanoi hän ojentaen kätensä hyvästiksi.

Eksköld tarjoutui hankkimaan hänelle hevosta ja yhdessä he astuivat alas
Alppilan mäkeä.

Anna istui ajurin vaunuun ja ajoi kotiin.

Kotona oli sittenkin paras. Hän söi päivällistä kahden kesken isänsä kanssa ja puheli yhtä ja toista tädin muutosta, y. m. Professori vastasi tuon tuostakin: "jaa, jaha", mutta Anna huomasi ettei hän paljoa tiennyt mistä oli kysymys. Professori oli viime aikoina ollut vielä tavallista hajamielisempi. Missä lienevät hänen ajatuksensa olleet.

Annan piti mennä huoneeseensa, kun professori äkkiä tuli hänen luokseen ja taputti häntä olkapäälle.

"Anna lapseni, minä lähden nyt zootomiselle laboratoriolle yhtä ja toista järjestelemään."

Isän arka hyväily liikutti Annaa niin että kyyneleet nousivat hänen silmiinsä. Tuo oli niin tavatonta. Annasta tuntui kuin isä olisi tahtonut antaa hellyyttä, mutta ei oikein kehdannut eikä uskaltanut.

"Rakas isä", sai Anna sanotuksi ja kevyesti hän suuteli isäänsä poskelle. Professori läksi aivan kuin hiukan häpeissään pois ja Anna meni omaan huoneeseensa.

Sitten tuli pitkä, valoisa iltapäivä. Anna koetti väkisinkin palauttaa mielensä häirityn rauhan. Eihän hänellä ollut mitään hätää. Eikä elämä ollut kohdellut häntä pahemmin kuin muitakaan. Mikä oikeus hänellä oli vaatia enempää kuin oli saanut?

Mutta mieli ei tahtonut tyyntyä. Tuo kaipaus, kaipaus vei häneltä kaikki voimat. Ei, työhön hänen piti ryhtyä. Se oli paras lääke sairaille ajatuksille.

Anna otti kirjahyllyltä pari paksua nidettä syventyäkseen huomispäivän koulutehtävään. Samassa ovikello soi. Outo säpsähdys värähti läpi hänen ruumiinsa. Odottiko hän jotain?

IV.

Hart ja Eksköld olivat vielä jääneet istumaan Alppilaan.

Nuori, vaatimattoman näköinen ylioppilas astui heidän ohitsensa ja tervehti Hartia.

"Kuka?" kysyi Eksköld.

"Yksi kuuntelijoistani yliopistossa, harvinaisen lahjakas poika. Hänen nimensä on Miettinen, mökin poika jostakin Savosta, mutta se nimi vielä kerran tunnetaan Suomessa."

"Ha, ha, haa! Sinun sangvinisuutesi on liikuttava! Minun on valitettavasti hyvin vaikea uskoa noihin lukemattomiin mökkiläisneroihin."

Hart punastui tulipunaiseksi.

"Ellet olisi niin perin hermostunut ja sairas, ettet itsekään tiedä mitä puhut, vastaisin sinulle niinkuin ansaitsisit."

Ei mikään koskenut Eksköldiin kipeämmin kuin viittaus hänen persoonallisiin huoliinsa, mutta hän oli tottunut säilyttämään mielenmalttinsa, ja näennäisesti tyynenä hän nousi ylös sanoen:

"Tulevan professorikandidaatin tulisi oppia hiukan hillitsemään kuohuvia tunteitaan tarpeen vaatiessa."

Hart jäi yksin. "Professorikandidaatin!" Siinäkö se siis oli se kipeä kohta! Se oli julkinen salaisuus, että professori Hemmer aivan kohta aikoi ottaa eron virastaan. Eksköldiä pidettiin yleisesti jo edeltäkäsin määrättynä hänen seuraajakseen, mutta viimeisinä aikoina oli moni ruvennut arvelemaan, että Hartista oli koitunut hyvin vaarallinen kilpailija vanhemmalle dosentille. Asiantuntijat odottivat suurella uteliaisuudella perhoskirjan valmistumista, sillä jos se vastasi mitä odotettiin, oli professorinviran joutuminen Eksköldille hiukan epävarmaa. Paitsi sitä Eksköldin hermostuminen sekä pisteliäs ja ylpeä käytös kaikkia kohtaan ei ollut omiaan hankkimaan hänelle ystäviä.

Hart ei itse koskaan todenteolla ollut ajatellut tuota professorinvirkaa. Vielä vähemmin hän luuli Eksköldin pelkäävän häntä kilpailijanaan. Eksköld ei myöskään koskaan ennen ollut pienimmällä sanallakaan viitannut siihen suuntaan, mutta nyt hän nähtävästi hermostuneena ei malttanut peittää mieltään.

Hartia inhotti tuo kaikki sanomattomasti. Tulisiko hänkin nyt pakoitetuksi ottamaan osaa kilpajuoksuun tieteensä alalla, jonka hän tähän saakka oli koettanut säilyttää puhtaana kateudesta ja itsekkäisyydestä? Häntä oli aina salaisesti viehättänyt tuo ajatus, että hän teki perhoskirjaansa yksinomaa tieteen vuoksi eikä saadakseen sillä virkoja — mutta kenties — kenties hän sittenkin oli toivonut jotain aineellistakin palkintoa. Ehkei Eksköld ollut väärässä. Eksköld oli niin äärettömän teräväsilmäinen. — Niin, niin, kai se oli vain kunnian ja rahan himoa tuo muka idealinen työ tieteen hyväksi!

Hart tunsi melkein ruumiillista kipua. Hänen täytyi päästä irti noista mietteistä. Ne veivät häneltä kaiken tarmon.

Viereisessä pöydässä kajahti taas Vilma Aarnion äänekäs nauru.

"Paremman puutteessa", arveli Hart ja astui levollisesti Vilma Aarnion luo.

"Huomasipas vihdoinkin", ajatteli Vilma Aarnio. Mutta ääneen hän sanoi:

"Kas, tohtori Hart! Olettehan tekin täällä. Sanokaa, tohtori, kuka se oli se nuori neitonen, jonka kanssa kävelitte, kun me tulimme Kaisaniemestä?" Vilma Aarnion pyöreissä silmissä välähteli vallaton veitikkamaisuus hänen lausuessaan tuon "nuori" sanan.

"Tarkoitatte kai neiti Hemmeriä", sanoi Hart niin kylmästi, että Vilma arveli parhaaksi lopettaa pilanteon, koska Hart ei nyt näyttänyt olevan leikkisällä tuulella.

"Niin, niin, neiti Hemmerhän se oli. Hän kuuluu olevan niin hirveän hyvä opettaja. Istukaa nyt, tohtori Hart, niin kerron teille jotain."

Vilma Aarnio osasi olla notkea ja pehmeä kuin kissanpoikanen ja mukautui nopeasti kaikkiin olosuhteisiin. Ylioppilas Miettinen nousi kohteliaasti ja tarjosi tuolinsa Hartille, jonka tämä hiukan esteltyään vastaanotti. Hän kumarsi kahdelle neidille samassa pöydässä ja kääntyi sitten Vilman puoleen kysymään mitä hänellä oli kerrottavaa.

"Sitä minun vain piti kertoa, että eilen kirjoitin kahdeksan sivun pituisen kirjeen neiti Hemmeristä ja siksi oli hyvin hauska saada nähdä hänet. Ehkäpä saan teiltä vielä tarvittavia lisätietoja."

"Mutta — tunnustan, että minun on hiukan vaikea seurata ajatusjuoksuanne, neiti Aarnio. Olette kirjoittanut neiti Hemmeristä — niinkö? Ettekä tunne häntä ollenkaan — niinkö?"

"Niin, niin, niin! Voi, voi, kuinka te olette hidasjärkinen! Ha, ha, haa!" Vilma nauroi ja heitti päätään taaksepäin.

"Tohtori ei ehkä tiedä, että neiti Aarnio on kirjailija", sanoi yksi neitosista.

"Kyllä, kyllä minulla on kunnia tietää se, mutta en arvannut, että hän käyttää kirjallisia lahjojaan — — —"

"So, so, so, soh!" keskeytti Vilma Aarnio, jota hiukkasen harmitti tuo pikku pilkallinen hymy Hartin suupielessä. Minä selitän nyt sen asian. Neiti Hemmerillä on serkku, ymmärrättekö?"

"Ymmärrän."

"Hyvä. Tuo serkku on hirveän nätti ja sievä ja rikas ja nuori ja minun paras ystäväni. Siis" (Vilma laski nopeasti vasemman kätensä sormilla) "viisi hyvää ominaisuutta. Jaksatteko seurata, tohtori?"

"Jaksan."

"Hän tulee äitinsä kanssa kohta muuttamaan Helsinkiin, ja toissa päivänä sain häneltä kirjeen, jossa hän kysyy niin julman paljon asioita serkustaan neiti Hemmeristä, jota hän ei tunne ollenkaan. Onko hän hirveän viisas ja oppinut ja ylpeä, käykö hän missään huvituksissa, onko hän kaunis ja uskaltaako tavallinen tyttö raukka sanoa sanaakaan hänelle j. n. e. Kuinka minä vaivainen olento osasin vastata kaikkiin noihin kysymyksiin muuten kuin —"

"Käyttämällä Luojan antamia kirjallisia lahjoja", lisäsi toinen neitosista.

"Ha, ha, haa! Sanokaamme niin, se sointuu niin kauhean kauniilta!" nauroi Vilma.

"Mikä on tuon ihmeellisen nuoren neidin nimi, joka tulee tänne muuttamaan?" kysyi Hart, jota ei miellyttänyt tuo keskustelu neiti Hemmeristä.

"Elsa Huovinen, painakaa muistiinne se nimi, Elsa Huovinen."

"Koetan muistaa. Mutta kertokaa nyt hiukan kirjallisista toimistanne, neiti Aarnio. En ole pitkiin aikoihin nähnyt riviäkään sanomalehtiemme alakerroissa teidän nimellänne."

"Ettekä tule näkemäänkään", sanoi Vilma nopeasti ja kävi sitten hetkiseksi aivan äänettömäksi. Se harmitti häntä, että Hart luuli hänen ijankaiken tyytyvän kyhäilemään pikku pätkiä sanomalehtien alakertoihin. Siksikö hän olisi nimensä muuttanut Vilma Aarnioksi, joka oli kuin luotu tosi kirjailijalle, että hän sitä kuluttaisi sanomalehtien alakerroissa? Harvat täällä Helsingissä tiesivätkään, että hänen nimensä siellä pikkukaupungissa oli ollut Vilhelmiina Möttönen. Se oli mahdoton nimi kirjailijalle, kerrassa mahdoton. Jos hän olisi kirjoittanut vaikka kuinka sieluntärisyttäviä, hymistysreunaisia väräjöimisiä ei kukaan ihminen olisi niistä välittänyt, kun niiden tekijä oli Vilhelmiina Möttönen. Siitä syystä hän heti huomattuaan kirjailijalahjansa päätti muuttaa nimensä. Vilhelmiinasta tuli Vilma. Se oli päivän selvää. Mimmi ja Miina olivat kirjailijalle yhtä mahdottomia kuin Vilhelmiina. Sukunimiä oli kolme, jotka hänestä olivat yhtä sopivia: Aarnio, Saarnio ja Vaurio. Arpa ratkaisi sen asian. Ja niin sai Suomi Vilma Aarnion. Ja nyt hän aikoi kirjoittaa suuren, kaksiosaisen romanin joko itsestään ja tohtori Hartista tai itsestään ja ylioppilas Miettisestä. Se riippui asianhaaroista.

"No, neiti Aarnio, miksi noin totinen?" keskeytti Hart hänen ajatusjuoksuaan.

Mutta Vilman mieliala oli aivan muuttunut äskeisestä. Tuo tieto että kohta koittaisi se aika, jolloin Vilma Aarnion nimi kaikuisi kaikkien huulilla, antoi pyöreille ruskeille silmille sanomattoman itsetietoisen ilmeen, joka huvitti Hartia.

"Onko mahdollista, että todellakin olin rakastunut tuohon pieneen harakkaan?" kysyi hän itseltään. Se oli hiukan nöyryyttävää vakavalle tiedemiehelle, että pari ruskeata silmää oli noin vallannut hänet, vaikka noiden silmien takana ei piillyt muuta kuin sangen jokapäiväinen, ontto ja turhamainen pikku sielu. Mutta toiselta puolen, mikä oikeus hänellä oli vaatia mitään enkelin ominaisuuksia tulevalta vaimoltaan? Oh, Vilma Aarniossa oli yllin kyllä hänelle, sillä mitä hän itse saattoi tarjota vaimolleen?

Hartin silmät harhailivat kaukana ja suun ympäri ilmestyi taas tuo katkera piirre, jota Vilma ei ymmärtänyt ja josta hän ei pitänyt.

"Neiti Aarnion vakavuus on nähtävästi tarttunut tohtoriinkin", sanoi yksi neitosista, mutta Hart pääsi vastaamasta mitään, sillä juuri silloin laulajat alkoivat "Porilaisten marssia". Sen voimakkaat säveleet vaikuttivat elähyttävästi kaikkiin ja Vilma toipui äkkiä totisuudestaan.

Nyt hän vihdoinkin luuli löytäneensä selityksen tuohon Hartin oikulliseen surumielisyyteen. "Hän on nähtävästi vieläkin rakastunut minuun", välähti salaman tavoin Vilman pikku aivoissa ja yht'äkkiä hänellä oli selvillä että tohtori Hart kumminkin oli sangen järkevä ja miellyttävä mies. Mutta häntä piti kohdella niin, että hän tajuaisi minkä aarteen hän saattoi voittaa nuoressa kirjailijassa.

Pikku Vilma Aarnio saattoi olla sanomattoman miellyttävä, kun hän vilkkaasti ja luonnollisesti laverteli kaiken maailman asioita, mutta niin pian kun hän rupesi "esiintymään", kävi hän suorastaan tympeyttäväksi. Sen huomasi Hart nyt hyvin selvästi.

Vilma oli hyvin pieni ja hyvin pyöreä, mutta hän kuvitteli nyt olevansa pitkä ja majesteettinen ja antoi kasvoilleen vastaavan arvokkaan ilmeen. Hänen äänensä, joka äsken oli ollut lapsellisen kimeä ja jota naurun puuskat olivat tuon tuostakin katkaisseet, kävi nyt pari ääniaskelta matalammaksi ja koko hänen olentoonsa tuli suuremmoinen varmuus. Hän oli jotain. Sehän nyt oli ihme ellei tuo imponeeraisi Hartia.

"Koska tässä tuli kirjallisuudesta puhe", sanoi hän vakavasti, "niin tahtoisin kysyä kuinka pitkälle te, tohtori, olette joutunut uudessa tieteellisessä teoksessanne."

Tuo meni jo liian pitkälle. Hart sieti paljon, mutta sitä hän ei sietänyt, että kaikenlaiset pikku tytöt sekaantuivat hänen vakaviin töihinsä. Ja tuossa käveli Eksköldkin ohi, hymy huulilla ja vilkasi sinne päin.

Hart veti hermostuneesti esiin kellonsa ja katsoi siihen tajuamatta kumminkaan mitä se oli. Se antoi hänelle kumminkin aiheen näyttää huolestuneelta, ikäänkuin hän olisi unohtanut kovin tärkeän tehtävän.

"Anteeksi että poistun hauskasta seurasta, mutta huomaan että aika ei salli minun viipyä kauemmin", sanoi hän niin vakavasti, että Vilma Aarnio varmasti uskoi, että perhoskirja, jonka hän onnettomuudeksi oli maininnut, nyt veti nuoren tiedemiehen pois hänen seurastaan.

Hartia itseään ensin huvitti ja sitten harmitti. Eikös pitänyt hänen nytkin valehdella! Millainen kurja pelkuri hän oli! Eikä hän edes uskaltanut rehellisesti valehdellakaan. Hän ei koskaan olisi ryhtynyt suorastaan keksimään valheellista juttua esim. odottavasta korehtuurista tai käsikirjoituksesta, jonka hän varmasti oli luvannut painoon silloin ja silloin, tai muuta sellaista. Ei, se olisi ollut liian rehellistä valetta. Nyt hän koetti uskotella omalletunnolleen, ettei hän ollut valehdellut ollenkaan, ei kerrassa mitään. Hän oli vain katsonut kelloaan — herranen aika, mitä pahaa siinä oli? Jos Vilma Aarnio siitä sai sen käsityksen että häntä, Hartia, odotti tärkeä työ, niin oliko se hänen syynsä? —

Kuinka häntä suorastaan inhotti hänen oma itsensä! Ja millaisena hän oli aikaisemmin koettanut näyttäytyä neiti Hemmerille ja Eksköldille? Pelkuri hän oli ja tuli olemaan. Koska hän saisi kyllin rohkeutta ollakseen se mikä oli, käydäkseen pää pystyssä teeskentelemättä muille ja — mikä oli tuhat kertaa pahempi — omalle itselleen?

Vaikka mikä se oli oikeastaan se hänen oma itsensä, se tohtori Olli Hart? Eihän sitä ollut olemassakaan. Se oli vain kokoelma pieniä pirstaleita jos jotakin romua.

Jos olisi olemassa joku ihminen, jolle saisi puhua ja joka ei ilkkuen nauraisi! Olihan hänellä ystäviä — paljonkin — liian paljon — mutta eihän tuollaista voi puhua miesten kesken. Sehän on tietysti lapsellista sentimentalisuutta ja sairautta. Olisipa se kaunista, jos hän menisi esim. Eksköldin luo valittamaan kuinka kurja hän ja koko maailma oli. "Hyvä veli Eksköld, ota osaa huoliini! Minä olen valheellinen pelkuri. En voi tehdä järkevää työtä, sillä ajatukset harhailevat milloin missäkin ja minä kaipaan, kaipaan, kaipaan, kuin sentimentali koulutyttö!"

Hart näki hengessä Eksköldin hämmästyksestä sanattomat kasvot, joista ivallinenkin piirre oli hävinnyt ja kuuli kuinka hän vastasi: "Hyvä veli, minä lähden heti sinua saattamaan Lapviikkiin. Tämä näyttää todellakin hiukan vaaralliselta."

Hart naurahti itsekseen. Niin, kyllä Lapviikki saattoi olla varsin sopiva paikka hänelle, ellei hän ikinä päässyt vapautumaan noista kaiken maailman pikkuasioista. Milloinka se päivä oli koittava, jolloin hän osasi eroittaa suuren pienestä?

Mutta oliko mitään semmoista eroitusta olemassakaan? Mikä oli suuri asia, mikä pieni? Eihän hän koskaan elämässä ollut kohdannut muuta kuin pieniä asioita — eikä tulisi kohtaamaankaan. Kaikki oli niin pienen pientä ja vähäpätöistä.

Ja olkoon! Vaikka olisi vielä mitättömämpää kaikki! Mitä se häntä liikutti? Hän oli kumminkin jo edeltäkäsin määrätty masentumaan. Ei maksanut vaivaa ponnistella vastaan.

Hän astui eteenpäin, tuskin tietäen minne. Kaisaniemessä oli laulua ja hälinää, joka kiusasi häntä niin, että hänen olisi tehnyt mieli kostaa koko maailman onnettomuudesta tuolle iloiselle laulajaparvelle. Vihdoin hän saapui asuntonsa ovelle ja astui sisään. Hänen huoneensa, jossa hän muutoin viihtyi sangen hyvin, tuntui nyt aivan sietämättömältä. Suurella kirjoituspöydällä ikkunan edessä oli hujan hajan perhoskirjan käsikirjoituksia, perhosten kuvia, kirjoja, kyniä, y. m. Kaikkia noita esineitä hän aina oli pidellyt erityisellä hellyydellä. Kirjoituspöytä oli ollut hänen pyhättönsä. Mutta nyt tuntui kaikki vastenmieliseltä.

Palvelija koputti ovea ja kysyi oliko tohtori syönyt päivällistä.

Hart käski hänen tuomaan tarjottimella jotain ruokaa, mitä tahansa, ei sanonut voivansa tulla päivällispöytään.

Palvelija ei tuota sen enempää ihmetellyt, sillä tuollaista oli tuon tuosta ennenkin tapahtunut. Hän kantoi sisään ruuan ja Hart söi muutamia suupaloja, mutta luopui sitten koko yrityksestä.

Ulos hänen piti päästä. Tämä huone vallan tukahdutti häntä. Kaiken lisäksi saattaisi vielä joku toverikin tulla häntä tapaamaan. Nyt hän ei todellakaan ollut sillä päällä että jaksaisi teeskennellä.

Hän otti hattunsa ja läksi taas katuja mittailemaan. Kukkarintaisia, kevätpukuisia ihmisiä vilisi kaikkialla. Se oli sietämätöntä. Kuinka häntä harmitti noiden ihmisten iloiset naamat. Miksei hän saanut rauhaa missään.

Sitten johtui hänen mieleensä taas Anna Hemmerin tyyni, ystävällinen ääni. Kuinka omituisen tyynnyttävä sointu siinä äänessä oli. Ja hänessä heräsi polttava halu kuulla se uudelleen. Ei muuta kuin kuulla sen sointu vain.

Hän käänsi askeleensa professori Hemmerin asunnolle päin ja seisoi kohta ovella.

Mutta mitä asiaa hänellä oli? — Oh, kyllä hän aina jonkun asian keksisi. Ei hän nyt jaksanut ajatella.

Hän soitti ovea ja hetken perästä hän kuuli Anna Hemmerin äänen, joka sanoi:

"Tervetuloa, tohtori Hart."

V.

Anna Hemmer oli kuullessaan ovikellon soivan, mennyt avaamaan. Ja tuossa seisoi tohtori Hart niin väsyneen ja kalpean näköisenä, että syvä sääli täytti hänen mielensä. Poika raukka! Mikä hänenkin elämäänsä pimensi?

"Onko professori kotona?" sopersi Hart jotain sanoakseen.

"Ei ole, mutta astukaa sisään, tohtori. Näytätte väsyneeltä."

Sanaakaan sanomatta Hart astui sisään. Eihän hän professoria tahtonutkaan tavata. Eihän hän muuta pyytänyt kuin hiukan levähtää ja kuunnella Anna Hemmerin tyynnyttävää ääntä.

Anna oli vienyt hänet omaan huoneeseensa ja pyytänyt häntä matalaan, mukavaan kiikkutuoliin istumaan.

Kuinka tässä oli hyvä olla. Hän istui ääneti, ajattelematta että hänen käytöksensä mahtoi tuntua omituiselta Anna Hemmeristä.

"Ikävä ettei isä sattunut olemaan kotona. Mutta kai hän kohta tulee", virkkoi Anna.

"Niin — ei minulla ollut mitään asiaa hänelle. — Mutta saanko olla täällä vähän aikaa?"

"Niin mielellänne. Minulla käy niin harvoin vieraita, että olen hyvin kiitollinen kun joku tulee."

"Niin — puhukaa vielä, neiti Hemmer."

Anna katsoi Hartiin. Mitä hän nyt tarkoitti? Silloin Hartkin huomasi sanoneensa jotain typerää.

"Anteeksi — en oikein tiedä mitä puhun", ja hän naurahti hermostuneesti.

Samassa hän punastui tulipunaiseksi, sillä yht'äkkiä hänelle selvisi, kuinka merkilliseen asemaan hän oli antautunut. Hän koetti antaa kasvoilleen virallisen ilmeen ja hät'hätää keksiä sopivan selityksen käytökseensä. Mutta samassa hänelle myöskin selvisi että tällä kertaa oli todellakin paras olla aivan rehellinen, tuli mitä tuli. Hiukan häpeissään ja silmissä anteeksipyytävä katse hän siis alotti:

"Suoraan sanoen, neiti Hemmer — olin niin väsynyt ja alakuloinen — ja rupesin kaipaamaan teidän tyynnyttävää läsnäoloanne. Siksi olin niin rohkea että tulin tänne."

Samassa loi iltapäiväaurinko heloittavimmat säteensä huoneeseen, ja sekö lie ollut syynä siihen, että Annasta ja Hartista kaikki näytti kirkkaammalta kuin äsken. Päiväpaistetta, päiväpaistetta kaikkialla.

"Kiitos että tulitte", sanoi Anna ja ojensi kätensä Hartille, joka puristi sitä.

Ja sitten ne tulivat sanat vallan itsestään. Kaikki kävi yht'äkkiä niin luonnolliseksi. Hart kertoi olostaan Alppilassa ja kaikista raskaista mietteistä sen jälkeen. Ja Anna kertoi kuinka hän niin mielellään jo aikoja sitten olisi tahtonut sanoa jotain lämmittävää ja osanottavaa, mutta eihän hän, ihmisarka, kömpelö olento ollut osannut. Ja sitten he puhuivat Hartin töistä, perhoskirjasta ja tunneista. Omituista kyllä Hartista nyt tuntui vallan luonnolliselta puhua töistään naiselle, vaikka hän muutama tunti sitten oli harmistunut, kun Vilma Aarnio niistä mainitsi.

Kuinka kauan he lienevätkään istuneet siinä ja puhelleet. Ei kumpikaan huomannut ajan lentoa. Siinä oli heidän hyvä olla. Nyt oli heillä pyhäpäivä, jolloin arkihuolet tyyntyvät ja rauha ja lepo on mielissä.

Heidät herätti taas arkielämään professori, joka palasi laboratorioltaan ja tuli Annan huoneeseen.

"Kas, Hart, oletko minua odottanut?" kysyi professori.

"En, setä, tällä kertaa. Olen ollut Anna neidin luona", sanoi Hart iloisesti.

"Se on hyvä, se on hyvä. Anna on aina niin yksin", virkkoi professori ja istautui sohvan nurkkaan.

"Lienenköhän enää yksin?" virkkoi Anna puoleksi ajatuksissaan. Hänen katseensa kohtasi samassa Hartin ja Hartista tuntui kuin hän nyt olisi saanut Anna Hemmeriltä enemmän kuin hän koskaan olisi uskaltanut pyytääkään. Sanoitta ja selityksittä kaksi yksinäistä ihmissielua oli lähestynyt toisiaan.

Hart nousi ylös lähteäkseen pois, mutta professori ja Anna kehoittivat häntä jäämään illalliselle ja hän jäi. Niin mielellään hän jäi.

Kun he istuivat siinä kolmenkesken, tuntui Hartista kuin kaikki tämä olisi vanhaa tuttua hänelle. Anna oli aina ollut hänen elämässään, tietysti, vaikka hän nyt vasta oli hänet löytänyt.

"Eksköldin pitäisi nyt olla täällä meidän kanssamme", sanoi vanha professori, ja sekä Anna että Hart hymyilivät, sillä kummallakin oli ollut sama ajatus, vaikka se ei ollut päässyt sanoiksi puhkeamaan. Eksköld kuului tähän seuraan.

Kun Hart iltamyöhällä läksi, ei hän voinut olla sanomatta Annalle: