Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

UUTEEN MAAILMAAN

Romaani Pennsylvanian ensimmäisistä uutisasukkaista

Kirj.

Akseli Järnefelt Rauanheimo

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1921.

SISÄLLYS:

Alkulause. Historiallinen tausta.

I. Vermlannissa.

Syysmyrskyjen edellä.
Ilta Marttilassa.
Lapsuuden ystävät.
Hirvenajo alkaa.
Erkki joutuu vangiksi.
Hirvenajon päätös.
Vankeudessa.
Erkki toverien jäljillä.
Mieliala Marttilassa.
Pelastusta tarjotaan.
Oikeutta etsimässä.
Maaherran luona.
Punatukkainen huomaa vangin karanneen.
Hävityksiä suomalaismetsissä.
Fryksdalin markkinoilla.
Tuomiot.
Tärkeitä päätöksiä Dalbon talossa.
Matkavalmistuksia suomalaismetsissä.
Erkki ja Stina.
Lähtö Uuteen Maailmaan.

II. Delaware-joella.

Uuden ja Vanhan Maailman välillä.
Uusi maa.
Uuden Ruotsin siirtokunta.
Pietari Rambo.
"Charitas" tuo yllätyksen.
Oman kodin raivaus käy mahdolliseksi.
Erkki ja Stina.
Suomi-siirtola pannaan alulle.
"Marjetan kärki".
Ridder luopuu.
Kuvernööri Printz saapuu.
Uusi vauhti siirtokunnan kehityksessä.
Tervehdykset vanhasta maasta.
Armgard Printz.
Reetalla on ystäviä.
Taikakeinot.
Lemmen nosto.
Reeta ja Stina.
Erkki rakentaa sovintoa.
Väijyvät vaarat.
Tietäjä.
Erkki lähtee hakemaan Gustafia.
Retkellä.
Uudessa Amsterdamissa.
Gustaf vaatii omaansa.
Printzin hovissa.
Pako.
Helme löytää Erkin.
Schuylkill-joella.
Minquasien luo.
Tulijuoma ja tuliluikku.
Loppuselvitys.
Muutamia vuosia jälkeen päin.

ALKULAUSE.

HISTORIALLINEN TAUSTA.

Suomen kansa on korpikansaa. Ammoisista ajoista asuen ja viihtyen metsämailla on se kehittänyt omat metsäelämään soveltuvat elämäntavat. Vaikkakin maaperä enimmäkseen oli karu ja kivikkoinen, kasvatti kansa itse kehittämällään kaskeamismenettelyllä viljaa niin paljon, että edullisina vuosina sitä voitiin viedä muuallekin. Jo vanhoina aikoina oli suomalaisilla korvenraatajan maine.

Kun Kustaa Vaasan nuorin poika Kaarle sai herttuakunnakseen Keski-Ruotsin erämaat ja halusi ne asuttaa, piti hän parhaana houkutella suomalaisia muuttamaan sinne. Ruotsalaiset olivat tosin jo asettuneet jokien varsille viljaville seuduille, mutta niiden laajoilla metsäisillä takamailla liikkuivat vielä vain karhut, hirvet ja muut metsänelävät. V. 1579 julkaisi herttua Kaarle ensimmäisen kirjelmänsä, jossa hän lupasi 7 verovapaata vuotta kaikille, jotka ryhtyvät perustamaan uutistaloja herttuakunnassa oleville asumattomille aloille, kuten Vermlannin metsiin.

1500-luvun lopulla oli Suomessa katovuosia, sota oli hävittänyt maata ja sotilasmajoitukset sekä verot rasittivat kansaa. Senvuoksi suomalaiset, varsinkin liikkumiseen kerkeämmät savolaiset olivatkin halukkaita noudattamaan herttuan kehoitusta. Heitä muutti jo silloin sekä erittäin 1600-luvun alkupuoliskolla suuret joukot meren tuolle puolen, niin että he asuttivat melkein kaikki Keski-Ruotsin metsäseudut. He elivät noissa metsissä hiljakseen metsästäen ja kaskea kaataen. Useita vuosikymmeniä he olivat ikäänkuin piiloutuneina syvimpiin korpiin. Heitä tuskin ollenkaan huomattiin, paitsi kun he tulivat joukoittain markkinoille tai veronmaksuun, hävitäkseen taas teille tietymättömille.

Ajanoloon kuitenkin jokivarsien viljelijät kävivät suomalaisille vihamielisiksi. He katsoivat myöskin maittensa takana olevien metsäalueiden kuuluvan itselleen, eivätkä voineet sietää sitä, että suomalaiset taitavina metsänkävijöinä ampuivat riistan. Sattui joskus niinkin, että suomalaisten kaskenpoltossa pääsi tuli irralleen ja teki hävitystä ruotsalaisten alueella. Ruotsalaisten ja suomalaisten välinen viha kiihtyi yhä, johtaen verisiin kahakoihin ja murhiin molemmin puolin.

Metsäsuomalaisten alueelta löydettiin hyödyllisiä mineraaleja ja sinne syntyi kaivoksia. Alussa olivat kaivosten omistajien ja suomalaisten välit hyvät (olivathan suomalaiset olleet useiden tällaisten alueitten löytäjiä sekä joka tapauksessa hyviä kaivosmiehiä), mutta vähitellen kehittyi ristiriitaa. Kaivostyötä varten tarvittiin paljon metsää, jota suomalaiset kaskiviljelyksellään hävittivät.

Sekä kaivosten omistajat että ruotsalaiset talonpojat tekivät suomalaisista hallitukselle valituksia ja saivat vihdoin tämän puolelleen. Niin alkoi vuodesta 1636 suomalaisvainojen aika. Ruotsin metsäsuomalaisia vangittiin, pantiin pakkotöihin j.n.e. V. 1640 antoi hallitus käskyn polttaa suomalaisten riihet ja metsiin rakennetut asunnot, ja määräsi heidän viljansa otettavaksi pois tai poltettavaksi, "jotta he elintarpeiden puutteessa lähtisivät metsistään." Ainoastaan ne suomalaiset, jotka olivat hankkineet tiloihinsa täydet omistusoikeuspaperit, saivat erityisellä luvalla jäädä paikoilleen.

Tämä sattui samoihin aikoihin, jolloin Ruotsin hallitus kokosi siirtolaisia Uuden Ruotsin siirtokuntaan, jonka se oli perustanut Eteläjoen (Delawaren) rannalle Amerikassa.

Ruotsalaiset eivät olleet halukkaita lähtemään, sillä heillä ei ollut taipumusta erämaitten asuttamiseen. Siksi nyt Ruotsin hallitus käänsi huomionsa suomalaisiin. Heidän kaskenpoltto-innostuksensa soveltui erittäin hyvin Amerikan erämaissa, joissa he saattoivat olla mitä parhaimpia siirtolaisia. Lähettämällä suomalaiset Amerikkaan pääsisi Ruotsi vapaaksi epämieluisista metsänhaaskaajista.

Hallituksen toimesta kierteli Vermlannissa ja muualla suomalaismetsissä lähettejä, joista Maunu Klinga oli huomattavin. Kun suomalaiset epäilivät, että heitä houkuteltiin kauniilla lupauksilla, mutta sitten ruvetaan vainoamaan, kuten oli Ruotsissa tehty, eivät hekään olleet aluksi valmiita vapaaehtoisesti lähtemään. Ainoastaan osa ilmoittautui. Silloin hallitus vangitutti heitä useita ja kuljetti kahleissa laivoihin.

Ensimmäinen varsinainen siirtolaisretkikunta lähti Ruotsista 1641. Siinä, samoin kuin useimmissa seuraavissakin retkikunnissa, oli siirtolaisten maanviljelijäaines suurimmaksi osaksi suomalaisväestöä. Nämä asuttivat laajimman osan Uuden Ruotsin siirtokuntaa. Suhteellisesti vähän asettui heitä Christina-linnoituksen luo, jotkut, kuten Tossavaiset, Brandywine-joen varrelle. Enimmäkseen painautuivat suomalaiset ylämaahan, Delawaren vartta ylöspäin. Ensimäinen siirtola, jonka he perustivat, sai nimekseen Finland. Siellä loi muitten muassa Olli Räsänen suvulleen varman asutuspohjan. Siitä vielä ylemmäs muodostui Ylämaan (Uplannin) siirtola ja sen taakse Takamaan siirtola. Sinne laskivat viljelyksen pohjan Martti Marttiset, Pietari Kokkiset, Pietari Rambot ja monet muut suomalaiset, jotka ovat joutuneet laajojen ja arvokkaiden amerikkalaisten sukujen kanta-isiksi. Siellä asui Putkosia, Pelkosia, Kolehmaisia ja muita savolaisia sukuja. Suomalaiset ulottivat vaikutuksensa myös Delaware-joen toiselle puolelle nykyiseen New Jerseyn valtioon. Rakuunajoen varsilla on suomalainen asutuspohja, ja Mullica-Hill (Mulikanmäki) on vielä muistuttamassa suomalaisesta uutisviljelijästä Erkki Mulikasta.

Amerikkalainen historioitsija Bancroft sanoo, että joka 18:s yankee polveutuu Delawaren siirtokunnasta. Kun tuon siirtokunnan pysyväinen, maahan jäänyt aines oli valtavalta osaltaan suomalaista, on suomalaista verta sangen runsaasti amerikkalaisissa, vaikkakin suomalaiset sukunimet ovat hävinneet tai muuttuneet tuntemattomiksi: Marttisesta on tullut Morton, Räsäsestä Rawson, Kokkisesta Cock ja Cox, Kolehmaisesta Coleman, Tossavaisesta Thorson ja Tussey, Väinämöstä Vanneaman, Halttusesta Holsten, Sinikasta Sinnex ja Seneca j.n.e. Suomalaiset ovat amerikkalaistuneet ja niin kantaneet kortensa yhteiseen kekoon. Muutamat suomalaisperäiset henkilöt ovat Amerikan historiassa saavuttaneet huomattavan aseman. Niinpä John Morton, itsenäisyysjulistuksen mainehikas allekirjoittaja, oli Martti Marttisen jälkeläisiä.

Suomalaiset joutuivat Uuden Ruotsin siirtokunnassa asumaan lähinnä intiaaneja. Näiden kanssa he elivät mitä parhaimmissa väleissä. Kun hollantilaiset ja myöhemmin englantilaiset tarvitsivat tulkkeja asioidessaan intiaanien kanssa, käyttivät he apunaan suomalaisia.

Erityinen merkitys on suomalaisilla sen seudun ensimmäisessä asuttamisessa, jossa nykyään on Philadelphian miljoonakaupunki. Kaikkein ensimmäisessä hollantilaisessa kartassa on tälle seudulle merkitty vain yksi nimi: "Sauno". Historia todistaa, että Pietari Kokkisella ja Rambolla sekä heidän jälkeläisillään oli William Pennin tulon aikana siellä asumukset laajoine maa-alueineen. William Pennin ja intiaanien välinen mainehikas neuvottelu nykyisen Philadelphian paikalla tapahtui Pietari Kokkisen pojan Lassi Cockin maalla.

Tämän asutuskertomuksen ensi osassa luodaan silmäys Vermlannin metsäsuomalaisten oloihin heidän Amerikkaan muuttonsa aikoina. Esitetyt tapahtumat samoin kuin kuvatut henkilötkin ovat enimmäkseen historiallisia. Kertomuksessa käsitelty murhajuttu nojautuu oikeuden pöytäkirjoihin.

Kertomuksen pääosa käsittelee elämää ja oloja Uuden Ruotsin siirtokunnassa Amerikassa aivan sen siirtolan alkuaikoina. Se kuvaa historiallisten lähteitten mukaan vanhaa suomalaista asutusta nykyisen Philadelphian paikalla ja sen lähimmässä ympäristössä. Sitkeä ponnistelu uutistalojen perustamiseksi ja viljelysten raivaamiseksi, väärinkäsitykset ja sovittelut, taikauskon mainingit, suhteet intiaaneihin ja muihin naapureihin, kaikki se kuuluu sen aikuiseen historiaan. Luonto on pyritty esittämään sellaisena kuin se oli niinä aikoina, jolloin ihmiskäsi vasta alkoi painaa siihen leimaansa.

I

VERMLANNISSA.

SYYSMYRSKYJEN EDELLÄ.

Oli lokakuun alku vuonna 1640. Ruis oli leikattu ja aumoihin koottu. Marttilan talon nuori isäntä Martti Marttinen oli huhdallaan Lehtovaaran rinteellä Laasarin kulmakunnalla aitaa tekemässä aumansa ympärille. Hän kokosi huhdan reunalta nokisia rankoja, jotka olivat kaskenpoltossa jääneet palamatta, ja kantoi niitä selässään auman luo. Hän tahtoi jouduttaa työtään, sillä hirvet olivat jo käyneet lyhteitä repimässä ja aumaa hajoittamassa.

Saatuaan työnsä tehdyksi istahti hän kivelle ja loi katseensa vaaran rinnettä pitkin. Lehtovaara on osa pitkästä selänteestä, joka muodostuu useista vaaroista. Laajalti on rinnettä autioksi hakattu. Useampia vuosia on siinä kaskea kaadettu. Martti oli pieni poika, kun tultiin Suomesta Rautalammilta tänne Vermlannin salolle. Metsä oli silloin aivan koskematon. Kauas korpeen aluksi tehtiin sauna ja ensimmäinen kaski kaadettiin sen ympärille. Sitten vuosi vuodelta hakattiin lohko lohon viereen pitkin rinnettä. Noiden lohkojen lukumäärästä voi päättää kuinka monen vuoden työ siinä oli ollut. Nykyinen kaskimaa oli jonkun virstan päässä entisen saunan viereen rakennetusta talosta. Vanhemmat kaskialueet olivat ottaneet vesakkoa, joten niitä voi muutaman vuoden päästä ruveta uudelleen kaatamaan. Talon ympärillä oli kuitenkin palanen sulaa peltoa, jota kynnettiin ja viljeltiin ruotsalaiseen tapaan.

Martti suuntasi katseensa vaaran rinnettä pitkin metsään päin. Lähinnä oli siinä lohko, johon äsken kylvetty siemen nyt näkyi kauniina oraana. Sen — takana oli metsää, metsää ja aina vain metsää. Onpa siinä vielä kaskeamiselle tilaa pitkiksi ajoiksi, jopa minun iäkseni, mietti Martti. Kauempana paistoi naapurin, Oinosen kaskeamisalue. Tuollaisia aukeita, jotka pilkoittivat suurien metsien sisällä, oli toistenkin vaarojen kupeilla. Ne olivat kuin kellertäviä saarekkeita tummanvihreässä metsämeressä. Ne olivat kaikki metsäsuomalaisten asuinaloja.

Laakso vaaran alla oli suona, jonka keskellä oli pitkulainen lampi. Lammesta kovertui lahti Martin kotirantaan. Muuten olivat lammen rannat vetelää suota ja täynnä kylmiä lähteitä. Sieltä se tuli halla, joka toisina vuosina kiipesi huuruisena vaaranrinnettä pitkin kylvömaille ja vikuutti tähkäpäät. Sen jälkeisinä talvina syötiin Marttilassa petäjäleipää. Viime aikoina oli Marttilassa kuitenkin niin vaurastuttu, että aina oli aitassa toki parin vuoden vara, jos sattuisi hallavuosia tulemaan. Suo oli leppymätön, sen sääliin ei koskaan ollut luottamista.

Suon takana oli kumpuja, jotka nekin kasvoivat metsää. Ja vasta tuolla kauempana näkyi pitkä suikale alankoa, Isonjoen laakso, missä ruotsalaiset peltoviljelijät asuivat. Heitä eli siellä kyläkunnittain, heillä oli hallussaan multavat jokirannat, joilla halla vain harvoin kävi.

Isonjoen laakson takana näkyi toisia vaaroja ja selänteitä, näkyi suurta saloa, jossa Martti tiesi myöskin asuvan suomalaisia kaskenviljelijöitä, hajallaan siellä täällä. Harvoin nämä jokilaakson eri puolilla elävät suomalaiset kävivät toisissaan. Laakso oli aluetta, jonka poikki suomalaiset vain vastahakoisesti kulkivat. Suomalaiset ja ruotsalaiset olivat huonoissa väleissä keskenään. Ruotsalaiset väittivät, että suomalaiset olivat anastaneet heidän metsämaansa ja saivat aikaan metsänpaloja, pidellen tulta varomattomasti kaskia poltellessaan.

Sivulla häämötti kaukana korkea kaivostorni. Siellä oli uusi vuorikaivos, jonka suomalainen oli löytänyt ja ilmoittanut hallitukselle. Se oli luovutettu eräälle Tukholman herralle. Alussa oli metsäsuomalaisilla ollut hyvät välit kaivoksenhallinnon kanssa, mutta sitten nekin herrat suuttuivat ja moittivat suomalaisia metsien hävittämisestä.

Martin herätti ajatuksistaan rasahdus, joka kuului hänen selkänsä takaa. Ennenkuin hän ennätti käännähtää, syöksähti kaksi hirveä aukeamalle. Toinen niistä oli komea sarvipää, joka huomatessaan Martin pysähtyi etujalat jäykkinä ja hajallaan.

Martti kapsahti kiveltä pystyyn, tavoitteli rankaa, jolla hätisteli. Eläimet säikähtivät, hyppäsivät uuden huhta-aidan yli ja juoksivat metsään. Vielä kauan jälkeen päin kuului ryske niiden paetessa.

— Eipäs sattunut mukaani pyssyä, päivitteli Martti. — Olisipa helpolla saanut hyvän paistin.

Hirvet eivät seutukunnalla olleet harvinaisia, vaikka olivatkin suomalaisten kiihkeän metsästyksen johdosta vähentyneet. Jokaiseen taloon koottiin syksyllä talven varaksi hirvenlihaa, nahat vietiin veronkantajalle tai myytiin markkinoilla. Suomalainen ei säästänyt hirviä senkään vuoksi, kun ne tunkeutuivat kaskimaille ja söivät tuoretta ruislaihoa ja penkoivat lyhteet irti aumoista.

Martti hankkiutui lähtemään kotimatkalle, kun alkoi lähestyä sauna-aika. Hän poikkesi aukeaman alareunaan, missä oli pieni nauris-huhta. Tuhkan päällä kasvaneet nauriit olivat kehittyneet maukkaiksi. Hän kokosi niistä hyvän kantamuksen, muistaen että sen tervetulleempaa lahjaa hän ei voi pojalleen kolmivuotiaalle Martille viedä. Ja täytyi niitä olla paistikkaiksikin, kun uuni leipomuksen jäljeltä oli lämmin.

Koira haukahti metsässä rinteen alla, ja pian oli Martin vierellä naapurin, Pekka Oinosen Killi. Tämä pystykorva oli Suomesta tuotu ja oli paikkakunnan paras ja suosituin hirvikoira. Martti ei malttanut olla tuttuaan hyväilemättä ja arvasi, ettei Killin nuori isäntä ollut kaukana. Sieltä alhaalta nousikin kolme miestä, Pekka Oinonen, renkimies Paavo ja tunnettu metsänkävijä Luukas. Miehillä oli selässään vahvat kantamukset heiniä, joita he olivat suolta koonneet karjan talvirehuksi. Kun ei raivattuja niittyjä ollut, koottiin heinää vanhoilta huhta-ahoilta ja muualta sen verran, että voitiin elättää muutamia lehmiä talven yli. Heinät kannettiin syksyllä kotiin, jotta ne olisivat tarvittaessa lähellä.

— Terve, huusi Martti tulokkaille. — Tulittepa kuin kutsuttuina.

— Onko karhua näkynyt? kysyi Pekka ajatellen laitumella kulkevia lehmiä, jotka olivat aina vaarassa joutua karhun raadeltaviksi.

— Ei karhua, mutta hirviä ja komeita on nähty aivan tuoreeltaan, selitti Martti.

Miehet jättivät taakan maahan ja seurasivat Marttia, joka ohjasi heidät auman luo. He eivät ehtineet montakaan askelta ottaa, ennenkuin Killi jo keksi hirvien jälet. Koira painoi kuononsa maata vasten, kulki hiljalleen häntäänsä heilutellen ja nuuski. Vihdoin ulvahti se innostuksesta, pujahti aidan alitse ja alkoi haukkuen edetä metsään päin.

— Kutsu Killi pois, kehoitti Martti. Pekka vihelsi ja huusi koiraa takaisin. Killi ei ollut halukas hylkäämään löytöänsä, mutta totteli kuitenkin kutsua ja palasi Pekan luo. Luukas sitoi köyden koiran kaulaan ja piteli sitä siitä kiinni.

— Niin, kyllä Killi jälet tuntee, vakuutti Martti. — Tuskin on hetkistä siitä kun tästä kulki kaksi hirveä. Ne pysähtyivät ensin minua katsomaan ja sitten painalsivat poikki huhdan metsään.

— Sieltäpähän löytyvät, arveli tyynesti Luukas, joka oli kaatanut paljon hirviä.

Kun miehillä ei kellään ollut pyssyä mukana, oli Pekka halukas sellaisen hakemaan ja kiiruhtamaan hirven ajoon.

— Pimeän tuloon ei ole pitkä aika, huomautti Martti. — Minun neuvoni on, että Luukas ja Paavo vievät heinät Oinolaan ja tulevat sitten pyssyineen meille. Me menemme Pekan kanssa sinne jo edeltäpäin. Mennään tänä iltana saunaan ja lähdetään aamulla aikaisin ajolle. Mulikan Erkki saadaan myös mukaan. On hyvä, että meitä on useampia, jos ajo tulisi pitkäksi. Ruotsalaiset ovat taasen alkaneet metsänkäyntiä hätyyttää. Viime viikolla veivät Tossavaiselta kaadetun hirven lihat. Olivatpa vähällä tappaa ampujatkin.

Luukas kannatti ehdotusta, otti taakan selkäänsä ja lähti taivaltamaan Oinolaa kohti Paavon seuratessa taakkoineen perässä. Lupasivat hetken kuluttua olla Marttilassa.

— Hyvin me saunaan ehdimme, vakuutti Luukas.

Martti kokosi nauriinsa, Pekka kuljetti Killiä, joka hyppeli levottomana eikä olisi tahtonut hirvenjäliltä luopua.

Polku johti ahon reunaa. Välillä oli vähän leppäviidakkoa. Lähellä taloa aukeni pieni pelto. Maa oli kivikkoista, ja paljon oli työtä tuossa pienessä pellossa, kun olivat kivet koottavat kasoihin. Joukossa oli suurempiakin kiviä, joiden siirteleminen oli vaatinut voimia, mutta voimaahan suomalaisilla oli, he kun olivat yli koko valtakunnan tunnetut väkevyydestään.

ILTA MARTTILASSA.

Marttilan talo oli tehty vahvoista hirsistä ulkonevin nurkin. Asuinrakennuksen vastassa pihan toisella puolen oli matalampi rakennus, jossa oli suoja hevosta ja toinen talon lehmiä varten. Piha oli nurmikkoinen, talon päädyssä pihlaja, jonka lehdet olivat syksyn vaikutuksesta jo punaisen kellertävät ja marjatertut helakanpunaiset. Mäen alla, lahteen vieressä oli musta sauna, Marttisten ensimmäinen asunto tällä uutispaikalla. Saunan takana, näkyi vähän lahtea ja sen rannassa vene.

Martti, talon nuori isäntä astui vieraansa kera matalasta ovesta eteiseen ja heitti pärevasuun tuomansa nauriit, joista hän poimi pari kauneinta pienelle pojalleen tuomisiksi. Tuvassa vallitsi melkoisen pimeä, vaikka akkunaluukku oli auki. Oven vieressä oli iso kivistä kokoon kyhätty uuni. Lämmitettäessä tulvi siitä savu pirttiin, josta se aukon kautta vähitellen haihtui katosta ulos. Lämmittäminen oli päättynyt ja viimeinen savu oli juuri haihtumassa. Martin nuori emäntä Leena, Oinosten sukua, Pekan serkku, työnsi parhaillaan pitkävartisella puulapiolla paistettavia leipäkakkaroita uuniin. Uunin kupeella, matalalla puurahilla istui talon vanha vaari, Martin isoisä Heikki Marttinen kiskoen puukollaan päreitä mäntypuun pölkystä. Lattialla pärekasan ääressä leikki Martin kolmivuotias poika, isänsä kaima, Martti, joka huomattuaan tulijat, riensi isän luo ja pyrki syliin.

— Isä toi Martille nauriin, huudahti poika ja tempasi isomman nauriin käteensä. — Jältä se, hyvä isä, jältä se Martille, jokelteli hän.

Tulijat istuutuivat seinänvierustapenkille, ison pöydän ääreen. Isä halkaisi nauriin ja alkoi veitsellään raapia sen sisustaa, jota poika ahmi suuhunsa. Kun silmät tottuivat hämäryyteen, huomasivat tulijat penkillä pihanpuoleisella seinustalla oudon miehen. Tämä istui äänettömänä etukumarassa, kyynärpäät polvien varassa, käsillään kannattaen päätänsä. Hampaissa oli hänellä piipunnysä, josta veteli sauhuja niin että piippu silloin tällöin päästi korahtavan äänen. Väliin sylkäisi mies pitkän syljen permannolle.

— Mistäs kaukaa vieras on? kysäisi Martti ottaen toisen nauriinpuolikkaan jältettäväkseen.

— Kaukaa olen tullut, sanoi mies. Hetken perästä hän alkoi kertoa: — Mitäpä salaisin, kun olen maalaisteni joukkoon tullut. Olen saapunut aina Saksasta asti. Olen Piikki, peräisin Suomesta, Savosta, vaikka moniin vuosiin en ole kotimaastani mitään kuullut.

Muutaman savun vedeltyään hän jatkoi:

— Sotamiehenä olen ollut. Jouduin sotaan jo silloin kun kuninkaamme Kustaa Adolf lähti Saksaan. Lähes 10 vuotta olin ollut mukana ja saanut useampia miekaniskuja. Sain sitten luodin jalkaani, polveeni, joka teki kävelemisen jäykäksi. Kun siellä nyt enimmäkseen vain marssitetaan paikasta toiseen, lännestä itään, pohjoisesta etelään, katsottiin minut kelvottomaksi ja lähetettiin kotiin. Pääsin Ruotsiin asti. Hidasta on kävely kankealla jalalla ja toisinaan on jalassa ollut kova pakotus. Tällä tavoin hiljaa Ruotsia samotessani ehdin Tukholmaan asti ja odotin suomalaista laivaa, jolla olisin kotiin päässyt. Siellä alkoivat minua uudelleen sotaväkeen vaatia. Sanoivat miehiä tarvittavan. Matkalla olivat paperini hävinneet. Rupesivat selittämään karkuriksi. Katsoin viisaimmaksi poistua Tukholmasta odottamatta laivaa. Niin olen nyt Ruotsia kävellyt. Jouduin tuonne Isonjoen laaksoon. Siellä pilkalla kehoittivat minua menemään toisten suomalaisten luo metsiin, minne muka muutkin rosvot ja karkurit pakenevat. Siten jouduin tänne ja tuntuu siltä kuin olisin kotiin päässyt, niin savolaista on teillä puheentapa.

Pekka siirtyi puhujaa lähemmäksi. Leena otti leipiä uunista.

Reeta, Martin sisar oli ollut saunaa lämmittämässä. Hän asettui uunin nurkkaan rukin ääreen ja ryhtyi kehräämään.

— Mitenkäs ne suomalaiset siellä sodassa menestyvät, kysyi Martti. — Sanotaan, että heidät pannaan siellä kovimpaan tuleen ja etunenässä kulkemaan, kun oikein tiukka paikka tulee. Oletko tavannut muita savolaisia, ehkäpä rautalampilaisiakin?

Piikki sylkäisi ensin ja hieroskeli polveaan. Sitten alkoi selittää:

— Paljonhan siellä suomalaisia on. Sanovat niitä olevan Ruotsin armeijasta neljännen osan. Meillä on siellä omat joukko-osastomme, useimmat Torstensonin tai Stålhandsken johdon alaisina, joskus Wrangelinkin komennuksessa. Monessa tulessa olemme olleet. Kuuminta, missä olen ollut, oli silloin kun oli kulettava Lech-virran yli Baierissa. Keisarin sotapäällikkö Tilly piti kovasti puoliaan ja esti ylitsekulkua. Silloin kuningas huusi 300 savolaista esiin. 'Minä tiedän, että te ette välitä keisarillisten luodeista. Menkää veneillä virran yli, valloittakaa vastapäisellä rannalla oleva saari ja luokaa sinne etuvarustus. Kymmenen taaleria jokaiselle, kun työ on suoritettu.' Näin sanoi kuningas, ja tietysti me lähdimme. Luoteja tuli kuin rakeita rankkasateella. Ei siinä kauan viivytty, kun olimme saaren rannalla. Ja sitten me huusimme "hakkaa päälle!" ja hakkasimme maahan keisarillisia. Tuo huuto vaikutti yhtä paljon kuin miekan iskut. Huomasivatpa keisarilliset, että me olimme suomalaisia. Meitä he olivat oppineet pelkäämään ja tuota huutoamme. He juoksivat kuin säikähtäneet lampaat kapeaan salmeen, joka erotti saaren heidän pääjoukoistaan. Ei niistä monestakaan ollut enää morsiamensa luokse. Me valloitimme saaren, laitoimme varustuksen ja saimme kukin kuninkaan omasta kädestä 10-taalarisemme. Ja hän sanoi: Sillä tavalla ne Savon pojat tappelee.

— Hän se kuningas oli, se Kustaa Adolf, lopetti sotilas innostuneena.

Silmät kiiluvina innostuksesta Pekka kuunteli sotamies Piikin puhetta. Keskustelun aikana olivat Luukas ja Paavokin saapuneet, varustauneena hirven ajoon. Killi makasi rauhassa Pekan jalkain juuressa.

Käytyään ulkona Leena ilmoitti saunan olevan valmiina. —

Miesten kylvettyä oli illan hämärä jo muuttunut pimeäksi. Puinen luukku vedettiin akkuna-aukon eteen ja päre sytytettiin pihtiin uunin nurkalle. Lisävalon saamiseksi kokosi Reeta tervaksia takkaan leivinuunin kupeelle ja sytytti ne tuleen.

Miehet olivat virkeitä ja puheliaita. Kyseltiin Piikiltä uutisia suuresta maailmasta, joka metsäsuomalaisista tuntui niin kaukaiselta.

Piikki kertoi havainneensa, että paha metsäpalo, joka oli sattunut alempana joen varrella, oli ärsyttänyt peltoviljelijöitä tuimasti, he kun saivat sen käsityksen, että palo oli lähtöisin suomalaisten kaskitulesta. Se oli polttanut laajalti metsää.

— Sattuuhan se kovalla tuulella kuivana aikana joskus tuli saamaan vallan sellaisen, ettei sitä voi hallita, myönsi vanha Marttinen. — Mutta on täällä metsiä palamaankin. Ja palaneesta alastahan ruotsalaiset saavat parempaa laidunmaata lehmilleen.

— Ruotsalaiset ovat uhanneet ajaa kaikki suomalaiset täältä pois.
Kehuivat hallituksen olevan heidän takanaan, selitti Piikki.

Kuullessaan tätä, vanha vaari puhkesi sanoiksi:

— Vai on jo niin pitkälle jouduttu, lausui hän harvakseen. — Ei ole enää Kaarle kuningas elossa, sen näkee kaikesta. Hän ei talonpoikia vainonnut, ei ainakaan suomalaisia. Hän se meitä tänne kehoitti muuttamaankin, hänen omaan herttuakuntaansa. Ei hän kaskenpolttoa vihannut, päinvastoin käski meitä huhtia raatamaan. Saimme kaataa metsää kuinka paljon tahansa, kun vain veromme maksoimme. Minä en aluksi hennonut Savosta lähteä, kun siellä oli niin hyvät kalavedet. Olin tottunut muikkuihin ja lahnoihin enkä luullut eläväni ilman niitä. Mutta tuli sitten minunkin pakko lähteä. Kaarle kuningas oli jo kuollut ja taaskin saivat herrat valtaa. Sotaväkeä majoitettiin sinne Rautalammillekin. Ja ne sotamiesten päälliköt menettelivät hyvin omavaltaisesti, ottivat vaan taloista mitä saivat ja kantoivat luvattomasti veroja. Missä talossa uskallettiin vastustaa, siellä ruoskat vinkuivat, ja kostoksi otettiin nuoret miehet sotaväkeen. Niinpä yhtenä päivänä tuli sotilaitten päällikkö Erik Knuutinpoika 26 miehen kanssa minun kotiini muka sotamiehiä ottamaan. Kun muut eivät iän puolesta sopineet, tahtoi hän vangita renkini Pekka Asikaisen. Pekka asettui vastaan ja kiinniotettaessa löi puukolla erästä sotamiestä. Hänet pantiin käsirautoihin. Kun en minä voinut tuollaista vääryyttä suvaita ja kun minusta oli liikaa, että 26 miestä komennettiin yhtä vastaan, asetuin puolustamaan renkiäni. Poikani tuli minun avukseni. Hänet he tappoivat. Siitälähtien olet sinä, Martti, ollut isätön. Minut he panivat rautoihin, vaikka koetin kaikin voimineni taistella vastaan. Minä sain asiani kuitenkin oikeuteen, joka minut päästi vapaaksi, mutta sain maksaa suuret sakot. Ja vapaaksi päästyäni oli elämäni sietämätöntä. Äitisi kuoli surusta ja murheesta jättäen Reetan aivan pieneksi. Minua vainottiin sentähden, että olin asettunut herroja vastaan. — Niin muutimme tänne. Kyllä sinä Martti sen muistat; olit jo siinä iässä, kun minun ja mummovainajan keralla tänne tulit.

— Muistan, muistan, vakuutti nuori Martti-isäntä. — Olinhan jo 10-vuotias. Muistanhan, kun tulimme tähän korpeen ja sinä, vaari, aloit raataa.

— Niin, raataneet olemme, noudattaen Kaarle kuninkaan kehoitusta. Ja verrattain rauhassa olemme saaneet olla. Ei meiltä ole mitään ryöstetty. Ruotsalaisetkin ovat vasta viime vuosina käyneet vihamielisiksi, syyttäen, että olemme luvatta heidän mailleen tulleet.

— Eikös meillä ole olleet kirjat, lupakirjat, kysyi Martti.

— Ei täällä mitään kirjoja ole tarvittu, vastasi ukko. — Oli meillä kyllä paperi, maaherralta saatu ja minä säilytin sitä saunan luona olevan koivun kolossa. Sieltä se on hävinnyt, lienevätkö sen tikat hakanneet rikki vai olisiko muuten hukkaan joutunut.

— Mutta jos —, lausui Martti miettiväisenä, — jos ne nyt kuitenkin vaatisivat, kun ovat käyneet meille vihamielisiksi.

Siihen se asia sillä kerralla jäi. Kukaan ei ollut halukas jatkamaan.

LAPSUUDEN YSTÄVÄT.

Marttilan lähimmät naapurit olivat Oinola ja Mulikka, nekin Lehtovaaran selänteen rinteellä. Talot olivat jotakuinkin saman mallin mukaan tehdyt ja varallisuus oli jotenkin samalla tasolla. Myös Mulikan väki oli tullut Rautalammilta, muutamaa vuotta myöhemmin kuin Oinoset ja Marttiset. Mulikan isäntä oli harvasanainen korvenraataja, emäntä vähän kivuloinen.

Mulikan suuresta lapsisarjasta oli vanhin Erkki, mies parhaassa nuoruuden iässä. Hän oli vilkas liikkumaan ja uuttera metsänkävijä ja kalastaja. Hän oli Martti Marttisen paras ystävä, vaikkakin heillä oli lähes kymmenen vuotta ikäeroa. Luonteet soveltuivat sangen hyvin yhteen. Martin vakavaa jäykkyyttä kevensi Erkin iloluontoisuus ja leikillisyys. Toinen oli kuin korven jättiläiskuusi, juhlallinen ja vahva kestämään suuriakin myrskyjä, toinen kangasmaalla kasvanut solkipetäjä, solakka ja sorea. Miehet olivat melkein joka ilta yhdessä. Hämärän tullen käveli Erkki tavallisesti Marttilaan, jossa oli kuin kotonaan.

Jo lapsuudessaan oli hän näin tehnyt, silloinkin, kun ei vielä työhön pystynyt. Kun Martti ei joutanut hänen kanssaan aikaa kuluttamaan, oli toverina Reeta, joka oli melkein yhden ikäinen hänen kanssaan. Muita naistuttavia ei Erkillä ollutkaan sanottavasti. Riitan ja hänen välillään kasvoi ystävyyssuhde, jota oli kestänyt näihin saakka. Kesäisin istuivat he iltakaudet veneessä ahvenia onkien. Marja-aikana kulkivat ahot mansikoita poimien ja suot lakkoja ja karpaloita kooten. Usein oli Reeta mukana metsästykselläkin, kun Erkki ampui oravia tai metsälintuja.

Kun ilta tuli, ei ainoastaan Martti odottanut ystävänsä tuloa. Vaikka kullakin oli jo omat toimensa, oudoksuttiin Marttilassa, jos milloin ei alkanut Erkkiä näkyä puhteen tullessa.

Nytkin oli Reeta jo vähän levotonna katsellut tuvan ovea, milloin se aukenisi. Vain toisella korvallaan hän kuuli miesten keskusteluja, toinen kuunteli liikettä pihalta. Kerran hän jätti rukkinsa ja siirtyi ulos muka aikoen korjata saunaa naisväen kylvettäväksi. Hän kuulikin reippaita, tuttuja askeleita. Nuori, kaunis mies tuli pihalle.

— Miehet kävivät jo saunassa. Olisitko sinäkin halunnut kylpeä? kysyi tyttö.

— Kävin kotona saunassa ja sen vuoksi viivyin, vastasi nuori mies. — Oletpas sinä uuttera, jatkoi hän lempeästi. — Eikö päivätyösi ole vielä päättynyt?

— Saunavettä tarvitaan, sanoi tyttö ja otti ämpärin kiehuvaa vettä kodasta.

— Malta, minä autan, lupasi Erkki, mutta jäi kuitenkin istumaan kodan rahille seuraten ilmeisellä mielihyvällä rotevan punaposkisen tytön liikkeitä.

— Onko tuo mielestäsi auttamista, nauroi tyttö. Nuori mies ei vastannut mitään, silmät vain vilkkuivat hymyilevästi ja tyttö punastui.

— Mitä siinä töllistelet, sanoi tyttö nakaten niskaansa.

— Autan sinua silmilläni, eikö niin? Erkki naljaili. — Ajattelin tässä, että en ole nähnyt toista mieleisempää tyttöä — — mutta enhän ole nähnytkään monta naista alle viidenkymmenen. Kun oikein ajattelen, en ole muita tyttöjä nähnytkään kuin sinut, nauroi hän.

— Kun toisia näet, silloin mielesi muutat. — Reeta aikoi tämän leikiksi, mutta hänen äänensä värähti, ja jokin ilme hänen kasvoissaan osoitti, että siinä takana oli totta.

— Kukapa sen tietää, sanoi Erkki kevyesti. Hän ei huomannut mitä
Reetan mielessä piili.

— Lähtekäämme sisään, täällä on viileätä, sanoi Reeta lopettaen keskustelun.

Nuoret lähtivät tupaan. Siellä Leena laitteli ruokapöytää kuntoon. Leena oli talon emännyyttä hoitanut talon vanhan muorin kuolemasta asti. Martti oli hänet hakenut vaimokseen Savosta saakka, vanhasta Oinosten kotitalosta Rautalammilta puolikymmentä vuotta sitten ja oli hänestä hyvän emännän saanut. Kun Reetakin oli kasvanut aikaihmiseksi, oli talossa nyt naistyön tekijöitä. Sen vuoksi oli viime aikoina pidetty useampia lehmiä, joten myös maitoruokaa riitti isommalle joukolle.

Reeta istui jatkamaan kehräystään, kunnes tulisi heille sauna-aika.

Pekka ja Martti kertoivat aterioidessaan Erkille aiotusta hirvenmetsästyksestä ja, kuten arvasivat, saivat hänet heti innostumaan asiaan.

— Hulluhan hirvet pyytämättä jättäisi, sanoi hän.

— Hyvä se on hirvenliha talven varaksi, sanoi vanha vaari, leikaten aimo kimpaleen hirven reittä eteensä. — Kun Tapio, metsän jumala riistan näkyviin ajaa, tottapa on tarkoitus, että se lahjana otetaan vastaan.

Pekka lisäsi:

— Veronkantaja vaatii veroina myös hirvennahkoja. Mistä niitä saisi jos ei kaataisi.

— Ei se ole muuta kuin kateutta ruotsalaisten puolelta, arveli Luukas, — etteivät he sallisi suomalaisten metsästää. Kun ei riistaa saada, syytetään siitä suomalaisia. Kyllä sitä on riistaa heidänkin varalleen, mutta eihän metsänelävä aivan kotipirttiin Isonjoen laaksoon juokse. Metsästä se on haettava, ja metsästä sen suomalaiset hakevat.

— Käyvät ne joskus ruotsalaisetkin näissä metsissä, puuttui puheeseen Erkki Mulikka. — Kesällä kaskenpolton aikana olivat suomalainen ja ruotsalainen metsämies tavanneet toisensa Kurkilouhen alla kaadetun peuran raadolla. Kumpikin, sekä suomalainen että ruotsalainen, väittivät peuraa omakseen. Ruotsalainen sanoi sen haavoittaneensa ja jälkiä seuranneensa. Suomalainen sanoi: Minä en sitä haavoittanut, minä ammuin sen tähän paikkaan, enkä ole koko aikana päästänyt silmistäni. Siitä syntyi tappelu ja suomalainen tappoi ruotsalaisen.

Paavo-renki tiesi, että nyt eivät ruotsalaiset enää liiku yksinään metsissä. Heitä on useampia yhdessä, ja monen suomalaisen henki on mennyt, kun on varustamattomana saapunut heidän tielleen.

— Meitä lähtee nyt kuitenkin siksi monta liikkeelle, että saa olla parvi ruotsalaisia ennenkuin meiltä hirvennahka viedään, jos elukka saadaan ammutuksi, vakuutti Pekka, heittäen samalla luupalan Killille järsittäväksi.

Miehillä oli, kuten tavallista suomalaismetsissä, hyvä ruokahalu. Leipä mieheen kului, lisäksi suuri kimpale hirvenlihaa ja aimo padallinen lintukeittoa nauriiden kera.

Saunasta palanneet naiset kantoivat olkia lattialle, ja sinne paiskautui väki levolle riisuutumatta. Mitään peitettä ei ollut, osalla oli hirven- tai poronnahkat allaan. Miehet sopivat siitä, että hyvissä ajoin ennen auringonnousua lähtevät liikkeelle. Reeta toimittaa sanan Mulikkaan Erkin lähdöstä. Martti lupasi palata seuraavaksi illaksi. Leena laittoi evästä konttiin koko seurueen tarpeiksi.

HIRVENAJO ALKAA.

— Ylös miehet! herätteli Luukas jo ennenkuin Otavan sarvet olivat kääntyneet päivän nousulle.

Pian oli metsästäjäseura jalkeilla. Kun ei Erkki Mulikalla ollut pyssyä mukana, otti hän vanhan vaarin jousen, jolla tältä salolta oli aikoinaan monet peurat kaadettu — ja kerran karhua haavoitettu niin, että kirveellä saatiin lopetetuksi.

Komea oli katsella sitä joukkoa, joka aukeaman reunaa astuskeli hirvenjälille raittiina lokakuun aamuna. Vaatetukseltaan se ei ollut huomattava. Päässä oli kullakin reunaton patalakki. Ruumista verhosi polvien yläpuolelle ulottuva sarkatakki, jota sitoi kirjailtu vyö ja puunappulat nappeina. Housut olivat polven alapuolelta nauhoilla kierretyt. Jalassa oli tuohivirsut. Paavolla ja Luukkaalla oli kontti selässä. Pukua komeampi oli vankka vartalo. Pekka, Erkki ja etenkin Martti olivat ryhdiltään sankareita, Mulikkaa pidettiin kauneimpana seutukunnan nuorista miehistä. Jousi olallaan hän oli kuin muinaissuomalainen jumala, Lemminkäinen, joka naisissa herätti ihailua.

Kun he saapuivat sille kohdalle, missä hirvet oli eilen nähty, ohjattiin Killi jälille. Yön aikana olivat jälet vähän haihtuneet, niin että Martin täytyi kulettaa koiraa metsään, minne hirvet olivat kadonneet. Siellä ei Killin tarvinnut kauan kierrellä ennenkuin se alkoi, varovasti kyllä, mutta jatkuvasti kuono maahan painettuna kulkea laaksoon suolle päin. Suon reunalla jo koira haukahti ja kiiruhti kulkuaan. Vihdoin suon takana alkoi säännöllinen haukunta merkiksi siitä, että koira oli varmasti hirven jälillä.

Miehet seurasivat mukana. Kun oli vähän aikaa kävelty, löytyi kalliojyrkänteen alta vastapäisen vaaran rinteeltä sammalikosta hirvien makuupaikka. Kaksi niitä oli ollut, ilmeisesti samat, jotka Martti oli nähnyt. Koira oli kai ne yhdyttänyt, koska sen haukunta oli jo kiihkeää ja äreää. Miehet hajautuivat vähän.

Martti ja Erkki nousivat vaaralle, jonka takana oli toinen suo ja sen keskellä lampi. Ennakolta oli vaikea päättää, mistä hirvet olivat tavattavissa. Koirakin toisinaan hiljenti haukuntaansa, jopa kokonaan pysähtyi. Olisikohan se häipynyt jäliltä? Ystävykset tähystävät ja kuuntelevat. Vihdoin koira alkaa taas haukunnan, joka kuuluu toiselta vaaralta laakson takaa. Sinne on pitkä matka. Miehet silmäilevät eri tahoille, näkyisikö metsästäjätovereita.

— Kas, kas tuolla! huusi Martti ja osoitti lammelle päin. Hänen tarkka silmänsä oli huomannut hirven pyrkivän suon poikki. — Tuo on koiras, se sarvipää. Hirvet ovat hajaantuneet ja Killi ajaa naarasta toisella suunnalla.

Juuri kun sarvipää oli päässyt suon reunaan, kuului sieltä pamahdus. Joku oli ampunut, mutta ilmeisesti harhaan, koska hirvi otti pitkän loikkauksen ja jatkoi nopeata juoksuaan.

— Sitä on mahdoton seurata, kun Killi on toisen perässä, päätti Erkki, ja he lähtivät astelemaan sinne päin, mistä haukunta kuului. Eräässä mutkassa he yhdyttivät Luukkaan. Päivä oli jo puolissa.

— Tästä näkyy tulevan pitkä ajo, selitti Luukas. — Turha on meidän kiirehtiä. Voimme hyvin tässä levätä ja odottaa, mille suunnalle haukunta kallistuu.

He istuutuivat sammalikolle puron reunalle. Ahtaaseen laaksoon ei kuulunut ollenkaan haukuntaa. Ehkä oli hirvi edennyt hyvinkin kauas. Kuultuaan koirashirven pakenemisesta Luukas sanoi:

— En luule, että Killin ajama hirvi hyvin kauas juoksee. Se palaa takaisin seudulle, missä eksyi toveristaan.

He nousivat mäelle, ja sinne kuului taas haukunta. Aivan oikein. Nyt oli haukunta siirtymässä sinne, mistä miehet olivat tulleet. Luukas lähti kiertämään selänteen toista kuvetta, Martti ja Erkki toista. Kotvasen käveltyään pysähtyivät ystävykset aukeamalle, joka oli ennen ollut kaskena. Tällä paikalla oli sopiva pitää vahtia. Sinne päin, mistä haukunta kuului, oli vastatuuli, joten, jos hirvi tänne päin tulisi, se ei hajua ihmisestä saisi sieraimiinsa. He etsivät suojapaikan kaatuneen puun juurien takaa. Siinä he odottivat. Ja todella tuntui haukunta lähenevän. Martti odotti hermot jännittyneinä, Erkki oli apuna tähystämässä, hänen joustaan ei nyt tarvittu.

Yhtäkkiä nykäisi Erkki Marttia takin liepeestä ja osoitti metsään, joka oli palanut. Samalla kuivunut oksa risahti. Martti huomasi hirven vilahtavan mustien puunrunkojen välistä. Tuokiossa oli hirvi jo aukeamalla ja Martin pyssy ojennettuna. Pamaus. Hirvi hyppäsi pystyyn takajaloilleen ja kaatui maahan kuperikeikkaa heittäen. Martin pyssy oli tehnyt tehtävänsä. Kun he saapuivat kaatuneen luo, loi elukka syvän, rukoilevan katseen, joka pian sammui. Hirvi oikaisi pitkät säärensä ja oli kuollut. Martin avatessa puukolla kurkkua saapui Killi ja alkoi latkia haavasta pulppuavaa lämmintä verta. Nahkaa nylettäessä kokoontuivat muutkin metsästäjätoverit ja auttoivat työssä.

Katsottuaan hirveä, sanoi Pekka:

— Ei tämä ole minun hirveni. Se, jota minä ammuin, juoksee vielä metsässä.

Hän kertoi, että hän kiiruhtaessaan Killin haukuntaa kohti huomasi lammen takana suuren sarvipäähirven, joka oli nousemassa metsän reunaan. Välimatka oli liian pitkä. Hän ampui kuitenkin. Arvatenkaan ei luoti kantanut. Ja hirvi katosi metsään.

— En minä ennen kotiin palaa kuin olen ampunut hirveni, vakuutti hän innostuneena.

— Nyt kuitenkin lepäämme ja laitamme ateriaksi kunnon paistin, päätti
Luukas.

Ahon alareunalle, lähelle lähdettä oli Paavo laittanut nuotion, ja siinä paistettiin ateriaksi hirvenlihaa. Lähde antoi raikasta juomavettä.

Aterioidessaan juttelivat miehet tarinoita vanhoista suomalaisista, jotka olivat Suomesta näihin metsiin tulleet. Luukas, joka oli metsämatkoillaan laajasti kulkenut, oli tavannut useita noita vanhempia asukkaita. Hän kertoi:

— Kaikkialla näissä metsissä monien kymmenien peninkulmien alueella on suomalaisia sekä Ruotsin että Norjan puolella. Rajaseuduilla onkin suuria suomalaisia taloja, jotka ovat vaurastuneet laajoilla kaskiviljelyksillä. Siellä se elää vielä myös Risto Havuinen, Pitkäksi Ristoksi sanottu. Hän on mainio metsästäjä, mutta luonteeltaan kiivas. Tultuaan Suomesta hän ampui yhdeltä paikalta viisi hirveä, ja sille kohdalle hän rakensi talonsa. Mukana oli hänellä vain eväspussinsa ja siinä kourallinen rukiinsiemeniä, mutta mitä käytti hän niin taitavasti, että muutamien vuosien kuluttua oli hänellä kolme aittaa viljaa täynnä. Myymällä viljaa ruotsalaisille sai hän niin paljon rahaa, että kehui sitä olevan kellarillisen. Ruotsalaiset väittivät, että hän oli itse nuo rahat tehnyt, mutta oikeudessa mies näytti, että kyllä hänen rahansa olivat oikeita. — Olen minä käynyt Pitkän-Riston kotona, vakuutti Luukas. Näkyi, että siellä asui hyviä metsämiehiä. Suuren uhrihongan ympärillä oli seipäissä ja puiden oksilla kymmeniä karhunpääkalloja.

— Väkevin mies, jonka minä olen tavannut, jatkoi Luukas muisteloitaan, on Tikkanen, Savosta hänkin kotoisin. Hän matkusti kerran talvella jokilaakson asutuksilla. Hän oli juonut ja makasi rekensä pohjalla nukuksissa, hevosen kulkiessa hiljalleen. Vastaan tuli maaherra. Lunta oli paljon tienvierissä ja tie oli kapea. Kun ei maaherra päässyt hevosineen ohi, hyppäsi kuski istuimeltaan ja löi nukkuvaa Tikkasta, sekä käski siirtymään syrjään. Tikkanen suuttui piiskansivalluksesta ja veti maaherran hevosineen rekineen lumihankeen ja jatkoi matkaansa.

Näin juttelivat miehet aterioidessaan.

Heidän oli myös tehtävä suunnitelma hirvenajon jatkamista varten. Pekka puolestaan oli taaskin innokas lähtemään oitis ajamaan hirveä, jota hän oli jo kerran ampunut.

— Jätämme nytkin ajon huomiseen, sanoi Luukas. — Kyllä ne jäljet yhdytämme kuten tänäänkin.

Kaadetun hirven lihat oli kuitenkin vietävä talteen, etteivät petoeläimet niitä raatelisi.

— Hirvi on sinun, Martti. Vie se kotiin, niin minäkin saan pyssyn, ehdotti Erkki.

Näin sovittiin, että Martti palaisi kotiin, jossa häntä odotettiin.

— Tuossa on jousi, sanoi Erkki. — Olenkin sitä turhaan kantanut… Ei, maltappas, keskeytti hän. Ammun metson tuolta. — Hän oli huomannut ison linnun ahon reunassa kuusen latvassa ja lähti sitä hiljaa ja varovasti kiertämään. Hetken perästä kuului nuolen suhahdus, ja metso pudota ropsahti maahan. Erkki toi sen Martille ja sanoi:

— Anna se Reetalle. Syödään lintukeitto, kun palaan.

Martti sitoi hirven nahan ja parhaimmat lihat kannalmukseen, otti taakan selkäänsä ja lähti. Hämärä oli jo tullut.

— Joutukaa huomenillaksi saunaan, kutsui Martti.

— Ellemme huomiseksi, niin ainakin ylihuomiseksi, lupasi Luukas.

Hirvenajolle aikovat jäivät nuotiolle yötään kuluttamaan ja aamua odottamaan.

He jatkoivat keskustelua. Puhe kantausi suomalaisten ja ruotsalaisten välisiin vainoihin.

— Syytä on varoa ruotsalaisia, sanoi Luukas, korjatessaan tulta nuotiossa. — Kerran minäkin jouduin heidän kanssaan tekemisiin. Olimme karhun kaataneet ja nylimme sitä, kun saapui ruotsalaisjoukko. En tiedä mitä heillä lienee ollut mielessään, mutta kun näkivät, että kaadettu eläin oli karhu, eivät ryhtyneet väkivallantekoihin, sillä heille juuri olimme palveluksen tehneet karhun ampumisella ja niin turvanneet heidän lehmiään. Uhkasivat kuitenkin lähtiessään, että jos tapaavat meidät hirven ampumisessa, he säälittä tappavat jokaisen.

— Vähälläpä pääsitte, huomautti Pekka. — Moni suomalainen on saanut pahempaakin kokea. Ostmarkilla tulivat ruotsalaiset taloon juuri kun koko väki oli saunassa. Ovi teljettiin ulkoapäin ja nurkkiin pantiin tuli. Kaikki paloivat sisällä. Äiti heitti nuorimman lapsensa ulos, mutta murhamiehet nakkasivat sen takaisin liekkien uhriksi.

— Niin, niin, kyllähän ne ovat julmia tekoja, myönsi Paavo. — Paikoin kuuluvat kokonaisia kyliä polttaneen. Mutta eivät suomalaisetkaan ole jättäneet kostamatta. Puralaan tulivat ruotsalaiset ja äkkirynnäköllä yllättivät talon asukkaat. Kuusi henkilöä tapettiin, seitsemäs pääsi pakoon ja toi Mongalla asuvia suomalaisia avukseen. Nämä hyökkäsivät ruotsalaisten kimppuun, eikä yhtään pelastunut.

— Viha synnyttää vihaa, päätti Luukas. — Antaisivat meidän täällä olla rauhassa ja metsästää sekä kalastaa, niin ei heillä olisi suomalaisten puolelta mitään pelättävää.

Näin jutellen miehet nukahtivat. Vuorotellen kuitenkin yksi piti vahtia ja hoiti nuotiota, jottei syksy-yö kovin kangistaisi jäseniä.

Aamulla aikaisin lähdettiin liikkeelle. Killi ohjattiin lammen rannalle sille kohdalle, missä Pekka oli sarvipäätä ampunut. Täytyi kierrellä jonkun aikaa ennenkuin koira löysi hirven jäljet. Vasta pitemmän matkan kuluttua alkoi haukunta. Hirvi oli arvatenkin edellisen päivän ajon johdosta siirtynyt kauas.

Ajo alkoi ja hirvi pakeni Isonjoen laaksoa kohti. Metsästäjät, Pekka, Erkki, Paavo ja Luukas, olivat jo monta tuntia samonneet Killin haukunnan jälestä, kunnes saapuivat mäelle, josta aukeni iso laakso. Heidän edessään olivat ruotsalaisten pellonviljelijäin taloryhmät, jotka olivat ketjussa pitkin laaksoa. Isojoki kierteli peltojen välissä.

Metsästäjät pysähtyivät.

— Tokkohan me lähdemme kauemmas, epäröi Luukas. — Hirvi pyrkii joen yli vastakkaiseen metsään. Jos tahdomme sen saavuttaa, täytyisi meidän mennä poikki ruotsalaisten peltojen. Minua ei huvita niitä lähestyä tänä aikana.

Miehet jäivät pitämään neuvottelua.

— Jos meidän on laakson yli mentävä, suunnitteli Erkki, — on etsittävä paikka, missä metsä ulottuu joelle saakka. Näin voimme ruotsalaisten huomion välttää.

Pekka ei ollut halukas luopumaan hirvenajosta. Killi kaikkein vähimmin. Koira oli saatu vähäksi ajaksi rauhoittumaan, mutta ennen kuin miesten neuvottelu oli päättynyt, juoksi se metsästä laaksoon ja alkoi kiihkeästi haukkua.

Hirvikin oli epäillyt lähtisikö laakson aukeille. Mutta kun se kuuli Killin kiihtymyksen, vavahti se säikähdyksestä, kohotti päänsä pystyyn niin että sarvet koskettivat selkää ja kiiti nopeata vauhtia joelle. Metsämiehet huomasivat sen luonnollisesti. Pekka tarttui pyssyynsä ja lähti juoksemaan mäkeä alas. Hänen metsästysintonsa voitti varovaisuuden.

— Älä kulje joen yli aukealta, huusi Erkki jälkeen. — Tuolla sivummalla ulottuvat metsien reunat koskeen.

— Emme nyt enää voi salata metsästystämme ruotsalaisilta, huomautti Luukas. — Killikin jo tekee sen tunnetuksi. Sen haukunta kuuluu kylälle. Minä seuraan Pekkaa. Mene sinä ja kierrä kosken kautta, jos hirvi sattuisi kääntymään sinne päin.

Luukas ja Paavo lähtivät Pekan jälkiä. Hirvi ui joessa ja koira pian sen jälkeen.

ERKKI JOUTUU VANGIKSI.

Erkki Mulikka kiersi metsän reunaa. Siellä päin joki näytti kapeammalta ja ehkäpä ylikulkupaikkakin pikemmin löytyisi.

Jouduttuaan rannalle hän näki Pekan, Paavon ja Luukkaan keksineen veneen, jolla soutivat joen yli. Hän huusi heille, mutta he eivät metsästysinnossaan häntä kuulleet.

Hän katseli rannalta venettä tai lauttaa, mutta sellaista ei näkynyt. Nopeasti hän kantoi kaksi kuivaa puuta rantaan, sitoi ne pajuvitsalla toisiinsa kiinni ja, ottaen sauvan käteensä, alkoi meloa lauttaansa joen yli. Joki oli sillä kohdalla kivikkoinen ja virtaava.

Kun hän tuli keskelle, ei sauva pohjannut ja virta alkoi viedä lauttaa alaspäin, missä vesi kuohui koskena. Tilanne ei häntä arveluttanut, sillä hän uskoi pääsevänsä onnellisesti yli vaikka koskea laskemallakin. Kahdesta puusta kyhätty lautta oli niin pieni, että se hädin tuskin kannatti häntä. Koskessa hän oikaisi itsensä suoraksi, pitäen pyssyä toisessa ja sauvaa toisessa kädessään.

Nuori suomalainen näytti komealta kiitäessään kuohuissa melkein näkymättömällä lautallaan. Arvatenkin olisi kaikki käynyt hyvin, ellei virta olisi vienyt lauttaa kiveä kohti, mihin se jysähti niin, että hento pajuside katkesi ja puut hajaantuivat. Notkea mies huomasi vaaran ja nopeasti päättäen hyppäsi kivelle.

Siinä hän nyt seisoi pelastuneena kosken kivellä. Vastapäiselle rannalle oli siksi pitkä matka, ettei juuri hypätä voinut. Välillä oli väkevä virta.

Katsellessaan mahdollisuutta ylipääsyyn kuuli hän helakkaa naisen naurua rannan kalliolta.

Siellä seisoi nuori tyttö marjatuohinen kädessään.

— Uljaasti laskit kosken ja taitavasti hyppäsit kivelle, sanoi hän ilakoiden. — Mutta nyt olet kiikissä etkä pääse minnekkään. — Tyttö puhui ruotsia. Erkki päätti, että hän oli tästä rantakylästä.

— Jos en muuten pääse, tulen uimalla, uhkasi Erkki. Hän huomasi rannalla tytön lähellä pitkän kuivan kelon. — Pääsisin kuivin jaloin, jos ohjaisit tuon kelon virtaan, että virta kääntäisi sen latvan tätä kiveä kohti.

— Ohoh, sitä en tee. Ruotsalainen tyttö ei auta metsäsuomalaista, vaikka kuulunetkin metsän aateliin, vastasi tyttö veikistellen, siirtyen kuitenkin puun lähelle aikoen sitä nostaa.

— Koska asiat niin on, en huolikaan avustasi, sanoi Erkki, viskasi seipään koskeen, puristi pyssyn kouraansa, otti ponnistusasennon ja teki hirveän hypyn.

Tyttö kirkaisi kauhistuneena, mutta samassa oli nuori mies hänen vierellään.

— Suomalainen voi tulla toimeen ilman ruotsalaisen apuakin. — Erkin ääni värähti äskeisestä ponnistuksesta ja ylpeydestä.

Poislähtöä tehdessään hän sanoi:

— Saisinko tietää soman ruotsalaisen nimen, joka on niin valmis auttamaan muukalaista?

Sekavat tunteet värähtivät tytön kasvoilla. Niistä näkyi ihailun selvä leima. Miehen sulava ja samalla voimakas ryhti vaikutti hänen naisellisuuteensa. Miehen pelottomuus hurmasi hänet, vaikka tämän tehty tai todellinen välinpitämättömyys kiusasi. Tyttö oli kaunein niillä tienoin.

— Minun nimelläni taitaa olla yhtä vähän merkitystä sinulle kuin sinun minulle, sanoi tyttö. — Sinä osaat paremmin loikata kuin tajuta pilaa.

Kuului lähestyviä askeleita. Tytön kasvot muuttuivat.

— Pakene, pakene pian, sanoi hän hätäisesti. — Usko pois, se on hyvä neuvo, vaikka häpeän pehmeyttäni, jatkoi hän silitellen sanojaan.

Erkki näki parhaaksi ottaa neuvosta vaarin. Hän aikoi juuri paeta, kun metsän reunasta näkyi miehiä. Nopeudestaan huolimatta hän ei ehtinyt tiheikössä karkuun. Tuokiossa otettiin hänet kiinni ja hänen oli alistuttava ylivoimaan. Kiinniottajien johtaja heitti ankaran silmäyksen tyttöön ja sanoi:

— Stina, poistu täältä. Sinulla ei ole mitään tekemistä suomalaisen roiston kanssa. — Ja kääntyen vangin puoleen hän päästi vihansa valloilleen:

— Olettepa te suomalaiset jo häikäilemättömiksi tulleet, sanoi hän. — Ette enää tyydy metsästelemään korvissa, vaan tulette tänne meidän rintamaillemme ja ammutte hirvet meidän tupiemme nurkilta.

— Sieltä metsistä me hirven ajoimme, meidän omilta aloiltamme. Ei hirvi valitse ampujaansa. Yhtähyvin se on teidän kuin meidänkin pyssyjemme tavoitettavissa. Taitaa vain niin olla, että teidän pyssynne ei osaa maaliin. — Erkki oikaisi itsensä ja katsoi pelkäämättä vihollisiinsa.

— Eikö osaa? Annapas kun koetan, uhkasi nuorempi, punatukkainen ruotsalainen ja ojensi pyssynsä Erkki Mulikkaa kohti. Vanha isäntä esti murhatyön.

— Gustaf, älä ammu vankia, joka ei pysty itseään puolustamaan.

— Mitäs säälit suomalaista, Dalbo, sanoi Gustaf. — Suomalainen on henkipatto, jonka saa ampua missä vain. Taitaa kuitenkin luoti olla liian arvokas hänenlaiseensa. Parempi on, että sidomme hänet myös jaloista ja heitämme koskeen virran vietäväksi. Niin on yhdestä suomalaisesta päästy näillä mailla.

— Jätetään rankaiseminen oikeuden käsiin, päätti Dalbo. — Kuulethan koiran haukunnan. Voimme vielä yhdyttää ne. Otamme ne kaikki kiinni ja tuomme kylään. Teljetkää tämä vanki siksi aikaa meidän aittaan.

Miehet tarttuivat Erkkiin kiinni ja lähtivät häntä kuljettamaan. Gustaf ja hänen toverinsa Klas puristivat häntä säälimättömästi käsipuolista ja potkivat kuljettaessaan.

— Ei minua vain niin potkita, kivahti Erkki ja tyrkkäsi hartioillaan niin, että molemmat miehet lensivät sivulle. Vakavana, pää pystyssä, hän lähti kävelemään taloa kohti Gustafin muristessa takana vastaisesta kostosta.

Stina oli vähän matkan päässä seurannut tapahtumaa ja oli tuntenut sydämessään outoa kouristusta kuullessaan Gustafin ehdotusta suomalaisen hukuttamisesta. Häntä ihmetytti, mitä häntä liikutti tuon suomalaisen kohtalo. Oli hän joskus ennen nähnyt suomalaisia, vaikka harvoin ne näihin kyliin tulivat, viime aikoina tuskin ollenkaan. Fryksdalin markkinoilla niitä näki suurissa joukoissa. Siellä ne tappelivat ja tekivät häiriöitä niin, että nimismies heitä telkesi putkaan. Mitä Stina suomalaisista oli kuullut, oli aina koskenut väkivallantekoa tai rikoksia. Hän ei tahtonut tätäkään suomalaista puolustaa, mutta oli tämä kuitenkin ristiriidassa sen käsityksen kanssa, jonka hän oli saanut suomalaisista. Hän melkein ylpeili siitä voimannäytöksestä, millä tuo suomalainen oli työntänyt syrjään Gustafin, jota kylän nuorten miesten joukossa pidettiin rotevimpana. Gustaf oli tämän paikkakunnan kilpailuissa aina esiintynyt sankarina ja kylän nuoret tytöt olivat yleensä häneen ihastuneita huolimatta hänen punaisesta tukastaan ja useinkin hillittömän rajusta esiintymisestään. Hän ja Stina, — niin se ei ollut pelkästään isän tahto, kyllä siinä oli Stinan suoranainen suostumus, — heidän piti pian viettää häitä.

Kuinka kaukaiselta ja vieraalta tuo ajatus nyt tuntuikaan Stinasta!

Miksi se nyt siltä tuntui?

Ja punapäinen Gustaf, joka kulki uhitellen suomalaisen vangin rinnalla, näytti kaikelta muulta kuin miellyttävältä. Sankarin osat olivat vaihtuneet.

Stina unhotti marjatuohisensa kivelle ja käveli rantatietä hiljalleen kotiin.

Dalbon kartanon sivulla oli rakennus, joka oli jaettu useampiin aittoihin. Kaikkiin niihin johti eri ovet pihalta, ja olivat ne niin jaetut, että Stinalla oli omansa, pojalla omansa, piioilla ja rengeillä myös molemmilla omansa. Kesällä käyteltiin niitä makuuhuoneina. Nyt syksyn tultua olivat jo kuitenkin useat muuttaneet vuoteensa asuinhuoneisiin.

Stinan saapuessa taloon oli vanki teljetty pojan aittaan, joka oli tyhjä. Vahva rautakanki ovessa esti sitä aukeamasta. Miehet, isännän ja Gustafin johdolla olivat valmistautumassa metsästäjien kiinniottamiseen. Heitä oli kaikkiaan kahdeksan ja oli heillä mukanaan pyssyjä sekä nuijia. Metsästyskoira liikkui heidän kintereillään.

— Panitteko vangille ruokaa siltä varalta, jos kauankin viivytte, huomautti Stina ujosti.

— Mitään ruokaa hän ei tarvitse, kivahti Gustaf, — pian hänen päivänsä joka tapauksessa päättyvät.

— Emme me kauan viivy. Huomenna ennen puoltapäivää olemme takaisin, vakuutti Dalbo. Jos viipyisimme, työnnä kissankolosta vettä ja leipää.

Aitoissa ei yleensä ollut mitään aukkoa. Oven alasyrjässä oli vain pieni reikä, mistä kissa voi kulkea pyytäessään hiiriä.

— Minä tulen pian perästä, huusi Gustaf toisille.

— Unohdin jotain.

Hän lähestyi Stinaa, tarttui hänen käsipuoleensa ja puristi sitä kovasti.

— Sinä näyt hellivän tätä suomalaista. Kavahda! Teeppäs tiliä kuinka sinä jouduit hänen seuraansa?

— Hänen silmänsä leimusivat.

— Se ei sinuun kuulu, vastasi Stina loukkautuen sulhasensa kovakouraisuudesta ja tempautui hänestä irti.

— Sinä tiedät että minä olen raju mies enkä tunne sääliä suomalaista kohtaan. — Gustaf oli sangen ärtynyt. — Pane mieleesi, että tuo mies ei tästä talosta elävänä lähde.

Näin vannottuaan hän lähti tavoittamaan tovereitaan.

HIRVENAJON PÄÄTÖS.

Erkki Mulikan joutuessa näin vangiksi jatkoivat Pekka, Paavo ja Luukas hirvenajoaan. Päästyään joen yli he sivulleen katsomatta riensivät Killin haukuntaa kohti metsään. Rannalta kohosi loiva mäki, jonka takana oli laaja metsä. Hirvi kiersi mäen rintaa ja kääntyi sitten salolle päin.

Kauan kesti kiivas ajo. Pekka oli väsymätön. Hän piti hirveä omaisuutenaan, kun oli sitä kerran ampunut. Hän uskoi, että se oli jonkun verran haavoittunut, joten sen täytyi lopulta antautua. Syyspäivä oli kolea ja uhkasi yöksi pakkasta.

Miehet ihmettelivät jonkun verran, kun ei Erkkiä kuulunut. He olivat kuitenkin vakuutettuja, että hän kuulee Killin haukunnan ja joutuu jäljille.

Vihdoinkin, kun ilta alkoi jo lähetä, huomasivat he haukunnasta, että hirvi oli lähellä saavutettavissa. Killi nosti kiihkeän äläkän. Komea elukka oli sortunut suohon. Pekka, joka kulki edellä, näki sen ensiksi. Nyt hän oli saaliistaan varma. Hän ampui hirveä päähän, joka painui sivulle niin, että sarvenkuve maata koski. Ruumis retkahti alas ja Killi kiiruhti sen kimppuun.

Yhteisesti nostivat miehet elukan suosta, asettivat pajunvitsat sen jalkoihin ja vetivät suon reunalle.

Nyt vasta ennättivät he ajatella väsymystään. Luonnollisesti roihusi ennen pitkää nuotio pimenevän illan hämyssä. Tuntui kylmältä, minkä vuoksi tuli tehtiin tavallista isompi.

— Ei tässä vielä levolle jouda ennenkuin hirvi on nyletty, tuumi Pekka ja valmistautui Paavon kanssa työhön.

Luukas istui nuotion ääressä ja kohenteli tulta. Omituinen herpautuminen valtasi hänen ruumiinsa. Hän oli ollut sadoilla metsästysretkillä, kierrellyt kaikki Keski-Ruotsin metsäseudut, käynyt Norjankin puolella ja ollut monessa seikkailussa. Tänään painoi hänen mieltään selittämätön tunnelma. Haaveellisena hän katsoi kimmeltävää tähtitaivasta, joka näkyi puitten latvojen yltä. Metsä oli melkein yhtämittaa ollut hänen kotinaan. Lämmintä tupaa, omaa kotia ei ollut. Suurin nautinto oli verryttää jäseniään Oinolan saunassa, kun metsästyksen väliaikoina sai siellä majailla.

Pekka ja Paavo olivat saaneet hirven teurastetuksi. He olivat erottaneet hyvän lihapalan ateriaksi. Muut paistit he olivat kasanneet läjiin ja sitoneet ne kannalmuksiksi kotiin vietäväksi. Niinikään nahka sidottiin kokoon, jotta se olisi helpompi kantaa.

Hekin tulivat nuotiolle, jossa alettiin valmistaa ruokaa. Osa lihasta pantiin paistumaan tulelle, osa paloiteltiin pieniksi. Luukas meni etsimään lähdettä, joka oli suossa kuusen tiheitten juurien suojassa. Herneitä ja lihapaloja pantiin astiaan, joka ripustettiin tulelle kiehumaan. Killi oli teurastuksessa saanut koiralle kuuluvat osat ja asettui levolle miesten jalkojen juureen. Vallan rauhallinen se ei ollut. Lieneekö ollut vielä ajosta jännittyneenä. Aina väliin siirsi makuupaikkaansa.

Ateriaa odotellessaan vaipui Luukas taaskin mietteisiinsä.

— Me olemme nyt turvattomalla puolella metsässä, sanoi hän. — Täällä ei ole meillä tuttavia eikä suojaa. On parasta, että, kun on vähän levätty, lähdemme yön selässä paluulle. Ehdimme pimeässä kulkea poikki Isonjoen laakson ja välttää ruotsalaiset kylät.

— Kotiin täytyy kiiruhtaa, myönsi Pekkakin, muistellen nuorta vaimoaan, joka siellä kotona odotti. — Tuosta saa Miina komean hirvensarven tuvan seinälle, sanoi hän heittäen irtisahaamansa sarvet pyssynsä viereen mättäälle.

Paavo tunsi hiukaisevaa nälkää ja koetti ateriaa kiiruhtaa. Hänestäkin alkoi tämä outo korpi tuntua kaamealta. Hän oli kuullut paljon kertomuksia ruotsalaisten harjoittamasta vainosta, vaikka ei ollut sattunut koskaan riitaan heidän kanssaan. Oli hän ollut kerran kesärenkinäkin eräässä ruotsalaisessa talossa, missä kaikki olivat olleet hyvin ystävällisiä. Vasta myöhemmin oli se suomalaisten ja ruotsalaisten välinen viha leimahtanut liekkiin.

— Epäilemättä ne ruotsalaiset meidät huomasivat, kun kiiruhdimme laakson poikki, hän puhui puoleksi itsekseen. — Mutta jos olisivat lähteneet meitä takaa-ajamaan, olisivat he jo meidät yllättäneet.

— Onkohan Erkille jotain tapahtunut, kun ei kuulu, mietti Pekka. —
Hän on kuitenkin sellainen kärppä, että käpälälaudasta pääsee.

Miehet keräsivät kuusenhavuja alleen ja alkoivat aterioida. Tuskin he olivat ennättäneet ensimmäisiä suupaloja haukata, kun Killi kohotti päätänsä kuunnellakseen. Korvat törröttivät koiralla pystyssä ja se murisi vihaisesti. Metsästä kuuluikin pian risahduksia. Killi ryntäsi sinne ja aloitti vihaisen haukunnan.

— Hei, miehet, kutsukaa koiranne pois, jottei pure rauhallisia ihmisiä, kuului ääni korven pimeydestä.

Miehet olivat nuotiolla kavahtaneet ylös ja tarttuneet pyssyihinsä. Kuultuaan äänen he huomattavasti rauhoittuivat, ja Pekka vihelsi Killiä luokseen. Koira ei totellut kutsua, mutta heitti haukunnan. Se vain murahteli seuratessaan outoja tulijoita. Sen selkäkarvat olivat pystyssä.

— Hyvää iltaa metsämiehet, toivotti tulijain johtaja, vanha ruotsalainen, astuessaan nuotion ääreen. Lähinnä häntä tuli kaksi vastenmielisen näköistä miestä. Tulen valossa näkyi toisella hatun alta punainen tukka. Lieneekö valo hänen silmiänsä häikäissyt, kun hän käänsi ne pois eikä katsonut suomalaisia silmiin. Yhä enemmän näkyi metsästä tulevan miehiä, kaikkiaan kahdeksan henkeä, kaikki hyvin asestettuina.

— Älkää pelätkö, emme me mitään pahaa teille tahdo, vakuutti vanha ruotsalainen, huomattuaan suomalaisten säikähdyksen. — Mekin olemme metsämiehiä, joiden on tarpeen yöpyä täällä korvessa. Sattumalta huomasimme tämän tulen ja arvelimme, että on rattoisampi asettua naapuriksi.

— Sopiihan tähän nuotiolle useampiakin, esitti Pekka vieraanvaraisena.
Pelko alkoi vähitellen hänestä häipyä.

— Pitäkää te vain nuotionne, sanoi punatukkainen kalseasti. — Me laitamme omamme vähän sivummalle. Tule Klas, tulkaa miehet.

He poistuivat pimeään, ja pian kuului kuivien puiden kaadantaa sekä kuusenoksien karsimista. Jonkun matkan päähän kuusipensaikon taakse laittoivat ruotsalaiset nuotionsa. Puhetta ei sieltä asti voinut erottaa, mutta väliin kuuli Luukas heidän karkeata nauruaan.

Suomalaiset jatkoivat keskenjäänyttä ateriaansa. Tarjosivat sitä vanhalle miehellekin, joka edelleen viipyi heidän nuotiollaan.

— Pian kai meidänkin ateriamme valmistuu, vastasi ruotsalaisten johtaja, vältellen ja tarjoukseen suostumatta. Vanha mies kyseli heiltä yhtä ja toista, kyseli heidän nimiään, asuntopaikkaansa sekä uteli tietoja yleensä suomalaisten oloista.

— Teette väärin kun tulette näin pitkälle metsästämään, huomautti vieras. — Tällä tavalla särkyy naapurisopu. Luulisi teillä siellä omissa metsissänne olevan kylliksi riistaa.

Vaikka vanhan miehen sanat olivatkin moittivia, sanoi hän ne kuitenkin siksi hyväntahtoisesti, etteivät suomalaiset mitään pahaa epäilleet.

— Ensimmäistä kertaa me näillä mailla olemme, vakuutti Pekka. — Hirvi lähti liikkeelle meidän halmeiltamme. Me emme voineet sen kulkua ohjata ja niin jouduimme tänne.

— Kuinkas teidän metsästyksenne on luonnistunut, kysyi Luukas. — Oliko teillä otus ajettavana; hirvi, peura tai ehkäpä karhu? Teitä näkyy olevan monta miestä.

— Ky-yllä, kyllä mekin olemme saaliin ajossa, vastasi vanha mies epäröiden.

Vieraitten koira oli osunut hirven teurastuspaikalle ja alkanut siellä jäännöksiä syödä. Killi, joka kaiken aikaa oli ollut hyvin äreänä ja pitänyt vihaisena silmällä outoja henkilöitä, riensi koiraa ajamaan pois. Niiden kesken syntyi ärhäkkä tappelu, jossa vieras koira jäi alapaulalle. Se parahti silloin tällöin surkeasti. Vihdoin se kolmella jalalla liikaten pakeni ruotsalaisten nuotiolle.

— Suomalaisen koira ei rankaisematta pure ruotsalaista, karjaisi silloin punatukkainen ja ryntäsi suomalaisten nuotiolle. Hän kiirehti Killin kimppuun ja potkaisi sitä niin, että koira kiljahti tuskasta. Pekka kiivastui tästä ja tarttui pyssyynsä, mutta vanha mies ehti välittäjäksi.

— Ette kai koirien takia tappelua nosta, hän rauhoitti. — Pane, suomalainen, pyssysi puun oksaan, kun ei vastustajallasikaan sellaista ole. Rauhoitu, Gustaf, lepytteli hän toveriaan.

Ruotsalaiset poistuivat nuotiolta.

Tapahtuma oli tehnyt suomalaiset sen verran rauhattomiksi, että he pelkäsivät käydä levolle. Myöskään eivät he uskaltaneet lähteä liikkeelle, kun pelkäsivät ruotsalaisten pimeässä tekevän pahaa. He koettivat seurata vieraiden liikkeitä, vaikka tiheä kuusikko rajoitti näkemistä. Ruotsalaiset puuhasivat omissa askareissaan. Aterioituaan he hajaantuivat eri tahoille.

— Täytyy koota lisää havuja vuodetta varten, sanoi punatukkainen.
Parin toverin kanssa hän lähestyi kuusipensaikkoa ja karsi oksia.

— Jo riittää, huusi hän sitten miehille.

Aivan kuin komennettuina syöksähtivät ruotsalaiset pensaikon läpi esiin, paitsi vanha mies. Hyökkääjät tempasivat suomalaisten pyssyt, jotteivät nämä voineet niitä käyttää. Punatukkainen tarttui Pekkaan kiinni. Hänen toverinsa, Klasiksi kutsuttu, otti osalleen Paavon ja kolmas piti Luukkaan käsiä kahlehdittuina.

— Kyllä me teille roistoille ja metsäsisseille nyt näytämme ruotsalaisen koston, kähisi punatukkainen ja piti Pekkaa kurkusta kiinni, niin ettei tämä voinut ääntä päästää. Muuten eivät miehet sanaakaan vaihtaneet.

Syntyi kiivas kamppailu suomalaisten nuotion ympärillä. Pekka, joka oli yllätettynä joutunut punatukkaisen alle, ponnisteli päästäkseen irti vankasta otteesta. Kun hän oli tukehtumaisillaan, kohotti hän hartiansa sellaisella voimalla, että punatukkainen kierähti sivulle ja käsi irtautui. Mutta mies kiersi kätensä hänen kaulansa ympärille ja niin pyörivät he maassa vuoroin toinen, vuoroin toinen päällimmäisenä. Killi otti urheasti osaa isäntänsä puolustukseen. Se kiljui ja puri Gustafia, mistä milloinkin kiinni sai.

Samanlainen kamppailu oli Paavon ja Klasin välillä. Suomalainen ei vain saanut ruotsalaisen kättä kurkustaan. Hänen silmänsä mustenivat. Klas tarttui puukkoonsa, millä iski mihin osui. Vihdoin sai hän puukon työnnetyksi Paavon rintaan. Suomalainen sortui veriinsä.

Pekka oli punatukkaisen saanut alleen ja toisella kädellään hän otti puukkonsa tupesta, jolla yritti vastustajalleen antaa kuolettavan iskun. Toverit tulivat hätäänjoutunutta auttamaan. He monin miehin tempasivat Pekan Gustafin päältä ja sitoivat hänen kätensä ja jalkansa, sekä heittivät kuusenrunkoa vastaan, johon hän jäi istuvaan asentoon.

Luukas oli ainoa yllätetyistä, joka ehti nousta ylös vihollisten hyökätessä. Hänkään ei saanut käsiinsä pyssyä, mutta puukolla hän torjui vihollisia, jotka monilukuisina hyökkäsivät hänen kimppuunsa. Taistelu oli tuimaa, ja verta virtasi sekä ruotsalaisista että Luukkaasta. Pekka näki toverinsa vaikean aseman. Hänen puukkonsa oli pudonnut maahan. Vaivoin sai hän sen sidottuun käteensä. Hän ponnisti hartioillaan puunrunkoa vastaan, side jalkojen ympäriltä höltyi ja hän pääsi seisaalleen. Punatukkainen huomasi tämän.

— Vai vielä sinä yrität, hän huusi ja tempasi pyssynsä. Kuului pamahdus. Luoti oli sattunut. Pekka kaatui maahan. Myös Klas oli nähnyt Pekan yrityksen ja tarttunut kirveeseen.

Vaikka vastustaja oli kaatunut, iski Klas kiihkoissaan kirveellä päähän.

Laukauksen kuultuaan riensi Dalbo nuotiolta.

— Kuka ampuma-asetta käyttää, hän huusi. Hänen silmiänsä kohtasi kauhistuttava näky.

Kaksi suomalaista makasi verissään. Kolmannen ympärillä riehui taistelu elämästä ja kuolemasta. Ennenkuin hän ehti enempää, löi yksi mies Luukasta kirveellä. Päähän tähdätty isku sattui käsivarteen. Luukas horjahti ja katosi pimeyteen.

— Kyllä hänkin sai tarpeekseen, sanoi eräs miehistä huohottaen.

Jälellä oli enää Killi, suomalainen pystykorva. Pelkäämättä se yksinään taisteli miesjoukkoa vastaan, puri heitä käsistä ja jaloista, mistä vain kiinni sai. Yrittivät sitä kirveellä lyödä, mutta koira vältti iskun sukkelasti. Gustafilla oli vielä pyssy kädessään, hän ojensi sen Killiä kohti, ja niin kuoli hirvikoira, uhraten viimeisenä verensä ruotsalaisten kostolle.

Taistelu oli päättynyt. Suomalaiset makasivat viimeistä untansa verissään. Voittajat pyyhkivät verta haavoistaan. Nuotiotuli oli jäänyt hoitamatta. Ennen sammumistaan se loi viimeisen valon kaatuneitten nuorten miesten, isännän ja rengin, kalpeille kasvoille.

Ruotsalaiset poistuivat nuotiolta ja alkoivat tehdä poislähtöä.

— Gustaf, eihän tällaisesta menettelystä sovittu. Olihan vain puhe heidän vangitsemisestaan. — Vanha mies puhui vakavasti ja nuhdellen.

— Eivät muuten antautuneet, puolusteli punatukkainen.

— Olipa kuinka tahansa, ei tämä ole teille kunniaksi. Oli teitä kylliksi monta saamaan heidät surmaamatta kiinni.

Gustaf ei kertonut Dalbolle mitään siitä, että hän oli jo ennakolta tehnyt toveriensa kanssa sopimuksen miesten tappamisesta. Salahyökkäys oli tapahtunut valmiin suunnitelman mukaisesti.

Miehet kokosivat tavaransa, sälyttivät selkäänsä myös suomalaisten ampuman hirven lihat ja nahkan. Hajoitettuaan nuotionsa sammumaan lähtivät he pyrkimään korven läpi kotikyläänsä, valaisten pimeyttä tulisoihduillaan.

Äskeinen hälinä oli muuttunut synkäksi hiljaisuudeksi. Tähdet vilkkuivat kylmässä yössä. Korvessa vallitsi rauha.

VANKEUDESSA.

Erkki Mulikka vietti tämän ajan vankilassaan, Dalbon aitassa. Hän oli kuullut miesten lähtövalmistelut suomalaisten takaa-ajoon, kuullut myöskin punatukkaisen miehen uhkauksen hänen kohtalostaan. Hän oli kuullut enemmänkin, kuullut Stinan ja tuon inhoittavan miehen keskustelusta sellaista, josta hän mielikuvituksessa päätti enemmän kuin mihin sanat antoivat aihetta. Mitä tekemistä oli tuolla miehellä tytön kanssa? Toiselta puolen hän ajatteli: mitä aihetta hänellä puolestaan oli ajatella tuon tytön kohtaloa. Erkki oli metsissä kasvanut ja elänyt metsämiehen elämää. Ensi kerran yhdytti hänen tiensä tuohon tyttöön, joka oli ulkonäöltään erilainen kuin ne tytöt, joita hän tähän saakka oli tavannut. Kasvojen muoto oli soman soukka, hipiä oli puhdas ja valkoinen. Hieno puna poskilla, nenä suora ja ohut, silmät vaaleahkot, ja kulmakarvat silkkisen hienot. Kaula kuin joutsenella ja ruumis solakka kuin peuralla.

Tällaisena tyttö eli hänen mielikuvituksessaan, kun hän miesten lähdettyä kuuli tämän puuhailevan aitassaan seinän toisella puolen. Hän päätti aloittaa keskustelun nähdäkseen, miten tyttö siihen suhtautuisi.

— Stina, sainpas tietää nimesi, sanoi hän. Seinän takaa ei kuulunut mitään vastausta. Erkki jatkoi tuttavuuden tekoaan.

— Sinutko jätettiin vanginvartijaksi? Ellei minun olisi jouduttava toverieni avuksi, en haluaisi tuollaiselta vartijalta karata.

Ei vieläkään mitään vastausta. Tyttö oli viereisessä aitassa, sen kuuli hän askeleista.

Erkki istui pimeässä tikapuilla, jotka veivät ullakolle.

— Tämä taitaa olla veljesi aitta ja se siellä sinun, pitkitti hän edelleen yksinkeskusteluaan. — Jos olisi ovi välillä, tulisin sinne. Tulisin "yökenkään".

Tyttö ei malttanut enää olla ääneti.

— Kovin olet häpeämätön. Mutta mistäpä metsässä ihmistapoja oppii, sanoi hän.

— Pyydän anteeksi, että vasten tahtoasi tulin vieraaksesi. Myönnän, ettei se tapahtunut minunkaan tahdostani. Mieluummin olisin talon kiertänyt. — Miksi olet äänetön, kaunis tyttö? Onko sinulla ikävä sulhastasi, sitä punatukkaista…

Erkki kuuli tytön vihaisena lähtevän aitastaan sanaakaan sanomatta ja paiskaavan oven kiinni.

Nyt oli hän yksikseen. Hän mietti hetkisen tilannetta. Ei hän ollut niin paljon huolissaan itsensä kuin tovereittensa takia. Hän tiesi olevansa turvassa niin kauan kuin miehet metsässä viipyvät. Ehkäpä siihen mennessä keinon keksii, mutta toverit… Heitä oli vain kolme. Asestettuja vainoojia oli hän laskenut ainakin kahdeksan. Parempi olisi ollut antaa hirven mennä eikä sitä tavoittaa laakson poikki. Mutta tehty, mikä tehty. Ja Erkki oli varma, etteivät toveritkaan hevillä anna itseään surmata.

Jo heti kun hänet oli teljetty aittaan, oli hän koettanut avata ovea.
Se oli sisäänpäin aukeava, joten sitä ei voinut työntämällä saada auki.
Mitään aukkoja tai luukkuja ei ollut, paitsi pieni kissanrako ovessa.
Hirret olivat vahvoja seinissä. Kopeloimallakaan hän ei löytänyt
tyhjästä aitasta mitään asetta millä olisi voinut särkeä oven.

Tällaiset aitat ovat kaksinkertaisia. Yläkerran lattiassa on aukko, jolle johtaa alhaalta tikapuut. Ullakolla oli tapana säilyttää vaatteita nauloihin tai orsille ripustettuina. Hän kiipesi sinne tekemään tarkastustaan. Katon räystään ja seinän yläosan välissä oli kapea rako, josta pääsi vähän valoa tunkeutumaan.

Hän kuuli pihalta liikettä. Vanhempi naisääni kuului sanovan:

— Stina, anna vangille ruokaa. Ties milloin hän on syönyt. Ei tässä talossa ennenkään ketään ole tapettu nälkään, eikä tapeta nytkään, olipa kysymyksessä vaikka suomalainen.

— Ei ole tapettu nälkään eikä muutenkaan, vastasi Stina merkitsevästi.

Mulikka katseli kattoa, joka luisusti laskeutui molemmille puolille. Jos voisi sen puhkaista hartiavoimilla… Hän koetti. Turha yritys. Se oli alapuolelta kahtia halaistuista puista tiheäksi kyhätty, päällimmäisinä oli tuohet. Kummallakin väliseinämällä oli viereisiin aittoihin johtavat matalat ovet. Erkki ilostui tämän havaittuansa. Jos niistä voisi päästä, onnistuisi hän ehkä viereisestä aitasta pakenemaan. Mutta hänen pettymyksensä oli suuri. Ovet olivat ulkopuolelta lukitut. Hän koetti voimiaan vuoroon kumpaankin oveen, mutta ne olivat lujaa tekoa ja kestivät.

Hän joutui neuvottomaksi. Hetken mietittyään hän laskeutui tikapuita alas päättäen odottaa tilanteen kehittymistä.