UUTEEN MAAILMAAN

Romaani Pennsylvanian ensimmäisistä uutisasukkaista

Kirj.

Akseli Järnefelt Rauanheimo

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1921.

SISÄLLYS:

Alkulause. Historiallinen tausta.

I. Vermlannissa.

Syysmyrskyjen edellä. Ilta Marttilassa. Lapsuuden ystävät. Hirvenajo alkaa. Erkki joutuu vangiksi. Hirvenajon päätös. Vankeudessa. Erkki toverien jäljillä. Mieliala Marttilassa. Pelastusta tarjotaan. Oikeutta etsimässä. Maaherran luona. Punatukkainen huomaa vangin karanneen. Hävityksiä suomalaismetsissä. Fryksdalin markkinoilla. Tuomiot. Tärkeitä päätöksiä Dalbon talossa. Matkavalmistuksia suomalaismetsissä. Erkki ja Stina. Lähtö Uuteen Maailmaan.

II. Delaware-joella.

Uuden ja Vanhan Maailman välillä. Uusi maa. Uuden Ruotsin siirtokunta. Pietari Rambo. "Charitas" tuo yllätyksen. Oman kodin raivaus käy mahdolliseksi. Erkki ja Stina. Suomi-siirtola pannaan alulle. "Marjetan kärki". Ridder luopuu. Kuvernööri Printz saapuu. Uusi vauhti siirtokunnan kehityksessä. Tervehdykset vanhasta maasta. Armgard Printz. Reetalla on ystäviä. Taikakeinot. Lemmen nosto. Reeta ja Stina. Erkki rakentaa sovintoa. Väijyvät vaarat. Tietäjä. Erkki lähtee hakemaan Gustafia. Retkellä. Uudessa Amsterdamissa. Gustaf vaatii omaansa. Printzin hovissa. Pako. Helme löytää Erkin. Schuylkill-joella. Minquasien luo. Tulijuoma ja tuliluikku. Loppuselvitys. Muutamia vuosia jälkeen päin.

ALKULAUSE.

HISTORIALLINEN TAUSTA.

Suomen kansa on korpikansaa. Ammoisista ajoista asuen ja viihtyen metsämailla on se kehittänyt omat metsäelämään soveltuvat elämäntavat. Vaikkakin maaperä enimmäkseen oli karu ja kivikkoinen, kasvatti kansa itse kehittämällään kaskeamismenettelyllä viljaa niin paljon, että edullisina vuosina sitä voitiin viedä muuallekin. Jo vanhoina aikoina oli suomalaisilla korvenraatajan maine.

Kun Kustaa Vaasan nuorin poika Kaarle sai herttuakunnakseen Keski-Ruotsin erämaat ja halusi ne asuttaa, piti hän parhaana houkutella suomalaisia muuttamaan sinne. Ruotsalaiset olivat tosin jo asettuneet jokien varsille viljaville seuduille, mutta niiden laajoilla metsäisillä takamailla liikkuivat vielä vain karhut, hirvet ja muut metsänelävät. V. 1579 julkaisi herttua Kaarle ensimmäisen kirjelmänsä, jossa hän lupasi 7 verovapaata vuotta kaikille, jotka ryhtyvät perustamaan uutistaloja herttuakunnassa oleville asumattomille aloille, kuten Vermlannin metsiin.

1500-luvun lopulla oli Suomessa katovuosia, sota oli hävittänyt maata ja sotilasmajoitukset sekä verot rasittivat kansaa. Senvuoksi suomalaiset, varsinkin liikkumiseen kerkeämmät savolaiset olivatkin halukkaita noudattamaan herttuan kehoitusta. Heitä muutti jo silloin sekä erittäin 1600-luvun alkupuoliskolla suuret joukot meren tuolle puolen, niin että he asuttivat melkein kaikki Keski-Ruotsin metsäseudut. He elivät noissa metsissä hiljakseen metsästäen ja kaskea kaataen. Useita vuosikymmeniä he olivat ikäänkuin piiloutuneina syvimpiin korpiin. Heitä tuskin ollenkaan huomattiin, paitsi kun he tulivat joukoittain markkinoille tai veronmaksuun, hävitäkseen taas teille tietymättömille.

Ajanoloon kuitenkin jokivarsien viljelijät kävivät suomalaisille vihamielisiksi. He katsoivat myöskin maittensa takana olevien metsäalueiden kuuluvan itselleen, eivätkä voineet sietää sitä, että suomalaiset taitavina metsänkävijöinä ampuivat riistan. Sattui joskus niinkin, että suomalaisten kaskenpoltossa pääsi tuli irralleen ja teki hävitystä ruotsalaisten alueella. Ruotsalaisten ja suomalaisten välinen viha kiihtyi yhä, johtaen verisiin kahakoihin ja murhiin molemmin puolin.

Metsäsuomalaisten alueelta löydettiin hyödyllisiä mineraaleja ja sinne syntyi kaivoksia. Alussa olivat kaivosten omistajien ja suomalaisten välit hyvät (olivathan suomalaiset olleet useiden tällaisten alueitten löytäjiä sekä joka tapauksessa hyviä kaivosmiehiä), mutta vähitellen kehittyi ristiriitaa. Kaivostyötä varten tarvittiin paljon metsää, jota suomalaiset kaskiviljelyksellään hävittivät.

Sekä kaivosten omistajat että ruotsalaiset talonpojat tekivät suomalaisista hallitukselle valituksia ja saivat vihdoin tämän puolelleen. Niin alkoi vuodesta 1636 suomalaisvainojen aika. Ruotsin metsäsuomalaisia vangittiin, pantiin pakkotöihin j.n.e. V. 1640 antoi hallitus käskyn polttaa suomalaisten riihet ja metsiin rakennetut asunnot, ja määräsi heidän viljansa otettavaksi pois tai poltettavaksi, "jotta he elintarpeiden puutteessa lähtisivät metsistään." Ainoastaan ne suomalaiset, jotka olivat hankkineet tiloihinsa täydet omistusoikeuspaperit, saivat erityisellä luvalla jäädä paikoilleen.

Tämä sattui samoihin aikoihin, jolloin Ruotsin hallitus kokosi siirtolaisia Uuden Ruotsin siirtokuntaan, jonka se oli perustanut Eteläjoen (Delawaren) rannalle Amerikassa.

Ruotsalaiset eivät olleet halukkaita lähtemään, sillä heillä ei ollut taipumusta erämaitten asuttamiseen. Siksi nyt Ruotsin hallitus käänsi huomionsa suomalaisiin. Heidän kaskenpoltto-innostuksensa soveltui erittäin hyvin Amerikan erämaissa, joissa he saattoivat olla mitä parhaimpia siirtolaisia. Lähettämällä suomalaiset Amerikkaan pääsisi Ruotsi vapaaksi epämieluisista metsänhaaskaajista.

Hallituksen toimesta kierteli Vermlannissa ja muualla suomalaismetsissä lähettejä, joista Maunu Klinga oli huomattavin. Kun suomalaiset epäilivät, että heitä houkuteltiin kauniilla lupauksilla, mutta sitten ruvetaan vainoamaan, kuten oli Ruotsissa tehty, eivät hekään olleet aluksi valmiita vapaaehtoisesti lähtemään. Ainoastaan osa ilmoittautui. Silloin hallitus vangitutti heitä useita ja kuljetti kahleissa laivoihin.

Ensimmäinen varsinainen siirtolaisretkikunta lähti Ruotsista 1641. Siinä, samoin kuin useimmissa seuraavissakin retkikunnissa, oli siirtolaisten maanviljelijäaines suurimmaksi osaksi suomalaisväestöä. Nämä asuttivat laajimman osan Uuden Ruotsin siirtokuntaa. Suhteellisesti vähän asettui heitä Christina-linnoituksen luo, jotkut, kuten Tossavaiset, Brandywine-joen varrelle. Enimmäkseen painautuivat suomalaiset ylämaahan, Delawaren vartta ylöspäin. Ensimäinen siirtola, jonka he perustivat, sai nimekseen Finland. Siellä loi muitten muassa Olli Räsänen suvulleen varman asutuspohjan. Siitä vielä ylemmäs muodostui Ylämaan (Uplannin) siirtola ja sen taakse Takamaan siirtola. Sinne laskivat viljelyksen pohjan Martti Marttiset, Pietari Kokkiset, Pietari Rambot ja monet muut suomalaiset, jotka ovat joutuneet laajojen ja arvokkaiden amerikkalaisten sukujen kanta-isiksi. Siellä asui Putkosia, Pelkosia, Kolehmaisia ja muita savolaisia sukuja. Suomalaiset ulottivat vaikutuksensa myös Delaware-joen toiselle puolelle nykyiseen New Jerseyn valtioon. Rakuunajoen varsilla on suomalainen asutuspohja, ja Mullica-Hill (Mulikanmäki) on vielä muistuttamassa suomalaisesta uutisviljelijästä Erkki Mulikasta.

Amerikkalainen historioitsija Bancroft sanoo, että joka 18:s yankee polveutuu Delawaren siirtokunnasta. Kun tuon siirtokunnan pysyväinen, maahan jäänyt aines oli valtavalta osaltaan suomalaista, on suomalaista verta sangen runsaasti amerikkalaisissa, vaikkakin suomalaiset sukunimet ovat hävinneet tai muuttuneet tuntemattomiksi: Marttisesta on tullut Morton, Räsäsestä Rawson, Kokkisesta Cock ja Cox, Kolehmaisesta Coleman, Tossavaisesta Thorson ja Tussey, Väinämöstä Vanneaman, Halttusesta Holsten, Sinikasta Sinnex ja Seneca j.n.e. Suomalaiset ovat amerikkalaistuneet ja niin kantaneet kortensa yhteiseen kekoon. Muutamat suomalaisperäiset henkilöt ovat Amerikan historiassa saavuttaneet huomattavan aseman. Niinpä John Morton, itsenäisyysjulistuksen mainehikas allekirjoittaja, oli Martti Marttisen jälkeläisiä.

Suomalaiset joutuivat Uuden Ruotsin siirtokunnassa asumaan lähinnä intiaaneja. Näiden kanssa he elivät mitä parhaimmissa väleissä. Kun hollantilaiset ja myöhemmin englantilaiset tarvitsivat tulkkeja asioidessaan intiaanien kanssa, käyttivät he apunaan suomalaisia.

Erityinen merkitys on suomalaisilla sen seudun ensimmäisessä asuttamisessa, jossa nykyään on Philadelphian miljoonakaupunki. Kaikkein ensimmäisessä hollantilaisessa kartassa on tälle seudulle merkitty vain yksi nimi: "Sauno". Historia todistaa, että Pietari Kokkisella ja Rambolla sekä heidän jälkeläisillään oli William Pennin tulon aikana siellä asumukset laajoine maa-alueineen. William Pennin ja intiaanien välinen mainehikas neuvottelu nykyisen Philadelphian paikalla tapahtui Pietari Kokkisen pojan Lassi Cockin maalla.

Tämän asutuskertomuksen ensi osassa luodaan silmäys Vermlannin metsäsuomalaisten oloihin heidän Amerikkaan muuttonsa aikoina. Esitetyt tapahtumat samoin kuin kuvatut henkilötkin ovat enimmäkseen historiallisia. Kertomuksessa käsitelty murhajuttu nojautuu oikeuden pöytäkirjoihin.

Kertomuksen pääosa käsittelee elämää ja oloja Uuden Ruotsin siirtokunnassa Amerikassa aivan sen siirtolan alkuaikoina. Se kuvaa historiallisten lähteitten mukaan vanhaa suomalaista asutusta nykyisen Philadelphian paikalla ja sen lähimmässä ympäristössä. Sitkeä ponnistelu uutistalojen perustamiseksi ja viljelysten raivaamiseksi, väärinkäsitykset ja sovittelut, taikauskon mainingit, suhteet intiaaneihin ja muihin naapureihin, kaikki se kuuluu sen aikuiseen historiaan. Luonto on pyritty esittämään sellaisena kuin se oli niinä aikoina, jolloin ihmiskäsi vasta alkoi painaa siihen leimaansa.

I

VERMLANNISSA.

SYYSMYRSKYJEN EDELLÄ.

Oli lokakuun alku vuonna 1640. Ruis oli leikattu ja aumoihin koottu. Marttilan talon nuori isäntä Martti Marttinen oli huhdallaan Lehtovaaran rinteellä Laasarin kulmakunnalla aitaa tekemässä aumansa ympärille. Hän kokosi huhdan reunalta nokisia rankoja, jotka olivat kaskenpoltossa jääneet palamatta, ja kantoi niitä selässään auman luo. Hän tahtoi jouduttaa työtään, sillä hirvet olivat jo käyneet lyhteitä repimässä ja aumaa hajoittamassa.

Saatuaan työnsä tehdyksi istahti hän kivelle ja loi katseensa vaaran rinnettä pitkin. Lehtovaara on osa pitkästä selänteestä, joka muodostuu useista vaaroista. Laajalti on rinnettä autioksi hakattu. Useampia vuosia on siinä kaskea kaadettu. Martti oli pieni poika, kun tultiin Suomesta Rautalammilta tänne Vermlannin salolle. Metsä oli silloin aivan koskematon. Kauas korpeen aluksi tehtiin sauna ja ensimmäinen kaski kaadettiin sen ympärille. Sitten vuosi vuodelta hakattiin lohko lohon viereen pitkin rinnettä. Noiden lohkojen lukumäärästä voi päättää kuinka monen vuoden työ siinä oli ollut. Nykyinen kaskimaa oli jonkun virstan päässä entisen saunan viereen rakennetusta talosta. Vanhemmat kaskialueet olivat ottaneet vesakkoa, joten niitä voi muutaman vuoden päästä ruveta uudelleen kaatamaan. Talon ympärillä oli kuitenkin palanen sulaa peltoa, jota kynnettiin ja viljeltiin ruotsalaiseen tapaan.

Martti suuntasi katseensa vaaran rinnettä pitkin metsään päin. Lähinnä oli siinä lohko, johon äsken kylvetty siemen nyt näkyi kauniina oraana. Sen — takana oli metsää, metsää ja aina vain metsää. Onpa siinä vielä kaskeamiselle tilaa pitkiksi ajoiksi, jopa minun iäkseni, mietti Martti. Kauempana paistoi naapurin, Oinosen kaskeamisalue. Tuollaisia aukeita, jotka pilkoittivat suurien metsien sisällä, oli toistenkin vaarojen kupeilla. Ne olivat kuin kellertäviä saarekkeita tummanvihreässä metsämeressä. Ne olivat kaikki metsäsuomalaisten asuinaloja.

Laakso vaaran alla oli suona, jonka keskellä oli pitkulainen lampi. Lammesta kovertui lahti Martin kotirantaan. Muuten olivat lammen rannat vetelää suota ja täynnä kylmiä lähteitä. Sieltä se tuli halla, joka toisina vuosina kiipesi huuruisena vaaranrinnettä pitkin kylvömaille ja vikuutti tähkäpäät. Sen jälkeisinä talvina syötiin Marttilassa petäjäleipää. Viime aikoina oli Marttilassa kuitenkin niin vaurastuttu, että aina oli aitassa toki parin vuoden vara, jos sattuisi hallavuosia tulemaan. Suo oli leppymätön, sen sääliin ei koskaan ollut luottamista.

Suon takana oli kumpuja, jotka nekin kasvoivat metsää. Ja vasta tuolla kauempana näkyi pitkä suikale alankoa, Isonjoen laakso, missä ruotsalaiset peltoviljelijät asuivat. Heitä eli siellä kyläkunnittain, heillä oli hallussaan multavat jokirannat, joilla halla vain harvoin kävi.

Isonjoen laakson takana näkyi toisia vaaroja ja selänteitä, näkyi suurta saloa, jossa Martti tiesi myöskin asuvan suomalaisia kaskenviljelijöitä, hajallaan siellä täällä. Harvoin nämä jokilaakson eri puolilla elävät suomalaiset kävivät toisissaan. Laakso oli aluetta, jonka poikki suomalaiset vain vastahakoisesti kulkivat. Suomalaiset ja ruotsalaiset olivat huonoissa väleissä keskenään. Ruotsalaiset väittivät, että suomalaiset olivat anastaneet heidän metsämaansa ja saivat aikaan metsänpaloja, pidellen tulta varomattomasti kaskia poltellessaan.

Sivulla häämötti kaukana korkea kaivostorni. Siellä oli uusi vuorikaivos, jonka suomalainen oli löytänyt ja ilmoittanut hallitukselle. Se oli luovutettu eräälle Tukholman herralle. Alussa oli metsäsuomalaisilla ollut hyvät välit kaivoksenhallinnon kanssa, mutta sitten nekin herrat suuttuivat ja moittivat suomalaisia metsien hävittämisestä.

Martin herätti ajatuksistaan rasahdus, joka kuului hänen selkänsä takaa. Ennenkuin hän ennätti käännähtää, syöksähti kaksi hirveä aukeamalle. Toinen niistä oli komea sarvipää, joka huomatessaan Martin pysähtyi etujalat jäykkinä ja hajallaan.

Martti kapsahti kiveltä pystyyn, tavoitteli rankaa, jolla hätisteli. Eläimet säikähtivät, hyppäsivät uuden huhta-aidan yli ja juoksivat metsään. Vielä kauan jälkeen päin kuului ryske niiden paetessa.

— Eipäs sattunut mukaani pyssyä, päivitteli Martti. — Olisipa helpolla saanut hyvän paistin.

Hirvet eivät seutukunnalla olleet harvinaisia, vaikka olivatkin suomalaisten kiihkeän metsästyksen johdosta vähentyneet. Jokaiseen taloon koottiin syksyllä talven varaksi hirvenlihaa, nahat vietiin veronkantajalle tai myytiin markkinoilla. Suomalainen ei säästänyt hirviä senkään vuoksi, kun ne tunkeutuivat kaskimaille ja söivät tuoretta ruislaihoa ja penkoivat lyhteet irti aumoista.

Martti hankkiutui lähtemään kotimatkalle, kun alkoi lähestyä sauna-aika. Hän poikkesi aukeaman alareunaan, missä oli pieni nauris-huhta. Tuhkan päällä kasvaneet nauriit olivat kehittyneet maukkaiksi. Hän kokosi niistä hyvän kantamuksen, muistaen että sen tervetulleempaa lahjaa hän ei voi pojalleen kolmivuotiaalle Martille viedä. Ja täytyi niitä olla paistikkaiksikin, kun uuni leipomuksen jäljeltä oli lämmin.

Koira haukahti metsässä rinteen alla, ja pian oli Martin vierellä naapurin, Pekka Oinosen Killi. Tämä pystykorva oli Suomesta tuotu ja oli paikkakunnan paras ja suosituin hirvikoira. Martti ei malttanut olla tuttuaan hyväilemättä ja arvasi, ettei Killin nuori isäntä ollut kaukana. Sieltä alhaalta nousikin kolme miestä, Pekka Oinonen, renkimies Paavo ja tunnettu metsänkävijä Luukas. Miehillä oli selässään vahvat kantamukset heiniä, joita he olivat suolta koonneet karjan talvirehuksi. Kun ei raivattuja niittyjä ollut, koottiin heinää vanhoilta huhta-ahoilta ja muualta sen verran, että voitiin elättää muutamia lehmiä talven yli. Heinät kannettiin syksyllä kotiin, jotta ne olisivat tarvittaessa lähellä.

— Terve, huusi Martti tulokkaille. — Tulittepa kuin kutsuttuina.

— Onko karhua näkynyt? kysyi Pekka ajatellen laitumella kulkevia lehmiä, jotka olivat aina vaarassa joutua karhun raadeltaviksi.

— Ei karhua, mutta hirviä ja komeita on nähty aivan tuoreeltaan, selitti Martti.

Miehet jättivät taakan maahan ja seurasivat Marttia, joka ohjasi heidät auman luo. He eivät ehtineet montakaan askelta ottaa, ennenkuin Killi jo keksi hirvien jälet. Koira painoi kuononsa maata vasten, kulki hiljalleen häntäänsä heilutellen ja nuuski. Vihdoin ulvahti se innostuksesta, pujahti aidan alitse ja alkoi haukkuen edetä metsään päin.

— Kutsu Killi pois, kehoitti Martti. Pekka vihelsi ja huusi koiraa takaisin. Killi ei ollut halukas hylkäämään löytöänsä, mutta totteli kuitenkin kutsua ja palasi Pekan luo. Luukas sitoi köyden koiran kaulaan ja piteli sitä siitä kiinni.

— Niin, kyllä Killi jälet tuntee, vakuutti Martti. — Tuskin on hetkistä siitä kun tästä kulki kaksi hirveä. Ne pysähtyivät ensin minua katsomaan ja sitten painalsivat poikki huhdan metsään.

— Sieltäpähän löytyvät, arveli tyynesti Luukas, joka oli kaatanut paljon hirviä.

Kun miehillä ei kellään ollut pyssyä mukana, oli Pekka halukas sellaisen hakemaan ja kiiruhtamaan hirven ajoon.

— Pimeän tuloon ei ole pitkä aika, huomautti Martti. — Minun neuvoni on, että Luukas ja Paavo vievät heinät Oinolaan ja tulevat sitten pyssyineen meille. Me menemme Pekan kanssa sinne jo edeltäpäin. Mennään tänä iltana saunaan ja lähdetään aamulla aikaisin ajolle. Mulikan Erkki saadaan myös mukaan. On hyvä, että meitä on useampia, jos ajo tulisi pitkäksi. Ruotsalaiset ovat taasen alkaneet metsänkäyntiä hätyyttää. Viime viikolla veivät Tossavaiselta kaadetun hirven lihat. Olivatpa vähällä tappaa ampujatkin.

Luukas kannatti ehdotusta, otti taakan selkäänsä ja lähti taivaltamaan Oinolaa kohti Paavon seuratessa taakkoineen perässä. Lupasivat hetken kuluttua olla Marttilassa.

— Hyvin me saunaan ehdimme, vakuutti Luukas.

Martti kokosi nauriinsa, Pekka kuljetti Killiä, joka hyppeli levottomana eikä olisi tahtonut hirvenjäliltä luopua.

Polku johti ahon reunaa. Välillä oli vähän leppäviidakkoa. Lähellä taloa aukeni pieni pelto. Maa oli kivikkoista, ja paljon oli työtä tuossa pienessä pellossa, kun olivat kivet koottavat kasoihin. Joukossa oli suurempiakin kiviä, joiden siirteleminen oli vaatinut voimia, mutta voimaahan suomalaisilla oli, he kun olivat yli koko valtakunnan tunnetut väkevyydestään.

ILTA MARTTILASSA.

Marttilan talo oli tehty vahvoista hirsistä ulkonevin nurkin. Asuinrakennuksen vastassa pihan toisella puolen oli matalampi rakennus, jossa oli suoja hevosta ja toinen talon lehmiä varten. Piha oli nurmikkoinen, talon päädyssä pihlaja, jonka lehdet olivat syksyn vaikutuksesta jo punaisen kellertävät ja marjatertut helakanpunaiset. Mäen alla, lahteen vieressä oli musta sauna, Marttisten ensimmäinen asunto tällä uutispaikalla. Saunan takana, näkyi vähän lahtea ja sen rannassa vene.

Martti, talon nuori isäntä astui vieraansa kera matalasta ovesta eteiseen ja heitti pärevasuun tuomansa nauriit, joista hän poimi pari kauneinta pienelle pojalleen tuomisiksi. Tuvassa vallitsi melkoisen pimeä, vaikka akkunaluukku oli auki. Oven vieressä oli iso kivistä kokoon kyhätty uuni. Lämmitettäessä tulvi siitä savu pirttiin, josta se aukon kautta vähitellen haihtui katosta ulos. Lämmittäminen oli päättynyt ja viimeinen savu oli juuri haihtumassa. Martin nuori emäntä Leena, Oinosten sukua, Pekan serkku, työnsi parhaillaan pitkävartisella puulapiolla paistettavia leipäkakkaroita uuniin. Uunin kupeella, matalalla puurahilla istui talon vanha vaari, Martin isoisä Heikki Marttinen kiskoen puukollaan päreitä mäntypuun pölkystä. Lattialla pärekasan ääressä leikki Martin kolmivuotias poika, isänsä kaima, Martti, joka huomattuaan tulijat, riensi isän luo ja pyrki syliin.

— Isä toi Martille nauriin, huudahti poika ja tempasi isomman nauriin käteensä. — Jältä se, hyvä isä, jältä se Martille, jokelteli hän.

Tulijat istuutuivat seinänvierustapenkille, ison pöydän ääreen. Isä halkaisi nauriin ja alkoi veitsellään raapia sen sisustaa, jota poika ahmi suuhunsa. Kun silmät tottuivat hämäryyteen, huomasivat tulijat penkillä pihanpuoleisella seinustalla oudon miehen. Tämä istui äänettömänä etukumarassa, kyynärpäät polvien varassa, käsillään kannattaen päätänsä. Hampaissa oli hänellä piipunnysä, josta veteli sauhuja niin että piippu silloin tällöin päästi korahtavan äänen. Väliin sylkäisi mies pitkän syljen permannolle.

— Mistäs kaukaa vieras on? kysäisi Martti ottaen toisen nauriinpuolikkaan jältettäväkseen.

— Kaukaa olen tullut, sanoi mies. Hetken perästä hän alkoi kertoa: — Mitäpä salaisin, kun olen maalaisteni joukkoon tullut. Olen saapunut aina Saksasta asti. Olen Piikki, peräisin Suomesta, Savosta, vaikka moniin vuosiin en ole kotimaastani mitään kuullut.

Muutaman savun vedeltyään hän jatkoi:

— Sotamiehenä olen ollut. Jouduin sotaan jo silloin kun kuninkaamme Kustaa Adolf lähti Saksaan. Lähes 10 vuotta olin ollut mukana ja saanut useampia miekaniskuja. Sain sitten luodin jalkaani, polveeni, joka teki kävelemisen jäykäksi. Kun siellä nyt enimmäkseen vain marssitetaan paikasta toiseen, lännestä itään, pohjoisesta etelään, katsottiin minut kelvottomaksi ja lähetettiin kotiin. Pääsin Ruotsiin asti. Hidasta on kävely kankealla jalalla ja toisinaan on jalassa ollut kova pakotus. Tällä tavoin hiljaa Ruotsia samotessani ehdin Tukholmaan asti ja odotin suomalaista laivaa, jolla olisin kotiin päässyt. Siellä alkoivat minua uudelleen sotaväkeen vaatia. Sanoivat miehiä tarvittavan. Matkalla olivat paperini hävinneet. Rupesivat selittämään karkuriksi. Katsoin viisaimmaksi poistua Tukholmasta odottamatta laivaa. Niin olen nyt Ruotsia kävellyt. Jouduin tuonne Isonjoen laaksoon. Siellä pilkalla kehoittivat minua menemään toisten suomalaisten luo metsiin, minne muka muutkin rosvot ja karkurit pakenevat. Siten jouduin tänne ja tuntuu siltä kuin olisin kotiin päässyt, niin savolaista on teillä puheentapa.

Pekka siirtyi puhujaa lähemmäksi. Leena otti leipiä uunista.

Reeta, Martin sisar oli ollut saunaa lämmittämässä. Hän asettui uunin nurkkaan rukin ääreen ja ryhtyi kehräämään.

— Mitenkäs ne suomalaiset siellä sodassa menestyvät, kysyi Martti. — Sanotaan, että heidät pannaan siellä kovimpaan tuleen ja etunenässä kulkemaan, kun oikein tiukka paikka tulee. Oletko tavannut muita savolaisia, ehkäpä rautalampilaisiakin?

Piikki sylkäisi ensin ja hieroskeli polveaan. Sitten alkoi selittää:

— Paljonhan siellä suomalaisia on. Sanovat niitä olevan Ruotsin armeijasta neljännen osan. Meillä on siellä omat joukko-osastomme, useimmat Torstensonin tai Stålhandsken johdon alaisina, joskus Wrangelinkin komennuksessa. Monessa tulessa olemme olleet. Kuuminta, missä olen ollut, oli silloin kun oli kulettava Lech-virran yli Baierissa. Keisarin sotapäällikkö Tilly piti kovasti puoliaan ja esti ylitsekulkua. Silloin kuningas huusi 300 savolaista esiin. 'Minä tiedän, että te ette välitä keisarillisten luodeista. Menkää veneillä virran yli, valloittakaa vastapäisellä rannalla oleva saari ja luokaa sinne etuvarustus. Kymmenen taaleria jokaiselle, kun työ on suoritettu.' Näin sanoi kuningas, ja tietysti me lähdimme. Luoteja tuli kuin rakeita rankkasateella. Ei siinä kauan viivytty, kun olimme saaren rannalla. Ja sitten me huusimme "hakkaa päälle!" ja hakkasimme maahan keisarillisia. Tuo huuto vaikutti yhtä paljon kuin miekan iskut. Huomasivatpa keisarilliset, että me olimme suomalaisia. Meitä he olivat oppineet pelkäämään ja tuota huutoamme. He juoksivat kuin säikähtäneet lampaat kapeaan salmeen, joka erotti saaren heidän pääjoukoistaan. Ei niistä monestakaan ollut enää morsiamensa luokse. Me valloitimme saaren, laitoimme varustuksen ja saimme kukin kuninkaan omasta kädestä 10-taalarisemme. Ja hän sanoi: Sillä tavalla ne Savon pojat tappelee.

— Hän se kuningas oli, se Kustaa Adolf, lopetti sotilas innostuneena.

Silmät kiiluvina innostuksesta Pekka kuunteli sotamies Piikin puhetta. Keskustelun aikana olivat Luukas ja Paavokin saapuneet, varustauneena hirven ajoon. Killi makasi rauhassa Pekan jalkain juuressa.

Käytyään ulkona Leena ilmoitti saunan olevan valmiina. —

Miesten kylvettyä oli illan hämärä jo muuttunut pimeäksi. Puinen luukku vedettiin akkuna-aukon eteen ja päre sytytettiin pihtiin uunin nurkalle. Lisävalon saamiseksi kokosi Reeta tervaksia takkaan leivinuunin kupeelle ja sytytti ne tuleen.

Miehet olivat virkeitä ja puheliaita. Kyseltiin Piikiltä uutisia suuresta maailmasta, joka metsäsuomalaisista tuntui niin kaukaiselta.

Piikki kertoi havainneensa, että paha metsäpalo, joka oli sattunut alempana joen varrella, oli ärsyttänyt peltoviljelijöitä tuimasti, he kun saivat sen käsityksen, että palo oli lähtöisin suomalaisten kaskitulesta. Se oli polttanut laajalti metsää.

— Sattuuhan se kovalla tuulella kuivana aikana joskus tuli saamaan vallan sellaisen, ettei sitä voi hallita, myönsi vanha Marttinen. — Mutta on täällä metsiä palamaankin. Ja palaneesta alastahan ruotsalaiset saavat parempaa laidunmaata lehmilleen.

— Ruotsalaiset ovat uhanneet ajaa kaikki suomalaiset täältä pois. Kehuivat hallituksen olevan heidän takanaan, selitti Piikki.

Kuullessaan tätä, vanha vaari puhkesi sanoiksi:

— Vai on jo niin pitkälle jouduttu, lausui hän harvakseen. — Ei ole enää Kaarle kuningas elossa, sen näkee kaikesta. Hän ei talonpoikia vainonnut, ei ainakaan suomalaisia. Hän se meitä tänne kehoitti muuttamaankin, hänen omaan herttuakuntaansa. Ei hän kaskenpolttoa vihannut, päinvastoin käski meitä huhtia raatamaan. Saimme kaataa metsää kuinka paljon tahansa, kun vain veromme maksoimme. Minä en aluksi hennonut Savosta lähteä, kun siellä oli niin hyvät kalavedet. Olin tottunut muikkuihin ja lahnoihin enkä luullut eläväni ilman niitä. Mutta tuli sitten minunkin pakko lähteä. Kaarle kuningas oli jo kuollut ja taaskin saivat herrat valtaa. Sotaväkeä majoitettiin sinne Rautalammillekin. Ja ne sotamiesten päälliköt menettelivät hyvin omavaltaisesti, ottivat vaan taloista mitä saivat ja kantoivat luvattomasti veroja. Missä talossa uskallettiin vastustaa, siellä ruoskat vinkuivat, ja kostoksi otettiin nuoret miehet sotaväkeen. Niinpä yhtenä päivänä tuli sotilaitten päällikkö Erik Knuutinpoika 26 miehen kanssa minun kotiini muka sotamiehiä ottamaan. Kun muut eivät iän puolesta sopineet, tahtoi hän vangita renkini Pekka Asikaisen. Pekka asettui vastaan ja kiinniotettaessa löi puukolla erästä sotamiestä. Hänet pantiin käsirautoihin. Kun en minä voinut tuollaista vääryyttä suvaita ja kun minusta oli liikaa, että 26 miestä komennettiin yhtä vastaan, asetuin puolustamaan renkiäni. Poikani tuli minun avukseni. Hänet he tappoivat. Siitälähtien olet sinä, Martti, ollut isätön. Minut he panivat rautoihin, vaikka koetin kaikin voimineni taistella vastaan. Minä sain asiani kuitenkin oikeuteen, joka minut päästi vapaaksi, mutta sain maksaa suuret sakot. Ja vapaaksi päästyäni oli elämäni sietämätöntä. Äitisi kuoli surusta ja murheesta jättäen Reetan aivan pieneksi. Minua vainottiin sentähden, että olin asettunut herroja vastaan. — Niin muutimme tänne. Kyllä sinä Martti sen muistat; olit jo siinä iässä, kun minun ja mummovainajan keralla tänne tulit.

— Muistan, muistan, vakuutti nuori Martti-isäntä. — Olinhan jo 10-vuotias. Muistanhan, kun tulimme tähän korpeen ja sinä, vaari, aloit raataa.

— Niin, raataneet olemme, noudattaen Kaarle kuninkaan kehoitusta. Ja verrattain rauhassa olemme saaneet olla. Ei meiltä ole mitään ryöstetty. Ruotsalaisetkin ovat vasta viime vuosina käyneet vihamielisiksi, syyttäen, että olemme luvatta heidän mailleen tulleet.

— Eikös meillä ole olleet kirjat, lupakirjat, kysyi Martti.

— Ei täällä mitään kirjoja ole tarvittu, vastasi ukko. — Oli meillä kyllä paperi, maaherralta saatu ja minä säilytin sitä saunan luona olevan koivun kolossa. Sieltä se on hävinnyt, lienevätkö sen tikat hakanneet rikki vai olisiko muuten hukkaan joutunut.

— Mutta jos —, lausui Martti miettiväisenä, — jos ne nyt kuitenkin vaatisivat, kun ovat käyneet meille vihamielisiksi.

Siihen se asia sillä kerralla jäi. Kukaan ei ollut halukas jatkamaan.

LAPSUUDEN YSTÄVÄT.

Marttilan lähimmät naapurit olivat Oinola ja Mulikka, nekin Lehtovaaran selänteen rinteellä. Talot olivat jotakuinkin saman mallin mukaan tehdyt ja varallisuus oli jotenkin samalla tasolla. Myös Mulikan väki oli tullut Rautalammilta, muutamaa vuotta myöhemmin kuin Oinoset ja Marttiset. Mulikan isäntä oli harvasanainen korvenraataja, emäntä vähän kivuloinen.

Mulikan suuresta lapsisarjasta oli vanhin Erkki, mies parhaassa nuoruuden iässä. Hän oli vilkas liikkumaan ja uuttera metsänkävijä ja kalastaja. Hän oli Martti Marttisen paras ystävä, vaikkakin heillä oli lähes kymmenen vuotta ikäeroa. Luonteet soveltuivat sangen hyvin yhteen. Martin vakavaa jäykkyyttä kevensi Erkin iloluontoisuus ja leikillisyys. Toinen oli kuin korven jättiläiskuusi, juhlallinen ja vahva kestämään suuriakin myrskyjä, toinen kangasmaalla kasvanut solkipetäjä, solakka ja sorea. Miehet olivat melkein joka ilta yhdessä. Hämärän tullen käveli Erkki tavallisesti Marttilaan, jossa oli kuin kotonaan.

Jo lapsuudessaan oli hän näin tehnyt, silloinkin, kun ei vielä työhön pystynyt. Kun Martti ei joutanut hänen kanssaan aikaa kuluttamaan, oli toverina Reeta, joka oli melkein yhden ikäinen hänen kanssaan. Muita naistuttavia ei Erkillä ollutkaan sanottavasti. Riitan ja hänen välillään kasvoi ystävyyssuhde, jota oli kestänyt näihin saakka. Kesäisin istuivat he iltakaudet veneessä ahvenia onkien. Marja-aikana kulkivat ahot mansikoita poimien ja suot lakkoja ja karpaloita kooten. Usein oli Reeta mukana metsästykselläkin, kun Erkki ampui oravia tai metsälintuja.

Kun ilta tuli, ei ainoastaan Martti odottanut ystävänsä tuloa. Vaikka kullakin oli jo omat toimensa, oudoksuttiin Marttilassa, jos milloin ei alkanut Erkkiä näkyä puhteen tullessa.

Nytkin oli Reeta jo vähän levotonna katsellut tuvan ovea, milloin se aukenisi. Vain toisella korvallaan hän kuuli miesten keskusteluja, toinen kuunteli liikettä pihalta. Kerran hän jätti rukkinsa ja siirtyi ulos muka aikoen korjata saunaa naisväen kylvettäväksi. Hän kuulikin reippaita, tuttuja askeleita. Nuori, kaunis mies tuli pihalle.

— Miehet kävivät jo saunassa. Olisitko sinäkin halunnut kylpeä? kysyi tyttö.

— Kävin kotona saunassa ja sen vuoksi viivyin, vastasi nuori mies. — Oletpas sinä uuttera, jatkoi hän lempeästi. — Eikö päivätyösi ole vielä päättynyt?

— Saunavettä tarvitaan, sanoi tyttö ja otti ämpärin kiehuvaa vettä kodasta.

— Malta, minä autan, lupasi Erkki, mutta jäi kuitenkin istumaan kodan rahille seuraten ilmeisellä mielihyvällä rotevan punaposkisen tytön liikkeitä.

— Onko tuo mielestäsi auttamista, nauroi tyttö. Nuori mies ei vastannut mitään, silmät vain vilkkuivat hymyilevästi ja tyttö punastui.

— Mitä siinä töllistelet, sanoi tyttö nakaten niskaansa.

— Autan sinua silmilläni, eikö niin? Erkki naljaili. — Ajattelin tässä, että en ole nähnyt toista mieleisempää tyttöä — — mutta enhän ole nähnytkään monta naista alle viidenkymmenen. Kun oikein ajattelen, en ole muita tyttöjä nähnytkään kuin sinut, nauroi hän.

— Kun toisia näet, silloin mielesi muutat. — Reeta aikoi tämän leikiksi, mutta hänen äänensä värähti, ja jokin ilme hänen kasvoissaan osoitti, että siinä takana oli totta.

— Kukapa sen tietää, sanoi Erkki kevyesti. Hän ei huomannut mitä Reetan mielessä piili.

— Lähtekäämme sisään, täällä on viileätä, sanoi Reeta lopettaen keskustelun.

Nuoret lähtivät tupaan. Siellä Leena laitteli ruokapöytää kuntoon. Leena oli talon emännyyttä hoitanut talon vanhan muorin kuolemasta asti. Martti oli hänet hakenut vaimokseen Savosta saakka, vanhasta Oinosten kotitalosta Rautalammilta puolikymmentä vuotta sitten ja oli hänestä hyvän emännän saanut. Kun Reetakin oli kasvanut aikaihmiseksi, oli talossa nyt naistyön tekijöitä. Sen vuoksi oli viime aikoina pidetty useampia lehmiä, joten myös maitoruokaa riitti isommalle joukolle.

Reeta istui jatkamaan kehräystään, kunnes tulisi heille sauna-aika.

Pekka ja Martti kertoivat aterioidessaan Erkille aiotusta hirvenmetsästyksestä ja, kuten arvasivat, saivat hänet heti innostumaan asiaan.

— Hulluhan hirvet pyytämättä jättäisi, sanoi hän.

— Hyvä se on hirvenliha talven varaksi, sanoi vanha vaari, leikaten aimo kimpaleen hirven reittä eteensä. — Kun Tapio, metsän jumala riistan näkyviin ajaa, tottapa on tarkoitus, että se lahjana otetaan vastaan.

Pekka lisäsi:

— Veronkantaja vaatii veroina myös hirvennahkoja. Mistä niitä saisi jos ei kaataisi.

— Ei se ole muuta kuin kateutta ruotsalaisten puolelta, arveli Luukas, — etteivät he sallisi suomalaisten metsästää. Kun ei riistaa saada, syytetään siitä suomalaisia. Kyllä sitä on riistaa heidänkin varalleen, mutta eihän metsänelävä aivan kotipirttiin Isonjoen laaksoon juokse. Metsästä se on haettava, ja metsästä sen suomalaiset hakevat.

— Käyvät ne joskus ruotsalaisetkin näissä metsissä, puuttui puheeseen Erkki Mulikka. — Kesällä kaskenpolton aikana olivat suomalainen ja ruotsalainen metsämies tavanneet toisensa Kurkilouhen alla kaadetun peuran raadolla. Kumpikin, sekä suomalainen että ruotsalainen, väittivät peuraa omakseen. Ruotsalainen sanoi sen haavoittaneensa ja jälkiä seuranneensa. Suomalainen sanoi: Minä en sitä haavoittanut, minä ammuin sen tähän paikkaan, enkä ole koko aikana päästänyt silmistäni. Siitä syntyi tappelu ja suomalainen tappoi ruotsalaisen.

Paavo-renki tiesi, että nyt eivät ruotsalaiset enää liiku yksinään metsissä. Heitä on useampia yhdessä, ja monen suomalaisen henki on mennyt, kun on varustamattomana saapunut heidän tielleen.

— Meitä lähtee nyt kuitenkin siksi monta liikkeelle, että saa olla parvi ruotsalaisia ennenkuin meiltä hirvennahka viedään, jos elukka saadaan ammutuksi, vakuutti Pekka, heittäen samalla luupalan Killille järsittäväksi.

Miehillä oli, kuten tavallista suomalaismetsissä, hyvä ruokahalu. Leipä mieheen kului, lisäksi suuri kimpale hirvenlihaa ja aimo padallinen lintukeittoa nauriiden kera.

Saunasta palanneet naiset kantoivat olkia lattialle, ja sinne paiskautui väki levolle riisuutumatta. Mitään peitettä ei ollut, osalla oli hirven- tai poronnahkat allaan. Miehet sopivat siitä, että hyvissä ajoin ennen auringonnousua lähtevät liikkeelle. Reeta toimittaa sanan Mulikkaan Erkin lähdöstä. Martti lupasi palata seuraavaksi illaksi. Leena laittoi evästä konttiin koko seurueen tarpeiksi.

HIRVENAJO ALKAA.

— Ylös miehet! herätteli Luukas jo ennenkuin Otavan sarvet olivat kääntyneet päivän nousulle.

Pian oli metsästäjäseura jalkeilla. Kun ei Erkki Mulikalla ollut pyssyä mukana, otti hän vanhan vaarin jousen, jolla tältä salolta oli aikoinaan monet peurat kaadettu — ja kerran karhua haavoitettu niin, että kirveellä saatiin lopetetuksi.

Komea oli katsella sitä joukkoa, joka aukeaman reunaa astuskeli hirvenjälille raittiina lokakuun aamuna. Vaatetukseltaan se ei ollut huomattava. Päässä oli kullakin reunaton patalakki. Ruumista verhosi polvien yläpuolelle ulottuva sarkatakki, jota sitoi kirjailtu vyö ja puunappulat nappeina. Housut olivat polven alapuolelta nauhoilla kierretyt. Jalassa oli tuohivirsut. Paavolla ja Luukkaalla oli kontti selässä. Pukua komeampi oli vankka vartalo. Pekka, Erkki ja etenkin Martti olivat ryhdiltään sankareita, Mulikkaa pidettiin kauneimpana seutukunnan nuorista miehistä. Jousi olallaan hän oli kuin muinaissuomalainen jumala, Lemminkäinen, joka naisissa herätti ihailua.

Kun he saapuivat sille kohdalle, missä hirvet oli eilen nähty, ohjattiin Killi jälille. Yön aikana olivat jälet vähän haihtuneet, niin että Martin täytyi kulettaa koiraa metsään, minne hirvet olivat kadonneet. Siellä ei Killin tarvinnut kauan kierrellä ennenkuin se alkoi, varovasti kyllä, mutta jatkuvasti kuono maahan painettuna kulkea laaksoon suolle päin. Suon reunalla jo koira haukahti ja kiiruhti kulkuaan. Vihdoin suon takana alkoi säännöllinen haukunta merkiksi siitä, että koira oli varmasti hirven jälillä.

Miehet seurasivat mukana. Kun oli vähän aikaa kävelty, löytyi kalliojyrkänteen alta vastapäisen vaaran rinteeltä sammalikosta hirvien makuupaikka. Kaksi niitä oli ollut, ilmeisesti samat, jotka Martti oli nähnyt. Koira oli kai ne yhdyttänyt, koska sen haukunta oli jo kiihkeää ja äreää. Miehet hajautuivat vähän.

Martti ja Erkki nousivat vaaralle, jonka takana oli toinen suo ja sen keskellä lampi. Ennakolta oli vaikea päättää, mistä hirvet olivat tavattavissa. Koirakin toisinaan hiljenti haukuntaansa, jopa kokonaan pysähtyi. Olisikohan se häipynyt jäliltä? Ystävykset tähystävät ja kuuntelevat. Vihdoin koira alkaa taas haukunnan, joka kuuluu toiselta vaaralta laakson takaa. Sinne on pitkä matka. Miehet silmäilevät eri tahoille, näkyisikö metsästäjätovereita.

— Kas, kas tuolla! huusi Martti ja osoitti lammelle päin. Hänen tarkka silmänsä oli huomannut hirven pyrkivän suon poikki. — Tuo on koiras, se sarvipää. Hirvet ovat hajaantuneet ja Killi ajaa naarasta toisella suunnalla.

Juuri kun sarvipää oli päässyt suon reunaan, kuului sieltä pamahdus. Joku oli ampunut, mutta ilmeisesti harhaan, koska hirvi otti pitkän loikkauksen ja jatkoi nopeata juoksuaan.

— Sitä on mahdoton seurata, kun Killi on toisen perässä, päätti Erkki, ja he lähtivät astelemaan sinne päin, mistä haukunta kuului. Eräässä mutkassa he yhdyttivät Luukkaan. Päivä oli jo puolissa.

— Tästä näkyy tulevan pitkä ajo, selitti Luukas. — Turha on meidän kiirehtiä. Voimme hyvin tässä levätä ja odottaa, mille suunnalle haukunta kallistuu.

He istuutuivat sammalikolle puron reunalle. Ahtaaseen laaksoon ei kuulunut ollenkaan haukuntaa. Ehkä oli hirvi edennyt hyvinkin kauas. Kuultuaan koirashirven pakenemisesta Luukas sanoi:

— En luule, että Killin ajama hirvi hyvin kauas juoksee. Se palaa takaisin seudulle, missä eksyi toveristaan.

He nousivat mäelle, ja sinne kuului taas haukunta. Aivan oikein. Nyt oli haukunta siirtymässä sinne, mistä miehet olivat tulleet. Luukas lähti kiertämään selänteen toista kuvetta, Martti ja Erkki toista. Kotvasen käveltyään pysähtyivät ystävykset aukeamalle, joka oli ennen ollut kaskena. Tällä paikalla oli sopiva pitää vahtia. Sinne päin, mistä haukunta kuului, oli vastatuuli, joten, jos hirvi tänne päin tulisi, se ei hajua ihmisestä saisi sieraimiinsa. He etsivät suojapaikan kaatuneen puun juurien takaa. Siinä he odottivat. Ja todella tuntui haukunta lähenevän. Martti odotti hermot jännittyneinä, Erkki oli apuna tähystämässä, hänen joustaan ei nyt tarvittu.

Yhtäkkiä nykäisi Erkki Marttia takin liepeestä ja osoitti metsään, joka oli palanut. Samalla kuivunut oksa risahti. Martti huomasi hirven vilahtavan mustien puunrunkojen välistä. Tuokiossa oli hirvi jo aukeamalla ja Martin pyssy ojennettuna. Pamaus. Hirvi hyppäsi pystyyn takajaloilleen ja kaatui maahan kuperikeikkaa heittäen. Martin pyssy oli tehnyt tehtävänsä. Kun he saapuivat kaatuneen luo, loi elukka syvän, rukoilevan katseen, joka pian sammui. Hirvi oikaisi pitkät säärensä ja oli kuollut. Martin avatessa puukolla kurkkua saapui Killi ja alkoi latkia haavasta pulppuavaa lämmintä verta. Nahkaa nylettäessä kokoontuivat muutkin metsästäjätoverit ja auttoivat työssä.

Katsottuaan hirveä, sanoi Pekka:

— Ei tämä ole minun hirveni. Se, jota minä ammuin, juoksee vielä metsässä.

Hän kertoi, että hän kiiruhtaessaan Killin haukuntaa kohti huomasi lammen takana suuren sarvipäähirven, joka oli nousemassa metsän reunaan. Välimatka oli liian pitkä. Hän ampui kuitenkin. Arvatenkaan ei luoti kantanut. Ja hirvi katosi metsään.

— En minä ennen kotiin palaa kuin olen ampunut hirveni, vakuutti hän innostuneena.

— Nyt kuitenkin lepäämme ja laitamme ateriaksi kunnon paistin, päätti Luukas.

Ahon alareunalle, lähelle lähdettä oli Paavo laittanut nuotion, ja siinä paistettiin ateriaksi hirvenlihaa. Lähde antoi raikasta juomavettä.

Aterioidessaan juttelivat miehet tarinoita vanhoista suomalaisista, jotka olivat Suomesta näihin metsiin tulleet. Luukas, joka oli metsämatkoillaan laajasti kulkenut, oli tavannut useita noita vanhempia asukkaita. Hän kertoi:

— Kaikkialla näissä metsissä monien kymmenien peninkulmien alueella on suomalaisia sekä Ruotsin että Norjan puolella. Rajaseuduilla onkin suuria suomalaisia taloja, jotka ovat vaurastuneet laajoilla kaskiviljelyksillä. Siellä se elää vielä myös Risto Havuinen, Pitkäksi Ristoksi sanottu. Hän on mainio metsästäjä, mutta luonteeltaan kiivas. Tultuaan Suomesta hän ampui yhdeltä paikalta viisi hirveä, ja sille kohdalle hän rakensi talonsa. Mukana oli hänellä vain eväspussinsa ja siinä kourallinen rukiinsiemeniä, mutta mitä käytti hän niin taitavasti, että muutamien vuosien kuluttua oli hänellä kolme aittaa viljaa täynnä. Myymällä viljaa ruotsalaisille sai hän niin paljon rahaa, että kehui sitä olevan kellarillisen. Ruotsalaiset väittivät, että hän oli itse nuo rahat tehnyt, mutta oikeudessa mies näytti, että kyllä hänen rahansa olivat oikeita. — Olen minä käynyt Pitkän-Riston kotona, vakuutti Luukas. Näkyi, että siellä asui hyviä metsämiehiä. Suuren uhrihongan ympärillä oli seipäissä ja puiden oksilla kymmeniä karhunpääkalloja.

— Väkevin mies, jonka minä olen tavannut, jatkoi Luukas muisteloitaan, on Tikkanen, Savosta hänkin kotoisin. Hän matkusti kerran talvella jokilaakson asutuksilla. Hän oli juonut ja makasi rekensä pohjalla nukuksissa, hevosen kulkiessa hiljalleen. Vastaan tuli maaherra. Lunta oli paljon tienvierissä ja tie oli kapea. Kun ei maaherra päässyt hevosineen ohi, hyppäsi kuski istuimeltaan ja löi nukkuvaa Tikkasta, sekä käski siirtymään syrjään. Tikkanen suuttui piiskansivalluksesta ja veti maaherran hevosineen rekineen lumihankeen ja jatkoi matkaansa.

Näin juttelivat miehet aterioidessaan.

Heidän oli myös tehtävä suunnitelma hirvenajon jatkamista varten. Pekka puolestaan oli taaskin innokas lähtemään oitis ajamaan hirveä, jota hän oli jo kerran ampunut.

— Jätämme nytkin ajon huomiseen, sanoi Luukas. — Kyllä ne jäljet yhdytämme kuten tänäänkin.

Kaadetun hirven lihat oli kuitenkin vietävä talteen, etteivät petoeläimet niitä raatelisi.

— Hirvi on sinun, Martti. Vie se kotiin, niin minäkin saan pyssyn, ehdotti Erkki.

Näin sovittiin, että Martti palaisi kotiin, jossa häntä odotettiin.

— Tuossa on jousi, sanoi Erkki. — Olenkin sitä turhaan kantanut… Ei, maltappas, keskeytti hän. Ammun metson tuolta. — Hän oli huomannut ison linnun ahon reunassa kuusen latvassa ja lähti sitä hiljaa ja varovasti kiertämään. Hetken perästä kuului nuolen suhahdus, ja metso pudota ropsahti maahan. Erkki toi sen Martille ja sanoi:

— Anna se Reetalle. Syödään lintukeitto, kun palaan.

Martti sitoi hirven nahan ja parhaimmat lihat kannalmukseen, otti taakan selkäänsä ja lähti. Hämärä oli jo tullut.

— Joutukaa huomenillaksi saunaan, kutsui Martti.

— Ellemme huomiseksi, niin ainakin ylihuomiseksi, lupasi Luukas.

Hirvenajolle aikovat jäivät nuotiolle yötään kuluttamaan ja aamua odottamaan.

He jatkoivat keskustelua. Puhe kantausi suomalaisten ja ruotsalaisten välisiin vainoihin.

— Syytä on varoa ruotsalaisia, sanoi Luukas, korjatessaan tulta nuotiossa. — Kerran minäkin jouduin heidän kanssaan tekemisiin. Olimme karhun kaataneet ja nylimme sitä, kun saapui ruotsalaisjoukko. En tiedä mitä heillä lienee ollut mielessään, mutta kun näkivät, että kaadettu eläin oli karhu, eivät ryhtyneet väkivallantekoihin, sillä heille juuri olimme palveluksen tehneet karhun ampumisella ja niin turvanneet heidän lehmiään. Uhkasivat kuitenkin lähtiessään, että jos tapaavat meidät hirven ampumisessa, he säälittä tappavat jokaisen.

— Vähälläpä pääsitte, huomautti Pekka. — Moni suomalainen on saanut pahempaakin kokea. Ostmarkilla tulivat ruotsalaiset taloon juuri kun koko väki oli saunassa. Ovi teljettiin ulkoapäin ja nurkkiin pantiin tuli. Kaikki paloivat sisällä. Äiti heitti nuorimman lapsensa ulos, mutta murhamiehet nakkasivat sen takaisin liekkien uhriksi.

— Niin, niin, kyllähän ne ovat julmia tekoja, myönsi Paavo. — Paikoin kuuluvat kokonaisia kyliä polttaneen. Mutta eivät suomalaisetkaan ole jättäneet kostamatta. Puralaan tulivat ruotsalaiset ja äkkirynnäköllä yllättivät talon asukkaat. Kuusi henkilöä tapettiin, seitsemäs pääsi pakoon ja toi Mongalla asuvia suomalaisia avukseen. Nämä hyökkäsivät ruotsalaisten kimppuun, eikä yhtään pelastunut.

— Viha synnyttää vihaa, päätti Luukas. — Antaisivat meidän täällä olla rauhassa ja metsästää sekä kalastaa, niin ei heillä olisi suomalaisten puolelta mitään pelättävää.

Näin jutellen miehet nukahtivat. Vuorotellen kuitenkin yksi piti vahtia ja hoiti nuotiota, jottei syksy-yö kovin kangistaisi jäseniä.

Aamulla aikaisin lähdettiin liikkeelle. Killi ohjattiin lammen rannalle sille kohdalle, missä Pekka oli sarvipäätä ampunut. Täytyi kierrellä jonkun aikaa ennenkuin koira löysi hirven jäljet. Vasta pitemmän matkan kuluttua alkoi haukunta. Hirvi oli arvatenkin edellisen päivän ajon johdosta siirtynyt kauas.

Ajo alkoi ja hirvi pakeni Isonjoen laaksoa kohti. Metsästäjät, Pekka, Erkki, Paavo ja Luukas, olivat jo monta tuntia samonneet Killin haukunnan jälestä, kunnes saapuivat mäelle, josta aukeni iso laakso. Heidän edessään olivat ruotsalaisten pellonviljelijäin taloryhmät, jotka olivat ketjussa pitkin laaksoa. Isojoki kierteli peltojen välissä.

Metsästäjät pysähtyivät.

— Tokkohan me lähdemme kauemmas, epäröi Luukas. — Hirvi pyrkii joen yli vastakkaiseen metsään. Jos tahdomme sen saavuttaa, täytyisi meidän mennä poikki ruotsalaisten peltojen. Minua ei huvita niitä lähestyä tänä aikana.

Miehet jäivät pitämään neuvottelua.

— Jos meidän on laakson yli mentävä, suunnitteli Erkki, — on etsittävä paikka, missä metsä ulottuu joelle saakka. Näin voimme ruotsalaisten huomion välttää.

Pekka ei ollut halukas luopumaan hirvenajosta. Killi kaikkein vähimmin. Koira oli saatu vähäksi ajaksi rauhoittumaan, mutta ennen kuin miesten neuvottelu oli päättynyt, juoksi se metsästä laaksoon ja alkoi kiihkeästi haukkua.

Hirvikin oli epäillyt lähtisikö laakson aukeille. Mutta kun se kuuli Killin kiihtymyksen, vavahti se säikähdyksestä, kohotti päänsä pystyyn niin että sarvet koskettivat selkää ja kiiti nopeata vauhtia joelle. Metsämiehet huomasivat sen luonnollisesti. Pekka tarttui pyssyynsä ja lähti juoksemaan mäkeä alas. Hänen metsästysintonsa voitti varovaisuuden.

— Älä kulje joen yli aukealta, huusi Erkki jälkeen. — Tuolla sivummalla ulottuvat metsien reunat koskeen.

— Emme nyt enää voi salata metsästystämme ruotsalaisilta, huomautti Luukas. — Killikin jo tekee sen tunnetuksi. Sen haukunta kuuluu kylälle. Minä seuraan Pekkaa. Mene sinä ja kierrä kosken kautta, jos hirvi sattuisi kääntymään sinne päin.

Luukas ja Paavo lähtivät Pekan jälkiä. Hirvi ui joessa ja koira pian sen jälkeen.

ERKKI JOUTUU VANGIKSI.

Erkki Mulikka kiersi metsän reunaa. Siellä päin joki näytti kapeammalta ja ehkäpä ylikulkupaikkakin pikemmin löytyisi.

Jouduttuaan rannalle hän näki Pekan, Paavon ja Luukkaan keksineen veneen, jolla soutivat joen yli. Hän huusi heille, mutta he eivät metsästysinnossaan häntä kuulleet.

Hän katseli rannalta venettä tai lauttaa, mutta sellaista ei näkynyt. Nopeasti hän kantoi kaksi kuivaa puuta rantaan, sitoi ne pajuvitsalla toisiinsa kiinni ja, ottaen sauvan käteensä, alkoi meloa lauttaansa joen yli. Joki oli sillä kohdalla kivikkoinen ja virtaava.

Kun hän tuli keskelle, ei sauva pohjannut ja virta alkoi viedä lauttaa alaspäin, missä vesi kuohui koskena. Tilanne ei häntä arveluttanut, sillä hän uskoi pääsevänsä onnellisesti yli vaikka koskea laskemallakin. Kahdesta puusta kyhätty lautta oli niin pieni, että se hädin tuskin kannatti häntä. Koskessa hän oikaisi itsensä suoraksi, pitäen pyssyä toisessa ja sauvaa toisessa kädessään.

Nuori suomalainen näytti komealta kiitäessään kuohuissa melkein näkymättömällä lautallaan. Arvatenkin olisi kaikki käynyt hyvin, ellei virta olisi vienyt lauttaa kiveä kohti, mihin se jysähti niin, että hento pajuside katkesi ja puut hajaantuivat. Notkea mies huomasi vaaran ja nopeasti päättäen hyppäsi kivelle.

Siinä hän nyt seisoi pelastuneena kosken kivellä. Vastapäiselle rannalle oli siksi pitkä matka, ettei juuri hypätä voinut. Välillä oli väkevä virta.

Katsellessaan mahdollisuutta ylipääsyyn kuuli hän helakkaa naisen naurua rannan kalliolta.

Siellä seisoi nuori tyttö marjatuohinen kädessään.

— Uljaasti laskit kosken ja taitavasti hyppäsit kivelle, sanoi hän ilakoiden. — Mutta nyt olet kiikissä etkä pääse minnekkään. — Tyttö puhui ruotsia. Erkki päätti, että hän oli tästä rantakylästä.

— Jos en muuten pääse, tulen uimalla, uhkasi Erkki. Hän huomasi rannalla tytön lähellä pitkän kuivan kelon. — Pääsisin kuivin jaloin, jos ohjaisit tuon kelon virtaan, että virta kääntäisi sen latvan tätä kiveä kohti.

— Ohoh, sitä en tee. Ruotsalainen tyttö ei auta metsäsuomalaista, vaikka kuulunetkin metsän aateliin, vastasi tyttö veikistellen, siirtyen kuitenkin puun lähelle aikoen sitä nostaa.

— Koska asiat niin on, en huolikaan avustasi, sanoi Erkki, viskasi seipään koskeen, puristi pyssyn kouraansa, otti ponnistusasennon ja teki hirveän hypyn.

Tyttö kirkaisi kauhistuneena, mutta samassa oli nuori mies hänen vierellään.

— Suomalainen voi tulla toimeen ilman ruotsalaisen apuakin. — Erkin ääni värähti äskeisestä ponnistuksesta ja ylpeydestä.

Poislähtöä tehdessään hän sanoi:

— Saisinko tietää soman ruotsalaisen nimen, joka on niin valmis auttamaan muukalaista?

Sekavat tunteet värähtivät tytön kasvoilla. Niistä näkyi ihailun selvä leima. Miehen sulava ja samalla voimakas ryhti vaikutti hänen naisellisuuteensa. Miehen pelottomuus hurmasi hänet, vaikka tämän tehty tai todellinen välinpitämättömyys kiusasi. Tyttö oli kaunein niillä tienoin.

— Minun nimelläni taitaa olla yhtä vähän merkitystä sinulle kuin sinun minulle, sanoi tyttö. — Sinä osaat paremmin loikata kuin tajuta pilaa.

Kuului lähestyviä askeleita. Tytön kasvot muuttuivat.

— Pakene, pakene pian, sanoi hän hätäisesti. — Usko pois, se on hyvä neuvo, vaikka häpeän pehmeyttäni, jatkoi hän silitellen sanojaan.

Erkki näki parhaaksi ottaa neuvosta vaarin. Hän aikoi juuri paeta, kun metsän reunasta näkyi miehiä. Nopeudestaan huolimatta hän ei ehtinyt tiheikössä karkuun. Tuokiossa otettiin hänet kiinni ja hänen oli alistuttava ylivoimaan. Kiinniottajien johtaja heitti ankaran silmäyksen tyttöön ja sanoi:

— Stina, poistu täältä. Sinulla ei ole mitään tekemistä suomalaisen roiston kanssa. — Ja kääntyen vangin puoleen hän päästi vihansa valloilleen:

— Olettepa te suomalaiset jo häikäilemättömiksi tulleet, sanoi hän. — Ette enää tyydy metsästelemään korvissa, vaan tulette tänne meidän rintamaillemme ja ammutte hirvet meidän tupiemme nurkilta.

— Sieltä metsistä me hirven ajoimme, meidän omilta aloiltamme. Ei hirvi valitse ampujaansa. Yhtähyvin se on teidän kuin meidänkin pyssyjemme tavoitettavissa. Taitaa vain niin olla, että teidän pyssynne ei osaa maaliin. — Erkki oikaisi itsensä ja katsoi pelkäämättä vihollisiinsa.

— Eikö osaa? Annapas kun koetan, uhkasi nuorempi, punatukkainen ruotsalainen ja ojensi pyssynsä Erkki Mulikkaa kohti. Vanha isäntä esti murhatyön.

— Gustaf, älä ammu vankia, joka ei pysty itseään puolustamaan.

— Mitäs säälit suomalaista, Dalbo, sanoi Gustaf. — Suomalainen on henkipatto, jonka saa ampua missä vain. Taitaa kuitenkin luoti olla liian arvokas hänenlaiseensa. Parempi on, että sidomme hänet myös jaloista ja heitämme koskeen virran vietäväksi. Niin on yhdestä suomalaisesta päästy näillä mailla.

— Jätetään rankaiseminen oikeuden käsiin, päätti Dalbo. — Kuulethan koiran haukunnan. Voimme vielä yhdyttää ne. Otamme ne kaikki kiinni ja tuomme kylään. Teljetkää tämä vanki siksi aikaa meidän aittaan.

Miehet tarttuivat Erkkiin kiinni ja lähtivät häntä kuljettamaan. Gustaf ja hänen toverinsa Klas puristivat häntä säälimättömästi käsipuolista ja potkivat kuljettaessaan.

— Ei minua vain niin potkita, kivahti Erkki ja tyrkkäsi hartioillaan niin, että molemmat miehet lensivät sivulle. Vakavana, pää pystyssä, hän lähti kävelemään taloa kohti Gustafin muristessa takana vastaisesta kostosta.

Stina oli vähän matkan päässä seurannut tapahtumaa ja oli tuntenut sydämessään outoa kouristusta kuullessaan Gustafin ehdotusta suomalaisen hukuttamisesta. Häntä ihmetytti, mitä häntä liikutti tuon suomalaisen kohtalo. Oli hän joskus ennen nähnyt suomalaisia, vaikka harvoin ne näihin kyliin tulivat, viime aikoina tuskin ollenkaan. Fryksdalin markkinoilla niitä näki suurissa joukoissa. Siellä ne tappelivat ja tekivät häiriöitä niin, että nimismies heitä telkesi putkaan. Mitä Stina suomalaisista oli kuullut, oli aina koskenut väkivallantekoa tai rikoksia. Hän ei tahtonut tätäkään suomalaista puolustaa, mutta oli tämä kuitenkin ristiriidassa sen käsityksen kanssa, jonka hän oli saanut suomalaisista. Hän melkein ylpeili siitä voimannäytöksestä, millä tuo suomalainen oli työntänyt syrjään Gustafin, jota kylän nuorten miesten joukossa pidettiin rotevimpana. Gustaf oli tämän paikkakunnan kilpailuissa aina esiintynyt sankarina ja kylän nuoret tytöt olivat yleensä häneen ihastuneita huolimatta hänen punaisesta tukastaan ja useinkin hillittömän rajusta esiintymisestään. Hän ja Stina, — niin se ei ollut pelkästään isän tahto, kyllä siinä oli Stinan suoranainen suostumus, — heidän piti pian viettää häitä.

Kuinka kaukaiselta ja vieraalta tuo ajatus nyt tuntuikaan Stinasta!

Miksi se nyt siltä tuntui?

Ja punapäinen Gustaf, joka kulki uhitellen suomalaisen vangin rinnalla, näytti kaikelta muulta kuin miellyttävältä. Sankarin osat olivat vaihtuneet.

Stina unhotti marjatuohisensa kivelle ja käveli rantatietä hiljalleen kotiin.

Dalbon kartanon sivulla oli rakennus, joka oli jaettu useampiin aittoihin. Kaikkiin niihin johti eri ovet pihalta, ja olivat ne niin jaetut, että Stinalla oli omansa, pojalla omansa, piioilla ja rengeillä myös molemmilla omansa. Kesällä käyteltiin niitä makuuhuoneina. Nyt syksyn tultua olivat jo kuitenkin useat muuttaneet vuoteensa asuinhuoneisiin.

Stinan saapuessa taloon oli vanki teljetty pojan aittaan, joka oli tyhjä. Vahva rautakanki ovessa esti sitä aukeamasta. Miehet, isännän ja Gustafin johdolla olivat valmistautumassa metsästäjien kiinniottamiseen. Heitä oli kaikkiaan kahdeksan ja oli heillä mukanaan pyssyjä sekä nuijia. Metsästyskoira liikkui heidän kintereillään.

— Panitteko vangille ruokaa siltä varalta, jos kauankin viivytte, huomautti Stina ujosti.

— Mitään ruokaa hän ei tarvitse, kivahti Gustaf, — pian hänen päivänsä joka tapauksessa päättyvät.

— Emme me kauan viivy. Huomenna ennen puoltapäivää olemme takaisin, vakuutti Dalbo. Jos viipyisimme, työnnä kissankolosta vettä ja leipää.

Aitoissa ei yleensä ollut mitään aukkoa. Oven alasyrjässä oli vain pieni reikä, mistä kissa voi kulkea pyytäessään hiiriä.

— Minä tulen pian perästä, huusi Gustaf toisille.

— Unohdin jotain.

Hän lähestyi Stinaa, tarttui hänen käsipuoleensa ja puristi sitä kovasti.

— Sinä näyt hellivän tätä suomalaista. Kavahda! Teeppäs tiliä kuinka sinä jouduit hänen seuraansa?

— Hänen silmänsä leimusivat.

— Se ei sinuun kuulu, vastasi Stina loukkautuen sulhasensa kovakouraisuudesta ja tempautui hänestä irti.

— Sinä tiedät että minä olen raju mies enkä tunne sääliä suomalaista kohtaan. — Gustaf oli sangen ärtynyt. — Pane mieleesi, että tuo mies ei tästä talosta elävänä lähde.

Näin vannottuaan hän lähti tavoittamaan tovereitaan.

HIRVENAJON PÄÄTÖS.

Erkki Mulikan joutuessa näin vangiksi jatkoivat Pekka, Paavo ja Luukas hirvenajoaan. Päästyään joen yli he sivulleen katsomatta riensivät Killin haukuntaa kohti metsään. Rannalta kohosi loiva mäki, jonka takana oli laaja metsä. Hirvi kiersi mäen rintaa ja kääntyi sitten salolle päin.

Kauan kesti kiivas ajo. Pekka oli väsymätön. Hän piti hirveä omaisuutenaan, kun oli sitä kerran ampunut. Hän uskoi, että se oli jonkun verran haavoittunut, joten sen täytyi lopulta antautua. Syyspäivä oli kolea ja uhkasi yöksi pakkasta.

Miehet ihmettelivät jonkun verran, kun ei Erkkiä kuulunut. He olivat kuitenkin vakuutettuja, että hän kuulee Killin haukunnan ja joutuu jäljille.

Vihdoinkin, kun ilta alkoi jo lähetä, huomasivat he haukunnasta, että hirvi oli lähellä saavutettavissa. Killi nosti kiihkeän äläkän. Komea elukka oli sortunut suohon. Pekka, joka kulki edellä, näki sen ensiksi. Nyt hän oli saaliistaan varma. Hän ampui hirveä päähän, joka painui sivulle niin, että sarvenkuve maata koski. Ruumis retkahti alas ja Killi kiiruhti sen kimppuun.

Yhteisesti nostivat miehet elukan suosta, asettivat pajunvitsat sen jalkoihin ja vetivät suon reunalle.

Nyt vasta ennättivät he ajatella väsymystään. Luonnollisesti roihusi ennen pitkää nuotio pimenevän illan hämyssä. Tuntui kylmältä, minkä vuoksi tuli tehtiin tavallista isompi.

— Ei tässä vielä levolle jouda ennenkuin hirvi on nyletty, tuumi Pekka ja valmistautui Paavon kanssa työhön.

Luukas istui nuotion ääressä ja kohenteli tulta. Omituinen herpautuminen valtasi hänen ruumiinsa. Hän oli ollut sadoilla metsästysretkillä, kierrellyt kaikki Keski-Ruotsin metsäseudut, käynyt Norjankin puolella ja ollut monessa seikkailussa. Tänään painoi hänen mieltään selittämätön tunnelma. Haaveellisena hän katsoi kimmeltävää tähtitaivasta, joka näkyi puitten latvojen yltä. Metsä oli melkein yhtämittaa ollut hänen kotinaan. Lämmintä tupaa, omaa kotia ei ollut. Suurin nautinto oli verryttää jäseniään Oinolan saunassa, kun metsästyksen väliaikoina sai siellä majailla.

Pekka ja Paavo olivat saaneet hirven teurastetuksi. He olivat erottaneet hyvän lihapalan ateriaksi. Muut paistit he olivat kasanneet läjiin ja sitoneet ne kannalmuksiksi kotiin vietäväksi. Niinikään nahka sidottiin kokoon, jotta se olisi helpompi kantaa.

Hekin tulivat nuotiolle, jossa alettiin valmistaa ruokaa. Osa lihasta pantiin paistumaan tulelle, osa paloiteltiin pieniksi. Luukas meni etsimään lähdettä, joka oli suossa kuusen tiheitten juurien suojassa. Herneitä ja lihapaloja pantiin astiaan, joka ripustettiin tulelle kiehumaan. Killi oli teurastuksessa saanut koiralle kuuluvat osat ja asettui levolle miesten jalkojen juureen. Vallan rauhallinen se ei ollut. Lieneekö ollut vielä ajosta jännittyneenä. Aina väliin siirsi makuupaikkaansa.

Ateriaa odotellessaan vaipui Luukas taaskin mietteisiinsä.

— Me olemme nyt turvattomalla puolella metsässä, sanoi hän. — Täällä ei ole meillä tuttavia eikä suojaa. On parasta, että, kun on vähän levätty, lähdemme yön selässä paluulle. Ehdimme pimeässä kulkea poikki Isonjoen laakson ja välttää ruotsalaiset kylät.

— Kotiin täytyy kiiruhtaa, myönsi Pekkakin, muistellen nuorta vaimoaan, joka siellä kotona odotti. — Tuosta saa Miina komean hirvensarven tuvan seinälle, sanoi hän heittäen irtisahaamansa sarvet pyssynsä viereen mättäälle.

Paavo tunsi hiukaisevaa nälkää ja koetti ateriaa kiiruhtaa. Hänestäkin alkoi tämä outo korpi tuntua kaamealta. Hän oli kuullut paljon kertomuksia ruotsalaisten harjoittamasta vainosta, vaikka ei ollut sattunut koskaan riitaan heidän kanssaan. Oli hän ollut kerran kesärenkinäkin eräässä ruotsalaisessa talossa, missä kaikki olivat olleet hyvin ystävällisiä. Vasta myöhemmin oli se suomalaisten ja ruotsalaisten välinen viha leimahtanut liekkiin.

— Epäilemättä ne ruotsalaiset meidät huomasivat, kun kiiruhdimme laakson poikki, hän puhui puoleksi itsekseen. — Mutta jos olisivat lähteneet meitä takaa-ajamaan, olisivat he jo meidät yllättäneet.

— Onkohan Erkille jotain tapahtunut, kun ei kuulu, mietti Pekka. — Hän on kuitenkin sellainen kärppä, että käpälälaudasta pääsee.

Miehet keräsivät kuusenhavuja alleen ja alkoivat aterioida. Tuskin he olivat ennättäneet ensimmäisiä suupaloja haukata, kun Killi kohotti päätänsä kuunnellakseen. Korvat törröttivät koiralla pystyssä ja se murisi vihaisesti. Metsästä kuuluikin pian risahduksia. Killi ryntäsi sinne ja aloitti vihaisen haukunnan.

— Hei, miehet, kutsukaa koiranne pois, jottei pure rauhallisia ihmisiä, kuului ääni korven pimeydestä.

Miehet olivat nuotiolla kavahtaneet ylös ja tarttuneet pyssyihinsä. Kuultuaan äänen he huomattavasti rauhoittuivat, ja Pekka vihelsi Killiä luokseen. Koira ei totellut kutsua, mutta heitti haukunnan. Se vain murahteli seuratessaan outoja tulijoita. Sen selkäkarvat olivat pystyssä.

— Hyvää iltaa metsämiehet, toivotti tulijain johtaja, vanha ruotsalainen, astuessaan nuotion ääreen. Lähinnä häntä tuli kaksi vastenmielisen näköistä miestä. Tulen valossa näkyi toisella hatun alta punainen tukka. Lieneekö valo hänen silmiänsä häikäissyt, kun hän käänsi ne pois eikä katsonut suomalaisia silmiin. Yhä enemmän näkyi metsästä tulevan miehiä, kaikkiaan kahdeksan henkeä, kaikki hyvin asestettuina.

— Älkää pelätkö, emme me mitään pahaa teille tahdo, vakuutti vanha ruotsalainen, huomattuaan suomalaisten säikähdyksen. — Mekin olemme metsämiehiä, joiden on tarpeen yöpyä täällä korvessa. Sattumalta huomasimme tämän tulen ja arvelimme, että on rattoisampi asettua naapuriksi.

— Sopiihan tähän nuotiolle useampiakin, esitti Pekka vieraanvaraisena. Pelko alkoi vähitellen hänestä häipyä.

— Pitäkää te vain nuotionne, sanoi punatukkainen kalseasti. — Me laitamme omamme vähän sivummalle. Tule Klas, tulkaa miehet.

He poistuivat pimeään, ja pian kuului kuivien puiden kaadantaa sekä kuusenoksien karsimista. Jonkun matkan päähän kuusipensaikon taakse laittoivat ruotsalaiset nuotionsa. Puhetta ei sieltä asti voinut erottaa, mutta väliin kuuli Luukas heidän karkeata nauruaan.

Suomalaiset jatkoivat keskenjäänyttä ateriaansa. Tarjosivat sitä vanhalle miehellekin, joka edelleen viipyi heidän nuotiollaan.

— Pian kai meidänkin ateriamme valmistuu, vastasi ruotsalaisten johtaja, vältellen ja tarjoukseen suostumatta. Vanha mies kyseli heiltä yhtä ja toista, kyseli heidän nimiään, asuntopaikkaansa sekä uteli tietoja yleensä suomalaisten oloista.

— Teette väärin kun tulette näin pitkälle metsästämään, huomautti vieras. — Tällä tavalla särkyy naapurisopu. Luulisi teillä siellä omissa metsissänne olevan kylliksi riistaa.

Vaikka vanhan miehen sanat olivatkin moittivia, sanoi hän ne kuitenkin siksi hyväntahtoisesti, etteivät suomalaiset mitään pahaa epäilleet.

— Ensimmäistä kertaa me näillä mailla olemme, vakuutti Pekka. — Hirvi lähti liikkeelle meidän halmeiltamme. Me emme voineet sen kulkua ohjata ja niin jouduimme tänne.

— Kuinkas teidän metsästyksenne on luonnistunut, kysyi Luukas. — Oliko teillä otus ajettavana; hirvi, peura tai ehkäpä karhu? Teitä näkyy olevan monta miestä.

— Ky-yllä, kyllä mekin olemme saaliin ajossa, vastasi vanha mies epäröiden.

Vieraitten koira oli osunut hirven teurastuspaikalle ja alkanut siellä jäännöksiä syödä. Killi, joka kaiken aikaa oli ollut hyvin äreänä ja pitänyt vihaisena silmällä outoja henkilöitä, riensi koiraa ajamaan pois. Niiden kesken syntyi ärhäkkä tappelu, jossa vieras koira jäi alapaulalle. Se parahti silloin tällöin surkeasti. Vihdoin se kolmella jalalla liikaten pakeni ruotsalaisten nuotiolle.

— Suomalaisen koira ei rankaisematta pure ruotsalaista, karjaisi silloin punatukkainen ja ryntäsi suomalaisten nuotiolle. Hän kiirehti Killin kimppuun ja potkaisi sitä niin, että koira kiljahti tuskasta. Pekka kiivastui tästä ja tarttui pyssyynsä, mutta vanha mies ehti välittäjäksi.

— Ette kai koirien takia tappelua nosta, hän rauhoitti. — Pane, suomalainen, pyssysi puun oksaan, kun ei vastustajallasikaan sellaista ole. Rauhoitu, Gustaf, lepytteli hän toveriaan.

Ruotsalaiset poistuivat nuotiolta.

Tapahtuma oli tehnyt suomalaiset sen verran rauhattomiksi, että he pelkäsivät käydä levolle. Myöskään eivät he uskaltaneet lähteä liikkeelle, kun pelkäsivät ruotsalaisten pimeässä tekevän pahaa. He koettivat seurata vieraiden liikkeitä, vaikka tiheä kuusikko rajoitti näkemistä. Ruotsalaiset puuhasivat omissa askareissaan. Aterioituaan he hajaantuivat eri tahoille.

— Täytyy koota lisää havuja vuodetta varten, sanoi punatukkainen. Parin toverin kanssa hän lähestyi kuusipensaikkoa ja karsi oksia.

— Jo riittää, huusi hän sitten miehille.

Aivan kuin komennettuina syöksähtivät ruotsalaiset pensaikon läpi esiin, paitsi vanha mies. Hyökkääjät tempasivat suomalaisten pyssyt, jotteivät nämä voineet niitä käyttää. Punatukkainen tarttui Pekkaan kiinni. Hänen toverinsa, Klasiksi kutsuttu, otti osalleen Paavon ja kolmas piti Luukkaan käsiä kahlehdittuina.

— Kyllä me teille roistoille ja metsäsisseille nyt näytämme ruotsalaisen koston, kähisi punatukkainen ja piti Pekkaa kurkusta kiinni, niin ettei tämä voinut ääntä päästää. Muuten eivät miehet sanaakaan vaihtaneet.

Syntyi kiivas kamppailu suomalaisten nuotion ympärillä. Pekka, joka oli yllätettynä joutunut punatukkaisen alle, ponnisteli päästäkseen irti vankasta otteesta. Kun hän oli tukehtumaisillaan, kohotti hän hartiansa sellaisella voimalla, että punatukkainen kierähti sivulle ja käsi irtautui. Mutta mies kiersi kätensä hänen kaulansa ympärille ja niin pyörivät he maassa vuoroin toinen, vuoroin toinen päällimmäisenä. Killi otti urheasti osaa isäntänsä puolustukseen. Se kiljui ja puri Gustafia, mistä milloinkin kiinni sai.

Samanlainen kamppailu oli Paavon ja Klasin välillä. Suomalainen ei vain saanut ruotsalaisen kättä kurkustaan. Hänen silmänsä mustenivat. Klas tarttui puukkoonsa, millä iski mihin osui. Vihdoin sai hän puukon työnnetyksi Paavon rintaan. Suomalainen sortui veriinsä.

Pekka oli punatukkaisen saanut alleen ja toisella kädellään hän otti puukkonsa tupesta, jolla yritti vastustajalleen antaa kuolettavan iskun. Toverit tulivat hätäänjoutunutta auttamaan. He monin miehin tempasivat Pekan Gustafin päältä ja sitoivat hänen kätensä ja jalkansa, sekä heittivät kuusenrunkoa vastaan, johon hän jäi istuvaan asentoon.

Luukas oli ainoa yllätetyistä, joka ehti nousta ylös vihollisten hyökätessä. Hänkään ei saanut käsiinsä pyssyä, mutta puukolla hän torjui vihollisia, jotka monilukuisina hyökkäsivät hänen kimppuunsa. Taistelu oli tuimaa, ja verta virtasi sekä ruotsalaisista että Luukkaasta. Pekka näki toverinsa vaikean aseman. Hänen puukkonsa oli pudonnut maahan. Vaivoin sai hän sen sidottuun käteensä. Hän ponnisti hartioillaan puunrunkoa vastaan, side jalkojen ympäriltä höltyi ja hän pääsi seisaalleen. Punatukkainen huomasi tämän.

— Vai vielä sinä yrität, hän huusi ja tempasi pyssynsä. Kuului pamahdus. Luoti oli sattunut. Pekka kaatui maahan. Myös Klas oli nähnyt Pekan yrityksen ja tarttunut kirveeseen.

Vaikka vastustaja oli kaatunut, iski Klas kiihkoissaan kirveellä päähän.

Laukauksen kuultuaan riensi Dalbo nuotiolta.

— Kuka ampuma-asetta käyttää, hän huusi. Hänen silmiänsä kohtasi kauhistuttava näky.

Kaksi suomalaista makasi verissään. Kolmannen ympärillä riehui taistelu elämästä ja kuolemasta. Ennenkuin hän ehti enempää, löi yksi mies Luukasta kirveellä. Päähän tähdätty isku sattui käsivarteen. Luukas horjahti ja katosi pimeyteen.

— Kyllä hänkin sai tarpeekseen, sanoi eräs miehistä huohottaen.

Jälellä oli enää Killi, suomalainen pystykorva. Pelkäämättä se yksinään taisteli miesjoukkoa vastaan, puri heitä käsistä ja jaloista, mistä vain kiinni sai. Yrittivät sitä kirveellä lyödä, mutta koira vältti iskun sukkelasti. Gustafilla oli vielä pyssy kädessään, hän ojensi sen Killiä kohti, ja niin kuoli hirvikoira, uhraten viimeisenä verensä ruotsalaisten kostolle.

Taistelu oli päättynyt. Suomalaiset makasivat viimeistä untansa verissään. Voittajat pyyhkivät verta haavoistaan. Nuotiotuli oli jäänyt hoitamatta. Ennen sammumistaan se loi viimeisen valon kaatuneitten nuorten miesten, isännän ja rengin, kalpeille kasvoille.

Ruotsalaiset poistuivat nuotiolta ja alkoivat tehdä poislähtöä.

— Gustaf, eihän tällaisesta menettelystä sovittu. Olihan vain puhe heidän vangitsemisestaan. — Vanha mies puhui vakavasti ja nuhdellen.

— Eivät muuten antautuneet, puolusteli punatukkainen.

— Olipa kuinka tahansa, ei tämä ole teille kunniaksi. Oli teitä kylliksi monta saamaan heidät surmaamatta kiinni.

Gustaf ei kertonut Dalbolle mitään siitä, että hän oli jo ennakolta tehnyt toveriensa kanssa sopimuksen miesten tappamisesta. Salahyökkäys oli tapahtunut valmiin suunnitelman mukaisesti.

Miehet kokosivat tavaransa, sälyttivät selkäänsä myös suomalaisten ampuman hirven lihat ja nahkan. Hajoitettuaan nuotionsa sammumaan lähtivät he pyrkimään korven läpi kotikyläänsä, valaisten pimeyttä tulisoihduillaan.

Äskeinen hälinä oli muuttunut synkäksi hiljaisuudeksi. Tähdet vilkkuivat kylmässä yössä. Korvessa vallitsi rauha.

VANKEUDESSA.

Erkki Mulikka vietti tämän ajan vankilassaan, Dalbon aitassa. Hän oli kuullut miesten lähtövalmistelut suomalaisten takaa-ajoon, kuullut myöskin punatukkaisen miehen uhkauksen hänen kohtalostaan. Hän oli kuullut enemmänkin, kuullut Stinan ja tuon inhoittavan miehen keskustelusta sellaista, josta hän mielikuvituksessa päätti enemmän kuin mihin sanat antoivat aihetta. Mitä tekemistä oli tuolla miehellä tytön kanssa? Toiselta puolen hän ajatteli: mitä aihetta hänellä puolestaan oli ajatella tuon tytön kohtaloa. Erkki oli metsissä kasvanut ja elänyt metsämiehen elämää. Ensi kerran yhdytti hänen tiensä tuohon tyttöön, joka oli ulkonäöltään erilainen kuin ne tytöt, joita hän tähän saakka oli tavannut. Kasvojen muoto oli soman soukka, hipiä oli puhdas ja valkoinen. Hieno puna poskilla, nenä suora ja ohut, silmät vaaleahkot, ja kulmakarvat silkkisen hienot. Kaula kuin joutsenella ja ruumis solakka kuin peuralla.

Tällaisena tyttö eli hänen mielikuvituksessaan, kun hän miesten lähdettyä kuuli tämän puuhailevan aitassaan seinän toisella puolen. Hän päätti aloittaa keskustelun nähdäkseen, miten tyttö siihen suhtautuisi.

— Stina, sainpas tietää nimesi, sanoi hän. Seinän takaa ei kuulunut mitään vastausta. Erkki jatkoi tuttavuuden tekoaan.

— Sinutko jätettiin vanginvartijaksi? Ellei minun olisi jouduttava toverieni avuksi, en haluaisi tuollaiselta vartijalta karata.

Ei vieläkään mitään vastausta. Tyttö oli viereisessä aitassa, sen kuuli hän askeleista.

Erkki istui pimeässä tikapuilla, jotka veivät ullakolle.

— Tämä taitaa olla veljesi aitta ja se siellä sinun, pitkitti hän edelleen yksinkeskusteluaan. — Jos olisi ovi välillä, tulisin sinne. Tulisin "yökenkään".

Tyttö ei malttanut enää olla ääneti.

— Kovin olet häpeämätön. Mutta mistäpä metsässä ihmistapoja oppii, sanoi hän.

— Pyydän anteeksi, että vasten tahtoasi tulin vieraaksesi. Myönnän, ettei se tapahtunut minunkaan tahdostani. Mieluummin olisin talon kiertänyt. — Miksi olet äänetön, kaunis tyttö? Onko sinulla ikävä sulhastasi, sitä punatukkaista…

Erkki kuuli tytön vihaisena lähtevän aitastaan sanaakaan sanomatta ja paiskaavan oven kiinni.

Nyt oli hän yksikseen. Hän mietti hetkisen tilannetta. Ei hän ollut niin paljon huolissaan itsensä kuin tovereittensa takia. Hän tiesi olevansa turvassa niin kauan kuin miehet metsässä viipyvät. Ehkäpä siihen mennessä keinon keksii, mutta toverit… Heitä oli vain kolme. Asestettuja vainoojia oli hän laskenut ainakin kahdeksan. Parempi olisi ollut antaa hirven mennä eikä sitä tavoittaa laakson poikki. Mutta tehty, mikä tehty. Ja Erkki oli varma, etteivät toveritkaan hevillä anna itseään surmata.

Jo heti kun hänet oli teljetty aittaan, oli hän koettanut avata ovea. Se oli sisäänpäin aukeava, joten sitä ei voinut työntämällä saada auki. Mitään aukkoja tai luukkuja ei ollut, paitsi pieni kissanrako ovessa. Hirret olivat vahvoja seinissä. Kopeloimallakaan hän ei löytänyt tyhjästä aitasta mitään asetta millä olisi voinut särkeä oven.

Tällaiset aitat ovat kaksinkertaisia. Yläkerran lattiassa on aukko, jolle johtaa alhaalta tikapuut. Ullakolla oli tapana säilyttää vaatteita nauloihin tai orsille ripustettuina. Hän kiipesi sinne tekemään tarkastustaan. Katon räystään ja seinän yläosan välissä oli kapea rako, josta pääsi vähän valoa tunkeutumaan.

Hän kuuli pihalta liikettä. Vanhempi naisääni kuului sanovan:

— Stina, anna vangille ruokaa. Ties milloin hän on syönyt. Ei tässä talossa ennenkään ketään ole tapettu nälkään, eikä tapeta nytkään, olipa kysymyksessä vaikka suomalainen.

— Ei ole tapettu nälkään eikä muutenkaan, vastasi Stina merkitsevästi.

Mulikka katseli kattoa, joka luisusti laskeutui molemmille puolille. Jos voisi sen puhkaista hartiavoimilla… Hän koetti. Turha yritys. Se oli alapuolelta kahtia halaistuista puista tiheäksi kyhätty, päällimmäisinä oli tuohet. Kummallakin väliseinämällä oli viereisiin aittoihin johtavat matalat ovet. Erkki ilostui tämän havaittuansa. Jos niistä voisi päästä, onnistuisi hän ehkä viereisestä aitasta pakenemaan. Mutta hänen pettymyksensä oli suuri. Ovet olivat ulkopuolelta lukitut. Hän koetti voimiaan vuoroon kumpaankin oveen, mutta ne olivat lujaa tekoa ja kestivät.

Hän joutui neuvottomaksi. Hetken mietittyään hän laskeutui tikapuita alas päättäen odottaa tilanteen kehittymistä.

Tuskin hän oli päässyt alas, kun kuuli taas askeleita pihalta, jotka lähestyivät ovea. Pienestä kissankolosta työnnettiin ruisleipää ja lihaa viipaleina sekä lopuksi pieni tuoppi maitoa.

— Ota tuoppi vastaan, ettei pääse kaatumaan, kuului Stinan ääni.

Erkki kumartui ottamaan.

Kun hän oli saanut tuopin käteensä, sattui toinen tapaamaan antajan käden. Erkki puristi sitä lämpimästi — kiitollisuudestako vai mistä? Ja hänestä tuntui kuin olisi tuo käsi vastannut puristukseen, vaikkakin heikosti. Hän ei olisi tahtonut päästää irti, mutta tyttö vetäisi sen pois ja sanoi nuhtelevasti:

— Älä nyt kättä katkaise. Vai sillä tavallako suomalaiset maksavat palkan hyvästä teosta!

— En voi muutenkaan kiittää sinua, sanoi Erkki. — Vapaaksi päästyäni maksan palkan toisella tavalla.

— Tuskinpa vain vapaaksi pääset, tuskin edes henkesi säilytät. — Tyttö poistui kiireesti, ja Erkki kuuli hänen pihalla keskustelevan mieshenkilön kanssa.

— Oli toki hyvä, ettet sinä, Anders, lähtenyt mukaan, kuului Stina puhuvan. — Olisi isäkin saanut vallan hyvin pysyä poissa.

— Minulle eivät ole suomalaiset mitään pahaa tehneet, sanoi mies. — Elettävä on heidänkin eikä taida leipä olla helpossa siellä metsässä. — Äidin luvalla kai annoit vangille ruokaa.

— Äidin sekä isän luvalla, vastasi tyttö.

— Mene tupaan äidin luo. Minä vahdin vankia. Menen renkien kanssa aittaan yöksi. Lukitse hyvin aittasi.

— Kyllä minä pidän siitä huolen. Panen sen oitis lukkoon. — Tyttö sulki aitan oven kaksinkertaiseen säppiin. Veli ja sisar erosivat.

Nyt ei Erkki kuullut pitkään aikaan mitään. Hän söi hyvällä ruokahalulla aterian, jonka Stina oli antanut. Sen jälkeen hän vaipui mietteisiinsä.

Hänellä voi olla surma edessä. Näkisikö hän enää ensi iltaa. Mikä oli toverien kohtaloa Erkin ajatukset lensivät kotiin, missä häntä kaivattiin. Ja Marttilassa odotti häntä sauna ja lintukeitto. Ja odotti siellä Reetakin. Hänestä oli niin omituista, että Reetan muisto tuntui hänestä niin kaukaiselta. Nyt tuntui Erkistä siltä, että Reeta oli hänen sisarensa. Hänen tunteeseensa oli tullut jotain sellaista, johon verratessaan suhdettaan Reetaan hän sai sen käsityksen, ettei hänen ja Reetan välillä ollut rakkautta. Rakkaus lienee jotain toisenlaista. Ja hänen silmiensä eteen tuli kuva tytöstä, joka rannan kivellä nauroi hänelle helakasti ja joka hetken perästä kehoitti häntä pakenemaan vainoojiaan. Mikä oli tuo tyttö? Kylmä ja ylpeä ruotsalainen? Mutta… Ei hän päässyt oikein selville itsestään eikä tuosta tytöstä. Sen hän vain huomasi, ettei hän ollut ennen ollut tällaisessa mielentilassa. Hän istuutui tikapuille ja päätti jo illan tulleen, vaikka pimeässä ei voinutkaan ajan kulkua seurata.

Renkien aittaan, joka oli toisella puolella seinän takana, tuli miehiä. Hän kuuli heidän levolle asettuessaan keskustelevan.

— Vaino ruotsalaisten ja suomalaisten välillä on leimahtanut ilmiliekkiin, kuului eräs ääni puhuvan. — Hallitus on asettunut meitä kannattamaan. Sekin tahtoo karkoittaa suomalaiset pois omaan maahansa. Tahi, jos eivät sinne lähde, lähetetään heidät Amerikkaan.

— Mistä sinä olet sitä kuullut, kysyi toinen ääni, jonka Erkki tunsi Andersin, talon pojan ääneksi.

— Kun vein Fryksdaliin isännän puolesta karjaveroa, kerrottiin siellä paraillaan olevan hallituksen lähettämän miehen, joka oli itse ollut tuossa uudessa maassa ja aikoi sinne mennä uudelleen sekä viedä mukanaan uutisasukkaita.

Pitkälti miehet seinän takana juttelivat asiasta. Vihdoin sanoi Anders:

— Eivät ne suomalaisten kiinniottajat näytä vielä tänä iltana kotiin saapuvan. Meidän on vartioitava vankia. Minä tarkastan, ovatko salvat paikoillaan.

Erkki kuuli kuinka Anders ulkona koetteli salpaa ja tarkasteli ovea. Sisälle tultuaan hän kävi vielä ullakolla ovea koettamassa.

— Varmasti on hän tallessa, eikä minnekään pääse, vakuutti Anders. — Ei pääse, ellei ole noita.

— Suomalaiset ovat noitia, huomautti toinen rengeistä. — Noidat pääsevät läpi kissankolostakin. Muuttavat itsensä käärmeeksi ja luikertavat ulos.

— Ei tämä sellaiselta näytä, päätti Anders. — On ihminen kuin muutkin. Solakka, sukkela ja voimakas. Komea poika. Minun on sääli häntä. Mitä miehet tehnevätkin kun palaavat.

— Isäsi puolelta ei hänellä ole vaaraa. Gustafista en mene takuuseen. Hän on raju mies ja vihaa suomalaisia sydämensä pohjasta.

Vihdoin lakkasi puhelu renkien aitasta. Erkki kuuli miesten nukkuvan.

Oli jonkun aikaa hiljaista. Sitten tuli hänen korviinsa pihalta sipsuttelevaa astuntaa. Se pysähtyi renkien ovelle. Kulkija arvatenkin kuunteli nukkuivatko sisälläolijat. Hetken perästä hiipivät askeleet vankiaitan ohi Stinan aitalle. Siellä aukeni ovi hiljaa. Askeleet nousivat tikapuita ullakolle. Kuului käden hipumista ullakon väliovella. Sitten askeleet laskeutuivat alas. Ovi painettiin kiinni. Liike siirtyi aitan sivuitse. Poistuessa kuului pientä naputusta hänen ovellaan. Erkkiä ihmetytti tämä hiljainen liike, jota hän tuskin kuuli. Haamuko kulki yössä? Vai valehtelivatko hänen korvansa vankilan pimeydessä.

Vielä kerran hän päätti tarkastaa aitan mahdollisen paon varalta. Nyt oli hänen toimittava, kun kaikki nukkuivat. Aamulla oli epäilemättä myöhäistä. Hän riisui virsut jalastaan, ettei mitään ääntä kuuluisi. Kädellään seiniä hipoen hän kiersi vankilansa. Kohosi sitten yläkertaan. Erittäinkin hän tahtoi tutkia ullakon ovia. Poikien puoleinen oli kuin luja seinä. Turha olisikin sieltä yrittää pakoon. Mutta jos toiselle ullakolle vievän oven saisi murretuksi auki…

Hän lähestyi ovea. Tuskin oli hänen kätensä sitä koskettanut, kun se aukeni itsestään.

Mitä? Haamu oli häntä auttanut ja avannut lukon.

Ilon valtaamana hänen oli vaikea hillitä itseään. Hän haki virsut käteensä, kömpi toiseen aittaan, sulki oven lukkoon ja laskeutui tikapuita alas.

Ulko-ovikin aukeni.

Hän oli vapaa.

Tähdet kiiluivat taivaalla. Vaikka oli yö, oli se hänelle pimeydestä tulleelle kuin päivä. Hän sulki säppeihin aitan oven ja katseli ympärilleen. Hän koetti arvata mikä haamu hänet oli pelastanut ja etsi sitä silmillään.

Ulkoveräjällä hän näki valkoista. Hän kiirehti sinne.

— Jos etsit tovereitasi, pidä tuo punaisesti loistava tähti oppaanasi, kuiskasi haamu ja viittasi ilmansuuntaa taivaalle.

Erkki näki tähtienvalossa haamun valkeat kasvot. Hän ei malttanut. Sanaa sanomatta hän tarttui tyttöä kiinni, puristi rintaansa vasten ja painoi pitkän suudelman hänen huulilleen. Suudelma oli lämmin ja sai Erkin veret kuumenemaan.

— Maksan tässä aikaisemman velkani lupauksen mukaan.

Uudelleen suudellen hän sanoi:

— Ja tässä on viimeisestä palveluksestasi, pelastuksestani.

Tyttö riuhtaisi itsensä irti voimakkaasta syleilystä. Hänen huuliaan poltti. Mutta hänen silmänsä iskivät tulta niin, että Erkki päästi vaistomaisesti tytön.

Stina oikaisi itsensä. Ylpeys valtasi hänet.

— En ole suomalaisen suudeltava. Mene! Hänen kasvojensa ilmi oli käskevä. Ja hän kääntyi kotiin päin. Hänen ruumiinsa vapisi. Ei se vapissut kylmästä, eikä pelkästään vihastakaan.

Erkki katsoi kummastuneena hänen jälkeensä. Sitten painui hän metsään.

Jos hän olisi seurannut tyttöä, olisi hän nähnyt jo kotiportailla ylpeän pään painuvan alas. Kylmästä yöstä välittämättä Stina pysähtyi kuistille. Hänen poskiaan poltti ja veri virtasi lämpimästi suonissa.

Jonkun ajan kuluttua hän poistui sisälle. Vielä hänen vuoteelle käytyään tuntui kauniin miehen kiihkeä suudelma hänen huulillaan. Stina oli kuin noiduttu. Hän luuli olevansa sydämensä pohjasta vihainen, mutta tunsi itsensä onnelliseksi.

Sinä yönä Stina ei voinut nukkua.

ERKKI TOVERIEN JÄLJILLÄ.

Erkki harhaili pimeässä metsässä. Hän tunsi itsensä erinomaisen tyytyväiseksi eikä huomannut pimeässä kulkemisen vaikeuksia. Kylmäkään ei häntä hätyyttänyt.

Matkan päämäärä oli tietymätön. Missä hän toverinsa yhdyttäisi? Hän koetti kulkea mahdollisimman suoraan, kahlasi myös soitten poikki, missä niitä eteen sattui.

Kauan oli hän kulkenut, kun näki tulisoihdun valoa puitten välissä. Sillä kohdalla oli kahden suon välinen kuiva kannas, jossa korkeitten puitten alla kasvoi tiheätä kuusinäreikköä. Hän huomasi parhaaksi vetäytyä puitten suojaan, kunnes keksisi mitä väkeä tulijat olivat. Kuului koiran haukuntaa. Se oli löytänyt jäniksen jäljet ja hyppäsi niiden ohjaamana suon poikki. Ei se ollut Killin ääntä. Eikä hirvikoira jänistä aja.

Tulijat, joukko miehiä, olivat myös joutuneet suon reunaan, mutta eivät lähteneet sen yli kahlaamaan. He etsivät kuivempaa paikkaa päästäkseen toiselle puolen. Ja niin he tulivat kannasta kohti. Erkki erotti tulijoista vihamiehensä, punatukkaisen, joka kantoi soihtua. Hänen jälessään tuli Stinan isä sekä koko joukko. Joillakin oli kannalmukset selässään.

— Huono on hirvikoiraksi Prisse, kun lähtee jäniksiä ajamaan, kuuli Erkki Dalbon puhuvan. — Ei olisi pitänyt suomalaista koiraa ampua.

— Hyvin jouti mennä yhdessä isäntäväkensä kanssa, murahti punatukkainen. — Suomalainen isäntä ja suomalainen koira ovat samaa maata. Minä tunnen sen puremat vielä pohkeessani.

Erkki piilottautui puiden suojaan. Häntä puistatti. Joukkue kulki hänen ohitsensa. Hän huomasi Gustafin toisessa kädessä komeat hirvensarvet. Yhdellä kantajalla oli selkätaakkana hirvennahka, parilla ehkä hirven lihat. Toisilla oli pari pyssyä olkapäillä. Punatukkainen käveli jonkunverran ontuen. Joillakin näkyi veritahroja.

Olisivatkohan todella ampuneet hirven, tai olisiko se… niin, olisiko se sama hirvi, jota Erkki tovereittensa kanssa oli mennyt metsästämään? Mutta missä toverit olivat? Vankina ei heitä näkynyt.

Hän lähti liikkeelle vasta sitten kun ruotsalaiset olivat häipyneet metsään. Hän koetti pitää sitä suuntaa, mitä miehet olivat tulleet.

Yö oli pitkälle kulunut. Kuu oli noussut, ja aamukajastustakin jo havaitsi. Erkki käveli ja tarkasteli ympärilleen. Metsässä eläneenä oli hänellä tarkka silmä. Hän näki suossa metsän reunassa vasta astuttuja jalan jälkiä. Tästä he ovat kulkeneet, nuo vainolaiset, hän ajatteli. Hän piti jälkiä silmällä, ja kun oli vielä kotvasen astunut, näki hän sammalessa virsun jäljet. Tästä on suomalainen kulkenut. Hän silmäili eri tahoille. Tuossa on sammuva nuotio. Sen ääressä ei ollut mitään paitsi ruuan tähteitä. Tämä on ollut ruotsalaisten majapaikka. Hän käveli ja katseli… toinen nuotio, sammunut, on tuossa. Hän tunkeutui pensaiden lävitse sinne, ja hänen silmiään kohtasi kauhistava näky. Tuossa on Paavo kuolleena verissään! Ja tuossa on Pekka, päässä ammottava haava. Kiivas oli temmellys ollut, havut ja sammaleet olivat hajaantuneet hujan hajan. Ja Killi, kunnon koira, siinä sekin makasi kuolleena, vieläkin ikenet irvissä ja karva pystyssä kiukusta. Luukasta ei näkynyt.

Erkki kokosi ajatuksiaan. Hänen oli vaikea uskoa tapahtumaa todeksi. Mutta todistukset olivat silmien edessä. Hän tunsi kuinka hän vihasi ruotsalaisia. Hänen kätensä puristuivat nyrkkiin. Ja murhaajajoukon johtajana oli mies, jonka tytärtä hän oli muutama tunti sitten suudellut hellästi!

Hän lähti tarkastamaan ympärystää, näkyisikö Luukasta. Ehkä hän olikin pelastunut. Veriset jäljet joita ei ollut vaikea seurata, johtivat suon reunalle. Kuusen juurella oli ihminen. Suurin osa ruumiista oli lähteessä. Ainoastaan pää ja hartiat nojasivat jäätyneeseen sammaleeseen. Siinä oli Luukas, kuolleenako vai tajuttomana? Erkki nosti onnettoman kylmästä vedestä ja veti maalle. Luukas avasi silmänsä ja vilusta väristen sanoi heikosti melkein kuin houraillen:

— Saunaan, viekää minut saunaan!

Erkki ilostui tästä elonmerkistä ja kantoi sairaan nuotion ääreen, jota kohenteli palamaan.

Jättäen sairaan virkoamaan, kaivoi hän kuolleille tovereilleen haudan, johon kantoi ruumiit. Viimeksi toi hän Killin ruumiin ja sijoitti sen Pekan jalkoihin. Hän peitti haudan vain niin ohuelta, etteivät pedot pääsisi ruumiita repimään. Päällimmäiseksi hän kasasi havut nuotion ympäriltä. Ennen kuin hän meni takaisin Luukkaan luo, poimi hän puolukoita, joiden syönti virkistäisi haavoittunutta. Hirven teurastuspaikalta hän kokosi kylkiluitten jätteitä ja muita paloja, jotka oli arvottomina jätetty. Niitä hän paistoi ruuaksi. Hän oli iloinen, että Luukkaan haavat olivat tyrehtyneet ja verenvuoto lakannut. Hän ei puhunut sanaakaan ennenkuin sairas oli vähän syönyt ja näytti voimistuneemmalta. Sitten hän kysyi vakavasti:

— Vanha mieskö johti murhatöissä?

— Punatukkainen, vastasi Luukas heikosti. — Vanha mies ei ollut läsnä, nuhteli punaista jälkeen päin.

Erkki oli saanut vastauksen, jota kaipasi. Gustafia ajatellen hän kirosi: Se punainen roisto.

Erkki tutki Luukkaan haavat, jotka eivät olleet vaarallisissa paikoissa. Hän koetti nostaa toverin pystyyn, mutta jalat olivat vielä liian jäykät. Lähteen kylmä vesi oli ne kangistanut. Hieromalla sai Erkki ne vetreämmiksi.

— Saunaa todella tarvitset, sanoi Mulikka. — Meidän täytyy koettaa päästä täältä pois.

Kauan he vielä viipyivät ennen kuin Luukas pystyi lähtemään liikkeelle. Erkki pani haavojen tukkeeksi puhtaita sammalia, jotka sitoi kiinni vainajien vaatteista repimillään suikaleilla. Taluttaen toveria aloitti hän vaivaloisen matkan. Vähän väliä he lepäsivät ja vaikeammissa paikoissa kantoi Mulikka toveriaan. Joelle tultuaan he etsivät ylimenopaikan kosken alapuolelta, missä ei ollut ruotsalaisten taloja. Erkki laittoi lautan, jolla he pääsivät yli. Tuntui turvallisemmalta, kun he olivat tulleet metsään omalle puolelle.

Vielä täytyi heidän viettää yksi yö metsässä. Oinolaan olisi ollut lyhempi matka, mutta Erkki katsoi parhaaksi mennä ensin Marttilaan, josta Pekan vaimolle ja isälle sanoma vietäisiin.

Koko matkalla eivät Erkki ja Luukas olleet tapahtumasta mitään keskustelleet. Kumpikaan ei halunnut johtaa mieleen hirveitä kuvia. Luukas oli vain kertonut, että kun hän pakoon päästyään oli ryöminyt lähteelle huuhdellakseen haavojaan, oli hän pudonnut sinne voimatta nousta ylös. Joko verenvuodosta tai kylmyydestä oli hän mennyt tajuttomaksi. Marttilassa oli metsästäjiä odotettu pari päivää. Aavistuksia oli siitä, että he olivat joutuneet ruotsalaisten käsiin. Martti asetti Luukkaan tupaan vuoteeseen, ja vanha Marttinen ryhtyi yrteillään haavoja parantelemaan. Ei sielläkään paljoa kysytty. Martti vain lyhyesti tiedusti Pekan ja Paavon kohtaloa.

— Tapetut, vastasi Erkki kolkosti yksikantaan.

Kuka heidät oli surmannut, sitä ei tarvinnut kysyä.

MIELIALA MARTTILASSA.

Illalla oli saunassa kylvetty. Luukastakin oli siellä käytetty, hänen haavansa pesty ja sidottu. Oinolasta oli saapunut Pekan vaimo ja isä. Erkin veli Niilo oli Mulikan talosta tullut tietoja hakemaan. Huhu asiasta oli levinnyt, ja niin oli kerääntynyt muitakin naapureita, kuten Pietari Kokkinen, Olli Räsänen ja Matti Tossavainen.

Ilta-aterian jälkeen istuttiin ison tuvan pitkän pöydän ympärillä. Luukkaan vuode oli siirretty lähelle. Takassa paloi loimuava valkea. Naiset olivat uunin kupeella tavallisella paikallaan kartaten ja kehräten. Vanha vaari Marttinen ei myöskään jättänyt rakasta työtään, päreitten kiskomista. Siellä päreitten seassa, lähellä äitiään, pikku Marttikin mieluimmin askarteli.

— Nyt Erkki ja Luukas voitte tarkemmin kertoa miten kaikki tapahtui, pyysi Martti.

Erkki kuvasi hirvenajon siihen saakka kun hän erosi toisista. Kertoi vangitsemisestaan ja pakoonpääsystään, välttäen kuitenkin Stinan mainitsemista. Kertoi myös kuinka oli metsässä sivuuttanut murhamiehet ja kuinka sitten oli tavannut murhatut ja Luukkaan.

Luukkaan vuoro tuli tehdä selkoa nuotiolla sattuneista tapahtumista. Hän kertoi kuinka ruotsalaisjoukko tuli nuotiolle ja kuinka he ystävällisellä esiintymisellään saivat heidät varomattomiksi ja luottavaisiksi. Kuvasi salahyökkäyksen ja taistelun. Kertoi Paavon ja Pekan kuolemasta sekä Killin urheasta viimeisestä taistelusta.

— Ei ole oikeutta maassa, jos ei tätä saada rangaistuksi, sanoi Martti. — Me emme ole ruotsalaisille mitään pahaa tehneet. Jos hirvenmetsästys ruotsalaisten alueella on kiellettyä, jota me emme tunnusta, kun emme estä heidän metsästämistään näillä mailla, voisivat he saattaa meidät syytteeseen oikeudessa. Nyt he tulevat salakavalasti kahdeksan miehen voimalla kolmea vastaan ja tekevät murhatekoja.

— Tulivatko he todellakin suoraan tappamaan, kysyi Pekka-vainajan isä.

— Vaikea on minun sitä päättää, vastasi Luukas, — Heidän johtajansa ainoastaan moitti meitä heidän metsästysmailleen tulemisesta. Jos ei murha ollut lähtiessä ajateltu, suunnitteli sen punatukkainen miestensä kanssa siellä. Mahdollisesti he olivat lähteneet meitä vangitsemaan, ja sen he olisivat voineet ilman murhiakin suorittaa.

— Minä lähden huomenna voudille asiasta ilmoittamaan, päätti Martti.

— Tarpeen on, että sinä Erkki lähdet mukaan. Luukas tervehtynee siksi, kun asia oikeudessa tutkitaan.

Vanha vaari keskeytti päreiden kiskomisen.

— Ei ole ruotsalaisissa ollut oikeutta siitä lähtien, kun Kaarle-kuningas kuoli, sanoi hän.

— Eivätpähän ole saaneet rangaistusta nekään, jotka ovat suomalaisten taloja ja vilja-aumoja polttaneet.

Miesten keskustellessa aukeni tuvan ovi ja sisälle tuli kaksi miestä, sotilaita. Toisen huomasi Piikki heti alemmaksi upseeriksi.

Hyvää iltaa toivottivat he tupaan. He astuivat takkavalkean ääreen lämmittelemään käsiään. Ilta oli kylmä. Valo levisi kasvoille.

— Klinga, sotatoverini Klinga, huudahti Piikki ja kompuroi kankealla jalallaan tulijoita tervehtimään. — En ole sinua moneen vuoteen nähnyt.

Upseeri tervehti Piikkiä tuttavallisesti ja lämpimästi.

— Et todellakaan ole nähnyt, kun minä olen ollut kaukana poissa. Siitä on jo neljä vuotta, kun Saksasta lähdin.

— Täälläpä on paljon väkeä koolla, sanoi hän katsellen tupaan. — Se on minulle mieleistä. Kunhan tässä hiukan lämmittelen, kerron teille matkoistani. Talossa on lämmintä, ja tietysti saa ruokaa sekä yösijaa. Tulen kuningattaren asioilla.

— Hyvillä vaiko huonoilla asioilla? kysyi Martti Marttinen varovasti. — Näinä aikoina taitaa meille suomalaisille olla vain huonoja asioita.

— Minulla on hyviä asioita. Minä tulenkin pelastusta tuomaan, vakuutti tulija.

Vieras tovereineen tietysti pyydettiin pöydän päähän ja hänelle alettiin kantaa ruokaa kaikenlaista, mitä talossa oli. Kulkiessaan Luukkaan vuoteen ohi, hän huomasi haavat.

— Sotaako täälläkin käydään, kun haavoitettuja näkee, sanoi hän. — Luulisi, että riittää kun Saksassa taistellaan. Pitääkö täälläkin verta vuodattaa?

— Sota ja vaino on tullut meidänkin metsiimme, aloitti Martti. — Ruotsalaiset hyökkäävät salakavalasti kimppuumme ja surmaavat meitä. Pari päivää sitten tuli kaksi meidänkin joukostamme vainajiksi ja kolmas tuossa makaa haavoissaan.

— Tiedän jonkun verran äskeisestä vainosta, myönsi Klinga aterialle käydessään. — Kuulin siitä jo ennen tähän Fryksdalin kihlakuntaan tuloani. Tarkoituksena näkyy olevan karkoittaa suomalaiset kaikki pois. Surullisinta on, että ruotsalaiset maanviljelijät ovat saaneet pyrkimyksilleen hallitukselta tukea. Uusia asetuksia on ilmestynyt, jotka asettavat suomalaiset täällä turvattomiksi.

— Sellaisiako ne uutisesi ovatkin, sanoi Martti. — Eivät mieltä ilahduta.

— Ilman muutako kaikki ajetaan pois tai vangitaan, kysyi Matti Tossavainen. — Kutsuttuinahan suomalaiset tänne tulivat ja juuri kaskenkaadantaan heitä käskettiin.

— Ei kai niitä suomalaisia hätyytetä, joilla on talon kirjat ja jotka siirtyvät peltoviljelykseen, lohdutteli Klinga. — Ainoastaan kaskenviljelijöitä ei suvaita eikä myös niitä, jotka ovat myöhemmin ominlupinsa metsiin asettuneet.

— Olli Räsäsellä on sitten selvä lähtö uutispaikaltaan. Ei muuta kuin kontti selkään ja pois, sanoi Pietari Kokkinen savolaisella leikillisyydellään nuorelle naapurilleen.

— Niin on, jos todella tuon ohjeen mukaan menettelevät, myönsi Olli, joka oli vasta lyhyen aikaa uutispaikkaansa asunut eikä ollut viranomaisille edes tehnyt siitä ilmoitusta.

— Ei tässä vielä tiedä, miten meidän muittenkaan käy, puhui Martti miettiväisenä, — meidänkään, joiden taloja on vuosikymmeniä asuttu. Kuinkahan monella on kirjoja, ja jos on ollut, monellako ne ovat tallella?

— Millaisia kirjoja ne sitten vaativat? kyseli Pietari Kokkinen vähän säikähtäen. — Ei minullakaan mitään kirjoja ole, mutta verot olen maksanut ja ovat ne kelvanneet.

— En minä talonkirjoista mitään tiedä, tunnusti Matti Tossavainen. — Kylmään korpeen olen taloni raivannut ja toista vuosikymmentä sitä asunut. Jos en ole milloin verojani vienyt, kyllä ovat tulleet hakemaan ja vieneet kaupanpäällisineen. Tottapa Tossavala on heidän kirjoissaan.

— Tämä on kiusallinen seikka, päivitteli Martti. Selvä siitä täytyy saada, etteivät aja pakkaseen talven selkään. Käyn minä sitä maaherralta saakka kysymässä, kun tätä murha-asiaa lähden ajamaan. Hän voinee antaa varmuuden.

Martti oli viime päivinä ajatellut paljon sitä talonkirja-asiaa. Hän oli koivunkoloa, missä kirjat säilytettiin, käynyt penkomassa, mutta ei sieltä tullut kuin pieniä paperipaloja ja irtaantunut sinetti nauhoineen.

Tunnelma kävi raskaaksi tuvassa. Nämä metsäsuomalaiset olivat jo ennen tulleet siihen käsitykseen, että mitä viestejä metsän ulkopuolelta tuleekin, aina ne ovat huonoja ja tekevät mielen apeaksi. Ainoastaan elämä metsän sisällä, elämä omassa keskuudessa ilman yhteyttä ulkomaailman kanssa antoi viihdytystä ja onnea. Miksikä pitikin tuon vieraan maailman tulla rauhaa häiritsemään?'

PELASTUSTA TARJOTAAN.

Maunu Klinga oli keskustelussa Piikin kanssa kysellen tämän elämänvaiheita ja sotakokemuksia.

— Silloin se sota sotaa oli ja silloin siellä mielellään oli, kun itse kuningas Kustaa Adolf oli johtamassa, myönsi hänkin. — Sen jälkeen on minun mieleni palanut rauhallisiin toimiin. Valloituksia voi tehdä rauhallisellakin tavalla.

Ja hän alkoi kertoa suurista hankkeista, jotka olivat rauhallisia ja jotka voivat edistää Ruotsin suuruutta ja mainetta enemmän kuin sotateot. Hän kertoi että jo kuningasvainaja oli aikonut perustaa uuden Ruotsin, uuden tytärvaltakunnan sinne, missä on vielä maata vapaasti saatavana, tarvitsematta sitä miekka kädessä toisilta valloittaa.

— Kuninkaan kuolema teki näistä hankkeista lopun, mutta asiaan tarttui amiraali, Klaus Fleming, suomalainen kuten mekin. Hänen innokkaasta puuhastaan on syntynyt yhtiö, jonka avulla Ruotsin hallitus on perustanut siirtokunnan Amerikkaan, Eteläjoelle, ja siellä on nyt Uusi-Ruotsi, jossa ei ole vihaa eikä vainoa, jossa kaikki asukkaat saavat elää rauhassa. Siellä on maata niin runsaasti, ettei toinen ole toisen tiellä.

— Onkohan sellaista maata missään, epäili Pietari Kokkinen.

Joku toinen sanoi: — Luulisi sitä maata olevan täälläkin, jos on vain puhe asumattomista seuduista. On täällä korpia niin että rupeamittain saa samota tapaamatta ihmisten jälkiä. Mutta kaadapas kaski, laitapas asuntosi ja yritä yksinäisyydessäsi elää, pian tulee toinen ja tahtoo sinut karkoittaa pois. Olet muka tullut hänen maalleen, vaikka et häntä ole elämässäsi nähnyt.

— On kai sielläkin herroja, jotka sortavat talonpoikaa, murahti vanha vaari.

— Tiedän minä, että on maata, jonne eivät herratkaan ole päässeet, sanoi Matti Tossavainen. — Se on Lapin raukoilla rajoilla, Turjan tunturien takana. Mutta ei siellä vilja kasva, ei siellä elä muu kuin Lapin väki.

— Maa, josta minä puhun, ei ole sellainen, vakuutti Klinga. — Maa on mitä ihanin, lehtometsät suunnattomat. Ja metsän alla muheva multa, joka kasvaa mitä vain. Kun kaadat kasken, heleä aurinko muutamassa päivässä kuivaa lehdet ja voit halmeesi polttaa. Eivät ole kivet tiellä kyntämisessä, irtonaista kiveä tuskin maasta tapaat.

— Kasvaakohan sellainen kivetön peltoa Maa on hikevämpi kiven juuressa. Se kokemus on täällä ja Suomessa tehty, epäili Matti Tossavainen. Hän oli aina kivikoita kyntänyt.

Klinga innostui selittämään:

— Kylväpäs siihen Amerikan maahan ruista. Se kohoaa miehen korkuiseksi, jopa niin korkeaksi, ettei miestä pellosta näy. Yhdestä jyvästä nousee kymmenenkin olkea ja jokaisen oljen päässä on korttelin pituiset tähkät. Vielä paremmin siellä kasvaa etelämmän maan viljalajit, joita ei täällä voi viljelläkään. Vehnä, josta leipä tulee valkeaa kuin voi, ja ohra sellainen, ettette ole missään nähneet. Se kasvaa pensaina. Tähkät ovat suuremmat kuin kuusenkävyt, puolta suuremmat, ja jyvät kuin isot herneet. Yhdestä tähkästä saat satoja jyviä. Ja siitä tulee rieska valkeaa kuin maito.

Miehet kuuntelivat sotilaan kertomusta ihmetellen. He eivät sellaista maata olleet osanneet ajatellakaan. Epäilytti tokkopahan puhe totta olikaan.

— Taidat puhua omiasi, sanoi vanha vaari. — Sotilaat ovat tottuneet liikoja panemaan. Olen minä kylvänyt lihavaankin maahan, voimakkaasti lannoitettuun. Ei siitä sellaista satoa lähde.

Klinga vakuutti: — En minä kuulemiani kerro, puhun näkemiäni. Läksin sinne varta vasten katsomaan. Viime laivassa palasin.

Piikki kiiruhti sotilastoveriaan puolustamaan.

— Minä tunnen Maunu Klingan rehelliseksi mieheksi. Vuosikausia olemme palvelleet yhdessä ja hän on aliupseerina ollut lähin esimieheni. Olen minäkin nähnyt etelän viljavia maita, vaikka en tuollaista Goosenia. Uskon, että tällainen on mahdollista. Ja kun Klinga kerran näin vakuuttaa, täytyy asian niin olla.

— Ei täällä Vermlannissa eikä Suomessa mikään sellainen kasvu olisi mahdollista, vaikka kuinka olisi maa viljavaa, myönsi Klinga. — Täällä on yleensä liian kylmä. Ja kesä on lyhyt. Siellä on lämmintä, talvellakin melkein niin lämmintä kuin täällä sydänkesällä. Halla ei vie koskaan viljaa.

— Hallako ei vie, ihmettelivät miehet ja höristivät korviaan.

Halla oli heille aina ollut luonnon pahin vihollinen, yhtä paha kuin on karhu lehmälle. Sen takia on monet talvet syöty petäjänkuorta, vaikka ruiskylvöt olivatkin laajat.

— Mitenkäs siellä voisi halloja olla, kun ei vesi jäädy sydäntalvellakaan, paitsi aivan muutamina viikkoina. Ja kesällä on usein niin lämmin kuin meillä saunassa. Saa siellä auringossa hikensä niin, että voi vastalla kylpeä. Ei sitä varten muuta saunaa tarvita.

Tämä oli miehistä kaikkein ihmeellisintä. Suomalaiset olivat aina olleet halukkaita kylpemään, ja nyt he kuulivat, että siellä voi kylpeä ilman saunaakin, ulkoilmassa vain.

— Kerropas, missä kaukana tuo tuollainen paratiisi on, uteli nuorekas Olli Räsänen.

— Suuren meren takana on suuri maa, jonka Luoja on säästänyt nykyisille ja tuleville sukupolville. Amerikka se on, luonnon rikkauden ja ihanuuden maa. Siellä on suuri joki, suurempi kuin tämä Isojoki, leveä kuin meren lahti. Jokeen laskee useita pieniä jokia ja puroja. Purot ovat niin täynnä kaloja, että verkot repeävät niiden paljoudesta. Vanhat tuuheat puut kuvastuvat joen pintaan. Ihmisen kirves ei ole noihin metsiin vielä käynyt, kukaan ei niihin vielä kaskea tehnyt. Tuollaista koskematonta metsää voit päiväkausittain kävellä. Nämä metsät täällä eivät ole kuin saarekkeita sen rinnalla. Lieneekö sillä ollenkaan loppua.

— Lie siellä sitten metsäneläviäkin, uteli Kokkinen metsästysintoisena. — Onko hirviä?

— On vaikka kuinka paljon, peuroja aivan laumoittain. Ja majavia niin että voit seipäällä muutamassa tunnissa tusinan niitä tappaa.

— Eipä veronahkoja kauan pyydystäisi, päätti Matti Tossavainen. — Täältä ne ovat jo niin loppuneetkin, että vaivoin jonkun löytää.

— Totta kai siellä on ihmisiäkin, kun on riistaa niin yllin kyllin? kyselivät miehet.

— Vähän on, hyvin vähän. Eivät ole vielä osanneet täältä. Metsissä on pakanoita, jotka alastomina liikkuvat. Niitäkin on vain siellä täällä. Ne ovat iholtaan punaisia kuin kalkutetun vaskikattilan kylki. Ne ovat sen maan oikeita isäntiä, mutta meidän hallituksemme on heiltä ostanut maata niin paljon, että sinne sopisi koko Vermlannin väki. Jos tämä maa käy vähäksi, lisää on saatavissa kuinka paljon tahansa. Niin ovat sieltä maata ostaneet hollantilaiset, samoin englantilaiset.

— Vai sinne se uusi Ruotsin valtakunta tulee? Tulevat kai verottajatkin ja herrain valtaa kyselivät miehet epäillen.

Klinga selitti:

— Hallitus on laittanut yhtiön tämän maan asuttamista varten. Toistaiseksi on maa vasta ostettu ja tarkastettu. Nyt on se valmiina asuttavaksi. Hallitus tahtoo sinne suomalaisia, jotka ovat parhaita korven perkaajia. Maata saa jokainen riittävästi ja kaskea saa kaataa niin paljon kuin tahtoo. Alussa ei ole veroja minkäänlaisia. Kehoitetaan viljelemään tupakkaa hallitusta varten, joka maksaa siitä hyvän hinnan. Sieltä se oikea tupakka tähän maahan tuodaan ja se kasvaakin siellä mainiosti. Näihin saakka on tupakka vierailta ostettu, mutta nyt tahdotaan sitä kasvattaa itse.

Vielä kyselivät miehet yhtä ja toista. Klinga oli valmis selittämään. Hän kuvasi maan erittäin juuri suomalaisille sopivaksi. Vihdoin hän otti apulaisensa selkälaukusta papereita ja levitti niitä pöydälle.

— Niin, te olette nyt kuulleet minkälainen se uusi maa, se uusi Ruotsin valtakunta Amerikassa on, hän lausui. — Minut on lähetetty hallituksen puolesta teille asiaa selittämään ja tarjoamaan teille uusia asutustiloja, joissa teillä on oikeus kaskianne kaataa ja riistaa pyytää. Hallitus antaa teille ja tavaroillenne vapaan kuljetuksen, vieläpä apuakin uuden kodin perustamiseen. Kuka ilmoittautuu lähtijäksi?

Miehet katsoivat toisiinsa. Ei kukaan virkkanut sanaakaan. Hetken kuluttua sanoi Marttisen vanha vaari:

— Samanlaisilla lupauksilla meidät tänne houkuteltiin Suomesta. Me uskoimme niitä. Nyt meitä täällä ryöstetään ja surmataan. Samoin taitaisi käydä sielläkin.

Klinga jäi vähäksi aikaa sanattomaksi.

— Ainakin minun mieleni tekee sinne. Olen siellä käynyt ja lähden uudelleen, sanoi hän.

— Jos minusta kankeajalkaisesta sinne olisi, lähtisin toveriksesi, lupautui Piikki.

— Tule mukaan! Sinä teet vartijan tehtäviä, jos et muuhun pysty. — Siis on yksi tiedossa. Kai niitä muitakin tulee?

— En tiedä pystynenkö enää mihinkään, sanoi Luukas vuoteeltaan. — Ei minusta maanmuokkaajaksi ole vaikka tervehdynkin. Oikea käteni taitaa jäädä kankeaksi, mutta ehkä se vielä pyssyä pitelisi. Täällä ei minulla ole mitään tekemistä, kun eivät salli metsästää. Ehkäpä toki majavan hengiltä saisin, koskapa niitä seipäilläkin tapetaan.

Klinga katsahti sairaaseen.

— Jätetään sinun asiasi riippumaan siitä kuinka tervehdyt. Tarvitaan siellä metsästäjiäkin, mutta etupäässä maanperkaajia, uutisasukkaita. Ajatelkaa nyt asiaa, miehet, ajatelkaa myös sitä, että näin saatte riidat loppumaan ruotsalaisten kanssa. Voihan olla niin, että teidät ajetaan pois taloistanne ja vangitaan. Siellä Amerikassa on teillä turvapaikka.

Miehet alkoivat keskenään vaihtaa ajatuksia asiasta. Loppupäätökseksi sanoi Martti:

— Vapaaehtoisesti minä en jätä tilaa. Täällä olemme kaikin voimimme raataneet. Asumattomaan korpeen on talo laitettu. Olen ajatellut, että tästä tulisi koti minulle ja jälkeläisilleni. Minä koetan tehdä minkä voin oikeutemme säilyttämiseksi. Naapurit, minä valvon teidänkin asiaanne. Uhkailemalla ja peloittelulla ei meitä ajeta pois.

OIKEUTTA ETSIMÄSSÄ.

Seuraavana päivänä lähtivät Martti ja Erkki herroihin. Leena ja Reeta laittoivat heille parhaat eväät. Koko aikana Erkin surullisen paluun jälkeen eivät hän ja Reeta olleet sanaakaan vaihtaneet. Reeta oli odottanut, että Erkki tavallisuuden mukaan olisi etsinyt hänen seuraansa, mutta muut ajatukset kiinnittivät Erkin mieltä niin, että hän oli kuin unhottanut tytön.

— Varo nyt, etteivät ruotsalaiset sinua uudelleen vangitse! pyysi Reeta ujosti tuodessaan eväskonttia Erkille. — Karkasit heiltä, siksi ne koettanevat saada sinut vielä valtaansa. Joudu pian takaisin. Sairas äitisikin on levoton, jos viivyt.

— Me tulemme niin pian kuin ehdimme, vakuuttivat miehet. — Monta asiaa on toimitettava.

Maunu Klinga meni toisiin suomalaismetsiin asiaansa etsittämään. Erotessaan Erkistä ja Martista hän neuvoi heitä etupäässä turvautumaan maaherraan, joka oli oikeudentuntoinen ja kansalle ystävällinen mies.

— Minä puolestani luulen, että te ette talojanne pelasta. Ei maaherrakaan voi vasten hallituksen käskyjä tehdä. Joka tapauksessa ajatelkaa Amerikkaa varmana turvapaikkananne, jossa, minä vakuutan, sellaisen tulevaisuuden rakennatte, ettette voi täällä sellaista uneksiakaan.

Erotessa puristivat miehet toistensa kättä. Erkki pyysi Klingaa toistekin talossa käymään.

— Saammehan niistä asioista vielä jutella, sanoi Erkki.

Pitkä on matka suomalaisseuduilta virkamiesten luo, niin pitkä, että heitä harvoin tavataan. Virkamiehet pitivät sitä suurena rangaistuksena, jos heidän täytyi noihin metsiin matkustaa veroja perimään tai rikosasioissa. Eikä se matka ollut aivan vaaratonkaan. Suomalaiset olivat harvinaisen yksimielisiä keskenään. Kun he tulivat siihen käsitykseen, että virkamiehet menettelivät väärin, asettuivat he vastarintaan. Erittäinkin olivat suomalaiset uskollisia puolustamaan pakolaisia, jotka oikeuden vainoilta hakivat heiltä turvaa. Ottamatta selvää pakolaisen syyllisyydestä, olipa hän suomalainen tai ruotsalainen, he vierasvaraisuuden vuoksi usein puolustivat rikoksellisiakin, murhamiehiä ja varkaita. Tämä pahensi suuressa määrässä suomalaisten asiaa viranomaisten silmissä. Näiden väkivaltaisuuksien vuoksi tulivat virkamiehet metsiin sotilasjoukko mukanaan.

Martti ja Erkki kulkivat nyt virallisissa asioissa. Vaikka metsäsuomalaisten ja peltoruotsalaisten välit olivat kireät, oli suomalaisilla harvoin mitään peljättävää ruotsalaisten taholta paitsi metsästysmatkoillaan ja sellaisissa kylissä, jotka olivat saaneet kärsiä metsänpaloista. Muuten kävivät metsäsuomalaiset ruotsalaisten kanssa rauhallista kauppaakin.

Isollejoelle saapuivat miehet alempana kuin missä Erkki oli joutunut vangiksi. Itse Erkki ei kyllä olisi pelännyt samoille paikoille uudestaan lähteä — hän tunsi sinne omituista vetovoimaakin, mutta Martti oli sitä mieltä, että turhanpäiten ei pidä saattaa itseään vaaranalaiseksi. Matka ei olisi käynyt suoremmaksi sitäkään tietä.

Vouti asui Fryksdalissa, mikä oli samalla veronkanto- ja käräjäpaikka. Vakavina kävelivät miehet vartioiden ohitse, ja pienempien selittelyjen jälkeen pääsivät he voudin puheille. Tämä oli entinen sotilas ja osoittautui karskiksi herraksi.

Kun suomalaiset alkoivat kertoa hirvenajosta ja murhatapahtumasta, kivahti hän:

— Ettekö te tiedä, että hirvenmetsästys on jo sellaisenaan kiellettyä? On mahdotonta teitä siitä estää, mutta mitä te menette metsästelemään ruotsalaisten maille! Jokien varsilla asuvat ruotsalaiset käyvät alinomaa kantelemassa teistä suomalaisista ja pyytävät apua teidän omavaltaisuuttanne vastaan. Te ette välitä mistään laeista ja asetuksista. Täällä ei ennen synny rauha kuin teidät on perinjuurin raivattu pois. Menkää kotimaahanne, menkää Suomeen! Täällä ei teitä tarvita!

Martin veri kuohahti. Hän oli luullut että vouti alunpitäen rupeaisi heille myötämieliseksi ja antaisi kannatusta heidän asialleen, joka hänen mielestään oli päivänselvä. Sen sijaan heitä nyt kohdeltiin ynseästi.

— Vai ei meitä täällä enää tarvita, sanoi hän kiukustuneena. — Kyllä meitä on tarvittu ja sitä varten kutsuttu. Emme pyydä mitään etuoikeuksia, pyydämme vain oikeutta.

— Teidän oikeutenne on siinä, että teidät pannaan kaikki kahleisiin ja viedään täältä pois.

— Sellainenko se on laki Ruotsinmaassa? kysyi Martti tiukasti.

— Muuta lakia te ette tarvitse! jyrähti vouti. — Te olette rosvoja, metsänpolttajia, sala-ampujia. Vaikka hallitus on teiltä kieltänyt kaskenpolton, ette te muuta osaa tehdäkkään. Te olette vain vahingoksi valtiolle. Malttakaa, ensi kerran kun minä tulen metsiinne, poltan minä teidän talonne ja viljanne. Varmasti silloin kaikkoatte pois. Vai kysytte te Ruotsin lakia! Teistä on jo neljä vuotta sitten sellainen laki annettu, että teidän on muutettava pois. Mutta siitä te ette ole välittäneet. Mutta jos ette muuta ennen kevättä, vangitaan teistä jokainen.

— Ettekö murhateon johdosta aio ryhtyä mihinkään toimenpiteisiin murhaajia vastaan? Olemme tulleet tänne saattaaksemme asian oikeuden käsiin. Tahdomme tietää, saammeko siinä oikeutta vai ei. — Martti puhui vakavasti, mutta jyrkästi.

— Mihin toimenpiteisiin minä tässä ryhdyn, se on minun asiani, vastasi vouti. — Ensi tehtäväkseni vangitsen minä tämän toverisi, joka itse otti osaa metsästykseen ruotsalaisten maalla.

Hän meni porstuaan, kutsui sieltä sotilasvartioston, joka otti Erkin kiinni. Martti aikoi ryhtyä vastarintaan, mutta Erkki kielsi ja antautui vapaasti.

— Hänet minä tarvitsen asiaa tutkittaessa, sanoi vouti. — Sinä voit mennä kotiisi kertomaan, että tämä on ainoastaan sen tanssin alkua, jota tänä talvena tullaan tanssimaan suomalaismetsissä.

Martti ja Erkki olivat hämmästyksissään siitä käänteestä, minkä heidän asiansa sai. Keskenään he saivat vaihtaa ajatuksiaan vain sen verran, että Martti lupasi mennä maaherran luo.

— Minä koetan eikö sielläkään anneta meille oikeutta ja kerron siellä tämänkin tapauksen.

Apealla mielellä lähti Martti yksinään kävelemään etelää kohti läänin pääkaupunkiin, missä maaherra asui. Hän käsitti, että tässä on kysymyksessä enemmän kuin murhajuttu. Tässä on kysymys suomalaisten asumisesta tai karkoittamisesta näiltä seuduilta. Tämä oli kansakunnan yhteinen asia. Hän suunnitteli jo mielessään, että jos ei maaherraltakaan apua lähde, järjestää hän suomalaisen lähetyskunnan ja yhdessä he lähtevät kuningattaren luo Tukholmaan. Suomalaiset ovat ennenkin turvautuneet suoraan hallitsijaan ja saaneet siltä apua herrojen väkivaltaisuutta vastaan.

Suuren asian kannustamana kiiruhti hän askeleitaan. Nopealla toiminnalla hän tahtoi auttaa toveriakin, jonka vapauttamista hän aikoi maaherralta anoa.

MAAHERRAN LUONA.

Maaherra Olof Stake oli hyväntahtoinen mies. Hänellä oli hallituksen luottamus ja kuningattaren neuvoskunnassa läheisiä ystäviä. Hänen veljensä oli maan suurimpia sotapäälliköitä. Maaherra tahtoi lääninsä parasta ja suojeli sen asukkaita liian raskailta veroilta ja sotaväenotolta. Hänelle oli kyllä saapunut määräys suomalaisten karkoituksesta ja heidän asuntojensa sekä vilja-aumojensa hävittämisestä, mutta hän oli pannut sitä täytäntöön vain aivan poikkeustapauksissa, milloin suomalaisten taholta oli karkeita rikoksia tehty. Tehtaiden omistajat ja ruotsalaiset maanviljelijät tekivät tästä maaherran pehmeydestä valituksia hallitukselle, mutta ystävien suosio pelasti hänet aina. Viime aikoina oli kuitenkin Tukholmasta ilmoitettu, että maaherran täytyi ryhtyä jyrkempiin toimenpiteisiin. Asetukset ovat pantavat täytäntöön. Stake sai toki jonkun verran huojennuksia niihin. Niinpä ne metsäsuomalaiset saivat luvan jäädä paikoilleen, jotka olivat myös peltoja tehneet ja joilla oli kirjat taloihinsa. Kaikki suomalaiset kiertolaiset, salametsästäjät ja yksinomaan kaskien viljelyksellä eläjät oli ehdottomasti karkoitettava. Jos he eivät vapaaehtoisesti lähde, on heidät vangittava. Vangeista on toiset pantava sotaväkeen ja toiset lähetettävä uutisasukkaina Amerikkaan. Erittäin teroitettiin uutisasukkaiden hankkimista. Ne suomalaiset, jotka sitoutuisivat perheineen lähtemään, saisivat vapauden ja maata riittävästi asuakseen.

Näitä asioita harkitsi maaherra Stake huoneessaan, kun hänelle ilmoitettiin metsäsuomalaisen Martti Marttisen tulo. Tämä tapahtui sopivaan aikaan. Suomalaisten kanssa hän oli sattunut vain ani harvoin tekemisiin. He elivät metsissään eivätkä persoonallisesti vaivanneet korkeita viranomaisia. Stakella oli se käsitys suomalaisista, että he olivat yleensä hidastuumaista, mutta ylpeäluontoista kansaa. Suomalaisesta metsäaatelista hän oli kuullut ja oli vakuutettu, että sellaista oli laajaltikin.

Sisälle tuli isokasvuinen, harteikas suomalainen. "Salon aatelismies", ajatteli maaherra heti miehen nähtyään. Hän pyysi miehen istumaan työpöytänsä ääreen, ja kysyi ystävällisesti, mitä tällä oli asiaa.

Martti vertasi tämän korkean herran käytöstä siihen, mitä oli saanut voudin luona kokea. Hän alkoi luottaa siihen, että hän menestyy asioissaan ja saa täällä oikeutta. Ensin hän esitti murhajutun ja toverinsa vangitsemisen.

Maaherra mietti hetken asiaa, pyyhkäisi hiuksiaan ja sanoi:

— Asia ei ole niin yksinkertainen kuin se sinusta ehkä näyttää. On luonnollista, että murhamiehet heti vangitaan ja saatetaan vastaamaan teostaan. Minä pidän siitä huolen, että niin tapahtuu. Ensi käräjillä joutuu heidän asiansa esiin, ja saat nähdä, että Ruotsissa on oikeutta, joka tällaiset rikokset rankaisee.

— Mutta —, jatkoi hän — vouti ei menetellyt laittomasti pidättäessään toverisi. Hän olisi voinut vangita sinutkin. Näes, se on tosiasia, että hirven metsästäminen näillä mailla on kielletty, vaikka te suomalaiset ette siitä välitä, tuskinpa edes tiedättekään. Eivät siitä välitä muutkaan, vaikka ristiriitaa ei tule muulloin kuin suomalaisten ja ruotsalaisten sattuessa vastakkain.

Martti katsoi parhaaksi ottaa esille sen toisen asian, joka hänen mieltään oli kauan askarruttanut ja jonka hän tiesi elinkysymykseksi metsäsuomalaisille yleensä.

— Kiitän teitä siitä, että olette luvannut murhajutun selvittää, sanoi hän. — Minulla olisi toinenkin asia. Siellä metsillä puhutaan, että kaikki suomalaiset tulevat metsistään karkoitettaviksi ja heidän talonsa ja viljansa hävitettäviksi. Me tahtoisimme tietää, mitä perää tässä puheessa on.

— Kyllä siinä on perää enemmän kuin te ehkä siellä voitte uskoakaan. Näes, teidän viljelystapanne on hallituksen ja maan muitten asukasten mielestä vahingollista. Jo pitemmän aikaa sitten kiellettiin kaskimaiden teko yhteisiin metsiin. Ainoastaan niillä mailla, jotka ovat omistajilleen jaetut, on se luvallista. Mutta teidän suomalaisten maat siellä metsäseuduilla ovat kaikki jakamatta. Toistaiseksi ei teillä kenelläkään ole oikeutta maihinne. Peltoviljelijät tahtovat, että metsämaitakin on heille jaettava, ja se heidän vaatimuksensa on oikeutettu. Niiden suomalaisten, jotka asuvat lähellä, on muutettava pois. Kahta peninkulmaa lähemmäksi ei suomalaisten taloja suvaita. Siellä, missä rantakylät ovat tiheämmät, täytyy ruotsalaisten saada maata aina viiden peninkulman päähän saakka. Lisäksi tulee rautaruukkien metsäntarve. Siltä ympäristöltä, missä niitä on, täytyy kaikkien suomalaisten muuttaa. Sano kotipuolellasi, että minä otan auttaakseni niitä suomalaisia perintökirjojen saannissa, jotka ovat kauemman aikaa paikoillaan asuneet ja joiden talot eivät ole äskenmainittujen rajalinjain sisällä. Miltä metsäseudulta sinä olet? Onko sinulla tilaasi mitään kirjoja?

Martti oli nyt saanut surullisen vahvistuksen kerrottuihin huhuihin, vaikka tuo vahvistus ei tullutkaan niin jyrkässä ja sovittamattomassa muodossa kuin minkä vouti oli antanut.

— Sieltä minä olen ylämaasta, Laasarin Lehtovaaralta, Isojoen takaa. Meitä on siellä suuri joukko suomalaisia, joista jotkut ovat kymmeniä vuosia talojaan asuneet ja rakentaneet ne täysikuntoisiksi. Parikymmentä vuotta olemme mekin taloamme asuneet. Isoisä tuli Suomesta luottaen kuninkaan kutsuun. Oli meillä kirjatkin, mutta ne ovat hävinneet.

— Niillä hävinneillä kirjoilla ei olisi pääasiaan nähden ollut mitään merkitystä. Ne vain antoivat oikeuden uutisviljelykseen ja kaskenkaadantaan ja sellaisina kyllä olivat hyvät. Mutta varma omistusoikeus annetaan vasta perintökirjoissa. Pelkään pahoin, että teidän seudullenne ei voida antaa niitä kirjoja. Osaksi on seutu liian lähellä kyliä, osaksi se kuuluu rautatehtaan alueisiin. Kuitenkaan älkää olko ennen aikoja huolissanne. Tulkoon kustakin talosta isäntä tai isännän edustaja Fryksdaliin ensi markkinoille, jolloin on käräjät sekä verollepano. Minä katson silloin mitä voin hyväksenne tehdä.

Katkera oli totuus kuulla, mutta Martti näki, että maaherra ei tahtonut heille pahaa, vaan oli päinvastoin halukas auttamaan.

— Vielä yksi asia, sanoi maaherra. — Arvatenkin on myös teidän seudullanne sellaisia, jotka eivät ole alkaneet vakinaisesti mitään seutua viljellä, jotka kaatavat kasken milloin sinne, milloin tänne, eivätkä yritäkään peltoa tehdä. Heitä ei voida missään tapauksessa suvaita. Heidät kuten muutkin kiertolaiset ja pahantekijät, vangitaan ja toimitetaan sotaväkeen, jos he iältään ovat soveliaita. Mutta heillä samoinkuin teillä kaikilla on pelastuksena eräs tie, jonka tahtoisin erityisesti painaa mieliinne. Kaikki te voitte päästä uutisviljelijöiksi Uuden Ruotsin siirtokuntaan Amerikkaan. Oletteko siitä kuulleet?

— Aivan äsken kävi meillä hallituksen lähettiläs Maunu Klinga, joka kertoi siitä, vastasi Martti.

— Hän sen parhaiten tietää, kun on itse käynyt siirtokunnassa. Niin, hallitus tahtoo viljelijöiksi sinne maahan, missä kirjaimellisesti rieska ja hunaja vuotaa, etupäässä suomalaisia, koska he siihen parhaiten soveltuvat. Ainoastaan suomalaiset voivat kaskeksi kaataa suuret metsät sekä tehdä pellot niiden tilalle. Siellä olisi teillä rajattomat työalat eikä polttaminen siellä lopeta maan kasvuvoimaa. Panen tämän asian sydämellenne ja suorastaan kehoitan teitä sinne muuttamaan.

Kun Martti lähti ystävällisen, mutta samalla vakavan ja suorapuheisen maaherran luota pois, oli hänen päänsä täynnä ajatuksia. Hän huomasi, että heidän elämänsä siellä metsissä oli aivan epävarmalla pohjalla.

Hän lähti kulkemaan pohjoista kohti, missä metsien poveen kätketyt suomalaisten kodit olivat vaarallisella tavalla tulleet ulkopuolelta suunnatun huomion kohteeksi.

PUNATUKKAINEN HUOMAA VANGIN KARANNEEN.

Dalbon kartano kuului Isonjoen varrella olevaan Dalbyn kylään. Kylä ei ollut suuri, eikä se vanhakaan ollut. Se oli myös tavallaan uutisseutua, vaikka ruotsalaiset olivatkin sinne tulleet aikoja ennen kuin suomalaiset metsiinsä. Pellot olivat ensin hyvin pienet, mutta vähitellen ne laajentuivat. Sitä mukaa oli myös varallisuus kasvanut. Varakkain oli Dalbon talo, johon olemme tutustuneet.

Retkikunta palasi aamulla murhatyön jälkeisenä päivänä. Hidasta oli ollut näidenkin miesten kulku, sillä useilla heistä oli pahoja haavoja, joita suomalaiset olivat iskeneet. Gustafilla oli kaksi haavaa kasvoissa, jotka tekivät ne kamalan näköisiksi. Pahin oli jalassa ja sai aikaan sen, että mies ontui huomattavasti. Mutta rajua luontoaan hän ei ollut kadottanut. Hänen ensimmäinen kysymyksensä koski vankia.

— Rauhoittunut kai hän on, koska sieltä aitasta ei ole mitään kuulunut, vastasi Anders. — Minä itse makasin renkien aitassa vartioiden suomalaista. Illalla kuului liikettä. Sittemmin on kai nukkunut.

— Muistithan Stina antaa vangille ruokaa, kysyi Dalbo.

— Annoin illalla sen verran kuin kissankolosta mahtui.

— Hyvä on. Me otamme hänen asiansa esille, kun olemme ensin levänneet.

Gustaf tarkasteli aitan oven salpaa ja näytti tyytyväiseltä.

Kotonaolijat eivät kysyneet matkan menestymistä. Kotiintuotu saalis ja vielä enemmän haavat viittasivat tulokseen. Stina ihmetteli, ettei vankeja näkynyt. Hän arveli heidän päässeen pakoon ja oli siitä mielissään.

Vanha Dalbo oli tavallista harvasanaisempi. Näytti siltä, kuin hän olisi tahallaan karttanut Gustafia. He eivät keskenään juuri mitään puhuneet. Gustaf lähestyi Stinaa ja pyysi häntä sitomaan kasvoihin lyötyjä haavoja. Stina toi vettä puhdistaakseen ne ensin. Ryhtyessään pesemään hänen kätensä vavahti.

— Älä nyt revi niitä auki. Kipeät ne ilmankin ovat ne suomalaisten koirain puremat, murahti Gustaf kärsimättömästi.

— En minä ole tottunut haavoja sitomaan, puolusteli Stina. — Suomalaiset ovat näiden parantamisessa erinomaisia. Heillä on tiedossaan yrttejä, ja he osaavat veren tyrehdyttää noituudellakin.

— Oletko sinä heidän noituuttaan kokenut? kysyi Gustaf pilkallisesti. — Kyllä suomalaiset koirat nuolevat omat haavansa, vaikka eivät sitä enää tee ne suomalaiset, jotka metsään jäivät. Näitä haavojani en kellekään suomalaiselle jättäisi, en, vaikka siihen paikkaan menehtyisin. Vai tahtoisitko sinä, että tuo, joka tuolla aitassa?… — Hän katsoi epäluuloisesti Stinaan.

— En minä sillä mitään sellaista tarkoittanut, puolustelihe tyttö.

— Maltas! kivahti Gustaf ja kohosi pystyyn. — Pian tulee sille itselleen sidottavaa. Mutta niitä haavoja et sinä sido, vaikka kuinka haluaisitkin. — Hänen poskilihaksensa pullistuivat vihasta ja haavat rupesivat vuotamaan.

— Parasta on, että etsit haavansitojan muualta, — sanoi Stina ylpeästi ja lähti pois tuvasta. Gustaf poistuikin kotiinsa, joka oli vähän matkan päässä samassa kylässä.

— Älkää ottako ulos vankia ennen kuin minä palaan, varoitti hän Andersia. — Tahdon olla itse mukana tilinteossa.

— Kuinka olet niin synkkämielinen, Nils, sanoi Dalbon vaimo miehelleen. — Sinua väsyttää. Heittäydy levolle.

— Väsyttää todella, myönsi isäntä. — Parempi olisi ollut, etten olisi koko matkalle lähtenyt.

Kun miehet olivat levänneet, palasi Gustaf takaisin.

— Nyt otamme vangin esille. Minun tekee mieli nähdä suomalaisen verta, irvisti hän.

Suomalaisella nuotiolla ollut joukkue kokoontui aitan luo.

— Älkää ryhtykö mihinkään ennenkuin minä haen isän paikalle, sanoi Anders ja riensi tupaan. Dalbo tuli ja asettui miesten keskelle.

— Tällä kertaa minä en enää anna yllättää itseäni, hän sanoi vakavasti. — Minä olen teidän johtajanne ja teidän on minua kuultava. Sitä paitsi te olette minun maallani, minun pihallani. Minä olen täällä isäntä. Muista myös sinä se, Gustaf. Vangin kanssa ei meillä ole muuta tekemistä kuin lähettää hänet Fryksdaliin oikeuden käsiin. Saavat menetellä sitten lain mukaan. Kaksi saattajaa riittää. Anders saa mennä kolmanneksi.

Gustaf astui aitan luo. Hän koetteli puukkoa tupessaan. Sitten hän irroitti rautasalvan ovessa.

— Astu ulos suomalainen konna, hän huusi. Pimeään aittaan ei voinut mitään nähdä. Sieltä ei tullut ketään. Gustaf ja Klas astuivat kynnyksen yli, varovaisina, etteivät tulisi yllätetyiksi. Ei kuulunut mitään liikettä, eikä näkynyt ketään. He tarkastivat ala-aitan, kiipesivät sitten ylös. Ei sielläkään ketään. Tarkastivat katon ja toisten aittojen ullakoille vievät ovet. Ei näkynyt merkkiäkään, mistä vanki olisi päässyt karkaamaan.

Mutta poissa hän oli.

Noloina palasivat he pihalle.

— Lintu on päässyt häkistään, julisti Klas. Gustaf puri hammastaan. Miehet tarkastivat viereiset aitat, kiersivät rakennuksen ympäri. Selitystä siihen, miten karkaaminen oli tapahtunut, ei löytynyt.

— Luonnollisella tavalla karkaaminen on ollut mahdotonta, vakuutti Anders, ja rengit todistivat sen. — Me kaikki olimme vartiossa ja olisimme kuulleet.

Yksi rengeistä lausui:

— Mutta jos hän olikin noitaa Suomalaiset osaavat noituuden taidon. On voinut savuna nousta taivaalle tai käärmeenä luikertaa kissankolosta.

— Niin se on käynyt, päätti toinen renki. — Minä aavistinkin sitä. Sellaista sattuu suomalaisten kesken useinkin. — Ja hän oli huomaavinaan pakkasen panemassa ruohikossa kiemurtelevia jälkiä.

Kaikki olivat hämmästyneitä. Gustaf ei voinut löytää selitystä.

— Onko tyttöjen aitan ovi ollut kaiken aikaa lukittuna? hän kysyi, ja hänen silmänsä etsivät Stinaa, jota hän ei kuitenkaan löytänyt.

— Minä näin että Stina ennen maatapanoaan lukitsi aittansa oven huolellisesti, todisti Anders.

— En minä sittenkään usko noituutta, sanoi Gustaf ja erosi miehistä etsien Stinaa tuvasta. Tyttö oli tulossa portailla.

— Sinä päästit vangin karkuun, kähisi Gustaf tytölle ja puristi häntä niin kovasti käsivarresta, että Stina tuskasta parahti. Tyttö huudahti:

— Mene, peto! Minä en tahdo sinua enää nähdä. Mene, äläkä koskaan näytä kasvojasi täällä, inhoittava murhamies!

Stina oli jo Gustafin esiintymisestä ja muista lauseista saanut selville, mitä metsässä oli tehty. Sen vuoksi hän kammoen irroittautui miehestä. Kasvot kalpeina ja silmät iskien tulta hän vetäytyi isänsä turviin.

— Kyllä minä sinusta oikut kitken, uhkasi Gustaf, mutta ei lähestynyt enää morsiantaan.

— Et minuun enää koske, vakuutti Stina ja kohotti ylpeästi hartioitaan. — Meidän välimme ovat poikki, poikki tästä päivästä alkaen. Tiedä se!

Hampaitaan kiristellen Gustaf lähti kävelemään kotiansa kohti.

— Vie nuo hirvenlihat ja nahka mukanasi, kehoitti Dalbo. — Minä en niihin koske.

Klas lähti parin toverin kanssa auttamaan Gustafia saaliin pois viemisessä. — —

Hiljaisuudessa ja jokapäiväisissä askareissa kului muutamia päiviä. Sanoma murhatuista suomalaisista levisi myös kylälle. Kukaan ei sen johdosta kysellyt mitään, ei Stinakaan, vaikka hänen sydäntään ahdisti epätietoisuus siitä, mikä osuus hänen isällään oli tapahtumassa. Isä oli kaiken aikaa ollut synkkä ja vaitelias. Eräänä päivänä ajaa karahutti joukko sotilaita pihamaalle. Heidän johtajansa meni Dalbon kanssa kamariin ja viipyi siellä hetken aikaa. Sitten hajaantuivat ratsut kylän eri osiin. Seurauksena oli, että pian tuotiin vangittuina Gustaf, Klas ja kaikki muut, jotka olivat olleet mukana suomalaisia vastaan tähdätyssä retkikunnassa. Vanha Dalbo antautui vapaaehtoisesti. Oli käsketty heidät kaikki ottaa kiinni ja toimittaa Fryksdalin vankilaan. Pienempi sotilasjoukko lähti vankeja saattamaan. Isompi osasto jatkoi matkaansa suomalaismetsiin.

— Meillä on sielläkin toimittamista, sanoi joukkueen päällikkö.

— Tuokaa myös juttuun sekaantunut hirvenampuja, neuvoi Gustaf näöltään tyynenä, vaikka hänen sisällään kuohui. Hän teki selkoa Erkki Mulikan ulkonäöstä.

— Hän on jo hallussamme, vakuutti joukon johtaja. — Fryksdalissa hänet tapaatte.

Apean alakuloisuuden valtaan jäi Dalbon väki sekä koko kylä näitten vangitsemisien jälkeen. Isän poisvienti oli Stinalle ankara isku. Hän olisi tahtonut päästä varmuuteen. Oikein häntä kadutti, ettei hän ollut suoraan isältä kysynyt. Hän kysyi äidiltään.

— Isä ei vielä tähän saakka ole murhannut ketään, lausui äiti. — Ei hän ole voinut sitä nytkään tehdä. Mutta kun hän oli joukossa mukana, niin hänetkin vangittiin.

— Niin, mukana oli. Vieläpä joukon johtajana, lisäsi Stina miettiväisenä.

Hän toivoi isänsä pikaista vapauttamista. Ja samalla toisenkin, sen komean suomalaisen, joka oli ollut heidän aitassaan vankina ja joka ei missään tapauksessa voinut olla murhatekoihin syyllinen. Hänen kohtalonsa liittyi Stinan mielessä isän kohtaloon. Melkeinpä enemmän askartelivat ajatukset hänessä. Miksi hänet oli vangittu?

Gustafin kohtalo ei häntä vähääkään säälittänyt. Pikemmin oli hän mielissään, että hänet oli viety pois.

HÄVITYKSIÄ SUOMALAISMETSISSÄ.

Kun Martti Martinpoika Marttinen saapui matkaltaan maaherran luota kotiin, tulivat suomalaiset laajalti Marttilaan kuulemaan, kuinka matka oli onnistunut. Olivathan kaikki pelänneet pahaa. Heistä tuntui, että maapohja heidän jalkainsa alla huojui.

Mitään varmuutta ei Marttikaan voinut antaa. Murhajutun hän oli saanut oikeuteen, mutta valitettavasti oli Erkki myöskin pidätetty. Pahoja uhkauksia suomalaisia vastaan oli olemassa. Maaherraan täytyi asettaa toiveet. Kaikkien oli mentävä käräjille Fryksdaliin ja koetettava saada perintökirjat. Suomalaistenkin mielestä oli välttämätöntä, että asiat selvitettiin, että vihdoinkin voitaisiin turvallisina elää. Martille oltiin kiitollisia, kun hän oli heidän kaikkien asioita ajanut. Tapahtuipa mitä tapahtui, he tiesivät, että Martti maaherran avulla koettaisi heidän hyväkseen parastaan.

— Ja lopulta, jos meidät häädetään, täytyy turvautua Amerikkaan. Vieraita me olemme täälläkin, tokkopa vieraampia siellä, päätti Olli Räsänen keskustelun. Hän oli Amerikan asiaa paljon miettinyt, kun hänellä näytti olevan vähimmin toivoa uutisasutuksensa säilyttämisestä. Nuorena miehenä hän tunsi houkutustakin koettaa uudestaan ja uudessa maassa. Kun Pietari Kokkinen oli aikaisemmin hänen turvattomuudestaan huomauttanut, katsoi hän sopivaksi varoittaa naapuriaan:

— Kaikesta päättäen olet heikoilla kantimilla sinäkin, Pietari, mikäli kuuluu. Olet kaatanut kaskea milloin mihinkin metsään, kauas kotoasikin. Vakituisia peltoja sinulla ei ole. Taitaa olla niin, että sinä joudut minulle matkatoveriksi.

— Mielisuosiolla en alistu karkoitukseen, uhkasi Pietari. — Vastaan minä panen.

Miesten lähdettyä ryhtyi Martti jokapäiväisiin talon askareihin. Oli riihenpuinnin aika, ja uutterasti lämmitettiin Marttilassa riihtä. Myöskin täytyi käydä auttamassa Oinolassa, kun se talo oli nyt kolmea työkuntoista vajaa. Luukkaan haavat olivat vanhan vaarin hoidolla paljon parantuneet. Kangistuneet jalatkin olivat tulleet notkeammiksi. Piikki auttoi uskollisesti talossa. Mulikassa oli paljon nuorta väkeä, joten siellä ei niin kaivattu Erkkiä työhön. Hänen kohtalonsa kuitenkin suretti kovasti. Äiti itki silmänsä kipeiksi. Itki häntä toinenkin, — Reeta Marttilassa, vaikka hän tahtoi sen salata ja huuhtoi kasvonsa kylmällä vedellä, jottei huomattaisi.

Näin elettiin suomalaismetsissä muutamia päiviä verrattain hiljaisesti syksyn toimissa ja askareissa odotellen Fryksdalin markkinoita, jolloin käräjät pidettäisiin ja verot kannettaisiin.

Hiljaisuus häiriytyi surullisella tavalla. Suomalaismetsä joutui tuhon alaiseksi, aivan kuin olisi kulovalkea tullut sitä polttamaan.

Voudin lähettämä retkikunta saapui. Se kulki metsän ristiin rastiin, kävi talolta talolle. Muutaman päivän perästä tuli vouti apulaisineen ja toi lisää sotaväkeä. Joukot ilmoittivat etsivänsä karkureita, tarkastelevansa kaskimaita ja ottavansa selvää, millä oikeudella kukin tilaansa asui.

Metsässä kulkiessaan tulivat he suurelle kaskimaalle, jonka lähellä ei näkynyt yhtään ihmisasunnoita. Tämä oli niitä suomalaisten ulkokaskia, joita jotkut raatoivat tavatessaan sopivan paikan. Sato oli kaskesta ollut hyvä. Useampia aumoja oli rukiita koottu ja ne seisoivat aidattuina aukeaman keskellä.

Oppailtaan tiedustelivat, kenen huhta se oli. Omistaja Pietari Kokkinen asui vähintäin peninkulman päässä.

— Viljat on poltettava, kuului päällikön määräys. Ja niin paloivat poroksi Kokkisen koko vuoden tulokset. Samoin tehtiin monella muulla yksinäisellä huhdalla.

He tulivat Kokkisen kotiin.

— Sinäkö katsot, että koko tämä laaja metsä on sinun aluettasi, koska teet kaskiasi mihin sattuu? kysyi sotilasten johtaja ankaralla äänellä.

— Kun aluetta eivät muutkaan ole käyttäneet, olen ottanut rukiin sieltä, missä maa on ollut sopivinta, puolusteli metsäsuomalainen. — Isäni on tätä viljelystapaa harjoittanut vuosikymmeniä, ja minä olen seurannut esimerkkiä.

— Et ainakaan viimekesän kaskelta mitään korjaa. Me olemme polttaneet aumasi maan tasalle, julisti johtaja.

— Mitä, minunko viljani olette polttaneet? huudahti Pietari kauhistuneena. Vaistomaisesti hän tarttui pyssyynsä, joka oli tuvan seinällä.

— Vai vastarintaan sinä aiot kruunun miehiä vastaan? Tule järkiisi poika! lausui johtaja ankarana temmaten Pietarin keskelle lattiaa. Hän käski miesten vangita nuoren talonpojan, joka oli uskaltanut tarttua aseeseen heitä vastaan.

— Me viemme sinut voudin luo.

Kokkisen nuori vaimo — jäi lapsineen itkemään.

Myöskin Olli Räsäseltä poltettiin viljat, ja lisäksi pantiin tuleen hänen uutisasuntonsa, jona oli vastarakennettu sauna, missä tämä uutisviljelijä oli yksinäisyydessä asunut. Myöskin Olli saatettiin vangittuna voudin luo, joka oli sijoittunut Tossavaiselle.

Joka päivä tehtiin ilmoituksia poltetuista viljoista, riihistä ja asuinrakennuksista. Joka päivä kuljetettiin vankeja. Joukossa oli yksinäisiä pakolaisia, jotka olivat täällä metsissä olleet turvassa, oli kiertäviä metsästäjiä sekä satunnaisia kaskenviljelijöitä ilman vakituista asuinpaikkaa.

Pietari Kokkisen asiaa tutkittaessa uskalsi tämä panna vastalauseensa menettelyä vastaan. Hän kysyi, mikä laki ja oikeus salli kallista Jumalan viljaa hävittää. Kun ihmiset viljan puutteessa saavat syödä pettuleipää ja kärsiä nälkää, on suuri synti tuhota sitä, mitä Jumala on kasvattanut.

— Suus kiinni, metsänraiskaaja, jyrisi voudin karkea ääni. — Ryöstöviljelyksestä ja virkavallan vastustamisesta vangitaan sinut ja rangaistukseksi tehdään sotamieheksi. Huomenaamuna saat lähteä marssimaan Tukholmaan. Vankilassa saat tarkemmin tutkia mikä on laki ja oikeus! Kun vuorosi tulee, pääset kuulan ruuaksi sotaan.

Vouti oli mies, joka ei tuntenut sääliä. Kysellessä Tossavaiselta, jonka talossa hän oli majaillut, turhaan talonkirjoja, haastoi hän myös tämän käräjille kuulemaan häädetäänkö hänet vai jätetäänkö asumaan. Räsänen vietiin vangittuna Fryksdaliin.

Oinolassa vouti ei ketään vanginnut. Se olikin vanhimpia vakituisia asuintiloja paikkakunnalla. Mutta lempeätä ei hänen esiintymisensä täälläkään ollut. Hän karjui hirven metsästyksestä niin että vanha isäntä ja Pekka-vainajan leski säikähtivät.

— Omiansa oli salametsästäjille se kuolema minkä he saivat, oli voudin tuomio.

Ennen Marttilaan tuloansa hän kävi Mulikassa. Kuultuaan, että tästä talosta oli se poika, jonka hän oli jo pidättänyt Fryksdalissa, jätti hän talon sillensä tällä kertaa.

Vihdoin hän tuli Marttilaan. Ehkä oli jättänyt tämän talon tahallaan viimeiseksi. Saavuttuaan taloon hän kävi tervehtimättä pöydän päähän, otti pöydän haltuunsa kirjojaan varten ja sijoitti sotamiehet seisomaan riviin ovelta tuvan perälle saakka.

— Jahah, täällä se nyt sitten on se metsäsuomalaisten nuori ruhtinas ja päällikkö, joka käy aina maaherroissa asti. Oletko talon isäntää Jos olet, näytä talonkirjat!

Martti Martinpoika Marttinen astui rohkeasti pöydän viereen.

— En ole isäntä. Iso-isäni täällä isännyyttä pitää.

— Astukoon hän sitten esiin vastaamaan. Sinulla ei ole puhevaltaa, komensi vouti.

Vanha vaari astui pöydän ääreen. Hän oli monissa tuulissa ja tuiskuissa ollut, oli jo Suomessa herrojen kanssa kinaa pitänyt, taistellut heitä vastaan aina korkeimpiin asteisiin saakka.

— Mistä minun vastata pitäisit Siitäkö että olen korpea perkannut ja leipää ottanut sieltä, missä ei ennen ole Jumalan jyvää kasvanut?

— Onko lupakirjaa kivahti vouti.

— En katso tarvitsevani mitään kirjoja, murahti vanha mies kohottaen ylpeästi päätään.

— Kun ei ole kirjoja, pois talosta, julisti vouti. Ukon veri kiehahti. Hän oikaisi itsensä koko pituuteen.

— Katsokaa raivattuja aukeamia, katsokaa tätä taloa, eikö se kaikki osoita omistusoikeutta. Katsokaa verokirjoista, eikö sieltä löydy Marttilan nimi ja eivätkö verot ole säännöllisesti maksetut.

— Sinulla ei ole oikeutta tähän asumiseen, väitti virkamies.

— Vai ei ole oikeutta! huudahti ukko. — Tiedä se, en ole tänne omin lupineni tullut. Itse kuninkaalta olen luvan saanut. Sinunlaisia herroja en ole palvellut ennenkään, enkä palvele nytkään.

Vanhan vaarin esiintyminen kävi kovasti voudin sisulle. Hän olisi tahtonut miehen rusentaa, mutta näki edessään tavallisuudesta poikkeavan talonpojan, joka tiesi mitä sanoi. Hän näki, että tässä oli kova kovaa vastassa, ja niin hän koetti hillitä itseään.

— Suulliset lupaukset eivät ole perintökirjoja. Nyt ovat uudet tavat ja lait. Nyt ei kukaan saa asua taloa muitten kuin perintökirjain nojalla.

— Olkaa huoletta, vouti, puuttui Martti Martinpoika puheeseen. — Minun isoisäni on tottunut kuninkaissa käymään. Minä osaan saman tien. Herrallakin on herransa ja talonpojalla Jumala. Jos rupeatte meitä häätämään, näytämme teille, missä teidän herruutenne herrat ovat. Älkää luulko, että olemme vain maaherran varassa, vaikka siinäkin taitaa olla teille kylliksi. Osaamme mennä pitemmällekin. On suomalaisillakin ystäviä. Mitäs sanotte valtakunnan herroista Pietari Brahesta ja Klas Flemingistä.

— Tämä ei ole sinun asiasi, kivahti vouti. — Ellet hillitse suutasi, panetan oitis kahleisiin.

Vanha ukko Marttinen löi luisevan kätensä pöytään. Hänen sanansa olivat voimakkaat.

— Tämä on hänen asiansa, se on minun asiani ja meidän kaikkien suomalaisten asia. Mikä sinä olet miehiäsi? kysyi hän pilkallisesti. — Murhapolttaja, rikoksellinen. Se sinä olet. Sinä olet täällä metsissä tehnyt hävityksen töitä. Sinä olet Jumalan viljaa poroksi polttanut ja taloja tuhonnut. Sinä olet saattanut tänne surua ja onnettomuutta. Mutta kaikki tämä onnettomuus lankeaa vielä tuhatkertaisena sinun päällesi.

Vanhuksen voimakkaat sanat jyrisivät kuin ukkonen.

Vouti hämmentyi hetkeksi. Hän kiristi hampaitaan ja mietti, mitä voisi tuolle ylpeälle suomalaiselle tehdä. Koko tämä joukko on kapinoitsijasukua. Se olisi hävitettävä, sen pesäpaikka poltettava maan tasalle. Näin hän olisi halunnut tehdä. Mutta hänen täytyi hillitä itseänsä. Näitä miehiä ei kukisteta tavallisilla virkavallan aseilla. Täytyy odottaa aikaa. Heillä on voimaa ja mahtavia puoltajia. Maaherra oli hänelle jo antanut ankarat nuhteet puolueellisuudesta murha-asiassa ja uhannut hänet erottaa. Hän näki sopivaksi kääntää vihansa toisaalle. Hän huomasi Piikin ja sanoi:

— Mikä olet sinä repaleisissa sotilasvaatteissa? Oletko karkuri? Tutkikaa hänet. — Ja hän käski sotamiesten tuoda miehen luokseen.

Piikki kertoi, kuka oli ja miten oli saapunut.

— Paperit hukassa. Teiltä on kaikilta paperit hukassa, puhui vouti ankarana. — Me otamme hänet mukaamme ja annamme hänen vankilassa selvittää papereitaan.

Martin teki mieli asettua Piikkiä puolustamaan, mutta huomasi viisaimmaksi vaieta. Hän päätti kuitenkin mielessään Klingan avulla toimittaa Piikin ensi tilassa vapaaksi.

— Mikä on tuo haavoitettu tuolla vuoteessa? kysyi vouti vielä.

— Hän on yksi niitä Dalbyn kyläläisten uhreja hirvenampumismatkalta, vastasi Martti. — Ainoa eloon jäänyt niiltä murhaajilta, joiden vangitsemista olin luonanne vaatimassa.

— Hän kuuluu siis samaan juttuun. Hänet on vangittava, määräsi vouti.

— Ette häntä elävänä perille saa, jos lähdette viemään, vakuutti Martti. — Hänessä on niin monta puukon haavaa, ja niin syvä kirveen jälki, ettei liikkumaan pysty. Jutusta hän ei tahdo olla poissa, mutta jos hän kuolee ennen juttua, saattaisi siitä koitua voudille itselleen paha juttu.

Taaskin oli tuo ylpeä suomalainen häntä pistänyt, ymmärsi vouti. Mutta hänen täytyi niellä kiukkunsa.

— Takaatko, että hän tulee käräjiin? kysyi hän kuin ei olisi pistosta huomannut.

— Takaan, jos liikkeelle pystyy, vastasi Martti. — Ei meillä ole mitään halua jäädä siitä pois, päinvastoin.

Vouti lähti Marttilasta vähemmällä saaliilla kuin oli toivonut. Ainoastaan Piikki seurasi sotilaita. Mutta kostonhalu kyti voudin rinnassa.

Voudin käynti metsäsuomalaisten keskuudessa oli tehnyt täyden mullistuksen sikäläisiin rauhallisiin oloihin. Monta kotia oli hävitetty ja monta tuhoa tehty. Monta henkilöä oli vankina viety pois kohti tuntematonta tulevaisuutta.

Tuntui kuin tuvan ovi olisi otettu pois ja päästetty kylmät viimat puhaltamaan sisälle ennen niin lämpimiin ja rauhallisiin koteihin.

FRYKSDALIN MARKKINOILLA.

Oli eletty joulukuulle niihin aikoihin, jolloin seutukunnan pääpaikassa Fryksdalissa pidettiin markkinoita. Silloin olivat siellä myös käräjät ja tärkeä veronkanto. Verot maksettiin näillä seuduin vielä suureksi osaksi metsäeläinten nahoissa. Veronmaksajat toivat tavallisesti koko karttuneen varastonsa. Mitä veroista jäi yli, se myytiin vapaassa kaupassa niille ostajille, jotka olivat liikekeskuksista, ainapa Tukholmasta asti saapuneet. Myöskin oli kaupan lintuja, viljaa y.m. metsän- ja maanviljelyksen tuotteita. Kaupunkien kauppiaat toivat kaikenlaista rihkamaa, myöskin korutavaraa paikkakuntalaisten mielihyviksi.

Vallitsi kipakka pakkanen. Kaupustelijat pitkävartisissa nahkakengissään löivät jalkojansa yhteen saadaksensa lämmintä. Reenjalakset natisivat lumessa. Matkustajani hevoset olivat yltä päältä lumihuurteessa ja niiden sieraimet höyrysivät lämmintä ilmaa.

Metsäsuomalaisia oli suurehko joukko hiihtänyt suksilla yhdessä parvessa. Heillä oli taakat nahkoja selässään. Siinä oli ketun, peuran ja hirven nahkoja. Useammalla oli karhunnahka ja jonkun hyväksi oli myös susi saanut heittää henkensä. Ainoastaan kaukaisimmilta syrjäseuduilta tulleilla oli joku majavan nahka. Sen sijaan oli kaikilla käsissään isot kimput oravan, kärpän ja näädän nahkoja.

Miehet pysähtyivät majapaikan eteen, nostivat suksensa seinämälle yhteen kasaan pystyyn. Joukossa oli Tossavainen, Mulikan ja Oinolan vanhat isännät, sekä muita, joten Isonjoen takalistolta melkein jokainen suomalainen talo oli edustettuna, paitsi mistä isäntä oli vankeuteen viety. Johtajana oli Martti Martinpoika Marttinen. Myöskin oli Luukas mukana.

— Me käymme sisään lämmittelemään, sanoi Martti. — Minä menen sitten ottamaan selvää voiko vankilaan päästä tapaamaan ja kuinka ne siellä voivat. Otan myös tiedon siitä, onko maaherra jo tullut ja milloin häntä voisi tavata. Käräjätalolta kuulemme juttujen kulusta.

Vanha Mulikka sanoi:

— Minä annan kontistani käärön, koeta viedä se Erkille. Siinä on kalakukko, hänen äitinsä paistama pojan mieliksi. Jos eivät päästä sinua hänen puheilleen, antanevat kai tuomiset kuitenkin.

— On minullakin hänelle viemisiä. Piirakaisia, jotka Reeta teki. Ei väliä vaikka olisi viemisiä enemmänkin. On siellä monta meidän miestä, jotka lienevät olleet heikoissa kruununruuissa.

He aukaisivat oven isoon tupaan, jossa ylämaan markkinaväki tavallisesti majaili. Lämmin tulvahti höyrynä ulos talvi-ilmaan.

Sisällä oli pienissä ryhmissä markkinaväkeä eri puolilta. Oli siellä myös suomalaisia toisista metsistä. Heillä oli kerrottavana samanlaista kuin oli tapahtunut Isonjoen takalistolla. Kaikkialla oli viljoja poltettu, asuntoja hävitetty ja miehiä vangittu. Fryksdalin vankila kuuluu tulleen niin täyteen, että osa vangeista oli vietävä aina Karlstadiin asti.

Tuvassa oli muutamia naisiakin. Eräällä penkillä istui nuori tyttö kaivellen eväslaukkuaan.

— Emmekö jo lähde yrittämään tavata isää? puhui tyttö toverilleen, nuorelle miehelle.

— Parasta lienee, että sinä Stina menet tädin luo siksi aikaa, kuin minä käyn vankilassa, neuvoi nuori mies. — Vankien luo on vaikea päästä, sen sain viime kerralla nähdä. En luule, että he naisia sinne ollenkaan laskevat.

— Hyvä Anders, ota minut mukaan. Tahtoisin niin mielelläni nähdä isää ja antaa omin käsin tuomiseni. — Stina otti laukustaan esille kaksi kääröä.

— Ovatko nuo kumpikin isälle? Kyllä minä ne toimitan perille.

— Minä tahtoisin niin mielelläni itse. Tahtoisin nähdä vankilan ja…

— Ehkä tuo toinen käärö onkin Gustafille… ilkamoi tytön veli. — Saanko katsoa, mitä hyvää olet siihen varannut?

— Vai Gustafille! Että viitsitkin. Kuule, ellet tahdo minua suututtaa, niin ole puhumatta minulle Gustafista.

Tyttö peitti käärön esiliinansa suojaan.

— En minä sillä mitään pahaa tarkoittanut, puolusti Anders. — Luulin, että kun sinä ja Gustaf olette kihloissa, niin tahdot häntäkin ilahuttaa.

Tyttö nousi seisaalleen. Hänen poskensa punehtuivat vihasta.

— Vaikene! Älä koskaan puhu meistä yhtaikaa. Veli ja sisar lähtivät ulos.

Marttikin hankkiutui lähtemään. Ovessa tuli häntä vastaan Maunu Klinga pudistellen lumihuurretta turkistaan.

— Kuinka matkasi on luonnistanut? kysyi Martti. — Ovatko suomalaiset halukkaita lähtemään paratiisiisi?

— Eivät ole, eivät ymmärrä omaa parastaan, vastasi Klinga. — Mutta uuden maan uutisasukkaiksi he sittenkin joutuvat. Siirtyminen tapahtuu vain ikävämmällä tavalla. Luulen, että näilläkin käräjillä tehdään paljon uusia siirtolaisia.

Martti kertoi mitä kotona oli tapahtunut, myös Piikin vangitsemisesta.

— Me lähdemme yhdessä vankilaan. Minä tunnen vankilan päällikön. Koetetaan mitä voidaan Piikin hyväksi tehdä. En muuten olekaan levoton hänen puolestaan. Itsehän hän jo lupasi lähteä Amerikkaan. Jos hänet sinne tuomitaan, on se ainoastaan hänen oman päätöksensä vahvistamista. Sitäpaitsi on hän jo minun kirjoissani, joten luulen hänen ilman muuta pääsevän vapaaksi. — Hän lisäsi: — Odota hetkinen. Pian olen valmis lähtemään kanssasi.

Klinga suoritti nopeasti asiansa ja miehet lähtivät tapaamaan vangituita.

Maunu tervehti vankilanjohtajaa ja ilmoitti asiansa. He tahtoivat tavata Erkki Mulikkaa ja muita sen puolen metsäsuomalaisia sekä sotamies Piikkiä. — En yleensä ole näin markkina-aikana päästänyt kävijöitä vankien luo, sanoi johtaja. — Pyytäjiä on paljon ja helposti syntyy häiriöitä. Sitäpaitsi alkavat käräjät jo huomenna, joten sukulaiset ja tuttavat saavat odottaa niiden päättymistä. Käykää vasemmanpuoliseen tupaan. Luullakseni ovat he kaikki siellä, paitsi Mulikka, jonka lähetän.

Miehet astuivat ison maalaistuvan malliseen tupaan. Akkunoita peittivät vain rautaristikot. Ovella oli sotilasvartiot, sekä ulko- että sisäpuolella.

Piikki istui penkillä ja paikkasi kenkiään. Hän ilostui suuresti tavatessaan tuttavansa.

— Minä olen valmis lähtemään Amerikkaan millä hetkellä hyvänsä, kunhan hankit näiltä viranomaisilta luvan, sanoi hän leikillisesti. — Aika käy pitkäksi täällä.

Klinga meni neuvottelemaan johtajan kanssa. Martti jäi siksi aikaa puhelemaan. Hän tervehti Räsästä ja muita tuttaviaan, joita siellä oli useita ja joilla ei ollut muuta valittamista, kuin että he kaipasivat vapauttaan, ja myös kotiaan ne, joilla oli omaisia ja joiden asunnot olivat jääneet polttamatta.

Mennessään välihuoneen lävitse huomasi Klinga kaksi henkilöä, nuoren naisen ja miehen, anomassa johtajalta pääsyä sisälle.

— Niitä, jotka ovat murhasta syytettyjä, ei saa nyt tavata. Minulla ei ole aikaa pitää heitä silmällä. Tulkaa käräjien jälkeen, jos he silloin vielä ovat täällä.

Tyttö selitti itku kurkussa, että hänen isänsä ei ole murhamies. Hän katsoi ikäänkuin apua etsien ympärilleen ja rukoili johtajaa tekemään poikkeuksen. Klingaa säälitti tytön tuska ja hän sanoi johtajalle:

— Jos ei muuta syytä ole kuin se, ettei ole aikaa vartioida vankeja, otan minä pitääkseni huolen, ettei vanki karkaa sillaikaa kuin hän tapaa tytärtään.

— Sinun vastuullasi siis, päätti johtaja. — Menkää sisälle tupaan, neuvoi hän tyttöä ja hänen veljeään.

Klinga lähti hänen johdollaan hakemaan vankia ja samalla hän esitti Piikin asian.

— Ei sotamies voi ennen oikeuden päätöstä päästä pois. Mutta kun asia on niin kuin kerrot, olen varma, että oikeus jättää hänet sinun huostaasi.

Dalbo laskettiin kahlehdittuna tapaamaan tytärtään. Raskain askelin hän käveli Klingan ohjaamana tupaan. Nähtyään isänsä Stina syöksähti hänen kaulaansa.

— Isä, isä, minun on ollut sinua niin ikävä. — Ja hän lisäsi kiihkeästi, vaikka kuiskaamalla: — Isä, ethän ole syyllinen murhaan, sano, ethän? Minä en sitä usko.

Kun isällä oli kädet kahleissa, ei hän voinut painaa tytärtään rintaansa vasten, kuten olisi tahtonut. Hän sanoi vain vakuuttavaisesti:

— Ei, en ole kättäni murhatyöhön nostanut.

— Kiitos, kuului tytön huulilta, jotka painoivat suudelman isän kädelle.

Suomalaiset eivät olleet kohtausta huomanneet. Heillä oli keskenään keskustelemista.

— Valvo sinä Martti meidän kaikkien asiaa. Me luotamme sinuun, vakuutti Olli Räsänen toisten suomalaisten nyökätessä myöntymyksestä päätään.

— Minä puolestani olen valmis Amerikkaan lähtemään, jatkoi Räsänen. — Minulla ei ole täällä enää mitään.

— Se on oikein sanottu, puuttui Klinga puheeseen. — Toivon, että te muutkin asetutte samalle kannalle, kun on lopullisesti päätettävä.

Taaskin aukeni tuvan ovi, ja Erkki Mulikka tuotiin kahleissa sisälle. Hänelläkin oli käsiraudat, jotka eivät nuorta miestä näkyneet paljon painavan. Kun hän astui ystävänsä luo, huudahti Martti:

— Kahleisiinko sinut pantiin, kuten murhamies! Luulen, että se on voudin kosto minulle eikä sinulle, vaikka sinä saat puolestani kärsiä.

— Ei näistä väliä, naurahti Mulikka. — Se osoittaa vain, että pitävät minua tavallista suuremmassa arvossa. Ei Räsäselle ole sitä kunniaa suotu, että koristettaisiin helyillä ja annettaisiin erityinen suojelusvartio, huomautti hän leikillisesti.

Näytti siltä kuin ei vankilan komento olisi nuorta sankaria painanut.

Stina oli heti huomannut Erkin tulon. Hänen silmänsä seurasivat uljasta nuorukaista. Peittääkseen hämmästystään otti hän isomman käärön ja antoi sen isälle lausuen lyhyesti jotain tuomisista, jättäen sitten isänsä Andersin kanssa keskustelemaan. Toinen käärö oli jäänyt Stinan käteen ja hän näytti olevan epätietoinen miten menettelisi.

Erkkikin huomasi tytön. Miehet olivat juuri kääntyneet keskustelemaan Piikin asiasta, ja Klinga teki selkoa vankilanjohtajan vastauksesta. Erkki näki tilaisuuden sopivaksi, vetäytyi hiukan syrjään ja lähestyi tyttöä.

— Kiitän viimeisestä, lausui hän puoliääneen.

— Minä, minä… yritti tyttö sanoa, — minä unhotin antaa evästä mukaan. Kun kuulin, että sinä olet täällä, arvelin, että ehkä nytkin sitä tarvitset. Kas tässä, jos kelpaa. — Tytön silmät olivat maahan luotuina, kun hän jätti käärön suomalaiselle.

— Ellei olisi näitä helyjä käsissä, sanoi Erkki kilistäen rautojaan, maksaisin palkan kuten viimeksi erottaessa. — Hänen äänensä ei ollut enää kuiskausta.

Stina vavahti. Ylpeys voitti hänessä. Ja hän heitti niskaansa, vetäytyi isänsä luo, eikä ollut näkevinänsä.

— Erkki, minulla on sinulle vähän tuomista, huusi Martti. — Tässä on äidiltäsi kalakukko, ja tässä Reetalta piirakaisia — vaikka lienetkö niiden tarpeessa, koska on muitakin, jotka sinua muistavat, lisäsi hän leikillä.

Stina kuuli tämän. Veri sävähti hetkeksi hänen kasvoillaan. Sitten hän tuntui yhä kylmemmäksi ylpistyvän. Isänsä ja Andersin kanssa siirtyi hän kauemmaksi suomalaisista.

Martti huomasi tärkeäksi lähteä tiedustelemaan maaherraa sekä ottamaan selkoa milloin maakirjojen tarkastaminen alkaisi.

Majatalossa odottivat suomalaiset Martin paluuta. He olivat tyytyväisiä tuloksiin, joista Martti teki selvää. Huominen päivä siis ratkaisisi heidän asiansa.

TUOMIOT.

Paljon kokoontui väkeä käräjätalolle, kun suomalaisten asioita käytiin tutkimaan. Vouti teki vangittujen jutuissa syytteitä ja vaati asukkaita kartoitettaviksi.

Vouti ilmoitti Pietari Kokkisen jutun. Hänet oli tehty sotamieheksi ja lähetetty Tukholmaan. Häätömatkalla olleet sotamiehet esiintyivät voudin hyväksi todistajina. Martti Martinpoika Marttinen huomautti, että syytettyä olisi ensin kuulusteltava. Oikeus ei ottanut sitä huomioon, vaan vahvisti häädön ja sotamieheksi oton.

Tuli esille Olli Räsäsen juttu. Mies tuotiin vankilasta. Vouti vaati karkoittamista. Martti Marttinen katsoi, että kun ne alueet, joita Räsänen oli ruvennut viljelemään, olivat asumatonta korpea ja kun hän siinä oli paljon työtä ja vaivaa nähnyt, tulisi hänen saada korvaus hävitetystä omaisuudesta, ellei hänelle talonkirjoja voitu antaa. Syytetty tuomittiin vankeuteen, jonka sai vaihtaa Amerikkaan siirtymiseen. Räsänen ilmoitti valitsevansa Amerikan.

Näin jatkui toimitus juttu jutulta. Martti koetti puolustaa syytettyjä ja vaati heille korvausta, mutta vouti oli taipumaton. Tuomari jätti useille vaihtoehdon, jonka toisena puolena oli Amerikkaan siirtyminen. Monet eivät alistuneet tähän ehtoon, vaan mieluummin jäivät vankilaan. Kaikkiin karkoitustuomioihin liittyi se ehto, että karkoitetut saivat uudessa maailmassa työllään lunastaa itselleen vapautensa.

Kun voudin syytejutut häätöasioissa olivat käydyt läpi, lausui Martti Marttinen oikeudelle:

— Me suomalaiset olemme kaikki turvattomassa asemassa, kun on selvitettävä oikeus niihin tiloihin, joita me olemme asuneet ja viljelleet. On tiloja sellaisia, jotka jo kolmannessa polvessa ovat saman suvun asuttavina. Me olemme luottaneet siihen kehoitukseen ja lupaukseen, mikä meidän tullessamme annettiin, eikä meillä mitään kirjoja ole. Koska voi käydä niin, että vouti saattaa millä hetkellä tahansa tulla kotiimme, polttaa viljamme ja asuntomme sekä vangita meidät ja ajaa perheemme mieron tielle, anomme me, että oikeus vahvistaa meidät tiloihimme ja turvaa asumis- ja viljelemisoikeutemme.

Martti tunsi saavansa rohkeutta nähdessäni maaherran istuvan tuomarin takana seuraamassa oikeuden kulkua. Kuultuaan Martin esityksen hän nousi ja lausui:

— Se epäjärjestys ja oikeudettomuus, joka on olemassa suomalaisten tiloihin nähden, on saatava loppumaan. Pyydän oikeutta käsittelemään niitä tiloja koskevia asioita, joiden edustajat ovat saapuvilla.

Asiat otettiin tila tilalta esille. Useissa tapauksissa tuli oikeuden päätös sellainen, että asukkaat tuomittiin pois tiloiltaan, elleivät yhden vuoden kuluessa saa maakonttorista kirjoja tiloihinsa. Marttinen esiintyi asukkaiden puoltajana ja sai siitä osakseen voudilta sekä pistosanoja että vihaisia silmäyksiä.

Viimeksi tuli esille Marttilan talon asia. Martti selitti kuinka sitä oli ruvettu asumaan ja kuinka heillä oli siihen kuninkaallinen kirjakin, vaikka hän ei voinut sitä oikeudelle esittää. Vouti teki vastahuomautuksia ja vaati tilan menetystä. Oikeus antoi asiassa saman päätöksen kuin m.m. Mulikan ja Oinolan asiassa: myönsi yhden vuoden ajan kiinnekirjojen hankkimiseksi.

Ilmeisesti suututti tämä päätös enemmän kuin muut voutia. Hän oli halunnut rusentaa tuon suomalaisen metsäruhtinaan.

— Minä ilmoitan oikeudelle, sanoi hän kaikuvalla äänellään — että tämä mies on suomalaisten villitsijä. Hänen yllytyksestään suomalaiset ovat asettuneet hallitusta vastaan. Sitäpaitsi hän on salametsästäjä ja on ollut muiden mukana eräässä hirventappojutussa, jota myöhemmin oikeudessa käsitellään. Näiden syiden nojalla minä vangitsen hänet ja jätän hänen rikoksensa huomenna oikeuden käsiteltäväksi.

Martti säpsähti tästä odottamattomasta käänteestä. Hän huomasi, että maaherrakin liikahti tuolillaan. Martin aivoissa kulkivat suomalaisten asiat, jotka voivat jäädä hoitamatta. Olihan hänen aikomuksenaan vielä tänään maaherran kautta tehdä maakonttoriin anomukset talonkirjain saamisesta niille tiloille, joille tämä tilaisuus oli jätetty. Ja vielä olisi hän halunnut olla tovereitaan auttamassa murhajuttua käsiteltäessä. Hän näki, että vouti tahtoi estää hänet kaikista näistä. Veri nousi hänen päähänsä ja hän kiivastui.

Voudin palvelijat tarttuivat häneen. Martin voimakkaat lihakset jännittyivät. Kun hän oikaisi käsivartensa, kimmahtivat miehet pitkän matkan päähän hänestä maahan. Oitis tarttui häneen viisi uutta miestä. Martin viha oli noussut. Hän ei ajatellut seurauksia. Yhden miehistä heitti hän seinää vasten sellaisella voimalla, että tämä lysähti tunnottomana maahan. Toista otti hän hartioista, nosti ilmaan ja huitoi sillä muut hyökkääjät pakosalle.

Voitonriemuisena katsoi hän voutia ja huusi:

— Tule tänne koko voimallasi. Minä näytän, mihin metsäsuomalainen pystyy.

Oikeussalissa oli syntynyt suuri hämmennys ja sekasorto. Ei kukaan enää uskaltanut käydä väkevän suomalaisen kimppuun. Martti oli tilanteen valtias.

Maaherra, joka oli noussut tuoliltaan, tahtoi rauhoittaa vihastunutta miestä.

— Suomalainen, sanoi hän vakavasti, mutta ystävällisesti. — Sinä olet tehnyt häiriötä oikeuspaikassa. Sinun on siitä vastattava. Mutta minä puolestani vastaan sinusta. Jättäkää mies minun huostaani. Hän on esiintyvä oikeudessa silloin kun kutsutaan.

Ystävälliset sanat tekivät Marttiin rauhoittavan vaikutuksen. Hän päästi miehen, jota oli käyttänyt aseenaan ja lähestyi maaherraa.

— Viekää minut, minne tahdotte.

— Tule mukaan minun huoneisiini. Maaherra ja Martti lähtivät oikeussalista, jossa käräjäyleisö ihaillen katseli tuota nuorta, uljasta miestä, joka oli voutia uhmannut.

Seuraavana aamuna alkoi oikeus istuntonsa aikaisin. Ensimmäisten juttujen joukossa oli suomalaisten murhaa koskeva. Syytetyt ruotsalaiset tuotiin sisälle, samoin Erkki Mulikka, kaikki kahleissa. Vouti oli haastanut asiallisena Luukkaan. Yleisön joukossa nähtiin paljon suomalaisia sekä Dalbyn kylän ruotsalaisia. Anders ja Stina olivat myös läsnä.

Dalbon isäntä kantoi alakuloisena kahleitaan. Punatukkainen Gustaf sen sijaan näytti röyhkeältä.

Luukas kutsuttiin ensin sisään. Hän kertoi yhtäjaksoisesti ja seikkaperäisesti tapahtumien kulun. Sitten saivat Martti ja Erkki tehdä selvää osallisuudestaan. Luonnollisesti vältti Erkki visusti sekoittaa Stinaa juttuun. Tyttö oli siitä hänelle kiitollinen. Syytetyistä sai Dalbo ensin puheenvuoron. Hän kertoi tarkoituksensa olleen saattaa metsäsuomalaiset tilille heidän luvattomasta metsästyksestään. Oli tahdottu vangita hirvenajajat ja toimittaa ne oikeuden käsiin.

Gustaf antoi selityksen, jossa hän ei peittänyt mitään. Melkoisella nautinnolla hän kertoi murhateosta, josta sanoi ennakolta sopineensa toisten miesten kanssa. Kertomuksensa lopussa hän puhui:

— Oikeus tietää, että suomalaiset metsäsissit ovat henkipattoja, joilla ei ole lain turvaa. Minä olen vain käyttänyt oikeuttani. Rangaistuksen ulkopuolelle jäi tämä kahleissa oleva mies, — Gustaf viittasi Erkkiä. — Pyydän, että oikeus tutkii erittäin sitä, miten hän lukitusta ovesta karkasi. Tekikö hän sen luonnollisella tavalla vai käyttikö suomalaista noituutta? Lain mukaan noidat ovat roviolla poltettavat. — Tämän sanottuaan hän irvisti ilkeämielisesti.

Tuomari ei kiinnittänyt viimemainittuun asiaan huomiota eikä voutikaan tehnyt siitä mitään vaatimusta. Oikeus julisti päätöksessään, että ruotsalaiset kukin tuomitaan 40 taalarin sakkoon, koska he kahdeksan miehen voimalla olisivat voineet saada vangituiksi kolme suomalaista ilman murhaakin. Nils Dalbo ei tosin ottanut osaa murhaan, mutta koska hän oli ollut joukon johtaja, katsottiin oikeaksi langettaa hänet samaan sakkoon kuin muutkin. Erkki Mulikka, Luukas ja myöskin Martti Marttinen tuomittiin hirvenmetsästyksestä kukin niinikään 40 taalarin sakkoon. — Ihmismurha ei siis ole suurempi rikos kuin hirvenampuminen, huudahti Martti kiukustuneena. — Suomalaisen saa tappaa kuten metsän elukan.

Tämä oli uusi oikeuden loukkaus, johon tuo pelkäämätön suomalainen teki itsensä syylliseksi.

Hänen erikoisjuttunsa tulikin seuraavana esille. Vouti syytti Marttia suomalaisten villitsemisestä, viranomaisten vastustamisesta sekä oikeuden loukkauksesta. Ensimmäistä syytöstään hän ei yrittänytkään näyttää toteen, viittasi vain Martin esiintymiseen suomalaisten asianajajana edellisen päivän oikeuden istunnossa. Muut syytökset sanoi hän oikeudelle itselleen olevan selvät ilman selityksiä ja todistuksia, Tämän päivän tapahtuma vahvisti eilispäivän esiintymistä. Vouti vaati vankeutta ja karkoittamista.

Lyhyen harkinnan jälkeen tuomitsi oikeus Martti Martinpoika Marttisen kartoitettavaksi Uuden Ruotsin siirtokuntaan Amerikkaan. Läänin viranomaisten harkittavaksi jätettiiin, katsovatko he karkaamisen pelosta vangitsemisen tarpeelliseksi.

Martti otti tuomionsa vastaan tyynesti. Jos se olisi annettu ennenkuin tehtiin päätös murhajutussa, olisi se koskenut häneen kovasti, mutta nyt hän oli saanut sen käsityksen, ettei suomalainen tässä maassa saa oikeutta. Turvattomampaa ei voi elämä olla muuallakaan. Ylpeänä hän kohotti päätään.

— Seison tässä, vangitkaa jos tahdotte, sanoi hän uhmaavasti.

Vouti kiiruhti panemaan vangitsemista täytäntöön.

— Seis, huusi maaherra. — Antakaa hänen olla vapaana. Minä vastaan hänestä. Minä luotan suomalaiseen.

Erkki poistui Martin kera salista.

— Saat minusta seuralaisen Amerikkaan, sanoi hän. — Ehkäpä siellä annetaan ihmiselle suurempi arvo kuin täällä.

TÄRKEITÄ PÄÄTÖKSIÄ DALBON TALOSSA.

Saatuaan tuomionsa Dalbo näytti sangen välinpitämättömältä. Hänen mielialansa jäi alakuloiseksi ja hartiansa kumariksi. Tytär ja poika poistuivat yhdessä isän kanssa oikeussalista.

Tehtäessä lähtöä kotiin tapasi Mauno Klinga heidät ja pyysi päästä heidän reessään Dalbyhyn, josta hän sanoi vielä matkustavansa suomalaismetsiin puhumaan Amerikan eduista, Klinga oli myös vapauttanut Piikin, joka muiden suomalaisten keralla palasi Isonjoen takalistolle hiihtämällä.

Mieliala Dalbossa ei ottanut noustakseen, vaikka isäntä oli palannut kotiin. Isäntä, joka ennen oli ollut toimelias ja reipas, jopa ylpeäluontoinenkin, oli yhtä masennuksissa kuin murharetkeltä palattua. Hän pyysi Klingaa huoneeseensa, jossa he keskustelivat kauan kahden kesken. Dalbo kyseli Amerikasta, matkasta sinne ja oloista siellä. Lopputuloksena oli se, että hän tarjoutui muuttamaan Amerikkaan.

Klingaa ihmetytti tämä, että kylän rikkain talonpoika, ylpeä Nils Dalbo aikoi siirtyä vapaaehtoisesti Amerikkaan, jonne ei lähtijöitä pakollakaan tahdottu saada. Hän iloitsi asiasta ja halusi sen tehdä tunnetuksi. Dalbo pyysi kuitenkin pitämään asiaa toistaiseksi salassa, luvaten sen sitten aikanaan ilmoittaa. Elämä jatkui tämän jälkeen Dalbyn kylässä hiljaista kulkuaan. Miehet maksoivat sakkonsa. Uusiin suomalaisvainoihin heillä ei ollut halua. Gustaf olisi siihen ehkä ollut valmis, mutta hänellä ei ollut tovereita. Hän alkoi käydä Dalbossa kuten ennenkin, vaikka hän huomasi siellä vallitsevan kylmän ja raskaan mielialan. Stina karttoi häntä ilmeisesti. Myös Dalbo itse oli juro ja umpimielinen.

Gustafia kiusasi Stinan käytös. Kylälläkin oli tuo kylmentyminen alettu huomata. Siitä puhuttiin ja Gustafia ivailtiin sen johdosta. Olihan heidän ollut määrä viettää häitä. Hän päätti tehdä asiassa ratkaisun. Hän meni Dalbon luo ja pyysi tavata isäntää kamarissa.

— Te muistatte vallan hyvin, että Stinan ja minun häät oli vietettävä tänä talvena. Minulla on teidän lupauksenne. Minä tahdon, että asia nyt päätetään.

Nils Dalbo kuunteli vakavana.

— Sen jälkeen kun asiasta sovimme on tapahtunut yhtä ja toista, lausui hän, — sellaistakin, joka voisi vaikuttaa ratkaisuun, jos se nyt olisi edessä. Sinä olet käyttänyt luottamustani väärin ja vienyt minut ansaan, joka on tuottanut häpeää elämälleni myös omissa silmissäni. Minä toivoisin, etten olisi lupaustani antanut, yhtä paljon kuin toivoisin, etten olisi tuolla vainoretkellä ollut mukana. Mutta, — jatkoi hän, — miehen velvollisuus on pysyä sanassaan. Ruotsalaisena talonpoikana en petä, mitä olen luvannut. Milloin olet häät suunnitellut pidettäväksi?

— Viimeistään pääsiäisenä.

— Oletko puhunut siitä Stinan kanssa?

— En. Hän on karttanut minua viime aikoina.

— Ruotsalaisen talonpojan tytär myös pysyy sanassaan. Minä puhun hänen kanssaan.

Pois lähtiessään kohtasi Gustaf Stinan kaivolla.

— Minä olen puhunut isäsi kanssa meidän häistämme. Ne vietetään viimeistään ensi pääsiäisenä. — Gustafin äänessä kuului voiton varmuutta.

Stina säpsähti kuin olisi käärme purrut.

— Sinä tiedät, mitä minä sinusta ajattelen. Oletko mies, joka koetat viedä tytön vihille vastoin hänen tahtoaan?

— Naisten mieli pian muuttuu. Jos ajattelet suomalaista, jonka karkuun päästit, voin ilmoittaa, että hän lähtee ensi laivalla Amerikkaan. — Gustaf oli kuullut tämän Klingalta.

Pian senjälkeen kutsui Nils Dalbo vaimonsa, poikansa ja tyttärensä kamariin, jossa hän lausui:

— Minun mieleni on ollut raskas siitä päivästä lähtien, jolloin suomalaisten murhat metsässä tapahtuivat. En ole eläissäni murhatöitä tehnyt enkä silloinkaan sitä halunnut. Kuitenkin jouduin syylliseksi, kun petollisen ystävyyden varjolla tein suomalaiset huolettomiksi ja niin saatoin yllätyksen mahdolliseksi. Oikeus on minua rangaissut, mutta se ei ole syyllisyyden tunnettani helpottanut. Pienemmistä rikoksista on ihmisiä tuomittu Amerikkaan. Minä olen päättänyt lähteä sinne vapaaehtoisesti. Se ajatus on tuottanut minulle lohdutusta ja rauhaa. Olen suunnitellut, että äidin kanssa lähdemme sinne ensi keväänä.

Tämä oli kaikille yllätys. Isän tahto on laki talossa. Sen vuoksi ei kukaan katsonut voivansa asiassa tehdä vastaväitteitä.

— Tämän asian yhteydessä on toinen myös ratkaistava, jatkoi vanha Dalbo. Gustaf on ilmoittanut tahtovansa pitää häät viimeistään pääsiäisenä. Myönnän, että en häntä katso enää samoilla silmillä kuin keväällä, jolloin Stinan ja hänen naimisasiansa päätettiin. Mutta annettu sana pysyy. Olen ajatellut niin, että kun työvoimat ja talouden johto Dalbossa vähenevät, muuttaa Gustaf tänne. Silloin ei Stinan tarvitse lähteä kotoa pois. Kun Anders milloin menee naimisiin, jaettakoon talo, tai ehkä toinen tai toinen haluaa tulla Amerikkaan. Riippuu siitä, miten asiat siellä menestyvät. Joka tapauksessa täytyy Gustafille annetun sanan pysyä, ja Stinan on valmistauduttava miehelään.

— Isä, isä, minä en voi, huudahti Stina syöksyen isänsä kaulaan. — Gustaf inhoittaa minua. Minä kammoan häntä. Joka kerran kun näen hänet, on kuin hänen käsissään olisi verta. Minä en voi mennä hänen kanssaan naimisiin.

— Dalbon tytär ei saa pettää annettua lupausta.

— Minä olin houkka silloin, valitti Stina. — Kun kylän tytöt häntä ihannoivat, oli hänen kosintansa minulle mairittelevaa. Ei se ollut rakkautta, minä tunnen sen nyt. Minä en rakasta, minä vihaan häntä.

— Ei puhuta siitä enää. Minä kysyn Gustafilta tahtooko hän muuttaa tänne.

— Isä, ota minut mukaasi, rukoili tyttö itku kurkussa. — Minä teen työtä kuin orja. Minä palvelen teitä. Ehkä voin siellä uusissa oloissa olla suureksikin avuksi.

— Päätetty sana pysyy. Sinulla on aikaa valmisteluihin. Toivottavasti siinä ajassa vastenmielisyytesi häviää.

— Ei koskaan, päätti tyttö.

MATKAVALMISTUKSIA SUOMALAISMETSISSÄ.

Synkkä oli mieliala suomalaismetsissäkin. Monen elämänuran olivat viimeiset tapahtumat kääntäneet uusille raiteille.

Mulikassa Erkin isä ja äiti koettivat taivuttaa poikaansa jäämään kotiin.

— Kun ei sinulla ole pakkoa, miksi lähdet sinne tietymättömiin, he sanoivat hänelle.

— Oliko teillä suurempi pakko, kun lähditte Suomesta tänne onnea etsimään. Huonot vuodet teidät ajoivat ja herrojen sorto. Eikö siinä ole minulle pakkoa yllin kyllin, kun suomalaista ei täällä pidetä suuremmassa arvossa kuin elukkaa, kun täällä ajetaan suomalaisia kuin metsän eläviä, ryöstetään ja tapetaan? Ei, minun luontoni ei sitä siedä. Jos siellä uudessa maassa ovat paremmat olot, kutsun teidätkin sinne. Toistaiseksi toivon, että maaherra saa teille talonkirjat, jotta ette ole aivan tuuliajolla. Jäähän tänne vielä nuorempia lapsia teitä auttamaan.

Tapansa mukaan hän lähti Marttilaan.

Pihalla hän huomasi Reetan menevän navettaan karjaa ruokkimaan. Olli Räsänen, joka oli kodittomana asettunut Marttilaan asumaan, kantoi Reetalle ämpäriä.

— Räsänen kaataa ämpärin, tuo sinä se, Erkki.

Tämä oli ilmeisesti tarkoituksella sanottu. Se soveltui Erkille hyvin. Hän oli monta kertaa aikonut Reetan kanssa tehdä välit selviksi, mutta ei ollut hennonut kosketella asiaa, josta ei ollut ennenkään sanaa vaihdettu. Nyt hän seurasi lapsuuden toveriaan. Räsänen siirtyi tupaan.

— Sinäkin siis lähdet Amerikkaan, sanoi Reeta. — Taitaisi olla parasta, että kaikki täältä lähtisimme. Niin on elämä alkanut vastaiseksi käydä.

— Me menemme Martin kanssa katsomaan, miltä siellä näyttää. Ehkäpä te muut voitte tulla myöhemmin. Tottahan muistat minua, merentakaista, puhui Erkki kuin leikillä.

— Ei lapsuuden toveri hevillä mielestä häivy! tunnusti tyttö. Erkin oli vaikea huomata, oliko tämän tunnustuksen takana mitään enempää.

— Niin, Reeta, lapsuuden tovereina olemme olleet ja hyvinä naapureina kasvaneet. Kun nyt lähtö mielessä ajattelen yhdessä vietettyjä aikoja, tuntuu siltä kuin minulta jäisi tänne sisar, rakkain sisar.

Reeta, joka oli käynyt lypsämään, jäi sanattomaksi. Erkki koetti arvata, mitä hän ajatteli. Hetken kuluttua sanoi Reeta, äänessä jonkun verran soinnuton kaiku:

— Sisaria sinulla on lähempiä omassa kodissasi. Jos en voi sinua muuna muistella, lapsuuden toverina kuitenkin.

Leena, Martin vaimo, tuli navettaan hänkin lehmiä lypsämään. Erkki poistui tupaan. Hän tunsi pääasian sanoneensa, mutta hänen mieltään kalvoi, että lopullista selvitystä ei tullut. Hän huomasi, että Reeta jäi jotain vaille. Mitä hän olisi voinut tehdä? Olipa melkein helpotus, että Leena oli tullut häiritsemään.

Tuvassa oli useita miehiä, jotka valmistautuivat Amerikkaan, toiset pakosta, toiset vapaaehtoisesti. Miehet tahtoivat yhdessä neuvotella. Aikaa heillä oli hyvin, sillä kaskenviljelijän talvityöt ovat vähäiset. Eikä tehnyt mieli metsällekään lähteä, paitsi minkä jousella käytiin metsälintuja ravinnoksi ampumassa. Luukas oli vanhan vaarin johdolla opetellut kanteletta soittamaan ja vanhoja runoja laulamaan. Päätti viedä kanteleen mukanaan iltahetkien iloksi.

Naiset tulivat navetasta iso rainta maitoa täynnä.

Maitoa siivilöidessään Leena sanoi:

— Kyllä minun tulee siellä Amerikassa suuresti ikävä Muurikkia. Se on niin hyvä lehmä. Kun on sen vasikkana Suomesta asti tuonut ja itse kasvattanut, on se rakkaaksi käynyt.

— Otetaan Muurikki mukaan, päätti Martti. — Kyllä lehmä vielä sen matkan kestää, kun on jaksanut Suomesta saakka kävellä. Ei tässä tule niinkään pitkää kävelymatkaa satamaan. Ja laivassa sillä on vapaa kyyti. Klinga oli kehoittanutkin ottamaan karjaa mukaan, jotta pääsisi karjanhoidon alkuun.

— Eikö siellä lehmiäkään ole? ihmetteli vanha vaari. — Mahtaakohan se maa niin kovin rikas olla, kun lehmiäkin puuttuu.

Tuntui se asia muistakin merkilliseltä.

— En tiedä, ehkä siellä lehmiä onkin. Mutta miksi emme ottaisi omaa, kun vapaasti saamme viedä? päätti Martti.

Yhtä vastahakoiselta kuin Martista oli ennen tuntunut Amerikkaan lähtö, yhtä mieluisaa se nyt oli. Tarmokkaana hän matkaa puuhasi ja auttoi muitakin matkallehankkijoita. Leena ja poika Martti seuraisivat mukana. Hänkin arveli, että mahdollisesti voivat toiset tulla myöhemmin, jos toimeentulo tulisi täällä tukalaksi. Ensin täytyy nuorempien ottaa selvä, miten siellä menestyy. Vanhemmat tulevat sitten valmiimpiin oloihin.

— Luonnollisesti sinä Martti menet, kun ei ole muuta valittavana, sanoi vanha vaari. — Mutta minä en sinne koskaan lähde. Olen jo kerran ennen kotini hylännyt ja lähtenyt joutavan jälille. Jos täältä vielä pitää muuttaa, vanhaan kotiin minä menen, takaisin Suomeen Rautalammille. Saisipa siellä taas niitä muikkuja! Lämmin on kotoinen liesi, vilu on vieras tupa. Kepeämpi on turpeen allakin siellä vanhassa kotimaassa nukkua ikuista unta siunatussa maassa.

— Kyllä sinne Amerikkaan kuuluu mukaan lähtevän pappi, tiesi Olli Räsänen. — Täällä tuota ei ole pappia koskaan kuullut, omakielistä ainakaan. Kastamatta ovat jääneet lapset ja siunaamatta ruumiit.

Martti otti pienen poikansa polvelleen.

— Sinä poikani, saat siellä uudessa maassa oppia. Opit kirjoittamaankin, jota taitoa täällä ei ole voitu saada. Sinusta tulee oppinut mies, oppineempi kuin isästäsi.

— Tietymätöntä on, mitä kirjanoppia sielläkään saa, epäili Räsänen. — Erämaahan sekin on. Mutta välipä sillä. Kunhan vain saisi rauhallisen kodin perustaa, josta ei mitään puuttuisi.

— Vaikka voissa ja voirasvassa uisit, tulet sinäkin, Olli, kaipaamaan, huomautti vanha vaari leikillisesti. — Mistäpä emännänkään siellä itsellesi otat. Se kuitenkin kodissa tarvitaan. Vai niistä pakanoistako valitset?

— Totta, totta, myönsi Olli. — Eihän se koti emännättä. — Ja hän katsoi Reetaan.

— Taitaa monenkin ajatukset tänne kotipuoleen painautua, puhui Erkki. — Jäähän tänne tuttuja, lapsuudentovereita ja omaisia.

— Niin, sisaria, sanoi Reeta vähän katkerasti. — Vähän kai te näitä korpia ja tätä korvenväkeä muistatte, kun hyville päiville joudutte.

— Älä toki niin ajattele, torui Martti. — Kun ei vaari sinua milloin tarvitse, tule sinne.

— Heti kutsutaan, kun alkuun päästään, kiirehti Räsänen vakuuttamaan.

— Kutsutaan, jos kutsutaan, ja riippuu siitä kuka kutsuu, vastasi tyttö veikeästi.

Näin suunniteltiin Marttilan tuvassa tulevaisuutta ja mielikuvituksen annettiin siinä lentää, mistä varmempia tietoja puuttui. Uusi tuntematon maailma alkoi houkutella salaperäisyydellään.

ERKKI JA STINA.

Talvikuukaudet kuluivat. Päivä alkoi pidetä ja maaliskuun aurinko heloitti hangilla. Amerikkaan menijät odottivat Klingaa, joka oli luvannut käydä kokoamassa siirtolaiset opastaakseen heidät satamakaupunkiin.

Erkki nousi sunnuntaiaamuna suksilleen ja ilmoitti käyvänsä rintakylillä kuulustelemassa kuuluisiko siellä mitään Klingan tulosta.

Tämä asia oli hänellä pikemminkin tekosyy. Koko ajan vankilasta päästyään oli hänen mielessään kytenyt halu käydä Dalbon kylässä. Syytä hän ei tahtonut itselleenkään tunnustaa.

Reippaasti hiihti hän mäet ja laaksot. Hanki oli kova, sitä olisi voinut suksittakin kävellä. Sukset kiitivät pikaista vauhtia. Miehen tarmo ja matkan joutumisen halu niitä kiidätti.

Hän katsoi kylää samalta vaaralta, missä oli kohtalokkaana päivänä tovereistaan eronnut. Nyt ei hän pelännyt ruotsalaisia. Raitis ilma teki mielen keveäksi. Dalbon talo oli tuolla. Pihalla näkyi joku naishenkilö liikkuvan. Hänkö se oli?

Sauvoillaan hän työnsi sukset liukumaan mäkeä alas. Kova vauhti kiidätti hänet jäälle, jopa toiselle rannalle. Kevyesti hän kohosi peltoaukeaa pitkin suoraan taloa kohti.

Hänet oli huomattu. Ja hänet oli nähnyt juuri hän, tuo Dalbon kaunis, ylpeä tytär. Mutta Stina ei jäänyt odottamaan. Kun Erkki navetan nurkan taitse saapui pihaan, ei tyttöä missään näkynyt. Anders tuli tuvasta.

Nuori Dalbo tervehti ystävällisesti tulijaa.

— Olen kuullut, että sinäkin matkustat Amerikkaan, sanoi Anders.

— Niin matkustan ja tulin kylään kuulustelemaan onko Klingaa näkynyt tai onko tietoa milloin hän tulee.

— Ei ole näkynyt, mutta ei hän enää kauan viivy. Ja Anders lisäsi: — Meiltäkin mennään Amerikkaan, isä ja äiti.

Tämä oli Erkille yllätys.

— Isä on ollut niin synkkä surullisten tapahtumain jälkeen, eikä enää viihdy kotona. Minä ja Stina jäämme kotia hoitamaan. Gustaf muuttaa tänne, selitti poika.

— Gustaf, punatukkainenko? — Erkki melkein kiljahti.

— Niin, hänen ja Stinan häät pidetään ennen vanhusten lähtöä. Pariskunta jää tänne asumaan.

Se oli Erkille kuin isku vasten kasvoja.

Hänelle tuli kiire pois talosta. Nopeasti hyvästeltyään hän lähti hiihtämään. Aivan vaistomaisesti johtivat sukset rantatietä myöten koskelle. Tultuaan lähelle koskea hän näki lehdettömien puitten läpi Stinan. Hän tunsi sen aivan varmaan. Hän otti muutaman potkahduksen suksillaan ja oli pian tytön vieressä. Stina ei hämmästynyt. Oli kuin hän olisi tätä kohtausta odottanut.

— Stinakin on lähtenyt hankiaisille, vieläpä yksinään. — Erkin sanat oli lausuttu ystävällisessä mielessä.

— Raitis keväinen sunnuntai houkutteli. — Stina pysähdytti kulkuaan, kun olivat saapuneet kosken partaalle. Koski huokui vesihöyryä raittiiseen pakkasilmaan. Jäät olivat muodostaneet rannoille röykkiöitä, joiden välistä vesi ryöppysi. Ne olivat kasvattaneet leveäksi ja korkeaksi sen kiven, jolla Erkki oli syksyllä seisonut.

— Muistatko tuota kiveä? kysyi Erkki.

— Hyvin muistan, vastasi tyttö, ja hänen vakavuutensa häipyi. Hän purskahti nauramaan. — Muistan kun loikkasit sieltä tänne rannalle. Se oli aimo loikkaus.

— Tahdotko, että loikkaan uudelleen.

— Ei, en tahdo. Väli ei ole nyt talvella niin pitkä, mutta jää kivien ympärillä saattaa olla pettävää.

— Teen sen vieläkin ja kannan sinut mukanani.

Ennenkuin tyttö ehti aavistaakaan oli Erkki jättänyt suksensa, tarttunut häneen kiinni ja voimakkaalla hyppäyksellä siirtynyt hänen kanssaan kiven jäätikölle, joka kesti.

— Kas nyt olet täällä eikä sinun ole helppo päästä pakoon, sanoi Erkki. — Minun pitää kerrankin saada vähän puhella kanssasi. Tämä on ehkä viimeinen tilaisuus, kun pian matkustan Amerikkaan. Anders kertoi, että isäsi ja äitisi myös lähtevät sinne. Etkö sinäkin lähde?

Tyttö painoi päänsä alas eikä vastannut mitään.

— Minulla ei ole oikeutta sinulta mitään vaatia. En ole mitään tehnyt hyväksesi. Sinä päinvastoin olet minun henkeni pelastanut. Tekisin hyväksesi minkä voisin. Nyt olemme ratkaisukohdassa. Nyt on kysymys siitä eroavatko tiemme vai johtavatko yhteen. Ne eivät ainakaan eroaisi, jos seuraisit isääsi ja äitiäsi uuteen maailmaan. Sano, lähdethän? — Erkin sanat olivat melkein nöyrät ja pyytävät.

Tyttö peitti kasvonsa eikä vastannut mitään.

— Me olemme eri rotua, sinä ja minä, jatkoi nuori mies. — Näiden rotujen välillä on vallinnut viha ja vaino. Sinun rotusi vihaa minua, metsäsuomalaista. Mikäli voin päättää, ei isäsi ole siitä poikkeuksena. Sinun menettelysi osoittaa, ettei viha ole sinussa vallalla, ei ainakaan yksinomaan. Minä toivon, että siellä meren takana viha häipyy ja nämä eri rodut lähenevät toisiaan.

Tyttö oli liikutuksen vallassa, mutta pysyi sanattomana.

Erkki jatkoi vielä jonkun verran kärsimättömänä:

— Sen vähän perustalla, mitä minusta tiedät, voit pitää minua kevytmielisenä hulttiona. Enkä kiellä, ettei luontoni olisi kevyt. Mutta tällä hetkellä, joka voi olla ikuisen eron hetki, olen puhunut sydämeni koko vakavuudella. Sano nyt toki jotain, sano lähdetkö Amerikkaan?

Stina oli kääntänyt kasvonsa pois. Hänen sydämessään liikkui voimakkaita tunteita. Mitä? Se oli Erkille arvoitus. Vihdoin nuoren miehen kärsivällisyys loppui.

— Enkö saa sanaakaan suustasi? Vielä teen yhden kysymyksen. Sen nimessä, mitä tiedät tapahtuneen, sinä et voi olla vastaamatta. Sano onko totta että sinä menet naimisiin punatukkaisen kanssa?

— Se on isäni tahto, pääsi vihdoin tytön huulilta hiljaa ja nöyrästi.

— Onko se myös sinun tahtosi? kysyi Erkki kiivaasti.

Tyttö nosti päänsä ja katsoi Erkkiä suoraan silmiin sekä huudahti varmasti ja jyrkästi:

— Ei koskaan!

— Se on vastaus kaikkeen! riemuitsi Erkki. Enempää ajattelematta hän tempasi tytön syliinsä, painoi hänet rintaansa vasten ja suuteli intohimoisesti.

Tyttö ei vastustanut. Hänen tunteensa saivat voiton. Hän ei ajatellut entisyyttä, eikä tulevaisuutta.

Tätä kesti kuitenkin vain hetken ja hän heräsi kuin unesta.

— Ei, tämä ei käy päinsä, puhui hän kyynelten valuessa. — Ei sinun olisi pitänyt etsiä minua — nyt teet minut onnettomammaksi kuin olen ollut. Minä häpeän itseäni. Asiaa ei voida muuttaa. Joka tapauksessa minä olen Gustafin kihlattu morsian.

Ja tyttö teki nopean päätöksen, otti jäätiköstä ponnahduksen ja hyppäsi takaisin rannalle. Hyppäys onnistui niin, että Stinan jalat ottivat rantajäätikön reunaan. Mutta siitä ne luiskahtivat. Stina putosi koskeen.

Kaikki tapahtui niin nopeasti, että Erkki ei ehtinyt sitä estää. Hän oli rajattomasti hämmästynyt. Hän huomasi vaaran ja hyppäsi rannalle. Juosten alaspäin hän sai Stinan hameesta kiinni ennenkuin koski ennätti viedä hänet kauemmaksi rannasta.

— Koetin paeta sinua, en päässyt, kuiskasi tyttö ja painoi silmänsä kiinni. Erkki otti tytön syliinsä, nousi suksilleen ja hiihti taloon nopeasti. Pakkanen oli kovettunut iltaa vasten. Tyttö oli vaarassa paleltua.

Koko matkalla ei kumpikaan puhunut sanaakaan. Pihalle päästyä tulivat äiti ja Anders hätäisinä ulos. He olivat nähneet tyttöä kannettavan. Äiti kiljahti kauhistuksesta. Stina aukaisi silmänsä ja kuiskasi Erkille:

— Kiitos sinulle. Poistu heti, että päästään selityksistä. — Ääni oli ystävällinen ja rukoileva.

Erkki jätti tytön Andersin käsivarsille, käänsi suksensa kotivaaroja kohti ja pian oli hän poissa näkyvistä.

Ennenkuin Stina ehdittiin kantaa tupaan, tuli vanha Dalbo portailla vastaan.

— Mikä hätänä? Mitä on tapahtunut? kysyi hän.

— Stina oli hypännyt koskeen. Suomalainen pelasti, selitti äiti. Mielikuvituksessaan hän oli tapahtuman näin rakennellut.

Jäätymäisillään olevat vaatteet riisuttiin tytön päältä ja hänet pantiin lämpimään sänkyyn. Stina sulki silmänsä. Hän tunsi itsensä sangen väsyneeksi. Mutta muuten oli hänen hyvä olla.

Häärätessään vuoteen ympärillä äiti puhui isälle:

— Stina on viime aikoina ollut niin kummallinen ja synkkä. Kyllä hän nyt sairastuu. Me emme voi hänelle puhua häiden valmistuksista. Ne täytyy lykätä tuonnemmaksi. — Hän siveli tyttärensä kelmenneitä poskia ja silitti kosteata tukkaa.

— Odotetaan kuinka käy, taipui Dalbo. — Vielä on aikaa.

Stina sairastui todellakin. Tiedotonna hän houraili punatukkaisesta, murhaajasta, miehestä, joka tahtoi häntä suudella, koskesta, Amerikasta…

Kun hän näin väikkyi elämän ja kuoleman välillä, oli häiden valmistelu luonnollisesti lykättävä tuonnemmaksi.

LÄHTÖ UUTEEN MAAILMAAN.

Toukokuun alkupäivinä 1641 oli Tukholman satamassa vilkasta liikettä. Varustettiin kahta laivaa viemään siirtolaisia ja kaikenlaista tavaraa Uuden Ruotsin siirtokuntaan Eteläjoelle (Delawareen). Toinen näistä laivoista, "Kalmarin Avain", oli tämän matkan jo kahdesti ennen tehnyt. Toinen oli "Charitas", johon oli tarkoitus sijoittaa suurin osa Amerikkaan menevästä tavaralastista.

Siirtolaisia oli koottu yli koko Ruotsin valtakunnan. Niitä oli värvätty sekä Suomesta että Ruotsista. Vapaaehtoisesti lähteviä oli kertynyt sangen vähän, mutta sen sijaan olivat maaherrat eri tahoilta lähettäneet oikeuden tuomitsemia henkilöitä, jotka oli määrätty karkotettaviksi Amerikkaan. Karkeista rikoksista ei ketään tuomittu Amerikkaan, koska ei tahdottu Uutta Ruotsia tehdä rikollisten siirtolaksi. Sen sijaan lähetettiin sinne etupäässä metsissä asuvia ja kierteleviä suomalaisia.

Osa karkoitettavia oli sijoitettu Smedjegårdenin vankilaan Tukholmaan, ja osa tuotiin Karlstadin, Kopparbergin y.m. vankiloista Osa oli saanut vapaasti liikkua, kunnes koottiin yhteen ja tuotiin satamakaupunkiin. Printz, myöhemmin Uuden Ruotsin kuvernööri, oli tuonut suomalaisia Suomesta. Maunu Klinga oli käynyt kokoamassa joukkonsa Vermlannista, Se olikin kaikkein lukuisin.

Satamassa tapaamme myös tuttavamme. Pietari Kokkinen (laivakirjoissa Peter Cock) oli tuotu Smedjegårdenista. Klinga oli tuonut Martti Martinpoika Marttisen, Olli Räsäsen ja Matti Tossavaisen sekä joukon muita. Myös olivat Luukas ja Piikki mukana, viimemainittu vapaasta tahdostaan sotamieheksi tehtynä. Klinga oli korotettu luutnantiksi ja hän otti Piikin omaan joukkoonsa. Erkki Mulikka seurasi ystäväänsä Marttia. Luonnollisesti olivat mukana myös Martin, Tossavaisen ja Kokkisen perheet. Martti itse oli koko matkan kantanut poikaansa Marttia. Ja Piikki oli taluttanut lehmää, Muurikkia, joka sekin oli suorittanut matkan onnellisesti ja ihmetteli outoa ihmisvilinää satamassa. Tossavainen oli ottanut mukaan hevosensa. Paljon oli heillä myös muuta tavaraa, mitä katsoivat uudessa maassa tarvitsevansa tai mistä eivät hennoneet luopua. Luukas oli muistanut ottaa kanteleen.

Toisessa ryhmässä oli pieni parvi ruotsalaisia, niiden joukossa Dalbo ja hänen vaimonsa. Anders oli tullut heitä saattamaan. Erkin silmät etsivät parvesta Stinaa, mutta häntä ei näkynyt. Erkki ei malttanut olla lähestymättä Andersia ja kysymättä kuinka Stina oli selvinnyt kylmettymisestään, jonka koskessa sai.

— Hän sairastui pahoin ja tuli hyvin heikoksi. Sen vuoksi ei voinut tännekään tulla, selitti poika ja sanoi Stinan tulleen hyvin umpimieliseksi ja omituiseksi. — Tauti lienee hänen järkeensä vaikuttanut. Hän ei puhu juuri mitään, paitsi itsekseen. Ja toisinaan olen kuullut hänen yksinään nauravan. Vanhempien lähtiessä ei hänen silmistään kyynelpisaraa vuotanut. Hän näytti välinpitämättömältä. — Ei siis punatukkainen asu teillä? uskalsi Erkki kysyä.

— Ei vielä. Häät on lykätty siksi, kunnes Stina tervehtyy, vastasi Anders.

— Mitä Stina niistä häistä sanoo? kysyi Erkki odotellen vastausta henkeään pidätellen.

— Ei sano mitään. Ei kiirehdi eikä vastusta. Gustafia kohtaan hän on ollut ystävällisempi.

Maunu Klinga tuli heidän joukkoonsa ja antoi kaikenlaisia neuvoja.

— Kuinka sairas tyttärenne voi viime käyntini jälkeeni kysyi hän Dalbolta, jonka talon kautta hän oli äskettäin kulkenut.

— Hänhän keskusteli kauan teidän kanssanne, vastasi Dalbo. — Sen jälkeen on hän mielestäni muuttunut edukseen. On ollut iloisempi ja voimakkaampi. Luulen, että häät voidaan pitää piakkoin. Heidät kuulutettiin jo viime sunnuntaina kirkossa. Stina ei olisi tahtonut, mutta minä katsoin tarpeelliseksi viedä asian niin pitkälle ennen lähtöä. Niinpä voin verrattain huolettomana nyt matkustaa.

Tieto kuulutuksesta ja muustakin tapahtumien kehityksestä Dalbossa vaikutti niin Erkkiin, että hänkin piti parhaana päästä pois uusiin oloihin. Mitä hän olikin mielessään kuvitellut, se oli nyt särkynyt.

Klinga ilmoitti vielä, että siirtolaiset sijoitetaan, mikäli sopivat, "Kalmarin Avaimeen", joka on nopeakulkuisempi ja jonka ei tarvitse odottaa tavaran lastausta Göteporissa, missä Charitas viipyy joitakin viikkoja.

— Hyvä oli, että jouduitte pois metsistä. Vouti on uhannut tehdä uuden perinpohjaisemman hävitysretken, lisäsi hän lopuksi.

Muutaman päivän kuluttua olivat laivat valmiit lähtemään. Ne pysähtyivät vielä kumpikin Göteporissa, mutta "Kalmarin Avain" jatkoi pian matkaa Hollantiin ja Englantiin. Charitas jäi odottamaan. Rannalle jäi myös Maunu Klinga, joka ilmoitti hakevansa ylämaasta perheensä sekä palvelijattarensa, joiden kanssa hän tulee "Charitaksessa."

— Onnea matkalle. Uudessa maailmassa tavataan, oli hänen viimeinen toivotuksensa.

Ahtaat olivat laivassa tilat ja hidasta oli kulku. Viipyminen Hollannissa ja Englannissa tuntui pitkälliseltä. Paljon oli sairautta ja kärsimyksiä.

Elokuun 19 päivänä jätti Kalmarin Avain vihdoinkin Europan rannat. Suuri meri oli kynnettävänä. Tiedettiin kuluvan kuukausia ennen kuin sen vaon päähän päästäisiin.

Mitä siellä perillä olisi? Millainen olisi kohtalo, millainen tulevaisuus? Löytyisikö sieltä uusi isänmaa, jossa elämä tulisi onnellisemmaksi?'

Pienen laivan keinuessa suurilla aalloilla, kuun illalla laineita kullatessa Luukas otti kanteleensa, helähytteli sen kieliä sormillansa ja lauloi esi-isien vanhoja lauluja:

"Siitä vanha Väinämöinen Siirti silmänsä ylemmä, Katsahtavi kaunihisti Päälle pään on taivosehen, Sanovi sanalla tuolla, Lausui tuolla lausehella: Tuoltapa aina armot käyvät, Turvat tuttavat tulevat Ylähältä taivahasta Luota Luojan kaikkivallan. Jumalass' on juoksun määrä, Luojassa lopun asetus, Ei uron osoannassa, Vallassa väkevänkänä."

II.

DELAWARE-JOELLA

UUDEN JA VANHAN MAAILMAN VÄLILLÄ.

Yli puolentoista sataa päivää oli kulunut siitä, kun "Kalmarin Avain" lähti Tukholmasta, ja yli kaksi kuukautta siitä kun laiva oli jättänyt Euroopan rannat. Laivan suunta oli ensin ollut eteläinen, sitten oli käännytty Länsi-Intiaa kohti ja nyt ohjattiin pohjoiseen, missä tiedettiin matkan päämäärän olevan.

Ahtaassa laivassa oli tämän ajan kuluessa kärsitty paljon, sillä matka oli enimmäkseen myrskyinen ja kaikki olivat olleet merisairaita, muutamat koko ajankin. Jotkut kuitenkin jaksoivat harvoina kauniina päivinä nousta kannelle. Pikku Martista oli silloin nautinto isänsä sylissä katsoa delfiinien hyppelyä ja kilpajuoksua laivan kupeella sekä lentokalojen vilkasta kiidäntää. Mutta tyyntä kesti kulloinkin vain vähän aikaa. Kun myrsky heilutti laivaa niin, että se oli pyörähtää ympäri, eivät ketkään pystyssä kestäneet, eivät myöskään ne kotieläimet, jotka oli otettu mukaan. Niinpä Matti Tossavaisen hevoselta katkesi jalka ja Marttisen Leenan Muurikilta se niukahti sijoiltaan.

Matti oli sangen murheellinen hevosestaan ja Leena valitti onnettomana Muurikin kohtaloa, ne kun jo aiottiin lopettaa.

Avuksi tuli silloin eräs matkustaja, joka ryhtyi elukoita hoitelemaan. Hän oli Väinämön vaimo Mongan suomalaismetsästä. Väinämön perhe oli karkoitettu sen vuoksi, että vaimo Kaisa oli ollut syytettynä taikuudesta. Laivan päällystö antoi vastenmielisesti elukat Kaisan hoitoon, sillä se pelkäsi, että jos laivassa ruvetaan noitakeinoja tekemään, seuraa siitä onnettomuus. Muutenkin olisi se mielellään tahtonut näiden elukkain lihalla kartuttaa laivan suuresti vähentyneitä ruokavaroja.

Kaisa hääri uutterasti hevosen ja lehmän luona niiden ahtaissa pilttuissa. Hän kiersi niiden ympäri moneen kertaan myötä- ja vastapäivään, kiinnitti lehmän sarveen ja hevosen harjaan erivärisiä vaatekappaleita, hymisten jotain vanhaa runoa, jota eivät muut kuin suomalaiset ymmärtäneet. Kipeät paikat hän pesi lämpimällä keitoksella, jota oli itse valmistanut. Sitten hän hieroi niitä, venytteli ja pudisteli sekä asetti niille lujan kääreen. Lopuksi eläimet sidottiin makuulleen niin, etteivät päässeet muuta kuin päätänsä liikuttamaan, ja siten ne jonkun ajan kuluttua täydelleen parantuivat.

Kaisa hääri uutterasti eläinten parissa, vaikka hänellä itsellään oli suuria huolia. Hänen miehensä, Väinämö, oli kivuloinen ja oli sairastanut melkein koko ajan laivalla. Hän ei voinut mitään syödä ja senkin vuoksi olivat voimat suuresti vähentyneet. Kaisan lapsista sillävälin Marttisen Leena kiitollisuuden osoitteeksi piti huolen. Niitä oli poika Antti ja tytär Marjetta, ensinmainittu Martin ikäinen ja tytär juuri kävelemään oppinut. Pojat kävelyttivät Marjettaa ja koettivat keksiä hänelle leikkimistä. Äidit istuivat sillaikaa mytyillään laivan kannella ja keskustelivat.

Naiset ymmärsivät hyvin toisensa. Kaisa kertoi, että hän oli syntyisin Lapista, missä oli oppinut luottamaan sanan voimaan ja parantamaan tauteja. Ei hän ollut tyrkyttänyt kellekään taitoaan. Nykyisenä aikana se olisi ollut vaarallista, sillä noidat poltettiin roviolla. Mutta kun hätään joutunut turvautui hänen apuunsa, ei hän sitä voinut kieltää. Etupäässä hän oli parantanut lehmiä ja lisännyt niiden lypsykykyä juottamalla erilaisista kasviksista keittämiään hauteita. Myöskin ihmisten tauteja hän oli yrteillään parantanut. Haavoja hän oli lääkinnyt sitomalla lehtiä kipeisiin paikkoihin ja samalla hiljaa lukemalla loitsuja. Myönsi hän myöskin nuorille tytöille naimaonnea loitsineensa:

— En tiedä lienevätkö neuvot, yrtit, temput tai luvut auttaneet, mutta apua vain on tullut. Sehän se on pääasia.

— Kun sinä voit näin muita auttaa, tokihan pystyt miehesikin parantamaan, puhui Leena muistaen Väinämöä, joka nyt laivan Länsi-Intiasta pohjoiseen kääntyessä makasi kuoleman kielissä.

— Sepä se on kaikkein onnettominta, valitti Kaisa, — etten minä hänelle mitään voi. Olen koettanut kaikkeni. Olen juottanut hänelle keitoksiani. Olen lukenut parhaimmat loitsulukuni. Mutta mikään ei näy auttavan. Syyn minä arvaan, vaikka tuskin sinä sitä hyväksyt. Hän on meren haltijan vallassa, joka ei salli hänen mitään syödä ja joka kiusaa häntä kaikella tavalla. Tuo haltija on outo minulle, maissa eläneelle. Häntä eivät lepytä tai taivuta maan haltijoille tehdyt loitsut. Minä en tunne hänen syntysanojaan ja niin olen oman mieheni tautiin nähden avuton.

Martti Marttinen tuli ilmoittamaan, että Väinämö oli saanut ankaran kohtauksen. Kaisa hypähti hätäisenä ja riensi miehensä luo. Martti otti poikansa syliinsä, Leena kantoi Marjettaa ja talutti Anttia sairaan luo, joka Martin tiedon mukaan oli kuolemaisillaan. Vuoteen ääressä oli lääkäriparturi, joka lääkevarastoineen oli hallituksen puolesta matkalla siirtokuntaan, ja pappi, joka valmistautui tarjoamaan kuolevalle viimeistä ehtoollista. Pappi koetti puhutella sairasta, antoi sitten ehtoollisen ja luki rukouksen, jota kaikki kuuntelivat paljain päin. Sairas sai kouristuksia, jotka olivat lopun enteitä. Kaisa hieroi epätoivoisena miehensä käsiä ja jalkoja. Kun lääkäri sanoi, ettei tästä ole enää mitään apua, joutui Kaisa hirveään hätään. Hyökäten sairaan pääpuoleen, huitoi hän käsillään ristiin ilmassa ja kolkon kaamealla äänellä alkoi lukea jotain lukua, jota ei kukaan ymmärtänyt. Melkein tajuttomassa tilassa hän vihdoin lopetti, langeten polvilleen vuoteen viereen ja kiertäen kätensä miehensä kaulan ympäri.

Yhtäkkiä huomattiin, että sairas oli avannut kirkkaat, kuumeiset silmänsä ja katseli ympäri huoneen. Hän virkkoi sitte hiljaa, mutta kuuluvasti: "Uuteen maailmaan." Ja sen sanottuaan hänen päänsä oikeni taaksepäin; hän oli kuollut.

Ruumiin ympärillä vallitsi vain hetkisen se rauha, joka kuoleman käynnille kuuluu. Kun laivan kapteeni saapui paikalle, riensi pastori häntä vastaan ja kauhistuksen ilme kasvoillaan kertoi:

"Pyhän häväistys on täällä tapahtunut. Sen jälkeen kun kuoleva sai sakramentin, teki paholainen sen vaikutuksen tehottomaksi harjoittamalla noituutta vaimon suun kautta. Sielu, on mennyt kadotukseen."

Hän vaati, että vaimo, joka on paholaisen riivaama, on vangittava. Muuten antaa Herra tuhon kohdata koko laivaa.

Yleisö, joka ei ollut tapahtukaa ymmärtänyt, joutui kauhun valtaan. Taikauskoisena se poistui nopeasti kuolleen luota. Jälelle jäi vain muutamia, niiden joukossa viranomaiset sekä vainajan lapset, jotka pyrkivät isän luo. Leski oli kuin tainnuksissa kuolleen rintaa vasten. Kun laivan sotamiehet päällikön käskystä tulivat häntä vangitsemaan, ei hän oikein tajunnut tilannetta, mutta poisvietäessä hän kuitenkin heitti silmäyksen Martti ja Leena Marttiseen, joiden hän näki hänen lapsistaan huolehtivan.

Kuljettiin lämpimässä meren virrassa. Huolimatta siitä, että oltiin lokakuun lopulla, paahtoi aurinko kuumasti. Laiva kulki hiljaa vienossa tuulessa. Jo samana päivänä tahdottiin saada ruumis haudatuksi, jottei se saattaisi laivaa tuhon omaksi. Se sidottiin lautaan ja heitettiin kaikkien, paitsi vainajan oman puolison läsnäollessa mereen. Pastori luki siunauksen.

Tämän jälkeen kului matka verrattain sujuvasti. Sää oli suotuisa, ja katsottiin, että noituuden tuottama onnettomuuden uhka oli välttynyt.

Asia oli kuitenkin tärkeä ja aiheutti laajan oikeudenkäynnin. Todistajilta kysyttiin aluksi ymmärsikö kukaan, mitä oli se puhe, joka kuului vaimon suusta miehen kuolinvuoteen ääressä. Eivät suomalaisetkaan ymmärtäneet ja lapinkielen taitajia ei ollut. Vihdoin Kaisa itse selitti, että se ei ollut mitään pakanallista puhetta. Oli vain Isämeidän rukous, jonka hän hätäisenä ja suuremman vaikutuksen vuoksi oli lukenut nurinpäin loppukirjaimesta alkuun. Hän oli tahtonut tehdä mitä tahansa, jotta olisi saanut miehensä hengen pelastetuksi. Se selitys helpotti Kaisan asiaa. Pappi tosin piti Jumalan sanan vääntämistä suurena syntinä, mutta laivan kapteeni katsoi, että kun Jumalan sanaa voidaan Lutheruksen opin ja esimerkin mukaan kääntää mille vieraalle kielelle tahansa, ei tätäkään kääntämistä voida rikokseksi katsoa. Voihan kieli olla niin rakennettu, että sanat näin käännettyinä ovat sen kielen mukaisia. Jumalan sanaahan se joka tapauksessa on. Lainoppineita ei laivassa ollut ja niin jätettiin asia tämän ratkaisun varaan. Kaisa päästettiin vapaaksi.

Mutta vaikka hän oli loppumatkan vapaa, huomasi hän, että useimmat ihmiset, myös suomalaiset karttoivat häntä. Marttisten käytöksessä hän ei mitään muutosta huomannut, ellei ehkä sitä, että he olivat häntä kohtaan ystävällisempiä ja avuliaampia. Se vaikutti, että Marttisen lähin seurapiiri, entiset tuttavamme Erkki Mulikka, Olli Räsänen, Tossavaiset, Kokkiset, Luukas ja Piikki suvaitsivat häntä ja koettivat viihdyttää hänen turvattomia lapsiaan. Kaikissa heissäkin oli taikauskoa, mutta se kallistui pikemmin Kaisan uskon puoleen. Erkin mielessä oli kysyä häneltä sydämensä hellintä asiaa ja neuvoa sen johdosta, mutta miehekäs ylpeys esti ajatuksia sanoiksi puhkemasta.

Luukas otti entistä useammin kanteleensa esille ja lauloi sen säestyksellä Väinämön lesken lohdutukseksi suuresta sankarista Väinämöisestä:

"Siitä vanha Väinämöinen Laskea karehtelevi Venehellä vaskisella, Kuutilla kuparisella Yläisihin maaemoihin, Alaisihin taivosihin."

— Niin Kaisa, sanoi hän, — miehesi meni uuteen maailmaan, joka me emme ole nähneet. Hän tavoitteli toista, sitä mihin me olemme nyt pyrkimässä ja mihin toivottavasti pian saavumme. Jos täällä on sijaa meille, on sitä sinullekin ja lapsillesi.

Uteliaina alkoivat matkustajat odottaa uuden maailman näkymistä.

UUSI MAA.

— Maata näkyvissä, kuului laivan tähystäjän ääni ylhäältä kojusta.

Matkustajat terästivät silmiään, mutta eivät nähneet mitään.

— Isä, tuossa on kivi, huudahti pikku Martti isänsä käsivarrella.

Omituista: merestä oli sukeltautunut esiin pieni musta paasi. Erkki, joka seisoi Martin vierellä, sai mieleensä kallion Isojoen koskessa. Samanlainen se oli, muutama henkilö sopi seisomaan. Mutta tämä meren paasi painui pian näkymättömiin. Samalta suunnalta kohosi vesisuihku, kaksi, kolme, useampia Laivamiehet selittivät, että siellä on valaskaloja. Niitä nousee tänne Eteläjoen suulle, missä hollantilaiset niitä pyytävät. Ne ovat samoja kuin se kala, joka profeetta Joonaan nieli.

Hetkisen kuluttua alkoi todellinen maa näkyä, kaukaisena täplänä aaltojen harjoilta. Selittämätön tunne valtasi matkustajat, jotka olivat olleet kuukausimääriä yhteen sullottuina.

Se tieto, että tuossa nyt on se odotettu, toiveitten, unelmien maailma, se teki niin valtavan vaikutuksen, että moni itsestään lankesi polvilleen kiittäen Jumalaa, joka oli meren vaaroista pelastanut ja johdattanut onnellisesti päämäärään. Niemen ohi kuljettaessa pappi piti rukouksen ja luki siunauksen.

Henlopenin niemi oli sivuutettu, maa katosi sillä kertaa näkyvistä, ja laivamiehet vakuuttivat vielä kuluvan muutamia päiviä ennenkuin perillä ollaan. Seuraavina päivinä aallot olivat kenties terävämpiä, ja myrsky heitteli entistäkin pahemmin laivaa. Vihdoin koitti kuitenkin aamu, jolloin silmien edessä oli todella nähtävää. Kaikki matkustajat ahtautuivat laivan kokkaan ja sivuille.

"Kalmarin Avain" liukui hiljalleen ylös mahtavaa virtaa. Vasemmalla puolen oli ranta lähellä. Oikealta vain häämötti maata. Joeksi sitä tuskin olisi voinut tietää.

Oli kirkas päivä. Mitään syksyn merkkejä ei näkynyt luonnossa, vaikka tähän aikaan, marraskuun alussa, Vermlannissa lumivaippa jo peitti maan. Mikäli voi huomata oli täällä kaikki kesäistä. Ihmetellen ahmivat siirtolaiset vaikutelmia uudesta maasta ja sen luonnosta.

Metsää, metsää ja aina vain metsää. Vuoria ei ollut näköalaa peittämässä, kumpuja vain, jotka erotti siitä, että metsän vihreys niillä kohdin kaareutui taivasta kohti. Kun laiva kulki lähellä rantaa, saattoi erottaa tuuheita puita, joiden haarat levittäytyivät paksuina käsivarsina sivulle, kaikille suunnille, varjostaen laajan alueen. Paikoin oli näiden jättiläispuiden alla rantamalla tiheä alusvesakko kaikenlaista lehtipuuta ja köynnöstä. Paikoin taas oli tämä alusmetsä palanut, joten isot puut yksinäisinä hallitsivat juuriaan. Koko laivan väestö olisi yhden tuollaisen puun suojassa saattanut pitää sadetta.

— Muheva ja voimakas on epäilemättä maa, joka tuollaisia puita kasvattaa, huomautti Martti Erkille.

— Kääpiöitä ovat niiden rinnalla ne, joita kuninkaan linnan puistoissa Tukholmassa kasvaa ja joita kävimme katsomassa, vastasi Erkki. — No, Kokkinen, sinulta ei tavallisesti sanoja puutu, mitäs mietitä kysyi hän toisella sivulla olevalta toveriltaan.

— Lasken vain kuinka monta tuollaista puuta täytyy kaataa tynnyrin kylvölle, vastasi Pietari Kokkinen, ja kohotti poikaansa Lassia näkemään maisemaa. — Ei monta puuta kaataa tarvitse, mutta jokaisessa on kuntturalle kisapaikka. Mitenhän sinäkin, Matti, selviät tuollaisesta metsästä? ilkkui hän Tossavaiselle.

— Sen sanon vain, että kyllä tuollaiset lehvät, kun kuivaksi käyvät, helposti kaskessa palavat. Mutta ei noita runkoja, ei oksiakaan yksi mies kasken vierrossa kangella käännä. — Tämä oli Tossavaisen arvelu.

Olli Räsänen hautoi hänkin ajatusta mielessään.

— Sitä minä tässä tuumailen, sanoi hän, — miten noista hirsistä tuvan tekee? Paksuutta on kyllä, vaikka linnan seiniksi, mutta tuskin on suoraa kohtaa kyynärän pituudelta. Ei niistä ole rakennuspuiksi. Ei saa kunnon lautaakaan.

— Mitäpäs sen kummempaa taloa tarvitset, neuvoi Kokkinen, — kun teet mökkisi puun oksalle. Kyllä vain nuo oksat kannattavat vaikka eukonkin ottaisit. Kokoat pikkuisen risuja oksien väliin ja, jos komeilla tahdot, laitat risuista kattoa ja seiniä, pian on Räsälä valmis. Se on kuin harakan pesä, mutta eipä täällä näy kylmä hätyyttävän.

— Kovin on metsä yhdenlaista ja puut rakennushirsiksi sopimattomia, myönsi Marttikin, — mutta tällaista lehtoa, tällaista kaskimaata en ole osannut uneksiakaan. Ei sitä ole missään meidän mailla, ei Ruotsissa, ei Suomessa. Kuvittelen mielessäni, että tällainen se oli se suomalaisten pyhä lehto ennen aikaan, se jossa uhrit uhrattiin. Ja tällainen kai se oli se Kalevan kaskimaa, se minkä Väinämöinen kaasi. Tulepas Luukas, huusi hän sivulleen, — tule kanteleillesi ja laula runo Kalevan kasken kaadannasta uuden maamme kunniaksi ja uuden elinkeinomme ylistykseksi.

Luukas viritti kanteleensa ja lauloi suomalaisten hartaasti kuunnellessa:

"Vaka vanha Väinämöinen Teetti kirvehen terävän. Siitä kaatoi kasken suuren, Mahottoman maan alisti. Kaikki sorti puut soreat: Yhen jätti koivahaisen Lintujen leposijaksi, Käkösen kukuntapuuksi."

Siirtolaisten mielessä vallitsi pyhä juhlatunnelma uuden maailman näyttäessä aarteitaan. He näkivät siinä niin paljon, että olivat valmiit ottamaan vastaan arkipäivän, pitkän ja raskaan työviikon. Tuollaista metsää katsoessa heidän kämmenpohjaansa syhysi. Innokkaasti he halusivat tarttua kirveisiinsä ja ryhtyä mahdollisimman pian metsää raivaamaan, tekemään sen pohjalle viljelystä, missä vilja lainehtisi omien ja jälkipolvien toimeentuloksi.

Laiva jatkoi edelleen kulkuaan pitkin joen rantavesiä. Näköala siirtyi toisensa tieltä. Tarkka silmä huomasi aran peuran rannalla. Kokkinen viittasi Luukkaalle:

— Ollapa pyssy käsillä, paisti tulisi. Maltahan, vielä me täälläkin peuran lihaa syömme. Ja tuskinpa vouti on kimpussamme, ei ainakaan Fryksdalin vouti.

Ahnaasti Luukaskin silmäsi riistaa. Hänen käsivartensa oli kyllä kankea, mutta sormet olivat vetreät, joten voivat pyssyn lukon laukaista. Hän toivoi voivansa vielä metsällä käydä.

Erään niemen nenässä, laivan aivan läheltä hipuessa ohitse kuului yhtäkkiä tavatonta meteliä. Pensaat ruskivat ja matkustajat näkivät pienen aukeaman kautta kulkevan koko parven isoja lintuja, matalampia kuin kurjet, mutta isoja ja lihavia.

— Ovatkohan nuo syötäviä lintuja? kysyi Olli Räsänen laivamieheltä.

Kuuli niiden olevan kalkkunoita, parasta syötävää mitä olla voi.

— Jopa ovat isoja nämä Amerikan metsot, ihmetteli Tossavainen. — Yksi vastaa kolmea, ehkä neljää meidän metsoa.

Kokkinen tokaisi tähän:

— Siellä Ruotsissa me sanoimme: "ei pyystä kahden jakamista". Nyt sanokaamme: "kolme syö Amerikan pyytä."

Tällaisia vertauksia tehdessä ja uutta ja aina vain uutta ihmetellessä kului päivä iltapuoleen. Jo Räsänen näki sellaista metsää, josta voi saada rakennuspuita, pitkiä ja komeita. Ne olivat kuin kuusia, oksat kummallisen säännöllisesti haarautuvia.

Ja vihdoin huomasivat he rannalla kaksi merkillistä olentoa, jotka näyttivät ihmisiltä. Toinen heistä varjosti käsillä silmiään laivaa tähystellessään. Heidän ruumiinsa olivat paljaat, vain pieni mekko keskiruumiin ympärillä. Päässä oli sulkatöyhtö, joka ulottui selkään.

— Kukoksi tuota luulisi, naljaili Kokkinen. — Se vain on eroa, että on pyrstön pannut harjaksi.

Hän ei malttanut olla huutamatta "kukkokiekuuta" tervehdykseksi.

— Älä tee pilkkaa intiaanista, muistutti Erkki. — Kokkisesta on jo ennen tehty kukko ja Kockina lienet laivankirjoissakin. Katso ettet jääkin kukoksi ja ettei intiaanit kyni sinulta höyheniä.

Erkki oli arvannut nuo tähystelijät intiaaneiksi, joista laivamiehet olivat matkalla paljon kertoneet. Marttikin puuttui keskusteluun.

— Ne ovat tämän maan oikeita isäntiä, alkuperäisiä asukkaita, sanoi hän. — Epäilemättä joudumme heidän kanssaan paljon tekemisiin. Luvatkaamme tässä, kun nyt ensi kerran heitä näemme, olla rehellisiä ja oikeudentuntoisia intiaaneille. Niinkuin me olimme Ruotsissa metsäsuomalaisia, niin ovat he täällä metsien asukkaita ja valtiaita. Me emme sorra heitä, jos he antavat meidän rauhassa asua. Me haluamme elää heidän kanssaan sovussa. Eikö niin, kansalaiset?

— Oikein sanottu, vakuutti Räsänen, ja muut yhtyivät siihen.

Intiaanit kääntyivät rannalta metsään päin ja hävisivät sinne. Heidän käyntinsä näytti arvokkaalta, ruhtinaalliselta.

Pimeän tultua ilmoitettiin matkustajille, että huomenaamuna ollaan määrän päässä, Christina-linnoituksella.

UUDEN RUOTSIN SIIRTOKUNTA.

Uuden Ruotsin siirtokunnalle oli vasta perustukset laskettu. Hollantilainen Peter Minuit, joka oli intiaaneilta ostanut Manhattan-saaren ja perustanut sinne Uuden Amsterdamin (New Yorkin) kaupungin sekä toiminut Uusien Alankomaitten maaherrana, oli, erottuaan hollantilaisen yhtiön palveluksesta, johtanut ruotsalaiset v. 1638 Delaware-joelle. Hollantilaiset olivat jo tätä ennen ulottaneet myös sinne vaikutuksensa, joka kuitenkin oli sangen vähäinen ja ilmeni melkein yksinomaan kaupankäyntinä. Pieni Fort Nassaun linnoitus, jossa oli vain muutamia vartijoita, oli yhtiön ostomiesten suojapaikkana.

Peter Minuit tunsi nämä omien maanmiestensä toimenpiteet, mutta tiesi samalla myös, että maa oli asumatonta. Hän osti maata intiaaneilta ruotsalaisten asutusta varten ja perusti Christina-nimisen linnoituksen. Kun hän ei tahtonut ärsyttää hollantilaisia, sijoitti hän sen noin yhden ruotsin virstan (kahden mailin) päähän Delaware- eli Eteläjoesta sivujoen varrelle, mitä nimitti Christina Creekiksi. V. 1640 tuli ensimäinen aivan pieni retkikunta Ruotsista, pääasiassa linnoituksen vahvistamista ja kaupan ylläpitämistä varten, sekä saman vuoden lopulla muutamia hollantilaisia, jotka asettuivat asumaan noin 10 ruotsin virstan (20 mailin) päähän Christinasta.

Ruotsalaiset kaipasivat kipeästi lisävoimia. Siirtokunnan päällikkö ilmoitti kaiken olevan valmiina asutusta varten ja pyysi uutisasukkaiden sekä tarpeiden lähettämistä. Kului talvi 1640-1641 odotuksessa. Kului kesä, mutta odotettua laivaa ei tullut. Sen sijaan alkoivat myös englantilaiset New Havenista toimia tällä joella. Ruotsalaisen siirtokunnan alku oli häviämisen varassa. Lienee jo ollut puhetta sen lopettamisesta ja sulautumisesta hollantilaiseen Uuden Amsterdamin siirtokuntaan.

Tällaisissa oloissa oli komentaja Ridderille ja hänen pienelle joukolleen erinomainen ilosanoma se, minkä joen suupuolen intiaanit juoksuttivat linnoitukseen: Ruotsalainen laiva oli tulossa, sama, joka oli jo kaksi kertaa ennen seutukunnalla käynyt.

Komentaja valmistautui vastaanottoon ja lähetti tähystäjiä Christina-joen suulle. Ruotsin juhlalippu nostettiin linnoituksen katolle ja suuri tykki laitettiin kuntoon kunnialaukauksen ampumista varten. Vihdoin marraskuun 7 päivän aamuna 1641 tähystäjä näki odotetun laivan tulevan ylös Delaware-virtaa. Ennen kuin hän ehti sanaa tuomaan, kuului laivasta tykin laukaus saattaen sanoman odottajille.

Komentaja ja miehistö pukeutuivat juhlapukuun ja asettuivat rannalle. Myös oli keräytynyt parvi intiaaneja joen toiselle rannalle uteliaina katsomaan. Ruotsin lippu laivan mastossa tervehti siirtokuntaa iloisesti lepattaen. Linnoituksesta pamahti jymeä kunnialaukaus. Siihen vastattiin laivasta uudella kunnialaukauksella.

Joen rannalla oli luonnon valmistama laituriksi sopiva kivitys. Laiva laski siihen. Yhteys laivan ja siirtokunnan välillä alkoi pian. Komentaja otti kunnioittaen vastaan laivan päällikön, kyseli tärkeimmät uutiset sekä kokosi kirjelähetykset. Molemminpuolista iloa on vaikea kuvata. Nyt oli siirtokunnalle alkava uusi edistyksen aika.

Suuri osa matkustajia oli pitkän matkan rasituksista kovin väsyneenä ja heikkona. Moni täytyi kantamalla tai taluttamalla viedä maihin. Elukat, joita viimeiseksi kuljetettiin, olivat kärsineet eniten, sillä ne olivat saaneet olla loppumatkan sangen vähäisellä rehulla.

Linnoitusta ympäröi neliskulmainen vallitus, jonka jokaisessa kulmassa oli nuolenkärjen muotoinen sarvi. Yhdeltä puolen ulottui vallitus jokeen, kahdella sivulla oli vetelät suot. Neljännellä puolella ainoastaan kapea kannas soitten välissä yhdisti sen mantereeseen. Tällainen asema oli tahallaan valittu, jotta olisi helpompi puolustautua mahdollisia, erittäinkin intiaanihyökkäyksiä vastaan.

Vallituksen sisällä oli puusta kyhättyjä rakennuksia, joista viisi oli asunnoiksi varattu. Kuudes oli kirkkona sekä samalla kouluna. Lisäksi oli tavara- ja eläinsuojuksia. Ulkopuolella linnoituksen oli muutamia asuntoja, joiden ympärillä oli pienempiä viljelyksiä, etenkin tupakan kasvattamista varten. Kaikki oli vielä aivan alkeellista. Pientä linnoitusasutusta ympäröivät vesiperäiset maat sekä niiden takana lehtevät kumpumaisemat.

Päivän merkityksen vuoksi ja ajan tapojen mukaan kokoonnuttiin laivasta suoraan kirkkoon. Myöskin sairaat kannettiin sinne siunausta saamaan. Kirkossa pidettiin tulojumalanpalvelus. Siirtokunnan pappi, pastori Reorus Torkillus, joka oli edellisen vuoden alusta saapunut siirtokuntaan, ollen ensimäinen luterilainen pappi uudella mantereella, toimitti uuden tulokkaan, pastori Christoferin kanssa alttaripalveluksen. Uudella pastorilla oli kaunis messuääni, joka teki harvinaisen toimituksen erikoisen juhlalliseksi.

Saarnan tekstiksi oli pastori valinnut Johanneksen Ilmestyskirjan 21 luvun värssyt 1-8.

Seurakunnan seisoallaan kuullessa luki hän sanat:

"Ja minä näin uuden taivaan ja uuden maan, sillä ensimäinen maa ja ensimäinen taivas ovat kadonneet, ja merta ei ole enää.

"Ja pyhän kaupungin, uuden Jerusalemin minä näin laskeutuvan alas taivaasta Jumalan tyköä, valmistettuna niinkuin miehelleen kaunistettu morsian.

"Ja minä kuulin suuren äänen taivaasta sanovan: 'Katso Jumalan maja ihmisten keskellä, ja hän on asuva heidän keskellään, ja he ovat hänen kanssaan, ja Jumala itse on oleva heidän kanssaan, heidän Jumalansa.'

"Ja Jumala on pyyhkivä pois kaikki kyyneleet heidän silmistänsä eikä kuolemaa ole enää oleva, eikä murhetta eikä parkua ole enää oleva, sillä kaikki entinen on mennyt.

"Ja valtaistuimella istuja sanoi: 'Katso uudeksi minä teen kaikki'. Ja hän sanoi minulle: 'Kirjoita, sillä nämä sanat ovat todet ja varmat.'

"Ja hän sanoi minulle: 'Se on tapahtunut. Minä olen A ja O, alku ja loppu. Minä annan janoovalle lahjaksi elämänveden lähteestä.'

"'Joka voittaa, on tämän perivä, ja minä olen oleva hänen Jumalansa, ja hän on oleva minun poikani.'

"'Mutta pelkurien ja epäuskoisten ja ilkimysten ja murhaajien ja huorintekijäin ja velhojen ja epäjumalanpalvelijain ja kaikkien valehtelijain osa on oleva siinä järvessä, joka tulta ja tulikiveä palaa, tämä on toinen kuolema.'"

Tilanteeseen sopiva teksti antoi pastorille aiheen kuvata sitä uutta maata, johon siirtolaiset olivat saapuneet. Ruotsin rannoilta lähdettyä oli kotiseutu, synnyinmaa kadonnut näköpiirin taakse. Sitten oli ollut kuukausimääriä merta ja vaikeata matkaa. Nyt on sekin kadonnut. Nyt on edessä uusi maa, joka on silmälle mieluisa, joka on neitseelliseen vehmauteen pukeutunut kuin kaunis morsian. Monen mielessä se on ihana kuin Uusi Jerusalem, jossa ei ole kylmää eikä kärsimyksiä. Pohjan pakkasista tulleelle se on ihmemaa. Ja todellakin se on suuri Jumalan lahja, josta on syytä kantaa Kaikkivaltiaalle kiitokset. Puutetta kärsineet ja vaivatut odottavat, että tästä tulee heille paratiisi, jossa on hyvä olla, jossa kyyneleet kuivuvat silmistä, jossa murhe loppuu ja jossa entiset kärsimykset unhottuvat. Mutta ihmisen toiveet ovat pettäviä, ne haihtuvat kuin tuhka tuuleen, jos ne perustuvat vain unelmiin. Tämä maa ei suo yhtään parempia elämisen hetkiä kuin entinenkään sille, joka kädet ristissä odottaa kaikkea hyvää valmiina. Ei, päinvastoin on tämä maa aivan muokkaamaton. Siitä voi tulla rikas ja tuottava, jos ihminen noudattaa sitä Herran käskyä, jonka hän aivan ensimmäisenä ihmiselle antoi ja josta luemme Pyhän Raamatun ensimmäisessä luvussa, jo luomiskertomuksessa. Jumala käski: tehkää tämä maa alamaiseksenne. Ihmisen on työllään pantava maa tottelemaan Jumalan hedelmällisyyden ja tuottavaisuuden lakeja. Työtä, pitkä-aikaista, sitkeätä työtä vaatii tämä maa ennen kuin se alistuu ihmisen alamaiseksi. Joka ei työtä tee, joka ei noudata Herran käskyä, hän ei menesty täällä eikä hän menesty missään. Ihmisen on täälläkin elettävä Jumalan kasvojen edessä, jotka näkevät kaikkialle. Ne kasvot katsoivat teitä vanhassa kotimaassanne, ne katsovat täälläkin. Ne, jotka ovat pelkureita eivätkä uskalla kovin käsin siihen työhön, jonka Jumala on määrännyt, ne, jotka eivät Häntä usko, ne jotka tekevät ilkitöitä ja rikoksia, ne, jotka harjoittavat siveettömyyttä ja turvautuvat pakanallisiin Jumaliin, turhaan ne täältä onneaan etsivät. He eivät täälläkään saavuta paratiisia, vaan päinvastoin helvetin. He joutuvat siihen järveen, joka tulta ja tulikiveä palaa. Tämä on toinen kuolema, sanoo Herra.

Ainoastaan sillä, joka kilvoittelee Herran käskyjen täyttämiseksi, on voittamisen toivo. Vain hän menestyy. Hänelle antaa Herra voiton palkinnon. Hän saa juoda elämänveden lähteestä, hän saa elämän ja onnen. Hänelle ja hänen suvulleen tulee tämä maa Uudeksi Jerusalemiksi, jossa ei ole itkua eikä hammasten kiristystä, jossa Herra itse asuu ja suojelee omiansa kuin isä poikaansa. Nämä hänen sanansa ovat varmat ja todet.

Tähän suuntaan kävivät kunnianarvoisan pastorin sanat. Nekin suomalaiset, jotka eivät ruotsinkieltä ymmärtäneet, tunsivat pastorin sanoista siunauksen valuvan ylitsensä ja kyselivät myöhemmin toisilta sanojen merkitystä. Metsissään ei heillä ollut tilaisuutta olla läsnä missään jumalanpalveluksessa. Nuoremmat eivät olleet milloinkaan käyneet missään kirkossa. Heidän uskonnollisia tarpeitaan ei oltu vähimmässäkään määrässä tyydytetty. Nyt he täällä Uuden Ruotsin erämaassa pakanoitten ympäröiminä pääsivät ensi kerran osallisiksi Herran sanan julistamisesta. He käsittivät sen omalla tavallaan. Siihen käsitykseen liittyi epäilemättä paljon suomalaisen muinaisuskonnon taikuutta.

Yhden asian he ymmärsivät hyvin: tämä uusi maa on hyvä maa. Joka siinä tekee työtä, hän menestyy.

PIETARI RAMBO.

Kirkosta tultua oli ruoka odottamassa. Kaikki eivät suinkaan sopineet huoneissa aterioimaan, joten suuri osa nautti ensimäisen ateriansa uudella mantereella luonnon helmassa.

Komentaja Ridderillä oli nyt iso perhe elätettävänä. Se oli vietävä hengissä läpi ensi kesään saakka. Asia ei kuitenkaan häntä paljoa huolettanut, ei ainakaan poistanut sitä iloa, minkä laivan tulo oli aiheuttanut. Talvivarustukset oli tehty ja sen vuoksi oli viljaa varastossa pitkäksi aikaa. Komentaja tiesi myös saavansa vastaista tarvetta varten ostaa ruokatavaroita hollantilaisilta Uudesta Amsterdamista sekä englantilaisilta Virginiasta, sillä molemmilta tahoilta oli tehty tarjouksia. Myös intiaanit luovuttivat mielellään maissia, jota he viljelivät erittäinkin yläjoella suuren kosken kylä-yhteiskunnassa. Viljan loppumisesta ei siis ollut pelkoa. Lihaa ei tarvinnut suuria määriä koota varastoihin. Sitä sai metsässä melkein mielin määrin. Kalastusta haittasi se, ettei ollut riittävästi verkkoja ja koukkuja, mutta niitä ilmoitettiin tulevan "Charitaksessa", jota voitiin odottaa saapuvaksi aivan lähipäivinä. Tämä myöhemmin lähtenyt laiva oli tulossa suorempia teitä.

"Kalmarin Avainta" alettiin heti purkaa. Miehet, myöskin äsken tulleet, työskentelivät siinä pimeään saakka. Kun laivasta muun lastin mukana otettiin esille uusia kirveitä 600 kappaletta, oli komentaja siitä sangen mielissään, ajatellen suoritettavia rakennustöitä sekä maanraivauksia.

Komentaja oli sangen hyvällä tuulella. Hänellä oli tähän erittäinkin kaksi syytä. Pitkän odotuksen ja monen puutteen jälkeen hän tiesi nyt saavansa helpotusta ja apua. Toinen syy oli persoonallista laatua. Hän oli leskimies ja tunsi yksinäisen elämänsä ikäväksi. Siirtokunnassa ei ollut aviopuolisoksi valittavaa. Muitten kansallisuuksien kanssa oli aivan vähän yhteyttä. Sitäpaitsi hän tahtoi ottaa puolison itselleen ruotsalaisten joukosta. Muuta neuvoa hän ei ollut tiennyt kuin kirjoittaa yhtiölle, jonka palveluksessa oli, ja pyytää, että se muun siirtokuntaan tarvittavan mukana lähettäisi sopivan vaimon hänelle itselleen.

Hän odotti nyt myös tätä lähetystä. Papereissa ei ollut siitä kyllä mitään mainittu, kuten ei siirtolaisista yleensäkään. Eikä hän saapuneissa keksinyt tällaista lähetystä. Mutta hän oli edelleen hyvässä toivossa. Olihan luonnollista, että yhtiö voi sellaisen arvokkaan lähetyksen uskoa ainoastaan hänen tulevan apulaisensa Maunu Klingan huostaan, joka perheineen ja tärkeine papereineen saapuisi "Charitaksessa". Hän vihelteli tyytyväisenä.

Tämä päällikön hyvä tuuli vaikutti myös siihen millainen kohtelu tuli hänen puoleltaan saapuneiden siirtolaisten osaksi. Hän tiesi, että saapuneiden joukossa oli ehkä hyvinkin runsas määrä tuomittuja ja karkoitettuja, jotka olivat oikeastaan vankila- ja pakkotyösääntöjen alaisia. Tästä hän ei välittänyt, vaan salli kaikkien olla vapaiden miesten asemassa. Paperit tulisivat Klingan mukana ja sitten ehtisi asiat järjestää. Täällä kaukana esivallan silmien alta ei tarvinnut olla erikoisen muodollinen. Eikä vapaina kulkevien tuomittujen karkaamisesta ollut mitään pelkoa, sillä mihinkäpä he osaisivat oudossa maassa.

Niinpä ei nyt ainakaan alussa ollut mitään eroa vapaitten ja tuomittujen välillä. Kaikki saivat katsella ympärilleen ja tutustua oloihin.

Moni tulokas oli kuitenkin sangen väsynyt, jopa sairas. Useilla oli naisia tai lapsia hoidettavinaan. Ensi tehtävä illan tullen oli saada naiset ja lapset sekä sairaat levolle. Yksi rakennus oli heitä varten.

Ymmärrettävissä on, että niiden tulokkaiden, jotka jaksoivat pystyssä pysyä, ei sen päivän iltana sallittu levätä. Sotilailla ja työmiehillä, jotka olivat pitkät ajat olleet erotettuina emämaasta, oli paljon kyselemistä. Haluttiin tietää, miten kotimaassa jaksetaan, mitä suurempia tapahtumia oli sattunut, kuinka sota Saksassa edistyi j.n.e. Haluttiin tietää omaisistakin, minkä vuoksi otettiin selkoa tulokkaiden kotipaikoista.

Linnoituksen ravintolana oli iso tupa, jossa oli tanakoita ristijalkaisia tammipöytiä ja raskaita penkkejä. Laivaa odottaessa oli valmistettu hyvää, vahvaa olutta, jota linnoitusväki halusi vapaasti tarjota tulokkaitten kielenkannan irroittamiseksi. Koskaan ennen ei tässä tuvassa ollut niin paljon väkeä. Puheensorinaa kuului ja tuttavuuksia rakennettiin.

— Onko täällä suomalaisia? huusi eräs sotilas suomenkielellä.

— Onhan niitä, ei paljon muita olekaan, vastasi kerkeästi Olli Räsänen, joka sattui olemaan lähellä.

Vallaten isoimman pöydän komensi sotilas ravintolanpitäjälle:

— Lähetäpä Anthony tuomaan tänne oluthaarikoita tusinan verran. Nyt pannaan pöytä koreaksi.

Sitten hän kutsui:

— Suomalaiset tänne! Nyt juodaan tervetuliaismaljat.

Pöydän ympärille karttui heti suuri joukko.

— Ei tusina haarikoita mihinkään riitä, jos aiot kaikille suomalaisille tarjota, sanoi Pietari Kokkinen asettuen istumaan sotilaan viereen.

— Toinen tusina sitten. Joudu Anthony!

— Enemmän meitä on kuin kaksi tusinaa, yllytti Pietari.

Musta ravintolanpalvelija hyppyytti haarikoita minkä ennätti.

Pietari katsoi ihmetellen neekeriä, jollaista ei ollut ennen nähnyt.

— Mikä paholainen tuo on? kysyi hän sotilaalta.

— Orja se on, meidän neekeriorjamme, ainoa orja Ruotsin valtakunnassa, selitti sotilas.

— Onko se tullut alas lakeistorvesta, vai miten se on noin mustaksi käynyt, tiedusteli Räsänen.

— Niin mustaksi sinäkin vielä käyt, kun ehdit riittävän kauan olla Amerikan auringon paahteessa, jutteli sotilas leikki suupielessä. — Näes, täällä on kesäisin aurinko niin kuuma että paistaa ihon. Ensin tulee kattilan väriseksi, kuten ne, jotka näit laivan tullessa joen vastaisella rannalla. Sitten paistuu mustaksi, kuten tämä tässä. Minä olen tässä maassa ollut vasta lyhyen aikaa, joten en ole ehtinyt paljon paistua. Maltas, kun olemme paistuneet muutamia vuosikymmeniä, alamme olla kuin intiaanit. Ja meidän lapsistamme tulee näitä aivan mustia.

Miehet eivät tienneet mitä uskoa. Heille johtui mieleen Klingan kertomukset kesän kuumuudesta. Ehkäpä hyvinkin paistuu tuollaiseksi.

— Kiitä onneasi Olli, ettet ole naimisissa, puheli Pietari Kokkinen. — Lapsesi olisivat mustia kuin paholaiset.

— No niin, jätetään ne tulevaisuuden varaan, kehoitti sotilas. — Nyt ryypätään. Malja pohjaan. Terveydeksi. Lisääntykää ja täyttäkää maa!

Penkit pöydän ympärillä olivat pakaten täynnä suomalaisia. Toiset seisoivat ja joivat maljansa. Siinä olivat Martti Marttinen, Erkki Mulikka, Matti Tossavainen, Luukas ja Piikki ja useita matkan varrella tuttaviksi tulleita, kuten Mauno Antinpoika, Heikki Kolehmainen, Antti ja Matti Hannunpojat, Iivertti Heikinpoika, Manne Halttunen, Klemetti ja Maunu Yrjänänpojat, Eskeli Laurinpoika, Nuutti Martinpoika, Maunu Maununpoika ja Pietari Valkonen.

— Onko täällä ketään minun kotipuolestani, Vermlannista? kysyi sotilas, kun ensimmäiset haarikat oli tyhjennetty ja orja täytteli toisia.

— Enimmäkseen me sieltä ollaan, ilmoittivat miehet. — Meitä siellä vainotaan ja ajetaan tänne.

Sotilas pyyhkäisi partaansa ja vakuutti:

— Jos ei sen suurempaa rangaistusta anneta kuin tänne karkoitetaan, kiittäkää Jumalaa ja rukoilkaa, että kaikki Vermalannin ja Taalain suomalaiset lähetettäisiin tänne. Onni olisi, vaikka koko Suomen kansa sieltä Suomen niemeltä sodan ja hävityksen sekä puutteen jaloista tänne toimitettaisiin. Kyllä täällä elää ja kyllä tänne sopii.

Seurueessa nousi hilpeä mieliala. Miehet kertoivat kotimaan tapauksista ja kyselivät uuden maailman oloja. Kyseltyään Vermlannin asioita selitti sotilas:

— En näitä kysele sitä varten, että tuttavistani kuulisin. Jos lieneekin minulla siellä omaisia, en heitä muista. Tietänettekö Rambon talosta siellä itäisessä Vermlannissa Degerforsin pitäjässä. Minä olen siitä talosta syntyisin, mutta jouduin aikaisin sisaruksieni kanssa maailmalle. Jotakuinkin samasta syystä kuin tekin. Olimme rautaruukkien tiellä. Hisingenin saarella sitten asuimme ja siellä ovat omaiseni vielä. Minä opin merimieheksi, ja kun tänne lähtevään laivaan heitä etsittiin, lähti Pietari Rambo Amerikkaan. Tänne jäin ja tänne aion jäädä ainaiseksi.

Miehet katsoivat ihastuneina ja luottavin mielin uutta tuttavaansa, joka näytti päättäväiseltä, voimakkaalta mieheltä.

Rambo sanoi mahdollisimman pian lähtevänsä viljelystöihin.

— Ei täällä jouda aikaansa sotilaana kuluttamaan, kun hyvä maa odottaa muokkaajaansa.

— Sitä mekin tässä olemme miettineet, että maatyöhön pitäisi päästä, puhui Martti Marttinen.

— Niin pitäisi, vakuutti Rambo. — Kuitenkaan ei siihen aivan heti pääse, selitti hän. — Minua sitoo sopimukseni yhtiön kanssa. Ja teitä useimpia näkyy sitovan se, että olette tuomioistuimen karkoittamia. Ruotsin hallitus ja kauppayhtiö tarvitsevat sotilaita ja työntekijöitä. Linnoituksia on rakennettava ja yhtiölle tupakkaviljelyksiä raivattava. Meidän on kaikkien ensin palveltava itsemme vapaiksi. Mutta sitten me lähdemme, lähdemme joukolla. Me perustamme uuden Suomen. Tähän me emme jää linnoituksen jalkoihin, tänne keräytyvät ne, jotka eivät ole erämaitten lapsia. Me suomalaiset kuulumme ylämaahan. Sinne painauduimme Ruotsissa, sinne painaudumme täälläkin ja elämme omaa elämäämme. Suomi ja Ylämaa, ne on meidän luotava. Nyt ei niitä vielä ole, mutta käsillämme ne syntyvät. Jokea ylös kulkien paranevat maat aina vain. Tähän asti minä olen ollut yksin. Nyt meitä on monta. Me olemme Suomen karhuja, joilla on jokaisella yhdeksän miehen voima. Sellaisella voimalla kun maata mullistamme, eivätköhän vielä meidänkin silmämme näe tätä maata toisenlaisena leivänkasvattajana kuin nykyään.

Sotilas oli puhunut voimakkaasti, silmät tähdättyinä miesten päitten yli aivan kuin ne olisivat katsoneet tulevaisuuteen. Hänen puheensa, joka käsitti kokonaisen tulevaisuuden ohjelman, teki uutistulokkaisiin suuren sytyttävän vaikutuksen.

Rambo oli sitten hetkisen vaiti. Ei muistanut haarikkaansakaan. Hän havahtui unelmistaan, kun Anthony tuli kysymään vieläkö halutti lisää olutta.

— Tuo lisää vain! Tänään vietetään tuliaisia. Minä tunnen itseni nyt niin onnelliseksi, kun olen saanut tänne maanmiehiä.

Uusia haarikoita tyhjennettäessä kyseli Rambo Klingasta. Hänen ilonsa nousi ylimmilleen, kun hän kuuli Klingan olevan tulossa, jopa olevan täällä ehkä hyvinkin pian.

— Siinä oikea mies, ylisti hän. — Jos me tänne oman valtakunnan perustaisimme ja kuningasta etsisimme, niin Klingalle minä ääneni antaisin. Hän oli täällä, kun linnoitusta alkuun pantiin. Maaherran lähdettyä oli hän jonkun aikaa linnan päällikkönä. Silloin oli mieluisat ajat. Työ sujui kuin rasvattu. Hän sanoi lähtevänsä hakemaan lisää väkeä, suomalaisia, jotka hänestä ovat sopivimpia. Kun katson teitä, näenpä että hän on täyttänyt hyvin lupauksensa. Juodaan siis Klingan malja.

— Oikein sanottu, vakuutti Mulikka. Yhteisesti juotiin haarikat tyhjiksi.

Seurueesta huomasi, että olut oli kihonnut useille päähän. Matkan rasittamat väsyneet miehet eivät paljoa kestäneet. He alkoivat katsella väkeä toisten pöytien ympärillä. Samanlainen iloinen remakka vallitsi kaikkialla.

Erkki huomasi erään pöydän ääressä Dalbon istuvan sanattomana. Ruotsalainen ei ottanut osaa keskusteluun pöytätoverien kanssa, oli synkkänä, kuten yleensä laivamatkallakin. Erkki oli joskus halunnut rakentaa keskustelua hänen kanssaan, mutta se oli rauennut Dalbon harvapuheisuuden vuoksi. Erityistä ynseyttä ruotsalainen tosin ei ollut häntä kohtaan osoittanut, mutta hän pysyi suljettuna. Sensijaan Dalbon emäntä oli aina ollut sangen ystävällinen. Nyt halusi Erkki lähteä Dalbota puhuttelemaan.

Hän siirtyi penkille ruotsalaisen viereen.

— Miltä näyttää uusi maailma? kysyi hän. — Eikös olekin tämä Isojoki vähän isompi kuin se siellä Ruotsissa?

— Kyllä on, myönteli Dalbo. — Ei joeksi uskoisikaan.

— Täällä näyttää olevan kaikki suuremmoisempaa kuin siellä kotona, jatkoi Erkki keskustelua. — Kyllä tämä maa jaksaa elättää asujansa. Jokea ylöspäin kulkiessa kuuluu maat yhä paranevan. Me suomalaiset aiomme täälläkin lähteä ylämaahan. Tulkaa tekin, Dalbo, sinne. Laittakaa samoille seuduin kotinne ja kutsukaa koko perheenne Ruotsista. Täällä ei ole rotuvihaa. Täällä ei suomalaisilla ja ruotsalaisilla ole mitään syytä asettua vastakkain.

— Koko perheenikö? puhui Dalbo, mietteissään, melkein kuin yksikseen.

Erkki havahtui siitä tunnelmasta, jossa oli ollut. Hän säpsähti:

— Tarkoitan lapsianne, puhui hän hellästi, mutta sitten kivahti: — Se roisto ei saa koskaan tänne tulla.

Jos tulee, niin minä surmaan.

Dalbo oli sanatonna ja katsoi synkästi eteensä. Erkki kävi taas hellämieliseksi.

— Teillä on tytär kuin enkeli, sanoi hän. — Niin, Stina on enkeli. Mutta Punatukkainen on susi.

Ja hän nousi seisoalleen, löi nyrkillään pöytään ja kiljaisi:

— Miksi jätitte enkelin suden suuhun? Tämän sanottuaan hän lähti kiireesti pois. Dalbo hätkähti, mutta ei kiivastunut. Hän ei puhunut mitään, mutta kun hän lähti yöteloilleen, kaikui hänen korvissaan syytös:

— Miksi jätitte enkelin suden suuhun?

"CHARITAS" TUO YLLÄTYKSEN.

Sitä mukaa kuin matkan vaivat oli levätty ryhtyivät uudet tulokkaat ottamaan osaa siirtokunnan töihin. Linnoituksen valliseinät olivat paikoin sortuneet. Osa miehistä kävi niitä laittamaan kuntoon. Toiset ryhtyivät rakentamaan hirsistä asuntoja lisääntyneen väestön tarpeiksi. Väljemmän tilan vuoksi valittiin rakennuspaikkoja linnavallien ulkopuolelta, minne suunniteltiin katuja vastaista kaupunkia varten. Maan perkkaustakaan ei unhotettu, koska yhtiön tupakkaviljelyksiä oli laajennettava.

Kun siirtokunnassa oli ennestään vain kolme hevosta, tulivat ne muutamat, jotka laivassa tuotiin, hyvään tarpeeseen. Tosin joku kuoli linnoituksessa matkan kärsimyksistä ja kului jonkun aikaa ennenkuin toiset vahvistuivat työkuntoon. Uuden maan ruoho näytti olevan vahvistavaa, joten Matti Tossavainenkin pääsi verrattain pian hevostaan käyttämään. Hänet vietiin muutamien toverien kanssa metsätöihin erään sivujoen vartta ylöspäin, missä kasvoi rakennuspuiksi sopivaa hirsimetsää. Siellä kaatoivat toiset puita ja Matti vedätti hevosellaan niitä rantaan, josta ne oli kuletettava virtaa alas linnoitukselle.

Näissä töissä viipyivät miehet yhteen jaksoon vuorokausia. Eväät heillä oli vahvat. Juomaksi käytettiin joen kirkasta vettä, joka oli "kirkasta kuin viina", kuten Matti usein sanoi vetäen sitä aterian jälkeen hyvät siemaukset sisäänsä. Niinpä ruvettiin jokea kutsumaan Viinajoeksi (Brantvine), josta myöhemmin tuli nimitys Brandywine. Toisten mielestä oli joki hyvin kalainen ja ansaitsi sen vuoksi Kalajoen nimen. Matin nimitys kuitenkin voitti.

Matti ihastui heti ensi näkemältään niihin maisemiin, joita oli joen varrella. Niiden mäkisyys viehätti, rannoilla kasvoi suuria puita, joiden latvat tapasivat joen yli toisiaan. Joessa oli somia koskia. Laaksot olivat erinomaisen viljavia.

— Sinne minä itselleni talon laitan, sanoi hän suomalaisille tovereilleen heidän uittaessaan tukkilauttaa linnoitukseen päin.

Toverit ihmettelivät, että Matti, hidastuumaisin kaikista, valitsi ensiksi itselleen paikan. Mutta Mattihan olikin oikea suomalaisen turpeenpuskijan perikuva: harvasanainen mies, jonka ajatukset aina olivat maassa kiinni.

— Matti, ethän sinä kuitenkaan seuran pettäjäksi rupeaa sanoi Olli Räsänen. — Tuumasimmehan yhdessä lähteä suuren joen ylämaahan ja nyt sinä yksinäsi etsit pienen joen ylämaata.

— Matin ilmansuunnat ovat vähän sekaisin, huomautti Kokkinen. — Ei se ole kumma. Onhan hän juonut viinaa joesta liiaksi. Kuule, Matti, jos sinä sinne Viinajoelle muutat, tokko olet päivääkään selvänä?

— Ei tässä vielä päästä oman mökin raivaamiseen, muistutti Martti Marttinen. — Kuulittehan; että meidän on ensin palveltava itsemme vapaiksi. Paljon on nytkin rakennuksia ja yhtiön tupakkaviljelyksiä alulla. Ennenkuin, ne ovat tehdyt, kuluu aikaa. Hyvä kuitenkin on, että pidämme silmällä oman kodin laittamista.

Näin keskustellen olivat he lähestyneet linnoitusta. Siellä näkyi jotain erikoista olevan tekeillä.

Kotosalla oleva linnoituksen väki oli kerääntynyt rantaan. Sotilaat seisoivat kunnia-asennossa. Juhlalippu liehui linnan katolla.

Odotettiin huomattavaa tapahtumaa, "Charitas" laivan tuloa, josta muutamat intiaanit olivat tuoneet tiedon.

Laivan näkyessä ammuttiin suurella tykillä kunnialaukaus, johon laivasta vastattiin.

Suomalaiset tuttavamme riensivät kaikki laivan tulolle. Rannalla oli myös Dalbo vaimoineen. Olihan tämä laiva ensimäinen, joka toi terveiset Ruotsista, mihin heidän rakkaitaan oli jäänyt. Lähellä ollen siirtyi Erkki heitä puhuttelemaan.

Linnoituksen päällikkö meni laivaan. Lämpimästi hän tervehti uutta apulaistaan Klingaa, joka oli hänelle tuttu entuudestaan. Iloisesti hän tervehti myös Klingan puolisoa ja pientä poikaa. Näiden mukana hän näki miellyttävän naisen. Ennenkuin hän kävi tätä tervehtimään, otti hän Klingan erilleen ja kysyi osoittaen naista:

— Onko hänet lähetetty minua vartena

Kun Klinga ei ymmärtänyt kysymystä, selitti Ridder lyhyesti pyytäneensä, että lähetettäisiin sopiva Ruotsin tyttö hänelle puolisoksi.

Uusi komentajan apulainen naurahti hyväntahtoisesti:

— Valitettavasti ei yhtiöllä ole varastossa naisia tällaisia tilauksia varten. Tämä nainen on minun palvelijattareni. Hänestä näette, kuten muutenkin tiedätte, että kyllä Ruotsissa on paljon kauniita tyttöjä, myös monta sellaista, jotka mielellään tulisivat komentajan puolisoksi. Toivottavasti voidaan tämä asia vielä järjestää. Neuvotellaan siitä myöhemmin.

Komentaja loi vielä katseensa rouva Klingan seuralaiseen. Hän olisi mielellään ottanut tämän lähetyksen itseään varten. Hän tunsi nyt jonkun verran pettymystä. Mutta velvollisuuksilleen uskollisena hän käänsi huomionsa virallisiin asioihin ja alkoi laivalistasta tarkastaa, mitä muuta hyödyllistä tavaraa oli saapunut.

Klinga ryhtyi auttamaan maihin perhettään. Hetken perästä hän astui rannalle kantaen sylissään poikaansa ja taluttaen vaimoaan. Jälestä tuli palvelijatar kantaen matkatavaroita.

Erkki, joka samoin kuin toisetkin oli seurannut Klingan liikkeitä sekä huutanut hänelle tervehdyksensä, katseli perheen saapumista ja loi silmänsä Klingan palvelijattareen. Yhtäkkiä hän huudahti:

— Stina!

Tyttö käänsi nopeasti päänsä ääntä kohti. Isä ja äiti näkivät tyttärensä ja kiiruhtivat vastaan. Ei Erkkikään hidastellut. Stina lepäsi äitinsä rinnoilla kädet kierrettyinä hänen kaulansa ympäri.

Hämmästys oli suuri. Isä ei voinut tapausta käsittää, mutta ei myös salata riemuaan.

Ensi vaikutuksen mentyä ohi alkoi hän kysellä miten tämä oli ymmärrettävä.

Stina selitti, että hänen oli mahdoton mennä naimisiin Gustafin kanssa. Kun ei muuta pelastuksen keinoa ollut, oli hän pyytänyt päästä Klingan mukaan. Stinan epätoivosta ja rukouksista heltyneenä oli Klinga suostunut ottamaan hänet palvelijattarekseen. Tämä oli tapahtunut jo ennen vanhempien lähtöä. Asia pidettiin salassa, mutta tietoisuus pelastuksen järjestelystä oli antanut Stinalle voimia kestää heidän lähtönsä. Näin hän oli voinut sallia isän tahtoman kuulutuksenkin Gustafin kanssa tapahtua.

— Mutta kun sinut on kuulutettu Gustafiin, olet sinä häneen sidottu, lausui isä vakavana. — Minä en voi lupaustani peruuttaa, ja pelkään, että kirkko pitää kiinni muodoista.

Isällä ei kuitenkaan ollut sydäntä moittia tytärtä siitä, mitä tämä oli tehnyt. Rakkautensa osoitukseksi avasi hän tyttärelleen sylinsä, ja tämä painautui siihen, kuten petolinnun ahdistama kyyhkynen.

Erkki oli kaiken aikaa seurannut läheltä tätä kohtausta ja kuullut keskustelun. Hänkin olisi halunnut sulkea tytön syliinsä, mutta ymmärsi, että se ei käynyt päinsä. Myöskin Stina oli huomannut nuoren suomalaisen ja oli kärsimättömänä odotuksesta. Koko laivamatkan hän oli kuvitellut mielessään tätä kohtausta uudella mantereella, kohtausta, joka oli ensimmäinen sen jälkeen kun Erkki oli hänet pelastanut koskesta ja kantanut sylissään kotiin.

Nyt se kohtaus tuli kylmän muodolliseksi. Nuoret tervehtivät toisiaan tosin kyllä lämpimin kädenpuristuksin, mutta kumpikin oli odottanut ja kaipasi enempää.

OMAN KODIN RAIVAUS KÄY MAHDOLLISEKSI.

Kauppayhtiö, joka oli varsinainen siirtokunnan perustaja, tosin yksissä neuvoin Ruotsin hallituksen kanssa, halusi liikkeestä taloudellista hyötyä. Tärkeimmät yhtiön tarkoitusperät olivat saada intiaaneilta ostetuksi nahkoja, erittäinkin majavannahkoja, ja viedyksi Ruotsiin niitä sekä tupakkaa, jonka käytäntö alkoi tulla yleiseksi. Hallituksen harrastuksena oli siirtokunnan asuttaminen ja viljelykseen saattaminen, mikä lisäisi Ruotsin vaikutusta.

Ensimäisissä lähetyksissä voitiin siirtokunnasta toimittaa Ruotsiin suuret määrät nahkoja, mutta tällä kertaa niitä oli karttunut vähän, kun Ridderillä ei ollut riittävästi vaihtotavaroita ostamiseen tai varoja wampunin, intiaanirahan hankkimiseen. Tupakkaviljelykset olivat vasta alussa, joten niidenkään tuotteita ei ollut paljoa lähettää. Laivojen pääasiallinen lasti koottiin englantilaisilta Virginiasta.

Kun laivat lähtivät takaisin Ruotsiin, jäi siirtokunta työhön ja toimeen, jotta olisi lastia, kun laivat uudestaan tulevat sitä hakemaan. Tämän vuoksi pyrittiin varsinkin tupakankasvatusta lisäämään.

Ne, jotka olivat vapaaehtoisesti tulleet siirtokuntaan, saivat valita itselleen viljelysalueensa, mistä tahtoivat, mutta yhtiön tarpeet sitoivat heitäkin. Heitäkin tarvittiin rakennustöissä ja odotettiin heidän suuntaavan peltotyönsä tupakan viljelykseen. Näin ollen he eivät vapaasti voineet siirtyä kauemmas linnoituksesta. Niiden taas, jotka olivat tuomioistuimen päätöksestä Amerikkaan lähetetyt, oli pakko tehdä yhtiön töitä. Vaikka heitä ei kohdeltu vankeina, ei heillä ollut vapautta lähteä omia uutisasutuksia raivaamaan. Siitä olivat varsinkin suomalaiset tyytymättömiä. He olivat tottumattomia asumaan tiheissä ryhmissä. Heidän mielensä teki väljille, vapaille alueille.

Pahimpana kiusana uutisasukkaille oli asuntojen ahtaus. Uusia rakennuksia saatiin kyllä valmiiksi, mutta vasta kevätpuoleen voitiin perheellisille antaa omat asunnot. Suurin osa siirtokunnasta eli yhteisessä taloudessa. Siihen olivat varsinkin perheen emännät tyytymättömiä. Leenakin olisi mielellään tahtonut Muurikkinsa maidon käyttää oman väen hyväksi, mutta nyt se kului yhteisiin tarpeisiin. Kuitenkin oli hänellä ilo saada Muurikista hyvä vasikka suomalaisen karjakannan jatkamiseksi. Myöskin Matti Tossavaisen tammalla oli ennen pitkää varsa, jonka hän lahjoitti Martille palkinnoksi siitä mitä tämä oli hänen hyväkseen tehnyt.

Suomalaiset oudoksuivat talvea, kun lunta ei tullut. Erittäinkin jouluksi he kaipasivat lumivaippaa, joka olisi antanut juhlan vietolle kotoisan leiman.

Joka tapauksessa he viettivät joulun mikäli mahdollista vanhaan malliin. Olkia oli asuinhuoneitten lattioilla, kalja oli tavallista väkevämpää ja kylpy otettiin perinpohjaisempi. Erikoista oli se, että kokoonnuttiin kynttilöillä valaistuun kirkkoon aikaisin aamulla.

Harvinaisuutena suomalaisten jouluruuassa oli tällä kertaa karhunpaisti, muisto parhaimmilta Ruotsin ajoilta. Tämä paistin saanti todisti hauskalla tavalla metsänriistan runsautta siirtokunnassa.

Joulujuhlaa varten oli olut asetettu keittämisen jälkeen ulos isoihin astioihin jäähtymään. Yön aikana pistäytyi metsästä karhu suloisen maltaanhajun houkuttelemana herkkua maistelemaan. Yrittäessään juoda se poltti hiukan kuonoaan ja sen vuoksi murahti suuttumuksesta. Tästä kuultiin kutsumaton vieras.

Pietari Kokkinen sattui olemaan vahdissa. Hän kaatoi luodillaan karhun, joka oli komea ja musta.

— Kun oli ikävä joutilaana valvoa yö, katsoin parhaaksi toimittaa jouluksi karhunpaistia, johon te olette tottuneet, kehasteli hän niille, joita laukaus oli houkutellut yövuoteelta.

Metsänriistasta ei siirtokunnassa todellakaan ollut puutetta, vaikka väestö ei suurin joutanut metsästämään. Intiaaneja kävi Christinassa harva se päivä ja heillä oli mukana, paitsi nahkoja, myös monenlaista riistaa. Suomalaiset saivat tutustua Amerikan peuroihin, lihaviin kalkkunoihin, kauniisiin fasaaneihin ja moniin muihin.

Intiaanit toivat myös maissin tähkiä, joista suomalaiset saivat nähdä, että Klingan puheissa Amerikan ohran valtavuudesta oli perää.

Kaikki nämä kiihoittivat mieltä tutustumaan tähän maahan ja sen ihmeisiin. Martti Marttinen koetti miettiä keinoa, miten voitaisiin saada aikaan järjestely, joka tekisi uutisasutuksen perustamisen myös karkoitetuille mahdolliseksi.

Nyt työskentelivät suomalaiset enimmäkseen yhtiön rakennus- ja tupakanviljelystöissä. Piikki oli sotaväessä Klingan osastossa, samoin Pietari Kokkinen, joka oli sotilaana siirtokuntaan lähetetty, mutta joka niinikään halusi hartaasti omintakeisiin toimiin. Luukas, joka ei raskaaseen työhön pystynyt, harjaantui tynnyrintekijäksi ja oli sellaisena varsin tarpeellinen siirtokunnassa. Metsästysmatkoja hän suuresti kaipasi. Niitä muistellessaan hän lauloi iltaisin kanteleensa säestyksellä vanhoja lauluja Hiiden hirven hiihdännästä ja karhun peijaisista.

Erkki Mulikka, joka oli vapaamies, ei olisi ehdottomasti ollut sidottu yhtiön töihin. Kuitenkaan ei hän halunnut tovereitaan jättää. Tai oli jotain muutakin, joka pidätti häntä linnoituksen lähettyvillä. Hän kuletti tukkilauttoja Viinajoelta Christinan rantaan ja näin hän sai taas kerran laskea koskea, mihin oli osoittautunut taitavaksi siellä kotipuolella Isojoen koskessa. Tästä toimestaan hän nautti suuresti luonnon suuressa pyhätössä.

Monen mietiskelyn perästä Martti Marttinen luuli keksineensä ehdotuksen, joka soveltuisi myös yhtiön tarkoitusperiin. Hän esitti ensin Klingalle ja sitten yhdessä komentajalle, että ne karkoitetut, jotka haluaisivat ryhtyä maanviljelykseen, saisivat avata itselleen viljelyksiä, joissa kasvattaisivat m.m. tupakkaa senverran kuin yhtiö vähintäin vaati. Se työvelvollisuus, jota yhtiö vaatisi rakennus- ynnä muita yhtiön töitä varten, voitaisiin suorittaa niinä aikoina vuodesta, jolloin maatyöt eivät ole pakottavan kiireelliset. Tästä järjestelystä hyötyisi yhtiö, Ruotsin hallitus sekä asianomainen viljelijä itse.

Helppo oli Klingan saada komentaja vakuutetuksi järjestelyn edullisuudesta. Tämä suostui tekemään sopimuksia niiden tuomittujen kanssa, jotka hän katsoi soveliaiksi, siitä, että heidän tarvitsi vain puolen vuotta kerrallaan olla yhtiön välittömässä työssä, kunhan toisen puolen vuoden aikana raivaavat uutisasutusta ja myyvät yhtiölle kasvattamansa tupakan. Kun hallitukselta saapuneiden määräysten mukaan tuomittujen pakollinen palvelusaika oli neljä vuotta, oli heidän, tämän uuden järjestelyn mukaan, palveltava yhtiötä kahdeksan puolivuosikautta, ellei yhtiö syystä tai toisesta tulevaisuudessa tahdo aikaa lyhentää.

Näin katsoi yhtiö täydellisesti valvoneensa yhtiön etuja.

Järjestely tyydytti suomalaisia, jotka olivat valmiit ja sangen innostuneet ensi tilaisuuden tullen lähtemään sopivia viljelysmaita tarkastelemaan, jopa itse uutisasutuksia perustamaan.

He koettivat tehdä tuttavuutta linnoituksessa käyvien intiaanien kanssa. Siihen johti osaksi heidän luontainen uteliaisuutensa, enemmän kuitenkin halu saada selville sopivimmat uutisviljelysseudut. Kieli oli alussa suurena esteenä tuttavuuden teolle. Rambo, joka oli oppinut näiden lähiseutujen intiaanien, lenapien, kielen, toimi tulkkina, milloin sattui paikalla olemaan. Pian alkoi myös Pietari Kokkinen solkata intiaanien kieltä niin että toimeen tuli. Kevään saavuttua jo muutamat toisetkin, kuten Martti Marttinen, Erkki Mulikka ja etenkin Olli Räsänen osasivat selvitellä asioitaan intiaanien kanssa.

Yleensä olivat tämän siirtokunnan ja intiaanien välit alusta pitäen mitä parhaat. Lenapit olivat aivan rauhallisia ja huomasivat, että heillä oli näistä valkoisista suurta apua. He kyllä kertoivat, että sisämaassa jokien latvoilla ja vedenjakajalla asui toista heimoa, minquasia, jotka ovat uusille asukkaille kuten heillekin vihamielisiä. He ovat sotaisia ja voimakkaita. Heidän sotiaan sekä orjuuttaan ovat lenapitkin eri aikoina saaneet katkerasti tuntea.

Eräänä päivänä kevätpuolella tuli intiaanipäällikkö läheisestä ylämaasta siirtokuntaan komentajan puheille. Hän oli tavallisia intiaaneja arvokkaampi. Arvon merkkinä oli pitkä sulkatöyhtö, joka ulottui päästä syvälle alas niskaan. Hän kävi komentajalle kertomassa, että minquasit olivat levottomia, ja oli pelättävissä että he hyökkäävät joen rannalle. Intiaani arveli että siitä voisi seurata onnettomuutta ei ainoastaan rauhallisille lenapeille vaan myös valkoisille. Komentaja lupasi suojella lenapeja, kun he puolestaan tarpeen tullen auttavat häntä.

Kun intiaanipäällikkö tuli komentajan luota ja ryhdikkään arvokkaana käveli linnan pihalla, ympäröivät suomalaiset uteliaina hänet ja koettivat saada aikaan keskustelua. Suomalaiset kyselivät mistä päällikkö oli kotoisin, millaisia olivat maat siellä päin, oliko riistaa j.n.e.

Päällikkö osoittautui halukkaaksi keskusteluun, ja niin siirryttiin tupaan, jossa Kokkinen tarjosi vieraalle piippua — hän oli jo Rambolta kuullut rauhanpiipun merkityksestä.

Intiaani kertoi olevansa Naaman, läheisimpien perheyhdyskuntien päällikkö ja asuvansa Naamanjoella, joka on jonkun matkaa ylöspäin. Hän kertoi, että maat ovat hyvät kasvamaan ohraa ja että metsissä on riistaa enemmän kuin täällä linnoituksen luona. Vedet ovat hyvin kalaiset. Erittäinkin on lohia paljon.

Sen verran kuin Räsänen ymmärsi näitä selittelyjä sai hän sen käsityksen, että nuo seudut olisivat uutisasutukselle mitä edullisimpia.

— Näinköhän, hän koetti huonolla intiaaninkielellään kysyä, — olisi Noamasella mitään sitä vastaan, että me tulisimme sinne paikkoja katselemaan? Me etsimme sopivata maata missä voisi tupakkaa ja viljaa kasvattaa. Mahtaisiko Noamanen sallia meidän siellä hiukan kalastaa ja metsästääkin, noin koetteeksi vain?

Päällikkö veteli muutamia savuja piipustaan ja mietti hetkisen. Hänen mieleensä tuli minquasien uhkaama hyökkäys ja siitä johtuva vaara. Näistä valkoisista, joihin hän oli alusta pitäen mieltynyt, saattaisi siellä kotiseudulla olla apua ja hyötyä. Hänen kasvonsa ilmeet olivat vakavat eikä niistä voinut lukea hänen ajatuksiaan.

— Valkoinen mies on tervetullut Naaman-joelle, hän sanoi, — minulla on maata ja minulla on metsää. Naaman on valmis jakamaan tätä maata ja metsää valkoisen miehen kanssa, joka Valkean Manitoun aseilla suojelee häntä vihollisilta.

Suomalaiset lupasivat pian tulla tervehtimään päällikköä.

— Jos valitsemme maata punaisen miehen alueelta, turvaamme häntä kuten itseämme, vakuutti Martti Marttinen.

Tämä oli suomalaisten ensimäinen sopimus intiaanien kanssa.

ERKKI JA STINA.

Maunu Klinga, kuten muutkin siirtokunnan johtavat henkilöt, asui linnoituksen sisällä hallintorakennuksessa. Hänen lähin naapurinsa oli komentaja Ridder, joka edelleenkin oli murheellisena siitä, ettei yhtiö hänen kaikkein hartainta pyyntöään täyttänyt. Ikävissään istui hän usein apulaisensa herttaisessa kodissa ja keinutteli pientä Klingaa polvellaan. Tällöin hän johtui luomaan katseensa pojan hoitajattareen, joka sirona ja sulavana liikkui huoneissa. Komentajan sydän lämpeni. Hän oli kyllä jo päässyt yli keski-iän, mutta naisen sulous ei jättänyt häntä kylmäksi. Hetki hetkeltä vakaantui hänessä ajatus, että rouva Klingan apulainen soveltui hänen vaimokseen. Ridder oli tosin aatelismies, joka ei olisi Ruotsissa käynyt vaimoa etsimään omaa säätyään alempaa. Mutta täällä oli hän tullut monessa suhteessa demokraattisemmaksi. Eikä hänellä ollut valitsemisen varaa. Stina Dalbo oli rehellisen talonpojan, siirtokunnassa "vapaanmiehen" tytär, joka kaikilta henkilökohtaisilta ominaisuuksiltaan oli kuin luotu komentajan rouvaksi.

Vähitellen hän alkoi osoittaa selvää huomiotaan tytölle ja koetti lähennellä häntä. Hän tahtoi olla myöskin avulias Stinan vanhemmille, valitsi heille linnoituksessa parhaimman vapaanmiehen asunnon sekä lähetti heille useasti osan niistä hyvistä paisteista, joita itse oli onnistunut hankkimaan. Tästä ystävällisyydestä olivat vanhat Dalbot mielissään. Ennen pitkää he alkoivat aavistaa, mikä oli tähän syynä. Stinallekin he jo vihjasivat mitä hän arvelisi, jos hänestä tulisi komentajan rouva.

Stina otti komentajan huomaavaisuuden vastaan verrattain tyynesti. Hänen naisellisuuttaan kyllä mairitteli se, että siirtokunnan arvokkain henkilö, itse päällikkö asetti hänet kaikkien edelle, vieläpä näytti olevan valmis kohottamaan hänet aatelisnaisen asemaan. Mutta hänen sydämeensä ei se mitään vaikuttanut. Niinpä hän voi ilman vähintäkään suuttumusta sivuuttaa vanhempiensa vihjauksenkin isänsä aikaisemmalla huomautuksella:

— Mutta minähän olen sidottu Gustafiin.

Tämä side koski häneen hyvin kipeästi, mutta komentaja Ridderiin nähden hän voi siihen vedota.

— Se on kyllä tosi, tunnusti isä, — mutta komentaja on mahtava ja hänellä on mahtavia ystäviä Ruotsissa. Hän voinee vaikuttaa piispaankin. Minä en voi asettua Gustafia vastaan, mutta jos komentaja pyytää minulta sinun kättäsi, selitän minä, mikä on esteenä. Ja hänellä on vapaus toimia.

Stina ei puhunut siihen mitään. Hän toivoi sydämestään, että komentaja todellakin ryhtyisi häntä vapauttamaan Gustafista. Siitä lähtien hän, kohdatessaan komentajan, käytöksellään melkein rohkaisi tätä ja niin saattoi vanhan miehen siihen luuloon, että hän oli saavuttanut tytön sydämessä sijaa.

Komentaja tulikin jonkun ajan kuluttua Nils Dalbon luo, ilmoitti aikeistaan ja pyysi häneltä rehellisesti sekä koruttomasti Stinaa vaimokseen.

Nils Dalbo ei omasta puolestaan sanonut mitään, vaikkakin asia oli hänelle sangen mieleinen. Ilmoitti vain Stinan kuulutuksesta Gustafin kanssa.

— Ei suinkaan tyttärenne voi pitää tuosta miehestä, koska on lähtenyt yksinään tänne? kysyi Ridder.

Dalbo myönsi rehellisesti, että tyttö ei suosi tuota avioliittoa.

— Minä voin siis ryhtyä toimenpiteisiin kuulutuksen purkamiseksi? kysyi komentaja.

— Voitte tehdä kuten tahdotte, vastasi Dalbo.

Komentaja käsitti tämän myöntymykseksi. Pian sen jälkeen hän kirjoitti kirjeitä, joita hollantilaisella laivalla lähetti Eurooppaan ja joissa hän ystäviään pyysi järjestämään asian.

Stina tunsi tuntoaan jonkun verran vaivaavan, että hän oli käytöksellään houkutellut komentajaa tällaisiin toimenpiteisiin. Komentaja ei kuitenkaan ollut tungetteleva, vaan ritarillisena odotti Stinan vapautumista avioliittokuulutuksen siteestä.

Pitäessään silmällä Stinaa tuli myöskin Erkki rauhattomaksi. Hän oli nähnyt komentajan tiheät käynnit sekä Stinan suopean käytöksen häntä kohtaan. Vihdoin hän päätti puhua asiansa Stinan kanssa selväksi. Olihan selvitys joka tapauksessa tarpeen. Hän ei ollut vielä koskaan suoraan kosinut Stinaa ja pyytänyt häntä vaimokseen. Ei Stinakaan ollut sanoillaan ilmaissut rakkautta, vaikka Erkki katsoi voivansa uskoa, että Stina rakasti häntä.

Erkki puuhaili yhä joella tukkilauttojensa uitossa. Norja, kaunis suomalainen oli Stinan sydämen vallannut jo sinä hetkenä, jona tyttö näki tämän ensi kerran laskevan koskea. Kun hän liikkui ulkona pienen Klingan kanssa, johtivat hänen askeleensa melkein säännöllisesti rannalle. Hän ei kyllä mennyt niin lähelle, että keskustelua olisi syntynyt, mutta seurasi suomalaisen toimia kauempaa.

Eräänä päivänä oli nuori Klinga hoitajattarensa kanssa siirtynyt rannalle. Törmä oli sillä kohdalla jyrkkä, sen alla oli vain vähän maata, mihin poika kaivoi käsillään ojia ja kanavia. Erkki puuhaili vähän matkan päässä irroitellen tukkeja puomista. Tämä lienee tytön ajatuksia niin kiinnittänyt, ettei hän huomannut pikku poikaa. Yht'äkkiä kuuli hän lapsen parkaisevan kauhistuksesta. Stina tarttui poikaan kiinni ja veti häntä pystyyn. Mutta samassa hänkin huudahti. Hirmuinen eläin oli tarttunut poikaa sormista eikä päästänyt irti. Se oli ihmisen pään kokoinen ja tavattoman ruma. Sillä oli monta jalkaa, jotka tavoittelivat poikaa, jopa hoitajatartakin. Stina oli pyörtyä.

Erkki kuuli huudot ja riensi rantaa myöten avuksi. Muutaman silmänräpäyksen kuluttua oli poika vapautunut elukasta, joka makasi selällään maassa. Rauhoittaakseen poikaa selitti Erkki: — Eihän tuo mikään vaarallinen otus ole. On vain merikrapu, jollaisia on näillä rannoille paljon. Nyt se on kuollut ja voit viedä sen kotiin.

Hän laski pojan maahan ja tarttumalla kravun sääriin osoitti, ettei se voinut tehdä mitään pahaa. Poika, joka oli lakannut itkemästä, pelkäsi ensin elukkaa, mutta kun huomasi, että se oli kuollut, alkoi hän sillä leikitellä. Stina oli vielä säikähdyksestä kalpeana. Katsoessaan häntä Erkki ei voinut enää tunteitaan hillitä. Hän kiersi kätensä tytön kaulaan ja puristi hänet hellästi rintaansa vastaan. Stina ei vastustanut, vaan painoi päänsä nuoren miehen olkapäälle ja purskahti itkuun.

Nyt oli vihdoinkin tullut hetki, jota kumpikin oli pitkät odotuksen ja kärsimyksen ajat haaveksinut. Stina havahtui ensiksi tilanteen hurmauksesta. Heikosti ponnistaen hän yritti irtaantua Erkin syleilystä, mutta tämä puristi hänet yhä lujemmin rintaansa vasten.

— Stina, hän sanoi, — Jumala on johtanut meidät yhteen. Minä olen varma siitä. Minä rakastin sinua siellä kaukana kotimaassa, siellä, missä näytti mielettömältä pyytää ylpeän Dalbon ylpeätä tytärtä, joka meitä metsäsuomalaisia oli tottunut tuskin ihmisinä pitämään. Ollessani vankina isäsi kotona, mistä autoit minua pakenemaan, tiesin, että minä ainaisesti jäisin sinun vangiksesi. Sen tunsin niin selvästi sinun suudelmastasi siellä veräjällä, siitä syleilystä, johon kiedoin sinun väräjävän ruumiisi. Koko ajan sen jälkeen on muisto tästä kahlehtinut minua. En voi sanoin selittää sitä tuskaa, jota tunsin ajatellessani, että kuulut tuolle Gustaf-hirviölle. Se minut ajoi tähän kaukaiseen maahan.

Hän puhui lämpimästi ja vakuuttavasti. Sulku, joka oli tähän saakka hänen kieltään salvannut, oli poistunut. Ja hän jatkoi:

— En uskaltaisi tätä sanoa sinulle, ellen tietäisi, että sinun omassa sydämessäsi on jotain, joka puhuu minun hyväkseni. Minä sain siitä aavistuksen jo silloin, kun vapautit minut vankeudesta, yhä selvemmin huomasin sen Fryksdalissa ja varmuuteen tulin silloin, kun kannoin sinua kotiin koskelta. Samalla tunsin minä kärsimyksesi. Mutta sinä olet päättäväinen ja rohkea. Sinä et ilman taistelua antautunut siihen kurjuuteen ja häpeään, mikä olisi tullut osaksesi pahan miehen vaimona. Sinä ansaitset siitä tunnustuksen. Mutta älä jää nyt puolitiehen. Älä anna ennakkoluulojen ja väärän ylpeyden tukahduttaa sydämesi ääntä, joka huutaa rakkautta ja onnea. Katso, me olemme nyt uudessa maassa. Aloitetaan täällä myös uusi elämä ja unohdetaan kaikki, mikä ennen meitä erotti. Muistakaamme, että meillä ei ole oikeutta sysätä pois luotamme sitä onnea, joka on meidät kohdannut. Rakkaani, älä epäile hetkeäkään. Tule omakseni! Tehkäämme tämä maa siksi, joka yhdistää sen, mikä on erotettuna.

Erkki painoi rintaansa vasten Stinaa, joka nyyhkytti hiljalleen, mutta ei enää ponnistellut vastaan. Onnen leima kuvastui nuoren miehen kasvoilta. Hän tiesi voittaneensa, vaikka hänen rakastettunsa ei ollut sanonut sanaakaan. Pehmoisesti hän siveli Stinan hiuksia.

Vihdoinkin kohotti Stina päänsä, pyyhki kyyneleet silmistään ja sanoi kiertäen kätensä Erkin kaulaan:

— Erkki, nyt vasta minä täysin selvästi tunnen, että minä en Ruotsista paennut sen tähden, että pelkäsin Gustafia. Minut ajoi sieltä pois se, että sinä olit täällä. Minun onnenkaipuuni se pakotti minut uhmaamaan isänikin tahtoa.

Nyt nämä kaksi vihdoin ymmärsivät toisensa.

Heidän ikuisen liiton lupaustaan, joka vahvistettiin rakkauden suudelmalla, ei ollut kukaan muu todistamassa kuin pieni lapsi, joka hänkin oli kiintynyt leikkiinsä.

Erkki ja Stina sopivat, että he puhuvat ensin asiastaan Stinan vanhemmille ja tarpeen tullen siirtokunnan pastorille. He tiesivät esteen, joka oli heidän avioliittonsa tiellä, mutta olivat myös vakuutetut, että heidän rakkautensa saa sen esteen poistumaan ennemmin tai myöhemmin, kun he nyt olivat keskenään asiasta sopineet, että he jaksoivat odottaakin.

Erkki auttoi nuorta Klingaa kantamaan saalista kotiin. Linnan pihalla alkoi poika kertoa äidilleen hirveästä elävästä, joka tarttui hänen käteensä. Äitinsä saattamana meni hän sisään.

Erkki ja Stina astuivat oikopäätä Stinan vanhempien luo. Sekä isä että äiti olivat Erkille olleet ystävällisiä siitä saakka, kun hän kantoi koskeen pudonneen — tai pudottautuneen, kuten äiti luuli — tyttären kotiin siellä Dalbyssä.

Oli päivällisen aika. Vanhukset olivat juuri aloittaneet aamiaisensa. Dalbo paloitteli parhaillaan mainiota, lihavaa kalkkunaa, jonka Ridder oli lähettänyt tervehdystensä kera.

— Niin muori, sanoi hän ja hänen kasvonsa loistivat tyytyväisyydestä. — Kukapa olisi uskonut, että vanha Dalbo tulisi niin huomatuksi ja arvokkaaksi henkilöksi. Aatelismiehet etsivät hänen suosiotaan ja lähettävät hänelle lahjoja.

— Enkös ollutkin oikeassa, lausui vaimo yhtä tyytyväisenä, — kun sanoin, ettei ole mitään huolehtimisen syytä. Kaikki kääntyy parhain päin. Niinhän on tapahtunutkin. Eikös olekin meillä ollut hyvä onni siitä lähtien, kun saavuimme tähän maahan? Kuka aatelismies meistä välitti Ruotsissa? Mutta täällä — ei tarvitse muuta kuin Dalbo tahtoo, niin hän heti saa. Ja mitä tuleekaan, kun Stina on komentajan puoliso?

— Kas vain äitiä, naurahti Dalbo. — Hän näkee itsensä jo siirtokunnan ensimmäisen miehen anoppina ja aatelismiehen isoäitinä. Älähän anna ylpeytesi viedä kovin pitkälle.

— Toivon, että voin olla samalla hyvä kristitty ja ylpeä asemastani. En koskaan halveksi muita ihmisiä sen vuoksi, että Jumala on nostanut minut suurempaan arvoon. En halveksi, vaikka muut niin tekisivätkin, vakuutti Dalbon emäntä.

Nyt kuului askeleita eteisestä. Pian olivat Erkki ja Stina sisällä. Nähdessään Erkin riemastuneen ilmeen sekä Stinan punehtuneet kasvot, vanhukset arvasivat mistä tuli kysymys.

— En tiedä kuinka sanani sievästi sovittaisin, alkoi Erkki. — Voin vain lyhyesti mainita sen, että Stina ja minä rakastamme syvästi toisiamme ja olemme päättäneet kestää elämämme kohtalot yhdessä.

Stina tiesi, että tämä ilmoitus oli pettymys hänen vanhemmilleen, ja hän oli siitä pahoillaan. Äitiparka — hän näki suuruuden unelmansa särkyneinä.

— Stina ei voi näin työntää luotaan onnea, joka hänelle on tulossa, alkoi äiti, mutta sen pitemmälle hän ei päässyt, sillä Stina kiersi kätensä hänen kaulaansa ja huudahti:

— Äiti, rakas äiti. Minä tiedän, että te olette uneksinut toista tulevaisuutta minulle. Te rakastatte minua ja tahdotte minut onnelliseksi. Niinhän? Uskokaa minua, minä en koskaan tulisi onnelliseksi miehen kanssa, joka pian huomaisi ottaneensa halpasäätyisen vaimon. Minä en ole hänen vertaisensa. Erkistä saatte hyvän pojan. Me olemme nuoret ja pystymme rakentamaan mitä parhaan tulevaisuuden. Hän on säädyltään meidän vertaisemme.

Dalbo itse oli niin hämmentynyt, ettei voinut ensin mitään puhua. Hän vain tuijotti nuorta paria ja oli ilmeisesti hyvin tyytymätön. Vihdoin hän katkaisi äänettömyyden. Hänen sanansa olivat ankarat ja niiden sävy ei sietänyt vastaväitteitä.

— Kunnon mies kysyy tyttöä ensin vanhemmilta. Hän ei varkaan tavoin vie tytärtä äidiltä ja isältä. Hänen häpeänsä on sitä suurempi, kun tyttö on jo toiselle luvattu.

— Saat sinäkin hävetä, jatkoi hän Stinalle. — Sinä olet Gustafin kihlattu morsian ja kuulutus sitoo sinua vielä. Sinä olet pettänyt minua. Tähän avioliittoon minä en suostu koskaan.

Hänen sanansa sattuivat niin, että nuoret huomasivat parhaaksi poistua ja jäädä odottamaan, että hän tulevaisuudessa muuttaisi mielensä.

Erkki ja Stina eivät olleet suurestikaan masennuksissa näistä vastoinkäymisistä. Rakkaus yhdisti heitä ja antoi voimia. He olivat vakuutetut siitä, että mikään heitä ei enää tästä puoleen erota.

— Sittenkin minä nyt ryhdyn uuden kodin paikkaa etsimään ja uutisasutusta raivaamaan. Me voitamme vielä. Nyt on minulla se, jonka puolesta kannattaa tehdä työtä ja voimia ponnistaa.

Näin vakuutti nuori mies morsiamelleen heidän erotessaan.

SUOMI-SIIRTOLA PANNAAN ALULLE.

Uuden Ruotsin siirtokunnassa oli jo täysi kevät maaliskuulla, jolloin vanhassa Ruotsissa Isojoen takalistolla Laasarissa hanget vielä vahvoina heloittivat. Suomalaisten mielestä tämä kevät uudessa maassa oli kuin kesää eivätkä he talvesta sanottavasti tienneet, vaikka intiaanit olivat valittaneet talven tällä kerralla olleen tavallista kylmemmän. Suomalaiset eivät sitä ihmetelleet, että intiaanien oli silloin tällöin kylmä, kulkivathan nämä miltei alasti, vain aivan lyhyt mekko verhosi keskiruumista. Ainoastaan kovimmilla kylmillä riippui heidän hartioillaan irrallaan joku metsäeläimen nahka. Suomalaisilla oli sen sijaan kotoiset lammasnahkaturkit, vaikka harvoin hekään sellaista tarvitsivat.

Kun työväkeä oli ollut runsaasti, olivat työt siirtokunnassa edistyneet hyvin. Rakennuksia katsottiin yhtiön tarpeisiin olevan toistaiseksi riittävästi, sillä monet hankkiutuivat perustamaan omia asuntoja uusille viljelyspaikoilleen ja siten siirtyivät yhtiön rakennuksista pois. Ruotsalaiset ryhmittyivät pääasiassa Christinan ympärille. Monta ei heistä sijoittunutkaan uutisasukkaiksi, sillä useimmat kuuluivat linnoitusväkeen.

Talven aikana tehtiin myös yksi isompi ja pari pienempää venettä yhteisiä tarpeita varten. Toisen pienistä veneistä tekivät suomalaiset vanhaan savolaiseen malliin. Se muistutti kokaltaan intiaanien kanoottia, oli hyvistä laudoista tehty, nopeakulkuinen ja kevyt soutaa.

Kauniina varhaisena kevätaamuna lähti suuri ryhmä suomalaisia katselemaan maisemia ja valitsemaan mahdollisia asuntopaikkoja. Martti ja Räsänen muistivat intiaanipäällikkö Naamanin (Noamasen, kuten suomalaiset häntä nimittivät) kutsun ja päättivät pyrkiä hänen luokseen. Rambo lähti mukaan, samoin Luukas ja Piikki. Ensin päättivät he kaikin lähteä jalkaisin, jotta paremmin tutustuisivat maihin, mutta Rambo ilmoitti, että matkan varrella sattui useita, tosin pieniä jokia, joiden ylikulku tekisi haittaa. Sen vuoksi seurue jakaantui kahtia, toiset ottivat savolaismallisen veneen, jolla soutaisivat Delaware-joen rantoja. Kun toiset kulkisivat maitse läheltä rantaa, voisi vene auttaa heitä jokien yli.

Leipää varattiin runsaasti mukaan. Riistaa tiedettiin saatavan metsästä ja sen vuoksi otettiin pyssyjä ampumatarpeineen. Kirveitä tietysti oli riittävästi.

— Nyt me lähdemme etsimään uutta Suomea, joka tänne perustetaan, sanoi Rambo. — Minä olen sitä jo kauan haaveksinut. Nyt on meillä sen asuttamiseksi hyvä alku olemassa.

Reippaasti lähdettiin liikkeelle. Christinan lähistöllä ja useissa paikoin Delaware-joen rannalla oli märkiä maita, joita oli vaikea kulkea. Nämä seudut kasvoivat tiheää viidakkoa, jonka läpi pääsi vain kirveen avulla. Erittäin kiusallisia olivat köynnöskasvit, jotka tarttuivat jalkoihin ja kaatoivat helposti kävelijän. Sen vuoksi maantarkastajat huomasivat parhaaksi seurata intiaanipolkua, kunhan pidettiin siitä huolta, ettei jouduttu kauas Delaware-joen rantamilta.

Polku seurasi kuivempia paikkoja, joissa oli jättiläispuista muodostunut puistikon tapainen metsä. Huomasi, että intiaanitkin olivat varomattomasti pidelleet tulta tai ehkä olivat laskeneet sen vapaasti valloilleen, jotta alusmetsä häviäisi. Tällaisia paikkoja oli helppo kävellä. Liikkui kuin suuressa pyhätössä. Kaunis ruohopeite verhosi maan joka paikassa ulettuen puiden juurille saakka.

Metsänriistan runsaudesta näkivät matkailijat alinomaa todistuksia. Jänikset olivat aivan yleisiä, oravia hyppeli puiden oksilla lukemattomia. Huvittavia olivat lento-oravat, joita kiiti puusta puuhun. Myöskään peurat, pienet ja sirot, eivät olleet harvinaisia. Miesten teki mieli niitä ampua, mutta he säästivät intonsa kunnes tulisivat lepopaikalle.

— Näitähän on kuin valmiina aitassa, huomautti Martti. — Mitäpä lähtisimme niitä pitkiä, matkoja kanniskelemaan.

— Ja kyllä tämä aitta näyttää suurelta. Tokko riista milloinkaan loppunee, puhui Luukas. Juhlallinen hartaus vallitsi hänen mielensä.

Tuon tuostakin tuli vastaan puroja ja pieniä jokia. Intiaanien polku ohjasi sopivimmille ylikulkupaikoille. Nyt oli kyllä kevätvesien aika, mutta siitä huolimatta päästiin monen puron yli kahlaamalla. Toisissa paikoin oli helppo punoa kokoon lautta. Ainoastaan muutamassa täytyi turvautua veneeseen, joka uskollisesti seurasi rantoja.

Vihdoin tulivat he jonkun verran isommalle joelle, jonka suukohta, missä se laskeutui Delaware-jokeen, oli leveä, lahdentapainen. Jo ennen sinne tuloa kuului kosken kohinaa, jota kohti matkailijat kulkivat.

Heidän eteensä aukeni viehättävä maisema. Jokea ylöspäin kohosivat maisemat siroina kumpuina. Koskessa oli putous.

— Mainio myllynpaikka, huudahti Räsänen. — Tähän tulee Uuden Suomen mylly ja minä rupean mylläriksi. — Hän tutki maata kosken ympäriltä ja huomasi sen viljelykseen erittäin sopivaksi.

Lahti kosken alapuolella oli matala ja liejuinen. Se mutkitteli useissa koukeroissa ja rannat olivat tiheän viidakon reunustamat. Luukas ja Kokkinen lähtivät kiertämään joen suulle kutsuakseen veneessä tulijoita lepopaikalle. Hekottivat pyssyt mukaansa ja Kokkinen sanoi:

— Pankaa pata tulelle. Me käymme aitassa hakemassa keittämistä. — Hän oli kuullut omituista äänen sorinaa lahden mutkan takaa.

Kauan ei miesten tarvinnut kävellä ennen kuin he yhdyttivät suuren hanhiparven, joka uiskenteli rauhallisena.

— Minä täräytän parven keskeltä tuon ison ja lihavan, sanoi Kokkinen.

Luukas valitsi toisen samanlaisen, joka parhaillaan nosti päätään vedestä ja nieli pohjasta kiskomaansa ruohoa.

Yhteislaukaus kajahti veneessä olijain ja lepopaikassa odottavain korviin sekä vielä kauemmas. Intiaanitkin havahtuivat rauhallisissa majoissaan, sillä pyssyn ääntä he olivat vasta viime aikoina kuulleet ja sitäkään tuskin vielä koskaan näillä mailla. Hanhiparvi kohosi raskaasti vedestä ja lensi lyhyen matkan päähän. Ammutut jäivät jälelle, ja Luukas sekä Kokkinen korjasivat ne saaliinaan. Samassa lensi säikähtynyt joutsen heidän ylitseen. Luukas oli ehtinyt laittaa pyssynsä kuntoon ja ampui senkin. Nyt oli heillä vesilinnun lihaa hyväksi ateriaksi koko, joukolle. Jatkaessaan matkaa niemekkeelle siirtyäkseen sieltä lähestyvään veneeseen, kohtasivat he vielä villejä ankkoja, joita ammunta ei ollut säikähdyttänyt. Pari niistä joutui lisäämään ruokavarastoa.

Kun he palasivat veneessä kosken partaalle, missä toverit odottivat, heitti Kokkinen ylimielisesti saaliin rannalle ja sanoi:

— Toimme pienen näytteen pitkäkaulaisista. On siinä sulkia, jotta voitte koristaa itsenne kuin intiaanit.

Veneessä siirryttiin joen toiselle rannalle ja miehet asettuivat nurmikolle ateriaa valmistamaan.

— Kyllä Räsänen paikan osaa arvioida, myönsi Martti Marttinen ympäristöä tarkastaessaan. — Kelpaisi tänne asettua asumaan ja elämään.

— Nämä ovatkin niitä sakhemi Naamanin maita, jonne hän meitä kutsui, selitti Rambo. — En varmasti tunne hänen asuntopaikkaansa, mutta pian se saadaan selville, sillä luulenpa laukausten houkuttelevan uteliaita punanahkoja luoksemme.

Hän arvasi oikein. Jokivartta ylhäältäpäin juoksi muutamia intiaaneja, ja lahdelta tuli punanahkapoikanen, joka oli ollut kanotillaan kalastamassa ja jota suomalaiset eivät olleet metsän varjosta huomanneet.

Päästyään seurueen luo pakanat pysähtyivät vähän matkan päähän ja katsoivat äänettöminä. Joku heistä palasi hetken kuluttua takaisin, arvatenkin viemään sanaa kylään, joka oli jossain ylempänä.

Rambo houkutteli poikasta tulemaan lähemmäksi. Arkaillen tämä lähestyi pitäen kalastusneuvoaan, onkivavan tapaista kädessään.

Räsänen kysyi:

— Tiedätkö sinä, punainen vekara, missä Noamanen asuu?

Poika ei heti tajunnut kysymystä, viittasi sitten ylöspäin jokivartta.

— Oikeassa ollaan, vakuutti Rambo. — Pian pääsemme kuninkaissa käymään.

— Tai ehkä kuningas tulee meitä tervehtimään, arveli Kokkinen. — Ei sitä kunniaa Ruotsissa sattunut. Laittakaa keitto hyväksi, jotta on kuninkaallekin tarjota. Kohta syömme samasta padasta ja vaikkapa samalla lusikallakin.

Tällä välin oli Piikki tarkastellut intiaanipojan kalastuslaitetta. Se oli sangen alkuperäinen: lyhyt vapa, siinä paksua lankaa sekä langan päässä petolinnun terävästä kynnestä tehty koukku.

— Jos tällä vehkeellä kaloja saa, hän sanoi, — kyllä niitä sitten on vaikka käsillä ammennettavaksi, tai ovat kalat hyvin tyhmiä.

Hänellä oli mukanaan rautakoukkuja sekä lujaa liinalankaa.

— Tällaisen kosken alla ne siellä kotona lohet asuivat. Jospa koettaisi täälläkin, sanoi hän ja laittoi kalastusneuvon. Poika seurasi uteliaana Piikin toimia. Piikki viittasi koukkuun sekä kosken alla olevaan suuntaan. Poika ymmärsi ja kiiruhti etsimään sopivaa perhossyöttiä.

He laskeutuivat yhdessä kanootille ja hetken kuluttua olivat onkimassa. Ainoastaan muutaman kerran ehti Piikki onkeaan heittää, kun lohi hyppäsi ilmaan, tarrauduttuaan syöttiin kiinni. Poika huusi ihastuksesta ja alkoi ohjata kanoottia tottuneen kalastajan taidolla. Kun kalaa oli jonkun aikaa väsytetty, vei hän veneen matalikolle, hyppäsi itse veteen ja nopealla liikkeellä tempasi kalan veneeseen.

Tätä menettelyä uudistettiin muutamia kertoja, ja saaliina korjattiin kookkaita, kauniita lohia. Viimeksi tuli isopäinen sangen ruma kala, jonka silmät olivat suuret kuin sarkanapit, päästä hyvin ulkonevat.

— Kas paholainen, arveli Piikki ja jätti kalastamisen. Hän tarjosi sen kalan pojalle, joka kiitollisena otti lahjan vastaan.

Leiripaikalle tultuaan ja levitettyään lohet tunnustivat miehet, että kyllä tällä seudulla näkyy olevan vedenkin rikkautta. Se houkutteli yhä enemmän perustamaan tänne uutisasutusta.

Piikki antoi intiaanipojalle hänen avustuksestaan yhden ongenkoukun, josta lahjasta poika oli vallan riemuissaan ja jota hän kävi näyttämässä toisille punanahoille, jotka vielä arkoina pysyttelivät syrjässä. Tämä lahja sai heidät vakuutetuksi siitä, että nuo valkoiset miehet olivat ystäviä, ja hekin uskalsivat lähestyä.

Ruoka oli juuri valmistumassa, kun itse intiaanipäällikkö Naaman seuralaisineen lähestyi. Hän otti kohtauksen juhlalliselta kannalta ja oli pukeutunut juhlapukuunsa, pitkään höyhentöyhtöön. Arvokkaasti hän lähestyi suomalaisten kookkainta miestä Martti Marttista, jonka hän käsitti valkonaamain johtajaksi ja tunsi siksi, joka hänen kanssaan oli linnoituksessa sopimuksen tehnyt.

— Itah, sanoi hän ja kohotti kätensä.

— Itah, vastasi Marttinen. Tämä oli intiaanitervehdys ja merkitsi: "Jumala olkoon kanssasi."

Poika riensi päällikön luo näyttämään ongenkoukkuaan, jonka oli saanut. Naaman silitti pojan päätä ja lausui lahjasta kiitoksensa. Sitten hän valitsi penkereellä korkeamman paikan ison yksinäisen puun alla ja istuutui siihen arvokkaasti. Hänen seurueensa istui puolikehään hänen molemmille sivuilleen. Muut intiaanit kokosivat päällikön eteen kehän keskelle risuja ja puita, pyysivät suomalaisilta tulta ja sytyttivät nuotion, jota kaiken aikaa pitivät palamassa.

Päällikkö täytti piipun tupakalla ja viittasi eräälle seuralaiselleen, joka nuotiosta ottamallaan kekäleellä sytytti sen. Vetäistyään muutaman savun, hän lähetti piipun Marttiselle, joka katsoi asiaan kuuluvaksi vetää niinikään muutaman savun.

Tämän toimituksen aikana ei sanaakaan sanottu.

Kokkinen, jota huvitti se juhlallisuus, millä kaikki tapahtui, täytti astian valmiilla linnunkeitolla ja, asettaen siihen lusikan, meni Marttisen luo ja kohteliaasti kumartaen tarjosi nautittavaksi. Martti pysyttäytyi vakavana ja söi pari lusikallista. Kokkinen kääntyi sitten Naamanin puoleen ja tarjosi keittoa hänelle sanoen:

— Meillä on tapana ensin syödä ja sitte tupakoida. Intiaanipäällikkö uudisti erittäin arvokkaana saman tempun kuin Martti Marttinen.

Sitten kutsui Räsänen kaikkia yhteiselle aterialle. Intiaanit ja valkoihoiset hyörivät pian yhdessä ja söivät aterian, ensimäisen "kuninkaallisen", mihin suomalaiset olivat koskaan ottaneet osaa.

Sen jälkeen istui Naaman samaan arvopaikkaan, minkä oli äsken valinnut, seuralaistensa keskeen. Suomalaiset muodostivat nuotion toiselle puolelle samanlaisen kehän, jossa Martti Marttinen oli päällikön asemassa, Rambo ja Kokkinen hänen sivuillaan. Nyt alkoi rauhanpiipun polttaminen.

Naaman nousi seisaalleen ja lausui:

— Minä olen kuullut valkoisen Jumalan jymeän äänen ensimäisen kerran näillä rauhallisilla kotipaikoillani. Valkoinen mies on minun kutsustani tullut Naamanjoelle. Valkoiset miehet ovat tervetulleet. He sopivat tänne ja me sovimme tänne. Me voimme rauhassa ja sovussa elää. Maata on kylliksi meille kaikille, metsän riistaa on kylliksi ja veden riistaa on kylliksi. Isonjoen rannat ovat valkoisen miehen käytettävänä niin pitkälle kuin Naamanin valtakunta ulottuu. Valkoiset miehet asettuvat meidän keskuuteemme ja antavat mahtavan Jumalansa suojella myös meitä meidän vihollisiamme vastaan. Valkoinen mies ja lenapit ovat tehneet keskenään liiton ja yhtyneet eroamattomasti yhteen kuin nämä tässä.

Hän otti neljä ohutta seeteripuun oksaa, joista laittoi neljä rengasta ja solmi parittain yhteen. Toisen rengasparin hän antoi Martti Marttiselle ja toisen piti itse.

Sitten hän poistui juhlallisesti, pyytäen lähtiessään Martti Marttista käymään hänen kotiaan katsomassa.

Intiaanien lähdettyä pitivät suomalaiset neuvottelua keskenään. He sopivat siitä, että he tältä joelta lähtevät raivaamaan uutisasutuksiaan ja jos kauempana jatkuvat samanlaiset olosuhteet, ulottavat siirtokunnan niin kauas kuin heidän voimiaan riittää. Työ aloitetaan heti. Ensin rakennetaan yhteisesti asuntoja ja pidetään maat yhteisenä. Sitten ratkaistaan kenelle kukin paikka lopullisesti jää ja ketkä siirtyvät kauemmaksi.

"MARJETAN KÄRKI".

Koko sen kevään vallitsi Naaman-joella ja sen lähitienoilla vilkas työn touhu. Suuret puut kaatuilivat kirveitten iskuista, mahdottomat kaskimaat aukenivat. Suomalaiset tekivät mielityötään jättiläisen voimilla. Nyt ei ollut pelkoa ruotsalaisten vainoista eikä hallituksen ahdistelusta.

Kuuma aurinko kuivasi lyhyessä ajassa lehvät. Pian roihusivat valtavat kaskitulet herättäen intiaanien huomiota laajalla alalla. He kerääntyivät tätä ihmeellistä maailmanpaloa katselemaan ja olivat alussa suuresti peloissaan. Nähtyään millä taitavuudella ja tarmolla suomalaiset hoitivat tuliaan, punanahat rauhoittuivat ja heidän kunnioituksensa uusia naapureita kohtaan kasvoi. He näkivät tässäkin valkoisen Jumalan ihmeellisen voiman. Viljelysmaat aukenivat kuin taikavoimalla. Kivikauden kansa ei voinut tulla muuhun käsitykseen kuin että nämä meren takaa tulleet ihmiset olivat kaikki yliluonnollisia olentoja. He käyttelivät voimia, jotka olivat intiaaneilta salatut.

Ryhtyessään maata muokkaamaan huomasivat uutisasukkaat miten paljon heiltä puuttui. Kaskimaihin jääneitä jättiläisrunkoja ja niiden suuria oksia oli ihmisvoimalla vaikea liikuttaa. Kaikesta huolimatta ne pantiin kasoihin. Matti Tossavaisen hevonen ja toinen linnoituksesta lainaksi saatu olivat uutterassa kyntämistyössä. Puunoksista tehtiin karhit ja ihmisvoimilla niitä vedettiin. Pahin oli se, että siemeniä oli niukalti viljan kylvöön. Kukin uutisasukas sai osalleen ainoastaan pienen pussillisen. Ehkä viranomaiset tahtoivat antaa niitä niukalti senkin vuoksi, että tupakkaa istutettaisiin sitä enemmän. Sitä oli kaikille riittävästi.

Suomalainen ymmärtää parhaiten leivän arvon, ja sen vuoksi se halusi ennen kaikkea viljaa. Niinpä pantiin viljan siemen käsin jyvä jyvältä maahan, jottei mitään joutuisi hukkaan. Siihen, mikä maata jäi yli rukiilta ja vehnältä sekä välttämättömältä tupakalta, istutettiin kokeeksi intiaanien ohraa, jonka siemeniä lenapit mielellään luovuttivat.

Asunnoiksi rakennettiin kutakin uutisasukasta varten hirsistä pienet tuvat, saunat, joita käytettiin samalla kylpemiseen. Uunit tehtiin kivistä. Päällykseksi koetettiin saada pyöreitä kiviä, koska niistä lähtisi paras löyly. Luonnollisesti ei ollut mitään savutorvea. Savu haihtui katossa olevasta reiästä. Akkunat olivat hyvin pienet, mutta niissä oli lasiset ruudut ja sen vuoksi pidettiin niitä suurena edistyksenä niihin akkunoihin verrattuna, joita käytettiin suomalaismetsissä Ruotsissa, nämä viimemainitut kun olivat avonaiset ja vain yöksi puuluukuilla sulettavat.

Uutisasutuksilla vallitsi suuri karjan puute. Aluksi oli lehmiä vain Marttisen Muurikki ja tämän vasikka. Kun Tossavainen vei pois hevosensa pannakseen alulle oman asutuksensa Viinajoella, johon hän oli mieltynyt, ja kun yhtiönkin hevonen tarvittiin töihin muualla, jäi jälelle vain se varsa, jonka Marttinen oli saanut Tossavaiselta. Intiaaneilta ei ollut mitään elukoita saatavissa, sillä ainoa kotieläin heillä oli koira. Pian kuitenkin saatiin muutamia vuohia, lampaita ja sikoja, joita linnoituksen komentaja kauppayhtiön laskuun osti toisista siirtokunnista hollantilaisilta ja englantilaisilta.

Suuri apu Suomi siirtolalle tuli kuin ihmeen kautta. Eräänä päivänä näki Kokkinen oudon hevosen laitumella, työpaikkansa äärellä. Mistä se oli tullut, siitä hänellä ei ollut aavistustakaan. Hän yritti lähestyä hevostaan, mutta se vetäytyi arkana sivulle. Hän kävi hakemassa köyden, jonka pään sitoi silmukalle. Varovasti hän pyrki hevosen luo puitten suojassa. Monen turhan yrityksen jälkeen hän pääsi hevosta niin lähelle, että voi heittää silmukan sen kaulaan. Nytkös kyyti alkoi. Hevonen lähti laukkaamaan minkä pääsi. Kokkinen oli vaarassa ruhjoutua. Vihdoin näki Erkki hänen temmellyksensä ja rientäen hevosta vastaan sai sen pysähdytetyksi sen verran, että Kokkinen ehti kiertää köyden puunrungon ympäri. Näin joutui hevonen kiinni. Kauan kuitenkin kesti ennenkuin villi varsa tasaantui ajoon. Myöhemmin kertoivat intiaanit, että valkoisilta oli etelässä Elk-joen takana hevosia karannut ja ne olivat villiytyneinä joutuneet metsiin alkaen siellä lisääntyä. Tämän johdosta oli viime aikoina joskus noita eläimiä näkynyt myös tällä puolen vedenjakajaa. Kokkinen katsoi näin ollen hevosen omakseen.

Kun Naamanjoen suu oli matala lastiveneellä kulettavaksi eikä siinä ollut sopivaa laiturirantaa, kuletettiin tavarat Suomi-siirtolaan parin mailin päässä olevan toisen suuremman joen suulle. Se muodostui siirtolan varsinaiseksi satamapaikaksi. Myös sinne syntyi suomalaisia uutisasutuksia. Yhteen niistä asettui Martti Marttinen, jolla oli toinen kotipaikka Olli Räsäsen luona Naamankosken varrella. Martti ei ollut vielä valinnut itselleen lopullista asuntoa. Hän oli auttanut rakennustöissä muita, etenkin Räsästä. Hän mieli katsella näiltä seuduilta maata vielä tarkemmin ennen kuin varsinaisen kodin perustaisi. Lastauspaikan luona olevan asumuksen hän aikoi jättää Väinämön leskelle, Kaisalle, joka lastensa kanssa oli turvaton eikä pystynyt kotia itselleen laittamaan. Tämä leski lapsineen tuli suomalaissiirtolaan Marttisen perheen mukana ja he asuivat sen jälkeen yhdessä.

Tupa oli pieni, mutta kauniilla paikalla niemen kärjessä. Lasten oli hauska leikkiä rannalla ja luonnon nurmikolla asunnon ympärillä. Leena ja leski pitivät lapsia silmällä mikäli töiltään joutivat.

Se joki, jonka suulla Martin asumus ja lastauspaikka olivat, tuli kaukaa kumpujen takaa. Suomalaiset tunsivat sitä vain vähän matkaa ylöspäin eikä tiedetty sen varrella lenapejakaan asuvan. Rambo tiesi kuitenkin, että sitä polkua myöten, joka näkyi joen vartta Delawarelle tulevan, saapui joskus intiaaneja, mukanaan suuria majavannahkakimppuja. Juuri heiltä oli Minuit saanut suurimman määrän niitä nahkoja, joita ensimäisellä laivalla lähetettiin Ruotsiin. Nämä intiaanit eivät kuuluneet lenapeihin, vaan olivat minquaseja, joita pidettiin tämän seutukunnan intiaaneista kaikkein sotaisimpina. Rannikolla pelättiin heidän tarmokkuuttaan ja sotakuntoaan. He olivat taitavia koskenlaskijoita, tullen kanooteillaan jokea alas huolimatta sen vaikeakulkuisuudesta.

Suomalaiset eivät olleet heitä vielä nähneet.

Yksi heidän heimoonsa kuuluva oli nyt aivan lähellä Martti Marttisen asuntoa. Hän oli tullut ottamaan selkoa niistä uusista tulokkaista, joista huhu oli jo joen latvoillekin ehtinyt.

Nuori intiaani makasi näkymättömänä ruohokossa, jota iso puu varjosti. Sieltä hän voi seurata liikettä sekä lastauspaikalla että uutisasutuksen pihalla. Hän ja hänen heimonsa olivat kuulleet niistä ihmeellisistä salaisista voimista, joita uusilla asukkailla kerrottiin olevan. Hänen heimonsa ei käyttämillään kivikirveillä olisi ihmisiässä saanut sellaisia aloja metsää kaadetuksi, joita hän oli tällä matkallaan tullut näkemään. Hänen mieleensä tuli, että tuota voimaa pitäisi saada heidänkin heimoonsa. Sitten ei olisi pelkoa irokeeseista tai muista suurista ja voimakkaista heimoista.

Kolme valkoista lasta leikki ruohikossa hänen silmiensä edessä, kaksi poikaa ja aivan pieni tyttö, jota toiset opastelivat. Lapset olivat iloisia. Naurun remakka kuului vähän väliä leikkipaikalta.

Intiaanin tarkkoihin korviin sattui samalla äkkiä kalisevaa ääntä, joka kuului vähän sivulla lapsista. Tuo ääni ei ollut outoa. Häntä puistatti. Ja hän näki miten iso kalkkarokäärme lähestyi lapsia. Myös lapset huomasivat sen ja alkoivat huutaa. Ei kauhusta, vaan ihastuksesta. Pikku tyttö lähti tepastamaan käärmettä kohti pyrkien sitä tavoittamaan kiinni. Ja yksi pojista huusi:

— Äiti, äiti, täällä on iso, kaunis käärme. Me otamme sen Marjetalle leikkikaluksi.

Pihalla oleva nainen juoksi lasten luo. Hän tempasi heidät taakseen, sylkäsi käärmeen päälle ja, silmät tiukasti tuijottavina sekä sormellaan osoittaen matelijaa, joka oli nostanut päänsä pystyyn, huusi kolkolla kuin haudantakaisella äänellä vanhan loitsun:

"Hoi mato, Jumalan luoma. Kuka nosti nokkoasi, Kenpä käski ja kehotti Päätä pystyssä piteä, Kaulan vartta kankeata? Pois nyt tieltä poikellaite, Tungeite kulohon kurja, Alas kursohon kuoita, Heilauta heinikkohon. Josp' on tuolta pääsi nostat, Ukko pääsi särkenevi Nuolilla teräsnenillä, Rakehilla rautasilla."

Puun varjossa oleva intiaani ei ymmärtänyt tuon naisen lausumia sanoja, mutta hän ymmärsi tarkoituksen.

Ja hän näki ihmeen. Käärme painoi ylpeän päänsä alas, kääntyi takaisin ja pakeni. Se totteli naisen sanaa. Intiaani kuuli käärmeen hännän kalistuksen, kun se kiiruhti pois seudulta.

Punanahka makasi ruohikossa ja mietti. Jospa olisi mahdollista saada tuollainen voima auttamaan ja tukemaan myös hänen heimoansa! Miten se kävisi päinsä. Jo tuossa pienessä tytössä oli sitä salaperäistä voimaa. Hänhän lähestyi käärmettä pelkäämättä eikä tämä uskaltanut sille mitään tehdä. Siitä tytöstä voisi kasvaa nainen, joka olisi minquasien suojelushengetär.

Hänen päähänsä iski ajatus, joka kehittyi pakottavaksi voimaksi. Jos hän ottaisi tytön ja veisi heimon keskuuteen, missä hänet kasvatettaisiin, tekisi hän suuren hyvän työn.

Lapset, jotka olivat ensin menneet tuvan luo, palasivat pian äskeisille leikkipaikoilleen. He lähestyivät sitä puuta, jonka varjossa intiaani oli vaanimassa.

Yhtäkkiä he huomasivat ruohikosta nousevan punaisen miehen, joka tempaisi pikku-Marjetan syliinsä ja lähti kiireesti juoksemaan joen latvoja kohti. Pojat, Martti ja Antti, huusivat ja kiiruhtivat tupaan ilmoittamaan.

Kauhistuneena riensi Kaisa ulos. Hän ei nähnyt mitään. Marjetta oli poissa. Leenakin tuli hätään. Naiset eivät ymmärtäneet mitä ajatella tapahtumasta eivätkä lapset osanneet muuta selittää kuin että ruohikosta nousi punainen mies ja vei Marjetan. Kaisa joutui kauheisiin sieluntuskiin. Se käärme oli paholainen, johon hänen lukunsa eivät pystyneet kuin hetkeksi. Se lähti pois, mutta palasi pian omassa hahmossaan ja kosti: vei Marjetan.

Leena vei sanan Martille ja muille suomalaisille heidän työpaikkaansa. Koetettiin etsiä ja kuulustella kadonnutta. Kukaan ei ollut punaista miestä nähnyt. Marjetta oli ja pysyi kadonneena.

Siitä lähtien nimitettiin tätä niemeä ja seutua Marjetan Kärjeksi. Myöhemmin käytettiin paikasta nimeä Marcus Hook.

RIDDER LUOPUU.

Kun vuodentulo oli korjattu, olivat uutisasukkaat valmiit uudelleen ryhtymään siirtokunnan töihin. Tupakan sato oli ollut hyvä, joten viljelijät voivat Ruotsiin lähetettäväksi luovuttaa tätä tuotetta suhteellisen runsaasti. Komentaja Ridder oli siitä mielissään ja tuli nyt yhä enemmän vakuutetuksi sen järjestelyn hyödyllisyydestä, jonka oli suomalaisiin karkoitettuihin nähden pannut toimeen. Suomalaiset olivat saaneet myös hyvän viljasadon. Ainoastaan maissi ei ollut tyydyttävästi onnistunut. Syynä siihen oli tottumattomuus viljelystapoihin.

Syksyllä tuli siirtokuntaan tieto, että sen hallintoon nähden oli Ruotsissa tehty muutoksia. Kauppayhtiö, Uuden Ruotsin Komppania, oli muodostettu uudestaan ja se tuli yhä enemmän riippuvaksi valtiosta. Komentaja Ridder oli pyytänyt lähettämään lisää uutisasukkaita sekä tottuneita käsityöläisiä. Hän oli kehoittanut yhtiötä yleensä ryhtymään entistä enemmän siirtokunnasta huolehtimaan. Hallitus oli päättänyt asettaa Uuden Ruotsin ylimpään johtoon kuvernöörin, laajoin valtuuksin, sekä valinnut siihen toimeen everstiluutnantti Johan Printzin. Myöskin oli hänelle annettu uusia apulaisia. Useampia laivoja varustettiin Ruotsissa matkalle.

Nämä tiedot aiheuttivat vilkasta toimintaa Christinassa. Katsottiin tarvittavan enemmän rakennuksia. Ryhdyttiin valmisteluihin majavannahkojen saamiseksi intiaaneilta. Ridder tahtoi saada mahdollisimman paljon tehdyksi ennen kuvernöörin tuloa.

Suomalaiset olivat kesän aikana ainoastaan välttämättömissä tarpeissaan käyneet Christinassa. Myös Erkki Mulikka toimi sellaisella innolla uutisasutuksensa kuntoonsaattamisessa, että hän tapasi Stinaa vain sen verran, että molemmat osoittivat elossa olevansa ja luottavansa tulevaisuuteen.

Joulu teki tuloaan. Erkki oli saapunut linnoitukseen viettääkseen juhlat siellä, semminkin kun laivoja tiedettiin silloin saapuvan Ruotsista.

Hän teki asiaa silloin tällöin Klingalle tavatakseen rakastettuaan. Komentaja Ridder vieraili siellä entiseen tapaan ja Erkkikin tutustui häneen, jolloin Klinga puhui hyvää suomalaisista yleensä sekä Erkistä erittäinkin.

Komentaja sanoi tuntevansa suomalaiset, olihan hän ollut ennen Suomessa palvelemassa ja mainitsi edelleen Suomeen haluavansa.

Eräänä päivänä Ridder oli juuri astumassa huoneeseen, missä tavallisesti kohtasi Stina Dalbon nuoren Klingan kanssa, kun kuuli Erkki Mulikan äänen:

— Minä miekkoinen sentään! Sinä, Ruotsin kaunein tyttö, jolla olisi tilaisuus tulla aatelisrouvaksi ja komentajan puolisoksi, valitset minut, metsäsuomalaisen.

Samalla hän kuuli, kuinka vieno ääni suuteloiden kesken vastasi:

— Minulle sinä olet aatelismies, arvokkaampi ja rakkaampi kuin komentajat ja korkeat herrat.

Mitä Ridder tunsi sillä hetkellä, on vaikea kuvata. Tavaton hämmennys ilmeni hänen kasvoillaan, kun hän astui huoneeseen ja näki onnelliset. Myös nuoret säikähtivät kauheasti. Ridder tunsi itsensä syyllisimmäksi, vaikka hänellä oli siihen vähimmin aihetta.

Stina sai ensin mielenmalttinsa. Todellisella naisen vaistolla hän kääntyi Ridderin puoleen ja sanoi:

— Komentaja, te olette ollut minulle hyvin ystävällinen ja huomaavainen, vaikka minä olenkin vain talonpoikaistyttö ja toisen palvelija. Teidän hyväntahtoisuutenne nimessä uskallan vedota apuunne. Minä olen lupautunut Erkin vaimoksi. Te tiedätte, että tiellämme on monta estettä. Olkaa uskollinen ystävä ja auttakaa meitä ne voittamaan. Jumala on siunaava teitä ja te saatte meidän ikuisen kiitollisuutemme. Minä rukoilen Teitä. Näin hälvenevät nekin juorut, joita on olemassa siitä, että muka Te tahtoisitte mennä naimisiin minun kanssani. Tuo juoru on teitä loukkaava ja teidän arvoanne alentava. Minä tiedän, että teillä on hyvä ja jalo sydän ja minä luotan, että se asettuu meidän puolellemme.

Ridder oli yhä edelleen hämmennyksissä. Hän kuuli tytön sanat ja rukoilevan äänen, mutta hän ei voinut vastata mitään. Yhtäkkiä hän kääntyi ovelle ja poistui huoneesta.

Komentaja kuului kävelevän edes takaisin omassa huoneessaan. Hänen ylpeyttään ja arvoaan oli loukattu syvästi. Se koski häneen enemmän kuin mitä sydän parka sai kärsiä.

Ridder valvoi myöhään mietteissään. Hän ajatteli tulevaisuuttaan, jota hän oli kuvitellut onnelliseksi täällä siirtokunnassa pienen yhteiskunnan ensimmäisenä miehenä, rinnallaan suloinen vaimo, joka voisi tehdä kodin viihtyisäksi. Nyt oli tämä kuvitelma täydellisesti särkynyt. Se oli särkynyt toisestakin syystä. Nyt tulee tänne uusi päällikkö, kuvernööri, joka asettuu hänen yläpuolelleen. Parempi on että hän palaa Ruotsiin. Se lienee ollut hallituksenkin tarkoitus, kun toinen henkilö tänne nimitettiin.

Ruotsi ja Suomi tulivat rakkaina mieleen. Siellähän voi uusi onni rakentua. Ja kuten Klinga sanoi, on siellä todellakin paljon kauniita tyttöjä, jotka ovat valmiit ja soveltuvat tulemaan komentajan rouvaksi. Kun hän kirjoitti hallitukselle pyytäen lähettämään hänelle vaimon, oli se hänen ikävän yksinäisyytensä vaikutusta. Sama syy kai oli ollut vaikuttamassa hänen kiintymykseensä tähän talonpoikaistyttöön, joka tuskin olisi tullut mieleen Ruotsissa. Kun järjellä asiaa ajattelee, olisi ollut vaikeata viedä häntä aateliseen seurapiiriin kotona.

Missään tapauksessa komentaja ei ollut aikonut tänne iäksi jäädä. Ei, nyt on sopiva tilaisuus palata takaisin. Siellä on valinnan varaa ja voi valita aatelisnaisten joukosta.

Komentajassa voitti järki tunteen. Hän päätti palata Ruotsiin samassa laivassa, joka toisi kuvernöörin tänne.

Tämän päätöksen jälkeen hän oli rauhallisempi. Oikeastaan — mietti hän — on luonnollisempaa, että nuo nuoret, joita rakkauden side yhdisti, saavat toisensa. Stina on hyvä tyttö, ja komentaja tahtoi, että hän tulee onnelliseksi. Järjen ja virka-aseman kannalta katsoen hänen velvollisuutensa on auttaa heidän asiaansa. He olivat niin avoimesti ja turvallisesti vedonneet häneen. Hän tahtoo olla ritarillinen. Hän menee huomenna Dalbon luo ja puhuu isälle nuorten puolesta.

Tässä ajatuksessa hän nukkui rauhallisesti.

Aamulla hän tuli Dalbon asuntoon.

Kunnioittavan tervehdyksen jälkeen Dalbo kysyi:

— Onko tyttäreni asiaan tullut Ruotsista mitään vastausta?

— Ei vielä, vastasi komentaja. — Mahdollisesti tulee kuvernöörin mukana.

Hetken vaitiolon jälkeen hän jatkoi:

— Minä tulin puhumaan tyttärestänne, jonka onnen ja menestyksen tunnen sydämen-asiakseni. Tyttärenne ei ole valinnut minua, hän on katsonut itselleen toisen, joka hänen nuoruudelleen ja asemalleen sopii paremmin. Se suomalainen, jonka hän on valinnut, on hyvin kelpo mies, siirtokunnan komein ja miellyttävin nuorukainen. Sallikaa heidän mennä naimisiin keskenään niin pian kuin tyttärenne aikaisempi kuulutus on peruutettu.

— Tekö tätä ehdotatte? kysyi Dalbo hämmästyneenä.

— Nähkääs, hyvä isäntä, selitti komentaja, — minä matkustan ensi laivassa Ruotsiin. Minun haluni on nähdä tyttärenne onnellisena. Ja olen vakuutettu että hän näin saavuttaa onnensa parhaiten.

Talonpojan maailmankäsitykseen kuuluu läheisesti alistuminen kohtaloon, vaikka se rikkoisi raunioiksi kauniit kuvitelmat.

Niinpä ukko Dalbo ei näyttänyt mitään muuta pettymyksen ilmettä, kuin että äänessä oli pieni katkeruuden vivahdus, kun hän vastasi.

— Minä kiitän huolenpidostanne, herra komentaja. Niin kauan kuin tyttö on sidottu kuulutettuun sulhaseen, ei hän voi mennä naimisiin kenenkään muun kanssa. Minä puolestani en aio vähääkään toimia tämän siteen purkamiseksi.

Ridder tunsi pienen ivan kärjen, mutta vastasi:

— Kaikesta huolimatta minä jatkan edelleen yritystäni tytön vapauttamiseksi siteestä, joka on hänen onnensa tiellä.

KUVERNÖÖRI PRINTZ SAAPUU.

Helmikuun alussa 1643 pyrki kaksi ruotsalaista laivaa Henlopenin niemen ohitse Delaware-lahteen. Nämä laivat, "Fama" ja "Svan", olivat jo elokuulla edellisenä vuonna lähteneet Tukholmasta. Ne olivat kulkeneet Kanarian-saarien ja Länsi-Intian kautta nauttien Antiguassa ranskalaisen siirtokunnan vierasvaraisuutta. Matka oli siihen saakka ollut hidasta, mutta muuten onnellista. Samoin pääsivät laivat turvallisesti aina Henlopenille saakka.

Mutta siellä nousi harvinaisen voimakas pohjoismyrsky. Aallot ärjyivät vaahtopäinä ja huuhtoivat yli laivojen. Myrsky toi mukanaan lumipilven, joka eksytti laivat. "Fama" ajoi matalikolle, sen toinen masto katkesi ja iso purje meni mereen sen mukana. Laivaa yritettiin kiinnittää maan suojaan, mutta ankkuriköysi ei kestänyt. Kolme ankkuria menetettiin, kunnes vihdoin laiva saatiin pysymään sopivassa paikassa.

Kului toista viikkoa ennenkuin päästiin jatkamaan matkaa. Myrskyn jälkeen tuli suloinen sää ja matkustajia rohkaisi tieto siitä, että aivan kohta ollaan perillä ja loppuu tämä noin 150 päivää kestänyt matka.

Kuvernöörin perhe oleskelee kannella katsellen uuden maailman maisemia. Printz itse kävelee jykevästi tavaramyttyjen välissä. Hän sivelee partaansa ja kohentelee asentoaan valmistuakseen kyllin vaikuttavasti ja arvokkaasti esiintymään uusien alamaisten joukossa. Hän on iso, mahtava mies, päätä pitempi kaikkea kansaa. Muutenkin on hän ruumiinrakennukseltaan niin jykevä, että painossa vastaa kolmea tavallista miestä [Historia tietää, että kuvernööri Printz painoi yli 400 naulaa]. Hän ei ole tietääkseenkään siitä, että hänen uusi virka-asemansa, niin korkea kuin se olikin, oli tavallaan myös karkoitusta. Hän oli ollut urhoollinen upseeri sodassa ja oli palkinnoksi siitä saanut kuninkaallisia lahjoituksia. Mutta sitten kohtasi häntä kova onni. Ollessaan Chemnitzin linnan päällikkönä hänen täytyi se luovuttaa ylivoimaiselle viholliselle, mistä joutui syytteeseen. Pyytämättä sodan johtajilta lupaa hän matkusti Ruotsiin. Se tottelemattomuus luettiin hänelle uudeksi rikokseksi. Toimitetussa tutkinnossa selveni, että hänen urhoollisuuttaan vastaan ei ollut mitään muistuttamista. Mutta häntä rangaistiin tottelemattomuudesta. Suuttuneena tästä hän matkusti Suomeen, missä vietti muutaman rauhallisen ajan monivuotisten temmellysten jälkeen. Uutta tointa sodassa ei hänelle suotu, sen sijaan määrättiin hänet kuvernööriksi merentakaiseen siirtokuntaan. Hänen ärtyneen mielensä lohdutukseksi annettiin hänelle täysi valta alamaistensa yli. Hän tuli olemaan Uudessa Ruotsissa melkein itsevaltiaan asemassa, mikä jonkun verran tyynnytti hänen ylpeää luontoaan.

Nyt lähestyi hetki, jolloin hän astuisi uuteen valtakuntaansa.

Hänen luokseen tuli hänen vanhin tyttärensä, vilkas Armgard, joka oli täysikasvuinen neito. Äitinsä kuoleman jälkeen oli hän perheen varsinainen valtijatar. Jäykkä isäkin sai monesti taipua hänen oikkuihinsa.

— Isä, tässä on nyt sinun valtakuntasi. Se otti sinut vastaan myrskyllä, jonka olet kuitenkin voittanut. Oi, kuinka minusta tuntuu ihanalta ajatella, että me olemme täällä arvoltamme kaikkein korkeimmat, joiden yläpuolella ei ketään ole.

— Ei ketään muita kuin Jumala, myönsi kuvernööri, kohotti hartioitaan ja jatkoi kävelemistä.

Armgard oli pitkän matka-ajan kuluessa ottanut selvää matkustajien elämästä ja oloista, joten hän tunsi huomattavan osan tulevia alamaisiaan. Hän tahtoi olla heidän valtiattarensa, kuten kuningatar Christina Ruotsissa. Erittäin oli hän mieltynyt suomalaisiin, ja katsoi heidän kuuluvan hänen erityiseen suojelukseensa, kun hän oli viime vuodet elänyt Suomessa.

— Pian olet sinäkin veljesi luona ja voit aloittaa uuden elämän, sanoi hän suomalaiselle tytölle, joka äänettömänä katseli ohi liukuvia maisemia. Tämä turvaton ja maailmaa kokematon tyttö, joka kaikessa oli altis auttamaan häntä, oli saavuttanut hänen täyden suosionsa. — Hetken perästä joudut sinä siellä naimisiin ja sinulla on uusi koti, parempi kuin on koskaan ollut. Oletko tätä asiaa koskaan ajatellut? Hetken epäiltyään tunnusti tyttö ujosti:

— Olen minä joskus.

— Ehkä sinulla on ollut jo sulhanenkin. Sellainen reipas, solakka sieltä suomalaismetsistä. Kuinka hennoit hänet jättää?

— Eihän minulla vielä sulhasta. Lapsuudentoveri vain. — Tyttö ilmaisi täten ne ajatukset, jotka parhaillaan askarruttivat hänen mieltään.

— Me voimme puhua hänestä millä nimellä tahansa, puhui kuvernöörin tytär leikillisesti. — Itkitkö kovin lähtiessäsi?

— Ei hän silloin ollut siellä. — Tyttö katsoi uneksivana etäisyyteen.

— Ahaa, huudahti Armgard Printz ja löi käsiään yhteen. — Hän onkin tietysti jo ennen tullut tänne. Nyt minä ymmärrän, nyt ymmärrän miksi yksinäsi uskalsit tälle pitkälle matkalle. Sinä olet aina puhunut vain veljestäsi ja hänen perheestään. Ehkä teillä on jo asiat selvillä ja hän vie sinut oitis omaan kotiinsa.

Nuori tyttö painoi päänsä alas ja sanoi kuin itsekseen:

— En minä tiedä.

Kuvernöörin tytär tarttui häntä olkapäästä rohkaisevasti.

— Pian se tiedetään, hän sanoi. — Luultavasti hän on jo rannalla sinua ottamassa vastaan. Minä tahdon, että sinä näytät minulle hänet heti. Jos on vielä mitä epäselvyyttä, kyllä me sen selvitämme.

Ja hän kääntyi kahden lähellä seisovan nuoren miehen puoleen, jotka olivat matkan varrella usein pitäneet heille seuraa:

— Pojat, jos olette luoneet katseenne tähän tyttöön, tietäkää, ettei hän ole vapaa. Hän on onnellisempi kuin te ja onnellisempi kuin minäkin. Hänellä on omansa rannalla vastassa. Amerikka tarjoo hänelle jo alunpitäen kaikki.

Miesten kasvot menivät irvistävään nauruun, joka oli tarkoitettu kohteliaisuudeksi kuvernöörin tytärtä kohtaan.

— Onpa soma nähdä hänen valittunsa, se onnellinen, joka saa emännän kotiinsa, nauroi toinen miehistä, punatukkainen. — Luulen, ettei täällä ole emäntiä kovinkaan tarjolla, ellei niitä puissa kasva.

— Pakanoihin kai moni nuori mies saa turvautua, huomautti hänen toverinsa.

Armgard Printz pujahti toisten matkustajien luo juttelemaan heidän kanssaan.

* * * * *

Pienen linnoituksen laivalaiturille oli siirtokunta kokoontunut vastaanottoon, jonka komentaja tahtoi tehdä tavallista juhlallisemmaksi.

Suomalaisia oli joukko yhdessä ryhmässä. Ehkä tulijoissa oli heimolaisia, ehkä uusi parvi karkoitettuja kaskenkaatajia Vermlannista.

Olli Räsänen siristi silmiään, nykäisi Martti Marttista ja huudahti:

— Jos eivät silmäni petä, on tuolla Reeta.

— Miten hän olisi tänne joutunut? epäili Martti. Mutta kun hänkin tähysti tarkkaan, oli hän tuntevinaan sisarensa kasvot.

Erkki Mulikka oli samassa miesjoukossa. Myös hän loi katseensa osoitettuun suuntaan. Yhtäkkiä pääsi Erkin huulilta:

— Se roisto. — Ja hän pui nyrkkiään.

Martti Marttinen ja Olli Räsänen kiiruhtivat laivaan tervehtimään ja auttamaan Reetaa. Ilonkyynel silmissä tarttui sisar hämmästyneen veljensä käteen.

— Miten sinä olet täällä? Onko vaari kuollut? kysyi Martti sulkien sisaren syliinsä.

— Kuollut on vaari. Minun ainoa turvapaikkani oli täällä.

Reeta ei halunnut tällä kertaa enempää kertoa. Mainitsi vain, että metsäsuomalaisia tuli useampia, samoin Suomen suomalaisia.

Erkki Mulikka ei seurannut Marttia ja Ollia heidän mennessään laivalle. Hän ja hänen lapsuudentoverinsa olivat kyllä nähneet toisensa, mutta sitten piti Erkki silmänsä naulattuina punatukkaiseen ja tämän toveriin, jotka hän tiesi katkerimmiksi vihollisikseen.

Reeta kummasteli jonkun verran Erkin viipymistä. Olihan hän huomannut hänet hyvin toisten joukosta rannalla.

Martin ja Ollin kootessa Reetan tavaroita lähestyi heitä kuvernöörin tytär.

— Veljesi oli siis vastassa, sanoi hän tytölle.

— Tässä hän on, näytti Reeta Marttia.

— Ja tämä on siis se toinen, sanoi Armgard osoittaen Olli Räsästä.

Reeta punastui. Nopeasti, melkein suuttuneena hän vastasi:

— Eihän toki.

Armgard Printz tarttui Reetan käsivarteen ja vei hänet sivulle…

— Mitä? Eikö hän ollutkaan vastassa? Millainen sulhanen se on?

Reeta vakuutti että kyllä hän on täällä.

— Missä, missä hän sitten on, kysyi kuvernöörin tytär hiukan kärsimättömänä.

Reeta osoitti kädellään Erkkiä.

— Vai niin. Komea näkyy olevan. Mutta miksi hän viipyy? Se ei ole hyvä merkki. — Tämä oli kuvernöörin tyttären mielipide. — Jos jotain on vinossa, kyllä minä autan tuon vinon oikaisemisessa.

Heidän lähellään oli ollut punatukkainen, joka oli nähnyt Reetan viittaaman henkilön ja kuullut keskustelun.

— Ahaa, huudahti hän itsekseen ja hänen päähänsä juolahti jotain…

Maihin saatettiin ensin juhlallisuuksin kuvernööri Printz perheineen ja seurueineen. Tähän seurueeseen kuului muiden muassa kaksi pappia, Campanius ja Fluviander, sekä apulaispäällikkö Sven Skute ja muutamia aatelisnuorukaisia. Arvon merkkinä ympäröi uutta päämiestä sotilaskunniavartiosto. Kuvernöörin valtava personallisuus teki syvän vaikutuksen siirtokunnan jäseniin. Hänen äänensä kaikui jymeänä; kuin ukkonen, kun hän lausui tervehdyksensä ja antoi käskyjään.

Muiden matkustajien mukana tuli Reeta, veljensä ja Olli Räsäsen saattamana. He saapuivat suomalaisten ryhmään. Ystävällisesti tervehti Erkki lapsuudentoveriaan. Reetan puristaessa hänen kättänsä kohosi puna tytön poskille. Punehtui Erkkikin, vaikka ehkä ei samasta syystä. Hän oli jonkun verran hajamielinen.

Hän näki Gustafin toverinsa kanssa menevän Dalbon luo, joka seisoi lähellä suomalaisia.

— Minä tulin hakemaan Stinaa, sanoi punatukkainen käheästi. — Minulla on syytä päättää, että hän on paennut tänne — ehkä teidän suostumuksellanne. Minä en aio antaa leikitellä kanssani. — Hänen sanansa olivat purevat ja ilkeät.

— Kyllä hän on täällä, myönsi Dalbo. — Hän tuli minun tietämättäni. Mutta ethän toki väkisin häntä vaimoksesi ota.

— Otanpa niinkin, vastasi punatukkainen jyrkästi.

— Silloin et voi odottaa minun kannatustani, päätti Nils Dalbo ja erosi kyläläisestään.

— Sitä en tarvitse. Minulla on kaikki aseet käsissäni, singahutti punatukkainen hänen jälkeensä.

Erkin ja Gustafin välillä ei sanaakaan vaihdettu. Ilman sitäkin he tunsivat vihaavansa toisiaan. Ja tiesivät nyt alkavan leppymättömän taistelun tytöstä, jota kumpikin halusi omakseen.

UUSI VAUHTI SIIRTOKUNNAN KEHITYKSESSÄ.

Seuraavaksi päiväksi oli kirkkoon järjestetty tulojumalanpalvelus. Uusi pastori Johan Campanius saarnasi pastorien Christoferin ja Fluvianderin toimiessa apulaisina. Pastori Torkillus ei voinut olla mukana, sillä hän oli sairasvuoteessa, mistä ei enää noussut.

Saarnan jälkeen koottiin seurakunta suureen hallintosaliin, missä luettiin kuningattaren antama valtakirja uudelle kuvernöörille, jolle komentaja Ridder luovutti päällikkyyden.

Kuvernööri Printz ryhtyi heti tarmokkaisiin toimenpiteisiin siirtokunnan kehittämiseksi. Muutaman päivän levon jälkeen hän lähti, mukanaan Ridder, Sven Skute ja Maunu Klinga sekä miehistöön kuuluvina muiden muassa Pietari Kokkinen ja Pietari Rambo laivalla tarkastelemaan siirtokunnan maa-alueita sekä ympäristöjä. Hän tahtoi tutustua valtakuntaansa sekä järjestää asutuksen ja puolustuksen tukevalle perustalle.

Intiaaneista ei toistaiseksi ole pelkoa, päätti kuvernööri. Mutta kauppa intiaanien kanssa on niin turvattava, etteivät muut kansallisuudet pääse sitä häiritsemään. Tässä oli tähdättävä isku etupäässä hollantilaisia vastaan.

Hollantilaiset, joiden siirtokunta ja kauppa Uudessa Amsterdamissa menestyi, katsoivat myös tämän Eteläjoen (Delawaren) kuuluvan heille. He olivat sinne valkoisista ensimäisinä asettuneet ja perustaneet ensimäisen siirtokunnan, jonka tosin intiaanit hävittivät. Myöskin olivat he ylemmäs joen varteen perustaneet Fort Nassau nimisen varustuspaikan, joka kuitenkin ruotsalaisten tullessa oli tyhjänä ja jota käytettiin pääasiassa vain kauppapaikkana intiaaneilta tavaroita ostettaessa. Ruotsalaisten tultua joelle sijoittivat hollantilaisetkin varustuspaikkaansa pienen miehistön ja sen nojalla panivat väsymättöminä vastalauseitaan ruotsalaisten asutus- y.m. toimintaa vastaan.

Myöskin englantilaiset olivat ostelleet intiaaneilta maata ja sen nojalla pitivät ainakin osaa seudusta heille kuuluvana. Tämän asutuksen tueksi oli heillä pieni varustuspaikka nykyisessä New Jerseyssä, jossa hollantilaistenkin varustukset olivat.

Syynä eri kansallisuuksien kilpailuun oli se, että Delawarea ja sen sivujokia, erittäinkin vuolasta Schyulkill-jokea myöten kävi tiettävästi paras turkistavarain kauppa intiaanien kanssa. Se, joka voi pitää hallussaan Delaware-joen ja sen sivujoet, hallitsi tätä tärkeätä kauppaa. Ruotsalaiset olivat Fort Christinalla ottaneet haltuunsa yhden tärkeän kulkuväylän minquasien luo, sen, joka kulki Christina-jokea ja sen sivujokia myöten. Mutta tämä linnoitus ei mitenkään sulkenut vapaata kauppaa Delawarea pitkin.

Ruotsalaiset olivat onnistuneet saavuttamaan intiaanien luottamuksen. He rakensivat ystävyyssiteitä punanahkain kanssa, maksoivat tuotteista parhaat hinnat ja menettelivät yleensä rehellisesti. Hollantilaisten aikaisempi kaupankäynti surkastui Fort Nassausta huolimatta ja tämä synnytti heissä tyytymättömyyttä ruotsalaisia kohtaan.

Kuvernööri Printz oli lähtiessään saanut ohjeet pitää yllä ystävällisiä välejä intiaanien ja muiden kansallisuuksien kanssa ja tunnustaa heidän oikeutettu maanomistuksensa. Mutta kun hollantilaiset ja osaksi englantilaisetkin vaativat itselleen sellaisiakin maa-alueita, joita ruotsalaiset olivat intiaaneilta ostaneet, syntyi ristiriitoja. Ilmeisesti olivat intiaanit myyneet samoja maa-alueita useampaan kertaan, ja oli vaikea päättää, mitkä niistä kaupoista olivat päteviä ja kenellä lenapien pikkupäälliköistä oli todellinen myyntioikeus.

Ratkaistakseen riitakysymyksen päätti kuvernööri Printz sulkea kaikki muut eurooppalaiset siirtokunnat pois Delaware-joelta tai pakottaa ne tunnustamaan ruotsalaisten ylivallan.

Sen vuoksi katsoi hän tarpeelliseksi rakentaa varustuksia useampaan paikkaan.

Erään linnoituspaikan hän valitsi melkein Christinan vastapäätä tai hiukan alapuolelta Delawaren toiselta rannalta. Nimeksi sille linnoitukselle hän tahtoi antaa Helsingborg ja tulisi sen, yhdessä Christina-linnoituksen kanssa, vallita Delaware-jokea ja pystyä estämään muita ilman lupaa menemästä ylöspäin.

Vastapainoksi ylempänä olevalle hollantilaisten Fort Nassaulle, joka todellisuudessa jo Helsingborgin vuoksi jäisi ruotsalaisten pussin sisälle, valitsi hän toisen linnoituksen paikan tätä hollantilaisten varustusta vastapäätä olevalta rannalta Tenakonk-nimisellä saarella, jonka erotti mantereesta vain kapea joenmuotoinen vesi. Tuo saari kuvernööriä miellytti erikoisesti, joten hän valitsi sen myös omaksi asuntopaikakseen. Saari oli viljavaa ja enimmäkseen matalaa, mutta ala-osassa Delawaren rannalla oli soma korkeampi kumpu. Tänne rakennettavan linnoituksen nimeksi hän valitsi "Uusi Götepori". Sen viereen tulisi "Printzin Hovi", mahdollisimman komea ja ajanmukainen hallintorakennus.

Kuvernööri jatkoi matkaansa virtaa ylöspäin. Sangen tärkeäksi paikaksi hän huomasi seudun, missä Schuylkill-joki laskee Delawareen. Myöskin tänne tarvittaisiin linnoitus, mutta sen rakentaminen lykättiin hiukan tuonnemmaksi. Hän kehoitti suomalaisia perustamaan sinne uutisasuntoja, koska niillä tulisi olemaan menestystä ja koska ne, ollen kaukana muista, sopisivat juuri metsien yksinäisyyteen pyrkiville. Kuvernööri lupasi rakentaa suojavarustuksia kaikkiin paikkoihin, mihin asuntoryhmiä syntyisi. Ne varustukset olisivat turvana, jos milloin sopu intiaanien kanssa rikkoutuisi.

Kuvernööri kävi aina Delawaren suurilla putouksilla saakka, jota paikkaa hän piti Uuden Ruotsin äärimmäisenä rajana.

Matka oli sangen opettava. Kuvernööri oppi tuntemaan uutta maata ja huomasi sen sangen arvokkaaksi.

Kotiin tultuaan hän alkoi suunnitelmiaan toteuttaa reippaasti. Hän lähetti ensi tilassa osan miehiä Sven Skuten johdolla Helsingborgia pystyttämään. Toisten oli mentävä Maunu Klingan johdolla rakentamaan Uutta Göteporia sekä Printzin Hovia. Ankara määräys kuului, että nämä työt oli suoritettava ennen kesäkiireiden alkamista.

Skute ja Klinga saivat itse valita miehensä. Klinga keräsi joukkonsa pääasiassa tuttavistaan suomalaisista, jotka lähtivät mielellään hänen mukaansa senkin vuoksi, että ne seudut olivat Suomi-siirtolaa lähempänä, joskin vielä enemmän ylämaahan päin, jonne suomalaiset halusivat uutisasutusta jatkaa. Ennen pitkää nimitettiin aluetta siellä päin Ylämaaksi tai Uplandiksi.

TERVEHDYKSET VANHASTA MAASTA.

Suomalaiset uutisasukkaat saivat viimeksi tulleilta kuulla, että vainot suomalaismetsissä olivat jatkuneet, raivoten, jos mahdollista, entistä kiihkoisempina. Viljelyksiä oli hävitetty ja taloja poltettu. Useita murhiakin oli tapahtunut.

Reetan kertomus, yksi monista kuvauksista, oli sydäntäsärkevä.

Tuttuja suomalaisia oli useampia kokoontunut Martti Marttisen asuntoon, kun Reeta toi viestit kaukaiselta kotiseudulta.

Niiden suurien käräjien ja karkoittamisten jälkeen, joitten seurauksena suomalaisia joutui Maunu Klingan mukana Amerikkaan, oli vouti jonkun aikaa näyttäytymättä. Arvatenkin hän odotti niiden maakirja-asiain ratkaisua, jotka olivat maaherran avustuksella vireillä. Mutta jo seuraavana talvena hän tuli uudelleen. Omistusoikeus tiloihin oli myönnetty muutamille, mutta toisilta se oli kielletty. Mulikka ja Oinonen olivat saaneet vahvistuksen taloihinsa, mutta Marttila oli tuomittu hävitettäväksi.

— Marttilaa huudahti Martti. — Minkä vuoksia Sehän oli ainakin yhtä vanha viljelys kuin ne toisetkin, ja asumisoikeus oli vähintään yhtä turvatulla pohjalla.

— Niin kuitenkin vouti ilmoitti, kertoi Reeta. — Sen jälkeen kun te lähditte, ei Laasarin puolella ollut ketään, joka olisi asiaa pystynyt ajamaan. Arvatenkin vouti oli saanut aikaan tämän päätöksen Marttilan vahingoksi. Jos nimittäin sellainen päätös on annettu. Ei meillä ole siitä mitään varmuutta. Se vain oli varmaa, että vouti vihasi Marttia ja vihasi myös vaaria, joka oli hänelle edellisellä kerralla lukenut lakia ja puhunut totuuden sanaa.

— Oli pakkaspäivä, kun vouti tuli taloon. Meitä oli, vain kaksi, vanha vaari ja minä. Ylpeänä astui vouti tupaan ja ilmoitti, että tämän talon asukkaat häädetään ja talo hävitetään. Vaari kimmastui ja hypähti penkiltään. 'Minä en lähde talosta, jonka olen itse rakentanut, minä en luovu maistani, jotka itse olen raivannut. Sellaista lakia ei ole olemassa, joka minut täältä pois saa.' Vouti antoi seuralaisilleen käskyn ottaa ovet pois sijoiltaan sekä särkeä akkunaluukut. Toisia komensi purkamaan uunia. Silmät vihasta palavina näki vaari miesten ryhtyvän hävitystyöhönsä. Kun ensimäinen kivi kotiliedestä irtaantui, tempasi vaari sen käsiinsä ja ryntäsi voutia kohti. Voudin apulaiset asettuivat väliin. Yksinään taisteli vaari heitä vastaan eikä lähtenyt pois, vaikka minä koetin vetää. 'Siirry syrjään Reeta', huusi hän, 'minä en anna kotiani hävittää.' Vaarin raivo oli hillitön ja hänen voimansa vielä ihmeellisemmät. Hän iski ja huusi. Vouti käski miesten lyödä kapinoitsijaa. Ja vihdoin lysähti vaari kuolleena maahan. Minä pakenin kauhistuneena metsään. Odotin miesten lähtemistä. Kun he vihdoin tulivat ulos, sytyttivät he talon tuleen. Minä pakenin Mulikkaan. Palon lieska leimusi kauas. Vaarin ruumis paloi sisälle.

Martti Marttinen oli tätä kuullessaan vihan ja tuskan vallassa. Hän ei voinut sanoa sanaakaan.

Luukas lausui vakavana:

— Se oli vanhan korvenraatajan palkka oikeudettomassa maassa.

Erkki lisäsi siihen:

— Ukko kuoli kunnialla oman kurkihirren alla.

Reeta jatkoi:

— Minä olisin saanut Mulikassa suojaa ja asuntoa. Mutta mieleni oli järkytetty enkä voinut niille seuduille jäädä. Minä halusin tänne. Läksin kiertelemään saadakseni selville, miten voisin päästä meren yli. Tuomittuja oli monella seudulla odottamassa hakijoita. Taalain kaivosseuduilla oli näiden lähtijäin keskuspaikka. Paitsi viljelijöitä oli nyt määrätty myös lähtemään kaivosmiehiä. Matkalla tulin tuntemaan Israel Helmeen perheen, jonka myöskin oli lähdettävä. Minä pääsin heidän mukaansa. Niin tulimme Tukholmaan ja laivaan. Minä jouduin erilleen Taalain suomalaisista, jouduin kuvernöörin laivaan. Kuvernöörin tytär on minua auttanut. Niin olen nyt teidän joukossanne.

— Hyvä oli että tulit, sanoi Olli Räsänen. — Kohta täältä olisi kutsuttukin.

— Kutsumatta tulin, mutta en käskemälläkään lähde takaisin, vakuutti Reeta tarttuen veljeänsä kädestä.

Martti havahtui kuin unesta.

— Siihen maahan, jossa tuollaista tapahtuu, meillä ei tule asiaa, sanoi hän päättävästi. — Meillä ei olekaan siellä enää mitään, kun vaarikin on kuollut ja vanha koti on tuhkana. Oikein sanoit, Reeta, käskemälläkään emme lähde takaisin. Me painamme juuremme tähän maahan. Sen kohtalot ovat meidän kohtalomme.

Illan kuluessa jatkettiin keskustelua, joka vähitellen sai yleisemmän luonteen.

Olli Räsänen huomautti punatukkaisesta, jonka oli nähnyt tulijain joukossa ja kysyi:

— Mitähän varten se tänne tuli. Ei varmaan häntä ole karkoitettu, sillä niin uskollinen suomalaisten vihaaja hän oli.

— Laivassa hän ei mitään vihan merkkejä osoittanut, sanoi Reeta. — Usein pyrki keskusteluihin minunkin kanssani. Kun pitkän matkan aikana opin jonkun verran ruotsiakin, ymmärsin, että hän tuli tänne mennäkseen naimisiin. Kehui täällä olevan morsiamensa.

— Jopa vain, ihmetteli Olli Räsänen. — Kun täällä on naisista ilmeinen puute, mistä hän eukon itselleen koppaat Punaisten pakanain joukosta ehkä.

Erkki ei virkkanut mitään. Hän oli tavallista harvasanaisempi ja kiiruhti ennen muita asuntoonsa.

Ennen levolle panoaan ajatteli Reeta vielä Erkkiä. Todellakin hän oli vieraantunut. Olisikohan häneen nähden jotain vinossa, kuten kuvernöörin tytär oli lausunut…

ARMGARD PRINTZ.

Kuvernööri Printz otti hallitusohjat oitis jänteviin käsiinsä. Pitkän toimikautensa aikana sodassa hän oli tottunut käskemään ja saamaan käskynsä täytäntöön. Hänen esiintymisensä oli karskia ja hallitsijamaista. Hovitapoja hän ei tuntenut. Hän saattoi puheessaan olla raaka, varsinkin, jos väkijuomat, joita uutterasti käytti, olivat himmentäneet hänen sydämensä pohjalla asuvan lempeyden. Sen aikuisen tavan mukaan hän oli ankarasti uskonnollinen ja vaati tarkkaa kirkollisten määräysten noudattamista.

Uuden kodin kuntoon panossa ja "alamaisten" arvonannon hankkimisessa oli hänen vilkas tyttärensä Armgard hänelle suurena apuna. Tämä oli teräväpäinen ja huomaavainen, joten hän suuressa määrin paransi isänsä useinkin hidasta ajatuksenkulkua. Kuvernööri Printz ei tunnustanut kenenkään komentovaltaa. Siitä huolimatta onnistui Armgard melkein aina saamaan tahtonsa toteutetuksi. Kuta enemmän siirtokunnan asujamet oppivat uutta esivaltaansa tuntemaan, tulivat he huomaamaan, että kuvernöörin itsepäisyyden taivutti ainoastaan hänen tyttärensä, jota moni pitikin varsinaisena valtiattarena. Kuvernööri luotti tähän vanhimpaan tyttäreensä enemmän kuin poikaansa Gustafiin, joka myöskin oli täysikasvuinen.

Christina-linnoituksessa huomattiin heti ensi päivästä, että komento oli muuttunut. Pehmeäluontoinen Ridder valmisteli kotiinlähtöä eikä ottanut ollenkaan osaa hallitusasioihin. Maunu Klinga tunsi olevansa jonkun verran syrjäytetty, sen vaikutti uuden apulaisen, Skuten, tulo. Hän halusi pysyväistä toimintaa linnoituksen ulkopuolella ja pyrki mieluummin suomalaisten pariin. Rakennuspuuha Tenakonk-saarella soveltui hyvin hänen harrastuksiinsa, vaikka hän käsitti, että kun linnoitus ja Printzin Hovi siellä tulevat valmiiksi ja hallinto siirtyy sinne, hänen on etsittävä itselleen toimintaa muualla.

Rakentajat olivat ennen Ridderin lähtöä ja menneet Tenakonkille Klingan opastamina. Sinne siirtyivät ystävämme Martti Marttinen, Pietari Kokkinen ja aluksi myös Olli Räsänen. Sen sijaan Erkki Mulikka, vapaamies, siirsi lähtöään päivä päivältä. Hän käsitti vaaran uhkaavan Stinaa ja sen vuoksi hän halusi pysytellä lähettyvillä. Klingan perhe asui edelleen linnoituksessa ja Stina jatkoi oloaan siellä. Reeta oli jäänyt toistaiseksi linnoitukseen kuvernöörin tyttären pyynnöstä. Armgard Printz nimittäin tarvitsi hänen apuaan, kunnes koti on pantu kuntoon. Dalbo oli siirtynyt Skuten työkuntaan ja puuhaili Helsingborg-linnoituksen rakentamisessa, käyden kuitenkin tiheään kotona.

Armgard Printz oppi pian tuntemaan ne perheet ja henkilöt, jotka Christinassa asuivat. Hän kävi Klingalla kuin kotonaan ja tapasi siellä säännöllisesti Stina Dalbon. Nuori lapsenhoitajatar oli miellyttävällä käytöksellään saavuttanut suosiota hänen silmissään.

Erkki ei voinut estää askeleitaan johtamasta sangen usein Stinan luo. Ja vielä enemmän seurasi hän häntä ulkona linnoituksen ympäristössä. Kaikesta tarkkaamisesta huolimatta ei hän tavannut punatukkaista Gustafia. Tämä hänen vihamiehensä oli tovereineen jo melkein heti tulonsa jälkeen kadonnut tietymättömiin. Kukaan ei heitä tosin kaivannut. Erkki koetti arvoitusta turhaan selittää. Joku oli nähnyt tulopäivänä punatukkaisen olevan keskusteluissa jonkun paikkakunnalla sattumalta käyvän hollantilaisen kanssa. Toinen vakuutti, että nämä miehet hollantilaisen ja oudon intiaanin kanssa kulkivat Christina-joen vartta ylöspäin minquas-intiaanien maita kohti.

Valmistellessaan lähtöään ritarillinen Ridder ei unohtanut Stinan asiaa. Hän hankki ajoissa valtakirjat, joita ehkä tarvittaisiin Stinan avioliittokuulutuksen peruuttamista varten, ellei asiaa olisi vielä Ruotsissa ratkaistu. Vanha Dalbo ei ollut erityisen halukas tätä valtuutusta puolestaan antamaan. Pastorin välityksellä suostui hän niin pitkälle, että ilmoitti olevansa vastustamatta toimenpidettä. Gustaf ei ollut enää ollenkaan hänen suosiossaan, mutta toiselta puolen hän ei tahtonut auttaa suomalaisenkaan pyrkimyksiä. Periaatteelleen uskollisena ei hän, kun oli aikanaan antanut lupauksen Gustafille, katsonut voivansa toimia tätä vastaan, mutta salli muitten toimia, jos nämä sitä halusivat. Sydämessään hän joka tapauksessa toivoi, että hänen tyttärensä pääsisi vapaaksi. Voisihan ilmestyä uusia sopivia mahdollisuuksia, vaikka komentajaan asetetut toiveet eivät toteutuneet.

Ridderistä oli häipynyt se vastenmielisyys, jota hän alussa tunsi suomalaista kohtaan, tämä kun oli voittanut hänet kilpailussa Stinan sydämestä. Kun hän meni jäähyväiskäynnille Klingan perheen luo, valitsi hän ajan, jolloin Erkki oli siellä. Hän tahtoi osoittaa rehellisesti harrastavansa nuorten parasta. Nuoret kertoivat Gustafista sekä hänen tulostaan siirtokuntaan. Se tieto säikähdytti Ridderiä kovin.

— Tässä on suurempi vaara kuin kenties arvaattekaan, sanoi hän. — Jos hänellä on kuulutustodistus mukanaan, voi hän millä hetkellä tahansa vaatia morsiamensa vihille eikä mikään voi avioliittoa estää.

Tämä selitys sai nuorten sydämet hätkähtämään.

— Ennen minä hukutan itseni kuin menen hänen kanssaan naimisiin, vakuutti tyttö ja katsoi hellästi Erkkiä silmiin.

— Ei nyt ole syytä vielä toivottomuuteen vaipua, lohdutteli Ridder. — Kun hän ei ole vielä näyttäytynyt, ei hänellä ehkä ole tarvittavaa todistusta. Muuten on hänen viipymistään vaikea selittää. Sitä parempi on, mitä kauemmin hän pysyy poissa. Nyt on tärkeintä voittaa aikaa. Minä olen vakuutettu onnistumisestani, kunhan pääsen Ruotsiin. En luule antavani teille turhia toiveita, kun lupaan, että ensimmäisessä palaavassa laivassa minun lähtöni jälkeen voitte odottaa sitä asiakirjaa, joka ratkaisee teidän onnenne. Kuitenkin on teidän taivutettava vanhukset kannattamaan liittoanne.

Nuoret olivat kiitollisia entiselle komentajalle hänen jalomielisyydestään. Se kädenpuristus, jolla Stina sanoi hänelle jäähyväiset, oli lämpimämpi kuin mikään tätä ennen.

Armgard Printz piti uteliaisuutensa houkuttelemana silmällä Erkkiä, jota Reeta oli hänelle osoittanut laivarannassa. Eikä häneltä suinkaan jäänyt huomaamatta se läheinen seurustelu, joka vallitsi tämän ja Klingalla palvelevan lapsenhoitajan välillä. Suhde olikin helposti arvattavissa. Niin mielellään kuin hän yleensä tahtoi edistää nuoren väen sydämen harrastuksia, katsoi hän tässä joutuvansa ristiriitaan velvollisuuksiensa kanssa. "Alamaisten" onnen valvominen kuului hänelle. Reeta oli melkein kuin hänen holhokkinsa ja siis läheisempi kuin Stina.

Avatakseen Reetan silmät hän järjesti tilaisuuden, missä kokematon suomalaistyttö saisi kumoamattoman todistuksen lapsuudentoverinsa todellisesta sydämentilasta.

Kauniina maaliskuun iltapäivänä olivat Erkki ja Stina siirtyneet mielipaikalleen linnan sarvekkeen kupeelle. Nuori Klinga sai vapaasti juosta etsimässä vastapuhjenneita kevään kukkia. Häntä vartioitiin vain sen verran, ettei hän päässyt putoamaan törmältä alas.

Kuvernöörin tytär teki asiaa lähellä olevalle laivalaiturille. Hän oli ottanut Reetan mukaansa, koska heillä muka oli sieltä jotain tuotavaa. Linnan sarveke esti rakastavaisia heitä huomaamasta. Mutta heidän äänensä kuului selvästi.

Armgard ei ollut mistään tietääkseenkään, mutta Reetan korvat kuulivat heti Erkin äänen. Hän tunsi olonsa vaikeaksi, mutta ei hennonut poiskaan lähteä.

Rakastavaisten keskustelu koski sitä asiaa, joka oli heillä kaikki kaikessa. Tyttö sanoi:

— Sinun olen enkä kenenkään muun. Olenhan meren takaa lähtenyt sinua hakemaan. Kuinka kohtalo voisi olla niin julma, että se vielä meidät erottaisi?

Erkki vastasi siihen:

— Ei mikään voikaan meitä erottaa. Kyllä me poistamme esteet, olkoot ne kuinka suuria tahansa.

Reeta kuuli nämä sanat hyvin ja tajusi niiden merkityksen. Hänen poskensa punehtuivat ja hän lähti kiiruhtamaan pois. Armgard seurasi häntä.

— Siinä on syy, jonka tähden hän sinua jo rannalla vieroi, sanoi kuvernöörin tytär tarttuen nyyhkyttävää tyttöä käsivarteen. — Älä kuitenkaan vielä vaivu epätoivoon. Vielä ei ole pappi sanonut aamenta heidän liitolleen.

Reeta ei kyennyt lausumaan mitään.

— Rakastatko sinä häntä täydestä sydämestäsi? kysyi Armgard osaaottavaisena.

— Rakastan, myönsi Reeta avomielisesti.

— Onko hän ilmoittanut rakastavansa sinua? Ehkä on kosinutkin?

— Ei hän ole minulle sitä sanonut. Minulla oli vain syytä niin uskoa.

Kyyneleet valuivat punehtuneen tytön poskilta.

— Mies voi pettää naista monella muulla tavalla kuin vain sanoilla, lausui kuvernöörin tytär. — Maltahan, ei ole vielä kaikki menetetty. Minä autan sinua. Kyllä minä saatan hänet tuntemaan velvollisuutensa.

Hän oikaisi itsensä ruhtinaallisen ryhdikkääksi. Hän tunsi tilaisuuden tulleen, jossa hänen oli näytettävä, että hänellä oli valta tässä maassa. Hänen mielessään väikkyi kuva Kristiina-kuningattaresta juuri tällaisessa tilanteessa.

— Minun valtakunnassani eivät miehet saa rankaisematta pettää naista, vakuutti hän mennessään sisälle.

Reeta jäi vielä pihamaalle kuivaamaan kyyneleitään. Ennenkuin hän seurasi valtiatartaan, näki hän Erkin tulevan portista linnan pihalle. Hän kantoi käsivarrellaan pikku poikaa, joka hyväili kantajansa poskia, ja hänen vierellään kävi nuoren Klingan hoitajatar, jonka kasvoilla oli onnen loiste.

Jotain tuollaista oli Reeta mielessään kuvitellut keinuessaan valtameren aalloilla, joitten hän luuli vievän kohti onnen satamaa. Mutta tuon toisen sijasta oli hän silloin nähnyt itsensä Erkin rinnalla. Nyt oli hänen onnensa mennyt.

REETALLA ON YSTÄVIÄ.

Armgard Printz oli nainen, joka ei miettinyt kauan tekojaan. Nähtyään, että Reeta ei seurannut, palasi hän huoneista takaisin pihalle ja komentavasti kutsui tytön luokseen. Tarttuen Reetan käsivarteen hän sanoi päättävästi:

— Me lähdemme oitis kuvernöörin luo. Kuvernööri Printz käveli jykevin askelin kookkaan salin lattiata edestakaisin. Hänen kirjurinsa Johan Fransson, kotoisin Itä-Suomesta, istui ison tammipöydän ääressä ja kirjoitti kuvernöörin sanelun mukaan. Kysymyksessä oli vastauskirje hollantilaisten tekemään vastalauseeseen.

— — 'me emme tule sallimaan yhdenkään hollantilaisen tai minkään muun vieraan laivan liikkua meidän aluevesillämme alistumatta meidän määräyksiimme ja tunnustamatta korkean kuningattaremme ylivaltaa tällä alueella, jonka olemme laillisesti itsellemme ostaneet.' — Kirjoita niin, kirjuri. Vedä viiva 'emme' ja 'sallimaan' sanojen alle.

— Niin, tuhat tulimmaista, me emme sitä salli, jatkoi kuvernööri, pysähtyi sihteerinsä eteen ja, korostaakseen sanojaan, löi nyrkillä pöytään, niin että kirjoitustarpeet hypähtivät.

Sitten hän meni kaapille, kaasi lasin viinaa, jonka kulahutti yhdellä siemauksella. Sen jälkeen hän rauhoittui ja jatkoi:

— Kirjoita edelleen: 'Me emme ole tulleet tänne haastamaan riitaa. Me tahdomme elää eurooppalaisten samoin kuin intiaanienkin kanssa sovinnossa, mutta me tahdomme säilyttää arvovaltamme ja omistusoikeutemme. Sen vuoksi jokainen laiva, joka tavataan vesillämme osoittamatta kunnioitusta Ruotsin lipulle, ammutaan armotta upoksiin'.

Näin pitkälle oli kirjeessä ehditty, kun kuvernöörin tytär seuralaisensa keralla astui sisälle.

— Isä, huudahti Armgard. — Meillä on tärkeätä asiaa.

— Minun virkatoimeni ovat tärkeämmät, murahti isä, mutta kun tyttö kiepsahti hänen kaulaansa, kysyi hän:

— Mikä nyt on hätänä? Haluatko lähteä ajelemaan hevosilla, jotka kuningatar minulle lahjoitti? Ne eivät ole oikein tottuneet ratsastukseen eikä täällä ole vielä muita ajoteitä.

— Ei, isä, sanoi tytär ja veti kuvernöörin istumaan puiseen nojatuoliin, jota käytettiin virallisissa vastaanotoissa hallitustuolina. — Minulla on virka-asia, tärkeä ja painava, joka koskee alamaisesi onnea ja menestystä.

Jättiläiskuvernööri oli kuin karhu kesyttäjänsä kuletettavana.

— Minä kysyn sinulta, joka olet tämän siirtokunnan herra ja kuvernööri, — alkoi tytär juhlallisena, — minä kysyn eikö tässä maassa ole jokainen mies velvollinen menemään naimisiin sen tytön kanssa, jota on liehitellyt, nimittäin jos tyttö sitä vaatii?

Kuvernööri naurahti, kun sai selville asian laadun.

— Avioliitot ovat siirtokunnan menestymisen ehto, sanoi hän. — Hallituksen on edistettävä niiden muodostumista. Mutta täällä on toistaiseksi vielä aivan vähän avioliittoon sopivia naisia. Minun pitäisi saada niitä Ruotsista kokonainen laivalasti.

— Juuri senpä vuoksi sinun täytyy auttaa, että ne muutamat naiset, jotka ovat tänne saapuneet, pääsevät oikeuksiinsa. Eikö tyttö ole ansainnut itselleen sitä miestä, jota hän on varta vasten lähtenyt Ruotsista saakka täältä hakemaan?

Armgard Printz koetti edelleen olla juhlallinen.

— Totta kai, totta kai, myönteli kuvernööri. — Kuitenkin lienee asiassa miehelläkin jotain sanomista. Hallitukselle on yhdentekevää kenen kanssa avioliitto solmitaan, kunhan niitä vain solmitaan.

Avioliiton asianajaja jatkoi:

— Tässä on kysymys suhteesta, joka on kehittynyt lapsuudesta saakka. Tämä tyttö tässä, jonka sinä tunnet tulomatkalta ja joka edelleen on ollut meillä apulaisena ja kuuluu siis erityisesti hallituksen suojeltaviin, on tullut etsimään täältä sulhastaan. Hän onkin löytänyt miehen, mutta tuo mies kiertelee toista pauloihinsa.

Reeta oli ujona pysytellyt ovensuussa. Hän häpesi, kun hänen salaista asiaansa ruvettiin noin julkisesti esittämään. Hän painoi alas päänsä ja peitti esiliinalla kasvonsa.

— Tyttö, sanoi kuvernööri. — Me emme voi näin nopeasti tässä asiassa päätöstä tehdä. Jos sinulle on vääryyttä tehty, niin minä takaan, että se hyvitetään. Minä otan asiasta selvää ja hankin sinulle oikeutta.

— Kirjuri, olet kuullut, mitä kuvernööri on sanonut. Kirjoita se pöytäkirjaan, ehti Armgard pistää väliin.

Kuvernööri jatkoi:

— Sinä ujo tyttö siellä oven suussa, älä ole suruissasi. Jos et saa miestä, jota olet ajatellut, saat toisen. Kyllä täällä sulhasia on, on vaikka kuinka monta. Ennen tämän vuoden loppua saat keikkua emäntänä omassa talossa. Ole nyt rauhassa ja mene taloustoimiin.

Reeta poistui sangen halukkaasti kuvernöörin luota. Hänellä oli se käsitys, että tämä käynti ei vienyt hänen asiaansa vähääkään eteenpäin. Ellei Erkki omasta tahdostaan taivu, mitä auttaa kuvernööri tai muut vallanpitäjät? Kuta enemmän hän käyntiään ajatteli, sitä enemmän kohosi häpeän puna hänen kasvoilleen. Hän oli melkein kiukkuinen kuvernöörin tyttärelle, joka oli hänet tähän johtanut.

Hän halusi poistua tästä piiristä, missä ehkä uudelleen sattuisi kohtaamaan Erkin sen toisen kanssa. Sen vuoksi pyysi hän lupaa saada lähteä veljensä kotiin.

— Mene nyt toistaiseksi, lausui Armgard. — Sinun asiasi on hyvissä käsissä. Kyllä minä pidän silmällä miestä. Ja tarpeen tullen turvaudutaan kuvernööriin. Älä hellitä. Jos minä johonkin mieheen silmäni isken, otan hänet vaikka kiven kolosta.

Olli Räsänen sattui olemaan linnoituksessa hakemassa siemeniä kevätkylvöjä varten. Tapansa mukaan kävi hän Reetaa tervehtimässä, ja kun tämä oli juuri lähdössä Suomi-siirtolaan, pyysi hän saada opastaa.

Teitä ei vielä ollut, eikä siltoja jokien ylitse, mutta polku oli polettu ja lautat rannoille rakennettu.

Nuoret kävelivät yhdessä kevääseen puhjenneita maisemia. Reeta oli melkein sanaton. Ennen niin puhelias Olli Räsänen oli myöskin sangen vaitelias. Kömpelöllä kohteliaisuudella auttoi hän tyttöä purojen yli kuljettaessa. Sikäli kuin hän puhui, koetti hän viitata tämän maan luonnonrikkauteen ja hyviin elämisen mahdollisuuksiin.

— Katsos Reeta, sanoi hän, — tämä on nuorten yrittelijäin maa. Tämä on heidän paratiisinsa. Ei niin, ettei täälläkin pitäisi työtä tehdä. Paljon sitä pitää tehdä, mutta täällä saa myös työstään palkan. Ei täällä halla hätyyttele eivätkä vieraat vie.

Räsäsen hillitty ystävällisyys herätti Reetan vähitellen murheellisista unelmista ja jottei hän aivan kylmäkiskoiselta tuntuisi, heitti hän jonkun kysymyksen, kun mies kertoi siirtolan puuhista.

— Kai sinulla jo lehmäkin on? kysyi Reeta keskustelun ylläpitämiseksi.

— Jo minä yhden hiehon sain, alkoi nuori mies kertoa. — Pian siitä lehmä varttuu. On minulla pari lammastakin ja muutama kana. Kyllähän se muuten menisi, mutta yksinään on vähän hankala kaikkia hoitaa. Kun Martti olisi asettunut Räsälään, joka yhdessä hänen kanssaan rakennettiin, olisi Leenasta ollut apua naisväen töihin. On se Leena kuitenkin sieltä Marjetan Kärjestä käynyt tarpeen tullen auttamassa, mutta ei se sama ole kuin apu kotona. Kun he vielä muuttavat kauemmas, kuten Martti aikoo, ei ole mitään naisen apua kodin pidossa. Täytyy oppia lehmääkin lypsämään.

Reeta vaipui taas mietteisiin.

Vihdoin he tulivat Naamankosken partaalle. Joen yli oli tehty väliaikainen silta. Räsänen ei puhunut mitään, että tässä se nyt hänen kotinsa, Räsälä, oli.

— Onpas tämä kaunis talon paikka, tunnusti Reeta. — Koskeen saisi hyvän myllyn. Mitä! Johan täällä sellaista suunnitellaankin, sanoi hän katsoen alulle pantuja myllyn perustuksia.

Reetan maanviljelysinnostus heräsi kun hän näki avatut uutisviljelykset.

— Johan tästä yhteen taloon leipää karttuu, sanoi hän lyöden käsiään yhteen. — Ja mitkä erinomaiset laidunmaat karjalle!

— Niin on, niin on, myönteli Olli harvasanaisesta Hänen ajatuksensa kiertelivät omia teitään.

— Kyllä tässä kelpaa asua, kuka sitten asuneekin, lausui Reeta jo vilkkaasti ja kysyi: — Kuuluuko tämä Suomi-siirtolaan?

— Kuuluuhan se, on ensimmäinen talo siirtolassa, sanoi Räsänen pieni veitikkamaisuus silmäkulmassa. — Tämä on Räsälä.

Reeta säpsähti vähän ja jäi sanattomaksi. Olli Räsänen pyysi poikkeamaan sisälle ja katsomaan vähän aittojakin, kuinka niissä on elämisen varaa.

Reeta ei halunnut. Hän pyysi neuvomaan tietä Marjetan Kärkeen, jonne tahtoi kiiruhtaa ennen illan tuloa.

Olli lähti edelleen saattamaan. Nuorten kesken ei enää sanaa vaihdettu. Ollilla olisi ollut paljonkin puhumista, mutta hän katsoi parhaaksi vaieta.

Tultuaan Marttisen uutisasutuksen veräjälle sanoi Reeta Ollille jäähyväiset.

— Olet sinä ahertava maamies, lausui hän saattajalleen tunnustukseksi.

Sitten hän siirtyi veljensä kotiin.

TAIKAKEINOT.

Leena, joka jo kerran oli käynyt kälyään tervehtimässä linnoituksessa, otti hänet sydämellisesti vastaan ensi kerran uudessa Marttilassa. Pikku Martti riemuitsi rajattomasti tavatessaan tätinsä, jonka vielä muisti vanhasta maasta etenkin sen vuoksi, että oli tottunut häneltä saamaan maukkaita naurishaudikkaita. Iloisena hän esitti tädille leikkitoverinsa Väinämön Antin ja kertoi pikku Marjetasta, jonka punainen mies oli vienyt ja josta ei ole sittemmin mitään kuulunut.

Martti Marttinen kävi kotona vain kerran viikossa. Rakennuspaikka Tenakonkilla oli Marjetan Kärjestä 7 mailin päässä, joten oli liian pitkä matka joka yöksi tulla kotiin, varsinkin kun taival oli pääasiassa veneellä kulettavaa. Lopputalvi ja kevät oli siellä kiireisesti työskennelty. Alkukesäksi olivat valmistumassa sekä Uuden Göteporin linnoitus että Printzin Hovi asuttavaan kuntoon. Soudellessaan lauantaisin kotiinsa tarkasteli Martti uutta asuntopaikkaa, johon rakentaisi pysyväisen, suuremman kodin.

Väinämön leski Kaisa nautti edelleen sitä ystävällisyyttä, jota hänelle oli Marttisten luona osoitettu. Vaikka Martti Marttinen oli luvannut jättää tämän sauna-asunnon yksinomaan hänelle niin pian kuin varsinaisen oman kodin saisi perustetuksi, ei Kaisa vielä hennonut pitää sitä omanaan, kun hän ei voinut sen rakentamisessa olla osallisena eikä hänellä ollut rahoja korvaamiseen. Hän koetti kyllä taloustoimissa ja kesäkiireissä olla apuna, mutta kun talven aikana työt olivat vähissä, kierteli hän siirtokunnassa, koettaen ansaita elantonsa. Joskus hänellä oli poikansa Antti mukanaan, mutta useimmiten hän liikkui yksinään. Niissä siirtokunnan osissa, joissa häntä ei tarkemmin tunnettu, sanottiin hänen kerjäävän. Totta siinä oli sikäli, että kun ei missä hänelle työtä annettu, pyysi hän ravintoa nälkänsä tyydykkeeksi.

Koko siirtokunnassa kulki puhe hänen taikatöistään, ja moni pelkäsi häntä sen vuoksi. Todistuksia ei häntä vastaan tiedetty, paitsi, mitä oli nähty laivalla hänen tullessaan ja mistä oli mitä ihmeellisimpiä tarinoita laadittu. Kerrottiin kuinka hän sen jälkeen, kun hänen miesvainajansa ruumis mereen heitettiin, oli lähtenyt laivan kannelta laudalla lentämään ja rääkynyt ilmassa pahasti. Erittäinkin kammottiin häntä Christinassa, missä pastori Christofer oli uhannut hänet vangituttaa. Nyt oli kyllä tämä pastori palannut takaisin Eurooppaan, mutta oli muita, jotka olivat valmiit saattamaan rangaistukseen hänet niin pian kuin huomaisivat hänen vähääkään harjoittavan noituutta.

Suomalaisten keskuudessa suvaittiin Kaisaa paremmin, vaikka oli sielläkin niitä, jotka katsoivat sielunsa autuuden olevan vaarassa tämän noidan lähettyvillä.

Paitsi toimeentulon ansaitseminen oli Kaisan liikkumiseen syynä myös se, että hänellä joskus oli hieman toivoa tyttärensä, pikku Marjetan, mahdollisesta löytämisestä. Hänellä kyllä oli itsellään se vakaumus, että vihastunut paha henki oli tahtonut hänelle kostaa ottamalla Marjetan, mutta omaatuntoaan lohduttaakseen oli hän liikkeellä etsimisyrityksissä. Pikku lapsi oli ollut hänelle sangen rakas.

Kun katoamisen jälkeen pojat olivat puhuneet punaisesta miehestä, tuli Kaisalle joskus sellainenkin ajatus, että ehkä tyttö oli joutunut intiaanien saaliiksi. Sen vuoksi hän tekeytyi tuttavaksi heidän kanssaan ja kävi heidän kotonaan sekä opetteli heidän kieltään ja tapojaan. Nämä osoittivat hänelle suurta kunnioitusta ja lienee hän joskus heidän keskuudessaan taikatemppujakin tehnyt, koska häntä pidettiin poppamiehen vertaisena.

Palatessaan kotiin pitkältä kiertomatkalta keväällä kylvöajan lähestyessä joutui hän yhtäkkiä outojen intiaanien piirittämäksi. Ne eivät olleet lenapeja. Kuin taikavoimalla kohosi heitä maasta hänen ympärilleen. Yhdellä näistä oli niin pitkä sulkatöyhtö, että se ylettyi selän yli polviin saakka. Toiset osoittivat hänelle suurta kunnioitusta. Tultuaan Kaisan luo hän puolestaan lankesi pitkälleen maahan ja levitti kätensä. Noustuaan ylös hän pyysi Kaisaa lähtemään heidän heimonsa luo, heidän äidikseen, heidän auttajakseen ja noidakseen. Heidän keskuudessaan raivosi ruttotauti, johon moni kuoli. Kun tuo tauti näytti tulleen valkoisilta, tarvittiin valkea noita taudin tyrehdyttäjäksi.

Kierrellessään tätä uutta maata oli Kaisa nähnyt paljon ihmeitä ja kokenut monta kovaa. Sen vuoksi hän ei kovin säikähtänyt punanahkain ilmestymistä eikä myöskään oudoksunut heidän käytöstään. Ollakseen intiaaneja pahoin loukkaamatta hän ei jyrkästi kieltäytynyt.

— Nyt en pääse tulemaan, sanoi hän. — Jos jolloinkin tulen, miten luoksenne osaisin? Hänen puheensa oli sangen vaikeatajuista, mutta ehkä juuri sen vuoksi herätti intiaaneissa suurta arvonantoa.

Päällikkö neuvoi, kunnioittavasti heilutellen itseään:

— Kulje tämän suuren joen vartta ylöspäin, kunnes toinen suuri joki tulee siihen vasemmalta. Seuraa sitä niin pitkälti, että joudut korkean vesiputouksen luo. Jos tulet kesän aikana, otamme sinut jo siellä vastaan. Jos et ketään tapaa, jatka kulkuasi polkua myöten, joka on hyvästi polettu ja johtaa meidän luoksemme. Polku vie sinut suurien metsien läpi korkeille maille. Kun kahden vuoren yli kiivettyäsi olet joutunut polulla ahtaaseen kalliosolaan, olet meidän portillamme. Silloin olet luonamme. Me odotamme sinua. Tule pian, ettei koko kansamme kuolisi valkoiseen tautiin.

Kaisa vakuutti uudelleen, ettei hän voinut nyt tulla.

— Auta kuitenkin meitä. Auta valkoisen Manitoun voimalla, pyysi päällikkö.

Kaisa mietti hetkisen. Sitten hän sanoi:

— Ehkä voin auttaa, vaikka en ole luonanne. Tehkää kuten sanon. Valitkaa heimostanne viisi vahvaa miestä, jotka ovat sitkeitä voimiltaan ja laihoja ruumiiltaan. Ainoastaan ne saavat sairaisiin koskea, ei muut. Ne kantavat sairaat ulos kylästä lähteen luo. Ne valavat sairaita kylmällä vedellä ja hankaavat heidän ruumiitaan hiekalla. Jos he kuolevat, Manitou heitä tahtoo; jos he parantuvat, Manitou heitä säästää. Kukaan terve, paitsi nuo viisi, ei saa lähteelle mennä eikä kukaan terve saa siitä lähteestä juoda tai vettä ottaa.

Kaisa ei ollut ollenkaan varma ymmärsivätkö intiaanit hänen mongerrustaan eikä hän sitä niin tärkeänä pitänyt.

— Sillä aikaa kun odotamme sinua, teemme kuten sanot, vakuutti johtaja. — Pyyntömme on, että tulet pian. Kun tulet, et sitä koskaan kadu. Sinulla on itselläsi etua siitä.

Päällikkö laskeutui taaskin pitkälleen maahan sanoen siten jäähyväiset. Intiaanit hävisivät nopeasti näkymättömiin.

Kaisa oli lähellä Marjetan Kärkeä. Kotiin astuessaan hän ajatteli mielessään, että jos olisi ollut syksy, olisi hän ollut joutilas lähtemään. Nyt Kesän tullen on uutisasutuksella työn aika. Hänenkin tulee voimillaan auttaa maatöissä ystäviään, jotka olivat häntä auttaneet ja kaiken aikaa hänen poikaansa vaalineet ja kasvattaneet.

Kotona hän tapasi Reetan ensi kerran.

Heistä tuli pian hyvät ystävät. Yhdessä he sitten työskentelivät kevättöissä. Kun miehet tarvittiin rakennuksilla, joista annettiin vapautta kotitöihin vain niukalti, oli työvoimista myös Suomi-siirtolassa puute ja sen vuoksi jokaisen täytyi koettaa kaikkensa. Olli Räsänen kävi Marttilassa kylvö- y.m. raskaampia töitä tekemässä, ja luonnollisesti Martti itse auttoi, mikäli voi olla kotona. Joka tapauksessa tuli tänä vuonna tehdyksi vähemmän uutisraivausta, jopa vähemmän kylvöjäkin kuin edellisenä. Siinä suhteessa olivat laajat rakennustyöt haitaksi.

Erkki kävi vain muutaman kerran ystäviään tervehtimässä. Hän puuhasi uutterasti omalla uutisasutuksellaan. Välttämättömiin rakennustöihin hän oli palkkautunut Christinaan voidakseen olla lähempänä rakastettuaan.

— Erkki on muuttunut entisestään paljon, huomautti Leena eräänä iltana naisten ollessa yksinään kotona. — Ennen Ruotsissa hän oli joka ilta meillä, mutta nyt hän melkein karttaa. En tiedä mitä väliin on tullut. Ei liene Martin ja hänen välillään mitään sattunut.

Reeta kyllä tiesi syyn, mutta ei siitä mitään sanonut. Hän istui ajatuksiinsa vaipuneena ja oli ikävissään.

— Komea mies se Erkki, sanoi Kaisa. — Komein koko siirtokunnassa. Onnellinen se tyttö, joka hänet miehekseen saa. Reeta ja hän sopisivat hyvin pariksi.

— Niinhän sitä on näihin saakka luultukin, myönteli Leena. — Vanhassa maassa näytti asia aivan selvältä. Olitte kai jo kihloissakin? kysyi hän Reetalta.

— Eihän toki, vastusteli Reeta. — Lapsuuden tovereita vain. — Hänen poskilleen kohosi puna, josta Väinämön Kaisan tarkka silmä näki totuuden.

— Muutakin siinä oli kuin lapsuuden toveruutta, väitti Leena polkien rukkiaan. — Siinä oli rakkautta, joka nyt on kylmentynyt. Kuule Kaisa, jatkoi hän, — sinähän voit kadotetun rakkauden palauttaa ja uuden lemmen nostaa. Jospa saisit Erkin vielä palautumaan entiselleen! Minä, me kaikin siitä iloitsisimme, Reeta luonnollisesti eniten.

Reeta ei jaksanut kuulla Leenan puhetta loppuun. Hän pillahti itkemään ja lähti ulos.

Leena ei ystävällisyydessään huomannut kuinka arkaan kohtaan hän kosketteli. Kuin korjatakseen asiaa hän Reetan lähdettyä taivutteli Kaisaa:

— Jos todellakin voit Reetalle apua antaa, tarvitsisi hän sitä nyt. Hänkin on suuresti muuttunut entisestään. Hän on synkkämielinen ja usein katkera. Syynä ei voi olla muu kuin Erkin kylmeneminen.

Kaisa esteli:

— Kyllä minä siellä kotona useinkin nostin lempeä tytöille, jotka olivat sen kadottaneet. Ja monesta tiesin, että he saivat kadotetun takaisin. Nyt en enää tahdo uskaltaa sellaiseenkaan, oikeastaan viattomaan, mikä ei kenellekään ole onnettomuudeksi vaan päinvastoin asianomaiselle suureksi onneksi. Minua vainotaan ja uhataan roviolla polttaa, jos loitsimisesta keksitään. Olen itsekin alkanut taikomista tässä uudessa maassa kammoa, kun luulen sen johdosta rakkaan Marjetan menettäneeni.

— Ei se Marjetta sen takia mennyt, lohdutteli Leena, — eihän siitä muiden tarvitse sitä paitsi tietää, jos Reetalle apua annat. Vieläkin Kaisalla oli arveluita: — Asia ei ole niin yksinkertainen. Ensiksi täytyy Reetan itsensä tahtoa ja sanan voimalle alttiiksi antautua. Toiseksi täytyy lemmennoston tapahtua siellä, missä kylmentynyt rakastettu liikkuu. Mieluimmin paikalla, mikä on pyhitetty. Täytyy tietää onko rakastettu iskenyt silmänsä johonkin toiseen. Myös sen toisen pitäisi olla lähellä, jotta sana tehoaisi. Monta on siinä mutkaa. Jos ei kaikki ole kohdallaan, sattuvat sanat turhaan.

— Niinhän se taitaa olla, myönsi Leena. — Mutta mihinkä se Reeta nyt hävisit Taitaa itkeä silmänsä kipeiksi. Kipeä on hänelle asia.

Kaisa lähti ulos ja kohtasi Reetan niemen kärjessä itkemässä. Oli pimeä, mutta kuu valaisi maisemaa.

— Rakastatko sinä todellakin häntä niin kovasti, kysyi Kaisa hellästi. — Luuletko, että hänet on joku toinen vallannut?

Reeta painautui leskivaimon syliin ja kertoi, mitä tiesi, kertoi, että Erkki kuului nyt toiselle.

Yhtäkkiä tarttui tyttö intohimoisesti lappalaissyntyisen ystävättärensä kaulaan ja rukoili:

— Kuule Kaisa, auta sinä minua. Leena sanoi, että sinä voit lemmen nostaa ja kodotetun palauttaa. Me olimme Erkin kanssa niin onnellisia ennen. Sinun avullasi me voimme vielä tulla onnellisiksi.

Kaisa oli hetken ääneti.

— Olin jo mielessäni päättänyt luopua vanhasta viisaudesta, sanoi hän vihdoin. — Nykyaikana ja uusissa oloissa ei sillä ole enää entistä tehoa. Olen sitä viimeksi käyttänyt vain hätätilassa ja silloinkin olen joutunut kärsimään, Nyt on uutta viisautta joka vihaa sitä vanhaa. Kuitenkin tahdon auttaa sinua, mikäli voin. Marttinen ja Leena ovat tehneet minulle niin paljon hyvää, että olen valmis heidän tähtensä menettämään vaikka henkeni. Ainoastaan heidän avullaan olen jaksanut tässä uudessa maassa tulla toimeen, kun leskeksi jäin. Mielelläni tahtoisin tehdä sinut onnelliseksi.

Lemmen nostaminen Erkissä täytyi suorittaa salaisesti ja erittäin varovasti. Heidän piti yhdessä lähteä Christinaan, missä kumpikin asianomainen oli tavattavissa. Sitä ennen lupasi Kaisa tehdä tarpeelliset valmistukset.

Yhdessä he siirtyivät tupaan.

Maatapannessa Reeta oli ristiriitaisten tunteitten vallassa. Oliko se tie oikea, jolle hän nyt oli lähtenyt? Hän teki sen vain rakkautensa vuoksi. Ja hän tarkoitti sillä yhtä paljon Erkin onnea kuin omaansa.

LEMMEN NOSTO.

Vaikka Kaisa ei enää harrastanut taikomista kokosi hän entisen tottumuksen johtamana aineita, joita siihen tarvittiin. Tätä hän teki kaikkien tietämättä hiljaisuudessa. Niinpä hän oli siltä karhulta, joka ensimäisenä talvena tapettiin, ottanut sydämen ja aivot, joista hän pusersi öljyä. Myös oli hän nylkenyt käärmeen nahan ja kuivannut sen torveksi. Kedolta ja purojen varsilta hän oli koonnut yrttejä, jotka kyllä eivät olleet samoja kuin siellä kotona, missä jokaisen yrtin voiman tiesi. Intiaaneilta hän oli nyt koettanut ottaa oppia ja oli yrttien hajuja toisiinsa verrannut. Maissin tähkistä koverretuissa pienissä pulloissa hänellä oli monenlaisia yrteistä keitetyitä nesteitä.

Hänen suunnitelmansa lemmen nostamiseksi Erkissä Reetaa kohtaan oli seuraava: Piti saada Erkki ja Reeta juomaan samasta astiasta vettä, joka oli laskettu käärmeennahkaisen putken läpi. Vielä piti saada Erkki syömään karhun sydämestä ja aivoista keitettyä öljyä. Erkin askelten jälet sen tytön luo, jonka pauloihin hän oli joutunut, piti katajanoksilla pyyhkiä näkymättömiin. Katajia tässä maassa ei kyllä ollut, mutta Kaisa arveli sypressin oksan tekevän saman vaikutuksen. Paluuaskeleita oli loihdittava, kirkko kierrettävä kolmeen kertaan sekä myötä- että vastapäivään. Useampia temppuja oli tehtävä, vanhoja lukuja luettava ja loitsittava.

Reetalle hän ei uskaltanut asioita perinpohjin selittää, koska varoi hänen kauhistuneena peräytyvän yrityksestä. Hän pyysi leipomaan pienen kalakukon vanhaan savolaiseen malliin. Tämän sisälle hän salaa kaatoi tuota taikaöljyä. Kalakukko vietäisiin Erkille tuliaisiksi ja tulisi Reetan päästä sen syömisestä osalliseksi.

Sopivasti varustettuina lähtivät Kaisa ja Reeta matkalle. Tyttö oli vähän arka, mutta Kaisa rohkaisi häntä hyvän tuloksen toiveilla.

Oli lämmin alkukesän päivä. Erkki työskenteli hirsirakennuksella Christinassa. Rakennuksen joka nurkalla oli kaksi miestä. Erkin toverina oli Israel Helme, viime laivassa Ruotsista tullut, Reetan tuttava. Toisilla nurkilla oli muita siirtolaisia, jotka nähtyään Kaisa Väinämön alkoivat häntä pilkata ja herjata noituudesta. Tahtoen välttää huomiota Kaisa vetäytyi syrjään lähdekaivon luo. Reetalle hän neuvoi miten oli meneteltävä.

Kun miehet laskeutuivat rakennukselta aterialle, meni Reeta ujona Erkin luo.

— Kas, Reeta, sanoi Erkki iloisena. — Kuinka Suomi-siirtolassa voidaan? Minä olen siellä päässyt vain kiireiseltä käymään, tuskin silloinkaan muualla kuin oman mökin töissä. Milloinka Martti vapautuu rakennustöistä?

Erkki oli hyvällä tuulella. Gustaf oli yhä vielä kadoksissa, joten hänen omat toiveensa vahvistuivat.

Hänellä oli Reetalle kysymys toisensa perästä eikä niihin ehtinyt vastaustakaan odottaa.

— Tämä on minun kasvinkumppanini, lapsuudentoverini, selitti hän työtoverilleen Helmeelle.

— Me olemme Reetan kanssa jo vanhoja tuttuja Ruotsista, Morasta saakka, sanoi Helme ja tervehti ystävällisesti.

Erkki kertoi, että Helme, joka jo Ruotsissa harjoitti kaupantekoa, oli nyt vain kiireiden pakotuksesta rakentamispuuhissa. Kuvernööri tahtoi hänestä tehdä hallituksen kaupanhoitajan ja siirtyy hän siihen toimeen aivan ensi tilassa. Tähän juuri rakennetaan kauppataloa, Helmeen tulevaa kotia.

Erkki istui mättäälle ja avasi eväslaukkunsa. Reeta katsoi sopivan hetken tulleen.

— Jos et pahastu, toin sinulle pienen kalakukon lämpimäisiksi, sanoi hän. — Niinhän minä ennen aikaan… — Hänen sanansa tulivat vähän katkonaisina.

— Niin, niin, monta kalakukkoa olet sinä minulle paistanut ja syöttänyt, nauroi Erkki. — Olet sinä herttainen tyttö, oikein kullan muru. Aivanpa tuntuu kuin olisimme Ruotsissa. Helme, tule, saat oikeata kalakukkoa. Ja sen takaan, että se on hyvää.

Reeta vavahti. Hän säikähti, että jos toinenkin söisi sitä kukkoa.

— Pieni se on kahdelle miehelle, mikä on yhdelle tarkoitettu, sanoi Helme leikillä. — Sitäpaitsi minuahan kotona ruoka ja perhe odottavat.

Poislähtiessään hän huusi Reetalle: — Käy toki meidän muoria ja lapsia katsomassa. Reeta seisoi Erkin luona jännittävässä odotuksessa.

— Istu sinä tähän toverikseni, pyysi Erkki. — Istu kuten ennen vanhaan. On tässä kukossa sinullekin. — Hän leikkasi kukosta palasen Reetalle. Tyttö tarttui ahnaasti siihen. Yhdessä he siinä aterioivat, kumpikin osaansa. Reeta oli mielissään. Ensimäinen tehtävä tärkeässä asiassa onnistui yli toiveitten.

Erkki oli puheliaalla tuulella.

— Työ antaa hyvän ruokahalun, puhui hän. — Kai sinullekin ehti nälkä tulla, kun sieltä saakka kävelit. Hyvältä maistuu kukkosi, vaikka ei niin hyvältä kuin siellä vanhassa maassa. Tässä on omituinen rasvan maku. Mutta erilaisiahan täällä ovat kalat, rasvaisempia. — Muistatko kun ongimme siitä lammesta kerran koko ämpärillisen kiiskiä. Niistä sinä laitoit niin ison kukon, että siitä oli ei ainoastaan Marttilan ja Mulikan väelle, vaan myös Oinolaisille. Se oli herkkua se. Kiisket olivat niin hautuneet, ettei luun piikkiä tuntunut. Ja rasvainen sekin kukko oli, höysteenä oikeata sian rasvaa, joka oli tunkeutunut kuoren joka osaan. Se kuori suli suussa purematta. Malta, kunhan täälläkin saadaan porsaita kasvatetuksi, tuntuu näissäkin kukoissa sianrasvan maku.

Reeta ei paljoa puhunut. Hymyili vain. Hänen oli niin hyvä olla. Hän muisteli aikoja siellä lapsuuden kotiseudulla, missä he aterioivat monet kerrat kahden yhteisestä eväslaukusta.

— Hyvin sinä siellä kotona minua ruokit, mutta herkullinen oli tämäkin ateria, sanoi Erkki tyytyväisenä, kun oli viimeisen kukkopalasen syönyt. — Hyvä, vankka suomalainen ateria tuo myös hyvän janon. Täytyy lähteä kaivolle.

— Istu täällä rauhassa… minä haen… niinhän tein ennenkin, ehätti Reeta sanomaan.

— Jos tahdot minun mielikseni hakea, sanoi Erkki tyytyväisenä. — Eletään siinäkin vanhan tavan mukaan. Kovin on tämä päivä ollut kuuma ja hikeä pusertava. Näin lämpimiä päiviä ei siellä kotona koskaan ollut.

Erkki heittäytyi mättään kupeelle pitkäkseen odottaen työn alkamista.

Reeta kiiruhti Kaisan luo lähdekaivolle.

— Kaikki sujuu kuin itsestään, iloitsi Kaisa. Hän otti mukana tuodun pienen juomaleilin.

Samalla hän luki hiljaa jotain loitsulukua. Reeta vei täytetyn leilin Erkille.

— Hyvään tarpeeseen se juoma on, sanoi nuori mies ja nousi seisoalleen. Hän joi hyvät siemaukset.

— Ansaitset tästäkin kauniit kiitokset? En raskinut aivan kaikkea juoda, jotta jäisi sinullekin.

Hän ojensi astian tytölle, joka nautti ahneesti vedestä. Hänestä tuntui tämä juoma huumaavan aivan kuin paras olut.

Nuoret istuutuivat maahan.

— Minulla on ollut tunnonvaivoja siitä, että olen niin harvoin teillä käynyt, sanoi Erkki katuvaisena. — Täällä ei ole mies enää niin vapaa kuin siellä kotona. Täällä on niin paljon muuta, joka ajatuksia kiinnittää. Siellä olivat vain ne yhdet ja samat. Ja ne olivat rakkaat. Kuules, minä olen niin usein kaipauksella muistanut niitä rauhallisia iltahetkiä pärevalkean ääressä siellä Marttilan tuvassa. Ne olivat lapsuuden viattomuuden onnenhetkiä. — Mutta nyt on Marttilakin vain tuhkaläjä. Vihollinen on sen hävittänyt. Muistot ovat vain jälellä.

Reeta tunsi itsensä onnelliseksi. Hän alkoi uskoa, että Kaisan lääkkeet jo tekivät vaikutustaan.

Miehet palasivat aterialta töihinsä. Myös Erkin täytyi nousta rakennukselle Helmeen kanssa osaansa hoitamaan.

Reeta kiiruhti iloisena Kaisan luo.

— Lääkkeesi näyttävät olevan hyviä. Entisyys alkaa palata, hän riemuitsi.

— Alku työn kaunistaa, lopussa kiitos seisoo, muistutti Kaisa. — Meillä on vielä paljon tekemättä. Todellakin nyt ovat vasta alkaneet entisyyden muistot palautua. Nykyisyys on vielä koskematon. Kun vain nyt saisimme häiritsemättä tehtävämme loppuun suorittaa. Meidän on odotettava iltaan saakka ja pidettävä silmällä meneekö nuori mies tervehtimään sitä naista, josta meidän on hänet vieroitettava. Siihen mennessä sinä voit käydä tuttaviasi tervehtimässä. Hämärän tullen tapaamme toisemme täällä kaivolla.

Reeta näki tarpeelliseksi käydä näyttäytymässä kuvernöörin tyttärelle.

Armgard Printz oli sama vilkas ja puhelias kuin ennenkin.

— Minä olen siitä tytöstä, jonka perässä sulhasesi juoksee, saanut merkillisiä tietoja, selitti hän tärkeänä. — Hän on toisen miehen kuulutettu morsian. Ei hän voi mennä sinun Erkkisi kanssa naimisiin. Se toinen mies on myös tullut tähän maahan, mutta on hävinnyt teille tietymättömille. Me olemme koettaneet etsiä häntä käsiimme. Kuvernööri on antanut kuulustella siirtokunnasta, mutta miestä ei ole vielä löytynyt. Kun hän löytyy, panemme hänet ottamaan omansa. Silloin ei sinulla ole enää kilpailijaa. Omasi saat kuten olen luvannutkin.

Reeta kuunteli ihmetyksen valtaamana tätä uutista.

— Me tiedämme kuka se toinen mies on, jatkoi Armgard Printz. — Tunnet sen sinäkin. Hän on se punatukkainen, joka tuli samassa laivassa ja puheli usein kanssasi sekä auttoi meitä monessa tilaisuudessa. Hänet on helppo tuntea vaikka missä. On hyvin kummallista, mihin hän on hävinnyt. On ajateltu… niin, mitäpä minä niistä luuloista kerron. Ehkä häntä ei olekaan murhattu vaikka siitä on jo useita viikkoja salaperäisiä juttuja ja kuiskeita kuulunut. Ehkä hän syystä tai toisesta on mennyt hollantilaisten tai englantilaisten luo, vaikka outoa sekin olisi. Isäni pitää asiata hyvin tärkeänä. Ellei asiassa pian ala jotain selvetä, tulee siitä hyvin ikävä juttu. Minä säälin sinua. Se tulisi hyvin läheltä koskemaan sinuakin.

— Kuinka niin? kysyi Reeta kummastuneena.

— Näes, jos se punatukkainen on täällä murhattu, selitti kuvernöörin tytär, ajattelematta seurauksia, — on teon täytynyt tapahtua niiden toimesta, joille siitä on ollut hyötyä. — Kuka voisi uskoa, että sen enkelimäisen tytön sisällä asuu paholainen. Ensi näkemältä minä pidin siitä tytöstä paljon, mutta näyttää olevan niin, että kuori pettää. Olen pyytänyt rouva Klingaa ajamaan tytön kotoaan pois, mutta hän ei vielä usko mitään pahaa, kun ei ole todistuksia. Pitkäksi aikaa ei asia kuitenkaan voi tälleen jäädä. Ehkä piankin kuulet täältä kummia. Jos se punatukkainen on tapettu, ei tyttö luonnollisesti ole sitä yksin voinut tehdä. Tytöllä on täytynyt olla ainakin yksi apulainen. Kuka se olisi, sitä ei ole vaikea arvata.

Reeta sävähti kalpeaksi.

Hän ei saanut ajatusta loppuun sanotuksi, tuskin ajatelluksikaan.

— Ei meillä ole vielä mistään varmuutta, väitteli Armgard, huomaten puhuneensa liian paljon. — Tutkinnossa asiat selvenee. Mutta voihan se kadonnut mies pian ilmestyä. Se olisi onnellisin ratkaisu. Ja sitä täytyy meidän kaikkien toivoa.

— Ei, se ei ole totta, että Erkki olisi… huudahti Reeta. — Yhtä hyvin voisitte minusta sitä ajatella.

— Tietysti ei ole totta, lauhdutteli Armgard. — Asianhaarat puhuvat kuitenkin häntä vastaan. Minä en tee sinua rauhattomaksi kertomalla kaikkea, mitä on jo saatu selville. Kuvernööri tahtoi jo hänet vangita, mutta minä sain sen estetyksi, ainakin siirretyksi toistaiseksi. Sinun tähtesi sen tein. En hänen tähtensä. Sillä tiedä, että mies, joka on sinua kohtaan menetellyt, niinkuin hän on menetellyt, ei minun silmissäni ansaitse sääliä.

Reeta oli mykkänä kauhistuksesta. Nähdessään tytön tuskan Armgard koetti häntä viihdyttää. Hän siveli tytön poskia ja sanoi:

— Minä säästän sinua niin paljon kuin voin. Ja sinun tähtesi myös häntä. Sinun on kuitenkin hyvä tietää, millä kannalla asiat ovat, jos jotain tapahtuisi.

Reeta oli niin järkytetty, ettei hän voinut viipyä kuvernöörin tyttären luona. Hän etsi yksinäisyyttä ja meni suuren lehmuksen varjoon joen rannalle.

Kauan hän siellä istui synkissä ajatuksissa.

Hän oli vakuuttanut kuvernöörin tyttärelle, että Erkki ei voinut olla syyllinen murhaan. Sitä oli mahdoton uskoa. Mutta…

REETA JA STINA.

Reetan ajatukset olivat sangen ristiriitaiset. Hän ei itsekään voinut niiden kulkua ymmärtää. Jos punatukkainen oli kuulutettu Klingan lapsenhoitajattareen ja jos hän tuli täältä saakka häntä hakemaan, miksi hän nyt pysyi poissa ja piileskeli? Itse hän oli kertonut Reetalle laivalla, että hän tuli tänne mennäkseen naimisiin. Vallan selvä on, että hänen morsiamensa ei tahtonut suostua avioliittoon. Kuulutetun sulhasen tulo oli luonnollisesti sangen vastenmielinen tapaus. Se teki tyhjäksi toiset suunnitelmat. Erkki rakasti tyttöä. Siitäkin oli Reetalla todistukset. He eivät tahtoneet erota toisistaan. Este oli raivattava tieltä. Siinä tapauksessa…

Hyvä Jumala, kuinka tällaiset ajatukset olivat kauheita! Jos tuo kaikki olisi totta, on myöhäistä, vaikka Erkin rakkaus kääntyisikin siitä toisesta pois. Onnettomuus on tapahtunut.

Varmuus, varmuus, mistä saisi varmuuden? Reeta muisti Kaisan. Kun Kaisa pystyy palauttamaan kadotetun rakkauden, kai hän myös saa kadonneen henkilön palaamaan. Tai ainakin tietoon, missä kadonnut henkilö on. Se olisi tällä hetkellä kaikkein tärkeintä. Se antaisi takeet Erkin syyttömyydestä. Tai — ainakin tulisi varmuus. Missään tapauksessa Erkki ei ollut varsinainen syyllinen. Korkeintaan hän on ollut vain ase toisen kädessä. Se tyttö on oikea syyllinen. Hän saisi rangaistuksensa. Kuvernöörin tyttären avulla Erkki ehkä voisi päästä vapaaksi.

Jos taas punatukkainen on elossa, on hänet saatava tänne ottamaan omansa. Silloin Erkki vapautuu lumouksesta.

Kaisa voi tässä auttaa. Reeta päätti turvautua häneen oitis, kun he tapaavat toisensa.

Tällaiset olivat Reetan mietteet kun hän näki Klingan lapsenhoitajattaren tulevan pienen pojan kanssa joen törmälle. Nainen oli kepeissä kesäpukimissa. Poika heitteli palloa, jota he yhdessä tavoittivat kiinni.

Läheiseltä rakennukselta kuului kirveiden kalsketta ja lastujen putoilemista.

Kun Reeta katsoi sinne, näki hän Erkin silloin tällöin luovan katseensa tuohon naiseen.

Reeta tunsi voimakkaasti kuinka hän vihasi tuota naista. Hänen teki mielensä kuristaa hänet tai työntää jokeen.

Poika heitti palloa. Se lensi lehmuksen juurelle heinikkoon. Poika ja hänen hoitajattarensa riensivät sitä etsimään.

Reeta ja Stina kohtasivat toisensa. Ensi kerran elämässään silmä silmää vasten.

— Oletko nähnyt palloa, kysyi valkeapukuinen säyseästi.

— Minä vähät sinun palloistasi, vastasi suomalainen tyttö kiukkuisena.

Valkopukuisen isot, kauniit silmät katsoivat ihmettelevästi tyttöä.

— Sinä, toisen miehen kihlattu, houkuttelet ja vieroitat toisen omaa. — Reetan ääni pursui vihasta. Hänen kätensä himoitsivat tarttua kiinni tuohon naiseen.

Stina hämmästyi sanattomaksi. Hänen silmänsä kuvastivat suurta kummastusta.

Reeta oli vaipunut puunrunkoa vasten ja itki ääneen.

Hetken perästä Stina lähestyi itkevää tyttöä, pani pehmeästi kätensä hänen olkapäälleen ja puhui lepyttävällä äänellä:

— En tiedä miten olen pahoittanut mielesi. Minä en tahdo kenellekään pahaa. Kaikkein vähimmin sinulle, jota en edes tunne. Sano kuka olet ja mitä itket. Autan jos se on vallassani.

— Kyllä Erkki Reetan tuntee, sai tyttö nyyhkytysten lomasta sanotuksi.

— Mitä, oletko Reeta, Erkin lapsuuden toveri, huudahti Stina riemastuneena. — Erkki on sinusta paljon, paljon puhunut. Olet hänen kasvinkumppalinsa ja parhain ystävänsä. Voi, kuinka olen iloinen, kun tulin sinut tuntemaan. Meistä pitää tulla hyvät ystävät, meistä, jotka olemme kaikkein lähimpänä Erkin sydäntä, sinä, joka olet Erkille kuin paras sisar, ja minä, jonka Erkki on omakseen valinnut.

Reetan kielen kärjellä oli uusi vihan purkaus, mutta Stinan ääni oli lempeä kuin harpun sävel, se pakotti hänet hillitsemään itseään. Reeta ei vastannut mitään, mutta ei sovinnonkaan ääni saanut sijaa hänen sydämessään.

Silloin Stinan silmiin osui käärme, joka luikerteli puun juurella Reetan jalkain vieressä.

— Käärme, huu, käärme, huusi hän kauhistuneella äänellä ja temmaten pienen pojan syliinsä riensi viemään sitä syrjään.

Mutta Reetan ärtyneisiin hermoihin vaikutti kaikki tuo järkyttävästi. Hän ei voinut liikahtaakaan, hänen koko ruumiinsa vapisi ja silmänsä liekehtivät kuin mielipuolella ja osoittaen Stinaa täräjävällä kädellään huusi hän niin että kuului kauas:

— Käärme, käärme. Sinä itse olet käärme! Sinä olet murhannut sulhasesi ja kielotellut toisen, joka ei ollut sinun omasi.

Tämä huuto kuului rakennukselle saakka. Erkki hyppäsi alas telineiltä ja riensi apuun. Hän polki vaarattoman matelijan maahan kuoliaaksi, tempasi pyörtyneen Reetan syliinsä ja lähti viemään häntä pois. Myös Helme ja muutamia muita rakennuksella työskennelleistä saapui paikalle. Helmeen tarjouksesta vietiin Reeta hänen kotiinsa.

Stina seurasi jälessä horjuen kamalan syytöksen painosta. Hän näki miesten karttavan häntä. Ja nyt, kun hän olisi tarvinnut Erkin suojaa, ei tämä tuntunut muistavan häntä. Lapsuudentoveri oli vallannut hänen huomionsa.

Helmeen emäntä ryhtyi hoitamaan Reetaa, joka hetken kuluttua tointui pyörtymyksestä. Erkki siirtyi pois sairaan luota luvaten käydä myöhemmin katsomassa.

Hämärän saavuttua tuli vuoteen ääreen Kaisa, joka oli Reetaa kaivolla turhaan odotellut ja sitten lähtenyt etsimään. Kun Kaisa juotti sairaalle keittämäänsä teetä, tointui tämä nopeasti, mutta oli äärimmäisen järkyttynyt.

Kaisa oli sitä mieltä, että nyt luonnollisesti täytyy lykätä ne tehtävät, joita varten oli Christinaan tultu.

— Ei, ei, nyt minä vasta tarvitsenkin sinun apuasi, sanoi Reeta kiihtyneenä. — Nyt on toinen asia saatava selväksi ja aivan heti.

Kaisa ja Reeta olivat kahden. Viereisestä huoneesta kuului Helmeen lasten melu, jota heidän äitinsä koetti vaimentaa.

Reeta kertoi mitä oli kuvernöörin tyttäreltä kuullut sekä mitä hän muisti lehmuksen juurella tapahtuneen.

— Minä heitin raskaan syytöksen sitä naista vastaan. Jos se syytös on väärä, olen tehnyt pahan teon, jota ei Erkkikään voi antaa anteeksi, valitti Reeta. — Jos nainen on syytön, eivät mitkään taikakeinot auta Erkin palauttamiseen. Sen tiedän. Minun täytyy nyt saada selville, onko tuo punatukkainen mies murhattu vai ei. Etkö sinä voi saada tästä tietoa minkään voimien avulla?

— Se on hyvin vaikeata, sanoi Kaisa miettiväisenä. — Kyllä minäkin sen miehen näin rannalla laivan tullessa, mutta vain ohimennen. Jos mieli manata silmien eteen henkilö, joka ehkä on hyvinkin kaukana, täytyy ainakin hänen kasvonpiirteenpä olla hyvin selvillä. Tosin tuolla miehellä oli hyvin omalaatuiset ja toisista eroavat piirteet, mutta epäilen tokko ne ovat mieleeni tarpeeksi syvälle painuneet. Enkä muuten tunne häntä ollenkaan. Tuttavan henkilön voisin täällä, tässäkin huoneessa löytää hengen silmien eteen, mutta en tätä. Sitä varten täytyisi olla tehokkaampi paikka. Jos pääsisimme kirkon sisälle, siellä näkemys terästyy. Ellemme sinne pääse, voisi ajatella kirkon portaita. Mutta tämä kaikki on niin vaarallista. Tiedät miten noituutta nykyään kohdellaan. Minun pitäisi langeta loveen, saada henkeni irroitetuksi ruumiista. Itseni tähden en siitä välitä, palaako henkeni kiertomatkalta takaisin ruumiiseen. Mutta jos se ei palaa, et saa asiallesi yhtään mitään valaistusta. En voisi sinua olla auttamassa Erkinkään asiassa.

Tämän selityksen kuultuaan Reeta jäi pitkäksi ajaksi miettimään. Hänen mieltään ahdisti kysymys punatukkaisen kohtalosta.

— Minä tunnen, etten saa rauhaa ennenkuin olen päässyt selville asiasta. Se painaa minun tuntoani niin kovasti.

— Yritetään sitten, lupasi Kaisa. — Joka tapauksessa on sinun levättävä ja koottava voimia. Jos jaksat, lähdemme puolen yön aikana.

Kaisa jätti Reetan lepäämään ja poistui tekemään valmistelujaan.

ERKKI RAKENTAA SOVINTOA.

Illemmalla tuli Erkki sairasta katsomaan. Hän kuului oven takana jotain puhuvan, mutta Reeta ei sitä tarkemmin erottanut. Sisälle hän tuli yksinään.

Hän istui sairaan vuoteen ääreen ja tarttui hänen käteensä. Reeta huomasi kuinka liikutettu Erkki oli. Hänen kätensä vapisi.

— Voitko nyt paremmin, kysyi nuori mies.

— Kun en ole koskaan ennen sairastanut, tuntuu tämä varsin oudolta, vastasi tyttö. — En osaa selittää mikä minuun on tullut.

Erkki mietti hetkisen.

— Minun täytyy puhua sinulle asioista, jotka ovat meille kummallekin sekä myös muille tärkeät. Ensin tahtoisin saada erään asian selvitetyksi.

Hetken vaitiolon jälkeen Erkki jatkoi:

— Meitä oli monta kuulemassa, mitä sinä sanoit tuolla puun juurella sille naiselle, joka oli ystävällisenä sinua lähestynyt. Minä en niitä sanojasi silloin ymmärtänyt. Tällä väliajalla luulen päässeeni selville, mitä tarkoitit. Olen nyt myös muulta taholta saanut samoja viittauksia hirveästä epäluulosta, joka on olemassa ja josta tähän saakka minulla ei ole ollut aavistustakaan. Jaksatko keskustella tästä?

Reeta, joka oli tuntenut miellyttävää rauhaa pitäessään Erkin kättä, havahtui unelmistaan. Päivän muistot palasivat.

— Täytyyhän minun, vastasi hän väristen.

— Jos jaksat, niin todella sinun täytyy. Kas niin, koeta olla rauhallinen. Sinä olet jostain saanut tietoa siitä salaisuudesta, joka koskee minulle hyvin läheistä naista. Tiedätkö, että hänet on Ruotsissa kuulutettu mieheen, jota hän ei rakasta?

— Kuulin sen tänään, vastasi tyttö heikosti.

— Kuulin myös, että mies on tullut hakemaan omaansa ja sitten kadonnut.

— Ja kun hän on kadonnut, jatkoi Erkki selvittelyä, — luullaan, että tämä nainen on hänet raivannut pois tieltään, luullaan, että hänet on murhattu. Eikö niin?

Reeta ei voinut vastata mitään. Kuitenkin hän nyökähytti päätään.

— Se epäluulo on väärä, sanoi Erkki jyrkästi. — Se nainen on jaloin olento maan päällä. Hänen käsiään ei mikään rikos ole tahrannut, ei edes hänen ajatuksiaan.

— Mutta missä se mies on? Miksi hän pysyy piilossa? — Reeta melkein huudahti tehdessään nämä kysymykset.

— Se on arvoitus meille kaikille. On ainakin ollut, sanoi Erkki. — Luulen kuitenkin voivani nyt hiukan aavistaa, miksi hän on poissa. Juorut hänen murhastaan ovat hiljaa ja järjestelmällisesti hiipineet linnoitukseen. Niitä on taitavasti levitetty. Ne ovat tulleet joen toiselta puolen, alkaneet ensin Helsingborgin linnoituksen rakennuksella, joutuneet vähitellen tytön isän sekä myös apulaispäällikkö Skuten korviin. Ne ovat tulleet siinä muodossa, että varsinaisen murhan on tehnyt henkilö, joka tyttöä rakastaa ja jota tyttö rakastaa.

— Sinä! pääsi Reetan huulilta kimeänä kirkaisuna.

— Niin, ystäväni, sanoi Erkki vakavana. — Se punatukkainen mies tahtoo minut raivata pois tieltään. Kun näyt olevan näin pitkälti selvillä, helpottaa se minua toisen, pääasian, selvittämisessä. Totta on, että minä sitä tyttöä rakastan, olen rakastanut Ruotsista saakka. Hänkin rakastaa minua. Totta on, että tuo mies on meidän onnemme tiellä. Mutta sitä tietä me emme ole aukaisseet emmekä aukaise murhan avulla. Sinä, joka olet minun lapsuudenystäväni, ethän sinä voi sellaista uskoa?

Reeta oli tämän selityksen aikana irroittanut kätensä ja kääntänyt kasvonsa sivulle. Erkki käänsi hellästi tytön kasvot uudelleen itseään kohti. Hänen silmänsä olivat rukoilevat.

Erkki sanoi lempeällä äänellä: — Minun olisi pitänyt uskoa sinulle rakkauteni Stinaan heti siitä hetkestä, jolloin se alkoi. Niin aioinkin tehdä, mutta en saanut asiaani suoritetuksi. Jos olisin niin tehnyt, olisi Stina säilynyt siltä katkeralta loukkaukselta, siltä syytökseltä, jonka häntä kohtaan heitit.

Reeta vältti Erkin katsetta ja puna kohosi hänen kasvoilleen. Hänen mieleensä kuvastui tuo viehkeä tyttö ja korviinsa kuuluivat hänen sanansa: 'minä, jonka Erkki on valinnut'. Hän tunsi menetelleensä halpamaisesti.

Mutta rakkaus Erkkiin ja mustasukkaisuus tyttöä kohtaan eivät olleet vieläkään niin hävinneet, että hän olisi voinut sanoa Erkille mitään.

Erkki puhui edelleen. Hänen sanansa olivat ystävälliset ja sydämeen sattuviksi tarkoitetut:

— Minun lapsuudentoverini, minun paras ystäväni lähinnä Stinaa ei suinkaan tahdo minun onneani vastustaa. Minun tähteni sinä et voi vihata sitä naista, joka minut on onnelliseksi tehnyt. Hän ei ole sinulle tehnyt mitään pahaa. Hän tahtoo olla ystäväsi. Hän on enkeli, ei murhaaja. Sinä olet hänelle velkaa hyvityksen siitä, että olet häntä loukannut.

Reeta ei halunnut puolustautua. Hän vain katsoi Erkkiin katuvaisena.

— Huolimatta siitä, mitä olet hänelle sanonut, jatkoi Erkki, — on hän ystäväsi. Hän on huolissaan sinun sairaudestasi. Hän tahtoisi puristaa kättäsi, hän tahtoisi pyytää anteeksi, jos on tietämättään sinua vastaan rikkonut. Tahdothan sinä ojentaa hänelle kätesi?

Reetan silmät olivat kyynelissä. Hän nyökäytti hiljaa päätänsä.

Erkki meni ovesta ulos. Hän tuli pian takaisin taluttaen kädestä Stinaa, joka oli vielä samassa valkeassa puvussa, missä oli päivällä tavannut Reetan. Hänen silmänsä loistivat yhä ihmeellistä valoa. Kenties vielä enemmän kuin ennen, sillä niistä kuvastui myös pohjatonta kärsimystä.

Hän meni hiljaa Reetan vuoteen viereen, lankesi polvilleen ja painoi päänsä peitettä vasten. Reeta ojensi väsyneesti kätensä, mutta käänsi pian kasvonsa pois. Stina tarttui hervottomaan käteen ja painoi sille huulensa.

VÄIJYVÄT VAARAT.

Helme, Erkin hyvä ystävä, oli ollut kemuissa, joita kuvernööri piti Helsingborgin linnoituksen valmistumisen johdosta. Sieltä hän nyt riensi hätäisenä rakastavien luo kertomaan tärkeää uutista.

Se mies, Klas, joka oli seurannut Gustafia Ruotsissa, oli nyt taas ilmestynyt siirtolaan Helsingborgin rakentajien mukana. Hän oli juuri käynyt kuvernöörille todistamassa että huhu punatukkaisen murhasta puhui totta. Ja aivan äsken oli Huggen, taloudenhoitaja, Helmeelle kertonut, kuinka kuvernööri raivostuneena jalkaa polkien oli vakuuttanut heti paikalla vangituttavansa sen "murhamiehen".

— Jos aiot pitää itsesi vapaana, niin on parasta, että lähdet oitis jonnekin piiloon, kunnes asiaa edes ehditään tutkia, kehoitti Helme ystäväänsä.

— Kuinka sinun sitten käy, rakkaani? sanoi Erkki pitäen kiihkeästi kiinni rakastetustaan. — Syyttäväthän ne katalat sinuakin.

— Klinga on siellä kesteissä holhokkiaan puoltamassa, ilmoitti Helme. Hän tekee asiassa voitavansa.

Reeta neuvoi Erkkiä menemään Martin luo Marjetan Kärkeen, missä odottaisi ainakin huomiseen päivään. — Siihen mennessä koetamme etsiä keinoja, millä sinut voisi pelastaa. Tärkeintä on saada selville, missä se mies piileksii.

Stina heittäytyi Erkin kaulaan.

— Mene, rakkaani, mene pian ennenkuin saavat sinut kiinni, rukoili hän.

Eteisessä kuului jo miesten askeleita. Helmeen asunnon ovea jyskytettiin ja kysyttiin, onko Erkki Mulikka siellä.

Nyt oli viimeinen tilaisuus.

Erkki olisi vielä viipynyt, mutta koputus ovella yltyi. Helme avasi ikkunan.

— Kulje huoneitten varjossa suon reunaa myöten metsään, neuvoi hän ja työnsi ystävänsä ulos.

Vasta kun varjo oli liikkunut pimentoon ja siellä kadonnut, avasi Helme oven, josta pari sotilasta tuli sisään.

— Meillä on käsky vangita Mulikka, he sanoivat.

— Kuinka niin, mitä hän on tehnyt? ihmetteli Helme.

Sotilaat eivät siihen mitään vastanneet, toimittivat vain tarkastuksen, mutta eivät mitään löytäneet. Kun he poistuivat, läksi heidän mukanaan myös Helme. Ilmeistä oli, että sotilaille annettu käsky ei koskenut Stinaa, sillä he tunsivat Klingan hoitajattaren niin hyvin, että muuten olisivat varmasti hänet ottaneet.

Reeta ja Stina jäivät hämärtyvään huoneeseen kahden kesken. Stina nojautui vuoteen seinustaa vastaan ja itki.

Äkkiä Reeta nousi vuoteelta ja riensi viereiseen huoneeseen. Kului kotvan aikaa, sitten hän palasi tuoden mukanaan Kaisan. Stina katsoi vähän ihmetellen, sillä hän oli suomalaisvaimosta kuullut omituisia puheita. — Reeta osoitti suurta toimekkuutta.

— Nyt on meidän naisten toimittava, sanoi hän.

— Sinä, Kaisa, voit saada tietoosi Gustafin olinpaikan.

— Koetan lupaukseni täyttää, vakuutti Kaisa. Kääntyen Stinaan hän kysyi: — Vihaatko sinä sitä kadonnutta?

— En tiedä sanoisinko sitä vihaksi, virkkoi tyttö.

— Minä inhoan häntä, inhoan sydämeni pohjasta.

— Tahdotko välttämättömästi, että me löydämme hänet?

— Minulla ei ole muuta mahdollisuutta, vastasi tyttö.

— Minä koetan parastani asian auttamiseksi, lupasi Kaisa Väinämö. — Sinun on suostuttava tulemaan täsmälleen puolenyön aikana kirkon portaille. Sinun on ehdottomasti noudatettava minun määräyksiäni. Kun minä vaivun tainnuksiin, on sinun koko ajan pidettävä kättäsi minun pääni päällä ja kiinnitettävä ajatuksesi yksinomaan inhoosi ja tuohon mieheen. Mitään muuta et saa ajatella, vaikka kuluisi pitempikin aika. Suostutko tähän?

Stinaa puistatti. Ajan tavan mukaan oli hänkin taikauskoinen, mutta noituus häntä kammoksutti, suomalaisten noituus erittäinkin, josta hän oli kuullut kummallisia juttuja ja kertomuksia. Toiselta puolen hän ajatteli omaa ja rakastettunsa kohtaloa. Heillä oli edessään vankeus ja ehkä mestauslava, ellei tule todistetuksi, että se henkilö on elossa, jonka murhaajiksi heitä epäillään.

Vaaran uhka voitti. Hän ilmoitti suostuvansa. He sopivat, että Stina menisi asuntoonsa ja tulisi sieltä puolen yön aikana sovittuun kohtauspaikkaan.

— Sinun ei ole välttämätöntä saapua paikalle, sanoi Kaisa Reetalle Stinan lähdettyä. — Tämä päivä on tärisyttänyt liian kovasti sinun mieltäsi. Sinä olet väsynyt ja sairas. Kolmannen läsnäolo voisi meitä häiritä. Ole täällä rauhassa. Tänä yönä vielä tai, jos väsyn liiaksi raskaasta ponnistuksesta, huomen-aamuna annan sinulle ne tiedot, joita mahdollisesti onnistun saamaan.

Kaisa huomasi, että Stinalta oli solahtanut kaulahuivi pois ja unohtunut lattialle.

— Tämä on hyvään tarpeeseen, sanoi hän tyytyväisenä. — Jos hän vain voi olla ajattelematta mitään muuta kuin tuota etsittävää miestä, luulen onnistuvani. — Sitten hän kysyi: — Vieläkö sinä tahdot, että Erkki ja Stina vieraantuvat toisistaan ja että tyttö palautuu sitä entistä ajattelemaan.

— Vielä, vastasi Reeta. — Jos se vain on mahdollista.

Hän käsitti, että siinä asiassa hän ei ollut noitaan sovintoa tehnyt. Eikä hänen sydämensä olisi sellaiseen sovintoon suostunutkaan.

Kaisa pujotti huivin kolmeen kertaan renkaan läpi. Sitten hän teki siihen kaksi solmua, purki solmut, levitti huivin levälleen ja pudisteli sitä akkunasta. Suljettuaan akkunan teki hän uudelleen kaksi solmua ja pujotti taas huivin renkaan läpi. Näin tehdessään mumisi hän koko ajan loitsuja.

Kun alkoi lähestyä puoliyön aika, lähti Kaisa ulos. Reeta näki akkunasta, että hän kulki luuta kädessä asuntorivien taakse, mistä Erkki oli kulkenut. Kuutamon valossa hän voi huomata kuinka Kaisa siellä luudallaan lakaisi ja kulki takaperin. Hän ilmeisesti taikoi Erkin askeleita.

Onneksi ei siihen sattunut muita näkijöitä, kuin muuan juopunut mies, joka arvatenkin palasi kuvernöörin pidoista. Reeta kuuli tämän murahtavan:

— Mitä sinä, akka, yöllä tietä lakaiset?

Kaisa peräytyi piiloon, ja mies jatkoi hoippuvaa kulkuaan.

Sitten ei Reeta nähnyt eikä kuullut mitään. Arvatenkin Kaisa siirtyi kirkolle.

Reeta odotti jännittyneenä. Hän odotti kauan, mutta ketään ei kuulunut. Linnoituksesta kuului hälyä. Kaikesta päättäen juomingit jatkuivat…

TIETÄJÄ.

Kuvernööri Printzin luona pidettiin kemuja.

Ensimmäinen uuden hallitusmiehen uusista rakennussuunnitelmista oli loppuun suoritettu. Helsingborgin linnoitus Delawaren vastaisella rannalla oli nyt kuin portin toinen puoli avaamassa tai sulkemassa pääsyä Uuden Ruotsin siirtokuntaan.

Kuvernööri oli hyvällä tuulella. Hän oli käskenyt pöytään parasta, mitä siirtokunnassa oli tarjottavana. Neekeri Anthony, joka oli tarjoojana, kuljetti kuvernöörin varastosta harvinaisuuksia. Siellä oli oikeata Ruotsista tuotua olutta ja viinaa, oli hollantilaista giniä, englantilaista whiskyä ja Länsi-Intian rommia, parasta mitä ruotsalaiset tiesivät koskaan maistaneensa.

Kuvernööri oli hyvä juomien tuntija. Nuoruuden seikkailuaikana hän oli maistellut kaikkia herkkuja, joita Euroopan maissa oli tarjottavana ja olikin hän käyttänyt niitä mainehikkaalla tavalla hyväkseen. Sodassa olivat Saksan luostarit ja itävaltalaisten ruhtinasten linnat saaneet hänelle avata kellarinsa, joissa oli runsaasti viinejä ja väkevämpiä juomia.

Tällaisissa kesteissä oli kuvernööri suuriääninen ja sanojaan säästämätön. Hän kertoili karkeita juttuja sotaseikkailuistaan ja joi monien muistojen maljat. Kuningasvainajan maljaa ei tietysti koskaan unohdettu. Se juotiin suurella kunnioituksella. Samoin kuningatar Kristiinan malja. Maljoja omistettiin lisäksi leikillä paaville, Tillylle ja munille vihollisille, mutta ei myöskään unohdettu omia sotapäälliköitä eikä kotimaata. Pääasia oli, että ryyppyjen määrä karttui monilukuiseksi.

— Nyt on joki lukossa, iloitsi kuvernööri. — Kukaan ei pääse siitä ylös, ellemme lukkoa aukaise.

— Helsingborgin malja!

Tämä oli ties kuinka mones uudelle linnoitukselle. Sven Skute, joka oli ollut linnoitusta rakentamassa, katsoi sopivaksi muuttaa nuottia.

— Myggenborgin malja! huusi hän. — Siellä on niin paljon sääskiä, että tuo nimi soveltuu yhtä hyvin.

— Sama se, myönteli kuvernööri. — Joka tapauksessa se on linna, joka tappaa hollantilaiset sääsket, yrittivätpä ne uimalla tai lentämällä meidän valtakuntaamme tulla. Ja pian on valmiina Uusi Göteborg sekä Printzin Hovi. Klinga, kiiruhda töitä, että päästään siellä tuliaisia pitämään. Saatte siellä juomingit, joiden rinnalla nämä eivät ole mitään. Tahdon, että siirtokunta iät kaiket muistaa, milloin kuvernööri Printz alkoi hallita omassa hovissaan. Kauanko saamme vielä odottaa?

— Viimeistään kuukauden perästä saatte muuttaa sinne, lupasi Klinga.

— Hyvä on, lausui kuvernööri tyytyväisenä.

— Printzin Hovin malja ja se yhdellä kertaa pohjaan. Ja toinen Uuden Göteborgin malja.

Luonnollisesti alamaiset tottelivat kuvernöörinsä käskyä. Maljojen vaikutus oli jo kauan aikaa tuntunut.

— Paljon siellä on ollut työtä Tenakonk-saarella, myönsi kuvernööri Klingalle.

— Paljon siellä vieläkin tulee olemaan, sillä minä tahdon sinne laittaa sellaisen paratiisin, jollaista ei valtiokanslerilla ole kotimaassa. Minä tiedän, että suomalaiset ovat hyviä rakentajia. Minä tunnen suomalaiset, sillä itse olen Suomessa onnellisimmat päiväni viettänyt. Heidän maljansa.

Kukaan ei tästäkään kieltäytynyt. Kuvernööri oli avomielinen kertomaan suunnitelmistaan.

— Näin puskemme jokea ylöspäin. Ylämaahan rakennetaan puolustuslaitoksia sitä mukaa kuin asutusta voidaan siirtää. Ehdottakaa nimiä!

— Ylämaa on suomalaisten asumaa, siis uutta Suomea. Annetaan sille Suomen paikkakuntain nimiä, ehdotti joku.

— Vaasa, huusi muuan.

— Tornio sopii kaukaisimman nimeksi, arveli kolmas. — Perustetaan se sinne suurten jokien yhtymäkohtaan. Se on jo niin kaukana kuin Lapinmaassa, ainakin Lapin porstuassa.

— Hyvähän Tornio-nimikin olisi, myönsi neljäs. — Niin tärkeälle paikalle täytyy kuitenkin saada arvokas linnoitus ja sille arvokas nimikin. Korsholma on Suomen ylämaan linnoitus. Ristitään se uudeksi Korsholmaksi.

Näin kului ilta juomingeissa. Puolen yön aikana alkoivat miehet hoippuvina hajaantua asuntoihinsa. Kuvernööri katsoi akkunasta ulos.

— Siellä on lämmin ja kaunis kuuvalo. Jaloitteleminen pitkän istumisen jälkeen tekee hyvää. Haihduttaa vähän höyryjäkin päästä.

Kuvernööri lähti Skuten ja muutamien nuorien aatelismiesten kanssa ulos. Lähestyessään kirkkoa näkivät he portailla oudon näyn. Ylimmällä korokkeella makasi jotain pitkällään ja vieressä oli valkea haamu.

Taikausko vaikutti heissä sen verran, että he pysähtyivät ja vaikenivat.

Ilmiö näytti ensin kuvapatsaalta, johon kuu loi salaperäisen valon. Miehet seisoivat hetken hämmästyneinä eivätkä tienneet mitä ajatella. Vihdoin kuulivat he puhetta, kolkkoa kuin haudantakaista.

— Henkeni liitää… liitää… yli maita… meriä… pohjoista kohti. Minä näen saaren, joka on kuin pieni mantere. Kapea meri sen erottaa suuresta mantereesta. Tämä meri on eteläosassaan kapea kuin salmi. Näen suuren joen, joka pohjoisesta tulee meren lahteen… joki on sellainen kuin tämä Isojoki. Joen suun ja salmen välillä on niemi… ei… saari, koska pohjoispuolella kapea lätäkköinen joki katkaisee niemen… Metsää… metsää on siellä, kuten täälläkin… Niemen tai saaren… miksi sitä sanoisin… eteläkärjessä on taloja, kuten täällä… vähän enemmän kuitenkin… Talot ovat sellaisia kuin laivalla tullessani näin Hollannissa… Yö on… pimeätä on… joku kapakka on auki ja valaistu… huonossa kapakassa istuu miehiä… juovat ja päissään räyhäävät… Kas… kas… punatukkainen on siellä… Hän näyttää paholaiselta… tuo paholainen puhuu murhasta ja mestauslavasta… sanoo, minä haen omani… huu… Paholainenko vai ihminen… hän on varmasti sama henkilö. Minun henkeni on löytänyt etsityn. Salaiset voimat ovat auttaneet… Minä palajan… minä palajan takaisin.

Jos katsojat olisivat voineet läheltä nähdä, kuten valkopukuinen tyttö, joka vapisevana piti kättään kalpean, tainnoksissa makaavan naisen päällä, olisivat he huomanneet kylmettyneen ruumiin värähtelevän ja saavan vähitellen eloa. Silmät, jotka olivat sulkeutuneet, aukenivat, niiden eloton ilme sai kiiltoa. Nainen, joka oli näyttänyt kuolleelta, tuli eläväksi.

Hän käänsi kasvonsa tyttöä kohti ja kuiskasi heikolla äänellä:

— Minä olen niin kovin väsynyt.

Miehet, jotka aluksi seisoivat taikauskon kiinninaulaamina, tulivat kärsimättömiksi. Humala oli heistä osaksi haihtunut.

— Pirujako lienevät vai enkeleitä, arveli kuvernööri. — Kumpaisiakin olen ennen nähnyt. En kuitenkaan naispiruja. Eteenpäin!

Miehet lähestyivät kirkon rappusia. Valkopukuinen nainen säikähtää, hypähtää ylös. Toinen makaa edelleen portailla.

— Mitä temppuja täällä tehdään, keskiyön aikana pyhitetyllä paikalla? ärjäisi kuvernööri.

— Kas, sehän onkin Klingan lapsenhoitajatar, huomasi Sven Skute lähelle tullessaan.

— Ahaa! huudahti kuvernööri. — Sama, joka on epäilyksen alainen murhasta. Tietysti taas salaperäisiä juonia punomassa. Mitä sinä kirkon rappusilta haet? Kuka sinulla on toverina?

Joku miehistä nousi katsomaan makaavaa naista.

— Kiertävä kerjäläinen, se noita-akka, ilmoitti hän kuvernöörille.

— Nyt minä ymmärrän, puhui kuvernööri. — Te olette rohjenneet käydä noituutta harjoittamaan kirkon portailla puolenyön aikana. Kyllä minä ne tavat vanhasta maasta tunnen. Kotona poltetaan noidat nuotiolla. Luuletteko, että pirulle annetaan täällä enemmän valtaa? Käykää, pojat, hakemassa sotilasvahdit tänne.

Kaisa yritti nousta, mutta ei jaksanut.

— Emme me mitään pahaa tahtoneet, kuului hän kuiskaavan.

Pelko jähmetytti Stinan kielen.

Paikalle kerääntyi useita juomingeissa olleita. Heillä oli useampia syytöksiä "noita-akkaa" vastaan. Se, joka oli nähnyt Kaisan tietä lakaisevan muutama hetki sitten, ilmaisi näkemänsä. Toinen oli huomannut näiden naisten kiertävän kirkkoa lukien salaperäisiä lukuja. Kolmas oli nähnyt oudon olennon pyörivän kirkon portailla kuin väkkärän sekä sitten kaatuvan maahan; oli luullut sitä paholaiseksi, mutta nyt huomasi, että sama akkahan se oli, vaikka hänellä taisi todellakin olla paholaisen hahmo.

Mieliala joukossa kiihtyi naisia kohtaan. Kun sotilaat saapuivat ja kuvernöörin käskystä vangitsivat naiset, ei näillä onnettomilla ollut ketään puolustajaa, ei edes säälijää.

— Roviolle joutavat sekä murhaaja että noita-akka, tuomitsi joku.

— Viekää ne täksi yöksi linnan vankilaan, määräsi kuvernööri. — Katsomme, voiko heidät jo huomenna siirtää Helsingborgiin. Heidät tutkitaan ja tuomitaan oikeudessa.

Kaisa oli niin heikko, että sotilaitten täytyi kantaa häntä. Taluttamalla oli Stinakin vietävä. Häntä värisytti, vaikka yö oli lämmin.

ERKKI LÄHTEE HAKEMAAN GUSTAFIA.

Aamulla herättyään Reeta kuuli ensimäiseksi uutisekseen mitä yön aikana oli tapahtunut. Hän säikähti kovin ja tunsi itsensä syylliseksi. Hän oli koko hankkeen alkuunpanija. Väinämön leski oli joka tapauksessa viaton. Nyt hän oli joutunut ansaan, jonka Reeta tietämättään oli asettanut.

Helmeellä ja hänen vaimollaan oli täysi työ saada Reeta rauhoittumaan. Tyttö tahtoi ensin mennä itse ilmoittautumaan viranomaisille. Vihdoin hän käsitti, että Kaisan asia ei siitä mitään voittaisi. Lisäseurauksena vain olisi, että hänkin menettäisi vapautensa eikä voisi enää toimia. Stinan asia taas riippui kokonaan muista syistä. Jos Gustaf löytyy, pääsee Stina luonnollisesti vapaaksi joutuen hänen vaimokseen.

Reetan oli Erkille saatava sana. Sitä ennen hänen täytyi tavata Kaisa ja kuulla oliko tämän onnistunut hankkia tarvittavat tiedot. Hän lähti kuvernöörin tyttären luo saadakseen hänen kauttaan luvan päästä Kaisaa näkemään.

Armgard oli jäntevällä kädellään johtamassa kuvernöörin asunnon kuntoonlaittamista juhlimisen jälkeen.

— Nyt tarvitsisin sinua avukseni, sanoi tyttö.

— Miesapua on, mutta naisista on puute. Nehän kuitenkin siistimistöihin parhaiten soveltuvat.

Reeta ilmoitti, että hänen on mahdoton jäädä, kun kotona odottavat häntä välttämättömiin töihin.

— Mitäs pidät nyt asiain kulusta? siirtyi vilkas Armgard kysymään. — Eikös se käy kuin nuottien mukaan? Nyt on sinun kilpailijattaresi kiinni. Vapaaksi hän ei pääse, ellei hänen ensimäistä sulhastaan löydy. Jos taas löytyy, käy tytön tie suoraan vihille hänen kanssaan.

— Vangitsemiskäsky on annettu myös Erkistä, muistutti Reeta.

— Mutta häntä ei ole tavattu, vastasi Armgard Printz. Veitikkamainen hymy suupielissä hän lisäsi:

— Kai sinä voit siitä pitää huolen, ettei häntä tavata ennenkuin sopiva hetki tulee.

— Stina Dalbon kanssa vangittiin Kaisa Väinämö syytettynä noituudesta, jatkoi Reeta. — Minä tiedän, että hän ei ole paha ihminen. Hän on asunut veljeni luona, ja siellä on hoidossa hänen poikansa. Minun täytyisi välttämättä tavata hänet, jotta saisin kuulla, miten pojan hoito nyt järjestetään.

— Kyllähän se käy päinsä, lupasi Armgard, — kun häntä ei ole vielä viety Helsingborgiin. Luulen, että voin hankkia sinulle pääsyn ilman että meidän tarvitsee kääntyä isäni puoleen. Ukko on nyt vähän ärtyisellä päällä.

Erääseen hirsirakennuksen osaan oli vankila sijoitettu. Suuri se ei ollut, mutta ei siellä ollut paljon pidettäviäkään. Tällä kerralla olivat nämä viime yönä vangitut ainoat.

Piikki teki vahtipalvelusta: hän käveli musketti olalla etuhuoneessa.

Kuvernöörin tytär meni sotilaan luo ja määräsi, että tyttö on päästettävä sisälle vankeja puhuttelemaan. — Nyt on sinulla tie auki, sanoi hän Reetalle. — Minä voin mennä omiin hommiini. Kun tarvitset apua, turvaudu vastakin minuun. Se merkitsee ainakin yhtä paljon kuin jos turvautuisit suoraan kuvernööriin.

Kuvernöörin tyttären poistuttua asetti Piikki muskettinsa nurkkaan, tervehti Reetaa tuttavallisesti ja sanoi:

— Kyllä tästä olisit sisälle päässyt ilman kuvernöörin tytärtäkin. Kuitenkin onhan hyvä, että on myös sellainen takaamassa. Olen minäkin käynyt siellä heidän luonaan juttelemassa. Ovat kovin toivottomia ja murtuneita. Hyvä on, että tulit.

Piikki avasi oven ja Reeta astui sisälle. Vangitut naiset olivat todellakin lohdutuksen tarpeessa. Molemmat olivat myös ruumiillisesti hyvin heikkoja. Kaisa vähän väliä värähti hermostuksesta. Erkin kohtalo ja hänen tehtävänsä näkyi olevan heille kaikille tärkein.

— Erkin onnistumisesta voi tulla apu ja pelastus kaikkeen, huomautti Kaisa.

— Pahoin pelkään, ettei se pelasta kaikkea, päinvastoin, sanoi Stina miettiväisenä. — Joka tapauksessa Erkki pelastuu. Vie hänelle sana, ettei hän huolehdi minusta. Kyllä minä asiani hoidan.

Kaisa Väinämö kertoi niin tarkkaan kuin muisti näkynsä, ja Stina täydensi sitä kuulemansa perusteella. Mikä tuo paikkakunta oli, joka näyssä kangasti, sitä he eivät voineet sanoa.

— Mutta varmasti se löytyy, kun menee meren rantaa pohjoiseen. Eikä kauan tarvitse mennäkään, muistutti Kaisa. — Pitäköön vain varansa.

Palattuaan Helmeen luo sai Reeta tehdä selkoa kuulemistaan. Helme sanoi heti arvaavansa paikan, missä punatukkainen piileilee.

— Se on Uusi Amsterdam Manhattanilla Pohjoisjoen suulla, vakuutti hän. — Kaisan näky soveltuu siihen aivan selvästi. Ja onhan se ymmärrettävissäkin, että hän on sinne siirtynyt ja sieltä apulaisensa kautta levittää myrkyllistä epäluuloa. Niin pian kuin hän saisi Erkin pois tieltään, olisi hän täällä omaansa vaatimassa. Hän ei tyydy puolitiehen, hän tahtoo tehdä täyden leikkauksen.

Hetken kuluttua Helme selitti edelleen Reetalle:

— Erkin tehtävä on sangen vaikea. Paikka ei ole niin iso, ettei sieltä löytäisi, mutta toinen kysymys on, miten saada mies sieltä tänne. Hän vihaa Erkkiä, joten hän ei Erkin toivomuksesta tee mitään. Heillä voi siellä syntyä tappelukin. Punatukkainen on väkevä, vaikka Erkki on väkevämpi. Mutta kysymyshän ei ole siitä, vaan siitä, että tulee todistetuksi punatukkaisen hengissäolo, joten murhajuorut lakkaavat.

— Maltas, sanoi hän, keksittyään keinon, — me voimme olla apuna. Anna Erkille ne tiedot, jotka sinulla on ja neuvo häntä ensi tilassa kiiruhtamaan hollantilaiseen siirtokuntaan. Pian minäkin koetan päästä sinne. Ja minä otan, jos mahdollista, Luukkaan mukaan. Uutta kauppapuotia varten me tarvitsemme monenlaista tavaraa. Vaikka hollantilaisten ja meidän välillä vallitsee kilpailu ja vihamielisyys, myyvät he kyllä mielellään meille tavaroita, varsinkin jos saavat vaihdossa nahkoja tai metallia. Kuvernööri on minulle tuosta kaupanteosta puhunut ja minä luulen, että me pääsemme piankin lähtemään. Täällä on puute myös vampunista, intiaanirahasta, joten ei punanahkojen kanssa suurempiin kauppoihin kyetä. Sinä tiedät tuon rahan, kalansuomuista puristetut helmet, joita me emme vielä ole tottuneet valmistamaan, mutta joita hollantilaisilla kuuluu olevan runsaasti. — Sano Erkille, että Uudessa Amsterdamissa tavataan.

Reeta kiiruhti jo samana päivänä Suomi-siirtolaan, Marjetan Kärkeen, missä Erkki oli odottamassa. Marttikin oli tullut muutamiksi päiviksi kotiin, joten ystävykset pitemmän eron jälkeen saattoivat vaihtaa keskenään mielipiteitä.

Erkki katsoi tarpeelliseksi selittää ystävälleen Martille asiansa, kertoa suhteensa Stinaan sekä sen vaaran, mihin he nyt olivat joutuneet. Martti, joka oli kyllä aikanaan toivonut Erkistä lankomiestä, ymmärsi hänet heti täydellisesti ja oli valmis neuvottelemaan parhaasta menettelytavasta vaaran torjumiseksi.

Reeta saapuessaan illalla tupaan huomasi, että kaikki siellä sisällä parhaansa mukaan suunnittelivat Erkin ja Stinan onnen rakentamista. Hänestä tuntui oudolta ottaa osaa tähän keskusteluun. Hän puolestaan koetti teroittaa kuinka tärkeätä oli Erkin etsintätyö. Ja hän teki tarkkaan selkoa tiedoistaan.

— Mutta jos sinä sen roiston haalit siirtokuntaan näytteeksi, että hän on elossa, samalla sinä morsiamesi heität hänen syliinsä, muistutti Martti. — Kiusallinen on asemasi, mutta muutakaan neuvoa ei liene.

— Käsitän kaiken tämän, myönsi Erkki. — Samalla tiedän kuitenkin, että Stina ei koskaan tule tuon miehen vaimoksi. Onneksiko vai onnettomuudeksi lie etsimistyöni, minä käsitän sen kuitenkin velvollisuudekseni.

Ystävykset sopivat, että Martti lähtee aamulla aikaisin saattamaan Erkkiä joen yli ja ohjaamaan oudolla matkalla alkuun. Paras oli mennä nyt poikkimaisin sitä polkua, jota intiaanit sekä valko-ihoiset olivat tottuneet käyttämään pohjoisesta päin Delawarelle tullessaan. Uusi Amsterdam oli siksi tunnettu, että jokainen punanahkakin pystyi sinne opastamaan.

Kaisa Väinämön vangitsemista surtiin Marjetan Kärjessä kovasti. Leena oli häntä oppinut pitämään hyvänä ystävänään. Luonnollisesti päättivät he hoitaa poikaa kuin omaansa. Reeta katsoi sen huolenpidon erityisesti omakseen.

Pieni Antti Väinämö ei tajunnut orpouttaan. Hän kysyi kyllä äitiään, mutta rauhoittui pian. Ja hän nukkui kaulakkain ystävänsä ja leikkitoverinsa Martti Marttisen, nuoremman, kanssa vuoteessa.

RETKELLÄ.

Oli lämmin kesäaamu, kun Martti Marttinen lähti Marjetan Kärjestä soutamaan ystäväänsä Erkki Mulikkaa Delaware-joen yli.

— Me olemme olleet kovin hajallamme näiden rakennuskiireiden aikana, puheli Martti. — Se on häirinnyt uutisasutustamme ja uhkaa myös hajoittaa meidät erilleen. Olen sitä mieltä, että heti kuvernöörin Hovin valmistuttua, siis jo tänä syksynä, täytyy tarmokkaasti tarttua kiinni oman pysyväisen kodin rakentamiseen. Minä puolestani olen täysin mieluisen paikan löytänyt. Se on vielä enemmän ylämaassa kuin tämä Marjetan Kärki. Se on Tenakonk-saarta vastapäätä mantereen puolella kahden joen välissä. Saaren ja mantereen välinen vesi on kapea ja sillä kohdallaan kauniisti kiemurtava. — Kenties soudankin sinut sieltä kautta.

Siro savolaismallinen vene liukui nopeasti Delawarea Martin soutaessa voimakkailla vedoilla ja Erkin huovatessa peräteljolta. Hetken kuluttua tulivat he kuin lahden pohjukkaan tai joen suuhun. Martti viittasi oikealle kädelle:

— Tuo on se saari, jolle Göteborgin linna ja Printzin Hovi rakennetaan. Ne ovat lähempänä Isoajokea. Me lähdemme näitä kapeita vesiä, niin näytän mieluisan asuntopaikan.

Niillä tienoilla olivat rannat matalat ja maat vesiperäiset. Vesilintuja, joutsenista ja hanhista lähtien, uiskenteli ruohistojen välisissä vesissä lukemattomia. Salmeen tuli pieniä jokia molemmin puolin. Majavat olivat tehneet patoja ja siten salvanneet seudun vielä vesiperäisemmäksi. Erkki tunsi itsensä vähän pettyneeksi.

— Kuinka tällaiseen märkään paikkaan itsellesi kotia etsit? huomautti hän ystävälleen. — Kumpuja ja vaarojahan me näihin saakka olemme ainoina sopivina pitäneet. Niin oli meillä Vermlannissa ja niin oli esi-isillämme Suomen Savossa.

— Malta vähän, hyvä ystävä, tyynnytteli Martti. — Katso toki tämän luonnon yltäkylläisyyttä. Katso, mikä voimakas kasvullisuus. Maapohja on parasta, mitä tässä maassa vielä olemme nähneet. Ja se on paljon sanottu, sillä hyvää täällä on kaikki. — Hetken soudettuaan hän lisäsi: — Kumpuiset maisemat ovat kieltämättä kauniit, ja mäellä olevasta talosta on komeata katsella. Mutta sellainen asumistapa ei ole käytännöllisintä. Kylmemmissä seuduin oli korkealla asuminen tarpeellista sen vuoksi, että alempana asui halla. Matalien paikkojen viljeleminen oli vaaranalaista. Halla pyrki kiipeämään mäkienkin kuvetta ylöspäin. Täällä ei tarvitse sen vuoksi korkealle kavuta. — Mitäs sanot näistä seuduista?

Vene oli lipunut seudulle, joka rehoitti luonnon rikkautta. Vahvat tammimetsiköt verhosivat pienikumpuista seutua rannasta saakka. Terävä lahti leikkasi korkeampaa rantaa. Sillä seudulla ei näkynyt suota.

— Eikö tämä ole kuin paratiisin yrttitarhaa kysyi Martti viitaten vasemmalla näkyvää maisemaa. — Tähän paikkaan olen minä mielistynyt, tähän tahdon Marttisen suvulle kodin perustaa. Jos se suku kasvaa ja laajenee, levitköön tästä muualle. Katsos, eikö tuossa lahden kupeessa ole mitä ihanin asuinpaikka?

Erkki ei voinut muuta kuin myönnytellä. Hän tunnusti, että siihen saa hyvän kodin. Martti selitti edelleen:

— Kun kävin siellä Suomessa Rautalammilla vanhan sukuni kotipaikoilla, oli siellä silmiä hivelevä lehtomaisema ja tämänsuuntainen lahti, jonka rannalle olisin kotini tehnyt, jos sinne olisin jäänyt sen jälkeen, kun Leenan kanssa häät pidettiin. Lahden teräväsärmäisten reunojen vuoksi kutsuttiin sitä Hammaslahdeksi. Se mikä Suomeen jäi silloin tekemättä, se tehdään nyt tänne. Uusi Marttila laitetaan tähän Hammaslahteen. Toivon, että kuukauden perästä jo kirves heiluu tämän kodin rakentamisessa.

Pitkin rantoja soudeltaessa Martti esitti suunnitelmiaan. Hän tekee alunpitäen isomman tuvan, jottei heti ole ahdasta. Sauna tulee tähän rannalle, luonnollisesti. Pellot on mainio saada pitkin rantoja.

Kierrettäessä Tenakonk-saarta yläpuolelta havaitsi Erkki maisemat niin alaviksi, että ne ovat silloin tällöin veden alla. Mutta ruohokasvullisuus oli niillä hyvä, ja Martti kertoi Kokkisen valinneen ne itselleen heinämaiksi. — Kokkinenkin aikoo tänne takamaahan pysyväisen kodin laittaa, jotta olisi, kuten hän sanoo, lapsillekin jakaa, vaikka perhe suureksi paisuisi.

Veneen tullessa avoimelle Delaware-joelle kuvasi Martti maisemia.

— Vähän matkan päässä vasemmalla kädellä laskeutuu tähän suurempi joki. Näiden jokien välinen niemeke on mieluisa intiaanien asuntopaikka. Houkutteleva se on valkoisillekin. Me olemme aikoneet syksymmällä tulla tänne joukolla ja ottaa sen huostaamme yhteisiä tarpeita varten. Siellä Takamaassa on mainio metsästää ja kalastaa.

Nyt oikaisi Martti veneellään Delaware-joen poikki. Leveällä virralla keinuttivat aallot pientä venettä. Toiselta rannalta hän etsi sopivan piilopaikan, mihin voisi veneen kätkeä.

— Minä saatan sinua jonkun verran, jotta tutustuisimme näihin tämänkin puolen maisemiin, sanoi hän, ja vahvistettuaan itseään eväillä lähtivät ystävykset tuntemattomia seutuja kohti.

Ilmansuunta oli heillä selvillä, mihin oli kuljettava. He arvasivat kyllä tuolla tuonnempana jonkun polunkin tulevan näkyviin. Maisemat olivat suurin piirtein samanlaisia kuin joen toisellakin puolen, joskaan ei niin viljavan muhevia. Oli muutamia korkeampia vaaroja, joilta oli soma näköala jokilaaksoon.

Juuri ennenkuin Martti palasi takaisin veneelleen ja kotiin, nousivat he eräälle tällaiselle mäelle. Rinne kasvoi matalampia lehtipuita sekä vesakkoa ja köynnöskasveja, joten läpikulku oli hankalaa. Samalla he joutuivat metsän sisustaa tarkemmin näkemään. He tekivät havainnon, että suurin osa näistä puista ja pensaista oli hedelmiä kasvavia. Omenapuitten oksat painuivat paikoin niin raskaina alas, että olivat taittumaisillaan. Toisissa puissa väikkyi persikoita ja luumuja. Kirsikat heloittivat kuin suuret tuomenmarjat. Pähkinöitä oli useampia lajeja.

Osa hedelmistä ja marjoista oli kypsiä, osa vasta kypsymässä. Uteliaisuuden houkuttelemina maistelivat miehet näitä luonnonantimia ja tunsivat useimpien maun sangen miellyttäväksi.

— Kyllä vain tämä maa on ihmeellinen verrattuna siihen siellä kotona, mistä läksimme, ihmetteli Erkki. — Hedelmiä, meille aivan outojakin, kasvaa niin paljon, että yksistään niistä jo pystyy kokoamaan välttämättömän ruuan talven varaksi. Olen huvikseni maistellut noita pieniä mustikannäköisiä marjoja, joita täällä kasvaa, paitsi pienissä varvuissa, kuten siellä kotona, myöskin pensaissa, jopa puissa. Maistelepas, niin huomaat, että mustikoita ne todellakin ovat.

Hän tarjosi muutamia puusta ottamiaan marjoja toverilleen.

— Niin on, niin on, myönsi Martti. — Kyllä täällä mustikat puissa kasvavat. Paljon täällä on toisin kuin siellä. Ei meillä siellä kotona ollut mustia vattujakaan, joita täällä on niin runsaasti, että niiden piikkisiin varsiin on aivan sotkeutua.

Kun miehet olivat tulleet laelle, avautui valtava näköala kaikille suunnille. Metsä, loppumaton metsä oli tuolle näköalalle ominaisinta. Sitä paloittelivat kapeat kirkkaat hopeajuovat, joet, joista Delaware oli valtavin.

Kuumaksi oli kesäpäivä käynyt. Vaaran laki hautui tässä lämpimässä. Miehille oli kiivetessä tullut hiki.

— Totta puhui Klinga, kun siellä kotona ensin näitä seutuja kuvaili, muisteli Erkki, — totta puhui, että täällä vallitsee kesällä saunan kuumuus auringonpaisteessa. Mitäs meiltä muuta puuttuu kuin vastat, ja niitäkin saa mainioita näistä puista. On valitsemisen varaa.

Erkki oli erinomaisen ihastunut tähän luontoon ja maisemaan. Hän vakuutti Martille pitävänsä tästä enemmän kuin Hammaslahdesta.

— Ellei olisi niin kaukana muista, en hetkeäkään epäilisi kotiani tälle mäelle perustaa, sanoi hän. — Mahdollista on, että tänne se uusi Mulikka vielä syntyykin, tänne vaaralle, muistoksi siitä Mulikasta, joka sinne vanhaan maahan Lehtovaaran kupeelle jäi.

Synkkä hiljaisuus vallitsi asumattomassa salossa. Ystävykset koettivat päästä sellaiseen varjopaikkaan; mihin vähän tuulenhenkeä kävisi. Hetken levättyään he sitten erosivat. Martti palasi venettä kohti.

Erkki otti maisemista ja auringosta merkin ja lähti jatkamaan matkaansa. Jonkun matkan päässä mäen alla hän yhtyi polkuun, jota lähti seuraamaan. Pimeän tullen hän yöpyi metsään, valiten makuupaikan sellaisen, että voi olla turvassa matelijoilta.

Yö asumattomassa aarniometsässä, yksinään luonnon suuressa hiljaisuudessa on niin valtava, ettei sen vaikutusta voi sanoin selittää. Hiljaisuus on vain harhaluuloa, sillä joka hetki voi erottaa erilaisia ääniä. Whip-poor-will huutaa yksitoikkoista, valittavaa säveljaksoaan ikäänkuin sen olisi vilu tässä yön tukahduttavassa kuumuudessa. Apinalintu päästelee ääniään. Käkikään ei puutu seurasta, vaikka se on laiska kukkumaan. Aamun tullen lintujen äänet moninaistuvat.

Ja kuivuneet oksat katkeilevat silloin tällöin, kun peura tai kauris kulkee purolle juomaan. Hirvikin on vallan yleinen. Pieni puhvelilaumakin voi painautua Delaware-joelle, vaikka se on täällä harvinaisuus.

Suhteellisesti vähän virkistyneenä jatkoi Erkki aamulla aikaisin matkaansa. Koko päivänä hän tapasi vain muutaman intiaanin matkalla pohjoisesta etelää kohti etsimässä mieluisaa asuntopaikkaa sieltä, missä majavannahkojen saanti olisi helppoa.

Suuret vedet näkyivät, mutta kun niiden rannat olivat osittain pahasti meriveden huuhtelemia, kuletti polku suurelle Pohjoisjoelle kiertotietä useita maileja joen suusta ylöspäin. Siellä oli kalliojyrkänteitä, ja vuori kohosi pystysuoraan kuin seinä joesta.

Matalammalla kohdalla oli intiaanien kylä Hobock. Siellä vietti Erkki viimeisen yön. Seuraavana aamuna lauttasivat intiaanit hänet joen toiselle puolelle.

Niin hän tuli matkansa päämäärään, Manhattanille, jonka eteläisessä kärjessä oli Uuden Amsterdamin linnoitus ja kauppakylä.

UUDESSA AMSTERDAMISSA.

Erkki Mulikka oli tullut Manhattan-saaren luoteiskulmalle. Siellä asuivat ne intiaanit, jotka parikymmentä vuotta aikaisemmin olivat koko tämän merkillisen saaren myyneet Pietari Minuitille hollantilaista siirtokuntaa varten mitättömän vähäisestä hinnasta.

Täältä johti polku metsien läpi hollantilaisten asumaan osaan saarta. Polku vei osittain joen uomaa, osittain kallioisia jyrkänteitä. Vihdoin alkoi joku yksinäinen uutisasutustalo näkyä. Nämä olivat eurooppalaisen asutuksen ensi päiviä näillä tienoin.

Aivan eteläisimpään kärkeen saapuneet tulokkaat olivat pystyttäneet paalutuksen joen rannalta salmen rantaan saaren poikki. Se oli kauppakylän suojavarustus ulospäin. Kylän sisällä oli pieni linnoitus ja sen ympärillä ryhmä pieniä taloja. Kylän valtakatu kulki joen perkaamatonta rantaa. Sen varrella olivat kauppapuodit ja kapakat sekä yleensä kaikki tärkeimmät paikat.

Erkki käveli ensin tätä "valtakatua" tutustuakseen kylään. Kadun eteläpää päättyi kallioihin, joita nousuvesi huuhtoi. Siihen oli tehty tilapäinen laituri laivoja varten. Jonkun matkan päässä rannasta oli kallioita, jotka oli ulkosatamaksi valittu. Välillä olevaa matalikkoa oli alettu täyttää, vaikka työ oli vielä aivan kesken.

Erkki etsi sivummalta asunnoksi merimieskapakan. Sen yläkerrasta hän sai pienen komeron itselleen vuokratuksi. Ensi tehtäväkseen hän lepäsi matkan jälkeen ja suunnitteli asiansa ajamista.

Sitten hän aloitti rohkeasti etsimistyönsä. Hän teki kiertomatkan kapakoissa, työpaikoilla ja satamassa. Mutta hän ei tavannut missään punatukkaista. Illemmalla hän ryhtyi uudelleen toimeen mutta yhtä huonolla tuloksella. Seuraavakaan päivä ei tuonut selvyyttä. Hän tuli siihen johtopäätökseen, että etsitty mies ei ollut ainakaan tällä kerralla Uudessa Amsterdamissa. Hän saattoi sinne tulla jokea ja rannikkoa kulkevissa laivoissa tai maata myöten samaa tietä, jota hänkin oli tullut. Sen vuoksi hän piti silmällä erittäinkin satamaa.

Vaikka Uusi Amsterdam kaupunkina oli vielä aivan vähäpätöinen, oli siinä joltinenkin laivaliike. Hollantilaisilla oli useampia pieniä laivoja, jotka pitivät yllä yhteyttä ylemmäs joen varrelle perustettujen siirtokuntien kanssa. Myös oltiin vilkkaassa vuorovaikutuksessa Long Islandin kanssa, jonka pienet siirtokunnat elivät pääasiassa kalastuksella. Erittäinkin pyydettiin niitä kaloja, joiden suomuja puristettiin intiaanirahoiksi, vampunihelmiksi.

Englantilaiset sekä New-Haven-siirtokunnasta että myös etelästä, Virginiasta, kävivät kaupanteossa hollantilaisten kanssa. Satamassa saattoi tavata myös meren yli purjehtineen verrattain ison laivan.

Erkillä oli tässä kaikessa katsomista. Aikansa kuluksi hän palkkautui lastaustöihin ja teki vähitellen tuttavuutta eräiden työmiesten kanssa. Ruotsinkielen taitonsa avulla hän sai jotakuinkin selkoa hollantilaisten puheesta.

Viikon verran odotettuaan huomasi hän, kantaessaan rakennusaineita laivasta, vihdoinkin punatukkaisen puuhailevan pienessä jokipurressa, joka juuri äsken oli tullut suuremman laivan kupeelle jokivarrelta. Erkki ei ollut ainoa, joka teki tärkeän huomion, sillä hänet oli jo aikaisemmin huomattu.

— Tuosta saat miehen, jota tarvitset, sanoi punatukkainen purren kipparille. — Hän on vieras täällä eikä kukaan kysele häntä, vaikka katoaisi ikipäiviksi.

Kippari tähysti Mulikkaa, joka juuri kantoi raskasta taakkaa maalle.

— Ei hän liene aivan helposti otettavissa, hän lausui matalalla äänellä.

— Ellemme saa väkivallalla purteen, saamme ainakin viekkaudella, neuvoi Gustaf. — Kun hän on täällä, on hänet helppo toimittaa Karhusaareen ja siellä kyllä Nicholas Koorn hänen niskansa taivuttaa.

Erkki ei luonnollisesti kuullut mitään tästä keskustelusta. Hän kehitti päässään tuumaa, miten saisi punatukkaisen lähtemään Christinaan.

Gustaf nousi purresta maihin ja kulkiessaan läheltä Erkkiä tervehti häntä, huomauttaen:

— Kas onhan täällä niitä vanhan maan ystäviä. Eikö enää miellyttänyt Christinassa olo?

— Eipä siellä mitään hätää ole, vastasi Erkki. — Kyllä sinne sopii. Sovit sinäkin, juuri sinua siellä odottavat.

— Onpa hyvä, että ollaan jo niin pitkällä, että minua odotetaan, lausui Gustaf. — Siihen olen halunnut päästäkin. Ehkä sinäkin jo haluaisit minua sinne. Ja luovuttaisit sen, jonka olet minulta ryöstänyt. Mutta se, että sinä olet vielä hengissä, todistaa, että asia ei ole vielä lopussa. Hirsipuu, se on sinun osasi. Sitten minä omani haen.

— Silloin saat odottaa kauan, sanoi Erkki kiivaasti ja ryhtyi taas työhönsä. Hän oli aikonut rauhallisesti keskustella punatukkaisen kanssa, mutta huomasi sen mahdottomaksi. Hän ei voinut teeskennellä.

Punatukkainen ei malttanut olla vielä lähestymättä suomalaista.

— Minun kärsivällisyyteni on alkanut loppua, kähisi hän. — Siellä siirtokunnassa käy kaikki niin hitaasti. On mahdollista, että lähden sinne jo piankin. Mutta, usko se, sinä et tule minun kanssani. Me emme sovi samaan siirtokuntaan.

— En seuraasi ikävöi, sanoi Erkki. — Mielelläni jään tänne, jos sinä menet siirtokuntaan.

Gustaf vetäytyi toveriensa luo purteen. Erkki huomasi hetken kuluttua purren ja miehet hävinneiksi. Mihin ne olivat menneet, sitä hän ei keksinyt. Työtoverilleen hän selitti, että tuota punatukkaista on etsitty Uuden Ruotsin siirtokuntaan. Hän pyysi tätä painamaan mieleensä miehen piirteet.

— Kyllä minä ne kasvot ja tuon pään aina muistan, vakuutti Erkin hollantilainen työtoveri. — Ei hän ole ensimmäistä kertaa täällä. Hän kuuluu Killian van Rensselaerin joukkoon ja liikkuu hänen asioillaan. Toisinaan häntä ei näe viikkokausiin, toisinaan hän taas viipyy täällä useita päiviä. Vakituisesti hän asunee Killian-herran linnoituksessa Rensselaersteënilla. Hänen hommansa näyttävät olevan hyvin salaperäisiä.

Laivaa purettiin iltapimeään saakka.

Pimeässä sattui tapaturma. Kun Erkki Mulikka otti laivan kupeelta raskasta lautataakkaa hartioilleen, luiskahti hänen jalkansa ja hän putosi veteen. Viedessään taakkaansa maihin työtoveri huomasi onnettomuuden niin myöhään, että kun hän ehti katsomaan laivan laidan yli ulkosivulle, ei hän siellä nähnyt muuta kuin uivia lautoja ja kadonneen lakin. Hän hälyytti väen liikkeelle, vene pantiin kiertämään laivan ympärystää ja seipäällä koetettiin tavoitella pohjaa. Mitään ei tavattu. Pimeys teki tarkemman etsimisen mahdottomaksi.

Kun mies oli tuona kuumana kesäpäivänä tehnyt raskasta työtä, päätti laivaväki, että hän oli kuumuuden rasituksesta pyörtynyt ja painunut pohjaan. Vain tämä voi selittää miten kaikki tapahtui niin äänettömästi.

Kun kadonnutta työmiestä vielä etsittiin laivan luota, riensi pieni pursi Hudson-virtaa ylöspäin illan pimeydessä. Tämä pursi oli ollut laivan kupeella piilossa ja ottanut hiljaa saaliinsa, kun se, kaulan ympäri kietoutuneen silmukan vetämänä, putosi veteen. Pursi pääsi hiljalleen pimeässä irtautumaan laivasta ja loittonemaan ennenkuin tapaturma herätti yleisempää huomiota.

Purren pohjalla makasi vahvasti nuoriin sidottuna Erkki Mulikka, jonka kaulan ympäriltä oli silmukka höllennetty. Vangitun luona piti punatukkainen vahtia ja ilkkui onnettomalle:

— Katsoin parhaaksi muuttaa menettelytapaani. Minä lähden nyt sinun sijastasi Stinan luo. Minullehan hän kuuluukin ja minä otan nyt omani. On yhdentekevää hirtetäänkö sinut vai jätetäänkö henkiin. Meidän rauhaamme et enää pääse häiritsemään.

Erkki kuuli tämän katalan miehen puheen. Hänen nyrkkinsä olivat puristuneina, mutta hän ei voinut tehdä mitään. Kauhun kuvat kiitivät mielikuvituksessa hänen silmiensä ohi.

Hetken kuluttua pysähtyi pursi kalliorantaan. Punatukkainen ja hänen toverinsa kantoivat sidotun vangin linnoituksen portista sisälle.

Purren kippari selitti karkeaääniselle vartijalle:

— Tässä on työvoimaa linnoitukseen niiden tilalle, jotka lähtevät kauppa-asioille. Alussa hän kai on vastahakoinen, mutta Koorn on tottunut äkäpussit kesyttämään. Tällä miehellä on se etu, että häntä ei suurin kuulustella. Hän on vain tilapäisesti tullut siirtokuntaan, eikä hänellä ole omaisia ja ystäviä. Hänestä ei mitään melua tehdä.

— Viekää tornikamariin, komensi vartija.

Erkki tunsi kohta olevansa tukehduttavan lämpimän huoneen lattialla. Hänen kätensä ja jalkansa oli päästetyt siteistä. Ovi oli teljetty, ja akkuna, pieni aukko, oli ylhäällä saavuttamattomissa. Huone oli osittain niiden portaiden alla, jotka johtivat torniin.

Vanki tunsi ruumiissaan väsymyksen herpaantumista. Hän oli liian voimaton harkitsemaan pelastustaan.

Horroksissa maaten hän yön aikana kuuli portaita kuljettavan ja raskaita esineitä kannettavan.

— Me joudumme matkaan ennen päivän koittoa, sanoi joku ääni. — Lasti on jo pian laivassa. On sekä väkevää että pistävää. Kyllä niillä vaihdetaan lasti nahkoja.

— Minun matkallani voi ehkä tulla häiriöitä, lausui toinen, jonka Erkki horroksissakin tunsi punatukkaisen ääneksi. — Aion viettää nyt hääni ja tuoda vaimon mukanani tänne.

Erkki koetti pysytellä hereillä. Mutta luonto vaati osansa. Hän nukkui pian sikeään uneen.

GUSTAF VAATII OMAANSA.

Ne juorut Gustafin katoamisesta, joita oli Helsingborgin linnoitukseen ja sieltä muuallekin järjestelmällisesti levitetty, olivat kulkeuneet myös Stinan isän korviin, vaikka hän ei niitä ottanut vakavalta kannalta. Mutta kun hänen tyttärensä vangittiin ja kun murhaan syylliseksi mainittu Erkki Mulikka katosi paikkakunnalta, tuli Nils Dalbon mieliala sangen synkäksi. Hän ei jaksanut uskoa murhaa mahdolliseksi, mutta ei hän osannut selittää ihmeellistä katoamistakaan. Miksi Gustaf ei tule hakemaan omaansa? Miksi hän kiusaa koko siirtokuntaa rikoshuhuilla? Myös Stinan äiti vuodatti asian johdosta katkeria kyyneleitä.

Näytti siltä, että siirtokuntaan ei sillä hetkellä kukaan ollut tervetulleempi kuin punatukkainen Gustaf. Kaikki olivat valmiit ottamaan hänet avosylin vastaan.

Hänen saapumistaan odotti myös Stina, joka Kaisa Väinämön kanssa oli siirretty Helsingborgin linnan vankilaan. Niinikään odotti Stina jotakin tietoa Erkistä, josta hän ei ollut kuullut mitään sen kohtalokkaan illan jälkeen, jolloin tämä hänen pyynnöstään pakeni pimeyteen. Hän tiesi, että Erkki oli lähtenyt vihamiestään etsimään. Oliko hän löytänyt? Miten olivat he keskinäiset asiansa selvittäneet? Olivatko he tulossa? Nämä kaikki olivat kysymyksiä, jotka risteilivät usein Stinan ajatuksissa.

Ja tätä monien kysymysten sarjaa hän jatkoi uusilla kysymyksillä. Mitä sitten seuraa, kun Gustaf tulee tänne? Erkki pääsee vapaaksi epäluulosta. Myös hän itse pääsee vankilasta — mutta mihin? Mestauslava kyllä välttyy, mutta sen sijaan uhkaa häntä kauheampi, uhkaa pakollinen avioliitto vihatun miehen kanssa.

Hän ei salannut näitä ajatuksiaan onnettomalta vankilatoveriltaan.

— Minä en voi mennä hänen kanssaan naimisiin, vakuutti hän. — Minä inhoan häntä, minä vihaan häntä. Luultavasti ei minulla ole muuta keinoa kuin hukuttaa itseni.

— Älä toki niin toivoton ole, lohdutti Kaisa. — Pelastuksen teitä on monenlaisia.

Nils Dalbo tuli tytärtään katsomaan.

— Siinä asiassa, jonka tähden sinut on vangittu, alkaa tutkinto huomenna, ilmoitti hän. — Kuvernööri tulee itse oikeutta istumaan. Hän on jo asettanut lautakunnan. Olisi nyt perin tärkeä voida todistaa, että Gustaf on elossa. Siihen raukeaisi heti koko syyte.

— Kunhan odotetaan, vielä se asia voidaan todistaa, vakuutti Stina.

— Kuvernööri ilmoittaa jo liian kauan odottaneensa. On mahdollista, että hän ei enää odota.

— Minulla on syytä luulla, että aivan pian saamme tietoja Gustafista, sanoi Stina.

Hän saattoi isäänsä ovelle ja sanoi:

— Lohduttakaa äitiä. Vakuuttakaa hänelle, että kyllä nämä asiat vielä hyvin päättyvät.

* * * * *

Seuraavana aamuna käytiin Stina hakemassa oikeuden istuntoon.

Kuvernööri Printz ei ollut hiukkaakaan lainoppinut. Hän tunsi sen itse ja sen vuoksi hän oli halunnut tuomariksi siirtokuntaan lainoppinutta miestä. Kun sitä ei saanut, täytyi hänen itsensä edustaa myös lain ja oikeuden korkeaa arvovaltaa. Siltä varalta hän oli jo lähtiessään varoittanut, etteivät kovin hämmästyisi, jos tuomiot eivät aivan lain kirjaimen mukaan sattuisi. Hänen johtamissaan oikeuden istunnoissa ei noudatettu mitään muodollisuuksia. Hän käsitti, että alussa hänen oli voitettava asema ankaruudella, ja sen vuoksi hänen täytyi tehdä tuomiot jyrkiksi.

Klingan lapsenhoitajattaren, Stina Dalbon asia oli ensimmäinen merkittävämpi juttu, joka joutui hänen ratkaistavakseen. Tyttöä vastaan tehty syytös oli raskas ja perin salaperäinen. Syytetty ei tunnustanut mitään ja turhaan kuvernööri yritti kovuudellakaan taivuttaa häntä tunnustamaan.

Kuta pitemmälle kuulustelua kesti, sitä hämärämmältä asia näytti.

Hän selaili lakikirjaa, suuttuen ja tuskastuen sitä enemmän kuta vähemmän hän siitä selvää sai. Oliko hän mikä kirjanoppinut? Hän oli tottunut sodassa antamaan tuomioita, mutta niitä ei perustettu mihinkään pykäliin. Tuomioiden piti olla käytännöllisiä, niillä piti saada aikaan se mihin tähdättiin. Muodoista vähät väliä.

— Mestattavaksi ja oikea käsi pois sahattavaksi, kuului yhtäkkiä kuvernöörin tuomio, yllättäen täydellisesti koko salintäyteisen kuulijajoukon.

Lautakunnan jäsenet katsoivat ihmetellen toisiinsa, mutta ei kukaan uskaltanut ääntään korottaa.

Stina vaipui pyörtyneenä lattialle.

Kuvernööri oli mielestään antanut oikean ja viisaan tuomion. Hänellä ei ollut aikomusta panna sitä täytäntöön — hänestähän se riippui. Kun näin raskas rangaistus on uhkaamassa, pannaan varmasti kaikki voimat liikkeelle oikean selvityksen saamiseksi. Tuomio oli siis kuvernöörin mielestä vain uhka, joka pakottaisi totuuden esille.

Samalla kuvernööri määräsi, että vapaamiestä Erkki Mulikkaa oli etsittävä yli koko siirtokunnan ja tavattaessa oli hänet kiinniotettava sekä sidottuna linnoitukseen lähetettävä, jotta sama rangaistus voisi häntä kohdata.

Sekin oli tarkoitettu enemmän uhkaukseksi kuin käytännössä toteutettavaksi.

Ennenkuin Stina vietiin takaisin vankilaansa joen toiselle puolen, sai hän tervehtiä ja tavata vanhempiaan. Sydäntäsärkevä oli Stinan kohtaus äitinsä kanssa. He eivät nähneet tuomiossa mitään valopilkkua. Millä hetkellä tahansa voidaan tuomio panna täytäntöön. Näkisikö äiti enää tämän jälkeen lastaan?

Isä ei ollut yhtä toivoton. Hän ymmärsi, että tuomio oli ehdollinen. Hän katsoi kuitenkin viisaimmaksi olla tyttärensä huolia lieventämättä enempää kuin oli välttämätöntä.

Saman päivän iltana kuvernööri Printz hämmästyi aika lailla. Hän oli juuri lopettanut ilta-ateriansa, kun eräs mies pyysi tavata häntä.

Se oli Klas.

— Mitä sinulla nyt on asiaa? kysyi kuvernööri lyhyesti.

— Armollinen herra, alkoi Klas nöyrästi. — Tulen ilmoittamaan, että se mies, jonka murhasta Stina Dalbo on tänään tuomittu, on elossa. Yhä vieläkin olen järkytettynä säikähdyksestä, jonka tänään sain, kun näin ystäväni ilmielävänä edessäni. Luulin ensin häntä haamuksi ja aioin paeta. Hän huusi minulle: 'Mies, oletko hullu? Etkö minua tunne? Tervehdi toki toveriasi, joka on pitkältä matkalta palannut ja ansaitsee hyvän ryypyn tervetuliaisiksi.' Toinnuttuani moitin häntä siitä, että hän oli saanut suurta häiriötä aikaan, ja sanoin, ettei Stina hänelle voi poissaoloa antaa anteeksi. 'Enpä luullut, että hän niin kaipaa minua', hän sanoi. 'Hänen mielensä lienee aika lailla muuttunut.' Hänellä ei ollut vähintäkään aavistusta siitä, mitä oli tapahtunut. Hän oli kaikesta pahoillaan, mutta ilmoitti kaiken nyt hyvittävänsä. Hän on valmis menemään naimisiin ja lähetti minut sitä varten asialleen. Klas veti paperin taskustaan ja sanoi: — Tässä on todistus siitä, että hän ja Stina ovat Ruotsissa laillisesti kuulutetut. Hän pyytää morsiamensa vapauttamista, jotta häät voitaisiin ensi tilassa viettää.

Kuvernööri oli sangen hämmästyksissään tästä ilmestymisestä. Hän huusi kiukkuisella äänellä:

— Onko ollut tarkoituksena pitää minua sekä korkeaa lakia ja oikeutta pilkkana?

Kenties olisi Gustafin asiamies saanut pahempiakin seurauksia tästä jutusta, ellei kuvernöörin nopeaälyinen tytär Armgard olisi ehättänyt väliin.

— Isä, sinun viisautesi oikeuden jakamisessa selvitti tämän sangen salaperäisen jutun, sanoi hän. — Ilman sinun ankaraa tuomiotasi olisi asia jäänyt hämäryyteen ehkä ikipäiviksi.

— Niin, ilahtui kuvernööri, — tiesinhän minä, että miestä ei oltu murhattu. Minä pakotin hänet esiin. Ja nyt minä olen valmis pitämään nämä harvinaiset häät siirtokunnassa. Ensi viikolla muutamme Hoviimme Tenakonkille, ja yhtenä tulojuhlan ohjelman numeroista ovat nämä häät. Armgard, pidä huolta niiden valmistuksista. Minun kustannuksellani. Käy, nuori mies, hän sanoi, kääntyen Klasin puoleen, — papereinesi pastori Campaniuksen luona ja järjestä niin asiat, ettei enää mitään häiriötä tapahdu.

Klasin lähdettyä sanoi kuvernööri tyttärelleen:

— Nyt ei ole mitään syytä pitää tyttöä vangittuna. Minä päästän hänet irti viipymättä.

— Odota isä, kiiruhti Armgard sanomaan. — Minulla on hyvä ajatus. Stina viedään Tenakonkille eikä sallita kenenkään kohdata häntä. Ei anneta hänelle mitään tietoa asioista ennen kuin hänet viedään vankilasta vihille.

— Mutta eikös se ole sydämetöntä?

— Ei vähääkään, sanoi Armgard päättävästi.

— Hänen ilonsa tulee sitä suuremmaksi. Jos välttämättä tahdot, voit vähää ennen häitä ilmoittaa, ettei Gustaf ole murhattu. Näin asiat parhaiten järjestyvät.

— Sinä olet järkevä, Armgard, myönsi Printz.

— Sinä puhut kuin vanha ihminen, vaikka olet vasta täysi-ikään kehittynyt tyttö. Rakkauden houreet eivät sinua pimitä.

— Järki kaikessa, sanoi tytär ja lähti huoneesta.

PRINTZIN HOVISSA.

Maunu Klinga oli miehineen kiirehtinyt Uuden Göteporin sekä Printzin Hovin rakentamista Tenakonk-saarella. Kesä oli kuuma, joten miehet tottumattomina ilmanalaan saivat monta hikeä pusertaa. Kuitenkin ne, jotka olivat olleet myös Helsingborgia rakentamassa, kehuivat työntekoa Tenakonk-saarella mieluisammaksi. Täällä ei ollut niitä isoja purevia itikoita, jotka tekivät olon joen toisella puolella aivan sietämättömäksi.

Sekä linnoitus että kuvernöörin hallintorakennus tehtiin vahvoista hirsistä. Osa tarvittavista puista otettiin saarella olevasta suosta, johon oli aikoinaan suuri metsä painunut ja siellä hyvin säilynyt.

Hallintorakennus, Printzin Hovi, oli koetettu ensin saada valmiiksi, jotta kuvernööri pääsisi perheineen muuttamaan sinne. Suuressa asuinrakennuksessa oli kuvernöörillä useita tilavia huoneita. Sitä paitsi oli suuria saleja virastohuoneiksi. Valmiina oli myös muita välttämättömiä rakennuksia. Monet rakennukset sotilaita, alempaa virkakuntaa y.m. varten olivat kuitenkin vasta tekeillä ja valmistuivat hitaammin. Tännekin oli, pikemmin tavan mukaan kuin tarpeen vaatimuksesta, rakennettu vankila, jonka ensimmäisiksi asukkaiksi siirrettiin siirtokunnan ainoat vangit, Stina Dalbo ja Kaisa Väinämö.

Sen jälkeen kun tuomio oli langetettu, odotti Stina joka päivä milloin hänet viedään mestauslavalle. Aamulla ylös noustessa oli aina hänen mielessään, että tämä lienee viimeinen päivä. Kun hänet siirrettiin Tenakonkille, päätti hän, että nyt viedään viimeiselle matkalle. Henkinen kidutus vaikutti häneen niin, että hän oli vain varjo entisestä. Eräänä päivänä tuli kuvernöörin lähettämä sotilas vankilaan.

Stina koetti nousta seisomaan. Hänen polvensa vapisivat.

— Älä pelkää, sanoi sotilas. — Minä tuon hyviä tietoja. Paremmat päivät sinua odottavat. Kuvernööri on lähettänyt minut ilmoittamaan, että hän tietää sinun ja Erkki Mulikan olevan viattomia, sillä murhatuksi luultu henkilö on löydetty. Kuvernööri tahtoo antaa hyvitystä kärsimyksiesi johdosta. Tästä vankilasta saat kävellä morsiamena vihkiäisiisi ja kuvernööri itse pitää häät mitä loistavimmat.

Stina kuultuaan, että Gustaf oli löytynyt, huudahti riemusta. Ilon kyyneleet valuivat silmistä ja hän kiitti Jumalaa. Vasta sitten kun sanantuoja oli mennyt hän alkoi miettiä tiedonannon toista puolta. Vankilastako suoraan vihille? Kuinka oli kaikki voinut tapahtua? Tietysti niin, että Erkki, tuo rakas, kelpo Erkki, oli löytänyt Gustafin, tuonut hänet kuvernöörin eteen ja paljastanut katalan juonen. Kuvernööri oli tietysti pannut Gustafin lujille, ehkäpä rangaissutkin häntä. Ja palkinnoksi Erkille hänen reippaudestaan kuvernööri tahtoi nyt järjestää häät. Voi, jospa aika nopeasti rientäisi!

Kuvernöörin tytär, joka oli itse tullut muuttotavaroiden mukana uutta kotia panemaan kuntoon, oli Martti Marttisen mukana lähettänyt Reetalle sanan ja pyytänyt häntä avustamaan.

— Nyt on sinullakin moninkertainen syy iloita, sanoi Armgard Printz suojatilleen. — Minä itse valmistan häitä Stina Dalbolle. Pian ei sinulla ole hänestä mitään vaaraa. Kun Erkkisi saapuu näille main, olet sinä hänen ainoansa. Kaikki riippuu silloin vain sinusta. Tietysti sinä ymmärrät tehtäväsi.

Ehdittiin vihdoin niin pitkälle, että kuvernööri Johan Printzin laiva saapui Uuden Göteporin rantaan muuttaen siirtokunnan hallituksen Christinasta Printzin Hoviin. Tapahtuman merkityksen vuoksi suoritettiin siirtyminen laivasta juhlakulkueessa. Ensin lähtivät laivasta airuet keskiaikaisiin pukuihin puettuina ja soittaen pitkillä torvillaan. Kuvernööri itse astui mahtavana soittajien jälestä, peitsillä varustetun sotilaskunniavartioston ympäröimänä. Hänen jälessään tulivat hänen apulaisensa Sven Skute ja ryhmä sotilaita. Saattueessa oli aatelisnuorukaisilla ja siirtokunnan virkakunnalla oma osastonsa.

Lämmin kesäpäivä pusersi hien lihavan kuvernöörin kasvoilta hänen kävellessään puhkuvana mäkeä ylös sille paikalle, mihin hallintorakennus oli hänen tahdostaan kohonnut. Portilla oli juhlasaattoa vastaanottamassa rakennuttaja Maunu Klinga työläisten sekä muutamien sotilasten kera, jotka olivat hänen komennossaan. Klinga antoi kuvernöörille juhlallisesti uusien rakennuksien avaimet, jotka Printz kiinnitti renkaaseen vyöllensä.

Juhlakulkue marssi ensin väliaikaiseen kirkkoon, jossa pastori Campanius tervehti siirtokunnan päämiestä tervetulleeksi uuteen hallintopaikkaan sekä rukoili Jumalan siunausta aloitettavalle työlle. Kuvernööri polvistui alttarin ääreen, missä pastori, pannen kätensä hänen päänsä päälle, siunasi häntä.

Tämän jälkeen marssi juhlakulkue itse hallintorakennukseen, jonka portailla oli kuvernöörin tytär palvelija- ja apulaisjoukkoineen sitä ottamassa vastaan. Torvensoittajat kääntyivät yleisöä kohti, jota oli laajalti kokoontunut, ja puhalsivat torviinsa. Yleisön joukossa näkyi myös intiaaneja, jotka uteliaina seurasivat tätä juhlallista toimitusta. Punanahkoja oli saapunut aina kaukaa Takamaalta asti, myös sellaisia, jotka eivät olleet ennen valkoisia nähneet.

Kun luutnantti Klinga juhlan kunniaksi antoi uudesta linnoituksesta ampua muutamia tykinlaukauksia, säikähtivät intiaanit pahanpäiväisesti ja lankesivat maahan.

— Valkoisten Manitou puhuu kovalla äänellä, sanoivat he toisilleen.

Illalla alkoivat ne suuret pidot, jotka kuvernööri oli aikaisemmin luvannut. Tätä varten oli harvinaisia ruokia ja juomia ostettu entisten lisäksi englantilaisilta, jotka Virginiasta olivat saapuneet laivallaan kaupantekoon. Monta intiaaneilta saatua majavannahkaa oli vaihdettaessa saatu luovuttaa näistä tavaroista.

Oli päästy vasta nousevalle juhlatuulelle, kun ohjelman mukaan oli toimitettava ensimmäinen avioliiton vahvistaminen tällä uudella hallituspaikalla. Tämän numeron oli kuvernöörin tytär järjestänyt. Kirkkosali oli koristettu kesän aikaisella sadolla. Hedelmällisyyden merkiksi oli koottu maissilyhteitä alttarin molemmille puolin ja seinistä riippumaan hedelmäpuitten oksia, jotka olivat täynnä kypsyneitä hedelmiä. Portaille ja käytäville oli metsästä tuotu laakeripensaita. Alttari oli koristettu myrtinoksilla, Lavendelikimput levittivät väkevää tuoksuaan. Pimeä oli jo tullut, mutta se ei tuonut sanottavasti viileyttä kesän hehkuun. Tulikärpäset lensivät pensaikossa. Salaperäistä huumaa oli ilmassa. Vuosituhansia koskematonna olleen erämaan rauha oli häiriytynyt. Sivistynyt maailma hipaisi sitä ensi kerran.

Armgard Printz piti huolen morsiamen pukemisesta ja tahtoi johtaa morsiuskulkuetta. Klas oli kuvernöörin sihteerin johtamana saanut varmat ohjeet miten hänen tuli menetellä. Ohjelma oli yksityiskohtia myöten tarkkaan harkittu.

Kuvernööri keskeytti tyttärensä viittauksesta ilonpidon juhlasalin pitkien pöytien ääressä. Hän nousi seisomaan ja puhui kaikuvalla äänellä:

— Meillä on merkkipäivä tänään. Siirtokunnan hallitus on asettunut uuteen pysyväiseen paikkaansa. Täältä on tarkoituksena ohjata tätä siirtokuntaa edistykseen ja kukoistukseen. Lisääntykää ja täyttäkää maa. Hedelmällisyys tuottaa edistystä ja kukoistusta. Esikuvallisena toimituksena on näihin tulojuhliin liitetty ensimmäinen kristillinen avioliiton solmiminen tällä saarella ja tässä hallintopaikassa, Toimitus tapahtuu kirkossa, johon me kaikki juhlakulkueessa siirrymme.

Sven Skute järjesti rivit ulkona: airuet ensin, aatelisnuorukaiset sen jälkeen hovipoikina, keskuksena itse mahtava kuvernööri ja arvojärjestyksessä muu yleisö.

Tulisoihdut lepattivat kutsuvina. Pappi odotti kirkon portailla.

Vasemmalta lähestyi morsiuskulkue Armgard Printzin johdattamana. Naiset olivat siihen liittyneet.

Stina oli ihastuttavan kaunis, oli enemmän yliluonnollisen olennon kuin ihmisen näköinen. Kärsimykset olivat tehneet hänet kalpeaksi, mutta samalla kirkastuttaneet. Hänen silmänsä olivat rakkautta loistavat ja sydämensä kiitollinen Jumalalle siitä, että kaikki oli kääntynyt hyvään päin. Hän koetti silmillään etsiä Erkkiä, mutta ei soihtujen lepattaessa voinut häntä huomata. Ehkäpä hän olikin sisällä kirkossa odottamassa…

Kirkon portailla hän näki seisojan kaksi miestä. Stina ei voinut heidän piirteitään erottaa. Kenties… hän kiiruhti askeleitaan. Mutta kun hän tuli lähemmäksi, kiljahti hän kauhistuksesta. Se kuului monen korviin, vaikka musiikki soi.

Stina oli kuin halvauksen saanut: ei voinut ottaa askeltakaan ja hänen ruumiinsa tuntui lyijynraskaalta. Ne, jotka olivat lähinnä häntä, huomasivat muutoksen ja taluttivat häntä. Nähdessään isänsä Stina sai vähän rohkeutta.

Nils Dalbo talutti tyttärensä sulhasen luo, joka odotti alttarin edessä. Pastori laskeutui alttarikorokkeelta heidän eteensä. Tulisoihdut valaisivat kirkkaasti tämän ryhmän. Vihkimistoimitus alkoi.

Pastori ehti siihen kohtaan, missä hänen oli kummaltakin, sulhaselta ja morsiamelta, erikseen kysyttävä tahtoivatko he ottaa rinnallaan olevan aviopuolisokseen.

Gustaf vastasi onton kumealla äänellä: "Tahdon".

Tuli morsiamen vuoro vastata.

Stina kohotti silmänsä pastoria kohti ja vastasi jyrkästi ja selvästi: "En tahdo".

Vastaus kuului yli koko kirkon hiljaisuuden.

Pastori säpsähti. Seurakunta hämmästyi.

Pastori kysyi uudelleen.

Vastaus oli sama, ehkä vieläkin jyrkempi ja selvempi: "En tahdo".

Uusi humaus kävi läpi seurakunnan. Kuvernööri osoitti hermostuvansa.

Pastori uudisti kysymyksensä kolmannen kerran.

Vastauksena tuli melkein epätoivoinen kirkaisu:

"En koskaan ota häntä".

Stina olisi pyörtyneenä vaipunut maahan, ellei hänen isänsä olisi ehtinyt häntä tukemaan.

Pastori ilmoitti että morsiamen vastustamisen vuoksi vihkiminen keskeytetään. Luterilainen kirkko ei pakota ketään vasten tahtoaan avioliittoon.

Kuvernööri katsoi oman arvovaltansa tulleen loukatuksi. Hänen tuliaisjuhlansa säännöllinen kulku oli häiriytynyt. Hän nousi kiukkuisena penkiltään ja olisi epäilemättä tehnyt kirkonhäväistyksen, ellei hänen tyttärensä olisi rientänyt hänen luokseen ja hillinnyt häntä.

Kuvernööri viittasi kädellään morsianta kohti ja sopersi joitain käsittämättömiä kiukun sanoja. Vihdoin hän jyrkästi sanoi:

— Viekää hänet uudelleen vankilaan. Yleisö palasi kirkosta pettyneenä. Pettynein oli kuitenkin sulhanen, joka kiiruhti mahdollisimman pian pois kirkosta ja katosi pimeyteen.

Stina vietiin vankilaan ja pyysi saada olla rauhassa, kun hän oli niin perin uupunut.

Kuvernööri seurueineen meni jatkamaan tulojuhlan viettoa. Ja pian olivat juomingit täydessä käynnissä aivan kuin ei mitään välikohtausta olisi sattunut.

PAKO.

Juomien päähän kihotessa muuan nuori aatelismies rohkeni illan kuluessa hiukan ärsyttää kuvernööriä. Hän sanoi:

— Ehdottaisin siirtokunnan hedelmällisyyden maljan, mutta en saa oikein lähtökohtaa. Avioliitot eivät näy olevan helposti rakennettavissa täällä.

Toinen jatkoi:

— Avioliittoasioihin ei hallitusvallan pidä sekaantua. Koko siirtokunta sai nyt kuulla, että naisvalta on niissä voimakkaampi.

Kolmas lisäsi:

— Tämä tyttö oli tuomittuna sen miehen murhaamisesta, jonka kanssa hänet nyt tänä iltana yritettiin naittaa. Nyt mies tuli itse tänne. — Olisi huvittavaa tietää minkätähden tyttö nyt taas on vangittuna.

Kuvernööri kuuli kaikki nämä puheet. Hän oli jo entisestään ärtynyt. Tämä keskustelu ärsytti yhä enemmän.

— Kyllä minä teille syyn näytän, hän murahti. — Silloin kun tyttö otettiin ensi kerran kiinni, oli hänet tavattu noituudesta. Ja noidat viedään roviolle.

— Siinähän sinulla on, kuvernööri, ohjelmaa tämän illan juhlaan, huusi eräs päihtyneistä, — repäisevämpää kuin se, mitä yritettiin kirkossa suorittaa.

— Siinä olisi todella teko, joka muodostaisi tämän päivän sellaiseksi juhlaksi, että sitä muistettaisiin niin kauan kuin tämä siirtokunta pysyy.

Kolmas ehdotti:

— Kootaan risuja ja sytykkeitä tuohon mäen harjalle. Siihen syntyisi kokko sellainen, että se näkyisi yli koko siirtokunnan, vieläpä toiselle puolen Fort Nassauhun saakka. Kyllä näin suurissa rakennuspuuhissa on sen verran lastuja jäänyt, että niillä muutamia noitia voidaan polttaa.

Kuvernööri ryyppäsi rommilasin pohjaan ja kehoitti toisia tekemään samoin.

— Mitä uutta nyt ohjelmaan saadaan, kun kirkkojuttu päättyi niin nolosti? kysyi Sven Skute. — Lupasit, että näissä juhlissa remutaan enemmän kuin Helsingborgin valmistumisjuhlissa.

— Eikö sinulla ole juomista enemmän kuin tarpeeksi? kivahti kuvernööri ärtyneenä. — Nyt sitä paitsi työväki myös juhlii. Oletko nähnyt heidän pitkiä pöytiään pihamaalla?

— Niin, koko siirtokunta on koolla, myönsi Skute. — Ensimmäisen ja ehkä ainoan kerran. Nyt pitäisi saada heille repäisevää ja ikimuistettavaa huvia.

— Mitäs ajattelet noitien polttamisesta? kysyi kuvernööri.

— Niidenkö, jotka viime juhlan iltana keksittiin? Olisihan tosiaankin sopivaa antaa niille rangaistus tässä juhlassa.

— Nyt ryypätään, huusi kuvernööri yli koko salin. Maljoja tyhjennettiin. Uusia täytettiin ja taas tyhjennettiin. Päihtymys alkoi olla yleinen.

Ulkona olevat juhlijat olivat kantaneet kokoon risuja ja lastuja kummulle ja sytyttäneet sen tuleen. Valo loimusi pimeässä yössä kauas joelle.

— Miksi roviota turhaan poltatte, kuului pimeästä ääni, — kun on noitiakin, joita voitte samalla polttaa.

— Noidat roviolle, kaikui useiden suusta huuto. Se kuului avoimista akkunoista sisälle saakka, huolimatta päihtyneitten melusta ja palavien risujen räiskeestä.

Kuvernööri teki nopean päätöksen. Hän huusi akkunasta:

— Kootkaa toinen rovio kummulle. Kootkaa siihen puita, risuja ja lastuja. Vietämme muuttomme kunniaksi suuren, ikimuistettavan juhlan. Poltamme noidat, paholaisen palvelijat.

Kuului riemuhuutoa yleisön joukosta ja miesjoukko kiiruhti roviota laittamaan.

Juhlijain joukossa oli muitakin kuin niitä, jotka ottivat tämän sanoman riemulla vastaan. Juhlaan olivat saapuneet Martti Marttinen, Luukas sekä koko joukko suomalaisia, jotka kauhistuivat sekä ehdotusta että kuvernöörin ilmoitusta. He aavistivat mitä tämä merkitsee päihtyneessä kansanjoukossa.

Martti ja Luukas kiiruhtivat vankilalle, joka oli hiukan syrjemmässä. Martti oli jo aikaisemmin huomannut, että Piikki oli tälläkin kertaa vahdissa. Martti sanoi Luukkaalle ja Piikille:

— Kiireesti naiset pakoon. Heidät on ohjattava niin kauas, etteivät he ole tavoitettavissa. On mahdollista, että heidän täytyy olla kauan poissa, kuten teidänkin. Rannalla vesakon suojassa on minun, veneeni. Siinä on aluksi ruokavaroja. Toinen tai toinen käyköön minun luonani lisää hakemassa, kun vakinaisen piilopaikan olette löytäneet. Kiiruhtakaa! Minä lähden laittamaan venettä kuntoon. Tulkaa sinne pian naisten kanssa. Tietysti kenenkään näkemättä.

Martti riensi rannalle. Hän varasi veneeseen tarpeita, joita käsiinsä sai. Hän jätti sinne myöskin pari pyssyä ampumatarpeineen. Rannalle saakka kuului päihtyneitten melu. Lyhyen odotuksen jälkeen tulivat Luukas ja Piikki taluttaen naisia, jotka värisivät kauhistuksesta. He olivat kuulleet huutoja, jotka ilmaisivat mikä oli heidän kohtalokseen aiottu. Hiljaa siirtyivät he veneeseen, Piikki soutamaan ja Luukas perään, naiset toisiinsa puristautuneina keskelle.

Martti työnsi veneen vesille. Hän kuiskasi: — Soutakaa virtaa ylöspäin ja antakaa itsestänne tieto niin pian kuin mahdollista.

Kun vene lähti liikkeelle, kiersi Martti sivumpaa juhlapaikalle, missä suuri rovio oli jo melkein valmiiksi laitettu.

Kiihkoisimmat vaativat vankien hakemista ja rovion sytyttämistä.

— Ei ennen kuin olette maljanne uudelleen täyteen saaneet, huusi kuvernööri.

Uusia maljoja täytettiin ja juotiin. Ajatukset olivat jo kovin sekavat ja askeleet epävakaat, kun vihdoin lähdettiin vankeja hakemaan.

Vankila oli tyhjä. Ei ollut noitia eikä noidan vartijoita. Sana siitä saatettiin kuvernöörille. Tämä julmistui tiedosta ja uhkasi polttaa kaikki, jotka ovat karkaamista avustaneet. Käski etsiä karanneet sekä heidän apurinsa.

Eräs juomatoveri kuvernöörin lähellä tarjosi pikarin hänen käteensä ja sanoi:

— Juo Printz! Juo karanneitten malja. Eiväthän he noitia ja tietäjiä olisi olleet, jos olisivat vapaaehtoisesti jääneet poltettaviksi. Sitä paitsi he paollaan pelastivat sinun sielusi. Huomenna olisit jo tätä päätöstäsi katunut. Juo, Johan Printz, ei tämä siirtokunta kaipaa noitarovioita. Taistelkoot vanhassa maassa uskonsuunnat. Täällä vallitkoon omantunnon vapaus! Juo, Printz, juo, karhu, joka voit olla äreä, mutta joka olet pohjaltasi helläluontoinen. Sinun maljasi, ja pohjaan saakka!

Printz jatkoi juomistaan. Toverit tulivat toinen toisensa jälkeen hänen pöytäänsä, ja vähitellen hän unhotti tapahtuman.

Reeta ja Martti lähtivät juhlasta Räsäsen veneessä.

— Minä en lähde enää koskaan tällaisiin tilaisuuksiin, sanoi Reeta. — Toivon, että Kaisa ja Stina ovat varman pakopaikan löytäneet. Kun huomasin, missä vaarassa he olivat, selveni minulle oma syyllisyyteni. Minä olen tehnyt heille niin pahoin, etten tiedä voinko koskaan hyvittää.

— Kyllä minustakin on parempi kotona olla kuin tällaisissa kesteissä, päätti Räsänen.

HELME LÖYTÄÄ ERKIN.

Israel Helme, siirtokunnan tuleva kaupanhoitaja, ei päässytkään kauppamatkalleen Uuteen Amsterdamiin niin pian kuin oli alussa suunnitellut. Myöskään ei hän saanut seuralaisekseen Luukasta, joka kuvernöörin tulojuhlan jälkeen oli kadonnut jäljettömiin. Sen sijaan tuli mukaan taloudenhoitaja Henrik Huygen, hollantilaissyntyinen, joka siirtokunnan alusta saakka oli ollut yhtiön palveluksessa. Hollanninkielen hyvänä taitajana ja rehellisenä miehenä soveltui hän erinomaisesti kauppa-asioissa käytettäväksi.

Lähetit matkustivat laivalla kiertäen Kap Mayn sekä pyrkien sieltä kohti Long Islandia.

Muutamien päivien jälkeen he olivat perillä ja sijoittivat laivansa kallioiden kupeelle tuulen suojaan. Vaikkakin Uusien Alankomaitten kuvernööri William Kieft oli pannut vastalauseensa ruotsalaisten asettumista vastaan Eteläjoelle (Delawarelle), otti hän kuvernööri Printzin kauppalähetit vastaan varsin kohteliaasti ja lupasi auttaa heidän hankkeitaan parhaansa mukaan.

Siirtokunta oli pääasiassa kauppiaita, jotka olivat kateellisia toisilleen. Kahden varsinaisen puolueen, "Pitkien piippujen" ja "Lyhyiden piippujen" ohella ajoi mahtava aatelismies Killian van Rensselaer omaa politiikkaansa, uhmaten myös hallituksen edustajaa. Tällä aatelismiehellä oli oma laivastonsa, oma suuri palvelijajoukkonsa sekä omat maa-alueensa, Osittain oli hän ne linnoittanutkin ja vaati niiden riippumattomuuden tunnustamista. Killian van Rensselaer harjoitti omassa nimessään laajaa kauppaa myös intiaanien kanssa ja hänen edustajansa kävivät kaukaisilla intiaaniseuduilla, myöskin Eteläjoen takamailla. Ruotsalaiset olivat haluttuja kauppatuttavia, sillä heillä oli maksuksi luovuttaa paitsi harvinaisia turkiksia, kuten majavannahkoja, joiden saanti ei missään ollut niin helppoa kuin Delawarella, myöskin metallia. Ruotsalaiset olivat panneet alulle kaivostyön Brandywinen latvoilla ja niiden takana ja sitä varten oli Ruotsista tuotu suomalaisia kaivostyömiehiä. Kaivostyö ei kuitenkaan vielä tuottanut. Mutta ruotsalaisilla oli kaupankäyntiä varten Ruotsista tuotua metallia.

Huygenillä ja Helmeellä oli myöskin, paitsi kauppa-asioita, eräs siirtokuntia koskeva selvittely. Uuden Ruotsin siirtokunnasta oli aikojen kuluessa karannut joitakin siirtolaisia, jotka olivat olleet yhtiön töissä. Nämä olivat yhtiöltä ottaneet laskuun elintarpeita y.m., ja kun velka oli kasvanut suuremmaksi kuin mitä siirtolaiset katsoivat sopivaksi työllään maksaa, karkasivat he hollantilaisten puolelle. Heidän joukossaan oli hollantilaisia, ruotsalaisia ja suomalaisia. Uusien Alankomaitten kuvernöörillä ei suinkaan ollut syytä asettua näitä karkureita puoltamaan. Sehän olisi saanut aikaan sen, että Uudessa Ruotsissa käytiin suojelemaan niitä, jotka karkasivat hollantilaisten puolelta. Kuvernööri Kieft näin ollen salli ruotsalaisten viranomaisten etsiä karkureita ja tehdä heistä ilmoituksia. Etsimistyötä varten hän antoi heille erityisen suojeluskunnan.

Helme pani etsittävien luetteloon myös Erkki Mulikan nimen sekä tuntomerkit, koska häntä ei löytynyt siirtokunnasta. Myös muita etsittäviä oli poissa. Niistä eivät viranomaiset voineet muuta sanoa, kuin että ne mahdollisesti ovat Killian-herran alueella, jolleivät ole jatkaneet pakomatkaansa pohjoisessa olevien englantilaisten luo.

Myös Killian-herran oma etu vaati ruotsalaisten karkurien luovuttamista, sillä näin oli hänellä toivo saada takaisin ne karkurit, jotka hänen luotaan piiloutuisivat ruotsalaisten suojaan. Paitsi sitä hän halusi säilyttää kauppaystävyyden ruotsalaisten kanssa, jotka vallitsivat tärkeitä majavannahkamarkkinoita. Helme oli käyttänyt aikaansa uutterasti Erkki Mulikan tiedusteluun. Hän oli asiasta joutunut puheikkain myös sen satamatyömiehen kanssa, joka oli ollut Erkin työtoverina katoamispäivänä. Miehen selityksistä päättäen oli kadonnut mies varmasti Erkki. Kuitenkaan ei Helme jaksanut uskoa tapaturmaista hukkumista. Jo punatukkaisen vihamiehen läsnäolo pani hänen epäilemään muuta. Jos Erkki on löydettävissä, löydetään hänet ehkä van Rensselaerin alueelta tai hänen miestensä joukosta.

Sen vuoksi hän tahtoi päästä tuon mahtavan miehen "valtakuntaan". Hän liitti karkurien etsimiseen kauppa-asiat, ja niin kuljetettiin häntä ja Huygenia suojeluskunnan turvin Killian-herran alueilla. Myöskin vietiin heidät Rensselaersteënin pikku linnoitukseen. Ruokatunnin alkaessa saivat he katsoa miehiä, jotka tulivat, työstä yhteiselle aterialle. Erkki Mulikkaa ei niissä näkynyt.

— Onko tässä kaikki väki mitä saarella on, vai onko sitä muualla? kysyi Helme linnoituksen päälliköltä Nicholas Koornilta.

— Kaikki ovat, vakuutti Koorn, — paitsi ne, jotka ovat kauppa-asioilla pitempien matkojen päässä. On meillä parhaillaan m.m. ruotsalaisia Fort Nassausta käsin tekemässä kauppaa minquas-intiaanien kanssa, mutta ne ovat meidän vakinaisessa palveluksessamme eikä heidän nimiään ole teidän listassanne.

— Onko teillä nyt tai onko ollut tämännimistä? kysyi Helme osoittaen Erkki Mulikan nimeä sekä katsoen tiukasti hollantilaiseen.

— En tiedä, kierteli Nicholas Koorn.

Tämä epäröiminen ärsytti Helmettä. Hän päätti uskaltaa.

— Minäpä tiedän, että teillä on ollut, sanoi hän jyrkästi ja mainitsi Erkin katoamispäivän. — Siitä ajasta lähtien te olette täällä salanneet ja väkisin pitäneet miestä, joka ei teille kuulu ja joka ei tahdo teitä palvella. Etsikää pian mies käsiin.

Päällikkö Koorn näytti jonkun verran hämmentyvän.

— En todellakaan tiedä, sopersi hän. — Nimethän eivät täällä mitään merkitse.

— Tiedän, että eräs nimi merkitsee täällä muita enemmän, jyrisi Helme. — Se on sinun isäntäsi nimi. Mutta tässä sinä olet toiminut isäntäsi selän takana. Ilmoita vänkkäilemättä, missä sinulla on vielä miehiä, jotka eivät ole tässä ryhmässä.

Helme oli tehnyt keksinnön, jota hän nopeasti päätti käyttää hyväkseen. Intiaanirahaa, vampunia, vaihtaessaan hän oli Uudessa Amsterdamissa huomannut, että sitä oli myös väärennettyä, simpukan kuorista tehtyä, kun oikeiden helmien täytyi olla puristettuja määrättyjen kalain suomuista. Nyt hän näki Karhusaaren rannalla isot kasat särettyjä simpukankuoria. Tuo väärennetyn rahan paja oli siis täällä. Ja kuitenkin juuri Killian-herra oli kaupanteossa muistuttanut väärän rahan olemassaolosta ja valittanut, että se tekee suurta häiriötä liikkeessä.

Kun Koorn vielä epäili ja tahtoi vetäytyä kuulustelusta pois, otti Helme taskustaan muutamia väärennettyjä helmiä, joita oli saanut, piti niitä Koornin silmien edessä ja sanoi:

— Tunnetkos näitä? Tiedätkös niiden valmistuspaikan? Minä sen tiedän ja sinä sen tiedät, mutta sinun herrasi ei ole siitä tietänyt. Sinä harjoitat täällä omaan laskuusi teollisuutta, joka ei ole oikein kunniallista. Näin häpäiset myös herrasi nimeä. Ja tietysti sinulla on sitä varten työläisjoukko, jota et henno näyttää. Jos tahdot pelastaa nahkasi oman isäntäsi vihalta, ilmoita heti, missä nuo miehet ovat ja milloin he saapuvat, jotta saan heidät nähdä?

Nyt oli Nicholas Koorn voitettu. Muita hän ei pelännyt kuin omaa herraansa, ja nyt oli Killian-herran viha uhkaamassa.

Hän tunnusti, että miehet soutavat illalla lastin simpukankuoria saaren rantaan.

Helmeellä ja Huygenillä olisi ollut muuta toimittamista, mutta he eivät katsoneet voivansa poistua ennenkuin tämä asia oli loppuun hoidettu. He pitivät myös luonaan sotilasvartijat.

Oli jo pimeä ilta, kun rantaan saapui pitkä vene, jossa oli useampia pareja soutajia. Helme ja Huygen olivat rannalla. Lastina veneessä oli iso kasa simpukankuoria. Omituisinta oli, että jokainen soutaja oli kahlehdittu airoonsa, aivan kuin orjat merirosvolaivoissa.

Nicholas Koorn oli sangen häpeissään ja tuli selittämään, että ilman tätä varovaisuustoimenpidettä miehet karkaisivat.

— Herra on antanut suostumuksensa tähän, hän lausui puolustuksekseen.

— Me emme halua sekaantua sinun ja herrasi välisiin asioihin, sanoi Helme. — Ne eivät meitä liikuta. Tee tili toimistasi hänen kanssaan. Mutta omamme me tahdomme saada.

Helme huomasi Erkin, jota juuri irroitettiin airosta.

— Tuo kuuluu meille, huusi hän.

Helme riensi Erkin luo, komensi Koornin miehet hänestä pois ja käski Erkin mennä purteen.

— Nyt olemme valmiit lähtemään.

Koorn katsoi tätä kuin halvauksen saaneena. Hän oli kuitenkin siitä hyvillään, etteivät nämä tahtoneet huonontaa hänen välejään ankaran isännän kanssa.

SCHUYLKILL-JOELLA.

Erkki Mulikan palattua Uuden Ruotsin siirtokuntaan ei kukaan muistanut niitä kuulutuksia, jotka olivat koskeneet häntä. Kuvernööri Printz kaikkein vähimmin. Hän ei suvainnut kuulla puhuttavankaan tulojuhlan yhteyteen liittyvistä asioista.

Kun välttämättömimmät rakennustyöt oli suoritettu, alkoi siirtokunnan jäsenille helpommat päivät ja he pääsivät puuhailemaan omissa harrastuksissaan. Niinpä toiset paransivat ja vahvistivat uutisasutuksiaan, toiset perustivat itselleen uusia koteja, toiset kokosivat vuosisatoaan, toiset metsästelivät j.n.e. Kaikilla oli työtä ja touhua.

Myöskin Hammaslahdella oli työ vilkkaassa käynnissä. Martti Marttinen rakensi itselleen ja suvulleen tulevaisuuden kotia. Erkki oli häntä auttamassa, samoin Olli Räsänen.

Eräänä iltana kokoontui tänne rakennukselle yhteen muutamia suomalaisia. Tuli Pietari Rambo ja Pietari Kokkinen, jotka olivat jo aikaisemmin tehneet sopimuksen lähteä syksyllä sopivaan aikaan Takamaahan metsästämään ja maita katselemaan.

Nyt oli otollinen hetki. Seuraavana aamuna aikaisin lähti rannalta liikkeelle vene, jossa istuivat Martti, Erkki, Rambo ja Kokkinen. Mukana oli pyssyt sekä ampumatarpeita ja evästä.

Voimakkaat aironvedot veivät nopeasti venettä eteenpäin, huolimatta vastavirrasta. Maisemat liukuivat ohitse. Kokkinen ihaili matalia heinäsaariaan, jotka hän oli aikaisemmin itselleen valinnut ja joille hän nyt tahtoi löytää keskipisteen, asumuksen pääpaikan.

Kuljettiin näiden saarien ohitse, poikettiin Schuylkillin suurelle sivujoelle ja noustiin maihin lähellä joen suuta, missä oli matalasta rannasta vähän kohoava, ruohoinen, suurten puitten verhoama kumpu.

Luonto oli täällä mitä yltäkylläisin täydessä rehevyydessään. Joki laskeutui tyynenä ja vuolaana Delawaren syliin. Rantoja verhoavat mahtavat puut kuvastuivat ilta-auringon varjostamina veteen. Luonto oli jotakuinkin koskematonta.

Kummun rinteellä lähellä rantaa oli pieni hirsistä tehty ihmisasunto, ainoa ja ensimmäinen tässä seudussa, jota suomalaiset sanoivat Takamaaksi.

Se ihmisasunto oli Sauna, suomalaisten ensimmäinen asunto ja samalla kylpyhuone. Tulijat huomataan Saunasta ja heitä vastaan rientävät tämän yksinäisen erämaan asukkaat, vanhat tuttavamme Piikki ja Luukas.

Tämä oli iloinen yllätys kaikille muille paitsi Martille, joka tiesi tästä piilopirtistä ja joka oli kaikessa hiljaisuudessa avustanut sen rakentamista. Kun Piikki ja Luukas olivat onnellisesti saattaneet naiset turvaan, olivat he asettuneet tähän asumaan ja rakentaneet tähän asuntonsa, saunansa. Siinä oli Piikillä veden runsas riista vierellä. Ja Luukkaalle, joka oli metsämies, tulivat metsän antimet melkein saunan ovelle. He eivät katsoneet voivansa palata siirtokuntaan, kun olivat ilman lupaa lähteneet. Mutta eivät he sinne kaivanneetkaan. He elivät täällä rauhassa ja saivat juuri sitä, mikä heidän sydäntään viihdytti. Päivät he liikkuivat ulkona askareissaan. Illalla pistettiin tuvassa päre pihtiin ja nautittiin sitä onnea, minkä hiljaisuus yksinäisyyttä haluavalle tuottaa. Luukas ja Piikki olivat Martin välityksellä hankkineet tänne rakkaaseen saunaansa ne vähäiset tavaransa, jotka heillä oli. Kallein niistä oli kantele, joka illoin säesti soturin ja metsämiehen vanhoja lauleloita.

Ystävien saapuminen oli yksinäisille korven asukkaille sangen mieluinen. Ilta oli lämmin ja lauha. Vanhaa suomalaista tapaa noudattaen tahtoivat Piikki ja Luukas tarjota ystävilleen kylvyn. Niinpä pantiin Sauna lämmitä. Kylpyä odotellessa pakistiin ulkona joen rannalla. Kodan hiilloksella laitettiin ruokaa.

Sauna oli siksi suuri, että lauteille hyvin mahtui sekä isäntä että vierasväet. Höyry kihosi kuumista kivistä ruumista hivelevänä, kuten ennen vanhassa maassa. Seeterivastat antoivat hautuessaan kiviä vasten hyvän tuoksun, ja kylpeminen niillä tuotti sanoin selittämättömän hyvän tunteen. Vieraaseen maahan joutuneet nauttivat sanomattomasti kotoisesta tunnelmasta. Kylpeminen kuumassa höyrysaunassa on suomalaisten suloisin nautinto, peritty esi-isiltä jo ammoisesta muinaisuudesta.

Suomalainen ja sauna kuuluvat yhteen.

Kylvyn jälkeen ateria maistui. Se nautittiin kodassa padan ympärillä. Lattialle oli sirotettu pehmeitä lehviä, joilla oli mukava lojua. Keskustelu sujui mainiosti. Muisteltiin entisiä oloja siellä vanhassa maassa, niitä kärsimyksiä ja puutteita, joita siellä oli, mutta myös iloja, jotka juuri kärsimysten välissä niin riemastuttavasti mieleen vaikuttivat. Kerrottiin vanhat kaskut kotipuolen asuttamisesta, väkevistä suomalaisista ja myös onnettomista vainoista suomalaisten ja ruotsalaisten välillä.

— Siellä kotona oli maailma sittenkin liian pieni, sanoi Marttinen. — Siellä ei ollut mahdollista vetäytyä syrjään, jottei toinen olisi ennen pitkää potkaissut. En tiedä kuinka suuri maa tämä on, mutta minusta näyttää siltä, että tänne sopii. En tarkoita, että pakenisimme ihmisiä, mutta hyvä on kuitenkin tietää, ettei ole pakko olla kenenkään survottavana.

— Ei tiedä miten nämäkin seudut vielä ihmisistä täyttyvät, arveli Pietari Kokkinen. — Minusta on kumma, jos tällainen paratiisi saa iät kaiket olla erämaana. Mutta minun ja meidän onnemme on, että näin on tähän saakka ollut. Senpä vuoksi haluni on nyt lohkaista täältä niin suuri pala, että siitä on helppo monelle pikku Kokkiselle ja heidän jälkeläisilleen ositella.

— Samaan pyrin minä, vakuutti Pietari Rambo. — Kun me olemme palat itsellemme lohkaisseet, tulkoon tänne sitten muita kuinka paljon tahansa. Minä en lainkaan kadehdi. Kyllä minulta naapurisovun saa.

— Me kun Piikin kanssa olemme täällä kahden asuneet, olemme tunteneet itsemme niin sanomattoman onnellisiksi ja tyytyväisiksi. Eipä olisi ihme, jos täällä vielä voisi syntyä suuriakin asutuksia. Miljoonia tänne mahtuu, ja minä suon heille siunaukseni.

Kun tuli puhe Kaisa Väinämöstä, nosti Pietari Kokkinen kysymyksen, missä hän ja se tyttö, joka karkasi hänen kanssaan, nykyään lienevät.

— Piikki ja Luukas voisivat siihen ehkä jotain valaistusta antaa, tunnusti Martti. — Eikä sen tiedoksi tulemisesta laajemmissakaan piireissä nyt luullakseni enää mitään vaaraa ole.

Piikki kertoi:

— Vähän mekin siitä asiasta tiedämme. Kun poistuimme tuona kamalana yönä jokea ylöspäin, näkyi roihu kauas takaamme. Päivän vaietessa soudimme tätä jokea. Kaisa tahtoi aina vain kauemmas ja kauemmas. Me tulimme pitkän matkan kuljettuamme suurelle koskelle, josta emme enää päässeet ylös. Siinä Kaisa nousi veneestä, otti Stinan mukaansa ja he lähtivät kosken vartta kävelemään ylöspäin. 'Odottakaa täällä puoli päivää', hän sanoi ja lisäsi: 'Jollemme ole silloin täällä takaisin, palatkaa pois. Me olemme silloin saaneet turvan, johon eivät kuvernöörinkään voimat pysty.' Me jäimme katsomaan, kun he poistuivat. Minusta näytti, että kosken yläpuolella kohtasi heidät intiaani, joka lähti opastamaan. Ainakaan emme ole siitä lähtien heitä nähneet. Me läksimme paluumatkalle. Mutta emmehän me voineet palata siirtokuntaan, kun olimme auttaneet karkureita pakosalle. Niinpä pysähdyimme tähän mieluisaan paikkaan ja rakensimme Saunamme. Te olette ensimmäiset meitä tervehtimässä, ellemme ota lukuun intiaaneja, joita melkein joka päivä tapaamme virralla.

— Ei tämä kuitenkaan niin kovin yksinäistä ole kuin luulisi, alkoi Luukas puolestaan selittää. — Jokea myöten kulkee punanahkoja vallan tiheään kuljettamassa turkiksia. Joskus näkee valkoisienkin veneellä pyrkivän ylöspäin. Ovatko ne hollantilaisia vai englantilaisia, en voi sanoa. Vasta muutama päivä sitten eräs tuollainen retkikunta souti ylöspäin. Luulin tuntevani kaksi siinä menevistä, mutta saattoihan se olla erehdyskin. Olin nimittäin näkevinäni punatukkaisen ja hänen toverinsa. Mutta mitä heillä olisi asiaa siellä päin? En ole nähnyt heidän palaavan. Ehkä ovat tulleet yön aikaan.

Miehet kävivät vähitellen levolle, toiset kotaan, toiset saunaan. Aamulla he aikoivat lähteä retkeilemään.

Luukkaan arvelut askartelivat Erkin päässä, joten hän ei saanut heti unta.

MINQUASIEN LUO.

Kauniina ja lämmittävänä nousi syksyn aurinko rikkaan luonnon reunustamalla Schuylkill-joella.

Pietari Kokkinen kävi seutuja tarkastelemaan jo aamuaterian valmistumista odottaessaan. Ei kauan kestänyt, kun hän palasi kantaen kotaan ampumansa ison kalkkunan ja sanoi:

— Tahdoin hiukan katsoa kuinka runsaasti on riistaa tässä aitassa. Ja kyllä sitä näkyy olevan. Näitä kalkkunoita asusti iso parvi tuossa niemekkeellä. En viitsinyt useampia ottaa. Tallellapahan ovat vastaista varten.

Hän istui rahille saunan kupeelle ja puhui ruokaa valmistaville isännilleen:

— Hyvän olette paikan itsellenne valinneet. Olen kiertänyt tuon kummun ja katsellut näitä seutuja. Pelloiksi nämä pitäisi tehdä, leipää kasvaviksi.

Teissä ei siihen ole ettekä te semmoisesta välitä. Piikin iäksi riittää kaloja joessa eikä Luukkaalta metsänriista koskaan puutu. Ja kenellepä te täällä peltoja raivaisitte? Kun kuolette, ei teiltä jää perijää tai työnne jatkajaa. En tiedä, tokko eukon ottoa ajattelettekaan. Mutta jos ajattelette, turhaa se on. Ei teille jää enää tyttöjä siirtokunnassa, entiset ovat tilatut, eikä uusi polvi joudu valmiiksi ennenkuin te turpeeseen keperrytte. Ikäväksi teidän vanhuutenne käy täällä yksinäisyydessä. Ette kuule lasten leperryksiä, ette näe oikeata kotielämää. Unehtuu mielestänne karjankellonkin kilkatus.

Luukas ja Piikki kuuntelivat askarrellessaan Kokkisen puhetta ja miettivät mielessään: mitähän se noilla kuvauksillaan tarkoitti ja mihin pyrki?

Kauan ei heidän tarvinnut olla epätietoisina.

— Omaa maapalstaa te ette oikeastaan tarvitse, kun ette sitä kuitenkaan viljele, jatkoi Kokkinen. — Mutta lämmintä kodin hoitoa te sitä enemmän tarvitsette, kuta vanhemmiksi tulette. Mitähän sanoisitte, jos minä tekisin taloni tuohon mäelle ja kuljettaisin joukkoni tänne? Te asuisitte Saunassa ja eläisitte omaa elämäänne. Minä muokkaisin maata. Ja sitä mukaa kuin lapseni kasvavat, jatkaisin viljelyksiä. Näin olisi teilläkin hoitoa ja turvaa, elittepä kuinka kauan tahansa.

— Ei minulla ole mitään sitä vastaan, sanoi Piikki hetken mietittyään.

— Hyvin se minullekin sopii, kunhan lupaat meistä huolehtia, jos avuntarpeeseen joudumme, lausui Luukas.

Niin oli asia ratkaistu. Uusi Kokkilan paikka oli selvillä.

Erkki oli ollut rauhaton eilisestä illasta lähtien. Hän tiesi suunnan, minne päin Stina oli paennut. Ilmeisesti Stina oli hädissään mennyt Kaisa Väinämön kera minquas-intiaanien luo. Näistä täkäläisistä minquaseista ei ollut takeita. Mutta jos hän heiltä säästyi, oli toinen vielä suurempi vaara Gustafissa, jonka Luukas luuli menneen samaan suuntaan. Erkillä oli se tunne, että Stina oli avun tarpeessa. Hänen teki mieli lähteä morsiantaan etsimään ja suojelemaan. Hän puhui siitä ystävälleen Martille.

— Luulen, ettei Stinalla ole siirtokunnassa kuvernöörin puolelta enää sen suurempaa pelättävää kuin sinullakaan, arveli puolestaan Martti. — Tuskin kuvernööri häntä edes tutkinnolle panisi. Mutta se ei vielä auta teidän avioliitto-asianne selviämistä. Siinä ei teillä luultavasti ole muuta keinoa kuin odottaa komentaja Ridderin lupaamia toimenpiteitä. Kuulutuksen purkamispäätös voi tulla Ruotsista ensi laivassa. Mutta milloin se laiva tulee, siitä tuskin on mitään tietoa. Näin ollen ei liene syytä vetää morsiantasi esiin piilopaikasta, jos hänellä on muuten siedettävät olot.

— Minun tekee niin mieleni lähteä ottamaan hänestä selkoa, sanoi Erkki. — En saa ennen rauhaa kuin olen tavannut hänet tai ainakin saanut varmoja tietoja. Lähdetkö seuralaisekseni? Kaksin olisi turvallisenpa liikkua oudon intiaaniheimon keskuudessa. Jos Luukas lähtisi kolmanneksi, olisi meitä jo riittävän monta, vaikka punatukkainenkin olisi siellä juoniaan punomassa.

— Minä autan sinua mielelläni mikäli voin, lupasi ystävä. — Työt Hammaslahdella saavat hetken odottaa. Kotona Marjetan Kärjessä ei ole hätää. Leenalla on Reeta apuna, ja Olli Räsänen käy tekemässä siellä miesten työt.

Luukas oli valmis lähtemään kolmanneksi. Piikki jäisi kotimieheksi. Kokkinen tahtoi suunnitella uutisasutustaan ja niin ollen hänkin olisi puolittain kotimiehenä. Rambo puolestaan oli innostunut etsimään itselleen seudulta samanlaista kodin paikkaa kuin minkä Kokkinen oli valinnut. Hän lähti yksinään pyssyineen kiertelemään Schuylkill- ja Delaware-jokien välistä maa-aluetta ristiin rastiin. Kaikki lupasivat aikanaan palata Saunalle. — Ennemmin tai myöhemmin, oli Erkin epämääräinen vastaus.

* * * * *

Erkki, Martti ja Luukas lähtivät veneellä Schuylkill-jokea ylöspäin. He soutivat samoille putouksille, jonne pakolaisnaiset oli jätetty. Vene vedettiin huolellisesti piiloon rantapensaikkoon.

Ottaen eväät ja pyssyt mukaansa miehet nousivat rinnettä ylös ja keksivät putouksen latvalla hyvin tallatun intiaanipolun. Kaikesta päättäen oli tämä tienoo varsin huomattava intiaanien satama- ja liikepaikka.

Tällä kertaa ei siellä kuitenkaan näkynyt ketään.

Miehet jatkoivat matkaansa polkua myöten. Tie johti ylämaahan suurien metsien läpi. Maisemat olivat epätasaisia. Puroja laskeutui jokeen tuontuostakin. Ne tulivat kuohahdellen kallioita alas ja muodostivat kauniita pikku putouksia. Seutu oli ihastuttavaa ja mieleenpainuvaa. Kun matkailijat olivat vuorimaan korkeimmalle kohdalle saapuneet, näkivät he takanaan komean jokimaiseman. Mahtavana kiemurteli Delaware ja siihen laskeutui Schuylkill ylevänä ja hopeanhohtoisena. Edessäpäin näytti olevan laakso ja sen takana taas mäkimaisemaa. Vieläkään he eivät ihmisolentoja tavanneet.

He laskeutuivat laaksoon. Siellä kulki vuoristopuro, joka oli paikoin sulloutunut ahtaasti kallioiden väliin, paikoin taas kulki kapean vesiperäisen tasangon läpi. Tuo vuorien välissä oleva tasanko oli kuin ihmiskäsillä kaivettu sulkuihin ja kanaviin. Veden patoamiseksi oli laitettu taitavia laitoksia, puusulkuja, joihin oli koottu risuja ja turpeita. Kun tuli lähelle, oli helppo huomata mikä nämä ihmeelliset vesi- ja sulkurakenteet oli saanut aikaan. Siellä uiskenteli ja puuhaili satoja, ehkä tuhansia majavia. Aivan kuin muurahaisten rakentamalla tiellä tai mehiläispesässä näkee säännöllistä, järjestelmällistä joukkotyötä, jossa toinen auttaa toistaan ja kaikki pyrkivät yhteiseen päämäärään, aivan samanlaista saattoi huomata tässä suurenmoisessa majavayhteiskunnassa.

Matkailijat näkivät, että koko tämän joen laakso kuului majavien asutusalueeseen.

— Täällä se on se majavannahkain aarreaitta, päätti Martti, — aitta, josta maine on kaikkiin siirtokuntiin kulkeutunut ja jonka omistamista kaikki himoitsevat.

Luukas sanoi:

— Minusta tämä on niin ihmeellistä ja harvinaista, ettei ole vähääkään halua käydä näiden eläinten verta vuodattamaan. Tuntuu siltä kuin olisimme Tapion kotitanhuvilla. Tässä yltäkylläisyydessä suurikin metsästys into laimentuu.

Reippaina astelivat matkailijat ihmeellisessä luonnon valtakunnassa. Väsyneinä lepäsivät ja sitten taas jatkoivat matkaa. Heidän alkaessaan kiivetä toiselle vuorijyrkänteelle tuli metsän rinteellä heitä vastaan hirviä, kauriita ja muita metsäneläviä. Ne olivat niin kesyjä, että tuskin tieltä väistyivät.

Kun oli jouduttu mäkiryhmän laelle, ei enää Delawarelta päin voinut vesijaksoja huomata. Sen sijaan edessä häämötti sangen kaukaa uusia tuntemattomia vesiä ja suuria metsiä. Lähempänä näkyi useampia pieniä aukeita, jotka ehkä olivat intiaanien kyliä.

Miehiä vähän arvelutti matkan jatkaminen tässä tuntemattomassa aarniometsässä. Heillä ei ollut aavistustakaan siitä mihin polku päättyisi.

Iltakin oli tulossa. Luukas ehdotti, että tehtäisiin nuotio ja käytäisiin levolle. Mutta Erkki oli sangen levoton eikä halunnut hukata hetkeäkään aikaa.

— Jatketaan sitten vielä matkaa, päätti Martti. — Mutta kun me liikumme aivan tuntemattomilla seuduilla ja tiedämme vain, että näiden seutujen alkuasukkaat ovat sotaisia, täytyy meidän olla erinomaisen varovaisia. Jos huomataan mitään vähänkään epäiltävää, täytyy jättää matkan jatkaminen pimeässä ja odottaa huomiseen.

Polku vei taas mäkeä alas. Puiden varjot pitenivät ja hämärä laskeutui maille. Oli tultu rotkoiseen maisemaan. Polun molemmin puolin kohosivat vuoret, jotka olivat paikoin jyrkemmät, paikoin loivemmat. Vuorien seinämät lähenivät toisiaan ja näyttivät edessä melkein yhtyvän.

Juuri kun miehet, varovaisina liikkuen, olivat tulossa tähän kapeimpaan kohtaan, kuulivat he keskustelua. Vaistomaisesti he nousivat polulta hieman syrjään, vuoren rinteellä kasvavan ison puun taakse. Se intiaanien kieli, jota keskustelussa käytettiin, poikkesi lenapien kielestä, mutta miehet tajusivat sitä kuitenkin jonkun verran. Sen he myöskin huomasivat, että henkilöt, jotka ottivat osaa keskusteluun, eivät kaikki olleet intiaaneja.

Mitä! Erkki tunsi selvästi vihamiehensä Gustafin äänen. Siitä saattoi jo päättää, että toinen oli Klasin ääni. Mukana heillä oli ilmeisesti joku hollantilainen, joka toimi tulkkina.

Miesten oli nyt syytä olla erikoisen varovaisia. He nousivat vielä hiukan ylemmäs ja piiloutuivat puitten suojaan. He olivat aivan lähellä niitä, jotka alhaalla solan kapeimmassa kohdassa keskustelivat. Jos irtonainen kivi heidän jaloistaan olisi vierähtänyt, olisi se pudonnut salajuonittelijoiden keskelle.

Kuuntelijat pääsivät vähitellen perille siitä, mitä juonittelu tarkoitti. Intiaanit, joita oli pari henkeä, olivat jonkunlaisia yhteiskuntaan johtavan portin vartioita. Vieraat tekeytyivät heidän kanssaan ystäviksi ja tarjosivat ryyppyjä.

Väkijuomien tarjoaminen intiaaneille oli kaikkien eurooppalaisten siirtokuntain määräyksissä jo siihen aikaan kielletty. Alkuasukkaat olivat tavattomasti näihin juomiin meneviä. Juomat vaikuttivat heihin hurjistuttavasta He riehuivat mielettöminä eikä mikään järjensana silloin pystynyt heihin. Jos he tällöin vielä saivat eurooppalaisia ampuma-aseita, oli yhteiskunta suuressa vaarassa. Sen vuoksi oli myös ampuma-aseitten levittäminen intiaanien keskuuteen jyrkästi kielletty.

Vartijat olivat päässeet "tulijuoman" makuun.

— Saatte lisää kun palaamme, virkkoi Gustaf ja perääntyi Klasin ja hollantilaisen kanssa sivulle.

Nyt kuulivat suomalaiset seuraavan keskustelun hollannin- ja ruotsinkielen sekaisella murteella.

Gustaf sanoi Klasille:

— Odota sinä niin kauan kuin me viivymme apuneuvoja hakemassa. Kun ne ovat aivan lähellä, ei sinun tarvitse kauan pitää vahtia. Jos punanahat tulevat kärsimättömiksi, tarjoa viinaa. Mutta varovasti, jotteivät he liiaksi villiinny ennen aikojaan. Tiedäthän, että meillä on koko suuri turkismäärä voitettavissamme. Jos minä onnistun tekemään oman kaappaukseni, saat neljänneksen minun turkisosuudestani.

'Gustaf ja hollantilainen menivät vuorensolaa taaksepäin, mistä suomalaiset juuri äsken olivat tulleet. Klas jäi pitämään seuraa intiaaneille tarjoten silloin tällöin ryyppyjä.

— Me tahdomme tehdä teidän kanssanne hyviä kauppoja, vakuutti Klas. — Me maksamme hyvin ja annamme tulijuomaa. Parhaimmassa tapauksessa voitte saada valkoisten tuiiluikun. Kutsu päällikkö tänne, niin minä annan hänelle hyvää maistiaisiksi.

— Sachem vihaa valkoisten tulijuomaa, virkkoi punanahka. — Sachem ei myy nahkoja juomaan. Vampunia pitää olla.

— Vampunia hän saa, kehui Klas. — Sitä menivät hakemaan. Hae odotellessamme tovereitasi tänne maistelemaan.

Toinen intiaaneista juoksi hakemaan. Klas jatkoi keskustelua toisen kanssa.

Ylhäällä puitten suojassa kuunteleville miehille kävi aika pitkäksi, ja he huomasivat, ettei heidän ollut mahdollista päästä huomiota herättämättä solan kautta. Hiljaa ja varovasti he koettivat nousta vuoren jyrkkää rinnettä ylemmäs auttaen ja tukien toisiaan. Näin he pääsivät — tosin kyllä suurella vaivalla — kuilun harjanteelle, mistä voivat nähdä "porttien" sisäpuolelle.

Vaikka olikin jo aikalailla hämärä, näkivät he kookkaan intiaanikyläryhmän, jossa oli useampia paaluaitauksia. Ylhäältä katsoen oli helppo havaita jokaisen paaluaitauksen sisällä joko useita tai vain joitakuita intiaaniasumuksia, jotka kukin olivat avoimia paalutuksen keskitse kulkevaa käytävää kohti. Tuolle käytävälle oli asetettu nuotioita niin, että yksi nuotio tuli kutakin neljää asumusta kohti. Nuotioitten ääressä istuivat perhekunnat, etupäässä lapsia ja naisia. Keskimmäinen paaluaitaus oli suurin ja huolellisimmin laitettu. Sen sisällä oli kaksitoista nuotiota, ja kun jokaiseen nuotioon kuului neljä perhekuntaa, käsitti tuo aitaus 48 perhettä.

Suomalaisista oli hauskaa seurata täältä korkealta näköpaikalta intiaanien elämää.

Muita puita korkeammaksi ja laajemmaksi oli siellä kasvanut jalava, jonka oksat olivat miehen paksuiset ja haaraantuivat alhaalta tasaisesti. Miehet kapusivat näille oksille ja istuivat niillä mukavasti kuin nojatuolissa. Siellä voivat he myös rauhassa aterioida ja melkeinpä yönsäkin viettää.

Juuri kun miehet olivat päässeet lähelle toisiaan mukavaan lepoasentoon, näkivät he muutamien intiaanien tulevan solaan. Klas kestitsi heitä ja sen vaikutuksesta he alkoivat hetken kuluttua hoilata. Ennenkuin pahempaa elämää syntyi, saapui paikalle Gustaf ja hollantilainen. Heillä oli vahvat kantamukset tavaraa.

— Tässä on rahaa ja tässä on tulijuomaa, kehui Gustaf intiaaneille. — Ja tässä on valkoisten tuliluikku sille, joka tuo salaa ja ilman hälinää minun luokseni tänne solalle kalpeanaamaisen tytön.

— Valkoiset ovat Sachemin aitauksessa, huomautti eräs punanahoista. — Noitanaiseen ei kukaan uskalla koskea, ei myöskään hänen ystäväänsä.

— Joka lupaa ryhtyä yritykseen, hänelle annan minä rohkeutta, kiihoitti Gustaf. — Sinä olet reipas ja notkea. Eikö sinua tuliluikku houkuttele?

— Koetan parastani, lupasi intiaani.

— Tästä saat rohkaisua, sanoi Gustaf, tarjosi muutamia ryyppyjä ja vei intiaanin sivulle, missä alkoi neuvotella hänen kanssaan.

Sitten kannettiin vampunikasa paaluaitausten edessä olevan suuren nuotion ääreen ja ryhdyttiin tekemään turkiskauppoja. Intiaanit toivat kaikista aitauksista majavan sekä muiden kallisarvoisten eläinten nahkoja.

Klas kulki väkijoukossa tarjoten ryyppyjä ja siten yllyttäen kaupantekoon.

Erkki ei voinut enää hillitä malttamattomuuttaan, kun tiesi morsiantansa uhkaavan vaaran.

— Minun täytyy mennä Stinaa suojelemaan, sanoi hän ja laskeutui puusta. — Seuratkaa te täältä korkealta asiain kulkua ja auttakaa, milloin tarvis on.

Erkki laskeutui jyrkänteeltä tasangon puoleista rinnettä alas.

TULIJUOMA JA TULILUIKKU.

Martti ja Luukas seurasivat korkeasta piilopaikastaan kaupankäyntiä.

Hollantilainen kokosi nahkoja kasaan, Gustaf maksoi hinnan helminauhassa, mitaten sen pituutta. Helmet kimaltelivat tulen valossa. Muutamat intiaaneista olivat tulleet jo niin päihdyksiin, että yrittelivät sotatanssia. Heidän joukossaan oli myös se, jolle Gustaf oli erikoisen tehtävän uskonut ja sitä varten antanut runsaasti rohkaisua.

Intiaanipäällikkö tuli keskimmäisestä paaluaitauksesta kaupantekopaikalle. Hän näytti vielä nuorelta mieheltä ja oli komeampi ja ryhdikkäämpi kuin lenapipäälliköt. Hänen rasvattu ihonsa kiilsi tulen valossa tummanruskealta. Töyhtö oli tehty joutsenen sulkahöyhenistä ja ulottui, kierrettyään ensin pään ympäri, niskasta alas selkää pitkin polvitaipeen kohdalle saakka.

— Katsos, sanoi Martti Luukkaalle. — En ole noin pitkää töyhtöä vielä nähnyt. Taitaa olla mahtavampi päällikkö kuin ystävämme Noamanen. Moni joutsen on saanut uhrata sulkansa hänen arvonmerkkiinsä. On hän oikea Svanahäntä.

Nimitys on Vermlannin suomalaisten murretta, ja se myös Luukkaan mielestä mainion hyvästi kuvasi tätä päällikköä. Sillä nimellä hän sitten aina kävi suomalaisten, jopa muittenkin keskuudessa.

"Svanahäntä" ei ollut tyytyväinen tulijuoman jakeluun, mutta kun sitä oli jo suuri osa miehistä nauttinut, ei hän katsonut viisaaksi ruveta ankariin toimenpiteisiin, koska olisi voinut syntyä ankaraa vastarintaa.

Hän tahtoi saada kaupanteon loppuun suoritetuksi niin pian kuin suinkin. Mutta kun intiaanit olivat päässeet tulijuoman makuun, halusivat he sitä lisää ja sen vuoksi kuljettivat aina vain uusia nahkakimppuja, saaden hinnaksi ryyppyjä ja helmiä. Nahkakasat hollantilaisen ympärillä paisuivat korkeiksi. Gustafilla oli vielä suuret määrät helmiä. Päihtynyt intiaani ei sanottavasti välittänyt rahasta, ja sen vuoksi Gustaf sai ostaa halvalla.

"Svanahäntä" meni ostajan luo ja ilmoitti hänelle: — Minulla on tuhannen majavannahkaa. Kuinka paljon annat vampunia?

Gustaf mittasi pitkän kasan helminauhaa.

— Ei riitä. Enemmän tahdon, vaati Svanahäntä.

Gustaf mittasi vielä lisää.

Intiaanipäällikkö tinki yhä.

Kiukustumatta Gustaf lisäsi maksua.

Vihdoin tyytyi päällikkö kauppaan ja lähetti nuoria intiaanipoikia hakemaan myytyjä nahkoja varastosta.

Tällä välin oli päihtymys joukossa lisääntynyt ja toinen puoli kyläkunnan miesväestä jo tanssi sotatanssia ja karjui sotahuutoja.

Päällikkö koetti heitä hillitä, mutta he kävivät uhkaaviksi. Joku jo sanoi:

— Emme me sinua enää pelkää. Valkoinen mies antaa meille hyvää. Siirry pois tieltä.

Svanahäntä näki tässä vaaran. Hän riensi aitaukseen kysyäkseen neuvoa valkoiselta tietäjältä.

Kuultuaan millainen mies oli juovuttamishankkeissa ja kaupantekopuuhissa päähenkilönä Kaisa käsitti, että tässä oli suuri vaara, joka ei uhannut ainoastaan intiaanipäällikön arvovaltaa, vaan myös heitä valkoisia.

— Luuletko että sinulla on vielä valtaa useimpiin miehiin? — kysyi hän päälliköltä.

— Minä luotan siihen, vastasi Svanahäntä. — Ja kunhan tulijuoman höyryt saisin haihtumaan, olisivat kaikki taas nöyriä alistumaan tahtoni alle.

— Koetetaan sitten, sanoi Kaisa Väinämö. — Käske koolle kaikki yhteiskunnan miehet suurelle nuotiolle. Sitten lähdetään jonossa vuoristopuron putoukselle. Aseta niin, että niitä, jotka eivät ole päihtyneitä, on päihtyneitten joukossa järjestystä pitämässä. Kaikkien päihtyneiden on käytävä seisomassa hetkinen putouksen alla. Kylmä vesiryöppy saa huuhtoa heidän päätänsä. Tämä tapahtuu sen vuoksi, ettei valkoisiin paennut rutto palaisi takaisin yhteiskuntaan. Minä tulen auttamaan, jotta kaikki paremmin onnistuisi.

Päällikkö riensi poppamiehen luo ja käski panna rummun pärisemään kansan kokoamiseksi.

Rumpu pärisi, ja kansa kokoontui nuotion ympärille avoimelle paikalle, missä oli kaupantekoa harjoitettu ja missä päihtyneet hihkuivat säännöttömissä tansseissaan. Gustaf ja hänen toverinsa vetäytyivät syrjään. He olisivat mielellään jo kokonaan peräytyneet ja vieneet saaliinsa, joka oli paisunut suureksi. Mutta Gustaf ei ollut saanut vielä järjestetyksi sitä, mikä oli hänelle kaikkein tärkein. Intiaani, jonka hän oli tähän tehtävään, Stinan ryöstöön, valinnut, oli saanut edeltäpäin niin paljon "rohkaisua", ettei kiirehtinyt lupaustaan täyttämään. Gustaf oli kuitenkin varma siitä, että hän tavalla tai toisella saa tahtonsa läpi. Jollei muu auttaisi, niin olihan hänellä tuliluikku, jonka avulla hän voisi kyllä ihmeitä suorittaa.

Kun kansa oli kokoontunut kentälle, astui Svanahäntä juhlallisesti keskeen ja puhui:

— Minquasit, olemme liian aikaisin iloinneet siitä, että rutto on meidät jättänyt. Rutto meni meiltä valkoisten luo, mutta on nyt tulossa tänne takaisin. Te tiedätte, kuinka se oli viedä koko heimomme. Nyt on estettävä sen tulo. Valkoinen poppanainen, joka paransi meidät rutosta, tahtoo ajaa nytkin sen kauas. Totelkaa häntä.

Kaisa Väinämö astui silloin esiin ja sanoi käskevällä äänellä:

— Minquasilaismiehet, astukaa riviin. Seuratkaa minua purolle. Jokainen puhdistautukoon minun määräysteni mukaan.

Juopuneiden tanssi oli keskeytynyt, kun päällikkö oli alkanut puhua rutosta. Se tauti oli vielä tuoreessa muistissa, ja se oli ollut niin kamala, että siihen vetoaminen pani vavahtamaan. Kun sitten valkoinen noita antoi määräyksensä, katsoivat enimmät velvollisuudekseen noudattaa sitä.

Joukko marssi jo putoukselle, missä Kaisa komensi kutakin seisomaan kylmän ryöpyn alla sen mukaan miten juovuksissa oli.

Vain pieni osa jäi kulkueesta pois ja hoiperteli päihdyksissä nuotion ympärillä.

Gustaf näki, että hänen valtansa ja vaikutuksensa oli vaarassa. Hän mietti jo lähteä itse toimeen, mutta hän ei tuntenut tarkemmin paaluaitausta eikä niin ollen ollut selvillä mahdollisen vastarinnan suuruudesta. Sillaikaa kun kulkue vielä viipyi putouksella oli toimittava. Hän päätti nyt nopeasti saattaa suunnitelmansa päätökseen.

Hän etsi apuriksi lupautuneen punanahan, joka makasi täysin humaltuneena nuotion lähellä.

— Oletko unohtanut tehtäväsi? sanoi Gustaf pudistaen hänet hereille.

Mies koetti puolustautua, soperrellen, ettei sopivaa tilaisuutta ollut vielä tarjoutunut.

Gustaf näytti pyssyä, jonka oli luvannut. — Tiedä, että tämä on omasi heti kun tuot tytön solalle, hän sanoi. — Tämän avulla sinä pääset muista edelle, sillä sellaista ei ole vielä heimossasi kenelläkään muulla. Punanahka innostui.

— Odota täällä, minä tuon hänet, hän vakuutti ja lähti hoippuvin askelin kulkemaan keskimmäistä paaluaitausta kohti.

LOPPUSELVITYS.

Kun Erkki oli laskeutunut alas tasangolle toveriensa luota, kiersi hän suuren nuotion ja kaupantekijät sivulta välttääkseen huomion, ja niin pääsi pujahtamaan huomaamatta aina keskimmäiselle aitaukselle saakka.

Pelkäämättä ja vitkastelematta hän rohkeasti astui aitauksen sisään. Useimmat perhenuotiot olivat siellä sammumaisillaan, sillä väki, nuoret ja vanhat, olivat rientäneet kaupantekotilaisuuteen.

Keskimmäinen nuotio oli hyvin hoidettu. Erkki näki sen ääressä kauniisti kirjaellun vanhan naisen. Hän oli tämän yhteiskunnan valtaemäntä. Koko yhteiskunta oli hänen sukuaan, hänen jälkeläisiään ja jälkeläistensä jälkeläisiä, kuitenkin yksinomaan äidin puolelta lasketun sukulaisuuden nojalla. Niinpä esimerkiksi ei tässä yhteiskunnassa voinut olla valtaemännän naimisissa olevia poikia, koska he kuuluivat vaimojensa yhteiskuntiin, jota vastoin tytärten miehet ja perheet olivat täällä.

Erkki näki tämän nuotion vierellä omituisen korkeamallisen ja komeasti punaisilla nauhoilla kirjaellun kehdon, jossa makasi lapsi.

Mutta Stinaa ei näkynyt.

Erkki koetti arvata, missä noista majoista Stina asusti. Majat olivat matalia, nahoista tai puunkuorista kyhättyjä katoksia, joissa oli seinä vain kolmella puolella. Keskikäytävän puoleinen seinä oli avoin, ainoastaan mattojen verhoama. Erkki hiipi varovasti, jottei herättäisi turhanpäiten huomiota. Hän tahtoi, jos mahdollista, ilman apua löytää rakastettunsa. Lähellä nuotiota olevan asumuksen suojaan hän pysähtyi kuulostamaan. Silloin hän näki Väinämön Kaisan tulevan kokouspaikasta aitaukseen ja menevän asumukseen niin läheltä Erkkiä, että tämä olisi voinut koskettaa häntä kädellään. Hän arvasi Stinan asuvan siellä, ja kun Kaisa hetken kuluttua palasi, kiiruhti Erkki sisään, työntäen verhon tieltä. Majassa istui Stina nypläten jotain lankaneulomusta. Tyttö loi katseensa tulijaan, veret sävähtivät hänen poskilleen, hän hypähti istuimeltaan ja oli samassa tuokiossa kauan kaivatun, rakastetun Erkin sylissä.

Hetken kuluttua istuivat nuoret kertomassa toisilleen vaiheistaan ja kokemuksistaan.

Stina kertoi:

— Kun me läksimme polttoroviota pakoon, muisti Kaisa saaneensa kutsun tulla intiaanien luo sekä matkaohjeet. Sen vuoksi tulimme niille putouksille. Intiaaneilla lienee tapana pitää siellä vahtia. Ainakin me tapasimme silloin vahdin, jolle oli huomautettu valkoisen tietäjänaisen mahdollisesta tulosta, koska intiaaninuorukainen heittäytyi Kaisan eteen pitkäkseen kunnioituksesta ja lähti sitten sanaa sanomatta meitä ohjaamaan. Tulimme tänne illan suussa. Täällä vietettiin parhaillaan kiitosjuhlaa sen johdosta, että oli saatu häviämään rutto, joka oli heimoa pahasti hävittänyt.

— Kaisan ilmestyminen juhlaan oli iloinen yllätys päällikölle ja muille juhlan johtajille, jatkoi Stina kertomustaan. — He käsittivät sen johtuneen taikavoimista, sillä he olivat juuri sillä hetkellä ylistäen maininneet häntä, kun heidän käsityksensä oli, että Kaisa oli pelastanut heidät rutosta. Hän oli antanut taikaneuvoja ja ne olivat hänen poissaollessaankin vaikuttaneet.

— Juhlapaikalla, jonne meidät nyt vietiin, oli päällikön ja lääkemiehen väliin sijoitettu pieni valkoinen lapsi korokkeelle kaiken kansan katseltavaksi. Heti kun Kaisa siihen katsahti, tunsi hän sen tyttärekseen, omaksi Marjetakseen, joka oli häneltä salaperäisellä tavalla kadonnut. Välittämättä mistään riensi hän kesken juhlatoimituksia lavalle ja painoi lapsen sydäntään vasten.

— Kun päällikkö nyt ilmoitti kansalle kuka merkillinen olento oli juhlaan tullut, lankesivat kaikki maahan ja kunnioittivat häntä.

— Niin olemme sitten täällä eläneet. Arvaa sen, että hyvä meillä on ollut eikä ole mitään puuttunut. Kaisa on hoitanut tytärtään, jota nämä minquasit pitävät onnensa suojelijattarena. Kaisan takia on minuakin kohdeltu kuin ruhtinatarta.

Erkki ei ollut malttanut keskeyttää rakastetun tytön kertomusta mainitsemalla niistä vaaroista, jotka heitä uhkasivat. Hän piti kuitenkin silmänsä ja korvansa valppaina siltä varalta että jotakin outoa tapahtuisi.

Silloin hän äkkiä huomasi verhon liikahtavan ja intiaanin varovasti työntävän päätään sen alitse sisään. Tekemättä asiasta suurempaa ääntä tarttui Erkki punanahkaa niskasta kiinni, veti hänet sisään ja ravisti lujasti. Intiaani hätääntyi, sillä hän ei ollut odottanut tällaista vastarintaa. Erkin kovissa kourissa hän tunnusti, että tarkoituksena oli ryöstää nainen ja viedä valkoiselle, joka jakeli vampunia ja lupasi tuliluikun.

Erkki raivostui tästä konnantyöstä. Vetäen intiaania mukanaan hän riensi kauppapaikalle ja huusi: — Missä on se valkoinen mies, joka punaisten kestiystävyyttä häpäisee ja tahtoo ryöstää valkoisen tytön? Gustaf kalpeni nähdessään vihamiehensä, jonka läsnäoloa hän ei ollut osannut aavistaakaan. Hän tiesi, että nyt oli leikki kaukana. Hän käsitti, että hänen oli toimittava nopeasti, nyt kun kentällä oli enimmäkseen hänen kannattajiaan ja toiset olivat vielä ottamassa kylmää kylpyään.

Hän ryntäsi röyhkeästi esiin. — Miten lienetkin tänne tullut, hän huusi, — et ainakaan täältä elävänä pääse.

Hän tempasi puukkonsa ja huutaen hollantilaista ja Klasia avukseen hyökkäsi Erkkiä kohti. Tämä oli valmis torjumaan, ja laajalle alalle ulottuva temmellys alkoi valkoisten kesken punaisten suuren nuotion äärellä. Päihtyneet punanahat jäivät tätä ihmetellen katsomaan.

Erkki olisi helposti voittanut Gustafin tahi kenen tahansa vastustajistaan yksinään, mutta kolmessa oli sentään hänellekin liiaksi. Gustaf sai sitä paitsi intiaanit pysymään erossa huutamalla heille, että tämä mies oli muka ruton tuoja. Nekin punanahat, jotka olivat kylmästä kylvystä tulleet ja selvenneet, elivät epätietoisia siitä, miten heidän tulisi menetellä. Odottaessaan poppanaista, jota he sanoivat ruton tappajaksi, he vain estivät päihtyneitä miehiä lähestymästä taistelevia.

Martti ja Luukas olivat kaiken aikaa korkealta tähystyspaikaltaan seuranneet tapahtumain kehitystä.

Nyt he näkivät Erkin vaaran.

Martti hyppäsi alas puusta ja sanoi Luukkaalle:

— Minä riennän Erkkiä auttamaan. Pidä sinä täällä vahtia ja toimi sen mukaan miten näet asiain vaativan.

Kun Martti Marttinen laskeutui jyrkännettä alas, tuli hän sellaisella vauhdilla, että lennähti kuin pilvistä taistelevien keskelle. Tämä herätti suurta hämmästystä intiaanien keskuudessa ja vavahtivat siitä Erkin vastustajatkin.

Kun Martti tarttui Gustafia ja Klasia hartioista kiinni, oli heiltä tarmo poissa. Mutta hollantilainen, nähtyään joutuvansa alakynteen, heittäytyi syrjään. Hän tempasi pyssynsä ja aikoi sen avulla muuttaa tilanteen. Läsnäolevista, joiden silmät olivat tähdätyt pilvistä ilmestyneeseen voimamieheen, ei kukaan kiinnittänyt riittävästi huomiota hollantilaisen aikeisiin. Mies ojensi jo pyssynsä ja tähtäsi Marttia.

Silloin kuului kuin ukkosen pamahdus ylhäältä.

Luukas ohjasi tarkalla kädellään kohtaloa, ja hollantilainen kaatui kuoliaana maahan.

Nyt oli asia intiaaneille selvä; valkoinen, taivaasta laskeutunut ilmestys tuhosi salaman avulla vastustajansa. Ja yliluonnolliselta olennolta näytti Marttikin, kun hän nyt vihastuneena kohotti Gustafia toisella ja Klasia toisella kädellä maasta ylös ja näytteli heitä intiaaniyhteiskunnalle. Nuotion valtava loimu valaisi hänen voimakaspiirteisiä kasvojaan.

Erkki ratkaisi lopullisesti tilanteen. Hän lausui kovalla äänellä:

— Minquasit, katsokaa mitä rahoja olette saaneet tavarasta, jota olette myyneet. Vampuni, jolla hän on maksanut, ei ole oikeata. Se on väärennettyä.

Intiaaneilla oli syvälle juurtunut käsitys siitä, että epärehellisyys kaupanteossa oli kauheimpia rikoksia. Kun heidän epäluulonsa nyt oli herännyt, riensivät he tarkastamaan rahojansa. Martti hellitti silloin otteensa miehistä. Hän huomasi, että näille tulee toisenlainen tilinteko. Raivostuneina ryntäsivätkin intiaanit miesten kimppuun, jotka koettivat peräytyä solaa kohti. Klas ehti temmata piilopaikasta jälellä olevan väkijuoma-astian, jota hän kohotti ilmaan ja huusi:

— Joka puolustaa meitä, sille annetaan tulijuomaa.

Silloin sekaantui kahakkaan itse Svanahäntä.

Hän oli käynyt tarkastamassa ne vampunirahat, joilla mies oli ostanut häneltä tuhat majavannahkaa, ja huomannut ne vääriksi. Hän tuli joukkoineen ja päättävästi sulki solan ennenkuin väärän rahan kauppiaat ehtivät paeta.

Intiaanipäällikkö lähestyi Gustafia ja Klasia, jotka askel askeleelta perääntyivät. Nuotion loimu ei tänne vaikuttanut, mutta kuun valo näytti, että Svanahännän sotakirves oli kohotettuna. Viina-astia oli jäänyt syrjään, samoin ahdistettujen pyssyt, joita he eivät nyt voineet käyttää. Heillä ei ollut nyt yhtään puoltajaa, sillä viinanhimoiset saivat astian ilman heidän lupaansa ja siirtyivät saaliineen pois.

— Te olette meitä pettäneet, kuului Svanahännän tuomio. — Te olette ensin juottaneet tulijuomaa ja sitten väärän rahan petoksella ryöstäneet meiltä nahkavarastot. Sellaisen petoksen palkka on kuolema.

Kostajat lähestyivät kirveineen vääjäämättöminä. Gustaf ja Klas työntyivät kallionseinää vasten, jota kauemmas ei voinut peräytyä.

Nähtyään paon mahdottomaksi, ryntäsivät miehet ahdistajiaan vastaan toivottomina yrittäen pimeässä puikahtaa läpi.

Syntyi käsirysy. Intiaanien tomahawkit heiluivat ilmassa.

Korkealta paikaltaan huomasi Luukas ensimmäisenä, että kun Svanahäntä palasi isolle nuotiolle, oli hänen vyöllään päänahka, jonka punaisista hiuksista tippui verta. Eräällä toisella intiaanilla hän näki toisen päänahan.

Sitten komensi Svanahäntä miehensä hakemaan väärillä rahoilla ostetut nahat yhteiseen varastoon.

Myös Luukas laskeutui puusta. Yhdessä valkoiset miehet kävelivät nyt keskimmäiseen aitaukseen, missä Kaisa Väinämö esitti nämä henkilöt parhaimmiksi ystävikseen.

* * * * *

Seuraavana aamuna miehet lähtivät paluumatkalle.

Svanahäntä oli asettunut heidän kanssaan keskusteluun ja sopinut siitä, että jos he oikealla, hyväksytyllä vampunilla maksavat nahkojen hinnan, saavat he ne omikseen. Tarjous oli erinomainen, ja kun onneksi Helme oli juuri hakenut oikeata vampunia Uudesta Amsterdamista, niin Erkki lupasi muutaman päivän perästä palata ja suorittaa vaaditun hinnan.

Naiset jäivät vielä intiaanileiriin, mutta Erkki ja Martti sopivat Kaisan kanssa, että molemmin puolin koetettaisiin tehdä mahdolliseksi heidänkin paluunsa Erkin ja Helmeen mukana lähimmässä tulevaisuudessa.

MUUTAMIA VUOSIA JÄLKEEN PÄIN.

Muutamia vuosia edellämainittujen tapausten jälkeen ulottuivat metsäsuomalaisten uutisasutukset Naamanjoelta Finland, Upland y.m. siirtolain kautta nykyisen Philadelphian seuduille saakka. Ennen englantilaisten tuloa oli siellä vain muutamia muita asukkaita.

Suomalaiset elivät alussa aivan samanlaista elämää kuin ennen vanhassa maassa. Metsät hävisivät heidän tieltään ja sijaan tuli viljelyksiä, jotka antoivat tuloja ja lisäsivät hyvinvointia.

Kertomuksessamme mainitut henkilöt edistyivät ja vaurastuivat uutisasunnoillaan.

Naaman joen alimman kosken rannalla on Räsälä, Olli Räsäsen koti. Koskeen on tehty mylly, jossa jauhatetaan Suomi-siirtolan viljat. Läheisenä naapurina on edelleen intiaanipäällikkö "Noamanen", Ollin hyvä tuttava.

Olli Räsänen ei ole enää naimaton.

Hän oli kauan ja sitkeästi halunnut puolisokseen Martti Marttisen sisarta Reetaa. Kosia hän ei uskaltanut niin kauan kuin Reetan toiveet olivat Erkki Mulikassa. Avuliaisuudella ja rehellisellä käytöksellään hän ensin saavutti Reetan luottamuksen.

Kun Martti ja Erkki sekä vihdoin myös Stina ja Kaisa palasivat intiaanien luota, näki Reeta, että Erkin ja Stinan vieroittaminen toisistaan oli mahdoton. Sitä vakuutti Kaisakin, jonka noitakeinot eivät Erkkiin yhtään tehonneet. Näin tottui Reeta tyytymään Olliin ja antamaan arvoa hänen uskollisuudelleen.

Olli ja Reeta vihittiin Hammaslahdessa, Martti Marttisen uudessa kodissa, joka oli vain noin parin mailin päässä Printzin Hovista, uudesta hallituspaikasta. Vihkiäiset toimitettiin kuvernöörin tyttären Armgardin hoivin.

Siinä tilaisuudessa Armgard Printz valitsi itselleen puolisoksi Ruotsista äsken saapuneen luutnantin, Johan Papegoijan. Kuvernööri oli ensin jyrkästi tätä vastaan, mutta kun Armgard oli tottunut pienemmissäkin asioissa saamaan tahtonsa läpi, osasi hän murtaa isänsä vastarinnan tässä, hänelle itselleen niin tärkeässä asiassa. Ennen pitkää sai Reeta olla auttamassa kuvernöörin tyttären häissä, jotka vietettiin Printzin Hovissa sangen suurenmoisesti.

Räsälän isäntä ja emäntä olivat toimellisia molemmat. Pellot laajenivat ja viljaa kertyi aittaan. Myöskin karja lisääntyi ja tuli monipuolisemmaksi. Savolaisen talon hyvinvointia kuvaa talon emännän lihavuus. Räsälä pääsi siinä suhteessa ensimmäisten joukkoon. Reetan kävellessä ison tuvan vahvat lattiapalkit notkuivat.

Räsälästä Hammaslahteen käy tie Marjetan Kärjen kautta. Siinä pienessä asunnossa elää Kaisa Väinämö lastensa kanssa. Se on hänen kotinsa, mutta verrattain harvoin hän on kotona. Syytteet noituudesta häntä vastaan raukesivat, kun tuli selväksi, ettei hän ollut ketään vahingoittanut. Kaisa itse karttoi turvautumista vanhoihin loitsulukuihin. Neuvoja moninaisissa taudeissa y.m. hän edelleenkin antoi. Toisten mielestä niihin sisältyi noituutta, toisten mielestä ne tähtäsivät luonnonparannukseen. Kaisa ei nyt enää kulkenut kerjuulla. Oma pelto antoi vähän, eikä hän paljoa tarvinnutkaan kahden lapsensa kanssa. Mulikan ja Marttisen talot olivat hänelle kuin toinen koti. Ja erityinen arvoasema hänellä oli minquas-intiaanien luona. Heidän päällikkönsä Svanahäntä kävi häneltä usein kysymässä neuvoa. Ja monesti hänet vietiin heidän luokseen, kun oli joku vaikeampi pulma ratkaistavana. Ainoastaan siksi, että Kaisa lupasi olla aina aulis auttamaan, vapautettiin pikku Marjetta ja luovutettiin äidin hoitoon. Joka kerran toi Kaisa intiaanien luota lahjoina majavan y.m. nahkoja, joista hän myydessä sai hyvät rahat.

Hammaslahteen kohosi komea rakennus, komeampi kuin kenenkään muun uutisasukkaan. Martti Marttinen olikin edelleen suomalaisten uutisasukkaiden ruhtinaan maineessa ja asemassa. Sitä sai joskus itse kuvernööri Printz kokea, kun hän itsepäisyydessään sattui päättämään tai tekemään jotain, joka Martti Marttisen mielestä ei ollut oikein. Myöskin tulivat Hammaslahden pellot ennen pitkää kuuluisiksi. Ei missään kylvetty niin paljon viljaa tai saatu niin runsasta satoa kuin siellä. Martti laajensikin alueitaan aina Kalkkunakärkeen saakka.

Myös Martilla oli onni nähdä perheensä varttuvan ja lisääntyvän. Leena oli taitava talonemäntä sekä vierasvarainen ja kohtelias niille lukuisille vieraille, joita tässä vaurastuneessa talossa kävi. Pikku Martti kasvoi voimakkaaksi nuorukaiseksi. Amerikassa syntyi hänelle veljiä Matti, Antti ja Lassi.

Erkki Mulikka ei voinut enää olla yhtä jokapäiväinen vieras Martti Marttisen kotona kuin ennen aikaan. Hän oli hylännyt pienen asumuksensa Suomi-siirtolassa ja siirtynyt väljemmille tiloille. Se mäki Delaware-joen toisella puolen, johon hän ihastui ensimmäisellä matkallaan Uuteen Amsterdamiin, oli hänen mieleensä yhtä syvälle syöpynyt kuin Viinajoki Matti Tossavaisen mieleen. Sinne hän ryhtyi rakentamaan itselleen tupaa ja laittoi sen heti sellaiseksi, että siihen sopi suurempikin perhe.

Gustafin kuolema selvitti ne vaikeudet, joita oli ollut hänen ja Stinan avioliiton tiellä. Heillä itsellään ei ollut sen jälkeen mitään pelättävää. Stinan isä ja äiti eivät enää vastustaneet, kun näkivät, että tyttären päätä ei millään voida Erkistä kääntää pois ja kun heidän täytyi tunnustaa, että Erkki Mulikka oli siirtokunnan kaikkein parhaimpia nuoria miehiä.

Kuvernöörin viha lauhtui heti sen jälkeen kun Erkki kävi Helmeen kanssa suhteellisesti pienellä vampuni-määrällä ostamassa minquaseilta suuret kasat majavannahkoja, jommoisia siinä siirtokunnassa ei vielä oltu nähty. Kuvernööri huomasi, että Erkki, samoin kuin Helme, oli vastaisissakin kaupoissa intiaanien kanssa korvaamaton henkilö. Kuvernöörin tytär oli Erkin ja Stinan avioliiton puolella siitä hetkestä alkaen, jolloin hänen suojattinsa, Reeta, luovutti Erkin ja valitsi Olli Räsäsen. Kaikkien epäilysten poistamiseksi saapui ensimmäisessä Ruotsista tulleessa laivassa komentaja Ridderin hankkima todistus vanhan kuulutuksen mitättömäksi julistamisesta. Nyt ei ollut enää mitään muodollisiakaan esteitä, joten häät vietettiin pian.

Kun Mulikkamäki valmistui, siirtyi pariskunta Hammaslahdelta sinne.

Erkki ja Stina pyysivät, että vanhat Dalbot muuttaisivat Mulikkamäelle heidän luokseen, kun siellä oli runsaasti tilaa, mutta vanhukset eivät siihen taipuneet. Hekin halusivat oman uutisasutuksensa ja valitsivat täksi paikan suomalaisten Takamaalta, osoittaen myös siten, että vanhat rotuvihat olivat hälvenneet.

— Tässä maassa ei saa olla väliä sillä onko ruotsalainen, suomalainen, hollantilainen vai englantilainen. Kaikki ovat tänne tullessaan yhtä vieraita, mutta maa on yhtä avoin heille kaikille ja heistä itsestään riippuu, miten he edistyvät.

Tämä oli vanhan Dalbon mielipide. Ei koskaan kuultu hänen enää suomalaista halventavan.

Sinne Takamaahan, jossa aikoinaan oli vain Piikin ja Luukkaan Sauna, syntyi useita suomalaisia farmitaloja. Pietari Kokkinen laittoi, kuten oli luvannut, talonsa siihen mäelle, jonka juurella oli edellämainittu Sauna. Kokkinen lisäsi asumustaan vuosi vuodelta. Hänen perheensä kasvoi suureksi. Kokkisen pojat ja tytöt olivat yhtä teräviä ja sukkelasanaisia kuin isäkin. Lapsista oli Lassi vanhassa maassa syntynyt. Amerikassa syntyivät Otto Ernst, Peter, Maunu, Erkki, Juho ja Kaaperi sekä neljä tyttöä, joista yhden nimi oli Riita.

Lähelle siihen asettui Pietari Rambokin, viljeli maata voimakkaasti ja laittoi perheelleen hyvän talon. Myös hän meni naimisiin. Sukua jatkamaan syntyi ikäjärjestyksessä neljä vankkaa poikaa: Pietari, Gunnar, Antti ja Juho.

Maunu Klinga oli useita vuosia Takamaan ihastunut asukas. Heti Uuden Göteporin ja Printzin Hovin valmistuttua suunnitteli kuvernööri lupauksensa mukaan uusia varustuspaikkoja. Sellaisia tehtiin Tornio, Vasa ja muutamia muita. Huomattavin oli Korsholman linnoitus, jonka päälliköksi asettui Klinga.

Se linnoitus oli perustettu enemmän kaupankäyntiä kuin sotatarkoituksia varten. Siinä tehtiin Klingan johdolla monet suuret turkiskaupat. Kateellisina hollantilaiset vihasivat tätä linnoitusta enemmän kuin mitään muuta. Hekin rakensivat samoille tienoille ja samaa tarkoitusta varten toisen pienen linnoituksen Bevesreden.

Ajan ollen sijoittui myös Sven Gunnerson Skute, kuvernöörin apulainen, seutukunnalle ja tuli laajan suvun kantaisäksi.

* * * * *

Eräänä syksypäivänä oli metsästäjiä kokoontunut Pietari Kokkisen tupaan Schuylkill-joelle. He olivat kaikki peräisin Vermlannin suomalaismetsistä.

Täällä oli heillä uutisasutukset ja hyvä toimeentulo. Joskus he kokoontuivat yhteen vanhoja muistoja uudistamaan.

Onnistuneen metsästyksen jälkeen siirtyivät he Luukkaan ja Piikin asunnolle, Saunalle, minkä edustalla olevalle nurmikolle he istuivat levähtämään ja katselivat virran tyyntä kulkua.

Martti Marttisen ajatukset kantautuivat vanhaan maahan:

— Nämä vedet soluvat suureen valtamereen. Sen meren takana on maa, missä oli lapsuutemme koti. Kovat olivat siellä kokemuksemme ja ankaraa elämä. Täällä on toista, täällä on helpompaa. Siitä huolimatta nuo entiset asuinpaikat eivät mielestä hälvene.

— Siellä ovat minunkin vanhempani, veljeni ja sisareni, muisteli Erkki Mulikka.

— Mutta jos valita pitäisi entisen ja nykyisen välillä, kaikesta kaipuusta huolimatta en ikinä entistä ottaisi takaisin.

— Ihmisen elämä on pyrkimistä eteenpäin, vakuutti Pietari Rambo. — Eteenpäin olemme täällä päässeet, ja, mikäli näyttää, ei täällä ole vanhan maan esteitä tuon edistymisen tiellä. Täällä luonto näyttää ihmistä auttavan, siellä se sen sijaan pani vastaan.

— Polttivat siellä vanhassa maassa minun vaivalla kasvattamani viljan, muisteli Pietari Kokkinen. — Kipeästi se silloin koski, kun nälkä ahdisti. Täällä en itke niin pieniä asioita. Nyt voisin voudille kevyesti lahjoittaa suurempia määriä.

— Paljon olemme kokeneet, paljon oppineet uusissa oloissa. Luulen, että se on meitä suuresti nostanut, se vasta on meistä tehnyt vapaudentuntoisia ihmisiä. Orjan merkki on otsastamme hävinnyt.

Luukas lausui tämän ja otti kanteleensa, jonka säestyksellä lauloi ilta-auringon kullatessa Schuylkill-joen pintaa:

"Paistavi Jumalan päivä Muuallakin maailmassa Ei isosi ikkunoilla, Veikkosi veräjän suulla, Myös on marjoja mäellä, Ahomailla mansikoita Ilmassa etempänäki, Ei aina ison ahoilla, Veikon viertokankahilla."