E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

KANERVAISILTA KANKAHILTA I

Kirj.

Akseli Salokannel

Jyväskylässä, K. J. Gummerus, 1902.

SISÄLLYS:

I. Vappu
II. Pirttimäen Aapon kilpa-ajo
III. Rintakukat
IV. Amerikan leski
V. Metsäjärveni
VI. Oppipoikia
VII. Runoilija-alku
VIII. Vanha mänty
IX. Kun Kulmalan tytöt saivat hatun
X. Kun kaupunkiin tuli sähkövalo
XI. Saareni

I

VAPPU

Sinä olet jo vanha tuttavani Vappu.

Monet kerrat olet vastaani tullut ja ohikulkeissasi tupaani poikennut…

Hyvin sinut tunnen, näkemättäkin muotosi muistan, — vaikka erilaisena usein luokseni palajat.

Toisinaan tulet sinä kylmänä, niin kalseana ja harmaana, että ihan sydänvereni hyytyy ja paksuksi käy.

Likaiset hanget usein liepeissäsi makaavat, laine kahleissasi itkee ja puro ei piilostaan lähteä uskalla.

Toisinaan olet sinä märkä ja liejuinen, näytät niin alakuloiselta ja synkältä, etteivät uskalla linnutkaan laulaa.

Mutta taas toisinaan sinä ihanasti hymyillen luokseni palaat, otsaltasi päivä lämpimästi paistaa, ja on kuin suuri enkelien parvi mukanasi seuraisi.

Silloin ei sinua kukaan pelkää!… Kilvan, käyvät kaikki lempeitä kasvojasi näkemään, kilvan tahtovat läsnäolollaan tuloasi kunnioittaa, ja tuoksuville rinnoillesi kilvan nousevat…

Likaiset hanget eivät jaksa paikoillaan pysyä, pukua muuttavat ja kirkkaina, lorisevina puroina syleilyihisi juoksevat — sitte suurempiin alavesiin painuvat ja mennessään nuorta ruohoa suutelevat.

Silloin se laine kahleensa katkoo, ja vapaudestaan iloissaan, se voimakkaana, vastustamattomana yli rajojensa ryntäilee, pellon nuorta laihoa syleilemään käy — ja sen sitte mukanaan omille mailleen kantaa…

Kaikki sinua lähentelevät!

Metsän puissa riemu soi, laulu kaikuu ja salo helkkyy, leivo livertää ilmassa ja hyttysparvet tanssiksi pistävät… Lehtisilmutkin mieliänsä rohkaisevat… käyvät suuremmiksi, pitenevät, paksunevat, ja kuin salaa, kenenkään huomaamatta, pistäytyvät kirkkaat hiirenkorvalehdet ihanuuttasi katselemaan…

Keväistä tuoksua on ilma täynnä, se hiipii sinne, tänne, täyttää koko maani ja oven täydeltä tupaani tulvehtii.

Armas Vappu, sinä keväinen kulta, sinä suvisen mielen tuoja, sinä nuoren lemmen ja iloisen laulun luoja!

Tule millaisena tuletkin, yhtä uusi, yhtä kallis ja aina armaampi vieraani olet.

Entistä tervetulleempana sinut tupaani kutsun, peräpenkille istutan ja haarikat täyteen lasken.

Silloin ei tuvastani ilo lopu, ei laulu lakkaa eikä soitto sammu.

Kilvan silloin karkeloimme, kilvan kisailemme ja yhdessä maljojasi maistelemme…

Ja voi, jospa sinä sitte oikein kauvan, kauvan luonani viipyisit!…

Vaan ethän sinä viivy… jo iltahämärissä luotani lähdet ja hiljaa hiipien tupani takalistolle painut…

Sinne sitte ihana Vappu sinun saatan, ja vielä kauvan silmilläni menoasi seuraan, kunnes vihdoin taivaanrannalta mulle viimeisen suudelmasi, punertavilta huuliltasi heität… ja sitte hämärään kevätyöhön vaivut… hiljaa, mutta varmasti vaivut… toisaalta taas luokseni tullaksesi — —

Mutta onko se sanottu, että minua silloin tapaat?

Tupani saattaa olla tyhjä, akkunani laudoilla peitetty ja veräjäni seipäillä lukittu…

Tai on sinne vieras asuntonsa ottanut ja isännyyden itselleen hankkinut — mutta minua et sieltä tapaa…

Siksi armas Vappu, kevätystäväni, kun luotani jälleen lähdet, tupani takalistolle painut, siksi silmääni kyynel nousee, siksi kaihoten jälkeesi katson ja alakuloisia laulujani sinulle laulelen.

II

PIRTTIMÄEN AAPON KILPA-AJO

Kun kolmannet rankakuormat olivat metsästä kotiin saapuneet, riisuivat miehet hevosensa, talliin saattoivat ja hyvän päivällisen palkaksi antoivat. Itse kävivät he tupaan, jossa kylmän kangistamia jäseniään loimuavan takan ääressä alkoivat lämmitellä.

Vähitellen siitä kukin puhdetöilleen asettui, isäntä ensimäisenä, ottaen päivällä rikkoutuneet päitset parannettavakseen. Aikaseen tuli pimeä, ja myöhään se aamulla kesti, hämärältä tuntui keskipäivälläkin. Pitkää iltaa ei kuitenkaan Pirttimäessä, eikä muissakaan sen kylän taloissa töitä tehty, vaan miehet kokoontuivat myöhemmällä taloihin, joukolla päivän kuulumista keskustelemaan ja ryssänlehtiä, nurkantakusiin sekotettuna, polttelemaan.

Näissä tarkoituksissa saapui taas, niinkuin tavallista oli joukko naapureja Pirttimäen tupaan.

Takan loisteessa ensin selkäänsä ja kylkiänsä lämmittelivät, tupakaksi pistivät, sitten peremmälle asettuivat ja keskusteluun yhtyivät.

— Ettäkö lähdet huomenna myllyyn? — kysyi Puhroon Paavo Aapolta.

— No enpä tiedä, en suinkaan minä, Juho menköön!

— Tuleeko kuormaa kuinka paljo?

— Kolme tynnyriä. —

— Saisikohan panna joukkoon neljännen?

— No, eiköhän tuo siinä kulje… pitkä on matka, vaan onpa hyvä keli.

— Jaa niin, kas kun olin unohtaa koko asiani — sanoi Jussilan Viikki kesken piippunsa sytyttämistä — Eiköös me, sanon vieläkin, eiköös me pojat koeteta sitä myllyä, joka kaupungissa luvataan palkinnoksi antaa paraalle juoksijalle.

— Ei ole meistä konkareista juoksijoiksi, nauraisivat jos menisimme, — vastasi Korpelan Aatu.

— En tarkoittanut kaksijalkaisia, neli-jalkaisia tarkoitan!

— Hevosiako tarkoitat, vaiko mitä?

— Hevosia, hevosia, ei suinkaan lehmillä ja sioilla kilpa-ajoja ajeta!

— No olisit sen heti sanonut — huomautti Puhroon Paavo.

— Nyt sen sitte kuulit, ja kuulit vielä että hyvä jauhomylly annetaan palkinnoksi.

— No jokohan jokohan se nyt mylly annetaan, ei ole ennenkään!

— Mutta nyt annetaan, kysykää kauppiaan kisälliltä, kyllä se tietää.

— No jos se kerran on sanonut että sellainen annetaan, niin pitänee se kai meidänkin uskoa.

— Ja joka ei usko, niin olkoon uskomatta, ei se mikä uskonkappale olekaan.

— Kyllä minäkin siihen asiaan jotain tiedän, on se ollut aviisissakin ja itsekin olen sen nähnyt puodissa käydessäni — huomautti Pirttimäki.

— Eikö se Aatu tiedä ettei kirja kulta ruukaa valehdella, ja kirja se on aviisikin — muistutti Viikki.

— Niin ja näkihän Aatu ihan omilla silmillään sen julistuksen, jonka kauppiaan kisälli meille mennä viikolla luki — huomautti nurkan Niku.

— Ja korvillaan kuuli, jos ei itse olisi puustavin päälle päässyt — lisäsi puheeseen Viikki. — Enpä tuota nyt tahdo valheeksikaan ajaa, vaan epäilyttää se aukko siinä julistuksen yläpuolella. —

Mikä lienee tärkeä kauppajulistus ollut —

— Ja hantesmanni irti leikannut.

— Ei suinkaan se kisällin leikkaama ollut.

— Mikä ettei, on sitä silläkin valtaa — sanoi Pirttimäki.

— Kyllä se pientä on!

— Leikkasipa minulle sen kilpa-ajo julistuksen vaikka en pyytänytkään ja ajamaan kehoitti kovasti.

— Kehoittiko ajamaan? — kysäsi joku.

— Kehoitti, ja sanoi että eivät ne herrat viitsi myllyä lähteä ajamaan.

— Kai siinä perää on mitä kisälli sanoi… kyllä se herrat tuntee.

— Perä on ja hamppunen perä onkin — vahvisti Viikki.

— Sanotaanko siinä julistuksessa tarkemmin minkälainen mylly se on — kysyi Puhroon Paavo.

— Sanotaan, sanotaan, ihan juurtajaksain sanotaan! — vakuutti
Pirttimäen Aapo.

— Haeppas että nähdään!

Aapo nousi, meni kamariinsa, otti kaapin ylähyllyltä pienen sanomalehti ilmoituksen, jonka puodissa käydessään oli saanut. Sitte tuli jälleen tupaan ja antoi sen Paavolle.

— En minä selitä, eikä ole lasia mukana. Lue sinä Viikki!

Paavo antoi sanomalehden palasen Viikille, joka kohta alkoi sitä tarkastelemaan.

— Ensimäisestä sanasta en saa selvää, puusstavit ovat juuri keskeltä poikki leikatut, vaan sitte sanotaan: "tään kilpa-ajot. Palkintoina jaetaan: Uusi ajanmukainen jauhomylly, 4:llä kiviparilla ja koko koneistolla ohra- ja kauranryynien kuin myöskin le—les—lesti ja sihtijauhojen valmistamista varten, ja on viime syksynä valmistetta S— t—äntön Tönvorsin tehtaalla. Myllyä käyttää 40:nen hevosen voimainen tu—t—tur turpiinu" —

— Mutta on siinä voimaa oikein Porvoon mitalla — huusi joku, keskeyttäen Viikin lukemista.

— "Ja jauhetaan siinä sekä riihitettyä että riihittämätöntä viljaa."

— Vai riihittämätöntäkin! — huusi Paavo mukaan.

— "Myllyn on tehnyt toiminimi Si—ro, to—hv Sirotohvi."

Siihen se loppui, tällä puolella ei ole enempää siitä asiasta — sanoi
Viikki, ja antoi lapun Pirttimäelle.

— Mikä se on se lurtiinu siinä myllyssä, kysyi itse Pirttimäki.

— Ei se mikä lurtiinu, purtiinu on nimi — oikaisi Viikki.

— Olkoon sitte lurtiinu tai purtiinu, sama se, mutta mitä se siinä oikein meritieraa?

— Mikä se on joka Toiskan myllyä käyttää?

— Vesi, vesi, tietysti!

— No Kettulan myllyä?

— Tuuli, tuuli, kaiketi.

— Aivan samaa tarkoittaa purtiinu tuossa palkintomyllyssä kuin tuuli ja vesi meidän pitäjän myllyissä, niin olen kuullut. Ymmärrätkö siitä!

— Ettäkö se purtiinu sitte saa niin suuren voiman syntymään — kysyi
Puhroon Paavo, katsoen kysyvästi Pirttimäkeen.

— Kuulithan kuinka Viikki selitti — kuuluu saavan.

— Se ei sitte tarvitse vettä eikä tuulta, saa vaikka pihaan pystyttää!

— Saa, saa, vaikka omaan tupaasi jauhamaan panisit.

— Sepä olisi nätti kapine!

— Ja joutusa!

— Vissiin viiniä tekisi!

— Ryyniäkin saisi!

— Ja lestiä… suutarin lestiä vaiko mitä ovat?

— Eihän ne mitä suutarin lestiä, kai niitä muitakin sen nimisiä — huomautti Viikki.

— Ovela on kapine, olkoon sitte niin mylly kun onkin.

— Mutta minne sen 40 hevosen voiman sijoittaisi, jos sattuisi noin niinkun saamaan. Eihän se joka paikkaan mahtuisikaan — huomautti Perälä miehiä.

— Taitaisi se paikka sille löytyä, kun vaan sattuisi saamaan, muistutti Pirttimäki.

— Saada pitäisi tänne meidän kylälle.

— Yritetään, ja yritetään oikein miehissä!

— Se tehkäämme!

— Minä luulen että se on turha yritys meidän miehiltä, virkkoi vanha
Kujanpään vaari.

— Jos myttyyn menee niin menköön, koetetaan kumminkin, ei kaikki koetakaan.

— Kokenut kaikki tietää — sanoi Viikki — ja vaivanen kaikki kokee — lisäsi vaari.

— Mutta kuka koettamaan!… yksi se olla pitää — huusi Viikki huomaamatta Kujanpään vaarin piikkiä.

— Niin kuka koettamaan?

Syntyi hetken äänettömyys. Jokainen muistutteli kellä se paras juoksija olikaan, ja kuka sopivin olisi ajajaksi.

Monessa tallissa ne miesten ajatukset liukuivat, Puhroon Paavoon ja hänen Polleensa ne pitkäksi aikaa pysähtyivät, vaan eivät kuitenkaan sinne jääneet. Pirttimäkeen ja hänen Poikaansa ne lopulta asettuivat. Olihan Poika viimeisillä kirkkomatkoilla Puhroon ja kaikkien muitten talojen hevosten ohi juossut, ja pitkän matkaa taakseen jättänyt.

— Jos kerran palkintomyllyä yritetään, niin sanon minä, sanon, sanon, ja, ja, että tämän talon isäntä Poikansa kanssa sen ottamaan menköön — puhui juhlallisella painolla Puhroon Paavo.

— Samat sanat, samat sanat, sitä minäkin tässä juuri ajattelin — vahvisti Viikki.

— Kyllä se niin on — tuumivat toisetkin miehet yhteen ääneen.

— Onnea reisulle Pirttimäki! — sanoi Viikki ja lyödä lynnähytti häntä olkapäihin niin että hartiat jyskähti. —

Näin oli asia päätetty, ja Pirttimäki tuli Poikansa kanssa kilpa-ajoihin valituksi.

— No ehkä minä sitte menen, saanhan koettaa onneani. Eivät ota, jos eivät annakaan. Koetan minkä voin sen asian eteen — puheli Pirttimäki miehille.

— Koeta, koeta, ja tuo mylly tullessasi. Ilman älä tule! — huusi Viikki ja alkoi tehdä lähtöä. Onnea matkalle, onnea matkalle, toivottelivat muut miehet ja poistuivat hiljoilleen Viikin jälestä. —

Kun miehet olivat poistuneet, meni Pirttimäki tuumivaisena kamariinsa, pisti aviisin palasen samalle paikalle mistä äsken oli ottanut, ja alkoi perinpohjaisemmin tuumia kilpa-ajoon menoansa. Hän ei ollut koskaan ennen kilpa-ajoissa ollut, ei katselemassakaan, saati sitte ajamassa. Kaikki edeltäpäin tapahtuva varustautuminen ja toimiminen oli tehtävä pelkän mielikuvituksen varassa. Joskus oli kyllä niistä puhetta kuullut, vaan ei ollut sen enempää arvoa antanut. Vaan nyt olivat asiat toisin: uusi hevonen oli taloon hankittu, jonka rinnalla kylän, muut hevoset eivät pysyneet, vaan jälkeen jäivät. Palkinto oli toisenlainen kuin mitä ennen, tuskinpa sitä kaikki haluaisivatkaan.

Juuri nämä muutokset ne vaikuttivat koko käänteen Pirttimäen Aapon kilpa-ajo harrastuksessa.

Epäilyttää kuitenkin tahtoi koko asian todellisuus, varsinkin tuon omituisen palkinnon tähden. Kuulustaa päätti Pirttimäki vielä varmalta taholta tuota asiaa. Kahtaalta päätti neuvoa kysyä: Juho ottakoon myllyssä käydessään selvää kilpa-ajopäivästä sekä palkinnosta.

Itse hän veisi lapset maanantaina kouluun ja ohimennen, muina miehinä kuulustaisi opettajan mieltä asian todenperäisyydestä.

Näillä toimilla Pirttimäki valmistausi kilpa-ajoja vastaan ottamaan.

* * * * *

On kulunut parisen päivää, isä ja poika, kumpikin ovat palanneet matkoiltaan. Kuulusteleminen on käynyt suotuisasti ja kaikessa hiljaisuudessa niinkuin pitikin. Myllyssä oli keskustelu kilpa-ajoista syntynyt ihan kuin itsestään. Mylläri näkyi enemmän tietävän kuin muut, tiesipä päivän ja palkinnonkin. Ja ikäänkuin aavistaen Juhon tuumat, kehoitti hän ja käski Pirttimäkeä kaikin mokomin ajamaan palkintomyllyä.

Pirttimäki oli koululla käydessään saanut tietää opettajalta että kilpa-ajot ovat, vaan palkintoa sanoi ei muistavansa. Opettaja nimittäin oli harras eläinten ystävä, eikä siis kilpa-ajouutisista paljoa perustanut, eikä niitä muillekaan tyrkyttänyt.

Puolinaiseksi jäi kuulustaminen siltä taholta, joten Pirttimäki palatessaan poikkesi Kromppalaan, missä puuttuvat tiedot annettiin, vieläpä vanhoja lisättiin.

* * * * *

Kauniina yleni aurinko taivaan rannalta Kynttilänpäivän aamuna. Ilmassa tuntui kuin kevään hengetär olisi vilpoisia liepeitään tuulettanut talvisista pimennoista ja pyryistä. Metsä kohosi tummana ja uljaana vaaleansinistä taivasta kohti, ja varpuisparvi hääräili olkien kimpussa, riihen edustalla.

Mutta Pirttimäessä ei sinä aamuna jouduttu ilmoja ihailemaan, kiirettä touhua oli talo täynnä. Isäntä teki kaupunkiin lähtöä, ja se se antoi puuhailemista ja valmistelemista, joten pyhä aamun herttaisuus tuli pahasti häirityksi.

Emäntä piikainsa kanssa lennätteli aitasta voipyttyjä, lintuja, vasikannahkoja ja jonkun pellavakimpun uuden uutukaiseen kirkkorekeen, jonka eteen Poika jo oli valjastettu. Kun valmistukset olivat tehdyt, ja mukaan otettu kaikki mitä otettaman piti, istahti Pirttimäki rekeen.

— No Poika! — huusi isäntä, nykäsi suitsista ja heitti jäähyväiset. Mutta tuskin oli isäntä liikkeelle päässyt, kun emäntä kuistilta huutaa: — Ptruu, ptruu, kuule, kuule seisota, pullot jäivät! Hyvä että kumminkin huomasin — puheli emäntä pulloja tuodessaan. — Ota tähän veren puhdistusta, tuohon sydämen virutusta, tuohon sielun vihollisen pillastusta ja tähän kolmenimistä. Nyt pitäisi olla kaikki, onnea matkalle vaan!

Pirttimäki kiskasi uudelleen suitsista, livautti piiskalla Poikaa takapuoleen ja lähti.

Täyteen raviin ei hän hevostaan ahdistanut, sillä pitkä oli taival, ja sen mukaan oli ajettava ett'ei pahasti väsyisi.

Pahaksi onneksi huomasi Pirttimäki vaimoihmisen ensimäiseksi vastaansa tulevan. Jo ajatteli hän seisottaa hevosensa ja pyörtää ympäri, mutta kun lunta oli aitojen tasalle ja tie kapea, sai Poika jatkaa matkaansa.

— Onnen se akka taisi viedä, vaan minä sen itse takaisin tuon — puheli Pirttimäki ohi ajaessaan.

* * * * *

Liukkaasti liitää uusi kirkkoreki kaupunkia kohti Pojan vetämänä. Päivät kuljetaan, vaan öillä lepää Pirttimäki ja antaa poikansakin levätä. Kilpa-ajoissa hänen ajatuksensa liitävät, niistä ne palkintomyllyyn pysähtyvät, siinä kiertelevät ja kaartelevat sekä jälleen-kilpa-ajoihin palaavat, myllyyn uudelleen mennäkseen. Jos tietäisi Pirttimäki kuinka surkeasti häntä on petetty ja nenästä vedetty, kuinka sanomalehden latojan huolimattomuusvirhettä käytetään hänen ja koko kylänmiestensä narraamiseksi. Jos tietäisi, niin hammasta purren, katkerasti kiroillen hän kotiin pyörtäisi, kostoa uhkaisi ja käräjille käskisi. Vaan Pirttimäki ei sitä huomaa, hän on niitä miehiä, jotka omilla takamaillaan rauhallista elämää elävät, omia tanhuoitaan tallustelevat, puuttumatta muuhun kuin mikä jokapäiväiseen elämisen ehtoon kuuluu.

Suuri ei ollut Pirttimäen maailmankäsitys, laveat eivät olleet tietonsa, vaan sitä suurempi, sitä syvempi oli sydämensä rehellisyys, ja sitä hän muiltakin odotti. Ei tullut kylään sanomalehtiä, ei muille kuin kauppiaalle. Ennen kyllä oli tullut, mutta kun kyläläisten tilaama lehti oli lakkautettu, ei toista tullut sijaan hankituksi, joten kylällä elettiin kuin pussissa, muuhun maailmaan verraten. —

Kaksi vuorokautta on Pirttimäki matkalla ollut, viimeiselle majatalolle saapuu, siihen yöpyy ja aamun valjetessa kaupunkiin ajaa.

Tullissa seisoo joukko suurivatsaisia torimuijia ja pari venäläistä "tensikkaa" maalaisia odottelemassa. Ja kun kuorman huomaavat lähenevän, joka puolelta sen piirittivät ja hevosen seisottavat. Harva on se maalainen, joka ilman tuota tarkastusta läpi tullin pääsee. Outo, joka ei kaupungin tapoja tiedä, pääsee siinä piankin kuormastaan, mutta puolella hinnalla.

Vitkaan ajaa Pirttimäki tullin mäkeä ylös ja vasta mäen päällä juoksuun maiskauttaa. Mutta samassa ryntäilevät lihavat ja suurisuiset torimuijat joka puolelta Pirttimäen rekeen. Joku käy hevosen suupieliin ja pysäyttää siihen.

— Mitä sinu reessä on?

— Kuule pappa, mitä on sinulla?

— Ptruu, ptruu, älä aja, kuulehan, kuulehan, onko sinulla voita, munia, lintuja vai mitä sinulla on?

— Har du lintu gubbe?

— Kyllä minä sun kuppes näytän — ärjäsi Pirttimäki ja läimäytti piiskalla Poikaa, joka samassa lähti hurjasti nelistämään pitkin kauppakatua. Mutta kun suitsen perät sattuivat muijain ryntäillessä valumaan ulos reestä, sekaantuivat ne yhden täyteläämmän jalkoihin; joka, kun hevonen äkkiä lähti nelistämään, kaatua kupsahti selälleen, töppöset taivasta kohti, niin että paksut, punaraitaiset housut tulivat näkyviin.

— Fyi fan… du suuri rackare!… patrul, patrul! — huusi akka lumessa kieriellessään.

Toiset ammattitoverit eivät voineet muuta kuin nauraa, katsellessaan kuinka suurella vaivalla virkaveli lihavaa ruumistansa pystysuoraan sovitteli.

Pirttimäki vilkasi kadunkulmassa taakseen, suu meni mukavaan hymyyn, läimäytti lauhkeasti ohjaksien perillä Poikaansa ja katosi väkijoukkoon.

Pirttimäkeä taisi hiukan pelottaa muijan suuri ääni. — Kukatiesi lähettää poliisin niskaani ja sakottaa, mutta sakottakoon, sakotan takasin, ei tarvitse tulla rekeäni nuuskimaan — tuumi hän.

Kun Pirttimäki saapui torille, oli se jo puolillaan väkeä, ostajia vähän, myyjiä sitä enemmän. Keski tori oli hevosia täynnä, joten Pirttimäen täytyi ajaa laitapuoleen, syrjäiseen paikkaan, jonne ostajat tuskin viitsivät jalkojansa vaivata. Sinne, lähellä heinäkuormia ja lehmäkauppiaita asettausi hän kuormineen kaupantekijää odottelemaan.

Linnut ja vasikannahat tekivät pian kauppansa, mutta voi oli vielä kajoamatta. Oliko liian korkeat hinnat, vai mikä lie kun ei kelvannut?

Kynnen vakoja kyllä näkyi runsaasti olevan, oli hintojakin kysytty, mutta kauppaa vaan ei ollut tullut. Harmittaa tahtoi ainainen maisteleminen ja kyseleminen, kun sitä kauppaan ei silti päässyt. Kiirekin jo alkoi hätyyttää, sillä tornikellon kullanväriset viisarit kiipeilivät jo lähellä 10:ntä. Pirttimäki päätti myydä voinsa mihin hintaan hyvänsä, kun vaan eron saisi. Ja saihan siitä eron, tähän vuoden aikaan sentään tavallisesti kelpasi. Ostajiakin sattui, Pirttimäki otti mitä annettiin. Kauppa kävi kuin siimaa ja rahat tulivat kuin ilmaseen. Pytty pytyn perään tyhjentyi ja kukkaro hopeasta pullistui.

Kello jo näppäili 10:ntä, mutta suurin pytty oli vielä reessä.

Olisi tehnyt mieli palottaa se, mutta ei uskaltanut näin torilla, eikä kokonansa näyttänyt kelpaavan. Mitä jos jättäisi myömättä? — Mutta mitä sanoo akka kotona, kun paraan pytyn takasin vien? — tuumaili Pirttimäki.

Mutta pelastaja saapui. Suurivatsainen torimuija, pullea rahalaukku kupeella, lähenee Pirttimäen kuormaa.

— Onko sulla pappa voita? kysyi torimuija.

— Onhan sitä yksi pytty vielä.

— Mitä siitä tahdot?

— 2 markkaa kilo!

— Voi hyvä pappa, kuka tuollaisesta 2:ta markkaa, vanhaa ja vielä noin suuri pytty! Otatko 1 mk. 50 p. Häh! — ja sen sanottuaan alkoi ostaja hiljalleen poistua, mutta seisahtui vähän matkan päähän ja huusi!

Ota pois 1 mk. 50 p.!

— Ei mutta 1 mk. 75 p. vastasi Pirttimäki.

— Pidä sitte voisi ja vie kotiisi!

Pirttimäki ajatteli että antaako mennä vai viekö kotiin.

— Noo, kuule muija, ota häntä sitte, — sama toi! Eihän köyhdytä jos ei rikastutakaan!

Kun voi oli punnittu ja rahat saatu, sovitteli Pirttimäki tyhjät pytyt reen nenälle, otti loimen Pojan selästä ja kahmasi heinät sen edestä rekeen. Itse heittäysi hän peräpuoleen ja ajaa huristi täyttä ravia kilpa-ajopaikalle. — — — —

Kilpa-ajot ovat jo alkaneet. Kello kilahtaa tuon tuostakin liputetulta palkintotuomari-lavalta, joka on pystytetty radan keskipisteeseen. Kauvas loistavat palkintotuomarien punakeltaiset silkkinauhat, mitkä kaartaen kiertävät yli oikean olan ja päättyvät pitkään solmuun vasemmalla kupeella. Silloin tällöin kuuluu lavalta huuto, kello kilahtaa ja korskuva ori ajajansa ohjaamana pyyhältää radalle. Vielä pari kellon näppäystä ja ori kiitää pyrynä liukasta rataa…

Pitkin piiruaidan vierua, joka on pystytetty radan itäistä kylkeä pitkin, seisoo uteliaita ihmisiä sankat parvet. Ylhäisestä virkamiehestä halpaan hampuusiin, varakkaimmasta talonpojasta köyhään mökkiläiseen, näkee siinä yhteiskuntaa. Siinä on naamoja jos jonkinlaisia, vaaleita ja tummia, rumia ja kauniita, ihania naisten naamoja, karvaisia ja sileitä miesten naamoja. Siinä on päähineitä jos mitä sorttia ja väriä, siinä on: mustia, valkeita, ruskeita, harmaita ja kirjavia mitä erilaisemmissa värivivahduksissa. On kangaslakkeja, lampaan-, Krimin- ja sudennahkalakkeja, jos jonkin muotoisia, vaihdellen "Helsingööriläisestä" hienompaan muotilakkiin saakka. Siinä on surinaa kuin mehiläispesässä. Jokainen innostuneena seuraa kilpa-ajojen menoa. Yhtämittaisena melodiiana kaikuu hevosten hirnunta ja katselijain huudot. Silloin tällöin ulvahtaa jää, piirtäen pitkiä halkeimia yli lahden, toisesta rannasta toiseen, ja kaikkein kuuluvammin yhtyy nuottiin kellon klongottava ääni palkintotuomarilavalta. — Klom, klom, helähtää se jälleen, ja sen perästä kuuluu lavalta huuto: "Linnunpoika III Huittisista, radalle!"

— "Linnunpoika III Huittisista" — matkii yleisö.

— "Linnunpoika III Huittisista" — huutaa turkkeihin puettu herrasmies, radan sisäänkäytävän luona.

"Linnunpoika III radalle!" Notkeasti ja kevyesti lennähtää Linnunpoika radalle.

— Klom, klom, klom, helähtää kello ja samassa lähtee Linnunpoika isäntänsä ohjaamana tasaisesti, kauniisti ja yhä kiihtyvällä vauhdilla jäistä rataa kiertämään. — —

Linnunpoika on jo kierroksen tehnyt ja toista alkaa. Yhä kiihtyy vauhti. Valtoinaan hulmuilee tuuhea harja ilmassa. Ajaja on eteenpäin kumartuneena ja tuon tuostakin huutaa:

Linnunpoika! Kovemmin!… Kovemmin!

Ihastus yleisössä kasvaa kasvamistaan, ei ainoatakaan kertaa ole
Linnunpoika rikkonut; juoksu on tasainen ja kaunis. —

— Kunpa vaan ei rikkoisi… varmaan palkinnon saisi — huudahtelevat innostuneet katsojat.

Mutta kun Linnunpoika kolmannen kierroksen alkaa, ilmaantuu toiselle puolelle, ihan radan partaalle mies hevosineen ja rekineen. Ajaja ei ole kukaan muu kuin Pirttimäki. Torilla on tähän asti viipynyt ja kiireessä ei tullut tietä kysyneeksi, joten väärään ajoi.

Linnunpoika lähenee nopeasti Pirttimäkeä, joka siinä radan partaalla hevosineen seista noljottaa.

Poika hirnasee, kuopasee etujalallaan lunta ja nousee pystyyn.
Linnunpoika tulee häirityksi ja rikkoo pahasti.

— Soh, soh, Linnunpoika! Ptruu, ptruu!… Linnunpoika! soh, soh — — — lepyttelee ajaja. Mutta se ei auta. Linnunpoika nousee pystyyn, puhaltaa ja potkii sekä lähtee viimein hurjaan lentoon.

— Mitä h—vettiä sinä saat—nan kollo siihen koninesi tuppaat! — huutaa ajaja hammasta purren Pirttimäelle.

— Mene, mene vaan, on siinä sullekin tilaa — vastaa Pirttimäki.

— Linnunpojan juoksu tasottui pian, mutta aikaa on kulunut paljon hukkaan.

— Yleisö on vimmoissaan Pirttimäelle. Tervata tarvitseisi hevosineen päivineen, upottaa avantoon ja puulla päähän lyödä… Senkin moukka, variksen pelätin, selkään tarvitseisi!… Olisi ajanut äijäparan kumoon!… Sen minä tehnyt olisin!… Tules vaan tänne niin… Hah, hah, haa, onko äijä hullu! — Katsokaa mihin se ajaa! Oi turkanen!

— Voi nyt yhdeksänkymmentä ja puoli.

— Selkään ja putkaan makaamaan! — Mutta mitä se pyhitti vaikka yleisö kuinkakin koetti sappeaan purkamaan. Ei mitään. Oli siksi pitkä juopa välillä, ettei Pirttimäki kuullut muuta kuin jonkinlaista humua toiselta puolelta, Liikettä kyllä huomasi, näki sen itseään lähestyvän, useammalta taholta kohti käyvän.

Mutta mitä siitä. Ei kait se minua tarkoita, — ajatteli Pirttimäki ja ajaa retuutti korkean lumivallin yli radan sisäpuolelle.

— Ihmeen soma laitos — ajatteli Pirttimäki, katsellessaan tuomarilavaa ja niitä loistavia värejä mitkä siellä silmään pistivät.

— Pitänee kait sinne poiketa, ennenkuin tästä ajamaan lähtee — päätteli Pirttimäki, — Siellä se taitaa olla myllykin, koska on miehiä ja noin tarkkaan näyttävät katselevan, mitäpä muutoin viitsisivät… Poikkeemmahan edes!

Pirttimäki maiskautti huuliaan ja näppäsi suitsen perillä Poikaa takapuoleen, joka laiskasti muutteli ulottimiaan syvässä hangessa.

Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä harmista ja vahingosta, minkä oli matkaan saattanut. Siksipä niin levollisena ja rauhallisena siinä reessään istui piippunysä hampaissa. Mutta ukkospilvi oli jo siksi lähellä, että jyrinä kuului selvään ja kovasti… Se iski… iski lujasti — Pirttimäen kaulukseen, ja ääni kuin pasuunan ääni kuului:

— Tuhannen tulimaista moukka, kuka saakeli sun käski tänne ajamaan! Piru sun perii! Linnaa saat, vettä ja leipää! Nouse ylös tihrusilmä, vaskanaama ja "sivaa" sittenkin!

Kaiken tämän aikaa piteli suuri kämmen Pirttimäen kaulusta, toinen käsi likisteli kurkkua sellaisella voimalla että ääni vaan vähän karisi:

— Ä… ä… lä… hyvä mi… mies, en minä… pah… pah… pa-haa, my… mylly… myllyä kats… katsoisin — rukoili Pirttimäki.

— Kyllä minä sulle myllyä annan! jyrisi ääni Pirttimäen kasvojen edessä. Toinen käsi heltisi kurkusta, mutta palasi huimalla vauhdilla ja iski keskelle naamaa.

Veri kuohahti Pirttimäen suonissa, hänen kouransa puristivat ahdistajansa poskilihoja sellaisella voimalla että vahvat ja terävät kynnet niihin syvälle painuivat. Toisia miehiä riensi apuun, mutta Pirttimäki sen ajoissa huomasi. Hän antoi nyrkillään vahvan täräyksen vastustajansa vasempaan ohimoon, joten tämä hervottomana kierähti hangelle. Sitte läimähytti hän piiskalla Poikaa, joka siitä raa'asti karjasi, potki takajaloillaan reen nenän pirstaleiksi ja lähti hurjaan laukkaan.

Apuun rientävät olivat jalkoihin jäädä, yksi oli päästä rekeen, mutta Pirttimäki sai sen pois työnnetyksi ja piiskalla kasvoihin sivalletuksi.

Pillastunut hevonen lensi pyrynä pitkin jäätä, ei totellut ajajaa, ei suitsia. Hurjaa vauhtia se nelisti päin pitkää piiruaitaa. Muutama loikkaus vaan — ja silloin olisi se ollut keskellä suurta ihmislaumaa. — Naiset kirkuivat, lapsilta pääsi poru ja miehet vaistomaisesti irroittivat piipun hampaistaan. "Poika" syöksähti yli lumivallin, teki äkkinäisen käänteen ja yhä hurjemmin lähti laukkaamaan — liukasta rataa. Reki oli kaatua kumoon, kulki pitkän matkan toisella jalaksella, kunnes vihdoin tasapainon saavutti. Tyhjät pytyt kierivät reestä, kimpoilivat pitkin rataa niin että vanteet helisivät. Äskeinen hengen vaara muuttui samassa silmänräpäyksessä mitä naurettavammaksi kohtaukseksi: Väkijoukko huusi ja hurrasi, remahti nauruun kuin harakkaparvi. Sanomattoman hauskoilta tuntuivat kaikkien mielet. —

Pirttimäen pitkä tukka hulmuilee ilmassa kuin pellavakimppu. Hampaat irvissä kiskoo hän suitsen periä rintaansa vastaan ja koettaa ystävällisillä huudahtuksilla Poikaansa rauhoittaa. Parvi miehiä juoksee radalle vastaan, vaan ei yhdenkään tee mieli heittäytyä huiman hevosen jalkoihin. Pirttimäki huomaa tuossa joukossa äskeisen ahdistajansa, huulilta pääsee karkea kirous, ja veri suonissa kuumasti kuohahtaa.

Nuolen nopeudella lähenee Poika radan käännekohtaa. Pirttimäki puree hampaansa tiukkaan, jännittää voimansa ja tempaa oikeanpuolisesta suitsesta niin että Pojan suupielet rutisevat… Ryskäys, ja pilvenä lentää lumi reen hypätessä yli vallin… Reki pysyttää tasapainonsa… Pirttimäki on pelastettu!

— Hei, Poika, nyt saat mennä! huudahtaa Pirttimäki, ja helpotuksen huokaus pääsee rinnasta. Mutta Poika ei viitsi kauvan laukata, ikäänkuin aavistaen että vaara on ohi, hiljentyy lötköön ja lopulta ottaa laiskan kävelyn.

Pirttimäki katsoo taaksensa ja kun jälillään ei ketään huomaa, antaa hän Pojan kaukaa, niemen ympäri kiertäen, palata kaupunkiin. — — —

Kilpa-ajot jatkuvat entistä menoaan, äskeinen kohtaus on pian unohdettu.

Mutta Pirttimäki ei sitä unohda. Häntä on hurjasti petetty, lyöty päin kasvoja ja päälle päätteeksi naurettu.

— Saakuri, odotahan kun täältä pääsen! — huudahtaa Pirttimäki. Kädet puristuvat nyrkkiin, hampaat tirskahtavat yhteen ja Poika saa kiukustuneelta isännältä aika läimäyksen. — — — —

Kun Pirttimäki on särkyneen rekensä parantanut, kotiostokset kaupungissa tehnyt, lähtee hän jylhän ja uhkaavan näköisenä omille rauhaisille takamailleen.

III

RINTAKUKAT

Aarne on nuori, vastaleivottu talonpoikaisylioppilas. Helsinkiin varustelee, missä keväällä siron valkolakin loistavasti voitti.

Aino, Aarnen lemmitty, mielitietty, hänkin osaltaan armaansa lähtöä valmistelee. Aamusta varhain on puutarhassa juossut, kukasta kukkaan lentänyt kuin perho. Aristelematta taittanut ihanimman kukan, somemman oksan, saadakseen sitten oikein kauniin, oikein sievän ja siron matkakumppanin Aarnelle. Ja kun kukkia on hyvä kimppu, valitsee hän paikan pihlajan siimeksessä ja siinä ne yhteen sommittelee parhaimman taitonsa mukaan. Mieli on kaihoa täynnä, sydän niin rauhaton, rauhaton…

— Sinne Helsinkiin valistuksenviiriä takomaan lähdet, sitte Suomeni saloilla sen pystytät — puhelee Aino itsekseen, kukkia sommitellessaan.

— Nämä sinne mukanasi vie, muistona minulta. Näihin lempeni, rakkauteni ja kaikki sydämeni toivot, kaihot ja kyyneleeni suljen, näihin armaisiin kesätähtösiin, jotka sulle, armaani, annan. Kanna näitä rinnoillasi, helli, suutele; vaan älä luotasi heitä, kun läheltäni poistut. Älä heitä, armas Aarne!… Nämä minun hoitamiani, vaalimiani ja kasvattamiani ovat. Nämä minun lempeni ennen sua saaneet ovat. Aamulla varhain niiden luo juoksin, kun vielä kastehelmet lehdillä loisti. Illoin niitä, kastelin, päivin ihailin. Ne minun iloni, onneni, kaikki olivat mulle, ennenkun sun löysin… Aarne. Vaan nyt, nyt sinä mun kukkani olet kaunein, mun loistotähteni… ja näillä sun rintasi kukitan…

Kun kukkavihko oli valmis, sovitti Aino sen hienoon silkkipaperiin, vaatetti itsensä ja lähti asemalle.

Siellä olikin jo Aarne tavaroineen, tamineineen. — Juna vihelsi tulomerkin.

Aino kiinnitti kukat Aarnen rintaan ja sanoi leikillisesti — pudotappahan nämä vaan, niin et koskaan saa minulta uusia.

— Enkä pudotakaan sinun kukkiasi! — vastasi Aarne puoleksi vakavalla äänellä.

— Tuletko sitten jouluksi kotiin? — kysyi Aino ja katsoi surunvoittoisesti Aarnea.

— Luultavasti tulen, elleivät työt näytä kovin tähdellisiltä, — vastasi Aarne ja heitti vakuuttavan katseen Ainoon.

Jäähyväisiä heitettäessä tunki kuin salaa Ainon silmänurkkaan kyynel, joka ei jäänyt Aarnelta huomaamatta.

— Onnea töillesi, onnea pyrinnöillesi, tuhatkertaista onnea! — toivotti Aino.

— Kiitos, kiitos, samaa sinulle! Hyvästi äiti, hyvästi isä, hyvästi
Aino! — huuteli Aarne vaunusillalta. — —

Juna liikkuu, vauhti kasvaa tasaisesti ja viimeisenä oleva pakaasivaunu jo ohi aseman pyörii. Musta koneen savu lyöttäytyy tuulen mukana alas, peittää vaunut ja kietoo asemasillan pahanhajuiseen katkuun. Aarne huiskuttaa siniraitaista nenäliinaansa niin nopeassa tahdissa kuin suinkin saattaa, johon asemalle jääneet taitonsa mukaan vastaavat. —

Juna kiitää Murtovaaran kuvetta ja katoaa tummaan metsään. Vielä kerran kuuluu veturin vihellys, kauvempana olevat vaarat sen moneen kertaan matkivat, kunnes viimein kokonaan väsyvät. Pyörien tasainen jyrinä vaan silloin tällöin heikosti asemalle kantaa, mutta vihdoin sekin salolle uupuu.

— Sinne painuit armas!… Milloinka mahtanet jälleen palata? — huokaa
Aino, ja kosteat silmät katsovat kauvas junan kulkemaan suuntaan.
Tuntuu niin yksinäiseltä, niin sanomattoman kaiholta, kaikki näyttää
niin tyhjältä ja kuivalta — —

Aarne seisoo vaunusillalla, — juna on jo aikaa sivuuttanut kotikylän. Nenäliina on vielä kädessä, pää on rinnalle kumartunut tuoksuvien kukkien syleilyyn… Siinä sen onkin niin hyvä olla, ei kukaan ole häiritsemässäkään.

— Oi te kauniit, ihanat ja sulotuoksuiset kukat, — puhelee Aarne. — Kuinka ihania te vaaleanpunervat ruusut, ja sinä… ja sinä… ja sinä hyvätuoksuinen reseda. Mutta kauniimpi, suloisempi teidän kasvattajanne, hoitajanne ja vaalijanne, tuhat kertaa ihanampi on Aino.

Oi, jos —

— Olkaa hyvä ja käykää vaunuun! — huutaa konduktööri.

Aarne hätkähtää unelmistaan. Hänestä tuntuu siltä kuin kylmä vesiämpäri olisi niskaan kaadettu. Välinpitämättömänä, ikäänkuin ei olisi mitään kuullut, astuu hän vaunuun. Konduktööri napsauttaa lippuun reijän, ja Aarne etsii sopivan paikan keskipenkiltä.

Ovenpuoleisessa päässä pitää hurjaa rähinää muuan miesseurue, vastaisella puolella istuu vanha akka jyrsien suurta, kolmikulmaista voileipää, ja takana, selkä Aarnea vastaan, puhelee kolme, nuorenpuoleista naishenkilöä. Pian unohtaa Aarne ympäristönsä… Ajatus käy kotipoluille… Siinä haaveillessaan, vanhoja, rakkaita muistoja mieleensä palautellessaan, tarkastelee hän puolelta ja toiselta kukkiaan, niitä haistelee ja hyväilee, asettelee ja selvittelee, auttaa ja korjaa ja taas haistelee. Ja kun kaikkea tätä on useampaan kertaan tehnyt, nousee hän äkkiä, menee välihyttiin ja irrottaa kukat rinnastaan, sovittaen ne pesu-astiaan makaamaan. Sitte antaa hän virvoittavan veden niiden, päälle valua. Kun vettä on tarpeeksi, sovittelee hän kukat niin, että kaikki pääsevät veden partaalle. Kuni armas äiti lapsiaan, hoitaa siinä Aarne kukkiaan. Kaiken hellyytensä, kaiken huolensa ja rakkautensa omistaa hän niille. Aarne tietää, että nämä kukat ovat Ainon hoitamia ja kasvattamia, tietää kuinka rakkaita ne ovat hälle. Kukathan ovat Ainon koko elämä, hänen ilonsa ja onnensa.

— Tuotakin pikkuruusua sinä pienestä pitäen kasvatit, puhjettuaan sitä suutelit ja syleilit. Tuon olen pöydälläsi nähnyt, oman kuvasi rinnalla… Oi miten sievän ja soman kuvan ne siinä yhdessä muodostivat!… Ja miten nyt tuossa hentoina ja kauniina uiskentelette, juuri kuin joutsen tahi sinisorsaparvi, joka matalaa, lietosrantaista lampea kiertää… Oi te luonnon kauniit lapset! Te nurmen kukat ja Suomen kesätähtöset! —

Aarne unohtui pitkäksi aikaa pesu-astian ääreen seisomaan. Yritteli siinä joku juomaankin, vaan kun ei viitsinyt Aarnea häiritä, sai tämä paikkansa rauhassa pitää.

Kaikki eivät kuitenkaan olleet yhtä hyviä. On joukossa eräs maailmaa kulkenut velikulta. Hän on jonkun aikaa ilkeästi hymyillen, väliin nauraen ja naapureilleen kuiskaten, seurannut Aarnen toimia pesu-astian luona. Hän kuiskaa taas:

— Se rakkaus on sitä raatoa, repii vaatteet päältä! —

— Näes… voi peeveli!… Mammanpoika näkyy vielä olevan! — kuiskaa toinen tavallisen vahvasti.

— Hih hih hii — nauravat miehet, paras jehu nousee ylös, astuu muutaman askeleen ja pysähtyy Aarnen taakse. Ilkeästi irvistäen katsoo hän kukkiin, tönäsee hiukan Aarnea ja kohteliaasti virkkoo: — anteeksi, anteeksi! Suokaa minun päästä vesimaljan luo!

Aarne poistuu vastenmielisesti, tekee tilaa janoiselle ja istahtaa omaan penkkiinsä.

Mutta janoinen ei niin pian maljan luota lähdekään. Hän lykkää ovenpuolikkaan kiinni, avaa vesisäiliön johdon ja antaa veden runsaasti kukkien päälle valua. Sitte pestä lotistaa hän rokonarpista naamaansa tuoksuvien kukkien päällä. Ja kun on mielestään puhdas, ottaa rähjäisen, punasenkirjavan nenäliinansa taskustaan ja sillä kuivaa. Täyttää sitte juomalasin, juo sen puoliksi ja heittää lopun astiaan. Vesi siinä läikähtää yli äyräittensä, kukkasparvi on hukkumaisillaan, se ajelehtaa laidasta laitaan, painuu väliin syvempään ja taas nousee pinnalle kellumaan.

Janoinen ryntää ulos, työntää ovet perässään kiinni ja istahtaa hymyilevien toveriensa joukkoon.

— Haapamäki! Junanmuutto! Ravintola! — huutaa samassa konduktööri ja heittää tarkastelevan katseen ympäri vaunua.

Aarne hyökkää pystyyn, kerää kiireesti pienet kannettavansa, jättää ne penkin päähän ja rientää kukkiansa korjaamaan.

— Ei pidä jättää kukkia pesuastiaan — huomauttaa konduktööri, joka on pysähtynyt välihyttiin.

— Sitä paitsi ei ole soveliasta tuollainen siivo ja veden haaskaus!

Konduktööri jatkaa matkaansa toiseen päähän, niin ettei Aarne ennätä sanoa mitään puolustuksekseen.

Sanomaton kiukku valtaa hänet, nähdessään kukkiensa kohtalon. Kädet puristuvat nyrkkiin, ja katse käy uhkaavan näköiseksi. Aarne on ryntäämäisillään nyrkit sojossa vaunuun; mutta saa kuitenkin itsensä hillityksi. Hän arvaa helposti kenen käsialaa on työ, heittää kiukkuisen katseen siihen penkkiin, jossa tiesi konnan istuvan; — mutta se onkin tyhjä, toiseen vaunuun on paennut.

Tekisi mieli lähteä perässä, ja näyttää sille oikein — tuumi Aarne — mutta olkoon nyt — hampuusi!

Sitte nostaa hän kukkakimpun astiasta — se on niinkuin järvestä nostettu raato, märkä ja vetelä kuin mäskisaavi.

— Voi ihmisparka — puhelee Aarne — kuinka julma ja paha saatat olla. Eivät luonnon kauneimmatkaan saa sinun häijyä sydäntäsi lämpenemään. Oi paatunut raukka!

Aarne pyristelee ja räpyttelee kukkiaan, niinkuin räpyttelee lintu, jonka höyhenet ovat kastuneet. Ja kun on kukat entiselle paikalle rintaansa kiinnittänyt, tarkastellut mahdollisimman usealta puolelta, silitellyt ja sovitellut, ottaa hän tavaransa ja astuu asemalle.

Aarne jättää tavaransa aseman seinustalla olevalle penkille, ja pohjoisesta tulevaa junaa odotellessa, ottaa muutamia askeleita läheiseen koivikkoon.

Sieltä valitsee Aarne kuivan, auringonpaisteisen paikan, heittää kylelleen ja ottaa kukat rinnastaan. Ja kun lehtien rypyt on silitellyt, poimut oikonut, asettaa hän ne auringon kuivattavaksi.

— Siinä ihanat kukkani virutte kuin ammuttu sorsa liejussaan — puhelee Aarne. — Jos teidät tähän jättäisin, kuolisitte kuin kala kuivalla maalla, tai sattuisi joku löytämään ja ehkä vesitilkan antaisi. Mutta löytäjänne ei voisi arvata mistä olette, kenen omat olette olleet… Ei voisi arvata kuka teidät yhteen sommitteli, kuka hoiti ja kasvatti… Ja silloin, — silloin teillä suurta arvoa ei olisi!… Niin, siihenkö jättäisin! Jättäisinkö vieraan käteen, joka ei rakkautta teihin tunne! Jättäisinkö lapselle, joka loistavat teränne tielle tiputtaisi, tahi naiselle, joka rintansa teillä kukittaisi, sitte janoon ja huonoon ilmaan tukehduttaisi… tahi tulisiko karja ja vatsaansa upottaisi.

Ei, tähän en teitä jätä, itkunne armaani luo kuuluisi… ja silloin onneni mustaksi kaihoksi muuttuisi.

— Pohjoisesta tulevan junan vihellys kuuluu, ja Aarne ottaa hiljaisen juoksun alamäkeä asemalle.

* * * * *

Luvut ovat Helsingissä alkaneet, ja Aarne on niihin todellisella innolla käsiksi käynyt. Hän on syrjäkaupungilta vuokrannut asunnon, pienen, mutta sievän huoneen, jonka ainoa akkuna antaa Katajanokalle päin. Akkunan edessä olevalla pöydällä on suuri tapuli kirjoja, yksinkertaiset kirjoitusneuvot ja Ainon valokuva puitteissaan. Sen vieressä seisoo juomalasi, täynnä vihreälehtisiä ruusun oksia, joista kukat ovat nähtävästi kuolleet, tai muuten pois saksitut. Nuo ruusun oksat juomalasissa, ja tuo valokuva puitteissaan, ne ne ovat, joihin Aarne kaikista useimmin katseensa ja ajatuksensa lukujen lomissa kiinnittää. Moneen kertaan hän nostelee vedestä oksat, tarkastelee märkiä tyviä ja sitte ne jälleen lasiin sovittaa. Ja tätä tehdessään tuntee Aarne aina jonkunlaista riemua, salaista iloa ja toivoa sydämessään, ja se se on, joka kaksin verroin lisää intoa ja voimaa vaikean ja raskaan työn suorittamiseen. —

Eräänä päivänä huomaa Aarne oksien tyvipäissä kauvan odottamiaan merkkejä. Pari päivää saavat vielä olla vesilasissa; mutta sitte ottaa hän oksat ja istuttaa ne hyvään multaan pienissä ruukuissa. Kastaa sitte mullan huolellisesti ja asettaa kuhunkin juomalasin kumolleen.

Jokusen päivän perästä poistaa Aarne juomalasit istutuksiensa päältä, ja silloin on hänellä monta pientä ja sievää pikku ruusua akkunallaan.

Vaan kun kylmä ja pimeä talvi saapuu, päristävät pikkuruusut lehtensä ja paljas runko jää astiaan törröttämään.

Aarne ei siitä kuitenkaan hätäänny, eikä suremaan jää, hän tietää että luonnonlaki on sellainen, jonka alaiseksi pikkuruusujenkin on alistuttava. Hän ottaa ruukut ja asettaa ne sopivaan paikkaan talvi-untaan lepäämään.

* * * * *

Kevät on mailla. Tähdellisiltä töiltä ei Aarne joutanut jouluksikaan kotiin, vaikka niin kovin teki mieli. Sitä enemmän nyt koti-ikävä häntä ahdistaa. Se paisuu samassa määrässä kun kevään henki ilmassa kasvaa. Mutta hehkuva innostus työhön, monipuolinen harrastus siihen, ovat terveellisenä vastapainona koti-ikävälle. Aarne laskee ajan päivästä päivään, tentistä tenttiin, ja vasta kun urakka yhden vuoden töistä on täysi, on matka kotiin valmis.

Eräänä kirkkaana ja lämpöisenä kevätpäivänä, Maaliskuun loppupuolella, nostelee Aarne pikkuruusunsa talviteloiltaan, asettelee ne akkunalle ja kastelee huolellisesti.

Aarne huomaa, miten päivä päivältä noihin kuiviin varsiin elämä ja henki palajaa. Pieniä nyppyjä ilmaantuu sinne ja tänne varsiin. Ne kasvavat suuremmiksi, käyvät yhä tuoreimmiksi, ja vihdoin ovat täysin kehittyneitä lehtisilmuja.

Aarne on havainnoistaan sanomattoman onnellinen. Hän riemuitsee kuin pieni lapsi, tuntuu kuin vuosia kytenyt toivo toteutuisi, niinkuin kauvan odotettu ystävä olisi jälleen palannut.

Parempaa ystävää eivät pikkuruusut koskaan olisi saaneet. Ne näyttävät sen huomaavan ja iloissaan siitä särkevät silmukuorensa ja työntävät ulos vihreät lehteänsä.

Yhä iloisemmaksi käy Aarnen mieli.

— Kunpa pian kukkisitte — huudahtaa hän kuin mille tuttavalleen — silloin pääsisitte vanhaan kotiinne, kasvattajaanne ja rakastajaanne tervehtimään!

Pikkuruusut näyttävät siltä kuin tahtoisivat sanoa: — kyllä koetamme, kyllä koetamme! Anna sinä vaan meille tarpeeksi hyvää ilmaa, valoa, lämpöä ja kosteutta.

Ja Aarne sen vastauksen ennestään tietää. Hän koettaa toimia niin, ettei ruusuilta mitään puuttuisi. Runsaan valon ja lämmön saavat ne auringolta; ikkuna avataan, ja sieltä pullahtaa-raitista kevät-ilmaa ruusujen hengitettäväksi. Vantaan vesi taas pitää mullan kohtalaisen kosteana. Kaikkia siis saavat mitä mieli halaa!

Tulos siitä myöskin pian näyttäytyy. Aarne huomaa miten pieniä nuppuja ilmaantuu varsien päihin. Ne kasvavat kasvamistaan, pitenevät, paksunevat. Vihreät verhot, jotka kauniin turvattinsa syliinsä sulkevat, eivät enää uletu sitä helmoihinsa salpaamaan. Se kasvaa yhä suuremmaksi, hajottaa verhojen sylin… jolloin hennot, kauniit ja loistavanväriset terät hiipivät arasti ja kainostellen kirkkaan kevätpäivän syleilyyn. — — —

Kirkas onkin jo silloin kevätpäivä, lämmin sen hyväily. Toukokuun aurinko hellittää korkealta taivaalta. Laulua ja soittoa on ilma täynnä, metsä täynnä. Suloisesti kajahtelee salo peipon siellä soitellessa. Ihana on loppumaton laulun laine, jonka leivo ilmassa soinnuttaa.

Auteriin käy taivas, ja kevään tuoksua on maailma täynnä. —

Sanomatonta riemua ja autuutta tuntee Aarne sydämessään, käydessään eräänä aamuna kaupungin ulkopuolella. Kun sieltä palaa, on hänellä aimo tukko rahkasammalta muassaan. Ne hän kastelee likomärjiksi ja levittelee pikkuruusujen juurille, mullan peitteeksi. Ruukut nostelee hän sitte korin pohjalle, asettelee sammalia niiden väliin, ett'eivät pääsisi toisiinsa hakkaamaan, ja ompelee vahvan peitteen päälle. Ja kun on kirjoittanut kankaalle osoitteen, liittänyt tarpeellisen varoituksen, ottaa hän korin ja vie sen itse asemalle. —

* * * * *

On Ainon päivä. Aurinko paistaa lämpimästi autereiselta taivaalta. Linnut lyövät leikkiään puutarhassa, ja Aino kevyessä aamupuvussaan ihailee nuorten sinne laittamaa somaa, kukilla koristettua nimipäiväpöytää.

Kevät-aamun sulo on niin hurmaava, että se valtaa Ainon kokonansa. Vaaleansininen taivas, kevyet pilvenhattarat, lämmin ilma, joka pitkin maanpintaa väreilee ja hyppii, nuori ruoho, vasta puhjenneet lehdet ja kukat, jotka tuoksullaan ilmaa syleilevät — ne ne kaikki yhtä aikaa valtaavat Ainon sydämen. Hän tuntee suurta taivaallista riemua ja autuutta, kätensä käyvät ristiin, kohoavat korkeutta kohti, ja sydämestä lähtee nöyrä, rajatonta kiitollisuutta uhkuva ylistys Luojalle.

Hän tulee luoneeksi katseensa menneisiin aikoihin, muistelee juuri tätä
Toukokuun päivää, vertailee niitä toisiinsa ja tekee päätöksiä.

Mutta tämä päivä se verrattomasti vie voiton muista. — Se on niin ihanan ihana, niin lauha ja lempeä, se tuo sydämeen rakkaita toiveita, jaloja aatoksia, ja mieli on niin kumman keveä. — — —

Aino on viipynyt puutarhassa tavallista kauvemmin, isä on käynyt postissa ja palaa sieltä, kantaen koria kainalossaan.

— Mitä isä kantaa? — huutaa Aino ja juoksee vastaan.

— Nimipäivälahjoja, nimipäivälahjoja, lapseni! Etkö muista mikä se tämä päivä on?

— Muistan isä, muistan, mutta onko se todellakin minulle?

— Kun et usko niin katso!

Aino lukee osotteen ja huudahtaa: ja ihan minulle, minulle!… Isä!
Tämä tulee Helsingistä!

Aino juoksee kamariinsa ja kiireesti irroittaa peitteen päältä.

Mutta kun hän huomaa pienet ruusut, jotka ilman epäilystä tietää Aarnen lähettäneen, pillahtaa hän hillittömään itkuun. Kauniit kasvot painuvat kukkien päälle, ja valtoinaan oleva tukka niitä syleilemään valuu — — —

Ei itke Aino surusta, — ei kovaa onnea itke. Ei tule itku murtuneesta sydämestä, jonka pettyneet toiveet ovat särkeneet. Ei ole se katumusitkua, joka petollisesta ja rauhattomasta sydämestä lähtee. Ei! — Se on itkua suuresta onnesta, itkua rajattomasta ilosta. Se on itkua rakastavasta sydämestä, joka puhtaan, vilpittömän vastarakkauden löytänyt on, vaikka ei sitä koskaan saavuttavansa luullut.

— No Aino, mitä tuossa turhia itket! Mikä sinun on? — puhelee äiti tyttärensä vieressä.

Aino herää kuin taikavoiman lyömänä ja heittäytyy äitinsä kaulaan.

— Äiti, minua ei vaivaa mikään, ei mikään, minun on vaan niin hyvä olla. Minä olen niin ylen onnellinen — puhelee Aino ja syleilee äitiänsä.

— Katsokaa noita pikku ruusuja, katsokaa, juuri puhjenneita! Kuinka herttaisia, kuinka kauniita pikku ruusuja!

Isäkin saapuu huoneeseen ja Aino nostelee pienet ruusut pöydälle.

— Eikö ole kauniita pikku ruusuja isä! Ihan samanvärisiä kuin minun kotiruusuni! — Katsokaa tuota kaunista vaaleanpunasta!… tuossa samanvärinen!… Tuolla tummanpunanen, ja tässä aivan valkea! Samat värit kuin syksyllä Aarnelle annoin.

— Samat värit ja samat ovat kukatkin, jos oikein huomaan — muistutti isä.