language: Finnish

HIILIÄ

Kirj.

Aku Päiviö

Port Arthur. Ont., Työkansan Kustannusyhtiö, 1914.

SISÄLLYS:

Kulkuri ja hänen huilunsa.
Kun tähdet sammuvat.
Pyhä huntu.
Rakastetun haudalla.
Mitä ne ajattelivat?
Lähellä kuninkaan linnaa.
Painajainen.
Maalaajan taivas.
Viimeinen leipä.
Omatunto.
Tuomas ja härät.
Kiusaus.
Myrsky-yön runoa.
Hiiliä.

KULKURI JA HÄNEN HUILUNSA.

Maailma on täynnä soittoniekkoja, on kulkurisoittajia ja on palatsimusikantteja. Toiset hopeatorvin, ebenpuuhuiluin ja kultakielisin kitarein maineen kultaisista laakereista helkyttelevät valituin sävelin valitulle väelle ja toiset omin veistämin kantelein ja pajuvesahuiluin soittelevat sydämmensä kyllyydestä mieron taivaltajille ja kylän rahvaalle. Toiset riemuista, toiset suruista, toiset päivästä, toiset yöstä. Soinnut ovat monet, ja soittajat, ja soiton tarkoitus. Kenpä oikea soittaja lienee. Sekö oikea soittaja lienee, joka soraäänettömin soinnuin kauniisti korvaan kaiuttelee, vai sekö, joka helkyttelee sydämmestä sydämmeen ja antaa soida soraäänen, tuskankielenkin kirahdella…

Näin ajatteli kulkurisoittaja ja näin puhkesi huilullensa puhelemaan, kun oli väsynyt, tien ohessa, kun jumalan aurinko pään päällä paistoi:

Oi huiluni! Muistatko, kun minä sinut rannan vetreästä vesasta vuoleskelin tuolla kaukana, kaukana sinisten vetten takana salolla, helopäivinä ja suloisesti hämärtyvinä iltoina, rannalla, alla kotikoivun, pyhän puuni, joka siinä oli sukupolvien iän suojaavia lehviänsä lasten leikkien yllä suvituulissa leyhytellyt. Muistatko, kuinka suvanto päilyi ja helmeili koski, kuinka tuomi kukki ja pihlaja, ranta ja törmä, vainiot ja niityt, ja kuinka ne tuoksuivat! Vuosikaudet, oi huiluni, minä sinua salaa vuoleskelin ja soittelin itselleni iloksi, hetkinä, jotka nyt vain kultaisina muistoina mustenneessa mielessäni väikkyvät. Ja sinä soit, soit vienosti ja somasti, soit luonnon kielien kanssa sopusointuisesti, etkä väsynyt. Kuuliko sitä kukaan, jospa sitä ei kukaan kuullut, tai jospa sen kuuli vaan koti ja naapuri korkeintaan, niin minulle se riitti kun minut se lumosi. Usein sinun tenhostasi, oi huiluni, ylenin minä puhtaisiin maailmoihin, joissa ei ollut suruja eikä rumuutta, ja suruisimmat silloiset sointusikin heläjävät nyt muistojeni kaukaisista mailmoista riemunsävelinä.

Ja kenties sinä olisit soinut niin, kenties yhä vieläkin soisit, jos olisimme tuolla kotikoivun juurella, salon puhtaassa sylissä pysyneet. Mutta mierolle meidät kohtalo käski, sauvan käteen antoi ja tien osotti. Sinut, oi huiluni, painoin minä silloin povelleni, vasta kun olimme kotiveräjän ulkopuolella nostin minä sinut huulilleni hyvästijältöhymnin soitellakseni — ja niin me läksimme, kiiluva kyynel silmänurkassa, ja niin me sille olemme yhä vaeltaneet.

Silloin sinä, oi huiluni, ensi kerran oudosti sorahdit ja siitä asti on aina joku äänesi särkyneenä särissyt ja vienommat tyyten vaienneetkin.

Ja usein minä sinut sitten, oi huiluni, väsyneenä, tuskien turtamana ja vihani raivossa jalkoihini heitin ja lokaan tallasin — ja taas siellä kyynelsilmin ylös nostin, kokoilin, puhdistin ja hellemmin hoivailin, sillä enhän minä sinusta luopua voinut, oi sairas, särkynyt ystäväni. Anna anteeksi, huiluni, sillä heikko minä olen! Eihän se ollut sinun syysi, eikä minun, että me mieron tielle jouduimme, että mieron tie oli niin raaka ja ruma ja että se piinasi, ärsytti ja repi. Muistatko, mitä kaikkea me koimmekaan. Muistatko, kuinka me kylän raittia vilusta värjöttäen kiertelimme ja kolkutimme oville, joita ei avattu, kuinka me tien oheen nälkäisenä nukahdimme, vaikka rypäleitä oli aidan toisella puolen, ja kuinka meitä pilkattiin, kun me niin vaelsimme, minua, kun minä sinulla soittelin ja sinua, kun sinä siten soit. Multa me soitimme sittenkin, sillä elämä on hurjaa leikkiä!…

Niin, huiluni, me olemme nähneet maailman, ja saaneet sen verikasteen. Sen toisen maailman, joka oli totta myöskin, vaikka toisenlaista totta kuin me silloin kuvittelimmekaan. Ja silläkin on omat sointunsa, omat onnen kielensä suurten soraäänien alla. Ne soimaan kun saisit, oi huiluni, ne voimaan kun saisit ja salamoimaan!…

Särkynyt, ikuinen ystäväni. Ethän sinä voi minulle niin soida kuin ennen. Ethän sinä niin jaksa minua lokaiselta markkinatantereelta puhtaisiin ilmapiireihin kevyenä ylentää kuin ennen. Mutta voithan sinä rämähdellä maailman rumuutta, voithan vongahdella sorretun vihaa. Oi huiluni, herätä poljetun uhmaa! Ja koeta, oi huiluni, verta tihkuvien haavojen vuoksi maailman murjomissa, virittää vielä nekin vienommat kielesi, joista toivon lämpöinen henkäily helisee!…

Ja kulkurisoittaja nosti huilun huulilleen ja lähti eteenpäin suoraa leveätä tietä, jossa ei päätä näkynyt. Meni, ja liepeet tuulessa hulmusivat.

KUN TÄHDET SAMMUVAT.

Ilta hämärtää. Suurena ja punertavana kohoaa kuu tumman metsänreunan yli. Tuhannet tähdet kirkkaana tuikkaa.

Kaksi vanhusta istuu tupansa kynnyksellä liki toisiansa. Kohottavat kasvonsa kuin jotakin katsoakseen.

— Ilta tämä lienee, onkohan taivaalla tähtiä?

— Onkohan?…

— Mitä?… Katsohan, onko taivaalla tähtiä.

— En minä näe.

— Et!… etkö sinäkään enää näe… etkö ehtootähteäkään?

— Annahan kun koetan. Missäs päin sen pitikään olla?

— Tämä tupa on etelään ja pohjoiseen, sen pitäisi siis olla tuolla… Annahan kätesi tänne… tuolla noin… Koetahan nyt katsoa sinne päin, tarkasti; se oli ennen suuri ja kirkas… Etkö näe?

— En, mitään en näe… Taikka näenhän minä moniakin, tuhansia minä näen; ne pyörivät ja tanssivat hirmuisessa pimeydessä aina kun katsoakseni katsahdan, — ne ovat minun tähtiäni…

Vanhusten päät vaipuvat alas ja tutisevat kädet puristavat toisiansa.
Syvä huokaus kohoaa vaikenevaan avaruuteen…

— Jos ei olisikaan tähtiä taivaalla?…

— Niin, jos ei olisi, — jos olisivat jo sammuneet…

Hetken huojuttelevat he äänetönnä vanhoja ruumiitansa edestakaisin. Sirkat sirittävät pihanurmikossa, haavan kalseat lehdet lipattavat, kylätieltä kajahtelee nuorten naurua. Mutta vanhukset ovat vajonneet itseensä.

— Pimeä, ettei näe, hiljaisuus, ettei kuule. Mennäänpäs rantaan, jos siellä laine lipattaisi…

— Mennään…

Ja he menevät. Pitävät toisiansa kädestä ja toisella ohjaavat tunnustelusauvaa.

— Väistähän, väistähän muori-kulta, siinä on puu.

— Kivipä tuossakin…

— Puu…

— Kivi… ka, rantakivihän se jo on, tunnen sen hyvin — niinkuin sinäkin sen tunnet. Istutaanpas ja kuunnellaan… lempeästi humisee leppeä metsä ja leikkisästi lipattaa lammen pienet laineet rantakiviä vasten.

— Kuuletko?…

— Kuulen!

Niin, se on tuttua! Kun me olimme nuoria, niin…

— Elä puhu siitä. Mutta muistatko miltä näytti tämä lampi ennen — aamusilla, kun päivä kiipesi tuolta metsän yli ja kuusten latvat säihkyivät kuin sula metalli — Ja iltasilla, kun rusko ripotteli kultiansa…

— Miltähän se nyt näyttäisi?

— Jokohan mustalta

— Niin, jokohan olisi mustaksi muuttunut…

He kuuntelevat ja muistelevat ja kuvat kulkevat heidän silmäinsä ohi niin elävinä, että he luulevat ne todellisuudessa näkevänsä. Vasta kun kukko kiekuu puolta yötä havahtuvat he ja huoaten lähtevät majaansa kohden haparoimaan.

— Sanoitko sinä jotakin?

En, mutta minä ajattelin sanoa, että minä olen näkevinäni silmäini edessä jotakin hyvin kirkasta.

— Niin minäkin!

— Jos se on kuu.

— Emmepä sitä ole ennen nähneet. Aurinko tuo lienee.

— Aurinko, sydänyöllä!… huperoita me jo olemme!…

Valkoisina, punaisina kielinä nuolee ahnas tuli tuvan kuivaa seinää, jo kohoaa roihuavana tulipatsaana ylös korkeuteen.

— Mutta se lämmittää kuin aurinko!

— Niin, kättäkin, jos ojentaa sitä kohti.

Jos lienee se sittenkin…

— Mutta kuunteleppa!…

— Voi! voi!…

Kuuluu roihuntaa, rätinää ja ryskettä. Liekit kuumentaa jo vanhusten kasvoja. Kompastuen ja nousten ryntäävät he sitä kohden ja levällä sylin syöksyvät palavaan seinään, kimpoavat siitä kytevälle pihanurmikolle, taas seinään, taas nurmikolle… Etsivät portaat ja oven, ne ovat tulessa; kiertävät ympäri, kaikki on tulessa.

Harmaita hiuksiaan repien kiljuu mies kuin mielipuoli. Ryntää sitä kohden, missä luulee olevan pajan, jonka ahjossa hän on silmänsä sokeiksi kuumentanut. Se ei pala. Hän repii oven kappaleiksi ja syöksyy sisään. Etsii suurimman vasaransa, ja alasimen, ja alkaa takoa. Takoo, iskee yhä hurjemmin, — ja alasin helisee kuin ennen nuorena — ei, hurjemmin se helisee, kaameana se kaikuu äänettömässä yössä.

Mutta kytevää pihatannerta syleillen huutaa yhä sortunein äänin vaimo:

— Tähdet ovat sammuneet, mutta aurinko paistaa, aurinko paistaa!…

Päivä valkenee. Aurinko lähettää riemukkaat säteensä kukkivain tannerten ja välkkyväin vetten yli. Sirkat heräävät heinikossa, metsä lauluun helkähtää.

Mutta yhä hurjemmin helisee alasin…

Eilen vielä puhtaana ja rauhallisena kyyhöttävän majan sijalla on mustia kekäleitä ja tuhkaa, josta sinerviä savulankoja suikertaa kuulakkata taivasta kohden.

Mutta pois päin kytevästä majasta leveätä valtatietä myöten vaeltaa vanha vaimo, harmajat hiussuortuvat hajallaan, mustiksi kärventyneet kädet ilmaan kohotettuina, elottomat silmät suurina eteensä katsoen…

— Aurinko on sammunut ja kuu!… sammunut!… sammunut!… mutta tähdet tippuvat alas kekäleinä… kekäleinä!…

* * * * *

Mutta miehen, joka omistaa talon ja torpan, ja monta taloa ja monta torppaa, paljon maata ja muonaa, karjaa ja kultaa, juhtia ja palvelijoita, ja kiskoo veroa ja kiristää korkoa — tämän miehen ovelle kolkutetaan kovasti.

— Kuka siellä?

— Minä

— Kukas sinä olet?

— Etkös tunne; — tehtiin sopimus kerran.

— En muista. Mitä sinä tahdot?

— Palkkani, sillä nyt se on täytetty.

— Mikä täytetty?

— Se sopimus, jonka silloin teimme.

— S—na! Nytkö sinä sen vasta täytit?

— Nyt, sillä silloin en uskaltanut kun he vielä näkivät, kun toinenkin vielä näki. Nyt se on täytetty, tuhkana on. Palkkani olen ansainnut.

— Ansainnut… hyi, kirottu! Mene!… Ei ole enää millään mitään rajoja!…

Mies irvisti ja lähti.

Mutta portille kolkutetaan taas, ja yhä kovemmin, ja kaikuu vaikenematon huuto:

— Aurinko on sammunut ja kuu… sammunut… mutta tähdet tippuvat alas kekäleinä!…

PYHÄ HUNTU.

Hurskaat antajat olivat kylmentyneet, tulot almulippailla ehtyneet Vanhemmat laupeuden sisaret olivat murheellisia, syyttivät itseään ja rukoilivat. Mutta asia ei korjaantunut. Abbedissa itse oli aivan kärtyinen ja helisteli tuimasti avainnippuansa. Vihdoin päätti hän lähettää matkaan sisarista nuorimman ja kauneimman.

— Pieni hairahduskaan pyhän asian eteen ei ole synti! kuiskasi hän tälle korvaan, antoi siunauksensa ja työnsi lempeästi matkalle.

Ja nuori laupeudensisar lähti, puhtaana kuin itse Neitsy-Maria kuvissa. Ei ollut tahrapilkkua lumivalkeassa otsahunnussa, eikä hienohipiäisillä kasvoilla, eikä vaaleansinisissä silmissä.

Pieni hairahduskaan!… Se oli niin epämääräinen ja salaperäinen, niin höllentävä ja vapauttava, melkein kuin käsky. Mitä se oikein suoraan tarkoitti, sitä ei hän ymmärtänyt, mutta hän ikäänkuin tunsi sen veressään ja se synnytti heleämmän punan hänen poskipäilleen.

Oli hetkiä, jolloin tuntui nautinnolta olla yksin kammiossaan tai polvistuneena jonkun pyhän kuvan eteen, kiduttaen itseänsä, kuvitellen itsellensä olemattomia syntejä ja valkaisten sieluansa yhä uudistuvilla rukouksilla ja kyynelillä, tullaksensa otolliseksi sinne missä häntäkin oli odottamassa hohtavan valkoiset siivet ja iäinen riemu. Silloin oli hänelle kauhistus jokainen lihallinen ajatus ja viattomin inhimillinen ilokin ilman tätä pyhyyttä, ja silloin tunsi hän olevansa niin vahva että voisi kestää hirveimmätkin kidutukset pyhän asiansa, vakaumuksensa puolesta. Mutta taas oli hetkiä, ja ne tulivat aivan välittömästi ja vastustamattomasti, jolloin koko olemuksen valtasi sanomaton ikävä ja jolloin hänen yksinäinen kammionsa tuntui kolkolta vankikopilta, josta teki mieli pakenemaan — maailmaan, sen elämään, sen rientoihin ja riemuihin. Ja ah kuinka suloiselta silloin tuntui jokin pieni synti, hairahtuminenkin!… Nytkö voisi hän nuo molemmat tunteensa yhdistää: palvella pyhää asiaa, jolle hän sentään tahtoi uskollinen olla, uhraamalla jotakin puhtaudestansa, hairahtumalla… niin, jos hyvä työ olisi esimerkiksi kymmenen kertaa suurempi rikosta?…

Ja kun hänen silmiinsä aukeni alaalla edessänsä olevan kaupungin tuhannet kirkkaat tulet ja kuului sen kiihkeä elämän hurma, niin hänen olemuksensa tuntui kuin räjähtelevän ja leimahtelevan ja hänet tempasi epämääräinen hurmaannus.

— Minä tulen täyttämään lippaan kullalla ja ojennan sen hurskaalle äidille kynttilän ja Pyhän Marian kuvan edessä! mumisi hän ja joudutti askeleitansa, jotka olivat kevyet kuin synti.

Pyhän Antoniuksen kirkon edustalla hän epäröiden pysähtyi, asettui siinä puolihämärään ja ojensi lipastansa paremmin puetuille sisäänkävijöille. Mutta niiden selän taitse kurkotti köyhemmät pieniä rahojansa ja hurskaan tyytyväisinä pudottivat ne kilahtavaan rasiaan. Hän ei ollut oikein tyytyväinen. Lähellä loimotti yksi kadun kulmaus upeasti valaistuna. Sinne ohjasi hän askeleensa. Epäillen pysähtyi hän sen edustalle, sillä kaikesta päättäen se oli varakkaamman nautitsijaväen kapakka, jonka sisällys hänelle oli synnillisesti kauhistava salaisuus. Mutta tarkoitus viekotteli, ja hänelle muistui mieleen taas abbedissan sanat. Hän puisti ruumistansa, astui rohkeana sisään ja loi nopean yleissilmäyksen. Ensimäiseen hän vaan hurskaasti katsahti ja ojensi lipasta: putosi pieni hopearaha. Toiselle hän hiukan hymyili: helähti suurempi raha. Kolmanteen hän loi suuret kirkkaat silmänsä, antoi niiden hymyillä, antoi sen väreillä kasvoissakin: helähti kaksi hopeata. Neljännelle hän antoi jo huultensakin hymyillä, että kirkkaan valkeat hampaat välkkyivät punaisten huulten takaa: helähti lippaaseen kultaraha. Hän punastui ja hymyili vielä kiitokseksikin.

Nyt oli hän keksinyt salaisuuden, joka innosti ja hurmasi, ja teki yhä rohkeammaksi. Ja niin hän jatkoi ovi ovelta paikoissa jotka hän valitsi.

Eräässä kilvessä seisoi: »Iloisten Veikkojen Klupi.» Se ikäänkuin kutsui häntä, sillä hänkin tunsi haluavansa olla iloinen. Täällä hänen lippaaseensa varistettiin kultaa, että se nyt oli aivan täysi, sillä hän hymyili niin, että se miellytti »iloisia veikkoja». Ja täällä hän viivähti, tänne hän aivan unohtui, koska ystävälliset »iloiset veikot» niin tahtoivat…

Aamupuolella hän löysi itsensä paluutieltä. Kaikkialla tuntui olevan sakeata sumua, hänen ulkopuolellansa ja hänen sisällänsä. Hänen aivonsa epäsivät ajattelemasta, hänen tunteensa olivat sekaisin ja jalkansa eivät tahtoneet kannattaa. Horjuen hän eteni ja puristi suonenvedon tapaisesti hopealla ja kullalla täytettyä lipasta sekä hunnun kulmaa johon ylijäämä oli kätkettynä.

— Pieni hairahduskaan pyhän asian eteen ei ole synti… hän sopersi.
Nyt oli hän uhrannut sen eteen kaikki!

Mutta kun hän tuli luostarin muurin eteen ja kolkutti sen raskaalle portille, rupesi häntä itkettämään.

— Mitä? Etkö onnistunutkaan? sähisi vanha ovenvartija.

Hän ei vastannut, mutta lipas helähti täysinäisen raskaana ja vartija ehätti:

— Ka, olethan onnistunut! Mitä sinä joutavia! Mene kammioosi ja nuku.

Nuori nunna syöksyi abbedissan kammion ovelle. Hurskas äiti oli häntä vastassa kynttilä kädessä, hiukset hajallaan ja jännittyneenä.

— Lapsikulta, olen valvonut ja odottanut…

Mutta nuori laupeudensisar varisti saaliinsa nopeasti niinkuin se olisi häntä polttanut abbedissan jalkain juureen, vaipui maahan ja tyrskähti äänekkääseen voivotukseen:

— Minä olen hairahtunut!…

— Sst! keskeytti hänet abbedissa lujasti, puoleksi äidillisesti, puoleksi käskevästi: Rukous puhdistaa, rukous puhdistaa, lapseni. Polvistu kappeliin ja tyhjennä sydämesi, mene sitte kammioosi ja rukoile kunnes olet väsynyt, nuku sitte pyhän Äitimme nimeen. Minä annan siunaukseni. Mene!…

Nuori nunna nousi ja lähti, kumarassa ja horjuen.

RAKASTETUN HAUDALLA.

He olivat vielä nuoria. Muutamia vuosia sitte olivat he sitoneet kohtalonsa yhteen ja se side oli lujittunut parilla kauniita lapsia. Mutta onnellisia he eivät olleet, sillä elämä oli näyttänyt heille vain ankaran arkipuolensa, joka sisälsi huolia ja kärsimystä. Syy oli ehkä miehen, joka oli taloudellisesti epäkäytännöllinen: ei osannut antaa hopeapyörylöille niille kuuluvaa arvoa ja kunniaa, ei osannut pienillä tuloillansa pitää yllä »onnellista kotia», eipä edes asioitansa vakavassa tasapainossa, säästämisen ihanasta taidosta puhumattakaan. Mutta hän oli epäkäytännöllinen tänajan eläjäksi vielä toisellakin tavalla ja siinä ehkä olikin varsinainen syy: hän antoi arvoa ihmistunteille, omillensa ja muiden, ja pyrki asettautumaan niiden mukaan. Niinpä valitsi hän työalansakin. Hänelle näet oli »laulun lahjoja» suotu ja niinpä hän tahtoi ne käyttää hyvän palvelukseen: niillä herätellä ja kohottaa, kehotella ja kiihottaa henkisesti nukutettuja, uupumukseen asti työllä vaivattuja ja murheella raskautettuja ihmisiä, ja siten ansaita jokapäiväisen leipänsä. Se oli erehdys hänelle, se oli merkki hänen epäkäytännöllisyydestänsä, sillä jos sitä mielisi, täytyisi laulaa toisenlaisessa äänilajissa ja vielä ennen sitä saada lauluillensa hyväksymisleima, patentti yhteiskuntaa hallitsevan luokan patenttivirastosta. Siihen hänessä ei ollut miestä.

He olivat muuttaneet asuntokaupunkia, uusin elämäntoivein tietysti, mutta tässä uudessa joutuneet vuokrakasarmiin, jonka ympäristö oli saastutettu epäsiistien asujanten, juutalaisten, turkkilaisten ja sensemmoisten lialla.

Oli kesä, lämmin, ihana kesä. Oli aurinkoista ja viileyttä — muualla, jossakin etempänä, mutta tässä, johon he olivat kuin sidotut, ainaista hämärää, likaista, haisevaa ja rumaa. Se oli surullinen koti, ja surullinen kesä. Mutta pahinta ei ollut se, vaan se, että siellä painoi aamusta iltaan ja päivästä toiseen kiduttava toimeentulon huoli, senkin kurjuuden kammottava uhka.

Turhaan istui mies pöytänsä ääreen. Tuhannet ajatukset saivat tulla ja mennä, paperille ei syntynyt mitään ehjää, sillä häneltä puuttui mielenrauha. Ympäristö, huutava elämänhuoli ja kokemus — ensin hämmästyttävä ja yhäkin katkeroittava kokemus — ettei ollut toveria jonka auttavaan käteen voisi hädässä turvautua, oli vienyt mielenrauhan siihen asteeseen. Turhaan etsi kalpea mies sitä kaupungin kaduilta; loiston ja kylläisten laiskurien näkeminen herätti hänessä vaan repelevää katkeruutta. Turhaan etsi hän sitä puistoista ja luonnonhelmasta, missä puut humisivat, ruoho vihersi ja vedet välkkyivät: siellä oli liian voimakas muistuttaja luonnollisen ihmiselämän onnesta ja vapaudesta, että hän sieltä aina palasi tyhjin toimin ja onnettomampana kuin sinne mennyt oli. Järjellisesti hän kyllä tajusi tämän sairaloisen, luonnottoman tilansa, vaan ei voinut siitä itseänsä irti riuhtaista; hän oli kuin verkossa, johon sitä lujempaan kietoutui mitä enemmän siitä pois potki. Ja kurjuus lepäsi povessa kuin raskas kivi.

Heillä oli kaksi kaunista lasta, kuten sanottu, poika ja tyttö, pieniä vielä molemmat. Jokainen rakastaa lastansa ja useampi niin, että siihen keskittyy koko hänen elämänsä tarkoitus. Se on luonnon pyhä vietti ja jatkuvan kehityksen ehto. Niinpä hekin rakastivat, äiti kaikki uhraavalla äidinrakkaudellaan ja isä tavallaan. Hän, isä, näki lapsissansa oman elämänsä, ihanteittensa, pyrkimystensä jatkon, näki heissä itsensä korkeammalle kohonneena, näki heissä onnellisempia ihmisiä onnellisemmassa tulevassa ajassa, jolloin elämä on muutakin kuin pelkkää kärsimyksillä täytettyä taistelua. Siksi hänellä olisi pitänyt olla niille paljon antaa, jo nyt, ja siksi tunsi hän häpeätä ja tuskaa että niiden piti tällaisessa kurjuudessa kaunis elämänsä alkaa. Aina kun hän näki ne käsitysten tai leikin temmellyksessä inhottavalla kadulla, jonne ne sentään täytyi joskus laskea »raitista ilmaa» samaan, vihlasi hänen sydäntänsä raju syyttävä tunne, joka huusi: huono mies! kurja isä! Mutta taas toisin hetkin, kun hän katseli niiden kirkkaisiin silmiin, terveisiin hymyileviin kasvoihin, ja erittäinkin lempipoikansa — koska hän oli mies — viisasleikkiseen ilmeeseen, korkeaan otsaan ja jykevään runkoon, kirkastuivat hänenkin silmänsä ja povessa kuohahti uhmainen elämänluottamus. Silloin hänen kätensä jännittyivät nyrkkiin ja hän vannoi itsellensä: tämän kohtalon täytyy muuttua, tämä täytyy voittaa, teidän tähtenne!

Mutta pelko, jokin paha aavistus lasien suhteen oli heti tähän paikkaan tullessa iskenyt ja sitä ei saanut poistumaan. — Tästä ympäristöstä ei hyvä seuraa, toistelivat he usein. Ja niin se kävikin, ja se tapahtui äkkiä.

Eräänä aamuna herätti heidät unestansa outo äännähdys, ja kun siihen syy selveni, niin huomattiin toisen lapsista, luon lempipojan olevan taudin kourissa tunnottomana. Vaikka jotain sellaista oli kuin odotettu — tai juuriko siksi — löi tapaus niin musertavalla iskulla että se oli hätäännyttää tolkuttomaksi. Lähin käsillä oleva lääkäri siihen kuitenkin kohta saatiin ja hän sai hiukan hirveintä kouristusta vaimennetuksi, mutta sen enempää ei ymmärtänyt eikä voinut. Kun hän sen tunnusti, kutsuttiin toinen ja yhdessä he nyt katsoivat, neuvottelivat ja koettivat jotakin tehdäkin, kunnes vihdoin tunnustivat etteivät he ymmärrä, etteivät he voi mitään. Ei mitään! Ja koko sen ajan, minuutin minuutin perään, tunnin toisensa jälkeen oli isä seisonut vuoteen vierellä toivoen tieteen apua, seisonut ja voimattomana katsellut lapsensa hirveätä kamppailua: pienen sydämmen hätäistä jyskytystä, jonka saattoi korvin kuulla, äsken vielä ilakoineiden huulten tuskaista liikutusta ja silmien ilmettä, jotka olivat joskus luotuna häneen kuin rukoillen: auta isä! Miksi isä ei auta?… Silloin oli hänen kädet ojentuneet lapsen yli ja hänen sielunsa huutanut: tuskat, tulkaa minun ruumiiseeni, tulkaa vaikka tuhatkertaisena kun vain jätätte hänet! Se huuto, se tunne oli voimassaan hirmuinen ja kuitenkin niin kerrassaan voimaton.

Miehen koko tarmo kohdistui nyt lapsensa pelastamiseen. Ei tullut kysymykseen se, ettei ollut varoja, ettei ollut rahoja, vaan se, löytyikö mitään mahtia joka nyt auttaisi.

— Jos lääkäritaito voipi ihmishengen, eilen vielä voimakkaan, noin nuoren, noin kauniin ja ehdottomasti elämään tarkoitetun ihmishengen pelastaa, niin teidän, lääkärit, on nyt tehtävä se. Taikka jos te olette varmat että tuo elämä ei ole enää pelastettavissa, niin viipymättä lopettakaa nuo hänen hirvittävät kärsimyksensä, vapauttakaa hänet, sen te kuitenkin voitte tehdä, mies tiukasti pyysi ja vaati.

Lääkärit eivät edellistä voineet ja jälkimäistä he eivät tahtoneet, olivat neuvottomia ja toinen heistä ilmaisi kuin jotakin hätäilemistä.

— Ettekö mitään voi tehdä, tuossako hän silmäinne alla saapi avuttomana tuskansa riehua, kunnes katkeaa? Mies jännitti vaatimustaan.

Silloin, heidän neuvostansa, kutsuttiin kolmas lääkäri. Ja hänkin tuli, hiukan silmäili sairasta ja sitte he kolmen tollottivat. Hän näki, ettei viimeinen ollut edellisiä kummempi, vai eikö tahtonut. — Noinko mitättömiä, hän ajatteli, te ammattimiehet olettekin; noinko tyhjiin raukeaa, mykistyy kerrassaan nykyaikainen kehuttu lääkäritaito heti kun todellinen kysymys on edessä? — Ja häntä rupesi tuskastuttamaan.

— No, mitä nyt? Onko mitään toivoa? hän vihdoin kysyi.

— Hyvin sairas. Emme oikein ymmärrä, ei ole instrumentteja. Mutta jos tuotte hänet sairaalaan, niin tehdään koneellinen tutkimus. Täytyy ehkä leikata, avata, selitti viimeksi tullut ja alkoi poistua.

Leikata, avata — repiä! Tuo tuntui miehestä luonnottomalta ja ilkeältä. Se oli hänen mielestänsä uusi todistus noiden lääkärien kyvyttömyydestä, sillä mitään leikkelemisen syytä hän ei nähnyt, ei uskonut olevan, ja sitäpaitsi olihan lapsi jo aivan kuoleman ovella. Mitä tehdä? Eiköhän olisi parempi olla viemättä häntä luota pois? — He neuvottelivat ja heistä tuntui ensin siltä. Vaan ei sekään suonut rauhaa. Täytyihän koettaa jotakin tehdä ja mihinkäpä muuhunkaan osasi luottaa kuin lääkäriin, vaikka se nyt näytti turhalta jopa turmiolliseltakin. Päätettiin siis viedä, kun sairaalakin oli aivan siinä vierellä.

Niin, sairaala oli aivan vierellä. Pariin heidän ikkunaansa näkyi sen päärakennus ja hyvin hoidettu edusta kadun toiselta puolen. Sitä oli siitä usein ihailtu, sillä se oli ainoa silmää viehättävä ja kesäistä vihreyttä muistuttava paikka tässä ympäristössä, samalla kun sen luonne, sieltä usein silmiin pistävät sairas- ja ruumisvaunut, sairaanhoitajattaret ja sairaat, vaikutti omituisesti heidän mielialaansa, ikäänkuin liittyi siihen, täydentämään sen synkkää tunnelmataustaa.

Hellävaroin käärittiin pienokainen peitteeseen ja isä otti sen käsiensä päälle. Nyt, kun pienokaisen vuode oli tyhjä, nyt, kun hänet piti viedä pois — hyvin luultavasti iäksi, tyrskähti äiti kauan pidätettyyn itkuun ja heittäytyi kädet levitettyinä pienokaisen vuodetta vasten, kuin sitä syleilemään. Samalla toisessa lapsessa, sairaan siskossa, heräsi hirmuinen hätä.

— Miksi isä vie veikon?… Miksi isä vie… Veikko on sairas!… Miksi, miksi?… Minun velimieheni!… Ei saa, ei saa!… Isän ei saa viedä! Voi, voi!… huusi tyttönen kuin raivossa, pyrki perään ja taisteli pidättämään tointunutta äitiänsä vastaan kuin mielipuoli.

Isä kuuli tuon raivokkaan tuskanhuudon perässänsä, nieli kurkkuunsa kohoavaa palaa, vakaannutti vapisevia jäseniänsä ja koetti kiirehtiä. Kerran hän jo pysähtyi kääntyäksensä ympäri, sillä hänestä tuntui kuin olisi hän tekemässä raakaa rikosta, mutta ponnisti taas eteenpäin. Sairaalan edustalla tuuli irroitti liinan lievettä lapsen kasvoilta ja hän näki sen suusta kohoilevan verikuplasia, jotka särkyivät ja valahtivat valkealle liinalle. Häntä vihlasi raivokas syyttävä ajatus:

— Ne puoskarit rikkoivat minun lapseni sisuselimiä ja tulivat neuvottomiksi miten sen korjata ja miten tekonsa peittää! murhamiehet!

Se ajatus iski häneen kuin salama ja selveni todistamattomaksi varmuudeksi.

— Lapsi on hyvin, hyvin sairas! virkkoi osanottavalla äänellä ylisairaanhoitajatar, joka tuli lasta vastaanottamaan. Isä luki niiden sanojen merkitsevän: kyllä otamme vastaan lapsiraukan, mutta mitään toivoa ei enää ole! Ja hän luopuikin lapsestansa täysin toivotonna, tunteissansa viimehyvästit kuiskaten.

Lapsi laskettiin hiljaisille vaunuille ja vietiin pois. Isän silmät kostuivat. Hetken perästä tuotiin hänelle ne vaatteet, jotka olivat lapsen yllä olleet ja liina, joka oli vereen tahraantunut. Ja nyt sai hän lähteä.

Väkinäisesti jalat tottelivat. Edustalla hänen täytyi epäröiden pysähtyä ja ponnistaa tahdonvoimaansa voidakseen jatkaa malkaa, sillä häneen entistä ankarammin iski tuo syyttävä tunne.

— Ovathan nämä laitokset sairaita varten, parantoloita. Että sinne sairaan lapseni vein, sehän oli luonnollista, koetti hän itsellensä selvittää, mutta toinen, melkein sitä voimakkaampi tunne epäsi: Enkö sittenkin menetellyt väärin, raakamaisesti; aivan kuin hylkäisin hänet, jota niin kovin rakastin. Enköhän todellakin tehnyt rikosta — niin, ihmistunteita kohtaan — luopumalla hänestä tällä hetkellä, jättämällä hänet kylmiin, vieraisiin käsiin varmana siitä että hän kuolee kuitenkin. Eikö minun pitäisi palata, ottaa hänet vielä käsieni päälle ja hellävaroin kantaa hänet omaan rakkaaseen sänkyynsä, jossa hän, meidän kaikkien ympäröimänä, saisi kamppailunsa kamppailla ja silmänsä ummistaa?…

Tuo tunne hänet valtasi, siksi hän epäröiden pysähtyi ja siksi hänen täytyi tahdonvoimaansa ponnistaa jatkaaksensa paluutietä.

Kotona oli koetettu rauhottua, vallitsi synkkä äänettömyys. Hän hervahti istumaan ja huomaamattaan koleasti lausahti:

— Sinne minä Osmon vein, hänen vaatteensa minä kotia toin!

Hänen vaimonsa käänsi päänsä toisaalle ja pakeni sänkyhuoneeseen, josta kuului pidätetty nyyhkytys. Mutta tyttönen seisoi paikallaan ja katseli häneen, ja nyt vasta hän huomasi että siitä katseesta salamoi selittämätöntä vihaa — lapsen silmistä, joka ei ollut vielä täyttänyt kolmea vuotta, hänen lapsensa silmistä häntä, kurjaa isää kohtaan! Samalla kun se häntä hämmästytti, vihlasi se kipeästi ja hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä. Mutta silloin tyttönen yhtäkkiä juoksi hänen luoksensa, painoi päänsä hänen polviansa vasten ja tyrskähti itkemään. Kummin tuntein otti isä lapsen syliinsä ja painoi rintaansa vasten.

Nyt alkoi pitkät ja jännittävät odotuksen hetket. Koetettiin herätellä toivoa, uskotella toisiaan, vaikka ei itsekään uskottu. Pysyteltiin niiden akkunain edessä joista saattoi nähdä sairaalan. Muisteltiin, kuinka Osmo oli leikkinyt tuossa ja tuossa, kuinka se oli joskus livistänyt tuonne sairaalan nurmikolle, josta se saatiin juosta pois noutamaan ja kuinka hän juuri muutamia päiviä sitte oli tarttunut siellä piikkipensaaseen, ettei päässyt siitä omin apunsa pois; kun itku kuultiin, niin mentiin häntä katsomaan, jolloin nähtiin että siellä mies vangittuna maassa maata vötkötti, palavasta punaisena, toinen jalka paljaana, sukka oksassa, kenkä toisessa, mielellä ylen apealla; multa kun siitä vapautettiin, päästi leveän hymyn ja lähti juosta taapertamaan. Koetettiin muistella tuota vaan hauskana tapauksena, mutta se luiskahtikin surulliseksi.

— Kyllä se sinne piikkipensaaseen Osmo jääpikin!… huokasi äiti.

— No, no, pelastettiinhan se siitä… lähtihän se juosta taapertamaan… voipihan se olla vertauskuva juuri siitä, koetti mies vakuutella ja löytää uusia mahdollisuuksia asian ratkaisuun sitä tietä.

Niin kului ilta ja alkoi yö. Oli pyydetty että sairaalasta annetaan heti tieto jos jotakin »odottamatonta» tapahtuu, tai nähdään tulevan tapahtumaan, ja se oli luvattu. Oltiin sen tiedon vuoksi vähän rauhallisempia, kun ei mitään kuulunut. Koetettiin nukkua.

Mutta uni ei tullut. Miehen silmäin edessä väikkyi poikansa kärsivä kuva ja hänen korviinsa oli avatun ikkunan kautta kuuluvinaan tuskainen liikutus. Hänen täytyi lähteä ulos, sairashuoneen lähettyville ja edelleen hiipien kiertää rakennuksia, koettaa nähdä niiden sisäpuolelle ja vähä väliä pysähtyä henkeänsä pidättäen kuuntelemaan eikö sieltä kuuluisi tuttua liikutusta, joka olisi ainakin merkki siitä että hän vielä eli ja siis oli jälellä toivon hituinen. Sisäpuolelle hän ei nähnyt, mutta liikutusta hän oli kuulevinaan joka ikkunan luona.

— Entisellään, saatiin seuraavana aamuna kuulla; ja vasta iltapuolella päästiin häntä katsomaan.

Kalvennut oli Osmo, pienentynyt, kutistunut, ainoastaan poskipäät olivat heleänpunaiset. Näytti, että hänet oli hetkeksi rauhotettu ja virkistetty. Ensin ei hän heitä huomannut, vaan kun he tulivat aivan vuoteen vierelle, huomasi hän, tunsi, koetti ojentaa kättään ja alkoi kovasti hätäilemään. Silloin sairaanhoitajatar pyysi heidän nopeasti poistumaan. Vielä ovelta katsoi mies jälkeensä ja voi sitä ilmettä, voi niitä silmiä jotka sinne täytyi jättää! Ei Osmo varmaan enää isää eikä äitiä eikä pikku siskoansa ymmärtänyt; miksi niistä oli tullut niin kylmiä, miksi ne hänet niin hyljäsivät, niin yksin jättivät, nyt juuri kun hän olisi heidän apuansa ja hellyyttänsä kaivannut!?…

— Olihan se Osmo nyt vähän parempi, tunsi edes! Ehkäpä hän sentään paranee.

— Ehkäpä, sanoi mies, mutta sisimmässään tunsi toista.

Ja seuraavana yönä kello kahden aikaan annettiin heille sairaalasta telefoonin kautta tieto, että jos tahtoivat niin tulisivat nyt nopeasti. He olivat heti valmiit, sillä he olivat siltä varalta olleet riisuutumatta. Mutta kun he ennättivät lapsensa vuoteen vierelle, veti hän juuri viimeisen henkäyksensä. Osmoa ei enää ollut…

Isän kasvot eivät värähtäneetkään, sillä hän oli kaiken jo kärsinyt ja tämä oli vaan vapauttava päätös, ja äitikin, vaikka kyynellähteensä vielä vuotivat, otti sen vastaan pitkällä huokauksella:

— Niinhän sen piti käydä!…

Ja selväähän tämä oli: tuo vielä tolkuton lapsukainen, joka ei ymmärtänyt missä vyöryi ja mitä suuhunsa pani, oli saanut tuosta saastaisesta ympäristöstä tartunnan, myrkytyksen, josta seurasi odottamattoman nopea ja raju sairastuminen. Luo kutsutut lääkärit, nuo alemman köyhälistön puoskarit, vähätietoiset ja kyvyttömät, eivät osanneet antaa apua aikanaan, kunnes se oli jo myöhäistä, niin, ja taitamattomuudessaan turmelivat vielä lapsen hentoja elimiä, josta yksin olisi ollut kuolema seurauksena, — seikka, joka selveni varmuudeksi kun sairaalasta ilmoiteltiin tutkimuksen perusteella kuoleman syy.

Mies oli nyt näennäisesti tyyni, mutta synkempi entistään, sillä hänen kärsimyksiinsä oli liittynyt synkeä viha, joka puhkesi esiin vasta seuraavana aamuna, kun tuli kysymys lapsen hautaamisesta: kykenikö sen »kunniallisten» ihmisten tavalla toimittamaan, vai pitikö se jättää kaupungin tehtäväksi. Silloin hän puhkesi melkein raivoon.

— Tuhannet ja tuhannet tämän maan pinnalla korttakaan ristiin panematta ja ainuttakaan hyödyllistä viirua vetämättä koko elämänsä aikana ovat ylenkylläiset aina, huomenesta huolettomat aina, työnä nautinto aina. Ja tuhannet kaikenlaiset komeljantit ja humpuukimestarit, silmänkääntäjät ja vatsaansapuhujat, nimiloistajat ja narrit, kurkkunsa kiruttajat ja balettitanssijat ja kaikenlaiset tuhertajat ja töhertäjät vetävät taiteellansa satumaisia summia ja elävät ruhtinaallisesti. Mutta minä, työväen alkava kirjailija, joka tahdon uhrata kykyni oikean ja suuren asia palvelukseen, joka pyrin siinä kehittymään edelleen ja jonka kynänpiirtoja ovat jo ehkä kymmenet tuhannet lukeneet, minä en saa leipää perheelleni, en asuntoa, joka vastaisi edes alhaisempiakaan vaatimuksia, en elämän takuuta sen vertaa että saisin mielenrauhaa työtäni jatkamaan ja vihdoin viimein, kun kurjat olosuhteet tappavat rakastetun lapseni, en minä häntä kykene ihmistunnetta omaavan isän ja ihmisen tavalla hautaan saattamaan! Kirottu olkoon koko maailma!…

Mutta kun hän oli katkerimman kuohunsa purkanut ja hetken aikaa ulos tuijottaen miettinyt, virkkoi hän tyyntyneenä:

— Niin, mitäs minä turhaa. Minähän olen vain yksi, meitä on miljoonia, millä oikeudella minä itselleni erikoisasemaa vaatisin!…

— Mutta tuntuu niin kovin pahalta ettemme kykenisi omaa lastamme hautaamaan, että joku toinen — että vaivaishoitolaitos sen tekisi, vaikeroi vaimo.

— Niin tuntuu, pahalta, katkeralta, häpeälliseltä, tunteita se loukkaa, sillä olemmehan me nuoria terveitä ihmisiä ja — ihmisiä. Kunniantunnettamme se loukkaa, ihmisyystunnettamme se loukkaa ja vielä yhtä: isän ja äidin tunnetta se loukkaa. Tekee sen vielä sittenkin vaikka ajattelemme ja tiedämme että kuollut on kuollut, ruumis on ruumis, maa on maata; että on yhden tekevää kuka sen hautaa, mihin se haudataan ja miten se haudataan — eihän se siitä mitään tiedä, ei se siitä sure eikä se siitä lohdutetuksi tule. Mutta me tiedämme, meidän tunteemme rakastettua lastamme kohtaan, sen muistoa kohtaan, jonka lähin välikappale tämä ruumis on … tämä ruumis, osa omasta itsestämme, joka elämän täyttämänä ja kaunistamana meissä ne tunteet synnytti…

Ja he päättivät säästää tunteitansa — oikeastaan pettää niitä. — Ehkäpä ei heti tarvitse puhua rahasta mitään, voipihan sitte sovitella ja maksaa vähin erin, he tuumivat. Ja kutsuttiin hautaantoimittaja.

Tuntui rauhoittavan hyvältä se tapa, jolla tuo synkän ammatin edustaja esiintyi, se hiljainen, tunteita ymmärtävä kohteliaisuus, jota hän kaikessa osoitti niin pettävästi että sitä huomaamatta rupesi pitämään todellisena osanottavaisuutena. Ja arkku tilattiin ja kaikki sovittiin, eikä rahasta puhuttu mitään. Yhtä osanottavaisena mustiin puettu asiamies poistui kuin oli tullutkin.

Tuohan oli ihminen, tämähän sentään näyttää käyvänkin hyvin, puhelivat he, hyvillään edes tuosta.

Ja kello kolme saapui umpivaunut, johon he kolmen astuivat, ottaaksensa sinne neljänneksi rakkaan Osmonsa ja saattaaksensa hänet viimeiseen majaansa.

Sairaalan ruumishuoneessa, ennen lähtöä, katsoivat he vainajaa. Kylmä oli Osmo ja muuttunut. Mutta siinä pisti heidän silmiinsä, että hän oli myöskin puettu parsittuihin, vanhoihin, vaikka muuten pestyihin ja silitettyihin ryysyihin. Tuokin tuntui pahalta, ilkeältä kosketukselta. Mitään siitä ei puhuttu, mutta selvästi mies huomasi että äiti itki sen jälkeen katkerammin eikä tahtonut lakata ja että hänen omaa poveansa kaiveli sanoiksi puhkeamaisillaan oleva tunne: — Hautaan asti sinä poikani, oi poikani, ryysyjä ylläsi kannat — toisten ryysyjä, et edes omiasi!…

Isä otti arkun polviensa päälle ja vaunut lähtivät äänettöminä vierimään. Pujottelivat ensin somia puistokatuja, joilla oli kesäisen kaunista ja hiljaista, tulivat valtakadulle, jossa oli liikettä ja räminää, erkaantuivat taas siitä ja pujottelivat ulos kaupungista; hetkinen vielä tietä ja oltiin hautausmaan portin sisäpuolella, oltiin haudan vierellä.

Hautaantoimittaja oli yhä osanottavaisen kohtelias, palveli, ohjaili ja odotti mitä tahdotaan, miten tahdotaan, aivan kuin punniten jokaisen liikkeensä ettei vaan häiritsisi eikä loukkaisi tunteita.

— Tapahtuuko mitään seremooneja? kysyi hän hiljaisesti.

Mies pudisti päätänsä, tarttui kantohihnoihin ja laski arkun hautaan; antoi nyyhkyttävän äidin ja pienen tyttösen sinne vielä katsahtaa, tarttui sitte lapioon ja loi haudan umpeen.

— Sinne peitin sinut, pehmeään multaan. Jos et elämää nauttiakaan saanut niin ei maailman myrskytkään sinua repineet — eivätkä revi!…

Ja he kääntyivät pois lähteäkseen, noustakseen vaunuihin joilla tulleetkin olivat. Silloin hautaan toimittaja ojensi paperin, se oli lasku. Mies hiukan hämmästyn ja sopersi:

— Eihän minulla nyt juuri ole, mutta kyllä minä tästä huolehdin, kyllä minä sen suoritan…

— Kuinka? Teillä ei ole?…

— Niin, ei ole — nyt, mutta…

— Kyllä lasku on suoritettava nyt heti sanoi hautaantoimittaja ja ääni oli nyt kylmä ja aivan toisenlainen kuin juuri äsken.

Mies tunsi joutuneensa kummaan asemaan. Hikikarpalot otsalla vakuutti hän vielä kerran melkein nöyrästi, ettei hän todellakaan voi nyt sitä tehdä, että se on mahdotonta, mutta hän koettaa hankkia rahat sen suorituksen mahdollisimman pian.

— Eikö teillä ole kahdeksaakaan dollaria, se on haudan hinta? Ellei, niin me nostamme arkun ylös ja panemme sen tuonne säilytyskellariin, kaupunki saa sitte tehdä sen kanssa mitä tahtoo.

Se sanottiin jo tylyllä, raa'an uhkaavalla äänellä.

Vaimo, joka oli nojannut miehen käsivarteen, lysähti hänen jalkainsa juureen multaan. Pää alas vaipuneena kamppaili kalpea mies muutamia silmänräpäyksiä ristiriitaisesti repivien tunteittensa kanssa, kohotti sitten ylpeänä päänsä, iski halveksivat silmänsä uhkaajaan ja lausui:

— Tehkää se!

Riuhtasi ylös maahan vaipuneen toverinsa, ravisti häntä ja kuiskasi:

— Ole ihminen!

Käsikädessä, pystyin päin, taakseen katsahtamatta astelivat he kolmen kalmiston portin ulkopuolelle, ja niin yhä edelleen, äänettöminä, kunnes olivat synkän asuntonsa ovella.

— Kirjota runo! sanoi silloin vaimo.

Se oli katkeraa elämän ivaa. Mutta mies aikoi sen todellakin tehdä. Tekemättä se häneltä kuitenkin jäi silloin kun »aihe» olisi ollut selvin ja voimakkain — ja ehkäpä juuri siksi — tähän hetkeen asti.

MITÄ NE AJATTELIVAT?

Ne tulivat työstä, likaisina ja väsyneinä, rauennein ryhdin ja kelmein kasvoin, vavahtelevin polvin ja epävarmoin askelin. Ne tulivat kuin raskasta ristiänsä kantaen… vanhat, harmain hiuksin ja kurttuisin kulmin, alaspainunein päin ja sammuvin katsein…

Mitä ne ajattelivat?…

Ja samaa tietä tuli toisia — nuoria miehiä ja naisia, vielä voimakkain askelin, mutta jo jäykistynein jäsenin ja lysähtänein ryntäin, nokisina ja väsyneinä, yksitellen ja ryhmissä, vakavina niinkuin vanhat, tahikka laskien karkeata, katkerata pilaa. Ne tulivat… soluivat mustana virtana alas asuntokasarmeihinsa, ohi »Merry Gardenin,» josta raikui musiikin säveleet ja tuoksui hyvänhajuisten herkkujen höyryt…

Mitä ne ajattelivat?…

Ja samaa tietä tuli vielä ja vielä… lapsukaisia, likaisina ja ryysyisinä, pikkuvanhoina, kuihtunein ruumiin ja kalpein kasvoin. Ne tulivat — työstä, parittain ja pienissä ryhmissä, korejansa heilutellen ja vihellellen, rupatellen ja rykien… ja ne soluivat vasemmalle, yhä vasemmalle, alas laaksoon päin, ahtaille kujille, missä tie oli lokaista ja ilma sameaa…

Mitä ne ajattelivat?…

Ja kaikki ne — ne vanhat, ne nuoret ja ne lapset — kaikki ne menivät »kotia» — »kotia» ne menivät!… Mitä ne ajattelivat?… Mitä, kun ne lysähtivät jakkaralle ja levähtivät, kun ne katselivat sanattomina toisiinsa, kun ne tuijottivat alas maahan, ja kun ne siitä äkkiä itsensä riuhtasivat, kirosivat ja heittäytyivät pahnalleen. Mitä ne ajattelivat?

Mutta heikkoudesta horjuvat äidit valvoivat ja tyynnyttelivät puutteesta sairaita lapsiansa… valvoivat, kun väsynyt mies kuorsasi… valvoivat ja katselivat ympärilleen, jossa kaikki oli kaatuvan kurjaa, ryysyistä ja rumaa…

Mitä ne ajattelivat?…

Oli jo myöhä. Mutta niitä harhaili kaduilla — miehiä, joilla ei näyttänyt olevan päämäärää, ja naisia… Ne seisoskelivat, ikäänkuin jotakin odotellen, ja vilkuilivat, ikäänkuin jotakin etsien… Niin ne olivat tehneet monta tuntia, niin eilen ja niin huomenna, ylihuomenna ja kenties aina — aina!…

Mitä ne ajattelivat?…

Ja niitä nojasi kapakan tiskiä vasten olutlasiinsa tuijottaen… Mitä ne ajattelivat?…

Oli jo myöhä Mutta yhä soitti sokea vanhus kadun reunalla käsiharmonikkaansa hartaasti, kallella päin — tuulessa, joka haivensi hänen haituviansa, tuiskussa, joka ripotteli lumihiutaleita hänen päälaellensa … yhä soitti, ja lakissa oli kolme kuparirahaa… Mutta vähän matkan päässä hänestä, ryömyllään katukäytävällä, ojensi jalaton mies myöskin tyhjää lakkiansa… Ja vähän matkaa hänestä kauppasi kädetön mies kengännauhoja… Mutta ihmiset kulkivat heidän ohitsensa kahisevin pukimin ja väistivät…

Mitä ne ajattelivat?…

Oli jo myöhä, mutta oli valoisata, sillä sadattuhannet tulet loimottivat. Mutta kapeilla kujilla lainehti loasta kohoava usva sakeana kuin savu eikä tulia tuikkanut. Mutta pimeämpätä oli mustien muurien takapuolella, kopeissa, joissa sadat kuuntelivat vartijain yksitoikkoista astuntaa käytävillä ja tuulen humahtelua ristikkoikkunain ulkopuolella.

Mitä ne ajattelivat?…

Oli jo myöhä Mutta äiti, eräskin, jolta kone oli ruhjonut miehen, ei ollut saanut unta, vaan oli lukinnut lapsensa hökkeliin ja hiipinyt ihmisten pihoilla löytyville roskatynnyreille… kuin varkain, sillä häntä hävetti — hävetti, että tunsi olevansa tulipunainen, vaikka oli pimeä — mutta hän penkoi kuitenkin ja kevyempänä palasi kuin meni. Mutta lapsukainen oli herännyt ja nuoleskeli ahnaasti astiaa, jossa oli jolloinkin ollut maitoa… Ja äiti ojensi palasen leipää ja lapsukaisen silmät välähtivät… Mutta viereisestä hökkelistä kuului vaimon voivotus, jolta oli kuollut lapsi…

Mitä ne ajattelivat?

Se oli rikas kaupunki, valoisa kaupunki, iloinen ja onnellinen kaupunki, maan ylpeys ja mahtavuuden kyltti. Oli jo myöhä, ylin ilotulitus sammunut, kiihkoisa katuelämä vaiennut ja neljä viidennestä jo nukkui. Mutta »Merry Gardenissa», ja sadoissa samanlaisissa, ja tuhansissa yksityispalatseissa yhä vielä ilotulitus jatkui ja elämän kiihko kuohui, oli ehkä vasta ylimmillään. Ne olivat iloisia ja hyvinvoipia, ne olivat »onnellisia» ihmisiä — ja niin väsymättömiä… kuinka ne niin jaksoivatkaan!… Ja mitä ne ajattelivat?…

Mutta vihdoin nekin sammahtivat, ja kaupunki oli hetken kuin kuollut. Mutta vaan hetken — taas alkoi liike, ensin uninen ja väsynyt, nariseva ja kolahteleva. Se alkoi laitavieriltä ja laaksoista, missä kujat ovat kapeat ja ilma ainiaan sumusta samea. Ja se alkoi yhden näköisenä — ryysyisenä ja rumana. Nokinaamainen, raaka, ruma, ruhjova työ heräsi. Se kohotti päänsä satoina mustina savupatsaina aamusarastuksessa avartuvaan ilmaan ja satoina yht'aikaisina ja toinen toistaan seuraavina hirveinä vihellyksinä, joitten ääni upposi värisyttäen luihin ja ytimiin ja jonka voimasta olisi luullut kuolleenkin haudassansa heräävän… Mutta »Merry Garden» ei herännyt, eivätkä toiset samanlaiset, eivätkä palatsit; niitä nukutti vielä, sillä ne olivat kovin väsyneet; ainoastaan piharengit ilmestyivät luutineen ja lapioineen käytäville… Ja likaiset, ryysyiset työnorjat kiiruhtivat kolisevine kenkineen, yksitellen ja kaksitellen, mutta yhä jatkuvana virtana, autioina kajahtelevia katuja pilkin savupatsaita kohden…

Mitä ne ajattelivat?…

LÄHELLÄ KUNINKAAN LINNAA.

Räikeän syysiltaruskon hohteessa välkkyy Itämeren ulappa kuin veressä. Purevan kylmä, luihin asti tunkeutuva itä-pohjainen puhaltaa ja ärjähtelevinä roiskuvat laineet vasten laituria. Ilta hämärtyy, jäätävänä hämärtyy ja kuu kohottaa kylmät kasvonsa yli ryöppyisen meren selän. Yhtäkkiä loimahtaa pääkaupunki loistavaan iltavalaistukseensa ja silmäimme eteen aukenee sen ihmisvirrasta vilisevät kadut. Käymme yhdelle niistä saamiemme ohjeiden mukaan. Astelemme ohi linnan, jonka loistavista saleista soiton säveleet himmeinä helähtelee. Se on kuninkaan linna, jonka muinoinen viisas omistaja lausui, kun kuuli maatansa kohdanneen kadon ja kansansa olevan hädässä: »Tyhmä talonpoika, kun ei keitä kauroista puuroa, vaan enemmin kuolee nälkään!» Mielikuvituksemme hetkisen kiidellessä loiston loihtivissa pyörteissä olemme käyneet sen ohi. Käännymme oikeaan ja vielä oikeaan.

Olemme mustaksi savustuneen rakennuksen edessä, jonka pimeiden ikkunain takana tuntuu vallitsevan kuolon hiljaisuus. Niin ensin, mutta kun korviamme tarkistamme kuuluu sieltä outoa, epäselvää sorinaa, ääntä, josta emme voi päättää onko se ihmisten vai eläinten.

Astumme ensimäisestä ovesta sisään, sorina on jo valtavampaa. Nousemme toiseen kerrokseen, ja vielä kolmanteen. Avaamme ensimäisen oven mikä eteemme sattuu.

Inhottavin löyhkä, sekaisin savua, kosteata huurua, hien, lian, mädän ja kaiken saastan hajua tulvahtaa silmillemme, ettemme ensin näe mitään. Kun näköhermomme tottuvat, erotamme suuren mustan huoneen täytettynä ihmisolennoilla — niin, niitä ne todellakin ovat, vaikka sitä aistimme ensin epäilevät. Siinä on miehiä ja naisia, vanhoja ja nuoria, sikin sokin, mitä kurjimmissa ja erilaisemmissa asennoissa, ilman sukupuolieroitusta ja ilman tavan valintaa. Toiset makaavat pitkissä lauttureissa permannolla, toiset ovat polvillaan, toiset ryömyllään, toiset seisovat ja liikkuvat. Toiset ovat osaksi alastomia, toisten yllä on vaateriekaleita.

Puistattaa. Mutta siirrämme silmiämme paikasta toiseen yksityiskohdissa viipyen. Tuolla nurkassa nuorehko rantahetara kuivailee hiuksillaan silmiensä kyyneleitä. Siinä vierellänsä vanhempi hivuttelee silmäkkeisiä pohkeitansa koukkuisilla sormillaan ja voihkaa. Tuossa nuori, kuihtunut ja kurjistunut, mutta vielä voimakas mies, pörröinen tukka silmille valahtaneena, polviinsa nojaten ja nyrkkiään puristellen tuijottaa maahan. Tuossa vanha nainen, likainen, rääsyinen, kädet ja kasvot läpi näkymättömän lian peittämänä, ahnaasti jyrsiskelee kuivaa leivänkappaletta ja paineeksi imeskelee suolasta sillin palasta, monet himokkaat silmät ja sylkeä valuttavat suut ympärillä seuraten hänen nautinnollista puuhaansa. Tuossa muuan repii tukkaansa ja kiroilee, toinen hankaa selkäänsä seinää vasten ja irvistelee. Tuossa kainalosauvainen ukko kompuroipi maassa retkottavien yli yhden luota toisen luo pyydelleen tupakkaa. Tuossa muuan nuori, hurja mies tanssii kyynärän laajuisella tilalla kahden polttelevan vanhan hetaran edessä kamalin liikkein ja toinen hataroistakin nousee, kohottaa riekaleiset liepeensä korkealle ja yhtyy inhottavaan ilveilyyn. Vierellä jotkut murahtelevat, toiset osottavat suosiotansa. Tästä kaikesta välittämättä siinä vierellä yksijalkainen mies, kyyristyneenä yhteen sykkyrään, puujalkaansa syleillen nukkuu rauhallista unta.

Viimein etsivät kaikki paikkansa lattialla ja koettavat nukkua. Hetken perästä syntyy pieni välinäytös, joka ei sentään herätä paljon mielenkiintoa eikä häiritse toisien rauhaa. Huoneeseen astuu pari virkapukuista miestä ja melkein ilman valintaa tarttuvat kahteen kurjaan, puoli alastomaan olentoon ja raahaavat ne mukanansa. Taas on rauhallista.

Yö kuluu, kamala yö. Kurkkujen korina, vihlova hengitys ja vatsojen kurina, kirouksen sähinä ja rukouksen hyminä, voihkeet ja huokaukset kohoaa loppumattomana lainehtivana surinana. Toiset kierittelevät ruumistansa kuin tuskassa, toiset makaavat värähtämättöminä kuin muumiot…

Tämä on yömaja niitä varten joilla ei ole missään koko tässä suuressa ja loistavassa kuninkaan kaupungissa eikä koko avarassa onnellisessa maailmassa paikkaa mihin päänsä kallistaisivat.

Ja vihdoin vaikenee aamu, joka avaa silmäimme eteen kamalan todellisuuden selväpiirteisempänä ja alastompana. Yöllinen kuvasto alkaa valkenevan päivän valossa liikehtiä. Ne nousevat kuin haamut, horjuen ja jäseniänsä kokeillen. Toiset riisuvat päältänsä viimeisetkin vaateriekaleet ja hankaavat ruumistansa seiniin tai käsin kaapivat. Ne pyyhkivät ja kaapivat alaspäin, ne puistelevat käsiänsä niinkuin niihin olisi jotakin tarttunut, ja useamman kasvot ilmaisevat hetkellistä elämännautintoa. Maassa, heidän jalkaansa juuressa, syntyy vilkas pienoiseläjäin kilpajuoksu, pako ja piilopaikkojen etsiminen.

Ken joutuu ja kykenee, se aina horjuu ulos, päivän tiellensä, mikä se lieneekin. Mutta ennen kuin huone tyhjenee, tapahtuu näytös, ehkä ei tavallinen täälläkään, joka saa veremme jähmettymään.

Se sama nuori mies, joka yöllä leikki vanhain hetarain kanssa, liikkuu kuin tiikeri paikasta toiseen, silmät mielipuolen hurjassa liekissä palaen, kasvot kammottavassa hymyssä väännehtien. Kouristaa yhtä käsivarresta, kierasee toista nenästä, kolmatta lyö korvalle ja nauraa kolkkoa nauruaan. Koko huone kuohuu pakokauhun vallassa. Ovenpieleen pysähtyy eräskin horjuva, kuolonkalpea nainen, jonka eteen hurjimus käy.

— Mikä sinun on, kurja?

— Nälkä, sopertaa onneton tuskin kuuluvasti.

Hurjimus työntää yhden sormistansa suuhunsa ja purasee. Se jää suuhun ja veri purskahtaa. Hän ottaa verisen sormen ja kolkosti nauraen ojentaa sen vaimolle:

— Syö!…

Poistumme. Kuin juopuneet hoipertelemille alas kadulle, jossa alamme ahnaasti lietsoa sisäämme raitista ilmaa. Mutta kamalat kuvat väikkyvät yhä silmiemme edessä ja seuraavat meitä kadulle, jossa päivän loisto päätänsä kohottaa, ohi palatsien ja ohi kuninkaan linnan, joiden loistavissa torneissa ja ikkunoissa aamuauringon lämmittävät säteet pitävät värileikkiä, rantaan, missä kimaltelevat laineet vapaina soutelevat ja silmäimme eteen avartuu päilyvä ulappa, jonka takana on yhä uusia maita ja kaupunkeja, yhä uusia, ehkä samanlaisia kuvia!

PAINAJAINEN.

Maailmankaupungin loistavimman kadun keskuksena oli ollut tänä yönä Powerin palatsi, se oli loistanut kirkkaimmin ja viimeisenä, sillä siellä oli vietetty omistajansa viisikymmenvuotispäiviä. Mutta nyt alkoi sekin himmetä. Sen sadoista ikkunoista yksi toisensa perästä sammahti, sen kuudestakymmenestäneljästä huoneesta yksi toisensa perästä pimeni, kunnes aina iloisella bulevardilla loimotti vaan tavalliset yötulet.

Miljoonain omistajan palatsissa oli ollut iloinen ilta, ylitsevuotavainen yö. Ei ollut puuttunut mitään. Oli ollut viiniä ja oli ollut naisia, oli ollut herroja ja oli ollut tupakkaa, soittoa jouhilla ja musiikkia metallitorvilla, oli syöty ja juotu, oli tanssattu ja pelattu, ja oli keksitty taas joku uusi huvitusmuoto, jonka toistaiseksi tiesi vaan tämä suljettu seura, tämä ylin kerma.

Vieraat olivat poistuneet ja vieneet mukanansa sisällyksen, oli jäänyt vaan kuori: kuusikymmentäneljä tyhjää huonetta. Niin, aivan kuin tyhjää, sillä palvelijain lauma oli hävinnyt heille kuuluvaan etäiseen soppeensa ja palatsin haltijat, kaksi kylläistä, toisiinsa väsynyttä ihmistä sulkeutuneet huoneisiinsa toinen toiseen päähän marmorimuuria.

Powerin aivot olivat vielä kiihtyneet, mutta ruumis oli ylen väsynyt. Hän antoi riisua itsensä ja heittäytyi hyllyvälle vuoteelle kuin pakattu säkki. Ja tahtoi nukkua. Mutta aivot olivat hermostuneesti kiihtyneet, ei tullut unta. Niissä myllersi arkipäiväinen todellisuus ja yöilojen yliluonnollinen kiihko yhtenä sekavana paadoksena, joka ei suonut lepoa. Ja alkoi yökylpy: hikoileminen ja selittämätön ahdistus, jota hän oli oppinut pelkäämään, ei, vaan suorastaan kammoamaan. Se alkoi tuollaisena epämääräisenä pahana tunteena, jota ei saanut haihtumaan, ajatuksina, jotka painoivat vaikka kuin olisi koettanut niitä toisilla ajatuksilla kumota, ja vihdoin jonkinlaisena pelkona, jolle ei löytänyt todellista syytä, mutta joka kuitenkin piinasi. Se olikin ainoa Powerin onnettomuus ja sitä varten oli hänellä aina lääkärinsä määräämää lääkettä vuoteen vierelle asetettuna. Hän otti kapselin ja painoi silmänsä kiinni: Nyt!

Mutta hetken perästä oli hän ajattelemassa:

Seisonko minä vankalla pohjalla? Kestänkö minä? Onko se sittenkään niin varmaa?…

Ja hän laski ja punnitsi. Hän koetti johtaa mieleensä asiaintilan semmoisena kuin hän oli sen viimeksi kuullut konttorikirjojen ja luuli sen yksityisten, salaisten muistiinpanojensa perusteella olevan. Ja numerot puhuivat varmasta seisomisesta, vieläpä miljoonain kaksinkertaistumisesta. Eikä mitään ollut epävarman sattuman varassa, vaan kaikki oli laskettuna tukevalle tuottopohjalle. Miksi siis mitään rauhattomuutta… tuo mitätön muutamien vaivaisten tuhansien menetyskö tänä merkkipäivänä merkitseisi jotakin? Ei, ei suinkaan! Eikä mitään muutakaan syytä ollut, todellista syytä, sillä kaikki oli parhain päin. Huoleti siis saattoi nukkua.

Hän otti toisen kapselin ja käänsi kylkeä, painoi silmänsä lujasti kiinni ja koetti hengittää rauhallisesti. Ja hengitti kuin hevonen.

Mutta hetken perästä hän oli ajattelemassa:

Kuusikymmentäneljä huonetta, melkein kaikki tyhjinä… Tyhjinäkö? Entäpä niissä olisikin hiiviksijöitä… piruja! Entäpäs ne siellä laseja kilistivät ja tanssivat, löivät kortteja, iskivät silmää ja puhelivat rahamaailman »nikseistä»…

Ja häntä rupesi kammottamaan. Hän otti kolmannen kapseliin. Mutta hetken perästä oli hän ajattelemassa:

— Miksikä näin yksin? Olisihan soma olemassa läheisyydessä joku toinen ihminen, luotettu toveri, ystävä… Tuolla monien huoneiden takana, palatsin toisessa päässä on kyllä sellainen, onhan siellä minun oma vaimoni… Vaimoniko? Ei, vaan jokin… virallinen liiketoverini, vieras, korska olento, joka ei halua lähestyä minua enkä minä häntä. Ja siksihän sitä sovittiinkin näin, eletään kuin erillään, kumpikin omassa huoneustossaan ja omine salaisuuksineen. Julkisuudessa, muodon, tavan ja oikeastaan vaan sen vuoksi että meidän molempien miljoonat säilyisivät yhdessä koossa ja yhtenä mahtina, meitä molempia kohottamassa, näytellään rakastavain aviopuolisoitten osaa… Ja mitä varten oikeastaan? Eihän ole perillistä eikä edes sen toivoa enää… Ja kumpikin elämme sivulla toista rakkauselämää, elämää, jossa on sisältöä, jossa on sitä hurjuuteen, iljettäväisyyteen asti…

Nyt alkoivat ne muistot, ajatukset ja kuvat temmeltää. Jos ne olisivat pysyneet siinä, missä niitä elävöitti nautinto ja kirkasti hekuma, olisi hän antanut niiden mielinmäärin temmeltää vieläpä kiihottanutkin. Mutta nyt ne eivät jaksaneet pysyä siinä, vaan painuivat johonkin iljettävään, sameaan ja rumaan, toivat eteen syyttäviä silmäpareja ja kaikkea muuta sikin sokin, kunnes hän oli kuin jonkin ahdistavan painon alla, jossakin liejussa.

— Ei, tästä on päästävä! mörisi hän ja ponnistautui ottamaan vielä yhden kapsellin. Lääkäri oli tosin kieltänyt ottamasta niitä kolmea enempää, koska se voisi olla arveluttavaa sydämelle; parempi siinä tapauksessa olisi ottaa kylpy, oli hän sanonut. Mutta sitäpä hän ei nyt jaksanut; hänen täytyi saada rauhotusta ja lepoa, unta, maksoi mitä tahansa. Ja hän nielasi heti kaksi samalla kertaa.

Hetken aikaa tuntui hänen päässään humisevan ja kohisevan, takovaan ja myllertävän, ja sänky pyöri ja keinui. Sitten oli tuokio ettei hän tuntenut mitään. Mutta sille — tapahtui jotain kamalaa. Hänen kaupungissa omistamansa kivimuurit rupesivat sortumaan, hänen rahoillansa käytettävät tehtaat kävivät nurin puolin, rautatien, jossa hän oli suurin osakas, kiskot nousivat paikoiltaan ja viskautuivat hujan hajan ja kaivanto, jonka hän omisti yksinään, räjähti tuleen, puhalsi kidastansa patsaan savua ja tuhkaa ja vajosi syvyyteen; sijalle syöksähti musta vesipyörre, jonka keskellä, kuin jossakin hirmuisessa kiehuvassa kattilassa, vilisi ihmisruumiiden osia, päitä, jalkoja ja käsivarsia. Ja sen partaalle ilmestyi kammottava olento, toiselta puolen musta ja toiselta punanen, joka kahdella pitkällä sorkallaan osoitti toisella pyörteeseen ja toisella häneen, Poweriin, ja nauroi kamalasti…

Power heräsi hiestä märkänä ja kauhun valtaamana, vapisevilla käsillänsä etsi hän soittonappulan ja painoi minkä jaksoi — hänen mielestänsä minuutin, kaksi, kolme, viisi minuuttia, kymmenen minuuttia — kunnes hätääntynyt palvelija syöksyi sisään, kädet ojennettuna kaikkeen mahdolliseen palvelukseen.

— Onko teillä ase? Power mörähti.

Palvelija ei heti ymmärtänyt, vaan hämillään haparoi jotakin sanoakseen.

— Aasi! Onko teillä mukananne ase, pyssy tarkoitan?

— On, mutta…

— Onko se ladingissa?

— On, mutta…

— Onko teillä kaksi asetta?

— On… määräyksestänne.

— No, varustakaa ne käsiinne, toinen toiseen, ja asettukaa tuohon oven toiselle puolelle.

Palvelija viivähti hetken epäröiden ja kysyi:

— Eikö saisi kutsua lääkäriä?

— Mitä?… Mars! Tuohon oven toiselle puolen, toinen ase toisessa kädessä ja valvokaa, aina valmiina; muistakaa: silmiänne ette saa hetkeksikään ummistaa. Ymmärrättekö?

Palvelija kumarsi ja hypähti lähtöön. — Ei vielä. Täällä ei ole ilmaa, tämä on kuin palvauslaitos. Laittakaa että sitä tänne tulee ilman vetoa. Ja täysi valaistus. Ymmärrättekö?

Palvelija kumarsi ja ryhtyi täyttämään saamansa käskyt, nopeasti ja notkeasti, ja sen tehtyänsä asettautui aseet käsissä määrätylle paikalleen, hänkin jo varuillaan ja jännitettynä mahdollista uhkaavaa vaaraa vastaan, jonka laatua hän ei ensinkään aavistanut.

Katseltuansa yli huoneen, jossa nyt äskeisen hämäryyden sijasta oli täysi, hiukan väritetty valaistus, ja kuultuansa että palvelija oli määrätyllä paikallansa oviverhojen toisella puolen, vieläpä vakuudeksi nähtyänsä siellä hänen rintansa ja ojossa riippuvan pistoolin piipun, tunsi Power itsensä rauhotetuksi.

Mutta uni vaan ei tullut. Yhä uudelleen täytyi hänen muistella äsken näkemänsä kuvat ja aina jäivät ajatukset sen viimeiseen kohtaan. Silloin hänen myöskin täytyi hetkinen pidättää hengitystänsä ja kuunnella, etteihän vaan tyhjissä huoneissa joku liikkunut ja että vahti oli paikallaan. Vihdoin vapautui hän niistä ajatuksista, kun hänen mieleensä johtui edellisenä päivänä lukemansa sanomalehtiuutiset, joissa oli ylen paljon kamaloita tapauksia: tulipaloja, junien yhteentörmäyksiä, kaivosräjähdyksiä, rakennusten sortumisia ynnä kaikenlaisia muita, joissa ihmisiä oli satamäärin kuollut ja ruhjoutunut. Tuo hänen unensa sekottui niiden kanssa yhteen, niin ettei oikein eroittanut kumpi oli unta ja kumpi totta…

Viimein hänen paksut silmäluomensa tupsahtivat alas ja hän hengitti kuin hevonen.

* * * * *

Tyhjistä huoneista alkoi kuulua liikettä. Ensin hiipiviä askeleita huoneesta toiseen, sitte tanssin hipsutusta ja pianon kielien kosketusta, vihdoin lasien kilinää ja naurua. Sen jälkeen kuului nopeata ja raskasta käyntiä suoraan Powerin makuuhuoneen ovea kohti, mutta sen edessä se — pysähtyi, teki käänteen oikealle ja kiersi toisten huoneiden kautta sille ovelle missä vahti seisoi ja astui siitä sisään.

Powerin oli vallannut jähmetyttävä kauhu, mutta nyt näki hän hienon, mustiin puetun herrasmiehen kohteliaasti kumarrellen lähestyvän häntä. Ainoa, mitä hän siinä erikoisuutta saattoi huomata, oli käden sormien pituus, käden, joka oli hänelle ojennettuna.

— Terve, veli! Tulin minäkin onnittelemaan, kun ei siihen ennemmin ollut tilaisuutta.

Powerin täytyi koskettaa ojennettua kättä, ja hänestä todellakin tuntui että hän oli tuon herrasmiehen jolloinkin nähnyt, hänen kemuissaanko tai muualla, sitä hän ei muistanut.

Kohtelias vieras istahti vuoteen vierelle ja katsoi häneen, katsoi ja hymyili, hymyili ja naurahti. Siinä oli jotakin joka kammotti.

Kuinkas terveys?

Powerin teki mieli vastata, vaan sanat takertuivat kurkkuun.

— Ohi menevää, toivokaamme, sanoi vieras ja naurahti, jolloin Power näki hänellä olevan yhden hampaan paljon pitemmän toisia ja törröttävän sivulle päin. — Ei miljoneeri jouda sairastamaan, sen täytyy valvoa pörssiä ja viettää iloisia juhlia! vieras jatkoi ja taas naurahti.

— Jaa, mitenkäs ne asiat nyt oikein hurisee, raha-asiat nimittäin, olen hiukan utelias?

Power koetti ponnistaa itseänsä jotakin sanoakseen, mutta se oli turhaa.

— Olet lihonut aikatavalla ja se on merkki, että raha-asiat ovat nyt varmalla kannalla, että olet nyt päässyt siihen päämäärään jonka jo isäsi vannoi alkaessaan romujen ja rääsyjen kerääjästä panttilainaajaksi. Tosin sanottiin että hän oli hävyttömän ahnas, armoton ja tunnoton niitä kohtaan jotka hädässään hänen kynsiinsä joutuivat, mutta välipä tuolla, hän kuitenkin kykeni kokoamaan ja kohoamaan, niin että hän kuollessaan oli jo pikku pankkiiri ja asui ja söikin kuin ihmiset. Sanottiin häntä tosin vielä silloinkin kerrassaan tunnottomaksi koronkiskuriksi, mutta sekään ei merkitse mitään, sillä hän oli sentään saanut kokoon vajaan miljoonan. Ja sinusta on tullut isäsi poika, olet kyennyt hänen uraansa kunnialla jatkamaan. — Niin, olet lihonut. Tavallisesti lihotaan kun ei ole mitään raskaampia huolia eikä ruumista rasittavaa työtä, kun saadaan olla laiskana ja täyttää vatsaa kaikella herkulla mitä suinkin kurkusta alas menee — nimittäin kun on säilynyt vielä vatsa joka sulattaa, kuten esimerkiksi sinulla, veli. Jos nyt hiukan vaivaa, niin eipä ihmekään, sillä se oli sentään rasvainen juhla. Hahhahhaa!

Poweria puistatti.

— Mutta asiaan. Sinä olet siis nyt varmalla pohjalla. Kivimuurisi tuottavat hyvin, niin, onhan niihin kiinnitetyn omaisuuden arvo sekä luonnollisen että keinotekoisen kohonnan kautta noussut kaksikymmenkertaiseksi. Jaa, se on melkein satumaista, mutta totta, sillä kaikki oli vielä siihen aikaan halpaa, halvalla ne tuli rakennetuksi. Mutta muistatkos kuinka se oikein kävi?

Power koetti avata suutansa, mutta kieli oli kangistunut.

— On voinut unohtua. Kas näin se kävi! Vieras ojensi hirveän pitkän sormensa Poweria kohti ja käänsi sitä sitte vasemmalle. — Katsohan!

Power käänsi päätänsä kuin raskasta kivimöhkälettä sormen viittaamaan suuntaan ja näki muuriensa rakennustyöt. Se alkoi perustuksien kaivamisesta. Laumat likaisia työmiehiä siinä iski, väänsi, kaivoi ja työnsi väkivoimin minkä ennätti, kuin henkensä edestä, märkänä hiestä, likaisena loasta, saamatta henkäyksenkään hetkeä, sillä työvoudit liehuivat ympärillä kuin sudet, paikasta toiseen ja miehestä miehelle, huitoen, huutaen ja kiroten. Muutamat uupuivat, ne sysättiin tieltä pois; toiset ruhjoutuivat reunoilta vyöryvien ja nostokoneesta putoilevien möhkäleiden alle, ne sysättiin myöskin verisenä tieltä pois ja vierellä kärkkyvästä, ryysyisestä ja nälkiintyneestä työn kerjäläislaumasta nykästiin aina uusi mies syrjään sysätyn tilalle. Samaa jatkuen alkoivat sitte muurit kohota alaalta maakuopasta korkealle ilmaan. Miehiä putoili alas telineiltä raskaine taakkoineen ja murskautuivat, ne sysättiin syrjään ja tilalle oteltiin aina täyte odottavien armeijasta. Mutta sitte putosi alas hirmuinen siderauta ja vei mukanansa telineet ja niiden mukana kolmekymmentäseitsemän miestä, jotka maahan päästyään olivat yhtä liha- ja verimassaa, jota juuri alettiin kantamaan Powerin eteen. Silloin kuva katosi.

— Näin se kävi. Mutta välipä tuolle, sillä muurit sentään uljaasti kohosivat etkä sinä, veli, joutunut sentinkään vahinkoon kenenkään päästä tai kädestä, niin, eikä sinun tarvinnut edes sormenpäätäsi tahria koko rakennustouhussa — kaikki on niin mukavasti järjestettynä tässä ihanassa maailmassa! Telineiden sortumisesta sinä tosin synkästi kirosit, sillä se oli sinulle muutamien lanttien vahinko, mutta kestithän sinä sen. Jaa, ja nyt sinä olisit jo painava mies yksin noilla kivimuureillasi, mutta ethän sinä siihen pysähtynyt. Onnellinen mies!…

Vieras vaikeni hetkeksi ja katseli Poweria kuin jotakin leikkikalua, toinen silmä pienenä, suu nauruun rämähtämäisillään. Power ei yrittänytkään liikahtamaan, sillä hän tunsi jäseniensä olevan jähmeänä ja kielensä puhumasta epäävän. Häntä pelotti.

— Sinähän olet myöskin osakas kahdessa suuressa tehtaassa, niin, oikeastaanhan ne ovatkin sinun, vaikka muodon vuoksi on niiden leimoihin merkitty »Company». Kuinkas, paljon ne tuottivatkaan viime vuonna puhtaaksi? Eikös se ollut täyteen 58 prosenttia? — Se oli nätti voitto, eikö? Hykersit käsiäsi kun sen kuulit, ja kannattikin, sillä perin vähän siitä oli sinulle itsellesi vaivaa ollut, tuskin olit käynyt kertaakaan koko tehtaissa sinä aikana ja konttoreissakin vain vuositilien päättyessä. Et siis tiedä kuinka tuo 58 prosenttia syntyi, mutta lienet huvitettu sitäkin näkemään.

Ja taas hän ojensi tuon yhä pitemmältä näyttävän taikasormensa, jossa Power nyt huomasi hirmuisen pitkän käyrän kynnen, jonka nokassa kirpoili sähkökipinät. Samalla Powerin eteen aukeni suuri suunnaton tehdas täydessä käynnissään. Vaikenematon kurina ja tykytys, räminä ja jytke, remmien vilinä ja pyörien surina, vipujen kieputus ja hammasten jurske, vongunta ja taonta. Ja niiden uhkaavissa lomissa liikkui ihmisiä, miehiä ja naisia, kalpeina ja väsyneinä, lakkaamattomassa jännityksessä kuin itse koneet, sillä jokainen unhotettu hetki tai harhaliike voisi tuottaa tapaturman, tai kuoleman. Ja kuitenkin siellä katkeili sormia ja käsiä, silpoutui jäseniä, niin että veri roiskahteli kattoon ja yltäympäri. Jotkut kietasi kone mukaansa kokonaan, kädestä, vaatteen liepeestä, hiuksista tai minkä mistäkin, ne haukkiloi kappaleiksi, tai litisti, kääri, tai ilmassa kieputteli, ja kun ne siitä irrotettiin oli jälellä enää muodoton verinen möhkäle. Mutta vielä ehjien, vielä koneensa mukana toimivien ei auttanut siitä välittäminen, eikä työtänsä keskeyttäminen, sillä kylmät koneet yhä toimivat samalla matemaattisella varmuudellaan. Mutta nyt Power huomasi, että niiden lomissa luikerteli pieni verijuova, joka alkoi suureta suurenemistaan, kunnes siitä tuli puronen, joka kuljetti mukanaan ruhjoutuneiden ruumiinosia ja muodottomia lihamöhkäleitä, suuntautuen suoraan häntä kohti ja alkaen siihen kasaantua. Häntä kauhistutti ja hän koetti päästä vyörymällä sitä pakenemaan. Silloin vaihtui kuva. Eteen ilmestyi tehtaan toinen osa, muuten suunnilleen samanlainen ja samanlaisilla seurauksilla, mutta sen työväen muodostivat etupäässä lapset, niin kovin pienet, kalpeat ja rihaiset, ja monet niistä yhtenään nykivät ja sylkivät värikästä näljää, ja niitä kannettiin pois särkyneinä ja verisinä…

— Tiedätkös, kuuli hän vieraansa sanovan että juuri nuo ovat koonneet tuntuvan osan prosenteistasi, niistä 58:sta?… Sääliäkö? Mitä vielä! Ensi vuonna voit saada kokoon 68. Hahhahhaa! Mutta eteenpäin…

Powerin eteen ilmestyi toinen tehdas, joka ensi silmäyksellä oli kuin kirkon kuvaama helvetti. Suuret tulipunaiset, säihyvät raudat, kanget ja möhkäleet, liikkuivat tavattomalla nopeudella ja hirvittävän uhkaavina ristiin rastiin ja niiden keskellä liikkui tulisessa kiireessä puolialastomia ihmisolennoita, kuin itse paholaisia. Maa jytki ja vavahteli suunnattomain vasarain iskuista ja säkenet sädehtien sinkoilivat kuin salamat yltympäri. Mutta sielläkin tuhoutui ihmisiä, noita henkensä uhalla ponnistelevia kelmeitä olennoita, ja toisia kaatui yhtenään kuumuudesta ja liikarasituksesta pyörtyneinä. Ja kaikki ne kannettiin ja kasattiin Powerin eteen suureksi, mustaksi röykkiöksi, jossa ne hetken perästä rupesivat kiemurtelemaan kuin käärmeet ja päällimmäiset ryömivät Powerin eteen… Samalla vaihtui näky. Ilmestyi valimo, jonka katossa olevasta kääntövivusta riippui suunnattoman suuri kauha, josta juuri ruvettiin kaatamaan sulaa rautaa maahan muovailtuun muottiin. Sen ympärillä olevain miesten silmät, kasvot, jokainen lihas heidän käsivarsissaan ja koko olennossaan oli äärimmilleen jännittynyt. Mutta juuri tärkeimmällä hetkellä jokin paikka petti ja hirvittävä sisällys hulvahti kauhealla voimalla ympäriinsä, niin että samalla silmänräpäyksellä lähimmät miehet sulivat näkymättömiin kuin rasvapisarat ja koko rakennus oli yhtenä tulimerenä…

— Niinhän se kävi viime vuonna. Menihän siinä muutamia kymmeniä työjuhtia, mutta välipä sille. Valimo oli vanha, sinä sait siitä viisinkertaisen hinnan palovakuutuksena ja rakennutit hämmästyttävän nopeasti sijalle suuremman ja uudenaikaisemman tarvitsematta käyttää kuin puolet saamistasi rahoista. Surmautuneiden työmiesten lesket ja lapset pyrkivät hiukan osille, mutta sinä olit tarpeeksi kova etkä luovuttanut lanttiakaan, — koska sinulla on etevä lakimies. Aina sinä veli pelaat hyvin! Hahhahhaa!…

Ja tuo hirvittävä vieras nauroi kamalasti, Power selvästi näki hänen tavattoman suuren punaisen kitalakensa. Mutta Power oli tuntevinaan että hänen otsalleen oli pirskahtanut kiehuvaa rautaa, joka poltti siihen syvän silmän, jota yhä kirpelöi. Se sai hänet hetkeksi unohtamaan kaiken muun. Mutta sitte häntä rupesi kauhistuttamaan.

— Kammottaako hiukan? Turhaa, sillä siten vain syntyy voittoprosentit! — Kuinkas monta niitä olikaan nyt noissa tehtaissasi työläisiä, orjia; eikös niitä ollut 4,800 paikoille. Niin, ja sinä sait 58 prosenttia ja nuo 4,800 saivat kaikkien käyttökustannusten kanssa yhteensä tuon 42 prosenttia. Se oli sievää peliä, veli, eikö!

Ja taas hän nauroi hirvittävästi, että Powerin täytyi sulkea silmänsä ja koettaa vetää päätänsä olkapäiden sisään.

— Mutta silmätkäämmepä noiden sinun työläistesi asunnoihin, huvin vuoksi vain, vieras jatkoi, ja ojensi taas taikasormensa, jonka pitkän käyrän kynnen päässä kipenöitsi, ja samalla Powerin silmäin eteen aukeni kurjia vuokrakasarmeja ja hökkeleitä inhottavan likaisten katujen vierillä ja niissä kurja, ryysyinen elämä semmoisenaan. Siellä ne jäytivät hämmästyttävän kurjia ja vähäisiä ravintomureniansa, jakoivat niitä keskenään, jos joltakin kokonaan puuttui, ja jakoivat niitä nälkäisille lapsilleen, jotka eivät tyydytetyiksi tulleet. Siellä ne vaikeroivat ja rukoilivat, tahi tylsinä tuijottivat. Siellä niitä virui raajarikkoina ja kaikenlaisten tautien kanssa kamppailevina. Siellä niitä alastomuuteen syntyi ja kurjuuteen kuoli. Ja ainaisessa varjossa ne olivat. Aurinko tosin paistoi, mutta sen esti etäämpänä olevat huikean korkeat muurit, joista useat Power tunsi omikseen, sekä musta niiden yllä lepäävä lavanne, joka muodostui loasta kohoavasta usvasta ja sadoista siihen kokoontuvista savupilvistä.

— Niin ne elävät. Mutta katsohan minkä vaikutuksen tämä saa aikaan, sanoi vieras ja pyöräytti sormeansa.

Lokaista katua pitkin lähti vyörymään leipä. Vieriessään se tahraantui yltäympäriinsä. Mutta kadulla ryömijät, kaiken ikäiset ja kaiken kaltaiset se herätti kuin kuolluksista. Ne ryntäsivät kilvan tuon vierivän leivän perään ja muodostivat suuren, toinen toisensa yli ryömivän lauman. Joka ei päässyt jaloin, se konttasi, ja jolla oli vain toinen jalka, se hyppi sillä yhdellä, toiset sauvojensa avulla, toiset ryömien ja vihdoin viimeiset vyöryen. Ja kun yksi tavotettavan tavotti, koki toinen sen ryöstää häneltä, kunnes syntyi tappelu, jossa toiset nousivat toistensa harteille polkien, rampaten niin että kaikki olivat viimein yhdessä selvittämättömässä kasassa ja leipä hukkui kokonaan lokaan…

— Se on kaikessa hassunkurisuudessaan hiukan surullista tuo, eikö totta. Mutta elä välitä, sillä ellei noin olisi, ei syntyisikään voittoprosentteja etkä sinä olisi miljoneeri. Sillä katsos, jos nuo sinun työläisesi saisivat niin, jos ne edes ymmärtäisivät vaatia todellisen osuuden työstänsä, niin ei sinulle veli jäisi mitään. Mutta nyt ne eivät sitä tee, sinä saat 58 prosenttia ja olet onnellinen, tietysti. Hahhahhaa!…

Taas hän nauroi, että Power tutisi kuin myrskyn puistamana. Kauhistutti sanomattomasti ja hän tahtoi huutaa: päästä minut, mutta ei voinut edes kieltänsä liikuttaa, sillä leukaluut olivat kuin kivettyneet ja ammolleen jääneen suun täytti tunnottomaksi lihamöhkäleeksi pöhöttynyt kieli, joka valui hänen leualleen pitkänä ja raskaana.

— Jaa, mitenkäs olikaan rautatieosinkojesi laita, oletkos tyytyväinen tuloksiin — muistaaksenihan käärit 46 prosenttia puhtaaksi? Tyytyväinen luultavasti. Mutta katsotaanpas vilahdukselta sinnekin, huvin vuoksi vain, sillä onhan soma muistutella niitä aloja mistä voittosi kokoontuu, näin viidentenäkymmenentenä syntymäpäivänä semminkin, hehheh!

Ja kiusaaja viittasi taas sormellaan. Nyt siinä edessä vilisi rautatietouhut täydellisenä, asteettain. Työt ratarakennuksella, kone- ja vaunupajoissa, vaunuissa, asemilla ja ratapihoilla. Ja se oli yhä tuota samaa, ylenmäärin rasittavaa, nokista, ja sitäkin vaarallisempaa työtä. Niitä ruhjoutui vaunujen väliin ja vaunujen alle, niitä suistui kiitävien junien katoilta, niitä räjähteli höyrypannujen mukana, niitä ruhjoutui suistuvien ja yhteen törmäävien junien mukana, ja yhä edelleen lukemattomin eri tavoin. Ja sitte alkoi vilistä ohitse junia, tuli ja meni: iloisia palatsivaunuja, jotka upeilivat loistossa päältä ja sisällä, semminkin sisältä, varustettuna kaikilla mahdollisilla mukavuuksilla elämää ja hupaista matkatusta varten, syömistä ja juomista varten, lepäilemistä varten, nukkumista varten, seurustelua varten; ja nautiskelevina niiden asukkaat pehmeillä nojatuoleillaan lekottelivatkin. Täyteen ahdettuja ihmisvaunuja, joissa tuskin oli tilaa kaikkien istua ja joissa ilma oli niin paksua, että sen saattoi nähdä. Ruokottomia eläin- ja tavarajunia, joitten akseleiden päältä, katoilta ja kaikista mahdollisista piilopaikoista vilahteli esiin vielä yksi laji matkustajia…

— Ne ovat tämän radan entisiä rakentajia ja sinun äskettäin erottamiasi työläisiä, joilla ei ollut varaa ostaa pilettiä, mutta joiden täytyy kuitenkin päästä kulkemaan toisille seuduille leipää etsimään. Kuluttavathan ne hiukan höyryvoimaa, mutta minkäs niille mahdat. Hahhahhaa!…

Ja Power kuuli taas tuon kamalan naurun, joka kävi yhä kovemmaksi ja pirullisemmaksi.

Mutta junia kiiti toistensa ohi yhä vinhemmin. Niiden lämmittäjät loivat hiiliä ja horjahtelivat ja koneenkäyttäjät ponnistivat voimiansa pysyttääkseen silmänsä avoinna. Mutta joka kerta kun juna meni vierähti radalta murskautuneiden ihmisten päitä ja kaikkia ruumiin osia, joita kokoiltiin suurella kiireellä ja kannettiin hänen vierellensä, jossa niitä jo ennestäänkin oli suuri suunnaton röykkiö ja josta ne alkoivat vyöryä hänen päällensä. Samalla näki hän radalla syntyvän kauhean sekamelskan: junat ryntäsivät toisiaan vasten, vaunut toistensa yli ja ylösalaisin, rämisten, rytisten ja räjähdellen. Oli vaan yhtä hirveätä särkyvien esineiden ryskettä, höyryä, savua ja tuhkaa, kekäleitä, säpäleitä ja soraa ja niiden seassa vielä elämän kanssa kamppailevia tai jo kuolleita ihmisiä tai niiden osia, loppumattomiin…

Power tunsi menevänsä tainnoksiin, kuolevansa. Mutta hänen vieraansa nauroi ja puheli:

— Onhan se vähän kamalaa, veli, mutta sekin kuuluu asiaan, sekin on noiden sinun voittoprosenttiesi yhteydessä yksi välttämättömyys. Mutta mitäs siitä, sinun oma nahkasi kyllä säilyy, sillä kun sinä matkustat, niin rata puhdistetaan ja erityisiin varokeinoihin ryhdytään. Sinä olet aina turvattu, sinun kallis ruppisi… hahhahhaa!… Jaa, mutta se sinun kaivantosi, jonka sait niin hauskalla tempulla itseäsi tyhmemmältä ja pieneen pulaan joutuneelta liikekumppaniltasi ja jonka nyt siis omistat yksinäsi — mitenkäs sen laita olikaan? Eikös se tuottanut viime vuonna lähes sata prosenttia, niin että sen salaamiseksi täytyi palveluskuntasikin erityisesti vannottaa?… Jaa, siitä sinä veli vasta sadon niitit! Huvittanee siis vähän sinnekin silmätä, näin merkkihetkellä, tutustua omaisuuteensa näetkös. Hahhahhaa!…

Ja Power huomasi edessänsä pimeän kaivosaukon, johon miesjoukko toisensa perästä katosi kuin mihinkin hornan kitaan.

— Seuratkaamme noita, sanoi vieras ja veti mukanansa Poweria, joka samassa tunsi maan allansa vajoavan ja hän putosi vihlovan huimaavaa vauhtia alas pimeään syvyyteen. Siellä täällä näkyi holveja, joiden perillä tuikki pieniä liikkuvia tulia. Powerin silmissä ne muuttuivat silmiksi, jotka näyttivät olevan noiden liikkuvien olennoiden otsassa yksi kullakin, ja hän luuli olevansa manalassa paholaisten ympäröimänä. Mutta hänen toverinsa nauroi ja virkahti:

— Erehdys. Työmiehiäsi ne vain ovat; kaivavat sinulle kultaa…

Ja he pysähtyivät yhdelle tasanteelle, niissä työ oli täydessä käynnissä ja holvi kolkosti kumahteli.

— No, tartuhan vasaraan ja murskaa kiveä, kultakiveä, veliseni! Ja
Powerin täytyi totella.

Mutta nuija oli liian raskas, tuskin jaksoi hän sitä ylös kohottaa.

— Iske, iske, veliseni! Iske niin että kivet säpäleinä sinkoilevat. Niin pitää tehdä.