E-text prepared by Tapio Riikonen

HULLUN YRITYS

Amerikalainen historiallinen romani

Kirj.

ALBION W. TOURGÉE

Englannin kielestä [A Fool's Errand] suomentanut Waldemar Churberg.

W. Churberg'in Romani-kirjasto.
Suomennoksia ulkomaan klassillisesta kaunokirjallisuudesta.
Kolmas vuosikerta.

Helsingissä, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa. 1883.

SISÄLLYS:

Kunnioitetuille romani-kirjaston lukioille.
Kirje kustantajille.

I. Hulluuden genesis.
II. Le premier accès.
III. Suru tulee tiedon muassa.
IV. Ojasta allikkoon.
V. Kysytään neuvoa orakelilta.
VI. Kaikki kadotettu, paitsi kunnia.
VII. Vanha "Unionisti".
VIII. "Heidän ulos- ja sisäänkäymisensä".
IX. Uusi valtakunta.
X. Heikot astiat.
XI. Kissa vieraassa ylisessä.
XII. Pakoitettu suorasta päästään puhumaan.
XIII. Sukkela temppu.
XIV. Ilkeä murha.
XV. "Kuka naapurini on?"
XVI. Vieraanvaraisuuden terä tylstytetty.
XVII. Toinen penikulman patsas.
XVIII. Onnentoivotuksia ja osan-oton lausumisia.
XIX. Kansalais-alkuja.
XX. Ajattomaan aikaan.
XXI. Kuinka viisaat miehet rakensivat.
XXII. Kukon kiekunta.
XXIII. Arpa on heitetty.
XXIV. "Viisaus itkee kaduilla".
XXV. Nurisian varomiset.
XXVI. Balak ja Bileam.
XXVII. Uusi laitos.
XXVIII. Kimppu kuivia risuja.
XXIX. Pääkirjan yhteen laskeminen.
XXX. Kevään umpuja ja auringonpaistetta.
XXXI. Kolmasti kerrottu kertomus.
XXXII. Viisauden hulluus.
XXXIII. Sydämen yltäkylläisyydestä.
XXXIV. "Jos rakastat minua, rakasta koiraani".
XXXV. Viisauden sato.
XXXVI. Eräs herääminen.
XXXVII. Kilparatsastus ajan kanssa.
XXXVIII. "Reb'ien" ajatus siitä.
XXXIX. "Ja koko mailma oli mullin mallin".
XL. "Valkeus paistaa pimeydessä".
XLI. Pro bono publico.
XLII. "Rauha Warsovassa".
XLIII. Ystävällinen välitys.
XLIV. Ehdoton antauminen.
XLV. Ylpeys ylpeyden voittajana.
XLVI. Viisaus ja hulluus yhtyvät toisiinsa.
XLVII. Kotona viimein.
XLVIII. Hautakivi.
Viiteselitykset.

KUNNIOITETULLE ROMANI-KIRJASTON LUKIALLE.

Koska tämä Romani-kirjaston vuosikerta on viimeinen, joka minun toimestani ilmestyy, lienee soveliasta, että julkisesti lausun kiitollisuuteni etupäässä muutamille henkilöille, jotka ovat seisoneet tätä yritystä likellä ja sitä tavalla taikka toisella edistäneet.

Kun Uusi Romani-jakso, jonka jatkona tämä Romani-kirjasto on, vuonna 1874 ilmoitettiin tilattavaksi, sanottiin tilaus-ilmoituksessa, että osallisina yrityksessä, paitsi allekirjoittanut, olivat herrat Yrjö Koskinen, B.F. Godenhjelm ja F.W. Rothsten. Mainitut miehet, joita saanee pitää asian alkuun-panioinakin, valitsivat minut toimittajaksi ja luovuttivat muutamien vuosien kuluttua yrityksen kokonaan minulle. Täten lausun nyt heille suuren kiitollisuuteni, ei ainoastaan siitä luottamuksesta, jota he osottivat minulle, kun antoivat minulle toimittajan viran, vaan myöskin siitä suosiosta, jonka he yhä ovat tälle yritykselle näyttäneet.

Ennen muita on kuitenkin herra F.W. Rothsten ottanut osaa tähän toimeen ja sitä monella tavalla hyödyttänyt. Hänen suuri Suomenkielen taitonsa on ollut näille romani-kokoelmille kokonaan altisna. Kaikki ne niissä julkaistut kirjat, jotka minun kääntäminäni ilmestyivät, muodostuivat hänen kauttansa semmoisiksi, että sopi ne yleisön luettavaksi tarjota. Minä luin nimittäin käsikirjoitukset hänen kuullaksensa, jolloin hän esitteli tarpeelliset muutokset, joitten kautta virheelliset ja kankeat paikat taivutettiin oikeammiksi ja sujuvammiksi. "Hullun Yritys" on ainoa käännös, jonka kanssa ei tällä tapaa menetelty. Siinä korjaaminen tapahtui vasta korrektuuri-arkeissa. Mutta vähäinen ei hänen apunsa tässäkään teoksessa ole ollut, sillä melkein kaikista vaikeammista kohdista olin tilaisuudessa edeltäpäin hänen kanssansa neuvotella, ja korjaukset korrektuuri-arkeissa ovat olleet perin suuret. Ilman herra Rothsten'in apua koko yritys olisi ollut miltei mahdoton, sillä minun Suomenkielen taitoni on niin puutteellinen, etten olisi koskaan mitään käännöstä julkaissut, jota hän ei olisi ensiksi läpikäynyt. Olkoon minun siis tässä sallittu julkisesti lausua hänelle syvät kiitokseni siitä ystävällisyydestä, jolla hän on tätä yritystä kohdellut ja kaikesta siitä avusta, jonka hän on niin runsaassa määrässä sille antanut.

Varsinaisessa kiitollisuuden velassa katson itseni myöskin olevan kaikille niille kirjailioille, jotka ovat kunnioittaneet näitä romani-kokoelmia antamalla käännöksiänsä niissä julkaistavaksi ja sillä tapaa nimellänsä tuottaneet niille arvoa ja eri kirjoitustavallansa tehneet niitten kielen monipuolisemmaksi ja vaihtelevammaksi.

Ilman suuren yleisön kannatusta ei kuitenkaan tätä yritystä olisi voitu saada aikaan eikä ainakaan jatketuksi. Eri vuosikertoja itselleen tilaamalla sekä muilta tilauksia hankkimalla ovat useat kansalaiset tehokkaasti vaikuttaneet yrityksen mahdollisuuteen. Heille kaikille lausun täten sulimmat kiitokseni. Erittäin tahtoisin mainita kolme henkilöä, jotka enemmin tai kauemmin, kuin muut, ovat tällä tapaa näitä romani-kirjastoja pontevasti edistäneet, nimittäin: herrat S. Hirvonen Joensuussa, H. Åström Oulussa ja J. Enlund Helsingissä.

Se tapa, jolla sanomalehdet yleensä ja etenkin Morgonbladet, Uusi Suometar, Valvoja ja Helsingfors Dagblad ovat näitä romani-kokoelmia ilmoittaneet taikka niitten eri kirjoja arvostelleet, on tietysti sekin tuntuvasti vaikuttanut yrityksen menestykseen. Olkoon minun tässä suotu niille ilmoittaa hartaimmat kiitokseni.

Helsingissä, Marraskuun 15 p. 1883.

Waldemar Churberg.

Kirje kustantajille.

Gentlemanit. — Teidän pyyntönne, että minä kirjoittaisin alkulauseen siihen kirjaan, jonka olette painattaneet, näyttää minusta erittäin oudolta. Se on niinkuin mies, joka esittelee itseänsä — aina kömpelöinen ja tavallisesti joutava toimi. Mikähän hyöty lienee "nyt seuraavan epoksen esipuheesta", jollei se ole jonkunlainen kauppa-ilmoitus? ja siinä tapauksessa teidän tulee se kirjoittaa. Kuka ikänänsä sen tekee, hänen pitäisi olla:

"Kylläksi viisas hullua näyttelemään;
Ja oivasti tuot' osatakseen laillaan nerokas myös".

Mutta tuota hullun lajia minä en ole. Kaikenlaisen semmoisen työn minä jätän teille ja täten oikeutan ja valtuutan teitä sanomaan, mitä tahdotte siitä, mitä olen kirjoittanut, ainoastaan pyytäen teitä pitämään muistossa yhtä selvää eroitusta. Löytyy kahta lajia hulluja. Todellinen hullu on kaikkein rehellisin kuolevaisista: hovinarri ja hänen heimolaisensa — lapsitteleva, leikkiä laskeva pilkkakirves — vaan matkivat sukunsa hyviä avuja ja varastavat sukunsa nimen alhaisia tarkoituksia varten.

Oikean hullun elämä on täynnä uskon runollisuutta. Hän ehkä tavottaa virvatulta, ja viisas häntä nauraa, mutta hänestä tämä virvatuli on todellinen toivon tähti. Hän eriää lähimmäisistään etupäässä siinä, että hän näkee taikka uskoo, mitä he eivät näe eikä usko, ja sen vuoksi yrittää semmoista, johon he eivät koskaan rupea. Jos hän menestyy toimessaan, mailma lakkaa nauramasta ja nimittää häntä neroksi; jos hänen työnsä raukee tyhjäksi, se vaan nauraa sitä enemmän ja ivaten sanoo hänen ponnistuksiaan Hullun Yritykseksi.

Sillä tapaa sama henkilö usein on sekä hullu että nero — hullu koko elinaikansa ja nero kuolemansa jälkeen, taikka hullu yhden vuosisadan mielestä ja nero seuraavan, taikka hullu kotona ja ihme-olento muualla, Watt oli hullu, kun hän istui teekattilaa katsellen, mutta nero, kun hän oli vanginnut pikku peijakkaan, joka sysäsi pois kannen. Tuo hyvä Genualainen, joka tempasi puolen maailmaa pimeydestä, oli hullu sen vuosisadan mielestä, joka etsi Nuoruuden lähdettä; ja kuitenkin jokainen seuraava vuosisata vaan lisäämällä lisää hänen ylistystään. Nämät ovat ainoastaan esimerkkejä. Runoilia on sovittanut tunnustetun peri-aatteen näihin säkeisin:

"Nero suur' ja hulluus naapurit on keskenään,
Ohkaiset seinät vaan
Sulkee ne toisistaan".

Mutta ainoastaan yksinkertaisessa, täydellisesti luottavassa uskossa tämä neron ja hulluuden heimolaisuus on. Moni saattaa olla kenenkään kieltämättä hullu ilman mitään mahdollisuutta päästä tietäjien luokkaan. Niin on todella monen heidän laitansa. Yksistään menestyksen kautta hulluuden herkkäluuloisuus muuttuu tunnustetuksi profeetalliseksi ennustukseksi.

Noa oli yksi varhaisimpia hulluja, joita jälestäpäin tunnustettiin järkeviksi. Hänen aikansa viisaat miehet istuivat hänen ympärillään kyynärätavara-arkuilla ja vuolivat[1] ja viheltelivät ja silmäilivät tuota kummallista haahta, jonka rakentamisessa hän askarrutti poikiansa ja vävyjänsä, kunnes taika oli yhtä vanha, kuin fregattimme "Constitution",[2] ennenkuin hän oli valmis liittämään päällimmäistä kantta. Jollei sade lopuksi olisi tullut, he eivät koskaan olisi herjenneet hänen hulluuttansa hihittämästä. Vedenpaisumus pelasti hänen maineensa ja teki arkista succès'n. Mutta se ei aina tapahdu, että hullun tarjona on taivaallinen ääni, joka neuvoo häntä, taikka tulva, joka häntä auttaa.

Tämä vähäinen kertomus esittelee yhtä hulluuden tyhjäksi raukeamisista.
Sankari ei voi omakseen väittää minkäänlaista suuruutta. Yksi uskova
Noa siinä on, hyvin rakennettu arkki ja todellinen vedenpaisumus. Mutta
vedet voittivat ja Hullu hukkui ja moni heimolainen hänen kanssaan.
Viisaat miehet katselivat tuota ja nauroivat.

Ainoa ansio, jota tämä kertomus soisi itselleen myönnettävän, on kuvausten tarkka todenperäisyys. Ne ovat kaikki tosi-elämästä otetut. Ja myöskin tässä, jota hän kehuu hyväksi avuksi, ehkä tavattaneen suurin hulluus, minkä milloinkaan toimitti

Syyskuulla 1879.

Yksi Hulluista.[3]

I LUKU. Hulluuden genesis.[4]

Hullun sukunimi oli Servosse; hänen ristimänimensä Comfort. Hänen isänsä juonti sukunsa yhdestä noista gallialaisista perheistä, jotka jättivät la belle France'n[5] ylellisyyden, lähteäkseen semmoiseen Arkadiaan, joka näinä myöhempinä aikoina on ruvennut merkitsemään samaa, kuin kylmyys, jollei suorastaan hedelmättömyyttä. Luultavaa on, että hänen esi-isänsä, ennenkuin he ottivat vaihtaakseen Normandian rannan tai Bordeaux'n tasangot Kanadan talvien iloihin, kuuluivat johonkin jaloon perheesen, joka oli saanut kirkkaan ja sinisen verensä jonkun martellisen kanta-isän suonista.

Ei liene muuta kuin soveliasta otaksua, että tämä muutto toisen taivaan alle tapahtui pikemmin urhoollisen ja hyvän kuningas Louis'n kunniaksi ja pyhän katolisen uskon levittämiseksi uuteen maailmaan, kuin sen naapurikunnan rauhan ja levollisuuden vuoksi, jonka kehässä esi-isä asui. Olkoon kuinka hyvänsä, eräs myöhempi esi-isä oli niitten joukossa, jotka tuolla samalla haavaa rohkealla ja leppeällä tavalla, joka teki sen ajan voyageur'it[6] niin soveliaiksi voittamaan ja säilyttämään viattomien ruskonahkojen ystävyyttä, tunkivat länteen päin pitkin "Suurten järvien" rantoja, siksi kuin he tulivat Straits'ille,[7] jossa oli niin monta kauppapaikan etua yhdistettynä, että Detroit'n kaupunki siellä sai sijansa ja nimensä.

Uusi hallitus, aika ja lähiseutujen englantilaistuminen olivat alkuperäisen Servosse'n jälkeläisiltä vieneet jokaisen jäljen heidän gallialaisesta sukuperästään, paitsi nimen; ja sitä mainitaan tässä ainoastaan jonkun ahkeran, perittyjä omituisuuksia uskovan, sielun-ilmeiden tutkijan vuoksi, joka ehkä arvelee, että semmoinen esi-isä, joka saatti vapaaehtoisesti vaihtaa Burgundin lakeat Abrahamin Kunnaisin, vaikkapa vielä viehättävämpi nimi annettaisiin niille, oli aivan omainen jättämään jälkeläisillensä senlaisen accès de la folie'n,[8] kuin meidän erityisessä Hullussamme ilmestyi.

Hänen äitinsä suvussa ei suinkaan ollut mitään tällaista mielenvikaa; he tiesivät, millä puolella voi oli heidän voileivällänsä. Puhtainta puritanilaista kantaa ollen, äidin suku oli asettunut vähäiselle, mäen rinteellä sijaitsevalle maatilukselle, joka oli lohkaistu Hop Brook'in lahjoitusmaasta Berkshire'ssa ja joka jylseydessään ja luoksepääsemättömyydessään näytti melkein yhtä horjuvalta, kuin se haarapääskysen pesä, joka jonkunlaisella salamyhkäisellä tavalla pysyi kiinni siinä jyrkässä seinässä, johon se oli rakettu vanhan, kaltavalla päätykatolla varustetun ladon räystään alle. Kuitenkin oli tämä vähäinen mäkirinteen koti, samoin kuin pesäkin, pystynyt synnyttämään monta ravakkaa poikuetta, jotka olivat lentäneet pois yhä väistyvään Länteen melkein ennenkuin olivat tulleet täysikasvuisiksi nuorukaisiksi ja tytöiksi. Urhea-sydämisiä, lujajäsenisiä ja selväpäisiä eli, niinkuin heitä nyt sanottaisiin, tasapäisiä, olivat nämät Berkshire'n mäkien lapset. Ei löytynyt mitään mielen-sairauden merkkiä yhdessäkään heistä. Ennen kaikkea oli tämmöisestä syytöksestä vapaa keltatukkainen, ruskea-silmäinen Eliza Hall, nuorin yhdeksästä, joka nokkaviisaasti ylöspäin pyrkivine nenineen ja muutamia kesamia pyöreissä poskissa, joitten ruusu-ihoa ne vaan saattivat paremmin näkyviin — ystävien pyynnöistä, rakastajien rukouksista ja vanhempien kiellosta huolimatta — kahdeksantoista-vuotisena pyrki pois Länteen, ruvetakseen Yankee-kouluttajattareksi[9] Michigan'iin.

Että nuori sahan-omistaja Michael Servosse — joka oli rikas rajattomista mahdollisuuksista semmoiseen tulevaisuuteen, minkä luonto oli viitannut varttuvan valtakunnan uraksi; jossa oli rohkea sydän ja kukistumaton jäntevyys; jolle tuhannet tynnyrin-alat mitä parasta honkametsää maksoivat veroa ja jonka sievä kuunari-laivasto vuosi vuodelta kasvoi suuremmaksi — että hän vangitsisi ja tekisi iki-toverikseen tämän kauniin linnun Uuden Englannin kotipesästä, oli niin soveliasta kuin kaikkein innokkain luonnollisen valikoimisen puollustaja saatti toivoa. He edustivat mitä parhaimmalla tavalla kaukaisia haaroja samansukuisista roduista, joita Uuden manteren raikas elämä oli terästyttänyt.

Ensimäinen hedelmä tästä liitosta oli Hullu, joka syntyi ensimäisenä päivänä Toukokuuta armon vuonna tuhat kahdeksansataa kolmekymmentä neljä juuri siinä paikassa, missä Irokesit yhtyivät neuvotteluun suuren päällikön Pontiac'in kanssa, jolloin he keksivät sen nerokkaan keinon päästäksensä linnaan, että heittivät pallia paratikentällä linnaväen huviksi. Vuoden naimisissa ollut vaimo, jota äitiyden vaarat lähestyivät, kun mies oli poissa järven luona kevään laivattamis-asioissa, alkoi huokailla kaukaista vuorista kotoansa ja nimitti sentähden sitä nuorta henkeä, joka tuotti hänelle lohdutusta hänen yksinäisyydessään, Comfort'iksi.[10]

Lapsukaisena, poikana ja nuorukaisena ollessaan sankarimme ei osottanut yhtäkään noista luonteen-ominaisuuksista, joista hän myöhemmin sai sen nimen, jolla hän on tunnettu näillä sivuilla. Hän kasvatettiin huolellisesti. Vaikka isä kuoli, kun poika vielä oli nuori, hän kuitenkin jätti sen verran omaisuutta, että äiti kykeni hankkimaan lapsillensa kaikki kasvatuksen edut, vieläpä jakamaan vähäisen jäännöksen heille, kun pääsivät täysi-ikäisiksi. Nuori Servosse siis söi, joi ja nukkui, luki, leikki ja otteli, niinkuin muutkin pojat. Samoin kuin muut, jotka tulevat yliopistoon ja joitten ruumiinrakennus on kylläksi vahva välttämään liiallisesta istumisesta ja paistinpannusta lähtevää hidasta ruoansulatusta, jätti hän sen neljän vuoden perästä ja sai diplomin, joka oli asianmukaisesti allekirjoitettu, sinetillä vahvistettu, niinkuin myöskin kauniisti painettu teko-pergamentille, täksi tarpeeksi yhtä hyvää, kuin oikea lammasnahka. Hän tutki lakia, niinkuin niin moni järkevä mies ennen häntä on tehnyt, ja sai, ensimäisten viiksiensä ilmestyessä, lainmukaisen luvan nimittää itseänsä "asianajajaksi ja neuvon-antajaksi laki-asioissa" sekä oikeuden harjottaa taitoansa kaikkien klienttien hyväksi, joita hänen onnistui houkutella johonkin Michigan'in valtion lakipaikkaan. Toimenpannen sitä circumspice'ä,[11] joka näkyi hänen valtakirjaansa liitetyssä sinetissä, hän sitten mietti jotakin paikkaa, jossa hänen sopisi virittää ansoja varomattomille, ja päätti asettua Peru'n kaupunkiin, pani ulos nimi-kilpensä, sai hyvää ja edullista työtä, nai kauniin Metta Ward'in, ja osotti seitsemännen kolmatta ikävuotensa kesänä sen mielensairauden ensimäisiä oireita, joka saatti hänet edempänä kerrottavaan epäviisauden toimeen.

II LUKU.

Le premier accès.[12]

Oli 23 p. Heinäkuuta hänen seitsemäntenä kolmatta vuotenansa. Hän oli useampia päiviä ollut kovin alakuloinen, heikkohermoinen ja äreä, synkät aavistukset vaivasivat häntä, hän ei saanut unta. Ja kun hän nukkui, hän vaikeroi niinkuin sielun tuskassa, puhuen unissaan tai heräten äkkiä ja huutaen, ikäänkuin hän olisi ollut jossakin vaarassa tai hädässä. Hänen yhteiskunnallinen tai asiamiehen asemansa ei antanut mitään aihetta tämmöiseen mielentilaan. Häntä pidettiin erittäin hyvänä siinä pienessä kunnassa, jossa hän asui; hän oli sen seura-elämän johtajia, ahkera jäsen siinä kirkkokunnassa, jossa häntä oli kasvatettu, ja tämän pyhäkoulun tarkastaja. Hänellä oli hyvä koti, jota ei mikään hypoteeki tai muu kiinnitys rasittanut; vaimo, jonka vireys ja toimi piti tätä kotia mitä sievimpänä melkein, siltä näytti, ilman minkäänlaista ponnistusta ja varmaankin ilman mitään palveliain kiusaamista; konttori aivan keskellä kaupunkia, jossa kaikkein vastahakoisimman tai huomaamattomimman etsijän välttämättömästi täytyi se löytää; ja ammatti, joka tuotti hänelle enemmän, kuin hänen oli minkäänlainen tarvis menettää.

Kaikista näistä ilahuttavista seikoista huolimatta oli hän jo melkoisen ajan ilmeisesti laiminlyönyt ammattiansa eikä näyttänyt paljon pitävän lukua niistä asioista, joitten olisi tullut aivan läheltä koskea häneen. Viimeisinä muutamina päivinä hän ei ollut näyttänyt huolivan mistäkään muusta, kuin erään tappelun päättymisestä, jota, niinkuin kerrottiin, oli taisteltu puolen tuhannen penikulman päässä ja josta ei hänellä eikä kenelläkään hänen klienteistään ollut mitään etua, jota olisi käynyt määrääminen amerikalaisella mitan yksiköllä tai jollakin tämän osalla. Kuitenkin tämä nuori asian-ajaja kieltäysi syömästä ja juomasta, koska hän ei tietänyt, kuinka mainittu tappelu oli päättynyt, taikka kukaties, koska hän pelkäsi, ettei se päättyisi hänen mielensä mukaan.

Metta, hänen nuori vaimonsa, oli hämmästynyt ja levoton. Ei ollut koskaan ennen ollut mitään huolen kaltaista hänen miehensä povessa ilman että tämä olisi keventänyt sydäntänsä ainakin puolesta sen taakasta, heti ilmoittaen surunsa syyn vaimolle. Kaikki vaikeat asiat keskusteltiin vaimon kanssa, ja sangen usein oli tämän puhdas, ennakkoluuloista vapaa sydän osottanut hänelle kohtuullisia keinoja, joita hänen karkeampi luontonsa ei ollut huomannut. Jos hän oli joutunut tappioon jossakin riita-asiassa, tuli hän, kenties väsyneenä ja alakuloisena vastoinkäymisestään, aina kotiin illaksi vastaan-ottamaan lohdutusta ja kehoitusta vaimon huulilta; mutta tämän uuden huolen oli hän tarkasti salannut häneltä. Viimein oli hän peräti lakannut puhumasta koko asiasta ja ilmoitti sen olemista ainoastaan noilla ehdottomilla oireilla, joita olemme maininneet. Mutta kuka voisi semmoisia oireita salata rakkauden silmältä? Vaimo oli nähnyt ne ja itkenyt ja vapissut sitä pahaa, jota ne ennustivat. Hän ei ollut mikään taitava mielen-ilmeiden tutkija; mutta, jos hän olisi ollut, hän olisi tietänyt, että kaikki nämät merkit — unettomuus, perätön pelko, huoli asioista, jotka eivät personallisesti koskeneet häneen, näreys ja levottomuutensa syyn tarkka salaaminen — pettämättömästi osottivat mielensairautta. Mutta vaikka hän ei tietänyt tätä minäkään tieteellisenä tosi-asiana, oli kuitenkin hänen sydämensä käsittänyt oireet; ja rakkauden ennustusvoima oli opettanut häntä aivan tarkasti ymmärtämään sitä pahaa, joka oli tulossa. Vaimon rakkauden itsensä unhottavaisuudella oli hän salannut surunsa sen tylsän myyrän himmeiltä silmiltä, jonka sydän vaan askaroitsi niissä kivulloisissa ajatuksissa, jotka säälimättä raivasivat tietä itselleen hänen sieluunsa. Hän itki salaa sitä, minkä hän näki lähestyvän, ja painoi kyynelikkäillä huokauksilla kättänsä rauhatonta sydäntänsä vastaan, sillä välin kuin hänen vaaleat huulensa lausuivat rukousta, joka, hän tiesi sen, ei voisi tulla kuulluksi: "Rukoilen Sinua, Herra, menköön tämä kalkki pois minulta".

Kuitenkin hän aina hymyilevänä ja iloisena kohtasi sitä, jonka kautta hän tiesi tämän surun tulevan. Aamulla hän suuteli miestänsä jäähyväisiksi, kun tämä, virkahuoneesensa lähtiessään, seisoi heidän vähäisen asuntonsa viiniköynnöksillä peitetyssä portiikossa ja kesä-aamun balsami-henki huokui heitä vastaan ja mehiläiset hyrisivät kukasta tukkaan, imien hunajaista kastetta auenneitten pyöräkellojen kuvuista. Puolipäivän aikaan, kun mies tuli kotiin päivällisille, lensi ovi auki, ennenkuin hänen kätensä oli ponteen koskenut, ja, hymy huulilla ja sammumaton lemmen-liekki silmissä, seisoi hänen edessään vähäisessä eteisessä vaimo, puettuna siihen sievään, viileään muslini-hameesen, joka sopi hänelle niin hyvin. Ja kun illan varjojen laskiessa mies heidän hupaisen teensä jälkeen istui synkkänä ja äänettömänä — mietiskellen, yhä mietiskellen sitä pahaa, jota hän välttämättömästi tahtoi tehdä omakseen — hiipi vaimo hiljaa hänen syliinsä ja pani lauheat käsivartensa hänen kaulansa ympäri eikä hänen huulensa herjenneet juttelemasta ja laulamasta, ennenkuin suudelmat tai nauru saattivat ne vaikenemaan. Hullun koti ei ollut koskaan ollut niin suloinen. Ei mikään koti voisi koskaan olla suloisempi. Mutta kuitenkin näytti tämä kaikki vaan enentävän hänen synkkämielisyyttänsä ja tekevän häntä yhä surullisemmaksi ja alakuloisemmaksi.

Edellisenä päivänä oli hän tullut kotiin, ennenkuin teepöytä vielä oli katettu — tuntia ennen tavallista aikaansa; mutta syystä tai toisesta oli vaimo odottanut sitä. Hän oli katsonut ulos pienen huoneensa varjostimen välitse ja nähnyt hänen tulevan, niin että, kun mies raskaasti tuli astuimia ylös, hän tapasi vaimonsa seisomasta alhaisemmilla portailla eteisessä, huulet kääntyneinä hymyihin, pää seppelöitynä ruusuilla, ja odottaen saadaksensa juosta hänen syliinsä.

"Oi, Metta!" lausui mies tuskallisella äänellä, kun hän pusersi vaimoansa rintaansa vastaan ja sitten asetti hänet vähän kauemmaksi luotaan ja katsoi hänen punehtuviin kasvoihinsa ja noihin silmiin, jotka pidättivät kyyneliä, joita ei saisi, niin hän oli päättänyt, vuotaa — "Oi, Metta, me olemme voitetut!"

"Missä asiassa?" kysyi vaimo, heti koettaen olla ymmärtämättä miehen sanojen tarkoitusta.

Mies näki pienen sievän kujeen, mutta hän oli liian suruinen ja alakuloinen voidaksensa palkita sitä hymyllä.

"Voi!" hän huokaili, "tätä ei käy enää naurulla syrjäyttäminen. Verta on vuodatettu. Ei muutamia henkiä, vaan tuhansia on menetetty. Armeijamme on taistellut eräällä Bull Run nimisellä paikalla ja joutunut hirveään tappioon".

III LUKU.

Suru tulee tiedon muassa.

Tämän tiedon tultua ei mitään hymyjä enää nähty tuossa herttaisessa kodissa. Mies oli tuonut muassaan sanomalehden, jonka kauheat yksityis-seikat vetivät kokonaan hänen huomionsa puoleensa ja josta hän luki ääneen vaimollensa, kun tämä hiljaisin askelin, vaalein huulin ja tuhka-harmain poskin puuhasi illallista, johon he nyt viimeisen kerran olivat yksinään ryhtyneet. Vieras — julma ja pelottava — istui pöydässä heidän kanssansa tänä iltana ja katkeroitti kaikki ne suloiset ruoat, joita vaimon sievät kädet niin hellällä huolella olivat valmistaneet. Tämän vieraan nimi oli Sota. Se istui vastapäätä vaimoa ja toisella puolella suoraan miestä kohden. Sen varjo hämmensi miehen aivot ja seisautti vaimon sydämen tykytyksen. Vaimo ei voinut syödä ja Hullu huomasi tylsästi, kun hän joskus katsahti ylös sanomalehdestä talrikkinsa vierestä, että vaimon silmiä ympäröitsi suuret mustat kehät, jotta eivät olleet siinä, kun hän ensin oli kohdannut hänet eteisessä tänä aamuna.

Illallisen perästä mies lähti ulos, joka oli uusi mielensairauden merkki, sillä hän ei ollut koskaan ennen tietänyt mitään semmoista aikaa, jolloin hän vapaa-ehtoisesti olisi jättänyt sievän kotinsa ja armaan puolisonsa, etsiäkseen muitten ihmisten seuraa. Hän viipyi poissa myöhäiseen saakka, ja vaimo oli nukkuvinansa, kun hän tuli sisään. Vaimo oli itkenyt yksinäisyydessään, ja hänen sydämensä oli niin kipeä, ettei hän uskaltanut antaa miehelle sitä "hyvän yön" suudelmaa, jota hän ei koskaan ennen ollut laiminlyönyt. Aamulla vallitsi sama raskas mieli-ala; ja sama varjo istui heidän kanssaan aamiaispöydässä ja teki pilkkaa Hullusta, kun hän luki aamun sanomalehteä eikä nähnyt niitä kyyneliä, jotka vierivät hänen vaimonsa poskia myöten alas.

Hän ei tullut kotia päivällisille, vaan lähetti sanan, ettei hän työn tähden päässyt konttoristaan; ja oli jo myöhäinen ilta, kun hän tuli illalliselle. Hänen synkkämielisyytensä näytti hävinneen: ja hän oli tavattoman, luonnottoman iloinen ja lempeä nuorta vaimoansa kohtaan. Hän tuli yhdellä hyppäyksellä astuimista ylös, otti vaimon hellästi syliinsä niiltä alhaisemmilta portailta, jossa tämä tavallisesti odotti häntä, ja, suudeltuaan häntä kymmenkunnan kertoja, kantoi hänet ruokasaliin, jossa teepöytä jo oli katettu. Koko aterian ajan jutteli hän kaikista asioista, paitsi tuosta kauheasta Varjosta, joka istui vastapäätä häntä ja jota hän ei ollut näkevinänsä. Kun illallinen oli syöty, talutti hän vaimonsa arkihuoneesen ja istuutuen akkunan viereen, jonka ylitse suikerteli ruusupuu, josta muutamat kukat olivat järjestetyt vaimon hiuksiin, asetti hän tämän syliinsä, suuteli häntä kerta toisensa perästä ja sanoi viimein vapisevalla äänellä: "Metta, kuvernööri on vaatinut enemmän sotaväkeä".

Ei tullut mitään vastausta paitsi että miehen rintaa vasten painettu pää lähistyi sitä vielä enemmän ja että kuului joku ääni, ikäänkuin nyyhkytyksestä, joka tukahutettiin valkoiseen kaulaan.

"Etkö luule, Metta, että minun — se on — meidän — tulee tehdä jotakin — maamme edestä?"

Nyt kuului vähäinen valitushuuto.

"Enkö minä kahta kokonaista päivää ole tehnyt liinan kaavetta ja ommellut kääreitä ja kiertänyt niitä kokoon? Ja (tässä hän purskahti itkuun) minä olen varma, että mielelläni teen sitä joka päivä — jos — jos — jos siitä vaan on jotakin hyötyä".

Sitten virtasivat hänen kyyneleensä runsaasti ja lakkaamattomat nyyhkytykset pudistuttivat hänen hoikkaa vartaloansa, ikäänkuin joku suuri syvänne äkkiä olisi auennut.

"Voi, en minä sitä tarkoittanut!" lausui Hullu. "Etkö luule, että minun tulisi tehdä jotakin? — että minun tulisi — tulisi — mennä?"

"Mennä! mihin?" vastasi vaimo teeskenneltyllä kummastuksella, sillä hän ei tahtonut ymmärtää.

"Sotaan, armaani", vastasi mies leppeästi.

"Kuinka!" huudahti Metta. "Sinä! sinä! puolisoni! Oi, se ei ole, se ei voi olla niin! Ei suinkaan se ole tarpeellista. Emmekö voi tehdä kylläksi — puolestamme — ilman sitä? Oi, lemmittyni, minä kuolisin!" Hän nyyhkytti, niinkuin hän olisi tahtonut näyttää todeksi sanojansa, ja riippui kiinni miehen kaulassa, vuorotellen itkien ja suudellen häntä hämmennyksissään.

"Voi, jos minun täytyisi kadottaa sinut! Lemmittyni, lemmittyni! muista meidän sievää kotiamme! sinun kirkasta tulevaisuuttasi ja — ja", hän kuiskasi jotakin miehen korvaan. "Varmaan jonkun täytyy jäädä kotiin; ja miks'et sinä?"

"Ei, ei, armaani", vastasi mies, "älä kiusaa minua! Minä tiedän, että se on haikeata; mutta minä en voisi katsoa silmiisi ja tietää, että olen väistynyt tästä vaatimuksesta. Ei, vielä enemmän, armaani! minä en voisi punastumatta katsoa tuon vähäisen lapsen viattomiin kasvoihin, jos olisin kieltäynyt ottamasta miehen osaa siihen suureen taisteloon, jota kansakuntamme taistelee vääryyttä vastaan. Minä en voisi nähdä lastasi ja ajatella, että se kukaties joku päivä punastuu isänsä pelkurimaisuutta!"

Niinkuin se ei olisi ollut aivan yhdentekevää tulossa olevalle pienokaiselle, jäikö hänen isänsä yhä edelleen siksi ahkeraksi ja menestyväksi asian-ajajaksi, kuin hän tähän saakka oli ollut, vai rupesiko hän punakätiseksi miesten surmaajaksi; taikka, todella, oliko se enemmän mainitun toivotun perillisen mieleen ja hänelle edullisempi, että hänen isänsä astuisi mieluisammin edellistä kuin jälkimäistä tietä!

Kuitenkin huomasi nuori vaimo, että oli turha taistella semmoisen kanssa, joka niin ilmeisesti väärin ymmärsi asiat, ja lepäsi itkien ja nyyhkien miehensä sylissä, siksi kuin tämä oli sytyttänyt hänen mielikuvituksensa, iloisesti puhuen sotaisesta kunniasta ja kotiintulon suloista, jolloin Rauha oli seppelöivä hänet laakereilla ja valmistava mitä loistavimmat pidot niille sankareille, jotka menivät ulos taistelemaan oikeuden puolesta.

Muutamien päivien perästä lähti hän siis pois, puettuna sodan narripukuun ja välttäen vaimonsa kyynelöitsevää katsetta sekä ylpeillen siitä, mitä hän teki.

Hän oli kapteenina "Peru'n Voittamattomissa", jotka muodostivat B. komppanian yhdessä jalkarykmentissä, joka alussa kerskaili summattomasti, kohta sen perästä aika lailla pötki pakoon ja myöhemmin tappeli melkoisesti sisällisessä sodassa, joka silloin oli juuri alkanut.

Tämän mielensairauden laatu oli siihen aikaan niin tavallinen, että sitä käy kulkutautina pitäminen. Sen etevimmät tunnusmerkit olivat vastustamaton halu pitää sinisiä vaatteita ja kantaa vaarallisia aseita ynnä taipumus käyttää näitä sangen ikävällä ja välinpitämättömällä tavalla. Löytyi monta helpompaa kohtausta, joissa hulluus huomattiin ylen äänekkäistä ja uljaista puheista siitä, mikä oli tehtävä. Nämät kohtaukset eivät olleet ensinkään vaarallisia, kosk'ei niistä milloinkaan tullut sen enempää. Ankarasti sairastuneet saivat eri paikoissa eri nimet. Muutamissa heitä kutsuttiin "Sinisiksi Pojiksi", "Maan Toivoksi" ja "Meidän Urheiksi sotilaspojiksi"; toisissa heitä sanottiin "Lincoln'in Palkkalaisiksi", "Abolitionistein Laumoiksi" ja "Yankee-Vandaleiksi". Sopii myöskin muistuttaa, että edellinen nimittämistapa tavallisesti vallitsi niissä maakunnissa, jotka olivat pohjoispuolella niin kutsuttua "Mason ja Dixon'in linjaa", jälkimäinen sen eteläpuolella. Molemmat tiesivät aivan samaa. Eroitus oli vaan kumeallekin maan-osalle omituisessa lausetavassa. Kaikki nämät nimet, oikein käännettyinä, tarkoittivat Hulluja.

IV LUKU.

Ojasta allikkoon.

Neljä vuotta on kulunut ja Hullumme venyy nurmikolla ryhmäisten vaahterain alla sen vähäisen asunnon edessä, josta hän, stoalaisesti halveksien nuoren vaimonsa kyyneliä, lähti pois.

Peuhaava pikku tenhotar, jota hän nimittää "Lil'iksi", käy leikkisotaa soturi-isäänsä vastaan, jota hän ei ole koskaan nähnyt ennenkuin viikko takaperin, mutta jota hän nyt polkee ja sysäilee ja nakkelee sillä korkealla ylenkatseella hätyytetyn tunteitten suhteen, joka osottaa, kuinka paljon hän luottaa tämän kykyyn "kestää vastuksia niinkuin hyvä soturi". Nojaten selkäänsä puun runkoa vastaan, kasa utuista valkoista vaatetta leviten sen keveän pilkkuisen muslinin yli, joka kohoo hänen ympärillänsä viileässä uhkeudessa, kun hän istuu pitkässä ruohikossa, nähdään Metta, urhoollinen nuori vaimo, jonka kyynelet lakkasivat vuotamasta, kun hän havaitsi, että ne eivät kyenneet pidättämään Hullua sodan melskeestä, ja muuttuivat kaikki hymyiksi, jotka talletettiin, siksi kuin hän palaisi ja tulisi jälleen järjellensä.

Oi! monta tuhatta kertaa oli hänen sydämensä seisattunut pelosta miehen puolesta; ja nyt, kun hän iloisesti katselee leikkiä, voimme eroittaa, että hänen kasvonsa näyttävät vanhemmilta, kuin miksi olemme ne ennen huomanneet. Hänen harmaissa silmissään on totisempi loisto, vaikka ne ovat täynnänsä iloa; hänen huulensa ovat tottuneet olemaan tarkasti suljetut, niinkuin ne tahtoisivat pidättää pelon nyyhkytyksiä; ja hänen kätensä liikahtaa usein kylkeen päin, ikäänkuin se tahtoisi läsnä-olollansa viihdyttää murheellisen sydämen hurjaa tykytystä. Eikä ihmekään; sillä se Varjo, joka istui heidän pöydässänsä neljä vuotta takaperin, oli ollut aamiaisella, päivällisellä ja illallisella hänen kanssansa aina sitten, siksi kuin Hullu palasi viikko takaperin. Hän tietää, että hän on tullut vanhaksi — elänyt monta kymmenkunta vuotta näinä neljänä vuonna; mutta hän on täydellisesti antanut anteeksi sille asialle, joka tietämättänsä oli syypää kaikkiin hänen suruihinsa, ja valmistelee paraikaa ahkerasti vaatteita, jotka eivät kanna mitään jälkeä miehen onnettomasta taudista. Sopii todella sanoa, että hänellä on jonkunlainen anteeksi-annettava ylpeys siitä éclat'ista,[13] jolla mies palaa. Häntä on ylennetty ja virallisesti sanomalehdissä mainittu miehuullisesta käytöksestä, ja yleiset käskykirjeet ja ilmoitukset ovat sisältäneet hänen nimensä, samalla kuin sanomalehdet ovat olleet täynnänsä hehkuvia kertomuksia hänen urhoollisuudestaan. Hän on nyt översti; hän on nimitetty prikati-kenraaliksi, mutta hän ylenkatsoo semmoista kunniaa, joka tulee aivan niinkuin itsestänsä eikä ole saavutettu kovilla sivalluksilla. Hän käy neljättä kymmentä; ja kun hän telmii heidän esikoisensa kanssa, katsoo vaimo eteenpäin moneen monituiseen autuaalliseen aikakauteen heidän sievän kotinsa suloisessa yksinäisyydessä.

"No, noh, Lily! mene nyt leikkimään Pedron kanssa", sanoo hän viimein. "Sinä väsytät isää. Hän ei ole tottunut telmimään semmoisen tukevan pikku tytön kanssa".

Vaimo on puoleksi sukkamielinen lapsensa suhteen, joka kiinnittää itseensä isän huomion, jota hän niin kauan aikaa on ikävöinnyt. Lapsi menee vanhan Newfoundlandin koiran luo, joka lojuu puun toisella puolella; ja kun vanhemmat katsovat toisen kerran sinne, ovat lapsen kultaiset kiehkurat levinneet koiran pörhöiselle turkille ja molemmat nukkuvat. Vaimo vetää miehensä käden polvellensa, laskee pois neulansa ja unhottaa koko maailman iloissaan miehensä läsnä-olosta ja yhteydestään hänen kanssaan.

"Tiedätkö, Metta", sanoi mies pitkän äänettömyyden perästä, "että olen puoleksi aikonut lähteä takaisin?"

"Takaisin! mihin?" kysyi vaimo kummastuneena.

"No, takaisin Etelään, josta juuri olen tullut", vastasi hän.

"Kuinka! elämäänkö siellä?" kysyi vaimo hämmästyneellä katsannolla.

"Aivan niin; ainakin toivon sitä", vastasi hän iloisesti.

"Mutta ethän sinä suinkaan totta puhu, Comfort", sanoi vaimo, ja jonkunlainen tuskan vivahdus huomattiin hänen äänessään.

"Totta, armaani!" mies vastasi. "Näetkö, tämä on se tapa, jolla asiaa katson. Minä olen ollut poissa neljä vuotta. Nämät toiset toverit, Gobard ja Clarke, ovat tulleet tunnetuiksi ja vieneet koko minun työni. Se ei voinut olla toisin. Jolleivät he, niin joku muu olisi sen tehnyt. Ihmiset tarvitsevat asian-ajajia yhtä hyvin kuin lääkäreitäkin. Niinmuodoin minun täytyy alottaa uudestaan siinäkin tapauksessa, että jään tänne".

"Mutta se ei voi olla niin vaikeata", keskeytti vaimo. "Sinä et tiedä, kuinka moni sinun entisistä klienteistäsi on kysynyt sinua ja ainoastaan odottanut kotiintuloasi, taas jättääksensä asiansa sinun haltuusi".

"Luonnollista kyllä; mutta se käy vaan vähitellen, ja minä olen menettänyt neljä vuotta. Muista vaan, että käyn jo neljättä kymmentä; ja meillä on ainoastaan tämä asunto ja jäännös säästöistäni armeijassa — varsin vähä niitten varojen rinnalla, joita toivoin tähän aikaan omistavani", sanoi hän hiukan alakuloisesti.

"Mutta ei suinkaan sillä ole mitään kiirettä. Me olemme vielä nuoret ja meillä on ainoastaan Lily. Me voimme elää hyvin itseksemme, ja sinulla on ennen pitkää oleva paljon enemmän tointa kuin ennen. Minä olen varma siitä", kiirehti hän sanomaan.

"Mutta, armaani, tiedätkö, että minä puoleksi pelkään tänne jäämistä? Tosin kyllä näytän ruskettuneelta ja karkealta — ja kuka ei siltä näytä, joka astui meren luo Sherman'in[14] kanssa? — ja partani, joka on kasvanut pitkäksi ja tuuheaksi, antaa epäilemättä minulle tukevan ja lujan ulkomuodon; mutta en ole moneen kuukauteen ollut terve. Minä painan paljon vähemmän, kuin sotaan lähtiessäni; ja tuo vanha haava keuhkoissani on viime aikoina vaivannut minua. Tohtori Burns sanoi minulle, että ainoa keino pidentää päiviäni oli pitkä lepo jossakin lämpimämmässä ilman-alassa. Hän sanoo, että minä olen kulunut; ja tietysti tämä viittaa heikkoon kohtaan, niinkuin kuluneissa vitjoissa. Minä pelkään, etten koskaan enää voi virkaani toimittaa. Näyttää siltä, kuin tuskin jaksaisin istua kirjoituspöydän ääressä tai puhutella jury'a".

"Onko niin laita, lemmittyni?" kysyi vaimo vapisevin huulin, ja onnellisuus katosi hänen kasvoistaan, jättäen jälkeensä sen harmaan synkeyden, joka noina pitkinä odotusvuosina oli asunut niissä.

"On", vastasi hän hellästi; "mutta älä käy levottomaksi. Ei se ole mitään vaarallista — ei ainakaan nyt vielä. Minä ajattelin, että, koska meidän kuitenkin tulee alottaa uudestaan, ehkä olisi parasta muuttaa Etelään. Me voisimme ostaa maatilan ja ruveta maa-elämään muutamiksi vuosiksi; ja kukaties minä tuossa ilman-alassa pääsisin kokonaan tästä vastuksesta. Tätä juuri tohtori neuvoo".

"Mutta onko siellä turvallista olla? Voimmeko elää siellä kapinoitsiain keskellä?" kysyi vaimo huolestuneena.

"Oh", vastasi mies joutuisasti, "sitä minä en pelkää. Sota on ohitse, ja me, jotka olemme taistelleet toisiamme vastaan, olemme nyt parhaita ystäviä. Minä en luule, että siellä on vähintäkään vaaraa. Moniaita kuukausia on ehkä vähän epäjärjestyksiä muutamissa maakunnissa; mutta ne ovat harvat eikä niitä kestäne kauvan".

"Hyvä, ystäväni", sanoi vaimo miettiväisesti, "sinä tiedät, että minä aina tahdon sanoa, niinkuin Ruth, vieläpä aivan iloisesti: 'mihin sinä menet, sinne tahdon minäkin mennä'. Sinä ymmärrät asiat paremmin kuin minä; ja jos sinun terveytesi sitä vaatii, on se arvelematta tehtävä. Kuitenkin täytyy minun tunnustaa, että tämä asia totisesti huolestuttaa minua".

"Oh", vastasi mies, "tietysti siellä tapahtuu suuria muutoksia! Orjuus on hävitetty, ja asiain täytyy käydä uusia vakoja myöten; mutta minä luulen, että maa pääsee pian järjestykseen, kun orjuus nyt on poistettu. Tehtaita on kosolta syntyvä, uusia asukkaita on tulvaava sinne, ja ennen pitkää se on hauskin osa maastamme. Minun luullakseni viides osa sotureistamme — vieläpä parhaat heistä — vähemmässä kuin kahdessa vuodessa löytää kotinsa Etelässä, niin pian kuin he vaan suoriuvat entisistä asuntopaikoistansa ja tapaavat uusia mieltänsä myöten".

Niin hän puhui, ajattelematta, ettei kolmen vuosisadan yhteiskunnallisia oloja voi kerrassaan muuttaa eikä liioin pelkän voiton kautta sovittaa erimielisyyksiä, jotka ovat kestäneet miespolvia ja viimein kypsyneet sodaksi — ettei katkennutta rengasta voi taatusti korjata ainoastaan sillä, että panee sen eri katkelmat vierekkäin, vaan että niitä täytyy sulattaa ja takoa, ennenkuin ne oikein juottuvat yhteen.

V LUKU,

Kysytään neuvoa orakelilta.

Se epäilys, jonka Metta oli tuonut esiin, saatti Hullun muutamien päivien perästä kääntymään yhden vakavan viisaan miehen puoleen, jonka päätökseen hän aina oli suuresti luottanut, kysyäkseen hänen ajatustaan aiotusta muutosta. Hän kirjoitti siis entiselle yliopiston-rehtorillensa, kunnian-arvoiselle jumaluus-opin tohtorille Enos Martin'ille:

Rakas vanha Ystäväni, — Se seikka, että huolin niin vähän teidän neuvoistanne hoitonne alla ollessani, on ehkä syy siihen, että nyt pidän ajatustanne jokaisesta tärkeästä asiasta suuressa arvossa. Minä pyytäisin saada kuulla teidän mielipidettänne seuraavassa kysymyksessä ja lupaan tarkkaan punnita sitä, vaikka en sitä noudattaisikaan.

Minä olen aikonut muuttaa kotijumalani Dixie'en. Mitä minun personallisiin ominaisuuksiini tulee, tunnette te ne luultavasti paremmin, kuin kukaan muu, paitsi minä itse, ettekä pitäisi lukua minun ajatuksistani siitä, mitä ette tunne. Minä voin saada kokoon muutamia tuhansia dollareita — ehkä kahdeksan ja kymmenen tuhannen välillä. Minä olen tullut takaisin sodasta vähän huonompana terveyteni puolesta, kuin ennen, sillä minä olen saanut jonkun vian toiseen keuhkoon tai sen lähiseutuihin — ei kukaan näytä tarkoin tietävän, mihin — ja vieläpä muutamia muitakin muistelmia kapinallisten ystäviemme hellästä huolenpidosta. Entinen työni on tietysti viety minulta, ja minä pelkään kylmiä talviamme. Koska tahdon tietää teidän mielipidettänne, en tuo esiin omaa. Tietysti minun täytyy polttaa sillat takaani, jos lähden. Minä olen liian vanha katsomaan semmoista tulevaisuutta kohden, joka sisältää kaksi mahdollisuutta.

Aina teidän

Comfort Servosse.

Muutamien päivien kuluttua sai hän seuraavan vastauksen:

Rakas Överstini, — Minä kuulen ilolla, että ajattelette sitä asiaa, josta kirjeessänne puhutte. Tietysti minä en voi neuvoa teitä tämän sanan tavallisessa merkityksessä; enkä luule teidän tahtovankaan, että sitä tekisin. Minä voin ainoastaan ilmoittaa teille yleiset ajatukseni sen maan-osan tulevaisuudesta, johon aiotte muuttaa.

On vielä liian aikaista varmuudella sanoa, kuinka hallitus aikoo menetellä kapinallisten maakuntien suhteen. Tuhansia esityksiä on tehty, jotka kaikki minusta näyttävät kypsymättömiltä, vaillinaisilta ja heikoilta. Yksi asia on luullakseni varma: ei yhtäkään rangaista kapinasta. Totta on, että Davis'ta[15] ja muutamia muita kehoitetaan maan hyväksi ja ehkä sen kulungillakin menemään ulkomaille muutamiksi vuosiksi; mutta siihen se loppuukin. Esimerkkien asettaminen, kostokset tai tavarain ryöstö eivät tule kysymykseen. Mutta samalla kertaa täytyy, jos mieli sotaa hyödyksi käyttää ja varjella kansaa samanlaisen onnettomuuden palaamisesta, aivan perin pohjin rakentaa näitä valtioita uudestaan. Minä pelkään, etteivät kansalaisemme vielä kylläksi käsitä tätä. Minä en usko, että mikään levottomuus tällä kertaa uhkaa Etelässä. Kaikki semmoiset onnettomat mullistukset, kuin meillä oli, eivät helposti herää uuteen eloon. Mutta tuhan alla kytevä tuli on pelättävä ehkä vielä pari kymmentä vuotta. Eikä tätä voi estää, jollei kansan koko mieli ja ajatus-tapa muutu. Minä en tiedä, kuinka paljon syytä lienee toivoa semmoisen muutoksen tapahtuvan eteläisen kansan omasta toimesta, mutta varon, ettei ole paljon.

Minusta näyttää siltä kuin ainoa keino, jolla tätä voi aikaan saada, on sisäänmuuttaminen Pohjoisvalloista. Kasvimaitten ja neekeri-kortteerien vanha taloudellinen laitos on tietysti häviävä. Tämän maan-osan työ täytyy saada järjestetyksi tai oikeammin opetetuksi itseänsä johtamaan, että se tulee itsetoimiseksi. Entiset isännät eivät ole omaisia tätä tekemään: ensiksi, koska he eivät tiedä, kuinka se on tehtävä; ja toiseksi, koska eivät vapautetut luota siihen, että heidän vanhat isäntänsä tahtovat valvoa heidän etuansa. Poikkeuksia epäilemättä löytyy, mutta tämä lienee sääntönä. Tässä uudestaan järjestämisessä luulen semmoisten miesten, jotka ovat tottuneet vapaasen työhön, olevan sopivia antamaan arvokasta apua ja saattamaan hyvää aikaan. Minä toivon ja luulen suurten väen liikuntojen tapahtuvan Pohjasta Etelään ja vice versa;[16] sillä minun ymmärtääkseni ainoastaan tämmöinen molempain maan-osien asukasten toisiinsa sekaantuminen voi tehdä heidät yhdeksi kansaksi ja poistaa tulevan onnettomuuden vaaran. Jos nykyinen eripuraisuus päättyisi ja uusia valtioita perustettaisiin äsken kapinallisiin maan-osiin eikä mitään semmoista lisäystä väestöön tulisi Pohjasta, olen vakuutettu, että hyvät seuraukset kestäisivät vaan lyhyen aikaa ja maan vastainen rauha olisi epävarma.

Mitä sinne muuttavien henkilöiden yhteiskunnallisiin ja taloudellisiin toiveisin tulee, luulen niiden suuresti riippuvan heistä itsestänsä ja siitä paikasta, johon he muuttavat. Minä sanoisin, että te olette hyvin sopiva semmoisen tienraivaajan työhön, ja jos päätätte lähteä sinne, toivotan teille kaikenlaista menestystä ja onnea uudessa kodissanne ja olen vakuutettu, että te siellä saatte yhtä hartaita ja luotettavia ystäviä, kuin olette tähänkin saakka rehellisellä ja kunniallisella elämällänne voittaneet.

Jumala siunatkoon teitä ja teidän omaisianne!

Enos Martin.

Tämän kirjeen kautta vahvistuivat sekä Hullun mielipiteet että hänen vaimonsa pelko. Metta, joka näki miehensä käyvän yhä varmemmaksi päätöksessään, ei luullut maksavan vaivaa enemmän vastustaa häntä, vaan lohdutti itseänsä sillä ajatuksella, että hänen miehensä terveys oli tärkein asia, ja tukehutti pelkoansa sillä sokealla, perättömällä toivolla, että, koska se, mitä he aikoivat tehdä, tapahtui hyvässä tarkoituksessa ja hellästä taipumuksesta, sen myöskin täytyi onnistua. Muutamat ihmiset sanovat tätä "uskoksi"; ja epäilemättä on siinä suuri lohdutus, ehkäpä ainoa, kun järki ja ymmärrys kokonaan vastustavat sitä suuntaa, jota astumme.

VI LUKU.

Kaikki kadotettu, paitsi kunnia.

Kun asiat vielä olivat tällä ratkaisemattomalla kannalla, sai Hullu kirjeen översti Ezekiel Vaughn'ilta Pipersville'sta, eräästä kaupungista, jossa hänen komentokuntansa oli jonkun aikaa ollut majoitettuna vähäistä ennen, kuin hän jätti sotapalveluksen; jota teko-asiaa hänen tuli kiittää muun muassa siitä, että hän sai kunnian tutustua översti Vaughn'in kanssa.

Muutamia päiviä Konfederationin kukistumisen jälkeen oli eräs gentlemani ilmestynyt Hullun pääkortteerissa Pipersville'ssa ja käskenyt virassa olevaa ordonanssia ilmoittamaan, että —

"Översti Ezekiel Vaughn tahtoo antautua ja tehdä uskollisuuden valan", jonka perästä hän saatettiin sankarimme eteen ja ilmoitti taas melkoisella komeudella asiansa. Tavalla tai toisella hän ei nuoren soturin mielestä näyttänyt semmoiselta mieheltä, joka on tottunut leireihin ja armeijan tapoihin, niinkuin olisi sopinut odottaa neljävuotisen sodan veteraanilta, joka viimeisessä hetkessä tuli jättämään miekkaansa, kun kaikki hänen kumppaninsa jo olivat antaneet kunnia-sanansa ja lähteneet pois. Tosin hänellä oli "vihollisen" säännöllinen harmaa univormu päällänsä; ja merkit hänen kauluksessaan olivat ehkä joskus osottaneet sitä arvoa, jonka hän oli ilmoittanut. Hänellä oli päässä keveä, alaspäin antava leveälierinen hattu, joka, vaikka se ei ollut minkään määrätyn kaavan mukainen, nähtävästi oli tehnyt paljon palvelusta. Mutta antaumisessa tuli monta outoa univormua ja vaatetusta ilmi, jonka vuoksi översti Servosse ei olisi kummastellut mitään, jota joku upseeri saatti pitää. Kuitenkin oli jotakin tuossa korkea-äänisessä ja hiukan liiallisessa tervehdyksessä, joka, vaikka ottikin lukuun kaikki, mitä mahdollisesti sopi ajatella löyhän sotakurin syyksi, osotti, että hänen edessänsä seisova mies ei ollut tottunut seurustelemaan soturien kanssa. Hän kysyi siis tyynesti: —

"Mihin rykmenttiin, Sir?"

"Översti Vaughn, översti Vaughn", vastasi tämä kunnon mies ja istuutui jollekin leirituolille, ikäänkuin osottaaksensa tottumustaan sota-oloihin. "Hyvä, Sir", jatkoi hän korkealla ja vähän ylpeällä äänellä, "te olette nyt viimein saaneet meidät, voittaneet meidät. Irlantilaiset ja Saksalaiset sen tekivät. Minä en saattanut aavistaakaan, että saisitte heitä niin paljon. Heitä oikein kihisi teidän puolellanne. Yankeet eivät koskaan olisi voineet yksinänsä kurittaa meitä — ei koskaan. Mutta se on ohitse. Minä antaudun — luovun — otan eroni. Minä en ole niitä, jotka tahtovat ijäti jatkaa jotakin melua. Minä olen tullut tänne antautumaan ja koettamaan nyt ruveta tekemään leipää ja lihaa, Sir — leipää ja lihaa. Te olette vapauttaneet kaikki neekerit, ettei meillä ole ketään, joka tekisi työtä edestämme. Meidän täytyy nyt itse ruveta siihen. Eikö teillä ole mitään muulia, jonka voisitte luovuttaa minulle, översti? Minulla ei ole mitään rahaa; mutta Zek'le Vaughn'in krediti on vielä sangen hyvä, luulisin. Minä kadotin viidettäkymmentä neekeriä — vieläpä niin kelpo poikia, kuin ikinä on seisonut maanpinnan ja päivänpaisteen välillä — ja nyt minun täytyy ruveta kyntämään — minun ijälläni. Se on surkeata, mutta meidän täytyy hankkia leipää ja lihaa — leipää ja lihaa, Sir. Se on surkeata, mutta sitä ei voi auttaa. Minä koetin parastani teitä vastaan; mutta tässä nyt ollaan. Antakaat minun tehdä vala. Minä tahdon tulla vannotetuksi ja mennä kyntämään, ennenkuin aurinko käy liian kuumaksi".

"Minkä rykmentin mainitsitte, Sir?" kertoi upseeri.

"Noh, älkäät huoliko rykmentistä!" vastasi toinen, "kaikki on nyt ohitse. Sanokaat vaan Översti Ezekiel Vaughn; siinä on kyllin. Jokainen tuntee översti Vaughn'in — Zeke Vaughn'in. Minä en kummastelisi, vaikka huomaisitte, että tuntevat minut pääkortteerissa".

"Se on tarpeellista, Sir, että minä tiedän rykmenttinne nimen ja numeron, ennenkuin voin päästää teidät", vastasi upseeri tuikeasti.

"Ah niin! rykmentti. Noh, översti, te olette kovasti tarkka, siltä minusta näyttää. Mitä väliä sillä nyt enää on, sitä tahtoisin tietää?" hän kysyi.

"On tarpeellista taatusti tietää, keitä olette", kuului vastaus.

"Ah, niin! minä ymmärrän. Te pelkäätte, että minä söisin sanani ja aikaansaattaisin teille jotakin harmia. Minä tunnustan, ettei minua ole ruoskittu; mutta minä olen voitettu — voitettu, Sir — ja minä antaudun rehellisesti. Minä annan kunnian-sanani, Sir — eteläisen gentlemanin kunnian-sanan — yhtä hyvin kuin valani, Sir!" sanoi hän, näyttäen suuresti loukatulta.

"Saattaa olla, översti", vastasi upseeri; "mutta meidän käskykirjeemme määräävät, että teistä hankitaan täysi tieto".

"Hyvä, hyvä! se on aivan oikein. Sanokaat vaan översti Vaughn Pipersville'sta; siitä tietää, kuka olen. Jokainen ihminen tässä valtakunnassa tuntee minut. Minun ei auta koettaa väistyä. Minä tulen tänne milloin vaan tahdotte tavata minua — valmiina joutumaan puheillenne ja hirtetyksi, jos semmoinen loppu on minulle tuleva. Oh, minä tarkoitin sitä! Minä olin yksi noista ensimäisistä Secessionisteista — yksi noista ikimuistettavista kolmestatoista miehestä, jotka tässä maakunnassa äänestivät eroa. Minä en olisi koskaan lakannut sotimasta teitä vastaan, jos olisin saanut noudattaa omaa mieltäni! Te ette olisi koskaan päässeet tänne, jos olisin saanut noudattaa omaa mieltäni! Mutta kaikki on nyt ohitse. Minä tahdon antaa kunnian-sanani, jotta saatan mennä kotiin ja ruveta heinää niittämään!"

"Kun saan tietää rykmenttinne ja komentonne, täytän tyhjän paikan paperille", vastasi upseeri päättäväisesti.

"Ah, niin! rykmentti. Hyvä, översti, asia on semmoinen — ahem! — että minä olen — ahem! — minä olen unhottanut sen numeron".

"Kuinka! unhottanut rykmentinne numeron?"

"Hiisi vieköön, jollen ole — tulisesti vieköön, jos tahdotte.
Näettekö, minä en ollut missään säännöllisessä rykmentissä".

"No, mimmoinen komento teillä oli? mihin divisionaan tai prikatiin kuuluitte?"

"Hyvä, minä en kuulunut juuri mihinkään".

"Oliko teillä joku itsenäinen komento?"

"Ei; ei juuri".

"Palvelitteko esikunnassa?"

"Ei juuri".

"Tahdotteko sanoa minulle, mitä juuri olitte?"

"No, näettekö, översti, minä olin juuri tuommoinen vapaa kulkia leirissä".

"Ordonanssi!" lausui upseeri.

Sotamies astui huoneesen ja, tervehtien päällikköänsä, seisoi ja odotti käskyä.

"Viekäät tämä mies vahtihuoneesen!"

"Mutta — översti — minä —"

"Menkäät!" sanoi upseeri.

"Mutta — minä panen vastalauseeni, översti — minä —"

"Ei sanaakaan, Sir! Viekäät hänet pois!"

Sotamies otti yhden kiväärin, joka seisoi huoneen nurkassa, ja viittasi oveen päin.

Översti Ezekiel Vaughn astui siitä ulos ilman sen enempää melua, ja hän saatettiin vahtihuoneesen, painetin kärki ruumista kohden ja alinomaisessa pelossa, että ordonanssin kivääri laukeisi.

VII LUKU.

Vanha "Unionisti".

Vähän ajan perästä toinen henkilö saatettiin överstin kortteeriin. Se oli pitkä ja laiha maamies, puettuna yksinkertaisiin parkkumi-vaatteisin, jommoisia tähän aikaan melkein yksin-omaisesti käytettiin. Hänellä oli pitkä, karkea, tumman punainen parta, jossa harmaita juovia nähtiin; ja kun hän otti hatun päästänsä ja kumarsi kunnioittavaisesti, huomattiin, että hän oli aivan paljaspäinen. Hänen pienissä harmaissa silmissään oli viekas katse, ja hän näytti lähestyvän upseeria, niinkuin mies, jolla oli oikeus puhua vapaasti hänen kanssansa. Hän yskähti vähäisen ja laski pateetillisella liikenteellä toisen kätensä harmaalle parrallensa, sanoen:

"Översti Servosse, arvaan minä".

"Niin, Sir. Mitä sopii minun tehdä teidän hyväksenne?" kuului vastaus.

"Hyvä, minä en tiedä juuri mitään. Minä aioin vaan pistäytä sisään vähäisen tarinoimaan". Hän yskäisi taas ja lisäsi puollustavaisesti: "minä istuudun, jos sallitte".

"Oh, tietysti!" sanoi upseeri; mutta vieras oli jo istuutunut vastausta odottamatta.

"Te ette, luullakseni, tunne minua, översti. Ettekö? Hyvä! minun nimeni on Brown — Jayhu Brown".

"Jehu Brown! Ei suinkaan se mies, joka opasti noita kelpo poikia, jotka vuonna kuusikymmentäneljä karkasivat vuorten yli Salisbury'n vankihuoneesta?"

"Juuri se", taas yskäisten, "minä olen sama mies. Te ette ollut niitten joukossa, vai kuinka, översti?"

"En; mutta minulla oli ystävä, joka oli, ja hän käski minua nimen-omaan, jos joskus joutuisin tähän maanosaan, etsimään teitä, muistuttamaan teitä hänestä ja, jos voisin palvella teitä jollakin tavalla, tehdä sen hänen tähtensä".

"Kiitoksia paljon. Mikä hänen nimensä lienee?"

"Edgarton — kapteeni Edgarton — Michigan'in patterissa!"

"Ah, kyllä! Minä muistan hänet nyt hyvin. Harteakas, pulskea mies. Hänen pitkät hiuksensa kiemuroitsivat niskassa. Minä leikkasin ne poikki, etteivät niitten mukaan tietäisi seurata meitä. Hän voi hyvin, toivon minä", ja vanha mies yskäisi taas.

"Oivallisesti. Hän on nyt översti tykkiväestössä ja tämän aselajin päällikkönä kenraali Davis'in esikunnassa Neljännessätoista joukkokunnassa. Hän tulisi ylen iloiseksi, jos hän saisi nähdä teidät".

"Kiitoksia paljon, kiitoksia! Vai olette ennen kuullut vanhasta Jayhu'sta", lausui vieras, uudestaan puollustavaisesti yskien. "Minä en ole luullakseni koskaan nähnyt teitä. Se ei usein tapahdu, että Jayhu Brown unhottaa miehen, johon hän kerta on iskenyt silmänsä, eikä liioin hänen nimeänsäkään; enkä minä saata ymmärtää, että olisin koskaan ennen kohdannut teitä, vaikka nuot vangit olivat niin laihat ja raantuneet, ettei paraskaan mies voisi tuntea heitä sitten kuin olivat muutamia kuukausia saaneet kylläksi ruokaa". Hän yskäisi taas; se oli jonkunlaista kaakottavaa hökää, joka näytti tekevän naurun virkaa hänessä.

"Teillä näyttää olevan huono terveys, Mr. Brown", arveli översti, tarkoittaen hänen yskäänsä.

"No, ei erittäin", vastasi Brown. "(Öhöh, öhöh.) Minä en ole koskaan ollut oikein tukeva, vaikka minun on onnistunut suoriuta niin monesta pulasta, kuin harvat miehet. Se oli mainion vaikea aika noitten Salisbury'n toverien kanssa. (Öhöh, öhöh.)"

"Ettekö suvaitsisi vähän whisky'a?" kysyi översti, muistaen, mitä katsottiin vieraanvaraisuudeksi siinä maan osassa, jossa hän oli.

"Hyvä, översti, se on kovasti ystävällistä, että ajattelette sitä. Minä en huoli, vaikkapa joisin vanhan ystävän muistoksi teidän kanssanne. (Öhöh, öhöh.)"

Ordonanssi käskettiin sisään, lasit pantiin pöydälle ja viinaa, sokuria ja vettä asetettiin vanhuksen eteen.

"Ei, kiitoksia paljon!" sanoi tämä; "nuot lisä-aineet eivät sovi minulle. Minä olen aina juonut viinani selvänä — selvänä ja sekoittamattomana". Ja hän tyhjensi täyden pikarin tuota tulista nestettä. "Minä en koskaan juo viinaa, niinkuin muutamat ihmiset, ainoastaan huvin vuoksi; vaan minä otan täyden taakan, niinkuin oikeassa työssä. Minun ikäisen miehen ei sovi hukata aikaa juomien sekoittamiseen. (Öhöh, öhöh, öhöh.)"

Yskiessään asetti hän kätensä suunsa eteen semmoisella pateetillisella katsannolla, että joutui hautausmaata ajattelemaan.

"Minä en juo usein — en koskaan, jollei terveyteni vaadi sitä tai minua kovasti haluta. En ole kertaakaan eläessäni ollut päissäni enkä sallikaan, että olisin; mutta minä olen aina kuullut, että mikä ollenkaan ansaitsi tulla tehdyksi, ansaitsi tulla hyvin tehdyksi".

Hän painoi taas kättänsä rintaansa vastaan tuolla erinomaisella kuivalla yskinällä, joka näytti olevan anteeksipyyntöä, naurua tai selitystä, kuinka kulloinkin sattui.

"Teillä näyttää olevan kovin tuskalloinen yskä, Mr. Brown", arveli översti.

"Hyvä (öhöh, öhöh), arvattavasti se teistä siltä näyttää. (Öhöh, öhöh.) Mutta tiedättekö, översti, että se on melkein sukkelin seikka, joka minulla koskaan on ollut? Minä olen nähnyt semmoisen ajan, jolloin en olisi myynyt tätä yskää mistäkään rahasta — ei mistäkään rahasta! (Öhöh, öhöh.)"

"Kuinka niin? Minä en ymmärrä teitä", lausui översti.

"Ette ymmärrä, arvattavasti ei. Hyvä, tämä yskä on minun vapautus-paperini. (Öhöh, öhöh, öhöh.)"

"Teidän 'vapautus-paperinne!' Minä en vieläkään ymmärrä".

"No, näettekö (öhöh, öhöh, öhöh, puollustavaisesti), Konfedereerattujen oli tapa silloin tällöin ajatella, että melkein jokainen oli sovelias palvelemaan armeijassa, näettehän (öhöh, öhöh); ja muitten muassa vanha Jayhu. (Öhöh, öhöh.) Ja niitten meistä, jotka eivät helposti voineet lähteä kotoa taikka ainakaan eivät luulleet voivansa, oli kovin vaikea keksiä verukkeita. (Öhöh, öhöh.) Ja minä — hyvä, näettekö, he eivät voineet koskaan löytää mitään lautakuntaa, yhdentekevä, ketä he siihen asettivat, joka ei olisi sanonut, että se oli vaan kuljetuskustannusten hukkaamista, jos sodan rintaan lähetettäisiin mies minun ti-las-sa-ni. (Öhöh, öhöh, öhöh.)"

Ja vanhus yski ja ähkyi ja pyöritti silmiänsä, niinkuin hänen hajoamisensa hetki ei olisi voinut olla kaukana.

"Minä en koskaan valittanut, näette; mutta heidän ei tarvinnut kuulla yskääni, kun se oli koleimmillaan, enemmän kuin pari kertaa, kun jo lähettivät minut kotiin. (Öhöh, öhöh.) Se oli ihme ja kumma, sanoivat he usein, että ollenkaan elin; ja niin se olikin, mutta minä olen osannut tähän asti melkoisen hyvin tulla toimeen. (Öhöh, öhöh, öhöh, nauravaisesti.)"

Översti nauroi oikein sydämestänsä tätä kertomusta; ja vanhus yski hyväksyväisesti hänen iloonsa, mutta ei hymyillyt vähimmälläkään tavalla.

"Muutamat heistä", jatkoi hän, "ovat viskanneet pois vapautus-paperinsa nyt, kun sota on ohitse; mutta minulla on ollut niin paljon hyötyä minun papereistani, että luullakseni yhä pidän kiinni niistä. (Öhöh, öhöh.) Ne ovat olleet hyvin mukavat ja ehkäpä niitä vielä ruvetaan käyttämään. Ne eivät kaikki olleet niin mukavia, kuin minun. Tuossa on naapurini Mastin'in esimerkiksi: hänellä oli mainion hyvät paperit; mutta ne olivat epämukavat — kovasti epämukavat. Hän hankki ne hätäisesti; mutta minun olivat kotitekoiset eikä ensinkään epämukavat. Näettekö, Mastin oli vahva kuin karhu — ei edes näyttänyt heikolta, joka on suureksi hyödyksi semmoisissa asioissa. Mutta aamulla sinä päivänä, jona hänen piti olla tutkittavana, tuli hän kaupunkiin, pää kääreissä, niinkuin hänellä olisi kauhean kauvan aikaa ollut vatsanväänteitä. (Öhöh, öhöh.) Jokainen kysyi häneltä, mikä hänen oli, ja hän sanoi heille, että hän oli tullut kaupunkiin, jotta valtion lääkärit sanoisivat sen hänelle. Hän oli kauan aikaa, sanoi hän, ollut kovin huonona ja oli liian köyhä itse tuottamaan lääkäriä, mutta oli hyvin iloinen, että arpa oli langennut hänelle, sillä hän luuli nyt saavansa jonkunlaista hoitoa ilman mitään maksamatta. Kun siis lautakunnan edessä kysyivät häneltä, mikä hänen oli, vastasi hän vähän menosteltuaan, niinkuin hän ei olisi kuullut oikein hyvin, että se oli hänen korvansa, joka vaivasi häntä. Ja yksi tohtoreista otti pois kääreet ja kaivoi hänen korvastansa noin puolen paalin pumpuleita ja juuri kuin hän kiskoi ulos viimeistä tulppaa, hän käänsi pois päänsä ja huusi: 'korjatkaat luunne täältä! Päänne on pahemmin mädännyt, kuin Lazaruksen!' (Öhöh, öhöh.) Näettekö, Mastin'in vaimo oli sinä aamuna kaatanut noin puolen pilaantunutta munaa hänen korvaansa. (Öhöh, öhöh, öhöh.) Ne olivat kyllä hyvät paperit, mutta epämukavat. (Öhöh, öhöh.)"[17]

"Niin minäkin luulisin", arveli översti, kun hän kykeni tukehuttamaan nauruansa.

"Mutta semmoisia eivät kaikki olleet", jatkoi vanhus. "Tuolla miehellä, joka kävi teidän luonanne tänä aamuna ja jonka te niin kursastelematta lähetitte pois, oli kovasti hyvät paperit; mutta minä huomaan, että hän on viskannut ne pois ja se on ehkä syy siihen, että hän nyt on vahtihuoneessa".

"Ketä tarkoitatte? Ei suinkaan översti Vaughn'ia!" sanoi översti.

"Siksi hän itse nimittää itseänsä; mutta enimmiten kutsumme häntä
'Zeke Vaughn'iksi' taikka vielä yleisemmin vaan 'Zeke'ksi' eli
'Hoilaus-Zeke'ksi'".

"Miksi hän vapautus-papereita tarvitsi?"

"No — arvatakseni aivan samaa tarkoitusta varten, kuin me kaikki muutkin!"

"Kuinka, minä luulin häntä oikeaksi Secessionistiksi, varsinaiseksi sotakukoksi!"

"Niin hän olikin alussa ja yleensä koko ajan, kun oli vaan kysymys puhumisesta; mutta kun ruvettiin tappelemaan, ei hänessä ollut kylliksi sotakukkoa, että hän olisi tahtonut estää muita pääsemästä rehellisesti tulta näkemään. (Öhöh, öhöh.) Sentähden on hän kulkenut kahden sauvan nojassa keväästä kuusikymmentä ja kaksi lähtien eikä ole luopunut niistä paitsi levolle mennessään, ennenkuin hän viime viikolla lähti omin jaloin vanhan Polly Richardson'in kentälle estääksensä Yankee'ita nielaisemasta itseään".

"Hän ei siis ole ollut armeijassa?"

"Ollut armeijassa! No, siunatkoon sieluanne! Hän ei ole nähnyt yhtäkään Yankee'ta, ei elävää eikä kuollutta, siitä kuin sota alkoi, ennenkuin hän näki teidät; ja jos kohtelette häntä, niinkuin olette tänään tehneet, hän ei suinkaan panisi henkeänsä alttiiksi, saadaksensa nähdä teitä jälleen".

"Mutta eikö hän olekaan översti?"

"No — eipä paljon. (Öhöh, öhöh.)"

"Kuinka hän siis sen nimen sai?"

"Se taitaisi olla vaikeata sanoa, Mister!"

"Milisi-översti, arvaan minä".

"Minä epäilen sitä. En ole koskaan kuullut, että hän olisi ollut. Luullakseni hän noukki ylös sen nimen juuri niinkuin kymmenen tuhatta muutakin maassa on tehnyt. Sai sen kirjoittamalla itseänsä siksi hotellien nimikirjassa ja juottamalla ihmisiä, että he valtiollisissa kokouksissa hoilaisivat 'Översti Vaughn'ia', jolloin hän sitten vastasi heidän hoilauksiinsa".

"No mikä hänen vapautus-kirjansa oli, niinkuin te sitä kutsutte?"

"Oh, hän nilkutti kaikkialla kahden kainalo-sauvan varassa ja oli potevinansa niin kovaa luuvaloa, kuin ikinä olette nähneet kenessäkään olevan, siksi kuin te tulitte tänne. Te kohtelitte häntä ansion mukaan ja se ilahutti minua".

Iltapäivällä useat kaupungin johtavista asukkaista kävivät överstin luona ja vahvistivat välillisesti vanhan unionistin kertomusta urhoollisesta överstistä. He sanoivat häntä iso-ääniseksi ja ajattelemattomaksi; mutta hänessä ei ollut mitään pahaa ja hän oli sangen suuressa määrässä gentlemani ja hyvin arvossa pidettyä sukua.

Illempana översti siis antoi käskyn vapauttaa vangin, samalla lähettäen hänelle tämän kirjeen: —

Sir, — tiedon saatuani arvonimenne synnystä olen käskenyt vapauttaa teidät ja pyydän saadakseni sanoa teille, ettei Yhdysvaltain hallitus katso mitään kunniansanan antamista tarpeelliseksi teidän asiassanne. Teidän on siis täysi valta mennä mihin vaan tahdotte.

Kunnioittavaisesti

Comfort Servosse, Vahtia komentava översti.

Översti luuli viimeisen kerran nähneensä "översti" Vaughn'in; mutta siinä hän oli tehnyt laskunsa ilman "överstiä"; sillä tämä kunnon mies asettui heti hänen pääkortteeriinsa jonkunlaiseksi ylimääräiseksi ordonanssiksi ja etevimmäksi vapaa-ehtoiseksi nuorten upseerien neuvonantajaksi. Hän hankki itselleen komean hevosparin ja saatti itsensä tuiki tarpeelliseksi, kun tuumittiin ja pantiin toimeen jokapäiväisiä huvi-ajoja läheiseen ympäristöön, jommoisia översti ja hänen upseerinsa paljon harjottivat hauskaksi vastakohdaksi pitkän ja vaivalloisen sotaretken pakkoon. Hän tunsi hyvin kaikki paikat ja hänessä oli jonkunlainen hyvänluontoinen itsepäisyys, joka teki sen vaikutuksen, ettei hän ollut mitään pahempaa, kuin hyvän-aikeinen, mutta ikävä ihminen, jota kuitenkin aina kärsittiin satunnaisen hyödyllisyytensä ja alituisen iloisuutensa tähden. Muiden asiain joukossa, joista oli näihin aikoihin keskusteltu, oli myös Pohjoisvaltalaisten sisäänmuuttaminen, asialiikkeen uudestaan herättäminen ja työn jälleen järjestäminen. Semmoisissa tilaisuuksissa Vaughn aina oli äänekkäästi väittänyt, että mitä kukistettu maan-osa enimmin kaipasi, oli Pohjoisvaltalaisten pää-omaa, Pohjoisvaltalaisten jäntevyyttä ja Pohjoisvaltojen miehiä, jotka saattaisivat sen jälleen onnellisuuden valtatielle.

Yhteen semmoiseen aikaan he usein olivat kulkeneet erään "Warrington Place'n" nimellä tunnetun maakartanon ohitse, joka oli erittäin vetänyt Hullumme huomion puoleensa, ja hän oli usein sanonut ihmettelevänsä sitä. Hän olikin todella monta kertaa ratsastanut sen tilusten poikki ja tarkastanut sen rakennuksia sillä nuhtelevan suuttumuksen katsannolla sen laiminlyödyn tilan suhteen, joka ilmoittaa omistajaksi pyrkivän ensimäistä mielentekoa. Tämä asia ei ollut jäänyt tarkkasilmäiseltä Vaughn'ilta huomaamatta, mutta hän oli päättänyt, jos mahdollista, lyödä itsellensä rehellisen rahan överstin ihastuksesta. Hän oli hyvä ihmisluonnon tuntia ja tiesi, ettei olisi edullista liian äkkiä ajaa ylös otustansa. Hän ajatteli aivan oikein, että kun vanhoihin oloihin palaamisen uuteus oli hävinnyt, nuoren miehen ajatukset varmaan jälleen kääntyisivät jonkunlaisella kaipauksella hänen nykyiseen ympäristöönsä. Ei mikään virkeäluontoinen mies voi neljän vuoden sodan perästä ruveta entisten vuosien jokapäiväiseen elämään ilman monta kertaa käymättä levottomaksi ja epämääräisesti ikävöimättä sitä aikaa, jolloin "saappaat ja satulat" alottivat aina vaihtelevia päiviä.

Kuukaudet kuluivat; ja niinkuin VI:nnessa luvussa kerrottiin, Hullumme oli palannut kotiinsa. Eräänä päivänä hän sai lyhyen kirjeen, joka oli annettu Syyskuun 1 päivänä 1865 ja kuului näin: —

Rakas Oversti, — 'Warrington Place' on myytävänä; halpa kuin roska. Viisituhatta dollaria sieppaa koko paikan (kuusi sataa acre'a);[18] se on viisi tuhatta dollaria kullassa. Meidän kansa ei ole tähän asti paljon oppinut vehreä-selkiä ymmärtämään. Meillä on ollut paperirahaa yltäkyllin neljä vuotta aikaa. Tämä on edullinen tilaisuus teidän kaltaiselle gentlemanille. Me tarvitsemme juuri semmoisia. Pohjoisvaltain miehiä tulvaa tänne joka päivä. Muuan mies rakentaa tehdasta, ja kolme on avannut kaupan. Sanonko minä Griswold'ille, joka hoitaa omaisuutta, että tahdotte ostaa Warrington'in. Minä hartaasti suon, että te saisitte sen. Minä tiedän, että se sopii teille. Jollette päätä ottaa sitä, pankaat minulle heti sana, koska muutamat muutkin tarjoavat.

Teidän todellinen

Översti Ezekiel Vaughn.

P.S. — Tuttavuuteni kautta Griswold'in kanssa voin minä saada sen paremmilla ehdoilla, kuin kukaan muu.

E. V.

VIII LUKU.

"Heidän ulos- ja sisäänkäymisensä".

Warrington oli ollut erään vanhan suvun asunto, jonka esi-isät monta vuotta ennen vallankumousta olivat rakentaneet tuon tavallisen kaksinkertaisen, veistämättömistä puista tehdyn huoneuksen (eli "kaksi-kannen ja yksi-käytävän", joksi niitä siellä vielä nimitetään) keskelle viehättävää tammikkoa vienosti kaltavalle kunnaalle, joka kohosi niin kauniin virran polvessa, kuin koskaan on turhassa kiireessä loristen juossut kallioin yli kaukaista merta kohden. Tämä puuhuoneus oli sittemmin antanut sijaa komeammalle tiilirakennukselle; tammikkoa oli harvennettu ja siivottu ja käytäviä oli laitettu siihen; ja vuodet, jotka olivat tehneet rakennuksen vanhemmaksi ja kosteammaksi, kuluttaneet saven tiilien välistä ja peittäneet cypressi-katon sammalvaipalla, olivat lisänneet kunniaa metsän ruhtinaille, jotka seisoivat sen ympärillä ja vuosi vuodelta ojensivat isoja käsivarsiansa lähemmäksi ja yhä lähemmäksi sitä, ikäänkuin verhotaksensa sen puuttuvaisuuksia ja salatakseen katsojalta sen vanhuuden vikoja.

Warringtonilaiset itse olivat sukua muutamien valtion korkeimpien heimojen kanssa ja ylpeilivät niin varallisuudestaan ja yhteiskunnallisesta asemastaan, etteivät ruvenneet yhdistyksiin muitten kanssa. He menivät keskinäisiin naimisiin niin kauan, että se voima, joka oli koonnut suuria rikkauksia, veltostui ja heikkous ja paheet astuivat sijaan. Tavarat tuhlattiin, tulot vähenivät ja toinen maatila toisensa perästä hävitettiin, siksi kuin viimein Warrington'in itse, sukukartanon, kymmenkunta vuosia ennen kertomuksemme aikaa, täytyi tyydyttää vaivaavien velkojain vaatimuksia. Onneksi (tai pikemmin onnettomuudeksi Hullullemme) kartano joutui erään haaveksivaisen Franskalaisen, varallisen vanhanpojan käsiin, joka harrasti ryytimaan hoitoa ja hedelmän viljelyä. Hän ihastui tähän kauniisen paikkaan ja siellä kasvaviin oivallisiin hedelmiin ja rakennettuaan toiselle puolelle tilaa sievän majan, joka melkein riippui vähäisen vesiputouksen yli, jota hän oli korjaillut, kunnes se muuttui yhdeksi tilan viehättävimmäksi paikaksi, hän sulki suuren asuntokartanon ja antautui hedelmäin ja kukkien hoitoon semmoisella iloisella innolla, joka tuotti ihmeellisiä satoja. Kaikkialla tuon keskellä olevan tammi- ja hickory-lehdon ympärillä oli puu- ja viinitarhoja, jotka kasvoivat mitä harvinaisimpia ja suloisimpia hedelmiä. Aina-vehriöitä oli sirotettu lehtoon katoavaisten kasvilajien sekaan ja puita, joilla oli omituinen luonto ja kummallinen lehdistö, oli istutettu sinne tänne pitkin tiluksia.

Kartanon muista, kauempana päärakennuksesta olevista maista — noista kuudesta sadasta acre'sta vaihtelevaa mäki- ja laaksomaata ynnä saloja ja vanhoja peltoja — oli hän pitänyt vähemmin huolta, antaen ne jonkun hoitajan käsiin joko viljeltäväksi tai sillensä jätettäväksi sen mukaan kuin tämän kunnon-miehen halu tai taipumus määräsi. Hän ei vaatinut muuta tältä maatilansa osalta, kuin että se maksaisi oman viljelemisensä kulungit ja tuottaisi viljaa, lihaa ja rehua kylläksi hänelle ja niille kahdelle "pojalle" (orjalle), joita hän piti apulaisina puutarhallisissa toimissaan, ynnä niille heposille ja muuleille, joita maatilalla käytettiin. Tämä oli helppoa, vaikk'ei olisi viljellyt enempää, kuin toisen puolen tarjona olevasta peltomaasta. Hoitaja siis vähensi vaivaansa ja suoritti kaikki, mitä hänen isäntänsä vaati häneltä, jättäen vuosi vuodelta kokonaisia tilan osia autioiksi, mitään uusia aloja viljelykseen ottamatta. Seuraus tästä oli se, että, kun Mr. Noyotte toisena sotavuotena kuoli, suurin osa viljelysmaista oli kasvanut petäjiä ja sassafras-puita, joitten välissä uhkea saraheinä huojui ja isot punaiset vesiva'ot pyrkivät jokaista onelmaa tai ourua kohden. Ne maat, joita todella oli viljelty, olivat käyneet kovin kuluneiksi ja ränstyneiksi, kunnes mäkirinteet huhtountuivat tyhjiksi ja lannot täyttyivät hierroksilla suureksi vahingoksi ei ainoastaan ylhäällä oleville vietoksille, vaan myöskin lietynnäismaalle alhaalla.

Haaveksivainen Franskalainen oli, sitä myöten kuin tiedettiin, kuollut ilman perillisiä. Häntä ei oltu koskaan suuresti suosittu naapuristossa ja varsin vähän tiedettiin hänen asioistansa. Hänen emännöitsiänsä, eräs qvadroninainen, vaati itsellensä hänen omaisuuttansa laillisesti tehdyn testamentin nojassa; mutta koska muistutettiin, että hän oli orja ja mahdoton minkään testamentin voimalla perimään, eikä hän pystynyt todistamaan tätä väitettä vääräksi, hylättiin testamentti ja asetettiin väliaikainen hallitsia. Nyt huomattiin, että vainaja oli joutunut suurempaan velkaan, kuin oli mahdollinen saada maksetuksi hänen irtonaisella omaisuudellaan, erittäinkin niitten huokeitten hintojen vuoksi, joita maksettiin, kun hallitsia asiain suorittamiseksi pani toimeen huutokaupan.

Översti Vaughn osti melkein kaikki kapineet niin halvalla hinnalla, että se olisi kummastuttanut jokaista, joka ei tietänyt, kuinka semmoisia asioita voi sovittaa. Kerrottiin ja uskottiin, että översti Vaughn erään kirjeen kautta, joka oli päässyt perille piirityksen kiusallakin, oli valtuutettu edustamaan vainajan perillisiä — veljenpoikia ja -tyttäriä, jotka asuivat Franskassa — ja että hän osti omaisuuden, pitääksensä sitä heitä varten. Kun siis översti Vaughn oivallisista neekeri-orjista tarjosi kappaleelta viisikymmentä dollaria Konfedereerattujen rahassa, sanoi jokainen, että kaikki oli oikein, eikä kukaan tarjonnut sen enempää. Hallitsia laati virallisen kertomuksen tehdyistä kaupoista ja koska ei löytynyt kylläksi irtonaista omaisuutta velan maksoksi, hän sai käskyn myydä maatkin, jota hän oikeutettiin tekemään joko julkisella huutokaupalla tai yksityisesti.

Vähemmän kuin kymmenen dollaria acre'lta semmoisesta maasta näytti Hullustamme, joka oli tottunut Pohjan korkeihin maan hintoihin, erinomaisen huokealta — niinkuin se, tosi-asioita lukuun ottamatta, ehkä olikin. Hän ei tietänyt, ettei tämä maatila kaikkein parhaimpinakaan päivinänsä olisi tuottanut tätä hintaa puhtaassa rahassa; että se nyt oli niin rappeutunut, että saman hintaluvun mukaan sen arvo tuskin oli enemmän kuin puoli tästä summasta; ja että näitten lisäksi sodan vahingollinen vaikutus kaiken omaisuuden arvoon tässä maan osassa oli peräti vaikea määrätä. Kaikki nämät jäivät häneltä huomaamatta. Hän vastasi heti, että översti Vaughn saisi ostaa maatilan mainitusta hinnasta, jos hän voisi hankkia hyvän ja laillisen kauppakirjan. Tästä asiasta hän tahtoi olla aivan varma. Tuosta hänelle tuli ote kauppakirjasta, eräältä, niinkuin hän tiesi, suurimmassa arvossa olevalta asian-ajajalta, ja sen muassa tämä kirje: —

"Griswold'in oli kiire myydä; minä ostin siis, tietäen, että varmaan ostaisitte paikan, kun olitte kauppakirjani suhteen tyydytetty, joksi tulette, kun luette tämän. Minä sain sen vähäistä huokeammasta hinnasta, kuin minkä teille mainitsin; ja te voitte saada sen minulta samasta hinnasta milloin hyvänsä ennen kahden kuukauden kuluttua.

"Översti Ezekiel Vaughn."

Hullu myi siis sievän asuntonsa, pani kokoon kotijumalansa, otti vaimonsa ja pikku tyttärensä ja lähti etsimään terveyttä, onnea ja menestystä Dixie'ssa. Kauppa, jonka itsepintainen Vaughn oli pannut alkuun, päätettiin soveliaasti, ja Comfort Servosse tuli Warringtonilaisten sukukartanon todelliseksi omistajaksi. Melkein koko hänen vähäinen omaisuutensa meni tähän ostoon; mutta kun asia oli suoritettu, tunsi hän tehneensä hyvän työn. Hän oli tehnyt edullisen kaupan ja perustus vastaiseen onnellisuuteen ja menestykseen oli nyt pantu; ja tästä hän tunsi itsensä olevan kiitollisuuden velassa översti Vaughn'ille ja tuli siihen päätökseen, että, jos kohta tämän kunnon miehen luonto ei vetänyt taistelukentälle, hän kaikissa tapauksissa oli hyväsydäminen ja valmis muita palvelemaan. Vasta jälestäpäin hän huomasi, kuinka monta hintaa hän oli maksanut; sillä kun Mr. Noyotte'n perilliset — veljenpojat ja -tyttäret Franskassa — lähettivät hallitsialta vaatimaan jäännöstä omaisuudestaan, nähtiin asiakirjoista, että maatila oli myyty yksityisesti översti Vaughn'ille vuonna 1863 ja että oli vastaan-otettu maksoksi siitä eräs summa Konfedereerattujen rahassa, jonka hallitsia oli laillisesti esitellyt oikeuden edessä, mutta sittemmin ilmoittanut sotatapausten kautta kadotetuksi.

Mutta nämät seikat jäivät Hullultamme moneksi vuodeksi tuntematta; ja Warrington joutui hänen käsiinsä, niinkuin uusi leikkikalu, jota ei mikään epäilys liiallisen hinnan suhteen haitannut.

IX LUKU.

Uusi valtakunta.

Miksi yrittääkään kuvaamaan ensimäisen Warrington'issa vietetyn talven iloja?

Paikkaa tutkittaessa huomattiin, että Franskalaisen majaa oli käytetty semmoisia tarkoituksia varten, jotka estivät sitä nyt ihmis-asunnoksi kelpaamasta, ja he olivat pakoitetut muuttamaan vanhaan tiilirakennukseen. Tämä kaipasi paljon korjaamista ja parhaimmallansakin sopi paremmin katseltavaksi kuin asuttavaksi. Mutta kuitenkin oli isoilla huoneilla avonaisine tulisijoineen ja tummanruskeine kattoineen jonkunlainen sulo. Kuljetusneuvot olivat vielä vaillinaiset, ja kesti kauan, ennenkuin heidän huonekalunsa pääsivät tulemaan kuluneita ja vanhoja rautateitä myöten, joita molemmat armeijat eri tilaisuuksissa sodan aikana olivat ahdistaneet.

Lokakuun keskivaiheilla he ottivat uuden omaisuutensa haltuunsa; ja kaikki oli niin uutta ja herttaista Metta'lle ja pikku Lily'lle, ettei mikään mukavuuksien puute olisi voinut himmentää heidän ihastustaan. Balsami-ilma, uudet maisemat, se omituinen yksinäisyyden tunne, joka aina on eteläisellä maa-elämällä, ja ennen kaikkia kauan poissa olleen puolison ja isän läsnä-olo, kaikki yhtyivät tekemään heitä ylen onnellisiksi.

Metta ratsasti miehensä kanssa kaikkialla ympäristössä, jonka outo säännöttömyys päivä päivältä yhä enemmän miellytti heitä — polkuja myöten tiheäin metsäin halki, jossa maa oli peitetty syksyn lehdillä, jotka olivat varisseet pikemmin kypsyydestänsä, kuin kylmyyden vaikutuksesta; pienien talojen ja varallisten tilanhaltiain hovien ohitse; kaalattaen hevosiansa jokien poikki tai yksinkertaisilla lautoilla kulkien niitten yli; samalla kuin joka ihmisessä, jonka he tapasivat, olipa hän ylhäistä tai alhaista säätyä tai mitä rotua hyvänsä, oli jotakin Pohjassa syntyneelle ja kasvaneelle uutta ja omituista.

Eräs kirje, jonka Metta kirjoitti sisarellensa vähäistä jälkeen heidän tulonsa, osottaa nuoren vaimon tunteita: —

Rakas Julia'ni. — Minä en tiedä, kuinka voisin paremmin käyttää muutamia tunteja Kiitospäivästä, kuin kirjoittamalla sinulle luvatun kirjeen uudesta kodistamme ja matkastamme tänne. Sillä välin kuin sinä vapiset vilusta ja ehkä katselet jäätä ja lunta, istun minä vähäisellä verandalla, jonka ylitse kiertelee ruusupuu täynnänsä umpuja ja kukkia. On ollut vähäinen halla, ja nuot uikopuolella ovat lakastuneet, mutta sisäpuoliset ovat vielä yhtä tuoreet, kuin olisi vasta Kesäkuu. Aurinko paistaa lämpimästi sisään ja jokaiseen esineesen on koskenut tuo hieno utu, josta nuot harvat omituiset Pohjan syyspäivät, joita me sanomme indianilaiseksi kesäksi, ovat erinomaiset. Sama hiljainen, uneksivainen uupumus ja sama äärettömän etäisyyden tunto ympäröitsee meitä.

Kaikki sekä ihmiset että esineet ovat uusia meille, se on Lily'lle ja minulle. Comfort'in nelivuotinen sotamiehen-elämä totutti häntä hyvin tämmöisiin näkyihin; ja, en epäile sitä, suuri osa huvistamme tulee siitä, että hän on täällä selittämässä meille kaikkia näitä ihmeitä.

Tuntui kauhean yksinäiseltä ja autiolta, kun ensin saavuimme tänne. Sinä tiedät, että Comfort oli tullut ennen meitä ja päättänyt kaupan sekä tehnyt muutamia valmistuksia tuloamme varten, se on, hän oli palkannut jonkun tekemän näitä valmistuksia ja sitten palannut meitä vastaanottamaan. Meidän oli hirmuista matkustaa — kovia aallokoita ja huonoja laivoja, kolkkoja seutuja ja rautateitä, jotka näyttivät kaipaavan kaikkia, mitä olemme oppineet pitämään semmoisten rakennusten pää-asiana. Kiskot olivat kuluneet ja taittuneet, alushirret painuneet ja lahonneet; ja tuon tuostakin näimme, kuinka joku ryöstölle lähtenyt joukkio oli kuumentanut kiskoja ja kiertänyt ne puitten ympäri, ja niitten sijaan oli pantu vanhoja ruosteisia, jotka olivat otetut jostakin vähemmän tärkeästä radasta. Comfort sanoi luulleensa, että he varsin pian ajaisivat junan "oikealle puolelle tietä" yksikseen kulkemaan. Kaikkialla maassa näkyi sodan jälkiä — linnoituksia, multavarustuksia ja paalutuksia. Sota- ja sairasvaunuja ja muuleja on levällään joka paikassa, ja näyttävät olevan ainoat jälellä olevat kuljetus-neuvot. Konfederationi raukka lienee varmaan ollut viimeisissä henki toreissansa, kun se antautui.

Matkamme viimeisinä kahtenatoista tuntina satoi — satoi niinkuin sinä et koskaan ole nähnyt satavan ja niinkuin, minun luullakseni, ei koskaan voikaan sataa paitsi tässä ilman-alassa. Jos sanoisi, että vettä rankasti tuli, antaisi sinulle vaan heikon käsityksen siitä. Se ei piessyt eikä pyryttänyt: ei ollut vähintäkään myrskyä eikä mitään kiihtymyksen eli ponnistuksen tapaista sen ohessa. Sitä vaan kaatain tuli — vakavasti, tyvenesti ja keskeytymättä. Näytti siltä, kuin samea, raskas ilma olisi suljettu johonkin läpitunkemattomaan pilvien teltaan ja täytetty loppumattomalla vesijoukolla, joka oli juuri kylläksi sakeutunut, että pääsi putoamaan. Ei kuulunut mitään rätinää, vaan ainoastaan vanhojen vaunujemme vuotavalta katolta ainainen kohina putoavasta vedestä, melkein niinkuin jostakin koskenkielestä sen painavassa yksitoikkoisuudessa. Pahimmassa sateessa tulimme sydän-yönä viimeiseen pysäyspaikkaan ennen Warrington'ia. Se on totta puhuen sievä pikkuinen kaupunki, jossa on noin pari tuhatta asukasta; mutta se oli pimeä, kuin katakombit, ja yhtä hiljainen, jollei ota lukuun sadetta, joka lankesi, lankesi joka paikassa lakkaamatta. Konduktööri sanoi, että siellä löytyi hyvä hotelli, jos voisimme päästä sinne; mutta siellä ei ollut minkäänlaisia kulkuneuvoja eikä mitään muuta valaistusta paitsi konduktöörin lyhty ja yksi talikynttilä, joka liehuen paloi vähäisessä asemahuoneessa. Comfort otti ulos kapineemme ja sai ne suurella vaivalla järjestetyksi asemahuoneesen; ja väskyt ja rasiat kainalossa ja leukaan saakka verhottuina sateen torjumiseksi (joka näytti tunkevan paraplyyn lävitse, niinkuin se olisi halveksinut semmoista yritystä syrjäyttää sitä suunnastaan) lähdimme hotelliin päin, konduktööri lyhtyinensä oppaanamme. Semmoista kävelyä! Kun Comfort auttoi minua ulos vaunuista, sanoi hän: "täällä on kauhean mutaista". Hänen ei olisi tarvinnut sanoa sitä. Minä jo vaivuin, vaivuin pehmeään, sitkeään liejuun. Gummikalossit eivät olleet miksikään hyödyksi eikä myöskään nuot korkeat kengät, jotka olin pannut jalkaani, että olisin oikein varustettu, tuli mitä tuli. Minä rupesin pelkäämään juoksuhietaa, ja jos olisit nähnyt vaatteitani seuraavana aamuna, et olisi sitä ihmetellyt. Onneksi oli pimeä eikä kukaan voi koskaan muuta kuin arvata, mimmoinen sokaistu seura me olimme sinä iltana.

Entäpä hotelli sitten; mutta minä en rasita sinua sillä! Lily itki itsensä nukuksiin, ja minä olin vähällä tehdä samoin.

Seuraavana aamuna oli maa niin kirkas ja hymyilevä, kuin ei vedenpaisumus olisikaan pari tuntia takaperin käynyt sen yli. Comfort oli hyvin levoton päästäksensä Warrington'iin, ja me olimme yhtä halukkaat jättämään tuota kauheata hotellia. Hän hankki siis meille jonkunlaiset vaunut ja me lähdimme. Hän sanoi, ettei hän ollenkaan epäillyt, että tavaramme jo olivat siellä, koska ne olivat lähetetyt kolme viikkoa takaperin ja hän oli sopinut erään miehen kanssa, että tämä veisi ne ulos kartanoon. Emme ainakaan, sanoi hän, voi joutua pahempaan tilaan, kuin olimme tuossa kurjassa hotellissa, jossa kohden minä täydellisesti yhdyin häneen; mutta hän ei tietänyt, mitä kaikkia oli edessämme!

Warrington'iin on ainoastaan kuusi penikulmaa pysäyspaikasta; mutta me olimme kaksi kuolettavaa tuntia matkalla, ennenkuin pääsimme sinne niitten arkkujemme ja kofferttiemme kanssa, jotka olimme ottaneet mukaamme. Ajatteleppas, kun melkein unettoman yön ja seitsemänpäiväisen väsyttävän matkan perästä ajoimme kaksi tuntia mudassa, joka oli melkein yhtä punaista, kuin veri, yhtä sitkeätä, kuin piki, ja syvempää, kuin 'laskinluoti koskaan ilmoitti', niin voit vähän arvata, mimmoisilla tunteilla minä saavuin Warrington'iin. Kun astuimme käytävää ylöspäin noitten isojen vanhojen tammien alla, jotka juuri kypsyivät vakavan ja tasaisen ruskean värisiksi ja joitten välissä hickory-puitten nähtiin matalimmasta korkeimpaan oksaan asti hohtavan kullassa, ja näimme harmaitten oravien (joita ei entinen omistaja antanut tappaa ja joita ei kukaan sen jälkeen ollut joutanut tappamaan) leikkivän ja tuon ison tiilirakennuksen seisovan hiljaisessa komeudessaan keskellä tätä teko-saloa, olisin voinut ilosta suudella puita, oravia, halkeilevaa porttia, jopa mutaista maata itseä. Se oli koti — lepo. Comfort näki kyynelet silmissäni, ensimäiset, jotka olin vuodattanut koko matkalla, ja sanoi hellästi: — 'No, no! Se on melkein ohitse nyt!' niinkuin minä olisin ollut väsynyt lapsi.

Lily oli ihastuksissaan vanhan paikan kauneudesta, johon hänellä todellakin oli hyvä syy; mutta minä olin väsynyt. Minä kaipasin lepoa. Me ajoimme rakennuksen luo ja tapasimme sen tyhjänä — autiona. Ovet olivat auki; vettä oli juossut eteisen poikki ja kaikki oli niin surkean-näköistä, etten voinut muuta, kuin istua maahan ja itkeä. Vähän etsittyänsä löysi Comfort sen miehen, jonka oli määrä tehdä korjaukset ja viedä ulos tavaramme. Hän sanoi, etteivät tavarat olleet vielä tulleet, ja arveli, ettei ollut miksikään hyödyksi ryhtyä toimiin, ennenkuin ne tulivat.

Comfort lähetti vaunut, joilla olimme tulleet, takaisin noutamaan, vähän ruokavaroja, muutamia keitto-astioita ja mitä muuta välttämättömästi tarvitsimme. Musta vaimo löydettiin, joka saapui paikalle ja niillä monella hyväntahtoisella kädellä, joita hän pian käski avukseen, teki vanhan rakennuksen (tai ainakin yhden huoneen siitä) oikein miellyttäväksi. Kapineemme ovat siitä alkaen tulleet, vähä erältänsä, ja nyt olemme aivan järjestyksessä.

Comfort on ostanut minulle ratsuhevosen — kauniskarvaisen ruskean tamman; ja hänellä on vanha sota-ratsunsa Lollard, jonka hän, jollakin tapaa aavistaen, että hän tulisi tänne, oli jättänyt näille tienoille erään vanhan Jehu Brown nimisen miehen luo, joka, sivumennen sanoen, on 'karakteeri'. Me ratsastamme siis hyvin paljon. Tiet ovat niin huonot, että on vaikea liikkua muulla lailla; ja on oikein hupaista päivällä tai yöllä ratsastaa metsäpolkuja myöten ja pitkin kummallisesti koukertelevia maanteitä.

Ihmiset täällä näyttävät sangen ystävällisiltä ja kohteliailta. Useat gentlemanit ovat käyneet Comfort'ia katsomassa. He ovat kaikki överstejä tai squirejä ja hyvin miellyttäviä, hupaisia miehiä. Muutamat ladyt ovat käyneet minun luonani — kuitenkin aina puolisojensa kanssa; ja minusta näytti, kuin he eivät tahtoisi olla niin suloisia käytöksessään ja niin sydämellisiä vastaan-otossaan, kuin gentlemanit. Minä olen huomannut, ettei kukaan heistä ole erittäin paljon pyytänyt meitä vuorostamme käymään heillä. Comfort sanoo, ettei se ole ensinkään ihmeellistä, vaan että meidän pikemmin tulisi kummastella ja olla iloisia siitä, että he ollenkaan tulivat; enkä minä ymmärrä muuta, kuin että hän on oikeassa.

Pari kolme maamiestä tuli tervehtimään Comfort'ia muutamia päiviä tulomme jälkeen. He olivat kaikki 'mister'eita' eikä överstejä ja 'squirejä'. He sanoivat ölevansa Unionin miehiä, ja oli ihmeen hauska kuulla, kun he omituisilla maakunnan-murteillansa juttelivat, mitä oli tapahtunut heille sodassa.

Me ratsastimme perästäpäin tervehtimään yhtä heistä ja näimme, että hän oli hyvin menestyvä maanviljeliä, jolla oli neljä tai viisi sataa acre'a kelpo maata. Hän asui veistämättömistä puista rakennetussa huoneessa, jossa kummallisella tavalla yksinkertaisuus ja ylellisyys yhtyivät hänen ympärillänsä. Minusta tuntuu jollakin tapaa, kuin tulisin pitämään tästä ihmisluokasta enemmän kuin noista toisista; vaikka he ovat raakoja ja yksinkertaisia, näyttävät he niin hyväsydämisiltä ja kunniallisilta.

Täksi päiväksi olemme kutsuneet opettajattaret Verdenton'in mustasta koulusta päivällisille viettämään Kiitospäivää. Heitä on noin puoli kymmentä — kaikki Pohjoisvaltojen tyttöjä. Minä en ole nähnyt heitä; mutta Comfort sanoo, että he ovat hyvin miellyttäviä ladyjä. Tietysti heillä ei ole mitään muuta seura-yhteyttä, kuin muutamien pohjoisvaltalaisten perheiden kanssa; ja Comfort on mennyt ottamaan heitä ulos, huvittaaksensa heitä yhtä hyvin kuin meitä itseämmekin, luulen minä. Sydämellisiä terveisiä kaikille!

Sinun ainainen

Mettasi.

X LUKU.

Heikot astiat.

Seuraava kirje oli kirjoitettu ensi viikolla joulupäivän jälkeen ja selittää itse itsensä: —

Rakas Julia'ni. — Viimeinen kirjeeni sinulle oli kirjoitettu sillä aikaa kuin odotin noitten nuorten Verdenton'issa opettavain ladyjen tuloa meille Kiitospäivän päivällisille. Se oli tärkeä päivä meille, ja nuot päivälliset kovin merkillinen seikka. Meillä oli vähän niukanlaisesti semmoisia kaluja, joita tarvitaan tämmöistä tilaisuutta varten; mutta me sovitimme ja laittelimme ja useitten mustien tyttöjen (sinun tulee muistaa, että kaikki mustat vaimot ovat "tyttöjä") ketterien käsien avulla onnistui meidän kattaa sangen kunnollinen pöytä. Comfort oli ratsastanut varhain kaupunkiin, taluttaen herkkäsuista pikku tammaani Jaca'a, jolla yhden noista nuorista ladyistä oli määrä ratsastaa; ja vaunut seurasivat toisia varten. Juuri kuin kirjeeni oli valmis, tulivat he kaikki käytävää ylöspäin rakennuksen luo, enkä minä suinkaan eläessäni ole iloisempaa seuruetta nähnyt. On mahdoton löytää kuutta suloisempaa tyttöä. Lähetys-seuran palveluksessa he opettavat niissä mustissa kouluissa, jotka ovat niinkuin tenhovoimasta syntyneet kaikkialla Etelässä, ja he ovat todellisia lähetys-saarnaajia tämän sanan parhaassa merkityksessä. He ovat kuudesta eri valtiosta eivätkä koskaan olleet nähneet toisiansa, ennenkuin he yhtyivät täällä Verdenton'in koulussa, ja he ovat kaikki sivistyneitä, hientyneitä naisia meidän Pohjan kansan parhaasta luokasta, jotka ovat tulleet tänne ainoastaan tehdäksensä hyvää. Oikein ihastutti nähdä heidän niin vilkkaina ja tyttömäisinä, vaikka he olivat äsken eronneet armaista kodeista ja hellistä ystävistä, jalolla tarkoituksella tulevan alas tänne, jossa heitä ylenkatsotaan ja herjataan juuri siitä hyvästä, jota he toimittavat. Ainoastaan ne harvat Pohjoisvaltalaiset, jotka löytyvät täällä, tahtovat olla jossakin yhteydessä heidän kanssaan. He ovat yhtä paljon lähetys-saarnaajia ja he saavat kärsiä yhtä paljon, kuin jos olisivat Turkinmaalla; totta puhuen enemmänkin, jos meidän vanha ystävämme, joka opettaa Beirut'issa, sanoo koko totuuden vastuksistansa. Meillä oli hupainen päivä; ja iltapuolella me molemmat palasimme heidän kanssaan ja, lähettäen takaisin vaunut ja pitäen vaan ratsuhevosemme, jäimme Lähetyshuoneesen, joksi heidän asuntoansa sanotaan, siksi kuin kello kävi kymmenettä, jolloin Comfort ja minä ratsastimme kotiin kuutamossa. Minä en luule, että olen koskaan eläessäni ollut onnellisempi taikka tuntenut aikaan saattaneeni enemmän iloa muille, kuin sinä päivänä; ja kun iltarukouksessamme olimme polvillamme, kiitin Jumalaa kaikesta sydämestäni siitä, että Hän oli johdattanut askeleemme tänne, sillä minä luulen, että meillä on siunattu työ edessämme ja ettei meidän elämämme täällä ole oleva turha.

Muutamia päiviä myöhemmin lähdin tervehtimään yhtä noista ladyistä, jotka olivat käyneet minun luonani. Se oli niin pitkä matka, että Comfort tuli minun kanssani ja minä suostutin hänet antamaan minun ratsastaa; sillä kovin ikävä on ajaa vaunuissa, joka on ainoa toinen keino. Tämä ei olisi aivan en régle[19] kotona, sen tiedän kyllä; mutta täällä se on hyvin tavallinen asia, ja se on semmoinen matkustamiskeino, joka on liian hupainen, että siitä saisi koskaan luopua. Me kävimme kolmessa eri perheessä ja vastaan otettiin kaikissa ilmeisellä kylmyydellä ja yhdessä suorastaan epäkohteliaasti. Minusta tuntui, kuin olisin voinut itkeä pettymyksestä ja harmista. Me tahdoimme olla ystävällisiä ja kartimme kaikkia semmoisia puhe-aineita, jotka olisivat voineet käydä tuskalloisiksi; ja tuntui liian pahalta kokea semmoista jäykkyyttä. Comfort koetti lohduttaa minua, kun ratsastimme kotiin; mutta minä huomasin, että se vaivasi häntä yhtä paljon, kuin minuakin. Pari kolme päivää tämän perästä tuli Squire Hyman, joka on yksi meidän lähimmäisistä naapureistamme, vaikka hän asuu penikulman päässä, meitä katsomaan. Hän on kummallinen vanha kielenpieksiä, joka tahtoo niin mielellään olla hyvällä kannalla jokaisen kanssa, että hänen on vastus pitää ketään puolellansa. Sodan aikana hän näyttää harjottaneen petollista käytöstä, ja on hupaista kyllä kuulla översti Vaughn'in ja hänen konfedereerattujen ystäviensä varoittavan meitä hänestä, niinkuin semmoisesta miehestä, joka vakuutti olevansa 'aivan oikea mies', mutta koko ajan kehoitti karkulaisia ja suojeli partioretkeläisiä; ja sitten kuulla Jehu Brown'in ja muitten tunnettujen ja taattujen Unionistein sanovan: 'häneen ei sovi luottaa. Hän tahtoi aina käydä erittäin hyvästä unionistista, vaan samalla aikaa hän antoi tietoja semmoisista pojista, jotka olivat menneet piiloon'.

Minä tiesin, että hänellä oli jotakin 'varsin erinomaista', niinkuin hän sanoo, kerrottavana sinä hetkenä, kuin hän tuli huoneesen; mutta kesti kauan aikaa, ennenkuin hän sai sen sanoneeksi. Minä luulen, että Comfort arvasi, mitä se oli, ja tahallansa johdatti hänet pois siitä asiasta, johon hän pyrki. Viimein hän yht'äkkiä puhkesi puhumaan siitä, lausuen: —

'Olen kuullut, että ovat saaneet kauhean ison koulun noita 'niggereitä' varten, joksi me sanomme heitä, Verdenton'iin'.

'Niin oikein!' vastasin minä aivan viattomasti. 'Me olimme kutsuneet nuot nuoret ladyt, jotka opettavat siellä, tänne Kiitospäivän päivällisille ja me pidimme sangen paljon heistä'.

'Todella! Minä en tiedä mitään heistä, ei hyvää eikä pahaa. Tietysti kuulen paljon puhuttavan, mutta sitä ei käy kertominen. Muutamat ihmiset pitävät paljon menoa jokaisesta seikasta; mutta minä olen niitä, jotka antavat muiden olla rauhassa, kun he vaan eivät minua häiritse. Se on oikein tehty, eikö niin, översti? He, he!'

'Minä en ymmärrä, miksi jotakin sanottaisiinkaan näitä nuoria ladyjä vastaan', sanelin minä.

'Noh', vastasi hän, 'te tiedätte, mimmoiset me Eteläläiset olemme,
Meillä on omat käsityksemme'. Ja hän vilkutti silmillänsä ja nauroi
itseksensä; ja minä sanoin jokseenkin tylysti: —

'Minä en ymmärrä, mitä teidän käsityksillänne on tekemistä näitten nuorten ladyjen kanssa, jotka varmaan tekevät Jumalalle otollista työtä, kun opettavat tätä mustaa kansa raukkaa, vanhoja ja nuoria'.

'Oh, varmaan! siltä se näyttäisi; mutta' —

'Mutta mitä?' kysyi Comfort niin osottavaisesti, että vanha mies hypähti tuolillansa.

'Oh — ei mitään — ei mitään tärkeätä — ainoastaan — tiedättehän, översti, meidän on mahdoton ajatella muuta, kuin että se, joka Pohjasta tulee alas tänne ja seurustelee niggerien kanssa — ei voi — noh — ei voi olla missään arvossa kotona'.

'Ja te sanotte mustan kansan opettamista seurustelemiseksi heidän kanssaan?' kysyi Comfort.

'No, tietysti, tavallansa', vastasi Squire miettiväisesti.

'Ja epäilemättä pidätte seurustelemista semmoisten opettajien kanssa häpäisevänä?'

'Hyvä, översti, minä olen iloinen, että mainitsitte sen. Minä en tahtonut tuoda sitä itse esiin, koska se on arka aine; mutta siksi sitä katsoo — katsoo — paras societeeti, ymmärrättehän'.

'Te tulitte siis varoittamaan meitä, että, jos vielä seurustelemme näitten opettajattarien kanssa, meidän täytyy luopua hyvän societeetin iloista?'

'Noh, minä olen kuullut moitteita lausuttavan. Minä en nimitä mitään nimeä; mutta minusta se ei ollut muuta, kuin hyvän naapurin velvollisuus, koska olitte, niin sanoakseni, vieraita täällä ettekä tunne meidän tapojamme, antaa teidän tietää tämä, että voitte olla varovaiset tulevaisuudessa'.

'Kiitoksia paljon. Me olemme todella hyvin kiitolliset teille, koska ilmoitatte meille, kenenkä kanssa meitä lasketaan seurusteluun ja kenenkä kanssa ei'.

'Oh, ei ollenkaan! ei ollenkaan! Se ei suinkaan ole mitään muuta, kuin mitä tekisin jokaiselle naapurille', arveli Squire tyydytetyn turhamielisyyden katsannolla.

'Ei suinkaan, Squire', lausui Comfort ivallisesti — ja minä tiesin hänen silmiensä leimauksesta, että joku saisi laukauksen — 'ei suinkaan; ja se on juuri minun luottamukseni teidän naapurilliseen ystävyyteenne, joka tekee, että uskallan pyytää yhtä suosio-työtä teiltä'.

'Kaikki, mitä ikänäni vaan voin tehdä, Sir. Minä vakuutan, että olen ylpeä siitä, että saan palvella teitä', lausui Squire ilmeisellä ihastuksella.

'Minä olisin siis, Squire, mielissäni, jos tahtoisitte sanoa noille hyville ihmisille, jotka ovat ottaneet määrätäksensä seurustelemisestamme, että minä ostin tämän maatilan, maksoin sen puhtaalla rahalla ja pystyn varsin hyvin hoitamaan omia asioitamme ilman heidän apuansa'.

'Mitä tarkoitatte, Sir?' lausui Squire, vaaleana vihasta ja hypäten ylös tuoliltansa. 'Aiotteko loukata minua?'

'Minä aion', vastasi Comfort tyvenesti, 'sanoa, että nuot ladyt, jotka opettavat Verdenton'in mustassa koulussa, ovat arvossa pidettäviä ja sivistyneitä ladyjä, soveliaita kumppaneita vaimolleni ja täydellisesti kaikkien ladyjen arvoisia tässä valtakunnassa. Minä tahdon sanoa vielä lisäksi, että, kun kerta pidän heitä semmoisina, jos minun täytyy valita, tahdonko hylätä heidät yksistään sen hyvän työn tähden, jota he ovat toimittamassa, vai menettää Verdenton'in ja lähiseutujen suosion, minä varmaan valitsen jälkimäisen ehdon'.

'Noh — tietysti', vastasi Squire, vähän kummastuneena tästä katsantotavasta, 'tietysti teillä on oikeus astua omaa tietänne. Minä en tarkoittanut mitään pahaa, ei vähintäkään maailmassa. Hyvää iltaa, Sir! Hyvää iltaa, Madam!' Ja hän oli mennyt toimittamaan, mitä Comfort oli käskenyt.

Översti Vaughn tuli seuraavana päivänä samassa asiassa. Minä en kuullut hänen keskusteluansa Comfort'in kanssa; mutta hän puhui hyvin korkealla äänellä ja sai, luullakseni, melkein samanlaisen vastauksen, kuin Squire'kin. Minä kuulin Comfort'in sanovan hänelle juuri kuin hän oli lähtemällänsä: —

'Minä taistelin neljä vuotta, Sir, saadakseni oikeutta elää kansalaisen kaikilla oikeuksilla Yhdysvaltojen lipun alla missä paikassa tahansa Unionissa, enkä aio sallia, että kukaan määrää käytöstäni ketäkään kohtaan'.

'Jos perheenne seurustelee neekerin-opettajien kanssa, ei teidän sovi odottaa, että arvossa pidetyt ihmiset tunnustavat sitä seuralaisekseen'.

'Me emme pyydä ketään seurustelemaan meidän kanssamme, Sir. Me emme rukoile kenenkään arvon-antoa. Jos ihmiset tahtovat ystävyyttämme, olemme avosydämisiä ja suoria; me emme ole olevinamme muuta, kuin mitä olemme, ja vastaan-otamme muut semmoisina, joksi huomaamme heitä. Jos he eivät tahdo seurustella kanssamme, emme valita emmekä luultavasti sitä sure'.

Översti, joksi hän nimittää itseänsä, lähti pois kovasti suuttuneena; ja seuraavalla viikolla sisälsi Verdenton'issa ilmestyvä sanomalehti alhaisen pienen häväistyskirjoituksen, jonka lähetän sinulle.

Se kuuluu, niinkuin seuraa: —

('Lukiamme varmaan mielipahalla kuulevat, että kanadalainen Yankee Servosse, joka on ostanut Warrington Place'n, on yksi noita vimmapäisiä abolitionisteja, joitten jumalattomat opit olivat todellinen syy kaikkiin viimeisten neljän vuoden kärsimisiin ja verenvuodatukseen. Kaupunkilaisemme olivat osottaneet hänelle paljon suosiota, ja ladymme ovat olleet erittäin kohteliaat hänen perheellensä. Sen sijaan, että hän olisi pannut arvoa näihin asioihin, on hän ottanut parjataksensa ensimäisiä ladyjämme, verraten heitä noihin niggerein koulu-opettajattariin, jotka ovat tulleet alas tänne esimerkillänsä opettamaan yhteiskunnallista yhtäläisyyttä.

Me olemme kuulleet, että Servosse oli kutsunut kaikki nämät naisellisen vakuutuksen vapaa-lempiset niggeri-lähettiläät Warrington'iin viettämään tuota uutta Yankee'itten pyhäpäivää, joka Lincoln'in[20] hallituksen ensimäisenä vuonna lisättiin valtio-kalenteriin ja jota nimitetään Kiitospäiväksi. Päivä itse on jäännös Uuden Englannin puritanilaisesta ulkokultaisuudesta ja se vietettiin, niinkuin meille on kerrottu, soveliaasti Warrington'issa, jossa he söivät ja joivat ja lauloivat 'John Brown',[21] 'Me tulemme, isä Abraham' ja muita samankaltaisia lauluja. On sanottu, että eräs näistä 'N.O.'ista joutui niin haltioihinsa tässä tilaisuudessa, että hän suuteli yhtä noista mustista pojista, jotka passasivat pöydässä. Översti Servosse ei voi odottaa, että arvossa pidetyt ihmiset tunnustavat hänen perhettänsä vertaisekseen, jos hän valitsee semmoista seuraa sille.')

Oletko koskaan kuullut mitään niin halpaa? Tietysti emme ollenkaan huoli siitä: vaikka kyllä jokainen tahtoo elää sovinnossa naapuriensa kanssa, jos mahdollista. Comfort suuttui kovasti, kun hän ensin näki tämän, ja lähti hyvin vihaisena kaupunkiin. Minä en tiedä, mitä hän teki, mutta seuraavalla viikolla oli sangen nöyrä puollustus-kirjoitus sanomalehdessä. Se aikaan sai kuitenkin paljon kiihtymystä, ja useat mustastakin kansasta neuvoivat meitä vastedes jättämään koulu-opettajattaria tänne kutsumatta. ("N.O." on, näetkö, eteläinen lievitys-sana, joka merkitsee Niggerin-Opettaja.) Tietysti me emme pitäneet sillä mitään väliä, vaan aiomme kutsua heidät luoksemme juuri niin usein, kuin vaan voimme, osittain siitä syystä, että tahdomme osottaa, etteivät semmoiset asiat vaikuta meihin, osittain myöskin sen vuoksi, että täällä-käynti näyttää huvittavan heitä niin paljon.

Joku aika takaperin Comfort päätti perustaa sunnuntaikoulun mustalle kansalle, koska heitä on sangen paljon näillä tienoilla eikä löydy minkäänlaista koulua heitä varten likempänä, kuin Verdenton'issa. Hän neuvotteli siis muutamien heidän etevimpien miestensä kanssa ja he tekivät holvikäytävän kasvavista puista ja asettivat muutamia penkkejä yhteen lehtoon aivan likelle rakennusta; ja sinun pitäisi saada nähdä, mimmoisia ihmisjoukkoja kokoontuu sinne sunnuntai-iltapäivinä. Pari kolme valkoista miestä tuli ensin ikäänkuin katsomaan, mitä toimitettaisiin. Comfort käski heidän ottaa jonkun luokan itselleen ja auttaa meitä opettamaan noita ihmis-raukkoja. Eräs vanha mies, jolla oli pitkät, valkoiset hiukset, kummalliset mustat silmät ja lempeä, mieluisa ääni, tuli esiin ja sanoi, että se oli hyvä työ ja että hän kiitti Jumalaa, joka oli johdattanut tämän uuden naapurin mieleen tehdä sitä; ja hän puolestansa tahtoi tehdä kaikki, mitä hänen voimassaan oli, auttaaksensa häntä.

Toiset seisoivat kauempana eivätkä näyttäneet tietävän, mitä tehdä tässä asiassa. Vanhan miehen nimi on George D. Garnet. Hän on hugenottilaista sukuperää ja kuuluu erääsen suureen eteläiseen perhekuntaan, jonka nimi on täksi väännetty sen alkuperäisestä kirjoitustavasta. Hän on hyvin ylpeä sukuperästänsä ja taipui meidän puoleemme, koska meidänkin nimi oli franskalainen. Hän on diakonus Baptistein seurakunnassa Mayfield'issa, noin kaksikymmentä penikulmaa tästä. Hän sanoo ihan antaumisen päivästä asti koettaneensa saada seurakuntaansa toimittamaan mustaa sunnuntaikoulua; mutta he eivät tahdo kuulla häntä. Hän on usein jäänyt teetä juomaan meille, ja hän on meistä todella erittäin huvittavainen. Hän on hyvin intomielinen, joka näkyy sekä siitä, mitä hän puhuu, että myöskin niistä kertomuksista, joita musta kansa juttelee hänestä. Hän sanoo, että hän oli orjanpitäjä, joka katsoi orjuutta vääräksi — 'virginialainen abolitionisti', niinkuin hän sanoo. Musta kansa kertoo, että hänen oli tapa ostaa orjia, jotka halusivat päästä vapaiksi, ja antoi heidän työllänsä hankkia vapautensa. Hän ei ollut mikään rikas mies, ainoastaan semmoinen 'tavallinen eläjä', niinkuin sanotaan; mutta tällä tapaa hän osti ja vapautti paljon orjia.

Musta kansa kerääntyy meidän ympärillemme, ikäänkuin he ajattelisivat, että 'Yankee-översti' voisi tehdä kaikki ja antaa heille kaikille työtä. Minä luulen, että voisin saada sata palvelustyttöä, jos ottaisin kaikki, jotka tulevat tänne, ja Lily'lle on tarjoutunut hoitajattaria niin kylläksi, että he voisivat ottaa hoimiinsa kaikki lapset sinun kaupungissasi.

Comfort on päättänyt myydä kaikki Warrington'in maat, paitsi sata acre'a. Loput ovat kummallakin puolella jokea ja sopivat hyvin jaettaviksi kymmenen ja kahdenkymmenen acre'n pikku maatiloiksi mustille miehille, sillä ne antaisivat heille ylämaata, jossa elää, hiukan hirsiä ja kappaleen hyvää viljelysmaata. Hän aikoo rakentaa niihin veistämättömistä puista pieniä asuntoja ja myydä ne mustalle kansalle kuudeksi tai kymmeneksi vuodeksi. Siitä tulee oikein pieni kaupunki.

Me toivomme voivamme tehdä jotakin hyvää ja luotamme siihen, että ihmisten joutavat ennakkoluulot vähitellen kuluvat pois. On kummallista, kuinka herkkä-uskoisia he kuitenkin ovat. Joku vanha talon-emäntä, joka moniaita päiviä takaperin toi muutamia kapineita tänne myytäväksi, sanoi kuulleensa, että översti oli tullut alas tänne 'nostamaan niggereitä valkoisia ihmisiä vastaan', ja tahtoi tietää, oliko siinä perää! Hänellä oli nuuskapurus suussa eikä hän eikä hänen molemmat täysikasvuiset tyttärensä osanneet lukea eikä kirjoittaa. On ihmeellistä, että täällä löytyy niin paljon, jotka ovat niin taitamattomia; ja ne, jotka eivät ole taitamattomia, ovat täynnänsä kummallisia ennakkoluuloja kaikkia vastaan, jotka eivät ole heidän omaa erityistä joukkoansa eivätkä ajattele ja usko aivan niinkuin he.

Me olemme kuulleet muutamia kertomuksia vastuksista, jotka ovat kohdanneet Pohjoisvaltojen miehiä muutamissa paikoissa Etelässä; mutta me toivomme, että ne ovat liioiteltut.

Sinun ainainen

Metta'si.

XI LUKU.

Kissa vieraassa ylisessä.

Servosse puuhasi hyvin ahkerasti seuraavana talvena ja keväänä, rakentaen niitä huoneita, joita Metta mainitsi, sekä asettaen kuntoon ja myyden ison osan maatilastaan. Hän huomasi, että hyvämaineiset ja ahkerat mustat miehet olivat halukkaat ostamaan maata, jota ei kukaan muu mielellään tahtonut myydä heille. Hän osti muutamia Konfedereerattujen rakennuksia, jotka hallitus möi, purkasi ne ja pystytti aineksista joukon sieviä ja tukevia pieniä asuntoja niille palstoille, jotka hän myi. Hän auttoi myöskin monta heistä ostamaan hevosia, osti muutamissa tapauksissa itse heille, suostuen ottamaan maksoa niistä eloissa ja rehuissa vastaisista vuodentuloista. Sillä välillä hän pani paljon työtä Warrington'in parantamiseen, toivoen palkkansa tuleentuvan niistä tuhansista hedelmäpuista, jotka Mr. Noyotte oli istuttanut ja jotka olivat kasvaneet täysikantaviksi, vaikka niitä oli laiminlyöty tämän kuoleman jälkeen. Nämät puut ja köynnökset siivottiin ja hoidettiin kaikki suurella huolella; ja Warrington, jonka kasvoihin huolimattomuuden ja häviön leima ennen oli painettuna, alkoi nyt näyttää sievältä ja kukoistavalta. Tosin niissä kaupoissa, jotka hän oli tehnyt mustien miesten kanssa, huomattiin muutamia virheitä sen johdosta, että niillä oli taipumus edistää "niggeri-yhtäläisyyttä"; mutta hän oli niin hyväluontoinen ja suora asiassa, että siitä ainoastaan vähäisen puhuttiin eikä mitään tehty siihen aikaan, vaikka hän kuuli yhdistyksistä muutamissa osissa valtiossa, jotka olivat perustetut estämään mustaa kansaa maata ostamasta tai hevosia omistamasta.

Seuraavaa kesää oli paljon kulunut, kun hän jonakin päivänä lähti valtiolliseen kokoukseen, jota pidettiin vähäisessä lehdossa noin seitsemän penikulman päässä Warrington'ista. Tämä kokous oli kuulutettu maan yleisten asiain keskustelemiseksi. Eteviä puhujia ilmoitettiin saapuvan sinne; ja Servosse oli hyvin utelias sekä näkemään semmoista kokousta että myöskin kuulemaan, mitä puhujilla oli sanottavaa. Hän ei ollut koskaan ollut mikään poliitikko eikä tahtonut eikä toivonut semmoiseksi tulevansa. Hän ratsasti kokoukseen, jonka hän huomasi paljon isommaksi, kuin hän oli odottanut, sillä koko tuhat henkeä oli kokoontunut sinne. Melkein jokainen mies tuli ratsastaen tai jalkaisin; ja hevoset seisoivat ylt'ympäri sidottuina puitten matalampiin oksiin siinä lehdossa, jossa kokous oli. Siellä pidettiin monta semmoista puhetta, jotka ovat omituiset eteläisille vaalikokouksille ja sisältävät runsaasti voimallisia, karkeita ja sattuvia sanoja, uhkuvat sukkeluudesta ja humorista ja kovasti höystetään pöyhkeillä lauseilla. Kertomuksia, joitten sopivaisuus oli epäiltävä, kuului kosolta ja mitä selvimpiä personallisia hyökkäyksiä harjotettiin.

Servosse istui keskellä joukkoa, nauttien suuresti tästä uudesta kokemuksesta ja kummastellen, kuinka ihmiset saattoivat iloksensa kiistää niin tulisesti toistensa teoista sodan aikana ja ennen sotaa. Se näytti kaikki hyvin hupaiselta hänestä. Mutta, kun he rupesivat lausumaan ajatuksiansa tulevaisuudesta, hän kiinnitti huomiotansa toisesta syystä. Se lukia, joka tahtoo ajatuksissaan seurata muutamia vuosia taaksepäin taikka kysellä muistoonpanoja, jotka eivät vielä ole muuttuneet historiaksi, huomannee, että tämä tapahtui sen aikakauden alussa, joka sitten on käynyt mainioksi "uudestaan rakentamisen" aikakautena. Se suunnitelma, jota Toimeenpania[22] silloin koetti noudattaa, oli sama, joka sittemmin on tullut tunnetuksi "presidentin suunnitelmana", jonka lisäksi tuli "Howard'in parannus" ja joka riippui erityisten äsken kapinoitsevien valtojen hyväksymisestä. Edellä käyvät ehdot olivat: orjuuden hävittäminen perustuslaillisen asetuksen kautta, juhlallinen luopuminen oikeudesta erota unionista ja Konfedereerattujen valtiovelkojen kieltäminen. Vapautettujen neekerien vastainen tila oli tietysti erittäin tärkeä kysymys, vaikka se jätettiin kokonaan eri valtioiden ratkaistavaksi.

Näin syntyvien kysymysten keskustelemiseksi oli puheena oleva kokous kuulutettu.

Erimielisten puolueitten suuri riidan aine oli, pitäisikö sallia äsken vapautetun kansan todistaa oikeuden edessä.

"Kuinka!" sanoi eräs puhuja, "sallia niggerin todistaa! sallia hänen vannoa pois teidän oikeutenne ja minun! Ei koskaan! Meitä on sorrettu ja häväisty! Parhaita miehiämme on pantu pannaan; mutta niin syvälle emme vielä ole vaipuneet, että taipuisimme tähän. Meidän oikeutemme ovat liian pyhät, että ne laskettaisiin valapattoisten niggerien armon alle!"

Tämä mielipide näytti saavuttavan hyvin suurta kannatusta läsnä-olevien ääntö-valtaisten puolelta ja moni suosion-osotusten myrsky tervehti sitä puhetta, josta se oli osa. Kun kokous näytti lähestyvän loppuansa ja Servosse mietti mennäksensä kotiin, kuuli hän kummastukseksensa viimeisen puhujan yksinkertaiselta puhelavalta vielä kerran puhuttelevan kokousta ja ilmeisesti viittaavan häneen itseen.

"Herra esimies", hän lausui, "minä näen erään miehen olevan täällä, joka äsken on muuttanut keskuuteemme yhdestä Pohjoisvallasta ja koko päivän kuunnellut täällä, mitä olemme puhuneet, vakojanako vai kansalaisena, sitä en tiedä. Yleisesti kerrotaan, että joku yhdistys Pohjassa on lähettänyt hänet tänne auttamaan, kun hävittävät laitoksemme ja kääntävät kaikki ylös-alaisin. Minä olen kuullut, että hän suosii yhteiskunnallista yhtäläisyyttä, niggeri-todistajia, niggeri-juryja ja niggeri-ääntäjiä. Minä en tunne tätä asiaa, vaan olen ainoastaan kuullut sen; ja saattaa olla, että teen vääryyttä hänelle. Minä toivon, että teen, ja, jos niin, että hänelle nyt annetaan tilaisuutta astua esiin ja kieltää asiaa. Jos hän on tullut meidän joukkoomme bonafide-kansalaisena,[23] joka harrastaa kansamme etua, on hänen nyt hyvä aika saattaa se tunnetuksi. Jos hän on tullut alentamaan ja polkemaan meitä, tahtoisimme tietää, mikä syy hänellä on semmoiseen menetykseen. Kaikissa tapauksissa tahtoisimme kaikki kuulla översti Servosse'a; ja minä esittelen, että häntä pyydettäisiin puhuttelemaan tätä kokousta".

Jos tulipommi olisi pudonnut Hullun jalkain juureen, se ei olisi voinut hämmästyttää häntä enemmän. Hän näki kohta tarkoituksen. Vaughn ja muutamat muut, joilla, niin hänen oli syy luulla, ei ollut mitään ystävällisiä tunteita hänen suhteensa, olivat ilmeisesti yllyttäneet tähän puheesen. He kokoontuivat paraikaa puhujan ympärille; ja tuskin oli tämä lakannut puhumasta, ennenkuin he alkoivat huutaa: "Servosse! Servosse! Servosse!"

Esimies nousi ja sanoi jotakin keskellä hälinää. Servosse kuuli ainoastaan muutamia sanoja: —

"Esitelty ja puollustettu — Servosse — puhutella — kokousta. Jotka tahtovat — niin". Kolme "niin"-myrskyä puhkesi. "Jotka vastustavat — ei". Haudan hiljaisuus; ja sitten seurasi pitkä äänettömyys, jota ainoastaan joku satunnainen "Servosse"-huuto pahansuopain joukosta puhelavan oikealta puolelta keskeytti.

Servosse pudisti päätänsä esimiehelle; mutta huudot kävivät kahta lukuisemmiksi ja huomattiin, että väkijoukko jollakin tapaa sulkeutui ahtaammaksi ilmeisesti hyvin uteliaana tietämään seurausta tästä kutsumuksesta.

"Tuokaat hän esiin!" huusi Vaughn ympärillä seisoville. "Tuokaat hän esiin! Me emme ole moneen aikaan kuulleet kenenkään Yankeen puhuvan".

"Servosse! Servosse! Servosse!" huusi väkijoukko. Ne, jotka seisoivat hänen ympärillänsä, alkoivat, hänen vastaväitöksistään huolimatta, tunkea häntä puhelavaa kohden. He olivat aivan kunnioittavaisia ja hyvällä tuulella, mutta olivat nähtävästi päättäneet saada kuulla uuden naapurinsa puhuvan tai muuten tehdä jonkunlaista pilaa hänen kanssaan.

"Oh, tuokaat hän tänne!" huusi Vaughn puhelavalta. "Älkäät pitäkö häntä kokonaan itseänne varten, gentlemanit. Me emme voi kuulla sanaakaan tänne. Antakaat meille joku tilaisuus kuulla!"

Tätä leikkipuhetta tervehdittiin huudolla; ja kymmenkunta vahvaa kättä tarttui Servosse'en, joka yhä väitteli vastaan ja pyysi päästäksensä, kantoi hänet istuinrivien välitse — yksinkertaisia honkalautoja pölkkyjen päälle asetettuina — ja nosti hänet ylös puhelavalle kesken kaikuvia nauruja.

"Me olemme saaneet hänet nyt", kuuli hän Vaughn'in sanovan puoluelaisillensa. "Hänen täytyy pitää puhe ja sitten översti Johnson voi aika tavalla löylytellä häntä". Taas huudettiin "puhe! puhe! puhe!" Sitten esimies kutsui kokouksen järjestykseen; ja äänettömyys syntyi, paitsi että silloin tällöin kuului joku kehoituksen sana, todellinen tai leikillinen: — "puhe! alottakaat! suokaat heidän kuulla, 'Yank'!" j.n.e.

Servosse oli huomannut, etteivät kaikki suinkaan vetäneet yhtä hankaa. Totta oli, että siellä oli joku näennäinen yksimielisyys, koska ne, jotka eivät kannattaneet sitä katsantotapaa, joka oli esiin tuotu, olivat äänettömät eivätkä ilmoittaneet poikkeavia ajatuksiansa. Hän tiesi, että tämä maakunta oli yksi semmoinen, jota oli sanottu "unionistiseksi maakunnaksi", kun sota alkoi; ja siellä löytyi vielä melkoinen osue, jonka taipumukset olivat olleet kapinaa vastaan ja joka vaan muisti sitä pelkkänä pahana. He olivat kärsineet kovasti sen pitkällisyydestä ja seurauksista ja tuskitelleet niitä mahtavia juonia, joilla kansakunta pakoitettiin taisteloon. Hän oli kokouksen kuluessa huomannut kaikki nämät; ja nyt, kun niitten, jotka hän tunsi vihamiehiksensä, oli onnistunut saada hänet tämmöiseen asemaan, hän päätti kasvoista kasvoihin kohdata kaikki eikä sallia heidän saavuttaa mitään etua, jos hän voisi sitä estää.

Hän mukaantui siis oloonsa ja sanoi hyvänsävyisesti: —

"Hyvä, gentlemanit, minä olen kuullut, että —

"Yhdessä miest' on rantaan hevosta tuomaan,
Mut' eivät tuhannetkaan saa sitä juomaan!"

"Kun siis olette osottaneet voivanne saada minut käsiinne ja nostaa minut puhelavalle, aion näyttää, ettette saa minulta mitään puhetta, jollette pidä minulle yhtä. Kuitenkin olen minä hyvin kiitollinen teille siitä, että panitte minut ylös tänne, koska nuot karkeat selättömät penkit tuntuivat erittäin kovalta ja minä epäilemättä istun paljon mukavammin tällä tuolilla".

Jonka jälkeen hän otti yhden tuolin, joka seisoi pöydän vieressä likellä esimiestä, ja istui tyvenesti siihen. Se mielenmaltti, jota hän tämän tempun kautta osotti, teki hyvän vaikutuksen joukkoon ja sitä tervehdittiin hurraalla, naurulla ja huudoilla: "hyvä!" "niin oikein!" ja muilla ihmettelemisen merkeillä. Jos niillä, jotka ensin nostivat huudon, oli ollut aikomus pakoittaa häntä suorasta päästään pitämään puhetta tälle joukolle, joka jo oli kiihtynyt semmoisesta keskustelusta, jonka he tiesivät olevan aivan vastakkaisen niille mielipiteille, jotka hänellä epäilemättä oli, sitä varten, että häntä kohtaisi vastustus, oli hän nyt vähällä pettää heitä heidän toiveissaan. Sen sijaan, että hän olisi pitänyt vihastuttavan puheen tai heidän mielihyväkseen kokonaan hämmentynyt, oli hän yksinkertaisesti kieltäynyt takertumasta siihen verkkoon, joka levitettiin hänen eteensä, sillä, että hän kylmäkiskoisesti puollusti oikeuttansa puhua tai olla puhumatta, sen mukaan, kuin hän itse tahtoi. Ja kuunteliajoukko selvästi hyväksyi häntä.

Esimies, vanha, kohtelias gentlemani, jonka koko ulkomuoto todisti hänen luonnettansa, säädyllisyyttänsä ja mielenmalttiansa, tunsi nähtävästi, että tulokasta oli kohdeltu raa'asti ja että hän itse tietämättänsä oli joutunut häijyn loukkauksen toimeenpaniaksi. Selvästi näkyi, että vieras käsitti asian siksi, eikä esimies voinut sallia, että häntä syytettäisiin tämmöisestä taitamattomuudesta. Hän nousi siis ja, kääntyen toisella tuolilla istuvan puoleen, lausui kohteliaasti: — "Minulla ei ole kunnia olla tuttava teidän kanssanne, Sir; mutta minä otaksun, että te olette se gentlemani, jota on kutsuttu översti Servosse'ksi".

Jälkimäinen kumarsi myöntäväisesti.

"Minä vakuutan teille, Sir, että minun on onni tuntea teidät, koska olen kuullut niin paljon teidän hyväksenne, että olen toivonut itselleni suurta huvia teidän tuttavuudestanne".

Servosse punehtui niinkuin lapsi; sillä ei löydy mitään ihmisluokkaa, jonka hyväileminen on niin valloittava, kuin sen, johon esimies kuului, koska se on yhdistetty heissä siihen arvokkaasen käytökseen, joka antaa erityisen voiman helpoimmallekin lauselmalle.

"Minä olen varma, Sir", jatkoi esimies, "ettei mikään voisi tuottaa minulle suurempaa iloa, kuin kuulla teidän ajatuksianne niistä kansalais-velvollisuuksista, jotka meillä on tällä erittäin koettavalla aikakaudella meidän historiassamme; ja minä olen vakuutettu siitä, että semmoinen on myöskin tämän kokouksen harras tahto. (Niin, niin-huutoja.) Se tapa, jolla teitä kehoitettiin siihen, ehkä näyttää teistä vähän raa'alta ja olikin todella anteeksi antamaton, jos ajattelee sitä tosi-asiaa, että olette vieras. Minä toivon kuitenkin, ettei se aikaan saata sitä, ettemme saa kuulla teidän mielipiteitänne. Luultavaa on, että, katsottuina teidän kannaltanne, nykyiset tapaukset käsitetään toisella tavalla, kuin käsitetään, jos katsotaan niitä meidän kannaltamme; mutta me olemme yhtyneet naapureina ja sopii toivoa, että mielipiteittemme vaihtaminen tekee meidän hyvää. Minä toivon sen vuoksi, että sallitte minun esitellä itsenne tälle kuunteliakunnalle ja että lausutte muutamia ajatuksia, jollei minkään muun vuoksi, niin sen vuoksi, että näytätte, ettette pidä mitään pahaa mieltä ehdottomasta taitamattomuudestamme".

"Servosse! Servosse! Översti Servosse!"-huutoja.

Oli mahdoton vastata näin hyvin sovitettuun anteeksipyyntöön ja ehdotukseen muulla tavalla, kuin myöntäväisesti. Servosse huomasi sen ja nousten antoi kättä esimiehelle, joka muodonmukaisesti esitteli häntä kuunteliakunnalle. Uteliaasti odottaen väkijoukko kokoontui puhelavan ympärille ja pieni parvi mustia miehiä, jotka koko päivän olivat pysyneet kuunteliakunnan ulkoreunalla, ikäänkuin epäillen oikeuttansa olla läsnä, alkoi nyt toinen toisensa perästä lähestyä puhujan paikkaa. Tulokkaan lyhyet, selvät lauseet erisivät kokonaan niitten kukkaisasta ja vähän liiaksi valmistetusta puheesta, jotka olivat astuneet esiin ennen häntä. Se oli Luoteen totinen käytännöllisyys ja yltäkylläinen elinvoima verrattuna Etelän epäkäytölliseen ja väitteliääsen uhkavarmuuteen.

XII LUKU.

Pakoitettu suorasta päästään puhumaan.

"Gentlemanit", hän lausui, "minä en ole tullut tänne mitään puhetta pitämään. Minä en ole mikään puhuja enkä poliitikko. Minä en ole eläessäni pitänyt mitään valtiollista puhetta enkä suinkaan ole valmistanut itseäni tänäänkään alottamaan. Minä olen ostanut kodin teidän keskellänne ja tullut rehellisesti jakamaan kohtaloa teidän kanssanne. Olenko menetellyt viisaasti vai tehnyt hullun yrityksen, sen saa tulevaisuus osottaa. Minun täytyy sanoa, että, siitä päättäen, mitä olen täällä tänään kuullut ja kuullut ääneen kiitettävän, olen taipuisa ajattelemaan, että jälkimäinen arvelu on oikea. Esimiehemme on viitannut siihen, että minun mielipiteeni ehkä ovat toisenlaiset, kuin teidän; ja, koska tämä tosi-asia näyttää olevan tunnettu kaikille, on arvattavasti paras, että minä sitä varten, että eroisimme hyvinä ystävinä, en ilmoita teille, mimmoiset mielipiteeni ovat".

"Ei, ei! Jatkakaat!"-huutoja.

"Hyvä, siis, jollette yhdy minun ajatuksiini, muistakaat, että te olette pyytäneet minua lausumaan niitä. Niinkuin olen sanonut, en ole mikään poliitikko enkä toivo koskaan semmoiseksi tulevani. Minä luulen kuitenkin, että minulla on tavallinen järki ja aikomukseni on koettaa oppia jotakin siitä, mitä tapahtuu maailmassa niin kauan, kuin olen siinä. Minä en tahdo keskustella siitä, mitä on tehty eikä siitä, kuka sen teki. Minä tahdon vaan sanoa yhden asian lähimmäisestä tulevaisuudesta. Minä olen kuullut paljon tänään siitä, mitä Etelä kaipaa ja sen välttämättömästi täytyy saada; mitä te tahdotte tehdä ja mitä ette tahdo tehdä. Minun ymmärtääkseni teillä on kaksi yksinkertaista kysymystä vastattavana: ensiksi, mitä voitte tehdä? Ja, toiseksi, mitä tahdotte tehdä? Paljon on puhuttu tänään vapautettujen päästämisestä todistamaan oikeuden eteen, näitten valtioiden sotavelan kieltämisestä ja kahdesta tai kolmesta samanlaisesta kysymyksestä. Sallikaat minun sanoa, että, minun luullakseni, hukkaatte aikaanne tämmöisiä asioita miettimällä. Ne ovat jo ratkaistut. Kentiesi näyttää olevan vääryyttä siinä; mutta näitten valtioiden sotavelkaa ei koskaan makseta. Eikä voi jättää vapautettuja ilman oikeutta todistaa tuomio-istuimien edessä. Se ei eroita ollenkaan tässä suhteessa, suostutteko nyt tarjottuihin ehtoihin vai ei, — taikka, siinä on ehkä tämä eroitus: tavallisesti on parempi kohdata ikävää täytymystä puolitiessä, kuin odottaa siksi, kuin se itse-altansa tunkee päällenne".

"Tapausten logiki on määrännyt nämät asiat. Sotavelka kävi yhtä arvottomaksi, kuin paljas paperi, kun Lee[24] antautui, eikä mikään voi jälleen elvyttää sitä. Laittoman perustuksen tahra pysyy ja on aina pysyvä siinä. Niin myöskin mitä siihen tulee, että mustan miehen sallitaan todistaa. Tämä on päätetty asia. Hänen sallittiin todistaa tappelutanterella ja hänen sallittaneen todistaa oikeustoissa. Sotamiehen valan vannoessaan, hän saavutti oikeuden vannoa vieraana miehenä. Nämät, sanon minä, ovat jo teko-asioita".

"Se käytöllinen kysymys, jota teidän sopii miettiä, on: kuinka suuressa määrässä ja kuinka pian kansalais-oikeuksia annetaan vapautetuille? Te olette tänään kannattaneet sitä väitettä, joka on useasti tehty, ettei Etelä koskaan kärsisi 'niggerien ääntö-oikeutta'. Mutta minä taas sanon: Etelällä ei ole minkäänlaista tekemistä tämän kysymyksen kanssa. Sota ratkaisi senkin".

"Me tahdomme toiset neljä vuotta siitä, ennenkuin taivumme", keskeytti Vaughn kovasti kiihtyneenä. Hyväksyvä humina kuului suuresta osasta kuuntelioista tässä pysähdyksessä. Puhuja ei näyttänyt ollenkaan hämmästyneeltä, vaan, kääntyen Vaughn'in puoleen, sanoi: —

"Ei, minun toivoakseni, översti. Minä olen saanut siitä kylläksi; mutta jos te tahdotte sitä, lainatkaat minulle kainalosauvanne ja antakaat minun tällä kertaa yhtyä raajarikko-prikatiin, annatteko?"

Se naurun jyminä, joka seurasi, keskeytti puhujaa pitkäksi aikaa ja teki Vaughn'ista kummastuksen kuvan. Että vieras rohkenisi tämmöiseen vastaukseen eteläiselle gentlemanille, oli jotakin, jota hän ei ensinkään voinut käsittää.

"Niinkuin sanoin", Hullu jatkoi, "mustien ääntö-oikeuden yleisen kysymyksen kanssa teillä ei ole mitään tekemistä. Se on jo täysi tosi-asia. Sitä ei ole vielä pantu asetuskirjaan, mutta se on sallimuksen kirjassa. Tämä kysymys on kuitenkin vielä teidän käsissänne: onko ääntö-oikeus annettava neekereille kerrassaan vai vähitellen? Jos omasta tahdostanne suostutte antamaan kansalais-oikeuksia jollekulle osalle heistä, jolla on joku määrätty tunnusmerkki — tietoja, varallisuutta tai mitä hyvänsä — ja lopulle, kun he saavuttavat tämän edistyskannan, se on riittävä tähän aikaan. Odottakaat, epäilkäät ja kieltäkäät, ja yhteinen hallitus antaa heille kaikille samaan aikaan nämät oikeudet. Te sanotte sitä suureksi onnettomuudeksi. Siinä tapauksessa teidän tulee tehdä se niin keveäksi, kuin mahdollista. Jos annatte vaali-oikeuden jokaiselle mustalle miehelle, jolla on sadan dollarin arvoinen kiinteä omaisuus, ja jokaiselle, joka osaa lukea ja kirjoittaa, on kansakunta oleva tyytyväinen. Kieltäkäät, ja kaikille annetaan tämä oikeus teidän tahtoanne tai pelkoanne kysymättä".

"Minä olen sanonut teille, ei, mikä minun luullakseni pitäisi olla, vaan, mikä minun ymmärtääkseni todella on teko-asiana nykyisessä asemassa. Minä näen kyllä, ettette kaikki ajattele, niinkuin minä, kenties ei kukaan teistä; mutta asia sietää miettimistä. Älkäät unhottako, mitä sanon teille ja, jollette hyväksy mielipiteitäni, muistakaat, että te pakoititte minua sanomaan, mitä olen sanonut, yhtä paljon kiihkeitten vaatimustenne, kuin esimiehenne ystävällisen kehoituksen kautta".

Hänen vaiettuansa seurasi jonkunlainen raskas, hämmästynyt äänettömyys. Juuri hänen puheensa rohkeus näytti vieneen kaiken voiman, jollei kaikkea halua, vastata. Muutamat hänen kuunteliansa katselivat häntä vihaisella, synkällä kummastuksella, toiset taas näyttivät tylsästi ihmettelevän, että kukaan oli rohjennut semmoisia väittää. Moniaat harvat näyttivät katselevan häntä jonkunlaisilla ystävällisillä tunteilla, mutta eivät osottaneet minkäänlaista suostumuksen merkkiä. Esimies nousi ja arveli, että puhujan mielipiteet olivat jotenkin kummastuttavia ja hänen luullaksensa aivan uusia kuunteliakunnalle, niinkuin hänellekin. Niinkuin översti Servosse oli sanonut, ne sietäisivät miettimistä; ja kuunteliain puolesta hän ilmoitti översti Servosse'lle heidän kiitoksensa siitä, että hän niin erittäin suoraan ja selvästi oli tuonut esiin ajatuksensa. Jollei ollut mitään muuta asiaa, lykättiin kokous toistaiseksi.

Sitten väkijoukko hajosi; ja vähän aikaa esimiehen ja muutamien muitten kanssa keskusteltuaan Hullu nousi hevosensa selkään ja ratsasti kotiinpäin.

XIII LUKU.

Sukkela temppu.

Hän ei ollut ehtinyt kauas, ennenkuin hän, laskien jotakin mäkeä alaspäin vähäistä joen haaraa kohden, saavutti kaksi miestä, jotka nähtävästi kuljeksivat joutilaina, odottaen jotakuta, jonka oli määrä saada heidät kiinni. Hän tunsi heidät miehiksi, joita hän oli nähnyt kokouksessa. Kun hän ennätti heidän luoksensa, he tervehtivät häntä iloisesti, vaikka muutoin käyttivät itsensä, niinkuin joku asia olisi pidättänyt heitä. Päivä oli laskemallaan; ja länteen päin katsoen arveli toinen heistä: —

"Te lähdette takaisin Warrington'iin tänä iltana, översti?"

"Niin lähden", kuului vastaus. "Se on juuri hauska tunnin matka".

"On varmaan hyvin pimeä, ennenkuin pääsette sinne", lausui kysyjä varovaisesti.

"Vähäinen kuuvalo tekee kaikki vaan hupaisemmaksi", vastasi hän nauraen.

"Jos tahdotte ottaa vastaan köyhän väen vieraanvaraisuutta", sanoi toinen mies vähän tuskissaan, "olette tervetullut illalliselle ja makuusijalle minun talooni. Se on aivan likellä tässä", jatkoi hän, "ei enemmän kuin korkeintaan penikulman matkan päässä teidän tiestänne. Sopiihan teidän ratsastaa sinne ja jäädä edes illalliselle. Se ei viivyttäisi teitä kauan ja me juttelisimme hyvin mielellämme vähän teidän kanssanne".

"Ei, kiitoksia paljon", vastasi hän; "vaimoni odottaa minua ja hän kävisi levottomaksi, jollen palaisi pimeän tullen tai vähän sen jälkeen. Hyvää iltaa!"

Hän kiidätti jo hevostansa, kun toinen miehistä huusi hänen perästänsä heidän omituisella tavallaan: —

"Oi vieras! odottakaat hetki. Älkäät pysähtykö, vaan kulkekaat eteenpäin juuri niin, kuin me ainoastaan toivottaisimme teille hyvää päivää. Minä en tahdo säikähyttää teitä; mutta se on minun ajatukseni, että teidän olisi paras olla lähtemättä kotiin suoraa tietä tuon puheen jälkeen, jonka piditte tänään".

"Miksi niin?"

"No, näettekö, siellä oli joukko tuimia miehiä, jotka kauheasti suuttuivat siitä, mitä sanoitte niggereistä, vaikka minä tahdon tulla kirotuksi, jollen usko, että jokainen sana oli yhtä tosi, kuin evankeliumi. Kuitenkin he ovat vimmassaan siitä; ja löytyy kaupunkilaisia, jotka ovat yllyttäneet heitä seisauttamaan teitä jossakin paikassa matkallanne kotiin, ja he voivat aikaan saattaa teille jotakin pahaa. Minä en luule, että heidän on aikomus vahingoittaa teitä; mutta toiselta puolelta ei kukaan voi sanoa, mitä semmoinen joukko saattaa tehdä".

"Te sanotte, että he aikovat asettua väijyksiin minua vastaan?"

"No, ei! me emme sitä sanoneet: sanoimmeko, Bill?" vedoten kumppaniinsa. "Mutta me ajattelimme, että he ehkä seisauttaisivat teitä ja kohtelisivat teitä raa'asti".

"Te luulette siis, että he aikovat seisauttaa minua. Missä luulette heidän tekevän sitä?" hän kysyi.

"Oh, me emme tiedä sitä! Muistakaat, ettemme sano sitä; mutta ehkä he sen tekevät ja, jos niin, se luultavasti tapahtuisi kaalamon luona".

"Kaikki oikein, ystäväni. Kun minua seisautetaan, olisi se kummaa, jollei joku joudu vahinkoon".

"Parempi olisi nyt jäädä meille", arvelivat hänen uudet ystävänsä levottomasti, "eikä mennä vaaraan, kun yhtä helposti voitte välttää sitä".

"Ei, paljon kiitoksia", hän vastasi; "minä menen kotiin eikä kukaan ole minua siitä estävä".

Hän kannusti hevostansa, mutta oli päässyt vaan lyhyen matkaa eteenpäin, kun pieni kivi putosi tielle hänen eteensä ja sitten toinen, ilmeisesti heitettyinä pensastosta oikealta puolelta. Hän seisautti hevosensa ja aikoi juuri vetää pistoolin vyöstänsä, kun hän kuuli jonkun, nähtävästi mustan miehen, sanovan: —

"Oi, master översti! Älkäät ampuko!" ja samalla hän näki mustien kasvojen, joita harmaa tukka ja poskiparta ympäröitsi, kurkistelevan esiin jonkun pensaan takaa.

"Astukaat alas hevosenne selästä ja jääkäät tänne hetkeksi, että kerron teille jotakin".

"Mitä tahdotte?" toinen kysyi levottomasti. "Päivä laskee ennen pitkää enkä minä tahdo tulla myöhään kotiin".

"Voi minua! kuulkaat, mitä hän nyt sanoo!" lausui musta mies moittivaisesti. "Niinkuin vanha Jerry koskaan olisi tahtonut pidättää häntä poissa kotoa!"

"No, mikä nyt on, Jerry? Kiireet paikat!" sanoi Servosse, kun hän astui maahan ja talutti hevostansa siihen tiheään viidakkoon, jossa mies oli. Vähintäkään pahaa pelkäämättä hän sen teki. Hän ei tuntenut tätä miestä eikä ollut koskaan ennen nähnyt häntä, paitsi, niinkuin hän luuli, tämän päivän kokouksessa. Häntä oli varoitettu vaarasta; mutta semmoinen oli hänen luottamuksensa jokaisen mustan miehen hyvänsuontiin, että hän jätti valtatien ja tuli ilman pelotta viidakkoon häntä kohtaamaan. Se luottamus mustan miehen uskollisuuteen, ta'attavaisuuteen ja varovaisuuteen, jonka hänen palveluksensa Federalistein soturina oli synnyttänyt, ei ollut vielä kadonnut.

"He ovat teitä odottamassa, Master Översti", sanoi mies melkein kuiskaten, niin pian kuin toinen lähestyi häntä. "Minä olin istunut tänne leväyttämään rampaa jalkaani pensastossa juuri vähä aika takaperin, kun he tulivat ja pysähtyivät aivan likelle sitä paikkaa, jossa olin; ja minä kuulin heidän laskevan koko tuumansa — seisauttaa teitä kaalamon luona ja sidottaa teidät johonkin puuhun metsässä ja ruoskia teitä siitä puheesta, jonka piditte tänään".

Mies tuli esiin pensaansa takaa ja Servosse näki, että hän oli kummallisesti rumentunut eli oikeammin rujostunut taudista. Hän käveli melkein koukussa kahden sauvan nojassa, mutta hänellä oli kuitenkin hyvin kirkkaat ja älykkäät kasvot. Hän muisti nyt, että hän oli nähnyt ne ennen. Hänen nimensä oli Jerry Hunt ja hän asui jossakin uudispaikassa likellä Warrington'ia.

"Kuinka jouduitte olemaan niin kaukana kotoa, Jerry?" hän kysyi kummastuneena.

"Lähdin kuulemaan puheita, Sir. En voi sanoa, miksi. Ajattelin, että Herra oli määrännyt jotakin vanhalle Jerrylle tehtäväksi täällä; lähdin siis varhain ja tulin. Minä tiesin, että Herra lähetti minut, mutta en ymmärtänyt minkä vuoksi, ennenkuin kuulin heidän päättävän ottaa teidät kiinni, Master översti. Silloin minä ymmärsin sen, sillä te olette meidän ystävämme: minä tiedän sen".

Sitten hän kertoi, kuinka, kun hän makasi pensastossa lepäämässä, kuusi miestä tuli pitkin tietä; ja hän kuuli heidän keskenänsä sopivan, kuinka he asettuisivat väijyksiin översti Servosse'a vastaan ja odottaisivat häntä, hickory-puun oksat kädessä. He sanoivat, etteivät menneet vahingoittamaan häntä, vaan ainoastaan opettamaan häntä, ettei hänen käynyt pitää semmoisia jumalattomia puheita, kuin tänpäiväisen, tässä seudussa ilman saamatta selkäänsä juovitetuksi — siinä kaikki".

"Ja missä heidän on määrä olla, Jerry setä?"

"Juuri tällä puolella kaalamoa, Sir — juuri kun kuljette mäkeä alas tuohon syvään uurrokseen".

"Mutta kuinka he voivat tietää, mitä tietä minä tulen? Tie haaraantuu kolme penikulmaa ennen, kuin pääsen joen luo, ja minun sopii yhtä hyvin valita toinen, kuin toinenkin".

"Aivan oikein, Sir!" vastasi setä Jerry. "Kyllä he sitäkin ajattelivat ja sentähden he jättävät tienhaaraan yhden miehen, jolla on hyvä hevonen; hänen tulee ratsastaa sitä tietä, jota ette valitse, antamaan tietoa heille, etenkin jos menette ylätietä, jota he eivät luule, koska tulitte alatietä. He aikovat asettaa viiniköynnöksen uurroksen poikki, pysäyttääksensä hevosta".

"Ja kuka jää tienhaaraan?"

"Master Savage, Sir".

"Mimmoisella hevosella hän ratsastaa?"

"Hänellä ei ole oleva mitään tienhaarassa, vaan hän on odottavinansa Master Vaughn'in vaunujen tuloa; mutta tuo harmaa tammavarsa on kätketty pensaistoon".

"Kaikki oikein, Jerry. Minä olen suuresti kiitollinen. Jollen nyt pidä huolta itsestäni, on se oma vikani. Hyvää yötä!"

"Jumala siunatkoon teitä, Sir!"

Servosse ratsasti eteenpäin, miettien tuumaa, jonka avulla hän voittaisi vihamiehensä. Tämmöisen varoituksen jälkeen ei suinkaan ollut mikään vaikea asia välttää heitä; mutta hänen suuttumuksensa oli niin suuri, ettei hän tahtonut tehdä sitä. Siinä ajatuksessa, että häntä väijyttäisiin yhteisellä maantiellä ja rääkättäisiin sen vuoksi, että hän, heidän omasta vaatimuksestaan, vilpittömästi ja yksinkertaisesti oli lausunut ajatuksensa yhteisestä asiasta, oli enemmän kuin hän saatti kärsiä. Hän päätti tehdä enemmän, kuin vaan välttää uhkaavaa päällekarkausta, ja antaa ihmisten tietää, ettei hänen kanssaan käynyt leikkiä laskeminen.

Tienhaaraan tultuansa tapasi hän Savage'n odottamasta, niinkuin hänelle oli ilmoitettu, ja vähäisen juteltuaan hänen kanssansa lähti hän ratsastamaan ylätietä. Savage huusi hänen perästänsä ja vakuutti hänelle, että alatie olisi paljon parempi ja lisäksi lyhyempi tie Warrington'iin.

"No", kuului vastaus, "hevoseni on valinnut tämän tien ja minä annan hänen aina noudattaa omaa tahtoansa, kun matkustamme kotiinpäin".

Se hevonen, josta hän puhui, oli ruskea "messenger", jonka hän oli ottanut jossakin tappelussa ja jolla hän sitten oli palveluksessa ratsastanut melkein kaksi vuotta. Nopeuden, kestävyyden ja ymmärryksen puolesta tällä hevosella oli harva vertainen edes tässä kuuluisassa rodussa. Kaviot, jäsenet ja hengitys olivat hyvät; ja hänen tulensa tuotti kunniaa hänen mainehikkaalle sukuperällensä. Hänen lujuuteensa ja kuntoonsa ratsastaja saatti luottaa aivan täydellisesti. Hevonen ja mies olivat hyvin toistensa vertaiset; kumpikin tarkoin ymmärsi toisen taipumukset ja tavat.

"Nyt, Lollard", hän sanoi heti kuin häntä ei enää sopinut nähdä siitä paikasta, jossa Savage seisoi, "saavuta vanha 'tabernakeli-kirkko' lyhyimmässä ajassa, minkä voit, ja koeta, emmekö pane näitä gentlemaneja katumaan, että yrittävät voittaa meitä kavaluudella".

"Tabernakeli" oli erään kirkon nimi ylätien varrella noin kahden penikulman päässä alemmasta kaalamosta ja sieltä kävi metsän kautta ratsutie, joka tuli ulos alatielle noin puoli penikulmaa kaalamon ylipuolella. Lähin tarkoitus oli nyt päästä tätä ratsutietä myöten alatielle, ennenkuin Savage ehtisi sen paikan ohitse, jossa nämät molemmat tiet yhtyivät.

Lollard kulki matkaansa lujalla vauhdilla, mutta tasaisesti ja vakavasti ja semmoisella tavalla, joka osotti hänen todellista kelvollisuuttansa. Kun he saapuivat kirkon luo, heitti ratsastaja ohjakset hänen niskallensa ja hypähti maahan. Hän tunsi hyvin jokaisen pensaan kirkon ympärillä, koska hän usein oli käynyt kokouksissa siellä. Hetkisen hapuiltuansa hän notkistui vähäisen hickory-puun puoleen ja leikkasi sen poikki veitsellänsä. Siitä tuli noin syltä pitkä vitsa, joka jykeimmästä paikasta oli läpimitaten ehkä puolentoista tuumaa. Hän karsi pois sen harvat oksat, laski sitten vitsan latvan maahan ja piti sitä jalkansa alla, sillä aikaa kuin hän kiersi tyvipäätä ympäri muutamia kertoja, taitavasti vääntäen syitä niin, etteivät katkeisi äkillisessäkään lyönnissä. Tämän tehtyänsä hänellä oli semmoinen ase, jota tottuneen kädessä hyvin saatiin pitää pelottavana. Hänellä oli kyllä revolveri vyössänsä; mutta hän päätti olla sitä käyttämättä.

Nousten taas hevosensa selkään, hän syöksähti ratsutietä alaspäin, siksi kuin hän saapui alatielle. Pieni ryhmä petäjiä seisoi kulmassa molempien teitten välissä; ja tämän takana olevalle lauhealle nurmikolle hän seisattui ja, nojautuen eteenpäin, pyyhki hevosensa turpaa, estääksensä sitä hirnumasta odotetun ratsumiehen tullessa. Hän ei ollut vartonut kuin vähän aikaa, kun hän jo kuuli Savage'n täyttä laukkaa tulevan harmaalla tammavarsallansa. Kuu oli nyt noussut; ja hajalla seisovien petäjänlatvojen välitse hän silloin tällöin eroitti ratsastajan, joka tuli pitkin valkoista tietä, milloin selvästi näkyen kuunvalossa, milloin puoleksi varjoon peittyen. Pidättäen siis lujasti hevostansa, siksi kuin toinen oli päässyt ratsutien suun ohitse, hän kannusti urheata raudikkoansa ja oli puolen kymmenen harppauksen jälkeen tammavarsan rinnalla.

Pitkä, notkea hickory-vitsa viuhui ilmassa ja läiskähteli kerta toisensa perästä tamman lanteitten poikki. Kivusta kiusattuna ja pelosta hulluna tämä hypähti eteenpäin ja oli hetken saavuttamattomissa; sillä välin kuin ratsastaja, tuskin vähemmän hämmentyneenä tästä odottamattomasta päällekarkauksesta, kuin hänen hevosensakaan, kadotti itsehillintönsä ja tahtomattansa lisäsi kannuksen pistokset tämän paon syihin. Se oli kuitenkin vaan hetken loma-aika; sillä voimakas hevonen oli samalla taas hänen rinnallansa ja ehtimän kautta ratsastajan luja käsi pani tukevan raipan viiltämään varsan nahkaa tai ratsastajan hartioita. Tätä vainoavan ja vainotun kilpa-ajoa maantiellä kesti puoliväliin uurrosta asti. Silloin Servosse äkkinäisellä ponnistuksella pidätti hevosensa ja asetti sen kiihtymystä; ja pysyen tien varjokkaalla puolella hän kulki verkalleen, huomatakseen menetyksensä seurauksia. Tällä välin miehet uurroksessa, jotka kuulivat hevoskavioin nopean kopinan, päättivät, että miestä, jota he odottivat, oli varoitettu väijyksistä ja että hän riensi näin hurjasti eteenpäin, jotta heidän olisi mahdoton seisauttaa häntä metsässä.

"Taivaitten kautta", lausui yksi, "se tappaa hänet. Avatkaamme viiniköynnös". Ja hän juoksi esiin, puukko kädessä, leikkaamaan sitä poikki.

"Ei", arveli toinen; "jos hän tahtoo taittaa niskansa, on se hänen oma asiansa".

"Niin", sanoi kolmas; "jätä sikseen, Sam. Se on helpoin keino päästä hänestä".

Joku aukko metsässä salli nousevan täysikuun kokonaan valaista uurroksen ylipuolta. Tiheämmiksi, yhä tiheämmiksi kävivät vimmastuneen hevosen askelet — likemmäksi, yhä likemmäksi ne tulivat väijyksiä, joita ratsastajan ystävät olivat asettaneet toista varten. Kauhistunut ratsastaja, tietäen sen kohtalon, joka oli hänen edessään, oli turhaan koettanut pysäyttää häntä, oli katkaissut ohjakset sitä tehdessään ja pysyi nyt hirveässä pelossa kiinni satulassa.

"Hyvä Jumala! kuinka hän ratsastaa!" sanoi yksi.

"Voi! miehet, tässä tehdään murha!" huudahti toinen, ja yhteisestä kehoituksesta he juoksivat esiin leikkaamaan köyttä poikki. Se oli liian myöhäistä. Juuri kuin etumaisen käsi koski vahvaan viiniköynnökseen, hypähti harmaa hevonen siihen paikkaan uurroksen alkupuolelle, johon kirkas kuu paisti; ja kauhusta vääntyneinä heidän toverinsa vaaleat kasvot leimahtivat heidän silmiensä eteen.

"Jumala!" he huusivat kaikki yhtä haavaa, "se on Tom Savage!"

Hevosen polvet koskivat jämeästi pingoitettua köynnöstä. Ryske, huuto; ja Tom Savage ja hänen kaunis nuori tammansa makasivat runneltuneina ja musertuneina kallio-uurroksen pohjassa, sillä välin kuin hänen toverinsa vaaleina ja kauhusta vapisevina seisoivat partaalla.

Ei tarvittu kuin silmänräpäyksen miettiminen, ennen kuin yksin heidänkin puoli-päihtyneissä mielissään selveni, mikä oli ollut seuraus heidän pelkurimaisesta tuumastaan; ja äkkiä tuntien verenvian tuskan, he kääntyivät ja pakenivat eivätkä edes menneet perustelemaan pelkoansa ja tutkimaan värvivää lihamöhkää kallioilla alhaalla. Kiireisesti nousten hevostensa selkään, jotka olivat liekatut aivan likellä, he syöksähtivät kaalamon poikki; ja se, jota vastaan tämä paha oli keksitty, kuuli heidän hevostensa kavioin ankaran ratinan, kun ne nelistivät kalliomäkeä ylöspäin toisella puolella. Silloin hän nousi ratsunsa selästä ja astui varovaisesti uurroksen reunalle. Hetkisen kuunteleminen vakuutti hänelle, ettei ketään ollut siellä, paitsi se mies, jota hän oli ruoskinut kohtalonsa perille. Hänen sydämensä sykki nopeasti ku'ottavasta pelosta, kun hän katseli runneltua ruumista tuolla alhaalla. Matala voihkaaminen kohtasi hänen korvaansa. Hän kapusi alas uurroksen jyrkkää kuvetta ja etsi kopeloiden varjossa, siksi kuin hän löysi miehen ruumiin. Hän sytytti tulitikun ja havaitsi, että siinä vielä oli henki, vaikka se oli taidotonna.

Tällä hetkellä hän kuuli jonkunlaisten kulkuneuvojen tulevan tietä myöten ylhäällä.

"Tätä tietä, pojat! tätä tietä!" huusi vanha Jerry. "Juuri tässä heidän oli määrä pysäyttää översti".

Joutuisia askelia kuului ja ratisevat yhdenvedettävät vankkurit ajoivat kuunvaloon. Vanhan Jerry'n valko-reunaiset kasvot kurkistelivat parske-nahan yli, samalla kuin puolikymmentä muuta mustaa miestä, kukin varustettu vahvalla nuijalla, ajoi hänen kanssaan tai juoksi vankkurein vieressä.

"Seis!" huusi joku ääni alhaalta.

"Jumalan kiitos!" huusi Jerry ilosta. "Se on överstin ääni. He eivät vielä ole tappaneet häntä. Joutukaat, pojat! joutukaat!"

Vaivaisuuttansa muistamatta hän kömpi kiireesti alas vankkureilta ja silmänräpäyksessä kerkeät kädet auttivat överstiä kantamaan voimatonta ja verta vuotavaa esinettä valoa kohden. Sitten yksi toi vettä hatussansa ja toinen kokoeli jotakin, mistä tehdä valkea, että voitaisiin tarkemmin tutkia Savage'n ruumista. Onneksi oli hän luiskahtanut satulasta, kun hevonen sukaisi köynnöstä ja ennenkuin se teki viimeisen hyppäyksensä kalliolle, jossa se nyt virui rusentuneena ja kuolevana. Hän heitettiin savista kuvetta vastaan ja oli kovasti ruhjottu ja verissänsä, mutta eli kuitenkin. Hän nostettiin huolellisesti vankkureille ja kuljetettiin Warrington'iin.

"Juuri kuin olitte ratsastanut ohitseni, tulivat vankkurit ja minä kerroin heille, mitä oli tekeillä, ja sain heidät ajamaan lujasti, että voisimme auttaa teitä, jos tarvittaisiin, vaikka, Jumalan kiitos, sitä ei tarvittu", oli setä Jerry'n selitys heidän odottamattomasta ilmestymisestään.

XIV LUKU.

Ilkeä murha.

Seuraavana päivänä vallitsi suuri vireys Savage'n hevosen johdosta, joka löydettiin kuolleena uurroksen pohjassa. Viiniköynnös, joka vielä pysyi kiinni yhdestä puusta kummallakin puolella tietä, selitti täydellisesti asian laidan. Savage'a itseä ei löydetty; ja hänen viisi toveriansa olivat kaikki paenneet, kukin toistansa peläten ja kukin luullen, että toiset olivat vieneet ja kätkeneet ruumiin. Että murha oli tehty, oli selvä asia, sanoi jokainen; ja niitten, jotka olivat tuumaan vihityt, vaikk'eivät ottaneet osaa sen toimeen panemiseen, oli tuskin vaikea ymmärtää, kuinka se oli tapahtunut, ainakin pääjuonteet siinä; ja Savage'n kumppanien pako vahvisti heitä heidän luulossaan. Yritys ottaa kiinni översti oli ilmeisesti mennyt mitättömäksi, ja suurempi paha, kuin mikä oli aiottu hänelle, oli kohdannut yhtä salaliittolaisista. Kumma kyllä ei kukaan asettanut Servosse'a minkäänlaiseen yhteyteen tämän onnettoman päätöksen kanssa. Yleinen oikeudentunto ja niitten turvallisuus, joita ajateltiin todellisiksi, vaikka ehdottomiksi murhaajiksi, vaati, että joku rangaistaisiin. Joku syyllinen tarvittiin välttämättömästi vakuuttamaan sekä paenneiden että jälelle jääneitten rauhaa ja levollisuutta niinkuin myöskin tyydyttämään yleisen oikeudentunnon luonnollisia vaatimuksia.

Kolme mustaa miestä otettiin siis epäluulon-alaisina kiinni ja vietiin, kun heitä ensin oli rääkätty ja uhattu pakoittaa tunnustamaan, tuomari Hyman'in eteen tutkittaviksi. Kädet piukasti ja monella solmulla sidottuina rinnan eteen ja kyynäspäät vedettyinä taaksepäin selän taa heitä kuljetettiin, kukin ratsumiehen huostassa — sillä välin kuin suuri väkijoukko, kaikki aseissa, seurasi — pitkin sitä isoa tietä, joka Warrington'in ohitse johdatti Squire Hyman'in asuntoon. Vanha Jerry tuli antamaan överstille tietoa kiinnipanosta ja tämä nousi viipymättä hevosensa selkään ja ratsasti oikeuden paikkaan olemaan läsnä tutkinnossa.

Oikeutta pidettiin lehdossa Squire'n asunnon edustalla. Esivaltalainen istui pöydän ääressä hihasillaan ja poltti pitkää ruokovartista piippua, jonka pesä oli tehty siitä tunnetusta savesta, jota Allegany'n vietosten tupakoitsiat väittävät melkein yhtä hyväksi, kuin merenvaha, ja jota connaisseuri,[25] joka pitää suloisesta savusta enemmän kuin kauniiksi värjätystä pesästä, on valmis vakuuttamaan vielä paremmaksikin, kuin tämä ylistetty aine.

Vankeja syytettiin Thomas Savage'n murhasta. Heidät oli pantu kiinni ilman mitään laillista vangitsemisen käskyä, kosk'ei semmoista muodon asiaa katsottu tärkeäksi, sillä he olivat "vaan niggereitä". Syytetyn rikoksen suuruus tosin olisi oikeuttanut kiinnipanoa ilman tämmöistä käskyä; mutta ei kukaan ajatellutkaan asiaa siltä kannalta. Joku semmoinen käsky laitettiin nyt kuitenkin, sillä aina valmis översti Vaughn vahvisti valallansa, että hänellä oli täysi syy uskoa, niinkuin hän uskoikin, että vastaajat … ja … ja … koska he olivat häijyjä ja pahanilkisiä henkilöitä, joita perkele oli riivannut ja vietellyt … maakunnassa, olivat Thomas Savage'n, joka Jumalan ja valtion rauhassa silloin oleskeli siellä, tappaneet ja murhanneet tämmöisiä kohtauksia varten tehtyä ja määrättyä asetusta vastaan, sillä, että olivat sitoneet viiniköynnöksen uurroksen poikki vasemmalla puolella Gray'n kaalamoa Reedy Run'in tykönä samassa maakunnassa.

Polisipalvelia ilmoitti sitten, että hän oli tuonut syytetyt oikeuden eteen ja tutkintoa jatkettiin.

Piirikunnan päällekantaja, joka kiiruimman kautta oli noudettu tutkintoa johtamaan, saapui juuri, kuin nämät ulkonaiset temput olivat päätetyt, ja, vähän neuvoteltuaan översti Vaughn'in ja muutamien muitten kanssa, sanoi olevansa valmis käymään toimeen sekä ilmoitti jotenkin lavealta ja melkoisella kiivaudella, mitä hän toivoi voivansa saattaa selväksi; jonka jälkeen hän rupesi tuomaan esiin todistuksiansa. Nämät olivat: se tunnettu seikka, että tamma oli tavattu ilmeisesti putouksesta kallioille kuolleena; viiniköynnös, joka oli pingoitettu tien poikki; Savage'n hattu, joka oli löydetty uurroksesta ynnä veren jälkiä pitkin raitioita siinä. Nämät teko-asiat, hän väitti, olivat kylläiset todistamaan kuolemaa, vaikk'ei corpus delictiä[26] tuotukaan esiin — kylläiset, ainakin oikeuttamaan syytettyjen vangitsemista. Hän ei ensinkään epäillyt, että ruumis löydettäisiin.

Voidaksensa yhdistää syytetyt rikokseen, hän turvasi siihen tosi-asiaan, että näillä oli syytä pitää vihaa luultua vainajaa vastaan, koska heillä kullakin oli ollut joku riita hänen kanssaan vähän aikaa ennen tapausta. Tämän lisäksi löydettiin kaalamon kohdalla kosteassa maassa muutamia jälkiä, jotka epäilemättä olivat mustien miesten; ja nämät jäljet olivat melkein samankokoiset ja -näköiset, kuin syytettyjen.

Kun toteen-näyttö oli päättynyt, ilmoitti esivaltalainen, että hänen täytyi antaa viedä syytetyt vankihuoneesen; ja kuunteliajoukosta kuului silloin jupina, että parempi ja halvempi keino olisi hirttää heidät johonkin puuhun.

"Jos lähetätte heidät vankihuoneesen", arveli joku, "on tuo kirottu
Bureau[27] laskeva heidät vapaaksi!"

Silloin Servosse astui tyvenesti esiin ja kysyi, eikö syytetyillä ollut mitään oikeutta tulla kuulluksi ja tuoda esiin todistuksia omasta puolestansa.

Suuri hämmästys, johon sekaantui oikeutettu suuttumus, syntyi väkijoukossa, kun tämä esitys tehtiin. Esivaltalainen vastasi, että, hänen luullaksensa, heillä oli — se on, jos he pystyivät mitään todistuksia esiin tuomaan.

Jonka jälkeen Servosse ilmoitti tahtovansa tulla vannotetuksi, ja kun häneltä kysyttiin, mitä hän tiesi Thomas Savage'n murhasta, josta näitä neekereitä syytettiin, vastasi hän tietävänsä, että he eivät murhanneet häntä.

"Tiedättekö tämän omasta personallisesta havainnostanne, översti?" kysyi tuomari Hyman.

"Tiedän, Sir".

"Tahdotteko olla hyvä ja kertoa oikeudelle, kuinka te tämän asian tiedätte?" kysyi piirikunnan päällekantaja.

"Koska, Sir, Mr. Thomas Savage, se mies, jota luullaan kuolleeksi, tänä hetkenä on hengissä ja minun asunnossani".

Jos ukkosen jyskäys olisi kuulunut kirkkaalta taivaalta joukon päältä, he eivät olisi voineet enemmän hämmästyä.

Viimein piirikunnan päällekantaja purskahti nauruun ja, ojentaen kättänsä todistajaa kohden, sanoi: —

"No, Sir, te tuotte meille hyvät uutiset. Mimmoisessa tilassa hän on?"

"Hän on varsin pahasti loukkaantunut; mutta teidän sopisi paremmin kysyä häneltä, mikä syy siihen oli. Hän kykenee pian taikka, jos on tarpeellista, nyt jo kertomaan sen teille. Mieluisammin minä en itse sano asiasta mitään — en ainakaan, jollei hän ole läsnä. Yhden asian voin kuitenkin sanoa: näillä miehillä, jotka olette vanginneet, ei ollut mitään tekemistä sen onnettomuuden kanssa, joka tapahtui hänelle".

"Kaikki oikein!" lausui päällekantaja. "Meidän sopii heti päästää heidät vapaaksi, teidän arvoisuutenne. Minä olen hyvin kiitollinen teille, översti, mutta olisin suonut, että olisitte kertoneet sen minulle, ennenkuin tämä leikki alkoi. Minä luulen, että menettelitte niin, saadaksenne nähdä minun rupeevan narrin virkaan".

"Ei ollenkaan, Sir", kuului vastaus. "Minä en voinut uneksiakaan, että lakimies suostuisi julistamaan ketään syylliseksi murhaan ilman että kuolema näytettiin todeksi".

"Sh—!" lausui päällekantaja, sitten pannen kätensä huulillensa ja nojautuen eteenpäin aivan likelle kanssapuhujansa korvaa, hän sanoi kuiskaten: —

"Ettekö ymmärrä tätä, översti? Mihin nämät miesraukat olisivat joutuneet, jos heitä, näin syytettyinä, olisi päästetty irti ennen teidän todistustanne?" Hän katsoi ympärillensä ja sanoi sitten ääneen hyvin pontevasti: —

"Ei tarvitse minkään hengen tulla kuolleitten luota kertomaan meille tätä, lord'ini. Eh?"

Sitten Squire käski heidät kaikki ottamaan pienen ryypyn hänen kanssaan. Karafiini laseineen ja sokuri-rasia, jonka suusta puolikymmentä lusikkaa pyrki esiin, asetettiin pöydälle, ja koko ihmisjoukko pyydettiin ottamaan osaa. Ämpärillinen vettä ja kurpitsin-kuorinen malja tuotiin, ja jokainen toimitti itsellensä omena-viinaa, sokuria ja vettä. Äskeisiä vankeja ei unhotettu. Kun heidät oli päästetty köysistänsä, tuomari itse kaasi heille jokaiselle aika ryypyn ja toivotti heille onnea heidän pelastukseensa. Muutos näennäisen kovasta julmuudesta sääliin ja hyvän-suontiin tapahtui silmänräpäyksessä ja oli Servosse'n mahdoton käsittää.

Se tylsä, stoalainen välinpitämättömyys, joka oli ollut omituinen vastaajille edellisten lakitemppujen kestäessä, oli muuttunut suureksi kummastukseksi, kun "tuo Yankee-översti" oli ilmestynyt. He olivat silmät selällään kuunnelleet hänen lyhyttä todistustansa ja kun heidän köytensä olivat poikki leikatut, he eivät ilossansa odottamattomasta pelastuksestansa ollenkaan muistaneet äskeistä pahaa kohtelua. Kun siis Squire tarjosi heille ryypyn ja ystävällisillä sanoilla onnitteli heitä heidän vapaaksi pääsemiseensä, kukin heistä tyhjensi, ujosti irvistellen, viinalasinsa ja sanoi hartaasti: "teidän onneksenne, Master!"

Ainoa ikävä seikka tässä tilaisuudessa oli, että yksi mustien miesten vaimo, joka isoilla surun huudoilla tuli paikalle, tahtoi, kun asiat kiireesti selitettiin hänelle, välttämättömästi heittäytyä polvillensa Hullun eteen ja avuttomien pikku lastensa nimessä kiittää häntä siitä, että hän oli pelastanut heidän isänsä tulemasta hirtetyksi ilman lakia ja oikeutta "juuri sitä varten, että hän oli niggeri".

"Ihmis parka ei ymmärrä sen paremmin", kuten Squire puollustavaisesti ilmoitti Hullulle.

Tähän muistutukseen Hullu vastasi: —

"Ilmeisesti ei". Joka vastaus jätti hyvän tuomarin suureen epäilykseen siitä, mitä sillä tarkoitettiin.

Mr. Thomas Savage jäi Warrington'iin siksi, kuin hänen vammansa olivat parantuneet. Moni hänen ystävistänsä kävi häntä tervehtimässä ja tahtoi hyvin hartaasti tietää syytä hänen vahingoittumiseensa. Hän sanoi vaan vähän uuden naapurinsa katon alla ollessaan, mutta sieltä lähdettyään ei salannut asiaa, vaan, kumma kyllä, rupesi siitä alkaen mitä lujimmaksi Servosse'n ja hänen perheensä ystäväksi.

XV LUKU.

"Kuka naapurini on?"

Eräänä päivänä vähä aika viimeisessä luvussa kerrottujen tapausten jälkeen heidän naapurinsa Squire Hyman tuli Warrington'iin omia sanojansa myöten tervehtimään Mr. Savage'a, mutta itse asiassa, niinkuin Mrs. Servosse luuli, uudistamaan tuttavuuttansa heidän kanssaan, jonka hän edellisenä vuonna oli katkaissut suutuksissaan siitä, että he pyysivät mustan koulun opettajattaria luonansa käymään. Hän näytti vähän aralta alussa; ja Mr. Savage oli poissa, ettei hänen tekosyynsä pitänyt paikkaansa. Koska översti Servosse ei ollut kotona, luuli Metta, että hänen kävisi vaikeaksi silloittaa vieraansa tyhjä onni. Tämä muisti ilmeisesti viimeisen kerran, kuin hän oli siellä, ja tiesi, ettei hänen emäntänsäkään ollut unhottanut sitä. Kuitenkin oli tällä sattumalta yksi Victor Hugo'n uusista romaneista työpöydällänsä; ja tietäen, että Squire Hyman kummallisella, karkealla tavallansa oli vähän kirjallinen mies, koska hänen puolisonsa oli sanonut, että hän oli lukenut sangen paljon sekä aivan omituisella ja alkuperäisellä tavalla käsitti mitä hän luki, huomautti hän hänelle tätä kirjaa ja saatti hänet pian istumaan vis à vis[28] itsensä kanssa, iso keppi ja hattu vieressään lattialla ja suussaan pitkävartinen piippu, joka tuskin koskaan paloi, vaikka hän sytytti sitä joka viides minuti. Tietysti hän ei polttanut Mrs. Servosse'n arkihuoneessa ilman hänen luvattansa eikä hän edes ottanut pyytääksensä sitä lupaa; mutta ymmärtäen, minkä arvoinen vanhan miehen piippu varmaan oli hänelle, siitä hellittämättömyydestä, jolla hän kuljetti sitä muassaan, Mrs. Servosse kehoitti häntä sytyttämään sitä. Ei kestänyt kauan aikaa, ennenkuin tämä vanhan tuttavan tavalla keskusteli kirjoista ja tapauksista niin omituisella tavalla, että Mrs. Servosse tunsi itsensä hyvin palkituksi.

"Victor Hugo", sanoi hän miettiväisesti. "Tiedättekö, Madam, että se tapa, jolla tämä nimi on tullut tunnetuksi tällä puolella merta, minusta tuntuu melkein unelmalta? Hän on varmaan vanha mies nyt, paljon vanhempi minua, ma'am; ja hän on ollut hyvin tuottelias kirjailia, luullakseni, aivan nuoruudesta asti. Kuitenkaan — voisitteko uskoa sitä? — minä en koskaan ennen sotaa nähnyt enkä lukenut, ainakaan sitä myöten kuin nyt muistan, mitään siitä, mitä hän on kirjoittanut. Enkä minä tunne ketään, joka olisi sen tehnyt. Ei, että minä olisin mikään oppinut mies, ma'am; mutta meillä Etelän ihmisillä oli hyvin paljon aikaa lukea noina päivinä; ja, kosk'ei minulle oltu annettu suurta kasvatusta, rupesin lukemaan, etten tuntisi olevani takapajulla toverieni suhteen! Minä tietysti en lukenut kaikkia eikä minulla, surullista puhua, ollut mitään erityistä tarkoitusperää; mutta minä luin, mitä muut ihmiset lukivat, novelleja ja valtiollisia ja uskonnollisia lentokirjoja ja mitä hyvänsä joutui eteeni. Mutta minä en lukenut mitään Hugo'n teoksista ja tuskin kuulin niistä, ennenkuin kerta viimeisenä sotavuotena erään naapurin poika palasi hospitalista, jossa hän oli maannut sairaana kauan aikaa, ja lainasi minulle yhden kirjan, jota hän nimitti 'Lee's Miserables'.[29] Se sisälsi jonkunlaisia pintapuolisia sanasutkauksia, niinkuin minä huomasin; mutta minä luulen, että ne olivat täyttä totta poika raukoista juoksukaivannoissa. No niin, se on kummallista, mikä menekki tällä kirjalla oli täällä Etelässä, piiritystilasta huolimatta; enkä minä ensinkään kummastellut, kun muutamia päiviä sitten näin väitettävän, että hänellä oli melkein yhtä paljon lukioita Amerikassa, kuin kotonakin. Hän on kaikkein franskalaisin Amerikalainen, mitä ikinä luin".

Sitten hän hetkeksi sukelsi johonkin muuhun kirjaan tai luki ääneen jonkun vähäisen kohdan, joka koski hänen huomiotansa, siksi kuin hän oli saanut selkoa siitä aikakaudesta, josta kirjassa puhuttiin, ja kirjan yleisestä tarkoituksesta. Hän sanoi tahtovansa lainata sitä niin pian kuin Mrs. Servosse oli päättänyt sen, mutta ei suostunut vastaan-ottamaan sitä ennen.

Hetken ajan perästä pyysi hän saada katsoa kirjakaappiin ja oli pian täydessä toimessa uusien tuttavuuksien tekemisessä ja vanhojen uudistamisessa, niinkuin hän sanoi. Siellä löytyi muutamia kirjoja, jotka Servosse oli pannut jollekin ylemmälle hyllylle, etteivät ne herättäisi kenenkään huomiota ja ettei luultaisi hänen asettaneen niitä näkyviin jonkunlaisella loukkaamisen tarkoituksella. Näissä teoksissa puhuttiin orjuudesta ja senlaatuisista aineista.

Metta havaitsi, että vanhus erittäin käänsi huomiotansa tähän hyllyyn. Hän näytti sangen pian unhottaneen kaikki Victor Hugo'sta ja nyt hän kysyi, saisiko hän lainata muutamia noista kirjoista. Metta tuskin tiesi, mitä sanoa hänelle. Hän olisi mielellään tahtonut käskeä hänen odottaa, kunnes Comfort tulisi, sillä hänestä näytti hullunkuriselta niin sanotussa vapaassa ja kristityssä maassa epäillä, olisiko turvallista lainata joku kirja. Vanhus huomasi hänen epäilyksensä ja sanoi: —

"Minä lukisin ne suurella uteliaisuudella. Minä olen kuullut niin paljon niistä enkä ole koskaan nähnyt niitä ennen. Te ehkä ette tiedä, madam, että niitä ennen sotaa pidettiin 'kapinan julistuksina'; niin ettei niitä saatu luettavaksi kuin melkoisella vaaralla ja vaivalla. Näitten alttiiksi en huolinut koskaan panna itseäni; mutta nyt, kun kaikki on ohitse ja näitten kirjojen opit ovat päässeet valtaan, minä mielelläni lukisin niitä juuri saadakseni nähdä, mikä niissä vahingoittaa meitä".

Metta muistutti, että hänen miehensä oli pannut ne ylemmälle hyllylle sitä varten, ettei näyttäisi siltä, kuin hän joko tahtoisi väkisin saada naapureitansa huomaamaan niitä tai myöskin, kuin hän niitten salaamalla tahtoisi kieltää omistavansa niitä.

"Ei, hänellä ei ole mitään syytä siihen nyt", lausui vanhus; "vaikka minä muistan, kun yhtä miestä tutkittiin, julistettiin syylliseksi ja vieläpä tuomittiin ruoskittavaksi ja vankihuoneesen pistettäväksi juuri sentähden, että hän omisti yhden tuommoisen kirjan".

"Minä en tietänyt", arveli Metta, "että laki todella teki asian rikolliseksi, taikka oikeammin, minä en luullut, että semmoista lakia koskaan pantiin toimeen".

"Oh, kyllä pantiin", hän vastasi. "Se kohtaus, jota tarkoitan, koski Mr. Wanzer'ia, joka kuului erääsen hyvin tunnettuun perheesen tässä maakunnassa, vaikka hän oli juuri muuttanut tänne Indiana'sta, jolla tavoin hän joutuikin pitämään tätä kirjaa luonansa. Siitä pidettiin suuri tutkinto ja mielet olivat kovasti kiihtyneet. Häntä puollustettiin hyvin taitavasti, ja hänen lakimiehensä teki monta muistutusta lakia vastaan, jota luultiin julistettavan perustuslakia vastaan sotivaksi. Mutta se ei auttanut mitään. Ylioikeus puollusti lakia jokaisessa pikku seikassakin".

"Minä luulin, että ainoastaan hylkyväki ahdisti ihmisiä siitä, mitä he tahtoivat lukea", arveli Metta; "ainakin noista hyvistä vanhoista ajoista asti, jolloin oli tapa polttaa ihmisiä siitä, että he lukivat raamattua".

"No", vastasi vanhus, "kyllähän hylkyväkikin oli siinä toimessa; kumminkin meidän oli tapa kovasti suuttua ajatellessamme, että ihmiset tuottivat tänne 'abolitionistein kirjoja', joksi niitä nimitettiin, nostamaan orjiamme kapinaan; ja epäilemättä teimme niitä näitä, mitä yhtä hyvin olisi voinut jättää tekemättä".

"Mutta kuinka saatoitte sitä tehdä, Squire?" kysyi Metta. "Tämä oli olevinaan vapaa maa; ja kuinka voitte ajatella, että teillä oli oikeus vainota ketään siitä, että hän luki, kirjoitti tai sanoi jotakin, jota hän uskoi? Luultavasti olisitte noina aikoma hirttäneet puolisoni siitä, että hän lausui ajatuksensa?"

"Noina aikoina", sanoi vanhus juhlallisesti, "ei översti Servosse koskaan olisi lausunut semmoisia ajatuksia. Minä myönnän, että hän on urhoollinen mies; mutta ei kukaan olisi tuonut esiin semmoisia mietteitä, kuin hän nyt tuo, yhtä vähän, kuin hän olisi vienyt tulisoiton ruutimakasiiniin. Vaara oli niin ilmeinen, että olisi ollut mahdoton löytää ketään kylläksi hullunrohkeaa yrittämään sitä. Luullakseni olisi jokainen ihmisjoukko Etelässä, niinkuin villipedot, repinyt semmoisen miehen jäsen jäseneltä kappaleiksi".

"Mutta ettehän suinkaan voinut ajatella sitä oikeaksi, Squire?" Metta keskeytti.

"No, minä en luule, että teidän tulee sanoa niin, madam. Näettekö, te moititte kokonaista kansaa, jota meidän on velvollisuus tunnustaa yleensä rehelliseksi siinä, mitä se teki. Jos joku uskoo, että orjuus on Jumalan säätämä ja järjestämä laitos, niin minä en voi ymmärtää, kuinka hän olisi voinut menetellä toisin".

"Jos!" lausui Metta kiivaasti. "Luuletteko, että semmoisia löytyi?"

"Epäilemättä", vastasi vanhus vakavasti — "löytyi monta tuhatta ja löytyy vielä tänään. Sopii todellakin sanoa, että Etelän kansan enemmistö uskoi sitä silloin ja uskoo sitä nyt. He katsovat orjuuden hävittämistä ainoastaan uskonvimman hetkiseksi voitoksi jumalallisen totuuden yli. He eivät usko, että neekeri on aiottu eli määrätty mihinkään muuhun piiriin elämässä. He ehkä luulevat, että pahat isännät ja keinotteliat ja semmoiset väärin käyttivät tätä laitosta ja että Jumala siis salli sen hävitettäväksi; mutta he eivät voi ajatellakaan, että Hän sallii mitään järjestelmää pysyväiseksi, joka ei pidätä Afrikalaista alemmassa ja palvelevassa tilassa".

"Mutta ettehän te usko mitään näin hirveätä oppia, Squire?" Metta ei voinut olla nopeasti kysymättä.

"Minä pyydän teiltä anteeksi, ma'am", arveli vanhus varsin kohteliaasti; "minä en tiedä, mitä uskon. Minä olen nuoruudestani asti ollut orjan-omistaja ja aina siitä saakka, kuin voin muistaa, olen saarnastuoleissa ja uskonnollisissa keskusteluissa kuullut orjuuden laitosta mainittavan, ei niin paljon semmoiseksi asiaksi, jota voi todistaa pyhäksi, mutta joka kuitenkin kieltämättömästi oli alkuansa ja luontoansa aivan yhtä suuressa määrässä jumalallinen, kuin naiminen tai mikä muu kristillinen laitos hyvänsä. Minä en usko, että mikään pappi, jolla oli epäilyksiä tässä suhteessa, olisi huomannut uskontonsa suosituksi täällä. Ja jos löytyi joku asia, jota minä pidin muita varmempana ja selvempänä ja lujempana, siksi kuin sota oli ohitse, oli se, luullakseni, se, että niggerit olivat luodut orjiksi; ja että pumpuli, tupakka, sokuri-ruoko ja riisi olivat määrätyt heidän viljeltäväkseen ja ettei näitä voitukaan milläkään muulla lailla viljellä. Nyt olen aivan valmis sanomaan, että koira vieköön minut, jos tiedän, mitä uskon. Minä tiedän, että niggerit ovat vapaat ja, sen mukaan, mitä minä voin ymmärtää, he luultavasti siksi jäävät; mutta mitä siitä on syntyvä, sitä en tiedä".

"Puolisoni", lausui Metta, "luulee, että he pysyvät vapaina ja että heistä tulee kelvollisia kansalaisia ja että Etelän kansa todella on voittanut sodan kautta enemmän, kuin orjien vapauttaminen maksoi heille".

"Niin, niin, kyllä tiedän", arveli vanhus; "minä olen kuullut överstin puhuvan, ja mitä hän sanoo, näyttää myöskin hyvin todennäköiseltä. Luullakseni on se se, joka on saanut minut horjumaan uskossani. Kuitenkin minä soisin, että hän olisi varovaisempi. Hän ei näytä ymmärtävän, että hän asuu semmoisen kansan keskellä, joka ei ole tottunut siihen vapaasen ja suoraan tapaan, jolla hän puhuu jokaisesta asiasta. Minä pelkään, että hän joutuu kommeluksiin. Minä tiedän, että hän tarkoittaa hyvää, mutta hän on niin varomaton".

"Hän ei ole tottunut salaamaan ajatuksiansa", lausui Metta jonkunlaisella ylpeydellä.

"Ei", vastasi vanhus; "eivätkä ne, joitten keskellä hän on, ole tottuneet siihen, että heidän mieluisimpia ajatuksiansa ahdistetaan semmoisella tavalla. Minä pelkään, että rettelöitä syntyy. Minä tahdoin hyvin mielelläni tavata häntä tänään ja puhua hänen kanssansa siitä; mutta minun sopii tulla toisten. Sillä välin, jos sallitte minun ottaa nämät kirjat, aion lukea niitä huolellisesti ja ehkä löydän jonkun tien pois dilemmastani".[30]

"Aivan niin", lausui Metta. "Meillä ei ole mitään kirjoja, joita eivät naapurimme ole tervetulleet lukemaan, uskomaan tai epäilemään, hyväksymään tai hylkäämään, niinkuin he itse vaan katsovat sopivaksi. Me elämme niinkuin opetamme, Squire".

"Minä uskon sen, madam", sanoi vanhus, kun hän kumarsi tarttuaksensa hattuunsa ja keppiinsä; "ja minä uskon, että teillä on hyvin totiset tarkoitukset sekä opetuksessanne että elämässänne. Oh, kerroinko minä teille?" lisäsi hän äkkiä, "poikani Jesse on kuullut överstin puhuvan kerran tai pari ja on aivan ihastunut häneen. Hän sanoo, että överstillä on enemmän järkeä, kuin kenelläkään, jonka hän ikinä kuuli puhuvan semmoisista asioista. Hän on kokonaan taipunut siihen ajatukseen, jonka vast'ikään toitte esiin — että orjien vapauttaminen on paras asia, joka koskaan on tapahtunut Etelän valkoiselle kansalle. Ehkä hän on oikeassa, mutta se kuuluu aivan kummalliselta, kun hän puhuu sillä tapaa. Hän on kuitenkin juuri niinkuin te sanotte olevanne — elää niinkuin hän opettaa ja ryhtyy työhön, niinkuin häntä olisi koko elin-aikansa kasvatettu siihen. Se näyttää oivalliselta ja kuuluu kummalliselta; mutta ehkä hän on oikeassa. Hyvää iltaa, ma'am! Sanokaat överstille, että olen kovin pahoillani, ettei hän ollut kotona. Minä tulen takaisin, kun olen lukenut nämät" — koskien kirjoja piipullansa — "ja toivon, että silloin tapaan hänet".

Servosse ei ollut oikein tyytyväinen, kun hänen puolisonsa sinä iltana kertoi hänelle, mitä hän oli tehnyt. Hän oli kovasti koettanut olla antamatta mitään oikeata syytä, niinkuin hän luuli, loukkaukseen heidän naapureillensa. Vaikka hän ei epäillyt ilmoittaessaan ajatuksiaan jokaisessa nykyhetken painavassa kysymyksessä, ei hän katsonut hyväksi palauttaa entisiä riitakysymyksiä, vaan oli tarkasti karttanut niitten mainitsemista, jollei se käynyt tarpeelliseksi nyky-aikaa arvostellessa. Hän ei kuitenkaan sanonut paljon; ja kun muutamia iltoja jälestäpäin Squire tuli heille tuomaan takaisin kirjoja, oli Hullu melkein iloinen, että hänen vaimonsa oli lainannut ne.

Vanhus oli ilmeisesti tullut juttelemaan. Sen saatti nähdä, kun hän pani pois hattunsa ja keppinsä, täytti piippunsa, veti tuolinsa nurkkaan avaran tulisijan luo, jossa kuivat hickoryt ja rikinsekainen sinkki hohtivat, ja houkutteli heidän pikku kultatukkaista lemmittyänsä viereensä istumaan.

"No, översti", sanoi hän tuokion lapsen kanssa leikittyänsä, "minä olen tuonut takaisin kirjat, jotka muutamia päiviä sitten lainasin puolisoltanne".

"Niin näen", nauroi Servosse. "No, minä toivon, että mielihyvällä luitte niitä?"

"Sen minä tein, översti", vastasi vanhus — "suuremmalla mielihyvällä, luullakseni, kuin ikinä saattaisittte ajatella".

"Todella!" lausui Servosse. "Minä puoleksi pelkäsin, että ne suututtaisivat teitä niin, että teistä tuntuisi, kuin täällä käynnillänne purkaisitte vihanne minun päälleni".

"Ei, ei suinkaan!" vastasi vanhus jonkunlaisella naurun kotkotuksella. "Minulla ei ollut mitään taipumusta suuttumiseen; vaikka, kun nyt rupean ajattelemaan sitä, en saata ymmärtää, miks'en suuttunut. Siinä on todella noissa kirjoissa kylläksi kovia paikkoja minusta ja kansastani, että jokaisen sopisi vimmastua. Mutta totuus on se, översti, että se näyttää kaikki koskevan mennyttä aikaa — joka nyt on kokonaan ohitse ja suoritettu — niin että minusta tuntuu, kuin lukisin jostakusta muusta henkilöstä ja jostakin toisesta ajasta, kuin omasta. Tiedättekö, översti, etten minä ollut koskaan ennen lukenut mitään 'abolitionistein kirjoja', paitsi muutamia lempeämmän-laatuisia? ja minulla on nyt se ajatus, että kansamme erehtyi, kun se sulki ne pois Etelästä. Minua vähän kummastutti, kun Madam tässä" — kädellänsä kohteliaasti viitaten Mettaa kohden, "kysyi minulta, uskoiko kukaan todella orjuutta oikeutetuksi. Jos te olisitte ollut Madam'in sijassa, olisin minä kysynyt, uskoiko kukaan todella 'abolitionismia' oikeutetuksi. Mutta minä olen vakuutettu, että ne, jotka kirjoittivat nämät kirjat, uskoivat mitä he kirjoittivat, ja siltä näyttää, kuin heillä olisi ollut hyvä syy tehdä niin. Kovasti surkeata, ettemme voineet keskustella näistä asioista ja sopia niistä ilman tuota kauheata sotaa".

"Se oli aivan mahdotonta, Squire", sanoi Servosse. "Me emme olisi koskaan voineet tulla yksimielisiksi. Minä olen nähnyt kylläksi asiain entisestä laidasta täällä, että jo tiedän sen. Kumpikin puolue epäili toisen rehellisyyttä ja halveksi toisen tietoja. Sota oli välttämätön: pikemmin tai myöhemmin sen täytyi tulla. No, emmepä edes nyt voi pitää yhtä mieltä asioissa, jotka lähtevät orjien vapauttamisesta — ovat pelkkiä corollariumeita siitä probleemista, jonka Jumala on suorittanut meille meidän parhaittemme veressä".

"Se on totta, aivan totta", huokaili vanhus, "ja se on myöskin kummallista. Se on lopulta kaikki tavallista ihmisjärkeä. Miks'emme voi sopia ja ajaa yhdessä, siksi kuin löydämme sen?"

"Se näyttää tulevan ihmisluonnosta, Squire".

"Se se on, översti; ja kun olette sanonut sen, olette sanonut kaikki. Me emme voi päästä edemmäksi eikä oppia mitään lisäksi. Se tulee ihmisluonnosta eikä ole enemmäksi hyödyksi kysyä ihmisluonnolta, kuin tarhapöllöltäkään. 'Mitä' ja 'miksi' ovat semmoiset asiat, jotka eivät koske ihmisluontoon. Se ei huoli enemmän syistä, kuin muulikaan vakuuttamisesta. Ihmisluonto on vihainen, kovakorvainen, järjetön villi-eläin; mutta sillä on aina omat temppunsa kussakin meissä. Eikös ole niin, översti?" kysyi vanhus jonkunlaisella itsetyytyväisellä naurulla.

"Juuri niin, Squire", vastasi Servosse. "Ja lisäksi se melkein aina erhetyttää. Minä en esimerkiksi voi ymmärtää, miks'ei Etelä huomannut oman etunsa vaativan, että se olisi vähitellen vapauttanut orjat kauan aikaa sitten".

"Aivan sama ajatus, jonka aioin lausua Pohjan suhteen", vastasi nauraen vanhus. "Minä en koskaan voinut ymmärtää, mikä etu heillä oli tässä asiassa. Niitä ihmisiä, jotka kirjoittivat nämät kirjat, niitä voin kyllä ymmärtää. Heissä se oli peri-aate, uskonnollinen ajatus. Heistä orjuus oli vääryys ja synti, jota poistaessaan he tekivät Jumalalle otollisen työn. He ovat, mitä me sanomme 'uskonvimmaisiksi'. Ei kukaan voi moittia heitä muusta, kuin että he eivät luulleet meitä yhtä vilpittömiksi. Heidän olisi mielestäni sopinut tehdä niin. He nostivat myöskin liian paljon menoa orjuuden väärinkäyttämisestä. Sitä väärinkäytettiin — sitä ei ole epäilemistäkään — ja pahat ihmiset tekivät paljon pahaa sen varjolla; mutta heidän olisi kumminkin sopinut tunnustaa meitä rehellisiksi. Me emme olleet kaikki pahat emmekä kaikki julmia ja väärintekeviä. Muutamat meistä ajattelivat herruuden laitosta jumalalliseksi laitokseksi; ja toiset, jotka eivät päässeet aivan yhtä selville tässä kohden taikka eivät huolineet niin paljon, oliko se niin vai ei, tunsivat, että tämä laitos oli meidän käsissämme ja oli tullut lailliseksi täällä, emmekä ymmärtäneet, kuinka meidän olisi mahdollinen luopua siitä ilman äärettömiä tappioita ja uhrauksia. Me annoimme sen siis olla semmoisenaan. Mutta me emme olleet kovia isäntiä eikä julmia omistajia. Me tunsimme itsemme velvoitetuiksi suojelemaan tätä laitosta. Ei ainoastaan omat etumme, vaan myöskin yhteiskunnan turvallisuus, niinkuin rehellisesti luulimme, riippui sen pysyttämisestä eheänä ja täydellisenä ainakin siksi, kuin jotakin muuta saataisiin sen sijaan. Niin kauan kuin niggeri oli täällä, niin kauan — siitä olimme kaikki vakuutetut — täytyi hänen myöskin olla orja. Hyvinkin moni meistä arveli, ettei se olisi mikään vääryys, jos olisi voinut muuttaa heidät kaikki johonkin muuanne".

"Epäilemättä olette oikeassa", arveli Servosse. "Eikä se ole ensinkään kummallista, että asiat tuntuivat teistä sellaisilta, eikä liioin, että ne, jotka kirjoittivat nuot kirjat, olivat väärin ymmärtäneet teidän perus-syynne. Orjuus tuotti kaksi asiaa, jotka luonnollisesti estivät semmoista tietoa saamasta: se sulki erinomaisella huolella vieraat sisemmästä pyhyydestään ja vainosi hellittämättömällä ankaruudella kaikkia, jotka hylkäsivät sen oppeja".

"Niin, niin, minä ymmärrän", sanoi Squire nauraen. "Yrittäessämme puollustaa itsekukin puoluettansa, palaamme te ja minä molemmat jälleen ihmisluontoon. Mutta tiedättekö, että minulla, luettuani yhden noista kirjoista, on vielä suurempi syy olla suutuksissa oman personallisen itseni tähden? — minulla, Nathaniel Hyman'illa?"

"En tosiaan, sitä minä en tietänyt", lausui Servosse. "Te ette suinkaan ole joku kirjassa kuvatuista luonteista?"

"Se se juuri on, mitä olen", kuului vastaus; "eikä minua ole pantu mihinkään erittäin kadehdittavaan rôliin. Pahin kaikista on paitsi sitä se, että kirjantekiä näkee vaivan ja kirjoittaa muistutuksen asiasta ja kertoo jokaiselle, ketä sillä luonteella tarkoitettiin. Ettekö ollut huomannut sitä?"

"Minulla ei ollut vähintäkään aavistusta siitä", lausui Servosse punehtuen. "Minä en ole koskaan lukenut kirjaa siitä saakka kuin se ensin ilmestyi eikä minulla silloin ollut mitään halua tutustua sen yksityisiin luonteisin".

"Ei, tietysti ei", myönsi Hyman; "vaikka minä luulin, että Mrs.
Servosse'n epäilys muutamia päiviä takaperin ehkä lienee tullut siitä.
Minä olin kuullut siitä asiasta ennen ja olin utelias näkemään, oliko
siinä perää. Tämä se on, jonka tähden tahdoin lukea kirjan".

Metta vakuutti hänelle, ettei hänellä ollut mitään tietoa siitä, ja vanhus jatkoi: —

"Hyvä, minä en tiedä, että huolin siitä, vaikka tuskin kukaan tahtoo tulla esitellyksi jälkimaailmalle minäkään aikansa mustana karitsana. Se asia, joka on saatu niin suureksi, oli sangen vähäpätöinen, ja minulla oli oikeastaan sangen vähän tekemistä sen kanssa".

Sitten hän luki ääneen kysymyksessä olevan paikan ja muistutuksen ja selitti:

"No, koko asia oli tämä. Oli pari pohjoisvaltalaista pappia — Wesleyaneiksi he luullakseni nimittivät itseänsä — jotka eivät ymmärtäneet suistaa suutansa, vaan kuljeskelivat ympäri täällä puollustaen ja todistaen, niinkuin Herra ei olisi antanut heille mitään muita käskyjä kuin soimata ja syyttää orjanpitäjiä ja orjuutta. Minä menin pari kolme kertaa kuulemaan heitä, juuri vakuuttaakseni itseäni siitä. He olivat kovin varomattomia ja maltittomia. Minä puhuttelin yhtä heistä, kun kokous oli loppunut sinä päivänä, ja sanoin hänelle sen. Hän ei tahtonut kuulla ollenkaan, vaan laski enemmän raamattua korviini, kuin ikinä samassa ajassa kuulin keneltäkään muulta maan päällä. Minä en riidellyt hänen kanssansa (te tiedätte, etten koskaan riitele kenenkään kanssa, översti), vaan, luullakseni, sanoin hänelle, että olin hänen ystävänsä. Minä olen jokaisen ystävä ja olen aina ollut. Minä en tahtonut, että hän joutuisi mihinkään kommeluksiin enkä olisi suonut, että mikään vahinko tapahtuisi hänelle. Tämä on kaikki totta enkä minä ollenkaan epäile, että sanoin sen hänellekin. Mutta minä en hyväksynyt hänen oppiansa enkä taipunut hänen ajatuksiinsa; enkä minä ilmoittanut sitä hänelle, vaikka kirjantekiä tuossa muistutuksessa sanoo minun tehneen sen. Minä en koskaan ajatellut mitään semmoista. Minä arvattavasti ilmoitin hänelle, että olin esivaltalainen, joka oli totta, ja että pelkäsin kommeluksia, joka oli yhtä totta. Kun rupean asiaa ajattelemaan, luulen sanoneeni hänelle, että olisi parempi, jos hän ei saarnaisi Tasaisen ristin luona. Jollen sitä tehnyt, olisi minun ainakin pitänyt tehdä se; sillä, jos he olisivat menneet niihin seutuihin, heidät varmaan olisi hirtetty johonkin puuhun. Tavalla tai toisella paikka seuraavaksi pyhäksi muutettiin Matalan kaalamon kokoushuoneesen. Tämä on totta, ja minä arvaan, että se tapahtui minun varoitukseni johdosta. No, nyt minua kuvaillaan tehneeksi kaikki nämät sitä varten, että saisin nuot miehet valtaani. Minä vannon teille, översti, että se on valhe. Minulla ei ollut mitään semmoista ajatusta. Minä pidin heitä hulluina ja pidän vielä nytkin; mutta minä en miettinyt mitään pahaa eikä vahinkoa heille. Vaan nyt tapahtui, ilman vähintäkään joko välitöntä tai välillistä tiedon-antoa eli neuvoa minun puoleltani, että seuraavan pyhän aamuna, kun kokous oli pidettävä Matalalla kaalamolla, joukko gentlemaneja kulki taloni ohitse matkallansa Tasaisen ristin luo, jossa heidän, niinkuin sanoivat, oli määrä kuulla Wesleyani-pappeja. Minä ilmoitin heille, että he olivat väärällä tiellä, ei mistäkään muusta syystä, kuin pelkästä kohteliaisuudesta, näettekö; ja he lähtivät tienhaaraan ylipuolella tätä teidän paikkaanne ja kääntyivät aivan oikein Matalalle kaalamolle. Noin tunti taikka niin heidän lähtönsä jälkeen johtui mieleeni, että heillä ehkä oli joku paha tarkoitus. Minä en sano, etten olisi tehnyt aivan samaa, jos olisin tietänyt heidän aikomuksensa; mutta tosi-asia on, etten sitä tietänyt enkä ensinkään varonut sitä, ennenkuin perästäpäin".

"Hyvä", kysyi Servosse, "onko loppu-osa kertomuksesta totta, tuo, kuinka papit vedettiin saarnastuolista, tyrkättiin poikin jotakuta pölkkyä ja piestiin?"

"No, jälestäpäin minä kuulin, että nuot gentlemanit keskeyttivät kokouksen ja antoivat papeille vähän loikkiin. Ehkäpä he tyrkkäsivät heidät poikin jotakuta pölkkyä; hyvinkin luultavaa on, että tekivät niin: se on mainion näppärä keino löylyttää jotakuta. Minä en kuitenkaan myönnä, että tämä selkäsauna oli niin ankara, kuin kirjassa kuvataan, vaikka papit epäilemättä pitivät sitä sangen kovana. Arvatakseni he eivät olleet tottuneet semmoiseen — kukaties luulivat, että heidän pukunsa pelastaisi heidät. Minä olen kuullut, että he suorivat tiehensä varsin pikaisesti tämän jälkeen eivätkä odottaneet annoksen uudistamista, joka oli melkein ainoa järkevä asia, jonka tekivät".

Vanha mies kertoi tätä silmiänsä vilkuttain ja ilmeisellä mielihyvällä koko menetyksestä.

"Minulla on aina ollut vähän epäilyksiä näitten tapausten suhteen", arveli Servosse, "ja olen iloinen, että yksi, joka oli osan-ottajana niissä, on vahvistanut ne; mutta ettehän, Squire, tahdo puollustaa semmoista menetystä?"

"No niin, översti, minä en todella ymmärrä, mistä oikeastaan semmoista menoa nostetaan", Hyman lausui. "Tämä oli rauhallinen yhteiskunta, joka eli maan konstitutionin ja lakien suojeluksen alla; ja nämät miehet, joilla ei ollut mitään asiaa eikä etua täällä valvottavana, tulivat meidän joukkoomme ja puollustivat oppeja, jotka, jos niitä olisi noudatettu, olisivat hävittäneet koko yhteiskunnallisen laitoksemme ja ehkä saattaneet meidän ja omaistemme henget vaaraan. Semmoiset opit yllyttivät kerrallaan ja luonnollisesti mustia kapinaan ja uhkasivat meille kaikille San Domingo'n kauhuja. Minun täytyy, översti, tunnustaa, että, minun mielestäni, nuot gentlemanit olivat hyvin lempeät ja suvaitsevaiset, kun he vaan vähän riipaisivat saarnaajien selkiä eivätkä venyttäneet heidän niskaansa, jota samanlaisesta loukkauksesta varmaan olisi tehty vähemmän rauhallisessa yhteiskunnassa".

"Juuri tämmöisen suvaitsemattomuuden vuoksi, Squire, on Etelän melkein mahdoton tyytyä nykyiseen asemaansa. Te tahdotte kaikki ampua, ruoskia, hirttää ja polttaa niitä, jotka eivät ajattele, niinkuin te. Se on kaikki hedelmä ja seuraus kahden vuosisadan orjuudesta: ei, se on oikeastaan osa siitä", lausui Servosse.

"Mutta ettehän arvele, että noitten miesten oli oikeus tulla tänne ja saarnata semmoisia vaarallisia oppeja", kysyi hänen naapurinsa kummastuneena.

"Arvelen", vastasi Comfort; "miks'ei?"

"Miks'ei?" toisti Squire. "Minusta tuntuu selvimmältä asialta maan päällä, että jokaisen yhteiskunnan on epäiltämätön oikeus suojella itseänsä. Siinä kaikki, mitä me teimme — me suojelimme itseämme ja laitoksiamme".

"Te suojelitte itseänne laitoksianne vastaan, oikeammin sanoen", arveli Servosse. "Tässä on abolitionistein aseman varsinainen voima, Squire. Ei minkään yhteiskunnan ole mitäkään oikeutta pitää, suosia tai suojella semmoisia laitoksia, jotka eivät voi kestää järjen ja vapaan keskustelun valoa".

"Mutta otaksukaat, että he suvaitsevat semmoista laitosta, antaako tämä oikeutta kenellekään tuoda tulikekälettä heidän keskuuteensa? Eivätkö he itse parhaiten pysty päättämään, mikä on kaikkein sopivin heidän omaksi hyväksensä — eivätkö he ole omien omatuntojensa hoitajia?"

"Tästä asiasta on tarpeetonta keskustella", lausui Servosse. "Ne todistukset, joita te käytätte, ovat suvaitsemattomuuden ja liikajumalisuuden todistuksia kaikkina aikoina. Yksistään semmoiset miehet, jotka tahtovat olla vapaamielisiä, niinkuin te, Squire, ovat sokaistut niistä. Te arvelitte, että oli oikein ruoskia noita pappeja sentähden, että he saarnasivat, mitä he pitivät Jumalan sanana, ja ettei seurakunta pitänyt samaa mieltä. Tämä oli juuri se todistus, jota olisi käytetty Tom Savage'n ja noitten toisten puollustukseksi, jos heidän olisi vähä aika takaperin onnistunut toimittaa minulle se suominta, jota he yrittivät. Perus-ajatus on sama. Minulla oli toinen mielipide, kuin naapureillani, ja minä puollustin outoja oppeja. Teidän ajatuksenne mukaan heidän oli oikeus masentaa minut väkisin, jopa murhatakin, jos oli tarpeen".

"Oh, eihän asia ole niin paha, toivon minä, översti!" sanoi Squire.

"Kyllä, se on juuri niin paha; ja minä kerron teille, mitä se on, naapuri Hyman", lausui Servosse: "kaikkein vaarallisin ja vaikein tulevaisuuden elementti Etelässä on tämä kukistamaton kärsimättömyys muitten ajatusten suhteen. Te pidätte erimielisyyttä loukkauksena, ja vastustusta rikoksena, joka oikeuttaa kauheintakin pahantekoa. Se on tuottava katkeran hedelmän, ja te saatte nähdä sen".

"Oh, toivoakseni ei!" vastasi vanhus huolettomasti. "Minä tahdon elää rauhallisesti nyt, ja minä olen vakuutettu, että kansani tahtoo samaa. Me olemme ehkä hiukan kuumaverisiä ja niin edespäin; mutta me emme ole huonoja. Me olemme köyhiä nyt — olemme kadottaneet kaikki, paitsi kunnian; ja minä toivon, ettemme kadota sitä. Mutta minun täytyy lähteä. Sivumennen sanottuna, jos kirjoitatte jollekulle ystävälle Pohjassa ja aiotte mainita Nathaniel Hyman'ia, soisin, että sanoisitte, ettei hän ollenkaan harjottanut mitään petosta noitten pappien suhteen eikä hänen tule vastata vitsauksesta, jonka he saivat, ei välittömästi eikä välillisesti. Hyvää iltaa, ma'am".

Hän sytytti piippunsa ja lähti kotiin, nähtävästi ajatellen, että hänen yhteytensä tämän ante bellum-barbarisuuden[31] kanssa oli jollakin tapaa kartuttanut hänen tärkeyttänsä uusien naapuriensa silmissä.

XVI LUKU.

Vieraanvaraisuuden terä tylstytetty.

Siitä päivästä saakka, jona Warrington'in uusi omistaja piti tuon puheen lehdossa, oli hän huomattu mies yhteiskunnassa. Häntä katsottiin "abolitionistiksi" ja kapinanyllyttäjäksi. Vaikk'eivät hänen naapurinsa personallisessa keskuudessaan hänen kanssaan näyttäneet pitävän mitään erityistä epäluottamusta häneen, vaan yleisesti kohtelivat häntä ystävällisesti, rupesi hän kuitenkin vähitellen huomaamaan, että kummallisen mahtava mielipide alkoi muodostua häntä vastaan. Häntä pidettiin tarkalla silmällä yhteisissä kokouksissa; Verdenton'in sanomalehti sisälsi silloin tällöin halveksivia viittauksia häneen; ja ahkerasti levitettiin hänestä se puhe, että hän oli jollakin tapaa yhteydessä — aivan identifieerattu — "Yankee-vallan" kanssa ja että hän oli lähetetty Etelään jossakin pahassa tarkoituksessa. Hän ei ollut yksi heistä. Hän edusti toisenlaista sivistystä, toisenlaista kehittymistä, jota he luonnollisesti epäilivät ja erittäinkin niitten erityisten rajoitusten tähden, joita orjuus oli rakentanut heidän ympärillensä ja jotka niin monena vuonna ennen sotaa olivat olleet jonakin sisäänmuuttamisen salpana.

Yhteys hänen perheensä ja niitten välillä, jotka muodostivat mitä sanottiin "hyväksi societeetiksi", lakkasi vähitellen ilman mitään todellista epäkohteliaisuutta tai huomattavaa laiminlyömistä, siksi kuin ne harvat maanmiehet, jotka "naapuroivat heidän kanssaan", niinkuin sitä siellä nimitetään, olivat heidän ainoa seuransa, jollemme ota lukuun mustan koulun opettajattaria ja muutamia pohjoisvaltalaisia perheitä kaupungissa.

Silloin tällöin tämä perityn vastenmielisyyden tunto Yankee'n suhteen ilmautui ikävällä tavalla; mutta se oli enimmiten vaan joku kylmä, salainen tunto, joka pikemmin tuntui kuin näkyi niissä, joitten kanssa hän oli yhteydessä asioissa tai muulla tavalla, siksi kuin ensimäinen vuosi oli kulunut ja sato oli korjattu.

Varsin vähän oli se tapa huomioon koskenut, jolla hän oli rakentanut asuntoja ja myynyt maata mustalle kansalle — koska sitä katsottiin vaan joksikin Yankee-abolitionistin haaveeksi. Mutta kun sato oli korjattu ja muutamat mustat miehet tulivat hevosten ja huoneitten oikeiksi omistajiksi, näytti se yht'äkkiä herättävän yleistä huomiota. Eräänä yönä joukko valhepukuisia konnia hyökkäsi mustain miesten vähäiseen uutis-asuntoon, löi ja kovasti rääkkäsi muutamia heistä, otti kahden hevoset ja pilkkosi ja silpoi toisia muitten omia.

Kun Hullu seuraavana aamuna nousi, löysi hän kiinnitettynä ovenponteensa ja käärittynä mustaan vaate-tilkkaan, johon valkoisella värillä oli maalattu pääkallo ja kaksi ristiin pantua luuta ruumiin-arkun kuvan yli, näin kuuluvan kirjoituksen: —

Översti Comfort Servosse. Sir, — Teidän tulee jättää tämä maa, ja mitä pikemmin, sitä parempi; sillä te ette ole turvassa täällä eikä kukaan muukaan viheliäinen Yankee! Te tulette tänne nostamaan niggereitä valkoista kansaa vastaan, selittäen, kuinka heidän pitää äänestää ja asettaa juryjä ja vannoa pois valkoisten ihmisten oikeudet niin paljon kuin kirottujen tekee mieli. Te kannatatte tätä käsitystä, myyden heille maata, hevosia ja muuleja, siksi kuin he paisuvat niin saappaissansa, etteivät voi maatakaan. Teitä on varoitettu, ettei semmoisia asioita siedetä; mutta te jatkatte vaan niinkuin ei ketään muuta olisi koko maan päällä. Nyt olemme päättäneet, ettemme kärsi tätä kauemmin. Me olemme käyneet opettamassa noille kirotuille niggereille parempia tapoja, kuin ratsastaa hevosen selässä, missä valkoiset ihmiset astuvat jalkaisin. Regulaatorit[32] ovat olleet koossa ja päättäneet, ettei tästälähin sallita kenenkään niggerin omistaa mitään hevosta tai kasvattaa mitään viljaa omasta takaa. Eikä kukaan niggereitä jumaloitseva Yankee-vakoja, joka kehoittaa heitä heidän hävyttömyydessään, saa elää tässä maassa. Nyt, Sir, annamme teille kolme päivää muuttaaksenne pois. Jos olette täällä vielä tämän ajan kuluttua, hankitaan haukoille pidot, jommoisia varsin harvoin ovat nähneet siitä asti, kuin sota loppui. Te ehkä luulette, että laskemme leikkiä. Toiset ovat suruksensa tehneet saman erehdyksen. Jollette aivan vielä huoli tilata ruumiin-arkkua itsellenne, on paras, että hankitte piletin, joka vie teitä Pohjantähteä kohden juuri niin kauas, kun tietä on rakennettu.

Käsky on

Regulaatorein Kapteenilta.

Hullu heti julkaisi tämän kirjeen "Verdenton'in Gazette'ssa" ynnä lyhyen, lujan vastauksen, jossa hän sanoi, että hän hoiti omia asioitansa ja toivoi, että muut tekisivät samoin. Hän maksoi siitä niinkuin ilmoituksesta — ainoa ehto, jolla lehden toimittaja suostui ottamaan sitä palstoihinsa. Tämä tapaus, joka Pohjassa tai missä muussa yhteiskunnassa hyvänsä olisi synnyttänyt ankaraa suuttumusta niihin, jotka näin yrittivät ajaa häntä pois hänen kodistaan, yhtä hyvin kuin suurta mieltymystä häneen, ei vaikuttanut ollenkaan sillä tapaa hänen kuntalaisiinsa. Moni julkisesti hyväksyi tätä roistojen menetystä; toiset heikosti moittivat sitä; mutta ei kukaan tehnyt mitään estääksensä uhatun väkivallan toimeenpanoa. Ei kukaan näyttänyt ajattelevan, että Hullu oli oikeutettu johonkuhun kannatukseen tai myötätuntoisuuteen. Että hän myi maata mustille miehille ja autti heitä elikkojen ostamisessa, sitä melkein koko yhteiskunta piti semmoisena loukkauksena, joka ansaitsi mitä kovinta rangaistusta; ja että hän meni vielä edemmäksi ja julkisesti puollusti, että neekereille annettaisiin kansalaisoikeuksia, se oli semmoinen törkeä väkivalta valkoisten tunteita ja mielipiteitä vastaan, että moni näytti hyvin kummastelevan, että "regulaatorit" ollenkaan olivat antaneet hänelle minkäänlaista varoitusta.

Se, jota asia lähinnä koski, ei kuitenkaan ollut joutilaana. Hän hankki aseita ja ampumavaroja ja valmisti itseänsä puollustamaan henkeänsä ja omaisuuttansa, sekä suojelemaan alustalaisiansa ja niitä, joille hän oli myynyt maata. Paalutus rakennettiin hevosia varten edulliselle paikalle, vartioita asetettiin ja ilmoitusmerkeistä sovittiin sitä tapausta varten, että hyökkäys tehtäisiin. Sotaväen päällikkö jossakin läheisessä stationassa lähetti vähäisen komentokunnan, joka jäi muutamiksi päiviksi, vaan sitten palautettiin. Warrington'in omistaja ei ollut pyytänyt sitä, mutta semmoinen huhu levitettiin, että hän oli kutsunut sotaväkeä avuksensa, ja yleinen mielipide hänestä kävi päivästä päivään yhä nurjemmaksi.

XVII LUKU.

Toinen penikulman patsas.

Kun toinen joulu tuli, kirjoitti Metta — taas sisarellensa: —

Rakas Julia. — Enemmän kuin vuosi on kulunut siitä, kuin kirjoitin sinulle ensimäisen kirjeeni eteläisestä kodistamme. Voi! jollemme ota lukuun niitä parannuksia, joita olemme tehneet Warrington'issa ja sitä karttunutta kodillisuuden tuntoa, jota elottomat esineet ympärillämme synnyttävät meissä, on se tuskin enemmän kodin kaltainen, kuin silloinkaan. Comfort on ollut hyvin toimelias. Hän on antanut aivan uuden ulkomuodon Warrington'ille, joka on suloisempi, kuin mikään kuvaaminen voisi saattaa sinut ajattelemaan. Melkein joka päivä hän lähtee tarkastamaan ja johtamaan töitä ja Yankee'n tavalla itse käymään asioihin käsin, niinkuin he täällä sanovat, Tämä ynnä meidän herttainen ilman-alamme ja minun huolenpitoni — sillä minullakin pitää olemaan joku osa ansiosta — on muuttanut sairaan puolisoni iloiseksi, rotevaksi mieheksi, joka näyttää alinomaa nauttivan elämästä.

Enin osa ajastani menee pikku tyttäremme opettamiseen eli pikemmin koetuksiin hyväilemisellä saada häntä oppimaan, sillä hän on kaikkein kummallisin itsemielinen lapsi tässä suhteessa, minkä ikinä näit. Minä näen paljon vaivaa hänen tähtensä, ja hän edistyy ihmeellisesti, vaikka varsin omituisella tavalla. Hän liikkuu paljon ulkona tiluksilla isänsä kanssa ja, seurauksena siitä, tuntee nimeltä jokaisen puun ja kukan, viljelemättömän tai viljeltyn, joka kasvaa Warrington'in tienoilla. Hän on joko perinyt tai muulla lailla saanut tuon kummallisen huomaamisky'yn, joka Comfort'illa on, ja on jo enemmän perehtynyt muutamiin tiedon haaroihin, kuin mitä minä luultavasti koskaan olen oleva. Tämä ynnä vähäiset taloudelliset huoleni sekä ratsastukset, kävelyt ja kaikenlaiset muut matkustukset ovat minun elämäni. Pelkkä oleminen täällä on ainainen ilo. Päivänpaiste on kirkkaampi, kuunvalo lauheampi, taivas selkeämpi, maa viehättävämpi, kuin vanhassa kodissamme. Siinä on jotakin päihdyttävää näissä kaikissa — kukat ilmaantuvat outoihin aikoihin ja tavattoman runsaasti ja uhkeasti; puut, kumman kauniin-kokoiset ja -lehtiset, muodostavat metsikköjä ja vehmastoja, joissa aina on jonkunlainen lumoava sulo, niin toisenlainen, kuin minkä ikinä havaitsimme Pohjassa; ja ennen kaikkia tuo balsami-ilma.

Vaan kuitenkin me kaipaamme ystäviämme — voi! kipeästi kyllä — sillä meillä ei ole mitään semmoisia täällä ja tavallansa emme voikaan saada. Minä olen varma, ettei kukaan koskaan tullut mihinkään uuteen kotiin ystävällisemmillä tunteilla kaikkia kohtaan, jotka ehkä ympäröitsisivät heitä, kuin minkä me teimme. Sinä tiedät, ettei Comfort tahtonut kuulla sanaakaan huonosta sovusta täkäläisen kansan kanssa. Hän väitti, että he olivat urheata, iloista väkeä; että sota oli ohitse; ja että kaikki siitä lähtien tulisivat vaan paremmiksi ystäviksi sentähden, että se oli ollut. Hän on huomannut erehdyksensä. Minä varon, ettemme saa mitään oikeita ystäviä täällä. Löytyy ehkä muutamia, jotka ajattelevat hyvää meistä ja epäilemättä soisivat meidän yleensä menestyvän; mutta he eivät ole ystäviä. Tavalla tai toisella näyttää siltä, kuin tuo vanha epäilys ja vastenmielisyys Pohjan kansan suhteen ei sallisi heidän osottaa mitään ystävyyttä ja luottamusta muihin; taikka kenties vika on meidän puolella. Me olemme niin erilaisia, olemme kasvatetut niin erilaisten vaikutusten alla ja meillä on niin toisenlaiset ajatukset, ettei näytä siltä, kuin joskus tulisimme likemmäksi heitä.

Sinä kuulit rettelöistämme "regulaatorein" kanssa. Comfort hankki joukon kiväärejä ja ampuvaroja mustille miehille ja valmisti itseänsä täydellä todella taisteloon; mutta he eivät ole häirinneet meitä sen jälkeen. Mr. Savage lähetti heille sanan, että he eivät voineet vahingoittaa meitä, ennenkuin olivat surmanneet hänet, ja tuli Warrington'iin ja jäi meille muutamiksi viikoiksi. Minä luulen, että se oli hänen vaikutuksensa, joka pelasti meidät enemmästä ahdistuksesta.

Yleisön tunteet ovat kauhean katkerat Comfort'ia vastaan sen tavan tähden, jolla hän kohtelee mustaa kansaa. Näitä on jo koko kyläkunta maatilamme alemmassa päässä. Heillä on kirkko, pyhäkoulu ja tulevana vuonna he saavat arkikoulunkin. Sinä et voi käsittää, kuinka hyvät he ovat olleet meitä kohtaan ja kuinka suuresti he ovat kiintyneet Comfort'iin, He aikovat nyt pitää yhtä 'tractatikokousta', joksi he sanovat sitä. Minä sain Comfort'in tulemaan kanssani yhteen heidän rukous-kokoukseensa pari iltaa takaperin. Minä olin kuullut paljon niistä, mutta en ollut koskaan ennen käynyt missään. Se oli hyvin eriskummainen kokous. Siellä oli ehkä viisikymmentä henkeä läsnä, enimmiten keski-ikäisiä miehiä ja naisia. He lauloivat omituisen hiljaisella, matalalla ja yksitoikkoisella tavalla, silloin tällöin keskeyttäen venytetyillä huudahdusnuoteilla, jonkunlaista yksinkertaista hymniä, jonka minä kummastuksekseni tunsin yhdeksi heidän vanhoista lauluistaan orjuuden ajalta. Kuinka kööri saatiin noina aikoina suvaituksi, en voi ymmärtää. Se kuului: —

'Suo, Herra, vapaus, vapaus meille
Ja johda meitä taivahas teille!'

Muutamat katsoivat ympärillensä, kun tulimme sisään ja kävimme istumaan; ja setä Jerry, uudis-asutuksen pyhimys, tuli sauvojensa nojassa meitä kohden ja sanoi lempeällä äänellänsä: —

'Iltaa, översti! Teidän palvelianne, Mistress! Tahdotteko astua ylemmäksi ja ottaa paikkanne eturiviin?'

Me sanoimme hänelle, että olimme vaan pistäyneet sisään ja ehkä lähtisimme taas vähän ajan perästä; me tahdoimme siis pysyä kuunteliakunnan takana.

Setä Jerry ei osaa lukea eikä kirjoittaa; mutta hänellä on erinomaisen tarkka äly ja luja tahto. Kykenemätönnä tekemään minkäänlaista työtä on hän muitten uskollinen ystävä, neuvon-antaja ja johtaja. Hänellä on oma asunto ja kappale maata, kaikki maksettuna, hyvä hevonen ja lehmä, ja hän sai vaimonsa ja kahden poikansa avulla hyvän vuodentulon tänä kesänä. Hän on yksi niistä mustista miehistä uudis-asutuksessa, joista on paras toivo; niin ainakin Comfort sanoo. Kaikki näyttävät suuresti kunnioittavan häntä. Minä en tiedä, kuinka monen olen kuullut puhuvan hänen jumalisuudestansa. Mr. Savage'n oli tapa sanoa, että hän mieluisammin tahtoi kuulla hänen rukoilevan, kuin kenenkään muun maan päällä. Hänen isäntänsä piti häntä suuressa arvossa hänen uskollisuutensa ja hyvän luontonsa tähden myöskin sen jälkeen kuin hän kävi raajarikoksi.

Kokousta johti sinä iltana eräs mulatti, nimeltä Robert, joka oli mitä nyt sanotaan 'vanhan jakson vapaaksi niggeriksi' (vapautettu ennen sotaa). Hän näytti hyvin halukkaalta tuomaan esiin lukutaitoansa ja kompuroitsi naurettavalla ylpeydellä kolmannen sadannen kolmannen neljättä hymnin ja yhden raamatun luvun läpi. Muutamat hänen muistutuksensa eri kohdista jälkimäisessä olivat huvittavan soveliaat. 'Minä tosin kastan vedellä; mutta minun perästäni on tuleva se, joka kastaa Pyhällä Hengellä ja tulella', hän luki kangertain. 'Kastaa vedellä', toisti hän miettiväisesti. 'Me tiedämme kaikki, mitä se on; ja Pyhällä Hengellä kastaminen, se on juuri se, jota varten olemme tänä iltana tulleet tänne. (Amen! Jumala siunatkoon! Tuossa nyt!) Mutta tulella kastaminen! — minä sanon teille, rakkaat veljet ja sisaret, että se aina saattaa hiukseni nousemaan pystyyn, kun ajattelen, mitä sillä varmaan tarkoitetaan! Kastaa tulella! Minä luulen, että se on kullan koettaminen sulatus-uunissa — Herran sulatusuunissa, joka selvittää pois kaiken kuonan, mutta epäilemättä on kauhean kuuma!'

Sitten ei siellä hetkeen aikaan ollut mitään erinomaista, siksi kuin eräs mies polvillansa rupesi heiluttamaan ruumistansa edes-takaisin ja huusi semmoisella äänellä, jonka olisi voinut kuulla penikulman päästä, viisitoista tai kaksikymmentä minutia aikaa ainoastaan yhtä lausetta: — 'Korjaa heidät! Oi Herra, korjaa heidät! Korjaa heidät! Oi Herra, korjaa heidät!' kummallisella, laulavalla äänellä, jonka vaikutus hermoihin oli hirveä. Miehet huusivat, naiset kirkuivat. Muutamat hypähtivät ylös polviltansa ja tanssivat kiljuen ja jonkunlaisissa hurmoksissa paiskaten käsivarsiansa sinne tänne, että mieleeni muistui mitä olin lukenut Idän tanssivista dervisbeistä. Yksi nainen meni pyörryksiin; ja lopullisesti tuo kiikkuva huutaja itse lankesi kumoon. Hänen päänsä päälle kaadettiin vähän vettä, pitkällinen, rauhoittava hymni laulettiin ja viidessä minutissa oli koko seura yhtä hiljainen, kuin mikä maa-seudun rukous-kokous hyvänsä Michiganissa. Itse puolestani riipuin melkein hysterillisessä pelossa Comfort'in käsivarressa. Minä pyysin häntä viemään itseäni pois, mutta olen hyvin iloinen nyt, ettei hän sitä tehnyt.

Vähän ajan perästä setä Jerry nosti päätänsä, jota hän koko ajan siitä asti, kuin kokous alkoi, oli painanut polviansa vastaan, ja kohottaen laihoja käsiänsä kansaa kohden sanoi leppeällä, selvällä äänellä: —

'Langetkaamme kaikki polvillemme ja rukoilkaamme — yksi lyhyt rukous! lyhyt rukous!'

Hän lankesi polvilleen, kasvot käännettyinä meitä kohden. Yksinkertaisen honkapöydän tippuva kynttilä loi liehuvan valonsa hänen ylitsensä, kun hän, kasvot ylöspäin nostettuina ja kädet ristissä, 'puhui Jumalan kanssa', oi, kuinka yksinkertaisesti ja suoraan! Ja kun hän rukoili, näytti kummallinen valo laskeuvan hänen kasvoihinsa tuohon valkoiseen kehään, joksi hänen hopeinen tukkansa ja partansa muodostuivat. Hän rukoili kaikkien puolesta, paitsi omasta, ja näytti saattavan kaikkien huolet ja surut armon valta-istuimen eteen, ikäänkuin hänellä olisi ollut heidän jokaisen sydämen avain.

Sitten hän alkoi rukoilla meidän puolestamme — 'tuon vieraan ystävän puolesta, jonka Jumala on nostanut ja salaperäisellä tavallansa johdattanut tekemään meille hyvää — siunaa häntä, oi Herra, vähissä varoissa ja suurissa, kotona ja lieden ääressä! Hän ei tiedä, mitä hän on ottanut tehtäväksensä! Tue hänen kättänsä ja pidä häntä voimallisena ja urhoollisena!' Mutta minä en osaa kertoa tämän rukouksen kummallista hellyyttä ja uskollisuutta. Minä nojasin päätäni Comfort'in olkapäätä vastaan, ja kyyneleni vuotivat, kuin sade, kuunnellessani. Yht'äkkiä syntyi yleinen äänettömyys. Rukoilevan ääni oli vaiennut; eikä rukous kuitenkaan näyttänyt loppuneen. Minä nostin silmäni ja katsoin ympärilleni. Setä Jerry oli yhä polvillansa tuolinsa vieressä, jokainen hartauden harjottaja oli myöskin vielä polvillaan paikallansa; mutta jokainen pää oli käännetty häntä kohden ja jokainen silmä katseli tarkasti häntä. Hänen silmänsä olivat kiintyneet — mihin? Hän katsoi ylöspäin, ikäänkuin hän olisi nähnyt toisen maailman. Hänen kasvojensa piirteet olivat jäykistyneet, vaan kuitenkin joku kammottavan ilon katse valaisi niitä. Hän hengitti verkan ja huohottaen; mutta paitsi tätä ei yksikään jäntäre liikkunut. Ei sanaakaan lausuttu; mutta jokainen silmä oli kiintynyt häneen hiljaisessa ja pelollisessa odotuksessa.

'Hän ei ole ollut sillä tapaa kuin yhden kerran antaumisen jälkeen', kuulin jonkun vaimon hiljaa kuiskaavan toiselle.

Viisi minutia — ehkä kymmenen minutia — kului eikä hän ollut puhunut eikä liikahtanut. Se oli kauhea, julma äänettömyys, ja nuot kiinteät, liikkumattomat kasvot ja tuo tyrmistynyt ruumis! Siinä oli jotakin yliluonnollista!

Viimein alkoivat hänen huulensa väristä. Silmien kiinteys heikkeni. Kädet, joita hän oli nojannut tuoliin, olivat nyt ristissä, ja jonkunlainen jumalallisen ihastuksen katse väikkyi hänen ylöspäin käännetyissä kasvoissansa, kun hän huudahti äänellä, joka selvästi osotti haltioihinsa menneen iloa: —

'Minä näen Hänet! Minä näen Hänet! Tuolla Hän on!' Ja hän osotti laihalla ja vapisevalla kädellään huoneen etäisintä nurkkaa. 'Minä näen Hänet, pelastuksen kruunu päässä ja taivaan avaimet riippuen vyöstä — Jumalan valkoisten helmiporttien avaimet — Pyhyyden haarniska ja Vanhurskauden vaippa yllänsä. Tuolla Hän vielä kävelee kynttiläjalkain välitse! Hän lähestyy meitä — siunattu olkoon Hänen pyhä nimensä! — katsomaan kansaansa ja korjaamaan sitä!'

Minä en osaa kertoa sinulle, mitä kummallista, katkonaista puhetta virtasi hänen huuliltaan; mutta se loppui niinkuin se alkoi — yht'äkkiä ja kenenkään odottamatta. Tuo kirkastettu katse katosi hänen kasvoistansa. Lause sammui kesken hänen huulillansa. Hänen silmänsä alkoivat jälleen näyttää itsetietoisilta ja liikkuivat ympäri tuota hiljentynyttä hartaasti katsovien kasvojen piiriä, samalla kuin tieto siitä, mikä oli tapahtunut, nyt näytti leimahtavan hänen mielensä eteen. Hän peitti kasvonsa käsillään ja vaipui huoaten maahan, anteeksi pyytävällä äänellä huudahtaen: —

'Oi Herra! Oi Herra! Sinä tiedät palveliasi heikkouden! Armahda häntä! Armahda häntä!' Kokous päättyi, ja me lähdimme kotiin. Jollakin tapaa minä en voi päästä siitä ajatuksesta, että tuo pieni puinen kirkko on semmoinen paikka, jossa yksi todella on nähnyt Jumalan.

He kertoivat meille jälestäpäin, että setä Jerry'lla usein oli tämmöiset 'puuskat', joksi he nimittävät niitä, milloin hyvänsä sodan kuluessa jotakuta suurta tappelua tapeltiin tai odotettiin, ja he tiesivät aina sanoa, kuinka tappelu oli päättynyt siitä, mitä hän haltioissansa ollen puhui. He sanovat, ettei hän ollenkaan tiedä, mitä hän semmoisina aikoina puhuu. Minä kysyin häneltä sitä eräänä päivänä. Hän vastasi yksinkertaisesti: 'minä en voi selittää sitä, Mistress. Näyttää siltä, kuin se olisi risti, jota minun erityisesti tulee kantaa. Se on tuottanut minulle paljon huolta. Minua on monta kertaa ruoskittu siitä; ja paitsi sitä tuntuu minusta aina, kuin olisin käynyt kymmenen vuotta vanhemmaksi, kun toinnun näistä puuskista. En voi ymmärtää sitä, Mistress; mutta setä Jerry eroo vielä maailmasta jossakin semmoisessa puuskassa!'

Me emme käy usein kirkossa tähän aikaan. Meitä ei suorastaan kohdella epäkohteliaasti; mutta naapurien alinomainen kylmyys sanoo selvemmin, kuin mitkään sanat, ettei meitä kaivata. Comfort yhä toivoo, että nämät seikat aikaa myöten paranevat; mutta minä rupean pelkäämään, että aina jäämme vieraiksi siinä maassa, jossa asumme. Minä en näe mitään mahdollisuutta, että se voisi olla toisin. Pohja ja Etelä ovat kaksi eri kansaa, jotka ovat kokonaan toisenlaiset kaikissa luonnon-omaisuuksissaan; ja minä varon, että enemmän kuin yksi sukupolvi saa mennä hautaansa, ennenkuin heistä yksi kansa tulee.

Sinua rakastava sisaresi

Metta.

XVIII LUKU.

Onnentoivotuksia ja osan-oton lausumisia.

Kohta sen jälkeen kuin Hullu oli julkaissut regulaatorien varoituksen ja oman vastauksensa "Verdenton'in gazette'ssa", sai hän useita kirjeitä, joista tähän otamme muutamia, koska ne kuvaavat sitä ilman-alaa, jossa hän eli. Ensimäinen niistä tuli jostakin kaukaisesta valtion osasta ja eräältä henkilöltä, josta Hullu ei ollut koskaan ennen kuullut mitään: —

Översti Comfort Servosse. Rakas Sir, — Minä näin teidän kirjeenne 'Verdenton'in Gazette'ssa' ja meidän tilamme yhtäläisyys vaikutti minuun niin, että päätin heti kirjoittaa teille. Muutamat kansamme huonoimmista jäsenistä, niinkuin minä luulen, ovat yhtyneet joksikin regulaatori-joukoksi, voidaksensa pitää huolta kaikkien muiden asioista, paitsi omista. Minä olen syntyperäinen asukas tässä valtiossa ja taistelin sodan aikana Konfedereerattujen armeijassa Bull Run'ista Appomattox'iin asti ilman koskaan päivänkään työtä tai tappelua laiminlyömättä. Kun sota oli päättynyt, oli minulla ainoastaan pari sataa acre'a maata (jota molemmat armeijat olivat tallanneet, polttaneet ja ryöstäneet) eikä mitään rahaa, mitään viljaa, mitään elikoita, vaan iso perhe, vähän velkoja, hyvä terveys, ja ruumiinrakennus, kuin valkoinen hickory-puu. Minä päätin kohta ruveta työhön. Minä menin lähimmäiseen vartiapaikkaan, ilmoitin asemani ja sain kaksi hevosta. Minä tein vähän hinaamistyötä ja sain muutamia muita kaluja — yhdet sota- ja sairasvaunut. Eräs ystäväni, joka sattumalta oli saanut vähän pumpuleita pelastetuksi, myi ne ja lainasi minulle vähän rahaa. Minä ryhdyin työhön, pestasin muutamia niggereitä, sanoin heille, että tahdoin ruokkia heidät ja raataa heidän kanssaan ja, kun sato oli myyty, jakaa voiton heidän kanssaan. He tulivat asumaan meillä ja tekivät työtä minun kanssani. Me saimme loistavan vuodentulon, ja syksyllä minä jaoin varsin sievän rahasumman heidän kanssaan.

Tänä vuonna tahtoivat muutamat heistä kylvää viljaa heille itselle määrättyihin maalohkoihin. Minun sopi luottaa heihin, koska he olivat olleet työssäni menneenäkin vuonna. Minä tiesin, että heillä oli kylläksi, millä elättää itseänsä, ja että he hyvin pystyivät hoitamaan 'yhdellä hevosella viljeltävää maalohkoa'. Tämän kautta olisi minun mahdollinen raataa enemmän maata muualla, ja asia olisi epäilemättä yhtä hyvin minun kuin heidänkin hyödyksi. Minä tietysti kuitenkin ajattelin omaa etuani, tätä tehdessäni. Minä myin siis heille hevosia ja muuleja ja autoin muita muualla hankkimaan itselleen semmoisia. Kevät tuli ja minulla oli mitä virein maatila ja mitä kauniimmat toivot minä ikinä olen voinut ajatella. Minä käytin suuria työvoimia ja jokaisella niggerillä tiluksillani oli koko satonsa jo puoleksi aumattu, kun yht'äkkiä sain regulaatoreilta melkein samanlaisen varoituksen, kuin se, jonka julkaisitte, se eroitus vaan, etteivät käskeneet minua muuttamaan pois, vaan ainoastaan lakkaamaan myymästä hevosia niggereille ja antamasta heidän viljellä omia maalohkoja. He vakuuttivat päättäneensä, ettei mikään niggeri saisi ratsastaa omalla hevosellansa tai ajaa omilla kärryillänsä tässä maakunnassa.

Minä käsitin heti, että tämä tarkoitti Exum Davis'in perikatoa tavalla taikka toisella. Jos tottelin regulaatoreita, tein työväkeni alakuloiseksi, pilasin satoni ja jouduin varmaan lannoitus-aineitten rätingin kautta syksyllä kauheaan pulaan. Jos en totellut, nuot kirotut roistot varmaan kiusaisivat ja vaivaisivat työväkeäni, leikkaisivat heidän elikkojensa kaviojäsenet poikki, ja vuodentuloni kävisi mitättömäksi. Minulta ei mennyt pitkää aikaa asian ratkaisemiseen. Minä päätin taistella.

Ei tuntiakaan ollut kulunut siitä, kuin luin tuon varoituksen, kun jo panin kaikki paikan hevoset ja muulit vetämään honkapuita paalutusta varten; vaikka en antanut kenenkään tietää, mikä minua vaivasi. Sitten minä lähdin Gainsborough'iin tapaamaan vartiapaikan päällikköä, översti Ricker'ia. Hän on hyvä toveri ja gentlemani, vaikka hän on Yankee. Minä sanoin hänelle suoraan, mikä asia oli; ja hän antoi minun saada niin monta vanhaa kivääriä, kuin tahdoin (osa niistä antauneitten aseita ja osa hänen komentonsa liika kiväärejä), ja pari laatikkoa ampuvaroja. Kotiin palattuani kerroin pojille, mistä kysymys oli, ja jakelin heille aseet. Me laskimme siksi yöksi hevosemme metsään, olimme aseissa koko yön, pystytimme paalutuksen seuraavana päivänä ja panimme sanan regulaatoreille, että he saisivat mennä hiiteen. Me olemme tehneet työtä ja samalla tarkasti olleet varoillamme, etteivät arvaamatta hyökkäisi päällemme, eikä meitä ole vielä häiritty. Minä en luule, että niin tapahtuukaan; mutta ei auta sanoa mitään. Minä kehoitan teitä pitämään puoltanne. He sanovat, että olette 'Yank'; mutta se ei tee mitään eroitusta. Laki on laki, ja oikea on oikea; ja minä toivon, että annatte jokaiselle, joka tulee hätyyttämään teitä, yhtä lämpimät tervetuliaiset, kuin mitä he täällä saisivat

Teitä kunnioittavalta

Exum Davis'ilta.

Seuraava kirje oli vanhalta tohtorilta, Georg D. Garnet'ilta: —

Rakas Överstini, — Mielipahalla olen havainnut, että yleisön tunteet teitä vastaan, joita pohjoisvaltalainen sukuperänne on synnyttänyt ja jotka ovat kyteneet aina siitä saakka, kuin tulitte joukkoomme, viimein ovat leimahtaneet ilmi liekkiin. Minä olen odottanut sitä koko ajan enkä niinmuodoin voi sanoa, että se minua kummastuttaa. Mutta tuo nurja mieli-ala on niin kauan aikaa osottanut itseänsä, että todella jo toivoin teidän pääsevän enemmästä hätyyttämisestä. Minä tiedän, ettei minulla ollut mitään syytä otaksua tämmöistä päätöstä, koska edustatte semmoista kehittymistä, joka on aivan vastakohtainen sille, jonka keskelle olette asetettu, ja te lisäksi olette niin täynnä sen henkeä, ettette voi panna syrjään eikä salata sen tunnusmerkkejä. Se sivistys, joka ympäröitsee teitä, ei ole koskaan suvainnut mielipiteitä, jotka eivät soinnu yhteen sen peri-aatteitten kanssa. Orjuuteen perustettuina ja rakennettuina ne aatteet, jotka olivat yksi osa tästä laitoksesta taikka jotka olivat tarpeelliset sen suojelukseen ja kehkeytymiseen, ovat juurtuneet yhteiskuntaan ja käyneet aivan välttämättömäksi sen olemiselle. Juuri tämä kehkeytyminen oli vielä vaarallisempi ja haitallisempi kansakunnalle, kuin laitos itse. Teidän tulee muistaa, rakas översti, ettei ihmisten luonto, ajatus-tapa ja ennakkoluulot muutu sodan tai sodan seurausten kautta. Orjuuden laitos on hävitetty; mutta se ennakkoluulo, suvaitsemattomuus ja katkeruus, jota se kasvatti ja kannatti, yhä elää ja on elävä, siksi kuin ne, jotka ylenivät sen synkässä hohdossa ovat muuttuneet jälleen maaksi. Uusi sukupolvi — ehkä monta uutta sukupolvea — saa nousta, ennenkuin Pohja ja Etelä voivat tulla yhdeksi kansaksi taikka ennenkuin orjuuden ennakkoluulot, vihat ja aatteet, joita lisäksi onneton sota on vielä lujentanut, saadaan poistetuksi.

Minä toivon, ettei rohkeutenne hölly. Te olette oikealla tiellä ja jos vakavasti kuljette sitä, olette kylvävä siemeniä tulevaan hyvään. Te ette ehkä elä niin kauan, että saatte itse nauttia mitään etuja niistä taikka edes nähdä muitten korjaavan niitten kauniita hedelmiä; mutta koska Jumala on totuuden ja oikeuden Jumala, on hän lähettävä isännän, joka joskus on kokoova täysiä lyhteitä kylvöstänne, kun ette vaan uuvu.

Näyttääkseni teille, ettette te, jotka olette Pohjasta, ole ainoat, jotka saatte kantaa sitä paheksimisen taakkaa, jonka eteläinen yhteiskuntamme laskee niitten päälle, jotka eivät hyväksy kaikkia sen ajatuksia, suljen tähän kirjeesen erään todistuksen, jonka muutamia päiviä takaperin sain Mayfield'in kirkkokunnalta. Minä olen ollut tämän kirkon jäsenenä ja diakonina melkein neljänneksen vuosisataa. Minä sain taannoin tietää, että nimeni oli pyyhitty pois kirkon jäsenluettelosta. Kuulusteltuani havaitsin, että seurakunta oli äänestänyt minun pois sulkemisestani ilman minkäänlaatuista tutkintoa. Minä pyysin jonkunlaista todistusta asiasta omaksi puollustuksekseni ja tähän liitetty on mikä annettiin minulle. Se ei ole enemmän eikä vähemmän, kuin mitä jonkun aikaa olin odottanut; mutta se tuntuu raskaalta miehelle, joka on täyttänyt kuusikymmenennen ikävuotensa ja nyt näkee, kuinka Jumalan kirkko ylenkatseellisesti osottaa hänen lapsiansa sormellansa, halveksii ja hylkää heitä sentähden, että heidän isänsä tekee, mitä hän katsoo kristilliseksi velvollisuudeksensa.

Lähettäen sydämellisimpiä tervehdyksiä teille itselle, vaimollenne ja tuolle kultatukkaiselle lapselle, joka täyttää kolkon vanhan asunnon päivänpaisteella, jään

todelliseksi ystäväksenne

Georg D. Garnet'iksi.

Kirjeesen liitetty todistus kuului, niinkuin seuraa: —

Sille, jota se koskee, — Tämän kautta todistetaan, että Huhtikuun ensimäisenä päivänä 1867 Mayfield'in baptistisen kirkon diakonit ja jäsenet, säännölliseen kirkonkokoukseen kokoontuneina, jossa veli R. Lawrence oli esimiehenä, yksimielisesti tekivät seuraavan päätöksen: —

'Päätettiin, että veli diakoni Georg D. Garnet eroitetaan tämän kirkkokunnan yhteydestä, koska hän ei kulje samaa tietä, kuin me'. Ja jälestäpäin lisättiin samana päivänä veli Georg D. Garnet'in pyynnöstä ja osotukseksi, ettei se ollut hänen huonon siveellisen luonteensa tähden, kuin mainittu kirkko kieltää pitempää yhteyttä hänen kanssaan, mainittuun päätökseen seuraava selitys, nimittäin: 'vaan, useista neuvoista ja varoituksista huolimatta, yhä edelleen järjestää, kehoittaa ja opettaa eräässä neekerein pyhäkoulussa, jonka kautta hän on tehnyt itsensä loukkauskiveksi monelle mainitun kirkon jäsenelle'.

(Allekirjoitettu)

John Senter, sihteeri.

Robert Lazurence, diakoni ja esimies.

Seuraava kirje tuli eräältä hyvin etevältä Unionin mieheltä, joka piti valtion oikeustojen julkisen päällekantajan tärkeätä virkaa. Hän kirjoitti kirjeen, joka monella tavalla osottaa ajan yleisiä mielipiteitä: —

Översti Comfort Servosse. Rakas Sir, — Minä huomaan teidän kirjeestänne 'The Gazette'ssa', ettette ole ainoastaan suuttunut, vaan myöskin kummastunut regulaatorien väkivaltaisista vaatimuksista. Suuttumuksenne on aivan luonnollinen; mutta kummastuksenne, sallikaat minun sanoa se, osottaa 'ymmärrystä yksinkertaista ja kouluttamatonta'. Ettette pystyisi arvaamaan Eteläläisten ennakkoluulojen voimaa, ei sovi ihmetellä. Teidän tulisi muistaa, että sota on pikemmin suurentanut kuin vähentänyt Etelän kansan ylpeyttä, vaativaisuutta ja paikkakunnallista vihaa ja pahansuontia. Jos tahdotte hetken ajatella tätä, olette havaitseva, että tämä on vaan luonnollinen ja välttämätön seuraus semmoisesta taistelosta. Kaikki, joka teki eteläisen orjanpitäjän ja kapinoitsian siksi, mikä hän oli, on vielä antaumisen jälkeen hänen pää-ominaisuutensa. Oppi eri valtioiden oikeudesta yksinään hallita itseänsä ei ole päässyt käytännölliseen voimaan, mutta teoriana on se yhtä elävänä ja pyhänä kuin koskaan. Orjuus teko-asiana on hävitetty; mutta orjuuttamisen oikeutta uskotaan vielä yhtä hartaasti, kuin ennen. Valkoisen miehen oikeus määrättyihin valtiollisiin privilegiumeihin on myönnetty; vaaditaan monta sukupolvea, ennenkuin mustan miehen oikeus samoihin tunnustetaan. Se ei ole teitä vastaan indiviidinä, kuin isku tähdätään; vaan näistä ihmisistä tuntuu siltä kuin te jo sen tosi-asian kautta, että olette syntynyt Pohjassa ja olette palvellut federaalisessa armeijassa, edustaisitte semmoista voimaa, joka on ryöstänyt heiltä omaisuuden, vapauden ja oikeuden hallita heidän omaansa, ja kuin te nyt pelkästä kevytmielisyydestä loukkaisitte heitä, kehoittaen mustaa kansaa tekemään noita kahta asiaa, jotka Eteläläisen mielestä ovat pyhemmät, kuin mikään muu: nimittäin, ostamaan ja omistamaan maata ja ratsastamaan omilla hevosillaan. Te ette voi ymmärtää, miksi heistä tuntuu niin, koska ette milloinkaan ole ollut samojen vaikutusten alaisena. Teillä on oikeus olla suuttuneena; mutta he eivät voi uskoa kummastustanne, ja minä säälin sitä.

Näyttääkseni teille, kuinka pitkälle ennakkoluulo voi mennä, sallikaat minun kertoa yksi tapaus, joka vielä on tuoreena mielessäni. Muutamassa nykyisin pidetyssä tutkimuksessa Martinsville'n oikeuden edessä oli minun tilaisuus asettaa kysymys jury-miehille eräässä asiassa, jossa valkoista miestä syytettiin neekerin murhasta. Vähän epäiltyänsä oikeus salli minun jokaiselle jury-miehelle tehdä tämän kysymyksen: 'onko teissä jotakin semmoista tuntoa, joka estäisi teitä lausumasta valkoista miestä syylliseksi, jos hän on murhannut neekerin ja sen voi täydellisesti todistaa?' Vaikka tämä ehkä näyttää kummalliselta ja häpeälliseltä teistä, kävi tarpeelliseksi paitsi tuota tavallista jury-miesten listaa lähettää kolme eri manauskirjettä, joista jokainen sisälsi viisikymmentä nimeä, ennenkuin saatiin kaksitoista miestä, jotka voivat kieltäväisesti vastata tähän yksinkertaiseen kysymykseen. Kun ennakkoluulo menee niin pitkälle, että sataviisikymmentä miestä valallansa vakuuttaa, etteivät ota lausuakseen valkoista miestä syylliseksi, vaikka hän on tappanut neekerin, niin te ette saa kummastella, että ante bellum-vastenmielisyys ja -epäilys Pohjoisvaltalaisten suhteen ilmautuvat samalla tavalla. Etelä on muuttunut ainoastaan sen verran, kuin valloittajan ylivoima pakoitti sitä muuttumaan. Vanhassa valtakunnassansa ennakkoluulo on vielä yhtä katkera ja järjetön, kuin koskaan. Ehkä minun ei tulisi moittia teitä siitä, että lausutte kummastustanne, koska se ei ollut selvä asia edes minulle, maan-asukkaalle, ennenkuin olin huolellisesti tutkinut syyn ja vaikutuksen. Samalla kuin rehellisesti suren näitten miesten onnetonta mielettömyyttä ja toivon, ettei se ulottuisi edemmäksi, täytyy minun vielä pyytää teitä ajattelemaan, että se on vaan mitä aina täytyy odottaa semmoisissa oloissa, kuin äsken mennyt aika on nähnyt.

Jos teillä on jonkunlaista johtoa niitten henkilöin löytämiseen, jotka ovat syypäät tähän tekoon, taikka jos voin jollakin tavalla auttaa teitä pääsemään vastuksista, tehkäät hyvin ja muistakaat minua, sekä yksityisesti että virallisesti,

teidän käskettävänänne

Thomas Denton'ina.

Toiset molemmat olivat adresseeratut Metta'lle. Ensimäinen oli erään Pohjoisvaltalaisen vaimolta, joka oli asettunut läheiseen valtioon ja jonka Metta muutamia kuukausia takaperin oli kohdannut yhteisen ystävän tykönä. Se oli varustettu mustilla reunoilla ja kertoi surullisen jutun: —

Rakas Mrs. Servosse, — Minun on jo monta päivää tehnyt mieli kirjoittaa teille, mutta minä olen ollut niin suruissani, etten ole voinut sitä tehdä. Te olette arvattavasti sanomalehdissä nähnyt kertomuksen mieheni kuolemasta. Niinkuin tiedätte, oli piirikunnan komentava kenraali nimittänyt hänet muutamia kuukausia takaperin tämän maakunnan sheriffiksi. Asia synnytti paljon nurjaa mieltä, ja minä pyysin, ettei hän vastaan-ottaisi tätä virkaa. Minua jollakin tapaa aavisti, että paha siitä tulisi; mutta hän nauroi pelkoani ja sanoi, että hän vaan teki velvollisuutensa ja ettei siinä ollut mitään syytä suurempaan vihaan häntä vastaan. Minä todella luulen hänen ajatelleen, että, kun kansa huomaisi, että hänen ainoa tarkoituksensa oli virkansa rehellinen toimittaminen, se kunnioittaisi hänen syitänsä ja osottaisi enemmän ystävyyttä häntä kohtaan, kuin viimeisinä muutamina kuukausina. Hän ei ollenkaan saattanut uskoa, että viha Pohjoisvaltojen miehiä vastaan oli muuta, kuin ohitse menevä mielten kiihtymys.

Sen jälkeen kuin hän astui virkaansa, kohtasi häntä monta uhkausta, ja minä pyysin häntä olemaan varovainen. Mutta hän ei tietänyt, mitä pelko oli, vaan ratsasti ympäri maakuntaa kaikin ajoin velvollisuuttansa toimittamassa ja kuitenkin tullen kotiin joka ilta, milloin se oli mahdollista, koska hän tiesi levottomuuteni. Tästä päivästä viikko häntä pidätettiin oikeustossa niin myöhäiseen, kuin mahdollista. Niinkuin tiedätte, asumme noin viiden penikulman päässä maakunnan hallituskaupungista. Kun ilta lähestyi, kävin hyvin levottomaksi hänen puolestaan. Minusta tuntui, niinkuin olisin tietänyt, että joku vaara uhkasi häntä. Lopullisesti tuskastuin niin, että käskin satuloita tammani ja ratsastin häntä vastaan, niinkuin usein olin tehnyt. Tie menee melkein suoraan länteen päin. Se polveilee ulkonevan metsän alitse ja ainoastaan sieltä täältä lähtee siitä joku uudis-asunnon tie jonkun naapurin kartanoon.

Päivä oli melkein laskemallansa, kun lähdin. Soisin Jumalan kautta, että olisin lähtenyt varemmin! Ehkä olisin voinut pelastaa hänet silloin. Olin ratsastanut noin penikulman matkaa, kun, yleten pientä kukkulaa myöten, näin hänen tulevan vietosta alaspäin toiselta puolelta ja pysähdyin jokiputaan luo mäen juurelle häntä odottamaan. Minut nähdessään hän heilutti hattuansa ja pani hevosensa ravakkaasti laukkaamaan. Olisin tahtonut lyödä tammaa vitsalla ja täyttä nelistä ratsastaa hänen luoksensa; mutta minä pelkäsin, että hän huomaisi levottomuuteni ja pitäisi sitä lapsellisena: niin muodoin istuin ja odotin häntä. Hän oli päässyt puolitiehen, kun yht'äkkiä pieni savupilvi nousi tienvierestä. Minä en edes odottanut paukausta, vaan tuskasta huutaen löin hevostani ja syöksin eteenpäin, kuin tuuli. Minä näin hänen kaatuvan hevosensa selästä, joka hurjana riensi ohitseni. Silloin näin kolme konnaa hiipivän tiheästä lehdosta, jossa olivat olleet piilossa; ja sitten sain murhatun miesraukkani syliini, kuulin hänen viimeisen kuolonhuokauksensa ja tunsin hänen lämpimän sydänverensä vuotavan käsieni yli, kun painoin häntä rintaani vastaan. Minä en tietänyt mitään enempää, ennenkuin olin kotona miesvainajani kanssa. Oi, rakas ystäväni, minä en voi kuvailla teille suruani! Se on niin kauheata! Jos hän olisi kuollut sodassa, olisin voinut kestää sitä; myöskin tapaturmaa tai pikaista tautia, niin minusta tuntuu, olisin voinut kärsiä; mutta tämä hirveä, syytön murha täyttää minut vimmalla ja vihalla yhtä paljon kuin surullakin. Miksi me koskaan tulimme tähän kirottuun maahan! Ja oi, ystäväni, älkäät halveksiko varoitustani! Älkäät herjetkö rukoilemasta, ennenkuin puolisonne kuulee rukouksenne. Älkäät panko itseänne alttiiksi sille kohtalolle, joka on kohdannut minua. Toivottomassa surussa teidän

Alice E. Coleman.

Toinen kirje oli kirjoitettu sievällä naisen käsi-alalla tuommoiselle karkealle, ruskealle paperille, joka on tunnettu "konfedereeratun paperin" nimellä ja joka piirityksen aikana oli ainoa saatava paperi-laji. Joku sivistynyt nainen oli ilmeisesti kirjoittanut sen. Se ei ollut allekirjoitettu milläkään nimellä, vaan ainoastaan sanoilla "Teidän todellinen ystävänne", ja siinä oli Verdenton'in postimerkki: —

Rakas Mrs. Servosse, — Vaikka te ette tiedä, kuka minä olen, olen nähnyt teidät ja olen varma, ettette ainoastaan ole lady, vaan myöskin järkevä, tosisydäminen nainen. Vaikka olen teille vieras, en soisi, että joudutte suruihin tai huoliin, jos minun on mahdollinen sitä estää. Suvaitkaat siis, rakas madam, kuunnella vilpittömän ystävän neuvoa ja tehkäät kaikki, mitä voimassanne on, saattaaksenne puolisoanne jättämään tätä maan osaa. Minä olen varma, ettei hän ole mikään paha mies, sillä muutoin te ette rakastaisi häntä niin suuresti. Mutta teidän tulee tietää, että hänen ajatuksensa ovat kovin vastenmieliset meille Etelän kansalle; ja jos hän jää tänne ja yhä lausuu niitä, niinkuin hän tähän asti on tehnyt, tunnen, että siitä syntyy onnettomuutta. Te tiedätte, etteivät meidän eteläiset gentlemanit voi sietää mitään muistutuksia heidän käytöksestään tai syistään; ja ne toiveet ja pyrinnöt, jotka kokoontuivat Konfederationin ympäri, ovat vaan käyneet yhä kalliimmiksi heille 'kadotetun asiamme' tähden. Minä tiedän, mistä kirjoitan". (Seuraavaa lausetta oli alotettu sanoilla "Minun puolisoni", joita oli tarkkaan raapittu pois, että niitä vaan vaivalla sai luetuksi.) "Useammat gentlemanit puhuivat vielä eilis-iltana minun kuulteni tästä asiasta, ja minä vapisen ajatellessani, mitä ehkä tapahtuu, jollette pidä väliä varoituksellani.

Oi rakas lady! sallikaat minun rukoilla teitä kristittynä naisena pyytämään puolisoanne lähtemään pois. Te ette tiedä, mitä suruja säästätte, ei ainoastaan itseltänne, vaan myöskin muilta, jotka surisivat melkein yhtä syvästi, kuin te, ja ehkä haikeammin. Sota on ohitse; ja voi! jos olette surreet sen hävityksiä yhtä paljon, kuin minä, olette taipusa tekemään ja kärsimään mitä hyvänsä, kun vaan vältetään enempää verenvuodatusta, väkivaltaa, pahaa ja surua. Jumala teitä johdattakoon!

Minä voin vaan kirjoittaa itseni

Teidän todelliseksi ystäväksenne.

Metta vei nämät kirjeet Hullulle ja pani ne hiljaa hänen eteensä. Metta'n kasvot näyttivät harmailta ja vaaleilta, ja suuren pelon varjo kuvasteli hänen silmissään, kun hän teki sen. Hänen puolisonsa luki ne huolellisesti, laski ne pöydälle ja katsoi ylös hänen kasvoihinsa ja sanoi: —

"No siis?"

"Minusta tuntui, kuin minun olisi tullut näyttää ne sinulle, kallis puolisoni", hän lausui värisevin huulin; ja silloin hänen pidätetyt kyynelensä tulvailivat turvonneitten silmänluomien yli ja hän kätki kasvonsa miehensä rintaa vastaan ja, suljettuna hänen syliinsä, itki kauan ja vavahdellen. Kun hänen surunsa oli vähän asettunut, sanoi hänen miehensä: —

"Mitä tahdot, että minä teen, Metta?"

"Mitä hyvänsä vaan sinä katsot velvollisuudeksesi, kallis puolisoni", vastasi Metta ja vaimon rakkauden päivänpaiste loisti kuuron viimeisten pisarien takaa.

Mies suuteli hänen otsaansa ja huuliansa, suuteli pois nuot suolaiset kyynelet hänen silmistänsä.

"Me jäämme tänne", lausui Hullu.

Muutto heidän uudesta kodistaan ei enää koskaan tullut puheeksi heidän välillään.

XIX LUKU.

Kansalais-alkuja.

"Mitä te — Liitosta arvelette, 'översti'?" kysyi tukeva älykäs musta mies, kun hän Comfort Servosse'n johdolla leikkeli viiniköynnöksiä, joita oli sirotettu jos johonkin tavattomaan paikkaan yhtä paljon kuin Warrington'in viinitarhan vakaviin ja säännöllisiin riveihin. Oli kirkas talvipäivä; ja vikautunut soturi kokoili voimaa ja virkeyttä tietämättöminä lääkkeinä nauttien lempeätä päivänpaistetta balsami-tuulta ja sitä keveätä työtä, johon puitten ja viiniköynnösten hoito kehoitti. Hän seisoi nyt tarkasti katsellen jotakin kauan laiminlyötyä "Diana"-pensasta, jonka kimppuun hän aikoi käydä, puutarhapuukko kädessään ja sakset pistäytyen esiin päällyshousujen sivuplakkarista. Lähimmäisen viiniköynnöksen luona askaroitsi hänen kanssapuhujansa, joka katsahti viekkaasti hänen puoleensa tätä kysymystä tehdessään.

"'Liitosta', Andy?" sanoi Servosse, iloisella hymyllä katsoen työkumppaniinsa sillä välin, kuin hän peukalollansa koetteli puukkonsa terää. "Mitä liittoa tarkoitatte?"

"Unionistein Liittoa tietysti. En tietänyt, että muita löytyikään. Löytyykö?" kysyi Andy, kun hän oli sitonut sen viiniköynnöksen, jonka ääressä hän oli puuhannut, ja meni seuraavan luo.

"Löytyy kyllä! Löytyy monenlaisia liittoja. Mutta miksi kysytte
Unionistein Liitosta? Kuinka jouduitte siitä kuulemaan?"

"No, melkeinpä samalla tavalla, kuin te itse, arvaan minä", vastasi
Andy, iloisesti irvistellen.

"Melkeinpä samoin kuin minä?" sanoi Servosse. "Mitä tarkoitatte?"

"No, luulenpa teidän kuuluvan siihen", arveli Andy. "Sanovathan, että jokainen Unionin soturi kuuluu siihen. Paitsi sitä koputtelin muutamia päiviä takaperin höyläpenkkiäni, kun siivositte tuota 'Visteriaa' akkunan edessä, ja näin teidän äkkiä katsahtavan ylös ja hymyilevän itseksenne, ikäänkuin olisitte luulleet kuulleenne vanhasta ystävästä ja heränneet havaitaksenne, että olitte nähnyt unta".

"Niinpä teinkin, Andy", vastasi Kaukasialainen. "Sodan aikana kuulin joskus eräästä yhdistyksestä, joka tunnettiin Unionistein Liiton nimellä. Mieleeni johtuu, että kuulin ensimäisen kerran siitä Itä-Tennessee'n vuoristossa ja että nuot reippaat Unionistit siellä olivat noihin koviin aikoihin perustaneet sen itsesuojelemista ja keskinäistä tukea varten. Oli kuinka hyvänsä, ensi kerran jouduin tuntemaan sen vaikutusta syksyllä 1864. Se oli meille kaikkein synkein aika koko sodan kuluessa. Taisteloa oli kestänyt niin kauan, että kaikki olivat perin uupuneet. Se puolue Pohjassa, joka vastusti sotaa" —

"Eikös heitä kutsuttu Vaskipäiksi?"[33] keskeytti Andy.

"Kyllä, me sanoimme heitä Vaskipäiksi", vastasi Hullu. "Nämät miehet näyttivät ajattelevan, että oli sopiva aika päättää sota, koska muka molemmat puolueet olivat väsyneet siihen, ja tahtoivat ennen päättää sen millä ehdoilla hyvänsä, kuin epätietoisesti jatkaa sitä. He ponnistivat siis kovasti voimiansa saadaksensa semmoista presidenttiä valituksi, joka väistyisi kapinan edestä ja antaisi kapinoitsioille mahdollisuutta panna toimeen luopumisensa. Tähän aikaan karkasin yhdestä Konfedereerattujen vankihuoneesta ja saavuin vähän ajan perästä Philadelphiaan. Sillä aikaa kuin siellä odotin käskyjä, kysyi joku ystävä minulta eräänä iltana, enkö tahtoisi yhtyä Unionistein Liittoon. Kysyttyäni, mimmoinen liitto se oli, sain tietää, että sen jäseninä olivat semmoiset miehet, jotka olivat päättäneet, etteivät koskaan missäkään vaarassa jättäisi Unionia, vaan omaisuudellansa ja hengellänsä kannattaisivat ja puollustaisivat sitä, jos tarvittaisiin. Se oli salainen yhdistys; ja sanottiin, että sen päätarkoitus oli saattaa kaupunkien tai ympäristöjen uskollista kansaa kykeneväksi kokoontumaan lyhyimmässä mahdollisessa ajassa, vastustaa päällekarkausta, kukistaa kapinaa taikka tukea lakia — suojella itseänsä ja perheitänsä taikka auttaa hallitusta, jos se joutui pulaan".

"Tuottiko se mitään hyvää?" kysyi Andy.

"No niin", vastasi hänen työn-antajansa miettiväisesti, "minä en tiedä. Soturi, joka suurimman osan sodasta palveli eturinnassa, oli sangen vähän tilaisuudessa saada tietää, mitä hänen takanansa tapahtui. Minä olen kuullut, että kun Lee kulki vuorten yli Maryland'iin ja Pennsylvaniaan ja uhkasi Philadelphiaa ja Baltimore'a, Philadelphian kellot soittivat Liiton signaalin ja silmänräpäyksessä tuhansia riensi heidän kokouspaikkoihinsa, ja että tuskin tunnin kuluttua rykmentti toisensa perästä lujia miehiä oli järjestetty ja varustettu aseilla ja vaatteilla. Minä en tiedä mitään siitä".

"Tahdotteko, että leikkaan tämän 'Concordian' niin, että siihen jääpi vaan kaksi silmää, kuten muihinkin, översti? Se on kasvanut kummallisen vahvasti, ja minusta on sula vahinko leikata sitä niin tarkkaan", arveli palkkamies, kohottaissaan työn-antajansa katsottavaksi yhtä menneenvuotista hyötykasvuista köynnöstä, joka oli kulkenut pitkin maata siksi, kuin se anasti itselleen heikonlaisen naapurin tuen ja kiipesi sitä myöten, lujilla sepeillänsä tukehuttaen oikeata omistajaa.

"Tahdon", vastasi Servosse epäilevästi, "leikatkaat vaan. Kyllä on sääli, niinkuin sanotte, hävittää tämä uhkea kasvi; mutta kun viiniköynnökset jonkun aikaa ovat rehennelleet mieltänsä myöten, on ainoa keino saattaa ne takaisin kohtuulliselle, edulliselle kannalle se, että säälimättä niitä leikataan. Leikatkaat siis, että jää kaksi silmää, jos ne ovat niin paksut kuin kalvoimenne, Andy. Se on entisyyden hävittäminen, mutta tulevaisuuden pelastaminen. Ja minun ajatukseni on se, että tämä asia pitää paikkansa myöskin kansojen ja kansakuntien suhteen, Andy. Kun esimerkiksi yksi osa maasta kapinoitsee ja rehentelee jonkun aikaa mieltänsä myöten, on tuo liika hyöty, tuo uhkea kasvu armotta pois leikattava. Heitä täytyy masentaa ja karsia ja siivota, siksi kuin he tyytyvät kantamaan 'vanhurskauden rauhallisia hedelmiä' eivätkä enää kiipee kaikkialle, 'rasittaen maata' hyödyttömällä runsaudellansa".

"Te sanoitte äsken, mitä tuo Liitto oli tehnyt", lausui Andy pitemmän äänettömyyden perästä, jossa molemmat olivat leikelleet erityisiä viiniköynnöksiänsä.

"Niin", arveli Servosse. "Minä olen myöskin kuullut, että tuo yhdistys oli erittäin hyödyllinen jonkunlaisena varajoukkona armeijan takana, kukistaen semmoisia hirveitä melskeitä, kuin ne, joita vihollisen lähettiläät yhteydessä Pohjan Vaskipäitten kanssa panivat toimeen New-York'issa noina sodan pimeinä päivinä".

"Oliko heitä paljon — liittolaisia tarkoitan?" kysyi Andy.

"Olen kuullut", Servosse vastasi, "että se sodan myöhempinä vuosina oli levinnyt hyvin laajalle Pohjassa, ja että varsin suuri osa Unionin miehistä noissa valtioissa oli sen jäseninä".

"Kuuluivatko kaikki Yankee-soturit siihen?" kysyi kuuntelia.

"En todellakaan tiedä", sanoi Servosse. "En luule, että olen koskaan kuullut enemmän kuin kymmenen tai parin kymmenen puhuvan siitä armeijassa. Arvatakseni useimmat veteraanit, jotka vuonna 1864 pääsöluvalla lähtivät kotiin, lienevät kotona ollessaan yhtyneet siihen, ja uusi nostoväki ehkä myöskin kuului siihen. Tietysti me emme tarvinneet mitään semmoista yhdistystä armeijassa".

"No, onko siinä mitään pahaa, översti? Onko mitään syytä, miks'ei jokainen voisi ruveta siihen?" kysyi Andy totisesti.

"Ei vähintäkään, sen verran kuin minä ymmärrän", vastasi Servosse. "Minä en tosiaan tiedä, miks'ei se olisi semmoinen asia, jota mustankin kansan varsin hyvin sopii tehdä. Se totuttaisi heitä järjestykseen ja yhteiseen työhön, ja he joutuisivat sen kautta oppimaan jotakin noista yleisistä velvollisuuksista, joita epäilemättä sangen pian toimitetaan heille. Paitsi sitä ei ole ensinkään varma, etteivät he vielä tarvitse sitä jonakin itsesuojeluksen keinona. En ollut ennen ajatellut sitä, mutta minä luulen, että se kukaties on hyvä asia".

"Semmoinen on minunkin ajatukseni, Master Översti. Me olemme saaneet vähäisen liiton tänne Verdenton'iin mustan kansan kouluhuoneesen, ja me olisimme kovasti ylpeät, jos suostuisitte jonakin tiistai-iltana tulemaan sinne. Sitä me olisimme!" arveli Andy.

"Kuinka! teillä on siellä yksi osasto Unionistein Liitosta?"

"On: se on juuri semmoinen, kuin se, josta nyt olette kertonut".

"Kuinka te sen saitte toimeen?"

"No, sitä en oikein tarkoin tiedä. Muutamat mustat miehet kuuluvat siihen, jotka olivat sotureina Unionin armeijassa, ja minä luulen, että he ehkä ottivat sen muassaan, kun tulivat tänne. Senpä tähden kysyinkin teiltä niin tarkoin siitä".

"Kutka kuuluvat siihen? Ovatko kaikki sen jäsenet mustia miehiä?"

"No, suurin osa heistä on mustia tietysti; mutta on siinä kuitenkin varsin sievä joukko valkoisia. Siinä on kaikki Ufford'in pojat; ne olivat Unionisteja ja olivat piilossa koko ajan; ja he sanovat, että heillä oli jotakin aivan samantapaista yhdistystä metsissä ja pitkin rajoja — jota he sanovat 'Punanauhoiksi' tai joksikin semmoiseksi. Sitten siellä on Mr. Murry; hän oli koko ajan kaikkein hurjin Unionisti, mikä koskaan löytyi. Minä olen kuullut hänen julkisesti kiroovan Konfederationia juuri kun sotamiehet marssivat pitkin katua hänen ovensa ohitse. Häneen sopii luottaa, sopii kyllä. Hän sanoo, että hänen tekee hyvää kuulla meidän laulavan 'Kokoontukaat lippumme ympäri' ja 'Vapauden sotahuutoa' ja muita semmoisia lauluja, sillä hän sanoo, että se on hänen lippunsa ja että häntä vaan kummastuttaa, miks'ei jokainen kokoonnu sen ympäri. Luullakseni siinä on kaikkiansa noin kymmenkunta valkoisia. Onpa muutamia semmoisiakin, joita ette luulisikaan tapaavanne siellä. Te tekisitte meille suuren kunnian, jos tulisitte sinne, Master Översti".

"Kuka teidän esimiehenne on, Andy?"

"Välisti yksi, välisti toinen sen mukaan kuin joku on kylläksi oppinut, että hän pystyy johtamaan", vastasi Andy, pianpa ylpeillen uudesta lelustaan.

Tämä tuuma huvitti Hullua suuresti; ja mitä enemmän hän ajatteli sitä, sitä enemmän varmaksi hän kävi, että siitä ehkä syntyisi kelvollinen kasvatuslaitos äsken kapinallisten valtioin uusille kansalaisille. Ei edes keskustellessaan niistä tosi-asioista, jotka ympäröivät häntä, hän voinut niitä kokonaan ymmärtää; ja suostuessaan tähän tuumaan hän unhotti täydellisesti sen teko-asian, että hän asui Etelässä semmoisen kansan keskellä, joka ei paljon sietänyt eri mieltä vertaisissakaan ja joka varmaan leppymättömällä vihalla kostaisi jokaiselle yhdistykselle, joka ei ainoastaan myöntänyt valtiollista yhtäläisyyttä äsken alamaiselle rodulle, vaan myöskin kehoitti tätä rotua pitämään sitä hallitusta, jota heidän isäntiensä ei ollut onnistunut kukistaa, heidän hallituksenansa, heidän holhojinansa, heidän suojelioinansa; joka ei ainoastaan kannattanut aatteita, jotka eivät sointuneet yhteen tämän maan osan entisten hallitsiain aatteitten kanssa, vaan harrasti vapautettujen edistymistä, varusti heitä yhteiskunnallista elämää varten ja antoi heille luottamusta itseensä valtiollisena kokonaisuutena. Jos hän olisi ajatellut tätä, ei hän suinkaan niin kerkeästi olisi suostunut käymään katsomassa Andy'n yhdistystä; sillä mitä hän ennen kaikkia pelkäsi, oli taistelo tai kestäväinen vastahakoisuus vapautettujen ja heidän entisten isäntiensä välillä; ja hänen mielestänsä mikä uhri hyvänsä, joka ei koskenut heidän vapauksiensa ydinkohtia, oli tehtävä, pikemmin kuin saatti semmoisen riidan mahdolliseksi.

Kuitenkin hän kompastui näihin silmin-nähtäviin teko-asioihin ja lähti seuraavana tiistai-iltaina kouluhuoneesen Verdenton'in esikaupunkiin. Se oli juuri Warrington'in rajan toisella puolella; ja se pieni kylä, joka oli kasvanut hänen omalla tilallansa, oli vaan jatko esikaupunkiin, joka, niinkuin kaikissa eteläisissä kaupungeissa, oli sodan jälkeen kaikessa hiljaisuudessa jätetty mustien asuttavaksi. Se oli pitkä, matala rakennus, pystytetty jumalanpalvelusta varten — yksi noista lukuisista huoneustoista, joita etupäässä tuon kovasti moititun laitoksen, Freedmen's Bureau'n, säännöllinen anteliaisuus oli varustanut äsken ikeestä pääsneille tiedon etsijöille. Toimien yhdessä useitten uskonnollisten ja hyväntekeväisten seurojen kanssa Pohjassa se hankki joukon rakennuksia, jotka olivat soveliaammat niitten tarpeisin, joille ne olivat aiotut, ja tuottivat enemmän hyötyä, kuin mitä ikinä ennen missään oli samoilla keinoilla saavutettu. Jokaisessa kylässä Etelässä pystytettiin yksi tai useampi näitä yksinkertaisia puurakennuksia, joissa oli ainoastaan katto, orret, seinät ja jylseistä laahkoista kokoon-liitetty lattia. Vähin määrä kustannuksia ja korkein määrä tilaa oli se tarkoitus, jota alinomaa pidettiin silmällä ja joka kieltämättä tavallisesti saavutettiinkin. Nämät huoneet joutuivat mustille siksi, mitä temppelin esipiha oli Juutalaisille — kokousten ja jumalanpalveluksen yhtä hyvin kuin opetuksen paikaksi. Tavallisesti ne eivät kuuluneet mihinkään eri lahkokuntaan; eikä se ollut mitään outoa, että näki kahden, kolmen eri lahkokunnan harjottavan jumalanpalvelusta samassa huoneessa sillä välin kuin koulu oli vieläpä neljännenkin hoidon ja katsannon alla.

Näihin tulvaili ihmeellisellä kiihkeydellä sekä vanhat että nuoret jäsenet äsken vapautetusta kansasta. Se rakennus, johon Comfort Servosse meni, oli kummastuttavan suuri. Siinä hallitsi seitsemän ladyä, jotka olivat tulleet kaukaisista pohjoisvaltaisista kodeistaan, täynnänsä lähettilään oikeata henkeä ja epäilemättä pitäen itseänsä lahjoitettuina sen Lunastajan hengellä, joka, Farisealaisten nurjuudesta huolimatta, opetti Publikaaneja torilla tai erämaassa. Nämät seitsemän kelvollista, puhdas-sydämistä pohjoisvaltalaista tyttöä opettivat sen seinien sisäpuolella joka päivä ja usein yölläkin kuutta sataa ja useampaakin sen kansan jäsentä, joka vasta nyt ensimäisen kerran siitä saakka kuin yhteinen äitimme söi tuosta salaperäisestä omenasta, oli tilaisuudessa ryhtyä tiedon puuhun. He luulivat varmaan täyttävänsä Jumalan tahdon ja kummastelivat, miksi nuot totiset kristityt, jotka asuivat heidän ympärillänsä, kohtelivat Lähetyshuoneen asukkaita semmoisella julkisella inholla ja ilmeisellä vihalla. Näistä nuorista innokkaista uskojista tuntui varmaan oudolta, kun näkivät, kuinka kaikkein hartaimmat Jumalan kansasta Verdenton'issa sunnuntaisin jättivät penkit kaupunkien kirkoissa tyhjiksi sen paikan edestä ja takaa, jossa he istuivat. He kummastelivat sitä jonkun aikaa ja moittivat sitten Verdenton'in hyvää kansaa ja ajattelivat pahaa heidän uskonnostaan; vaikka se ei suinkaan ollut tuon hyvän kansan vika eikä heidän uskontonsa, vaan ainoastaan sen sivistyksen, jonka helmoista he olivat lähteneet. Ei löytynyt koskaan ystävällisempää, vieraanvaraisempaa eikä jumalisempaa kansaa maan päällä, kuin Verdentonilaiset; mutta he olivat ystävällisiä oman käsityksensä mukaan, niinkuin kaikki muutkin; vieraanvaraisia oman tapansa mukaan, niinkuin koko mailma; ja jumalisia kasvatuksensa ja entisten olojensa mukaan, niinkuin toisetkin ihmiset; ja erimielisyys heidän ja Yankee-kouluttajattarien välillä tuli ainoastaan siitä, että jälkimäiset tahtoivat arvostella heitä, noudattaen pohjoisvaltalaista käsitystä noista hyvistä avuista, eivätkä hyväksyneet sitä käsitystä, joka vallitsi siellä. Välisti kouluttajattaret kirjoittivat suuttuneita kirjeitä kotona oleville ystävillensä; mutta hyväksi onneksi suurin osa siitä pahasta, jota heidän kristityt naapurinsa puhuivat heistä, ei koskaan tullut heidän tietoonsa ja heidän sydämensä olivat liian puhtaat käsittämään niitä alhaisia viittauksia, jotka uiskentelivat heidän ympärillänsä. He jatkoivat siis, opettaen, niinkuin heitä oli opetettu, niitä, jotka koko elinaikansa tähän saakka olivat jääneet opetusta vaille; ja nuot toiset vihasivat ja panettelivat heitä yhä edelleen, koska semmoinen menetys soti heidän entisiä olojansa vastaan ja ne, jotka sen tekivät, olivat heidän peri-vihollisiansa. Ja molemmat uskoivat epäilemättä, että he voimiensa mukaan täyttivät Jumalan tahdon.

Servosse huomasi, että kouluhuoneen ympärille oli asetettu jono vartioita, joista yksi seisautti häntä ja, saatuansa tietää, ken hän oli, vei hänet rakennuksen luo, jossa häntä tarkkaan tutkittiin, oliko hän jäsen vai ei; jonka perästä hän laskettiin siihen huoneesen, kussa kokous pidettiin. Se oli iso luokkahuone toisessa kerroksessa, ja siinä oli sijaa ehkä kahdelle sadalle hengelle. Hänen saapuessaan sinne, se oli noin puoleksi täynnä, kosk'ei vielä oltu kutsuttu jäseniä järjestykseen, vaan uudet tuliat ehtimiseen kartuttivat heidän lukumääräänsä. Läsnä-olioista suuri enemmistö oli mustia miehiä; mutta vähäisessä ryhmässä puhelavan oikealla puolella oli ehkä kymmenkunta valkoisia miehiä.

Hullu havaitsi, että kaikki läsnä-olevat hyvin tunsivat hänet, vaikk'ei hän vielä ollut oppinut pikaan tuntemaan ja muistissaan säilyttämään mustien miesten kasvonjuonteita. Kun hän astui edemmäksi huoneessa, kohtasi häntä monta ja iloista tervehdystä, joihin hän hauskasti vastasi, vaikka hän enimmiten ei tietänyt, kuka niitä lausui. Likellä huoneen keskipaikkaa tapasi hän kuitenkin setä Jerry'n, joka, juhlallisesti kumartaen ja viitaten kädellänsä valkoisten miesten joukkoa kohden, lausui ääneen: —

"Iltaa, Master Översti. Teidän palvelianne, Sir! Meitä ilahuttaa nähdä teitä luonamme — suuresti ilahuttaa! Te tunnette nämät gentlemanit, arvatakseni. Mr. Durfee, översti Servosse; Mr. Morgin, översti Servosse. Mutta te tunnette heidät kaikki, översti, näen minä", sanoi vanha mies, kun Comfort antoi kättä toiselle toisensa perästä, joista hän oli odottanut saadaksensa tavata muutamia siellä, toisia päinvastoin nyt kummastukseksensa näki. Edellisten joukossa oli Durfee, eräästä Unionin puolta lujasti pitävästä perheestä lähtenyt nuorukainen, joka oli nähnyt paljon suurempia vaaroja, vastustaessaan ja välttäessään sotamieheksi ottamistaan, kuin häntä olisi vaadittu kohtaamaan tappelutanterella.

"Ah!" sanoi tämä sydämellisesti, kun hän pudisti Unionisti-överstin kättä, "minua ilahuttaa nähdä teitä. Minulla on tänä iltana eräs ystäväni täällä, jota tahtoisin esitellä teille. Mr. Walters, översti Servosse", sanoi hän, kääntyen hoikan ja erittäin laihan miehen puoleen, jolla oli kaltavat olkapäät, pitkä kaula ja käsivarret, jotka näyttivät kiertyvän ympäri, tavallisista nivel-liitteistä huolimatta. Hänen ruskea tukkansa oli lyhyeksi leikattu ja nousi harjantapaisena ylös hänen pienten, punertavien kasvojensa ylipuolelta. Hänellä oli kuresuu; nenä pisti jokseenkin paljon esiin, ja kasvojen ulkomuoto oli vähän tuikea. Silmät olivat terävät, mutta vähän sisään painuneet ja melkein ummistetut sekä vaalean harmaat. Hän näytti olevan noin viiden-neljättä vuoden vanha.

"Mr. Walters", sanoi Durfee, "oli yksi meidän lujimpia Unionin miehiä. Minä tunsin hänet koko sodan ajan. Kummallista kyllä hän ei piileskellyt ulkona eikä pitänyt mitään virkaa eikä ollut minäkään leverantöörinä".

"Millä mimmoisella tavalla pääsitte armeijaan joutumasta?" kysyi
Servosse.

"Sitä minä tuskin tiedän", vastasi Walters iloisesti. "Luullakseni etupäässä terveyteni tähden".

"Hah, hah, hah!" keskeytti nauraen Durfee. "Terveytenne, sanoitte? Totta tosiaan lienette oikeassa. — Hänellä oli parempi terveys ja enemmän siitä sodan kestäessä, kuin kenelläkään, jonka ikinä tunsin, översti".

"Minä en ymmärrä, kuinka hän siis säilyi", arveli Servosse.

"En ole koskaan tavannut ketään, joka olisi sitä ymmärtänyt", arveli Durfee. "Sodan alkaessa hän asui Rockford'issa, toimitti asioita, ansaitsi rahaa ja oli jäsenenä metodistein kirkkokunnassa. Hän aikoi ensin muuttaa pois; mutta hänen vaimonsa sanoi, ettei hän tahtonut jättää kansaansa: John Walters jäi siis sinne, missä hän oli, jatkoi tointansa ja hoiti asioitansa aivan niinkuin ennen. Jonkun ajan kuluttua, kun asiat alkoivat käydä kuumaksi, rupesivat kaupungin tyhjäntoimittajat hokemaan, että hänen pitäisi mennä armeijaan. Silloin hän puhui suunsa puhtaaksi ja sanoi, että hän oli Unionin mies eikä koskaan mielinytkään muuttua miksikään muuksi. Hän ei hyvällä aikonut taistella hallitusta vastaan, ja se oli parempi heille, jolleivät koettaisi kovalla saada häntä sitä tekemään. Asiat kävivät vähitellen yhä kuumemmiksi; sotaväen-otto-lakeja noudatettiin yhä ankarammin: mutta John Walters oli oikein vaan Rockford'issa, pitäen kauppaa ja hoitaen omia asioitansa aivan niinkuin ennen. Kovasti paljon puhuttiin siitä, koska hän oli juuri sama Unionin mies, kuin ennen, eikä koskaan lausunut asiasta mitään, jollei häntä kysymällä saatu siihen, jolloin hän kyllä tiesi suorittaa seikat puolestaan. Tavalla tai toisella alkoi semmoinen huhu käydä, että hän oli sanonut, että, jos häntä pakoitettaisiin menemään sotaan, se mies, jota hän luuli syypääksi siihen, olisi jonkunlaisessa vaarassa. Hän ei ollut mikään semmoinen mies, jonka kanssa kävi leikkiä laskeminen, ja niin muodoin hän sai olla rauhassa. Viimein eräs nuori sotaväen-otto-upseeri tuli kaupunkiin ja puhui sangen isosti siitä, mitä hän aikoi tehdä. Muutamat hänen puheistaan tulivat Walters'in korviin; ja tämä menee katsomaan häntä, kävely-keppi kädessä. He kohtasivat toisensa portinkäytävässä. En saanut koskaan tietää, mitä tapahtui; mutta eräs mies, joka näki sen, jutteli minulle, että upseeri veti esiin pistoolinsa ja eräs toinen mies tarttui Walters'in oikeaan käsivarteen. Minä en luule, että kukaan tietää juuri, kuinka se tapahtui — ei edes Walters itse. He olivat kaikki siinä semmoisessa sekasotkussa; mutta, kun vähän selveni, oli pistooli Walters'illa, upseerin oli yksi kuula mennyt leukaluun läpi johonkin, toiselta mieheltä oli käsivarsi taittunut, ja eräs kolmas oli tupertunut ulos portista ja nyrjähyttänyt jalkansa, ettei hän voinut astua sillä kuukauden aikaan. Walters oli ainoa eheä mies. Hän laati kertomuksen asiasta seuraavana päivänä; joku lääkärien neuvoskunta tutki häntä ja tavalla tai toisella julisti hänet sotapalvelukseen kelpaamattomaksi. Hän lähti kotiin muutamia päiviä jälestäpäin, kaikki vapautus-paperit täydessä järjestyksessä, eivätkä he totta puhuen koskaan saaneet häntä sotapalvelukseen. Tietysti häntä vainottiin ja häirittiin; mutta, kun sota oli ohitse, niin siellä oli John Walters — juuri missä hän oli, kun se alkoikin".

"Tuo on sangen tavaton kohtaus, Mr. Walters", arveli översti, kääntyen hänen puoleensa, kun Durfee oli päättänyt.

"On kyllä", vastasi Walters häveliäästi; "minulla oli erittäin hyvä onni. Minä näytin huononpuoliselta, niinkuin aina olen näyttänyt, enkä minä tunkenut itseäni vastuksiin. He tiesivät, että, jos lähdin sotaan, minä karkaisin ensi tilaisuudessa ja menisin Unionistein riveihin; ei ollut siis mitään hyötyä lähettää minua esirintaan. Mutta minulla oli paljon helpompi aika, kuin Durfee'lla ja puolella kymmenellä muulla täällä. Noh, onpa eräs mies, översti, joka eli kahdeksantoista kuukautta kuopassa huoneensa alla. Onpa toinen, joka oleskeli viisi kuukautta seteripuun alla, joka kasvoi aivan yksinään mäen kukkulalla noin puolentoista sadan sylen päässä isosta maantiestä. Löytyypä vielä kaksi, jotka kuuluivat seitsenmiehiseen joukkoon, joka piileskeli sotaväen-ottajia jossakin onkalossa Martin Holbrook'in maalla. He kaivoivat kuopan joen laitaan ja yllä olevaan törmään, kun vesi oli poissa satamasta. Kun portti suljettiin ja vesi nousi, täytyi heidän sukeltaa, niinkuin saukot, päästäksensä luolaansa".

"Onhan siinä kylläksi hyviä aineksia yhteen Unionistein liittoon, vai kuinka, översti?" kysyi Durfee.

"Luulisinpa todella niin, jos kaikki vaan ovat sellaisia", vastasi
Servosse.

"Siinäpä pykälä onkin", arveli Walters pikaisesti, mutta ilman mitään muutosta muodossansa paitsi että hän kääntyi ja katsoi yhtä miestä, joka oli noussut puhelavalle ja juuri aikoi esimiehenä avata kokouksen.

"Ei voinut koskaan luottaa häneen sodan aikana", jatkoi Walters samalla äänellä. "Meillä oli jonkunlainen yhdistys tai oikeammin joukko tunnusmerkkejä, joita jokainen antoi ystävällensä, jos hän piti häntä luotettavana. Jos palvelitte pitkin Tennessee'n tai Georgian rajoja, kuulitte arvattavasti siitä".

"Usein, sekä ennen että jälkeen antaumisen", sanoi Servosse. "Te tarkoitatte 'Punanauhoja', luullakseni".

"Niin, juuri niitä minä tarkoitan. Ihmiset puhuvat heistä, niinkuin he olisivat olleet joku yhdistys, joku liitto, joku veljeskunta; mutta sitä he eivät olleet. Se oli vaan huolellisesti mietitty sarja tunnusmerkkejä, joita toinen Unionin mies antoi toiselle. Siinä ei ollut mitään järjestystä, ei mitään päämiestä, ei mitään virallista johtokuntaa. Koko sen tarkoitus oli vaan se, että se saatti ihmiset, joilla oli sama harrastus, tuntemaan toisiansa. Punaisen nauhan pätkä hatussa tai napinlävessä oli kaikkein tavallisin merkki. Tätä käyttämään johdatti Josuan kirjan kertomus tuosta punaisesta nuorasta, jonka Rahab niitten vakojien kehoituksesta, joita hän oli auttanut, laski alas huoneensa seinää myöten, että hänen talonsa säästettäisiin ryöstämisestä, kun kaupunki valloitettiin".

"Luullakseni heitä oli hyvin paljon", arveli Servosse, "siitä päättäen, mitä olen kuullut".

"Kokous kutsutaan järjestykseen", käski esimies ohuella, kireällä äänellä, kun hän esimiehen nuijan sijasta löi yhtä opettajien linjaalia yksinkertaiseen honkapöytään. Huone oli nyt aivan täynnä, ja silmänräpäyksellä syntyi tämän käskyn johdosta äänettömyys tummassa joukossa. Jokainen laskeusi alas istuimellensa, ja ne, joilla ei ollut mitään muuta paikkaa, järjestyivät etupuolelle ja pitkin käytävää lattialla. Valkoisten miesten vähäisen joukon ympäri oli avonainen paikka; ja aivan esimiehen edessä oli pieni, Unionin lipulla verhottu pöytä, jonka päällä nähtiin raamattu ja Yhdysvaltain peruslait.

"Toimitusmiehet käykööt määrättyyn paikkaansa", lausui esimies.

Sitten kokouksen avaamisen menoja jatkettiin. Jokaiselle toimitusmiehelle neuvottiin hänen tehtävänsä ja järjestyksen yleiset perus-ohjeet toistettiin luontevassa keskustelussa heidän ja esimiehen välillä.

"Tahtooko översti Servosse johdattaa uskonnollisia menoja?" kysyi esimies.

Näin vaadittuna entinen Unionisti-soturi nousi ja lähestyi alttaria. Muistaen mitä hänen keskustelussaan Walters'in kanssa oli puhuttu Josuan kirjasta, hän avasi raamatun, luki toisen luvun mainitusta kirjasta ja kehoitti setä Jerry'a rukoilemaan. Kaikki seisoivat kunnioittavaisen hiljaisina rukouksen kestäessä, ja sitten kokouksen toimia pitkitettiin. Uusia jäseniä esitettiin, valiokuntien lausunnot entisistä ehdotuksista luettiin ja salaisen yhdistyksen tavalliset askareet suoritettiin. Siinä huomattiin paljon kömpelöisyyttä, eikä aivan vähän huonoa kielioppia, mutta kaikkien puolelta erittäin harrasta osan-ottoa ja ilmeistä itsetuntoa ja edistymisen halua. Istuutuen jälleen Walters'in viereen, Servosse tarkasti seurasi kokouksen menoa, samalla kuin hän matalalla äänellä jatkoi sitä keskustelua tämän kanssa, johon oli ryhdytty ennen kokouksen avaamista.

"Te kysyitte, löytyikö paljon noita 'Puna-nauhoja'", sanoi Walters. "Sitä en todellakaan tiedä. Minä matkustin sangen paljon konfedereeratuissa valtioissa enkä löytänyt yhtäkään paikkaa, jossa ei niitä olisi ollut. Minä olen tavannut heitä Richmond'in kaduilla ja nähnyt heidän seisovan vahtina sotamies-vankihuoneen muurilla. Heidän lukumääräänsä voi kuitenkin vaan arviolta sanoa, kosk'ei heillä ollut mitään johtoa eikä järjestystä, ei mitään säännöllisiä kertomuksia eikä keinoja, millä saada tietää, kuinka monta oli asiaan vihitty. Muutamissa maan-osissa huomattiin vähän erilaisuutta, mutta oli kuitenkin niin paljon yhtäläisyyttä, että tulin vakuutetuksi yhteisen lähteen löytymisestä. Joskus joku jäsen saatti kertoa, mitä hän tiesi; mutta hän ei koskaan tietänyt paljon. Hän osasi vaan sanoa, että hän tunsi muutamia miehiä ja epäili toisia. Silloin vaihdimme merkkejä ja tunnus-sanoja ja menimme taas kumpikin tietämme. Kosk'ei löytynyt mitään kokouspaikkoja eikä mitään jäsenluettelolta, ei yksityinen mies voinut suurta vahinkoa tehdä".

"Onko Liitto lavealtakin järjestetty Etelässä?" kysyi Comfort.

"Minä en tiedä", vastasi Walters. "Juuri ennen sodan loppua kävin Itä-Tennessee'ssä vähäisessä toimessa, joka saatti minut rajan yli, ja siellä minä rupesin sen jäseneksi. Minä en pidä siitä".

"Miks'ei?"

"Se on liian vaivaloinen. Meidän kansamme ei ole kylläksi kasvatettu voidaksensa käyttää sitä edukseen. Paitsi sitä minä en pidä tämmöisistä suurista kokouksista".

"Mutta eivätkö ne kasvata mustia miehiä?"

"Olen kyllä ajatellut sitä, ja se on se ominaisuus, joka puollustaa koko laitosta. Luullakseni tarvitsemme jotakin, joka on käytännöllisempää eikä nosta niin paljon huomiota, ennenkuin suoriumme sodan seurauksista".

"Te ette siis toivo aivan paljon tulevaisuudesta?"

"Noh, tämä riippuu kokonaan siitä tavasta, jolla hallitus ja Pohjan kansa käsittää nykyisyyttä. Jos heillä on se ajatus, että kapina on muuttanut ne, jotka ottivat osaa siihen, kirkastetuiksi pyhimyksiksi, niinkuin he tavallaan näyttävät ajattelevan, niin sodasta ei ollut mihinkään, ainakaan mitä vapauteen ja edistykseen tulee. Silloin Unionin miehet ja niggerit saavat kätkeytyä kotoihinsa ja itse asiassa olla pahemmassa pulassa, kuin sodan kuluessa. Minä pelkään, että siksi käy, översti; ja minusta tuntuu, kuin minun tulisi muuttaa Länteen, jossa minä ja lapseni saavat olla vapaina ja turvallisina".

"Minä toivon, ettette sitä ajattele, Mr. Walters", lausui Hullu.

"Minä olen kovasti sitä ajatellut, mutta olen päättänyt jäädä tänne", kuului vastaus, "etupäässä siitä syystä, että teitä Pohjan miehiä on tullut tänne niin monta. Minä luulen, että jos te voitte sitä kestää, minäkin voin. En ainakaan katso sopivaksi, että me täällä syntyneet Unionin miehet lähdemme pois ja jätämme teidät tänne".

"Te puhuitte esimiehestä", sanoi Comfort viittaavaisesti.

"Niin", vastasi Walters nauraen, "minä en tarkoittanut, että hänestä olisi mitään vaaraa. Sodan aikana hän oli jos jotakin jokaiselle ja hän on oleva aivan samanlainen kaikille ihmisille maailman loppuun saakka, jos se vaan elättää Tommy Sanderson'ia".

Kymmmenkunta tummia kokelaita perehdytettiin yhdistyksen puoli-julkisiin salaisuuksiin; pari kolme laulua laulettiin suurella innostuksella, muutamia puheita pidettiin, ja kokous lykättiin tuonnemmaksi. Kun Hullu kuun valaiseman metsän läpi ratsasti takaisin Warrington'iin, kertoi hän, mitä hän oli nähnyt Metta'lle — joka oli tullut hänen kanssaan, mutta jäänyt Lähetyshuoneesen opettajattaria tervehtimään siksi aikaa, kuin kokousta kesti — ja sanoi hänelle, että se antoi hänelle enemmän toivoa rauhallisesta ja onnellisesta tulevaisuudesta, kuin mikään muu asia, minkä hän tähän asti oli nähnyt. Sotamiehen innostus lippunsa suhteen ei ollut vielä sammunut hänen povessaan, eikä hän voinut ymmärtää, että mikään yhdistys, joka kasvatti ainoastaan rajatonta rakkautta tähän lippuun vasta-alkavien kansalaisten rinnassa ja piti isänmaan-rakkauden tulta vireillä vanhojen Unionin ystävien sydämissä, voisi aikaan saada pahaa kenellekään. Jos hän olisi voinut käsittää, mimmoinen loukkaus tämmöinen kokous itsessään oli hänen naapureillensa, mimmoinen häväistys se oli heille, että Unionin lippu pantiin liehumaan heidän kasvojensa eteen, samalla aikaa kuin Konfedereerattujen baneeri, joka oli yhtä kallis heille, ei vielä ollut jäänyt heiltä unhotuksiin, olisi hän ajatellut aivan toisin. Jos hän olisi ymmärtänyt, kuinka noitten tummien käsien koskeminen sokaisi tätä kirkasta baneeria aivan monen valkoisen naapurin mielestä, jos hän vaan olisi tietänyt, mitä kyyneliä heidän vielä tulisi vuodattaa siitä, että olivat laulaneet näitä isänmaallisia lauluja, olisi hänen sydämensä varmaan synkistynyt. Mutta hän ei nähnyt mitään julmia aave-merkkejä eikä pitänyt vaaria mistäkään turmion enteistä.

XX LUKU.

Ajattomaan aikaan.

Mikä on sanottu "Uudestaan rakentamisen" aikakaudeksi, tuli viimein; ja seuratessamme Hullumme kertomusta lienee tarpeellista luoda lyhyt silmäys tähän kansakuntamme historian jaksoon. Se on varsin lyhyt kertomus, kun sitä nyt lukee. Sen teko-asiat ovat harvat ja selvät. Niistä ei pääse mihinkään. Ne piirrettiin polttavalla piirustimella miljoonien sydämiin. Vaikka tämä kertomus on lyhyt, on se täynnä hulluutta ja häpeätä. Katsoi sitä miltä armeliaalta kannalta hyvänsä, hulluus ja pelkurimaisuus ilmestyvät sen pää-osueina, ja se on jo tuottanut niin katkeran rikosten sadon, ettei kukaan voi luulla tulevaisuudessa saavansa huomata niin paljon hyvää lähteneen sen huonoudesta, että historioitsia voi sitä suvaita. Katsokaamme niin lyhyeltä, kuin mahdollista, sen pääpiirteitä.

Suuren kapinasodan lopussa nämät seikat esiintyivät maan valtiomiehille: — vihollisten armeija oli hajoitettu; vastustajien hallitusmuodot olivat rikki revityt; konfederationi oli vaipunut semmoiseen yöhön, jota julistettiin ikuiseksi, ja sen jäsenet — ne alemmat hallitukset eli valtiot, jotka sen muodostivat — olivat toisistansa eroitetut.

Pohja, se maan-osa, joka neljä vuotta oli yksinänsä ollut Amerikan Yhdysvaltoina, oli täynnänsä riemua ja iloa, jota ei edes sen marttyyri-presidentin kuolema[34] voinut kauan pidättää. Suru kuolleista sammui iloon elävistä. Lippuja liehutettiin, rumpuja päristettiin ja kotiin marssivien kolonnein nopea astunto kaikui jokaisessa maan nurkassa. Riemuhuudot hukuttivat niitten huokaukset, jotka itkivät kotiin palaamattomia kuolleitansa. Kaikki oli valoa ja iloa ja onnellista, rauhallista toivoa. Sotamiehen ei tarvinnut takoa keihästänsä auran kärjeksi eikä miekkaansa puutarhaveitseksi. Hän tapasi auran odottamasta itseään vaossa. Hymyilevät, rauhalliset kodit, täynnänsä yltäkylläisyyttä ja mukavuutta, kehoittivat häntä uusiin ponnistuksiin; ja toivo runsaasta työnsä sadosta saatti hänet sitä helpommin antamaan anteeksi ja unhottamaan, antamaan menneet olla menneet ja, heittäen pois laakerinsa ja unhottaen suoritetut taistelot ja kärsimiset, tyytyväisenä lihoomaan nykyisyyden uhkeudesta ja tulevaisuuden hehkuvista toiveista.

Etelässä oli aivan toisin. Suru ja synkeys peittivät koko maan. Palaavat uroot eivät tuoneet mitään iloa niille rakastaville sydämille, jotka olivat lähettäneet heidät sotaan. Ei, heidän pelkkä läsnä-olonsa piti vaan tappion harmia vireänä. Lippujen ja soiton ja iloisten tervehdysten sijasta äänettömyys ja kyyneleet olivat heidän tervetuliaisensa. Eikä nämät vaikerrukset ainoastaan kuolleita tarkoittaneet, vaan myöskin eläviä. Jos mennyt aika oli ollut murheellinen, oli tuleva tuskin vähemmän. Jos pettyneet toiveet ja turhien uhrausten muisto olivat katkeroittaneet sitä, mikä kävi edellä, niin epämääräisyys ja epäilys pimitti sitä, mikä oli tulossa. Entisyyden hyvät asiat olivat Sodomin omenia nykyisyyden kädessä. Saiturin raha oli samassa arvossa kuin maantien tomu; lainan saanut samoin kuin hänen rajaton maksonlupauksensa oli kadonnut ja säästäjällä oli vaan harmaa paperipalanen, johon olemattoman kansakunnan komea lupaus oli painettu. Kasvimaan omistajan orjat olivat päässeet vapaiksi miehiksi, sillä aikaa kuin isäntä yleni sankariksi; eivätkä he enää olleet velvolliset palvelemaan häntä eikä hänen perhettänsä. Se koti, jossa hän oli elänyt ylellisyydessä, oli melkein tyhjä tarpeellisimmastakin: tavalliset elämän mukavuudet puuttuivat hänen taloudessaan. Palanen ohraleipää ynnä lasillinen maitoa ja kappale lihaa olivat ehkä runsaimmat tervetuliaiset, mitä vaimollinen rakkaus saatti tarjota palaavalle uroolle. Aika ja sodan vauriot olivat saattaneet häviön hänen kotiinsa. Pensas-aidat olivat muuttuneet puiksi ja ojat olivat tukossa. Ne, joita hän oli tottunut näkemään hienossa puvussa, kävivät nyt kototekoisessa. Hänen rakkaansa, joita oli kasvatettu runsaudessa, elivät köyhyydessä. Sillä aikaa kuin hän oli taistellut, olivat korot karttuneet. Sota ei ollut pyyhkinyt pois velkoja. Mikä oli varsin vähäpätöinen asia, kun orjat ja valtiopaperit olivat korkeimmillansa, oli kauhea painajainen, kun orjia ei löytynyt enää ja pankit olivat joutuneet häviöön. Velkojain armeija oli vielä kauheampi, kuin baneereilla varustettu armeija, jolle hän oli antautunut. Jos mennyt aika oli pimeä, oli tulevaisuus cimmerinen.[35] Häpeä ja tappio olivat takana, suru ja huoli edessä.

Siellä täällä valloitetussa maassa oli voitollisen armeijan pieniä osastoja ja vartiokuntia, jotka vähitellen kävivät yhä pienemmiksi ja harvemmiksi, kun kuukaudet kuluivat. Asia-liikkeen edelläkäviöitä ilmaantui, ennenkuin tappelukenttien savu oli kokonaan haihtunut. Vähän ajan perästä Pohjoisvaltalaisia joukottain asettui maahan kauppaa harjottamaan tai maata viljelemään. Se pumpuli ja tupakka, joka oli jäänyt sotavuosien huonoista sadoista, tuotti saduntapaisia hintoja. Toivo niitten pysyväisyydestä oli ainoa kirkas kohta tulevaisuuden taivaalla.

Häikäistyinä äsken saavutetusta vapaudestaan, vapautetut tulvailivat kaupunkeihin ja leireihin tai kulkivat sinne tänne suotta aikojaan. Tuskin vähävaraisempina, kuin heidän entiset isäntänsä, he olivat paremmin varustetut köyhyyttä vastaan. He olivat perin tottuneet puutteesen, vaaraan ja työhön. Orjuus oli ollut kova koulu; mutta he olivat siinä saaneet monta hyvää opetusta, jotka nyt olivat heille hyödyksi. He voivat kestää nykyistä oloa paremmin, kuin heidän entisten isäntiensä perheet, eivätkä olleet koskaan oppineet tulevaisuutta pelkäämään.

Niin muodoin yksi osa jälleen yhdistetystä maasta oli valossa, toinen pimeässä, ja niitten välillä oli vyöhyke verisiä hautoja.

Kysymys, johon viisaitten tuli vastata, kuului: kuinka voi tehdä tätä valoisaksi ilman tuota pimittämättä? Ei viisaimmillekaan ja rohkeimmille mikään helppo kysymys; kysymys, johon ei suinkaan löytynyt mitään ratkaisevaa vastausta taikka ainoastaan tuo paha, jonka hyvä tai huono sattumus, sen mukaan kuin vaiheettaret johdattivat, tuotti turhamaisuuden, hulluuden ja kunnianhimon käsistä.

Kaksi vuotta vallitsi epäneuvoisuus ja eripuraisuus ja väärin-ymmärrys ja pettävät lupaukset. Etelä vartoi vihaisesti; Pohja kummastellen.

Neljä tuumaa esiteltiin: —

Ensimäinen oli, että ante bellum-aikojen valtiolaitokset pantaisiin voimaan äsken itsenäisyytensä menettäneissä maan osissa, ja että siten jälleen järjestetyt yhteiskunnat ilman muutoksitta asetettaisiin entiseen asemaansa, paitsi mitä yksityisiin henkilöihin tuli; juuri niinkuin kuluneesen kelloon sovitetaan uusi ratas, heiluri lasketaan liikkeelle ja näin pannaan kello jälleen käymään.

Tämä oli, ilman pitkittä puheitta, presidentin tuuma. Se ei olisi tuottanut mitään vahinkoa, jos hän olisi tyytynyt vaan sen esittelemiseen; mutta hän koetti panna sitä toimeen ja sen kautta ei ainoastaan saattanut itseänsä vaaraan, vaan herätti toiveita, joita hän ei voinut toteuttaa, sekä kylvi tyytymättömyyttä kaikkeen, mitä vaan jälestäpäin tehtiin.

Toinen suunnitelma oli pelkkä hätäkeino. Se syntyi pelosta siitä, mitä oli tehty, ja halusta välttää, mitä täytyi tehdä. Vapautus oli asettanut neljä miljoonaa henkeä mitä kummallisimpaan asemaan toisten viiden tai kuuden miljoonan suhteen, joitten orjina he olivat olleet. He olivat uusia ja levottomia jäseniä. Heidän vapauttajiensa tuli pitää huolta heistä taikka he olivat jätettävät oman onnensa nojaan. Puheen-alainen tuuma keksittiin siinä toivossa, että sen kautta päästäisiin kumpaisestakin ehdosta. Se oli lyhyesti, että myönnettäisiin eksyneille valtioille oikeus palata kansalliseen laumaan, mutta heidän edustuksestaan vedettäisiin pois sen verta valtaa, kuin ennen oli sallittu äänestämättömälle mustalle kansalle, jollei tälle peruslakien kautta annettaisi täysiä kansalais-oikeuksia.

Etelä, jota presidentin mielettömät, itsevaltaiset toimet olivat saattaneet odottamaan ehdotonta uudestaan rakentamista, hylkäsi ylenkatseella tämän ehdotuksen. He katsoivat sitä joksikin yritykseksi lahjoa heitä taipumaan vapauttamisen seurauksiin sillä, että tarjottiin heille valtaa palkinnoksi heidän suostumuksestaan. Semmoista katsantotapaa ei voi hyvällä syyllä sanoa epälogilliseksi.

Kolmas tuuma, joka vielä on tarkastettavana, oli aivan toisenlainen. Se ei kiertänyt eikä viivytellyt. Se taipui menneisin ja etsi takeita tulevaisuuden suhteen. Se ei katsonut tarpeelliseksi eikä toivottavaksi, että heti ruvettaisiin äsken kapinallisia yhteiskuntia jälleen järjestämään federalisella perustuksella. Kostoa tavottamatta se otti varoitusta siitä, mikä oli ollut, ja koetti estää pahan takaisin tuloa. Se tunnusti tosi-asiaksi, että se oppi, joka oli tunnettu valtioin suveräniteetin nimellä, oli koko pahuuden alku, ja että kansakunta oli orjuudesta päästänyt semmoisen ihmisrodun, jota se oli siveellisesti velvoitettu valmistamaan vapautta varten. Se esitteli siis, että ne valtiot, jotka olivat olleet saastutetuissa seuduissa, jätettäisiin rauhallisesti mätänemään kapinan hautaan — siihen vuoteesen, jonka he olivat itse valmistaneet; että se ala, jonka ne kerta käsittivät, entisistä valtioin rajoista huolimatta jaettaisiin territorioihin[36] ja niin muodoin jäisi pariksi kymmeneksi vuodeksi kansallisen tarkastuksen alaiseksi, mutta voimatta muuttaa eli muodostaa kansallista lain säätämistä — siksi kuin aika luonnollisesti ja täydellisesti olisi parantanut entisyyden vammat, siksi kuin kauppa taas olisi päässyt vanhaan kuntoonsa ja nykyisyyden himmeät aatteet olisivat kirkastuneet kokemuksen valossa. Se tunnusti kieltämättömäksi teko-asiaksi sen ajatuksen, että miehet, jotka taistelon turmiollisessa hohdossa olivat kiiltävien kiväärin-piippujen takaa katsoneet toisiansa silmiin, eivät olleet niin soveliaat ratkaisemaan riidan herättämiä kysymyksiä, kuin vielä syntymättömät polvikunnat. Se perustui myöskin siihen tosi-asiaan, ettei orjaa pelkän vapautuksen kautta oltu tehty mahdolliseksi rajattomaan valtiolliseen valtaan. Orjuus kävi kyllä julistuksen kautta lakkauttaminen laillisena tilana, mutta ei elävänä teko-asiana. Käsiä saatti kyllä perustuslaillisen parannuksen kautta päästää kahleista; mutta sydämen ja aivojen täytyi saada tilaisuutta väljentyä, ennenkuin vapautettu kykeni omintakeista vapautta käyttämään.

Tähän oppiin Hullu taipui sitä mieluisammin, kuin hän päivästä päivään näki sen peri-ajatusten toteutuvan ympärillänsä. Paitsi sitä hän katsoi oikeaksi ja kohtuulliseksi, että hallitus, joka oli päästänyt vapautetut orjuudesta, valvoisi heitä, siksi kuin he pystyisivät kävelemään suorana uudessa asemassaan.

Toinen joulu hänen uudessa kodissaan oli tullut, ennenkuin mitään oli tehty; silloin hyväksyttiin tuuma, joka sovitti ja välitti kaikkia näitä ajatuksia. Tämä oli neljäs tuuma. Sitä ei valittu sen tähden, että ne, jotka harrastivat sitä, olisivat pitäneet sitä parhaana keinona valtion sairastaman taudin parantamiseen; ei suinkaan. Ei kukaan voi olla niin yksinkertainen, että hän sitä uskoisi. Kaukainen tulevaisuus oli kovin sumea lainsäätäjien silmissä, kun he hyväksyivät sen: läheinen tulevaisuus oli se, jota he pelkäsivät. Suuri vaali oli käsissä. Presidentti ja hänen kannattajansa aikoivat kuulustella kansan mieltä hänen uudestaan rakentamisen tuumastaan. Kun kongressi uhkasi asettaa häntä kanteen-alaiseksi, etsi hän puolustusta vaali-uurnasta. Joku tuuma oli keksittävä, millä vastustaa häntä. Mimmoinen se olisi? Se logiki, joka voittaa vaaleissa, vastasi: "semmoinen, johon voi saada kaikki yhtymään, jotka Pohjassa vastustavat presidentin tuumaa". Tästä puolue-tarpeen ja valtiollisen epärehellisyyden kohdusta sikisi tuo keskoinen tai oikeammin tuo hirviö, joka jo syntymähetkenänsä tuomittiin isänmurhaajaksi.

Niinkuin kaikilla sovitelmilla, oli sillä kaikkien niitten tuumien viat, joista sen eri kappaleet saatiin, eikä yhdenkään niitten ansiot. Pelkuri, joka, juosten omantuntonsa kanssa ja seisoen pelkonsa kanssa, tekee sovitelman niin että hän ottaa pään toisesta ajatuksesta ja hännän toisesta, saa varmaan kumpaisestakin väärän pään.

Näitten lisäksi tulee se hyvin merkillinen seikka, että tämä tuuma, samoin kuin kaksi noista hyljätyistä, ei ottanut lukuun sitä kummallista ja mystillistä voimaa, joka kunkin katsojan kannan mukaan vaikuttaa pitkin koko matkaa uskonnollisesta peri-ajatuksesta asti kaikkia perustuksia kaipaavan ennakkoluuloon saakka, mutta aina pysyy aivan selittämättömänä, vaikka kuitenkin järkähtämättömänä teko-asiana kaikessa, mikä kuuluu Etelän hallituslaitokseen — tuota yleistä tunnetta tämän maan osan afrikalaisen väestön suhteen. Että orjallista rotua, joka oli eroitettu hallitsevasta kansasta sekä värin että yleisesti otaksutun ja opetetun syntyperäisen huonommuuden kautta, puhumatta tuosta varsin tavallisesta luulosta, että se oli kokonaan kykenemätön semmoiseen sivistykseen, jonka Kaukasialainen oli saavuttanut — että semmoista rotua heidän entisten isäntiensä puolelta kohtaisi epäluulo ja vastenmielisyys, jollei suorastaan viha, kun heitä oli kohotettu yhdenvertaisiksi valtiollisiksi kansalaisiksi, näyttää niin luonnolliselta, että tuskin sopi odottaa, että ihmiset, joilla oli tavallinen järki, eivät pitäisi siitä vaaria, Että asia herättäisi kovin katkeria tunteita, kun se ilmestyi seurauksena valloituksesta ja se vapaus, jota alamainen rotu nautti, isäntien mielestä oli eriämättömästi yhdistetty tappion ja nöyrytyksen muistoon, pitäisi näyttää yhtä selvältä. Mutta kun näitten tosi-asiain lisäksi tuli se tieto, että jokainen, joka tuossa maan osassa puollustaisi tämmöistä mustien koroittamista, varmaan yleisön silmissä myöskin asettuisi samalle yhteiskunnalliselle kannalle kuin hekin, vieläpä semmoisessa keskuudessa, jossa sääty-eroituksen ylenkatsojaa todella katsotaan lainhylkiöksi, näyttää mahdottomalta, että sen ajan viisaat olisivat olleet niin sokeat, etteivät huomanneet tekevänsä mitä suurinta vahinkoa mustille, maalle ja itsellensä, kun esittelivät semmoista uudestaan rakentamisen tuumaa, jonka menestys riippui valtion tehokkaasta ja onnellisesta hoidosta tämän kansalaisluokan kautta yhdessä niitten harvojen vallitsevan luokan jäsenten kanssa, jotka syystä tai toisesta olivat taipusat, niinkuin heidän valkoiset naapurinsa arvelivat, asettumaan mustien kannalle. Näitä tämmöisiä ei voinut olla kuin seuraavat luokat: marttyyrejä, jotka peri-ajatuksen tähden olivat valmiit kärsimään maanpakolaisuutta ja moitetta; oman hyödyn etsijöitä, jotka olivat altiit tekemään ja olemaan mitä hyvänsä, saadaksensa valtaa, virkoja ja voittoa; ja hulluja, jotka toivoivat, että jollakin käsittämättömällä tavalla inhimillisen luonnon lait lakkautettaisiin taikka että se asiain tila, joka ensin ilmestyi, olisi vaan väli-aikainen. Lienee ollut tunnettu, että ensimäinen luokka luonnollisesti ei voisi olla suuri. Marttyyrejä ei löydy koolta missäkään valtiossa tai yhteiskunnassa. Erittäinkään ei saanut heitä etsiä semmoisessa maan osassa, jossa toimelias ja voimakas vähemmistö oli hallinnut yleistä mielipidettä, siksi kuin itsenäinen ajatus muutamissa asioissa oli kokonaan kukistettu. Oman hyödyn etsijöitä sitä vastaan, semmoisia, joita voiton- tai kunnianhimo johdattaa ja jotka huolivat yhtä vähän peri-ajatuksista kuin niitten hyväksymisestä, jotka heitä ympäröivät, semmoisia löytyy kaikissa säädyissä ja luokissa; samalla kuin hulluja, joilla on kylläksi Jänttiä kauan aikaa uida lujaa yleisten mielipidetten virtaa vastaan, ei tarvitse hakea suuremmassa määrässä missäkään tavallisessa yhteiskunnassa.

XXI LUKU.

Kuinka viisaat miehet rakensivat.

Niin muodoin lienee ollut hyvin selvä niille viisaille miehille, jotka keksivät tuon lyhytmielisen tuuman valita presidenttiä ilman tappion mahdollisuutta, että he antoivat vallan uudestaan järjestetyissä, yhteisen korkeimman hallituksen alla olevissa tasavalloissa yleisiin asioihin tottumattoman rodun käsiin, joka oli siinä määrässä köyhä, että sen vertaista tuskin löytyi koko sivistyneessä maailmassa, ja niin taitamaton, ettei viisi vaalimiestä sadasta osannut lukea omaa vaali-lippuansa, sekä semmoisille Adullamiiteille[37] syntyperäisten valkoisten joukossa, jotka eivät pelänneet sitä pannaan panoa, joka sulki Herran huoneen ovet heidän perheiltänsä, ynnä niille harvoille sodan jälkeen tähän maan osaan asettuneille Pohjan miehille — konnille tai hulluille tai molempien luonnolla varustetuille — jotka tahtoivat ruveta vakinaisiksi kansalaisiksi ja yhtyä liikkeesen.

Näitä vastaan asetettiin semmoisen kansan varallisuus, tiedot ja taidot, järjestävä kyky, ylpeys ja viha, jonka voittamiseen rehellisessä taistelossa vaadittiin neljä vuotta, vaikka sen viholliset olivat kolme kertaa lukuisammat, ja jota etupäässä yllytti pelko siitä, mitä nyt, niinkuin näytti, aiottiin tunkea heidän päällensä tuon väärin "uudestaan rakentamiseksi" nimitetyn keinon kautta: neekeri-rodun tasa-arvosta.

Se tehtiin lisäksi siitä teko-asiasta huolimatta, että edellisten kahdentoista kuukauden kuluessa Etelän valkoinen kansa edusmiestensä kautta Johnson'in aikakauden eri lainsäätäjäkokouksissa suorastaan ei ottanut tunnustaaksensa tätä tasa-arvoa vähimmässäkään määrässä, kieltäytyen sallimasta mustan kansan todistaa oikeuden edessä valkoista miestä vastaan taikka jollakin tavalla suojella oikeuksiansa hengen ja omaisuuden suhteen valkoisten naapuriensa ahneudesta, halusta tai pedollisesta himosta. Se tehtiin noista "Mustista lakikirjoista" huolimatta, jotka olivat Väliaikaisten lainsäätäjäkokousten ensimäisiä toimia ja jotka olisivat luoneet orjuuden semmoisen, jonka rinnalla Venäjän aromaitten orjuus ennen Aleksanterin ukaasia olisi ollut varsin vähäinen.

Ja ne miehet, jotka keksivät tämän tuuman, pitivät itseänsä rehellisinä ja viisaina valtiomiehinä. Useampi, kuin yksi heistä, on sittemmin onnitellut itseänsä siinä uskossa, että hän tähän tuumaan osaa ottamalla on halvalla hinnalla ansainnut ikuisen kiitoksen kaikilta maailman vapauden ystäviltä! Pakoitettuaan ylpeätä kansaa luopumaan siitä, mitä se kolmatta vuosisataa oli katsonut oikeudeksensa — oikeus pitää afrikalaista rotua orjuudessa — he jatkoksi loukkasivat tunnetta, joka oli yhtä syvä ja hehkuva, kuin Islamin uskonvimma tai Hinduein luokkaumpinaisuus, tehden tietämätöntä, taitamatonta ja muista riippuvaa rotua — rotua, joka ei olisi voinut elää viikkoakaan ilman hallitsevan kansan apua tai armeliaisuutta — yhdenvertaiseksi valtiollisten oikeuksien puolesta! Ei edes tähänkään tyytyen, he menivät vielä edemmäksi ja, muuttaen kapinallisen maan osan itseänsä hallitseviksi ja itsepäättäviksi valtioiksi, jättivät nuot puolueet niinkuin kukot kiistakentälle taistelemaan ylivallasta ilman mitään kansallisen välityksen mahdollisuutta. He sanoivat mustalle miehelle erään sen ajan valhe-filosofin kielellä: "tempaa ylös, hakkaa pois tai kuole!" Se oli huokea isänmaanrakkaus, huokea ihmis-ystävyys, huokea menestys!

Sillä oli kuitenkin puollustuksensa, jota meidän on velvollisuus tuoda esiin. Pohja ja Etelä olivat olleet kaksi perhekuntaa yhdessä talossa — kaksi kansakuntaa yhdellä nimellä. Kummankin henkinen, siveellinen ja yhteiskunnallinen elämä oli ollut kovin toisenlainen ja eriävä. He eivät ymmärtäneet eikä arvossa pitäneet toistensa tunteita tai kehitystä enemmän, kuin John Chinaman[38] käsittää John Bull'in[39] sivistystä. Tosin kyllä he puhuivat samaa kieltä, käyttivät samoja hallitusmuotoja ja, suureksi onnettomuudeksi, luulivat ymmärtävänsä toistensa aatteita.

Kumpikin luuli tietävänsä toisen ajatukset ja aikomukset paremmin, kuin tämä itse. Pohjoisvaltalainen ajatteli ylenkatseella eteläistä kansalaistaan yleensä hyvänluontoiseksi kerskaajaksi, joka muisti omaa mukavuuttansa, rakasti valtaa ja loistoa ja hylkäsi kaikki elähyttävät peri-aatteet, jotka jollakin tapaa vaikuttivat hänen etuihinsa. Etelävaltalainen halveksi pohjoisvaltaista kumppaniansa, pitäen häntä kylmäverisenä, itsekkäänä, ulkokullattuna, pelkurimaisena ja kateellisena. Tässä alempana näkyy, kuinka he molemmat väärin ymmärsivät toisiansa, kun kumpainenkin luuli paljon paremmin ymmärtävänsä toisen sydämen, kuin hän edes koetti omaansa ymmärtää.

Ante bellum.[40]

Pohjoisvaltioiden ajatus orjuudesta.

Orjuus on siveelliseltä, valtiolliselta ja taloudelliselta kannalta väärä. Sitä suvaitaan ainoastaan sovun ja rauhan tähden. Neekeri on ihminen, ja hänellä on samat luonnolliset oikeudet, kuin valkoisellakin rodulla.

Etelävaltalaisten ajatus orjuudesta.

Neekeri kelpaa vaan orjaksi. Raamattu hyväksyy orjuutta, ja sen täytyy olla oikea; taikka jollei se ole aivan oikea, niin se on ainakin välttämätön asia nyt, kun tuo rotu kerran on joukossamme. Me emme voi elää heidän kanssaan milläkään muulla kannalla.

Pohjoisvaltalaisten ajatus Etelävaltalaisten ajatuksesta.

Nuot Etelän toverit tietävät, että orjuus on väärä eikä sovi yhteen hallitusmuotomme kanssa; mutta se on edullinen asia heille. He lihoavat ja rikastuvat ja heillä on hyvä aika sen kautta; eikä kukaan voi moittia heitä siitä, etteivät tahdo siitä luopua.

Etelävaltalaisten ajatus Pohjoisvaltalaisten ajatuksesta.

Nuot Yankeet ovat kateissaan siitä, että me käytämme orjuutta hyödyksemme, viljellen pumpulia ja tupakkaa, ja tahtovat kateudesta riistää meiltä orjamme. He eivät usko sanaakaan siitä, mitä sanovat orjuuden vääryydestä, paitsi muutamat vimmapäiset. Kaikki muut ovat ulkokullatuita.

Post Bellum.[41]

Pohjoisvaltalaisten ajatus asemasta.

Neekerit ovat nyt vapaat, ja heille pitää antaa hyvä tilaisuus itse tehdä jotakin. Mitä on väitetty heidän huonommuudestaan, lienee totta. Luultavasti se ei kuitenkaan ole osottava itseänsä siksi; mutta, olkoon se totta taikka väärää, heillä on oikeus yhdenvertaisuuteen lain edessä. Tätä juuri sota tarkoitti, ja on vaan katsottava, että se heille suodaan. Mitä puuttuu, hankkikoot itsellensä, miten voivat, tai olkoot ilman, kumman tahtovat.

Etelävaltalaisten ajatus asemasta.

Me olemme sodan kautta kadottaneet orjamme, pankkiemme pää-omat, kaikki. Me olemme tulleet voitetuiksi ja olemme kunniallisesti antauneet; orjuus on tietysti poistettu. Orja on nyt vapaa, mutta hän ei ole mikään valkoinen. Me emme karsastele mustaa miestä semmoisenaan ja jos hän pysyy asemassaan, mutta hän ei ole meidän vertaisemme, häntä ei voi tehdä meidän vertaiseksemme, emmekä salli, että hän hallitsee meitä tai saa saman vallan, kuin valkoinen rotu. Me emme ollenkaan vastusta, että hän äänestää, jahka hän vaan äänestää, niinkuin hänen entinen herransa taikka niinkuin se, jolle hän tekee työtä, neuvoo häntä; mutta, jos hän tahtoo äänestää toisin, vastatkoon itse seurauksista.

Pohjoisvaltalaisten ajatus Etelävaltalaisten ajatuksesta.

Nyt kun neekeri on äänestäjä, täytyy Etelän kansan kohdella häntä hyvin, koska he tarvitsevat hänen ääntänsä. Neekeri on pysyvä uskollisena hallitukselle ja sille puolueelle, joka toimitti hänelle vapauden, sitäkin varten, että tämä pysytettäisiin vakinaisena. Virkojen ja vallan tähden on kylläksi Etelän valkoisia menevä heidän puolellensa, että he epämääräiseksi ajaksi pystyvät yhä eteenpäin pitämään noita valtioita hoimissaan. Neekerit ryhtyvät työhön ja asiat selviävät vähitellen itsestänsä. Etelällä ei ole mitään oikeutta valittaa. He tahtoivat pitää neekereitä orjina, saattivat maan alinomaiseen rauhattomuuteen niitten tähden, synnyttivät sodan sen vuoksi, ettemme huolineet ottaa kiinni heidän karanneita neekereitänsä, tappoivat miljoonan ihmisiä; eikä heidän nyt sovi valittaa, jos juuri se ase, jonka avulla he ylläpitivät valtaansa, käännetään heitä vastaan ja tehdään niitten vääryyksien oikaisimeksi, joita he itse aikaan saattivat. Se lienee kyllä kovaa; mutta he oppivat tästälähin menettelemään paremmin.

Etelävaltalaisten ajatus Pohjoisvaltalaisten ajatuksesta.

He ovat tehneet neekerin äänestäjäksi ainoastaan halventaakseen ja häväistäkseen Etelän valkoista kansaa. Pohja ei pidä ollenkaan väliä neekerillä ihmisenä, vaan vapautti hänet ainoastaan nöyryyttääksensä ja heikontaaksensa meitä. Tietysti se on yhdentekevä Pohjan kansalle, onko neekeri äänestäjä vai ei. Löytyy niin vähän mustia miehiä siellä, ettei tarvitse yhtään peljätä, että yksikään valitaan virkamieheksi, lainsäätäjäksi tai oikeuston jäseneksi. Koko hankkeen tarkoitus on loukkaus ja häväistys. Mutta vartokaat vaan, siksi kuin valtiot ovat jälleen järjestetyt ja "Sinitakit" ovat poissa, niin kyllä näytämme heille heidän erehdyksensä.

Molemmissa näissä arvosteluissa toisen luonteesta oli juuri kylläksi totuutta kumpaakin eksyttämään. Kokonaisuudessaan katsottuna Etelä totisesti uskoi, että orjuus sekä siveellisesti että valtiollisesti oli oikea. Samoin Pohja oli yhtä vilpittömästi vakuutettu orjuuden pahuudesta ja sen mahdottomuudesta soveltua yhteen tasavaltaisten laitosten kanssa; kuitenkin molemmat epäilivät toistensa rehellisyyttä. Etelä oli oikeassa, kun uskoi, että Pohja huoli vähän tai ei ollenkaan neekeristä ihmisenä, mutta väärässä, kun ajatteli, että oppi valtiollisesta yhtäläisyydestä ja yleisestä ääntö-oikeudesta keksittiin taikka tyrkytettiin vastaan-otettavaksi jostakin pahan suonnin, koston tai kateuden tunteesta Etelän suhteen. Ei mikään alentamisen halu missäkään tämmöisessä yhteydessä tullut Pohjoisvaltalaisen mieleen. Se ajatus, että "yhtä verta ovat kaikki kansakunnat maan päällä", ja ettei voi sallia "rodun, ihonkarvan tai edellisen orjuuden tilan" vaikuttaa kenenkään laillisiin tai valtiollisiin oikeuksiin, oli elävä perus-aate Pohjoisvaltalaisen mielessä ja yhtä mahdoton masentaa, kuin se rodun-vihan tunne, joka sitä kohtasi ja jonka voimaa se itsepintaisesti halveksi.

Löytyi vielä toinenkin seikka, jonka ne viisaat miehet kokonaan unhottivat, jotka semmoisessa tulisessa kiireessä uudestaan rakensivat vapauden linnan. Etelää arvostellessaan ja sen tulevaisuutta ennustaessaan he kuvasivat sitä itsekseen semmoiseksi, kuin Pohja olisi ollut, jos sen asukasmäärään olisi lisätty äsken vapautettuja neekereitä sen verta, että näitten luku olisi ollut kolmas osa koko sen väestöstä; toisin sanoin, heidän mielestään oli vapautuksen seuraus ainoa eroitus Pohjan ja Etelän välillä. He eivät arvostelleet oikein pää-asiallisesti erilaisen sivistyksen ja kehityksen vaikutusta Etelän valkoiseen kansaan. He sanoivat: "Etelä on tähän saakka erinnyt Pohjasta ainoastaan orjuus-laitoksen kautta. Tämä on nyt poistettu; vapautetut ovat ainoa jälelle jäänyt muisto sen olemisesta; sentähden Etelä on aivan niinkuin Pohja olisi, jos vapautetut lisättäisiin sen väestöön". Se oli kummallinen erehdys. Miespolvien mietteet eivät huku yhdessä tunnissa. Erilaisia sivistyksiä ei voi yhdessä hetkessä tehdä samanlaisiksi yhden ainoan laitoksen hävittämisellä.

Niitten omituisuuksien joukossa, joitten kautta Pohjan ja Etelän yhteiskunnat erisivät toisistaan, oli yksi niin selvä ja ilmeinen, yksi, joka oli niin usein esiintynyt valtiollisessa historiassamme, että näyttää melkein mahdottomalta, että tarkat tämän historiamme tuntiat olisivat voineet hetkeäkään olla sitä huomaamatta tai oikein arvostelematta. Tämä on perheellisen aseman, yhteiskunnallisen arvon tai valtiollisen etevyyden vaikutus. Johto semmoisessa merkityksessä, että sokeasti ja arvelematta seurataan jotakin miestä, vaikka hän ei milläkään erityisellä tavalla edustaisikaan mitään aatetta, semmoinen johto on melkein tuntematon asia Pohjassa; Etelässä se on oikea valta. Jokaisella perheellä siellä on luottilas-joukkonsa, seuraajansa, jotka kokoontuvat tämän perheen johdatettaviksi yhtä nopeasti ja melkein yhtä suorapäisellä uskollisuudella, kuin nuot vanhat skotlantilaiset heimokuntalaiset, joita palava risti kutsui kokoon. Tämän tosi-asian kautta orjuuden laitos oli pidetty voimassa viisikymmentä vuotta. Tämän omituisuuden kautta Unionista luopuminen ja kapina kävivät mahdolliseksi. Ne, joitten toimesta niin kutsutut "Uudestaan rakentamisen asiakirjat" syntyivät, näyttävät himmeästi aavistaneen, vaikk'ei ollenkaan ymmärtäneen tai miksikään arvostelleen tätä tosi-asiaa. He näyttävät ajatelleen, että jos todellinen valtiollinen asema riistettäisiin tältä ylhäiseltä luokalta, se sen kautta jäisi valtiollista vaikutusta vaille: niin muodoin määrättiin, että kaikkia, jotka olivat niin etevät, että olivat olleet sivili- tai sotavirkamiehiä ennen sotaa ja olivat jälestäpäin ottaneet osaa kapinaan, kiellettäisiin äänestämästä tai virkaa pitämästä, siksi kuin he päästettäisiin tämmöisestä laillisesta esteestä.

Se oli turmiollinen erehdys. Kuolleella johtajalla on aina enemmän seuraajia, kuin hänen elävällä vertaisellansa. Jokainen näitten pikku ruhtinaitten paagi, joita tämä isku tarkoitti, tunsi sen paljoa kipeämmin, kuin hän olisi tuntenut, jos isku olisi kohdannut hänen omaa poskeansa. Jokaisen kylän kuningas pantiin valta-istuimeltansa; jokaisen ristitien magnaati alennettiin. Tästälähin jokainen heidän drabanttinsa oli sidottu ikuiseen vihaan näitä määräyksiä ja kaikkea vastaan, mikä niistä ehkä lähtisi.

Seuraavalla tapaa rajalinja oli vedetty. Toisella puolella huomattiin ainoastaan ne, jotka muodostivat, mitä sanottiin arvolliseksi väeksi — pää-osa niistä valkoisista, jotka ennen sotaa olivat hallinneet Etelää, jotka olivat kasvattaneet orjuuden ja lihonneet siitä, jotka olivat tehneet sen päävallaksi kansakunnassa, yhteydessä kaikkien niitten kanssa, joitten rohkeus ja kunto oli järjestänyt kapinan ja saattanut Etelän tuohon ihmeelliseen taisteloon eroamista varten. Toisella puolella olivat maan paariat, joitten eri luokkien eroittamiseksi käytettiin kolme sanaa: "Niggerit", vasta vapautetut afrikalaiset äänestäjät; "Scalawag'it",[42] ne Etelässä syntyneet valkoiset, jotka hyväksyivät Uudestaan rakentamisen määräyksiä; ja "Carpet-baggers",[43] kaikki Pohjassa syntyneet miehet, jotka asuivat Etelässä ja jotka sanalla tai työllä, tahtoivat vaikuttaa tämmöisen uudestaan rakentamisen hyödyksi.

Seurasta hylkäämisen panna ei säästänyt ikää eikä sukupuolta eikä höltynyt koskaan. Asioissa tai huvituksissa, ystävyydessä tai uskonnossa, torilla tai kirkossa se oli kaikkivaltias. Ihmisiä suljettiin pois Herran Ehtoollisesta siitä syystä, että olivat perustaneet pyhäkouluja mustalle kansalle. Niitä, jotka eivät kironneet Uudestaan rakentamista, sen keksijöitä ja sitä hallitusta, jonka kautta se pantiin toimeen, kartettiin siveellisinä ja yhteiskunnallisina spitaalilaisina. Kuolleen Konfederationin henki oli voimakkaampi, kuin sen kansakunnan käsky, jonka alle se taistelossa sortui.

"Scalawag'eja" löytyi vähä. Niitä ei ollut monta, jotka pystyivät vastustamaan sitä pannaan panemisen virtaa, jonka se yhteiskunta laski heitä vastaan, joka oli ollut heidän ylpeytensä, koska se heidän mielestään oli paras koko maan päällä. Jonkun aikaa niin kutsutun "Unionismin" vaisto joko piti muutamia noista entisistä valtiollisista johtajista takalikolla taikka saatti heidät jokseenkin kylmäkiskoisesti yhtymään Uudestaan rakentamisen puolueesen. 1861 vuoden "Unioni" oli kuitenkin aivan toisenlainen, kuin puolta kymmentä vuotta myöhempi saman-niminen. Pyyntö puollustaa eri valtioiden yksinkertaista yhdessäpysymistä muodonmukaisen hallituksen alla oli ainoa, joka eroitti 1861 vuoden "Unionistin" hänen "Secessionisti" naapuristansa, joka suosi "E pluribus unum'in"[44] oikaisemista "Ex uno duoiksi".[45] Heidän ajatuksensa kaikista muista asioista sointuivat aivan yhteen. Ainoastaan tässä kohden he erisivät toisistansa. Se oli kuitenkin luja ja jyrkkä eroitus, jonka tähden tuhannet heistä olivat antaneet henkensä ja toiset puolestaan kärsineet sanomatonta kurjuutta ja vainoa; sillä Etelän gentlemanit olivat ankaria herroja eivätkä sallineet kenenkään rankaisematta pitää tai lausua toista valtiollista mielipidettä, kuin mitä heillä itsellä oli. Ne Unionin miehet, jotka sodan kestäessä todella pysyivät eheinä ja uskollisina federaliselle Unionille ja sodan päätyttyä rupesivat pitämään republikaanisia mielipiteitä, olivat siis etupäässä sitä luokkaa, jotka eivät ole rikkaita eikä köyhiä, jotka omistivat maata, mutta ei orjia. Ne harvat, jotka kuuluivat korkeampaan luokkaan, olivat olleet niin täydellisesti suljetut pois Pohjassa näinä tärkeinä vuosina tapahtuneista henkisistä liikkeistä, että he tavallisesti olivat peräti hämmentyneet niistä seurauksista, jotka olivat heidän edessään. He olivat toivoneet, että kansakunta, päästyään entisiin voimiinsa, aivan muuttumatta ja toiseksi muodostumatta palaisi siksi, mitä se oli ollut. Se palasi sen sijaan uudella voimalla, uudella elämällä, jonka kuluneet myrskyiset vuodet olivat synnyttäneet, se tallasi jalkojensa alle ne entiset kysymykset, jotka olivat jakaneet ihmiset puolueisin, ylenkatsoen vanhaa valtioviisautta ja pilkaten niitä harmaapartoja, joita ennen "tasavallan hyvinä vanhoina aikoina" oli viisaina kunnioitettu. Mutta niitten Etelän miesten ylistämiseksi, jotka, tietäen ja käsittäen kaikki nämät muutokset, uljaasti kohdaten näitä vaaroja ja vastuksia, tunnustaen tapausten heltymätöntä logikia ja uskoen ja tahtoen edistää sitä lopullista hyvää, jonka täytyi siitä lähteä, rehellisesti vastaanottivat sodan päätöksen ja panivat altiiksi "henkensä, omaisuutensa ja pyhän kunniansa" tämän uuden vapauden lahjoittamisen tueksi, niitten miesten ylistämiseksi ei voi kylläksi sanoja löytää! Eikä myöskään toiselta puolelta kylläksi sanoja heidän pohjoisvaltaisten toveriensa ja hengenheimolaistensa ylenkatsomiseksi, jotka eivät ainoastaan kieltäneet heiltä hyvin ansaittua kiitollisuutta heidän uhrauksistaan ja harrastuksistaan, vaan myöskin kiirehtivät kohtelemaan heitä kylmyydellä, sopimattomalla käytöksellä ja häväisevällä ylenkatseella, koska he muka eivät voineet tehdä sitä mahdotonta tehtävää, jonka viisaat miehet olivat heille määränneet. Farisealaisuus ei suinkaan ole parhaassakaan kunnossaan kiitettävä; mutta oikea tavara on paljon vähemmässä määrässä halveksittava, kuin teko-tavara. Toinen omituisuus tässä merkillisessä suunnitelmassa oli se, että, vaikka se myönsi tahtovansa rangaista yhtä kansalais-luokkaa sulkemalla sitä pois vaali-uurnasta (rangaistus, joka synnytti vaan vihaa), se ei tarjonnut mitään kehoitusta eikä palkintoa niille, jotka vaaran hetkenä olivat pysyneet kansakunnan lujina ystävinä. Tasavaltojen kiittämättömyys on kaikkein kuluneimpia sananparsia, mutta sen totuus lienee tuskin milloinkaan tullut selvemmin todistetuksi. Kukaties ei milloinkaan ennen mikään kansa, kapinan semmoisen kukistettuaan, joka uhkasi sen koko olemista, niin peräti unhottanut niitten vaatimuksia, jotka olivat olleet sen ystävinä tyytymättömässä maan osassa.

Kautta koko Etelän löytyi tuhansia miehiä, jotka olivat Unionisteja, yksistään ja paljaastansa. Tavallisesti he eivät tunteittensa puolesta ensinkään yhtyneet tuohon orjuuden vihaan, joka oli tunkeunut aivan syvälle Pohjan henkiseen elämään. Orjuus oli heistä yhtä luonnollinen asia, kuin mikä tapaus hyvänsä heidän jokapäiväisessä elämässään. Varsin suuri osa heistä oli perinnön kautta joutunut orjien omistajaksi. Mustan miehen syntyperäinen ja edeltäkäsin määrätty huonommuus oli heistä yhtä paljon uskonkappale, kuin kukin muu Pyhän Sanan osa. Eikä siinä kyllin, vaan he uskoivat yhtä vilpittömästi, että huonomman rodun oikea ja sovelias tila oli orjuus. He ehkä surkuttelivat, että sitä väärin-käytettiin, että löytyi julmia ja säälimättömiä isäntiä ja petomaisia päällysmiehiä, aivan niinkuin he surkuttelivat, kun joku sisämaan ajomies rääkkäsi liiaksi kuormattuja hevosiaan; mutta heillä ei ollut enemmän omantunnon vaivoja toisen orjuuttamisen, kuin toisenkaan ukittamisen tähden. Semmoinen mies suosi unionia jonkunlaisesta syvästä vakuutuksesta sen oivallisuudesta, jonkunlaisesta peritystä isänmaanrakkaudesta taikka jonkunlaisesta uskosta, että ero ja yhteyden rikkominen olisi onneton ja turmiollinen; mutta hän ei odottanut eikä toivonut orjuuden hävittämistä ylimalkain eli laitoksena. Hänen liittymisensä Unioniin oli jonkunlainen kaikki voittava rakkaus yleiseen aatteesen. Hän ei paheksinut secessionin lopullista tarkoitusta — orjuuden vakaantumista ja pysyttämistä — vaan ainoastaan niitä keinoja, joita käytettiin tämän saavuttamiseksi. Hän jumaloitsi Unionia, mutta Unionia ynnä orjuuden kanssa, paitsi kun oikeus pitää orjia ehkä menetettiin kapinan kautta; jota menetystä hän luuli vaan personalliseksi ja semmoiseksi, joka vahingoittaisi ainoastaan niitä, jotka todella olivat ottaneet osaa kapinallisiin toimiin. Semmoinen oli eteläisen unionistin asema sodan alkaessa. Muutamat luopuivat siitä taistelon jatkaantuessa; mutta monet tuhannet pysyivät uskossansa huolimatta mistäkään houkutuksesta tai vainoamisesta, jota koetettiin heitä vastaan. Monen tämmöisen miehen urhoollisuutta sopii hyvin asettaa jaloimman sankariuden ja alttiiksi panemisen rinnalle, jota osotettiin tappelutanterella. He väistyivät tieltä, piilivät, taistelivat, ponnistivat viimeisiä voimiansa, kaikilla tavoilla välttäen Konfederationin palvelusta ja pysyen lujasti kiinni uskonsa Unionissa. Sodan loppu tapasi heidät juuri missä he olivat sen alussa. He eivät olleet menneet eteenpäin eikä taaksepäin.

He katsoivat orjuuden hävittämistä oikeutetuksi ainoastaan siitä syystä, että orjien isännät olivat personallisesti ja itsekohtaisesti ottaneet osaa kapinaan — rangaistukseksi heidän kavalluksestaan. Tästä syystä ja ainoastaan tästä heidän oli mielestään mahdollinen kannattaa orjuuden hävittämistä, ja he arvelivat välttämättömäksi ja luonnolliseksi seuraukseksi tästä katsantotavasta, että heillä oli oikeus joko päästä vapaaksi tästä rangaistuksesta taikka saada korvausta semmoisista orjista, jotka Sodanjulistuksen kautta heiltä otettiin.

Kun tulee kysymys logikin sovittamisesta tosi-oloihin ja kohtuuden peri-aatteista, joihin, niinkuin on väitetty, kaikki tuommoiset kansallisen hallintotavan kysymykset perustuvat, on vaikea ymmärtää, missä kohden näitten Etelän unionistein mietteet olivat väärässä. Aina on kiistetty, että orjuus hävitettiin sodan pakoituksesta eikä sen oman vääryyden tähden elikkä pelkästä ihmis-ystävällisestä aikomuksesta tehdä hyvää orjuutetuille. Melkein jokainen niistä viisaista miehistä, jotka laativat lakeja ja määräsivät sen ajan valtiollisten tapausten suuntaa, olisi voinut vakuuttaa tätä todeksi. Mutta jos niin oli laita, ei olisi saanut ollenkaan kajota eteläisen unionistin orjiin taikka, jos niin tehtiin, tämän olisi pitänyt saada makso niistä yhtä hyvin kuin pumpulistaan, viljastaan, tupakastaan, aidakkeistaan, puistaan ja karjastaan, joita kansalliset armeijat tietämättänsä olivat hävittäneet taikka tarpeen tullen anastaneet. Tätä ei kuitenkaan tehty. Viisaat miehet päättivät, ettei kävisi laatuun sitä koettaa.

Seuraus oli niinmuodoin se, että samalla kuin julkinen kapinoitsia, joka itsekin tunnusti ottaneensa osaa kapinaan, menetti orja-omaisuutensa, sama tapahtui myös kaikkein innokkaimmalle ja hartaimmalle unionistille. Kovaa oli, varsin kovaa, kun mies oli pannut parhaat elämänsä vuodet rehellisesti hankkiakseen erästä omaisuuden lajia, jota lakimme eivät ainoastaan suojelleet, vaan näyttivät erittäin suosineen ja kehoittaneen; ja kun, kansakunnan ollessa hengen vaarassa, hän oman henkensä kaupalla seisoi lujana sen tukemisessa, puollusti sen asiaa naapureitansa vastaan, saatti itsensä hylkiöksi omassa maassaan — kovaa oli todella, kun taistelo oli ohitse, nähdä, että kansakunta, johon hän oli niin uskollisesti liittynyt, ojensi ulos kättänsä, riistääksensä häneltä hänen näin ansaittua toimeentuloaan ja jättääksensä häntä kärsimään ei ainoastaan köyhyyden pistoksia, vaan myöskin niitten ivaa, joitten petosta hän oli vastustanut. Että näitten miesten rakkaus vähitellen jähtyisi sen maan suhteen, joka mittasi saman rangaistusmäärän ystävälle kuin vihollisellekin, sitä ei Hullumme ollenkaan ihmetellyt, mutta kansallisen pääkaupungin viisaat miehet eivät pystyneet käsittämään, että näin voisi käydä. Niin aika kului, ja viisaat miehet ja hullut ymmärsivät toisiansa väärin; ja Simsonin suortuvat kasvoivat sillä aikaa kuin hän piti myllyä käymisissä.

XXII LUKU.

Kukon kiekunta.

Kun Hullun puhe tuossa valtiollisessa kokouksessa ja ne tapaukset, jotka sitä seurasivat, tulivat yleisesti tietoihin, alkoivat ne, jotka kansassa olivat tunnetut Unionin miehiksi, suuresti etsiä hänen seuraansa. Hänen sanansa näyttivät syvästi koskeneen jotakin säveltä heidän sydämessään, ehkä ei niin paljon sen kautta, mitä hän oli sanonut, kuin sen tosi-asian kautta, että hän oli rohjennut sanoa sitä. He tulivat hänen luoksensa, kummastellen ja varoitellen. Kuinka hän oli uskaltanut nousta esiin ja puollustaa aatteita, jotka sotivat sen ihmisluokan hyväksymää uskontunnustusta vastaan, joka aina oli muodostanut ja hallinnut yleistä mielipidettä, sitä he eivät voineet ymmärtää. He vihasivat secessionia, olivat aina sitä vihanneet; he olivat äänestäneet sitä vastaan vuonna 1861; muutamat olivat puhuneet sitä vastaan kokouksissa, kaduilla, kaikkialla ja kaikkina aikoina; mutta yleensä heidän vastarintansa oli ollut aivan äänetön. Se kauhea sorto, jota orjuus oli harjottanut ajatuksen ja puheen vapauden suhteen, oli pysyväisesti vaikuttanut ihmisten mieleen. Miehet, jotka eivät moneen sukupolveen, muuten kuin kuiskaten, olleet lausuneet ajatustaan heitä aivan likeltä ympäröivästä laitoksesta, kävivät varovaisiksi pelkurimaisuuteen asti. Monta kertaa Hullumme sai kuulla hyväksyviä lauseita sellaisilta miehiltä, jotka kenties ensin varovaisesti katsoivat ympärillensä, ennenkuin puhuttelivat häntä, ja sitten sanoivat matalalla, hiljennetyllä äänellä: —

"Sitä me juuri tarvitsemme. Minä sanon teille, että minun teki hyvää kuulla teitä; mutta teidän tulee olla varoillanne! Te ette tunne näitä ihmisiä, niinkuin minä. Täällä ei käy laatuun puhua suoraan, niinkuin teidän Pohjassa on tapa".

"Mutta miks'ei?" hän kysyi maltittomasta. "Se oli minun rehellinen vakuutukseni: miks'en suoraan lausuisi sitä?"

"Hiljaa, hiljaa!" hänen kanssapuhujansa kenties kiihkeästi sanoi.
"Astukaamme syrjään hetkeksi juttelemaan".

Ja silloin he ehkä valtatieltä poikkesivat tuohon vapaan ajatuksen turvapaikkaan Etelässä, metsään (elikkä pensastoon, joksi huonokasvuista metsää yleisemmin siellä nimitetään); ja hän sai ehkä kuulla jonkun kertomuksen sankarimaisesta kestävyydestä, jonka kautta tämä hänen kumppaninsa oli pelastunut sotamiehen-otosta sodan aikana taikka välttänyt vainoamista ennen sotaa, kertomuksen, joka sai hänet ihmettelemään sekä sitä rakkautta peri-aatteesen, jota silloin osotettiin, että sitä varovaisuutta, joka siitä syntyi.

"Miks'ette puhu suutanne puhtaaksi?" hän kysyi.

"Oh, se ei kävisi laatuun! Jos niin tekisin, en voisi elää täällä, en ainakaan rauhassa; ja perheeni sitten — se suljettaisiin pois kaikista seuroista: ei kukaan tahtoisi olla missäkään yhteydessä sen kanssa. Vaikka minä olen ollut niin varovainen, lapsiani silloin tällöin parjataan 'niggerein jumaloitsioiksi' ja — ja —"

"Ja miksi?"

"Noh — 'Yankee'n-rakastajiksi'", puollustavaisesti. "Naapurini ovat, näettekö, saaneet tietää, että muutamia viikkoja takaperin kävin teitä tervehtimässä".

"No, entä sitten? Eikö teillä ole oikeus sitä tehdä? Eikö ihminen saa lausua ajatuksiansa ja osottaa ystävyyttä kenelle hän tahtoo?"

"Saatte vielä nähdä, ettei tuo vanha, orjuutta suosiva aristokraatillinen osue väestössämme salli, että ihmiset rauhassa ja sovinnossa pitävät toista mieltä, kuin se itse. Jos minä olisin teinä, pitäisin tarkkaa vaaria, kenenkä kanssa puhuisin. Te ette tiedä, mihinkä pulaan vielä jonakin päivänä joudutte".

"Semmoiseksi minä en rupea", Hullu vastasi. "Minä en ole koko asiasta millänikään. Minä en ole mikään poliitikko enkä tahdo semmoiseksi tullakaan; mutta minä aion sanoa juuri mitä ajattelen kaikkina sopivina aikoina ja joka paikassa, milloin vaan luontoni vaatii".

"Tietysti, tietysti", ehkä vastaus kuului. "Itse parhaiten tiedätte; mutta teidän tulee muistaa, ettette ole Pohjassa, jossa jokaisen sallitaan pitää omia ajatuksiansa ja jossa luullakseni sitä ylenkatsotaan, jolla ei niitä ole".

Niin nämät molemmat miehet erosivat, kumpikin toista kummastellen; Hullu ihmetteli, kuinka kukaan saatti kärsiä niin paljon omain mielipiteittensä tähden, ajatella niin hyvin, käsittää niin selvästi asiain laidan ja kuitenkin pelätä niin paljon vakuutustansa lausumasta. Hän ei voinut sanoa sitä pelkurimaisuudeksi, sillä moni näistä miehistä oli henkensä uhalla suojellut muita heidän matkallansa Unionin sotariveihin. Mitkä olivat ennen sotaa levittäneet orjuutta koskevia kirjoja ja lentokirjasia, joitten omistamista pidettiin hengenrikoksena. Mitkä, olivat auttaneet karanneita orjia pääsemään vapauteen, tuomari Lynch'in nuora ja risukimput silmien edessä. Mitkä vielä, kun heitä oli väkisin viety Konfedereerattujen armeijaan, olivat kieltäyneet aseita kantamasta silloinkin, kuin heitä oli pantu eturiviin ja tappelu oli tulisimmillaan.

He osasivat aivan tyvenesti katsoa vaaraa ja kuolemaa kasvoihin; mutta he eivät osanneet astua esiin julkisesti kohtaamaan yhteiskunnallista pannaan panoa. Hullu ei voinut sitä ymmärtää.

Toiselta puolen eteläiset unionistit eivät voineet ymmärtää Pohjoisvaltalaisten huoletonta avosydämisyyttä. Heistä se näytti mitä suurimmalta hulluudelta. Se oli sama kuin maanpakoon ajo, kahakat, hurjat roistojoukot ja lukemattomat vaarat, joita viisaalla vaiti-ololla voisi kokonaan välttää.

Tämmöiset olivat hänen ystäviensä varoitukset. Hän sai kohta sen perästä muitakin, jotka vaikuttivat enemmän häneen. Hänen oli ollut tapa välisti ratsastaa Verdenton'iin asioille ja sangen usein hän semmoisissa tiloissa lähti kotiin vasta auringon laskettua, erittäin, jos yöt olivat valoisat; sillä ratsastaminen eteläisen kesän kuutamassa oli aina ihastuttava romanssi jokaiselle tuntehikkaalle luonnolle. Kun hän eräänä yönä näin ratsasti kotiin Warrington'iin ja matala läntinen kuu paistoi kokonaan hänen kasvoihinsa, hän säikähti, kun hän, kulkiessaan jotakin metsätietä, näki miehen ratsastavan esiin lyhyt-kasvuisen tammen alta, joka seisoi aivan tien vieressä, ja lausuvan hänen nimeänsä. Taaja varjo oli kokonaan peittänyt sekä hevosen että ratsastajan, ja Hullu oli muutaman askeleen päässä puhutteliastansa, kun tämä tuli esiin kuunvaloon. Hevosen seisauttaminen ja pistoolin vyöstä vetäminen oli vaan silmänräpäyksen työ entiseltä soturilta ja tapahtui aivan vaistomaisesti.

"Kaikki hyvin, översti", lausui ratsastaja hauskasti. "Minua ilahuttaa nähdä, että pidätte muassanne tuota hyödyllistä kapinetta ja sukkelasti saatte sen esille; mutta se ei ole tarpeen nyt. Te tunnette minut, arvaan minä".

"Tohtori Gates?" sanoi Hullu kysyväisesti, kun hän katsoi ratsastajan varjostettuihin kasvoihin, punehtuen häpeästä, koska hän oli vetänyt aseensa tuntematonta ja hiljaista matkustajaa vastaan. "Minä — ah — te säikähytitte minua, tohtori, kun tulitte tuon puun alta tuossa; ja minun on niin kauan ollut tapa vedota aseisin odottamattomiin joutuessani, että puolimmiten luulin taistelon olevan käsissä", jatkoi hän puoleksi leikillisesti.

"Ei mitään anteeksi-pyyntöjä, översti; minä en moiti teitä, vaan, niinkuin jo sanoin, minua ilahuttaa nähdä sitä. Usein välttää vaaran, kun on varustettu sitä vastaan. Minä tahtoisin hetken aikaa puhua teidän kanssanne".

"Noh?"

"Tulkaat tämän puun alle", hän sanoi, katsoen tietä ylös- ja alaspäin.
"Ei ole miksikään hyödyksi seisoa esillä tuolla kuunvalossa".

Kun he olivat varjossa, lausui tohtori: —

"Te ehkä arvelette, ettei asia koske minuun, ja niin todella onkin; mutta minä olen juuri ajatellut, että jonkun tulisi sanoa teille — ja koska ei kukaan muu näytä sitä tehneen, arvelin, että ottaisin toimekseni ilmoittaa teille — että menettelette kovin epäviisaasti".

"Minä!"

"Niin; minä olen huomannut, että te, kaupungissa käydessänne, usein lähdette sieltä melkein samaan aikaan, kuin tänä iltanakin. Teidän tulee nyt tietää, että teidän puheenne ja kaikki, mitä teillä on sanomista, milloin hyvänsä yleisistä asioista keskustelette, on kovin vastenmielistä kansallemme, semminkin kuin he kokoontuvat kaupunkiin ja ovat juoneet ja tulistuneet".

"Te ajattelette siis, ettei miehellä saa olla omat ajatuksensa, vaan että hänen täytyy jättää ne jonkun naapuriensa valiokunnan allekirjoitettaviksi, ennenkuin hän mynttää niitä käyvän puhetavan rahaksi", lausui Hullu vähän tylysti.

"Ei; minä en tullut tänne riitelemään teidän ajatuksistanne eikä edes siitä ajasta, jolloin, ja siitä tavasta, jolla niitä lausutte", vastasi toinen. "Minä en ole ensinkään varma, ettette ole oikeassa mielipiteittenne puolesta. Ne ovat todella varsin hyväksyttäviä ja teidän mielestänne, epäilemättä, ihan kumoamattomia. Kuitenkin te, luullakseni, saisitte oppia vähän viisautta niiltä miehiltä, joitten kanssa pidätte seuraa. Minä näin teidän puhuvan David Nelson'in kanssa tänään. Hän on yksi niistä, joita minä tarkoitan. Parempaa Unionin miestä ei koskaan seisonut maanpinnan ja päivänsädetten välillä; ja minä tahtoisin panna vetoa siitä, että hän neuvoi teitä olemaan varovainen, ei ainoastaan sen suhteen, mitä sanotte, vaan myöskin sen suhteen, milloin ja missä te sen sanotte".

"Tietysti hän niin teki!" arveli Hullu nauraen. "Näyttää siltä, kuin kaikki nämät Unionin miehet pelkäisivät sanomasta, että heidän sielunsa ovat heidän omansa".

"Joll'eivät olisi olleet varovaisia, olisi heidän sielunsa ollut kaikki, mitä olisi voinut sanoa heidän omakseen", puhui tohtori kiivaasti. "Minä en ollut mikään Unionin mies", hän jatkoi. "Minä puoleksi häpeän sitä sanomasta; sillä minä tiesin ja tunsin, että Secessioni ja Konfederationi olivat suorastaan hulluutta. Mutta totuus on se, että minulla ei ollut rohkeutta kylläksi; minä en voinut vastustaa kansalaisteni painoa. Minä harjotin kuitenkin tointani täällä näitten Unionin miesten joukossa ja olin jonkun aikaa myöskin armeijassa. Minä olin Fredericksburg'issa, kun teidän väkenne koetti valloittaa sitä; ja minä sanon teille nyt, översti, että olisin mieluisammin seurannut teidän miehiänne tuon alastoman yläis-tasangon poikki Marye's Hill'in juurelle, kuin kokea, mitä nämät Unionin miehet päivästä päivään koko sodan kestäessä kokivat. Minä näin monta kummallista seikkaa; mutta minä opin pidättämään kieltäni pelkästä heidän urhoollisuutensa ihmettelemisestä".

"Epäilemättä", arveli Hullu; "mutta näyttää siltä, kuin heitä olisi paljon perinpohjaisemmin suomittu, kuin ikinä teitä kapinoitsijoita. Minä en saata ymmärtää, miks'eivät he nyt puhuisi suutansa puhtaaksi ja peittelemättä näyttäisi värejänsä. No, ainoastaan pari päivää sitten minä kutsuttiin yhteen Unionistein kokoukseen ja, arvellen sitä hupaiseksi asiaksi, otin mukaani yhden karnisooni-lipun, joka sattumalta oli minulla, ja ripustin sen puhelavan ylitse. Vähän ajan perästä muutamat johtajista tulivat luokseni ja kysyivät, enkö sallisi, että se otettaisiin alas. He sanoivat ilolla näkevänsä sen ja niin edespäin, mutta pelkäsivät, että siitä syntyisi rettelöltä".

"Te ette tietysti ottanut sitä pois", sanoi tohtori.

"Syystä teidän sopii sanoa niin! Minä olisin kuollut, ennenkuin sitä olisi saatu laskea tuumaakaan alemmaksi. Minä olin taistellut saadakseni oikeutta asettaa sitä siihen ja olin valmis taistelemaan saadakseni pitää sitä siinä", lausui Hullu innolla.

"Siitä ei ole epäilemistäkään, översti", vastasi toinen; "vaan kuitenkin, kaikella kunnioituksella puhuen, minusta näyttää, kuin olisitte menetellyt hullusti, kun asetitte sen siihen. Minä en voi enemmän ymmärtää teitä, kuin tekään ymmärrätte Unionin miehiä ympärillänne. Oletteko koskaan ajatellut, että Unionin miehet täällä ovat kovasti vähemmistössä, ja että me muut — minä tarkoitan pääosaa kansastamme — katsomme tätä tarpeetonta lippunne heiluttamista kasvojemme edessä loukkaukseksi ja röyhkeydeksi teidän puoleltanne? Yksistään sitä, että kannatte tuota vanhaa univormutakkia, vaikka minua ilahuttaa nähdä, että olette uhrannut napit, pidetään häväistyksenä. Teidän tulisi muistaa, että olette yksi voittajista voitettujen keskellä".

"Mutta minä en vihaa ketään, en suo mitään pahaa kenellekään, joka kantoi harmaata univormua", sanoi Hullu vastalauseeksi.

"Siitä kyllä olen varma, sillä muutoin en olisi tänään ratsastanut tänne, tehdäkseni teille hyvää työtä tänä yönä", arveli tohtori.

"Minä en ymmärrä teitä".

"Arvattavasti ette. Mutta sen voitte ymmärtää, että, jos minä ystävällistä tarkoitusta varten varmaan tiesin tapaavani teitä täällä, joku, jolla on paha tarkoitus, saattaa hänkin yhtä varmaan tietää tapaavansa teitä".

"Tarkoitatteko, että väijyksiä asetetaan minua vastaan?"

"Minä tarkoitan", sanoi tohtori pontevasti, "että, jos minä olisin teinä, minä en ottaisi tavakseni pimeän tultua ratsastaa mitään määrättyä tietä myöten".

"Mutta —"

"Minä en vastaa mihinkään kysymyksiin, översti, vaan sanon teille hyvää yötä". Hän käänsi hevosensa ja aikoi juuri ratsastaa pois, kun hän pysäytti sen ja sanoi: — "Teidän ei tarvitse pelätä mitään tänä yönä, ja luullakseni minun ei tarvitse pyytää teitä olemaan tästä kohtauksesta puhumatta. Hyvää yötä!"

Hän laski hevosensa liikkeelle ja ratsasti pientä laukkaa kaupunkia kohden, istuen sen selässä sillä keveällä, heiluvalla tavalla, joka on omituinen joutilaalle, varalliselle Etelän miehelle, joka on ollut satulassa melkein joka päivä lapsuudestansa asti, joka ratsastaa ei niin paljon ratsastamisen vuoksi, kuin joutuaksensa eteenpäin vähimmällä vaivalla omasta ja hevosensa puolesta. Kun tämä helppo juoksu oli saattanut tohtorin jonkun metsänkolkan ohitse eikä kuulunut muuta, kuin hevoskavioin säännöllinen, kolea kopina, ratsasti Hullu esiin vesitammen varjosta ja matkusti miettiväisesti kotiin päin. Jos hän tarkasti katseli tien varrella olevia pensaita ja säpsähti, kun joku eksynyt lehmä melkoisella melulla tunki puoleksi valaistun viidakon läpi, sopii antaa hänelle anteeksi päivän monien varoitusten jälkeen.

XXIII LUKU.

Arpa on heitetty.

Kun aika valita edusmiehiä perustuslakeja ehdottelevaan konventtiin oli käsillä, pitivät maakunnan Unionin miehet kokousta kandidaatein ehdottelemiseksi. Musta kansa, joka ei tähän asti ollut tottunut valtiollisiin kokouksiin, mutta joka hämärästi käsitti, että heidän oikeutensa ja etunsa olivat kysymyksessä, saapui suurissa joukoissa. Unionin miehiä oli vähä eivätkä ne kuuluneet siihen luokkaan, joka oli harjaantunut semmoisia kokouksia johdattamaan ja hallitsemaan. Kokouspaikaksi oli valittu vanha kansakoulun huone, joka sijaitsi kauniissa lehdossa noin parin penikulman päässä maakunnan pääpaikasta. Osaksi uteliaisuudesta, osaksi voimiensa mukaan auttaaksensa ja tukeaksensa liikettä, joka, perustuen federaalisen Unionin tunnustamiseen ja kannattamiseen, oli vastakohtana vapaaehtoisen secessionin ja hajoamisen aatteesen, Hullu myöskin tuli kokoukseen, vaikka tuskin puoleksikaan vakuutettuna ehdotetun Uudestaan rakentamisen tuuman käytännöllisyydestä ja viisaudesta. Tähän aikaan hän oli hyvin tunnettu maakunnassa ja kokonaan hänen itsekään siitä tietämättä häntä pidettiin yhtenä liikkeen johtajana. Nelivuotisessa sotapalveluksessa tottuneena käskemään ja jo aikaa ennen tätä täynnänsä sitä taipumusta altiisen, innokkaasen ja tehokkaasen osan-ottoon yleisiin asioihin, joka melkein on pohjoisvaltaisen kansalaisen etu-oikeus, hän oli suuttunut ja huolestunut niitten Unionin miesten ujosta epäileväisyydestä, jotka ympäröivät häntä. Miksi sata taikka tuhat miestä tulisi kokoon erityistä tarkoitusta varten, mutta sitten vaan rykisi ja änkyttäisi ja odottaisi, että joku tekisi alun, sitä hän ei voinut ymmärtää. Kun hän saapui paikalle, oli se tunti, joksi kokous oli kuulutettu, jo tullut. Musta kansa oli tiheänä joukkona kokoontunut toiselle puolelle puhelavaa, totisina odottaen ottaaksensa mitä osaa hyvänsä noitten uusien ja koettamattomien kansalais-oikeuksien toimittamiseen heille vaan määrättäisiin. Valkoiset miehet olivat istuutuneet sinne tänne vähissä ryhmissä, keskustellen matalalla, levottomalla äänellä ja luulevaisesti katsellen jokaista uutta tuliaa. Hiukan syrjässä oli muutamien ystävien kanssa översti Ezekiel Vaughn, nauraen ja äänekkäästi puhuen eri miehistä, jotka ottivat osaa liikkeesen. Tämä näytti kummallisen masentavaisesti vaikuttavan valkoisiin Unionisteihin, jotka ilmeisesti pelkäsivät hänen korkea-äänistä ivaansa ja varoivat, että joku häiriö syntyisi, jos he koettaisivat tehdä alkua.

"Noh", sanoi Hullu, lähestyen noin kymmenmiehistä seuraa, joka oli istuutunut piiriin jättiläis-kokoisen tammen alle, "miks'ette aiota?"

"St!" sanoi yksi niistä, joita hän oli puhutellut. "Ettekö näe noita tovereita?" samalla nyykäyttäen päätänsä ja viitaten kädellänsä Vaughn'ia ja hänen joukkoansa kohden.

"Enkö näe heitä?" Hullu vastasi, katsoen heihin päin. "Näen kyllä. Entä sitte?"

"He ovat tulleet tänne vaan melskettä aikaan saattamaan".

"Pah!" arveli Hullu. "He eivät halua mitään melskettä; mutta jos haluavat, niin antakaat heidän saada".

"Mutta me emme voi tehdä mitään, jos he ovat päättäneet hajoittaa kokouksen", sanoi unionisti.

"Hajoittaa kokouksen! Loruja! Eikö meitä ole kylläksi miehiä hoitamaan tuommoista joukkiota sotaan kelpaamattomia riitakukkoja?"

"On kyllä! Mutta sitten he panisivat toimeen paljon rettelöltä", kuului vastaus. "Ettekö luule, että olisi parempi lykätä kokous toistaiseksi ja yksityisesti sopia puoluelaistemme kanssa, että he jonakin määrättynä päivänä tulisivat tänne ja olisivat varovaiset eivätkä antaisi översti Vaughn'in eikä kenenkään hänen joukkolaisensa saada mitään tietoa siitä?"

"En, sitä minä en luule!" vastasi Hullu nopeasti. "Jos aiomme antaa joukon miehiä, jotka eivät ikinä ole tehneet muuta, kuin pieksäneet kieltänsä, pelottaa ja karkottaa itseämme velvollisuuttamme täyttämästä, niin meidän sopisi yhtä hyvin jättää koko asia ja mennä kotiin. Joll'ei, jääkäämme tänne ja tehkäämme velvollisuutemme, niinkuin hyvät kansalaiset ainakin".

"Miks'ette alota näyttelemistänne, Servosse?" kysyi Vaughn korkealla, pilkkaavalla äänellä, kun hän lähestyi tätä ryhmää. "Minä sanon teille, että me olemme jo kovasti väsyneet odottamasta; ja nuot niggerit tahtoisivat pian päästä äänestämään".

"Halloo, Vaughn!" vastasi Hullu äänellä, joka oli yhtä korkea, mutta iloisempi. "Oletteko tekin täällä? Siinä tapauksessa sopii heti alottaa. Me odotimme vaan apinaa alottaaksemme; mutta, koska nyt olette saapuvilla, olemme kaikki valmiit".

Naurua kuului, ja Vaughn peräytyi hämmentyneenä. Mutta yksi niistä, joitten kanssa Hullu oli keskustellut, veti hänet syrjäpuoleen ja sanoi totisesti: —

"Teidän täytyy, översti, antaa minulle anteeksi; mutta minä pelkään, että saatatte itsenne ikävään asemaan, jos puhuttelette noita ihmisiä tuolla tavalla. Niinkuin näette, he eivät ole tottuneet siihen".

"Tottukoot siis siihen", arveli Hullu huolettomasti. "Jos Vaughn ei olisi tahtonut terävää vastausta, olisi hän voinut olla hävytöntä muistutusta tekemättä".

"Kyllä, översti; mutta, näettekö, he ovat tottuneet tekemään ja sanomaan, mitä tahtovat semmoisten suhteen, joilla on toinen ajatus, kuin heillä. No, minä muistan, kun erästä miestä vainottiin juuri tässä maakunnassa siitä, että hänellä oli hallussaan kapinallinen kirja — semmoinen, jossa puhuttiin orjuudesta, tiedättehän — jonka hän lainasi jollekin ystävälle; ja ihmiset melkein pelkäsivät puhuttelemasta häntä taikka menemästä takaukseen hänen puolestaan, ettei hän joutuisi vankihuoneesen. Te Pohjoisvaltalaiset ette tiedä mitään siitä, mitä me täällä sanomme yleiseksi mielipiteeksi".

"Minä en suinkaan tahdokaan tietää siitä mitään, jos se tarkoittaa, ettei mies saa vapaasti lausua ajatustansa eikä heittää kiviä, kun muut heittävät semmoisia hänen päällensä", sanoi Hullu vakaasti.

"Se on kuitenkin", arveli Unionin mies, "hulluutta, kun tarpeettomasti vastustaa ja ärsyttää semmoista henkeä".

"Siinä minulla on aivan sama ajatus, kuin teilläkin, ystäväni", kuului Hullun vastaus. "Mutta jos kenellä on aatteita, jotka ansaitsevat kannattamista, joitten edestä ansaitsee taistella, niin ne myöskin ansaitsevat, että astutaan esiin niitä puollustamaan, kun niitä pilkataan ja solvaistaan".

"Siltähän se näyttäisi; mutta se ei käy laatuun — ei ainakaan tässä maassa", lausui unionisti huoaten.

Tällä hetkellä huomattiin jonkunlaista levottomuutta väkijoukossa; ja heikkoja yksityisiä hurraa-huutoja kuului, kun översti Rhenn ratsasti ylös, hypähti hevosensa selästä, jonka hän sitoi johonkin ulkonevaan lehväkseen, ja astui esiin, pitäen kovin kulunutta majavankarvaista hattuansa vasemmassa kädessään, kumartaen ja pudistaen kättä naapuriensa kanssa sekä luontevalla, mutta vakavalla kohteliaisuudella vastaten mustan kansan meluaviin tervehdyksiin. Tämä tulo näytti antavan luottamusta niille, jotka ennen ilmeisesti olivat pitäneet koko tointa vastenmielisenä, jopa vaarallisena velvollisuutena. Nathan Rhenn oli gentlemani, joka kuului erittäin eteläiseen, mutta tavattoman harvinaiseen tyyppiin. Hänen heimonsa oli vanha, mutta ei enää varallinen. Hänen tuttavakuntansa oli hyvä, mutta ei ylhäinen. Ennen sotaa hänen varallisuutensa oli ollut vaan keskinkertainen; nyt hän oli todella köyhä. Mutta hän ei ollut milloinkaan vähimmässäkään määrässä luopunut siitä syntyperäisestä komeudesta, joka aina oli ollut omituinen hänen käytöksellensä. Hänellä oli nyt harmaanruskeat kotitekoiset vaatteet yllänsä, mustat villa-sormikkaat kädessä, korkea, musta huivi kaulassansa sekä karkea, kaitalierinen ja jokseenkin likainen majavais-hattu päässä, ja ilman tuota vakavaa, miellyttävää ja arvokasta kohteliaisuutta olisi koko hänen ulkomuotonsa suuresti nauruttanut. Sen kokouksen perästä, jossa Hullu piti esikoispuheensa valtiollisista asioista ja jossa översti Rhenn oli ollut esimiehenä, tämä harvoin oli käynyt missään yhteisessä kokouksessa, ja hän oli tunnettu semmoiseksi, jonka kanta (huolimatta hänen entisestä unionismistaan, jota ei voitu kieltää) oli kovin epäiltävä. Hän oli tunnettu semmoiseksi, joka ei olisi tullut kokoukseen, jollei hän olisi aikonut puollustaa sitä asiaa, jonka edistämiseksi oli kokoonnuttu. Läsnä-olijat pitivät häntä siis hyvin tärkeänä lisä-apuna Uudestaan rakentamisen asialle. Hän oli tuskin ehtinyt tervehtiä lukuisia ystäviänsä, kun joku nousi ja sanoi: —

"Minä ehdottelen Nathan Rhenn'ia tämän kokouksen esimieheksi".

Yksimielisesti suostuttiin siihen; ja monella vakavalla kumarruksella ja vastaväitteellä tulokas suvaitsi, että hän talutettiin puhelavalle. Istuttuansa esimiehen istuimelle, hän piti lyhyen puheen, joka pää-asiallisesti kuului näin: —

"Kansalaiset, — Minä olen tänä päivänä tullut tänne auttaakseni ja edistääkseni liikettä, joka tarkoittaa niin kutsuttujen Uudestaan rakentamisen asetusten puollustamista, ja tämä lienee syy siihen, että olette kunnioittaneet minua valitsemalla minua esimieheksenne. Niinkuin hyvin tiedätte, olen aina ollut Unionin mies. Minä luulen, että kaikki ihmiset ja puolueet minkä olojen tahansa vallitessa ovat myöntäneet minulle tämän arvon. Mutta samalla en ole milloinkaan ollut eikä minua ole koskaan pidettykään minäkään abolitionistina. Minä olin orjan-omistaja ja kuuluin orjan-omistajain sukuun enkä ole koskaan tuntenut mitään omantunnon vaivoja sentähden, että pysyin semmoisena. Minä en koskaan arvostellut orjuutta, se on totta, minäkään uutena taikka yleisenä kysymyksenä, vaan katselin sitä semmoisena, kuin tapasin sen, yhteydessä ainoastaan oman itseni kanssa. Minä en ostanut enkä myynyt orjia; paitsi kuin ostin jonkun vaimon, jottei häntä myytäisi pois hänen miehensä luota, ja myin jonkun miehen hänen omasta pyynnöstään, jotta hän saisi mennä vaimonsa kanssa. Inhimillisten olentojen ostaminen ja myyminen, minä myönnän sen, oli vastenmielistä minulle; mutta minä suostuin tähän laitokseen semmoisena, kuin sen löysin, enkä tuntenut mitään kutsumusta ryhtyä sen hävittämiseen. Siinä yrityksessä, joka tehtiin hallituksen hajoittamiseksi, tämä laitos kukistettiin; ja juuri kysymys niitten vastaisista valtiollisista oikeuksista, jotka, niinkuin sopii sanoa, vielä eilen olivat orjia, on se, joka nykyjään herättää eri mielipiteitä kansassa ja uhkaa tuleviksi päiviksi riitaa. Jos meidän olisi ratkaistavana se yksinkertainen kysymys, palautetaanko meidät jälleen amerikalaiseen Unioniin ja saammeko ottaa vanhan sijamme yhtenä saman-arvoisena valtiona, ei ilmaantuisi mitään erimielisyyttä. Ainoastaan pieni vähemmistö kansassamme vastustaisi semmoista palauttamista muista syistä, kuin siitä, että sen kautta poliitillinen valta annettaisiin vapautetulle kansallemme. Muutamat pitävät tämmöistä vallan antamista epäviisaana ja epäkäytöllisenä; toiset luulevat, että voittajat pakoittavat sitä päällemme pelkkänä turhamaisena ja törkeänä loukkauksena, jolla pyytävät alentaa jo nöyryytettyä vihollista. Myöskin se seikka, että jokainen, joka on ollut entisen hallituksen viroissa, mutta sitten palvellut Konfederationia jollakin vapaa-ehtoisella tavalla, on suljettu äänestys-oikeudesta, sillä välin kuin hänen entinen orjansa on saanut tämän oikeuden, aikaan saa paljon nurjaa mieltä. Samalla kuin pidän tätä pois-sulkemista viisaana ja välttämättömänä, vaikka sen täytyy surettaa muutamia, jotka ovat aivan viattomia, tunnustan, että jälkimäinen keino on arveluttanut minua. Tarkasti ja totisesti mietittyäni olen kuitenkin tullut vakuutetuksi siitä, että paras asia, minkä voimme tehdä, on se, että vastaan-otamme, mitä tarjotaan meille, osotamme taipuvaisuutta tyytymään mihin hyvänsä, mitä päätetään viisaaksi ja soveliaaksi, ja turvaamme siihen, että tulevaisuus asettaa kaikki oikealle kannalle. Sentähden olen tullut tänne tänään vaikuttamaan yhdessä teidän kanssanne. Ja nyt, gentlemanit, mitä suvaitsette?"

Kerta oli puute kandidaateista. Ei kukaan näyttänyt haluavan semmoista asemaa, joka uhkasi tulla vaivaloiseksi, ilman mitään kunniaa tai sanottavaa hyötyä tuottamatta; joka, se tiedettiin kyllä, nostaisi vihaa yksityistä henkilöä vastaan ja saattaisi hänen perheensä yhteiskunnalliseen ja uskonnolliseen pannaan. Esimiehen ja jonkun muun nimi mainittiin; mutta esimies sanoi luulevansa itseään sopimattomaksi siihen virkaan, koska hän ennen sotaa oli ollut lainsäätäjäkunnan jäsenenä ja Konfederationin kestäessä sovintotuomarina. Silloin Hullun nimi pantiin esimiehen nimen sijaan, ja valmistava vaali oli tehty.

Tavan mukaan kandidaateja kehoitettiin pitämään vastaan-otto-puheitaan; ja sitä tehdessään Hullu tunnusti, ettei hän ensinkään ollut varustaunut selittämään sitä menetystapaa, jota hänen oli aikomus esittää Lainsäätäjä-kokouksessa, paitsi että hän hyväksyi niitten sääntöjen ehdot, joitten nojassa vaali tapahtuisi, mutta hän lupasi tuoda esiin sen painetussa kiertokirjeessä, että kaikki saisivat lukea ja ymmärtää hänen kantansa. Seuraavalla viikolla tämä asiakirja ilmestyi. Se ei näytä puoleksikaan niin kapinalliselta, kuin se todella oli. Se kuului: —

Jos minä valitaan, aion puollustaa: —

1. Samanlaisia yhteiskunnallisia ja valtiollisia oikeuksia kaikille ihmisille.

2. Varallisuuden määrän sillensä jättämistä valitsia-, virka- ja jurymiesten vaaleissa.

3. Kansan oikeutta valita kaikki virkamiehet — lainsäätäjät, lain toimeen-paniat ja lain-käyttäjät — valtiossa, maakunnissa ja kaupungeissa.

4. Rangaistuslakien muuttamista: kaakin, jalkapuun ja poltin-raudan poistamista; sekä hengenrikosten vähentämistä seitsemästätoista yhdeksi taikka enintään kahdeksi.

5. Omaisuuden yhtäläistä ja ad valorem[46] takseerausta sekä henkirahan rajoittamista korkeintaan kolmen päivän työhön yleisillä maanteillä kunakin vuonna taikka joksikin muuksi sitä vastaavaksi.

6. Kylläisessä määrässä yleisiä kouluja.

Hullulla ei ollut minkäänlaista käsitystä siitä, että hän teki kauhean rikoksen: mutta siitä päivästä saakka hän tuli hylkiöksi siinä maassa, jossa hän toivoi saaneensa kodin ja jota hän tahtoi uskollisesti palvella.

Nyt seurasi lyhyt, kiihkeä äänten onginta, rauhallinen vaali, ja eräänä päivänä tuli Hullun adressilla virkakirje, kannessa sen "Sotapiirin pääkortteerin" nimi, jossa hän asui, ja ilmoittaen, että "Comfort Servosse oli laillisesti valittu sen Perustuslaillisen konventin jäseneksi, jota oli määrä pitää Kongressin sääntöjen mukaan".

XXIV LUKU.

"Viisaus itkee kaduilla".

Heti sen jälkeen, kuin Hullun vaali tuli tunnetuksi, ne viisaat miehet, jotka olivat sommitelleet nuot lait, joitten nojassa nyky-ajan sivistyksen suurin valtiollinen koe oli tehtävä, alkoivat kirjoittaa kirjeitä hänelle, kaikki täynnänsä isällisiä ja ystävällisiä neuvoja sen johdosta, mitä sen kunnan, jonka jäseneksi hän juuri oli valittu, tuli tehdä ja milloin ja mitenkä se kaikki oli tehtävä, niinkuin myöskin tuhansia kehoituksia ja varoituksia sen johdosta, mitä ei tullut tehdä. Näitten miesten viisaus oli todella kummallinen, sillä sitä ei ollut ainoastaan heidän omaksi tarpeeksensa, vaan sitä todella riitti yltäkylläisiin neuvoihin muulle ihmiskunnalle. Totta on, että he eivät tienneet rahtuakaan niitten ihmisten ajatuksista, tunteista, tilasta ja muista oloista, joitten siveellisiin ja valtiollisiin tauteihin he lääkkeitä määräsivät, koska ne teko-asiat, joita he olivat käsittäneet, olivat niin himmennetyt ja muodostetut muitten teko-asiain kautta, joita he eivät käsittäneet, että oli enemmän luultavaa, että heidän johtopäätöksensä olivat väärät, kuin oikeat. Mutta eivät mitkään tämmöiset mietteet häirinneet heitä, sillä he eivät laisinkaan tietäneet, että voisi löytyä jotakin, jota he eivät tietäneet, eivätkä he koskaan uneksineetkaan, että huolellista tiedustelemista, tutkimista ja aikaa tarvittiin, jos mieli saattaa semmoista kansakuntaa entiseen kuntoonsa, joka juuri oli päässyt sisällisen sodan tulikuumeesta; eikä heidän todella tullut vastata siitä, että he eivät tietäneet sitä, minkä olemisesta heillä ei ollut vähintäkään aavistusta.

Yksi näistä kirjeistä on nyt edessäni. Sen on eräs viisaitten miesten kaikkein viisain omalla kädellänsä kirjoittanut. Hänellä on sangen suuri nimi — nimi, joka löytyy valtiomiesten aikakirjoissa ja ilmestyy Yhdysvaltain senatin jäsenten luettelossa vuosi vuoden perästä ja pidemmän aikaa, kuin useimpien miesten julkisen elämän on sallittu kestää. Tällä miehellä oli kummallinen ennustus-voima eikä hän koskaan erehtynyt päätöksissään, niin sitä sanottiin. Hän tunsi valtionsa keskuspaikasta kehään saakka eikä milloinkaan hairahtanut kansansa mielenlaadun suhteen. Hänestä kerrottiin, ettei hän koskaan tuntia myöhemmin eikä päivää varemmin, kuin piti, ilmoittanut ajatuksiansa mistäkään valtiollisesta kysymyksestä. Muutamilla määrätyillä ajatuksen aloilla hänen vakuutuksensa nousi ja laski yleisen mielipiteen virran kanssa; ja jos sen tykkyrin-koettimen häilyviä viivoja, jonka lääkäri välisti asetti hänen käsiranteellensa, olisi käynyt kääntäminen selviksi sanoiksi, ne olisivat voineet säntilleen kertoa yleisen mielipiteen historian näillä aloilla siitä saakka kuin hän ensin rupesi … valtion palvelukseen. Tämä mielipide oli se taikasauva, jonka johdolla hän suunnitti valtiollisia askeliansa; ja niin muodoin hän kirjoitti seuraavan kehoittavan kirjeen Hullulle: —

Senatin huoneessa, Washington'issa, Columbian valtiossa, 16 p. Joulukuuta 1867.

Rakas Överstini, — Minua ilahutti hyvin, kun kuulin, että te olette yksi niistä, jotka valittiin edustamaan maakuntaanne valtionne Perustuslaillisessa konventissa. Teidän maineenne Unionin soturina, ynnä teidän hyvin tunnettu ja tunnustettu taitonne saattavat meitä odottamaan varsin suuria teiltä. Ja "meitä" sanalla en tarkoita ainoastaan Kongressin jäseniä ja senatoreita, vaan Unionin puoluetta koko maassa. Me tiedämme hyvin, ettette kaikin puolin hyväksynyt sitä Uudestaan rakentamisen tuumaa, johon lopulta suostuttiin; enkä minäkään sitä hyväksynyt; emmekä luultavasti kuitenkaan olisi voineet menetellä paremmin. Oli, näettekö, aivan tarpeellista tehdä jotakin. Kolme vuotta on melkein kulunut siitä, kuin sota päättyi, eikä mitään ole tehty, että saataisiin joku pysyväinen asiain entiselleen palauttamisen perustelma taikka hallitustapa tälle valtakunnan osalle. Presidentin väkivaltaiset teot ovat suuressa määrässä vaikeuttaneet asemaa. Hän on mennyt vihollisten puolelle — taikka pikemmin he ovat yhdistyneet häntä tukemaan — ja hän saa epäilemättä lähestyvässä presidentti-taistelossa ei ainoastaan sitä suurta kannatusta, joka on hänen tarjonansa, koska hän on heittäynyt heidän suosioonsa, vaan myöskin harrasta puollustusta niitten tyytymättömien meikäläisten puolelta, joitten mielestä kaikkien asiain olisi jo kauan aikoja sitten pitänyt olla tehdyt ja suoritetut, ja Etelä asetettu entiseen asemaansa Unionissa. Tämän kautta taistelo varmaan käy kovin kiivaaksi ja epävarmaksi, jollemme voi tehdä kahta asiaa: —

1. Meidän täytyy olla tilaisuudessa näyttää, että asiat ovat saatetut entisellensä — että Etelä on uudestaan rakennettu, edustettu taikka valmis tulemaan edustetuksi kongressin ehdotuksen mukaan.

2. Meidän täytyy saada näitten valtioin kannatusta presidentti-taistelossa tulevana syksynä.

3. Voidaksemme olla aivan varmat Perustuslaillisten parannusten hyväksymisestä, täytyy meidän saada näitten valtioin äänet. Jollei voi olla varma tästä, on enemmän kuin epäiltävää, tunnustavatko oikeustot noita toimia.

Presidentti on epäilemättä tekevä kaikki, mitä hänen voimassaan on, viivyttääksensä, estääksensä ja saattaaksensa näitä tuumia tyhjäksi. Teidän kokouksenne lykätään arvattavasti niin kauas eteenpäin, kuin mahdollista, ja koetetaan kaikin tavoin myöhästyttää sen toimia. Sentähden on etupäässä tärkeätä, ettei sen töitä, kun kerta koossa ollaan, tarpeettomasti silmänräpäystäkään pitkitetä. Me luotamme teihin, että edistätte näitä tarkoituksia. Kaikkein parhaimmat miehemme täällä arvelevat, että kaikki, mitä teidän kokouksenne tulee tehdä, on siinä, että se hyväksyy valtion entisen perustuslain, lisäten siihen yhden määräyksen orjuutta vastaan ja toisen, joka kieltää Unionista eroamista; että se estää Konfedereerattujen velkain maksamista, hankkii puolueettoman äänestys-oikeuden, ja sitten itse-altansa hajoo. Tämän voi tehdä yhdessä viikossa tai korkeintaan kymmenessä päivässä, ja samalla sopii jouduttaa asioita täällä, ettei viivytystä tapahdu. Jos tämä on tehty, voimme luottaa kaikkiin eteläisiin valtioihin presidentin vaalissa; ja suosiollisen hallituksen alla saamme helposti aikaan mitä tarpeellisia muutoksia hyvänsä.

Jollemme voi olla varmat näitten valtioin äänistä, on presidentin valitseminen meidän puolueemme mielen mukaan ja Perustuslaillisten parannusten hyväksyminen sangen epäiltävä, kukaties mahdoton asia. Jos joku vastapuolueen miehistä Edustajain huoneen enemmistön kautta tulisi presidentiksi, niin epäilemättä näitten valtioin Johnson'in tuumaa hyväksyneet edustajat pääsisivät valtaan; ja Etelän mustalla kansalla ja valkoisilla unionisteilla ei olisi mitään suojelusta eikä kansakunnalla mitään takeita tulevia kapinoita vastaan.

A— ja B— ja C— teidän valtioissanne, jotka ovat kirjoittaneet meille, ovat aivan yksimieliset minun kanssani näissä asioissa. Me odotamme varmaan teidän suostumustanne ja myötävaikutustanne. Erittäin tärkeätä on, että kiirettä pidetään. Katsokaat, ettei mitään viivytystä synny. Minä tahtoisin mielelläni heti kuulla jotakin teiltä. Semmoisten parannusten kopiot, joita katsotaan tarpeelliseksi tehdä, toimitetaan ennen kokousta jollekin valitulle, ja minä totisesti kehoitan, ettei yritetä tehdä mitään muuta.

Korkeimmalla kunnioituksella olen, rakas överstini, teidän nöyrä palvelianne,

Öv. Comfort Servosse'lle, Warrington'iin.

Me jätämme pois sen suuren nimen, joka epätasaisilla kirjaimilla on piirretty nyt keltaiselle ja likaiselle paperille. Kuinka nopeasti ajan hammas kalvaa pois maineen kirjaimet! Ainoastaan kymmenkunta vuosia on kulunut ja se levoton, kunnianhimoinen aivo ja sydän, joka sepitti nämät rivit, epäilemättä toivoen sen kautta jossakin määrässä tasoittavansa tietään kansakunnan korkeimpaan virkaan, on, murtuneena monesti pettyneen toiveen surusta, muuttunut tomuksi ja melkein joutunut unhotukseen.

Hullu vastasi tähän ja muihin samanlaisiin kirjeisin sillä suurten nimien halveksimisella, johon suurten tapausten osan-ottaja tietämättänsäkin tottuu. Kymmenen vuotta takaperin hän olisi hyväksynyt tämän viisaan miehen mietteitä hallituksen valtiollista menetystä koskevassa kysymyksessä samalla täydellisellä luottamuksella, kuin se, jolla kaikkein nöyrin uskovainen turvaa kirjoitettuun ja ilmoitettuun Sanaan. Hän ei olisi kysynyt hänen asemaansa, ei epäillyt hänen johdattavia syitänsä eikä ollut kahdella päällä hänen valtioviisautensa suhteen. Nyt, voi! tuon onnettoman hulluuden-kohtauksen jälkeen hän oli nähnyt niin monen mainehikkaan miehen sortuvan kansakunnan neuvostoissa, yleisen mielipiteen vapaammassa ja suuriläntäisemmässä taistelossa sekä tappelutantereella — hän oli niin usein nähnyt paljon kiitetyn Vanhan antavan tietä rohkeammalle ja lujemmalle Uudelle, että hän oli menettänyt tuon soveliaan kunnioituksen ijän ja arvon suhteen, joka osottaa aivan tervettä ja hyvin hallittua järkeä. Kokemus, että nuot harvat hyvin viisaat miehet, joita hän oli kohdannut, saattivat hairaantua, oli epäilemättä ollut omainen kartuttamaan hänen mielenvikaansa ja vahvistamaan sitä hänen valitettavaa harhaluuloansa, että myöskin viisaat miehet voivat erehtyä.

Juuri tähän aikaan sattui myöskin eräs aivan onneton tapaus, joka, ikävä kyllä, sekin vahvisti tuota harhaluuloa. Yksi näitten viisaitten miesten viisaimpia oli kauan aikaa luullut, että uusi Rauhan evankeliumin ilmoitus, erittäin sovitettuna tähän aikaan ja tilaisuuteen, oli aiottu hänelle yksistään ja ettei tarvinnut muuta kuin sitä innostusta, jota hänen läsnä-olonsa synnytti, hänen sointuvien ala-vokaaliensa syvää totisuutta ja hänen käskevien, mutta samalla aivan ystävällisten kasvojensa voimaa saattaaksensa kaikkein kovakiskoisinta äskeisistä kapinoitsioista jälleen nöyrästi taipumaan. Sen sijaan, että hänen olisi tullut jättää tämä ihana teoria sillensä eikä sallia käytännön karkean käden turmella sitä — tällä tapaa useimmat viisaat miehet säästävät hienoimpia teorioitansa — hän nyt pahaksi onneksi itsepintaisesti tahtoi saattaa sen tämän ankaran koetuksen alaiseksi. Kun siis maan sanomalehdet ensin olivat soveliaasti ilmoittaneet hänen aikomuksensa, antautui hän vavisten omille onnillensa ja, joukko sanomalehdenkertojia ja pikakirjureita henkivartiostona, retkeili tuohon sivistyksen rajamaahan julkaisemaan valtiollista elämää ja valoa. Oli jotakin hänen puheessansa, joka ei miellyttänyt; ja nyt seurasi ensin vihaiset sanat ja sitten vielä vihaisemmat Derringer'ein[47] ja revolverein naksutukset. Väkijoukot hajosivat, henkivartiosto katosi näkyvistä; ja tuo kaikkein rakastettavin kaikista väittelyistä, gentiili eteläinen tappelu, tapahtui viisaan miehen silmien alla taikka paremmin hänen korviensa alla, kun hän kyykistyi sen pulpetin suojaan, jonka takaa hän silmänräpäystä ennen oli selittänyt, kuinka "rakkauden laki ja lain rakkaus ovat yhdenvertaiset ja yhden-arvoiset, koska molemmat keskinäisesti riippuvat ja syntyvät toisistaan". Hullu oli monta monituista kertaa nauranut viisaan miehen tappiota eikä ollut koskaan väsynyt mainitsemasta sitä esimerkkinä, kuinka pitkän matkan päässä päättävä viisaus menee tyhjiin, kun se asetetaan läheltä tarkastavaa ymmärrystä vastaan. Niin muodoin hän vastaukseksi siihen kirjeesen, jonka sisällys tässä ilmoitettiin, sangen tyhmästi kirjoitti näin:

Washington'issa, Joulukuun 20 p. 1867.

Kunnian-arvoisalle Senatori — —. Sir, — Teidän kirjeenne tämän kuun 15 päivältä, jossa minulle annetaan neuvoja niitten velvollisuuksien suhteen, joita minulla on jäsenenä tämän sotapiirin komentajakenraalin kutsumuksesta pidettävässä Perustuslaillisessa konventissa, tuli oikein perille ja sille on annettu se arvo, jota se ansaitsee kirjoittajansa personallisen etevyyden ja virallisen aseman tähden. Surukseni huomaan, että minun täytyy ajatella toisella tapaa, kuin mies, jolla on niin ylevä asema sekä valtiomiehenä ja isänmaan-ystävänä että myöskin republikaanisena johtajana, semmoisessa asiassa, jota te katsotte perin tärkeäksi monessa suhteessa. Minä en saata sanoa, että pidän lainsäätäjäkokousta vähemmän tärkeänä, kuin te, vaan pikemmin vielä tärkeämpänäkin, vaikka kohta aivan toisenlaisessa merkityksessä. Pelkältä puoluekannalta katsoen olisin taipusa suostumaan teidän mielipiteesenne, jos vaan voisin luulla nykyhetken menestystä korkeimmaksi valtioviisaudeksi; mutta kun rupeamme katsomaan ei ainoastaan tämän valtion ja tämän kansan, vaan myöskin koko maan lopullista hyötyä, näyttää minusta aivan varmalta, että on paljon tärkeämpi, että hallitusten uudestaan järjestämisen työ äsken kapinallisissa maakunnissa tulee hyvin tehdyksi, kuin että se nopeasti tehdään. Te sallitte minun siis sanoa, että minusta tuntuu, kuin se, joka antaumisen ensi hetkestä saakka on ollut paikalla ja tutkinut kansan käytöstapaa ja luonnetta, on ollut paljon paremmassa tilaisuudessa päättää, mitä on tarpeellista tehdä, kuin se, jolla ei ole ollut mitään tämmöistä tilaisuutta ja joka näyttää pitäneen kysymystä eri valtioin uudestaan rakentamisesta jonkunlaisena liikuntona jossakin valtiollisessa pelissä. Niinkuin sanotte, minä vastustin tätä uudestaan rakentamisen tuumaa. Minusta se oli silloin ja on vielä nytkin erittäin vaarallinen luonteeltaan, kovin vaillinainen määräyksiltään sekä ilman kaikkia varovaisen, tarkoin punnitsevan ja kauas eteenpäin katsovan valtiomiehen-taidon alkeita. Minä vastustin sitä seuraavien perustusten nojalla: —

1. Uudestaan rakentamisen oikeana määränä ja tarkoitusperänä pitäisi olla (1) kansakunnan turvaaminen tulevaisuudessa sisällisen sodan, erittäin semmoisen sodan vaaroista, joka perustuu samoihin peri-aatteisin ja syihin, kuin äsken päättynyt; (2) samanlaisen kehkiämisen aikaan saaminen, kuin Pohjassa, että maasta tulisi, mitä se ei koskaan tähän saakka ole ollut — yksi kansakunta. Tärkeänä osueena tässä käypi yhdenlaisten yhteiskunnallisten ja valtiollisten oikeuksien antaminen kaikille ihmisille, heidän entisestä arvostaan ja asemastaan huolimatta, välttämättömän tarpeelliseksi. Minusta näyttää kuin Uudestaan rakentamisen lait olisivat tehneet tämän postulaatin tärkeämmäksi kuin itse päämäärän, jonka saavuttamiseen se on avullinen.

2. Minä en usko, että niitä intohimoja, joita tuo perinpohjaiseen kehittymisen erilaisuuteen perustuva taistelo herätti henkiin, ja monen sukupolven huonosti salattua vihaa voi tämmöisessä toimessa millään lailla jättää lukuun ottamatta. Minä en luule, että ne, jotka ovat katsoneet toisiansa kasvoihin tappelun vaaleanharmaassa valossa, ovat soveliaimmat keksimään ja toimeen panemaan semmoista asiain jälleen asettamista, eikä minun mielestäni ole toden-näköistä, että äsken alamainen rotu on osottava itseänsä miksikään lievittäväksi elikkä vastusta tylstyttäväksi osueeksi tässä rauhallisessa sovittamispuuhassa.

3. Puoluekannalta katsoen pyydän saadakseni sanoa, etten usko, että semmoinen puolue, joka on kokoon pantu niistä aineksista, jotka muodostavat puolueemme enemmistön Etelässä, koskaan voi nykyisen Uudestaan rakentamisen tuuman nojassa saavuttaa mitään pysyväistä voittoa. Ainakin kaksi kolmatta osaa siitä on varmaan ei ainoastaan köyhä ja taitamaton, vaan myöskin kokematon ja ylenkatsottu. He ovat vast'ikään alamaisuudesta vapautetut; ja tämän alamaisuuden tunnusmerkki, orjuuden pitaali-tauti, pysyy vielä heissä. Valtiollisesti he ovat saastutettuja, ja heidän sokaiseva seuransa on meidän puoleltamme karkottava suurimman osan siitä järjestä, lujaluontoisuudesta ja kokemuksesta, jotka ovat tähän saakka hallinneet näitä valtioita ja sen kautta koko kansakuntaa. Eikä siinä kyllin, vaan monta tuhatta niistä, jotka viime vaalissa äänestivät meidän kanssamme, luopuu meistä, kun huomaavat itsensä joutuneen yleisen vihan ja pilkan esineeksi. Te viisaat miehet, jotka keititte kokoon nämät määräykset, te ette näytä käsittävän sitä seikkaa, että Etelän aivot ja sydän — papit, tuomarit ja maanviljeliät; suhteellisesti tavattoman suuri osa sen parhaista miehistä ja melkein kaikki sen naiset — päätti mennä Konfederationi vainajan kanssa samoja kokemaan ja kärsimään koko semmoisen kansan altiiksi-antaumisella ja hartaudella, joka taistelee sen puolesta, mitä se katsoo oikeaksi. Te ette tiedä, että pitkitetty ja hurja taistelo ja lopullinen tappio saattivat nämät tunteet tuhat kertaa voimakkaammiksi. Te ette näytä pitävän missään arvossa sitä teko-asiaa, jota kaikki historia opettaa, ettei löydy mitään tunnetta ihmisen rinnassa, joka olisi sokeampi ja rajumpi ilmestymisessään taikka luonnoltansa kiivaampi ja mahdottomampi hävittää, kuin kauan hallinneen rodun katkera ylenkatse semmoisen rodun suhteen, jota se on orjuudessa pitänyt. Te luulette tätä tunnetta typeräksi vihaksi. Te ette voisi suuremmin erehtyä. Viha on leppeä ja mitätön mielenliikunto tähän verrattuna. Tässä ei ole mitään yksityistä eikä mieskohtaista paheksumista, vaan yksinkertaisesti perinpohjainen ja täydellinen inho ja halveksiminen kokonaisen rodun suhteen — paitsi jos tämä pysyy semmoisessa asemassa, kuin he itse katsovat soveliaaksi — semmoinen tunne, joka on turmiollisempi kaikelle, mitä voisi sanoa tämän rodun kansalais-oikeuksien demokraatilliseksi tunnustamiseksi, kuin heltymättömin viha voisi olla. Semmoinen puolue, joka on perustettu taitamattomuuteen, kokemattomuuteen ja köyhyyteen ja johon etupäässä kuuluu paaria-rotu, joka värinsä kautta on merkitty ja muista eroitettu, ei voi pitää puoltansa voitetun kansan neroa, varallisuutta ja ylpeyttä sekä semmoista rotuvihaa vastaan, jonka rinnalla Bramiinein kaikki luotansa torjuva kopeus on varsin viaton.

Minä tiedän, mikä teidän vastauksenne näihin mietteisin on; minä olen kuullut sen tuhat kertaa. Mutta se on rakennettu hiekalle. Koko ajatus on liikakasvina lähtenyt siitä, mitä me sanomme Pohjoiseksi kehkiämiseksemme taikka välisti röyhkeämielisesti nimitämme "amerikalaiseksi sivistykseksemme". Se ei kuitenkaan ole yhtämukainen edes tämänkään kanssa eikä voisi olla yhtämukainen Pohjan kanssa, ceteris paribus.[48] Te sanotte, että johtavien eteläisten kansaluokkien etu on pakoittava heitä vastaan-ottamaan ja rehellisesti toimeen panemaan Uudestaan rakentamisen tuumaanne. Te ette voi koko historiassa tavata yhtäkään esimerkkiä, että minkään kansan kollektiivinen[49] etu koskaan vielä olisi painanut yhtä paljon, kuin ylhäisten luokkien ennakkoluulot, ennenkuin ainakin yksi sukupolvi on kasvanut niissä uusissa oloissa, jotka voiton pakon kautta ovat syntyneet. On tarpeetonta yrittääkään tuoda esiin esimerkkejä, sillä ei löydy yhtäkään poikkeusta koko historiassa. Yksityisiä henkilöitä saattaa joko vakuutus yhteisestä hyvästä taikka personallinen etu taikka molemmat nämät syyt siirtää kansan puolelle; mutta rodut, kansakunnat ja kansaluokat saavat syntyä uudestaan, saavat nähdä toisia sukupolvia, ennenkuin tämä koskaan tapahtuu. Johdattakaat mieleenne esimerkiksi, kuinka meidän vallankumouksemme Toryt[50] hajosivat, ja ajatelkaat, kuinka harvat niistä, jotka jäivät, koskaan herkesivät kiroamasta sitä kansakuntaa, johon he vastahakoisesti kuuluivat.

Mutta, sanotte, on tarpeetonta nyt ajatella näitä kysymyksiä; ja minä myönnän sen, paitsi kun asemani selittäminen sitä vaatii. Tarkasti mietittyäni päätin, etten voisi ruveta vastustamaan näitä toimia, kun ne laskettaisiin täkäläisen kansan äänestettäviksi, koska ainoa vastarinta, joka täällä löytyi, perustui yksistänsä vihaan sitä hallitusta vastaan, jonka edestä olin taistellut. Se oli jälleen virvonnut kapinan henki. Minä en voinut yhdistyä siihen. Minä olin pakoitettu hyväksymään näitä toimia ja auttamaan, kun koetettiin niillä niin paljon, kuin mahdollista, edistää asiain entiselleen asettamista. Tämä selittää, miksi tässä vastustan teidän katsantotapaanne. Kapina ei ollut mikään satunnainen tapaus: se oli kauan kyteneen vihan korkein määrä — semmoinen ajatuksen ja tunteen erilaisuus, joka oli perinpohjainen ja mahdoton sovittaa; se oli kahden erilaisen sivistyksen taistelo, ja nämät sivistykset olivat jättäneet merkkinsä kumpaisenkin maan osan lakeihin. Pohjan lait ovat synnyttäneet yksityisen henkilön itsenäisyyden, yhtäläiset oikeudet ja yhtäläisen vallan sekä yleisiä tietoja ja taitoja kansan suuressa joukossa. Kaupunkien kunnallishallituksen perustelma on ollut syy ja seuraus tästä. Melkein kaikkiin virkoihin asetettiin miehiä vaalin kautta ja paitsi muutamissa harvoissa tapauksissa oli jokainen valitsiamiehenä. Se kehitti kansanvaltaisia aatteita ja tunteita ja oli kansanvaltaisen vapauden ansari. Etelässä asiat olivat päinvastaiset. Vaali-uurnia ja juryn-loogeja vartioittiin yhtä saineesti köyhien päälletunkemisesta. Varallisuus oli vaaliin-kykenemisen ehto. Se oli tasavaltaisuutta nimeltä, mutta harvavaltaisuutta itse asiassa. Sen lait olivat kyhätyt ja kokoon pantut tähän tarkoitukseen. Maatilusten suuruus oli summaton, ja enimmäksi osaksi ne, jotka viljelivät maata, eivät olleet vapaita maan-omistajia, vaan joko orjia tai arenti-miehiä.

Minun mielestäni on ensimäinen onnekkaan Uudestaan rakentamisen suuri ehto se, että maakunnan homogeenisen[51] kehkiämisen lailliset salvat särjetään; että uudet valtioin hallitukset järjestetään niin, että ne ikäänkuin itsestänsä kehoittavat yksityisten toimeliaisuutta, ajatuksen vapautta, keinollisuuden moninaisuutta ja yleistä kasvatusta. Ääretön on se työ, joka on tehtävä ennen lähestyvää lainsäätäjä-kokousta, vaikkapa se ei olisikaan mahdoton kokonaan suorittaa. Minä olen sitounut niille, jotka valitsivat minut, tekemään, mitä voin, tähän suuntaan, ja minä aion täyttää lupaukseni sanasta sanaan. Minä liitän tähän kirjeesen kappaleen sitä kiertokirjettä, joka lähetettiin valitsiamiehillemme.

Lopuksi sallikaat minun sanoa, etten usko, että republikaanisen puolueen etu tai menestys vaatii semmoista menettelyä, kuin te esittelitte, taikka että se sen kautta tulisi edistetyksi. Jos se tulisi, olen varma, ettei maan lopullinen etu tulisi; ja koska olin kansalainen, ennenkuin olin republikaani, ja koska taistelin maan eikä puolueen edestä, täytyy teidän antaa minulle anteeksi, jos noudatan vakuutustani enkä teidän neuvoanne. Olen kaikella kunnioituksella

Teidän nöyrä palvelianne

Comfort Servosse.

XXV LUKU.

Nurisian varomiset.

Muutosten toimeen panemisen aikakausi oli ohitse, niin sanottiin. Konventit olivat olleet koossa eri valtioissa ja ihmeen lyhyessä ajassa esitelleet lakeja, jotka kansan ääni oli vahvistanut. Virkamiehiä, oli valittu niitten mukaan, kansakunnan Kongressi oli hyväksynyt heidät, niinkuin laki määräsi, lainsäätäjävallat olivat olleet koossa, senatoreita ja edusmiehiä oli valittu, Kongressin presidentin vaali oli tapahtunut ja republikaaninen puolue oli saanut loistavan voiton. Kaikki oli ohitse — sota, Uudestaan rakentaminen, vanhojen kysymysten miettiminen. Kaikki oli nyt rauhaa ja sopusointua. Etelän tuli nyt pitää huolta itsestänsä. Kansakunta oli tehnyt, mitä sen tuli tehdä; se oli vapauttanut orjat, antanut heille ääntövallan, avannut oikeustot heille ja hankkinut heille mahdollisuuden suojella itseänsä ja pitää omaa puoltansa. Se "tempaa ylös, hakkaa pois tai kuole"-politiiki, jota kohtapikaisten muutosten aikakauden suuri apostoli noudatti, pääsi joka paikassa valtaan. Kansa päästi helpoituksen huokauksen. Kolmena neljänneksenä vuosisatana Etelä oli ollut nuoren republiikin vaivajainen: yksinkertaisen valtiollisen tempun kautta tämä nyt oli ijäksi päässyt vapaaksi siitä. Ihmekö siis, jos republiiki alttiisti hengitti! Yankee'itten maa saatti nyt kääntää kaikki voimansa teollisuutensa ja kauppansa puoleen. Etelä kyllä pitäisi huolta itsestänsä, hoitaisi omia asioitansa, katsoisi omia etujansa. Kansakunta oli hyvässä turvassa. Se oli kukistanut kapinan, hajoittanut armeijansa, paikannut rikki revityn karttansa. Republikaaninen puolue oli täyttänyt suuren lähetyksen. Se oli luvannut kukistaa kapinan ja oli niin tehnytkin. Se oli taannut vapautta orjille ja oli suorittanut sitoumuksensa. Ei ollut enää mitään tehtävää, ennenkuin ajan täyttyessä uusia riitakysymyksiä syntyisi, jotka perustuivat uusiin ajatuksiin, uusiin aatteisin ja uusiin harrastuksiin.

Näin viisaat miehet sanoivat. Mutta Hullu katseli päälle tuskallisilla aavistuksilla ja kirjoitti vanhalle opettajallensa alakuloisesti siitä tulevaisuudesta, joka muista näytti niin kirkkaalta:

Warrington'issa, Joulukuun 10 p. 1868.

Tohtori E. Martin'ille.

Rakas vanha ystäväni, — Teidän hyvän ja tervetulleen kirjeenne, joka oli niin täynnänsä onnittelemisia ja kirkkaita toiveita, olen oikein vastaan-ottanut ja lausun nyt siitä sulimmat kiitokseni. Täytyykö minun kuitenkin tunnustaa, että se tekee minut surulliseksi? Se asiain tila, jota te kuvaatte, ei ole Etelässä olemassa; ja minusta näyttää kuin ne kirkkaat toiveet, joita perustatte vääriin premisseihin,[52] eivät juuri helposti kävisi täytökseen. Vapautetulla on nyt aivan yhtä vähän voimaa suojella itseänsä, kuin hänellä oli ennen kuin ääntö-oikeus annettiin hänelle — niin, kukaties vielä vähemmänkin, koska taitamaton henkilö saattaa vahingoittaa itseänsä hienoimmalla Damaskon säilällä. Tehkäät hyvin ja muistakaat vanhaa luokka-jakoani. Jokaisesta sadasta mustasta ainakin yhdeksänkymmentä-viisi ei osaa lukea eikä kirjoittaa, yhdeksänkymmentä-viisi ei omista maata ja vähintäinkin kahdeksalla kymmenellä ei ole millä elättää itseänsä kolmekymmentä päivää ilman niitten apua, jotka valtiollisissa asioissa vastustavat heitä semmoisella kiivaalla ennakkoluulolla, jota ette voi milloinkaan ymmärtää. Nämät tekevät kolme neljännestä Etelän republikaanisesta puolueesta. Lopuista (valkoisista) neljäkolmatta jokaisesta sadasta ei voi lukea vaalilippuansa; ja viisikymmentä-viisi tai kuusikymmentä samasta luvusta ei omista maata, vaan ovat pelkkiä päiväläisiä taikka korkeintaan arentimiehiä, "crappers", joksi heitä täällä nimitetään.

Niin että siitä puolueesta, jolle Pohjan viisaat miehet ovat antaneet vallan, jolta he odottavat melkein mahdottomia, kolme neljännestä ei osaa lukea eikä kirjoittaa, viisi seitsemännestä ei omista maata, kaksi kolmannesta on perin köyhä, ja melkein kaikki ovat kokemattomat yleisten asiain johtamisessa. Kuitenkin on kansakunta tämän puolueen hartioille sälyttänyt asiain entiselleen asettamisen, uudestaan rakentamisen ja jälleen järjestämisen taakan! Että se ei ole onnistuva, on yhtä varma, kuin huominen päivän-nousu. Kolmena vuonna kansakunta on pitänyt tätä probleemia[53] lainsäätäjiensä mietittävänä ja käsiteltävänä eikä ole päässyt askeltakaan likemmäksi sen suorittamista. Mitä korkein viisaus, suurin vakavuus, syvin tieto ja se taito, joka tulee ainoastaan kokemuksesta, ovat välttämättömän tarpeelliset tässä tehtävässä. Se on annettu vennokkaitten käsiin, samalla kuin se suuri maa, jonka etu, menestys ja kunnia riippuu kaikki siitä, että sodan toimittama vapaus vahvistetaan ja että näitä uusia valitsiamiesten kuntia järjestetään niin, että niistä tästälähin on lähtevä tukea eikä vaaraa — tämä maa vetäytyy pois ja sanoo: "minä en sormeni päällä tahdo koskea vähimpäänkään näistä taakoista. Etelän täytyy pitää huolta itsestänsä".

Rakas, vanha ystäväni, mitä tarkoitetaan, sitä ei saavuteta. Koe raukee mitättömiin; ja kun se raukee, se saattaa meidät kaikki — meidät Eteläläiset, tarkoitan — häviöön; mutta Pohjan ja erittäin republikaanisen puolueen Pohjassa tulee vastata tästä häviöstä, sen häpeästä ja tappiosta, laiminlyödystä hyvästä tilaisuudesta ja, kukaties, seuraavasta vaarasta. Tietysti minä joudun saman kohtalon alaiseksi. Pohja ei tahtonut nähdä sitä teko-asiaa, että sota ei ollut sama, kuin uudestaan syntyminen, eikä suorittaa sitä tehtävää, joka oli sille annettu, koska se oli voittaja. Ne molemmat ehdot, jotka asetettiin meidän eteemme täällä Etelässä, olivat: Uudestaan rakentamisen tuuman voimaton hyväksyminen, taikka vastarinta ja vihamielisyys hallituksen suhteen. Minä ja moni muu valitsimme edellisen. Hallitukselle uskollinen mies ei voinut menetellä toisin. Nyt me, ja arvattavasti me yksinämme, saamme kärsiä ja kantaa moitetta tuuman huonosta menestymisestä. Siihen minä edeltäpäin panen vastalauseeni. Jos höyrylaivan miehistöstä viisikymmentä sadasta hengestä ovat kuuromykkiä ja ainoastaan viisi heistä kaikista joskus ennen ollut vesillä, ei ole luultavaa, että sen matka tyvenimmälläkään merellä on turvallinen; mutta jos myrskyt riehuvat ja edessä on vaarallinen ranta, josta ei milloinkaan mitään karttaa ole tehty, niin tämän laivan perikatoa voi varmuudella ennustaa. Ja kun se hukkuu jonkun kosterannan kareihin, silloin ne toivottomat raukat, jotka huutavat sitä apua, jota ei tule, kiroavat, ei niin suuresti kykenemätöntä kapteenia ja voimatonta perämiestä, kuin niitä huolettomia omistajia, jotka lähettivät sen merelle semmoisella miehistöllä.

Tämmöinen on meidänkin laitamme. Me Etelän republikaanit menemme pohjaan tuon uudestaan rakentamisen liikkeen ohessa. Muutamat meistä taistelevat varmaan urheasti perikatoon tuomitun haahden puolesta; toiset eivät käsitä sen vaaraa eikä huoli siitä: mutta edesvastaukseen ei oikeastaan joudu kumpainenkaan. Se on nyt ja kaikin ajoin oleva Pohjan republikaanisen puolueen — tuon puolueen, joka suoritti nämät kysymykset niin pelkurimaisella, horjuvalla ja epämukaisella tavalla, ettei sen vertaista ole niissäkään maassa koskaan nähty.

Tämmöinen on minun vakuutukseni. Minun sopisi lähteä pois ja välttää tätä seurausta, sikäli kuin se minuun koskee; mutta minä olen yhdistänyt kohtaloni tähän kansaan. Minä olen puollustanut näitä toimia ja aion odottaa heidän kanssansa, mitä tästä tulee.

Minä rupean todellakin, rakas tohtori, kovasti pelkäämään, että Pohjalta puuttuu miehuutta. Tuo pelkurimainen edesvastauksen karttaminen, tuo hentomielisten oikkujen orjallinen palveleminen, tuo honiseva vinkuna rauhasta ja sovinnosta, ne ovat kaikki vaan paljasta heikkoutta. Pohja on yksinkertaisesti voittaja; ja jos se mielii turvata sitä, minkä edestä se taisteli, täytyy sen hallita niinkuin voittaja. Otaksukaat, että Etelä olisi voittanut ja kukistanut Pohjan sekä päättänyt pitää sitä hallussansa! Jo aikoja sitten olisi perinpohjin järjestetty maakunnallisen hallituksen systeemi ollut vahvasti toimeen pantu. Siinä ei olisi ollut mitään epäilemisiä, ei mitään estelyksiä, ei mitään joutavia puheita asiain entiselleen asettamisesta, koska Etelän kansa on syntynyt hallitsemaan — on käsiksi käypä, joka, kerran päätettyään saavuttaa jotakin tarkoitusta, käyttää semmoisia keinoja, jotka aivan todennäköisesti perille vievät. Tässä suhteessa Pohja on aivan takapajulla. Se empii, mutkittelee, vetäytyy pois.

Onpa toinenkin vaara. Kapina on päättynyt ilman rangaistusta. Tosin Etelä joutui tappioon — menetti miehensä, rahansa, orjansa; mutta se oli vaan pelaajan sisäänpanos, vaaran kauppa, pelikuutioille asetettuna. Oli semmoinen puhe, että "piti tehdä kapina kammotuksi". Kuinka se aikaan saataisiin, oli totinen kysymys; mutta kuinka tehdä kapina kunnialliseksi, olemme, minun varoakseni, huomanneet helpoksi osottaa.

Niinkuin olen sanonut, sen puolueen, jos sitä siksi sopii nimittää, jolle asiain entiselleen asettamisen mahtava toimi määrättiin, sen on mahdoton saada aikaan mitään Etelässä. Kuulemmehan jo vihamielisen leirin korkeimmilta istuimilta uhkauksen: "odottakaat vaan siksi kuin Sinitakit ovat menneet, ja me saatamme Sodoman ja Gomorran otollisemmaksi republikaaneille, kuin nämät valtiot!" Ja sen he tekevätkin. Heillä on valta, intelligensi,[54] järjestävä kyky, luja tahto. Meidän suuri lukumme tekee meidät itse vaan kömpelöiseksi ja voimattomaksi joukoksi. Heikkoja, katkonaisia osia ei saateta vahvaksi pelkällä lisäämisellä. Meitä vastaan alkavassa taistelossa astuvat varmaan kaikkein jyrkimmät ja kelvottomimmat niistä, jotka johtivat sodassa, taas eturintaan. Heidän menestyksensä tekee heidät kansan sankareiksi, ja sen kautta he saavuttavat itselleen korkeita virkoja ja kunniaa. Tämä tuottaa sen seurauksen, että levottomat ja kunnianhimoiset miehet rupeavat tästälähin sanomaan, että tie kunniaan, maineesen ja valtaan meidän maassamme käy "Kavaltajan portin" kautta. Burr[55] ja hänen apulaisensa saivat vaan häpeätä palkakseen, kun yrittivät kansakuntaa hävittämään. Davis, Lee ja heidän maanmiehensä sen sijaan ovat jo saaneet semmoisen merkityksen ja etevyyden, jota he eivät olisi voineet toivoakaan, jos olisivat pysyneet rauhallisina kansalaisina republiikissa. He ovat aiotut saavuttamaan vielä suurempaa kunniaa. Tästä päivästä lähtien federaalisen soturin arvo rupeaa vähenemään koko maassa. Uuden vuosikymmenisen kuluessa tuntunee melkein häpeälliseltä myöntää, että on kantanut tuota "sinistä univormua". Toiselta puolelta konfedereerattujen johtajien kunnia kasvaa hetkestä hetkeen suuremmaksi ja kirkkaammaksi. Jälkimäisillä on uskollinen ja luotettava kansa, jonka ylpeyteen he tappiossakin voivat vedota, varmaan tietäen, että saavat urhean vastauksen. Edellisellä on miedon filantropiian kautta turmeltunut maa, joka piti enemmän lukua siitä, ettei näyttäisi siltä, kuin se loukkaisi vihollisiansa, kuin siitä, että se vahvistaisi omaa voimaansa tai saavuttaisi oman tarkoituksensa. Ne miehet, jotka kapinaa johtivat, eivät liene hitaita huomaamaan ja käyttämään tätä edullista tilaa; ja uudet, heitä seuraavat polvikunnat havaitsevat sen teko-asian, että varma, turvallinen ja loistava tie kunniaan ja menestykseen on aseellinen kapina olemassa olevaa valtaa vastaan. Te ehkä pidätte minua alakuloisena ja sairasmielisenä; mutta muistakaat sanani, vanha ystäväni, me olemme kylväneet tuulta ja saamme korjata tuuliaispäitä.

Teidän todellinen ystävänne

Comfort Servosse.

Niin Hullu, pahaa aavistaen, katsoi tulevaisuutta kohti ja odotti tuota suurta koetta, jonka alkuhankkeista hän ei voinut ennustaa muuta kuin vaaraa ja vauriota.

XXIV LUKU.

Balak ja Bileam.

Muutos alamaisuudesta itsenäisyyteen oli niin äkillinen ja hämmästyttävä, ettei äsken kapinallisten valtioin kansakaan moneen aikaan pystynyt sitä käsittämään. Että kansakunta, joka oli käynyt neljä vuotta sotaa, joka oli menettänyt miljoonan miehiä ja lukemattomia miljoonia rahaa, herkeisi pitämästä valloitettua alaa hallussansa, vapauttaisi sen kansan kaikista vaikeuksista taikka vaan sulkisi hyödyttömästä etu-oikeudesta muutamia täysin palvelleita johtajia, jotka ainoastaan tällä tapaa tiesivät jotakin marttyriudesta, ja ilman mitään takeita tulevaisuuden suhteen taikka ilman minkäänlaista valtaa peräyttää eli muodostaa mitään asettaisi tämän alan, tämän kansan, nämät valtiot samanlaiseen asemaan kuin yhdenvertaiset, itsenäiset ja saman-arvoiset vallat, se oli niin kummallinen ehdoitus, että sai mennä vuosia, ennenkuin sitä kokonaan ymmärrettiin.

Näitten vuosien kuluessa Etelän julkiset sanomalehdet olivat eriskummaiset lukea. Heti sodan päätyttyä ja lähes valtioin entiselleen saattamisen aikakauteen asti niitten lauseet olivat varovaiset ja tarkoin rajoitetut. Vaikka niissä melkein aina kuului joku vieno ääni, jota sopi tulkita lähteneeksi joko synkästä vihasta tai harmista, jota ei voitu salata, huomattiin kuitenkin sangen vähän sitä kostonhimoista katkeruutta Pohjaa vastaan, joka oli vallinnut juuri ennen sodan alkua taikka sen kestäessä oli sitä seurannut. Tosin muutamissa tapauksissa Etelän verrattomilla häväistyksillä täytetyt astiat avattiin ja niitten sisältö tyhjennettiin viattomien Pohjassa syntyneitten kansalaisten tai semmoisten kotoperäisten Eteläläisten yli, jotka katsoivat soveliaaksi suostua voittajaan tai vastaan-ottaa virkoja hänen kädestään. Tämä ei kuitenkaan ollut yleinen sääntö. Heti kuin nyt Uudestaan syntymisen aikakausi oli mennyt ohitse, luovuttiin tästä varovaisuudesta. Yhä katkerammaksi, yhä ilkeämmäksi suurin osa Etelän sanomalehdistöstä kävi. Uhmaava vihamielisyys, tuima äkäisyys, hillitsemättömät ja hurjat hyökkäykset yksityisiä henkilöitä vastaan kuohuivat eteläisten sanomalehtien palstoissa, niinkuin vaahto rajun kahlekoiran kidassa. Mitä ikänänsä tai ketä ikänänsä, mikä oli syntyperää tai tuli Pohjasta, pilkattiin, koetettiin saattaa luulon-alaiseksi tai mitä pahan-ilkisimmällä tavalla moitittiin. Se, joka vaan oli auttanut, edistänyt tai hyväksynyt uudestaan rakentamisen työtä, joutui myrkyllisimpien soimausten pilkkatauluksi. Arvo, asema, puhdas elämä, rehellinen luonto, jumalinen elämä, ikä, sukupuoli, ne eivät ollenkaan suojelleet tämmöistä ahdistusta vastaan. Siivolla-olon ja tunteitten pidätyksen vuosina koottu viha puhkesi ääriensä yli ja laski koko maan hirmuisten, kauhistuttavien, puolettomien ja huonojen syytösten ja vimmattujen herjausten inhottavan tulvan alle. Kaikkein kunnollisimmat miehet kerrottiin tehneen mitä riettaimpia töitä; kaikkein puhtaimpia naisia syytettiin rikoksista, joita ei käy nimittäminen; ja yksin pienoisiin lapsiinkin poltettiin poistamattomia häpeän merkkejä. Se kasvatus, jonka Etelän sanomalehdistö orjuuden vallitessa oli saanut solvaamisen taidossa, kävi nyt erittäin tärkeäksi tässä sanojen ristiretkessä. Suurin osa sen lukioista oli kauan aikaa sitten tottunut uskomaan mitä mahdottomia ja hirveitä asioita tahansa Pohjasta. Heistä se jo oli varkaitten, avion-rikkojien, uskottomien ja petturien maa. Siellä lienee hyviäkin miehiä löytynyt; mutta niitä oli harvemmassa, kuin Sodomassa. Viitenä-kymmenenä vuonna orjuuden tarpeet olivat tehneet tämmöisten mielipiteitten viljelemisen välttämättömäksi, jos tahtoi suojella laitosta vapaan työn ja vapaan ajatuksen hyökkäyksistä. Etelän sanomalehdistö oli ottanut toimekseen ja tehtäväkseen kääntää tätä yleisen mielipiteen virtaa niitä aatteita, perusmietteitä ja miehiä vastaan, jotka askaroitsivat uudestaan rakentamisen työssä, kiihoittaa sen katkeruutta, kartuttaa sen herkkäluuloisuutta ja sen kautta laittaa seitsenkertaisesti lämmitetyn häväistysten sulatus-uunin niille, jotka katsoivat soveliaaksi tätä liikettä suosia; ja varsin jalosti nämät kaikki täytettiin. Ei ole milloinkaan nähty semmoista yksimielisyyttä, ei milloinkaan semmoista kestävyyttä, semmoista kilpailua pahansuonnissa, semmoista runsautta parjauksissa, semmoista yltäkylläisyyttä viekkaudessa.

Se oli vaan luonnollista ja enimmäksi osaksi oikein tehty, jos noudattaa sitä perus-aatetta, että sodassa kaikki on oikeutettu. Sikäli kuin asia koski hallituksen virallisia edustajia, heidän ei ollut mitään valitettavaa. He edustivat voittajaa; ja jos heidän isäntänsä syntyperäisestä tai satunnaisesta syystä oli liian heikko suojelemaan heitä taikka jos hän ei ollut taipusa pakoittamaan äsken voitettua vihollista kuuliaisuuteen ja kunnioitukseen, niin vika oli ainoastaan heidän työn-antajansa, jonka palveluksesta heidän oli täysi vapaus luopua. Niitten hullujen, jotka olivat muuttaneet näihin valtioihin hankkiakseen itsellensä rauhaa tai voittoa ja jotka olivat ryhtyneet taiturin, käsityöläisen tai kauppiaan toimeen, ei olisi tullut päivitellä, koska he itse voittajina asettuivat voitetun kansan joukkoon, vaikka he hyvin tiesivät (taikka heidän ainakin olisi tullut tietää), kuinka sukupolvien vastenmielisyys sodan kautta oli muuttunut vihaksi, ja heillä sentähden ei ollut mitään oikeutta vaatia tai odottaa ystävällisyyttä, suosiota taikka edes rehellistä kohtelua. Jos he sen tekivät, saivat he syyttää omaa hulluuttansa.

Ne, joilla oli suurin oikeus taikka kukaties ainoa oikeus valittaa, olivat ne voitetun kansan joukosta, jotka ennen Konfederationin kukistumista taikka sen jälkeen olivat puollustaneet kansakunnan asiaa. Heidän oli oikeus otaksua, että voittava valta ainakin tekisi itsensä kunnioitetuksi eikä sallisi puollustajiensa tulla häväistyksi sen pelkän teko-asian vuoksi, että he olivat uskollisina sille. Lienee todella suuresti kummastuttanut niitä Unionin miehiä — jotka sodan kestäessä, alusta loppuun saakka, kukaties olivat järkähtämättömästi vastustaneet sodan-käviäin mielipiteitä, jotka kenties olivat taistelleet tai piileskelleet tai kärsineet vaivoja harvinaisella luottamuksella siihen hallitukseen, josta he olivat eroitetut, mutta johon he ihmeteltävällä uskollisuudella olivat liittyneet — kun he sodan jälkeen huomasivat ensiksi, kuinka heidän naapurinsa kokoontuivat heidän ympärillensä saadaksensa heidän puoltosanaansa, heidän välitystänsä hallituksen suhteen. Lienee todella ollut uhkea päivä semmoisten mielestä, kun ne, jotka olivat vainonneet heitä, tulivat suosiota pyytämään; ja, olkoon se sanottu heidän kunniakseen, harvoin semmoiseen vetoamiseen turhaan ruvettiin. Nämät Unionin miehet olivat hyvin anteeksi antavaa kansaa ja jakelivat sangen usein anteeksi-annon taivaallista lahjaa ilmaiseksi juuri niille miehille, jotka olivat kaikkein tuntuvimmalla tavalla heitä vahingoittaneet. Mutta tämmöinen kummasteleminen lienee ollut varsin mitätön verrattuna siihen hämmästykseen, jolla Unionin miehet Uudestaan rakentamisen työn päätyttyä epäilemättä havaitsivat, että he itse tehtiin ylenkatseen esineeksi ja että heidän perhettänsä häväisevällä ja halveksivalla tavalla hätyytettiin sentähden, että se oli pysynyt kiinni Unionissa.

Niinkuin Jehu Brown tämän johdosta Hullulle sanoi: —

"Minä en ymmärrä tätä, översti. He sanovat, että meidän puolue antoi selkään, että Unioni voitti ja Konfederationi joutui tappioon; mutta kuitenkin he tässä päivästä päivään kiusaavat minua, niinkuin riivatut, ja kohtelevat vaimoani ja lapsiani niin pahasti, ettei valkoinen kansa voi semmoista kuullakaan, juuri sen takia, että olin Unionin mies. Lienee varmaan joku erehdys, översti, tässä asiassa. Joko se oli toinen kansa, joka antautui Appomattox'in luona, taikka te ja minä kuuluimme toiseen puolueesen ja olemme vaan nähneet unta, että olimme koko tämän ajan Yankee'ita ja Unionin miehiä!"

Kaikkein kummallisin kohta tässä seikassa oli kuitenkin se teko-asia, että Pohjan sanomalehdet melkein ilman mitään poikkeusta matkivat eteläisten jurnaalien pauhua ja parjauksia. Voidaksensa ilmoittaa inhoansa semmoisten suhteen, jotka rohkenivat muuttaa pois Pohjasta ja aikoivat asettua Etelään kokonaan jättämättä kaikkia, mitä siihen asti olivat pitäneet peri-ajatuksenaan, yksi, joka oli muita myrkyllisempi, keksi uuden nimityksen taikka pikemmin rupesi uudestaan käyttämään vanhaa nimeä, jonka häpeälliseksi saattamisessa hän ennen oli ollut avullisena. Tämä uuden häijyyden välikappale kerrotaan saaneen alkunsa seuraavalla tavalla. Niin sanotun "ilvesrahan"[56] ensimäisinä aikoina keksittiin eräässä luoteisessa valtiossa keino, jonka avulla pyydettiin estää, ettei valtiopankkien suoritusvoimaa liian aikaisin koetettaisi. Yhtiö perustettiin, joka takasi liikkeesen lasketuita seteleitään maa-hypoteekillä, jota hypoteekiä, aivan niinkuin muuta lunastettavaksi langennutta omaisuutta, valtion oli valta ottaa takavarikkoon saamamiesten hyväksi milloin tahansa yhtiön (he sanoivat sitä pankiksi) velkakirjat muutoin "menisivät protesteerattaviksi". Tämmöistä tapausta tuli siis etupäässä välttää. Koska laki oli laiminlyönyt määräämästä, että sen mukaan perustetuilla pankeilla pitäisi olla vakinainen toimituspaikka, saavutettiin tämä tarkoitus melkoinen aika sillä, ettei huolittu avata mitään konttooria taikka pitää mitään varsinaista toimituspaikkaa, vaan pantiin setelit liikkeesen asiamiesten kautta, jotka kantoivat niitä ympäri maata "carpet-bag'eissa"[57] ja joita siitä syystä nimitettiin "carpet-bagger'eiksi". On sanottu, että juuri yksi näistä "carpet-baggereista", eräs sanomalehden toimittaja, joka sodan kuluessa oli tyhjentänyt koko runsaan sanavarastonsa soimatessaan Lincoln'ia ja federaalisen armeijan upseereja ja sotamiehiä ja joka vastaukseksi oli saanut tuon ijäti häpeällisen "Vaskipään" nimen, sentähden kaipasi jotakin tuoretta liikanimeä sitä uutta kansaluokkaa varten, jota hän oli kunnioittanut vihallansa, ja yht'äkkiä muisti oman haukkumanimensä. Jonka jälkeen hän huudahti: "Carpet-bagger'it!" Heti tämä nimi levisi Etelän sanomalehdistön kautta; ja tavallisella avuliaisuudellansa Pohjan sanomalehdet seurasivat sen esimerkkiä ja toistivat sen kirouksia.

Nimi itse oli oikea neron tuote. Kuka ikänänsä se oli, joka ensin antoi sen Visconsin'in peripateetilliselle[58] kassöörille, hän oli epäilemättä sukua taivaasta laskeuneen kanssa. Kukaties ei koko historiassa löydy toista niin täydellistä ja kokonaista nimeä. Sansculotit[59] on sen lähin kilpailla. "Abolitionisti" sanaa, joka oli sen likeisin edelläkäviä, vastustaa sen etymolooginen merkitys,[60] joka välisti haittoi sen täydellistä käyttämistä. Mutta "Carpet-bagger'issa" oli korkeimmassa määrässä kaikki syyttävän lisänimen pää-ominaisuudet. Se kuului hauskalta ja hullunkuriselta, oli kokonaan ilman määrättyä merkitystä sekä ainoa laadussansa. Se saatti toisessa paikassa tarkoittaa sitä, toisessa taas tätä, ilman minkäänlaista etymoloogista estettä. Tämmöinen epämääräinen merkitys on varsin tärkeä haukkumanimissä; se on melkein aina tarpeellinen. "Abolitionisti" tarkoitti ainoastaan semmoista, joka suosi orjuuden hävittämistä. Pohjassa sillä oli tämä merkitys, mutta ei mitään muuta. Etelässä se tarkoitti myöskin semmoista, joka suosi ja koetti edistää neekerien yhdenvertaisuutta, seka-siittämistä, väkivaltausta, miestappoa, murhapolttoa ja anarkiiaa[61] ynnä kaikkia niitä lukemattomia kauhuja, joita kansa luuli varmaksi seuraukseksi semmoisen rodun kohottamisesta tai vapauttamisesta, johon kuului vaan oppimattomia villejä, hekumalliset kuin apinat, verenhimoiset kuin kannibaalit[62] ja viekkaat kuin satyrit.[63]

Niin että tämä selvästi lausuttu eroitus silloin vallitsi: —

POHJASSA.

Abolitionisti. — Se, joka suosii orjien vapauttamista.

ETELÄSSÄ.

Abolitionisti. — Se, joka suosii orjien vapauttamista + uskottomuutta + murhaa + varkautta + väkivaltausta + tulipalontekoa + kaikkia helvetin koottuja kauhuja, joita ei käy tarkoin määrääminen.

Tätä liikanimeä, niinkuin jo ennen mainittiin, saatti moittia semmoisessa kansassa, joka ajatteli ja tarkoin määräsi sanojen merkitystä. Mahdollista oli järkipäätelmien yhtä hyvin kuin esimerkkienkin kautta osottaa, ettei "abolitionisti" välttämättömästi ollut uskoton eikä, ex vi termini,[64] murhaaja eikä varas. Kun siis joku onneton evankeliumin saarnaaja, Mason ja Dixon'in linjan eteläpuolella oleskellessaan, sattui laskemaan liian paljon Herransa totuutta huuliltansa, ja sentähden hickorya käytettiin hänen paljaasen selkäänsä taikka hamppua kaulaan, koska hän oli "abolitionisti", niin Pohja vähän pahastui rikoksen ja rangaistuksen epäsuhteisuutta; mutta Etelä iloitsi sydämensä pohjasta ja kiitti Jumalaa vielä suuremmalla hartaudella, koska sen ajatuksen mukaan käsittämättömän iso hirviö oli maan pinnalta poistettu! Ja niin väärin-ymmärryksen peliä pitkitettiin.

"Carpet-bagger", joka tavallaan oli suoraan etenevässä polvessa sukua "abolitionisti" sanan kanssa, oli erittäin sovelias jotakin muuta painosta varten ja melkoinen parannus lähimmäisestä edelläkäviästänsä. Se oli epämääräinen eikä sitä käynytkään määrääminen. Eteläläisten mielestä se tarkoitti jotakin Pohjan istukasta, jotakin "abolitionistin" sikiötä, jotakin voittajan kätyriä, jotakin heidän tappionsa todistajaa, jotakin heidän alennuksensa merkkiä: heistä "Carpet-bagger" oli vihattava, koska hän muistutti kaikesta siitä pahasta taikka häpeästä, mitä he ikinä olivat tietäneet. He kähisyttivät ulos tätä nimeä vihasta kuumilla huulilla, koska hänen läsnä-olonsa oli vihattava sille kalliille kuolleelle Konfederationille, jota he niin hellästi muistivat ja surivat lesken murhepuvussa, niinkuin luonnollista olikin. He vihasivat tuota Pohjan miestä, joka asettui heidän keskuuteensa itsekkään, pahansuovan ja kateellisen Pohjan ruumistuneena edustajana, saman Pohjan, joka oli ante bellum-aikoina lähettänyt ulos "abolitionistinsa", joka oli voittanut ihanan Etelän sen sankarimaisessa taistelossa orjain kannattaman tasavallan perustamiseksi ja nyt oli toimittanut vakojia ja harpyioja[65] kalvamaan ja nauramaan ja pilkkaamaan ja ivaamaan heitä heidän kukistuksessaan ja onnettomuudessaan. Heidän mielestään tämä sana ilmoitti kaiken tuon kootun ja karttuneen vihan, jonka miespolvien vastenmielisyys oli synnyttänyt ja joka oli kiihtynyt ja härmistynyt semmoisen vimmatun sodan tulihehkussa, jonka oikeutta sen alottajat eivät hiukkaakaan epäilleet. Se Pohjan mies, joka asetti perheensä alttarin Etelään, sai luonnollisen ja melkein välttämättömän synekdoken[66] kautta vastata Pohjan puolesta. Hän ei ollut ainoastaan vihollinen koko sille Etelän osalle, joka ylpeästi omisti itselleen Eteläläisen nimen, vaan hän edusti, ikäänkuin pienoiskuva, kaikkia sen vihollisia. Ja tämä tapahtui tietysti hänen, pohjoisvaltaisen syntyperänsä tähden. Tosin hän saatti osaksi vapauttaa itsensä tästä vian-alaisuudesta; mutta tämä riippui hänestä itsestä. Ennakkoluulo oli häntä vastaan; ja voidaksensa poistaa sitä täytyi hänen vannoa Gaelilaisen vala "rakastaa ketä sinä rakastat, vihata ketä sinä vihaat, siunata ketä sinä siunaat ja kirota ketä sinä kiroot".

Mutta Pohjoisvaltalaisten mielestä tällä sanalla ei ollut mitään sijaiskäsitettä. Heidän ymmärryksensä mukaan se viha, joka ilmaantui siinä, oli aivan persoonallista laatua eikä koskenut ensinkään rotua taikka syntyperää. He luulivat (tyhmät raukat!), että se tarkoitti ainoastaan niitä, jotka ilman mitään näkyväistä toimeentuloa venyivät voitollisen armeijan vanavedessä ja elivät voitetun kansan varoilla.

Niin nämät selvästi lausutut merkitykset vallitsivat: —

POHJASSA.

Carpet-bagger. — Mies, jolla ei ollut mitään varoja, virkaa taikka toimitusta, seikkailia, leiri-vilppo, loisio.

ETELÄSSÄ.

Carpet-bagger. — Mies, joka oli syntynyt Pohjassa + abolitionisti (eteläisen merkityksen mukaan) + semmoinen, johon koko Pohjan viha, kateus, äkäisyys, ahneus, tekopyhyys ja kaikenlainen siivottomuus oli yhdistynyt.

Niin Etelä kirosi "carpet-bagger'eita", koska he olivat Pohjasta; ja
Pohja kirosi heitä, koska Etelä asetti hyvän esimerkin.

Ei Etelä ole missään asiassa osottanut ääretöntä etevyyttänsä Pohjan suhteen enemmän, kuin tässä. "Minä pyydän sinua kiroomaan minulleni tätä kansaa", se sanoi Pohjalle ensin "abolitionisteista" ja sitten "carpet-baggereista"; ja Pohja kirosi tietämättänsä, keitä se näin väärin syytti, ja pysähtymättä tiedustelemaan, ansaitsivatko he tätä vitsausta vai ei. Kenties ei löydy toista esimerkkiä historiassa, kuinka voittava valta on alentanut omia asian-ajajiansa, soimannut omaa vertansa ja uskolaisiansa, hyväillyt kukistetun vihollisen ennakkoluuloja ja vuodattanut vihansa ja ylenkatseensa maljat sen ainoan ihmisluokan päälle valloitetussa maassa, joka puollusti sen toimia, kannatti sen politiikia, edisti sen tarkoitusta ja toivoi sen säilymistä ja kestämistä.

XXVII LUKU.

Uusi laitos.

Muutamia kuukausia oli huhuja käynyt kummallisen salamyhkäisestä laitoksesta, joka levisi Eteläis-valtoihin, mikä asia salaisen seuran tavalliseen näkymättömyyteen lisäsi semmoista ylenmääräistä taika-uskoa, ettei sen vertaista löydy minkään muun seuran historiassa.

Alussa sitä pidettiin joutavana kujeena, ja tietämättömyyttänsä Pohjan sanomalehdet totuttivat lukiansa katsomaan sitä mitä törkeimmäksi ja naurettavimmaksi pilaksi. Siellä täällä Etelässä ilmaantui jonkunlaisen sporaadisen[67] vaiston johdosta joukkoja aaveen-tapaisia, eriskummaisesti ja pelottavasti puetuita ratsumiehiä, jotka varoittivat laiskoja ja huolettomia Afrikalaisia ja uhkasivat pahantapaisia. He väittivät pelästyneille neekereille, niin sitä kerrottiin, että he olivat kuolleitten konfedereerattujen haamuja, jotka olivat tulleet suoraan helvetistä järjestämään asioita entisissä kodeissaan.

Näistä kaikista Pohjan hyvä ja viisas kansa huviksensa laski aivan rajatonta pilkkaa. Mikä voisi olla hullunkurisempi taikka soveliaampi naurun esine kuin että ritarilliset, mutta humorilliset ja leikkisät Etelän miehet asettivat jonkunlaisen paikallis-polisin, jonka oli määrä vaikuttaa mustan kansan taika-uskoiseen pelkoon, koska tämä kansa epäilemättä oli kovin lapsellinen ja suuresti kaipasi järjestystä ja ohjausta? Pohjan patrioota istui siis turvallisessa ja tyvenessä kodissaan ja nauroi, että kyynelet silmiin tulivat ja täytyi oikein kylkiänsä pidellä, noita liioitettuja kertomuksia aaveentapaisista K.K.K.'eista ja pelästyneistä mustiaisista monta monituista kuukautta ennenkuin mikään ajatus, että siinä saatti olla jotakin sopimatonta, koitti hänen mielessänsä taikka niitten viisaitten miesten mielessä, jotka hoitivat kansakunnan asioita. Että muutamat sadat, muutamat tuhannet taikka miljoonatkin mustasta kansasta joutuisivat oman taika-uskoisen pelkonsa orjiksi, että heiltä riistettäisiin heidän vapaa tahtonsa ja että heitä pakoitettaisiin seuraamaan muitten käskyjä, sitä ei ollenkaan katsottu vaaralliseksi tasavallassa eikä se ansainnut huomiota muun vuoksi kuin vastustamattoman hupaisuutensa tähden.

Senvuoksi tuli talvella 1868-69 vuosien välillä, jolloin viisaat miehet riemuitsivat suuren kokeensa menestyksestä, jolloin sanottiin, että, kuten kaikki myönsivätkin, Uudestaan rakentaminen jo oli onnistunut, että sodan jäljet olivat pyyhityt pois ja tuhatvuotinen Kristuksen valtakunta alkanut, vähäinen joukko mustia miehiä eräänä päivänä Hullun luo; ja yksi heistä, joka oli heidän puheenjohtajanansa, sanoi: —

"Mitä se on, Master Översti, jota kuulemme Klux'eista?"

"Mistä?" hän kysyi.

"Klux'eista — Ku-Klucker'eista, joksi he nimittävät itseänsä".

"Ahaa! Te tarkoitatte Ku-Kluxeja, Ku-Klux-Klan'eja, K.K.K.'eja".

"Niin; noita ihmisiä, jotka yöllä ratsastavat kiusaamassa mustaa kansa raukkaa, sanoen tulevansa suoraan helvetistä tai joltakulta vanhan Virginian sotatanterelta".

"Oh, se on vaan pelkkää lorua! Siinä ei ole mitään perää — ei vähintäkään. Arvattavasti joukko vallattomia poikia silloin tällöin ottaa säikähyttääksensä muutamia mustia; mutta siinä onkin kaikki. Se on huonosti ja pelkurimaisesti tehty, mutta ei mitään sen enempää. Teidän ei tarvitse olla huolissanne siitä, pojat".

"Ja te luulette, että siinä on kaikki, Översti?"

"Kaikkiko? Tietysti! Mitä siinä muuta olisi?"

"Minä en tiedä, Master Översti", arveli yksi.

"Te ette luule, että he ovat haamuja taikka jotakin sellaista?" kysyi toinen.

"Luule! Minä tiedän, etteivät ole".

"Niin minäkin", sanoi jyreästi yksi heidän joukostaan, joka ei ollut puhunut ennen, semmoisella merkillisellä äänellä, että Hullun silmät kohta kääntyivät hänen puoleensa.

"Te olette siis tullut samaan päätökseen tässä asiassa, eikö niin,
Bob?" hän kysyi nauraen.

"Minä tiedän, että he eivät ole haamuja, översti. Soisin Jumalan kautta, että he olisivat!" kuului vastaus.

"No, mitä tarkoitatte, Bob?" kysyi översti kummastuneena.

"Tahdotko auttaa minua ottamaan paitaani yltäni, Jim?" sanoi Bob tarkoittavaisesti, kääntyen yhden seuralaisensa puoleen.

Puhuja oli pitempi, kuin useimmat hänen rodustansa. Hänen ihonsa oli sysimusta, hänen hartionsa olivat leveät, hänen ryhtinsä reipas, hänen ruumiinrakennuksensa roteva ja voimakas. Hänen kasvonsa, vaikka tummat, olivat terävästi veistetyt, hänen päänsä hyvin muodostettu, ja koko hänen katsantonsa ja käytöksensä osottivat häntä eteväksi rotunsa edustajaksi. Servosse oli nähnyt hänet ennen ja tiesi hänet ahkeraksi ja menestyväksi rautioksi, joka asui eräässä kaukaisessa maakunnan osassa ja oli tunnettu yhdeksi kansansa itsenäisimmäksi ja itseluottoisimmaksi kaikissa niin poliitillisissa kuin rahallisissa asioissa. Hänen nimensä oli Bob Martin.

Kun hänen vaatteensa olivat riisutut, käänsi hän selkänsä Hullua kohden ja, katsoen taaksepäin olkapäänsä yli, sanoi kylmäkiskoisesti: —

"Mitä te tästä arvelette, översti?"

"Hyvä Jumala!" huudahti Hullu, kavahtaen taaksepäin hämmästyksestä ja kauhusta. "Mitä tämä merkitsee, Bob?"

"Nähnyt Klucker'it, Sir", kuului hirveän lakooninen[68] vastaus.

Mitä Hullu nyt näki, oli todella kauheata. Leveä, suonikas selkä oli niskasta vyötäisiin saakka ja vielä alemmaksikin rikki leikattu ja pyälletty ankaralla pieksemisellä. Suuria vakoja oli kynnetty mustaan nahkaan, jonka viheriät ja mustansiniset laidat olivat vetääntyneet taaksepäin, samalla kuin hyytynyt kinne-aine laskeutui poikinpäin ja armeliaasti suojeli revittyä lihaa. Koko selkäpuoli oli lyijyn-värinen ja turvonnut sekä ruhjottu, niinkuin sitä olisi huhmaressa survottu. Sivallettuaan lihaan tiheitä viiruja ja uurteita, jotka viettivät alaspäin vasemmalta puolelta oikeaan, sillä erinomaisella kuritus-taidolla, jota vaan voi saavuttaa, jos oli ollut runsas tilaisuus siihen kovaan ja tarkoin tuumittuun ruoskimiseen, joka vallitsi orjuuden onnellisina aikoina, tämä lääkäri ilmeisesti oli muuttanut asemaa ja oikein tieteellisesti poikkiviivannut kaikki. Että hän oli asian-ymmärtäjä, jonka taito oikeutti Bob'in muistutusta — "ei kukaan muu, kuin vanha orjain päällikkö, ole tuota tehnyt, översti" — sen näki selvästi satunnaisellakin tarkastuksella. Se rääkkäys, jota tämä mies oli kärsinyt, tosin oli perinpohjainen ja ankara, mutta ei vaarallinen semmoiselle, jolla oli hänen karaistu ruumiinluontonsa ja -rakennuksensa. Sen Pohjan miehen silmissä, joka katseli sitä ja joka, niinkuin kaikki hänen puolensa miehet, oli tottumaton näkemään kovan pieksemisen seurauksia, se kuitenkin näytti sanomattoman hirveältä. Hän ei ajatellut, ettei Afrikalaisella ensinkään voinut olla sitä ansaitsemattomuuden ja alentumisen tunnetta, jolla Kaukasialainen vaistomaisesti katselee orjuuden tunnusmerkin käyttämistä, ja että hän vaan täytti tumman olemisensa tarkoituksen, kun hän antautui semmoisen rangaistuksen alaiseksi. Suuttumus, kummastus ja kauhu valloitti hänet.

"Kuinka? — Kuka? — Millä tavoin? Oi Jumala! Kertokaat minulle kaikki.
Enkö minä voi tehdä mitään teidän hyväksenne, mies parka?"

"Kiitoksia, översti, ei mitään", vastasi Bob vakavasti. "Sitä on pesty suolavedellä. Sillä parhaiten saapi tuskan pois; ja se on nyt, luullakseni, niin hyvä, kuin sopii odottaa. Minä en tiedä paljon semmoisista asioista, Boss.[69] Olen ollut neljäkymmentä-kolme vuotta orjana, mutta en saanut koskaan selkääni siitä asti kuin olin juoksupoikana, ennenkuin viime yönä".

Hänen kasvonsa vääntyivät liikutuksesta, ja hänen silmistään loisti jonkunlainen paha tuli, joka selvästi osotti, ettei hän taipunut tähän rangaistukseen niin nöyrällä ja kiitollisella mielellä, kuin hänen asemansa oikeastaan olisi vaatinut. Kun hänen oli vaatteensa jälleen yllä, hän istuutui ja vuodatti Hullun kummasteleviin korviin tämän kertomuksen: —

BOB'IN KOKEMUS.

"Minä olen rautiona Burkes'in tienhaarassa. Minä olen ollut siellä melkein ensimäisistä päivistä asti, kuin kuulin antaumisesta. Minä hyyräsin vanhan huoneen siellä, asetin pajantapaisen, sain kokoon muutamia työkaluja ja rupesin työhön. Se on varsin hyvä paikka. Ennen sillä ei ollut suurta arvoa, sillä kaikilla noilla isoilla kasvimailla ympärillä oli omat seppänsä. Mutta nyt kun sepät ovat joutuneet eri haaroille ja heidän täytyy maksaa heidän työstänsä, he katsovat huokeammaksi tulla minun pajaani, kuin pestata raution, koska heillä ei ole antaa hänelle kuin vaan puoleksi työtä. Minä olen siis tullut erittäin hyvin toimeen ja olen ostanut huoneen ja maatilkun ja myöskin saanut ne kaikki oikein maksoon. Minä olen aina pitänyt huolta omasta työstäni. Myöhään varhain Bob on ollut pajassansa ja aina työssä. Minä päätin hankkia sievän kodin itselleni ja eukolleni, ennenkuin tulisimme liian vanhaksi työtä tekemään; ja minä tahdoin antaa pojille ja tytöille vähän kasvatusta ja saattaa heitä niin hyvälle alulle, kuin muutkin maailmaan pyrkijät, jos voisin. Tämä se on, jota varten Bob on tehnyt työtä; eikä löydy sitä miestä eikä naista, mustaa tai valkoista, joka voisi sanoa, ettei hän ole tehnyt rehellisesti ja kunnollisesti työtä — rehellisesti ja kunnollisesti joka päivä siitä saakka kuin hän rupesi omaksi isännäkseen. Kauan aikaa takaperin — kukaties viisi tai kuusi kuukautta sitten — minä kieltäysin tekemästä mitään työtä Mikael Anson'ille tai hänen pojallensa, koska he jo olivat velkaa minulle entisistä töistä ja aina olivat ajaneet minut pois, kun maksoa vaadin. Minä en voinut tehdä työtä siitä huvista, että saisin vaan kirjoittaa ylös heidän velkansa; minä en siis ottanut vastaan mitään työtä heiltä. Siitä nousi paljon puhetta. Ihmiset sanoivat, että minä rupesin olemaan liian viisas niggeriksi, ja muuta semmoista; mutta minä en ollut siitä, millänikään, sanoin heille, että olin vapaa mies — ei syntyperäisin vapaa, mutta ihmeen kautta vapaaksi tehty — enkä aikonut ruveta ilmaiseksi tekemään työtä kenellekään. Melkein jokaisella oli jotakin sanomista siitä; mutta se ei näyttänyt suuresti vahingoittavan tointani. Minä jatkoin vaan ja sain niin paljon työtä, kuin kerkesin tekemään, välisti enemmänkin. Arvatakseni käytin itseäni hyvin itsenäisesti; minusta ainakin siltä tuntui. Minä pysyin kotona enkä pyytänyt mitään suosiota keneltäkään. Minä tiesin, ettei löytynyt parempaa rautiota koko seudussa, ja arvelin, että minun oli niin hyvä olo kuin suinkin toivoin. Kun joku vaali tuli, lausuin ajatukseni, äänestin omaa mieltäni myöten ja sanoin muille mustille, että he olivat vapaat ja että heillä oli oikeus tehdä samoin. Tämä on paha oppi ylhäällä meidän tienoillamme. Valkoinen väki ei tahdo siitä kuulla, ja erittäin he eivät salli, että niggeri sitä sanoo. He eivät paheksi, että edistymme, jos heillä on joku kiinnitys, että voitto valuu heidän taskuihinsa; eikä myöskään, että äänestämme niin kauan kuin vaan äänestämme, niinkuin he käskevät. Semmoiseksi he ajattelevat niggerin vapautta.

"No, muutamia viikkoja takaperin minä löysin laudanpään, joka eräänä aamuna oli pistetty pajaani ja jossa oli nämät sanat: —

"Bob Martin, — Sinä käyt liian viisaaksi! Valkoinen kansa Burke'n
Tienhaaran seuduilla ei salli niin viisaita niggereitä siellä.
Sinun olisi parempi muuttaa pois, ennenkuin sinua käy tervehtimässä

"K.K.K."

"Minä olin kuullut Klux'eista, vaan arvelin juuri, niinkuin te, översti, että he olivat joukko pahankurisia poikia, jotka olivat päättäneet käydä ympäri pelottamassa taitamattomia niggeri raukkoja, ja se saatti minut vielä hurjemmaksi, kun ajattelin, että he koettaisivat tuota leikkiä minun suhteeni. Minä sanoin siis ylpeästi ja jokaisen edessä, että jos Klucker'it tahtoivat jotakin Bob Martin'ilta, heidän sopisi tulla ottamaan sitä; etten uskonut noita loruja, että he tulivat suorastaan helvetistä ja joivat virrat kuiville ja kaikenlaista semmoista; mutta, jos he tahtoivat tulla sekaantumaan asioihini, luulin, että muutamat heistä joutuisivat menemään helvettiin, ennenkuin juttu oli päättynyt.

"Eilispäivän tein työtä kovin ahkerasti ja myöhään saakka ja sisään lähtiessäni olin niin väsyksissä, että oikein kaaduin siihen rulla-sänkyyn, joka oli vedetty eteläisen oven eteen. Kun eukkoni sai iltaruoan valmiiksi ja ilmoitti sen minulle, minä vaan käänsin kylkeä ja olin niin väsynyt ja unissani, että käskin hänen antaa minun olla rauhassa. Minä siis makasin siinä ja nukuin. Hän korjasi pois illallisen ja otti osan lapsista vuoteesensa; ja loput köntivät, arvatakseni, minun sänkyyni. Minä en tiedä mitään siitä, sillä minä en ollenkaan herännyt, ennenkuin joku aika yöllä. Minä kyllä muistan kuulleeni koiran haukkuneen, mutta en pitänyt sillä väliä; ja ensimäinen asia, jonka huomasin, oli, että ovi särjettiin ja putosi saranoiltansa sen rullasängyn yli, jossa makasin. Se oli Jumalan onni, että olin siellä. En ollut, luullakseni, vuoden mittaan maannut siinä ja jos nyt lapset olisivat olleet siellä yksinänsä, on varmaa varmempi, että olisivat kaikki kuolleet siihen. He olivat tarttuneet yhteen hirteen, jonka olin hankkinut (aioin joulun jälkeen rakentaa kyökin), ja kolme neljä heistä oli karauttanut sen päätä ovea vastaan. Kun siis heräsin jyskeestä, minun oli ovi ja hirsi ylläni, ja eukkoni ja lapset kirkuivat, etten hetkeen aikaan voinut ymmärtää, mikä hätä nyt oli taikka missä itse olin. Kuu paisti kirkkaasti ja minä varoin, että he luulivat minun aikovan lähteä pakoon ja mielivät ampua minut, kun tulin ulos. Mutta heti kuin he näkivät minun pyrkivän esiin ja ponnistelevan oven alla, kaksi heistä riensi sisään ja asettui oven päälle. Minun oli ihan turha enää taistella tämän taakan alla. Paitsi sitä pelkäsin, että he tappaisivat lapset. Minä sanoin siis heille, että, jos he siirtyisivät pois oven päältä ja säästäisivät lapsia, minä antautuisin. He eivät kuitenkaan tahtoneet uskoa minua, ennenkuin olivat sitoneet käteni. Silloin he menivät pois ovelta ja minä nousin ja sysäsin sen ja hirren rullasängyn luota. Sitten he vetivät minut ovesta ulos. Heitä seisoi noin kolmekymmentä miestä kuunvalossa, kaikki puettuina mustiin viittoihin, jotka ylettyivät saappaisin asti, ja päässä jonkunlaiset korkeat hatut, jotka peittivät heidän kasvonsa, jättäen vaan pieniä kurkistusreikiä; ja koko puku oli koristettu eri-värisellä, vaikka enimmiten valkoisella vaatteella.

"Minä kysyin heiltä, mitä he tahtoivat minusta. He sanoivat, että kävin liian viisaaksi ja että he olivat juuri tulleet opettamaan minulle vähän parempia tapoja. Tuosta he sitoivat minut yhteen puuhun ja tekivät, minkä näette. He toivat vaimoni ja vanhimman tyttäreni ulos huoneesta, riisuivat vaatteet melkein kokonaan heidän päältänsä ja rääkkäsivät heitä kauheasti minun silmieni edessä. Myllermöittyään melkoisesti huoneessa, he ratsastivat pois, sanoen minulle, että he toivoivat, että olin oppinut tästälähin pitämään valkoista kansaa arvossa enkä kieltäytyisi tekemästä työtä heille, jollen saanut edeltäkäsin maksoa, enkä pitäisi niin paljon väliä radikaalisilla äänillä. Silloin eukkoni leikkasi minut irti ja me menimme huoneesen katsomaan, mitä pirun töitä olivat siellä tehneet. Me huusimme lapsiamme. Heitä on viisi — vanhin tyttö on noin viidentoista vuotinen, ja nuorin alkaa vasta nyt käydä toista. Me löysimme heidät kaikki, paitsi pikku lapsen. Hän ei luullakseni hengittänyt kertaakaan enää siitä kuin ovi putosi päällemme".

Mies-paran oli kyynelet silmissä, kun hän päätti kertomuksensa. Hullu katseli häntä ikäänkuin lumottuna kummastuksesta, säälistä ja häpeästä. Hän ei voinut olla tuntematta itseänsä nöyryytetyksi siitä, että hänen omassa kristityssä maassaan ihmistä voitiin kohdella semmoisella pelkurimaisella julmuudella ainoastaan sentähden, että hän oli käyttänyt sitä vapautta, jonka laki oli antanut hänelle, että hän voisi omalla työllään hankkia itsellensä toimeentuloansa ja itsenäisyyttään.

"Miks'ette ole esivaltalaisten luona valittanut tästä väkivallasta?" kysyi hän vähän ajan perästä.

"Minä kerroin Squire Haskins'ille ja tuomari Thompson'ille, mitä olen kertonut teille", Bob vastasi.

"Ja mitä he sanoivat?"

"Että he eivät voineet tehdä mitään, jollen voisi vannoa, keitä he olivat".

"Ettekö tuntenut ketään heistä?"

"En voi sanoa tunteneeni; se on, en niin, että voisin kuvata heitä, jotta saattaisitte tuntea heitä niiksi, joita tarkoitan. Useista pienistä seikoista olen melkein varma, mitkä he olivat; mutta en voisi valalla sitä vahvistaa".

"Ettekö tuntenut heidän yhdenkään ääntä?"

"Kyllä minä tunsin. Mutta tuomari sanoo, että aivan suotta vaan tekisin haittaa itselleni; sillä hän arveli, ettei mikään jury julistaisi ketään syylliseksi semmoisella todistuksella, kun sitä ei mikään muu asia tue".

"Luultavasti hän on oikeassa", lausui översti miettien. "Eikä näytä löytyvän mitään keinoa, jolla voisitte saada hyvitystä siitä, mikä on tehty teille, jollette saata niin seivästi todistaa, mitkä pahantekiät olivat, ettei mikään jury voi olla heitä syylliseksi lausumatta. Minä pelkään, ettei suurin osa jurymiehistä olisi taipusa edes oikeutta tekemään. Kukaties muutamat juuri niistä samoista miehistä, jotka olivat tekoon osallisina, istuvat jury'ssa, taikka heidän veljensä, isänsä tai ystävänsä. Teidän olisi siis aivan turha tehdä mitään kannetta, jollei teillä ole ihan tukevat ja selvät todistukset. En epäile ensinkään, että tuomari oli oikeassa sen neuvon suhteen, jonka hän antoi teille".

"Mutta luuletteko minulla olevan mitään mahdollisuutta hankkia semmoista todistusta?" kysyi Bob.

"Minä tunnustan", Hullu vastasi, "että minusta se näyttää varsin epätietoiselta. Aikaa myöten te ehkä tarkalla huolenpidolla voitte hankkia sitä".

"Ei siitä ole mitään toivoa — ei vähintäkään", vastasi vapautettu neekeri surullisesti.

Hetki aikaa oltiin aivan vaiti. Sitten musta mies kysyi: —

"Eikö löydy ketään, översti, joka voisi tehdä jotakin? Eikö presidentti taikka kongressi? Hallitus saatti meidät vapaaksi ja minusta näyttää kuin sen ei pitäisi antaa entisten isäntiemme nyt kohdella meitä tämmöisellä tavalla. Minä en ole mikään pelkuri, översti, minä en tahdo kerskailla, mutta minä en pelkää ketään ihmistä. Minä en pidä väliä kärsimisellä eikä kuolemalla, jos voisin nähdä, että jotakin hyötyä lähtisi siitä. Minä olisin valmis taistelemaan vapauteni edestä taikka sen maan edestä, joka antoi minulle vapauden. Mutta minä en pidä vapautta minäkään suosiona, jos meitä pieksetään ja tapetaan juuri samalla tavalla, kuin orjuuden aikoina, ja vielä pahemminkin. Bob kyllä pitää huolta itsestänsä ja vaimostansa ja lapsistansa myös, jos hän vaan asetetaan valkoisen miehen kannalle. Mutta jos parvi miehiä saa sydän-yönä tulla hänen huoneesensa, tappaa hänen pikku lapsensa sekä lyödä ja rääkätä häntä ja hänen perhettänsä niin paljon, kuin juuri tahtovat, kun vaan panevat vähäisen mustan vaatteen kasvojensa yli, sopii minun yhtä hyvin luopua vapaudestani ja ruveta orjaksi jälleen".

"Jos sitä pitkitetään ja se käy yleiseksi", vastasi Kaukasialainen, "hallitus varmaan sekaantuu siihen. Pakko tulee semmoiseksi, että he eivät voi sitä vastustaa. Minä en oikein ymmärrä, kuinka se on tehtävä nyt, kun nämät valtiot ovat asetetut entisellensä; mutta hallituksen täytyy suojella kansalaistensa henkeä, ja sen pitää varjella heidän vapauksiansa. Minä en tiedä, kuinka se on tehtävä. Hallitus ehkä saattaa julistaa semmoisia tekoja maan-kavallukseksi ja asettaa tekiät ulkopuolelle lakia, oikeuttaen ketä hyvänsä tappamaan heitä, kun heitä semmoisissa laittomissa töissä tavataan".

"Jos he vaan sen tekisivät, översti, kyllä me pian tekisimme lopun Ku-Klucker'eista. Me vartioitsisimme heitä ja joka kerta kuin he ratsastaisivat ulos pensastosta, niin olisi murhaavia Klucker'eita joku vähempi, kuin heidän kotoa lähtiessään. Pankaat heidät tekemään se, översti, ja meidän käy kaikki hyvin. Antakaat meille vaan tilaisuutta puollustaa itseämme, ja mustat miehet pitävät murhetta itsestänsä. Me emme ole mitään pelkureita. Me osotimme sen sodassa. Minä olen nähnyt enemmän, kuin yhden kerran, mustien astuvan sinne, johon ei valkoisten sotamiesten juuri tehnyt mieli seurata heitä".

"Missä se oli, Bob?"

"Noh, esimerkiksi Wagner'in linnan luona".

"Kuinka te siitä saitte tiedon?"

"Kuinka minä siitä tiedon sain? Siunatkoon sieluanne, översti, minä olin siellä!"

"Kuinka se tapahtui? Minä luulin teidän kasvaneen näillä tienoilla täällä".

"Niin olinkin, översti; mutta kun kuulin, että Abraham Lincoln oli antanut meille vapauden, päätin mennä ottamaan osaani siitä, ja jos löytyi jotakin, jota voisin tehdä auttaakseni muita kansalaisiani saamaan heidän osaansa, aioin lähteä sinne sitä tekemään. Minä sovitin siis niin, että pääsin pujahtamaan pois tavalla tai toisella, ja saavuin sotarivien eteen Charleston'in seuduilla ja yhdyin viisikymmentä-neljänteen Massachusetts'in Mustaan rykmenttiin, översti. Tällä tapaa jouduin olemaan Wagner'in luona".

"Tämä osaksi selittää, luullakseni, heidän pahan-suontiansa teitä vastaan", arveli Servosse.

"Se selittää toista asiaa myöskin, översti", sanoi musta mies kovapintaisesti.

"Mitä sitten?" kysyi valkoinen entinen soturi.

"Se selittää miksi, jos Klucker'it vast'edes ratsastavat Burke'n seutujen ympäri, saa panna toimeen myöskin hautajaisia", kuului julma vastaus.

"Minä en voi moittia teitä, Bob", lausui valkoinen mies, katsoen avosydämisesti toisen kasvoihin, jotka vääntyivät tuskasta ja vihasta. "Miehellä on oikeus puollustaa itseänsä ja perhettänsä; ja jos meidän hallituksemme on liian sokea taikka heikko voidaksensa kukistaa tätä uutta kapinaa, on ainoastaan kolme keinoa tarjona meille — teille ja minulle ja niille, jotka seisoivat meidän puolellamme: ensimmäinen on tulella sotia perkelettä vastaan — tappaa niitä, jotka tappavat — pitää vahtia lauttapaikoilla ja, milloin hyvänsä näemme jonkun miehen valepuvussa, ampua hänet kuoliaaksi; toinen on luopua kaikista muista asioista saadaksensa oikeutta elää täällä; ja kolmas on lähteä pois".

"Siksi se käy, översti. Jollei hallitus pidä huolta mustiaisista täällä ja aseta heitä valkoisen miehen kannalle, karkaavat he tiehensä juuri kuin ennen orjuuden aikoina. Se on minun luuloni", arveli vapautettu neekeri, joka oli taistellut pelastaaksensa sen kansakunnan henkeä, joka ei huolinut liikuttaa sormeakaan vuorostansa pelastaaksensa hänen henkeänsä.

"Jumala yksin tietää", vastasi soturi, jota oli kaikkialla soimattu "Carpet-bagger'iksi" sentähden että hän oli syntynyt Pohjassa, oli taistellut maansa edestä ja luuli, että hänellä oli oikeus elää, missä hän tahtoi.

Herttaiset päivälliset ja lasillinen viinaa olivat ainoat aineelliset hyvitykset, joita hän pystyi antamaan kärsivälle miehelle, joka lähti pois kumppaniensa seurassa neuvottelemaan ystäviensä kanssa siinä kylässä, joka oli kasvanut Verdenton'in mustana etukaupunkina ja nyt sanottiin Huntsville'ksi sen kasvimaan omistajan nimen mukaan, josta se etupäässä oli lohkaistu. Se oli myyty julkisessa huutokaupassa ja Hullu oli ostanut sen, jakanut sen osuuksiin ja myynyt sen tällä tapaa ynnä jonkun osan Warrington'ia. Tämä oli uusi ja kauhea tieto Hullulle. Hän näki heti, kuinka tätä mahtavaa laitosta voisi käyttää niin, että se täydellisesti hävittäisi äsken kansalais-oikeuksia saaneitten asukasten vapauden ja perustaisi orjuuden semmoisen, joka olisi julmempi ja kauheampi kuin mikään muu maan päällä, koska se tulisi laittoman röyhkeyden välikappaleeksi. Hän käsitti myöskin, että tätä helposti voisi saada aikaan ilman että laki saatti tarttua mihinkään taikka mitään rangaista. Hänen sydäntänsä pakotti tuskasta naapuri-parkojensa puolesta. Omasta puolestansa ei tullut vielä hänen mieleensä pelätä.

Suuri levottomuus vallitsi Huntsville'n pienessä kylässä sinä päivänä. Pelon ja vimman vaiheilla ollessa, jokaisen sydän kuohui sen väkivallan johdosta, jota oli harjotettu Bob Martin'ia vastaan. Kerta setä Jerry unhotti tavallisen varovaisuutensa ja aivan mielettömästi suuttuneena sen lain voimattomuudesta, joka ei voinut rangaista niitä, joita ei saatettu selvästi syyllisiksi todistaa, hän suoraan ja rohkeasti julisti sen kammoksuttavan opin, että mustan kansan täytyi puollustaa itseänsä ja toisiansa. Että hän piti semmoista mieltä, oli itsessään onnettomuus; että hän lausui ilmi semmoisia sytyttäviä oppeja, oli turmiollinen erehdys.

XXVIII LUKU.

Kimppu kuivia risuja.

Selvemmin kuvataksemme Hullua ympäröiviä oloja, painatamme tähän muutamia otteita hänen pienestä kirjastaan ja niistä papereista, joita hän nähtävästi tämän omituisen aikakauden valaisemiseksi oli koonnut ja säilyttänyt.

Ensimäkien on eräältä ystävältä jossakin kaukaisessa maakunnassa: —

"Ku-Klux'it ovat ilmestyneet maakunnassamme. Minua on käsketty lähtemään kahdenkymmenen päivän kuluessa. Ruumiin-arkku oli menneenä yönä asetettu oveni eteen. Minä en tiedä, mitä tehdä. Perheeni jäisi sangen huonoon tilaan, jos jotakin tapahtuisi minulle. Kaikki, mitä minulla on, olen pannut tähän, vaan minä pelkään, että he saavat minut haltuunsa, jos jään tänne".

Seuraava oli jostakin läheisestä maakunnasta: —

"Lauantai-yönä K.K.K.'it ruoskivat kolme mustaa miestä muutamia penikulmia tästä paikasta. Yhtä heistä minä en tunne: toiset olivat niin hyviä mustia miehiä, kuin ikinä maassa löytyi. Syyksi sanottiin, että he olivat olleet hävyttömiä: oikean syyn luullaan olevan sen, että he alkoivat vaurastua ja käydä itsenäisiksi. Eikö voi tehdä mitään? Kansamme rupeaa tulemaan kovin levottomaksi. Minä pelkään, että tämä asia vielä saa häiriöitä aikaan".

Seuraava oli vielä toisesta maakunnasta: —

"Näyttää siltä kuin asiat meillä joutuisivat niin huonolle kannalle, ettei sitä voi ajatellakaan. Kaksi valkoista ja kolme mustaa miestä piestiin kauheasti tässä maakunnassa Keskiviikko-yönä. Perjantai-yönä kaksi mustaa miestä hirtettiin. Heitä syytettiin murhapoltosta, mutta ei löytynyt vähintäkään todistusta heidän rikoksestaan: heidän viattomuutensa oli päinvastoin tunnettu. Ja he olivat rehellisiä, ahkeria ja siivoja miehiä".

Vielä yksi samasta: —

"Ku-Klux'it hirttivät James Leroy'n Tiistai-yönä, kun ensin olivat leikanneet hänen kielensä poikki ja pistäneet sen hänen taskuunsa. Häntä syytettiin siitä, että hän oli parjannut yhtä valkoista vaimoa. Totuus on, että hän oli itsenäinen musta mies (vaikka melkein yhtä valkoinen, kuin te taikka minä), joka osasi lukea ja kirjoittaa ja oli siis haitaksi vaalipäivinä, koska hän esti kumppaneitansa tulemasta petetyksi".

Vielä yksi: —

"K.K.K.'it liikkuivat tässä kaupungissa viime yönä. Heitä oli noin kaksi-sataa, kaikki valepuvuissa, samoin kuin heidän hevosensakin. He ampuivat kuusi laukausta huoneeseni. Onneksi ei siellä ollut ketään. Me saimme vihiä heidän tulostaan hiukan ennenkuin ehtivät tänne ja minulla oli aikaa saada perheeni maisi-vainiolle eteläpuolelle taloa. Vaimoni ja palveliat veivät lapset pitkin maisi-raitteja metsään. Minä jäin laihoon likelle huonetta, pyssy kädessä, valmiina tappamaan jotakuta, jos he yrittäisivät pistämään taloa tuleen, niinkuin luulin heidän aikovan. Perheeni jäi metsään koko yöksi. He koettivat saada käsiinsä muutamia meidän etevimmistä mustista ystävistämme, mutta nekin olivat paenneet. He menivät Allen Gordon'in taloon ja, kun huomasivat hänen lähteneen pois, löivät ja rääkkäsivät hirveästi hänen vaimoansa ja perhettänsä sekä ottivat uutimen-nuorat hänen vuoteestaan, sanoen, että he aikoivat mennä hirttämään John Chavis'ia, joka ampui heitä, kun he viimein kävivät täällä. He lähtivät Chavis'in taloon. Hän oli nähty pujahtavan pois vähäistä ennen, ja toivotaan, että he eivät tavanneet häntä; mutta ei häntä ole sen koommin nähty. Kenties hän on mennyt ijäksi pakoon, mutta hänen tapaansa ei olisi tehdä niin".

Tässä on yksi kirje vanhalta ystävältämme, tohtori Garnet'ilta:

Rakas ystäväni, — Näyttää siltä, kuin olisi vielä pahempi olla "syntyperäinen" täällä ja "käytökseen kasvatettu", jos uskaltaa olla naapuriensa mieltä noudattamatta, kuin olla "carpet-bagger'ina", joksi teitä nimitetään; sillä se paha, josta tuonoin varoitin teitä, on kohdannut minua. Toissa yönä tulivat Ku-Klux'it. Minä en ollut koskaan uskonut, että he hätyyttäisivät minua; mutta en ollut laiminlyönyt ryhtymästä muutamiin yksinkertaisiin ja suoriin varokeinoihin semmoista tapausta varten. Te tiedätte, että taloni on oikea puu-linna. Se rakennettiin ensin veistetyistä hirsistä, tilkittiin tiveästi ja laudoitettiin jälestäpäin sekä paneilattiin sisältäpäin tuumaa paksuilla laahkoilla. Sen jälkeen, kuin K.K.K.'it alkoivat liikkua, olin pannut jykeitä puu-salpoja ovien poikki ja akkunain sisäpuolelle teettänyt vahvat luukut tuumaa paksuista laudoista, joihin oli syrjään laitettu pieniä ampureikiä päällekarkaajia vastaan. Oli kirkas yö. Kuu ei kumottanut, mutta taivas oli tähdessä. Minä olin myöhään saakka ollut ulkona; ja illallista syötyämme me pidimme perherukousta, ennenkuin lähdimme levolle. Me lukitsemme aina kaikki ovet ja portit pimeän tullen. Vaimoni ja tyttäreni Louisa olivat ainoat, jotka olivat kotona minun kanssani. Rukouksen kestäessä vaimoni, joka oli polvillaan lähinnä etu-ovea, tuli minun puoleeni ja, koskien olkapäätäni, sanoi: 'He ovat tulleet!'

Minä tiesin kohta, keitä hän tarkoitti; ja lisättyäni lyhykäisen avunpyynnön päätin rukoukseni. Aivan selvästi kuului nyt askelia vähäisen etupylvästön edestä. Sitten kolkutettiin ovea ja pyydettiin avaamaan. Minä kieltäysin tätä tekemästä, käskin heidän lähteä kartanostani ja sanoin varoittaen, että he jäisivät oman henkensä kaupalla. Minä annoin vaimolleni ja tyttärelleni kummallekin revolverin. He ovat molemmat hennokkaita naisia, niinkuin tiedätte; mutta he ovat oppineet pitelemään ampu-aseita juuri tämmöistä tapausta varten, eivätkä he nyt hämmästyneet. Tällä haavaa nuot ulkopuolella ahdistivat sekä etu- että taka-ovia. Minä katsoin ulos yhdestä pikku ampureijästäni ja näin heidän seisovan etupylvästön ympäri. Monta laukausta ammuttiin myöskin ovia ja akkunoita vastaan. Minä ajattelin, että minun ei tullut kauemmin odottaa; ja niin muodoin minä, rukoiltuani itseni ja ulkona olevien vihollisteni puolesta, laskin pyssyni ampureikään, tähtäsin ja vedin liipaisinta. Kuului huuto ja huokaus ja oven luota kiirehtiviä askelia. Kun savu oli haihtunut, luulin näkeväni yhden noista verhotuista ja huppupäisistä haamuista makaavan polun poikki huoneen edessä. Minä en uskaltanut mennä ulos tarjoamaan apuani hänelle taikka tuomaan häntä sisään, pelätessäni, että toiset olisivat väijyksissä ja hyökkäisivät päälleni. Silmäni eivät ole parhaita; mutta Louisa sanoi eroittavansa, kuinka he hiipivät huoneen edessä olevan aidakkeen ja pensaitten ympäri. Tämän jälkeen päällekarkaus näytti päättyneen. Minä olin kuitenkin varoillani, arvellen heitä yhtä armottomiksi ja välinpitämättömiksi, kuin villit Indianit sotaretkellä. Katsoen tarkasti edustalle päin, näin pian kahden hengen hiljaa ja varovaisesti tulevan tietä ylöspäin ja vähän ajan perästä saapuvan aitauksen sisäpuolelle. He hiipivät puitten ja pensaitten välitse, niinkuin verenhimoiset ruskonahat, ja minä olin juuri ampua heitä, kun he pysähtyivät sen ruumiin luo, joka makasi polun poikki. He neuvottelivat vähän aikaa, ilmeisesti tutkien ruumista; toinen heistä meni pois ja talutti yhden hevosen portin viereen. He nostivat ylös ruumiin, kantoivat sen välissänsä hevosen luo, asettivat sen suurella vaivalla satulan poikki ja sitoivat sen kiinni hevoseen; sitten he ratsastivat pois ja, kun he kulkivat Johnson'in Lesken mäkeä ylöspäin, saatimme kuulla, että heitä oli sangen paljon. Me olimme vartiolla aamuun saakka, mutta emme nähneet emmekä kuulleet heistä enää mitään. Niin pian kuin oli oikein valoisa, lähdin ulos ja tutkin polkua. Siellä oli iso lätäkkö verta, jota oli tippunut myöskin pitkin polkua portille saakka ja tätä edemmäksi tielle. Saatuani esiin hevoseni ja pyssyni otettuani seurasin veristä uraa, kunnes se meni Pienen Rocky joen yli, jonka jälkeen se katosi minulta.

Minulla on kovat luulot sen suhteen, ketkä olivat tässä joukossa. Fork'issa oli tänään erään miehen hautajaiset, jota joku muuli eilisaamuna oli potkaissut. Maahanpaniais-toimittaja, joka hautasi hänet, sanoi, että ruumis jo oli valmiiksi hankittu, kun hän saapui huoneesen, ja että muutamat siellä olevat miehet kaiken mokomin tahtoivat, että se kohta laskettaisiin arkkuun. Kun maahanpaniaistoimittaja veti peitteen ruumiin yli, hän kuitenkin sai tilaisuutta panna kätensä vainajan pään päälle. Hän sanoo, että, jos muuli tappoi tämän miehen, se todella lienee ollut erittäin korkea-jalkainen muuli. Se näyttää mahdottomalta, mutta en voi kuitenkaan tehdä muuta, kuin luulla, että tämä mies oli joukon johtaja ja kaatui minun käteni kautta. Vaikka se nyt tuntuu kummalliselta, olemme usein yhtyneet Herran ehtoollisella. Hän oli hyvin harras seurakunnan jäsen ja yhden pyhäkoulun tarkastaja.

Minulla on vielä kummallisempi asia kerrottavina. Te muistatte, että tyttäreni hiukset olivat lauhean ruskeat. Semmoiset ne olivat päällekarkaus-yönä. Aamulla näkyi niissä harmaita juovia, ja nyt ne ovat melkein yhtä hopeiset, kuin minun. Hän on vaan kahdenkymmenen kolmen vuoden vanha. Oi! kauhea on se rikoksen ja tuskan taakka, josta näitten konnien tulee vastata. Minä kuulen, että he kulkevat joka paikassa ympäri maakuntaa, kenenkään pidättämättä, ruoskien ja rääkäten ihmisiä. Eikö voi tehdä mitään? Onko hallituksemme niin heikko, ettei se voi suojella kansalaisiaan heidän kodissaan?

Teidän

Georg D. Garnet.

Mutta miksi tuoda esiin otteita kirjeistä, jotka osottavat tämän ajan kauheutta? Tässä on asiakirja, joka selvemmin kuin tuhat kirjettä näyttää sen lukuisia kammoja, koska tämä todistus puhuu itsekään tietämättä ja mitään tarkoittamatta. Se on valtion kuvernöörin kirje, adresseerattu översti Comfort Servosse'lle. Näyttää siltä, kuin jälkimäisen ehkä jossakin virallisessa toimessa olisi ollut määrä käydä P——'n kaupungissa eräässä läheisessä maakunnassa; ja korkein esivaltalainen kirjoitti hänelle näin: —

Rakas Sir, — Minun täytyy pyytää, ettette lähde P——'iin ensi maanantaina. Teidän henkeänne on uhattu aivan julkisella ja rohkealla tavalla. Ystävämme ovat saaneet varoituksia ja he kehoittavat minua luovuttamaan teitä panemasta henkeänne altiiksi sinne menemällä. Niinkuin tiedätte, minä en voi tarjota teille mitään suojelusta, vaan katson velvollisuudekseni antaa teille tämän varoituksen ja toivon, ettei se tule liian myöhään.

Teidän todellinen

— — — Kuvernööri.

Hullu ei ollut niitä, joita käy neuvominen. Hän kirjoitti siis vastaukseksi tähän kirjeesen: —

Kuvernööri — — —

Rakas Sir, — Minä olen saanut sangen monta samanlaista varoitusta, kuin teidän, P——'in matkani johdosta. Minä en ollenkaan epäile, että todella aiotaan panna tämä uhkaus täytäntöön; mutta, koska velvollisuuteni vaatii siellä oloani siihen aikaan, minä lähden ja jätän seuraukset Hänen haltuunsa, joka kohtaloamme johdattaa.

Kiitollisuudella teidän

Comfort Servosse.

Hän meni siis ja palasi jonkun hyvän sattumuksen kautta turvallisesti kotiin omaksi suureksi kummastuksekseen.

XXIX LUKU.

Pääkirjan yhteen laskeminen.

Eräänä aamuna talven alussa Squire Hyman tuli Warrington'iin aivan tavattomalla tunnilla. Comfort ja hänen perheensä istuutuivat juuri varhaiselle aamiaisellensa, kun hän ilmoitettiin. Palvelia sanoi, että hän oli kieltäynyt ottamasta osaa heidän ateriaansa, vaan asettunut arkihuoneen valkean eteen. Lily, joka oli vanhan miehen erityinen lemmikki, meni heti houkuttelemaan häntä tulemaan eineelle heidän kanssaan. Hän palasi odottamattoman vieraan kanssa, mutta eivät mitkään kehoitukset voineet saattaa häntä yhtymään heidän ateriaansa. Hän näytti sangen hämmentyneeltä ja sanoi, kun hän istui kamiinin viereen: —

"Ei, minä kiitän teitä nöyrimmästi. Minä tulin vaan vähän puhelemaan teidän kanssanne ja ehkä saamaan vähän neuvoa naapuriltani, jos översti tahtoisi olla niin hyvä ja antaa sitä".

"Toivon, että kaikki kotonanne on hyvällä kannalla", arveli Servosse todellisella tuskalla; sillä vanha mies näytti kovasti huolestuneelta.

"Minä pelkään, översti", hän vastasi syvällä huokauksella, "että ne ovat sangen huonolla kannalla — paljon huonommalla ja pahemmalla kannalla, kuin koskaan olisin voinut odottaa".

"Miksi, ei kukaan sairaana, toivon minä?" sanoi översti.

"Ei, ei juuri sairaana", kuului vastaus; "pahempi kuin se. Totuus on, översti, että Ku-Klux'it viime yönä ottivat poikani Jesse'n ja pieksivät hänet miltei kuoliaaksi".

"Hirveätä! Onko se mahdollista!" puhkesi hänen kuunteliansa huulilta. Ateria jätettiin kesken; ja kokoontuen vanhan miehen ympäri he kuuntelivat hänen kertomustansa.

"Jesse, näettekö", hän sanoi, "kävi eilen kaupungissa ja palasi kotiin myöhään illalla. Sitä myöten kuin tiedän, hän oli lähtenyt kaupungista kello yhdeksän tai niillä paikoilla; kello ei ainakaan ollut paljon vailla kaksitoista, kun hän tuli tuon vähäisen metsän kautta (te tunnette paikan hyvin, översti, ja te myöskin, Madam; sillä te olette usein ratsastaneet sitä tietä — juuri rotkossa tällä puolella raution pajaa), kun yht'äkkiä joukko miehiä hyökkäsi esiin metsästä ja pensastosta, kaikki puetut naamariin ja viittaan, ja vähän puheen perästä veivät hänet metsään, sitoivat hänet puuhun ja pieksivät häntä kauheasti hickory-raipoilla. Jesse sanoi, ettei hänellä ollut vähintäkään tilaisuutta vastustaa. He olivat kaikki hänen kimpussaan melkein ennen, kuin hän tiesi mistään. Hän potki vähän ympärillensä ja sai revityksi naamarin yhden miehen kasvoilta. Tämä näytti saattavan heidät vielä hurjemmiksi, vaikkei heidän ollut mitään syytä siihen; sillä hän sanoo, ettei hän voinut eroittaa tätä miestä Adamista, ei edes kun hän näki hänen kasvonsa. Tämä ei kuitenkaan vaikuttanut mitään muutosta. He veivät hänet metsään ja pieksivät häntä, koska, niin he sanoivat, hän oli 'niggereitä rakastava radikaali'".

"Poika raukka! Onko hän pahasti vioittunut?" kysyi Comfort levottomasti.

"Minä en tiedä sitä, översti," vastasi Hyman, "eikä sillä ole paljon väliä. Häntä on ruoskittu eikä asia voisi olla pahempi, vaikka hän olisi kuollut. Minä todella", jatkoi vanha mies, surullisesti katsoen valkeaan, "soisin mieluisammin tietäväni, että hän olisi kuollut. Hänen olisi parempi olla kuolleena, kuin näin häväistynä! Kuulitteko joskus, översti, että tämän valtion korkein oikeusto kerta päätti, että pieksäminen oli pahempi kuin hirttäminen?"

"En," sanoi översti, "en ole koskaan mitään semmoista kuullut".

"Niin se kuitenkin päätti," lausui vanha Squire. "Minä en muista, missä jutussa se oli; mutta kyllä sen löydätte virallisista kertomuksistamme, jos huolitte etsiä sitä. Lainsäätäjät olivat rangaistukseksi muutamista rikoksista määränneet hirttämisen asemesta pieksämistä ja peruuttaneet vanhan lain. Seuraus siitä oli, että eräs mies, joka julistettiin syylliseksi jostakin loukkauksesta, jonka hän oli tehnyt ennen tämän uuden lain vahvistusta, vetosi siitä syystä, että pieksäminen oli kuoleman-rangaistuksen karaisemista, ja oikeusto piti hänen puoltansa. Ja siinä se teki oikein — aivan oikein. Minä soisin paljon pikemmin, että Jesse raukkani olisi kuollut, kuin ajattelen, että hän makaa tuolla ja suree ja huokaa häpeässänsä. Jos sitä olisi julkisesti tehty, se ei olisi ollut niin paha; silloin hän olisi voinut tappaa sen miehen, joka teki sen, taikka itse tullut tapetuksi, yrittäessään gentlemanin tavalla kostaa. Mutta kun tulee piestyksi niinkuin koira, eikä edes tiedä, kuka sen teki; kun ajattelee, että sama mies, joka tulee ystävänä ottamaan osaa suruun, ehkä on yksi siitä joukosta, joka sen teki — oi! siinä on liian paljon, liian paljon!"

"Se on todella liian paha", sanoi Hullu, taitamattomasti yrittäen toista viihdyttämään; "mutta teidän tulee lohduttaa itseänne, Squire, sillä ajatuksella, ettei teidän poikanne koskaan ole tehnyt mitään, josta hän ansaitsisi semmoista kohtelua naapuriensa puolelta".

"Se on pahin paikka koko asiassa, översti," lausui vanhus kiivaasti. "Jesse on hyvä poika, ja on aina ollut hyvä poika. Minä en sano sitä sen tähden, että hän on minun poikani, eikä sen vuoksi, että hän on ainoa, joka on jäänyt minulle, vaan sen vuoksi, että se on totta; ja jokainen tietää, että se on totta. Hän ei ole koskaan ollut hurja eikä huikentelevainen — ei ole heittäynyt juomariksi eikä riehaajaksi. Hän oli sodan alkaessa tuskin muuta, kuin lapsi; mutta kun vanhempi poikani Phil, — sama, joka tapettiin Gettysburg'issa — lähti pois, Jesse rupesi niin vakavasti ja säännöllisesti, kuin aika mies, auttamaan minua kasvimaalla. Te tiedätte, että rupean käymään vanhaksi enkä ole enään moneen vuoteen pystynyt liikkumaan ja katsomaan työmiehiä ja pitämään asioita varrellaan, niinkuin niitten pitää olla. No, vaikka Jesse oli vasta poika, hän korjasi kaksi niin hyvää satoa, kuin moneen aikaan olemme kasvimaallamme saaneet. Kun he sitten sodan loppupuolella kutsuivat kokoon Nuoremman varaväen, hän lähti ja yhtyi säännölliseen armeijaan Richmond'in seuduilla ja otti osaa taisteloon tästä tappelusta alkaen. Ja kun sota oli päättynyt ja niggerit olivat vapaat ja kaikki nuot suoritetut, hän ei jäänyt joutilaana aikaa kuluttamaan ja keskustelemaan siitä, vaan ryhtyi suorastaan työhön, pestasi vanhat niggerimme — joista jokainen antaisi henkensä Jesse'n edestä — ja sanoi vaan minulle: 'olkaat te nyt, taatto, aivan huoletta. Istukaat vaan rauhassa ja polttakaat piippuanne ja lähtekäät joskus liikkeelle katsomaan, että asiat käyvät oikeata menoansa talossa ja tiluksilla, ja estäkäät äitiä Phil'ia suremasta, niin minä hoidan kasvimaan.' Ja kun kerroin hänelle, kuinka vaikeat asiani olivat, koska olin velkaa muutamista niggereistä, jotka nyt olivat vapaat, ja minulla paitsi sitä oli hyvä joukko hypoteeki-lainoja, ja valtion paperit ja pankin setelit olivat melkein arvottomat, hän ei hämmästynyt eikä horjunut, vaan sanoi ainoastaan: 'olkaat te vaan levollisena, isä. Minä pidän huolta näistä seikoista. Koettakaat te puolestanne reipastuttaa äitiä, niin minä katson muita asioita.'"

"Te tiedätte, översti, kuinka tämä poika on varhain myöhään, vuodesta vuoteen tehnyt työtä, niinkuin hänellä ei olisi ollut mitään muuta tarkoitusperää maailmassa, kuin maksaa vanhan isänsä velat ja tehdä elämä mukavaksi meille. Hän ei koskaan sekaantunut muitten asioihin, vaan pysyi kiinni omissa askareissaan koko ajan — koko ajan! ja kun sitten ajattelee, että häntä on pieksetty, vieläpä oman väkemme käden kautta, aivan niinkuin niggeriä! — ja kaikki sentähden, että hän oli radikaali!"

"Mutta otaksukaamme, että hän oli radikaali, översti: eikö hänellä ollut oikeutta olla semmoisena? Te olette radikaali, eikö niin? ja carpet-bagger lisäksi? Onko heillä mitään oikeutta kajota teihin ja ruoskia teitä? Minä luulen, ettette usko sitä; mutta paljon pahempi on rääkätä yhtä omasta väestämme — yhtä, joka taisteli Etelän puolesta eikä sitä vastaan. Ettekö tekin ajattele niin, översti?"

"No, se on luonnollista, ettette huomaa eroitusta; mutta minä huomaan. Otaksukaamme, että hän oli radikaali. Hänellä ei ollut mitään sanottavaa siitä — lähti vaan äänestämään vaalipäivänä ja palasi kotiin jälleen. Saavatko he ruoskia ihmisiä ja saattaa heitä onnettomuuteen sentähden? Minä sanon, översti, että olen vanha mies ja lisäksi rauhainen mies ja esivaltalainen; mutta minä vannon Jumalan kautta, että, jos tietäisin, kuka se oli, joka tämän teon teki, minä antaisin hänen tietää, että vielä pystyn lähettämään luodin perille: Sen minä, Jumal'auta, tekisin!"