KOKEMUSTEN KOULU
Huvittava kertomus
I Osa
Kirj.
ALEKSANDER LINDQVIST
Tampereella, Emil Hagelberg'in ja Kumpp. kirjapainossa, 1891.
Lapsuuteni aika.
Olen syntynyt H——n kaupungissa 9 päivä Marraskuuta 1858, jossa vanhempani silloin olivat. Isäni oli sotilas niinkutsutussa Turunväessä, hän oli sen sotaväen ruuan ulos antaja ja hän oli syntynyt Halikon pitäjässä T——n lääniä ja joutui silloin H——n kaupunkiin kun sota oli loppunut, silloin tuotiin samainen sotaväki H——n. Äitini taas oli syntynyt H——n kaupungissa ja oli erään senaikuisen kaupungin käsityäläis mestarin tytär. Kuinka lie isäni rakastunut tähän tyttöön, mutta ei ihmekään, sillä silloin oli äitini kaunis ja solakka puna poskinen tyttö, isäni myös ei ollut muotoa vailla, hänkin oli uljas ja kiharatukkainen nuorimies ja silloinhan oli kotimainen sotilas sääty enempi harvinaisempi kuin nykyaikana, jolloin sotilaita on joka mies. Niin, sehän vasta tyttöjä miellyttikin kun sotilaan kosijakseen onnistui saamaan. Niinpä tässäkin, isäni siis kosi ja nai ja niin synnyin minä tämän rakkaan avioparin esikoisena mailmaan ja niin alkoi vaihtelevat kokemukseni äitini lauluja kuunnellen, ja näin kului nyt kotvasen aikoja, niin tulikin määräys että se sotaväki jossa isäni palveli hajotetaan ja niistä miehistä valittiin pulskeimmat ja parhaimmat miehet Suomen kaartiin Helsinkiin ja jossa valinnassa isänikin tuli määrätyksi Helsinkiin. Minä olin silloin vasta puolen vuoden vanha pikkarainen poika pallero, se nyt oli minullekin ensimmäinen matka ulos mailmaan sillä pitihän minun niin pienen miehen seurata vanhempiani, eihän se toisin voinut olla. Tulipa nyt se määrä päivä kuin oli lähdettävä, ei siis muuta kuin kamsut kasaan ja mars matkalle ja niin sitä lähdettiin 12:ta penikuorman matkalle maata myöten hevoisilla Helsinkiin, Suomen pääkaupunkiin, sillä eihän silloin vielä ollut noita pika kyytejä rautateitä Suomessa jotta niitä myöten olisi saanut lekotella, mutta kuluipa matka näinkin meiltä jos vähän vaikeestikkin, sillä saavuimmehan jonkun päivän kuluttua Helsinkiin ja täällä sijoitettiin vanhempani ynnä muut valitut matkailijat kaartin kasarmiin asumaan, niin minunkin vanhempani sai majapaikkansa eräässä niinkutsutussa pitkässä huoneessa jossa jo entuudesta asui kuusi perhettä ja niin oli meidän perhe siis seitsemäs, lapsia myös oli kaikilla heillä. Olihan tässä kortteerissa mutinaa arvaan mä. Huone jossa ei ollut tulisijaakaan kuin yksi niin olipahan akoilla kämär keitto toistensa kanssa, vuoroa siinä vaan täytyi tehdä oli sitten toisen mieli valkia tai musta, eipä tuossa juuri maton edessä saanut pienokaisiakaan lämmittää, omassa nurkassaan sitä vaan sai pikku trumparit päristellä ja aikojaan kulutella. Ja sillä lailla sitä nyt kului aika edelleen ja niin tuli suvi taas, suloiset päivät ihanine lämpöineen, ja niin tuli taas määräys että Suomen kaartinkin oli lähteminen kauvas Ryssän maalle, tuonne punaiselle leirille harjoituksiin ja mukaan isänikin oli yhtyminen. Koittipa nyt se määrä päivä ja sotaväki lähti jättäen niin kaipuulla ja ikävällä armaan perheensä Helsinkiin ja näin jäi siis vaimot lapsineen kasarmin kolkkoon taloon, sillä kolkoksi sen voi sanoa, tyhjät kivimuurit, hiljainen äänettömyys ja kunkin vaimon aviopuoliso kaukana Wenäjällä. Odotuksen kaipuu kunkin mieltä rasittamassa, kului päivät, kului viikot, niin jo ilon sanoma alkoi kuulua eukkojen ja lapsienkin korviin. "Kaarti tulee kotia silloin ja sinä päivänä." Niin, ja kas sinä päimänä nyt lähti akat ukkojaan vastaan, kellä lapsi käsivarrella tai vierellä taluttaen. Mutta miehistö kun tuli laivalla merta pitkin, niin vaimot ja muut utelijaat katsojat olivat monta tuntia ennen kokoontaneet kiikaritornin kalliolle laivan tuloa tähystelemään, sillä siellähän oli laaja ja avara näköala ulapalle, laiva kun läheni lähenemistään ja soitto laivan kannelta kaikui aina yhä raikkaammin ja jopa miehetkin nenäliinojaan huiskuttelivat, niin silloin raikui heleä ääninen "terve tuloa" kalliolla seisovilta omaisilta ja odottavilta kaupunkilaisilta, vielä hetkinen, ja laiva laski rantaan, Helsingin eteläsatamaan. Nyt katsojat riemuiten rantaan rientäen uljaita sotureita vastaan, ja vaimot levollisina riensivät kasarmiin armaille ukoilleen tulokahveita valmistamaan, olipahan jollakulla tuloryyppykin antaa jonka olikin juuri siksi hankkinut. Kun laiva oli satamaan kiinnitetty järjestettiin miehistö marsiriviin ja näin alkoi marssi kasarmiin soittokunnan askel tahtia puhaltaen. Jumalan palvelus kun ensin oli pidetty kasarmin torilla kiitokseksi onnellisesta matkasta ja sen loputtua kaikui moni satanen riemuisa eläköön huuto, portista sisään mentäissä, ja kas niin oli vaimojen rakkaat miehet ja lapsien hellät isät kotikartanolla, miehetpä nyt kiirehtien huoneisiinsa sotatamineitaan riisumaan ja sitte omaisiaan syleilemään, äidit ilokyynel silmissä lapsiaan isän syliin painaen ja koto tapahtumia kertoillen sekä miehilleen höyryäviä kahvee kuppia pöydille kantaen. Ja kas nyt oli taas ilo palannut rakkaiden aviopuolisoiden rauhaisaan kotoon. Tuliaisiksi toi miehet vaimoilleen ja lapsilleen mikä mitäkin kuka kutakin, niinpä nähtiin monen moisia kauniita niinipuisia kuppia, maalatuita, kirjailtuja lasirasioita, peiliä, liinoja y.m., ja niitä nyt jakoi miehet ilon ylimmillään ollessa. Nyt alkoi taas tavallinen kasarmielämä, pihalla käveli sotilaita ja päälliköitä, laulut kaikui tuon tuostakin kivimuurin auki olevista ikkunoista, torvien ja pillien tärähdykset kuuluivat kaikuen kartanon toiselle puolelle ja kaikki oli niin kodikasta ja vanhaa, päivät kului, ajat vieri niinkuin tavallista soturien elämässä. No, mutta itsestäni, isästäni ja koko meidän perheestähän minun pitikin puhella, miksi siis poikkesin pois aineestani. Niin, isäni joka oli kelpo sotilas ja muuten suosioon kohonnut mies päälliköitten kesken, sai nyt eräänä päivänä kutsun käydä ylipäällikön luo, mitäs muuta kuin totella ja mennä, mutta mitäs luulette hyvät lukijat nyt päällikön lausuneen isälleni. Ei ollenkaan pahaa, sillä isäni ei milloinkaan ollut sellaisiin asioihin takertunut että hänen olisi tarvinnut peljätä. Ei, vaan päällikkö ilmoitti nyt sangen tyynesti että hän antaa isälleni luvan perheineen muuttaa pois kasarmin ahtaudesta kaupunkiin asumaan ja antaapa vielä hyyryrahaakin, sillä, sanoi päällikkö, olen teistä paljon pitänyt aina siitä asti, kuin pataljoonaani saavuitte, ja kuulin teillä olevan hyvin ikävän ja tukalan sekä ahtaan asumuksen siellä jossa nyt asutte, sillä siellähän on kuusi perhettä ja te seitsemäs. En kärsi en suvaitse sitä, että uljaampi sotilaani asuu sellaisessa ahtaudessa, saatte siis heti etsiä huoneen mielenne mukaan mistä vaan parhaaksenne näette, muutto miehiä myös saatte ottaa komppaniasta kun vaan sanotte tykö vältvääpelille. Nytkös isäni sydän riemastui, hän kiitti miten nöyrimmästi: kiitän herra översti, ja sitte hän poistui, juoksu jalassa hän riensi kotia äidilleni ilmoittaan hyvän päällikkönsä hyvän tahtoisuutta, heti nousi ilon ja kiitoksen kyyneleet äitini poskille, sillä paljon oli hän saanut tässä asumuksessa harmia niellä. Paikalla läksi vanhempani kaupunkille huonetta etsimään, jätettyään minut erään toisen akan hoituviin siksi aikaa. Ja heillepä onnistuikin erinomaisen hyvin, sillä kauvoja ei heidän tarvinnutkaan katuja kierrellä, kun sattuivat erään venäläisen kauppiaan taloon, jossa oli iso ja kaunis huone ulos hyyrättävä hyvällä paikalla, keskellä kaupunkia ei kaukana kasarmistakaan. 100 ruplaa hopiassa oli hyyryraha, siis tavallisen mökin hinta maaseudulla. Kruunu tosin antoi apua hyyryn lisäksi 25 ruplaa ainoastaan, neljäs osa vain, mutta maksoi mitä maksoi sanoi isäni ompahan kasarmin ämmäin joukosta erillään ja niin hyyräsi vanhempani tämän huoneen, se oli kolmikolkka torin kulmalla. Ja niin oli nyt kaikki hyvin ja menestynyttä ja muutto tapahtui siekailematta, oli isäni tapana sanoa, niin sitä nyt asuttiin kaupungilla niinkuin ihmiset ainakin, nyt oli oma vapaus huoneessa oli sitten pitkin tai poikin ei siinä toinen akka myrinää pitänyt eikä vuoroaan tavoitellut. Isäni taas kävi palveluksiaan täyttämässä paljon nöyremmillä jalka jänteillä knin monesti omasta pihasta. Äitini, kun oman asunnon sai, niin ansaitsi hänkin, toimelias kun oli, hän piti ruokamiehiä ja myi ruokaa, neuloi, kutoi, y.m. Sillonkos vasta oli onnellinen ja hauska, elämä ei puutoksia eikä erityisiä sairauksiakaan, päivät ne vaan kului ja vuodet ne vaan vieri kuni sumu selkiän päivän noustessa. Muuta ei mainita taida vaan että veikkoja ja siskoja niitä minulle toveriksi ja kumppaniksi syntyi, mutta ei Herra sallinut heidänkään minun kanssani kauvoja olla sillä he kuolivat sangen nuorina ja minä se yksin vaan jäin vanhempieni iloksi ja toivoksi, sillä suuri tietysti oli heidän toivonsa minusta tulevaisuudessa, ja niin vanhempani usein huokasivatkin Herran puoleen sanoen. Herra kyllä antaa vaan hän myös taitaa ottaa, mutta saammehan toki tuon ainoan poikamme pitää. Ja niin sitä kului taas vuodet hiljalleen eteenpäin. Ja nyt rupesi isälleni koittamaan vapauden suuri päivä sillä hän pääsi sotapalveluksesta vuonna 1864, jolloin minä jo olin kuuden vuotias, sotilaan poika ja sotilaan alku. No niin nyt oli siis isäni vapaa kruunun raskaan ikeen alta, jossa hän olikin 11 pitkää vuotta hikoillut ja nähnyt monta lajia ilmaa ja monta lajia tuulen käännettä. Niin, hän oli nyt vapaa, ja nyt rupesi isäni ajattelemaan, sivilipuvussa astellessaan, mitä nyt ottaisi toimekseen, sillä jotakin ammattia sitä nytkin oli aloitettava, vaan silloin ei sattunut Helsingissä olemaan hänelle mieluista tointa. Nyt hän puheli äitini kanssa mietinnäitään ja puheltua keskenään, päättivät he muuttaa H——n kaupunkiin, ja niin muutimmekin tuohon tuttuun kaupunkiin, vaan nyt sitä päästiinkin jo rauta tietä pitkin, sillä sellainen, kummallinen ja hyödyllinen tie, oli nyt sillä aikaa näiden kaupunkien välillä saatu toimeen, joka olikin ensimmäinen kummitus Suomessa, ja sitä ei ollut vielä silloin kuin minä ensi reisua H——:n tein. Niin sitä nyt H——n kaupunkiin tultiin niin kuin pyssystä vaan, ei se ressu nyt kolkkunut eikä holkkunut hauskapa tuossa vaan oli istua äitini sylissä lämpöisessä vaunun suojassa. Saavattuamme tatsunalle, niinkuin sitä siihen aikaan sanottiin, otti vanhempani vosikan, joita jo silloin oli jokunen, sillä sitä ajettiin kaupunkiin niin että pyörät paukahteli, täällä nyt ottivat vanhempani asumuksen ja isäni alkoi teurastajaliikettä harjoittaa. Paitsi tätä päätointaan sai hän monta muuta kaupungin luottamus tointa haltuunsa, sillä hän oli suosittu ja ymmärtäväinen mies, hänellä oli kaupungin valon ylöspito, sellainen kun kaupungin kadut loistavaksi pimiällä aikaa teki, sekä kaupungin katujen kivillä laskeminen, markkina kojujen kokoon pano y.m. toimia, näistä hän sitä isäni rahoja veteli jotta elämämme oli suruton. Tällä ajalla minä kävin ensin pienten lasten, koulua sittemmin ali alkeisopistoa. Mutta nytpä pisti taas isäni päähän tuuma, se oli vuonna 1870, että muuttaa pois H——n kaupuugista, sillä hyyryt oli kalliit ja isälläni olevia ammattia ja toimia anasteli vähitellen muutkin pikku porvarit, se kateus, kun on mailman sivun ihmisiä villinnyt. Isältäni päätetty muutto oli T——n pitäjään T——n tehtaille, ja niin sitä taas matkustettiinkin sinne ja tultiin määräpaikkaan terveenä ja onnellisena ja jossa nyt isäni alkoi uudestaan teurastus ja ruokatavara kauppaa, sillä eihän silloin ollut vielä niin paljon tällaisen toimen harjoittajia kuin nyt, kun on miltei joka toinen ihminen.
Nuoruuteni aika.
Edellä olevasta kertomastani oli nyt aikaa kulunut siksi että minäkin jo olin varttunut pojaksi vaikka tosin vielä olin lapsi, vanhempani hyöri ja pyöri toimiensa kanssa minä vaan leikkiä löin toisten lapsien kanssa sillä enhän minä tämän maailman tutkainten pistoista vielä mitään tiennyt. Mutta oli nyt miten oli niin tulipa minulle nyt eräänä päivänä kova halu päästä tehtaaseen, työhän muka, aavistin jo että arvoa sitä rahalla on ja sitä ei taas saa muuten kun työnteolla. Puhuin tätä haluani isälleni ja äidilleni, jonka mielitekoni isäni täyttikin, puhellen tehtaan mestarin kanssa asiasta, ja näin ollen tulikin isäni ja ilmoitti minulle suureksi iloksi että pääsen tehtaaseen työhän ja niin jouduin minä kankaan kutojaksi sillä kutoma tehtaaseen minä nyt pääsin — oltuani näin nyt erään naisen oppilaana ja opetellen liinan kutomista, tuli yhtenä päivänä käsky minulle mestarilta että mennä toiseen kerrokseen erään mieskutojan luo jonka apulaiseksi minä nyt olin koroitettu. No nytkös minussa oli miestä kun olin jo kisälli, ja sain melkein omin neuvoin koneita hoitaa ja mitäs palkka tahtoi sanoa, olipahan sekin markan korkeampi kuin oppiajalla, kului taas päiviä ja viikkoja kutistui, niin rohkaisin itseni eräänä päivänä ja menin taas mestarin luo, pyynnöllä, että saisin itselleni omat koneet hoitooni ja että en tarvitsisi enää olla toisen komennon alla sillä olinhan jo siksi kutojataituri mielestäni, ja saisinhan enempi rahaakin kun ma kerran itse työni juoksun saisin määrätä. Mestari joka oli hyvä mies vaikka kohta englantilainen lupasikin minulle koneet ja niin sain kun sainkin minä jo muutaman päivän kuluttua kaksi konetta hoidettavakseni joilla kudottiin erästä kahdeksan niitistä housukankasta ja jonka nimi oli "Molskia" siinä sitä minä nyt kutoa helskytin niin että lanka virtana juoksi, ja tulipa rahaakin vähän runsaammin sillä sitä sai sen jälkeen kuinka ahkeroida viitsi, sainpa sitä jo vähä kotio tultua vanhemmillenikin huudahtaa, että pistäkääppäs tuommoisia seteleitä pussiinne. Näin oltuani vähän toista vuotta tehtaan hiulujen kolketta kuulemassa en enää halunnut siellä viihtyä vaan pyrin kaikin mielin pois, ja onneksi sattuikin että eräs lähellä oleva kartanon ja tehtaan omistaja patruni P. puheli isäni kanssa että eiköhän minua haluttaisi tulla pois tehtaasta ja tulla hänelle tulkiksi sillä hän oli perin ruotsalainen ja minä taas osasin puhua ruotsia ja suomea. Isäni suostui Herra P:n esitykseen ja niin päätti hän että ottaa pois minun tehtaasta ja niin otti hän ja vei minun patruni P:n huostaan, jonka perheesen minä nyt ilolla vustaan otettiin. Nyt olin minä siis virkamies koskapa olin jo kielenkääntäjä, iloisesti ja hauskasti kului nyt päivä toisensa jälkeen armoisassa P. perheessä, sillä herrasväkeni olivat erinomaisen hyviä minua kohtaan. Nyt olin jo ollut lähes vuoden ajan tässä talossa kun isäntäni Herra P. ilmoitti minulle lähtevänsä Tukholmaan. Hän matkusti sinne asioilleen ja lupasi minunkin viedä mukanaan, vaan kuinkas kävi sanoi Kukkola käkeä, kävi niin, että lähtöpäivä saapui ja minä sainkin sen sanoman että en saisikaan seurata sillä olihan joku toinen, se oli kartanon vouti, jonka asiat vaati Ruotsiin, hän kun oli sieltä kotoisinkin ja sen takia sain minä jäädä kotia. Mutta kas tämäpä vasta minun lapsekasta mieltäni loukkasi, en minä muuta nyt kun herrani oli lähtenyt, vaan ajattelin että nyt taas pois sillä en enää halunnut tänne jäädä ja minulla kun on ollut ja on sellainen luonnon ominaisuus että aina tahtoisin uutta ja uutta kokea. Kävin siis isäni luo ja puhuin hänelle koko aatteeni ja mielipahani ja pyysin häneltä lupaa saada tulla pois ja päästäkseni kaupunkiin haluani täyttämään, tätä täyttääksensä vanhempani antoivat luvan tullakseni pois ja lupasivat minun viedä kaupunkiin, minä siis tulin pois P. perheestä ja olin taas kotonani vanhempaini luona, mutta haluni päästä kaupunkiin ei vaan tukehtunut kotonanikaan ollessa vaikka sitä tosin vanhempani ajattelivat, minun oli niin ikävä että ei ruoka tahtonut maistua. Vanhempani kun tämän toivoni näkivät minua niin kovin surettavan niin heidän tuli sääli minua ja he kun rakastivat minua niinkuin oikiat ja helläsydämiset vanhemmat tekevät lapsiansa kohden, niin he päättivät nyt viedä minun kaupunkiin ja niin eräänä talvipäivän aamupuolella sitä lähdettiin ja silloinko minä olin ilosta iloisempi. Näin nyt pääsin vanhempieni keralla T:n kaupunkiin jossa minulla oli sukulaisiakin, joten oli vähän hauskempi vanhemmillenikin minut jättää sinne. Tultuamme nyt tänne niin toimiti isäni minun siihen aikaan T:sa olevalle vaikka jo nyt kauvan maan alla maanneelle Herra N:lle joka oli sen kaupungin kuuluisin hanskoin valmistaja, tälle herralle minä nyt jouduin oppiin ja tänne nyt jäin. Kkävä tosin tämä oli että näin tulin eroitetuksi vanhemmistani, mutta vähät tuosta, olinhan nyt saanut mielihaluni täytäntöön. Kului nyt näin puolen vuoden aikaa niin rupesipa taas jo haluni tekemään pois tästä raskaasta ja ikävästä ammatista nuori ja heikko kun vielä olin ruumiini rakennukselta. Paljon olisi tästä ammatista ja sen vaikeuksista kerrottavaa, vaan olkoon se sillään, mainitsen vaan sivumennen että kumppanini jotka kanssani työskentelivät olivat hyvin viinaan meneviä vanhoja patajuoppo sällejä, jotka jos jollain keinoilla tätä ilonestettä työhuoneesen toimivat ja siitä sitä minäkin ensi alun sain tähän turmiolliseen myrkkyyn, jonka Jumala kuitenkin on minulle osoittanut kamalammaksi kahisevaa kärmettä ja sallikoon hän vastakin edes elämäni monimutkaisella tiellä vaeltaessani sen olemaan minulle myrkkyä myrkyllisemmän nesteen. Ensin kun he pakottamalla sitä kirottua minulle tarjoilivat, mutta eihän syntiin ja pahuuteen kauvoja tarmitse houkutella kyllähän siihen pian oma himo suostuu, ryyppäsinhän minä sitä jo ilman esteitäkin, otin niin ryypyn vain kuin parempikin mies, voi kurjuuttani! ja mitä olisi vanhempanikaan sanonut, tätä en tullut ajatelleeksikaan. Mutta kuinka lie lapsellinen luontoni sentään tätä turmioo ruvennut inhoamaan, sen kai vaikutti usein vanhempani lähettämät kirjeetkin, sillä en nyt enää aikonut tässä pysähtyä, en. Waan eräänä päivänä taas menin mestarini luo ja ilmoitin lähteväni pois sillä sanoin en jaksavani sellaista työtä tehdä. Tätäpä hän kyllä esteli ja vieläpä uhkauksiakin puhkesi lausumaan, mutta en minä näistä piitannut, sillä minulla kun on järkähtämätöin päättämiskyky, minä vaan poistuin ja aloin mennä työ huoneeseen jossa rupesin säälimään pieniä kapineitani kriiniini, sillä sellainen minulla jo oli, ja enhän edes ollut oppipojan räkninkissäkään sillä en ollut oppiin kirjoitettukaan, hätäkös minun oli mennä. Nyt olin näin alkamassa ensi askeleita omin päin elämäni moni hokkista polkua. Lähdin kun lähdinkin illan tullessa kaupunkiin sen katuja käveleen pieni kriinini kainalon alla, kävelin ja katselin, katselin ja kävelin, näin jos jonkinlaisia sylttiä ja roikkuvia nimiä jos jonkin kuosisia, porttien pielillä ja päällä, jotka kyllä olivat kuiskaavinaan minulle tule tähän taloon poika täällä pääset oppiin. Seisahdin jo monta kertaa erään portin kohdalle jonka päällä kiikkui suuri kello houkutellen minua, vaan menin kun meninkin vielä vähän matkaa ja niin vihdoinkin sattui silmiini erään leipurin rinkilä, no kas, tämä kullattu rinkiläpä minun lumosi, minäpä en kauvan sitä katsellutkaan vaan arvelematta minä poika astuin sisään myymälään ja niin olin tiskin ääressä sierameni nauttien monien hyvähajuisten nisusten ja paakelsien tuoretta lemua, ja ilmoitin kun ilmoitinkin rohkeasti asiani ja tarjousin oppiin. Sen ilmoitin ensin eräälle tiskin takana olevalle nuorelle naiselle, hän kun tämän kuuli meni ja kutsui herran tulemaan kauppoja kanssani tekemään. Herra tuli ja pian olin minä sekä herra ja leipuri, sopineet keskenämme palkoista ynnä muista ehdoista ja kas niin käskettiin minä mennä sinne jossa toiset eli toisin uudet kumppanini olivat ja niin sitä menin ja niin sitä minusta tuli leipurin alku. Heti teki yksi kumppaneistani minulle valkian esiliinan, joka olikin muistaakseni hohtavan valkoinen, päähäni pantiin lumivalkia lakki ja niin sitä minä nyt olin kuin kuukulan muna ammatti-puvussani, nimikin annettiin aivan uusi, se oli "Plootuhanska", vähänpä vivahti korviini kuin entinenkin ammatti nimeni. Arvo joka "Plootuhanskalla" on tulee aina uuden tulokkaan osaksi, hänhän se on kuin pellivaraston haltuunsa saa. No nyt ei muuta, vaan työtä sitä tehtiin ja pullia jos minkä näköisiä niitä leivottiin. Päivät kuluivat eniten maatessa, sillä työtä tehtiin suuremmaksi osaksi öillä. Olin näin ollut nyt tässä virassa jo toista vuotta kun taas jo rupesi pitkäksi käymään tämäkin ammatti, sillä tahdoin minä edemmäksikin mailmaa nähdä ei vaan sen kuin vehnästä tehtiin ja olinhan sitävarten syntynytkin, sen huomasin jo itsekkin että kokemuksen koulua kävin ja vastahan nyt olin neljännellä luokalla. Ei muuta vaan kirjoitin taas vanhemmilleni uusia aikeitani ja eipä kauvan kestänytkään kuin jo isäni tuli T:n ja puhui taas mestarini kanssa ja otti minun pois leipurin ammatista sillä helppohan se oli tehdä kun en ollut oppiin kirjoitettu siinäkään paikassani, ja näin sain minä taas matkustaa isäni rinnalla armaaseen kotiini ja ilolla otti äitini minun vastaan sillä olinhan nyt ollut kauvan aikaa hänen silmän pitonsa alta poissa.
Nuoruuteni jatkuminen.
Nyt olin taas kotonani ja kaikki oli taas kuin unohdettu unennäkö. Mutta nyt alkoi jo ikäni varttua siksi että olin alkava rippikoulua käymään, eihän tässä muu auttanut kuin mennä vaan tämäkin koulu läpi, sillä tahdoinhan minäkin päästä mitä pikemmin aikaihmisten lukuun, rupesin siis alkuun ja läpäsin puhtaasti tämänkin koulun. Pitkä tosin oli tämä kurssi, kokonaista seitsemän pitkää viikkoa, mutta niin se aika vaan kului kuin yksi päivä. Nyt tuli aika että koulu päättyi ja ruvettiin laskemaan edes lapsia, ottamaan ensi kerta Herran pyhää ehtoollista ja uusimaan pyhää kasteensa liittoa. Näiden joukossa nyt minäkin olin ja niin olin nyt isojen ihmisten lukuun päässyt. Ei enää sanottu "suus kiinni sinä, jonka korvantaustat on märät" niin kuin usein kuulin kuin oppipaikoissani olin. No niin, nyt olin taas yhden opin suorittanut ja oleskelin kotonani, vaan vakituista tointa ei minulla ollut. Tehtaaseen en millään surmilla tahtonut mennä, ei, muuta tointa se piti olla johon minun haluni paloi. Ja kas kaikeksi onnekseni aljettiinkin nyt rakentamaan rautatietä H:n ja T:n kaupunkien välille ja sinneppä nyt läksi minunkin isäni ottaen minun mukaansa sillä olinhan jo miehen mittainen ja koulun käynyt ja isäni toimi oli huonoksi käynyt T:n tehtailla. Lihaa veti joka talonpoika torille, kellä vaan vasikkakin liikaa oli ja palottelivat niitä vaikka neljännes nauloihin, niin olikos ihme että isäni kauppa huononi. Olimme näin nyt lähteneet kotoa. Muutaman päivän kuljettuamme saavuimme A:n pitäjään, T:n kylään, jossa oli suurin työ-ala kuin koko tiellä, tässä nyt saimme heti hyvän työpaikan ja ansaitsimme 8 markkaa päivältä. Olimme näin olleet muutaman ajan tässä työtä tehden. Sen piirin insinöörinä oli eräs hyvä ja jaloluontonen mies, herra S. Hän käytyään usein meidän työmaalla katseli ja tutkisteli minun taitoani, joten hän tuli huomaamaan että minnlla oli tarkka ymmärrys. Niin tuli hän nytkin eräänä päivänä meidän luo ja sanoi tarvitsevansa yhden miehen, ja siksi oli hän katsonut minun. Minä tämän kuultuani kiitin nöyrimmästi ja paikalla seurasin insinööriä, ja niin olin minä taas virkamies, olin näet insinööri apulainen, kannoin koneita ja punnitsin maita, kävimme yhdessä rajoja y.m. Tästä toimesta sain kuukausipalkan 90 markkaa, eikä enää tarvinnut olla työmiehen kirjoissa. Ensimmäisen rahapäivän tultua lähti isäni hakemaan äitiäni tänne, niin sain minä olla rakkaitten vanhempieni hoidossa ja ruuassa. Näin sitä aika kului kulumistaan ja tämän radan valmistuessa olin työnjohtajana, jarrumiehenä, olinpa vielä asemamiehenäkin W:n nimisellä asemalla jossa asemassa toiset virkatoverini taas sai minun houkutelluksi viinan ynnä muiden väkevien juomien nautintoon sillä minä ryyppäsin ja ryyppäsin, en kuitenkaan niin, että olisin sen kautta laiminlyönyt tärkeän virkani. Mutta olipa nyt miten oli, niin olipa armas äitini tämän vehkeeni saannt tietää ja niin eräänä päivänä saapuikin hän, ilman minun aavistamattani, ylimääräisellä junalla W——n asemalle, niin hän siis tuli niinkuin sanoin ja kuinka, enkö minä hämmästynyt nähdessäni hänen näin arvaamattani, nuhteita sain koko joukon tuliaisiksi. Paikalla rupesi äitini puhumaan aseman inspehtoorin kanssa kohtalostani, johon olen joutuva, jos nimittäin pidemmälle saisin täällä pysähtyä, äitini vaati että minä eroitettaisiin siitä toimesta ja saisin palata kotia. Tähän myöntyikin tämä hyvä ja ymmärtäväinen inspehtoori, hän antoi minulle eron hyvän ulossetelin kanssa ja niin sain minä taas tehdä matkan kotiini joka silloin oli T——n kylässä. Isäni oli täällä ostanut itselleen oman huoneen ja äitini piti leipuri liikettä. Kas silloin oli minulla taas onni saada hyvä paikka, minä kun sain kisällin paikan äitini työssä. No mikäs oli pojan ollessa kotona, olin taas näin vanhempaini katon suojassa, vaan taas alkoi minussa tuo vanha haluni liekitä, että pääsisin ulos mailmaan. Minulla oli eräs orpanani Helsingissä naimisissa, hän kun kirjoitti kirjoittamistaan meille, kuinka hyvin hän voi siellä ja samalla kehoitti meitä muuttamaan sinne. No, nämä kirjeet herättivät minussa mitä suurimman halun päästä Helsinkiin, niin, ja sinnepä nyt pisti minun mieleeni että mennä, sillä aivoin taas ruveta jonkinlaiseksi virkamieheksi siellä, vaikka kyllä isäni orpana, joka taas oli W——n pitäjässä, herra L. ja hallitsi siellä isoa kartanoa, tahtoi minua väellä väkisin Jyväskylän seminaariin ja lupasi kaikki kustannuksetkin suorittaa puolestani, mutta tälle tarjoumukselle minä olin kuuro, en halunnut mennä koulun penkille istumaan, ennemmin, vaan tahdoin tätä kokemusten koulua käydä, yhäki puhuin vaan vanhemmilleni aikomnsta Helsinkiin menostani, ja vihdoin antoivatkin he suostumuksensa ja matkarahat ja niin lähdin taas reisuun. Onnellisesti saavuinkin Helsinkiin jossa heti kävin hyvän orpanani luo asumaan. Kävin usein kanpungilla ja haeskelin itselleni virkaa, jonka pian satuinkin saamaan, sillä pääsin Helsinkiin poliisiksi, kummallista poliisiksi näin nuorena 18 vnotiaana. Olin kun olinkin taas virkamiehenä ja vieläpä suuressa kaupungissa, niin ja virkani täytin miltei paremmin kuin moni vanhempi mies siinä ammatissa. Näin olin omissa valloissani, suuressa kokemusten koulussa ja monta erinomaista seikkaa tapahtui minulle tässä virassa. Kerronpa tässä erään seikan: oli yksi kovin pimiä ilta, minä olin silloin kasarmin kadulla kävelemässä, kun kuulen äkkiä kovan pillin puhalluksen vastaiselta Fabianin kadulta. Aavistin heti, että nyt oli jotakin vaaraa virkaveikoillani, juoksin minkä ennätin pillin puhallusta kohden ja kuin saavuin näkö alalle näinkin kuinka erästä miestä kuljetetaan polisi ja sotamies voimilla katua pitkin. Tämä oli yksi kuuluisa pahantekijä nimeltä K——n. Paljon oli tässä kuljettajia vaan enpä minäkään vielä liikaa ollut, sillä se oli aika hurja mies, takin kaulukseen tuota minäkin hyppyseni iskin ja niin sitä nyt mentiin, aina väliin joku poliisi tai sotamies kadulle keikaihtaen nuriin, kun taas tuo hirviö höyheniä pudisti, ottipa sama roikale kerran partaveitsenkin taskustaan ja yritti sillä meitä viiltää mutta ei onnistunut. Loppu oli tästä seikasta se, että kamariin hän onnellisesti saatiin ja putkaan hän pantiin jossa ei tietysti ollut niinkään hyvä olla. Näitä tällaisia sekä toisenlaisia seikkoja voisin sadottain kertoa lukioille, mutta isoksipa tulisi tämä kirjani näistä pakinoista. Kauvan en kuitenkaan saanut omin valloin Helsingissä herrastella, sillä pian muutti vanhempanikin sinne ja hyödyksipä tämä minulle olikin, sillä pääsin taas vanhempieni yhteyteen asumaan ja olin paljo murheettomammalla mielellä. Poliisina olin yhä vieläkin ja poliisina aivoin yhä eteenkin päin olla, sillä olin hyvin sen katkismuksen opin säännöt päähäni pannut. Waan eipä se niin ollekkaan kuin ihminen sen päättää, sillä Jumala oli minut katsonut toiseen kutsumukseen. Tuli nyt vuosi 1877 ja alkoi tuo kuuluisa Turkin sota. No nytkös vasta minulle riemu nousi rintaani polttamaan, jotta minäkin joukkoon pääsisin. Ei nyt muuta, se oli vaan yhäti minun mielessäni että pääsisin kaartiin, ja aina kun tulin kotiini poliisi virkatoimista, niin sanoin vanhemmilleni, kyllä minä nyt huomenna jätän paikkani ja sapelini sillä minä menen kaartiiseen, mutta tätä haluani kyllä esteli ja tukahutteli vanhempani kaikin mokomin, mutta ei, se ei auttanut, sinne minun mieleni vaan teki ja sinne minä halusin. Niin kävikin, sillä eräänä päivänä minä menin aivan kursailematta polisi päällikköni puheille ja pyysin eroani tästä toimesta, sanoin meneväni kaartiseen ja Turkin sotaan. Päällikköni joka oli hyvin kireä mutta samalla sangen hyvä mies, esteli kyllä tätä lapsellista aikomustani, vaan ei se auttanut, sillä minä tulin oikeen sydämmestäni murheelliseksi. Tämän näki hän, nyt katsahti hän päälleni, oikasi vartalonsa ja lausui: koska sinulla on poikani niin hyvä halu ja urhollinen luonto että mennä sotimaan Turkkien ja pakanoitten kanssa, niin sinä saat eron virastasi, parin päivän takaa saat sinä erokirjasi, Jumala sinua siunatkoon ja menestyköön rohkeutesi, ja sitte sain minä käskyn poistua. Poistua mutta millä mielellä, mielellä niin iloisella, että ei vielä yksikään ole ollut, vaikka ovat tuhansia saaneet perinnöksensä ja niin sain minä parin päivän perästä erokirjani polisi kamarin kansliasta ja nyt olin minä vapaa. Nyt riensin minä kotiini täytettynä mitä iloisimmilla tunteilla, ajatuksieni kiidellessä kaukana Turkin maalla.
Wieläkin nuoruuteni jatkumista.
Olin tullut taas kotiini ja puhuin vanhemmilleni onnestani että nyt olen vapaa polisin toimesta ja nyt sitä pääsen kaartiiseen. Tähän ei kuitenkaan vanhempani juuri paljon vastailleet sillä ei se ollut heille lainkaan mieluista että minä heistä niin tahdoin erota ja vieläpä pyrin niin ikävälle tielle, kuin sotaan kaukaiselle maalle, josta ei toivoakaan ollut takaisin tulosta. Näin kului päivät peräsin, minä kävin usein kaupungilla ja eräänäkin päivänä olisin saannt hyvin edullisen paikan, olisin päässyt M:n tulitikkutehtaaseen kirjanpitäjän toimeen, vaan ei semmoisesta ollut puhumistakaan, sotaväkeen sitä vaan minun mieleni paloi. Eräänä päivänä tulikin minulle jo ennestään hyvin tuttu ali upseeri, joka samalla oli varusmestarina kaartiissa, vastaani kadulla, se oli Unionin kadulla, ja tervehdittyämme toisiamme sanoi hän minulle, tule nyt sinäkin sotaväkeen koskapa päästään Turkin sotaankin. Tämäpä puhe oli minun sydämmelleni kuin paras voide nahalle, tulen, tulen, kiljasin minä ilosta, olkaahan te vaan apunani että pääsen, ja niin paikalla aloimme astua kasarmia kohden ja tultuamme sinne jossa uro portilla seisoo, menimme heti ensi komppanian kapteenin luo ja ystäväni alkoi puhua asijaani komppanian päällikölle, johon kapteeni vastasi: aivan mielelläni otan tuollaisen pojan rivihini, sillä onhan se reipas ja pitkä poika, ja uljuutta hänellä myös liene koskapa niin hyvä halu tänne on. Nyt kääntyi hän minuun päin ja tarjosi minulle pestiä, ensin vähemmän sitte jo enemmän, vaan, ei, sanoin minä, niihin ehtoihin en minä suostu, minäpä tahdon vaan päästä sotaväkeen aivan ilman hinnata ja vielä niillä ehdoilla, että jos hengissä takaisin palajaan että sitten pääsen heti pois. Näin nyt tinkattiin ja tehtiin kauppaa jos jonnekin päin, mutta nyt suostui Kapteeni vihdoin ehtoihini, ja niin pääsin minä vapaehtoiseksi kaartiiseen. Menin taas kotiini, ollen hyvin iloissani, ja puhuin onneani vanhemmilleni josta eivät he suurestikaan iloinneet. Isäni tuota ei oikeen ottanut uskoakseenkaan, mutta kuin minä yhäti rukoilin isääni antamaan minulle lupakirjaa sillä muutoin ei minua otettu sotaväkeen vielä kun olin niin nuori että olin vanhempieni hallinnon alainen, uskoi hän vihdoin sen todeksi ja lopulta myöntyikin pyyntööni ja antoi lupakirjansa. No taas yksi onnen sutkaus, ei nyt muuta kuin pappilaan ja kirjat taskussa kasarmiin ja siellä sitte sotapuku pälleni ja niin olin minä herra ja kaartisti. Etsein nyt vanhan ystäväni alaupserin ja pyysin hänen seuraamaan kanssani kotioni ja hän myöntyi ja niin sitä mentiin että sinellin vollit liehui, vanhempieni luo. Mutta voi surkeutta, äitini kun minun sotapuvussa näki, itki, isäni teki samoin, mutta minä vaan ilolla olin täytetty. Näin nyt kului pari viikkoa ja kaikenlaisia valmistuksia tehtiin kasarmissa, pajunetteja teräväksi tahkoiltiin, vaatteita järjestettiin y.m., ja niin tuli se päivä kun sotaan lähdettiin. Helsingin asemalle sitä nyt mentiin ja siellä sitä nyt omaiset ja ystävät hyvästi jätettiin, moni viimeisen kerran toistaan puristaen. Ei nyt muuta kuin vaunuin ja matkalle, höyrypilli puhalsi ja juna lähti liikkeelle, jättäen Helsingin jälkeensä. Laulut ja soitot, ilo ja suru ja kaikenlainen elämä se miesten mielet vireillä piti, juna se vaan yhä kulkuaan paransi, asema aseman perään jäi ja jo tultiin suuren Pietarin asemalle. Tästä sitä taas jatkettiin matkaa mutta nyt apostolien hevoilla, sillä lailla sitä nyt mentiin pitkin Pietarin katuja toiselle rautatien asemalle, joka oli lähtöpaikka itäänpäin, ei muuta taas kuin vaunuin ja mars matkalle. Rumaniat, bulgariat sitä nyt matkustettiin aina kuuluisan Tonavan rannoille, ylitse virran nyt kuljettiin ja Balganin kukkulat sotkettiin, kanunain paukkeet ja pyssyjen laukeet ne korvissamme yhäti soi, sauhu se pilvenä ilman pimitti. Kuolleita kaatui ja haavat ne raastoi suomenkin poikain ruumiita, kyllä kylmät ja näljät täällä kokea saatiin jotta kaikkia en voi kertoakkaan, tappelu tappelua vaan seurasi ja sota se riehui kuin petojen maas' ja matkamme kulki yhä kauvemmaksi. Mutta jopa jouduimme suurien merien luo ja sotakin alkoi jo seisahtua ja rauha se sijaan palasi. Nyt jouduimme Flurian seuduille ja me saimme tiedon sen iloisan että kotihin saisimme palata takain. Mutta kas nyt vasta vaivat ja huolet ne unohtu meiltä kuin käskyn saimme laivahan mennä joka meitä kotihin kyyditsi. Mustanmeren ulapalla heiluen ja horjuen sitä kotiimme kohden nyt keikuiltiin sepä vasta lystiä olikin. Odessan rantaan me onnellisna saavuimme kuin kultaa ois taskumme kantaneet, nyt laivasta rannalle astua saatiin ja asunto kanpunkilla annettiin, ravinto jalo ja lepo sangen hyvä se meille nyt täällä tarjottiin, taas päivä pari niin matkalle, yhä rautatietä sitä nyt kiidettiin. Pietariinpa taas tultiin ja kalaasissa oltiin ja matkalle yhä vaan riennettiin. Syömiset, juomiset Viipurissa saatiin ja Helsinkiin matkaamme jatkettiin. Tultiin, jo tultiin eläin tarhan puistoon ja Helsinki alkoi jo näkyä, mutta sielläpä vasta vastaan otettiin, kansa kaikki ja sotaväki suuri se riemuisaa huusi tuloterveiset meille, äitini minunkin riemulla riensi poikaansa rakkaasti syleileen. Nyt sitä siis taas olin minäkin Helsingin kadulla astumassa, mikä ilo, mikä onni taas tavata rakkaat vanhempani elävänä ja terveenä. Niin, nyt pääsin kotioni ja kaikki oli niin iloista ja hauskaa, vaan enpä montaa päivää saanutkaan tätä onnellisuuttani nauttia, kuin jo tulin kovin kipeäksi, jouduin näin lasarettiin ja olin jo niin huono että itsekkin luulin kuolevani ja saavani päättää kokemuksen raskaat opit, usein kävivät vanhempani lasareitissa minua katsomassa luullen vaan minun kuolevan, mutta enpäs kuollutkaan, sillä ei ollut vielä aikani tullut, kyllä muutoin olisin tainnut kuollakin. Oltuani näin neljä viikkoa kovin kipeänä rupesin vihdoin jo paranemaan ja muutaman päivän perästä pääsinkin pois lasareitista sillä olin nyt siksi terve, en niin terve kuitenkaan kuin silloin kuin sotaväkeen menin, enkä niin terveeksi ole tullut milloinkaan. Niin, nyt olin taas tämänkin vaikian opin, nimittäin sairauden, kärsinyt ja taas olin kasarmissa, virkaa en kuitenkaan tarvinnnt tehdä pienintäkään, mutta nyt tuli kaunis elokuu ja ruvettiin miehiä laskemaan pois sotaväestä, sellaisia nimittäin jotka syystä tai toisesta olivat kykenemättömät pidemmälle palvelemaan. Näiden joukkoon nyt kuuluin minäkin, sillä ilman tässä kerrottua sairauttani vikaannuin minä sotareisulla, erään kaatumisen kautta loukkasin jalkani. Niin miehet valittiin jotka erotettiin ja niistä olin minä yksi, niin pääsin minä nyt pois sotapalveluksesta kunnian merkit ansaittuani itselleni ja saaden eläkkeen vanhain päiväin avuksi ja kas niin taas oli yksi luokka suoritettu minulta tuossa vaikiassa kokemuksen koulussa.
Miehuuteni alku.
Nyt olin taas päässyt rauhaa nauttimaan rakkaitten vanhempieni luo, ja paljon olin nyt jo kokenut tähän ikääni ja jo ajattelin suorittaneeni kokemusten koulun kaikki jaksot ja luulin jo tuon halunikin olevan tyydytetyn pidempää näkemään vaivoja, mutta mitä vielä, kaukana siitä, olin näin taas talven Helsingissä eräässä konepajassa työskennellen ja kun tuli suvi suloisuuksineen niin taas alkoi minussa vanha tulinen haluni riehumaan päästäkseni kokemusten koulun uusiin jaksoihin, minä pyrin merille, eikä tuossa suurta vastusta ollutkaan, sillä eräänä päivänä pääsinkin yhteen suureen sukeltaja laivaan jonka nimi oli "Neva" ja niin olin minä taas merimies. Seilattuani siinä liki pari vuotta niin sain taas kokea miltä se leipä tuntui kuin veden päällä syödään. Mutta nyt tulin taas kovaan kurkkutautiin, joten en enää voinnt siinä pidemmälle olla. Minä nyt sain kulkea Gotlannissa, Windoossa, Räävelissä y.m. ja vihdon koitti se onnen päivä, että laivamme tuli takaisin Helsingin satamaan ja kah silloin otin eroni laivasta ja niin marsin kotiini. Ilolla täällä minut vastaan otettiin ja olin taas äitini majassa, työni ei ollut nyt muuta vaan parantelin ikävää tautiani, kurkku kipuani, enkä kauvan tarvinnutkaan kitua sillä lääkkeitä sain ja ne oli hyviä joten nyt paranin taas, olin terve kuin pukki. Mutta kas nyt, minä tuumimaan taas mailman mutkillisuuksia, ja pianhan toi oli tuumittu. En nyt taas kuin rupesin muurarin oppiin ja niin sitä nyt likistelin tiiliä kiinni että laudat jalkani alla horjui. Mutta ei tämäkään ammatti minua siteen huvittanut, sillä sehän oli niin jokapäiväistä. Kaikeksi onneksi tuli nyt isälleni pää että muuttaa pois Helsingistä. Hän muutti T——n pitäjään ja minäpä seurasi nyt mukaan sillä en minäkään tahtonut Helsinkiin jäädä. Muutettuamme sinne, alkoi isäni ottaa kivitöitä tehdäksensä urakalla ja näihin töihin otin minäkin osaa, ollen isäni päivämiehenä. Tässä nyt viihdyin aina isäni kuolemaan saakka, joka tapahtui viisi vuotta sitten. Isäni kuoltua asetuin minä äitini kanssa T——n tehtaille asumaan ja hoidin häntä, jota vieläkin teen, tehden mitä tointa milloinkin elomme yllä pidoksi. Mutta kuinka taas olikaan, niin tuli minulle taas palava halu, päästä ulos mailmaan oppimaan kokemuksen koulun uusia oppia. Näin ollen hain itseni Haminan kadettikoulun komentoon ja pääsinkin sen komennuskuntaan talouden hoitajaksi, mutta sattuipa nyt, että tuli tulipalo kaupunkiin joka olikin niin raivoisa että poltti liki neljäkymmentä taloa. Olin sen sammuttamis puuhissa osallisena, jossa taas tapaturmaisesti poltin itseni, ja niin olin pakoitetiu taas siitä toimestani eroamaan. Pääsin pois ja matkustin äitini tykö takaisin jossa nyt olen siitä saakka ollut ja toimenani harjoitan nykyään kulkukirjakauppiaan tointa samalla kirjoitellen sanomalehtiin hauskoja havannoitani käytyäni luennoilla tuossa tutussa kokemusten koulussa.
Ja niin luulen vieläkin että en ole puoliakaan tuosta kokemuksen koulun oppijaksoissa käynyt, sillä vielä luulen saavani sitä käydä, jos nimittäin Herra eloni päiviä pitkittää.
Tämä nyt on kokemuksen koulun ensi osa, jota minä olen saanut läpi käydä, tulevaisuudessa tahdon yhä uutta ja uutta ja hauskaa kertomusta antaa "kokemusten koulun" nimellä, sekä sen koulun oppilasten käynnistä ja miten kukin on sen lävässyt, ja toivon että kaikki lukiat, jotka näitä kirjoja lukevat joiden nimi on "koke musten koulu" ottavat ilolla ja hauskuudella ne vastaan.
Liitto.
(Lauletaan kuin: "Sua lähde kaunis katselen", j.n.e.)
Ei ollut liitto helppoa se, Min Naiman kanssaa vannoimme. Mä kysyin silloin Naimaltan, Pysytkös aina omanain?
Naima silmänsä loi ylöspäin, Ja sanansa nyt kuului näin: Ah muuta en ma luvata, Sulle voi, kuin rakkautta!
Ah jos mä aina saattaisin. Sun ilonasi eläisin, Se minun oisi haluni, Ja herttaisempi toivoni!
Näin lausui hän, — vaan poskensa Nyt punottivat ruusuna. Mä mietin nyt ja — tarttuen Kätehen Naiman sanoen:
Niin totta kuni Jumala On taivahassa asuva, Niin totta sinä olet muu Ja aina minä olen sun
Mä lausuin näin — vaan rintaani Hän päänsä painoi, kuiskutti: Ah tätä onnen suuruutta. Jos saisimme vaan nauttia!
A. L.
Muisku.
(Lauletaan kuin edellinenkin).
Iltasella kulkeissani. Pitkin pellon kumpua. Tuli Kaisa vastahani Kuiskas: seuraa minua!
Minä kohta taipuvainen. Kaisaa olin seuraamaan; Kuten aina halullinen, Hänelle taas kertomaan.
Nyt mä kysyn neito sulta, Annatko sä muiskun mull? — Sydän on mun täynnä tulta Se myös tuottaa ilon sull!
Kaisa tämän kuultuansa Oli aivan iloinen; — Kohta kuului huulillansa. Muisku sangen suloinen.
A. L.
KOKEMUSTEN KOULU
Huvittava kertomus
II Osa
Kirj.
ALEKSANDER LINDQVIST
Tampereella, Emil Hagelberg'in ja Kumpp. kirjapainossa, 1891.
I.
Karion Liisa, kasvatti tyttö.
Kaukana tuolla Kuusjärven lahdelmassa on hyvin vanha ja miltei jo kokonaan hyttyyn lytistynyt torppa pahanen, torppa joka alusta alkaen on tunnettu nimeltään "Kario" jossa eleli nyt Matti, torpan vanha isäntä, tuommoinen kokoon köyristynyt äijä rahjus seitsemän kymmenen elämän päivänsä viettäjä. Ja Maija, emäntä Karion torpassa, oli paria vuotta nuorempi vaihdokas ukkoaan. Niin, ja hepä nyt olivat jo likimiten puoli vuosisataa tässä suuren järven partaalla olevassa torpassaan toimineet ja rehkineet sekä paljon kovaa kokeneet, tehden työtä ja nähneet paljon vaivaa, mutta olivatpa joskus nuorena ensimmältä iloisia ja hauskojakin päiviä saaneet viettää, vaan ei huonoistakaan ajoista puutetta ollut sillä monta oli jo katovuottakin heidän torpanpito aikanaan ollut. Halla, tuo enin maan miehen mieltä loukkaava vieras, oli heille usein pistäynyt vieraaksi ja aivan käskemättä. Oli tautikin heidän muistona ja säälimättä heitä kohdellut, monta monesta vaivaa ja surua oli nämät vanhukset saaneet kokea täällä aina murheesta kukitetulla elämänsä tiellä. Mutta vaikka nyt näin ylen säälimätöin luonto koittelikin heitä, niin tästä huolimatta he yhä vaan vielä vanhanakin kaikki voimansa ilolla uhrasivat luontoa taivuttaakseen, tehden milloin mitäkin raskasta ja voimia uuvuttavaa työtä, kaivaen sekä kiviä että kantoja tuosta torppansa karusesta maasta, leventäen sen kaitoja peltosiekaleita, ja reippaastipa tuo kuokkakin vielä ukon keveistä ja tottuneista liikkeistä heiluikin sinkahtaen aimo turpeita ylös ilmaan joita taas Maija nuijalla pieniksi hakkaili ja ei milloinkaan heidän suustansa tuskan eli tyytymättömyyden sanaa kuulunut, aina he vaan raskaimmissakin tuskissaan kiittivät Herraa lähettäen hänelle sydämestään lähtevät kiitoshuokauksensa, ja eivät he edes ikänään vielä tähän päivään asti olleet edes nurjaa mieltä toisilleen näyttäneet, joka muuten niin tavallista on aviopuolisoiden kesken. Kuinka he niin tyytyväiset taisivat olla? Taisivatpa kyllä, sillä heillä oli kumpaisellakin totinen Jumalan pelko, ja sydän nöyryyttä täysi niinkuin oikialta kristityltä todella vaaditaankin. Niin, ja kummakos tämä, sillä olipahan Matti sekä Maija kerran nuorina toisilleen luvanneet ja vannoneetkin tasata kaikki elämänsä kohtalot, joko ne sitte oli vastoinkäymisen ohdakkeisesta pellosta kitketyitä juuria eli myötäkäymisen ruusuisesta ryytimaasta noukituita onnen kukkia, ja se valapa se nyt muistuttikin aina heitä ja he pysyivätkin lupauksissaan ja se tyytyväisyys heitä nytkin seurasi vaikka jo olivat näin vanhat ja paljon kokeneet ja niin monta siemausta horasseet siitä katkeruudella täytetystä murheiden maljasta. He näetsen rakastivat toisiaan. Mutta olipa tässä vielä muutakin, sillä kyllähän sopii heittää silmäys vähän edemmäksikin; olihan heillä jo, tiedämme, niin paljon koottuna tätä katoovaista turhuutta, joka kerran katoo kuin savu tuuleen hajoaa, oli heillä eloa kyllä niin paljo kun kaksi vanhaa elämänsä loppu ijäksi tarvitsivatkin sen voin kyllä vakuuttaa. Waan mitäs muuta taisi tässä olla? Niin, no sehän oli tuo nuori ja kaunis tyttö heitula joka tuolla nurmella istuen laulelee vanhusten maata jyrätessä kivikkoa perkaillen. Tytön siellä laulellessa, on vanhainkin hauska työtä tehdä hän lauleli:
Tyttö se tässä istuva, Tällä nurmella viheriällä, Ompi tässä kasvanut, Tällä järven lahdelmalla, Huvitukset on saanunna Noilta laineen huminoilta. — — — — — — — —
Sävelet, jotka tässä nyt kaikuivat olivat, niin helähtävät sillä niiden laskettelia oli myös itse sorea ja heleä, hän oli noin kahdenkymmenen vuotias punaposkinen ruskea silmäinen mustahiuksinen talonpoikais sulotar, joka oli säilynyt kukka täällä metsän varjossa, kaikilta niiltä, hirmu myrskyiltä jotka usein tällaisia suloisia olennoita mailman kasvitarhassa turmelee. Liisa, se oli tytön nimi, oli Maijan, Karion emännän, sisaren tytär ja hänen äitinsä oli jo kauvan sitten mustan mullan peittämänä, isää ei hänellä ollutkaan, sillä hän oli tuollainen lempi lapsi vaan; äitinsä kuoltua oli Liisa vielä aivan pieni, ei kahden vuoden vanha. Silloin Maija, hänen tätinsä, otti pikku Liisan Karioon, ja varsinpa Matin suuresta kehoituksesta, sillä ei heillä iisellään ollut yhtään lasta, ei edes ollutkaan, ja Matti tahtoi siis sellaista, hän kun rakasti kaikkia pieniä lapsia, ja niin oli nyt Liisa se Karion torpan nurmella lauleleva sirkkuinen ja hän olikin torpan vanhusten silmä eli kaikki kaikissa. Hänen, Liisan hyväksi se vanha Matti ja Maija juuri tänäkin päivänä maata muokkaili ja kiviä kasaili, sillä tiesivätpä he kyllä sen, etteivät he itseään varten enää paljonkaan tarvinneet tämän mailman aarteita, sillä ei he niitä enää kauvankaan saisi nauttia. Waan Liisa se heidän kasvattityttönsä, sehän se oli joka tänne tuli jäämään ja sehän tarvitsisi niin paljon, niin paljon. Oi, huokaili vanha Karion Matti, jospa minä, Maijani, näkisin Liisun onnellisena, ja vielä saisin nähdä hänen tämän halvan torppani emäntänä hyörivän.
Rupesipa nyt aurinkoinen ruskottamaan ja laskeumaan, mennäkseen alas vuorten ja kukkulain taa, tuonne kauvas kuusimetsän piiloon, joten vanhuksetkin taukosivat päivän raskaista ponnistuksista, mennäkseen sisälle tuohon vanhaan ja heille aina niin tutuksi käyneesen rauhan majaansa, lähestyen avoinna olevaa eteisen ovea kysyivät he siltä iloiselta Liisultaan joka siinä nurmella vielä ommellen hyräili, etkö tahdo lapseni seurata meitä tupaan. Kiireesti hypähtäen kuni nuori peura nousi tyttö kuuliaisena seuraten kasvattivanhempiaan.
Tultua tupaan ja Maijan asetettua kahvia virvoitukseksi, sanoi Maija Liisulle: menethän sinä likkaseni nyt lehmät ajamaan kotiin tuolta Koski niitusta, kun minä sillä aikaa laitan hauteet reilaan, Liisa tämän kuultuaan hyräillen lähti käskyä täyttämään. Tie kulki pitkin järven santaista rantaa niitulle, taittaen pienen vitsan koivikosta ja sitä huiskutellen sivulleen lauleli Liisa:
Woi, jos minä saisin sen omakseni, Jota rakastaa mä voisin Niin vaivat ja huolet Mä kärsisin vaikka kuinka monet. Niinkuin tää vitsani heiluupi, Ja vinkuu viuhtoessa, Niin minun sydämeni sykkivi. — — — — — — — —
Ryt pysähtyi hän äkkiä, sillä niittu veräjä oli jo edessä ja hän aukasi sen huudellen kutakin kellokaulaa nimeltään. Lehmät, hänen äänensä kuultuaan, lähtivät kilvan juoksemaan häntä kohden, ilmoittaen äänellään tuntevansa hänen, ollen näin veräjällä kaikin viisi sillä lehmiä oli neljä, ja Liisa viidentenä rupesi Liisa puhuttelemaan yhtä lehmistä, jonka nimi oli Rusko, sanoen: Rusko lehmäni, Rusko lehmäni, annanhan sulle pikku nutini leipää, seh, seh, nuole nyt kättäni ja hän ojensi lehmälle valkoisen kätensä palanen leipää pivossa, lehmä nuoleskellen suutaan ja ottaen leipä palaisen mörähteli mööö, ööö, öö. Mutta nyt läksi yksi lehmistä "Kirju" avoinna olevasta veräjästä ulos ja toiset samaten, jo nosti Liisakin vitsansa ja Ruskokin kun ei enää mitään luullut saavansa lähti ammuen astumaan toisten kumppaniensa perään. Liisa pani veräjän kiinni ja alkoi kävellä lehmien perään vitsaansa kuorien, ja laulaen:
Lehmät ne astelee polkua pitkin Auringon lepoon mennessään, Tyttösen nuoren näin perästä tullen Ja armastansa aatellen. — — — — — — — — — — — — Järven ranta se kahilata kasvaa, Haukkaa nyt lehmäni kerta viel', Täti se Kariossa haudetta laittaa Ja korvot ne höyryääpi siell', Rientäkäät, juoskaat lehmäni sinne, Suuhunne hyvältä maistuupi se.
Näin saapui Liisa lehmineen tarhaan ja saatuaan ne sinne pani hän tarhan veräjän ktinnt, ja riensi tupaan auttamaan tätiään haudesaaveja ulos viemään, ja saatuaan nämä askareet tehtyä ja lehmät lypsettyä sekä maidot korjuun vietyä, istui Matti oven puolessa ja veisteli sahransa perupuuta, Maija oli heittäynnyt vuoteelle ei nukkuakseen vaan hiukan levätäkseen. Liisa tullen tupaan otti jalkun ja läheni pöytää punainen sukan kudin kädessä, istui hän ja alkoi puhumaan, että eikös sitä "Mustike" lehmää jo sopisi myydä pois kun ei sen lypsystäkään enää mitään ole, eihän siltä maitoakaan tule enää juuri puoltakaan korttelia, suottahan sitä vaan hyvänä pidetetään ja ruokitaan, kyllä se semmoisenakin jo lihaksi kelpaa.
Niin sopisihan se kyllä myydäkin, mutta ensin tarvitsisi saada tietää mistä saisi toisen "Mustikin" sijaan, joka myös olisi niin hyvä kun sekin on ollut, sanoi Matti yhä veistellen, ei edes silmiänsäkään nostaen Liisaan.
Mutta mitäs niillä lehmillä sitte niin monella meillä tehdäänkään, vaikka ei toista sijaan saisikaan, onhan niitä eläviä kolmessakin, sanoi Liisa, vähän niinkuin puhetta jatkaakseen.
Niin, niin lapseni, ei suinkaan me heitä enään kauvankaan tarvitse, sanoi Matii, mutta — olisihan noita sulle sitte jäämään, kyllähän sinä piikaseni tarvitset mailmassa, vaikka olisi vielä toista neljä lehmää tykö antaani sulle, sillä öhö, öh, rykäisi ukko, pianhan jo sitä minäkin täydyn töllin pois antaa, voimat tulee jo huonoksi.
No ette suinkaan minua aikone töllin pitäjäksi, minä kun olen likka, sanoi Liisa nauraen.
En suinkaan sinua hyvä Liisani, sanoi Matti, vaan onhan jo aika valita mies itsellesi, mies sellainen joka töllin hoidon vastaan ottaa, ja mielelläsihän sinä sitte Karion emäntänä hoidat meitä vanhoja tiedän mä, jatkoi ukko.
Mielelläni, mielelläni, isä kulta, sanoi Liisa kun Matin sanat tuntui hänestä enempi haikioilta. Suuret vesi helmet silmissä kiiltäen jatkoi hän: soisin teidän aina olevan, soisin teidän kauvan elävän sillä te olette aina niin hyvä. —
Nyt nousi emäntäkin vuoteeltaan ja alkoi illallista pöydälle säälimään, siinä nyt oli voita, leipää, sian lihaa ja perunoita, ja emännän käskystä he kaikin istuivat ateroitsemaan ilman pidempää puheen jatkoa ja syömisen jälkeen laskeusivat kukin makuulle.
Yön levollisesti maattuansa seuraavana päivänä noustiin taas tavallisella ajalla ylös ja Maija ja Liisa lähtivät taas aamuaskareitaan toimittamaan. Ja Matti puuhaili tuvassa sillä aikaa yksinään paikkaillen vanhoja ruomia hevosensa kaluista ja puheli itsekseen. Kyllä nyt jo vaan sulhaista olisi tarve tulla sillä vanhaksipa vaan tahdon tulla jo minäkin; aina vaan saa paikata ja paikata noita hevos-kalujakin, no kas nyt taas tuota harjastakin minkä se taas pujahti, tuosta lävestähän sun piti mennä; näin jutteli Karion Matti, kai se oli jo tuota vanhain ihmisten yksinäistä puhetta, joka on niin tavallista heillä. Mutta samassa astui Maija ja Liisakin tupaan, ja Maija alkoi puhumaan kysyen Matilta olikos Härkä Tuomas tuvassa sillä sehän ajoi juuri meidän tarhassa, kun me Liisan kanssa riihen tykönä kävimme tuohia tuomassa.
Mitä, Tuomasko täällä, ei, sanoi Matti, ei täällä ketään käynyt, mitäs se Tuomo sitte hourailee kun ei sisään tullut.
No, sanoi Maija, sitte se ajoikin vaan meidän tarhan läpi, ja hän taisi ajaakin tuonne "Kuuselaan." Kuusela oli eräs toinen tölli saman järven rannalla liki puolen venäjän virstaa Kariosta. Kuuselassa oli aina paljon eläimiä sillä se oli myöskin hyvin voipa tölli, taitaa "Kuuselan" Juha myydä sen ruskian sonninsa Tuomolle sanoi Maija.
Niin aina se sitä puhui viimen, sanoi Matti, kun tuolla rannalla verkkoja kuivaan asetimme, sata markkaa sanoi tiuskaavansa, jos niinkuin ostajakin tulisi.
Jaa senkö ison sonnin sanoi Liisa. No kuinka hän sitä nyt myisi, minullehan se sen lupasi antaa, silloin kun Juhan hevosta pidin kun häneltä kuorma kaatui, silloin kun yhdessä teidän kanssanne kaupnngista palasi.
Sinulleko, sanoi Matii, no mitä joutavia, mitä se sonni sinulla, kuin et edes miestä ole luvannut ottaa.
Minäkö en miestä ottaisi, sanoi Liisa nauraen, paras likka kun ei miehesiä huolisi, isä kulta otanpa kyllä vaikkapa kaksikin kun vaan tarjolle tulee.
Liisan ja Matin välistä puhetta olisi pidemmällekin piisannnt, mutta samassa kuului rattaiden kolinata Kuuselasta tulevalta kujalta, ja Liisa juoksi ikkunan luo ja sanoi, Tuomohan sieltä tulee, pianhan se siellä karauttikin, eikä sonnia eikä edes sonnin häntääkään, semmoista se on Kuuselan kauppa.
Matti tämän kuultnaan alkoi kiiruhtaa ovelle päin ulos mennäksensä, mutta samassa jo kuulikin raattaat pihalle seisahtuvan ja Tuomo hyppäsi rattailta ja sitoi hevosensa tarhan veräjään kiinni; nyt seisoi Mattikin jo kuistilla, ja Tuomo alkoi käydä häntä vastaan, ja tultuaan kuistille tervehti Tuomo Mattia puristaen häntä ystävällisesti kädestä ja kysyen josko Kariossa nyt olisi eläviä myydä ja onko sopivampia myyjiä kuin Kuuselan väki, ne kun eivät penniäkään antaneet tinkiä lehmän kielestä. Ei keltään syrjiäkään ilman saada eikä niitä löydäkkään sanoi Tuomo nauraen muka konsteljaille puheilleen.
On kyllä meillä myydä ja kyllä Matti aina kauppaan sopii sanoi Matti, astutaan vaan tupaan. Nyt astuivat he sisään ja tultuaan tänne meni Tuomo ja katseli Maijaa sekä Liisaa ja nauraa röhöttäen jatkoi hän: saapa täältä talosta vaikka emännän itselleen kun vaan kauppoin sovitaan. Matti käski häntä istumaan, ja Maija otti kahvipannnn käteensä ja pisti itsensä ulos. Siinä nyt istuen ja tupakkaa poltellen rupesivat miehet lehmän kauppaa hieromaan, seitsemänkymmentä ja viisi Matti pyysi, mutta Tuomo tahtoi nähdä lehmän ja niin lähtivät he "Mustikea" tarhaan katsomaan, sillä lehmät olivat vielä kaikki tarhassa. Tuomon nyt katseltua ja kourittua lehmää tulivat he takaisin sisälle ja jopa pöytäkin oli sillä aikaa koreaksi laitettu, kupit pöydälle ja pullo vieressä joita Liisa oli asetellut; tulipa Maijakin kahvin kanssa ja alkoi kaadella kuppiloihin käskien Tuomon sekä isän juomaan. Liisakin otti kuppinsa niin myös Maija. Matti nosti pullon likemmäksi ja käski Tuomon tehdä "Hörlotti", Tuomo teki, ja alkoi ryypiskelyssään tinkiä lehmän hintaa, kuusikymmentä minä siitä voin maksaa sillä se on sentään niin pieni vaikka se nyt lihava on, mutta liha on niin halpaa kanpungissa, ei saa rossissakaan myyden kuin vähä paremmin kuin kolme markkaa leiviskältä, niin eikä se paina jos neljä toista leiviskää.
Niin kyllä, kyllä se niinkin on mutta ei sitä sentään sillä auttais myydä sanoivat Matti ja Maija.
Nyt hieman niinkuin ajateltuaan ja korvallistaan kahertaen, sanoi Tuomo: no kyllähän se niinkin on että myyjä omansa tarvitsisi, mutta jos nyt pannaan sitte kuustkymmentä viisi, eikös se sitte ole jo tavallista.
No olkoon nyt sitte menneeksi sanoi Matti, ja he löivät kättä päälle, nyt otti Tuomo povestaan nahkasen lompakon ja veti siitä ulos tukun paperirahoja ja luki siitä rahat jotka Matti otti vastaan. Nyt otti Matti pullon ja kaasi vielä ryypyn Tuomolle ja niin oli kauppa tehty. Matti käski Liisan mennä vitsaperua ladosta ottamaan jolla lehmä Tuomon rattaista kiinni pantaisiin. Liisan mentyä puheli Tuomo vielä vanhuksille, että kyllä minä tuolle teidän likalle vielä miehen tuon jahka tässä vähän usiammin käyn. Tämän kuuli kyllä Liisakin porstuassa tullessaan vaan hän ajatteli kylläpä sitä mies puhua osaat, siinä sitä olet jo monta kertaa käynyt, eikä sen parempaa ole vielä tullut, mutta sisään tultuaan ei hän ollut tietävinäänkään että semmoista oli puhuttukaan. Nyt jätti Tuomokin hyvästi ja kiitteli sekä lähti ulos kaikkein seuraamana. Matti otti vitsaperun ja aikoi sitoa lehmää rattaiden taa, nyt taputti Liisakin vielä lähtevää lehmää lonkoille ja toivotti Tuomolle suuria voittoja Mustikesta ja Tuomo lähti luvaten pian uuden isännän "Karioon" tuoda ja pian olikin hän jo näkyvistä kadonnut tuonne kuustmetsän verhoon, ja Karion väki kävi taas entisiin joka aikasiin askareihinsa.
Näin nyt kului aika taas Kariossa niinkun tavallisesti metsätorpassa on tapa, ja syksy läheni lähenemistään ilman että Kariossa tapahtui mitään erinomasta, ja tulipa nyt jo pyhäinpäivän aikakin, nyt oli Maija vähän käynyt kipeän laiseksi joten Liisa sai koko töllin askareet yksin hoitaakseen. Matti myös oli aika ajoin sängyn päällä pitkänään joten nyt rupesi Kariossa jo vähän niinknin ikäväksi käymään, epäilyttipä tuo talvikin vastaan ottaa. Liisaakin jo rupesi surettamaan, vaikka hän aina niin iloinen ennen oli ollut ja usein kuultiin hänen askareilla ollessaan vähän niinkuin suruisella äänellä hyräilevän.
Ah, jos tuo tätini kuoleepi Ja minä jään isän kanssa, Niin kuinkas silloin Kariossa käy Kun voimat on heikommassa. — — — — — — — — — — Ah, jos tulis ylkämieskin Ennen kuin tätini kuolee, Että sais tätini nähdä sen Kuin pitää Liisasta huolen.
Niinpä nytkin oli Liisa juuri tau'onnut tätä suruhyräilyään laulamasta kauniina Lokakuun iltahetkenä, kuin hän saunaan puita viemästä palasi, kuuli hän tieltä kuusimetsästä päin rattaiden ratinaa. Käännyttyään sinne näki hän, että kahdet rattaat kahden miehen kanssa riensivät heille päin hartaasti puhellen keskenään. Liisa kiirehti sisälle ja sanoi vieraita tulevan sillä tieltä kuului rattaiden ratinaa ja sitä paitsi näki hän pari miestä olevan tulossa. Wanhuukset nousivat kumpikin vuoteiltaan ylös, ja Maija rupesi siivoamaan vuoteita, peitellen niitä. Liisa tuoleja asetellen seinäin viereen ja luudalla hosasten rikkoja pesän puoleen. Matti taas akkunassa odotteli tulijain ilmestystä, ja eipä hänen siinä kauvan tarvinnutkaan tirkistellä, kuin jo näkyi kuinka Tuomo ja eräs toinen nuorimies tulla karautti Karion tarhaan.
Matti lähti ulos ja meni heti auttelemaan vieraiden hevosta kiinni ja tuoden ladosta heiniä ja heittäen hevosten eteen ja kun kaikki näin oli toimitettu, lähtivät he kaikin sisälle. Miehet tervehdittyään ensin kaikkia töllin väkiä, sanoi Tuomo vähän viekkaasti vilkaisten Liisan puoleen, enkö puhunut totta kuin viimeksi teillä kävin. Silloin muuttui Liisan kasvot vähän niinknin punaiseksi sillä hän tunsi jo tunnossaan että Tuomoa seurannut kumppani oli aikeissa kosia häntä, Maija käski vieraiden istua penkille, jonka he tekivätkin ja alkoivat piippujaan kopistella, puhellen yhtä ja toista, niinkuin tavaroin hinnoista nykyään kaupungissa, sen uusista rakennuksesta y.m. Sitte nousi Tuomo ja otti povestaan kauniin kuvilla varustetun pullon ja vei pöydälle pyytäen lasia jotta saisi kaupungin tuliaisia tarjota, hämmästyneenä toi Liisa lasin ja laski pöydälle. Maija oli poistunut kahveen keittoon. Tuomo aukasi pullon suun ja kaasi lasiin punaista nestettä käskien Karion Maijan maistamaan ja lisäsi parasta sorttia tämä ekstra Koljeter pitäs olla, sillä maksoihan kämä kokonaista kolme riunaa, kotkan kuvia lukuun ottamatta.
Nyk tuli Maijakin tuoden kahvia, ottaen hyllyltä kupit ja vieden pöydälle. Matti sanoi otetaan nyt mestari, koska äiti kaataa pohjaan, nyt otti hän sokeria pani kuppiinsa ja käski toisten tehdä samoin, he tekivät ja Matti otti sen kaadetun ryypyn ja kaasi kuppiinsa johon Tuomo vielä lisäsi pullosta, tehden myös kumppanille samalla tavalla. Nyt nousi Tuomo ja otti kuppinsa, toiset samoin kilauttivat kuppinsa vastuksiin ja Tuomo hurrasi Kariolle onnea.
Matti nyt maisteltuaan kehui sikä oikeen erinomaisen hyväksi ja väkeväksi aineeksi, ja sanoi ei sitä poikaa suinkaan ole vesinuijalla tiellä päähän lyöty, kyllä se siltä tuntuu, kiitos vaan Tuomo.
Nyt teki Tuomo itsekin sekä Tuomon kumppani tuo nuori mies, mutta Tuomo kaasi vielä lasiin ja tarjosi Maijallekin lisäten, ei se pahaa tee vanhalle ihmiselle ja kauvan esteltyään Maija vihdoinkin maistoi ja kiitti sitä erinomaiseksi aineeksi. Nyt näin punsattua ja maisteltua istuivat he vielä kauvan tupakoiden ja puhellen yhtä ja toista.
Liisa istui rukkinsa ääressä ja kehräsi vaikka ei siitä mitään näyttänyt rullalle tulevan, sillä yhä vilkuen ja silmää heittäen hän miehiin päin kääntyi, Maija taas vuoteensa syrjällä herneitä vieritti, ja perkasi, sillä hän niinkuin Liisakin ottivat tarkasti osaa miesten puheisin, sanoipa nyt Mattikin, että ei hän ollut kaupungissa käynyt moniin vuosiin, oli jo toistakymmentä vuotta sitten. Jo loppui heidän puheensa vähempään tuosta kaikenlaisesta ja nyt alkoi puhe totisempaan kantaan, sillä nyt nousi Tuomo ylös ja kaasi vielä ryypyn pullostaan joka siinä pöydällä seisoi, ja kehoitti Matin naukkaamaan ja Matin ryypättyä tämän alkoi Tuomo rohkiasti puhumaan sanoen, että nyt minä toin teille, vanha Kario, vävyn, jos niinkuin huolitaan ja jos mies tämä, samalla osoitti hän vieressään istuvaan vieraaseen, on sovelias ja kelpaava teidän tyttärelle. Samassa kuului kimakas naurun purskaus niin Maijalta kuin siltä kauniilta Liisaltakin, uudestaan alkoi Tuomo keskeytettyä puhettaan pitkittämään sanoen: olen jo kauvan tämän hyvän ystäväni teurastaja Aittasen tuntenut, sillä usein olemme hänen kanssaan yksissä kaupungissa kulkeneet, hän kun on samaa virkaa harjoittava kuin minäkin, ja aina olen hänestä suuresti pitänyt sillä hän on aina ollut minulle hyvä ja uskollinen reisutoveri sekä raitis ja miehekäs mies, soisin siis hänelle sellaisen aviosiipankin täällä seuraajakseen aina elämänsä ehtoosen saakka. Niin ja sen olen nyt juuri harkinnnt teiltä löytääni, teidän jaloluontoista Liisaanne olen aikonnt siksi, mutta mitä Liisa itse sanoo siitä, en tiedä sanoi Tuomo.
Niin oikein, oikein, yhtyi Maija ja Mattikin Tuomon puheisin, ainahan uskollista ystävää jollain palkita tarvttsee, ja saammehan mekin sitte jo lopun ikäämme vähän rajallisemman olon ja levätä vaivoistamme kun vävy taloomme tulee.
No niin, sanoi Tuomo ja läheni Liisaa joka rukkinsa pyörää yhä tumpuloitsi ja tarkkaavaisena puheita kuulteli. Tuomo laski kätensä Liisan olkapäälle ja sanoi suostutkos nyt Liisa tyttö sitten siihen kauppaan jota tässä on ollut puheissa, vai miten?
Niin, Herran tahto tapahtukoon, sanoi Liisa vähän punastuen, jos hän sen niin on minulle säätänyt niin ei siinä vastus auta.
Nyt Aittanen heitti suloisen silmäyksen Liisan puoleen ja lähti paikalla ulos, mennen rattaittensa luo, ja kopeloittuansa sieltä pienen laatikon palasi hän se kainalon alla takaisin tupaan, ja suoraa mennen Liisan luo hän rohkeasti ojensi laatikon Liisalle joka taas kainosti sen vastaan otti, se sisälsi kihla-kalut ja siinä oli punainen suuri silkkihuivi sekä kaikenlaista kallisarvoista kihlatavaraa jotka vast'ikään oli kaupungista ostettu, Liisa nyt tämän saatuaan meni pöydän luo ja laski sen kalleuksineen siihen. Nyt läheni Aittanenkin pöydän luo, ja kehoitti toisetkin seuraamaan samaa, ja jonka, uudistamatta käskyä täyttivätkin. Aittanen otti liivinsä taskusta pienen kulta reunoilla koristetun paperirasian ja avasi sen ottaen sieltä kauniin kalliilla kivellä koristetun kulta sormuksen ja reippaasti ojentaen sen Liisalle, sanoen:
Tässä tarjoon armas Liisa, sulle kihlasormuksen, se, se jääpi pantiksi sulle: rakkauttan vahvistaan.
Liisa otti sormuksen kiittäen nöyrästi sen edestä ja lausui:
Wastaan otan armas vieras Kalliin kihla panttisi, Sormuksen tään kiiltäväisen, Otan rakkautes merkiksi.
Ja nyt syleilivät nuoret aivan kursailematta toinen toisiaan, joka todella on tämän lukiallekin hyvin outoa ja harvinaista, ja niin yhtyi vanhuksetkin syleilyyn, antaen siunauksensa näin näille äkkiä rakastuneille nuorille, ja Matti puhkesi sanoihin kyyneleet valuen pitkin ryppyisiä poskia. Tutkimattomat ovat Herran tiet, kiitos Jumalalle.
Tuomokin oli oikein sydämmestään riemastunut sillä hän oli todellisella ilolla täytetty, kun hän näin voi saattaa ystävänsä onnelliseksi, jota hän jo kanvan sitten oli aikonut runsaana palkintona Aittaselle antaa. Nyt oli Maija sekä Matti jo poistuneet tuvan perälle itkien kumpikin ilosta. Mutta nuoret ne puhelivat vielä kauvan pöydän ääressä. Tuomo ja Aittanen alkoivat hyvästi jätellä ja lähteä ulos hevoistensa luo mennäkseen, seurattuna vanhuksilta sekä Liisalta. Wielä kerran painaen rattaiden luona morsiantansa rintaansa vasten, astui Aittanen rattailleen niin myös Tuomo, ja lähtivät ilosta sykkivillä sydämillä.
Miesten lähdettyä palasivat Karion väki sisälle, ja nyt rupesi Liisa vasta oikeen katselemaan niitä kauniita lahjoja, jotka Aittanen hänelle jätti, Matin ja Maijan oikeen sydämistään iloitessa ja niiden arvoa arvioidessa. Katseltuaan aikansa näitä niin käski Maija Liisan ne viedä siihen isoon arkkuun joka luhdin nurkassa seisoi suurilla rautavanteilla varustettuna, ja hän antoi avaimen Liisalle, joka lähti niitä viemään, vielä kerran katsottuaan niitä luhdissa arkkuun pannessaan. Sitte alkoi taas entinen elo ja olo Kariossa, vaikka vähän iloisemmalla mielellä, sillä Mattikin kykeni jo taas maata kääntämään ja Maijakin Mattiaan autteli. Liisa taas kapioita laitteli, neuloi, kutoi, värjäsi, kehräsi lankoja ja lauleli.
Nainen nuori naitava, Tekee työtä taitava. Ei ne vaivat vaivuta Herra ne voimat vahvistaa. — — — — — — — — Hurstit paidat lakanat Ne jo ovat valkiat Kunpa vaan tulis sulhainen, Rakas oma Aittasen.
On kerennyt kulua lähes kaksi kuukautta siitä knin Aittanen Tuomon kanssa Kariossa kävi ja jolloin hän Liisan kihlasi, kun eräänä Joulukuun kirkkaampana päivänä hän ajaakin kauniilla mnstalla oriillaan "Karion" tarhaan ja vähän puheltuaan Matin kanssa joka tarhassa hakoja hakkaa, tulevat he sisälle ja Aittanen heti armaan Liisansa tykö rientäen ja painaen suutelon hänen purpuraisille huulillensa tervehdykseksi, vasta huomaakin Maijan ja tervehtien häntä pyytää äkkinäistä iloaan anteeksi, ja alkaen puhumaan heille että hän on niin aikonut että ensi pyhänä he kuulutettaisiin, "sillä minä", sanoi hän, "olen nyt juuri eilen ostanut Järviön talon, jotta Mattikin siellä saa Karion isäntänä isännöitä, sillä kuuluuhan Kario tiedämmä Järviön tilaan, vai miten?"
Kuuluu, kuuluu, sinnehän me veroa on tehty, mutta mitä ihmettä nyt kuulenkaan hyvä vävyni sanoi Matti kummeksien, silmät aivan kuin pöllin puhaltajalla, vai pääsee mar se meidän Liisa nyt talon emännäksi, eipäs sellaista olisi voinut aavistaakaan, niin, niin, Herran tiet on tutkimattomat. No johan minä nyt ilolla sitte kuolenkin, kiitos olkoon Jumalalle. Suuret vesikarpalot tippui äijän nahkaliivin rinnoille.
Nyt alkoi Maijakin puheen ja kysyi kuinka paljon Aittanen oli maksanut Järviöstä.
Wiisitoista tuhatta se vaan maksoi hyvä anoppini, sanoi hän, kyllä se kahdeksaatoista tuhatta pyysi, mutta kun rahat heti maksoin niin kyllä kauppa kävi, ja onhan se hyvä ja vauras talo, olen kuullut.
Hyvä, hyvä, säestivät kaikki, metsää on yli talon tarpeen, ja maat aivan santa ja saviperää, sanoi Matti. Ei se Kalle sitä ole haaskannut eikä antanut, vaikka kyllä on ostajia käynyt.
Wai niin, vai niin, sanoi Aittanen. Metsäpä onkin minulle vallan tarpeen, sillä olen erään yhtiön kanssa kaupassa kuusi tuhatta tukkipuuta, ja itse tarvitsen kanssa paljon puita sillä täytyypä siihen ruveta kohta rakentamaan uusia huoneita. Talo on asumuksistaan enempi rujamainen, en kärsi minä sitä.
No seurasikos kaupassa muuta irtainta, sanoi Maija vaimoväki kun aina on utelijaita.
Kaikki, kaikki, krontimenttineensä, sanoi Aittanen, vähän lystikästä pnhettaan nauraen, ja samalla veti hän povestaan tukun papereita. Tässä on ja tässä seisoo kauppakirjat.
No minkäs nyt sitte Järviön haltijat menevät, sanoi Liisa vähän epäillen?
Kaupunkiin kuuluvat aikovan, sanoi Aittanen kääntyen Liisan puoleen, kuuluvat aikovan kauppiaaksi sinne. Ja mikäs sitte aikoessa, viisitoista tuhatta puhdasta rahaa, kyllä sillä alkuun pääsee, pääsee sitä moni toisenkin taskuun luottaen kauppiaaksi, kun toinen hullu uskoo ja toimittaa.
Näin puhuen vielä yhtä ja toista ja syötyään oivallisen aterian Kariossa jonka Maija parhaansa mukaan valmisti ja eteen asetti, valmistausi Aittanen taas lähtöön luvaten pian käydä Liisaa tervehtimässä. Nyt lähti hän Liisan saattamana matkalle. Mitä Aittanen Liisalle puhui heidän erotessaan, se olkoon salattu meiltä sillä luulen sen kunkin arv. lukijan itsekin arvaavan. Mutta ilosta hyppien Liisa kumminkin riensi Kariota kohden, väliin katsahtaen taaksensa armaan sulhasensa perään, joka puitten varjoon katosi.
Seuraavana sunnuntaina on tavallista enemmän väkeä tullut kirkolle. Miksi niin? Siksi, että siellä juuri tänäpäivänä pitäis kastettaman eräs mustalais-tyttö ja vahvistuman kalliiseen kristin-uskoon. Tätä toimitusta kaikki nyt halulla ovat rientäneet tänne katsomaan, kuka vaan kirkolle on kyennyt. Niin onpa täällä Karionkin vanhukset tuossa kirkon aidan vierellä. Ukkopa siinä juuri sitelee vanhaa mustaa kiini. Ja kas ainapa joukosta joku pujahtaa Karionkin Mattia tervehtimään, joka nyt tuohon makasiinin rappusille itsensä on hiisannut istumaan Maijansa vierelle, odottelemaan yhteen soittoa. Waan eipä Liisaa näy. Hän on jäänyt varmasti kotiin ja eipä hänestä kukaan puhettakaan ala. Taitavat kai niin olla vielä tietämättömiä asioista. Jo rupesi kellotkin tuolta tapulista heläjään ja nytkös kansalle alkoi kiire kirkkoon tulvata. Niin sitä siinä mentiin että permanto paukkui.
Ja urkujen sulo säveleet alkoivat valtavasti kaikua, ja kansakin alkoi veisun hyräilyyn, mahtoi kai olla uutta virsikirjaa koskapa niin jumppasi. Wirren loputtua astui juhlallisesti messukasukassa seurakunnan kirkkoherra alttarille, alttaritoimitusta täyttämään ja sitä harvinaista kastetta toimittamaan kun näet isoa ihmistä kastetaan ja tämän jälkeen kajahteli taas urkujen pauhu ja saarnavirsi oli alkanut, nyt tämän virren loppuvärsyä säestäissä kääntyi kaikkein kirkossa istujain katsekin saarnastuoliin päin odotellen sinne astuvaa saarnamiestä ja jopa vaikeni urknln ääni ja saarnastuolissa nähtiin nuori, kaunis pitäjän apulainen rillit päässä, joka silmät käännettynä kattoa kohden alkoi rukouksella selittämään päivän Evankeliumia sanan kuulioilleen ja kehottaen heitä kutakin ottamaan saarnasta vaarin ja painamaan syvälle sydämeensä näitä kalliita Herran sanoja, joita hän Hänen palvelianaan lausui, nimittäin että taivas ja maa on hukkuva vaan Herran sanat ei pidä ikänä hukkaan tuleman, niin ja aina yhä edelleen siksi että saarnan loputtua alkoi tavallinen sairaitten rukoileminen, kuolleitten kiitokset ja avioliittoon aikovaisten julistus. Mutta kas nyt alkoi nuorenkin kansan seassa vilkas mutina ja tarkka kuulevaisuus, ei enää yskän köhinää ei jalkain nakutusta kuulunut joka muuten niin tavallista on saarnan aikana, ei, kaikki oli niin hiljaista ja pappi joka vähän aikaa oli odotellut tätä hiljaisuutta alkoi pari kertaa ääntään rykäisten kuulutaan, että kristilliseen avioliittoon aikovat nyt mennä ja kuulutetaa ensimäinen kerta. "Sulhanen kunniallinen nuori mies teurastaja Kustaa Leander Aittanen Kiviojan seurakunnasta ja morsian nuori piika kasvatti tytär Anna Liisa Erikan tytär Karion torpasta tätä senrakuntaa." Vielä oli pari muuta samaan sorttiin kuuluvaa tämän jälkeen, ja pappi päätti saarnastuoli toimituksensa, nyt kumartui hän ja poistui kirkon takana olevaan sakastiin. Vielä tuli pappi alttarille sitte veisattiin virsi lähdöksi, sen jälkeen nousi pappi vielä kerran saarnastuoliin ja lopetti kuulutuksilla jotka olivat urakka-huutokauppoja y.m. ja niin loppui se seremooni. Nyt alkoi kansa lähteä tuuppien ja toisiaan varpaille astuen ulos kirkosta ja sinkoillen sinne ja tänne lähti kukin kotiansa päin ja niin teki Karionkin Matti Maija rinnalla kevennetyllä sydämmellä. Mutta nyt kotiin saavuttuaan olikin Aittasen musta ja hirnui heitä tervehtien tarhan veräjällä seisomassa, ja Aittanen nähtyään akkunasta vanhusten tulon riensi heitä auttamaan ja heidän hevostaan riisumaan, jolla aikaa Maija ja Liisa toimittivat päivällistä pöytään. Miesten sisään tultua aljettiin syömään ja syödessä puheltiin kirkkokuulumisesta j.n.e. Syömisen loputtua viipyi Aittanen vielä "Kariossa" siksi että jo ilta alkoi lähestyä jolloin hän taas sääli lähteäkseen jätettyään ensin hyvästi vanhukset ja syleiltyään Liisaansa lähti hän iloisesti laulaen tiellä ajaessaan ja johon korpi vastasi:
Oman kullan rakkaus, Se on kuin mesi leipä, Liisani sydän puhdas on Kuin oikea kristalli kulta.
Näin nyt kului ajat Aittaselta iloisesti ja hauskasti ja ajoin hän aina kävi Kariossa ajaen, armasta Liisaansa tervehtimässä, ja samoin kului Kariossakin päivät ilman mitään erinomaisempaa. Toisinaan kävi Tuomokin Aittasen keralla Kariossa, sillä hänkin oli nyt jo kihlannut itselleen elämänsä kumppanin. Tuomo oli erään maankauppiaan tyttären itselleen valinnut ja solminnut hänen kanssaan ne ijäisyyden siteet.
Mutta lähenipä nyt jo vuoden loppu ja jo alkoi maakin peittyä valkiaan vaippaan, kun eräänä iltana se oli vuoden viimeinen päivä, näkyi Järviön talon kaikista ikkunoista kirkkaita kynttiläin loistoja ja kuului viehättäviä soiton säveleitä, mutta käydäänpäs mekin, hyvä lukia, mennään tämän talon pihalle noiden jo ennestään seisovien joukkoon, niin mitäs kummia näemmekään, täällähän näyttää olevan kaikki niin iloista ja somaa sillä täällähän vietetään Aittasen ja Liisun häitä. Mutta käy kanssani Lukiani ja käyttäkäämme vähän rohkeuttamme, sysätään noita tuossa rapun vieressä seisovia tirskujoita vähän syrjään ja astukaamme tuohon valosta loistavaan huoneesen eivät he meitä pois kehtaa käskeä, kas niin no nytpä jo olemmekin oven sisäpuolella, ja tuolla pöydän takana keskimmäisnähän istuikin arvoisa kirkkoherra ja sulhanen, niin ja morsian ja onhan tuossa Karion Matti ja Maijakin pinike myssy päässä, niin ja vielä Tuomokin armaan sydänkäpysensä rinnalla, kyllä on hauskaa. Ompas Kuuselan väkikin niin ai, ai, ja niin paljon vieraita; nuo tuntemattomat tuolla lasin alla lienevätkin kanpunkilaisia koskapa niin ovat kaupunkimaisia, hienoja ja loistavia puvuiltaan, kaikki ne näyttävät olevan iloisia hulivili-poikia. Mutta mitäs nyt? mitäs se sulhanen nyt nousi ja alkaa puhua. Aittanen alkoi pyytäen kaikkein läsnä ollessa saada puhua, kaikki oli hiljaa ja kuulteli.
Aittanen sanoi taidolla ja ryhdillä seuraavat sanat:
Hyvät ystäväni, naapurini ja sukulaiseni sekä kaikki häävieraani! Tässä lausun minä nyt teidän kaikkein kuullen että koska kallis Luojani on minulle lahjoittanut kaikkea hyvää yltä kyllin niin varallisuutta kuin muutakin ajallista onnea kaikin puolisesti niin kiitän minä johon pyydän myös teidän kaikkein yhtymään kunkin, Luojaani, astuessani nyt ensi askeleita aviomiehen kalliilla askeleilla ja tämän talon isäntänä, tehden omasta sekä morsiameni puolesta lahjoituksen, vanhoille appivanhemmilleni annan siis minä heille Karion torpan kaikkine kuuluvine maineen sekä ilman minkäänlaista veroa ja sillä ehdolla, että he saavat sen omakseen lahjoittaakseen sen myös kelle he sen tahtovat. Nyt lopetti hän, ja taas alkoi sama iloisuus kuin ennenkin, tanssia y.m. joten vasta seuraavana päivänä vieraat alkoivat poistua.
Nyt on jo monta vuotta tämän Hääillan jälkeen kulunut, ja Karion Matti sekä Maija ovat jo aikoja haudan hiljaisuudessa levänneet, ja Karion torppa on nyt Tuomon omaisuutena johon hän on laittanut oikeen kauniin ja herramaisen talon, hävittäen kaikki vanhat rujat pois, ja tässä nyt asuu Tuomo nuoren kauniin Eeli vaimonsa kanssa ja viettää elämänsä onnellisia päiviä samaa ammattia harjoittaen kuin ennenkin.
Aittanen taas on rakentannt koko talonsa uudelleen ja semmoiseksi kartanoksi ettei koko paikkakunnalla toista ole, ja on vielä talonsa nimenkin uudistanut joka nyt on "Onnela" sillä onnellinen hän todella on, viettäen mitä suruttomampia päiviä armaan Liisansa kanssa, joka taas puolestaan on rakkaalle miehellensä lahjoittannt pienen ja kauniin ympyrä poskisen pojan jonka nimi on "Onni Wilhelm". Usein nähdään pieni Wille äitinsä sylissä kun äiti kävelee Tuomon vaimon seuraamana Karion santaisella rannalla muistellen entisiä nuoruutensa aikoja jolloin hän hyrähti lautamaan vanhaa tuttua lauluaan:
Tyttö se tässä istuva Tällä nurmella viherjällä Ompi tässä kasvanut, Tällä järven lahdelmalla Huvitukset on saanunna Noilta laineen huminoilta.
Äidin lopetettua äännähtää pikku Willekin jotain, äitiään iloittaakseen.
Usein on myös Onnelan isäntä Kariossa Tuomaan vieraana, jolloin ukot naurain haastelevat muinaisia kauppamatkojaan ja äkkinäisiä kosioretkiään, pysyen yhä uskollisina toinen toisilleen.
Kevät Kariossa.
(Lauletaan kuin: "Sua lähde kaunis katselen", j.n.e.)
Kaunis nyt ompi katsella Luonnon ihanaisuutta; Kaunis on myöskin kuunnella Lintuisten laulua.
Nyt on meillä kevät taas Ilo, riemu, Karioss'. Ruohot, kukat, kedolla, Ovat kaunistuksena.
Näinpä Luoja muuttelee Kaunihiksi laittelee, Jotta linnut kilvallaan Kariossa kiittelee.