PATAROUVA

Kirj.

A. Pushkin

Suomensi A. W.

Helsingissä, K. E. Holm'in kustantama. 1883.

I.

Patarouva merkitsee salaista pahansuontoa.

Uusi ennustuskirja.

Kerran lyötiin korttia hevoskaartilaisen Narumovin luona. Pitkä talviyö kului huomaamatta; kävimme illalliselle viidettä käydessä aamulla. Ne, jotka olivat voittaneet, söivät hyvällä ruokahalulla; muut istuivat hajamielisinä tyhjien syömäneuvojensa ääressä. Mutta kun samppanja ilmestyi, niin puhelu vilkastui, ja kaikki ottivat siihen osaa.

"Miten sinun on käynyt, Surin?" kysyi isäntä.

— Hävisin, kuten tavallisesti. Tunnustaa täytyy, ett'ei ole minulla onnea: pelaan mirandolina, en koskaan kiivastu, ei mikään saata minua hämille, ja kuitenkin yhä hävitän!

"Ja kertaakaan et ole tullut houkutelluksi? Kertaakaan et ole pannut ruteelle. Lujuutesi minua ihmetyttää."

— Entä Herman! sanoi yksi vieraista, osottaen nuorta insinööriä; hän ei ole ikäpäivinään ottanut kortteja käsiinsä, ei ikänään ole tehnyt yhtäkään parolia, vaan viiteen asti istuu hän kanssamme katsellen peliämme.

"Peli huvittaa minua kovin", sanoi Herman; "mutta minä en voi uhrata välttämätöntä, toivossa voittaa liikoja."

— Herman on saksalainen: hän on säästeliäs — siinä kaikki! huomautti Tomski. Mutta jos kuka on minulle käsittämätön, niin se on isoäitini, kreivitär Anna Fedorovna.

"Kuinka? Mitä?" huudahtivat vieraat.

— En voi käsittää, jatkoi Tomski, miten hän voi olla punkteeraamatta.

"Mitäs ihmeteltävää siinä on", sanoi Narumov, "että kahdeksankymmenen vanha isoäiti ei punkteeraa."

— Siis ette hänestä mitään tiedä?

"Emme mitään, todellakin!"

— O, siis kuulkaa! Sanottava on, että isoäitini noin kuusikymmentä vuotta sitte kävi Parisissa ja oli siellä suuressa muodissa. Ihmiset juoksivat hänen jäljestään nähdäkseen moscovite'a: Richelieu armasteli häntä, ja isoäiti vakuuttaa, että hän oli vähällä ampua itsensä hänen kovuutensa tähden. Siihen aikaan naiset pelasivat faraota. Hovissa hävitti hän samoin Orleans'in herttualle jonkun hyvin suuren summan. Kotia tultuaan isoäiti, irroittaen musfia kasvoistaan ja riisuen pönkkähameitaan, ilmoitti isoisälle häviön ja käski maksamaan. Isoisä vainaja, minkä verran muistan, oli isoäidin hovimestarin sukua. Hän pelkäsi isoäitiä kuin tulta; vaan kuultuaan moisen hirveän häviön, hän joutui raivoon, toi helmilaudan, näytti hänelle että he puolessa vuodessa olivat kuluttaneet puolen miljonaa, että lähellä Parisia heillä ei ole Moskovan läheistä tahi saratovilaista taloa, ja suorastaan kieltäytyi maksamasta. Isoäiti antoi hänelle korvapuustin ja pani yksin maata, epasuosionsa merkiksi. Seuraavana päivänä hän kutsutti miehensä, luullen kotirangaistuksen häneen vaikuttaneen, vaan löysi hänen järkähtämättömänä. Ensi kerran elämässään kävi hän hänen kanssaan keskusteluun ja selitykseen; hän luuli taivuttavansa hänen, ystävällisesti näyttäen että velka ja velka on eri asia, ja että on eroitus prinssin ja vaunujentekijän välillä. Vielä mitä! isoisä pani vastaan. Ei, ja siinä kaikki! Isoäiti ei tietänyt mitä tehdä. Hänen kanssaan oli läheltä tuttu muudan merkillinen mies. Olettehan kuulleet kreivi Saint-Germain'ista, josta niin paljon kummallista kerrotaan. Tiedätte että hän oli olevinaan ikuinen juutalainen, elinnesteen ja filosofikiven keksijä ynnä muuta. Häntä naurettiin, kuin veijaria, ja Kasanova muistelmissaan sanoo hänen olleen vakoojan; muutoin Saint-Germain'illa, huolimatta hänen salaperäisyydestään, oli kunnioitettava ulkomuoto ja seurassa oli hän herttainen mies. Isoäiti vieläkin rakastaa häntä kuin hullu ja suuttuu, jos hänestä puhutaan halveksivasti. Isoäiti tiesi, että Saint-Germainin käytettävänä oli suuria summia. Hän päätti turvautua häneen, kirjoitti hänelle lipun ja pyysi luokseen viipymättä. Vanha omituinen tulikin oitis ja tapasi hänen hirveässä murheessa. Isoäiti kuvasi hänelle mitä mustimmilla väreillä miehensä julmuuden ja sanoi vihdoin luottavansa kokonaan hänen ystävyyteensä ja herttaisuuteensa. Saint-Germain kävi miettiväiseksi. "Minä voin palvella teitä tällä summalla," sanoi hän; "mutta tiedän teidän ei voivan olla rauhassa, ennenkuin sen olette suorittaneet, vaan minäpä en tahtoisi saattaa teitä uusiin vaivoihin. Onhan toinen keino: te voitte voittaa rahanne jälleen." — "Mutta, hyvä kreivi", vastasi isoäiti; "minä sanon teille, ett'ei meillä ole rahoja lainkaan." — "Rahoja siinä ei tarvita", lausui Saint-Germain, "suvaitkaa kuunnella minua." Ja sitte ilmaisi hän hänelle salaisuutensa, josta jokainen meistä paljo maksaisi — —

Nuoret kortinlyöjät kävivät kohta tarkastavammiksi. Tomski sytytti piippunsa, vetäsi haikuja ja jatkoi:

— Samana iltana isoäiti ilmestyi Versaillessa, au jeu de la reine. Orleansin herttua oli jakamassa; isoäiti pyysi vähäsen anteeksi ettei tuonut velkaansa; puolustukseksi keksi pienen jutun ja rupesi häntä vastaan punkteeraamaan. Hän valitsi kolme korttia, pani ne vieretysten: kaikki kolme voittivat hänelle sonikan, ja isoäiti sai rahansa täydellisesti takaisin.

"Sattumus!" sanoi muudan vieraista.

— Taru! huomautti Herman.

"Kenties kortit olivat merkityt!" pani kolmas.

— En luule, vastasi Tomski mahtavasti.

"Kuinka", sanoi Narumov, "sinulla on isoäiti, joka panee kolme lehteä perätysten, ja vielä et ole häneltä urkkinut hänen kavaluuttaan?"

— Jo perhana! vastasi Tomski; hänellä oli neljä poikaa, niiden luvussa isäni, kaikki kolme kiihkeitä peluria, eikä yhdellekään hän ilmaissut salaisuuttaan, vaikka se kyllä ei olisi hullumpaa heille eikä minullekaan. Vaan, nähkääs, mitä minulle kertoi setäni, kreivi Ivan Iljitsh, vakuuttaen sen kunniallaan. Tshaplitski vainaja, sama, joka kuoli köyhyydessä, tuhlattuaan miljoneja, hävitti nuoruudessaan kerran — muistaakseni Soritshille — noin kolme sataa tuhatta. Hän oli epätoivossa. Isoäidin, joka oli ankara nuorien vallattomuuksille, kävi kuitenkin Tshaplitskia sääli. Hän antoi hänelle kolme korttia, ehdolla että hän ne panisi perätysten, ja otti häneltä lupauksen olla vast'edes milloinkaan pelaamatta. Tshaplitski tuli voittajansa luo: kävivät pelaamaan. Tshaplitski pani ensi kortille viisikymmentä tuhatta ja voitti sonikan; teki parolia — voitti rahansa takaisin, jopa enemmänkin…

- Vaan jopa on aika panna maata; on jo neljännestä vailla kuusi.

Todellakin jo hämärsi; nuoret joivat lasinsa tyhjiin ja lähtivät kotiansa.

II.

Vanha kreivitär X. istui kammiossaan peilin edessä. Kolme neitsyttä ympäröi häntä. Yksi piti pune-astiaa, toinen hivusneulikkoa, kolmas korkeata, tulipunaisilla nauhoilla varustettua tanua. Kreivittärellä ei ollut vähintäkään vaatimusta ammon aikaa lakastuneesen kauneuteen, vaan säilytti nuoruutensa kaikki tavat, seurasi tarkalleen seitsenkymmenlu'un kuoseja ja pukeutui yhtä kauan, yhtä huolellisesti kuin kuusikymmentä vuotta sitte. Ikkunan luona, ompelupuiden ääressä istui neiti, hänen kasvattinsa.

"Hyvää päivää, grand'maman", sanoi sisään astuessaan nuori upsieri, "Bon jour, mademoiselle Lise. Grand'maman, minulla on teille pyyntö."

— Mikä niin, Paul?

"Suvaitkaa minun esitellä teille muudan ystäväni ja tuoda hänet teille perjantaina tanssijaisiin."

— Tuo hänet suoraan tanssijaisiin, ja silloin hänet esittelekin. Olitko eilen X—in luona?

"Kuinkas! oli varsin hauskaa; tanssittiin kello viiteen. Kuinka Eletskaja on kaunis!"

- Ja, rakkaani! Mitä hänessä on kaunista? Semmoinenko oli hänen iso-äitinsä, kreivitär Darja Petrovna?… Paraiksi: hän on kai hyvin vanhettunut, kreivitär Darja Petrovna?

"Kuinka, vanhettunut?" vastasi hajamielisesti Tomski; "johan hän on ollut kuollut seitsemän vuotta."

Neiti kohotti päätään ja teki merkin nuorelle miehelle. Hän muisti, että vanhalta kreivittäreltä salattiin hänen ikäisensä kuolema, ja puri huultaan. Mutta kreivitär kuuli uutisen suurimmalla yhtäkaikkisuudella.

— Kuollut! sanoi hän, minä en tiennyt. Me nimitettiin yhdessä hovineideiksi, ja kun meidät esiteltiin, niin keisarinna…

Ja kreivitär kertoi sadannen kerran veljensä pojalle anekdootinsa.

— No, Paul, sanoi hän sitte; auta minua nyt nousemaan. Liisa, missä on nuuskarasiani?

Ja kreivitär neitsyeineen meni väliseinän taa lopettamaan toalettiansa. Tomski jäi neidin kanssa.

"Ketä te tahdotte esitellä?" kysyi hiljaa Lisaveta Ivanovna.

— Narumovia; tunnetteko häntä?!

"En. Onko hän sotilas vai siviili?"

— Sotilas.

"Insinööri?"

— Ei, hevosväkeläinen. Vaan miksi luulitte, että hän on insinööri?

Neiti hymyili, eikä vastannut mitään.

"Paul, huusi kreivitär väliseinän takaa, lähetä minulle joku uusi romaani, vaan, pyydän, ei nykyisiä."

— Mitenkä, grand'maman?

"Se on, semmoinen romaani, jossa uros ei tapa isäänsä tahi äitiään, ja jossa ei ole hukkuneita. Minä hirveästi pelkään hukkuneita."

— Sellaisia romaaneja ei nykyään löydy. Ettekö tahdo ehkä venäläisiä?

"Onko sitte venäläisiä romaaneja? — Lähetä, hyväseni, lähetä, pyydän!"

— Anteeksi grand'maman; minun täytyy kiirehtiä. Anteeksi, Lisaveta Ivanovna! Miksi luulitte te, että Narumov on insinööri?

Ja Tomski meni ulos.

Lisaveta Ivanovna jäi yksin; hän heitti työnsä ja rupesi katselemaan ikkunasta. Kohta toisella puolella katua kulmakartanon takaa näyttäytyi nuori upsieri. Puna peitti Lisaveta Ivanovnan kasvot; hän ryhtyi taas työhönsä ja kumarsi päänsä kanvassikankaan yli. Samassa tuli kreivitär, valmiiksi puettuna:

— Käske, Liisa, valjastamaan vaunut ja lähdetään ajelemaan.

Liisa nousi ompelupuiden takaa ja alkoi korjata työtään.

- Mitä, muoriseni! oletko sinä kuuro, vai? huudahti kreivitär. Käske pian valjastamaan vaunut.

"Paikalla!" vastasi hiljaa neiti ja juoksi eteiseen.

Palvelija tuli ja antoi kreivittärelle kirjat ruhtinas Paavali Aleksandrovitshiltä.

"Hyvä! kiittää käske, sanoi kreivitär. Liisa, Liisa! minnekäs sinä juokset?

"Pukemaan itseäni."

— Ehdit, muoriseni. Istu tähän. Aukaise ensimmäinen osa, lue ääneen…

Neiti otti kirjan ja luki muutamia rivejä.

— Kovemmin! sanoi kreivitär. Mikä sinun on, tyttö? Onko äänesi langennut, vai? — Odota — nosta tuoli lähemmäksi — lähemmäksi — no!

Lisaveta Ivanovna luki kaksi sivua. Kreivitär haukotti.

— Heitä pois kirja, sanoi hän! Lähetä se ruhtinas Paavalille ja käske kiittämään. — No entäs vaunut?

"Vaunut on valmiit", sanoi Lisaveta Ivanovna, katsahdettuaan kadulle.

— Miksi sinä et ole pu'ettu? sanoi kreivitär; aina sinua pitää odottaa. Se on, muoriseni, kärsimätöintä!

Liisa juoksi huoneesensa. Ei kulunut kahta minuuttia, niin kreivitär alkoi soittaa minkä jaksoi. Kolme neitsyttä juoksi yhdestä ovesta ja kamaripalvelija toisesta.

— Miksi ette kuule, kun huudetaan? sanoi kreivitär. Sanokaa Lisaveta Ivanovnalle, jotta häntä odotan.

Lisaveta Ivanovna tuli sisään, puettuna kapottiin ja hattuun.

— Vihdoinkin! sanoi kreivitär. Kylläpä on koruja! Ja mitä varten? — Ketä miellyttääkseni?… Minkälainen ilma on? tuulee, kai.

"Ei ollenkaan, teidän ylhäisyytenne! On hyvin tyyni", vastasi kamaripalvelija.

— Te aina puhutte, mitä sattuu! Aukaiskaa akkuna. Niinpä onkin, tuulee! ja oikein kylmä! Riisukaa valjaista! Liisa, me emme lähde: turhaa oli koristella itseään.

"Ja tämä on elämäni!" ajatteli Lisaveta Ivanovna.

Todellakin, Lisaveta Ivanovna oli mitä onnettomin olento. Katkeraa on vieras leipä, sanoo Dante, ja raskaat vieraiden portaiden astimet; ja kuka ei tuntisi riippuvaisuuden katkeruutta, joll'ei ylhäisen rouvan köyhä kasvatti?

Kreivitär X:llä, tietysti, ei ollut paha sydän, mutta hän oli itsepäinen, kuin maailman turmelema nainen, itara ja kylmään itsekkäisyyteen vajonnut, kuin kaikki vanhat, jotka ovat aikaansa rakastaneet ja ovat vieraat nykyiselle. Hän otti osaa kaikkeen suuren maailman hyörinään; kävi tanssijaisissa, joissa hän istui nurkassa, punattuna ja vanhan kuosin mukaan puettuna, kuni tanssisalin eriskummallisena ja välttämättömänä koristeena; syvään kumartaen astuivat tulleet vieraat hänen luo, ikäänkuin määrätyn tavan mukaan, ja sitte ei kukaan enää hänestä välittänyt. Kotonaan otti hän vastaan koko kaupungin, noudatti ankaraa etikettiä, eikä tuntenut ketään nä'öltä. Hänen monilukuiset palkollisensa, lihoen ja harmeentuen hänen eteisessään ja palvelijain huoneessa, tekivät mitä tahtoivat, kilvan varastellen kuolemaa lähenevää ämmää. Lisaveta Ivanovna oli kotimarttiira. Hän hoiti taloutta ja sai nuhteita sokerin liiasta tuhlaamisesta; hän luki ääneen romaaneja — ja oli syypää tekijän kaikkiin vikoihin; hän seurasi kreivitärtä kaikilla hänen matkoillaan — ja vastasi ilmasta ja kadusta. Hänelle oli määrätty palkka, jota ei koskaan täyteen maksettu; yhtä kaikki vaadittiin häneltä, että hänen piti olla puettu kuin kaikki muut, se on: kuin varsin harvat. Seuraelämässä näytteli hän mitä kurjinta osaa. Kaikki hänen tunsivat eikä kukaan häntä huomannut; tanssijaisissa tanssi hän ainoastaan silloin kuin puuttui vis-à-vis'ia, ja naiset ottivat häntä käsivarteensa joka kerta, kun heidän täytyi mennä kammioon korjaamaan jotakin koristuksistaan. Hän oli itserakas, tunsi hyvin tilansa ja katseli ympärilleen kärsimättömänä odotellen vapauttajaa; mutta nuoret miehet, tarkat kevytmielisessä turhanpäiväisyydessään, eivät kunnioittaneet häntä huomiolla, vaikka Lisaveta Ivanovna oli sataa kertaa viehättävämpi röyhkeitä ja kylmiä morsioita, joiden ympärillä he hyörivät. Monta kertaa, jättäen salaa ikävän ja ankean vierashuoneen, meni hän itkemään köyhään huoneesensa, jossa oli väliseinä, tapeteilla verhottu, piironki, pieni peili ja maalattu sänky, ja jossa talikyntteli himmeästi paloi vaskisessa jalassa.

Kerran — tämä tapahtui kaksi päivää tämän kertomuksen alussa kuvatun iltaman jälkeen ja viikkoa ennen tapahtumaa, johon pysähdyimme — kerran Lisaveta Ivanovna, istuessaan ikkunan luona ompelupuiden ääressä, sattumalta katsahti kadulle ja näki nuoren insinöörin, joka seisoi liikkumatonna ja katsella tuijotti hänen ikkunaansa. Lisaveta Ivanovna laski alas päänsä ja ryhtyi taas työhönsä; viiden minuutin kuluttua katsahti hän jälleen — nuori upsieri seisoi samalla paikalla. Koska hänellä ei ollut tapana virnailla ohi kulkevien upsierien kanssa, lakkasi hän katsomasta kadulle ja ompeli kaksi tuntia, nostamatta päätään. Päivällinen oli valmis. Hän nousi ylös, alkoi korjata ompelupuitaan ja, katsahdettuaan sattumalta kadulle, näki hän taas upsierin. Tämä näytti hänestä jotenkin kummalliselta. Päivällisen jälkeen astui hän ikkunan luo jonkunlaisen levottomuuden tunteella, vaan upsieria siellä ei enää ollut — ja hän hänen unhotti…

Kahden päivän kuluttua, astuessaan ulos kreivittären kanssa vaunuihin noustakseen, näki hän taas upsierin. Tämä seisoi aivan portaiden luona, peittäen kasvonsa majavannahkaisella kauluksellaan; hänen mustat silmänsä loistivat lakin alta. Lisaveta Ivanovna säikähti, itse tietämättä miksi, ja istui vaunuihin selittämättömällä vavistuksella.

Palattuaan kotia, juoksi hän ikkunan luo — upsieri seisoi entisellä paikalla, silmät suunnattuina häneen; Lisaveta Ivanovna meni pois, uteliaisuuden kiusaamana ja hänelle aivan oudon tunteen liikuttamana.

Siitä alkaen ei kulunut päivää, ett'ei nuori mies, määrätyllä tunnilla, olisi ilmestynyt heidän talonsa ikkunan luo. Hänen ja Lisaveta Ivanovnan välillä syntyi ehdoton tuttavuus. Istuessaan paikallaan työnsä ääressä, tunsi hän hänen lähestymisensä — kohotti päätään, katseli häntä joka päivä yhä enemmän. Nuori mies oli näköjään hänelle siitä kiitollinen: Lisaveta Ivanovna näki nuoruuden tarkalla silmällä, kuinka pikainen puna peitti hänen kalvaat poskensa joka kerta kun heidän katseensa kohtasivat toisensa. Viikon kuluttua hän hänelle hymyili…

Kun Tomski pyysi kreivittäreltä lupaa saada esitellä ystävänsä, alkoi tyttö-raukan sydän sykkiä. Mutta kuultuaan, ett'ei Narumov ollut insinööri, vaan hevoskaartilainen, hän katui, jotta sopimattomasti kysymyksellään ilmaisi salaisuutensa huikentelevalle Tomskille.

Herman oli venäläistyneen saksalaisen, joka oli jättänyt hänelle pienen pääoman, poika. Ollen lujasti vakuutettuna riippumattomuutensa vahvistamisen välttämättömyydestä, ei hän koskettanut korkoihin, eli palkallaan eikä sallinut itselleen pienintäkään oikkua. Muutoin olikin hän umpimielinen ja kunnianhimoinen, ja hänen tovereillaan oli harvoin tilaisuutta nauraa hänen liikanaista säästeliäisyyttään. Hänellä oli kovat intohimot ja tulinen kuvitus; mutta lujuus pelasti hänet nuoruuden tavallisista hairahduksista. Niinpä esimerkiksi, ollen sielussaan pelaaja, ei hän koskaan ottanut kortteja käsiinsä, sillä hän laski että hänen omaisuutensa ei sallinut hänen (niinkuin hän tapasi sanoa) "uhrata välttämätöintä toivossa voittaa liikoja" — ja kuitenkin hän koko yöt istuskeli korttipöytien ääressä, seuraten kuumeentapaisella vavistuksella pelin eri käänteitä.

Juttu kolmesta kortista teki hänen mielikuvitukseensa kovan vaikutuksen ja koko yönä ei se lähtenyt hänen päästään. "Mitähän" — arveli hän seuraavana päivänä illalla, maleksiessaan Pietarissa — "mitähän, jos vanha kreivitär ilmaisee minulle salaisuutensa! tahi määrää minulle nuo kolme ikuista korttia! Mikäs on koittaessa onneaan? — Esitelläitä hänelle, pyrkiä hänen suosioonsa, ehkäpä ruveta hänen rakastajakseen; vaan tähän kaikkeen tarvitaan aikaa, ja hän on kahdeksankymmenenseitsemän vuoden vanha; hän voipi kuolla viikon, kahden päivän kuluttua!… Ja itse juttu?… Voiko sitä uskoa?… Säästeliäisyys, kohtuullisuus ja ahkeruus, ne ovat minun kolme uskollista korttiani, ne tekevät minun pääomani monenkertaiseksi ja hankkivat minulle levon ja riippumattomuuden!" Näin mietiskellessään saapui hän yhdelle Pietarin pääkaduista, vanhaan tapaan rakennetun kartanon kohdalle, katu oli täynnä ajoneuvoja; vaunuja toinen toisensa perässä tuli valaistujen portaiden eteen. Vaunuista tuon tuostakin pisti esiin milloin nuoren kaunottaren soma jalka, milloin helisevä saapas, milloin juovikas sukka ja diplomaati-kenkä. Turkkeja ja viittoja vilkahteli muhkean ovenvartijan ohitse. Herman seisattui.

— Kenen talo tämä on? kysyi hän kulmassa seisovalta polisimieheltä.

"Kreivitär X—n", vastasi polisimies.

Herman vavahti. Kummallinen juttu tuli taas hänen mielikuvitukseensa. Hän rupesi kävelemään talon ympäri, ajatellen sen emäntää ja hänen ihmeellistä taitoaan. Myöhään palasi hän rauhalliseen kotiinsa; pitkään aikaan ei hän voinut nukkua, ja kun uni valtasi hänen, näkyi hänelle kortteja, viheriäinen pöytä, paperirahakimppuja ja kultakasoja. Hän asetti kortin kortin jälkeen, käänsi varmasti kulmia, voitti alati, ja veti puoleensa kultaa, pani paperirahoja taskuunsa. Herättyään kyllä myöhään, huoahti hän fantastillisen rikkautensa tähden, lähti taas kuljeskelemaan kaupungille, ja taas saapui hän kreivitär X—in talon kohdalle. Tietymätöin voima näkyi vetävän häntä sinne. Hän seisattui ja alkoi katsella ikkunoihin. Yhdessä näki hän mustahivuksisen pään, joka oli kumarruksissa, luultavasti joko kirjan tahi työn ääressä. Pää kohottautui. Herman mäki verevät kasvot ja mustat silmät. Tämä hetki ratkaisi hänen kohtalonsa.

III.

Tuskin ehti Lisaveta Ivanovna riisua kapotin ja hatun, kun kreivitär jo lähetti häntä hakemaan ja käski taas tuoda vaunut. He menivät niihin astuakseen. Samassa kun kaksi palvelijaa nosti vanhaa ja auttoi vaunujen ovesta sisään, näki Lisaveta Ivanovna aivan pyörän luona insinöörinsä; tämä tarttui hänen käteensä; tuskin ehti hän tointua säikähdyksestään, niin oli nuori mies kadonnut; kirje jäi hänelle käteen. Hän kätki sen sormikkaasensa ja koko matkalla ei täti kuullut eikä nähnyt mitään. Kreivittären oli tapa vähä väliä kysellä vaunuissa: kuka tuli meitä vastaan? mikä tämän sillan nimi on? mitä tuolla kilvellä on kirjoitettu? Tällä kertaa vastasi Lisaveta Ivanovna umpimähkään ja hullusti, ja suututti kreivittären.

— Mikä sinun on, muoriseni Oletko pilvistä pudonnut, vai? Sinä minua joko et kuule tai et ymmärrä? Jumalan kiitos en toki ole sorakieli enkä vielä päästä vialla!

Lisaveta Ivanovna ei häntä kuunnellut. Palattuaan kotia, juoksi hän huoneesensa, otti sormikkaasta kirjeen: se ei ollut suljettu. Lisaveta Ivanovna luki sen. Kirje sisälsi rakkauden julistuksen; se oli hellästi, kunnioittavasti kirjoitettu ja sanasta sanaan otettu saksalaisesta romanista. Mutta Lisaveta Ivanovna ei osannut saksaa ja oli siihen tyytyväinen.

Vaan saatu kirje teki hänen kuitenkin hyvin levottomaksi! Ensi kerran joutui hän salaisiin, likeisiin suhteisin nuoren miehen kanssa. Tämän julkeus hirvitti häntä. Hän soimasi itseään varomattomasta käytöksestä, eikä tietänyt mitä tehdä: lakatako istumasta ikkunan luona ja huomaamattomuudella jähdyttää nuoressa upsierissa halua pitempiin vainoomisiin? lähettääkö hänelle kirje takaisin? vastatako kylmästi ja päättäväisesti? Hänellä ei ollut kenen kanssa neuvotella: hänellä ei ollut kumppania, eikä opettajaa. Lisaveta Ivanovna päätti vastata.

Hän kävi istumaan kirjoituspöytänsä ääreen, otti kynän, paperia, ja vaipui mietteisin. Useita kertoja alkoi hän kirjettään — ja repi sen rikki: milloin näyttivät lauseet hänestä liian ystävällisiltä, milloin liian kovilta. Vihdoin hän onnistui kirjoittamaan muutamia rivejä, joihin hän oli tyytyväinen. "Olen vakuutettu", kirjoitti hän — "että aikeenne ovat rehelliset, ja ett'ette tahtoneet loukata minua ajattelemattomalla käytöksellä; vaan tuttavuutemme ei saa alkaa sillä lailla. Laitan teille takaisin kirjeenne ja toivon ett'ei minulla vast'edes tule olemaan syytä valittaa ansaitsematointa kunnioituksen puutetta."

Seuraavana päivänä, nähtyään Hermanin tulevan, Lisaveta Ivanovna nousi ompelupuittensa äärestä, meni saliin, aukaisi akkunuksen ja heitti kirjeen kadulle, luottaen nuoren upsierin sukkeluuteen. Herman juoksi, nosti sen ja meni konditorin puotiin. Au'aistuaan sinetin, löysi hän oman kirjeensä ja Lisaveta Ivanovnan vastauksen. Sitä hän odottikin, ja palasi kotiaan, ajatellen omaa juontaan.

Kolmen päivän kuluttua toi Lisaveta Ivanovnalle nuori, vilkassilmäinen neito kirjelipun muotikaupasta. Lisaveta Ivanovna aukaisi sen levottomana, aavistaen rahavaatimusta, ja tunsi äkkiä Hermanin käsialan.

— Te, kultaseni, olette erehtyneet; tämä lippu ei ole minulle.

"En, kyllä se on teille!" vastasi rohkea tyttö, salaamatta viekasta hymyään. "Lukekaa, olkaa hyvä."

Lisaveta Ivanovna silmäili kirjettä. Herman pyysi yhtymystä.

— Mahdotointa, sanoi Lisaveta Ivanovna, pelästyen pikaisen vaatimuksen ja tavan tähden, jota hän käytti. Tämä kirje varmaan ei ole minulle!

Ja hän repi kirjeen rikki pieniksi palasiksi.

"Jos kirje ei ollut teille, miksi te sen sitte revitte?" sanoi neito; "minä olisin vienyt sen takaisin sille, joka sen lähetti."

— Olkaa niin hyvä, tyttöseni! sanoi Lisaveta Ivanovna, punehtuen hänen huomautuksestaan; vast'edes elkää tuoko kirjeitä minulle. Ja sille, joka teidät lähetti, sanokaa, että hän hävetköön…

Mutta Herman ei herjennyt. Lisaveta Ivanovna sai häneltä kirjeitä joka päivä, milloin mitenkin. Nyt ne eivät enää olleet käännetyt saksasta. Herman niitä kirjoitti, intohimon kiihoittamana, ja puhui hänelle omituisella kielellä: niissä esiintyi hänen halujensa taipumattomuus ja hillitsemättömän mielikuvituksensa säännöttömyys. Lisaveta Ivanovna ei aikonut niitä enää lähettää takaisin: hän niistä hurmottui, rupesi vastaamaan niihin — ja hänen kirjeensä tulivat yhä pitemmiksi ja hellimmiksi. Vihdoin heitti hän hänelle ikkunasta seuraavan kirjeen: "Tänään on tanssijaiset ——laisen lähettilään luona. Kreivitär menee sinne. Me olemme yksin kello kahteen. Nyt on teillä tilaisuus nähdä minut kahden kesken. Niin pian kuin kreivitär on lähtenyt, hänen palvelijansa, luultavasti, hajoavat, eteiseen jääpi ovenvartija; vaan hänkin tavallisesti menee kammioonsa. Tulkaa puoli kaksitoista. Astukaa vaan portaille. Jos tapaatte jonkun eteisessä, niin kysykää onko kreivitär kotona. Sanotaan: ei — ei auta muu, kuin palata takaisin. Mutta varmaankaan et kohtaa ketään. Neitsyet istuvat kaikki omassa huoneessaan. Eteisestä menkää vasemmalle, ja suoraan kreivittären makuuhuoneesen. Siellä, väliseinän takana näette kaksi pientä ovea: oikealla työhuone, jossa kreivitär ei koskaan käy; vasemmalla käytävä, ja siellä kapeat kiertoportaat, jotka vievät huoneeseni."

Herman vapisi kuin tiikeri, odottaessaan määrättyä aikaa. Kello kymmenen illalla seisoi hän jo kreivittären talon luona. Oli kauhea ilma: tuuli ulvo, märkää lunta sateli sinkaleittain; lyhdyt valaisivat hämärästi; kadut olivat tyhjät. Toisinaan kulki laihalla konillaan kuorma-ajuri, katsellen myöhäistä ohikulkijaa. Herman oli takkisillaan, tuntematta tuulta ja lunta. Vihdoin tuli kreivittären vaunut esille. Herman näki, kuinka palvelijat saattoivat käsivarresta köyryistä naista, joka oli kääritty soopeliturkkiin ja kuinka hänen jäljestään vilahti hänen kasvattinsa, ohukainen viitta yllä, paljain päin, ja koristettuna tuoreilla kukilla. Vaunut suljettiin. Ne vyörivät raskaasti kuohkeassa lumessa. Ovenvartija pani ovet kiinni. Ikkunat kävivät pimeiksi. Herman rupesi kävelemään aution talon ympärillä; hän astui lyhdyn luo, katsoi kelloaan: oli kaksikymmentä minuttia yli yksitoista. Hän jäi lyhdyn luo, katsella tuijottaen kellon viisaria ja odottaen jäljellä olevat minutit. Säntilleen puoli kaksitoista Herman meni kreivittären portaille ja astui kirkkaasti valaistuun eteiseen. Ovenvartijaa ei ollut. Herman juoksi ylös, aukaisi oven ja näki palvelijan, joka makasi lampun alla, vanhanaikuisessa, likaisessa nojatuolissa. Kevein, vakavin askelin kulki Herman hänen ohitsensa. Sali ja vierashuone olivat pimeät. Lamppu valaisi ne heikosti eteisestä. Herman meni makuuhuoneesen. Kaapin edessä, joka oli täynnä vanhoja jumalankuvia, hämärsi kultainen lamppu. Virttyneet silkkiverhoiset nojatuolit ja sohvat, joista kulloitus oli lähtenyt, seisoivat surullisessa järjestyksessä pitkin kiinalaisilla tapeteilla peitettyjä seiniä. Seinällä riippui kaksi portrettia, Parisissa Madame Lebrun'in maalaamia. Toinen niistä kuvasi noin neljänkymmenen vuoden vanhaa miestä, punakkaa ja lihavaa, puettuna vaaleanviheriäiseen pukuun, ja tähti rinnassa; toinen — nuorta kaunotarta, jolla oli kotkannenä, hiukset ohimoista sileäksi kammatut ja ruusu jauhotetuissa hiuksissaan. Kaikissa nurkissa seisoi porsliinisia paimentyttöjä, pöytäkello, kuuluisan Leroy'n tekoa, koreja, pyörätuoleja, viuhkoja ja kaikenlaisia naisten koruja, keksittyjä kuluneen vuosisadan lopulla yhdessä Montgolfierin pallon ja Mesmerin magnetismin kanssa. Herman meni väliseinän taakse, jossa seisoi pieni rautainen sänky: oikealla oli ovi, joka vei työhuoneesen; vasemmalla — toinen, käytävään. Herman aukasi sen, näki kapeat kiertoportaat, jotka veivät kasvattiraukan huoneesen… Mutta hän palasi ja meni pimeään työhuoneesen.

Aika kului hitaasti. Kaikki oli hiljaa. Vierashuoneessa löi kello kaksitoista, ja kaikki vaikeni taas. Herman seisoi, nojaten kylmää uunia vastaan. Hän oli levollinen; hänen sydämensä tykytti tasaisesti, niinkuin sen, joka on päättänyt tehdä jotain vaarallista, vaan välttämätöintä. Kello löi yksi ja kaksi, ja hän kuuli vaunujen kaukaisen rätinän. Ehdoton levottomuus valtasi hänen. Vaunut tulivat ja seisattuivat. Hän kuuli kolinan, astinta alas laskettaessa. Talossa ruvettiin liikkumaan. Palvelijat juoksivat, kuului ääniä, ja kreivitär, tuskin voiden liikkua, astui sisään ja laskeutui volterilaiseen nojatuoliinsa. Herman katseli ra'osta. Lisaveta Ivanovna kulki hänen ohitsensa. Herman kuuli hänen kiireiset askeleensa portaiden astimilla. Hänen sydämessään kuului jotakin tunnonvaivain tapaista, joka taas vaikeni. Hän kivettyi.

Kreivitär alkoi riisua päältään peilin edessä. Irroitettiin kukilla koristettu tanu; otettiin puuteroitu valetukka hänen harmaasta ja tasaiseksi keritystä päästään. Neuloja karisi sateena hänen ympärillään. Keltainen, hopealla ommeltu leninki putosi hänen turponeiden jalkojensa juureen. Herman oli hänen toalettinsa inhottavimpien salaisuuksien todistajana; vihdoin oli kreivittärellä jäljellä mekko ja yömyssy: tässä, hänen iälleen sopivimmassa pu'ussa näytti hän vähemmin hirvittävältä ja rumalta.

Niinkuin kaikki vanhat ihmiset yleisesti, sairasti kreivitär unettomuutta. Riisuttuaan yltään, kävi hän istumaan ikkunan luo nojatuoliinsa ja laittoi pois neitsyet. Kynttelit vietiin pois; huonetta valaisi ainoastaan lamppu jumalainkuvain edessä. Kreivitär istui aivan keltaisena, liikuttaen riippuvia huuliaan ja kiikutellen ruumistaan oikealle ja vasemmalle. Hänen sumeissa silmissään kuvautui ajatuksen täydellinen poissa olo; katsellessa häntä, olisi voinut luulla, että hirveän ämmän kiikutus ei ollut vapaatahtoinen, vaan salaisen galvanismin vaikuttama.

Äkkiä nämä kuolleet kasvot selittämättömästi muuttuivat. Huulet taukosivat liikkumasta, silmät vilkastuivat; kreivittären edessä seisoi tuntematoin miesihminen.

— Elkää peljästykö, Jumalan tähden, elkää peljästykö! sanoi tämä selvällä ja hiljaisella äänellä. Minulla ei ole aikomusta vahingoittaa teitä; minä tulen rukoilemaan teiltä yhtä suosion-osotusta.

Kreivitär katseli häntä ääneti, eikä näyttänyt kuulevan häntä. Herman luuli häntä kuuroksi ja, kumartuen aivan hänen korvansa luo, kertoi hänelle saman. Ämmä oli vaiti edelleen.

— Te voitte, jatkoi Herman, matkaansaattaa elämäni onnen, ja se ei maksa teille mitään; minä tiedän, että voitte panna onnenkaupalle kolme korttia perätysten…

Herman pysähtyi. Kreivitär näkyi käsittäneen, mitä häneltä vaadittiin, hän näkyi etsivän sanoja vastaukseksi.

"Se oli leikkiä", sanoi hän vihdoin: "vannon teille, se oli leikkiä!"

— Se ei ole leikin asia, vastasi vihaisesti Herman. Muistatteko Tshaplitskia, jota autoitte voittamaan?

Kreivitär nähtävästi hämmästyi. Hänen muotonsa kuvasi kovaa sielunliikuntoa; mutta hän vaipui kohta entiseen tunnottomuuteensa.

— Voitteko, jatkoi Herman, määrätä minulle nuo kolme varmaa korttia?

Kreivitär oli vaiti; Herman jatkoi:

— Ketä varten säilytätte te salaisuuttanne? Lastenlapsiako varten? He ovat rikkaita ilmankin; eiväthän he tiedä rahan arvoakaan. Tuhlaajaa teidän kolme korttia ei auta. Kuka ei osaa säilyttää isänperintöä, se kuitenkin kuolee köyhyydessä, vaikka olisi mitä pirullisia ponnistuksia tahansa. Minä en ole tuhlaaja; minä tiedän rahan arvon. Teidän kolme korttia minulta ei mene hukkaan. No!…

Hän seisattui ja odotti vavisten vastausta. Kreivitär oli vaiti; Herman kävi polvilleen.

— Jos koskaan, sanoi hän, sydämenne on tuntenut rakkautta, jos muistatte sen ihastusta, jos edes kerran olette hymyilleet vastasyntyneen pojan itkiessä, jos jotakin ihmisellistä koskaan on rinnassanne sykkinyt, niin rukoilen teitä puolison, rakastetun, äidin tunteilla, kaikella, mitä pyhää elämässä löytyy, älkää kieltäkö pyyntöäni, ilmaiskaa salaisuutenne, mitä teille siitä?… Kenties siihen on yhdistetty hirveä synti, ikuisen autuuden turmelus, pirullinen sopimus. — Ajatelkaa: te olette vanha, kauan teidän ei ole elettävä — minä olen valmis ottamaan syntinne sielulleni. Ilmaiskaa minulle vaan salaisuutenne. Ajatelkaa, että ihmisen onni on teidän käsissänne; että en ainoastaan minä, vaan lapseni, lastenlapseni ja lastenlasten lapseni ovat siunaavat teidän muistoanne ja kunnioittavat pyhyyttä…

Kreivitär ei vastannut sanaakaan. Herman nousi ylös.

— Vanha noita! sanoi hän, kiristäen hampaitaan; vaan kyllä minä pakoitan sinua vastaamaan.

Näin sanoen otti hän taskustaan pistoolin.

Nähdessään pistoolin kreivitär toistamiseen näytti kovaa mielenliikuntoa. Hän heitti päänsä taaksepäin ja nosti kätensä, ikäänkuin suojellakseen itseään laukausta vastaan — sitte vaipui hän selälleen ja jäi liikkumattomaksi.

— Herjetkää lapsettelemasta, sanoi Herman, tarttuen hänen käteensä. Kysyn viimeisen kerran: tahdotteko sanoa minulle nuo kolme korttia? tahdotteko vai ette?

Kreivitär ei vastannut. Herman näki, että hän oli kuollut.

IV.

Lisaveta Ivanovna istui huoneessaan, vielä tanssijaispu'ussaan, vaipuneena syvällisiin mietteisin. Tultuaan kotia, kiirehti hän laittamaan pois unisen neitsyen, joka vastenmielisesti tarjosi hänelle palvelustaan, sanoi riisuvansa itse, ja vavisten meni huoneesensa, luullen siellä löytävänsä Hermanin ja toivoen olla häntä löytämättä. Ensi silmäykseltä vakuuttautui hän ettei häntä siellä ollut ja kiitti sallimaa esteestä, joka oli tullut heidän yhtymyksensä väliin. Hän istuutui, riisuutumatta, ja rupesi muistuttelemaan seikkoja, jotka niin lyhyessä ajassa olivat hänet niin kauas vieneet. Ei ollut kulunut kolmea viikkoa siitä kuin hän ensi kerran näki ikkunasta nuoren miehen, — ja nyt oli hän jo kirjeenvaihdossa hänen kanssaan ja tämä oli ehtinyt pyytää häneltä yöllistä yhtymystä! Hän tiesi hänen nimensä, ainoastaan siitä, että muutamat hänen kirjeistään olivat allekirjoitetut; ei koskaan ollut hän hänen kanssaan puhunut, ei kuullut hänen ääntään, ei koskaan ollut kuullut hänestä mitään … aina tähän iltaan asti. Kummallista! Samana iltana tanssijaisissa oli Tomski, suutuksissa nuorelle ruhtinatar Pauline Z—lle, joka, vastoin tavallisuutta, ei virnaillut hänen kanssaan, tahtonut kostaa, näyttämällä kylmäkiskoisuutta: hän kutsui Lisaveta Ivanovnan ja tanssi hänen kanssaan loppumattoman masurkan. Koko ajan suottaili hän hänen kiihkostaan insinööri-upsiereihin, vakuuttaen tietävänsä paljoa enemmän, kuin hän voi luullakaan, ja toiset hänen piloistaan olivat niin sattuvia, että Lisaveta Ivanovna muutamia kertoja luuli hänen tietävän hänen salaisuutensa.

— Mistä te kaiken tuon tiedätte? kysyi hän hymyillen.

"Olen kuullut teille tutun henkilön ystävältä", vastasi Tomski, "hyvin merkilliseltä mieheltä."

— Kuka se merkillinen mies on?

"Hänen nimensä on Herman."

Lisaveta Ivanovna ei vastannut mitään; mutta hänen kätensä ja jalkansa kävivät kylmiksi…

"Tämä Herman", jatkoi Tomski, "on todella romantillinen henkilö: hänellä on Napoleonin profiili ja Mefistofeleen sielu. Minä luulen, että hänen omallatunnollaan on varmaankin kolme rikosta. Kuinka te olette vaalea!"

— Päätäni kivistää… Mitäs teille Herman … vai mikä hänen nimensä onkaan … on puhunut?…

"Herman ei ole ollenkaan tyytyväinen ystäväänsä: hän sanoo, että hänen sijassaan hän tekisi aivan toisin… Minäpä luulen, että te olette Hermanilla itsellä silmällä; ainakaan hän ei välinpitämättömänä kuuntele ystävänsä rakastuneita huudahduksia."

— Missäs hän on minun sitte nähnyt?

"Kirkossa kentiesi, kävelyllä!… Jumala hänen ties! ehkä huoneessanne teidän maatessa: kyllä hänellä paikkoja on…"

Kolme naista, jotka tulivat heidän luo, kysyen: "oubli ou regret?" keskeyttivät puhelun, joka kävi tuskallisen hauskaksi Lisaveta Ivanovnalle.

Nainen, jonka Tomski valitsi, oli itse ruhtinatar Z… Hän ehti selittäidä, tanssimalla yhden piirin liikaa ja pyörimällä yhden kerran liikaa tuolinsa edessä. Tomski, palatessaan paikalleen, ei ajatellut enää Hermania eikä Lisaveta Ivanovnaa, joka välttämättä tahtoi uudistaa katkaistua puhelua, mutta masurkka loppui ja kohta sen jäljestä lähti vanha kreivitär pois.

Tomskin sanat eivät olleet muuta kuin lavertelemista; mutta ne lankesivat syvään nuoren haaveksijattaren sieluun. Tomskin piirtämä portretti oli hänen oman hänestä tekemän kuvan kaltainen ja, kiitos uusimpien romaanien, tuo jo inhoittava henkilö peloitti ja kiinnitti hänen mielikuvitustaan. Hän istui, alastomat käsivarret ristissä, pää kumarruksissa avatulla rinnalla, jota vielä kukat koristivat… Äkkiä aukeni ovi, ja Herman astui sisään. Lisaveta Ivanovna vapisi…

— Missä olette olleet? kysyi hän säikähtyneellä kuiskutuksella.

"Vanhan kreivittären makuuhuoneessa", vastasi Herman; "minä tulen suoraan sieltä. Kreivitär kuoli."

— Herra Jumala! mitä te sanotte?…

"Ja näköään", jatkoi Herman, "olen minä syypää hänen kuolemaansa."

Lisaveta Ivanovna katsahti häneen, ja Tomskin sanat kaikuivat hänen sielussaan: sillä miehellä on varmaankin kolme rikosta omallatunnollaan! Herman istui ikkunalle hänen viereensä ja kertoi kaikki.

Lisaveta Ivanovna kuunteli häntä kauhistuksella. Ja siis, nuo innokkaat kirjeet, nuo kiihkeät pyynnöt, tuo röyhkeä, itsepäinen vainoominen — kaikki tuo ei ollutkaan rakkautta! Rahaa — sitä hänen sielunsa isosi! Hän siis ei voinut tyydyttää tämän halua ja tehdä häntä onnelliseksi! Kasvatti-raukka ei ollut muuta kuin rosvon, hyväntekijättärensä murhaajan sokea apuri!… Katkerasti itki hän myöhäisessä, tuskallisessa katumuksessaan. Herman katseli häntä ääneti: hänenkin sydäntänsä särki; vaan ei tyttöraukan kyyneleet, eikä hänen surunsa ihmeteltävä viehätys liikuttaneet hänen tylyä sieluaan. Hän ei tuntenut omantunnon vaivoja ajatellessa ämmän kuolemaa. Yksi häntä vaan kauhistutti: salaisuuden palautumatoin häviö, salaisuuden, josta hän rikastumista odotti.

— Te olette hirviö! sanoi vihdoin Lisaveta Ivanovna.

"Minä en tahtonut hänen kuolemaansa", vastasi Herman, "pistoolini ei ole ladattu."

He vaikenivat.

Tuli aamu. Lisaveta Ivanovna sammutti loppuunpalavan kynttelin; hämärä valo valaisi hänen huoneensa. Hän pyyhki kyyneleiset silmänsä ja katsahti Hermaniin: hän istui ikkunalla kädet ristissä synkän näköisenä. Tässä asemassa muistutti hän ihmeteltävästi Napoleonin kuvaa. Yhtäläisyys hämmästytti Lisaveta Ivanovnaakin.

— Kuinka te menette ulos luotani? sanoi vihdoin Lisaveta Ivanovna. Minä arvelin viedä teidät salaisia portaita myöten; mutta on mentävä makuuhuoneen kautta, ja minä pelkään.

"Sanokaa, miten löydän salaiset portaat, niin menen."

Lisaveta Ivanovna nousi, otti piirongista avaimen, antoi sen Hermanille tarkkojen neuvojen ohessa. Herman puristi hänen kylmää kättänsä, suuteli hänen kumartunutta päätään ja meni ulos.

Hän laskeutui kiertoportaita myöten ja tuli taas makuuhuoneesen. Kuollut istui kangistuneena; sen kasvot osoittavat syvällistä rauhaa. Herman seisattui sen eteen, katseli kauan, ikäänkuin tahtoen vakuuttautua hirveästä todellisuudesta; vihdoin meni hän työhuoneesen, löysi tapettien takaa oven, ja alkoi käydä pimeitä rappuja, kummallisten tunteiden valtaamana. "Näitä samoja portaita myöten — ajatteli hän — kenties kuusikymmentä vuotta takaperin, samaan makuuhuoneesen, tähän samaan aikaan, puettuna koruommeltuun kauhtanaan, kammattuna à l'oiseau royal, painaen rintaansa vasten kolmikolkkaista hattua, hiiviskeli onnellinen nuori mies, jo kauan sitte haudassa mädännyt; ja tänään lakkasi hänen rakastettunsa sydän sykkimästä…"

Alaalla löysi Herman oven, jonka hän aukaisi samalla avaimella, ja ilmestyi läpikäytävässä, joka vei hänen kadulle.

V.

Kolme päivää tuon onnettoman yön jälkeen, kello yhdeksän aamulla, lähti Herman —— luostariin, jossa kreivitär vainajalle oli ruumis-saarna pidettävä. Tuntematta katumusta, hän yhtä kaikki ei voinut kokonaan tukehduttaa omaatuntoaan, joka hänelle toisti: sinä olet ämmän murhaaja! Omaten vähän totista uskoa, oli hänellä paljon etuluuloa. Hän luuli että kreivitär vainajalla saattoi olla vahingollinen vaikutus hänen elämäänsä, ja päätti mennä hautajaisiin, pyytääkseen häneltä anteeksi.

Kirkko oli täysi. Herman voi töin tuskin tunkeutua väkijoukon läpi. Arkku seisoi komeana katafalkilla samettisen rankisen alla. Vainaja makasi siinä, kädet rinnalla, karikkatanu päässä ja valkoinen atlassileninki yllä. Ympärillä seisoi hänen kotiväkensä: palvelijat mustissa kauhtanoissa, nauhat olkapäillä ja kynttelit kädessä; sukulaiset syvässä surupu'ussa — lapset, lastenlapset ja lastenlasten lapset. Ei kukaan itkenyt; kyyneleet olisivat olleet une affectation. Kreivitär oli niin vanha, ett'ei hänen kuolemansa voinut ketäkään kummastuttaa ja että hänen sukulaisensa jo kauan pitivät hänen elähtyneenä. Kuuluisa pappi piti ruumissaarnan. Yksinkertaisilla ja liikuttavilla sanoilla esitti hän hurskaan rauhallista eroa, jonka pitkä ikä oli hiljaisena, ylentävänä valmistuksena kristilliseen loppuun. "Kuolon enkeli", sanoi puhuja, "löysi hänen valvovana autuaallisissa ajatuksissa ja odottavana keskiyön ylkää." Menot toimitettiin, kuin surun säädyllisyys vaati. Ensiksi menivät sukulaiset heittämään vainajaa hyvästi. Sitten astuivat monilukuiset vieraat, tulleet kunnioittamaan sitä, joka niin kauan oli ollut osanottajana heidän maailmallisissa iloissaan. Heidän jälkeen tulivat kaikki kotoiset. Vihdoin lähestyi vanha vallasnainen, joka oli vainajan ikäinen. Kaksi nuorta tyttöä talutti häntä. Hän ei voinut kumartua maahan — ja hän yksin vuodatti muutamia kyyneleitä, suudellessaan ruumiin kylmiä käsiä. Hänen jälkeensä päätti Herman mennä arkun luo. Hän kumarsi maahan ja makasi muutaman minutin kylmällä, havuilla peitetyllä permannolla; vihdoin nousi hän ylös, kalvaana kuin ruumis, nousi katafalkin astimelle ja kumarsi… Silloin oli hän näkevinään että kuollut pilkallisesti katsahti häneen, vilkuttaen toista silmäänsä. Herman, nopeasti peräytyen, astui hairaan ja romahti pitkälleen maahan. Hänet nostettiin ylös. Samassa vietiin Lisaveta Ivanovna pyörryksissä ulos. Tämä tapahtuma häiritsi hetkeksi surullisten menojen juhlallisuutta. Läsnäolevien kesken syntyi kumeaa huminaa, ja laiha kamariherra, vainajan läheinen sukulainen, kuiskutti hänen vieressään seisovan englantilaisen korvaan, että nuori upsieri oli hänen äpäräpoikansa, johon englantilainen vastasi kylmästi: Oh!

Koko päivän oli Herman tavattoman hajamielinen. Syödessään yksinäisessä ravintolassa, hän, vastoin tavallisuutta, joi hyvin paljo, toivossa tukahduttavansa sisällistä mielenliikuntoaan. Mutta viini kiihdytti yhä enemmän hänen kuvitustaan. Palattuaan kotia, heittäytyi hän riisuutumatta vuoteelleen ja nukkui sikeästi.

Hän heräsi vasta yöllä: kuu valaisi hänen huoneensa. Hän katsoi kelloaan: oli neljännestä vailla kolme. Uni häneltä katosi; hän istui vuoteelle ja ajatteli vanhan kreivittären hautajaisia.

Silloin katsoi joku kadulta ikkunaan ja meni oitis pois. Herman ei ottanut sitä huomatakseen. Minutin perästä kuuli hän, että ovi avattiin etuhuoneessa. Herman luuli, että hänen palvelijansa, juopuneena tavallisuuden mukaan, palasi yömatkaltaan. Mutta hän kuuli tuntemattoman käynnin: joku käveli, hiljaa sipsuttaen tohveleita. Ovi aukeni: sisään astui nainen, valkoinen vaate yllä. Herman luuli hänen vanhaksi imettäjäkseen ja ihmetteli — mikä hänen toi siihen aikaan. Mutta valkoinen nainen ilmestyi äkkiä hänen edessään — ja hän tunsi kreivittären!

— Tulin luoksesi vastoin tahtoani, sanoi hän lujalla äänellä; minut käskettiin täyttämään pyyntösi. Kolmisilmä, seitsensilmä ja ässä voittavat sinulle perätysten, mutta ehdolla, ett'et vuorokaudessa käytä enempää, kuin yhtä korttia ja ett'et ikänäsi sitten enää pelaa. Annan sinulle anteeksi kuolemani, ehdolla, että nait kasvattini Lisaveta Ivanovnan…

Näin sanoen hän hiljaa kääntyi, meni ovelle ja katosi, sipsuttaen tohveleita. Herman kuuli eteisen oven jyskähtävän ja näki, kuinka joku taas katsoi hänen ikkunaansa.

Pitkään aikaan ei hän voinut tointua. Hän meni toiseen huoneesen. Palvelijansa makasi lattialla; töin tuskin sai Herman hänet hereille. Hän oli humalassa, kuin tavallisesti; mitään selkoa ei häneltä voinut saada. Eteisen ovi oli suljettu. Herman palasi huoneesensa, sytytti kynttelin ja kirjoitti muistiin näkemänsä.

VI.

Kaksi aatetta ei voi yhdessä olla henkisessä luonnossa, samoin kuin kaksi oliota fyysillisessä maailmassa ei voi olla samalla paikalla yht'aikaa. Kolmisilmä, seitsensilmä ja ässä peittivät kohta Hermanin mielikuvituksessa kuolleen kreivittären kuvan. Kolmisilmä, seitsensilmä ja ässä eivät lähteneet hänen päästään, vaan liikkuivat hänen huulillaan. Nähdessään nuoren tytön, sanoi hän: "kuinka hän on solakka! oikea herttakolmonen". Kun häneltä kysyttiin: "mitä kello on?" vastasi hän: "viisi minuttia vailla seitosta". Jokainen möhömahanen miesihminen muistutti hänelle ässää. Kolmisilmä, seitsensilmä ja ässä vainosivat häntä unessa, milloin missäkin muodossa; kolmisilmä kukoisti hänen edessään kauniina kukkana, seitsensilmä esiintyi götiläisenä korttina, ässä äärettömänä hämähäkkinä. Kaikki hänen ajatuksensa sulivat yhteen — käyttää hyväkseen salaisuutta, joka hänelle niin paljo oli maksanut. Hän kävi ajattelemaan virkaeroa ja matkustusta. Hän tahtoi Parisin julkisissa pelihuoneissa temmata aarteen hurmoittuneelta onnettarelta. Sattumus vapautti hänet puuhista.

Moskovassa oli muodostunut seura rikkaista pelureista, kuuluisan Tshekalinskin johdolla, joka oli kuluttanut ikänsä korttien ääressä ja voittanut miljooneja vekseleissä, hävittäen puhdasta rahaa. Monivuotinen kokemus oli voittanut hänelle toverien luottamuksen, ja vierasvarainen talo, mainio kokki, ystävällisyys ja hilpeys olivat hankkineet hänelle yleisön kunnioituksen. Hän saapui Pietariin. Nuoriso tulvasi hänen luo, unhottaen tanssijaiset korttien takia ja etuuttaen faaraopelin houkutukset lemmenkauppojen viehätyksille. Narumov vei sinne Hermanin.

He kulkivat monen komean huoneen kautta, jotka olivat täynnä kohteliaita palvelijoita. Väkeä oli kaikkialla. Muutamat kenraalit ja salaneuvokset pelasivat whistiä; nuoria miehiä venyi sohvilla. Vierashuoneessa, pitkän pöydän takana, jonka ympärillä tungeskeli noin parikymmentä pelaajaa, istui isäntä, pitäen pankkia. Hän oli noin kuudenkymmenen vuoden vanha mies, ulkomuodoltaan arvokkaan näköinen; pään peitti harmaat hiukset; täydet, verevät kasvot osottivat hyväsydämisyyttä; silmät loistivat, ainaisen hymyn elähyttäminä. Narumov esitteli hänelle Hermanin. Tshekalinski puristi ystävällisesti hänen kättään, pyysi olemaan kursailematta ja jatkoi peliä.

Jako kesti kauan. Pöydällä oli enemmän kuin kolmekymmentä lehteä. Tshekalinski pysähtyi jokaisen heiton jälkeen, antaakseen pelaajoille aikaa toimia, kirjoitti muistiin häviön, kohteliaasti kuunteli heidän vaatimuksiaan, vielä kohteliaammin käänsi lehden kulmaa liikaa, jotka jo hajamielisenä oli kääntänyt. Vihdoin loppui jako. Tshekalinski sakasi kortit ja valmistautui taas jakamaan.

— Sallikaa minun määrätä kortti, sanoi Herman, kurottaen kättään lihavan herran takaa, joka siinä punkteerasi.

Tshekalinski hymyili ja kumarsi ääneti, nöyrän suostumuksen merkiksi. Narumov, nauraen, toivotti Hermanille onnea pitkän paaston lopuksi ja hyväksi aluksi.

— Valmis! sanoi Herman, kirjoitettuaan liidulla panoksen kortilleen.

"Kuinka paljon?" kysyi pilkistellen pankin pitäjä, "anteeksi, minä en näe."

— Neljäkymmentä seitsemän tuhatta, vastasi Herman.

Näistä sanoista kääntyivät silmänräpäyksessä kaikki päät ja kaikki silmät katselivat Hermania.

"Hän on tullut hulluksi!" ajatteli Narumov.

"Sallikaa minun huomauttaa", sanoi Tshekalinski muuttumattomalla hymyllään, että pelinne on liian ankara: ei kukaan ole vielä pannut enemmän kuin kaksisataa seitsemänkymmentä viisi.

— Mitä? vastasi Herman: tapatteko korttini vai ette?

Tshekalinski kumarsi saman rauhallisen suostumisen nä'öllä.

"Minä tahdoin vaan ilmoittaa teille", sanoi hän, "että, ansainnut kun olen toverieni luottamuksen, en voi jakaa muuten, kuin puhtaalla rahalla. Puolestani olen kyllä vakuutettu, että sananne on tarpeeksi, mutta pelin ja laskujen järjestystä varten, pyydän teitä panemaan rahat kortille."

Herman otti taskustaan pankkipiletin ja antoi sen Tshekalinskille, joka, pikaisesti sitä silmäiltyään, pani sen Hermanin kortille.

Hän rupesi jakamaan. Oikealla oli yhdeksänsilmä, vasemmalla kolmisilmä.

— Voitti! sanoi Herman, näyttäen korttiaan.

Pelaajien kesken alkoi kuulua kuisketta. Tshekalinski rypisti silmiään; mutta kohta palasi hymy taas hänen kasvoihinsa.

"Suvaitsetteko ottaa rahanne?" kysyi hän Hermanilta.

— Tehkää hyvin.

Tshekalinski otti taskustaan muutamia pankkipilettejä ja suoritti oitis maksun. Herman otti vastaan rahansa ja meni pois pöydän luota. Narumov ei voinut koota ajatuksiaan. Herman joi lasillisen limonadia ja lähti kotia.

Seuraavana päivänä illalla, tuli hän taas Tshekalinskin luo. Isäntä piti pankkia. Herman astui pöydän luo; punkteeraajat antoi hänelle oitis sijaa. Tshekalinski kumarsi hänelle ystävällisesti.

Herman odotti uutta jakoa, asetti kortin, pantuaan sen päälle neljäkymmentä seitsemän ruplaa ja eilisen voittonsa.

Tshekalinski rupesi jakamaan. Sotamies tuli oikealle, seitsensilmä vasemmalle.

Herman aukaisi seitsensilmän.

Kaikki ällistyivät. Tshekalinski joutui, näköään, hämille. Hän luki yhdeksänkymmentä neljä tuhatta ja antoi Hermanille. Herman otti ne kylmäkiskoisesti ja samassa poistui.

Seuraavana iltana ilmestyi Herman taas pöydän luo. Kaikki odottivat häntä; kenraalit ja salaneuvokset jättivät whistinsä nähdäkseen niin tavatointa peliä. Nuoret upsierit nousivat sohvilta; palvelijat kokoontuivat vierashuoneesen. Muut pelaajat eivät panneet korttejaan, kärsimättöminä odottaen, mitenkä se loppuisi. Herman seisoi pöydän ääressä, valmistautuen yksin punkteeraamaan kalpeata, mutta yhä hymyilevää Tshekalinskia vastaan. Kumpikin aukaisi uudet kortit. Tshekalinski sakasi. Herman nosti ja pani korttinsa, peitettyään sen pankkipilettikimpulla. Tämä näytti kaksintaistelulta. Syvä äänettömyys vallitsi ympärillä.

Tshekalinski rupesi jakamaan, hänen kätensä vapisi. Oikealla oli rouva, vasemmalla ässä.

— Ässä voitti! sanoi Herman ja aukaisi korttinsa.

"Rouvanne on tapettu", sanoi ystävällisesti Tshekalinski.

Herman vavahti: todellakin, ässän sijassa oli hänellä patarouva. Hän ei ottanut uskoakseen silmiään, käsittämättä, kuinka hän voi pettyä.

Silloin oli hän näkevinään patarouvan hänelle vilkuttavan silmää ja hymyilevän. Tavatoin yhtäläisyys kummastutti häntä…

- Ämmä! huudahti hän kauhistuneena.

Tshekalinski veti puoleensa hävittämät rahansa. Herman seisoi liikkumatoinna. Kun hän poistui pöydän luota, alkoi hälisevä puhe. "Mainiosti punkteerattu!" sanoivat pelaajat. Tshekalinski sakasi taas kortit; peli kävi tavallista menoaan.

Päätös.

Herman tuli hulluksi. Hän istuu Obuhovan sairas-huoneessa, seitsemännessätoista numerossa. Hän ei vastaa mihinkään kysymykseen, vaan jupisee tavattoman sukkelaan: "Kolmisilmä, seitsensilmä, ässä! Kolmisilmä, seitsensilmä, rouva!…"

Lisaveta Ivanovna joutui naimisiin erittäin herttaisen nuoren miehen kanssa; hän palvelee jossakin ja on jotenkin varakas; hän on vanhan kreivittären entinen intendentti; Lisaveta Ivanovna kasvattaa köyhää sukulaista.

Tomski korotettiin katteiniksi ja nai ruhtinatar Paulinen.