"KUKKA KUKKAIN KUUSISTOSSA"

Komedia yhdessä näytöksessä

Ruotsalaisesta suorasanaisesta runoksi mukaillut A. Rahkonen

Helsingissä, 1899. J. C. Frenckell'in ja Pojan kirjapainossa.

HENKILÖT:

Kilpi, entinen kapteeni. Aina, hänen tyttärensä tytär. Liisa, hänen emännöitsijänsä. Lampinen, maanviljelijä. Lauri, hänen poikansa.

Teatteri kuvaa synkkää metsäseutua. Oikealla vanha huone, jonka edessä on pöytä, penkki, muutamia tuolia sekä kyyhkyslakka. Vasemmalla portti, perällä korkea kivi-aita ja tämän vierellä kumpu, josta seutu näkyy.

Ensimäinen kohtaus.

Esiripun noustessa kuullaan huoneessa Ainan laulavan iloisella säveleellä:

Tra-la-la! Tra-la-la-la-la! Kesä kohta jo on! Onpa taas ilo suur! Enteet lentävät juur Tulleet on! Sulo-ääniä, voi! Sävel taivahan soi Ja se laaksoja, metsiä kai'uttaa, Kesän riemua, loistoa ennustaa. Tra-la-la! Tra-la-la-la-la!

AINA (tulee juosten huoneesta). Nyt kukka kultaisteni luo! (Kumartuu orjantappurapensaan luo). Kas noita! Mä näissä eilen näin vaan silmikoita, Vaan tänään ruusut tässä mimmoiset, Niin somat, sorjat ruusut tuorehet! Voi, minkä sulon meille kevät suo! Kuin kauniisti se kesää tervehtää, Esikkö taivoon ensin silmäns luo, Tuo kielo tuoksuvainen, valkopää Jo lumipeitteen alta pilkistää. No terve tulleet! Terät orvokkien Maanpinnan kaiken sinertääpi sitten; Kas, silloin peippo laulaa laaksossansa Ja visertääpi virttä rastaan kanssa: Käy laakso laaja pukuun vihantaan — Ja keto koht' on kesäpuvussaan. Ja sitte saapuu tänne satakieli! Voi, Luojain, kuin hän soittaa soreasti! Niin sulosti, jos toiste surkeasti! — En tiedä miksi mulla muuttuu mieli Niin kummalliseksi, kun laulaa hän! Ei ennen ollut siten ensinkään… (Seisoo vähäisen aikaa ajatuksissaan). Kuin kummallista! — Vaan miks uneksin? On päivä kirkas, kirkas taivaskin — Voi kyyhkyiseni, kyyhkyt valkeat! (Kiiruhtaa kyyhkyslakan luo ja laskee pari kyyhkystä ulos). No niin — nyt olettekin vapahat! Nyt Luojan jaloon luontoon, taivoon asti Te kiitäkäätte, kultain kiirusasti! Oi, jospa mulla lentimenne ois Lentäisin tästä synkiöstä pois!

Toinen kohtaus.

Aina, Liisa (tulee huoneesta ulos, kantaen kahvitarjotinta kuppineen kannuineen ja asettaa ne pöydälle).

LIISA. Näin varhain valveella jo, sinisirkku!

AINA. Olethan muulloin aina mulle sä sanonut: "aamutorkku, iltavirkku, Se tapa kohta talon hävittää".

LIISA. Se kyllä oikein on, ett' yhtä varhain Kuin leivo ulos lennät; mutta parhain On muistaa: ilo pitkä itkun tuo.

AINA. No, virttäni mun viserrellä suo Ma koska leivosena lentää saan.

LIISA. No kaikkiapa, keskell' erämaan!

AINA. Miks niin? niin mielelläni mä laulelen! Vaan kuules, kuules Liisa kultainen: Mä toivoon, että pieni peippo oisin Ja niinkuin sekin siivin lentää voisin!

LIISA. No, minnes matka?

AINA. Kauas, luokse muiden! Tuon aidan yli, yli metsäin, puiden, Oi, kauas, kauas ulos maailmaan!

LIISA. Oi, lapsi kulta! näinhän lausutaan: Niin ylhäällen ei ykskään lintu lennä, Ett'ei hän jälleen pesähänsä ennä. Sinäkin kotiin kohta palajaisit.

AINA. Niin kyllä, taaspa sa mun nähdä saisit.

(Suutelee Liisaa).

LIISA. Sä, Aina, aika hyvä olet vain! (Pyyhkii suutansa). Kas, maistui niinkuin mehu mansikkain!

AINA. Ah, Liisa lintuseni, kuules vaan, Maailma tämä onko ollenkaan Niin paha, kuin on vaari kuvannut?

LIISA. Vaan totta vaari ain on puhunut!

AINA. Ai, Liisa! enpä usko ensinkään, Ett' ompi laita niin, kuin lausuu hän; Mutt', Liisa, muistatkos sa sitä vielä Kun olin kaupungissa vaarin kanssa? Kuin kaunista, kuin kultaist' oli siellä! Ja Suomi kuin on sorja luonnoltansa! Tienpuoles' oli koivupuut niin koreat, Ja lehdot somat, niittyset niin soreat! Kaikk' oli niinkuin kukkatuoksu ois Maanpinnan kaiken siellä kattanut. Ai! ja kun aurinkoinen laski pois, Maa oli puineen purpuroittunut. Ja kuinka kuohuvainen koski soi! Näin siellä sinertävän järven pinnan Ja kaupungissa suuren, kauniin linnan! Kuin kultaista, et uskoa sa voi!… Ma sinne siivin lentää tahtoisin!

LIISA. Tunteeko toivoasi vaarikin?

AINA. Vast' olen vaarillen sen virkkanut, Vaan sit' ei vaari korviins ottanut. Mieltänsä liikutti se … liioinkin… Hän huokas … tuosta mä sen huomasin.

LIISA (itsekseen). Niin, niin! sen kyllä luulen.

AINA. Liisa kulta, Nyt kuules mitä tahdon kuulla sulta: Ovatko ihmiset niin ilkeät, Kun vaari kuvaa?

LIISA. Varmaan lienevät… Sen vanha vaari tuntee paremmin.

AINA. Tiedätkös, jotain tietää tahtoisin…

LIISA. No!

AINA. Onhan vaari oiva ihminen!

LIISA. Niin on.

AINA. Ja sinä, Liisa armainen!

LIISA. No … niin…

AINA. Te oikein hyvät olette Mua kohtaan.

LIISA. Aina ansaitseepi sen; Sill' olet sinä hyvä neitonen.

AINA. Mutt' onko maassa muutkin ihmiset Niin hyvät, armaat kuin te kumpaiset?

LIISA (hämmästyksissään). Tiedusta vaarilta, — en tiedä ma.

AINA. Vaarilta! Hält' en vastausta saa. Ja mulle kun hän muista puhuu milloin On sanans aina sekanaiset silloin… Tiedätkös mitä?

LIISA. Mitä?

AINA. Minä luulen, Ett' ihmissuku pahansuopuisaa On ollut häntä kohti, koska kuulen Kuin vaari usein muita valittaa… Mun täytyy itse mennä maailmaan Ja tulla ihmisiä tuntemaan…

LIISA. Nyt tekisit kuin nykyänsä juuri, Kun onnettomuus sua kohtas suuri… Vaan varo, ettei vaari tietää saa.

(Näyttää sormeaan).

AINA. Oi, oi, se oli oikein kauheaa!… En milläinkään siit' ole … arvaa miksi?

LIISA. En voi ma sitä arvata.

AINA. Niin siksi, Ett' ensikerran paitsi vaariain Mä toisen hyvän miehen nähdä sain. Sen silmät olivat niin siniset! Ja kuin sen kasvot loisti kaunoiset. Kun mun hän pelasti! Kuin nuor' on hän! Ei hänen otsans ollut ensinkään Niin vanha kuin on vaarin sekä sun. Viel' on sen muoto muistissani mun! Ja kun hän haastoi … kuinka sanat soi! Mielestä hänt' en minä poistaa voi! Tiedätkös, usein häntä uneksin; Mä häntä taas nyt nähdä tahtoisin!

LIISA. Ai, Aina! vaan jos vaari tietäis sen!

AINA. Ken ties sen kerron vielä vaarille! Kosk' onnellinen siitä olen ma, Niin varmaan vaarinikin ilon saa.

LIISA. Et suinkaan, ei! Hän siitä kuolla voisi!

AINA. Kun vaara ohi on? Ei hätää oisi! Min' vuoksi hältä mitään salaisin, Mä ennen ilot kaikki ilmoitin Mun pienet murheenikin vaarille. Nyt mulla vaiva suur' on sydämen, Kun tekoain en ennen julkaissut, Sill' olethan sä mulle sanonut: "Rehellisyyspä aina perii maan".

LIISA. Mut, lapsi, vielä toisin lausutaan: "Ei totuus aina auta, toran tuopi". Siis varo! Aika suovan neuvon suopi.

AINA. Kun sitä miestä mietin, totta vaari…

LIISA. Nyt vaiti, tuossa tulee vaari!

Kolmas kohtaus.

Entiset. Kilpi (tulee huoneesta ulos).

AINA. No hyvää huoment', armas vaarisein!

KILPI. Päivää, päivää, sinisirkkusein!

LIISA (pöydän ääressä häärien, itsekseen). Täss aika lysti leikki syntynee, Ja vaari vallan mustaks muuttunee! Vaan onhan kärjen silmä neitosella, Jos variksen on silmä vanhuksella.

KILPI. No Liisa, kai jo kahvea me saamme?

LIISA. Te suvaitsetteko?

KILPI. Siis istukaamme!

(Käyvät istumaan. Aina ja Liisa kaatavat kahvea kuppeihin).

LIISA. Tulitte myöhään. Kylmää kahvee saamme!

KILPI. Vaan tehän varhain nousseet olette, Jo aikaa kuulin hälyn hirmuisen.

AINA. Sa luulla voitko, että ken nyt vois Näin armahalla aamusella maata?

KILPI. Jos muut, kuin sä, niin lystit linnut ois, Ei kukaan silloin makais, sen voin taata.

AINA. Ja toinen lintu toisen herättää… Ai! eilen illalla, et arvaa sä, Kuin satakieli soitti soreasti Mun akkunani alla ilosasti, Ett'en ma unta saanut silmihin. Lie silloin oikein lysti ollutkin, Kun linnun kieltä ihmislapset taisi! Ah, sanos, kun sit' ymmärtää vaan saisi?

KILPI. No, sitte kummia sä kuulisit.

AINA. Niin, sepä tietty ois… Jos tietäisit, Kuin oisin iloissain! Oi, kuuleppas, Jo tiedän mitä soittaa satakieli. Sen kohta keksin siitä kirjastas, Min annoit, kun mun tuota teki mieli.

KILPI. No, mitä lausuupi hän laulussaan?

AINA. Oi, rakkautta! Rakkautta vaan!

KILPI (pikaisesti). Kuin? Rakkautta?

AINA. Rakkautta vain! Ihastuin, kunpa moista kuulla sain.

KILPI. Hän mitä rakkautta mainitsee?

AINA. Hän rakkautta Luojaan laulelee.

KILPI. Niin vain!

AINA. Myös Luojan kaikkiin luotuihin.

KILPI. Voi olla mahdollista!

AINA.

Ompikin Se aivan varmaa. Vaari, jospa sa Tietäisit, kuinka linnut kukertaa Ja suullaan toinen toista suutelee! Oi, metsä kaikki silloin kaikuilee!

KILPI (taputtaa ystävällisesti Ainan poskea). Sun sydämessäs, Aina armainen, Kuin kauniisti soi kaiku luontainen!

AINA. No, vaari…

KILPI. Mitä, Aina armahain?

AINA. No vaarini, kun rakkautta vain Nuo pienet linnut lentäin laulavat; Miss ihmiset vaan toistaan vainoovat?

KILPI. Sen vuoks' ett' ilkeät on ihmiset.

AINA. Sen vuoksko heitä vihoin katselet?

KILPI. Niin.

AINA. Ei siis totta ole ensinkään; Ett' ihmisien, niinkuin itseään, Pitävi lähimmäistään rakastaa?

KILPI. Kyll' oikein on. — Mutt' toisen rakastaa Myös täytyy. Rakastathan minua, Minäkin rakastan siis sinua.

AINA. Ei vaari! Siunatkaatte vainoojianne, Rakastakaatte vihollisianne! Niin oppinut ma olen raamatusta.

KILPI (nousee levotonna seisaalleen). Oikeinpa kuulustelet katkismusta!

LIISA (itsekseen). Pienetkin kellot hyvin heläjää.

AINA. Vaan sanos, ihmisiä miksi sä Niin vihaat, vaari kultasein?

KILPI. No, no! Ei nyt, vaan toiste.

AINA. Sano vaan nyt jo! On synkkä suru otsallasi sun; Murheelliseksi tekee myös se mun; Vaan virkas vaariseni murhees mulle, Niin toivon tuottaa ilon jälleen sulle. Ilosta sykkii sydämeni mun; Tahtoisin iloiseksi myöskin sun!

KILPI (syleilee Ainaa). Sä ainokainen säde elämäin, Oi, armas-Aina! vanhaa sydäntäin Viattomuutes vielä riemahuttaa, Sydämes' siisteys sen ilahuttaa. Kyll' onpi murheit' ollut paljon mulla, Ei syykses voi ne luetuksi tulla.

AINA. No, vaari, vaari kulta, kuules sa! Sun täytyy murhees mulle ilmoittaa.

KILPI. Vast'edes vaan ei nyt… Noin päivää kaksi…

AINA. Saat aikaa huomiseks', ei kauvemmaksi, Mua murhees' liikuttaapi syvästi. — Nyt aika kuluu, päivä kulkee myötään, Ja eihän tytön unhottaa käy työtään. Hyvästi, vaari kulta, hyvästi!

Neljäs kohtaus.

Kilpi. Liisa.

KILPI (Katsoo hämmästyneenä Ainaan, joka kiirehtii huoneeseen). Vaan sanos, mitä tämä merkitsee?

LIISA. Oh, lapsi kasvaa, hammas karkenee; Niin sananlaskussakin lausutaan.

KILPI. Sä puhut jonnin joutavata vaan!

LIISA. Laps' on jo neitoseksi kasvanut.

KILPI. Neidolle tuhmuuksia neuvonut Oletkin sä vaan, tuhat tulimainen.

LIISA. Ainanne on kun kirja avonainen. Kovista käskyistänne poikennut Ett'en mä ole, tulee kohta ilmi.

KILPI. Vaan kuin hän muuten oisi muuttunut? Hän kaikkia nyt katsoo toisin silmin.

LIISA. Silmistä tuikkii valo sinisistä.

KILPI. Hän ihmeekseni puhuu ihmisistä, Joit' erottaapi meistä metsä tää.

LIISA. Vaan Aina aattelee, se tietäkää. Ei auta mun, suun puhtaaks puhun teille: Te erehdytte ajatuksinenne, Menevät männikköhön miettehenne. — Kivestä kinnasta ei synny meille. Huomaatte mitä tarkoitan: Ei ihmissydän koskaan … koskahan Tunnottomaksi aivan tulla voi. Ja sydän semmoinen kuin Ainall' on Niin siveä, niin puhdas, viaton On tunteellinen, siks' sen Luoja loi; Sen vuoks sen täytyy myöskin sykkiä. Neidolle vaikk' ei tätä neuvottais, Tunteita rintahans hän sentään sais Ja sydän alkais hällä sykkiä. Niin luonnon laki on.

KILPI. Sä mitä nyt Latelet tässä niinkuin lapsi mulle! Ja mitä olen minä päättänyt Sen aijon täyttää, sen mä sanon sulle.

LIISA. Vaan luonto lujemp' on, kuin päätöksenne, Ei sitä voittaa voine viisautenne. Jos luulee kapteen', että ihmistä Voi voimin nöyristää kuin elukkaa, Niin erehdytte.

KILPI. Vaan mä sanon sulle. Maailman petoksista pelastan Mä lapsukaisen, Ainan armahan; Mä hänet säästän iki-iloks' mulle.

LIISA. Vaan minä sanon, ett' on synti suuri Noin ilkeätä luulla ihmisistä. Me korves elämme kuin karhut juuri, Ainalla mitä tääll' on tekemistä! Maailma eipä ole ollenkaan Niin paha kuin te sitä kuvaatte; Ja sanoa jos teille totta saan, Te muihin aina kieroon katsotte. — Muut ihmiset on paljon paremmat Monesti, kuin vaan te, me molemmat. — Te laskekaatte neito lentohon, Sydäntä sata hällä vastass on.

KILPI. Ja sata viekotusta, sanon sen!

LIISA. Taas vanhaa virttä tässä veisaatte! Toist' eihän kohtaa kova onni vaan Niin kuin se toista kohtaa toisinaan! Olette kovin kohdelleet te Ainaa: Niin tytärtänne myöskin, muuten vainaa…

KILPI. Vait', Liisa!

LIISA. Enpä ole vaiti, en. Onnettomuuden, sanon, saatatte Taas ankaruudella. — Jos arvaisitte… (Pitää kättä suun edessä; itsekseen.) Ai, milt'en tullut tuota virkkaneeksi!

KILPI. Minäkö arvaisin? No, mitä sitte?

LIISA. Vait' olla parhain on.

KILPI. Ei ollenkaan, Sun virkkaa täytyy hetkellä nyt tällä!

LIISA. No niin… Hän sanoi, ett' on sydän hällä.

KILPI. Ken? virka mulle, ettei murhe paina Mun sydäntäni, sano ken?

LIISA. Tuo Aina.

(Viimeisiä sanoja puhuttaessa on Aina ottanut ompeluksensa ja käynyt ikkunan ääreen istumaan. Hänen kuullaan huoneessa laulavan samalla säveleellä kuin: Tuoll' on mun kultani j.n.e.)

AINA. Siivet jos saisin ja lintu ma oisin, Lentää mun kultani luo minä voisin; Korvess' on mun nyt Viihtyä täytynyt, Uneksia vaan Kultaistani saan!

(Viimeisten sanojen kaikuessa katsoo Aina ikkunasta ulos ja nyykyttää päätänsä Kilvelle ja Liisalle).

KILPI. Vaan mitä hiisiä tää merkitsee?

LIISA. Nyt kylliks kuulleet oletteko te?

KILPI. Tuon laulun oppinut on sulta hän; Mä kyllä sinut vielä kyyditän!

LIISA. Saa nähdä kumpi meistä kontin kantaa. (Huutaa). Hoi, Aina! (Kilvelle). Aina teille tiedon antaa. Ain' olen minä syypää syntihin! Mä kyllä laulaa taidan lauleloita, Taruta kauniimpia tarinoita, Niin että kaikkein kuulla kelpaakin. Vaan kielen lukko kiinni olla saa Huoneessa tässä, jossa jouduttaa Tuo sana rakkaus niin raivoon teidät, Ett' itse peto perii meidät.

Viides kohtaus.

Entiset. Aina.

AINA. Täss' olen.

LIISA. Vastaa, Aina, vaarillen Ken laulamaan sun opettanut on Sen laulun, jonka lauloit.

AINA. Vaarinen, Se veisu ompi kaunis, verraton.

KILPI. Sen on sen opettanut…

AINA. Jospa tietäisin!

KILPI. Sen varmaan Liisa tehnyt lieneekin! Hän laulaa suullaan yhtä sukkelaan Kuin silloin, kun hän pääsee puhumaan.

AINA. Hän ei sit' osaa laulaa ollenkaan. Hän laulaa milloin ompi murheissaan Tuon vaan: "Ah, mikä taitaa olla, mun"; Mut toisellapa tuulellansa kun Hän ompi, häll' on laulut somanlaiset, Esmerkiks: "Luonnon suuret lapsukaiset".

KILPI. Niin vain … se kyllä kaunis on … vaan ken…

AINA. Nyt vihdoinkin mä sulle virkan sen. — Lieneekö haltia, tai metsämies, Tai paimenpoika, kenpä sitä ties! Mut illoilla kun istut huoneessas Ja tuolillasi tutkit kirjojas Ja puiden joukossa mä täällä juoksen, Niin kaikuu kaunihimmat sävelet Tuon aidan tuolta puolta tänne luoksen'. Ai, tiedäs, säveletpä semmoiset! Välistä on kuin laulais useampi; Tavallisesti yksi, yksi vaan. — Oi, äänens leivon äänt' on sulosampi! Myös taidan toisen hänen lauluistaan. (Lausuu.) Rakkaus ain' ison onnen suo, Kaikki sen tietävät! Tietoni suuremp' ompi kuin tuo, Sillä sun silmäsi hymyyvät, Suloa, lempeä säihkyvät; Niissäpä autuus on Ihana, verraton.

KILPI. Mä mitä kuulen, Aina! Kuuleppas, Sun jättää pitää nämät laulut pois!

AINA. Jos ei se kauniilta soi korvissas, En tiedä mikä sitte kaunis ois!

KILPI (itsekseen). Mä tuosta olen oikein levoton!

AINA. Et, vaari, olla saa noin vihoissas. Miks' en mä vaiti ollut? Tahtos' on Ett' aina sulle sen ma sanoisin, Mi mielessäni on, ja kysyisin, Mit' en mä käsittää voi. Kuuleppas Olethan sanonut sen?

KILPI. Sen mä tein.

AINA. Siis saanhan haastaa?

KILPI. Haasta, kultasein!

AINA. En tiedä mistä minä alun saan. — Minusta on kuin löytyis rakkaus, Jok' ei niin ylentävä ole vaan Kuin rakkaus on itse Jumalaan, Niin tyyni ei, kuin on se rakkaus, Jok' onpi mulla ollut sinuhun; Mutt' semmoinen kuin mistä lauloin mä. Kun siit' on kysymys, niin silloin mun Sydämen' alkaa sykkäellä, kun Suur' hätä ois, ja päätän' pyörryttää.

LIISA (itsekseen). Sydäntä vaivaa, päätä kaivaa!

KILPI. Ken tuota aivohos on ajanut?

AINA. Ei kukaan!

LIISA (itsekseen). Senpä olen huomannut: Ett' itsestänsä lempi liekähtää, Ei sytykkettä huoli virittää.

AINA. Näetkös, vaarikulta, kernahasti Tahtoisin jonkun, joka tanssaella Ja joka laulaa vois' ja juoksennella Mun kanssain kuusikossa ilosasti! Sun täytyy mulle hankkia semmoinen.

KILPI. Minäkö? (itsekseen.) Asian vielä auttaa voinen!

LIISA (itsekseen). Parittain lintusetkin liehuvat.

AINA. No vaarisein!

KILPI. No niin … sä tarkoitat, Ett' yhtä ystävää sä haluat, Esmerkiks jonkunmoista nuorta naista, Iloista, riemullista neitokaista, Sen…

AINA. Yhtä ystävää! … en ensinkään Mä tiedä se mik' on, en nähnytkään Viel' ole semmoista mä ollenkaan.

KILPI. No virka, lausu, sano miettees mulle.

AINA. No, täytyyhän se vihdoin virkkaa sulle.

LIISA (itsekseen). Nyt pamahtaa… Jos pakoon pääsis' vaan!

(Vetäytyy salaisesti huoneeseen.)

Kuudes kohaus.

Kilpi. Aina.

KILPI (itsekseen). Mutt' mitä tästä tulnee! (Ääneensä.) Epäilethän! No puhu suusi puhtaaks!

AINA. Vaari, ethän Sä suutu…

KILPI. Jospa voin mä suvata…

AINA (hyväilee Kilpeä). Ei, se sun täytyy oikein luvata!

KILPI (itsekseen). Niin onpi niinkuin hiiluksilla oisin!

AINA. Salata en voi sulta … kuulekkos!

KILPI. Salata!?

AINA. Mutta Liisa luuli toisin, Hän pelkäs', että peljästyisit, jos…

KILPI (itsekseen). Vapisen!

AINA. Vaari, ja kun mainitsin, Ett' olet ollut oikein uljas mies Ja monta tappelua taistellut, Niin vanha Liisa luuli kuitenkin…

KILPI (vihaisesti). Maltappas, vanha naakka! — Mä ken ties Sun vielä…

AINA. Eihän Liisa lausunut Pahasta sydämest', on syytön hän.

KILPI. En salaisuutta kärsi ensinkään!

AINA. En salaa sulta mitään koskahan, Siis ihan kaikki sulle ilmoitan.

KILPI. No, asiaan!

AINA. Mä tuonain kävelin… Se oli vallan vasten kieltoas, Vaan siitä älä ole vihoissas.

KILPI. Jos haastaisit tok' vähän välemmin.

AINA. Kanarilintuin lensi häkistään, Sen tiedät.

KILPI. Tiedän sen, nyt kerro vain Ja anna linnun mennä lentämään.

AINA. Sen kanssa satuin salaretkelleni.

KILPI. Sa salaretkelle!

AINA. Niin vaan, mun vaariseni! Mä' istuin lintuin luona huoneessain Ja heinää annoin niille armahille, Ja häkin ovi oli selällään; Kun juuri juttelin ma pienosille, Niin somin lintu lähti lentämään. Tavoitin kiini häntä laattialta, Onnettomuudeks' auk' ol' akkunain — En kertoa voi sulle kauhuain! Niin ulos lintu lens'.

KILPI (itsekseen). En kuulla malta!

AINA. Mun silmäin seuras hänen lentoaan, Hän lensi tuohon tuomeen istumaan. Niin ihmeen ilosalta näytti hän Ja laulain koitti kultasiipiään. Kuin kauniisti hän katsoi minuhun! Niin oli niinkuin laulanut hän oisi: Minäkin lystäilemään lähden poisi, Lentäissään koreasti koivuhun.

KILPI (itsekseen). Ah, jospa puheensa jo päättyiskin!

AINA. Mä ikkunasta poijes pyörähdin Ja hiivin hiljaan, oven aukasin. Pihalle häntä kohti kiiruhdan — Mut' eipä mua hän tok' älynnyt — Siin' ottamahan käten' ojennan, Vaan juuri kun…

KILPI. Jos päättäisit jo nyt!

AINA. Mut maltas, vaari kulta, maltas vaan, Niin että kertoa ma kaikki saan. No niin, tuo armas aidalla jo on — Voi tarinaani! paljon pois jäi siitä — Hän aidall' onpi, olen levoton, Tuon tikapuut ja kiipeänpä niitä Ja astuin sitte tuolle aidalle. Kolmannen kerran pyytää koettelen, Vaan mahdotonta! Hän nyt metsään päin Lens' kuuseen.

KILPI. Kuusestapa petäjään Ja petäjästä leppään lensi hän, Lepästä koivuun ja niin edespäin. Sen tunnen jo.

AINA. Juur' niinkuin sanot sa; Mutt' täytyihän mun sitä tavoittaa.

KILPI. Tavoittaa! Olihan se mennyt pois.

AINA. Siks' aidalta mä metsään hyppäsin.

KILPI. Tottelematon laps'! ken luulla vois!

AINA. Tottelematon tosin olinkin. Ei aikaa ollut sitä ajatella! Ma saavuin metsään yhä syvemmälle, Kun tahdoin sitä kiini tavoitella. Luo portaan päästen, laskeus hän tälle — Niin liki, liki pääsin, kuin näin täällä…

KILPI. Näit täällä?

AINA. Miehen, millä oli päällä Kaunoiset vaatteet tummanvihreät. Mietippäs, keskellä metsää juuri! Häll' oli parta, pyssy, koira suuri! Ett' ihmiset on kaikki ilkeät, Nyt mieleen muistui nämät sanat sun; Ja ajatus tul' aivohoni mun: Se rosvo on!

KILPI. Mi varomattomuus!

AINA. Pelosta hämmästyin. — Mi hirmuisuus! — Mun silmäin musteni. — Mä horjahdin — Samassa portahalta putosin.

KILPI. Oi, kauheaa!

AINA. Se oli kauheaa! Huu, kuinka kylmää sekä kosteaa! Ves' pääni peitti. — Jouduin tainnoksiin.

KILPI (syleilee sydämellisesti Ainaa). Jumalan kiitos, että jällehen Minulle Aina lapsi annettiin!

AINA. Näetkös vaan sä, vaari kultainen, Ett' oikein paljon pidät minusta, Niin paljon, paljon kuin mä sinusta! Tiesinhän, ett'et suotta suuttuiskaan.

KILPI (itsekseen). Mun Jumalain, mä sua kiittää saan! (Ääneensä). Kuin sitte kävi?

AINA. Hyvin, hyvin vaan! Kun toinnuin, nurmella ma makasin. Mua kylmi, mutta kylmä katos' kohta Kun luonain kauniit kasvot huomasin, Ja vieraalla, jok' oli vieressäin, Siniset, lempeimmät silmät näin. Kuink' oli hällä oikein kaunis otsa! Säteili hänen kasvons' kokonansa Ja suunsa hymys' hänen huutaissansa: Mun Jumalallein kiitos olkohon, Viel' elää hän, hän pelastettu on!

KILPI (liikutettuna). Se mies ken oli?

AINA. Enpä tiedä mä.

KILPI. Nimeä etkö kysynynnä sä?

AINA. En, sit' en ajatellut ensinkään. Kun toinnuin, nurmelta mun nosti hän Ja saattoi tänne saakka sieltä asti, Hyvästi sitte heitti koreasti.

KILPI. Kiititkös hänt'?

AINA. Ei mieleen muistunut. Kiititkös häntä, joka Juuttahalla pelasti henkes'!

KILPI. Vaaraan antautumalla Ken toisen pelastaa, se ansainnut On kiitoksen.

AINA. Siis häntä kiitän mä Jos toisen kerran kohtaan.

KILPI. Etkö sä Hänt' ole nähnyt taas?

AINA. En ollenkaan.

KILPI (itsekseen). No, sitä paremp' on! Sen toimitan, Ett'ei he näe toinen toistahan.

AINA. Ain' olen häntä ajatellut vaan. Sen saanhan tehdä, kuule vaari kulta!

KILPI. Saat.

AINA (taputtaa käsiänsä). Ai hauskuutta! Mitä kuulen sulta! Mun tämä teki oikein iloiseksi, Se myöskin, että hänet nähtyäin Mä tulin tietämään ja kohta näin: Huudettu maailmaa on huonommaksi Ja ihmisiä paljon pahemmaksi Kuin ovat. Ettei rosvoja olekaan Kaikk' ihmiset, jo kauvan aikaa vaan Sen sulle sanonut jo minä oisin, Ett' oisit ilon saanut sinäkin.

KILPI (liikutettuna itsekseen). Viattomuuttaan oi! Kuink' olla voisin Niin tuhma, että turhaan maailmaan Siveän lapseni mä laskisin!

AINA. Niin sinisilmistänsä näin ma sen, Ett' on hän oikein hyvä ihminen; Ja äänestänsä jospa päättänen, Se hän on, joka laulaa lauleloita Metsässä itsekseen niin ihanoita. Jos hän on, hältä opin lauluin nää; Hänt' aina aattelen kuin laulan mä; (Lausuu). Siivet jos saisin ja lintu ma oisin, Lentää mun kultani luo minä voisin; Korvess on mun nyt Viihtyä täytynyt, Uneksia vaan Kultaistani saan!

(Äänettömyys. Ulkoa jyskytetään porttia).

Seitsemäs kohtaus.

Entiset. Liisa (tulee huoneesta ulos, astuu portin luo ja aukaisee vähäisen luukun, josta hän hiljakseen puhuu jollekin portin ulkopuolella olevalle).

KILPI (astuu levottomasti sinne tänne. Itsekseen). Hiidenpä paha pula onpi tää! Mitäpä tullee täst', en tiedä mä! Vaan pahaa mieltä, harmiakin uutta! Menevät männikköhön miettehein. En ennen varonut, sen pahoin tein! (Huomaa Liisan, joka tulee portilta takaisin.) Vaan mitä nyt, vai taaskin salaisuutta?

LIISA. Niin, salaisuutta! niinhän tahdotte. En virkkaa saa ma, teitä etsii ken.

KILPI. Vaan kun mä kysyn, vaadin vastauksen.

LIISA. Sen saatte, siitä annan lupauksen.

KILPI. Se mieskö oli vaiko nainen?

LIISA. Mies.

KILPI (levottomasti). Mies nuori?

LIISA. Ei!

KILPI. Ken sitte?

LIISA. Vanha mies.

KILPI. Hän mitä tahtoi?

LIISA. Teitä kysyi hän.

KILPI. Sä mitä sanoit?

LIISA. Ettei ensinkään Vieraita kapteen kärsi, sanoin sen.

KILPI. Sanoiko niinensä?

LIISA. Sanoi, Lampinen…

KILPI (iloisasti). Vai Lampinen! Sä juokse joutusaan Takaisin häntä tänne huutamaan! Ah, häntä nähdä kyllä haluan!

AINA. Ken Lampinen on? Vaari, virkahan…

KILPI. Laps, hän se ompi, joka Juuttahalla…

AINA. … pelasti henkes. Uljas mies on hän! Halulla häntä minä hartaimmalla Tahtoisin nähdä!

KILPI. Saat, saat! Varro vaan! Siks' ajaks, Aina, mene sisähän, Kun vastaan otan vanhan ystäväin, Mä sitä tahdon tehdä yksinäin.

AINA. Mä lähden ehdoll', että minä saan Pelastajaasi kiittää kumminkin, Kosk' omallein sen tehdä unhotin.

(Menee huoneesen).

Kahdeksas kohtaus.

Kilpi. Lampinen. Liisa (lähtee samassa huoneeseen).

LAMPINEN. Kas, kestääpähän karhu luolassansa!

KILPI. Oi, terve tullut, vanha ystäväin!

(Syleilee Lampista).

LAMPINEN. Syleillä voi tuo vielä veikkojansa!

KILPI. Syleillä vanhaa sotaveljeäin Mä taidan! yhdessähän taistelimme! Muistatkos miehuuttamme Lapualla, Muistatkos jyskettäkin Juuttahalla, Me Venäläistä missä opetimme Kuin Suomen poikain kanssa soditaan Vaan missä Ryssän miekka minua…

LAMPINEN. Oi, veikko! siit' ei enää sanaakaan! Puolestas' yhtä paljon teit sä mulle, Kuin mitä tehnyt minä olen sulle, Mut suopas katsella mun sinua!

KILPI. Miks' niin?

LAMPINEN. Niin, kansa kertoo tullehen Sun ihmisvihaajaksi, sitä en Juur' ole luullut; mutta jutellaan Ett' oletkin sa aika tonttu vaan. Sa porttis salpaat, huonees lukitset, Kuin tämä tieno rosvoja ois täynnä. Sä eräkkäänä täällä elelet, Et kenenkähän luona ole käynyt. Jos tulee joku sua hakemaan, Pois aina luolastas' hän ajetaan. Olithan vilkas hulivili ennen Ja tanssaelit tappeluhun mennen!

KILPI. Onnettomuutein oi! jos tuntisit, Käytöksein oikeaksi katsoisit. Monesti on se mua pahoittanut, Mun henkeni ett' olet pelastanut.

LAMPINEN. Oi, miehen täytyy olla miehuisampi!

KILPI. Sanottu välein, tehdä vaikeampi! Näytäthän onnellinen olevan.

LAMPINEN. Kyll' olen ollut, kiitos Jumalan! Jo monta vuotta siitä vierryt on Kun toinen toisemme me kohtasimme. Kun sota loppui, jättäin kumppalimme, Mä muutin poijes synkkään salohon Harmista, että maa noin hyljättiin Ja altiks vierahille annettiin; Nyt korpea mä kyntää alotin, Kuin esi-isät maata viljelin. Kun vihdoin viimeinkin ma sitte nain, Niin onnellisna olen elänyt. Jo poikain pulskeat on miehet nyt; Ei mitään puutu. Se mun historjain. Vaan kuinka sinun laitas ollut on?

KILPI. Äläpä muistiin johda murhettain!

LAMPINEN. Kuin sinä tahdot, siten olkohon. — Vaan miehuutta jos sulta viel' ei puutu, Sydämes aukaise sä ainoalle Vanhalle ystävälle armahalle. Sanoa täytyy sulle — älä suutu — Kyll' oletkin sä oikein narrimainen!

KILPI. Minusta niin et miettiä saa vainen! No, koska tahdot, niin mä kertoilen. Kun sota loppui, luovuin armeijasta, Pois mennä aioin seudust' armahasta. Vaan sydän sykki maalle isien; Sen vuoksi viran hankin, työtä tein Ja voimain uudestansa uhrasin Kalliille suloiselle Suomellein. — Sain siten lohdutuksen sittemmin. — Vaan vaaralliseks mieheks katsottiin Ja mua syystä juuri syytettiin, Ett' olin varsin vapaamielinen; Sain virka-eron häpeällisen. Mä sydän täynnä vihantulta vain Maatiluksellein maalle mennä sain, Jonk' olin vanhemmittain perinyt. Näin siellä kauniin, soman neidon nyt, Ja kohta häneen kovin ihastuin Ja oikein raivoon asti rakastuin. Hän vaimokseni tuli vihityksi. — Onnellisimmat olimmekin vain, Ja viha, vaino hävis' rinnastain. — Kun sitte vuoden jälkeen syntyi yksi Korein tytär meille, korkeimmalla Mä olin silloin onnen portahalla. Vaan vaimoin kuoli!

LAMPINEN. Sääli, ystäväin!

KILPI. Mä huolell' yksin hoidin tytärtäin; Se voimain virkisti, sill' äitiään Muistutti muodoltansa mulle hän. Mä elin tämän lapsen eestä vaan. En voinut löytää maassa vertaistaan, Hänelle sydän sykki ainoasti! Hän hurjaa luontoani hallitsi, Ja hänen sanans mua vallitsi, Niin että minä kaikki kernahasti Tein mielen nouteheksi neidollen. Hän houkutti mun joukkoon ihmisten! Hän oli oikein kaunis kasvoiltansa Ja häntä ihmetteli kaikki kansa! Mä siitä syystä kovin pelkäsin, Hän että häviäisi multa pois. Hänettä, luulin, etten elää vois, Sentähden muiden seurast' erosin.

LAMPINEN. Et tehnyt viisahasti ensinkään.

KILPI. En. — Äkkipäätä hävis luotain hän.

LAMPINEN. Sitä arvelinkin.

KILPI. Aatteleppas nyt Mun mustaa murhettain! Mä matkustin Hänt' etsimässä —; enkä löytänyt. Kun löysin sitte vihdoin viimeinkin Niin hän jo oli mennyt miehelle. — Oi, tuota luulla oisi voinut ken! Häll' oli tytär, viikon vanha vain. Odottamattomasta tulostain Äkisti äitiparka kauhistui Ja siitä hyvin kovin sairastui.

LAMPINEN. No, sitte…

KILPI. Olin hänet surmannut! Ja miehens' murheinen ja onneton Hän kohta seuras häntä kuollohon. Mä kyllä ihmisiä vihaan, mutt' Vaarallisempi vihollinen on Minussa itsessäni asunut! Se historjani! Hyvä ystäväin, Sä älä ihmettele, että näin Mä piillen tyttäreni lapsen kanssa. Kuin arvaat, toivon aina parastansa. Pelastaa Aina kultain kumminkin Maailman turhuudesta tahtoisin — Näethän, etten korvess elä suotta.

LAMPINEN. Kuin vanha on hän?

KILPI. Seitsentoista vuotta.

LAMPINEN. Tekisit taaskin uuden tyhmyyden.

KILPI. Kuin niin?

LAMPINEN. Niin, sinun täytyy tässäkin Myös olla varoillas, kun neitonen On seitsentoista vuotta vanha vain. Maailma ulottuupi metsäänkin.

KILPI (pikaisesti). Ohoh, ken tohtis tulla tupahain!

LAMPINEN. No, no, sä veikko, älä suutu noin! Nyt kumminkin mä selittää sen voin, Miks' pitänyt et ole pojastain.

KILPI. Sun pojastas? En ole ollenkaan Mä häntä nähnyt enkä kuullutkaan Hänestä haastettavan.

LAMPINEN. Selvää on, Kun ketään lasketa ei luolahas. Monesti jyskyttänyt porttias' Hän turhaan on.

KILPI. Hän missä on?

LAMPINEN. Salohon Mä metsäherran luoksi lukemaan Ja metsänhoidantoa oppimaan Lähetin hänet. Lähellä on tästä, Sun luonas käskin hänen käymähän.

KILPI. En poiketa voi enää tekemästä Mä päätöksestäni. Ei päässyt hän Sentähden ole tänne. Tahtoisin Kernaasti häntä nähdä kuitenkin, Siis lähtekäämme! — Luoksens' minut vie! Sun poikas kyllä kunnon poika lie?

LAMPINEN. Se tietty on! Ja arvanethan sä, Ett' oli viesti sairaudestansa Minulle kova sanoma.

KILPI. Hän on Siis sairas ollut?

LAMPINEN. Senpätähden kanssa Kiiruhdin tänne. Kiitos olkohon Mun Jumalallein, hän jo terve on. — Romanimainen oli taudin syy: Hiestynynnä jahdista hän heittäytyy Vetehen nuorta somaa neitokaista Pelastamahan…

KILPI. Mitä kummanlaista Sä haastat mulle? Vai se oli hän?

LAMPINEN. Mun Lauri lapsein, niin. Oh, sydäntään! Häll' on se oikealla paikallaan.

KILPI (itsekseen). Ah, mikä miete, miete kaunis vaan! (Ääneensä). Sun poikas mistä me nyt kohtaisimme?

LAMPINEN. Talosta metsäherran tapaisimme.

KILPI (huutaa). Hoi, Liisa! Liisa, tänne joutuisaan!

Yhdeksäs kohtaus.

Entiset. Liisa.

LIISA. No, herra kapteen'.

KILPI (innokkaasti). Liisa, laitas vain Nyt puolipäivällinen valmihiksi: Parasta pane mit' on talossain — Kaks' ystävää me saamme vierahaksi — Ja kellarista vanha viini tuo. Mutt' joutuun, joutuun vaan!

LAMPINEN. No eihän nuo Maailman lapset ole laisinkaan Niin pahat sinusta, kuin päätin ma!

KILPI. Se ansio on armaan veikon vaan! No tule! tätä tiet' on suorempaa. Aukaise, Liisa, pieni portti nyt!

(Kilpi ja Lampinen menevät oikealta huoneen takaa ulos).

LIISA (seuraa heitä). Kah kummaa, kuin on mieli kääntynyt!

(Menee).

Kymmenes kohtaus.

Aina. Lauri (myöhemmin).

AINA (katsoo varovaisesti ovesta ulos). Kosk' ei tuo vaari kutsu, kuitenkin Pelastajaansa tulen kiittämään. (Tulee esille). Kas ihmettä, ei ihmist' yhtäkään! Hoi, vaari, vaari! Tietää tahtoisin, He minne mennehet on kumpikin. Myös Liisa poissa! Yksin olen ma Huu! kuinka mieltä kovin kammottaa Ja sydämeni kovin sykkäilee! Se tekee niin. Se hälle tykkäilee!

LAURI (laulaa aidan ulkopuolella).

Siivet jos saisin ja lintu mä oisin, Lentää mun kultani luo minä voisin; Korvess' on mun nyt Viihtyä täytynyt, Uneksia vaan Kultaistani saan!

Aina (joka hämmästyksissään ja ihastuksissaan on kuunnellut laulua). Se ompi hän! (Kovin peljästyksissään). Ah, armas Jumalain! Mun kyyhkysein! Kas tuota kotkaa vain — Hän kuinka ilmaa kiitää silmillään! Hän laskee kohta kyyhkyslakan luo. (Pyssyn pamahdus kuuluu metsästä). Ei enää lentimillään lennä tuo; Se kukaan muu ei ole, kuin vaan hän! (Kiiruhtaa kummulle aidan vierelle). Niin, oikein! Hän se on, sen näen mä! (Taputtaa käsiänsä). Hän mun jo näkee. (Nyykyttää Laurille päätänsä). Terve tullut vaan! Mun luoksein tulla tahtoisitko sä!

LAURI (aidan ulkopuolia). Niin kovin mielelläin! mutt' näinkö saan…

AINA. Odota hiukan, vähän aikaa vielä, Siks' että auki portin aukaisen. (Lauri näkyy aidalla). Vai niin, sä tahdot tulla lentäen! (Kiiruhtaa hakemaan tikapuita, jotka hän asettaa kivi-aitaa vasten). Kas, nyt sä olet oikealla tiellä.

LAURI (aidalla). Haluan tietää, tokko saanen tulla?

AINA. Saat kyllä! mutta joudu väleen! mulla On oikein paljon sulle puhumista. (Lauri kiiruhtaa tikapuita myöten alas). Niin tulit tänne niinkuin taivahista.

LAURI. Täss' olen!

AINA. Oikein lysti, että sä Nyt tulit, kuin niin tuhma olin mä, Ett'en mä sua edes kiittänyt, Kun vedest' olit pois mun vetänyt. Sen sydämellisemmin teen nyt sulle — Sä silloin oikein hyvä olit mulle! — (Kättelee Lauria). Käteni tuossa on.

LAURI. Siit' ei sanaakaan. Minähän teidät peljästytin kuin Onnettomuus ol' joutumaisillaan; Velvollisuus mun siis ol' auttamaan. Ei syvä ollut — ja mä hyvin uin. Niin oli niinkuin oisin' tanssihin Mä mennyt. (Itsekseen). Hän on impi ihanin!

AINA. Niin vain; mut kiitän sua kuitenkin; Sill' enpä sinutta ma eloss' oisi — Sua koskaan kiittämätt' en olla voisi. Mut sano, miksi mua kutsut te? Te, sanoo Liisa vaan, kun puhelee Hän vaarille; vaan aina ma Sinuksi sanon koko maailmaa.

LAURI (itsekseen). Kuin teeskentelemätön on hän, oi! (Ääneensä). Jos suotte, sinuks' kutsun kernahasti.

AINA. Kas sinä! Sepä toisin tavoin soi! Kun kestä pidetään, niin mieluisasti Sinuksi häntä silloin kutsutaan. — Pitäisin oikein paljon sinusta, Jos pitäisit vaan hiukan minusta — Vai mitä? kuuletkos sä sitä vaan?

LAURI. Rakastan sua sydämellisesti!

AINA. Vai sydämestäs! tuo soi suloisesti! (itsekseen). Kyll' on hän hyvin kaunis kasvoiltansa! Ja sitte kuinka nuori hän on kanssa! Ei otsa uurtunut kuin vaarillain; Ja silmät sitte — niinkuin linnullain!

LAURI (itsekseen). Viattomuuden kuva kummoinen! Siveä on hän sekä suloinen!

AINA. Mik' onpi nimes?

LAURI. Lauri!

AINA. Lauri vai! Se kaunis on!…

LAURI. Ja sun?

AINA. On Aina; kai Se ei niin kaunis ole, niinkuin kuulet.

LAURI. On oikein ihanainen!

AINA. Niinkös luulet? No sepä vallan lysti oli vasta!

LAURI. Suo anteeks', että estän haastamasta. Mutt' kuinka kutsua nyt tohdit sa Minua luokses' tänne tulemaan, Kun vaaris vihaa koko maailmaa Ja ihmislapsia? — niin lausutaan.

AINA. Se aivan oikein onpi, ettei hän Rakasta maailmata ensinkään. Vaan kunpa kysymys on milloin noista Pelastajista, silloin onpi toista. Hän silloin sanoo: pitää kiittämän. — Juur tänäin tuli tänne miesi, ken Pelasti hengen vaari-vanhuksen, Paikalla päästettiin hän sisähän, Ja niinpä kohta kun mä nä'in sun, Mi pelastit nyt vasta henkein mun, Samassa tein mä samoin, näyttääksein Kiitollisuutta sulle. Kyyhkysein Sä päälle päätteheksi pelastit, Kun kotkaa kohti luodin laukasit.

LAURI. Sai kotka kyllä kyydin, ettei maari… Vaan tiedätkös sä varmaan, ettei vaari…?

AINA. Päinvastoin. — Tänne jäädä täytyy sun Niin kauan kun joutuu vaariseni. Pois pyssy pane, istu viereheni! No, tule! Aina käypi apuhun. (Ottaa pyssyn ja jahtilaukun Laurilta ja taluttaa hänet penkin luo, jolle he käyvät istumaan). Kas niin!

LAURI (itsekseen). Mä olen lumouksissain. Kuin ihastuttavainen impinen!

AINA. Miks puhut itsekses? Kun vaari vain Noin puhuu, on hän nuromielinen. Oletko sä nyt, Lauri, vihanen.

LAURI. En. — Enpä ole koko elämässä Niin onnellinen ollut, kuin nyt tässä.

AINA. Vaan entäs minä. Lauri, mietippäs, Kuin lysti, kun mä jonkun nähdä saan, Ken viel' ei ole harmaa hiuksiltaan. Kyll' olet oikein kaunis näöltäs! — Kun sinuun silmät luon, niin luulen vaan Ett' ihmiset on kaikki hyvät täällä…

LAURI. Mon' onpi!

AINA. Niinpä luulen!

LAURI. Vaan maan päällä Ei ole kukkaa kauniimpaa kuin sä.

AINA. En ymmärrä sit' ensinkähän mä. On paljon, jota en voi ymmärtää. Tiedänpä yhtä, tiedän kumminkin, Salossa että laulat soreasti.

LAURI. Kyll' olen laulellut, mutt' koreasti…

AINA. Niin kyllä. Laulujas mä kuuntelin Niin tarkoin, että muistiss' on ne mulla. Kun toisten tänne tulet jällehen — Nyt saatkin joka päivä tänne tulla — Ne kaikki sulle silloin laulelen.

LAURI. Yhdessä laulelemme sitte noita.

AINA. Kun kuulin Laurin sulolauleloita, Ne aukas mulle uuden maailman. Mi lumous on sävelissäs, oi! Kuin illall' istuin ääress' ikkunain, Niin silloin soreasti mulle soi: (Lausuu). Kun lämmin länsituulonen Puunlatvaisissa huiskaa, Niin kuulteleppas kultainen, Suloa vaan se kuiskaa; Sill' aina tänne metsään tullen, Se tervehdyksen tuopi sullen Mun ruusuiseni metsistössä! Oi Lauri! kun mä tuota kuulen milloin, Silmistä kyyneleeni virtaa silloin.

LAURI (itsekseen). Voi! sydämelleni tuon sievän Ainan Tahtoisin mieluisasti minä painaa!

AINA. Oletkos unissasi nähnyt minua?

LAURI. Mä usein näen uuta sinusta, Kuin oisit ruusuiseni metsistössä.

AINA. Mä myöskin usein sua uneksin. — Vaan, Lauri, tule lakan luoksi, jossa Mun kyyhkyin ovat, sillä kyyhkytkin Sua kiittää tahtoo avustas, Kun kotkan häijyn kaasit luodillas. — Ai! kyllä ehdimme sen tekemään. — Parempi lie jos käymme leikkimään. Oleppas sä nyt kotka, kyyhky mä. (Juoksee näytelmäsijan toiselle puolelle). Saa nähdä, saatko kiinni minut sä! No, käytkös?

LAURI. Kyllä kohta kiinni saan; (Juoksee Ainaa ottamaan kiini). Vaan sitte en mä irti laskekaan.

AINA (juoksee pakoon). Kas, paljon parempi olen minä.

LAURI. Kuin nuoli nopsa! Mutta varo! kotka vie…

AINA. Ei tällä kertaa!

LAURI. Kyllä kohdakkoin.

AINA. Jos kiinni saat, niin saatpa jotakin.

LAURI. No, minkä?

AINA. Muiskun!

LAURI. Sitte pian vain!

(Juoksee Ainan jäljessä, ja saa hänet kiini).

AINA. Oi, jopa jouduin kotkan kourihin!

LAURI (suutelee Ainaa). Mun Ainain, Ainain!

AINA. Se oli aivan toista, Kun viimein vaariani suudellessa.

Yhdestoista kohtaus.

Entiset. Liisa.

LIISA. Kah, mitä kumman kummaa näen ma! Sun, tyttö, onko järki jättänyt?

AINA. Ei, Liisa, me vaan leikitsimme nyt.

LIISA. Ja mitä nuori herra uskaltaa! Nyt luunne kohta täältä korjatkaa, Sill' itse kapteen kohta koton' on; Ja jos hän saapi täällä nähdä teidät, Niin peto silloin perii kaikki meidät. Aukaisen portin. (Aukaisee portin). Pois salohon!

LAURI. Hyvästi, Aina!

AINA. Et saa mennä pois: Sun täytyy jäädä. — Miks et jäädä vois?

LAURI. Ei nyt, vaan pian! Ikipäiviks sitten, Jos niin vaan tahtoo Herra taivahitten.

(Pois).

Kahdestoista kohtaus.

Aina. Liisa.

AINA. Mä häntä seuraan!

LIISA. Aina armainen, Sä mitä mietit?

AINA. Riemuin häiritsit! Maa paratiisi on, nyt tiedän sen, Ja ihmiset kuin itse enkelit! Sen tiedänkin!

(Itkee).

LIISA. Jos vait' jo olisit!

Kolmastoista kohtaus.

Entiset. Kilpi, Lampinen.

KILPI. No, mitä?…

LIISA. Neuvoin onpi, ole vait'!

AINA. En! Sitä en mä tee, sen kuulla sait. — Nyt taas hän tahtoo, että minä uutta Pitäisin vaariltani salaisuutta.

KILPI. Ei puhu vaan!

AINA. Tääll' oli hän … hän, Ken pelasti henkein. Häntä huusin mä Ja hän tul' aidan yli, näet sä, Ja sitte lausuin hälle kiitoksen Ja sitte lystiksemme leikitsimme Ja sitte suotta … hiukan suutelimme.

LIISA. En ole syypää. — Olen viaton.

LAMPINEN. Semmoinen veitikka!

AINA (itkee). Hän poissa on! Tuo paha Liisa ajoi hänet pois.

KILPI. Se tekemättä olla saanut ois.

LIISA (pikaisesti). No, kenpä moista kärsiä nyt vois! Niin onpi kapteen' itse käskenyt.

KILPI (Ainalle). No niin, mun tyttöseni, ole tyyni nyt! Nyt jälestänsä juokse joutuisaan, Tuo hänet tänne, sano hänelle, Ett' isäns täällä on, se sano vaan.

AINA. Vaan vaari, onko totta?

KILPI.

Joudu, neitonen!

AINA. Näetkös, kuin teit pahoin, Liisasein!

(Kiiruhtaa portille).

KILPI. Vaan varovasti, Aina kultasein! Muistathan lintua kun ha'it sä.

AINA. Hyvästi! En nyt enää pelkää mä!

(Juoksee portista ulos).

Neljästoista kohtaus.

Entiset paitsi Aina.

LAMPINEN. Hän onpi metsäkukka kaunihin; En moista ole nähnyt koskahan. Mutt' kyllä paikkans pitää poikakin!

KILPI. Mä häntä nähdä oikein haluan! Jos hänen niinkuin lapsein laita on — Kuin luulen — eloin toiseks' toimitan: Maailman kanssa teen mä sovinnon Ja siitä saan mä kiittää veljeäin. (Antaa kättä Lampiselle).

LAMPINEN. Vakuudeks' kättä, vanha ystäväin!

Viidestoista kohtaus.

Entiset. Lauri. Aina.

AINA (taluttaa Lauria sisään). Hän tässä on nyt, tässä onpi hän!

LAMPINEN. Sinusta, poika, mitä kuulla saan?

LAURI. Voi, isä kulta! Minä … minä vaan…

LAMPINEN. Veitikka, en ois luullut ensinkään…

LAURI. Nyt hyvin huomaan, että…

LAMPINEN. Lauri, kuule! Pidätkö neidosta?

LAURI. Mä rakastan Hellästi häntä, ettei kukaan luule…

AINA. Sen aikaa sitte tiesin! — Varmahan Tuo isäs onpi?

LAMPINEN. Tule, tyttärein, Syliini!

AINA (syleilee Lampista). Lauri, hyvä on isä sulla.

LAMPINEN (Laurille). Tuo vaarins' on. — Sä saat…

LAURI. Mä saanko tulla?

KILPI. Mun sylihini joudu poikasein!

(Painaa Lauria rintaansa vasten).

LAMPINEN. No, lapset, lystiä nyt pitäkää, Kuin kiltit kumppanukset leikkikää! Kun kolme vuotta vielä vieree, niin Te saatte sitte mennä naimisiin.

AINA (hämmästyksissään). Vai naimisiin? (Äänettömyys). Se ompi jotakin, — (Juoksee Laurin luokse ja ottaa häntä kaulasta kiinni). Niin käyköönkin!

KILPI. Ajan pitkäks' arvasin, Vuos' ehkä kyllin kyllä lie, ken ties!

LIISA. No, niin … niin… Kaikkiapa katuu mies, Va'an kuitenkaan ei nuorna naimistaan.

AINA (astuu Liisan luo). Suo anteeks, Liisa! —. Minä milloinkaan En paha tahtois olla koskaan!

LIISA. Kuin hyvä sydän meidän hellikossa!

KILPI. Pirtistä vihdoin päivä paistaa meille. Jumala suokoon siunauksen teille!

AINA (likistää lempeydellä Lauria). Oi, Lauri!

LAURI. "Kukka kukkain kuusistossa!"

(Loppu).