Produced by Tapio Riikonen

LAUKKURYSSÄ

Laulunsekainen ilveilys yhdessä näytöksessä

Tanskankielisen teoksen mietteen mukaan kirjoittanut

A. RAHKONEN

Helsingissä, J. C. Frenckellin ja pojan tykönä, 1869.

Näytetty: C. R. Lindberg.

HENKILÖT:

Wiljakainen, Johan Mikaelinpoika, |
Hattumaakari, |
Leena, hänen tyttärensä, |
Tikka, Kaari Johanneksenpoika, | Käkisalmessa.
Kestikievari ja teurastaja, |
Miettinen, Matti Katarinanpoika, |
Räätäli ja raatimies, |
Sopanen, Elias Jaakonpoika, Kauppias,
Heimo, Rikas mies Helsingistä.
Niilo, Ylioppilas, Heimon veljen poika.
Heikki, Ylioppilas.
Wasili Petrovitsa, Laukkuryssä Aunuksesta.
Palveluspoika, kestikievarin-.
Yksi renki.
Toinen renki.
Wieraita ja palvelijoita.
Porvareita vaimoineen ja lapsineen.
Soittajia.

On tapahtuvinansa Käkisalmessa.

Teateri kuvaa katua. Oikealla puolella on kestikievarihuone, jonka oven yläpuolella on kyltti kirjoituksineen: K. Tikka Kestikievari. Huoneen edessä on suuri pöytä ja muutamia penkkiä. Wasemmalla puolella on hattumaakarin puoti, jonka ikkunalta näkyy hattuja ja lakkeja ja jonka oven yläpuolella on myöskin kyltti kirjoituksineen: Johan Wiljakainen Hattumaakari. Puodin vierellä on penkki.

ENSIMÄINEN KOHTAUS.

Niilo ja Heikki, viimemainittu kirja kädessä, istuvat
pöydän ääressä kestikievarinhuoneen edessä.

Niilo. Weljeni, heitä jo pois tuo kirja kädestäsi! En voi enää kuunnella, sillä päässäni on vallan toisia ajatuksia.

Heikki. Mutta, veli kulta, koska nyt olemme runomatkallamme, niin emme saa muuta ajatella kuin runollisuutta. Ja kun kädessäni sattuu olemaan juuri se osa kirjaa "Mansikoita ja Mustikoita", jossa Suonio puhuu Suomen kansan runoilijoista, niin sallihan minun katsoa, onko täällä Käkisalmessa asuskellut ketään Suomalaista runoilijaa. (Lattaelee kirjaa.) Onpa todellakin. Tässä mainitaan, että Pietari Mansikka on ollut täällä siltavoutina ja on yksi parempia kansan runoilijoita.

Niilo (joka yhä katsoo tuijottaa hattumaakarin puotiin päin). Muistaakseni sanotaan siinä myöskin, että lemmen liekki pani täällä hänen runolähteensä lirisemään.

Heikki. Se on kyllä totta. Mutta etpä suinkaan olisi sallinut, että Mansikka olisi samassa nainut tuon hattumaakarin kauniin tyttären? Jumala paratkoon! kylläpä oletkin jo antanut tuolle hattumaakarille meidän molempain matkakassasta niin paljon rahaa, että hän jo minun mielestäni voisi antaa tyttärensä kaupanpäällisiksi.

Niilo. Heikki, et saa puhua niin! Leena on siveyden kuva.

Heikki. Sen minäkin luulen, sillä olenhan nähnyt hänen kääntävän selkänsä sinuun, kun häntä puhuttelet.

Niilo. Jospa tietäisin hänen sillä tarkoittavan, etten ole hänen suosiossansa, niin olisi onnettomuuteni todellakin suuri. Melkein neljä viikkoa olemme jo viipyneet Käkisalmessa. Setäni luullee minun jo aikaa sitten lähteneen kanssasi täältä Inkerinmaalle runonkeruulle, sekä ihmetelnee sitä, ettei ole saanut minusta mitään tietoa. Tuo kaunis neitohan on minut tänne vanginnut. Jopa olen juossut hyvin monen asian vuoksi tuohon puotiin.

Heikki. Kylläpä puhut totta! Kuinka monta hattua jo lienetkin ostanut. Warmaankin kaksitoista hattua ja seitsemän lakkia! Jumala paratkoon, oletpa aika kassööri! Niillä rahoilla olisimme jo aikaa sitten olleet matkamme perillä.

Niilo. Waan kuinka minun olisi pitänyt tehdä? Täytyihän minulla olla jotakin asiaa, sillä enhän olisi voinut asiatta puotiin mennä. Mutta mitäs sekään on minua auttanut? Hän tuskin vastaa kysymyksilleni; tavallisesti menee hän pois ja jättää isänsä tekemään kanssani kauppaa.

Heikki. Kas niin, Niilo kulta, pienissä kaupungeissahan pitää viattomuutta hakea; Helsingissä on se jo aikaa sitten huutokaupalla myyty.

Niilo. Onko Helsingistä jo posti tullut?

Heikki. Ei vielä, vaan sitä odotetaan parasta aikaa.

(Nousevat seisalleen.)

Niilo. Jospa tietäisin, mitä setäni minulle kirjoittaa!

Heikki. Jospa tietäisin, lähettääkö hän rahaa!

Niilo. Minun on ollut vaikea hänen kukkaroonsa turvautua. Waan kun Helsingin kirjallisuuden seura on määrännyt meille niin hirveän vähän matkarahaa, niin ei muuta turvaa ole ollut kuin sedältäni lisäksi pyytää. Hän onkin hyvä ja rikas mies, ja onpa siis syytä toivoa.

Heikki. Saanko luvan kysyä, mitä muuta olet hänelle kirjoittanut?

Niilo. Pelkkää totta vaan, sillä totuushan maan perii. Ensiksi olen minä kiittänyt häntä siitä, että hän on hätätilassa luvannut auttaa minua rahoilla. Sitten olen minä kertonut hänelle hyvin tarkoin runoretkemme Karjalassa ja viimein olen hänelle kirjoittanut olostamme Käkisalmessa — ja olen samassa tunnustanut kiihkouteni.

Heikki. Se tahtoo sanoa, kiihkoutesi tuhlaamaan rahaa hattuihin, jotka kyllä hintansa takaisin tuovat, jopa kenties korkoakin, kunhan vaan odotamme Käkisalmen markkinoita.

Niilo. Siitä en ole sanaakaan virkkanut, mutta lemmenkiihkouteni, kas, sen minä olen tunnustanut ja luvannut samassa heittää se sekä koko kaupunkikin Jumalan nimeen, kunhan vaan saan rahat käteeni, että sitä tehdä voisin.

Heikki. Ja sinä luulet sitä voivasi tehdä?

Niilo. Minun täytyy; minun kunniani sitä vaatii. Leena ei minua rakasta, hän päinvastoin jopa ylenkatsoo minua. Tahdonpa vielä viimeisen kerran koettaa päästä hänen kanssansa puheille; tuleehan hän tavallisesti tähän aikaan puotiin.

(Katsoo sinnepäin.)

Heikki. Herra siunatkoon! Aiotko taaskin ostaa itsellesi uuden hatun?

Niilo. Kaikkiapa vielä! Minä tahdon vaan nähdä Leenaa ja hänen omasta suustansa kuulla onneni.

Heikki. Kas se on sekä kristillistä että loogillista. Mutta mitä hattuihin tulee, niin täytyy minun muistuttaa, että me jo viimeinkin suurella rahantuhlaamisella olemme saaneet niitä koko tusinan; olisihan siis synti suuri hankkia vielä lisäksi kolmastoista, joka silloin häpäisisi niin pyhän luvun kuin tusina on. Eikä silloin mikään muu auttaisi kuin kerätä toisia hattuja lisäksi niin monta, että toinenkin tusina tulisi täyteen.

(Postikellon helinä kuuluu.)

Niilo. Ai posti tulee! Heikki, ole niin hyvä ja lähetä joku kiireesti postikonttoriin kysymään, onko minulle tullut jotain kirjettä.

Heikki. Menenpä aikani huviksi itse.

(Menee.)

TOINEN KOHTAUS.

Niilo perällä. Tikka, Miettinen, Sopanen ja joukko ravintolan vieraita sekä palvelijoita rientää juosten ulos kestlkievarihuoneesta. Miettisellä on vielä ruokaliina rinnalla ja Sopasella kädessä luupalanen, jota hän kaluaa.

Kööri.

(Lauletaan kuin: Arvon mekin ansaitsemme.)

1.

Ai, ai! Helsingistä milloin
Posti tänne tullut on,
Käkisalmi, riemus silloin
Onpi vallan verraton!
Iloa niin suurt' ei suonut
Mikään oo, kuin se on tuonut.

2.

Kun jo kello heläjääpi
Wirstan päästä kaikuen,
Ruoka unhotuksiin jääpi,
Wiinapullo samaten.
Uutisia kuulla saamme,
Niitä tarkoin tutkikaamme!

3.

Wirallinen Lehti noista
Sanomist' on mieluisin,
Hallituksen asioista
Haastelee se liiakskin;
Jos se pulaan joutuu milloin,
Almenninki auttaa silloin.

4.

Hufvudstadin-bladi painaa
Lukea mit' ansaitsee,
Senpätähden siitä aina
Neidot kohta tappelee,
Sekä uteljaisna juoksee
Ämmät kahvipöydän luokse.

Tikka (palveluspojalle). Hei, Pekka, juokse paikalla postikonttoriin ja tuo meille sanomalehdet.

(Poika menee.)

Miettinen. Niin kovin mielelläni tahtoisin tietää, onko sanomalehdissä puhuttu komersiraati Petrovitsasta.

Tikka. Sitä minäkin tahtoisin niin mielelläni tietää. Häntä odotetaan Walamoon. Tuo mainion rikas komersiraati Wasili Petravitsa Moskovasta!

Miettinen. Sanotaanpa hänen matkastansa olevan ilmoitettu Moskovan Wietomostissa, vaan varmaankin saamme Wirallisesta Lehdestä hänestä tarkempia tietoja.

Sopanen (kaluen luuta). Saammepa kunnon paistin.

Miettinen. Siitäkö, jota kaluatte?

Sopanen. Ei, minä tarkoitan Petrovitsaa. Mutta semmoista herkkua saamme tavallisesti haistella, vaan ei maistella. Täällä Käkisalmessa ei meillä ole mitään hyötyä hänestä, sillä hän tietysti lähtee samalla höyrylaivalla pois.

Tikka. Nuo hiiden höyrylaivat! Tuskinpa enää saa hyviä matkustavaisia nähdäkään. Jos asian laita tulee näin pysymään, niin kaikki ravintolan isännät täällä meidän maalla, minä tarkoitan Lyssenpurissa ja Käkisalmessa, kuolevat nälkään hyvin pian.

Miettinen. Waan sanoppas, mikä on oikeastaan hänen Walamomatkansa tarkoituksena?

Sopanen. Hänen Walamomatkansa tarkoituksena? — Maltas kunhan pyyhkin suuni puhtaaksi, niin paikalla sanon sen.

(Laulaa säveleellä: Tyhjät maljat pidoissa.)

1.

Petrovitsa mynteillään
Kansaa tanssittaapi,
Sodan saa hän syttymään,
Rauhat rakentaapi.

2.

Hopeaiset hetulet
Häll' on puvussansa,
Napit kaikki kultaiset
Häll' on takissansa.

3.

Hällä kammareissakin
Kultakruunut riippuu,
Hänpä polttaa setelin,
Sytyttäissä piippuu.

4.

Waan kun hän on ihminen.
Syntejä hän kantaa,
Niistä päästä, munkeillen
Rahaa tahtoo antaa.

5.

Mutta kyllä meillekin
Tuhansia jääpi,
Kukkaromme kovemmin
Silloin heläjääpi.

6.

Weljet, kyllä meillekin j.n.e.

Miettinen. Kas, hänpä vasta on kunnon mies. Woi, jos hän jo olisi täällä! Ehkä teettäisi tykönäni uudet housut.

Tikka. Ja ostaisi pihatostani härkiä.

Sopanen. Ja puodistani Wuoksen lohta.

Miettinen. Minä, joka olen kaupungin vanhin ja raatimies, antaisin kunnianosoitukseksi porvariston marssia hänen edessänsä.

Tikka. Ja minä härkäni ja mullikkani.

Sopanen. Ja minä kauppapalvelijani ja piikani.

(Palveluspoika tulee takaisin.)

Palveluspoika. Tässä on sanomalehdet.

(Kaikki kiiruhtavat hänen luoksensa.)

Muutamat. Hufvudstadin-bladi!

Toiset. Almenninki!

Toiset. Wirallinen Lehti!

Miettinen (tempaisee kaikki sanomalehdet). No, noh! Emmehän voi kaikki samalla kertaa lukea. Menkäämme ruokasaliin; minä luen teille, niin voimme sitten asioista keskustella.

Kaikki. Se on oikein! Se on oikein!

(Menevät kestikievarihuoneesen.)

Tikka, (joka huomaa Niilon, palaa takaisin). Kuulkaa, herra Heimo kulta! Älkää suuttuko! Minä olen kovassa rahan pulassa. Olisiko teidän mahdollista suorittaa tänäin antamani rätinki.

Niilo. Aivan mielelläni tahtoisin sen tehdä, mutta sanoa täytyy vaikka hävettää, ettei minulla ole tällä hetkellä ollenkaan rahaa, vaan minä odottelen vekseliä Helsingistä ja lähetin nyt juuri toverini postikonttoriin kysymään tokko semmoista on jo tullut.

Tikka. Sepä on lysti kuulla! Suokaa kuitenkin anteeksi rohkeuteni, vaan ajat ovat nykyään niin kovat. (Mennessänsä itsekseen.) Tuopa on merkillinen mies! Ties Jumala, mitä hän täällä Käkisalmessa näin kauvan tehnee. Luulenpa, ettei mahda hänen laitansa oikealla tiellä olla.

KOLMAS KOHTAUS.

Niilo. Leena (puodin ovelia).

Niilo. Jos ei minun vekselini tänäin tule, niin en tiedä mitä tehnen — (Huomaa Leenan). Mutta tuossa on Leena. Kenties hän näkee minut. Näinköhän menen hänen luoksensa. Tahdonpa kuitenkin vähän aikaa olla etempänä.

(Leena käypi, Niiloa huomaamatta, sukanneulonta kädessä, puodin ulkopuolella edes ja takaisin.)

Leena. (Laulaa säveleellä: Minä seisoin korkeella vuorella.)

1.

Kaunis neito, sä, joka katselet
Ikkunastasi minuhun.
Sekä lintuin laulua kuultelet,
Käännät korvasi riemuhun!

2.

Älä noin sä kylm' ole ainiaan,
Ole lempeä minullen,
Mua laske, kultani, joutuisaan
Sinun luoksesi sisällen.

3.

Miksi poika laulat tuon laulelon?
Sekä miks pyrit luoksein noin?
Kuules, kuules, kyll' ovi auki on,
Minä sulle sen virkkaa voin.

4.

Sinun ensin tuntea täytyy tie,
Kuule, niin minä neuvon sen:
Mene tuonne kirkolle, siellä sie
Sitten kolkuta ovelien.

5.

Mutta vaivaloinen on kirkkotie,
Oi sä, neitoni armahin!
Raput laske seinälle, että mie
Sinun luoksesi pääsisin.

6.

Poika ei, sill' onpi mon' onneton
Pudonnunna jo rapuilta,
Mutta kirkonportti se varma on
Sekä leveä astua.

Niilo (läheten Leenaa). Hyvää päivää, kaunis neito!

Leena. Ai! tekö se olittekin?

Niilo. Ette suinkaan te ole vihoissanne siitä, että olen kuunnellut teidän lauluanne? Sillä laululla on kaunis sävel. Minä olen kuullut Kreetta Haapasalon laulavan sitä Helsingissä; vaan voin vakuuttaa, että jokainen, joka on kuullut sen laulun teidän suustanne, sanoo samoin kuin minäkin, teidän laulavan sitä paljoa suloisemmasti kuin hän.

Leena. En voinut haaveksiakaan, että niin taitava nuottien tuntija oli lähellä minua; muuten en olisi ollenkaan laulanut.

Niilo. Mutta sanatkin minua ihastuttivat; ne ovat vallan uudet.

Leena. Uudet, sanotte te? Ei ne ole uudet.

Niilo. Ei ajatusten puoleen, mutta —

Leena. Kenties aikomuksenne onkin puhua isäni kanssa?

Niilo (hämmästyksissään). Aivan niin; sehän minun aikomukseni olikin, vaan saanenhan onnen puhella teidänkin kanssa?

Leena. Minä käsken hänen tulemaan ulos.

Niilo (yksinään). Saakuri vieköön! Taas hän menee pois ja jättää minun tavallisuuden mukaan isänsä kanssa loruamaan.

NELJÄS KOHTAUS.

Niilo. Wiljakainen.

Wiljakainen. No, hyvää päivää, maisteri Heimo! Wielähän te olette täällä Käkisalmessa. Suvaitsetteko mitä?

Niilo. Suvaitsenko mitä? Oi, teidän puodissanne on hyvin paljon kaunista tavaraa, paljon, jota mieleni tekee!

Wiljakainen. Koko puotini on tarjolla. Mitä pitää olla? Pyöreääkö hattua, vai silkkihattua? Wai kenties haluatte uusia kesälakkeja aivan Pietarin muotia?

Niilo (ajatuksissaan) Waan kuulkaa, osaatteko selittää arvoituksia?

Wiljakainen. Kyllä, jos vaan ne eivät ole aivan vaikeita.

Niilo. Saappa nähdä, näinköhön arvaatte mitä puodistanne kernaammin haluaisin omakseni.

(Sävel: Flikka kaunis suloinen.)

1.

Akkunaan kun käännän pään —

Wiljakainen (juoksee puotinsa akkunan luo, katsoo sisälle ja lausuu jälkeen muistostansa).

"Akkunaan hän kääntää pään" —

Niilo.

Sieltä satun näkemään —

Wiljakainen (lausuu jälkeen muistostansa).

"Sieltä hatun näkee hän" —

Niilo.

Mi on liljaa valkeampi,
Muita kaunihin.

2.

Sill' on suuret silmät kans,
Kullasta on kiehkurans,
Järkeä ja ymmärrystä
Ne ne verhoaa.

Wiljakainen.

Herra, kyllä arvannen,
Tänne kohta tuon mä sen.

(Menee puotiinsa.)

Niilo.

Mitä hän nyt tarkoittaapi,
En voi käsittää.

4.

Wiljakainen (tulee valkea hattu kädessä).

Tässä, tässä nyt se on;
Tää sai vasta palkinnon,
Kun on liljaa valkeampi,
Muita kaunihin.

5.

(Näyttää hatun huokureikiä.)

Sill' on suuret silmät kans.

(Näyttää keltaista hatunnauhaa.)

Kullasta on kiehkurans.

(Panee hatun Niilon päähän.)

Järkeä ja ymmärrystä
Nyt se verhoaa.

Niilo (ottaa hatun päästään ja katselee sitä.) Paha kyllä, että nuo runolliset vertaukset sopivat samalla kertaa useampaan kappaleesen.

Wiljakainen. Mitä te nyt tarkoititte? Enkö minä ole oikein arvannut? Kyllä kaiketi; sillä mahdotonta on erehtyä noin selvästä arvoituksesta. Pitäkäätte vaan se hattu! Se kaunistaa teidät ja sopii päähänne, niinkuin olisi mitan mukaan tehty.

(Panee hatun jälleen Niilon päähän.)

Niilo. Niinkö luulette? (Wähän aikaa mietittyään, huoaten.) Waan mitä se maksaa?

Wiljakainen. Kyllä se on vähintäin kolmenkymmenen markan arvoinen, ja vaikka minun oma veljeni pyytäisi sitä, niin ei hänkään saisi halvemmasta. Waan yhtä kaikki. Koska te olette minulta jo niin monta hattua ostaneet, niin voittehan ikäänkuin tuttavuuden puoleen saada se kahdestakymmenestä viidestä markasta; enhän minä viidestä markasta välitä, kunhan vaan muuten hyvä kauppa syntyy.

Niilo. Katsokaa, minulla on tässä kahdenkymmenen markan seteli. (Itsekseen.) Jumala paratkoon, lienee jo viimeinen! (Ääneensä.) Jos myytte tuon hatun minulle tähän rahaan, niin ostan vielä senkin.

Wiljakainen. No, olkoon menneeksi tuon kauniin setelin vuoksi ja sitten on hattu teidän. Tuhannen kiitoksia. Jos vielä edeskinpäin tarvitsette apuani, niin kääntykää vaan puoleeni. (Tahtoo mennä, vaan palaa takaisin.) Waan kuulkaa vielä sananen. Minun tapani ei ole olla uteliasna, mutta suokaa anteeksi jos kysyn, mitä te oikeastaan niin monella hatulla teette? Itse asia ei minuun kuulu, mutta mieleni tekee niin kovin tietää.

Niilo. Mitä minä niillä teen? — Minä ostan niitä sen tähden, että — että — että minä olen mielitehtoinen.

Wiljakainen (hämmästyksissään). Wai herra on mielitehtoinen —

Niilo. Niin, minä mielin hattuja, se on, mieleni tekee hattuja.

Wiljakainen. Hattuja? Sekö se olikin vaan? — Herra Jumala, löytyypä noita mielitehtoisia monta sorttia. Mainittu sortti on kuitenkin kaikista viattomia; se on aivan varmaa. — No tuhansia kiitoksia, jääkää terveeksi! (Itsekseen.) Hän on siis mielitehtoinen, se tahtoo sanoa: mielipuolinen.

(Menee.)

Niilo (yksinään). Aika tuhmasti teinkin nyt. Jos ei vekseli tule, niin olen mennyt mies.

WIIDES KOHTAUS.

Niilo. Heikki.

Heikki (katsoo ympärillensä). Minun toverini ei näytäkään olevan täällä, mahtanee siis olla kammarissansa.

(Tahtoo mennä kestikievarihuoneesen.)

Niilo. Heikki hoi! minnekkä matka?

Heikki. Herra Jumala! Sinäkö olitkin? Todellakaan en tuntenut sinua. Mitäpäs nyt? Johan taas olet ostanut itsellesi uuden hatun.

Niilo. Onko sulla kirjettä?

Heikki. Kirjettä? Ei tuon enempää mitä kädessäni näet.

Niilo. Ei kirjettä! Ei vekseliä! Pahuus vieköön.

Heikki. Oletko taas ostanut hatun?

Niilo. Mitä se sinuun kuuluu?

Heikki (pilkallisesti.) Minun täytyy sanoa, että se on hirveä tapa, johon olet kiihkostunut. Kylläpä varoitetaan nuoria miehiä kortinlyönnistä, juomisesta ja naisista, vaan unhotetaan sitä vastoin varoittaa vaarallisimmasta himosta. Jospa minä jolloinkin tulisin papiksi, niin saarnaisin seuraavalla tavalla: (saarnaten) Lyö korttia niin paljon kuin mielesi tekee, juo niin paljon kuin mielesi tekee, armastele niin paljon kuin mielesi tekee, vaan lupaa pyhästi vannoen, (kovemmalla äänellä) ett'et osta useampaa kuin yksi hattu vuodessa.

Niilo. Waikka olen kovassa pulassa, niin en voi kuitenkaan olla nauramatta. Luulenpa, että sä et ole oikein viisas.

Heikki. Niinhän aina rakastuneet ihmiset luulevat viisaista, kun nämät antavat heille hyviä neuvoja. Ajattelepas, alku työn kaunistaa, lopussa kiitos seisoo. Samoin himojenkin laita. Ensin ne kasvavat huomaamatta, vaan sitten ne paisuvat niinkuin nuoskalumessa vierivä lumipallo. Jos ei niitä jo ajassa tukehuteta, niin vievät ne päin helvettiin, niinkuin tuo kirottu hattuinhimo on sinulle tekemäisillään.

(Laulaa säveleellä: Ei ole ajat, niinkuin oli ennen.)

1.

Harmiksi pistää alkavi jo mulle,
Mikäpä viimeinkin lopuksi tullee.

2.

Hattuja meillä on jo kolmetoista,
Seitsemän lakkia, tees tili noista!

3.

Kaikk' katukoirat pilkkaavat jo meitä.
Hiitehen siis sinä hattusi heitä.

4.

Paljon myös niiden rahtipalkka maksaa,
Kumpiko meistä sen suorittaa jaksaa.

5.

Parhain siis ollut oisi niittä olla,
Kuin kiristupahan veloista tulla.

Niilo. En taida parempaa vastausta antaa saarnoihisi kuin seuraavan:

(Laulaa säveleellä: Wuonna kuusikymment' kuus).

1.

Etpä käsittää sä voi
Sydämeni vaivaa, oi!
Kun vaan puotiin katson ma,
Mielein tekee hattuja.

2.

Kun näin eilen semmoisen,
Katos rauha sydämen,
Jos mä kävin, haastelin,
Hattua vaan muistelin.

3.

Saakur soikoon, huudahdin,
Se mun saada pitääkin!
Waan kun ostetuks sen sain,
Rauh' ei tullut rintahain.

4.

Tänäin juur, kun tahdoin ma
Murhettani haihduttaa,
Hatun näin tään valkoisen,
Paisui vaiva sydämen.

5.

Näin nyt mietin: hattu tuo
Mulle varman onnen suo,
Kun se päätäin kaunistaa,
Sydämein myös rauhoittaa.

6.

Saakur soikoon, huudahdin,
Se mun saada pitääkin!
Waan kun ostetuks sen sain,
Rauh' ei tullut rintahain.

Heikki. Kas niin, johan nyt olet kovin syntiin paatunut! Enpä olisi voinut luullakaan, sinun vielä niin pitkälle joutuneen. Nyt en enää tahdokaan juurtaa sanojani sinuun, sillä kun himo on jo kerran niin suureksi paisunut, että — —

Niilo. Kyllä arvaan, mitä aiot sanoa.

Heikki. Mistä sen arvaat?

Niilo. Minä olen lukenut tuon saarnasi Granfeltin siveysopista. Kas, tässä; (ottaa hatun päästänsä ja antaa sen hänelle) ota veikkoseni tämäkin ja pane se toisten joukkoon ja käske pojan tuoda minulle matkalakkini.

Heikki. Oh-hoh! Nyt meillä on jo kokonaista kolmetoista hattua. Kun asetan ne kaikki päälletysten pöydälle, niin syntyypä niistä koko tonttu; yksistään jo tämäkin voisi pimeässä peljästyttää ihmisen kuoliaaksi.

(Heikki menee.)

KUUDES KOHTAUS.

Niilo yksinään.

Niilo. Sitä pahempi, että Heikki on oikeassa. Jopa alan hävetä. Eikä olekaan mikään ihme, ettei Leena pidä minusta, kun näkee miten narrimainen minä olen. Joka kerran kun menen puotiin, saadakseni kohdata häntä, menee hän matkaansa ja jättää minun isänsä kanssa puhelemaan. Näin jäätyäni pulaan, on minun täytynyt joka kerta ostaa itselleni hattu, kun en ole rohennut oikeaa asiatani julkaista, sillä enhän voi asiatta mennä vieraiden luo. Luultavasti nauraa Leena minua siitä. Jos olisin miehuudella ja tarkoitukseni toteuttamiseen turvautumalla itseäni käyttänyt, niin olisin varmaankin jo kauvan aikaa sitten saanut tilaisuuden aukaista sydämeni hänelle, joutumattani pilkan-alaiseksi näiden kaikkien hattujen ostamisesta. Waan rakkaus on kummallinen sikiö; se syntyy sekä elää kahdella tavalla samalla kertaa. Ajan huviksi se minussa syntyi, vaan kohtapa poltin itseni, ikäänkuin perho, siinä liekissä, jonka ympärillä häärin. Ihmekö siis, että Leena katsoo minuun samoilla silmin kuin ensi alussa tietämättä, ettei rakkauteni enää olekaan pelkkää mairetta, mutta sydämeni hartainta toivoa. Niin, niin! tästä silmänräpäyksestä alkaen tahdon muuttaa tapani; ja vielä parempi olisi, jos minulle onnistuisi sammuttaa se vähäinenkin lemmen liekki, jonka kenties olen häneen sytyttänyt. Saakurin hatut! Pahuus vieköön, etten ole voinut olla rauhoillani!

SEITSEMÄS KOHTAUS.

Niilo. Tikka.

Tikka. Kuulkaa herra, rohkenenko kysyä, joko olette saaneet vekselinne ja olisiko teidän mahdollista auttaa minua rahanpulasta?

Niilo. En, hyvä isäntä, en toden todellakaan ole sitä vielä saanut.

Tikka. Ettekö? Sepä nyt vasta oli saakeli! Ties Jumala, mitä minun tulee tehdä. Tänäin täytyy minun maksaa suuri rahasumma tavaroista. Olenpa mennyt mies, jos ette minua pulasta päästä. (Itkee.) Ah, herra Heimo! Perkele vieköön, miten väärin te olette tehneet, kun olette saattaneet minun miesparan tämmöiseen helvetinmoiseen piinaan.

Niilo. Woi, mikä onnettomuus! Nyt hän itkee! Hävetkäätte toki, herra Tikka! Eihän miehen sovi itkeä noin vähänpätöisestä asiasta, akkojen työtähän se on. Rahanne kyllä saatte, se on tietty se.

Tikka. Woipi olla mahdollista, mutta, saakuri vieköön, eipä olekaan samaa, jos minä saan ne tänäin tahi vasta vuoden jälkeen. Näinköhän kuitenkin voisitte antaa minulle edes jonkinmoista takausta.

Niilo. Mitä takausta minä voisin teille hankkia, koska olen umpi vieras täällä kaupungissa? Paljoa helpompi on minun hankkia teille rahaa, kuin takausta.

Tikka. Sitä parempi, maksakaa siis velkanne rahassa.

Niilo. Kyllä te saatte, sanon minä vielä kerran, vaan malttakaa toki siksi, kunnes itse saan rahaa.

Tikka. Kas, sepä vasta oli lohdutusta se!

KAHDEKSAS KOHTAUS.

Niilo. Tikka. Heikki tulee, kantaen selässään kolmeatoista hattua ja seitsemää lakkia, jotka kaikki ovat sidotut kiehkuraksi yhteen lankaan.

Heikki. Niilo, tässä on matkalakkisi, jota halusit.

Niilo (ottaa hatut). Mitä tämä nyt taas merkitsee?

Heikki. Herra Jumala! pitäähän meidän ajanhuviksemme tehdä tiliä rikkauksistamme. Sentähden tahdon minä näyttää sinulle tätä kaunista, uudenmoista kiehkuraa. Katsopas vaan, valkea hattu on keskellä, toiset kaksitoista ikäänkuin apostolit sen ympärillä ja seitsemän lakkia niiden välillä, niin että tämä kokonainen harakanpelotus olisi sitä komeampi. Sääli vaan, ettei ne ole vanhain akkojen yömyssyjä.

Tikka. Mitä kummaa tämä merkitsee?

Heikki. Minä selitän sen teille. Kuulkaa isäntä, aikomuksemme on ripustaa tämä koristus teidän huoneenne lakeen kynttiläkruunun asemesta, koska teidän kammarinne näyttävät melkein kaikki olevan jotensakin tyhjät huonekaluista.

Niilo (puoliääneensä Tikalle). Näettehän, onhan minulla koko joukko hattumaakarinteoksia. Sitä paitsi olen keksinyt itse uudenmuotisen hatun, vaan se ei tähän kuulu; pää-asia on, että nuo hatut ovat kaikki minun omani. Te pyysitte taanoin takausta ruuasta ja kortteerista. Minä annan teille nämät hatut. Sen te kyllä hyvin käsitätte, että ne maksavat paljoa enemmän koin mitä minä olen teille rätinkinne mukaan velkaa. Tässä on kolmetoista hattua ja seitsemän lakkia; lukekaatte! — No, mitä arvelette? — Wai tahdotteko ostaa ne minulta, niin sitten suoritan teille velkani.

20

Tikka. Oikein on; kolmetoista hattua ja seitsemän lakkia, kaikki aivan uusia, ikäänkuin hattumaakarin puodista vasta lähteneitä. Waan en minä niitä juuri ostaa tahdo, sillä Jumal' auta en tiedä minne ne panisin. Mutta pantiksi, takaukseksi, kas, se toiselta korvaan soi. Silloin otan ne kiitollisuudella vastaan ja talletan kunnes vekselinne saatte.

Niilo. Minusta olisi parempi, jos te ne ostaisitte.

Tikka. Kyllähän siitä vielä ehdimme tarkemmin puhua.

Niilo. Herra kestikievari! Ottakaa siis nämät hatut ja viekää ne huoneesenne.

Heikki. Mitkä syntiin viettää ihmisraukkaa, hitto ne viimein suuhunsa haukkaa.

(Lauletaan kuin: Janon juoma sammuttaa.)

1.

Tikka.

Kiittää nöyrimmästi saan.
Älkää vihastuko vaan
Minuun raukkahan!
Weijareita täällä käy,
Joill' ei sivistystä näy
Juuri olevan.

2.

Niilo.

Teill' on oikein, kyllä saa
Nyky-aikaan kavattaa
Joka ihminen;
Muuten helpost' tapahtua,
Ettei ruokaa ees saa suu.

Tikka.

Oikein puhutten.

3.

Heikki (Niilolle).

Hattujoukon kummoisen
Söimme hintaan kalliisen!
Synti on se suur.
Saanko hälle sanoa:
"Kiitoksia ruuasta",
Waikk' ei kestäs juur.

4.

Niilo ja Heikki (Tikalle).

Hattujoukon kummoisen
Söimme hintaan kalliisen!
Synti on se suur.
Saamme teille sanoa:
Kiitoksia ruuasta.

Tikka.

Kiittämist' ei juur.

(Hän aukaisee oven Niilolle ja Heikille, jotka menevät sisään.)

YHDEKSÄS KOHTAUS.

Tikka. Renki (kirje kädessä). Sopanen.

Renki (kovin hengistyksissään). Herra kauppias Ilja Jaakkovitsa Sopanen! Ilja Jaakkovitsa Sopanen! eikö hän ole täällä.

Tikka. Mikä hätä nyt?

Renki. Postin kanssa on tullut kirje herra kauppias Ilja Jaakkovitsa Sopaselle ja sillä on kiiru. Hänen rouvansa, Repekka Jaakkovitsa, sanoi, että hän on täällä.

Tikka. Kyllä hän on täällä. Anna kirje minulle, niin minä vien sen kiireemmiten hänelle.

Renki. En tohdi, sillä minun itseni täytyy se antaa hänelle.

Tikka (Huutaa ravintolaan). Ilja Jaakkovits! täällä on yksi mies, joka tahtoo puhua teidän kanssanne.

(Sopanen tulee.)

Renki. Saan sanoa paljon terveisiä rouvalta ja tässä on teille kirje, joka juuri nyt postin kanssa tuli.

Tikka. Näinköhän tuo sanoma tuonee mulle ravintolan vieraita?

Sopanen. Sano rouvalle terveisiä paljon ja että minä tulen illalliseksi kotiin.

Tikka. No, mitähän tuossa kirjeessä nyt on?

Sopanen (lukee). "Korkiast kunnioitettu herra Ilja Jaakkovits Sopanen, Rehellinen ja kuulusa kupietsa Käksalmes; swojei rukuu", se on suomeksi, hänen omaan käteensä, eikä kenenkään muun; "skooro, skooro", se tahtoo sanoa, oikein välein. (Aukaisee kirjeen.) "Systerpek heinäkuun 1 päivä." — Ah, se on kirjeenvaihtajaltani Systerpekistä. Hän kirjoittaa minulle aina tärkeimmät uutiset sieltä. (Lukee itsekseen.) Herra Jumala, mitä näen! Auttakaa! auttakaa, minua pyörryttää! Minä kuolen!

(Hän on lankeamassa maahan, Tikka ottaa kiinni ja vie hänet penkille kestikievarihuoneen vierellä.)

Tikka. Woi Jumalani! tähän tarvitaan kiiruisaa apua!

(Töytää hattumaakariu ovelle ja huutaa sisälle.)

Hajuvettä! hajuvettä! Wälskäri! Wälskäri! — Ah, toden totta, nytpä erhetyin pelkästä peljästymisestä. (Huutaa omasta ovestaan sisälle.) Hajuvettä! Wälskäri! Wäliin! Ilja Jaakkovits laulaa viimeistä virttänsä.

KUUDES KOHTAUS.

Entiset. Wiljakainen. Miettinen. Ravintolanvieraita ja palvelijoita. Miettisellä on vielä sanomalehti kädessä.

Kaikki. Mitä nyt? mitä nyt?

Tikka. Hajuvettä! Hajuvettä!

(Palvelijat juoksevat sinne tänne.)

Sopanen (alkaa tointua). En minä tahdo hajuvettä. Antakaa minulle ryyppy viinaa, se on paljoa parempi.

Tikka. Tuokaa kuminaviinaa! Ei, tuokaa tavallista paloviinaa!

(Sopaselle tuodaan ryyppy viinaa.)

Sopanen (juotuansa). Ah, kuinka se helpotti!

(Nousee.)

Miettinen. Oletteko saaneet pahoja sanomia?

Tikka. Minä otan osaa suruunne.

Sopanen. Ei, ei sinnepäinkään. Minä pyörryin vaan pelkästä ilosta.

Kaikki. Ilostako?

Sopanen (mieleltään liikutettuna). Oi, ystävä kullat! Miten saattaisin virkkaa teille tunteeni? Enhän voi puhuakaan! Ko-ko-ko-ko-komersiraati Petrovitsa tulee Käkisalmeen.

Kaikki. Tuleeko?

Sopanen. Hä-hä-hä-hän e-ei tule.