SÄÄSKIÄ: 2. PARVI

Runollisia kokeita

Tehnyt

A. RAHKONEN

Helsingissä, P. Widerholm'in perillisten tykönä, 1867.

Ystävällensä ja Suosijallensa Maisteri Julius L. F. Krohn'ille omistaa nämä runolliset kokeet kunnioituksella ja kiitollisuudella

Tekijä.

AINEHISTO:

Miks en laulaa sais Kevät Leivo Ulkomailla olevalle ystävälle Toivo Sairas Kallis ruusu Hyvä neuvo Laupiuden sisar Karhun huokaus Maansa pettäjän katumus Käen kukunta Lemmetär ja nuorukainen Suomen Ruotsalaisille Joki Odottavainen Luonnon riemu Rakkauteni Ainaan Ensimäinen rakkaus Imatralla Ihmismuoto

Laulu-ehdotuksia:

Syyslaulu Satakieli Risti vuorella Paimenen sunnuntailaulu Tuulien laulu Metsälaulu Ylioppilaisten laulu Toinen ylioppilaisten laulu Ylioppilaisten marssi Serenadi Riemu, riemu, maljasi Lemmen laulu Alppilaulu Kolme laulua Iltalaulu Aamutoivo, illanhuokaus Juomalaulu Päivän kuvat Talonpojanpojan laulu Kirkko Viihdytys Maljanesitys Lönnrotille

Miks en laulaa sais.

Kuules, kuules veikko kulta! Riemua ei puutu multa, Miks en laulaa sais? Rastaskin hän lehdoissamme Lauloi, lientäin murhettamme; Näin hän laulaa tais:

"Taivas täällä sinertääpi, Revontulet liekkiääpi, Pohjaa kaunistain. Päivä veelle suuta suikkaa, Sammu ei, se yötkin tuikkaa, Rantaa kirkastain."

"Pohjantuuli lemmin huokuu, Riemuin vanhat hongat nuokkuu, Koivut hymyilee; Virrat välkkyin leikitseepi, Kosket kauniit tanssaileepi, Väinö soittelee."

"Päilyy täällä kukkamanner, Järvi, luoto, saari, tanner Kukkaloistossaan. Suomen kallis ruusu kanssa Pilkistää jo nupustansa, Koristaapi maan."

Lystiksensä lehdoissamme, Riemuellen Suomestamme, Niin hän laulaa tais. Kuules, kuules veikko kulta! Riemua ei puutu multa, Miks en laulaa sais?

Kevät.

Jo lumikasat kuihtuivat, Jo lehdet puihin puhkeevat Ja perhot riemuin lentää; Ja vesi tanssii maljassaan, Ja Ahti soittaa kanneltaan, Kun lämmin tuuli entää.

Maa loistaa suvivaatteissaan Ja leivo riemuu laulaissaan Ja kulta päivä koittaa; Puut kauniit kuiskaa hymyten Ja kielo päilyy tuoksuen; Näin peippo metsää soittaa:

"Oon luonnon lapsi arvoton, Vaan lauluin toki soikohon, Se ei oo suurenmoinen; Mä laulan vaan kun kotomaa Nyt uuden elon, valon saa, Niin sitte kuolla voinen."

Leivo.

Miks leivo lennät Suomehen Sä varhain kevähällä, Et viihdy, lintu riemuinen, Sä maalla lämpimällä?

Miks äänes soreasti soi Vaan Suomen taivaan alla, Ja vaikka puut ne vihannoi, Sä lennät korkealla?

"Sen tähden Suomeen kiiruhdan Ja lennän korkealla, Kun tahdon nähdä kauneimman Mä rannan taivaan alla."

"Ja senpä vuoksi laulan ma, Kun kannel täällä soipi; Ei missään tuot niin riemuta, Kun Suomessa vaan voipi"

Ulkomailla olevalle ystävälle.

Laula niinkun lauloit täällä, Laula kiurun kielellä, Ulkoreunalla ja määllä Suloisesti viserrä.

Niinkun joutsen armahalle Lemmestänsä laulavi, Samoin sinä vierahalle Laula kotimaastasi.

Kun oot siellä laulellunna, Lennä joukkoon ystäväin; Kun oot maalles joutununna, Riemuitse ja laula näin:

Kallis maani! lauluin sulle Kauniimmasti soikohon; Ihanamp' on luontos mulle, Täällä niinkun taivas on.

Toivo.

Poika lempens vaihtanunna Oli maansa rakkauteen, Vaikk' ol' lempens rukoillunna Häntä jäämään autuuteen.

Pilvi toivon tähden peitti, Neiti itki katkeraan, Sulhonsa kun hänet heitti Kuni kukka kuihtumaan.

Anoi siitä sulhollensa Taivahalta kostoa, Sekä lohdutukseksensa Toivoi hälle kuoloa.

Vaan kun miehuus sodan poisti, Haudass' sulho makasi, Haudan päällä patsas loisti, Isänmaa min pystytti.

Niinpä nähtiin neidon silloin Patsaan luona polvillaan Murhehtivan aamuin illoin, Katuellen toivoaan.

Sairas.

Voi! nyt mua vaivaa kova tauti, Vuoteellani makaan sairaana, Täss' en luonnon ihanuutta nauti, Mitä muut nyt nauttii riemuisna.

Toiset riemuitsevat, voi, mun Luojain! Kun sun luontos päilyy, tanssii, soi; Mutta kolkko, suruinen on suojain, Sydämeen se tuskan tulen toi.

Täss' en näe muuta senkun öitä, On kun haudassa jo oisin nyt. — Mutta miksi moitin Luojan töitä? Mua ei hän ole hyljännyt.

Kirkas päivä loistaa akkunasta, Tämän luona linnut laulavat, On kun soitto kuuluis taivahasta, Enkelit mun luonain oisivat.

Luojain! mulle tarjoot lohdutusta, Sua kiitän, käyden polvillein; Voi! voi taivaallista ihastusta, Jonka saanut ompi sydämein!

Kallis ruusu.

Neito! Sull' on ruusu kallis, Se on taivaas kauniste; Ethän sä sen kuolla sallis, Sitä hoida, suojele!

Perho sille suuta tarjoo, Lentäin kukkasiivillään; Vaan sä, neito, valvo! varjoo, Ettei luokse pääsis hän!

Jos hän mesihuulillansa Sille suuta antaa sais, Niin se kuihtuu, kuihdut kanssa; Neito, suojaa ruusuais!

Hyvä neuvo.

"Kuules sisko kulta, Jospa poika sulta Pyytää muiskua, Niin sä pakoon juokse Sisaresi luokse, Pysyt puhtaana."

"Muutenkin sä, Kaari, Ota tarkka vaari Elämästäni; Niin et häpeähän Joudu itkemähän, Sisko kultani!"

Vanhin sisarista Näin nyt poikasista Penäs siskoaan. Kuudes kun tul'; leijaa Hän jo itse heijaa, Surren sulhoaan.

Laupeuden sisar.

Amelia fröökkinä Polkee jalkaa piiallensa, Miks hän myöhään käynynnä Oli kanssa sulhasensa Katuloita pitkin. Tyttö vastaa: "niin, kun itkin Kohdata mun sulhoain, Kanssaan viettää iltoain; — Käyttehän te itseki Yksinänne monesti Aivan keski-yössä."

Fröökkinä: "Etkös tiedä, tomppeli, Minun silloin käyväni Laupiuden työssä."

Karhun huokaus.

Meskämmen nousi luolastaan Ja lumen turkistansa loi, Hän huokaeli huolissaan Ja valitellen vaikeroi:

"Voi! kuinka kolkko talvi on, Sen suruvaippa peittää maan, Sen päivä ompi valoton Ja tuuli aina tuima vaan."

"Vaikk' olen metsän kuningas, En rauhaa löydä linnassain, Kun myrsky pauhaa raivokas Ja karvat nyhtää turkistain."

"Ja metsästäjä hiihtänyt On koirinensa jäljestäin, Hän kruunun mult' on ryöstänyt; Voi! kuinka käypi hulluinpäin."

"Hän tahtoo vaihtaa turkkiain Ja soittain mua tanssittaa; — Nyt keinon mieleheni sain, Se keino voi mun pelastaa."

"Mull' yhden miehen mieli on, Vaan voimaa miehen yhdeksän, Kun muori olen ponneton, Mä hänet allein rytistän."

"Kun päivä sitte koittavi, Niin Aasiasta, Turjasta Mä kutsun veljein luolaani Mun kruunauksein juhlana."

Näin lausui hän ja vaikeni. Sä Suomalainen kuules vaan Hän oloamme kuvaili Ja sankaruutta kalliin maan.

Maansa pettäjän katumus.

Miksi rannoiltani rakkahilta Vei mun poijes himo kunnian, Onnee etsin mailta vierahilta, Miekan nostin veljää vastahan? Mikä voima toi mun jällehen Maan mun sortamani rannallen.

Joka kukka muinoin mulle hohti, Nyt ne kaikki teräns ummistaa, Joutsen luoksein silloin uida tohti, Nyt hän veden alle sukeltaa, Leivon ääni mulle muinoin soi; Mitä tehnyt olen? Mua voi!

Kun mä leikin mäillä loistavilla, Koko luonto mulle hymyili, Päivä hohtain silloin taivahilla Mua kirkkahana tervehti; Mutta silloin olin viaton, Suljettu nyt taivas mulle on.

Luonain haahmut liikkuu, myrsky pauhaa, On kun luonto oisi vihoissaan. Veri suonissani ei saa rauhaa, Tuli syöntäin polttaa haikeaan. Ääni kutsuu mua kuolemaan, Multaan rakkaasen mä hautain saan.

Ei, tää maa on kallis, taivahinen Omaa pettäjäänsä varjoomaan; Veessä mull' on hauta rauhallinen, Ei, se huuhtoo rantaa kalliin maan; Parhain on: mä syöksyn miekkahan, Sieluin annan uhriks manalan.

Käen kukunta.

Käki kukkuilee, Riemahuttelee Oman kultans mieltä; Vanhus, neitonen Istuu kuunnellen Käen riemukieltä.

"Kuku kauemmin, Lintu ihanin, Ikäin aikaa soita." Näinpä vanhus vaan Lausuu lukeissaan Käen kukunnoita.

Neito lempens kans Ollen toivoissans Kuiskaa vanhan luona: "Kuku kerta vaan Niin mä kultain saan Omaks tänä vuonna."

Kun se monesti Kukkuu sulosti, Vanhus riemuu sille; Mutta neitonen Lausuu huoaten: "Terve Kyöpelille."

Kerran kukahtaa, Silloin neito saa Riemun rintahansa; Mutta harmaapää Povens nöyristää, Oottaa hautoansa.

Lemmetär ja nuorukainen.

Yksin istui pientarella Nuorukainen kaunoisa, Ruso hohti poskusella, Murhe vaan ol' otsalla.

Kyynel hällä silmään ensi, Sydän sykki murheissaan. — Lemmetärpä silloin lensi Poikaa lohduttelemaan.

"Mitä itket, mikä vaivaa Sua, poika kaunoinen?" "Vihollinen maatain raivaa," Vastasi hän huoaten.

"Heitä poijes suru turha! Pelastaahan toiset maan; Sodass' oottaa sua murha, Sylissäni autuus vaan."

"Olen huokaillut: voi, milloin Sinut saisin valtahain! Sua itkin aamuin illoin; Joudu, joudu helmahain!"

"Siin' on sulla maa ja taivas Siin' ei sota raivoa, Siinä loppuu murhees, vaivas; Joudu, joudu, armas sa!"

"Kalliimpata ei lie vainen Kun mun suosioni on." "Maani", lausui nuorukainen Lähtein poijes taistohon.

Suomen Ruotsalaisille.

On päivä lämmin Suomessamme Ja loistavat on kukkulamme, Maa se on meidän yhteinen. Miks kielemme vaan kaikuvainen, Mi ompi vielä nuorukainen; Ei soida saisi raikuten?

Kun jolloinkulloin raikahtavi: Oh, fennomanni, skandinavi! Se ompi vihantuulta vaan; Me niinkun tekin vuodatamme Veremme eestä isänmaamme, Miks taistelette ainiaan?

Jos vihaantuuli raivoaapi, Niin pian tänne puhaltaapi Tuo itätuuli kalsea; Se myrskyn nostaa, pauhaileepi, Kukastoamme raivaileepi, Sen lehdet maahan varistaa.

Oi, veljet! liittoon yhtykäämme Ja yksin voimin ryhtykäämme Kukastoamme hoitamaan; Niin voimme kaikki myrskyt poistaa, Ja vielä kauniimmasti loistaa Kukasto kallis rakkaan maan.

Joki.

Kas lähde virtaa vuoresta, Luo silmäns taivahille, Ja lemmenkukat partaalla Suloa lausuu sille. Se on niin kirkas, loistava, Se kuvaileepi taivasta.

Se puroks sitte muuttuvi, Mi kirkas ompi vielä, Vaan kun sen vesi juoksevi, Se himmentyypi tiellä; Se kukkaisia suutelee Ja riemuisena rientelee.

Vaan kun se rientää kauemmas, Se paisuu suuremmaksi, Se tanssii ollen riemukas Ja muuttuu raivosaksi; Sen aallot kiehuu, pauhaavi, Niin että metsä kaikuvi.

Vaan kun on aikans ryskänyt, Niin hiljaiseksi jääpi; Sen pinta on nyt tyyntynyt, Se mereen häviääpi. Näin joki syntyy, kuolevi, Niin elämämme virtaavi.

Odottavainen.

Kun rakkaus suur On syntynyt juur, Niin mielestä lempi vanhemmat poistaa, Ja syntymämaa Myös poistua saa, Kun lempivän toivo kirkkaana loistaa.

Näin myös kävi mun, Kun kohtasin sun, Sain rintahan liekin — tää miten vaivas! En kertoa voi Min tuskan se toi, Vaan toivoni ol' kun kirkkahin taivas.

Mä oottelin vaan "Jaa" milloinka saan Ja lempivän sydän aukeni mulle; Tään tuntea sait, Vaan viel' olet vait, Vai näinköhän toivot kuoloa mulle.

Luonnon riemu.

Linnut lentää taivaan alla, Riemuellen laulavat, Sirkut kukkakumpuralla Isotellen tanssivat.

Kukat terinensä päilyy, Koreilevat tuoksuen, Puiden latvat nuokkuu, häilyy, Kuiskailevat riemuten.

Ah! on heillä kultans luona, Kenen kanssa lausuvat, Jok' on heille lempens suonna; Siis he riemuelevat.

Mun vaan täytyy yksin olla, Suru mun on kumppani; Käynkös huoneess', vainiolla, Vettä virtaa silmäni.

Liekkiväisnä sydän sykkii, Tuntuu vallan vaipuvan, Veri suonissani tykkii, On kun saisin kuoleman.

Sydäntäsi älä kiellä, Ainiain! lempivältäsi, Silloin riemuitsisin vielä Minä niinkun luontoki.

Rakkauteni Ainaan.

Kun oppilaaksi tultuain Mä tähkän lakkihini sain, Niin olin mies mä mielestäni, Mä päitä keikutellen käin; Mä tyytyväisnä kuljin tiellä, Vaan morsian, se puuttui vielä.

Mä neidon näin niin lempeän, Ei kauniimpata lie kun hän; Mä Ainaan katsoin hymysuin Ja häneen kohta rakastuin; Hän siitä mulle naurahteli. Voi, sydämein kuin riemahteli!

Mä tästä itsein rohkasin: Sydämen' hälle aukasin; Nyt silmänsä hän maahan loi, "Jaa" hänen huuliltansa soi; En luullut olevani maassa, Oi! olinpa kun taivahassa.

Min tehdä voin, sen hälle tein Ja kukkavihkosta vein, Ja palkinnoksi muiskun sain Mä silloin tällöin kullaltain; Kun ken ei nähnyt syleilimme Ja autuaana riemuitsimme.

Vaan lempi saattaa runoiluun, Se siihen myöskin saattoi mun; Mä uneksin ja lemmitsin Ja lauluja mä kyhäilin, Ne huonot oli muiden nähden, Siis rukkaset sain niiden tähden.

Mä itkin, surin päivät yöt, Jäi tekemättä kaikki työt; Voi, hirmua! voi, suruain! Kun rukkaset sain kullaltain, Mun elämäin on loppununna — Jo olen toisen kihlanunna.

Ensimäinen rakkaus.

Muistan koska ensi kerran Lempi mua kohtasi, Ollen niinkun taivaan Herran Lähettämä Enkeli; Silloin rinnassani soi! Aina, Aina, kultain voi!

Kun hän lauloi, silmäin kastui Kohta sydän sykkäili, Sulosuin kun luoksein astui, Mulle taivas aukeni, Ja mun rinnassani soi: Aina, Aina, kultain voi!

Vieressäin kun lemmin soitti, Soitti taivaan iloa, Toivon tähti mulle koitti, Niinkuu rusko nouseva; Ja mun rinnassani soi: Aina, Aina, kultain voi!

Vieri vuosi; luotain lähti, Niinkun päivä maillehen, Multa sammui toivon tähti, Sydän itki kaihoten; Surkeasti sydän soi: Aina, Aina, kultain voi!

Kun nyt surun aaltoon vaivuin, Toinen lempi loistihen; Toivotonna siihen taivuin, Luulin saavain autuuden; Mutta rinnassani soi: Aina, Aina, kultain voi!

Nytpä vaivain myrsky pauhaa, Hauta mulle aukeaa, Sydänparka ei saa rauhaa — Se vaan kerran rakastaa — Sillä rinnassani voi: Aina, Aina, kultain voi!

Imatralla.

Hongat nuokkuu Imatralla, Luonto näyttää huokaavan, Pohjantähti taivahalla On kun silmä Jumalan; Kun se loistaa, Surut poistaa, Viittaa: tuoss' on kallis maa, Sykkimään mi syömet saa.

Vesi kiehuu, koski pauhaa, Päilyilevät pisarat, Aalto aalloss' etsii rauhaa, Jylhät vuoret notkuvat; Vuoksi jyskää, Riehuu, ryskää, On kun jumalattaren Kutsu taistoon vapauden.

Miksi makaat Suomalainen? Herää, nouse unestais! Taivas aukee loistavainen, Sua kutsuu Jumalais. Hän jo sulle Valitulle Valmistanut kruunun on; Nouse valon voittohon!

Ihmismuoto.

(Franzén).

Jopa verhon purpuraisen Cedriston yl' ihanainen Kuudes päivä loi. Kultasiivin perho lensi, Ruusustoon yl' puron ensi, Sille muiskun soi.

Veden pinnass' helmi päilyi, Luikon purjeet valkeet häilyi Salmen kalvolla. Viini hehkui marjassansa, Kyyhky leikki hennoissansa Lehdon rauhassa.

Mutta luonnossapa puuttui Korkein kauneus: vielä puuttui Kruunu luotujen; Siks kun muotons somerosta Ihminen hän valoon nostaa, Silmäns aukaisten.

Lumen väri laimistuupi, Aamurusko tummentuupi Läskein vuoren taa; Tähti päivän otsasella Tahtonut ei aikaella, Maata valistaa.

Eläimet he kumartuivat, Kun ne silmät kohouivat Kulkuun auringon, Joista sulo, lempi suikki, Joiden kyyneleistä tuikki Toivo kuoloton.

Enkeljoukko ihastunna Näkee lemmen kuvautunna, Luojaa katselee. Tekoons Luoja painoi soman Sinettinsä, kuvans oman Huomaa, hymyilee.

Sä niin huudat korkaillessa: Sielua ei ainehessa, Kaikk' on tomua; Hullu! astu lähtehellen, Katso muotoos, ujostellen Silmäs verhoa.

Katso vanhan viisaan ohtaa, Katso totuus siinä hohtaa, Aikaa kirkastain. Katsos urhon ripsein alle, Josta voima maailmalle Säihkyy, laatii lain.

Missä sulo, lempi loistaa? — Selman aamuhuntu poista Rusoposkilta; Katso silmäns ujot päilyy, Katso tumma tukkans häilyy Tuulen omana.

Seuraa salaan paennutta, Lehdon majaan joutunutta Hädän huutaissa. Katso kuin hän pienosille Hymyy, tarjoo sairahille Lohdutustansa.

Taivaan siinto luonnontöissä! Enkelhaamu eliköissä, Ihmismuoto sä! Kuolevaa vaan kaunistatko? Itketkö ja muhoatko Jjäisyydessä?

Enkelitkin, Selma, siellä Muotoos ihailevat vielä, Ääntäs kuullessaan. Selma! vielä taivahassa, Vielä autuaitten maassa Sua nähdä saan.

LAULU-EHDOTUKSIA.

(Mukaelmia.)

Syyslaulu.

(Lauletaan kun: Hösten är kommen, j.n.e.)

Syksy on tullut ja myrskyelee, Joutsen ja pääsky jo pois pakenee, Kukka on vaipunut sammalehen, Aalto se kiehuvi loiskuttaen, Ahti kantelens kaikua suo, Luonnotar vihreät hiuksensa luo.

Päivä on sammunut, maa pimenee, Ouruves vuorelta virtaelee, Lähde sen juurella nöyrynä vaan Ottavi kyynelet astiahan. Jo kesä päätti matkansa maass', Tähtien yllä se loistavi taas.

Satakieli.

(Lauletaan kunt: De lugna fält, de stilla dalar.)

Jo tyynet kedot, laaksot kanssa Nyt täyttyy karjalaumoilla, Ei tuuli kuiska, aalto tanssaa, Ei joki juokse virtana; Vaan laulaja hän kultans mieltä Nyt riemahuttaa laaksoss', oi! Oo vait! oo vait! oi satakieltä! Sä kuule kuin sen ääni soi!

Myös tähti tuikkaa sulosemmin, Ja perho lentää kukkahan, Hän riemuitsee kun häneen lemmin Luo silmäns kulta laulajan. Tää laaksoss' laulaa; kaiku sieltä Nyt lehtoon leviääpi, oi! Oo vait! oo vait! oi satakieltä! Sä kuule kuin sen ääni soi!

Risti vuorella.

(Lauletaan kun: Af Gloriesken begjutet.)

Oi! sädekruunuinensa Ja pyhäloistossaan Ja ruusukranssinensa On risti vuorellaan; Se hymyy suloisesti, Sen rohkee pystytti, Ja katsoin kaunosesti, Se laaksoo tervehtii.

Ja kovin murheissansa Mies paikkaa lähenee, Hän näkee tultuansa Kuin merkki hymyilee; Niin myrsky hiljeneepi, Voi, mikä lohdutus! Kun rinnan täytteleepi Vaan taivaan ihastus.

Paimenen sunnuntailaulu.

(Lauletaan kun: Das ist der Tag des Herrn!)

On Herran päivä nyt! Mä olen yksin kedolla; Paits aamukellon kaikua On kaikki hiljennyt; Mä polvein notkistan. Oi mielikuvat suloisat! Niin on kun henget oisivat Täss' kanssain polvillaan. Ja taivas kaukainen, Se kirkas on ja juhliva, Niin on kun ois se aukeeva.

Tuulien laulu.

(Lauletaan kun: Upp genom luften j.n.e.)

Ilmojen kautta, lintujen teitä Syöskäämme pois yli vetten ja maan! Hopeasauvalla Aamutar meitä Viittaavi noussehen maailmahan. Kuohuvain aaltojen tanssihin pois! Lehtojen riemuissa, voi, ken jo ois! Huoneessa ihminen rauhattomasti Kuultelee siivet kuin ilmoa lyö; Lennämme taivahan luo vapahasti, Sieltäpä sanoman saatamme myö.

Metsälaulu.

(Lauletaan kun: Im Walde geh' ich wohlgemüth.)

Käyn metsässä mä tyynesti, En huoli rosvoista; On lempi vaan mun aarteeni Sit' ei he kajoa.

Ken käy, ken ryskää pensaass'? oi! On rosvo! — uhkaavi! — Mun kultain tule juosten — voi! Ja kaulaan tarttuvi.

Ylioppilaisten laulu.

(Lauletaan kun: Vi äro andens fria folk.)

Vapaita hengen lapsia Olemme, valon tulkkia, Sen eestä aina sodimme Ja sitä suojaamme; Ja samat niinkun ennenki Ja samat aina iäti; Kun valo vastustamaton Myös vartijamme on.

Olemme aamun sukua Ja uuden ajan vahtia, Mi läpi yön ja kuoleman Vaan syöksee innossaan; Ja valtamme on rajaton, Sill' toivon maa se meidän on, Ja meidän on tuo vastaisuus Ja myös sen kaunoisuus.

Ja maamme, valon morsian, Saa suuruuden ja kunnian; Me itse kuolkaamm' unheesen, Kun järven aaltonen; Sill' varjot täältä häviää, Vaan henki pysyy jäljellä; Niin vartijat myös pysyvi, Kun valon voimaki.

Toinen ylioppilaisten laulu.

(Lauletaan kun: Studenter äro muntra bröder).

He ovat veljet lystimäiset Nuo Suomen ylioppilaat, On ilmat lämmit eteläiset, Vaan pohjoiset on raittiimmat. Niin — suru vieköön vennokkaiset Vaan riemuin laulaa oppilaiset, He laulaa.

On oppi, mit'ei kirjat voita: Kun nuori oot, oo riemuisa. Se hulluks kutsuu kirjakoita, Vaikk' viisaampi ois viisainta. Ei seurass viihdy valjumaiset, Kun riemuin laulaa oppilaiset, Kun laulaa.

Kun sodan soitto leimuaapi, He kirjan vaihtaa miekkahan; Kun armas Suomi vaaran saapi, He peljästyttää maailman; Ja kaatuu verivainolaiset Kun laulain syöksee oppilaiset, Kun laulain.

Ylioppilaisten marssi.

(Lauletaaii kun: Framåt, framåt på ljusets bana.)

Eespäin, eespäin nyt valon tiellä Sä joukko nuori urhoisa! Ja lippusemme heiluu vielä, Sen suojaa Suomen haltija. Sodimme hyvän, kauniin eestä Me pimeyttä vastahan, Ja levitämme melskehestä Me ruskon öiseen maailmaan.

Serenadi.

(Lauletaan kun: Schlumre sanft, o Edle!)

Nuku jo mun kultain! Nuku makeesti! Silmäs kiini painaa Öisen rauhan Enkeli. Jumalitten kaltaisena Lempi luonas lentelee, Sinut taivahasen Lemmen uni heijailee.

Riemu, riemu, maljasi.

(Lauletaan kun: Fröjd i hjertan och pokaler).

Viini syöntä riemahuttaa; Nytpä kultanesteestä Heikkkous juo sankaruutta, Lempeyttä miehuus sä. Eipä taivaan kunnioita Sorra, malja, uhrisi; Nouskoon pilviin pisaroita, Riemu! riemu, maljasi!

Lemmen laulu.

(Lauletaan kun: Alles was die Erd enthält).

Kaikki mikä ilmassa Hyppii, lenteleepi, Koko tämä maailma Yhtyy, lemmitseepi.

Hirvi juoksee metsässä, Kauris laitumella, Kohta naaras jälkiä Alkaa seuraella.

Kyyhky kutsuu kultoaan, Kun hän kukertaapi; Mato etsii naarastaan Kun hän luikertaapi.

Kukat rintans aukasee Päivän tuulosille, Kiertoköynnös kiertelee Puitten ympärille.

Joki lausuin lemmestä Juoksee hiljaltansa, Laaksoss' yhtyäksensä Toisen joen kanssa.

Alppilaulu.

(Lauletaan kun: I, bergens snöfält j.n.e.)

Oi, vuoren lumi, jolle nyt Luo ilta ruskoaan! Jos tuntisit kuin sykkinyt On sydän sulle vaan.

Oi! kaiku sa, mi Alpilta Nyt soit niin kauniisti, Luo vuorelta vaan surua Mun raukan mieleeni!

Oi, järvi sa, kuin päilyilet! On metsä vartijas; Sä milloin mua heijailet Sun kultaloistossas?

Niin lauloin; päivä hohtava Käi kylmään sylihin. Mä itkin vaan; voi kaihoa! Se katsoi silmihin'.

Kolme laulua.

(Lauletaan kun: Entflieh mit mir j.n.e.)

1.

Pois lähde kanssain, kultani! Oo vaimoin, lepää rinnallain. Niin hellä ei oo kotosi Kun sydämein on sulle vain.

Sä jos et lähde, kuolen pois, Jäät yksin tänne maailmaan, Ja isäs vaikka luonas ois, Hän sulle on kun vieras vaan.

2.

Ja kaste laskihe illalla, Se laskihe lemmikkikukkihin, Ne ovat kuihtuneet, kuolleet.

Ja poika lemmitsi neitoa, He salaa lähtivät kotoaan, Ei tiennehet vanhemmat heistä.

He sinne tänne kulkivat, Ei heill' ole onnea ollunna, He ovat kuihtuneet, kuolleet.

3.

Ja lehmus heidän haudalla nuokkuu, Siin' kuiskaavat linnut ja tuulet huokuu; Sen alle vihreelle nurmellen Nyt vanhus astuu huoaten.

Ja murhehtien tuuloset huiskaa, Ja surren peipposet lempeesti kuiskaa, Ja pääskyset muuttuvat hiljaisiks, He itkevät, eivät ymmärrä miks.

Iltalaulu.

(Lauletaan kun: Unter allen Wipfeln ist Ruh.)

Rauha ompi laaksoissa nyt Ja ääni ompi hiljennyt Metsissä, Ja linnut oksilla nukkuu. Kohta vaan Nukkuu Myöskin saat.

Kuunpa alla kiusaus on Ja parku, itku rajaton, Ikuinen, Ja lehdet metsissä kuihtuu. Kohta vaan Kuihtuu Myöskin saat.

Tähtein all' on tyyneys, voi! Ja taivahissa harppu soi! Kaikuvi, Kun siellä enkelit soittaa. Kohta vaan Soittaa Myöskin saat.

Aamutoivo, iltahuokaus.

(Lauletaan kun: Jord och himmel jag.)

Maan ja taivahan Vallan unhotan, Olet yksin ihastuksein. Päivän koittaissa Toivon' olet ja laskiessa huokauksein. Voi, kuin loistat kaunihilla taivaallain, Elon aamutoivo, illanhuokaus vain! Maan ja taivahan Vallan unhotan, Olet yksin ihastuksein.

Oi! mä tiedän vain Suovan Jumalain Kerran meidät toisillemme. Kaikki kadotkoot, Jos sä mun vaan oot, Toinen toista lemmitsemme.

Pysyy lempi — ja nyt hymyy kuolema, Kohtaamme, me koskaan emme eroa. Oi! mä tiedän vain Suovan Jumalain Kerran meidät toisillemme.

Juomalaulu.

(Lauletaan kun: Guckt nicht in Wasserquellen.)

Kun lähteen silmä vuotaa, Sä älä katso tuota, Luo silmäs viinahan! Ves ompi vaarallinen, Veslähde petollinen, Luo silmäs viinahan!

Loi silmäns poika vainaa Veslähtehesen aina, Ei luonut viinahan; Kun peilas muotoansa, Sai siinä kuolemansa; Luo silmäs viinahan!

Mon' ompi uponunna Vetehen, hukkununna, Ei kukaan viinahan; Ken siihen kurkistaapi, Se virvoituksen saapi; Luo silmäs viinahan!

Kun lähteen silmä vuotaa, Sä ällös katso tuota, Luo silmäs viinahan! Kun luot, myös juoda muista, Kun loppuu, toista puista; Nyt juo sä pohjahan!

Päivän kuvat.

(Lauletaan kun: Ferne Wolken seh' ich ziehen.)

Kaukaa näen pilven lennon, Illanrusko kultaa sen, Päivä saapi kuollon hennon, Mennen poijes maillehen. Synkkä vaippa varjoo Vakaisesti koko maan, Ja se rauhaa tarjoo Laaksoon, kukkulaan.

Kaukaa kuulen äänen soivan, Niinkun kuiske henkien, Ilman läpi viuhunoivan Ihammpain sävelten; Vaan ne tuskin suovat Tervehdyksen korvahain, Rintahani tuovat Synkän pilven vain.

Armaat päivän kuvat! teille Surren heitän hyvästi. Silmäin käyvät kyyneleille, Vesihelmet tippuvi; Voi! mä kaihoon teitä, Välissämm' on laajaa maa; Taajaan kyyneleitä hiekkaan virrahtaa.

Talonpojan laulu.

(Lauletaan kun: Jag huggit tills min kraft förgått.)

Mä väsyksiin oon hakannut Ja hakkaan vieläki, On kirveen teräs hyvä, mut Viel honka seisovi.

Ol' kätein kerran tukeva, Nyt niin ei olekaan, Söin koko talven pettua, Join päälle vettä vaan.

Jos palveluksein vaihtaisin, Jos täss' en olla vois, Luo herran kenties joutuisin, Ruisleipää jolla ois.

Mä kaupungissa palkkasen Saan kenties vaivoista, Niin usein mietin, mutta en Voi sinne haluta.

Siell' lehtovuori oisiko, Mi katsoo järvehen? Ja päivä nousee laskeko Niin sulo herttainen?

Siell' oisko laakso tuoksuva Ja nummen hongikko? Hän, jonka kuulen soittoa, Hän siellä olisko?

Ja tuulen ratoks vyöryää Pois pilvi suojaton, Ja ilman maata, ystävää Mi ihmishenki on?

Meit' ehkä Luoja kuulevi, Maan hädän helpottaa, Ja syksyn vilja hyvempi Suo leipää parempaa.

Kirkko.

(Lauletaan kun: Droben stehet die Kapelle.)

Kirkko seisoo vuorellansa, Hiljaa laaksoon katsellen; Vuoren alla riemuissansa Laulaa paimenpoikanen.

Äkkiäpä kello kaikuu, Kuolonvirttä veisataan; Hiljaa ompi riemuraiku, Paimen kuulteleepi vaan.

Lauletaan ne hautaan siellä, Jotka laaksoss' riemusi; Paimen, paimen! kello vielä Kerran kaikuu sulleki.

Viihdytys.

(Lauletaan kun: Stilla, o stilla!)

Ääneti aivan! Myrskystä vaivu pois, Lapsonen taivaan! Aika sun kuolla ois, Kylmä on laaksoloiss'; Ääneti aivan!

Rientävä hetkeis Viimenen joutuvi, Seisata retkeis! Kuihdu kun toisetki! Tyydytkö syömeni? Seisata retkeis!

Varjojen peittää Anna min nautit sa, Unhottaa, peittää Päivän on tapana; Voit unen rauhassa Unhottaa, heittää.

Maljanesitys Lönnrotille.

Savo-Karjalaisten vuosijuhlassa 28/2 1867.

Mikä ompi ihminen? Mielikuva ainoasti, Ilmestyy mi nopeasti, Pian haihtuu jällehen.

Kun hän käypi maailmaa, On hän virvantulenlainen, Jonka tuuli nousevainen Sammuksihin puhaltaa.

Mikä ihmishenki on? Kangastus mi kohoileepi, Silmäin eessä kierteleepi, Laskee taaskin peittohon.

On kun vesikello vaan, Joka kohoo korkealle, Loistain lentää taivahalle, Maahan lankee noustuaan.

Niin ei ain' oo kuitenkaan; Hän, mi suurta vaikuttaapi, Maansa hyvää harrastaapi, Hän ei katoo milloinkaan.

Aikansa kun suloton Myrsky ompi pauhanunna Sekä kaiken poistanunna, Mik' ei kuuluu muistohon.

Niin tää muisto kallihin Ompi sitä rakkahampi, Suloisempi, ihanampi Ja se loistaa kirkkaammin.

Henki silloin suur' on vaan, Se on täynnä ihastusta; Kangastuskin kangastusta Nyt ei enää olekaan.

Ja myös vesikellonen Muuttuvi nyt puhtahaksi, Kirkkahaksi pisaraksi, Ei oo lainavärinen.

Niin myös elää muisto sen, Joka yhä suurta antaa, Jolle tulevaisuus kantaa, Muiston kauniin seppelen.

Tämä seppel annetaan Myöskin meidän Lönnrotille, Joka autti taivahille Suomen maineen loistamaan.

Tää kuu meitä riemuttaa, Riemusta nyt kuuluisalle Kalevalan tuottajalle Malja juokaamme, hurraa.

MUISTUTUKSIA.

"Metsälaulun" toista säettä laulettakoon "En huol' mä j.n.e."

"Ylioppilasten laulun" toisen värsyn viidettä säettä laulakoon Basso: "Ja valtamme on rajaton, on rajaton niin on"; saman väsyn seitsemättä säettä: "Ja meidän on tuo vastaisuus, niin on tuo vastaisuus, tuo vastaisuus, sen kaunoisuus." Kolmannen värsyn loppuun liitettäköön laulaessa; "Niin vartijat myös pysyvi :,: myös pysyvi, he niinkun valon voimaki."

"Toisen ylioppilasten laulun" ensimäisen ja toisen värsyn 6 säettä laulakoon Basso: "Vaan, (kun) laulavat, vaan (kun) laulavat :,: nuo oppilaiset"; ja kolmannen värsyn samaa säettä: "Kun syöksevät :,: nuo oppilaiset".

Laulussa "Juomalaulu" tarkoittaa toinen värsy kreikkalaista nuorukaista, Narcissoa, joka kuvaansa ihastuneena lähteen ääreen kuoli.

Muutamain toisten sanain ja säkeiden toisenteluja huomatkoot laulajat hyväntahtoisesti itse.