KARKURIT

Näytelmä viidessä näytöksessä

Kirj.

ALEKSIS KIVI

1919.

JÄSENET:

PAROONI MARKUS, Viitalan omistaja. TYKO, poikansa. PAROONI MAUNO, Kuuselan omistaja. PAULI, poikansa. ELMA. tyttärensä. NIILO, Markuksen ottopoika. HANNA, Maunon kasvatetytär. YRJÖ. MARTTI, pehtoori Kuuselassa. Eräs paimenpoika Viitalassa. Eräs akka.

Tapaus on Suomessa.

ENSIMÄINEN NÄYTÖS

(Metsäinen tieno; perillä avara näky-ala. Elma ja Hanna tulevat.)

HANNA. Mun sisareni, tuossa näkyy tie!

ELMA, Ja koto tuolla; eksymisen vaara Ei enään uhkaa meitä, ole rauhass', Me Tornivuorella jo seisomme.

HANNA. Mä pelosta jo olin levoton Ja kovin sykkii sydämmeni vielä. Mut kiitos taivaan! tuolla Viitala, Ja kuusistossa tuolla Kuusela, Se koto armas!

ELMA. Mutta kauvan toki Ei ollakaan se kotonamme saa; Me kohta sieltä karkoitetaan pois, Sen tekee herra Markus armoton.

HANNA. Oi aika murheellinen!

ELMA. Koivikossa Sä näet Viitalan. Ja huomaa, Hanna Kuin kuningatar lemmekäs hän katsoo Päin Kuuselaan, ja hymyileepi sille Taas Kuusela kuin jalo kuningas; Mut miksi toki, koska itse luonto Näin lempeen kehoittaapi, miksi toki Ne kaksi, hallitsijat kartanoin, Näin vimmatusti toinen toistaan vainoo?

HANNA. He eivät näe vihans pimeydess' Kuink' ihanaa on ystävinä elää.

ELMA. Mut katsos tuota kanervaista nummee Ja vuorta Kumajan sen takana. Lomasta pilvein sinne päivä paistaa Ja jylhä vuori hohtehessa seisoo, Ja sielun' ihmeellisest', armahasti Nyt riutuu nähdessäni tämän näyn. Oi! kerran anastaapi lemmen voima Maan pinnan asujamet, ja he silloin,— Nyt toinen toistaan raadellen kuin pedot, Käs' kädessä he silloin käyskelevät, Ja riemu kaikuu kaukaisimpiin ääriin.

Mut missä lienemmekään silloin me? He muistavatko meitä, kutsutaanko Meit' ilojuhlaan suureen vierahaiksi? Jaa, mitä tiedämme? Mut ehkäpä Kuin haamut sumupilvein kierroksissa Me heidän päällä kiitelemme Ja iloitsemme heidän ilostaan.

HANNA. Taas haaveksii sun mieles. Murheen auer, Miks' ei se enään otsaltasi poistu? Alakuloisuuden tummaan hämärään, Sä eksyt enemmin ja enemmin.

ELMA. Miks' kadotin mä armaan kultasein? Miks' kadotin mä sankarini, Tykon?

HANNA. Hän tulee vielä, se on uskoni.

ELMA. Ah, näkisinkö hänen viel'? Oi päivä Ja hetki autuas!—Mun Tykoni, Oi riennä tänne mailta kaukaisilta! Sua vartoo Pohjan sammalvuorilla Sun uskollinen, murehtiva neitos. Mut josko, niinkuin kerrotaan, Sun sota surmasi, niin miksi enään Mä valittaisin? En, vaan katsantoni Päin kuolon maahan tahdon teroittaa Ja hiljaa vuottaa hetkein lyömistä. Mut jospa, niinkuin myöskin maine sanoo, Sä vankeuden synkäss' yössä istut, Niin kahlees katkaise ja kiidä tänne Läpi vihollisen maan kuin hirmumyrsky; Mut ehdittyäs kotomaahas viimein, Se myrsky olkoon lempee liehaus.— Mut hän ei tule, tässä seison mä Nyt suojatonna, koska lähestyy Mua koetus ja kiusa kamala. Mä, sitä aatellessa, kauhistun.

HANNA. Sen tiedän. Meitä kumpaistakin kohtaa Se onni ankara.

ELMA. Et tiedäkään.

HANNA. Mitä tarkoitat? Meitä uhkaisko vielä joku pahempi?

ELMA. Minua.

HANNA. Oi, selitä!

ELMA. Sinä tiedät, että isäni talo ja tavarat ovat kohta hänen suurimman vihamiehensä, Viitalan herran, kädessä. Mutta taitaapa nyt tapahtua näin. Niilo tarjoo isälleni lunastimet, joilla isäni voi päästä vaikeasta ahdingosta, mutta ehdolla, joka sydämmeni pantiksi panee.

HANNA. Mikä syy on sinulla luulla niin?

ELMA. Senkaltaista jotain on tekeillä heidän välillänsä, sen olen huomannut, ja olenpa saanut jo isältäni joitakuita viittauksia sinnepäin. Salaisuudessa toki on tapahtuva kaikki.

HANNA. Isäskö olis niin armoton?

ELMA. Ehkä epäilyksen vimmassa.—Mutta sano, taitaisitko lempiä Niiloa. En kysy tätä aatellen niinkuin tahtoisin häneen koskaan suostua; ei, vaikka olis hän Tykoa kauniimpi vielä. Mutta miksi haastelen kauneudesta? Onhan lupaus vapaa, pyhin vala mun sitonut omaan kihlattuuni ijankaikkiseksi.—Niin, mille tuntuu sinusta Niilo? Minusta on kasvoissansa jotain inhottavaa.

HANNA. Koska sielumme kerran yhden on valinnut, ei huomaa se enään muiden kauneutta.

ELMA. Sinä tiedät sen?

HANNA. Hyvin tiedän sen.

ELMA. Sä lemmit? Ken on sun lemmittysi?

HANNA. Siis tahdot tiedon. Hän ei ole tässä, kaukana hän on.

ELMA. No, sano.

HANNA. Kuule sitten. Häntä, joka Tykosi kumppanina läksi sotahan vieraille maille, häntä muistelen aina.

ELMA. Veljeäni? Mitä ilmaisit ja miksi et ennen?

HANNA. Oi! sitä kainostelin sinulle tunnustaa.

ELMA. Erositteko lujilla lupauksilla myöskin te?

HANNA. Ilman lupausta, ilman ainokaista sanaa lemmestä. Nuori oli hän silloin, minä nuorempi vielä; mutta koska hän oli lähtenyt, niin tunsin syvän kaipauksen povessani, enkä ole häntä tainnut unohtaa, vaan suloisuudella muistelen häntä alati.

ELMA. Ja koska hän tulee, niin ottaa hän. sun kullaksensa.

HANNA. Sitä en rohkene toivoa.

ELMA. Toivo toki.—Siis molemmat me samalla ikävyyden oksalla vaikertelemme ja varromme heitä, ja jos emme heitä enään saa nähdä, niin yhdessä harmenemme, yhdessä murehdimme toinentoistamme lohdutellen.—Ken tulee pitkin tietä tuossa?

HANNA. Se suuri tietäjä-akka.

ELMA. Jolla on niin ihmeellinen voima katsoa tulevaisuuteen.

HANNA. Tapahtuvan sanotaan, mitä hän ennustaa. Hänelle en pistäisi kättäni minä. (Akka tulee.)

AKKA. Herran rauha teille, kunnioitettavat fröökinät!

ELMA. Olkaat tervehditty, vanha eukko! Kauvan olette olleet näkymätönnä seuduillamme.

AKKA. Sentähden tuon terveisiä avaralta maailmalta.

ELMA. Vieläkö katsahtaa silmänne yhtä tarkasti kuin ennen kämmenen piirroksiin, joihin, niinkuin sanotaan, on kirjoitettuna elämämme kohtalo?

AKKA. Olenpa jo kovin vanha, fröökinäni, vanha.

ELMA. Tässä on käteni. (Antaa hänelle kätensä.)

AKKA. Ah kuinka pieni ja korea käsi! ja hieno, samettihieno! mutta miksi nämät monet ristiviivat täällä?

ELMA. Sanokaat se itse.

HANNA (erikseen). Mikä rumuus hänen kasvoissansa. Väristyksen tunnen ruumiissani häntä katsellessani. Ja hänkö nuorena kuin ruusu kauniina hohti? Niinpä sanotaan. Lieneekö mahdollista?—Oi, vanhuus! sä äänetönnä, mutta varmaan meitä jokaista lähestyt. Mieltä masentava aatos! Ja muuttua näin rumaksi! Ei! Kauneus sydämmessäni asukoon ja kuolemattoman sieluni ikuinen perintö-osa olkoon se kaukainen silmämäärä, johon alati katsahtelen, niin onpa muotoni herttainen vielä lapsieni lapsille, koska he suustani kuultelevat viisauden neuvoja.

AKKA (katseltuaan Elman kättä). Kohta murhe on lopussa. Sitä korppihaukkaa, joka tähtää nyt sydäntäs, et sinä pelätä tarvitse. Hänen siipensä lannistuvat ja hän lyyhistyy alas; sillä ylevä kotka kaukaisilta kukkuloilta on sun päälles iskenyt tulisen silmänsä. Hän luokses kiitää halki sumujen ja pilvein kuin nopea vasama, ja hänen saaliiksensa joudut sä, ja ravittu on hän ijankaikkiseksi.

ELMA. Teitä kiitän.

HANNA. Ihana ennustus.

ELMA. Ihmeellinen kyllä.

AKKA (Hannalle). Teidän kätenne myös.

HANNA. Ei, eukkoseni, en rohkene minä nostaa tulevaisuuteni esirippua. Ehkä eteeni kuvattaisiin tapauksia synkeintä lajia ja niin mun käsittäis levottomuus ja hyödytön murhe. Ei, ei! Minä olen tytyväinen siihen, mitä sisarelleni ennustitte, ja iloitsen hänen kanssansa.

ELMA. Käykäät luoksemme, vanha vaimo, ja saakaat maksonne.

AKKA. Te olette hyvä, fröökinäni, aina hyvä.—Mutta rientäkäämme; läheneepä meitä kamoittava herran-ilma.

ELMA. Niin, rientäkäämme. (Menevät.—Martti tulee.)

MARTTI (yksin). Paljasta pahantekoa ja kiusaa Viitalan puolella. Peeveli heidät periköön! Enhän jaksa enään mä luutautinen kaakki, en muuta kuin huutaa kostoa, kostoa! Mitä taasen olen nähnyt, pistetään muiston tarkkaan talteen ja saavatpa saman takaisin vielä.—Mutta nytpä kaiketi pienet perkeleet ilmassa teiskaa ja sen havaitsevat tuhannet veljensä tahi tanssivat serkuksensa tuolla selkäluussani. Menkäät kimpustani helvettiin, marssikaat Viitalaan ja tehkäät parastanne. Penkkiin lyökäät siellä se vanha karju, että hän röhkii ja rököttää kuin olis hän siemenissä. (Paimenpoika tulee.) Tuossa tulee Viitalan paimen. Kun nyt saisin hänen kauluksestaan oikein lujan nappauksen.

PAIMEN. Herra Martti, herra Martti! Ryöväriä! Uskokaat: kaksi partaista miestä kohtasin polulla tuolla. Kyselivätpä minulta näiden kartanoin nimistä, ketkä niitä hallitsevat ja löytyykö niissä koreita likkoja. Kuuselassa sanoin löytyvän sitä sorttia kaksi ja oikein aika heiskaleita, mutta että toinen niistä on kihlattu jo monta vuotta sitten, mutta sulhasensa on kuollut sotaan, ja sentähden on tyttöraiska päättänyt lopettaa päivänsä Kyöpelinvuorella santasäkki selässä.—Niin selittelin heille asioita, rupesinpa viimein tuumailemaan, olivatkohan kunnon miehiä, ja pois juoksin heistä että aho tömisi.

MARTTI. Poika, mitä jaarittelet? Tule likemmäs; sillä olenpa välimmiten vähän kuuro, niinkuin esimerkiksi nyt. Tule likemmäs ja haastele kovemmin. (Paimen likenee häntä.)

PAIMEN. Ryöväreitä olen nähnyt.

MARTTI (iskee kätensä pojan kaulukseen). Nyt läksit ryövärten käsistä karhun käpäliin.

PAIMEN. Herra pehtoori! Mitä vasten?

MARTTI. Huuda nyt ryövärit avukses.

PAIMEN. Mitä olen tehnyt?

MARTTI. Katsotko härkäis perään?

PAIMEN. Minä en ole härkäpaimen.

MARTTI. Kukapas heitä paimentaa, sinä juupeli?

PAIMEN. He käyvät ilman kaitsijaa metsässä.

MARTTI. Kuka heidän eteensä aidat murtaa ihmisten viljamaihin?

PAIMEN. En minä.

MARTTI. Juuri sama junkkari. Kyllä tiedän, ja tiedänpä että teet sen käskystä.—Kahta herraa sinä palvelet, ja molemmat kuuluu he Belsebubin polvilukuun. Sano heille tämä. Minä en pelkää heitä, en ensinkään. Viha ja alinomainen sapen karvastus on rohkaisnut minut kuin nälkä suden.—Kuinka jaksaa vanhempi isäntäs? Minä tarkoitan sitä vanhempaa pirua.

Paimen. Hyvin hän jaksaa.

MARTTI. Vanha saatana?

Palmen. Eli vanha patruuna.

MARTTI. Niin, niin, saatana on mailman patruuna ja herra. Niin, hän jaksaa hyvin niin kauvan kuin Kuuselan hevosen veri antaa nestettä hänen suonillensa. Sinä kaiketi näit, että hän ampui meidän urhean orhiin? Sano totuus, muutoin peittoon sinut kanankaaliksi. Näitkö?

PAIMEN. En nähnyt, enkä usko hänen tehneen sitä. Mutta huomatkaat, isäntäni oli vierasmiesten kanssa muistuttanut, ettette laskis hevosta laitumelle ilman koukkua kaulassa. Elikko meni aitaan.

MARTTI. Kitas kiinni, sinä vaivainen aidantakuinen; ja kuule nyt minkä toimen sinulle annan. Sano sille vanhalle sarvipäälle minulta, että hän on viheliäisin aatelismies Suomessa, että hän on iilimato, pullea hevos-iili, mutta kylläpä hän lypsetään vielä. Sille nuoremmalle kaviojalalle sanot sinä minulta, että hän on käen-poikanen, kurja käen-poikanen, joka rehottelee toisen pesässä; mutta muistuta häntä usein niin tapahtuvan, että pesään ilmauu muuriaisia, keltaruskeita, tulisia viholaisia, ja silloin ottaa hänet peijakas. Niin, kaikki tämä sano heille vierasmiesten kuullessa. Muista se, sinä kanalja.

PAIMEN. No, no.

MARTTI. Jos et sitä tee, niin oletpa onneton, koska sinun tästälähin kohtaan.

PAIMEN. Täytyyhän minun se tehdä.

MARTTI. Jaa, jaa; se tee, jos mielit säästää selkääs.

PAIMEN. Mutta hellittäkäät kaulukseni.

MARTTI. Ei tällä hinnalla. Saatpa ensin vähän sauvastani; sillä tarvitsenpa hieman öljyä sydämmelleni. Onpa minulla ihana halu vähän pehmittää sinun kruununmaatas, koska olet armottoman kerkeä tekemään mitä muut sinua käskevät naapuriesi vahingoksi. Tiedätkö, sinä veitikkä, missä käskyssä kielletään pahanteko lähimmäistämme kohtaan?

PAIMEN (erikseen). Enpä sitä muista, minä onneton; mutta ehk'ei tiedä hän sitä itsekään; sillä sanotaanpa häntä huonolukijaksi myös.

MARTTI. Sanoppas: missä käskyssä?

PAIMEN. Kuudennessa.

MARTTI. Oikein vastattu. Kyllä sinä katkismukses osaat, mutta elätkö sen mukaan, junkkari? Mutta kas tässä pieni muistutus.

PAIMEN. Te ette saa lyödä minua.

MARTTI. Niinkö rukoilet? Herra Martti, antakaat armon olla oikeuden sijassa ja helpottakaat vähän hyvin ansaittua rangaistustani; sano niin, ja pääsetpä vähemmällä.

PAIMEN. Te ette saa lyödä minua.

MARTTI. Vai niin! Et nöyrry siis rukoukseen?

PAIMEN. Te ette saa.

MARTTI. Koetetaanpas. (Ukkosen jyräys kuuluu.)

PAIMEN. Kuulkaat ukkosen hirmuista jyrinätä. Polttihan sen kauhea vasama menneellä viikolla heinäladon Lautamajan niitulla. Oletteko sitä kuullut?

MARTTI. Minä annan tuhannen peeveliä ukkoselle. Hän tehköön työtänsä.—Selkääs saat. Katsos. (Lyö häntä sauvalla.) Jassoo! et meinaa huutaakaan, et sanaakaan hiiskua?—Jassoo! Entäs tämä. (Lyö häntä vielä kerran, mutta pudottaa sillä samalla sauvansa ja ottaa huutaen selästänsä kiinni.) Aih, aih! Kuolenpa!—Poika! Pysäy tähän, pysäy, jos et tahdo tulla syypääksi kuolemaani! Aih!

PAIMEN. Mikä vaivaa teitä?

MARTTI. Mikä minua vaivaa, sinä kirottu penikka. Etkö tiedä, että olen kovin rasitettu leiniltä? Ymmärrätkös? Luutaudilta. Ja välistä iskee se kimppuuni kuin tahtoisi ampua selkäni poikki.—Aih! Ja kaikki tämä sinun tähtes, penikka.

PAIMEN. En minä teitä lyönyt.

MARTTI. Suus kiinni! ja pitele minua, etten pääse kaatumaan. Jos kaadun, niin olenpa hukassa enkä nosta ylös töppösiäni moneen tuntiin. Anna tänne sauvani. (Poika antaa hänelle sauvan ja tukee häntä.)

PAIMEN. Ettekö ole kysellyt apua tohtööriltä?

MARTTI. Jaah! Tohtoripa tässä kyllä auttais.

PAIMEN. Kuinka olette saaneet tämän luutaudin?

MARTTI. Ole ääneti; se ei kuulu sinuun.—Katsos nyt, kuinka minä teen. Sovitan sauvani tänne taakse, likistän sen käsivarsillani lujasti vasten selkääni ja pistän molemmat kourani housuin lakkareihin. Kas näin. Tämä auttaa vähän. Taluta minua nyt käsikynkästä selvälle tielle ja katso, etten peevelin tähden pääse kaatumaan. (Käyvät; poika taluttaa häntä.)

PAIMEN. Elkää nyt kaatuko vaan.

MARTTI. Ole minua varoittelematta, sinä nalliainen, sammakko. Ja jos nyt havaitsen—aih! kuolenpa—jos nyt havaitsen pientäkin klippari-naurua huulillas, niin lyönpä leukas lukkuun.

PAIMEN. Surkeatahan tämä on. Voi, että näin piti käymän! Voi, voi!

MARTTI. Elä siinä itke jollottele, vaan taluta minua koreasti. Aih, aih! (Katoovat.—Tyko ja Pauli, karkutiellä. Uraalin aarnioista tulevat.)

PAULI. Seis, ystävän'!

TYKO. Oi! missä seisomme!

PAULI. Tuoss' ompi kotokylä.

TYKO. Niin; mä näen, Vaan uskoa en tahdo mitä näen.

PAULI. No, silmäm' harhailee. Me istumme Uraalin kaivantojen syvyydessä Ja kodost' uneksumme kaukaisesta.

TYKO. Ei! Tornivuorella me seisomme. Ja tuossa toivon ompi valtakunta. Käy, tuuli vapaa synnyinlaaksoista, Käy, riehu, ilostasi hurjapäänä Ja siipes ihanasti jähdyttäköön Tät' otsan ihanata polttoa! Käy, tuuli, lempeästi liehutellen Lumiliinaa hartioilla kauniin immen, Mi kenties käyskelee nyt kankahalla Tuoll' kultaisella, hämärässä illan! Käy, myrsky; tämä myrsky autuus on! (Leimaus.)

PAULI. Sä näit tuon leimauksen luoteisessa.

(Kova tulen-isku, jyrinää ja sadetta.)

TYKO. Nyt iske tulta, jyskyä ja sada, Sä isäinmaamme taivas ihana!

PAULI. Onp' ihanata tämä jylinä, Mi kiiriskelee vuorten reunoilla,

Ja ihana tuo pilvein himmeys Pääll' kotokartanoimme väikkyvä.

TYKO. Ja ihanat nuo pilvein tulikärmeet. Niin; leimahtele, jyskää kovasti Kuin rautakirnut sodan tanterella, Kun jylinätä voiton kunnioiksi He kidoistansa mustist' oksentavat, Ja vihollinen karkoitettu on.

PAULI. Kas pilvikallioita, torneja Tuoll', tulilakeisia, ladottuina Jyrkästi toinentoisens kiirehelle!

TYKO. Se ompi jalo näytelmä; Me näämme siellä sotajoukkoja, Niin jalkaväkeä kuin hevosilla Pois retkeilevän idän mailmoihin Tulessa, savussa ja jyskeessä ja vilkas kaiku läpi ilman kiitää. Niin viettää taivaan voimat pääsöämme Uraalin komeroista Suomehen.

PAULI. Sä pilvipatsas tuossa, purjehdi Uraalin vuorille ja terveisemme Vie unisille vartijoille siellä, Ja kerro vapauden ihanuudest'.— Oi onnen hetki, ilta armahin!

TYKO. Kernaasti vuosikaudet kulkisin, Suot sotkisin, tiet monimäkiset Hymyhuulin käisin, kun vaan tieni päässä Mull' olis tiedossa viel' ilta toinen Tainkaltainen kuin tämä. (Ukonilma on lakannut.)

PAULI. Täss' seisomme, ja korkeuden kättä, Mi johti meitä tieltä vaivojen, Nyt kiittäkäämme.

TYKO. Mutta katsos, ilma Jo ylenee ja vaisust' ukko vilkkuu Tuoll' ääriss' avaruuden kaukaisissa. Kaikk' onnen myrsky, taivaallinen itku,

Kuva sielujemme vallattomast' ilost'.

PAULI. Ja taivas selkii, kotomäen kuuset Taas kärkiänsä hiljaa kastelevat Siniyden korkeahan merehen, Lännessä päivän kultatähti paistaa Ja metsä kiiltää sateen pisarista. Niin ottaa meitä vastaan synnyinmaa Kuin äiti, ilon kyynel poskellansa.

TYKO. Niin riemuisna kuin lemmestynyt impi Kesävirran kylvyst' ylösnoustuansa, Kun heinistössä päivän hohteessa Hän istuu unelmissa autuissa Ja vesihelmet kiharillaan loistaa.

PAULI. Nyt on se hetki, koska peltomies On kyntöns päättänyt ja juhta seisoo, Kun paimentorvi kaikuu kujalla Ja kotiin ehtii karjankelloin ääni Ja kyntörastas männyn latvassa, On ehtoovirtens alkanut. (Yrjön vaskitorvi kuuluu.)

TYKO. Se ei ollut paimen.

PAULI. Yrjön torvi! Mä miehen näen mäen rinteellä tuolla. Hän lähenee meitä.

TYKO. Kasvinkumppanimme, tule pian, kiirehdi! Lämpöisempi kädenpuristus ei ole sua vartonut vielä.

PAULI. Tuossa on hän. (Yrjö, varustettuna metsämieheksi, tulee.)

YRJÖ (erikseen). Keitä lienevät nämät? Kaiketi matkustelevia muukalaisia.

TYKO. Terve, Yrjö!

PAULI. Terve!

YRJÖ. Te tunnette minut?

TYKO. Mutta sinä et meitä?

YRJÖ. En, herrani.

TYKO. Nytpä taitaisimme vähän ilvehtiä kanssas, mutta sydämmemme polttava halu ei siihen aikaa anna, ei anna se aikaa, vaan syöksee meitä eteenpäin voimallisesti kuin myrsky idän vuorilta, joista tullaan.—Tässä, Yrjö, ystäväsi Tykon käsi.

PAULI. Ja tässä Paulin.

YRJÖ. Mitä!

TYKO. Älä levittele silmiäs. Näin on laita.

YRJÖ. Tuhat tulimmaista! mun täytyy uskoa.

TYKO. Uskoa sun täytyy mitä näet.

YRJÖ. Nyt kaiketi on suuri kirkastus auringossa ja kuussa. Toverini, terve tuhannet kerrat! (Syleilevät.) Itkenkö? En! Ilovalkeana katsantoni loistakoon!—Mikä onni on teidät saattanut tähän?

TYKO. Karkureina otsilla terästetyillä tulemme Uraalin kaivannoista, lentäen kuin lohikärmeet luolistansa me tulemme, ja tässä on viimein tiemme pää.

PAULI. Siis saamme nyt sinulta tarkemmat sanomat.—Isämme, elävätkö he?

YRJÖ. Terveenä ja raittiina.

TYKO. Morsiameni, hän elää myös, sen tiedän, sen paimenelta kuulin. Elääkö hän?

YRJÖ. Se murheellinen, mutta jalo kukkanen. Hän elää.

TYKO. Hän ennen, niinkuin muistan, mielellään lumivalkeaa liinaa päässänsä kantoi.

YRJÖ. Senkaltainen usein vielä nähdään hänen tumpuria kihariansa verhoovan.

TYKO. Siinä haamussa on hän väikkynyt sieluni silmän edessä sinisissä kaukaisissa saloissa täällä.—Yrjö, me olemme tehneet miehuullisen retken, jonka unohduksen yöhön ei jäämän pidä.

YRJÖ. Teitä onni on ohjannut.

TYKO. Mutta kourilla kovilla. Paljon sulle vielä kertoilemme tästä tiestä. Mutta muista asioista nyt.—Mitä kuuluu itselles, miten elät?

YRJÖ. Omalla turpeellani, ja milloin kuleksin ympäri metsissä, joissa luotini jo on veristänyt monen kyynysilmäisen kontion.

PAULI. Olet jättänyt siis kirjas ja tieteellisyyden tien?

YRJÖ. Peijakas! elävässä kirjassa nyt tutkiskelen rakkauden oppia, ja hedelmiä se kantaa.

TYKO. Oletko nainut?

YRJÖ. Korean, ruskeasilmäisen heilakan, joka on kasvanut kunniallisen talonpojan katon alla, niinkuin hänen rakas aviopuolisonsa itse.

TYKO. Toivoni on ettet ole tehnyt kaduttavaa liittoa.

YRJÖ. Täysverinen, terve ja raitis kuin vuorivuohi on nuori vaimoni.—Asia on tämä: Useinpa metsän ihanassa hämärässä kohtasimme toisiamme. No, kuinka hyvääns; mutta täytyipä siitä äkisti tulla vihkiäiset. Kuitenkin on kaikki hyvin, häneen tydyn. Eläköön aviosääty! Siihenpä astuu kohta Tykokin, jos hän lupauksessansa on luja. Mutta riennä, ettet saa pyhkeillä leukaas.

TYKO. Mitä tarkoitat?

YRJÖ. En juuri mitään. (Erikseen.) Nyt ehkä haastelin tyhmästi. Mutta, tuhannen peeveliä! enhän tiedä mikä nyt on viisaammin tehty, joko salata kaikki, vai ilmoittaa, kuinka on laita.

TYKO. Hän ei ole siis kestänyt koetusta?

YRJÖ. Mitä! Mistä päätät niin?

TYKO. Sun puheestas ja katsannostas.

YRJÖ. Hän vastaanottaa sua riemulla.

TYKO. Sinä juonittelet, haastelet vältteliäästi. Maa ja taivas! Nyt vetää iloni henkeänsä syvästi ja vartoo mitä tuleman pitää.—Oi Yrjö! Jos mua pidät ystävänäs, niin sano kaikki, kaikki kätkemättä mitään. Selvällä vedellä tahdon purjehtia, nyt liioinki koska pitkän matkani pää on näin läsnä. Sentähden, jos uhkaisi minua vielä joku vaarallinen kari, niin osoita se mulle, etten itse satamassa joudu haaksirikkoon. Yrjö, Yrjö! ystävyytemme nimessä sua vannotan ilmoittamaan kaikki.

PAULI. Se tee, Yrjö; paras aina tietää totuus.

TYKO. Kirkas totuus, kirkas!

YRJÖ. Kuule sitten ja ole tyyni.

TYKO. Niin olen.

YRJÖ. Tietäkäät, että viha niinkuin musta muuri vielä eroittaa Viitalan ja Kuuselan. Tiedon, Tyko, sai sun isäs salaisesta kihlauksestas Kuuselan tyttären kanssa, siitä hän julmistui, perinnöttömäksi sun julisti ja ottopojaksensa valitsi heimolaisenne, Niilon.

TYKO. Onpa murheellista tulla hylätyksi isältä; tämän taidan kantaa kuitenkin, se tosin musertaa sydäntä, mutta ei katkaise elon hermoa, mutta jos pimenee multa aurinko, josta henkeni valkeus tulee, niin kaikki hyvästi jääköön.—Mutta taidanpa kantaa tämänki, taidan kyllä kuin kylmä kraniittipylväs. Sentähden, nyt anna kaikua sanomista pahimman, sano että Elma on mun pettänyt, ja niin kukista se toivonlinna, jonka äsken rakensin ja jonka huipun ympärillä purpuraiset pilvet hohti; alas työnnä kaikki.

PAULI. Mikä käännös olis tämä meidän onnessamme!

YRJÖ. Mikä kiukkuinen voima saattoi mun tähän teille tuomaan näitä kiusan tietoja ja samentamaan ilojuomaanne näin!

TYKO. Nytpä tiedämme sitämukaan itsemme käyttää kotihin tultuamme ja taidamme kenties kaikki vielä parhaaksi kääntää. Nyt aluksi me muukalaisina, tuntemattomina oleskelemme isäimme huoneessa, koetellen heidän valtasuontansa, joiden kanssa joudumme tekemiseen.—No, mitä tiedät Elmasta? Ken astuu esiin mulle kilpakosijaksi?

YRJÖ. Sulle asian kerron, jonka kuitenkin pidän mitättömänä, mutta kerran luvattuani sulle ilmoittaa kaikki, niin tahdon sen kertoa.—Tämä Niilo, joka toisen perustalla nyt ylpeilee, mulle ilmoitti kerran, koska viini hänen aivossansa kuohui—selvänä hän kyllä taitaa vaikenemisen konstia—että sekä Elma että Kuusela ovat viimein hänen. Riemuten hän kertoili neidon lemmistyneeksi häneen auttamattomasti. Häneltäpä kysyin, olisko tämä visseytensä perustettu neidon omiin lupauksiin. »Hm», hän sanoi, »sen näen ulkokirjoituksesta, ja mitä isään kuuluu, niin tiedänhän, että raha nyt niinkuin ennenkin on tekevä ihmeitä», niin hän haasteli, mutta luulenpa hänen erehtyvän. Ja jos myös neito olis häneen taipuva, niin asia ei käy päisin Niilon elatusisän tähden, ja kaikkea rikkauttansa ei se poika lemmellensä uhraa.

TYKO. Ihastuttaa taitaa tämä neito, voimallisesti ihastuttaa.—Nyt vakoojaksi käyn ja jos huomaitsen sydämensä suostuvaksi toiseen, niin olkoon menneeksi.

PAULI. Julkisesti käymme esiin ja sitten sallimus ja taivas työnsä tehköön.

TYKO. Sen itse teemme, niin, me itse.—Päätökseni seisoo lujasti.

YRJÖ. Immen luoksi viipymättä, ja näkemän sun pitää hohtava lempensä sua kohtaan.

TYKO. Haa! hyppäisinkö luoksensa, sanoen: tässä olen, älä hylkää vanhaa kosijaas, vaan pidä häntä lämpöisenä vielä ja anna Niilolle rukkaset?

PAULI. Nyt korskea mieles sun eksyttää; ei ole sulla kylliksi syytä tainkaltaiseen tekoon, tahi etsit tekosyitä hänestä päästäkses, ja siis et lemmi häntä enään.

TYKO. Pauli, Pauli! tätä herjausta en juuri kärsis muilta. Mutta kuule syyni. Koska, lähteissäni sotaan, jätin jäähyväiset tälle neidolle, me silloin vannoimme valan niin korkean ja pyhän, että hän, joka sen rikkoa taitaa, ei ole ansaitseva tulla rakastetuksi, ei, vaan kirotuksi.—Tämän uskollisuuden lupauksen teimme. Alköön houkutelko sydäntämme kenkään muu, vaikka eroittaisi meidät onneton kohtalo ijankaikkiseksi, vaan muisto lemmestämme ainoa ilomme olkoon aina kuolemaan. Sen vannoimme esi-isiemme luitten, oman tuntomme ja kuolemattoman sielumme nimessä, ja todistajiksi huusimme Jumalan ja taivaan.

PAULI. Ankara vala!

TYKO. Tämä tapahtui kunnaalla siellä, josta maantie alas lakeuteen kärmeilee ja äärettömän kauas silmä ehtii. Ja oli se ilta sunnuntain, ja pimeät pilvet, raskaasti kiiriskellen ylitsemme, peitit korkeuden kannen. Kaunis oli silloin impi rinnoillani; katseestansa säteili taivasten autuus ja kainosti leikitsi lempi huulillansa.—Ihanata oli tätä iltaa muistella. Mutta, neito, oletko nyt saastuttanut nämät muistot? Siitä tahdon varmuuden ennenkuin sun haltuus onneni heitän.

YRJÖ. Jos impesi nyt toiseen katsahtaa, niin mitä aiot? Käyt kaiketi kamppaukseen miehes kanssa?

TYKO. Jos narri olisin. Mä valanrikkojaa kiroon, hänet ijäiseksi unohdan ja toivon vielä toisen naisen löytyvän itselleni. Hänet unohdan, vaikka olis hän kaunis kuin kesä-yössä Sulamit, vaikka katuiski hän tekoansa ja maassa edessäni rukoillen matelis. Tämä kuule, taivas korkea, tämä lupaukseni on, ja, se tietään, ennen kuolemaan kuin siitä poikkeisin mitä olen luvannut. Tämä avu, tämä into miehuuden on tehnyt mainioksi sukuni, jonka mielilause on: »kuin kallio myrskyssä».

PAULI. Emmepä sua taida ohjata, sen tiedämme. Arpa on siis heitetty. Ja jos kavaluutta löydät, missä uskollisuutta toivoit, niin pettäjää kohdatkoon onnensa osa. Niin lausun, vaikka olen hänen oma veljensä.

TYKO. Äänettömyyden lupauksen tahdon teiltä. Huomatkaat: kuinka vielä asiat muodostuneekin, niin älkäät tielleni käykö tekoani hämmentämään; se luvatkaat.

YRJÖ. Nyt käytä itseäs miten mielit, minä olen vaiti.

PAULI. Sinä tiedät meihin taitavas luottaa.

TYKO. Nyt kotiin! Kotiin? Kotoa ei ole Tykolla; Niilo, se valtakunnan petturi, on Viitalan poika ja perillinen.

PAULI. Isäni sen herjän kerran kuolon kidasta osti vapaaksi, ja siitä on alku Kuuselan köyhyyteen.—Mutta rientäkäämme matkamme päähän.

TYKO. Heille esittelemme itseämme matkustavina vierailta mailta.

PAULI. Mistä maasta, veljeni?

TYKO. Franskan maalta.

PAULI. Ja vaeltelemme, tutkien kansakuntain eloa täällä pohjoisissa maissa.—Tämän pelin synkeällä mielellä aloitan. Olkoon menneeksi!

YRJÖ. A la bonneheure! sinä franskalainen.—Onni olkoon tulitorninne vielä, ja ne sumuiset pilvet, joita nyt eteenne kiiritellyt olen, pian hälventykööt pois, ja sitä kirkkaampana loistakoon taivaanne taas! (Menevät.)

TOINEN NÄYTÖS.

(Parooni Maunon huone Kuuselassa. Niilo tulee sisään perältä.)

NIILO (yksin). Nyt parastani koetan, nyt on otollinen aika. Kovin ahdistaa nyt parooni Maunoa Viitalan herra, ja sentähden tiedän voivani häntä taivuttaa käyttämään itseänsä tahtoni mukaan tytärtänsä kohtaan; ja tytär, isänsä onnettomuutta nähden, on viimein suostuva vastaan-ottamaan tarjotun käteni. Ja sitten teitä yhteenkiihoitan, te riitaveljet, kamppaukseen veriseen, toivoen siinä herra Markuksen veren juottavan ahnetta tannerta; jos ei, niin onhan kädessäni henkes. Peittäkäät pimeyteen tämä, te pimeyden henget, että kuolon-enkelin työnä pidetään, vaikka ihmiskäsi katkaisnut on elämän kalliin langan.—Haa! kauhistunko?—Ei, ei! niin käyköön, jos ei toisin onnistu. Jos taistelussa et kaadu, mun elatusisäni, niin makeasti nukut jonakuna myöhäisenä ehtoona, juotuamme kahden kesken kuin ystävät parhaat, nukut uneen, josta ei heräy.—Viitalassa ja Kuuselassa vallita tahdon ja kauniin Elman vaimokseni saada, se on se onnen kunnas, jonne ehtiä tahdon. (Mauno tulee oikealta.)

MAUNO. Niilo!—Niin, tiedänpä mitä on sulla kerrottavaa, niin, niin, maksun aika on mennyt ohitse ja parooni Markuksella on valta minut karkoittaa talostani. Pantattu on tilani, ja ei riitä edes tämä, helvettiin menee ehkä kaikki irtain myös, ja maantiellä seison.—Hän tahtoo niin kiireesti kuin mahdollista tuomion käymään täyteen?

NIILO. Katkeruudella täytyy mun ilmoittaa, ettei hän teille enään suo monen vuorokauden viivytystä. Nyt, saatuaan vihamiehestänsä näin oivan nappauksen, hän iskee kiinni kuin kauvan ärsytetty karhu.

MAUNO. Ja hänkö käteeni kurottaisi kerjuusauvan! Ennen kuolema!—Ei, miekka vasten miekkaa, niin joutukaamme yhteen ja rakentakaamme Kalmalle verinen uhripöytä.

NIILO. Herra, muistakaat toki…

MAUNO. Kirous! Mitä elämästä täällä? Kaikki maistuu sapelle, kaikki synkeälle näyttää; maan ja taivaan on vihan perkel mustalla kauhtanallaan peittänyt ja tehnyt sydämmeni autioksi ja katkeraksi.—Niilo, usko mitä sanon: koska nuoria olemme ja ylevät aikeet poveamme polttaa, niin emmepä taida aavistaa, kuinka suuri on elossa vihan voima, kuinka vaikea voittaa. Vihamiehemme muisto meitä lakkaamatta vaivaa, meiltä riistää päivän hauskuuden ja yön unen. Niin vallitsevat meitä himoin myrskyt, nimemme kuluu elämän kirjasta pois—jos niin on kuin opetetaan—elämän kirjasta nimemme kuluu ja sielumme saaliiksi joutuu pimeyden enkelille. Mutta voi! koska kohtalo näin on niellyt olentomme pyörteisinsä, ken taitaa silloin kirkkaalla otsalla seistä ja hymyillä, jos ei hän ole Sokrates?—Hän ryöstää minulta tämän pienen, rakkaan turpeen, joka kerran omakseni suotiin, kalliin synnyinmaan piirissä. Tämä aatos pyörryttää!

NIILO (erikseen). Nyt uljaasti esiinryngätä tahdon. (Ääneensä.) Ja pelastuksenne on toki läsnä. Te ymmärrätte?

MAUNO. Ymmärrän. Summan, jonka velkaa olen Viitalaan, sä mulle tarjoot, mutta tyttäreni hintana. Hävytön! muista että kerran melkein saman summan sun tähtes menetin ja pelastin sun pyövelin kirveen alta.

NIILO (erikseen). Nyt tahdon itseni teeskellä kuin mies. (Ääneensä.) Tiedänpä, että väärin teen, Jumal' avita! sen teen, mutta kaikki lempeni tähden. Oi, että sen voima on niin hirmuinen, että se meitä pakoittaa käytöksiin, joita omatuntomme ei aina hyväksy! Mutta ihminen on heikko, heikko olen minä.—Tosin on teillä syy minua hylkäämään, kovin halpana pitämään, mutta jos tuntisitte toki sydämmeni polttavan hohteen, niin tuomionne ehkä lieviäisi.—Kuinka hyväns', mutta asiaa arvelkaat. Vilauksessa on velkanne suoritettu, te vallitsette maallanne ja huoneessanne aina kuolinpäivään, ja tämä kaikki maksoi ainoastaan pari sanaa teiltä, pantuna tyttärenne sydämmelle.

MAUNO. Pari voiman sanaa, niin on tarkoitukses. Lastaniko siihen vaatisin, johon ehkei taivu sydämmensä? Häntä lähene itse ja onneasi koeta, ja tempaa poveltani pois tuo verta janoova vamppyyri, joka vähitellen kaiken nesteen olennostani imee.

NIILO (erikseen). En ymmärrä miksi kamoon lähestyä tätä neitoa, ja jos sen tehdä voisin, niin pelkäänpä, että kiellon saan. Ei! ensin valmistelkoon häntä isä.

MAUNO. Sä olet vaiti.

NIILO. Tyttärenne on melkoinen haaveksija, pitää itsensä jonkun lapsekkaan lupauksen kautta sidottuna entiseen lemmittyynsä. Ei siis sovellu minulle koettaa häntä järkäyttää siitä, mutta teille hyvin, koska olette isänsä ja yhdessä riippuvat teidän molempain kohtalot.

MAUNO. Mitä voin, jos sydämmensä on vastoin?

NIILO. Hänen kanssansa jutelkaat toki. Kenties on sielunsa mua kohtaan vieras nyt, mutta muutos, äkkinenki, ei ole mahdoton. Hän kuvailkoon itselleen että ehkä juuri minä hänelle Luojalta olen määrätty; senlaisilla aatoksilla on joku salainen, ihastuttava vaikutus neidon taipuvalle sydämmelle, ja se, joka äsken hänen silmissään oli mitätön, on kaunis nyt.—Oi, tehkäät parastanne, häntä kohtaan isän oikeutta kohtuudella käyttäin. Koettakaat mitä sana voi, kuvatkaat palavasti hänen eteensä se onneton tila, johon Viitala teidät taitaa syöstä, jos ei hän, tyttärenne, teitä tahdo pelastaa, joka kuitenkin on hänen voimassansa. Ehkä ei myös vahingoita saattaa ymmärtämään, että miekatkin siinä leikissä vielä taitaa välkkyä ja sydänverta vuotaa.

MAUNO. Se ehkä tapahtuukin. Jos muuten hänestä en suoriu, niin nähdä tahdon sen sonnikoiran verta kerran vielä.—Mutta huomaa, poika, kenen kanssa olet tekemisissä, niin, huomaa. Mitä sanois hän, saatuansa tiedon ottopoikansa naimahankkeista? Kuinka luulet?

NIILO. Minä Viitalasta kiireen passin saisin; siitä ei epäilystä.—Mutta salattuna kaikki olkoon joku aika eteenpäin; koetanpa miten taidan häntä saattaa toiseen mieleen. Mutta jos en siinä onnistu, niin menköön Viitala ja rikkauteni kaikki; niin voimallinen, korkea on lempeni kaunista Elmaa kohtaan. Kaikki hylkään hänen tähtensä, ja vaimoni ei toki puutetta kärsimän pidä; sen tulevaisuus on osoittava.

MAUNO. Mutta malta, mon cher. Eipä ole vielä käsissäs Viitalan huoneenhallitus; mistä siis tämä rahasumma?

NIILO. Minä komean Viitalan perillinen olen. Rahat ovat kädessänne, niin pian kuin löytyy tyttärenne nimi naimasuostumuksessa, joka on tehtävä salaisuudessa.—Aatelkaa, herra, jo huomenna taidatte otsanne jalosti nostaa vasten Viitalaa, seistyänne ainiaksi omalle kentällenne, ja viimein, ja sinne olkoon pitkä aika, kallistuu päänne makeaan lepoon tässä kauniissa Kuuselassa.

MAUNO. Tule huomenna, Niilo, huomenna! Mitä voin nyt tytärtäni kohtaan, koetan, mutta itse pitää sun hänen kanssansa haasteleman päätössanat, sen tahdon.—Huomenna; aikamme on tärkeä.—Nyt jätä minut. (Niilo menee.—Mauno yksin.) Tyttäreni, sulta pelastusta nyt toivon.—Hän käy laatuun sun mieheksesi; niin, miksi ei? Viisas on hän, reipas myös ja sydämmensä hellempi kuin luullaan. Sen huomasin nyt. Hän käy laatuun.—Tyttäreni, tyttäreni, nyt täytyy sielus taipua hädän vaatimuksen mukaan. (Martti tulee.) Mitä tahdot?

MARTTI. Hm, herra parooni.

MAUNO. Onko tämä vastaus?

MARTTI. Saanko luvan?

MAUNO. Sano!

MARTTI. Peijakas! kohta luulen tässä vasaran paukkuvan.

MAUNO. Kohta, Martti!

MARTTI. Mutta kuulkaat pieni neuvo.

MAUNO. Kuulenpa.

MARTTI. Te lahjoitatte minulle kulta- ja hopeakalunne ja muut kalliimmat koristukset, joita löytyy pesässä; minulla on taasen valta teille kaikki lahjoittaa takaisin, koska hirmumyrsky Viitalasta on puhtaaksi lakaisnut Kuuselan.

MAUNO. Haa! se lakaisee meidät kaikki tielle tietämättömälle.

MARTTI. Hyvä siis jos on jotain muassamme sillä tiellä.

MAUNO. Martti, nyt närkästyn sinuun, ja jos et olis vanha, uskollinen palvelijani, niin ulos huoneestani sun heittäisin.

MARTTI. Ja hyvin ansaitusti, hyvin.—Niin, niin, kaikki käy niinkuin käy, ja vakaasti katselisin päältä, jos en muistelis tytärtänne, joka on enkeli. Niin, hän on enkeli, mutta herra Niilo on perkele.

MAUNO. Mitä koskee minuun tämä mies?

MARTTI. Hän tyttäreenne koskea tahtoo.

MAUNO (erikseen). Hän on jäljillä, hänen kirottu katsantonsa tunkee läpi vuorten. (Ääneensä.) Mitä tarkoitat? Sano suoraan, ja tämä selkkaus pois.

MARTTI. Siis käskette mun haastelemaan näin: Päästimeksenne tuon Viitalan lohikärmeen kidasta mielitte tyttärenne uhrata, pakoittaen häntä vaimoksi herra Niilolle.—Luvallanne kysyn, eikö pyri tämä herra korean Elman sydäntä kohden?

MAUNO. Kuule sitten totuus: niin on asia, mutta tästä ole ääneti kuin hauta; ja muista sanoneeni.

MARTTI. Se on velvollisuuteni.—Kuinka hyvänsä. Ihmisten olennon ja'an minä kolmeen luokkaan, jotka ovat maa, helvetti ja taivas.

MAUNO. Ja tämän jakauksen kanta?

MARTTI. On naiminen.—Naimaton on maan päällä, onnettomasti nainut helvetissä, mutta taivaan ilossa tanssii onnellinen pariskunta. Mihin luokkaan joutuisi nyt tyttärenne herra Niilon kanssa? Pelkäänpä, siihen toiseen. Tämä mies on tuhlaaja verraton, ja anna tuhlaajalle vaikka miljonia ja pian haihtuu kaikki pois kuin akanat tuuleen. Voi tytärtänne, jos kohtalonsa tämän miehen kanssa yhteen liitetään! Hän on tavoiltansa saastainen. Peeveli! hän mua inhoittaa kuin kärme.

MAUNO. Kaiketi nyt erehdyt. Luulenpa katsahtaneeni syvältä hänen sydämmeensä ja löytäneeni sieltä enemmän hyvää kuin luulin.

MARTTI. Tarkemmin katsokaat!

MAUNO. Sano minulle, Martti, miksi ei löydy yhtään vanhaa palvelijaa, joka ei ole nenäkäs ja kopea? Niin on ollut mailman alusta.

MARTTI. Siis elämän järjestys, jota meidän täytyy kärsiä.

MAUNO. Mieltäni sä ärsytät, käy toimees, ukko, ja ole koskematta asioihin, joita et käsitä.

MARTTI. Oikein, herra parooni. Suutari pysyköön lestissänsä.—Minkä hinnan määräätte sianporsaistanne?

MAUNO. Mene hiiteen, porsaines ja tallukkoines! Huolisinko niistä nyt? Ne hautaa suohon, tahi käske joukko perkeleitä ne syöksemään järveen korkeimmalta vuorenjyrkältä.

MARTTI. Siihen ensimmäiseen toimeen on minulla huono selkä, toiseen taasen huono usko. Yhteen perkeleesen uskon vaan ja hän on Viitalassa, se vanha lohikärme. Hänpä meiltä riistää niin hevon ja härän kuin emakon naskinensa, jos ei kitaansa viskata viatonta, lempeäsilmäistä karitsaa.

MAUNO. Martti, nyt tahdon jäädä rauhaan.

MARTTI. Jumalan rauhaan! herra parooni.

MAUNO. Tätä tietä, ja käske tänne tyttäreni.

MARTTI. Karitsan saatan uhriksi valmistettavaksi. (Menee vasemmalle.)

MAUNO (yksin). Sä sitkeä ja uppiniskainen kami! Kuitenkin pelkään sun aavistavan oikein, pelkään että murheellisen tulevaisuuden lapselleni rakennan. Mä tiedän, ettei hän tätä miestä taida lempiä. Pitääkö siis minun väkivoimin häntä syöksemän tahi ulos huoneestani Viitalan verikoiralta syöstyksi tulla? Mitä teen? kahden virran-kierroksen keskellä väikyn. (Elma tulee vasemmalta.)

ELMA. Min tahtoo isäni?

MAUNO. Käy likemmä Mun tyttäreni; asian tärkeän, Mi kaiken elämämme onneen koskee, Nyt sulle ilmaisen, mun Elmani.

ELMA. Ja otsallanne vallitsevi yö, Ja kauheasti vääntyy huulenne. Mun sydämmeni katkerasti kärsii, Kun muotonne näin synkeänä nään. Oi taivaan armo, paista hänen päällens Ja poista tämä mielen pimeys!

MAUNO. Niin, armo taivahan ja taivas selvä On täällä kohta ainoo suojani; Mut taivaan kans' on tunnoton ja kylmä Ja kylmempi viel' armo jumalten. Nyt tietä häviön kaikk' ryntäin käy Ja meill' ei ole pesää eikä luolaa Kuin metsän elävillä; eteenpäin Vaan astelkaamme aina. Niin on laita. Sä otat kätees mytyn, minä sauvan.

ELMA. Mut emme epäele kuitenkaan.

MAUNO. Hän ei mua siirrä huoneestani! Kuule, Mun lapseni, mi on nyt päätöksein. Mä riitaveljein kanssa miekastelen, Ja jos ei kaadu hän, niin kaadun minä; Ja kaikki hyvin sitten; väsynyt On rauhakammioonsa ehtinyt.

ELMA. Ja tämä ompi vakaa päätöksenne?

MAUNO. Jumal' avita! Mä hänen lävistän Tai nielee oman verein musta multa.

ELMA. Mua ennen päästä täältä, kuolema, Kuin näitä hirmutöitä näkisin.

MAUNO. Toki löytyy pelastukseen yksi tie, Mut yksi vaan, ja sinulla on voima Se avata, jos tahdot.

ELMA. Sanokaat, Mill' ihmetyöllä tämän tehdä taidan. Mä kaikki onneksenne alttiiks annan Ja valmis olen mihin vaaditte, Pait käymään vastoin Luojan käskyä.

MAUNO. Siis huomaa mitä sanon. Herra Niilo Sua ankarasti lempii, jumaloitsee; Hän sydämmensä tunteet polttavat Sua kohtaan isällesi ilmoitti, Ja silmänsä kuin kaksi tulta leimus. Suo sydämmes ja onnes hänen huomaans Ja naimakontrahtihin nimes piirrä, Niin pelastettu ompi isäs vanha; Niin, kohta, paikalla, Kun nimes liittokirjassa vaan löytyy.

ELMA. Mun isäni, Mä häntä koskaan lempiä en taida.

MAUNO. Miks' et?

ELMA. Mun sieluni on häntä vastaa.

MAUNO. Oi! keskustele sä vaan sielus kanssa Ja poista tummat, mielettömät tunteet. Mä tiedän, tämän miehen luonnossa On paljon ylevyyttä löytyvä, Jos luulemmekin ylenkatsetta Tai röyhkeyttä tai senlaista muuta Hänen uroskasvoissansa huomaavamme.

ELMA. Mun lempein ijankaiken leimuaa Vaan häntä kohtaan, jolle kerran vannoin Uskollisuuden valan kuolemaan; Sen vannoin minä ja sen vannoi hän.

MAUNO. Mun saattaa närkästymään tämä puhees. Sun valasi on tyhjä, mitätön, Kosk' isäs tietämättä kihlauit, Ja onnes liitit vihamiehein poikaan. Mut jättäkäämme tämä. Kuinka hyväns, Sun sydämmesi hirmuvaltias En olla tahdo.— Siis synkeet tunturit mun piirittää Ja toivontähti ijankaikkiseksi Nyt kovan onnen mustiin pilviin sammuu. Mut kohta vuotaa veri koskena, Ja tulkoon kuolema ja helvetti!

ELMA (polvillaan isänsä edessä). Mun armas isäni, ma rukoilen, Vieroittakaatte mielestänne pois Tää verinen, tää julma kostotyö.

MAUNO. Mä tytärtäni rukoilen, mut turhaan.

ELMA. Te multa mahdotonta rukoilette.

MAUNO. Sä multa mahdotonta rukoilet. En anna itseäni kaahata, Kuin koira huoneestani ulos, Sen miehen kautta, jota vihaan; En myönny siihen.

ELMA. Me nöyrtykäämme sallimuksen alle, Niin rauha jälleen sydämmiimme palaa. Oi! jättäkäämme koto tämä Ja itsellemme toinen etsikäämme. Se vaikk' on pieni maja, mutta ilo Ja rakkaus ja levollinen mieli On majassamme uskollinen vieras. Ja hallituksesta tän pienen huoneen, Sen asujanten ravinnosta aina Mä, kasvinsisareni kanssa, Oon äitillisen huolen pitävä. Osaamme kutoa ja neuloa Ja kullall' ommella, ja askareihin Jo aikaisin mä olen tottunut, Ja siitä kasvatustanne mä kiitän. Siis älkäät murehtiko, vapaasti Vaan ottakaamme vastaan kohtalomme.

MAUNO (erikseen). Haa! tämä sattuu, osaa kaikkialle Kuin säteet aurinkoisen kultaloimost'. Vaan eipä auta, jyrkkä olla täytyy, Takoa kiinteästi viimeiseen.

ELMA. Te ootte äänetön.

MAUNO. Mun tyttärein, Nyt sanojasi menettelet hukkaan, Mun päätöksein on järkähtämätön, Ma lujana kuin ikivuori seison.

ELMA. Te olette mun armas isäni.

MAUNO. Nyt en ol' armas; tuho lähestyy Mun huonettain, ja karkaista mun täytyy Nyt sydämmeni kovaksi kuin teräs.— En kärsi tätä. Ylös, tyttärein, Ylös paikalla, ja heitä rukoukset. (Elma nousee ylös.) Nyt jääköön tähän neuvonpitomme, Mut huomenna sä lausu päätökses. Ja tätä ellös unohda: Jos tahdot, niin mun taidat pelastaa, Jos et, niin kuolen tahi kuoletan. Oi, kuolon sylihin mä halaan päästä!— Mun poikani, mun Paulini, jos kerran Sun vielä näkisin.—Sä kaunis olit, Ol' katsees tyyni, vakava ja kirkas Kuin puhtaan neitseen, mutta uskallus Kuin jalopeuran povessasi löytyi. Oi, tahtoisinpa ennen kuolemaani Sua kerran syleillä, mun poikani! (Menee).

ELMA (yksin). Oi, tahtoisinpa ennen kuolemaani Sua kerran syleillä, mun Tykoni! Mi ihanuus, kun murhe meitä painaa Ja muiden onnettomuus reutoilee, On muistaa lempeet' kuvaa kultasemme, Mi paistaa tänne mailta kaukaisilta Kyynelten sateen läpi. Oi, mun Tykoin, Niin kaunis kuni päivä autuuden, Mink' hekuman sä sielulleni annat, Kun muiston temppelissä kanssas käyn! (Hanna tulee.)

HANNA. Sisareni, minä tiedän sun sydämmes ahdingon; sillä kaikki olen kuullut. Suo anteeksi!

ELMA. Hän on mua kohtaan ankara.

HANNA. Niin, ankara, ankara! Kuinka on mielensä näin muuttunut?

ELMA. Hän vimmoissansa etsii kuolemaa ja veriseen taisteloon kiirehtii, jos en kättäni ja sydäntäni anna Niilolle.

HANNA. Mutta malta: et tarvitse kuin kirjoittaa nimes naimaliittoon, ja isäs on pelastettu.

ELMA. Mutta mitä luvannut olen, täytyyhän mun viimein täyttää, jos en häntä tahdo pettää?

HANNA. Muistelkaamme Niilon käytöstä tässä asiassa isääs kohtaan.

ELMA. Me olkaamme kuitenkin tekemättä väärin.

HANNA (erikseen). Olisko tämä vääryys ja synti?

ELMA. Huomenna hän tahtoo kuulla päätökseni.

HANNA. Ei, ei ole tämä synti eikä vääryys. Muista: Niilon hengen sun isäs kerran lunasti melkoisen summan kautta, josta juuri alkoikin köyhyytensä; nyt on hän, se kiittämätön heimolainen, tilaisuudessa saman summan maksamaan takaisin ja perikadosta pelastamaan perheemme, mutta eipä tee hän sitä, ellei hän palkinnoksensa, saaliiksensa saa sydäntäs, se hävytön, kunniaton vintiö.—So'aistu on isäs, koska ei hän kylliksi huomaa kaikkea ilkeyttä tämän kosijan käytöksessä.

ELMA. Nytpä näen, kuinka suuri on vihan voima.

HANNA. Niiloon enemmin kuin Viitalan herraan hänen närkästyä pitäis; mutta molemmille tapahtukoon oikeus. Että Niilo isällesi maksaa, mitä hänen maksaa tulee, sehän ei ole muu kuin oikeus ja kohtuus.—Tule, sisareni, ja rohkeasti itses varusta huomiseksi.

ELMA. Miten tulee minun tehdä? En tiedä, sisareni armahin.

HANNA. Neuvoani seuraa.—Tule! (Menevät vasemmalle.)

MUUTOS.

(Parooni Markuksen huone. Markus, Tyko, Pauli ja Yrjö tulevat periltä.)

MARKUS. Sisään, iloiset herrani! (Huutaen vasemmalle.) Viiniä tänne, poika! Paikalla!—Istukaat, vieraani, ja olkaat huoneessani kuin kotonanne, Seinen-virran partahalla. (Istuvat ympäri pöytää. Viiniä tuodaan.) Teidän muistoksenne, herrat!

YRJÖ. Herrat Gallian maalta!

PAULI. Teitä kiitämme.

TYKO. Kiitämme maljan edestä ja tyhjennämme sen pohjaan Suomen kunniaksi.

MARKUS. Mille tuntuu teistä kylmä Suomenniemi?

PAULI. Meitä miellyttää tämä maa.

TYKO. Me sitä rakastamme.

MARKUS. Ihmeellistä kyllä. Mitä viehättävää ja merkillistä tarjoo teille sen luonto?

TYKO. Paljon.

PAULI. Meitä haluttaa tutkistella kansaa, etenki sitä yhteistä.

MARKUS. Tiedänpä teidän sen uuden hengen lapsiksi, joka parhaillaan on ympärileviämässä tässä Europassa ja joka viimein valtakunnat ja kaiken järjestyksen kumoo ja ihmiskunnan hävitykseen saattaa, jos ei sitä ajoissa estetä, kuristeta, että vaikenee hän ijankaikkiseksi villivaltaansa saarnaamasta. Välttämättömät ovat täällä etevyyden oikeudet ja säätyin pykälät. »Tee talonpojalle oikein, vaan älä hyvin», se on vakuutukseni alamaisiani kohdellessa. Jumal' avita! hälle oikeuden teen, en kynnen-mustan vertaa vääryyttä, mutta jos hän pyrstöjänsä tahtoo röyhistellä, niin…

YRJÖ (erikseen). Katsos hänen silmäripseitänsä ja kauhistu. Nyt laukee sieltä kova ampuma.—Fyr!

MARKUS (lyöden nyrkkinsä pöytään). Keppiä selkään!

YRJÖ. Haa!

MARKUS. Haa, Yrjö! Oletpa suuri veitikkä, sen tiedän, mutta pidänpä sinusta, vaikkei löydy sinussa pisarata aatelisverta.

YRJÖ. Ei pisarata. Se on puhdasta, herra.

MARKUS (nauraa). Mutta juo, sinä junkkari. Juokaat, herrat.—Jos, katsellessamme mailmaa, eri lailla aattelemmekin, niin olette nyt kuitenkin vierainani, ja onneton se, joka teitä huoneessani loukkaa.—No, mitä aattelette herrasta Kuuselassa, jossa kävitte eilen?

TYKO. Hän tuntui kelpo mieheksi.

MARKUS. Ja hän on kuitenkin pahin vihamieheni.

TYKO. Ikävä asia. Se tietysti häiritsee elämänne rauhaa.

MARKUS. Ei hätää.

TYKO. Epäilenpä. Mutta toivokaamme tämän vihan viimein karkoittuvan kauvas ja ystävyyden astuvan sen sijaan.

MARKUS. Ennen teidän Ardenni- ja Pyreneanvuoret toinentoistaan käyvät suutelemaan, kuin sovintoon me; ei elossa täällä eikä tuolla, kylmän haudan toisella puolla. Tultuamme yhteen helvetissä, säästämmepä perkeleiltä kaikki vaivat meitä kohtaan. Kas kuin me oikein toinentoistamme siellä kouristelemme, niin laskevatpa tulihaarunsa pimeyden enkelit ja katselevat meitä suurilla silmillä. Jos joutuisimme yhteen taivaassa, joka tosin olis kepponen, niin toinen meistä sieltä Pietarin ulospotkaista täytyis.

PAULI. Ankara viha, ja läheisimpien naapurien välillä.

MARKUS. Näistä tienoista hänet kohta siirrän, se on vallassani.

TYKO. Millä keinolla, herrani?

MARKUS. Tämä on asiamme: Vuotta viisitoista sitten lainasin hänelle summan rahaa, luvaten sitä häneltä ei ennen vaatia kuin tämän ajan mentyä, ja nytpä on se mennyt. Tuomio on jo kädessäni, ja kahden, kolmen auringon kiertyessä on sekä talonsa että suurin osa irtaintansa minun, ja maantiellä seisoo mies.—Triumf!

TYKO. Eikä armoa yhtään?

MARKUS. Viivytystä ei tiimaakaan, se on päätökseni.

PAULI. Herra parooni, teidän maljanne juon, toivoen teille onnea kahden kartanon hallitsijaksi.

MARKUS. Minä kiitän, herra Bertram. Niitä kuitenkaan en hallitse enään kauvan, kohta heitän kaikki ottopoikani haltuun.

TYKO. Äärettömästi lienee hän teitä kohtaan tästä kiitollinen.

MARKUS. Olenpa huomannut hänen rakastavan minua hellästi kuin oma lapsi, ja sievä on käytöksensä kaikin tavoin. Ja kuitenki, vuosia muutamia sitten, hän riehui niellen elon hekkumaa; mutta myrsky asettui ja myrskyn jälessä tuli kaunis ilma.—Kiltti poika aina siitä asti, koska otin hänet huoneeseni.

TYKO. Oman poikanne teiltä tempasi onni armoton?

MARKUS. Hänet tappoi sota.

TYKO. Ja siitä olette varma?

MARKUS. Uskottava asia. Tosin haastelee maineet ristiin.

TYKO. Jos hän palaisi kotihinsa takaisin?

MARKUS. Isän kotoa ei ole hänellä enää.

TYKO. Olettepa isänsä te.

MARKUS. Häntä en tunne, hänet olen hylännyt.

TYKO. Kova oli kaiketi syy tekoon niin kovaan teiltä.

MARKUS. Hän ei käyttänyt itseänsä isäänsä kohtaan niinkuin pojan tulee. Piina ja kuolema! hän kihlasi vihamieheni tyttären, ja tästä sain vasta tiedon koska hän jo oli sotaretkellänsä.

TYKO. Mutta jos hän ylenantais entisen morsiamensa?

MARKUS. Niin on hän vintiö, kaksinkerroin hänet hylkään.

TYKO. Mutta jos morsian hänet pettäis?

MARKUS. Yhtäkaikki; hänet olen hylännyt, ja siihen antoi hän mulle syyn.

TYKO. Yhtä kysymystä olen mietiskellyt: Kylmeniskö koskaan lemmen linna häntä kohtaan, jonka suonissa oma veremme virtaa? (Hetken äänettömyyttä.)

MARKUS. Herra, hän on minun lapseni. Totta sanoen, häntä muistelen usein. Urhea poika ja sanassansa pysyvä aina vimmaan asti; perintö veressä.—Vaan, mitä päättänyt olen, seisoo, seisoo ijankaikkisesti. Tieto aina päätöksessämme pysyneemme antaa ehjyyden tunteen, voiman hirmuisen, ja katsanto säkeniä iskee.—Mitä, jos sanani söisin, jota ennen en ole tehnyt? Mitä, jos kokoilija monivuotisesta kokouksestansa äkisti kadottaisi puolen? Ei! Niin olkoon kuin määrätty on. Oma poikani on perinnötön, ottopojalleni tulkoon kaikki.

TYKO. Mitä, jos nyt myöskin hän, näin sanon leikin vuoksi, rupeisi kiehtomaan tätä kiellettyä hedelmää, siihen pakoitettuna sen sokean jumalan nuolelta?

MARKUS. Kohta säätökseni kumoon, hän marssikoon Viitalasta, ja kerjäläinen maantieltä saakoon kaikki.—Huomatkaa: kuoltuani on suurin vihamieheni herrana tässä, jos ajoissa en katsoisi jonkun toisen etua; sillä hän, jolta kerran sain hengen, ja hän, joka tätä herra Maunoa on kantanut rintansa alla, he syntyisin olit samasta kohdusta.

TYKO. Ja sukuvihapa taitaa näyttää näin hirveän karvan.

MARKUS. Totta, mun herrani.—Mutta juokaat, te myös, herra Bertram, ja poistakaat tämä alakuloinen muoto. (Niilo tulee.) Donnerwetter, mon Cher Niilo! Oletko viimein kotona?

NIILO. Suokaat anteiksi, isäni, anteiksi, herrat. Viivyinpä kauvemmin kuin tahdoin. (Istuu toisten seuraan.)

MARKUS. Mutta hikootpa, poikani.

NIILO. Sahastanne ratsastin yli kivisen mäen.

MARKUS. Nytpä jäähdytä kuumuutes; (Kaataa hänelle viiniä.) Tässä, mies!—Ja nyt, herrat, juon minä pohjaan ja toivon teille hyvää yötä.

PAULI. Hyvää yötä, herra parooni!

TYKO. Maatkaat makeasti! (Markus menee vasemmalle.)

NIILO. Makeasti, mun isäni! (Erikseen.) Hyvä että menit. Nyt aika huimaus; sillä tämän kohtuullisen elämän kautta, jota mun näyn vuoksi tässä täytyy elää, itselleni liikamäärän kokoon voimia, ja mieli temmeltää.—Mutta hyvällä tiellä ovat asiat; toivo paistaa kirkkaammin kuin koskaan ennen. (Ääneensä.) Ystävät, tyhjentäkäät klasinne ja täyttäkäät ne uudestaan jälleen. Minä paikalla kumoon kaksi. (Juo pohjaan kaksi klasillista.)

TYKO. Olettepa vauhdissa.

NIILO. Vihoissani juon.

TYKO. Miksi vihoissa?

NIILO. Kirous! Tulenpa Kuuselasta, ja parastani olen koettanut saattaakseni näitä naapureita sovintoon, mutta mahdotonta. (Juo.)

TYKO. Sammumattomaksi tuntuu heidän vihansa.

NIILO. Ijankaikkisesti.

TYKO (erikseen). Katsokaamme kuinka, hän itsensä tässä asiassa kuvaa. (Ääneensä.) Ankara oli kaiketi tämän vihan alkusyy?

NIILO. Valtiolliset eriseurat sen synnyttivät. Jos teitä miellyttää, niin tahdonpa teille kertoa tämän näytelmän, jossa minulla myös oli osa toimintoon; sillä missä jotain uskallettavaa tarjotaan, siinä kernaasti olen minä.—Mutta olenhan lapsikas haastellessani niskani poikki. Oh! hyvät herrat, siitä, jota nyt käyn kertoilemaan, mun taidatte saattaa hirteen; majesteetin rikoksesta, näettekö, niinkuin se kuuluis, ja syystä kyllä, ystävät.

TYKO. Olkoon teiltä kertomatta se, jota katuisitte.

NIILO. Olettepa ystäviäni, ja menestykäät huoneessamme kauvan.

TYKO. Teissä olemme aina kohdanneet hyväntahtoisuutta.

NIILO. Iloinen maljanne, toverit! (Juovat.) Juo urheasti, mun Yrjöni. Sinä tiedät kaikki.

YRJÖ. Yhtä ja toista, mutta siitä ei mitään.

TYKO. Hänen poskillansa jo viini hohtaa.

NIILO. Näin oli tapaus, kumppanit: Jommoinenkin aika sitten, koska olin vielä nuorukainen, mutta sydämmellä liekehtivällä ja kunniata himoova, viskasi kohtalo meidät, herra Markuksen, Maunon ja minut, hovi-ilmaan, jossa silloin kiivaasti riehui eriseurain myrskyt. Samaan liittoonpa kuuluimme silloin Markus ja minä, niinkuin nyt ja ainakin.—Olipa tekeillä nerokas tuuma, taitava juoni, tarkoittaen kumota silloisen hallituksen ja tuon aatelistolta oikeudella vihatun talonpoikakuninkaan ja jälleen teloillensa saattaa asiain entisen tilan.—Päämaalia kohden jo kaikki tarkasti kulki, mutta astuipa äkisti eteemme tuo tuntoarka Mauno ja katkaisi juonemme. Hän vainusi aikeemme ja uhkasi ilmi-antaa koko seikan, jos emme kohta pysäyisi kapinoitsemasta. Häntä uhkasimme takaisin, sadattelimme asiaa pitämään salassa, mutta turhaan, järkähtämättömästi kävi hän lupauksensa täyttämiseen. Silloin julmistui Markus, vetosi miekkaan, ja pian kohtasivat nuoruuden-ystävät toinentoisensa taistelotanterella, jossa kiukkuinen onni Markuksen haavoitettuna maahan kaatoi. Niin tapahtui, ja siitäpä heidän ääretön vihansa.

TYKO. Ja siihen myös päättyi valtiolliset tuumanne?

NIILO. Kaikki. Mutta pahoin olin sekaunut asiaan minä, jonka sija oli etunenässä. Köysi tai pyövelin kirves ei ollut enään kaulastani kaukana.

PAULI. Te pelastuitte kuitenkin.

NIILO. Hän, joka mun vaaraan saattoi, mun pelasti taas.

TYKO. Herra Mauno? Uskonpa hänet yleväksi mieheksi.

NIILO. Sydän kultainen ja rehellinen mieli on miehellä, se vihansuopansakin myöntää täytyy.—Häntä kaiveli, että hän tiesi saattaneensa piilun heimolaisensa niskalle, ja huomasi, että rahalla, joka paljon voi, henkeni vielä taitais lunastua. Siihen tarvittava summa, jolla juuri hän aikoi maksaa velkansa Markukselle, oli hänellä kädessä ja sillä hän mun päästi kuolemasta, hän mun sitoi ja päästi.—Tässä istun nyt, kohta haltiana Viitalan ja Kuuselan. Mutta peijakas! viskaisenpa pian kaikki kädestäni taas. Minä Onnetarta kiusaan.

TYKO. Mitä sanotte?

NIILO. Sydämmeni mun kenties pakoittaa tekoon, joka multa siirtää kaiken maallisen hyvän. (Erittäin Yrjölle.) Neito on huomenna minun. Uskotko?

YRJÖ. Häntä terveydellä kuluta.

TYKO. Miksi kadottaisitte kaiken tämän rikkauden, jonka omistajaksi jo olette määrätty?

NIILO. Miksi hylkäsi herra Markus oman poikansa, teki hänet perinnöttömäksi? Siitä syystä, että poika kihlasi Kuuselan tyttären. Minä samoin teen ja kadotan kaikki paitsi häntä.—Mutta nytpä ilmaisin tärkeimmän salaisuuteni. (Erikseen ja noustuaan istumasta ja viskattuaan tuolinsa vihaisesti nurin.) Hävitys ja kuolema! Että olen näin karttamaton. Se kirottu viini!

TYKO. Mikä vaivaa?

NIILO. Eipä mikään. Mutta jos kaiken tämän nyt olisin ilmoittanut vintiöille… Mutta teiltä en tarvitse vaatia salaisuuden lupausta.—Ei! täytyypä teidän mulle luvata kaikki pitää kätkössä.

PAULI. Olkaat rauhassa; sen lupaamme.

TYKO. Kunniamme nimessä.—Mutta tämä epäilyksenne ehkä loukkaisi meitä.

NIILO. Olenpa kokenut mies.

YRJÖ (asettaen Niilon tuolin sijoillensa.) Mutta istu ja ole iloinen taas.

NIILO (istuu). Iloinen, iloinen! Juokaamme!

TYKO. Teidän muistoksenne!

PAULI. Ja kaikki levottomuus pois, herra Niilo.

TYKO. Mitä ilmoititte, on luonnollinen asia, luvallinen ja ihana.—Te lemmitte tätä neitoa?

NIILO. Jumal' avita! sen teen.

TYKO. Kaunis tyttö, ja sieväluontoiseksi hän tuntui myös.

NIILO. Niin, eikö ole hän kaunis? Ihanat silmät!

TYKO. Kuin tähteä kaksi.

NIILO. Kirkkaana otsa kaarteleikse.

TYKO. Kuin kesäpäivän taivas.

NIILO. Ne kiharat sitten!

TYKO. Hämäräiset pilvet taivaan korkeudessa. Eksyä jos sais niiden yöhön!

NIILO. Mikä syvä, hellä ja lempeä ääni!

TYKO. Kuin läntisen hyminä lehtilaaksossa.

NIILO. Ja hänen suunsa! Herttainen! Niinkuin naisen suu, niin on myös… Mutta tähtäileepä minua silmänne kuin (nauraa) mustasukkaisen.

TYKO. Ja olisko ihme?

YRJÖ. Erehdytpä, Niilo. Herra Charlemagne on samassa asemassa kuin Lohjan susi.

NIILO. Hänellä on itsellään. Kaunisko tyttö? Juokaamme hänen maljansa, ja toinen minun kultaseni muistoksi.

TYKO. Hänen lempensä lienee totinen ja luja, ei huoli hän vaikka menis teiltä rikkaus kaikki?

NIILO. Niin kelpaan toki. Mutta toivo, pysyäkseni kuitenkin perintö-oikeudessani Viitalaan, ei ole vielä haihtunut.—Markus ja minä olemme aina valtiolliset liittolaiset, mutta katselipa oma poikansa alati elämätä toiselta kannalta, ja eroitus tainkaltaisissa vehkeissä on voimallinen katkaisemaan likeisimmätkin heimouden siteet ja villivieraista tekemään lujat ystävät, liioinkin koska seistään vielä haarniskoittuna tanterella. Siis ehkä katsahtaa herra Markus tähän hankkeeseni vähän leppeämmällä silmällä kuin silloin, koska kysymys oli omasta pojastansa.—Kaikki toivon käyvän hyvin.

TYKO (erikseen). Eikä ole toiveesi ilman perustaa.

NIILO (erikseen). Etpä myönny siihen, elatusisäni ankara, sen tiedän, mutta tiedänpä myös mihin sulle annan matkakirjeen. (Ääneensä.) Ihana tyttö! (Juo.) Sulava suu! Niin, lemmekäs impi!—Mutta kuitenkin minä, mies hurja, vallaton, näitä Melpomene-kasvoja kavahdan, häntä kainoon ja lemmin kuitenkin; sillä yhteys tämänkaltaisen naisen kanssa, yhteys niin likeinen kuin luonnon suloinen ja salainen asetus vaatii, siinä on ihastus ihmeellinen.

TYKO (erikseen). Sinä saatana!

NIILO. Yksi seikka kuitenkin, yksi lapsellinen asia tässä tahtoo juonitella. Asuupa niinkuin joku tumma pelko neidon povessa, että palaisi vielä sotaretkeltänsä entinen sulhaisensa, petoksesta soimaten entistä morsiantansa. Muutoin on tämä ensimmäinen lemmittynsä jäänyt hänestä jo kauvas unohduksen sumuun.

TYKO (erikseen). Tästä tahdon varmuuden.

NIILO. Mutta huomenna on kaikki päätettävä. Tuli ja väläys! Huomenna! Yrjö, käy puhemiehekseni koreasti sinä.

YRJÖ. En, ystäväni armahin.

TYKO. Tässä, herra Niilo, teille sydämmenne ambassadeur. Suokaat mulle käytettäväksi tämä toimi.

PAULI (erikseen). Mitä!

YRJÖ (erikseen). Mies hulluttelee.

NIILO. Te, herra, te mielisitte tulla puhemiehekseni! Olettepa liian hyvä.—Mutta sopisko tämä muukalaisen?

TYKO. Hyvin, miehen, joka on syntynyt Champagnen kultaisilla rinteillä. Ja enkö ole teidän sydämmellinen ystävänne? Neidon tunnen myös. Kaikki sopii hyvin.

NIILO. Hyvä, mun herrani! Ja nytpä keksin sukkelan keinon, joka kaikki esteet lempeni tieltä lakaisee pois, nimittäin jos siihen suostutte.

TYKO. Mikä on tämä?

NIILO. Ui! ilkeä nimipä sillä on, valheeksi sitä kutsutaan; mutta ainoastaan tyhmät tukkipäiset, ahdasrintaiset eivät näe, että löytyy tätä olentoa kaksi lajia: yksi heistä on alhainen, petollinen, maassa mateleva kärme myrkyllisellä hampaalla, mutta toinen poutapääskysenä livertelee, rakennellen rauhaa ja sovintoa. Ja tämänpä tahtoisin pistää poveenne nyt.—Uljaat nappaukset, herra franskalainen. Olittepa miehen, herra Markuksen pojan kumppani, joka sotakentälle kaatui, hänen viimeisen rukouksensa kuulitte, sen lupasitte täyttää, jos sota teidät kuolosta säästäis. Ja pyysipä hän teitä terveisensä saattamaan isällensä ja morsiamelleen täällä, ja sitten hän silmänsä ummisti ijankaikkiseksi. Nyt, sodan melskeistä elossa, olette lähtenyt reisuihin ympäri mailmaa, ohjaten myös suuntanne tänne synkeään Pohjoiseen, jossa löytyy kuolleen sankarin morsian.

YRJÖ. Mutta käykö asia päisin enään? Miksi vasta monen päivän päästä hän ilmoittaisi sanomansa?

NIILO. Ainoastaan ämmät ja liprat miehet ovat mieluisan kerkeät sanomallaan, huolimatta onko se ilon vai murheen sanoma.—Asia käy laatuun, ja turhasta levottomuudesta se pelastaa tytön. Kuolleeksi tiedämme miehen varmaan, mutta neito luottaa uniin ja akkain ennustuksiin ja pelkää hänen takaisin tuloansa. Mutta tämä juoni, tämä viaton kavaluus kurjan pelkonsa katkaisee ja saattaa onnen Kuuselan kauniille tyttärelle.—Mitä sanotte, herrani?

TYKO. Mitä lupasin, sen täytän, enkä unohda esitystänne, josta kenties on hyöty teille molemmille.

NIILO. Kätenne!

TYKO. Tässä.

NIILO. Oivallista!—Enemmin viiniä! Ihanassa hourauksessa meiltä menköön kaunis kesä-yö. Enemmin viiniä! (Menee oikealle.)

PAULI. Mitä, ystäväni! Kävisitkö narritukseen?

TYKO. Puhemieheksensä rupeen. Paras keino neitoa koetella.

YRJÖ. Katso mitä teet.

TYKO. Mitä olen luvannut.

PAULI. Se ei tapahdu.

TYKO. Ken taitaa mua estää?

PAULI. Tyko, sua rukoilen: ole järkevä.

TYKO. Tehtäväni teen.—Oi kuolema! Minä kohta, kohta joko itseni ilmoitan tai siirryn pyrstötähden kaukamatkoihin tästä ihanasta helvetin auringosta, joka mua puoleensa vetää ja taasen puolestansa viskaisee hävityksen kylmyyteen.—Mikä tuska tämä teeskellys isäimme huoneissa! Tätä leikkiä en kestä, henkeni tukehtuu! (Menee kiivaasti ulos.)

YRJÖ. Häntä turhaan varoitamme.

PAULI. Isänsä pää, itsepintainen ja väkivaltainen, mutta sydämmensä, lahja oivalta äitiltänsä, kaiken hyvyyden ja lemmen tuli-aarre on.—Nyt hän riehuu. Oi, Tyko! pelkäänpä, että päälles vedät kovan kohtalon.

YRJÖ. Kuinka suortuu tämä vyhti, kuinka loppuu leikki viimein?

PAULI. Pahinta pelkään.—Mutta tästä lähti hän vimmoissansa. Minä seuraan häntä. (Menee. Niilo tulee viinipullo kädessä.)

NIILO. Ystävämme ovat menneet?

YRJÖ. Suokaamme heidän nauttia hetki raikasta ilmaa.

NIILO. Meidän nauttiessamme viinimarjan nestettä.—Juo, Yrjö! Kohta, toivon minä, häissäni klaseja kilistelemme.—Vielä olen vapaa, mutta pian se enkeli mun lujasti kahleisinsa sitoo.

YRJÖ. Lujasti kuin enkeli Mikhael sitoi Lusiferuksen helvettiin. (Juo. Niilo katselee häntä tarkasti.)

KOLMAS NÄYTÖS.

(Sali Kuuselassa. Elma ja Hanna tulevat vasemmalta.)

HANNA. Nyt uljautta vaan ja viimein kaikki On purjehtiva toivon satamaan. Käy miettimättä esiin; oikein teet Ja järjellisesti, sen tietää mahdat. Niin tahtovatpa itse taivaan voimat, Ett' ansaitun saa vääryys rangaistuksen Ja palkkans' hyvyys.—Ole huoleti, Mun sisarein, käy toimeen vakavasti.

ELMA. Mä ankarasti panssaroittuna Nyt seison tässä; peli alkakoon. Ja jospa oiskin mieli synkeä Kuin syksyn yö, niin ilon naamarin Nyt murhekasvoilleni panna tahdon, Ja mitä katkeraksi sydän kuiskaa, Sen ilmoittakoon ihanaksi kieli.

HANNA. Kaikk' onnistukoon!— Mut isäs, luulenpa, jo lähestyy. Mä riennän pois ja tämä päätökses Se näkyköön kuin muutos, syntynyt Sun omasta, vapaasta mietteestäs, Vaan ei mun kehoituksieni kautta. (Menee.)

ELMA. (Yksin.) Niin; käyköön näin, ja koska on se tehty, Niin ovi Tuonen mulle auetkoon. En pettää taida Tykoa, mut isäin Mun täytyy pelastaa; se pelastus On kuolemani, koska Niiloakaan En pettää taida. Oi tuskan päivä!—Mutta Kalman herra, Niin toivon, minut päästää. Riennä, riennä Mua syleilemään, kylmä sulhainen! Tul', painu vasten sydäntäni kuumaa; Sun muutoin väkivallalla mä tempaan Pois hautaan morsius-unta kanssain maata. No, ellös vihastuko minuun, taivas, Kun muuta tietä syömmein tuskassa Ei silmäin näe, ellet itse sä Pian päätä elämäni kuumetta Ja valmista mua matoin morsiameksi. Mä toivon toki, että tämä liekki, Mi tummasti jo liehkuu lampussansa, Pian näissä myrskyissä on sammuva. Nyt hetki vielä voimaa, vireyttä, Ja sitten pääni alas kallistan Kuin lakastuva kukkanen. (Mauno tulee oikealta.) Tuoss' isäin. Tule, teeskelyksen henki! Nyt, murhe, ilon aurinkona loista. (Ääneensä ja lähestyen isäänsä.) Mun isäin, toivon hyvää huomenta!

MAUNO. Mun tyttäreni, minä kummastun. Kuin päivä katsantosi säteilee, Kun murheen muotoa mä varroin sulta. Sä olet iloinen?

ELMA. Näin koska murhe Tääll' ilon vaatteukseen pukeuu?

MAUNO. Ei koskaan tätä tulen välkkynää Voi näyttää kasvot synkkämielisen. Mut mistä ilos! Mihin päätökseen Nyt olet tullut asiassamme?

ELMA. Mun lempein voimall' uudella nyt hohtaa. Tän' yönä paljon häntä muistelin.

MAUNO. No ketä muistit, lapsein?

ELMA. Niiloa.

MAUNO. Sä lempisitko häntä?

ELMA. Ei ruma ole hän; ja ihailenpa Mä käytöstänsä rohkeet', uljasta Ja aina miehukasta olentoa. Hoo, piikkipartansa ja kiharansa Ne häntä soristavat oivasti, Ja äänensä on niinkuin raudan kalke.— Mut mikä käännös! Tätä kaikkea En ymmärrä. Mä rakastanko häntä?— Sen tiedän, että tämä lempeni Ei armahinta, korkeimpata ole, Ei sitä pyörryttävää hourausta, Mi taivaan tienoon meidät nostaa Ja saattaa vertaisiksi jumalain, Ei ole tämä sitä.

MAUNO. (Erikseen.) Syvästi Sä lemmeit Tykoasi, sen nyt näen.

ELMA. Mut sanotaanpa: tämä rakkaus Tuo harvoin meille onnen maallisen. Miksei, miksei? Se onko ylellisyys? En usko sitä, koska äänettömyys Ja pohjattomuus lemmen mitta on. No, miten ollee. Näitä kaikkia Mä mietiskelin yönä menneenä Ja kauppakirjaan nimein piirtää päätin.

MAUNO. Miks' otsallas on tämä helmikaste?

ELMA. Sen helle sielussani esiin tuo, Kun sinne tänne sydämmeni vetää. Te ootte tyytyväinen, isäni?

MAUNO. Tää on siis mieles vapaa taipumus?

ELMA. Työn järjellisen tekeväni luulen. Mä sanoin: nimeni mä kirjoitan; Ja enemmänhän ette multa vaadi?

MAUNO. Mun armas tyttäreni, vanhan isäs Sä pelastat.

ELMA. Ja siitä iloitsen.

MAUNO. Mut voi, jos minun tähteni Sä oman onnes ijankaikkiseksi uhraat!

ELMA. Mua, Jumal', auta.

MAUNO. Tuskass' olet, haa!

ELMA. Mun isäin, miksi tämä epäilys? Mi teille onneks on, se mulle myös. Mi uhraus on meiltä suuri hälle, Ken antoi meille elon kipenän?

MAUNO. Sua Herra suojelkoon, mun hyvä lapsein!

ELMA. Ken tulee? (Tyko tulee periltä.)

MAUNO. Herra Charlemagne! Terve tuloa! Missä toverinne?

TYKO. Yksin tulen ja ajan toisen asiaa, ja olenpa kenties liian rohkea. Niin, pyydänpä puhutella tytärtänne ja kahdenkesken.

MAUNO. Miksi juuri kahdenkesken?

TYKO. Teidän luvallanne, minä olen herra Niilon lähetysmies.

MAUNO. Siis on hän jotain teille ilmoittanut?

TYKO. Asiasta, joka koskee kahta sydäntä.

MAUNO. Mitä! Eikö katso hän sen vaativan suurempaa karttavaisuutta, koska kaikki vielä joku aika tuonnemmas pitää oleman syvänä salaisuutena?

TYKO. Teitä kummastuttaa, että hän näin tärkeästä asiasta on antanut tiedon vieraalle, mutta vieraus käy tuttavuudeksi, ystävyydeksi. Luulenpa näiden muutamien päivien opettaneen meidän joteskin tuntemaan toinentoisemme; ja taidanpa sanoa herra Niilon luottavan minuun lujasti, eikä pety hän siinä. Minä olen kunnian mies. Asian salaamisesta olkaat suruton, herrani.

MAUNO. Minä jätän teidät. (Menee.)

TYKO. (Erikseen.) Ajattelemattomastipa tekisin, jos kävisin kertoilemaan jutun, jonka hän mulle saneli. Ja luulenpa niin ankaraa nostokankea tässä ei tarvittavan; hän vähemmällä myöntyy, sen katseensa loimosta jo näen. (Ääneensä.) Anteeksi, fröökinä; sillä kaiketi kovin julkea ja sopimaton on teidän silmissänne tämä toimeni. Mutta huomatkaat: minä olen maasta, jossa aatos lentää tekoon leimauksen vauhdilla, ja silloin väikkyvät kaikki arvelukset jalkaimme alla. Ja syy siihen, että herra Niilo näin hellässä, arassa asiassa heittää toimituksen toisen huomaan, on ihmeellinen kainous luonnossansa, niin hän itse on vakuuttanut. Ja sentähden, fröökinäni, rohkenen minä nyt käydä hänen puhemieheksensä.

ELMA. Teitä pyydän istumaan, mun herrani. (He istuvat.)

TYKO (erikseen). Tämä katsanto, taitaahan se enkelit lankeemukseen vietellä. Mutta nielköön mun pimeyden kurimus, jos horjahdan. (Ääneensä.) Niin, tämä herra Niilo on minulle ilmaisnut, että lempii hän teitä.

ELMA. Sen on hän ilmoittanut isälleni.

TYKO. Mutta ei teille?

ELMA. Ei. Mutta isäni ja minä asiasta joteskin olemme keskustelleet.

TYKO. Ja mitkä ovat näiden keskustelemisenne seuraukset?

ELMA. Ovat hyvin suosiolliset Niiloa kohtaan, nimittäin jos hankkeensa on vakaa.

TYKO. Hänen himonsa teitä kohden pyrkii voimallisesti.—Hän on siis teidän mielikuvailuksienne esineenä?

ELMA. Enpä kiellä, että on aatokseni paljon häneen ollut kiinnitettynä näinä viimeisinä aikoina.

TYKO. Te myönnytte häntä seuraamaan halki elämän saaren?

ELMA. Ajan pituudessa taitaisinko hänelle täysiksi olla?

TYKO. En käy sitä vannomaan. Mutta nyt hän teidän tähtenne ei öitten lepoa nauti; verensä kuohuu kuin syksykesällä sen ylevän kuninkaallisen härkähirven veri. Mutta eihän ole tämä halajamisensa toivoton? Te häntä sydämmestänne lemmitte?

ELMA. Tämä kysymys mun saattaa punehtumaan, herrani. Ihanata lemmityllemme se ompi tunnustaa, mutta kainostelemmepa siihen muille antaa vastausta.—Olenhan vielä aivan vähän tuttava kanssanne.

TYKO. Kuitenkin ymmärtäväni luulen tämän punehtumisenne syyn.

ELMA. Teidän oikein siinä toivon tuomitsevan.

TYKO (erikseen). Sä lemmit häntä. (Ääneensä.) Tässä asiassa on teillä ehkä joitakin epäilemisiä, jotka ovat perustetut jo varhaisempiin kohtauksiin sydämmenne tarinassa.—No, älkäät katsoko minuun noin ihmetellen ja älkäät pahaksi panko, jos lemmittynne, Niilo, olis myöskin tästä virkannut jotain ystävällensä.

ELMA. Siis tiedätte?

TYKO. Että Viitalan pojan kanssa te olitte kihloissa, hänen kanssaan, joka vuosia muutamia sitten läksi sotaretkelle ja jonka kohtalo nyt on kätketty teiltä pimeyteen. Tiedän myös eronhetkellänne tehneenne vakaan valan, ja juuri tätä valaa luulee herra Niilo teidän muistelevan lapsikkaassa omantunnon sairaudessa. Niin, nyt kysyn teiltä, arvokas fröökinä, katsotteko tätä uskollisuuden valaa, jonka vannoitte entiselle sulhasellenne, tärkeäksi, ijankaikkisesti sitovaksi, vaikka se vannoessanne kuuluikin niin?

ELMA. Te käytte pitkälle.

TYKO. Tätä rohkenin kysyä.

ELMA. ja teille mun taasen punehtuen vastata täytyy: huikentelo on naissuvun perisynti.

TYKO. Unohtanut olette siis ensimmäisen ystävänne?

ELMA. Minua vaivaatte, herra.

TYKO. Minä anteiksi pyydän.

ELMA. Mutta kysymyksellenne vastaan taasen: heikko, huikenteleva on kurja nainen.

TYKO. Sepä hänet helläksi tekee.

ELMA. Ja se hänet langettaa, hylätyksi tekee. Löytyypä kuitenkin naisia, sen tiedän, joita ei Tartaruksen pimeys eikä herraus taivaan horjumaan saattaa vois. Mutta miksi haastelen vakuudesta enään minä?—Nyt kaiketi ylenkatseen silmällä minua katselette; siihen on teillä syy. Ja eikö samoin hänellä, joka tahtoo minua vaimoksensa? Että huolii hän pettäjästä!

TYKO. Näin toivoo hän käyvän.

ELMA. Siis etsii tässä vertainen vertaistansa.

TYKO. Onni, onnihan on elon tarkoitus!—Ja pyrkiessämme sinnepäin, miksi emme, jos niin tarvittais, miksi emme vetäis pientä viivaa yli jonkun pykälän omantunnon välikirjassa? Oi, miksi ei! (Erikseen.) Nyt kaikki yöhön peittyköön!

ELMA (nousten istumasta). Suokaat anteiksi, että pyydän olla soimauksistanne vapaa.

TYKO (myös nousten ylös). Fröökinäni, älkäät erehtykö.—Mitä! Repisinkö alas mitä olen rakentanut? Ei, vaan päättää sen tahdon kunnialla.— Sulhasenne parhaillaan puutarhassa tuolla teiltä vartoo sanomata ja jos se onnelliselta kuuluu, niin mielii hän kohta käydä asian kirjalliseen vahvistukseen.

ELMA. Naimasovintoon nimeni kirjoitan; se sana hänelle saattakaat.

TYKO. Sen onnellisen puolesta ma kiitän. Nyt työni tehty on ja toivonpa Tään pyhän, viattoman lempenne Monin kerroin hedelmiä kantavan.

ELMA. Se vielä Manan kartanossa, siellä, Miss' soivat synkeet kuuset, kukoistakoon!

TYKO. Oi impi kaunis, lempeä ja tyyni Kuin kesä-yöllä uneksuva päivä, Elä onnellisna, onnellisna aina!

ELMA. Mä kiitän. Mutta mikä vaivaa teitä? Te ette jaksa hyvin?

TYKO. Hyvin juuri! Nyt ompi sydämmeni keveä Kuin kuivettunut lehti, Kun lempenne näin ihanasti loistaa Kuin pyhä kimmellys Olympin huipun.

ELMA. Lohikärmeen luolaan vaikk' on vangittu.

TYKO. Se hymyilee kuin päivän koitto.

ELMA. Niin, hymyhuulin Hinnomin-lasten laaksoss' Se käydä taitaa häntä muistellen, Mi taivaansa ja autuutensa on.

TYKO. Teit' lähestyköön taivaanvaltakuntanne, Puutarhast' autuutenne tänne käyköön; Mä hänet teille saatan, kohta, kohta! (Menee.)

ELMA (yksin). Sä eriskummallinen mies! Oletpa toki lapsi Etelän lämpyisistä tienoista, ja sentähdenpä en käsitä luontoas ja mieltäs.—Hyvä että läksit, suoden mulle hieman aikaa hengähtää. (Hanna tulee vasemmalta.)

HANNA. No, sisareni, toivonpa, kaikki on hyvin?

ELMA. Hyvin! Minä saan miehen. Sano, etkö tunne vähän niinkuin kateuden pistoksia povessas?

HANNA. Näyttäähän siltä; sillä samassa, kuin hyörin toimessa, käsiänne yhdistää, toivon koko naima-asian metsään. (Nauraa.) Turhamielinen halu käydä puhemiehenä ja toiselta puolelta kateus nyt tuimasti toinentoistaan povessani puskeilevat.—Mutta ole iloinen; kaikki onnistuu.

ELMA. He tulevat, ja liitto vahvistetaan. (Hellittää kaulaliinansa.)

HANNA. Miksi lasket liinas?

ELMA. Tässä on kuuma.

HANNA. Tämä ei käy laatuun. (Sovittaa liinan jälleen Elman kaulaan.) Vilauksessa astuvat sisään.—Oletpa levoton. Mutta naimakivusta, naimakivusta. (Nauraa.) Etkä naura sinä.

ELMA. En, Hanna. Miksi olet lapsikas?

HANNA. Lapsikaspa olen. Mutta kuinka valittavat lapset? »Jos mä nauran, te ette naurakkaan».

Ei, näin se kuuluu: »Jos mä laulan, te ette tanssikkaan; jos mä itken, te ette itkekkään.» (Peittää silmänsä ja itkee.)

ELMA. Miksi itket?

HANNA. Sydämmes tuskan tähden.

ELMA. Oi, nyt ole itkemättä!

HANNA. Näkeepä silmäni sun sielus vimman, vaikk huuleni leikkiä lyövät.

ELMA. He tulevat.

HANNA. Minä kiirehdin pois.

ELMA. Ole tässä.

HANNA. Se ei sovi.

ELMA. Sua rukoilen, ole kanssani tässä.

HANNA. Sinä tahdot niin. Minä jään, ja menen koska mua käsketään. Niin siivilläpä hienoill' liehtoisin Jumalten ilmaa taivaasta sun päälles. Mut näytä heille ilon uljas muoto.

ELMA. Niin iloisesti katse leimutkoon Kuin kukkasniitull' ennen patriarkan, Hän morsiamens' koska nähdä siinä Sai vastaans' kamelilla ratsastavan.

(Tyko, Niilo, Pauli ja Yrjö tulevat.)

TYKO. Tässä, herra Niilo, on morsiamenne. Nyt käsi käteen! (Niilo laskee itsensä polvilleen Elman eteen, suudellen hänen kättänsä.)

YRJÖ (erikseen). Nyt saatana on irti!

PAULI (erikseen). Mitä täytyy mun nähdä! Voi Tykoa ja sinua, petollinen sisar!

NIILO. Tällä suudelmalla, fröökinäni, vahvistan ijankaikkiseksi lempeni teitä kohtaan.

ELMA. Mutta nouskaat ylös, herrani; isäni tulee. Minua myös kumma kainous rasittaa. (Mauno tulee oikealta.)

NIILO. Isä, suokaat meille siunauksenne.

TYKO. Anteiksi, herra parooni, että ennätin tiellenne.

NIILO. Ja nämät herrat tässä, he tietävät asian ja tietävät sen myös salata.

MAUNO. Hyvä!—Ottakaat toinentoisenne. Ja nyt käykäämme kirjalliseen toimeen.

NIILO. Yrjö, mitä lupasit, käy tekemään.

YRJÖ (erikseen). Oi kirous! (Istuu pöydän ääreen kirjoittamaan.)

MAUNO. Herrat matkustavaiset, teidän tienne poistuu tästä pian ja emme tiedä minne; siis yksi todistaja lisään; ja se olkoon Martti. Hän salaisuuden voi kätkeä.

NIILO. Olkoon niin.

HANNA. Tahdotteko, että saatan hänet tänne?

MAUNO. Tee se, mun lapseni. (Hanna menee.)

PAULI (erikseen). Neito, sä mun kasvinsisareni, soipa äänes tässä kiusan leikissä lempeästi kuin paimenen heleä huuhellus karjan korvissa kaikuu, koska uhkaa sitä metsän raateleva peto.—Mitä hekumaa havaitsee mieleni?—Isäni huoneessa vieraana seison ja maailman petollisuus poveani haavoittaa ja—niinkuin luulen—haavoittaa sitä lemmenkin nuoli. Oi kaaos ihmeellinen!

TYKO (erikseen). Huomaa kuinka hän hymyilee, kuinka katse liekehtii, koska haastelee hän sulhasensa kanssa. Häntä ällös vaan pettäkö kuin ensimmäisen ystäväs. Impi, muistele valaas, jonka niin miehukkaasti rikoit, riistit sydämmeni mailman kuin halla-yö viljapellon, ja mihin katson, autio on elon tanner ja pimeys vallitsee syvyydessä kylmän meren.—Mutta ei! mua vihani kuin valtameren aalto nostakoon taivaan korkeuteen, jossa vallitsevi leimahteleva Kronion. Oi jyrinän jumala! joka kostat väärän valan, mä valmis olen huutamaan sun vasamaas, että iskis se tänne ja tämän kauniin kavaltajan maahan löis. Vaan ei! Hän seisköön rauhassa, mutta lainaa mulle jalon kotkas siivet, että lentäisin tästä pyörryttävään kaukaisuuteen. (Hanna ja Martti tulevat.)

MARTTI. Mikä on tahtonne, herra parooni?

MAUNO. Sen kuulet kohta.

YRJÖ. Lukekaat läpi, hyvät herrat. (Mauno silmäilee välikirjaa.)

NIILO (erikseen). Sinä vanha narri, muistanpa terveises tyhmää paimenpoikaa myöten. Tahdot ilvehtiä kanssani, mutta kadutpa sitä ilvettä vielä. En mieli niellä pilkkaas minä.

MAUNO. Tässä lupautuvat herra Niilo ja tyttäreni Elma toinentoisensa kanssa avioliittoon käymään, johon minä, lapseni naittaja, suostun ja lupani nimelläni vahvistan.—Mutta, tyttäreni, onko tämä askel oma, vapaa vaalis?

ELMA. On, isäni; ja älkäät pahaksi panko, jos ilmoitan, ettei mikään voima, ei isän eikä äitin, voi sydäntäni pakoittaa, ei kalleudet kaiken mailman. Vapaasti se sykkii hänen tähtensä, jonka sieluni kerran omaksensa valitsi.

NIILO. Sä jumaloittava impi! (Suutelee häntä.)

ELMA. Kiitoksia vaan.

TYKO. Kiittää lemmen suudelman edestä! Se kuuluu hieman jokapäiväiseltä.

ELMA (erikseen). Pois huuliltani kärmeen myrkky!—Sun nielköön helvetti, sinä mustasilmäripseinen peikko! Mieleni ei enään ujostele, vaan jalon Orethyijan rohkeuden povessani tunnen nyt ja vakaasti kävisin vasten keihäsmetsää.

NIILO. Me, äsken vielä niin kainot, nyt tuttavasti kuin sisar ja veli katsahdamme toinentoisihimme. Uljas on lemmen tie.

ELMA. Se käy kuin tanssi, mun ystäväin.

MAUNO (erikseen). Nyt, lapseni, en mieltäs oikein käsitä. Poskes, jotka harvoin punertavat, nyt tulessa loimottaa ja katsantosi ihmeellisesti säteilee, eikä ole se ilonloiste.

NIILO. Nimet, herra parooni.

MAUNO. Nimet; aivan niin! Miksi seison kuin eksynyt? (Kirjoittaa nimensä välikirjaan.) Niilo ja Elma, nyt rinnatusten nimenne tänne. (Niilo ja Elma kirjoittavat nimensä.)

TYKO (erikseen). Iloisesti hän nimensä piirtää, kuin painaisi hän siihen onni-autuutensa sineetin.

MAUNO. Herrat, tehkäät niin hyvin. (Tyko ja Pauli kirjoittavat.) Martti, tuohon nimes. (Martti kirjoittaa.) Mene, Martti, ja ole ääneti kuin hauta siks' kuin aika asian valmistaa vedettäväksi päivän valoon. (Martti menee.)

NIILO. Käykäämme hetkeksi erikseen.

MAUNO. Astu tuonne. (Niilo menee oikealle.) Tunteet eriskummalliset nyt sydäntäni reutoilee. (Menee oikealle.)

YRJÖ (Tykolle). Mikä leikki!

TYKO (Yrjölle). Jos ottaisin nyt kiinni sanastas, niin istuispa pääs joteskin höllästi olkapäilläs.

YRJÖ. Se jalkoihini kiiriköön kuin keilipallo, koska itse totuus on muuttunut valheeksi.

TYKO. Mutta katso kuinka ihastuneella muodolla toverimme Pauli haastelee tytön kanssa tuolla.—(Elmalle.) No, fröökinä Elma: »kerran, koska häitäni vietetään»…

ELMA. »Pääni silloin myrtillä seppelöitään». Te ehkä mielitte nähdä myrtin, josta morsiusseppeleni sidotaan. Se seisoo tuolla. (Osoittaa akkunaan.)

TYKO. Onnellinen myrtti ja onnellinen päivä, jona tämä myrtti lahjoittaa teille pukunsa koristeeksi kiireenne ympäri!

ELMA. Toivonpa teidän täällä viipyvän siksi, kunnioittaen minua sinä päivänä, joka pääsinpäiväni on.

TYKO. Ihanata silloin tanssissa kanssanne leiskua saada!

ELMA. Silloin kuin seraafi sinipilvissä tanssin, tanssin yöt ja päivät, niin, yötä ei silloin oleman pidä. (Erikseen.) Tule pian, kuolon enkeli!

PAULI (erikseen). Onko hän mieletön, haastellessaan näin?

ELMA. No, mitä sanotte, herra Charlemagne?

TYKO. Kaikki on taivaallista.

ELMA. Taivaallista, taivaallista!—Harppuin, huiluin, kantelein ja symbaleitten soitossa silloin tanssitaan.

PAULI (erikseen). Niinkö?

HANNA (erikseen). Hän perin vimmastuu. (Ääneensä.) Mutta, hyvät herrat, miksi seisoo Yrjömme noin äänetönnä tuossa? Nyt ei ole oikein laita. Kenties eivät ole juuri onnistuneet metsäkäyntinsä.

YRJÖ. Totta sanoen, niin muistelenpa nyt yhtä onnetonta laukausta, jonka äsken tein.

HANNA. Se kertokaat meille.

YRJÖ. Kyhkystä, joka istui kuusen oksalla, lähestyin murha-aseellani, kaataakseni lintua kurjaa, mutta ehdittyäni ampumamatkan päähän, lensi sen luoksi toinenkin, ja heidän maireistansa näkyi, että oli tämä onnellinen pari. Nyt kahtialle arvelin mitä tekisin, mutta murhahimoani en hillitä voinut, ammuinpa, ja vaikka molempia tarkoitinki, niin kuitenkin yhden heistä vaan luotini maahan kaasi, ja yksin ilman ystävää se toinen lensi pois, ja kaipauksensa vaikeroitsevan äänen mä kauvan laaksossa kuulin, ja tämä sydäntäni koski.

HANNA. Sitä kyhkystä surkuttelen.

YRJÖ. Häntäpä muistelin nyt, ja siitä tuli mieleni alakuloisuus.

TYKO. Yrjö, sinä tunnoton ampuniekka, nytpä lasken kiven kuormalles. Ehkä oli tämä lintu, joka ystävästänsä tänne yksin jäi, ihan vasta palannut kaukamatkoiltansa ja tuskin ehti tervehtimään toveriansa oksalla ennenkuin hän sen kadotti.—Nyt toisen tarinan tahdon kertoa. Myös tämä on kyhkysparista, joka Pohjan kuusistoissa asui. Mutta vangittiinpa parista toinen, vietiin etäisille maille, sanansaattajaksi sieltä. Mutta kultaansa hän lakkaamatta ikävöitsi; mursi viimein häkistänsä ja läksi lentämään kotomaatansa kohden. Väsymättä hän läpi ilman sinkoili, huolimatta hirmumyrskyistä, sateista, hietikköjen kuumista kierroksista, ahneitten kotkain ja huhkaitten kynsistä. Niin hän kiiti kunnes viimein Pohjolan metsät allansa näki ja sen kuusen huminan kuuli, joka entinen asuntonsa oli, kuuli kultansa valittavan kyherryksen oksalla. Silloin hän pysäytyi, autuaassa ilossa laskeusi alas ja ystävänsä sylissä istui. Ei sylissä! Hän ei ehtinyt. Katso mikä kiukkuinen onni! Samassa pamahti kiväärin laukaus, ja maassa makasi kuolleena ystävänsä.

ELMA (erikseen). Oi! sun tarinas mun kuolettaa kuin ampaus kyhkysen. Uljauteni on loppunut.

YRJÖ. Lisäätkö, tunnonvaivojani näin?

TYKO. Se oli vaan tarina, tyhjä uneksuminen jonkun aivosta.—Mutta, fröökinäni, eikö kohdannut tätä lintua onni kova?

ELMA. Katala lintu! (Niilo ja Mauno tulevat.)

MAUNO. Nyt, herrani, käyskelemään puutarhaani, kunnes päivällisen valmistavat meille Elma ja kiltti Hannani.—Niin, tule, Niilo. Enpä kärsi tyttäreni kuhertelevan, vaikka oliskin se oman sulhasensa kanssa. Sitten on aika.—Käykäämme. (Muut, paitse Elmaa ja Hannaa, menevät.)

ELMA. Sä muistat miehen, onnettoman miehen, Jota väärän valan kauhee taakka painoi? Hänet muistatkos? Se oli mennä vuonna.

HANNA. Oi Elma, Elma!

ELMA. Yli mäkein, laaksoin Hän juoksi, korkeasti huutaen: »Mä olen tyhjä, tyhjä myrskynkierros, Mun sieluin helvetin jo portilla On vartomassa kunnes täytyy täällä Elon mittani.» Niin huusi kurja mies, Ja itsens' viimein kosken kuohuun syiksi. Oi rikos hirmuinen! Sen tein nyt mä, Kun petin Tykoni ja valain rikoin, Myös Niilon petin, peloittavan miehen.

HANNA. Oi jumala!

ELMA. Se kukkaskihermä, Mi sisussansa kylmän kärmeen kätkee, Mä olin nyt, se rauhan lähettiläs, Mi valkeen kauhtanansa alla peittää Sotaisen, veripunertavan lipun. Mä olen kirottu, mun sieluni jo vapisevi pimeyden portill'.

HANNA. Ei! Tänne, tänne tulkoon kirous! Mä saatoin tämän.

ELMA. Minä yksin syypää.— Mit' haasteli hän kyhky raukasta? Tää tarina mun mieleheni toi Mun Tykoin kohtalon. Niin ehk' on laitans. Hän tulee, sieluni sit' aavistaa; Hän murtanut on kahleens, Pohjaan päin Hän kiitää nyt ja tähtensä on Elma, Se tiensä näyttää. Mutta huomaa, Tyko: Se, jonka jaloks' pohjantähdeks' luulet, On soitten petollinen virvatuli Ja taitaa johdattaa sua turmioon. Hän tulee, sankar' uhkea; Mut otsansapa jalo, kirkas, kaunis, Se silloin uhkaileviin pilviin käy, Ja ijankaikkisesti hän mun tuomitsee. Oo! (Vaipuu Hannan syliin.)

HANNA. Voi meitä onnettomia, voi meitä!

NELJÄS NÄYTÖS.

(Puisto Viitalan kartanossa, Mauno ja Martti tulevat.)

MAUNO. Mene, käske häntä tänne. (Martti menee.) Sitten vuosia on kulunut kuin jalkani näitä paikkoja polki. Nyt seison tässä, tässä vihamieheni maalla, mutta voitosta riemuiten.—Mitä sanoo hän nyt, koska viimein kaikki tuumansa häntä lyövät vasten otsaa? Mitä sanoo onkija, koska oiva hauki ihan rannan korteistossa itsensä koukusta irtitempaisee ja kiirehtii sinilaineihinsa takaisin? Hän puree hammasta ja kiroo. (Markus, Niilo Ja Martti tulevat.)

MARKUS. No, peeveli! Mistä myrskyypi nyt?

MAUNO. Tahdonpa maksaa velkani.—Lue hänelle summa käteen, Martti.

MARKUS (erikseen). Onko paholainen irti?

MARTTI. Tässä, herra.

MARKUS. Ota vastaan, Niilo. (Erikseen.) Olenpa kuin pilvistä pudonnut. Hän maksaa minulle? ja täyden summan? Mistä?—Helvetti! tätä en luullut tapahtuvan.

MARTTI. Niin, herrani.

MAUNO. Oletko saanut maksus?

NIILO. Tässä on sekä pää-oma että kasvot.

MARKUS. Maksuni olen saanut, naapuri.

MAUNO (erikseen). Nytpä näyttäisin sulle aika nenän, jos mielisin olla alhainen.

MARTTI (erikseen). Nyt en voi itseäni pidättää. (Ääneensä.) Tuollahan on Kuusela selkäni takana, ja tässä edessäni Viitalan akkunat minua killistellen katselee.

MARKUS. Mitä hourit, vanha kuivettunut kääpä?

MARTTI. Houriipa vanhan pää.—Mutta sanotaanpa profeetta Tanielin tehneen hiuksista, ihrasta ja piistä suuren pallon ja tukkineen sillä sen hirmuisen lohikärmeen kidan.

MARKUS. Mikä sitten?

MARTTI. Sitten sanotaan hänen tehneen lohikärmeelle näin. (Koukistaa itseänsä osoittaen Viitalaan päin pitkää nenää.) Aih, selkäni! Leini perkele! (Pitelee selkää) Aih!

MARKUS. Ha, ha, ha, sinä riivattu! Kiitä selkääs, se on kilpes, joka sun pelastaa nyt; opettaisinpa sun muutoin mulle näyttelemään pitkää nenää.

MARTTI (erikseen). Kiusahenkeni meni kuitenkin ohitse tällä.

MARKUS. Jaa, kiitä selkääs.—Mutta mitä sanon sinulle, joka maksoit minulle niin koreasti? Pelkäänpä toki sun nyt haastelleen hyvää Belsebubin kanssa.

MAUNO. Siis Belsebubi sinä?

MARKUS. Suo anteiksi, mutta me emme juuri haastele hyvää keskenämme. Tarkoitinpa häntä, jolta sinä rahat sait.

MAUNO. Taidanpa toimittaa itselleni rahaa kunniallisella tavalla.

MARKUS. En myöskään tarkoita, että sinä varastit tahi ryöväsit tältä pimeyden suuriruhtinalta, vaan että pyysit häneltä koreasti, sait ja kiitit raappaisten jalallas. Mutta missä ollee nyt se pieni, hento sieluparkas?

MAUNO. Ei siellä missä sinun, ei seurassa vintiön sielun. Ne ammahtavat toinentoisestaan kuin ruumiimmekin. Nyt, naapuri, jää herran huomaan, helvetin herran kynsiin niinkuin rikas mies. (Menee.)

MARTTI. Hänen vieressänsä ei ole Lazaruksen sia. (Menee.)

MARKUS. Haa!

NIILO. Haa! Että kärsitte tätä. Jumal' avita! kuumeneepa vereni. Vintiö! Niinkö lausui hän? Surma ja kadotus! Miksi olen minä nuori ja miksi lepää hänen kiireellänsä niin monen talven lumi?—Vintiö! Taidatteko tätä niellä ilman veristä kamppausta?

MARKUS. En, Niilo. Tapella tahdon, tapella ennen nousua huomispäivän.—Kuulkaatpas tänne, kumppanit!

MAUNO (ulkopuolella). Mitä tahdot?

MARKUS. Meidän täytyy tapella, taivasten nimessä! meidän täytyy tapella.

MAUNO. No, tapelkaamme.

MARKUS. Malta, kohta sammuu aurinko, mutta ennenkuin hän leimunsa virittää taas, mä kuoleman joko annan tai saan.—Aseet, aika ja paikka, mies?

MAUNO. Miekkoinemme kohtautkaamme kanerva-kankaalla, Jossa rajamme sammaleinen kivipyykki seisoo.

MARKUS. Koska, koska? Se tapahtukoon pian!

MAUNO. Keski-yönä, jaa, valkeana kesä-yönä me miekastelemme.

MARKUS. Hyvä! Mun kohtaat siellä. (Niilolle.) Siinä leikissä mun onni kerran antoi ylen, mutta toisella kertaa taasen mua suosia taitaa.—Miekkaani kirkastamaan menen. (Menee.)

NIILO (yksin). Hyvin kaikki! Olisipa heidän ennen pistoleilla kuin miekoilla pitänyt taistella. Ensimmäinen laukaus olis ollut Maunon ja Markus luultavasti keikahtanut tanterelle. Pistoleita tahdon myötäni tuoda; eipä tiedä kuinka käy. Mutta parasta toivon; sillä huomaanpa onnen mua seuraavan. (Menee.—Tyko ja Pauli tulevat.)

TYKO. Nyt tulkoon hävitys ja kuolema!

PAULI. Niin vimmattu.

TYKO. Kaikk' on kuin unennäkö. No, ystäväni, mistä tulimme Ja koska tähän taivashelvettiin?

PAULI. Uraalin kaivannoista karkasimme Ja vaelsimme matkan ankaran Ja kotomaalle ehdeimme niin viimein; Täss' olemme nyt tuntemattomina Jo aikaelleet toista viikkoa. Mut miksi kertoelen tätä sulle, Jok' itse etunenäss' aina kuljit?

TYKO. Kun taivas näkyi, tieni jyrkästi Helvettiin alas kääntyi. Hirmuista!

PAULI. Sä etkö taida häntä unohtaa?

TYKO. Hän kaunis on! Oi! anna mailman elää; Vuosmiljonat, vaan ajan virrasta Ei nouse koskaan hänen kaltaistansa. Ja hän ei ole minun, vaikka kerran Hän omaks' armaakseni luvattiin. Nyt miekka tahi myrkky! Kuolon uneen Mä tahdon vaipua hänt' unohtaaksein.

PAULI. Oi Tyko! hillitse nyt mieles vimma; Suo ajan vaikuttaa; hänt' unohda Ja kätke lempes toisen naisen helmaan. Sen lupauksen teit, jos petosta Sä Elman sydämmessä löytäisit; Nyt löysit sen, hän unohtukoon siis.

TYKO. Enskerran hänet nähtyäni nyt, Kun karkuretkeltämme palasimme, Ei ollut hän niin ihana ja jalo Mun silmissäni. Ihmeellistä kyllä. Nyt oli hän kuin lupauksen maa, Niinkuin se toivo ijankaikkinen, Mailma mihin pyrkii. Kaikki, kaikki, Mit' onnen-autuaaksi sanotaan, Hän olennossaan yhdistävän näkyi. Hänen huulillensa rakkaus ja murhe On pannut makeuden salaisen, Jok' olis herkku taivaan jumalille.

PAULI. Nyt hourit, veljein.

TYKO. Toista naista ottaa Ja hänen kanssaan syödä, juoda, maata, Mut sitä taivaan iloleikkiä, Jota leikitsevät sielut lemmekkäät, Ei saada nauttia!— Karthagon hävityksen muistat sä,— Tutkistelimmehan me nuoruudessa Maapiirin urostöitä yhdessä,— Tää suuri näytelmä ol' meille mieleen, Tuo miekankalske tuless', sauvussa, Mailman kahden tämä ottelu. Mut lukeissamme, kuinka Punilaiset, Ne jotka kuolemalta säästettiin, Sahaaran hietikköhön vaelsi Ja etsei itsellensä toisen kodon, Kas silloin kuohui kyyneltemme lähteet Ja kiilsi poskillamme kirkkaat helmet; Se koski sydämmeen.—He etsei rauhaa Ja rakensi Tombuktun kaupungin.

PAULI. Min siitä päätät?

TYKO. Mitä tiedetään Nyt siitä kaupungista kansoinensa? Se lakastui, sen sielu oli pois: Se sinne jäi miss' asui lempensä, Jäi partahalle sinertävän meren. Ja niinpä Tykon sielu myös Nyt Elman sinisilmäin lähteisin On ainiaksi jäänyt. Tässä seison Mä kortena ja voimattomana Nyt enään toiseen lemmen-rakentoon.— Sen kuvan ympär' aina Vaan pyöreilevi aatokseni piiri, Mun henkein silmä sitä kohtaan yhä On teroitettu, kuin maneettineula Ain' ylös Pohjan vuoriin osoittaa. Sä kaunis impi, tyttö korea! Sä lehdikköinen saari korkea! Mut minulla sua vastaan yhtä on: Sä ensimmäisen lempes annoit ylen. Hoo! miksi teit sä niin, mun neitosein?

PAULI (erikseen). Mi nyt? Mä pelkään kurjaa loppua. Mi sielun vimma! Mielens' harhailee.

TYKO. He suutelivat!

PAULI. Mutta nyt ei siitä.

TYKO (kiivaasti). He suutelivat!

PAULI. Miksi kirkaiset Näin villitysti? No, he suutelivat.

TYKO. Se suudelma kyykärmeen pistoksena Mun povessani tuntui; sydämmeni Se ainiaksi myrkyttänyt on. Kuin kuva, vakaana, hän vastaan otti Sen suudelman, ei rävähtänyt silmä, Vaan hohteen kauniin, majesteetillisen, Kuin pyhä-ehtoon purpurainen tuli, Me poskillensa ilmestyvän näimme. Se polttaa sielua.

PAULI. Jos polttoa Et koe sammuttaa, vaan kiihoitat Sen yhä kuumemmaks, niin Jumala Sua armahtakoon, suojelkoon sun aivos.

TYKO. Mä ennen tahdon olla järjetön, Kuin järkevänä yhä muistella Sit' aarrettani, jonka kadotin.

PAULI. Oletko mies? Se näytä, ystäväni! (Hetki äänettömyyttä).

TYKO (erikseen). Niin, miksikä mä vaikeroitsen tässä? Nyt siitä loppu, eikä sanaa enään.

PAULI. No, mitä teemme? Onko nyt jo aika Pois heittää peitteemme ja ilmoittaa, Keit' olemme ja mistä tullaan? Elma, Nyt kohtaa sua koston Nemesis. Se kaiketi on sulle kuolemaksi, Vaan oletpa sen ansainnut.—No, Tyko, Nyt katso ylös.—Oletko sä mykkä?

TYKO. No, mitä tahdot?

PAULI. Mitä mietiskelet Ja päätät tehdäksemme, ystäväni?

TYKO. Mua saata tästä matkallen, ja sitten Ijankaikkiseksi pitää erota. Mä jatkan tieni, kotiin takaisin Sä käännyt oikeassa haamussas; Ja sitä, että tässä olen käynyt Äl' ilmaise, kaikk' olkoon kätkössä, Ja sano Tuonen mun jo temmanneen.

PAULI. Mit' aiot?

TYKO. Ijäks' jättää Suomenmaan.— Sä maa, sä tuhansien kunnasten Ja laaksoin maa, nyt hyvästi sun jätän. Sua lemmin. Ken ei lemmi synnyinmaataan? En teitä unohda, te vuoret harmaat, Te ahot kiviset ja käpykankaat Ja korvet synkät, joissa haukat kirkuu. Ja tätä lemmenkäyntiäni täällä, Kuin unta ihmeellistä sitä muistan, Kuin kangastusta taruin maailmasta.

PAULI. Sä murheen vimmoissasi päätät näin.

TYKO. On tosin ympärilläin pimeys, Mut irti olennostani; mua likin On vaikeus, ja on se tahtoin valo; Mä seison siinä.—Pois nyt lähden.

PAULI. Tyko, muistanpa liiton, jonka teimme verisellä kummulla tappeluspäivän hämärtyessä, minä muistan sen ja seuraan sinua.

TYKO. Ei, Pauli; sä suojaksi isän vanhan jäät, se on sun tehtäväs. Hän, joka kerran pojaksensa sanoi minua, hän on rikas, menestyy elossa hyvin; ja toiseksi, hän on minut hylännyt; kuitenkin suon hänelle alati kaikkea hyvää. Oi, muodostukoon elämänsä toisin, muuttukoon mielensä laatu! Isäni! sinut mun jättää täytyy ja ystäväni kaikki.—Pauli, meidän entinen, lempeä opettajamme, eläneekö hän vielä?

PAULI. Enpä tiedä.

TYKO. Sinä muistat, kuinka hän, koska vielä lapsia olimme, sekä ankarasti että ihanasti eteemme kuvasi mailman, jonka rannalla seisomme elämämme päättyessä. Ei, vielä kohtaamme toisiamme. Pauli, me kohtaamme vielä.

PAULI. Me uskomme niin.—Oi! minä seuraan sinua, minä seuraan.

TYKO. Sinä tähän jäät. En tahdo muiden elämätä riistää, en tahdo isältä rakastettua poikaansa, vanhuutensa tukea temmata pois, ei, sitä en tahdo tehdä. Yksin vaellan.

PAULI. Mutta mihin suunnitat matkas tästä?

TYKO. Teroitanpa kalpani nyt partaista Turkkilaista vasten. Kauvas kulkee tieni, mutta viimein kuin vihainen myrsky mä itseni syöksen kaarevien miekkain kilinään. Elämä on vaivaa.—Nyt, Pauli, jätän sinulle jäähyväiset.

PAULI. Sydäntä musertaa tämä päivä. Oi!—Niin, hyvästi, Tyko!

TYKO. Niin juureva kuin isäimme viha oli meidän ystävyytemme.

PAULI. Niin juureva, niin; ja niin lämmin kuin kylmä se.

TYKO. Muistelenpa usein sinua ja synnyinmaatani ylhäällä Pohjassa täällä.

PAULI. Koska ehtoosilla otava täällä kirkkaana loistaa, katsahda joskus sitä kohden.

TYKO. Usein, veljeni, usein. Koska miekkaansa siellä Kaleva jälleen kohottaa, tänne katseeni teroitan ja tiedän Paulin löytyvän seitsentähtisen alla täällä.—Nyt, onko hyvin kaikki?

PAULI. Oi, jos niin olis!

TYKO. Nyt seuraa minua vähän matkaa, viivy muutama päivä sillä retkellä, ja sitten takaisin palaat jalona Kuuselan poikana.

PAULI. Niinpä teen. (Yrjö tulee.)

TYKO. Tuossa Yrjö, joka myöskin jättää täytyy—No, Yrjö?

YRJÖ. No, Tyko? Miksi olet niin kelmeä? Tuhannen helvettiä!

TYKO. Miksi kiroot?

YRJÖ. Kiroon, että repee maa, pamahtaa kappaleiksi kuin tuliluoti.—Miksi teit sinä tämän?

TYKO. Kohtaloni oli, että petetyksi tulin.

YRJÖ. Puhua pois morsiamensa toiselle! Mitä sinusta aattelen?

TYKO. Mitä tahdot. Uskollisuus, kunnia, se kunnia, joka rehellisyydellä ansaitaan, epäjumalani ovat ja johdattivat mua tässä. Ystävän, jonka uskollisuudessaan vialliseksi huomaan, riistin povestani irti. Vaikka seuraiskin sydämmeni muassa! Jaa, saatpa aatella minusta, mitä tahdot, mutta nyt sinusta eroon, kaipauksella eroon, sillä sinä olit ystäväni.

YRJÖ. Mihin, Tyko?

TYKO. Tästä pois.

YRJÖ. Viivy kumminkin, kunnes näet, miten päättyy miekastelo tänä-yönä.

TYKO. Miekastelo?

YRJÖ. Ette siis tiedä, että isänne aikovat taistella kohta, vielä tänä yönä, kankaalla lähellä Kumajan vuorta?

PAULI. Mikä hulluus! Miehet harmaapäät kävisivät veristämään toinentoistansa!

TYKO. Sen estämme.

YRJÖ. Jos on se voimassanne.

PAULI. Mikä eri kiihoitus on saattanut heidät siihen päätökseen?

YRJÖ. Laita on tämä. Tänään maksoi Mauno velkansa Markukselle, jossa kohtauksessa he molemmat käyttivät herjauksen kieltä, ja seuraus oli, että Markus vaati kumppaninsa miekkaleikkiin. Mutta malttakaat: sanoipa Martti huomanneensa, että Niilo tämän aikaan saattoi, yllyttäin elatusisäänsä siihen.

TYKO. Sinua vintiötä! Mutta nyt sinussa löydän koukun, johon taidan iskeä kiinni. Nyt tulee meitä kaksi.—Mutta mitä voittaa hän siitä, että vanhat tappelevat?

YRJÖ. Jos isäs kaatuu, niin Viitala on ijäksi hänen ja vapaasti nai hän Elmansa. Asia on selvä.

TYKO. Ymmärränpä. Hän siis kiehtoilee isäni henkeä. Sinua vintiötä, vintiötä! Niinkö aiot maksaa ansaitsemattoman hyvyyden? (Hanna tulee.)

YRJÖ. Miksi tässä, Hanna, ja tällä murheen, kauhistuksen muodolla?

HANNA. Oi Yrjö, Yrjö!

YRJÖ. Mitä on tapahtunut?

HANNA. Kurja Elma! Ja minä olen syypää kaikkeen, minä onneton!

YRJÖ. Tyvennä mieles, tyttö, ja kerro meille asia.

HANNA. Pyhäin nimessä! teille kaikki tahdon ilmaista ja näyttää Elman viattomuuden. Herrani, mua kuulkaat.—Elma ei koskaan ole lempinyt herra Niiloa, ei, vaan inhoittava on hänelle tämä mies. Tykoansa hän alati muistelee, se on ilonsa ainoa. Mutta nyt herra Mauno kaksi ehtoa pani tyttärensä eteen, joko nähdä murhakamppaus hänen ja Viitalan herran välillä, tai ottaa mieheksensä Niilo, joka oli hänelle luvannut summan, minkä hän oli velkaa herra Markukselle.

TYKO (erikseen). Rupeeko valkenemaan?

HANNA. Tähän ei tahtonut Elma suostua, ei kuolemansa tähden, mutta hellyys isäänsä kohtaan ja minun kehoitukseni saattoivat hänet viimein kirjoittamaan nimensä naimissovintoon, siinä päätöksessä kuitenkin, ettei hän koskaan olisi Niilon kanssa astuva morsiusvuoteelle. Tätä petosta en lukenut juuri vääryydeksi minä, koska näimme hänen ainoastaan tällä kurilla tahtovan maksaa vanhan velkansa Maunolle. Mutta tätäkään petoksen muotoa ei sietänyt Elman sydän, vaan oli hän, niinkuin hän nyt tunnustaa, päättänyt itse katkaista elämänlankansa, jos kuolema muutoin ei häntä päästäisi täältä ennen hääpäivän lähestymistä. Mutta tuskin oli välikirja tehty, ennenkuin hänet käsitti vimma ja kauhistus. Hän Tykoansa muisteli ja pyhää valaansa. Mutta oliko hän pettänyt entistä sulhastansa?—Te, herra, joka puhemiehen virkaa käytitte tässä asiassa, muistakaat, mitkä vastaukset häneltä saitte.—Koska lemmestä hän haasteli, se Niiloa ei kosenut, ei, mutta Tykoa, hänen ystäväänsä.

TYKO. Nyt muistan, että oli puheessansa erinomainen kaksimielisyys.

HANNA. Niin hänen täytyi isänsä onnen tähden, niin armaan Tykonsa tähden. Mitä myrttikruunusta ja hääpäivästä hän lausui, niin omaa peijaisjuhlaansa hän silloin tarkoitti, jona seraafien kanssa hän korkeudessa tanssii.

PAULI (erikseen). Tämä kuuluu ihanalta.

TYKO (erikseen). Mailmani kääntyy ympäri!

YRJÖ. Mutta tilansa nyt?

HANNA. Kuolema on ainoa aatoksensa, liioin nyt, kun hän on saanut tiedon verisestä taistelosta, johon käyvät tänä-yönä isänsä ja Viitalan herra. Me heitä taivaan nimessä olemme rukoilleet pidättämään miekkojansa, mutta suljettu on nyt Maunon sydän. Kylmänä kuin marmorikuva odottaa hän määrättyä hetkeä. Ja nyt, juuri nyt tulen rukoilijana Viitalasta, mutta ilman voittoa. Mitä jaksoin, koetin rukouksen voimalla herra Markusta kohtaan, tartuin hänen polvihinsa, mutta turhaan kaikki. Hän, miekkaansa hioen, pauhasi kuin ukon ilma, kirosi, syljeskeli ja väänteli silmiänsä, uhaten tänä yönä laskea naapurinsa veren kuin tynnöristä kuohuvan oluen.—Oi, mikä kiukkuinen kohtalo! Onnettomuuden, jota kurja Elma tämän ankaran leikkinsä kautta tahtoi estää, sen joudutti hän sillä; ja kauhea on yö, joka lähestyy. Hän, se katala, nyt vimmoissansa riehuu ja etsii myrkkypulloansa, jonka hän jo kauan aikaa on pitänyt varalla. Senpä varastin häneltä pois. Se on tässä. Ota se haltuus, Yrjö; minä kauhistuksella tätä hirmuista juomaa kannan muassani. (Antaa hänelle pienen pullon.)

YRJÖ. Siinä teit viisaasti. Ja mitä kosee heidän taisteloonsa, niin toivommepa heitä taitavamme estää iskemästä yhteen.

HANNA. Sepä ei kuitenkaan turmiosta pelasta häntä, sen tiedän. Ei, ei! Hän ei tätä taakkaa taida kantaa; niin ankarasti painaa häntä työ, jonka hän pitää hirmuisena petoksena entistä lemmittyänsä kohtaan. Hän kuolemaan rientää ja kiukkuisen kohtalon uhrina kaatuu.

TYKO. Siis uskotte, ylevä neito, hänen tahtovan itseänsä tämän tähden surmata, käydä itsemurhaan? Mutta ehkä on tämä ainoastaan mitätön uhkaus, jota konstia käyttelevät usein turhamieliset sielut.

HANNA. Herra, niin halpa ei hän ole. Minä tunnen sydämmensä, josta kaikki turhamielisyys on pannaan pantu.—Kuitenkin tahtoo hän tämän vimmatun teon kautta vedota muiden ihmisten tunteisin. Näin on tuumansa, järkähtämätön päätöksensä: kuolla sammaleisen raunion juureen, samalle paikalle, jossa taistelo on määrätty tapahtuvaksi, ja luulee hän, että miekastelijat, tanterelle yhtyen, itsensä pidättävät verisestä työstä, kamoen kuoleman haamua. Niin luulee hän kuolleena voivansa tehdä sen, jota hän ei eläessä voinut; sillä syvästi hän isäänsä lempii. Ja koska hänen kuolla täytyy kuitenkin, niin miksi ei kuolla silloin koska hän sen kautta ehkä pelastaa taitaa hänet, jota hän rakastaa? Tämä on aatoksensa ja päätöksensä luja, ja sen hän täyttää, jos ei häntä ajoissa taideta estää; sillä muistakaat: toivoton vimma on valloittanut mielensä.

YRJÖ. Vainuunpa jälkiä johonki. Hän nukkukoon kivikasan juureen kankaalle.

HANNA. Mitä tarkoittaa Yrjö?

YRJÖ. Olenpa vähän tutkistellut luontoa ja sen salaisia voimia. Nyt tähän pulloon toista ainetta, joka ei tapa, mutta nukuttaa makeasti muutaman hetken ihmeellisiin uniin.—Nyt olet suostuvinas hänen kuolemaansa, annat hänelle pullon takaisin, seuraat häntä kanervakankaalle, ja hän nauttii juoman, luullen nielevänsä kuoleman, mutta nukkuu ihanaan houraukseen. Älä kuitenkaan hänen muotoansa ja tilaansa kamoksu, joka tosin on Kalman, mutta elon voima asuu hänessä yhtähyvin; ja puol-yön aikana hänet, luullakseni, voimme jo herättää jollain äkkisellä jyryllä. Kiväärini riemuitseva paukaus hänet herättäköön.

HANNA. Uskaltaisimmeko harjoittaa tätä keinoa häntä kohtaan?

YRJÖ. Pelotta sen taidamme tehdä.

HANNA. Mutta mitä hyödyttäisi se?

YRJÖ. Luulenpa sen poistavan häneltä halun itseänsä menettämään. Kuitenkin on oikea tarkoitukseni tämä. Koska ne vanhat, taistelokentällä yhteen joutuen, näkevät tytön kuolleena edessään, ja koska he tietävät itsensä syypäiksi hänen kuolemaansa, niin kaiketi tämä näky hieman tempaisnee sydämmiensä tuntosuonia. Ja viimein, koska kuollut on saanut henkensä taas, niin varmaan unohtavat he miekat sinä hetkenä, ja ehkä myös,—oliskohan mahdotonta?—käyvät sovintoon keskenänsä. (Erittäin Tykolle ja Paulille.) Silloin saakoot he myös poikansa kuolleista takaisin. Jumal' avita! se hetki on taivaallinen hetki.

TYKO. Onnistukoon aikees!

YRJÖ. Neito Hanna, tämä keino sovintoon ja yleiseen riemuun, johon Elma itse on antanut meille viittauksen, älköön menkö käsistämme koettamatta. Juoman saatan sinulle kohta.

HANNA. Jaa, koska niin paljon siitä toivomme hyvää, sitä koettakaamme. Mutta riennä, Yrjö, riennä! Sua varron Kuuselan portilla, sen korkean lehmuksen alla. Ole nopea! (Menee.)

YRJÖ. Hetkessä tulen.—Kaiketi on muistossanne vielä se mainittu kiviroukkio Kuuselan ja Viitalan rajalla?

TYKO. Hyvin muistan sen.

YRJÖ. Seisoopa siinä lähellä muutama matala mänty. Jos tahdot nyt katsahtaa impes sydämmen pohjaan, niin mäntyin verhoon kiirehdi ennen heitä, kuultelemaan Elman joutsenvirttä, ja ole vakaa siitä, että hän haastelee totuuden kieltä seistessänsä edessä kasvoin kuoleman herran.

TYKO. Sinne lähdemmekö, Pauli?

PAULI. Lähtekäämme, ja tiedänpä, että kaiken epäilyksen hän poistaa aivostasi.

YRJÖ. Niinkuin sanon, tehkäät. Leimaus ja jyrinä, pojat! Nyt keitämme ankaran keitoksen, ja korkeus ja syvyys riemumme kuulkoon.—Mutta vartoopa minua se sievä ja kiltti neito tuolla rehevän lehmuksen alla.—Kankaalla kohtaumme, pojat. (Menee.)

TYKO. Siellä kohtaumme.—Mä ennen aina ystävyyden naisten välillä pidin mitättömänä, vaan näenpä tässä ihanan poikkeuksen.

PAULI. He ovat kasvinsisareksia.

TYKO. Kaunis sisarpari!—Mutta miksi käyn sivuasioihin nyt? Oi! minä harhailen. Aatokseni myrskyisessä mailmassa eksyen käyn, ja milloin piirittää mua metsien yö, milloin taasen lakeus eteeni välkähtää.—Mitä kertoili neito? Asian ihanan, ja taasen näyttää sätehensä toivon aurinko.

PAULI. Iloista oli tätä tarinaa kuullella. Se Elman povesta on syntyisin, sen huomata taitaa.

TYKO. Mutta rohkenenko tähän toivoon antauta? Käynkö päästämään solmua, jonka vasta sidoin? Nytpä tahdon olla varokas, enkä mihinkään luottaa, ennenkuin visseyden näen.—Kankaalle, Pauli! (Menevät.)

VÄLIVERHO.

(Avara kangas; perillä sammaleinen kiviroukkio, sen takana pieni männistö, ja kauempana näkyy eräs metsäinen vuori. Tyko ja Pauli tulevat.)

TYKO. Tässä taistelotanner.—Pauli, minä unia en ole uskonut, ne ovat mitättömiä; aavistuksista en koskaan ennen ole tiennyt. Mutta kuinkahan ollee nyt?

PAULI. Se on jännityksestä sielussas.

TYKO. Ehkä jotain saamme tässä nähdä.

PAULI. Toivonpa kaikki päättyvän hyvin. Mutta yksi asia on kiusattava. Kuinka suoritamme sen?

TYKO. Mikä on tämä?

PAULI. Naimasovinto.

TYKO. Sen ratkaiskoon miekka. Onpa minulla oiva syy. Houkutella vanhoja, hopeakiharaisia uroita veriseen leikkiin! Oi! haluni kuumenee enemmin ja enemmin päästäkseni käymään hänen kanssaan rinta vasten rintaa.—Mikä aika ollee nyt? Mua vaivaa levottomuus ja ohaukseni polttaa. Miten luulet ajan kuluneeksi, Pauli?

PAULI. Arvaten, lähenee illan kymmenes hetki.

TYKO. Ehkä varromme tässä turhaan.

PAULI. Vaiti! Kuulenpa askeleita.

TYKO. He tulevat. Käykäämme verhoon. (Poistuvat männistöön.—Elma, valkea huivi päässä, ja Hanna tulevat.)

ELMA (antaen Hannalle pullon tyhjennettynä). Tää muistoksi sun sisareltas ota, Vaikk' katkera kuin kuolo on se muisto.

HANNA. Oi Jumala, se on jo tyhjennetty!

ELMA. Se tehty on. Mut lupaukses muista ja älä vaikertele nyt ja itke.

HANNA. Niin olkoon! Vakaana ja lempeänä, Kuin kesäilta tämä, kuolemaas Mä tahdon katsella.

ELMA. Nyt ylevästi Sä katsahtelet. Kaiken perustus, Sovinnon kruunu korkeudessa On lemmen henki lempeä ja kaunis.— Mä väsyksissä olen, lepoon tahdon. Oi, jospa tällä huokauksella Mä sielun voisin ulos puhaltaa, Pois rauhan lehditettyyn kammioon. Vaan tiedänpä tään juoman uhriansa Ei liioin vaivaavan, vaan hellästi Kuin Unonen se silmät ummistaa.

HANNA. Niin kuulin kerran isäs sanovan.

ELMA. Oi isäin kova, armas kuitenkin! En kasvojasi nähnyt lähteissäni, Sun jätin jäähyväiset jättämättä Ja paisteess' illan koto kuumotti.

HANNA. Senpä taidat toivoa, että kuolemasi nyt isäs joko pelastaa kuolemasta tai tekemästä murha-työtä.

ELMA. Niin toivon. Ja lukekoon hän tämän paperin. (Sovittaa poveensa erään paperilapun, jättäen osan siitä näkyviin. Hän käy istumaan kivipyykin juurelle.) Tähän vaivun, tästä alkakoon vaellukseni Tuonen kotoon.

HANNA. Ja tämä heille näyttäköön, millä tavalla kuolit. (Panee pullon hänen viereensä.)

ELMA. Mutta johtuupa jotain mieleeni vielä. Sä muistat sen pienen, sorean, äitittömän tytön?

HANNA. Miksi askaroitsee aatoksesi hänessä nyt?

ELMA. Pidinpä hänestä paljon; hän minulle antoi aavistuksen äitin lemmen ihanuudesta, ja näinpä mietiskelin. Tyko ei tule, Hanna naidaan pois, ja on siis elämäni onnen osa yksin käyskellä kohden kylmää hautaa; mutta sinun, tyttö pieni, liepeällä, syvällä katsannolla, tahdon lapsekseni ottaa, sinussa käsitän esineen, jota ilman määrää saan suosia, jota kohden lempeni vapaasti povestani virratkoon. Näin mä kerran naisen ottolastansa niin suloisesti armastavan kuin kenkään äiti. Kaunis oli se näky, ihastuksesta sydämmeni sykki nähdessäni tämän naisen silmät sädehtivän häntä kohtaan, joka hänen povellansa makasi. Jaa, tämä ihanampaa vielä oli katsella kuin oman äitin lempi. Oi! saman onnen kuin vaimo tämä minä toivoin saavani nauttia, mutta toisin määräsi armoton kohtalo.—Sisareni, miten taidat, suojele tätä lasta.

HANNA. Sen lupaan; pidänpä hänestä minä myös.

ELMA. Käs kädessä ma Kalman herran kanssa Nyt seison, sen jo huomaan; mutta hieno On kätensä kuin nurmell' illan kaste; Ja rientääkseni luokses, ylkäni, Mun sieluni nyt siipens kohottaa ja kiitää läpi auerten ja sumuin Päin korkeuden sinilakehen. Jos siellä löydyt, kaunokiharainen, Niin kohta syleilemme hymyillen Kuin aamu Edenin; mut jos sä astut Maan murheisella kamaralla vielä, Niin autuasna korkeudessa Sua varron mä, hääpäiväämme ma varron. ja silloin pilvipeitteen pimeän Mun asuntoni ympärille kierron Ja hämäryydess' uneksuen varron, Siks' kun hän ovelleni kolkuttaa, Siks' kun hääpäiväni on valjennut. Sa päivä, riennä, viivy, viivy, riennä! Sua toivon kauvas, helmaani sua toivon ja punehdun kuin kaino Amarik, Kun suuteleepi häntä aamun Koi.— Nyt on se aika, aika ihana, Kun kohtauuvi Pohjan perillä Se morsiuskunta, jonka armas virka On hoitaminen taivaan-isän lampun. Nyt ei se pala eik' oo sammunut, Vaan himmeästi paistaa ilman rannall' Ja vuori hymiseevi Kumajan. Oi kaunis yö, sä kuolemani yö! Mua kohtaan Tykon kuva kirkkahana Nyt kimmeltää ja aatokseni pyörtyy.

HANNA. Sä haastelet eriskummallisesti.

ELMA. Hourisinko? Ei, ei! Nyt järkeni tuntuu niin teräväksi, tunteeni niin tarkaksi ja hienoksi, että kaikki käytökseni ja tekoni menneestä elinkaudestani piirtäyvät muistoni tauluun yksinkertaisina, kempelöinä kuvina; ja mitä kaunista aattelen, mitä lemmestä uneksun, on esimaku taivaan hekumasta.—Hän tulee, kuolema, mutta liepeänä kuin tuulen liehaus.—Sisareni, laula se kehtoveisu, jota aina kuultelin niin mielukkaasti.

HANNA. Oi! voisinko laulaa nyt?

ELMA. Koska arkussani makaan, niin vasemmalle kallista pääni.

HANNA. Niin, silloin muotos olkoon hiljainen, ihana murhe.—Sinä raukenet, ja silmäkantes painuvat. Nyt ottakoon sun armoihinsa Jumala taivaan.

ELMA. Niin ja amen! (Peittää sekä päänsä että kasvonsa huivilla ja kallistuu kivirauniota vasten.) Sisareni, mua laululla nukuta. Oo, minä kuolen!

HANNA. Sä mieleni korotat. Kirkkaasti ääneni kaikukoon koska neito kaunis kuolee. (Laulaa.)

Äitiinsä etsei lapsi, Itkien kauvan hän etsei. Tok' viimein hän nähdä saa Sen liehuvan liinan pelloll'. Sinnenpä nyt kiirehtii Hän kultasantasella tiell', Ja elokuun aurinko paistaa.

Äiti, kosk' itkun kuulee, Leikaten kultaista olkee, Koht' sirppinsä heittää hän Ja rientävi pienoist' vastaan: Helmoihins' hän kietoo sen Ja istuu auman äärehen, Ja elokuun aurinko paistaa.

Autuas uni on lapsen, Autuas katsanto äitin; Se taivahan rantaan käy Ja uneksuin viipyy siellä, Koska liehtoo lounainen, Kosk' paistaa heljä aurinko Ja kultainen vainio läikkyy.

Hän on vaijennut.—Elma! miten jaksat? Nukkunut siis. Sen estäköön Jumala! (Tyko ja Pauli tulevat.)

TYKO. Neito, makaako lapses?

HANNA. Hän makaa, mutta unensapa mun saattaa levottomaksi.

TYKO. Ole huoleti. (Paljastaa Elman pään.) Katsos, kuollut enkeli. Mutta koska hän kuolleista nousee, taas on hän ijankaikkiseksi minun.

HANNA (erikseen). Mitä lausui hän?

TYKO (erikseen). Hänen puheensa oli autuaitten henkien soitantoa.

PAULI. Sisareni, kuinka kelmeä!

HANNA. Sisar!

PAULI. Tässä olemme, tässä kasvinveljes, Pauli.

HANNA. Taivaan Jumala!

PAULI. Niin, terve, sisar! No, pois tämä häiriö kasvoiltas.

HANNA. Mieleni hämmästyy. Tulleet siis! Ja Tyko tuossa? Taidanko uskoa tätä kaikkea?

TYKO. Usko, impi; se on totuus.

HANNA. Niissä äänissä, mikä tuttava helinä nyt! Sotakumppanit Tyko ja Pauli!—Mutta miksi tämä teeskellys?

TYKO. Kaikki vielä selitämme, mutta nyt on aika tärkeä ja tiukka. (Yrjö tulee.)

YRJÖ. Makaa makeasti, tyttö!

TYKO. Hän makaa kalpeana kuin kuolema. Aatteles, jos ei hän enään heräyisi unestansa. Yrjö, tunnethan tarkoin tämän juoman vaikutuksen?

YRJÖ. Hengestänsä takaan.—Mutta aika joutuu. Viskatkaa jo hiiteen tämä puku ja parta ja pistäkää olentonne samanmoiseen kuoreen, jossa läksitte myrskyävään sotaan. Kaikki on valmisna; hyvin toimitettu, ja viimein—kaikki hyvin!

HANNA. Tulleet, tulleet he, joita kauvan varroimme!

YRJÖ. Ei juuri vielä, tyttö. Näenpä tässä ainoastaan kaksi vakojata Pariisista; mutta kohta tulevat Tyko ja Pauli ihanalla pauhinalla niinkuin se myrsky, joka pouta-ilman tuo.—Mutta tästä kiireesti pois! Kaikki!

HANNA. Mutta jättäisinkö tähän yksin nukkumaan armahimman lapseni! En, vaan vartijansa tahdon olla tässä.

PAULI. Välttämätön asia.

YRJÖ. Mutta huomattuas taistelijain lähestyvän, kätkey männistön verhoon ja viivy siellä pelotta, kunnes astumme esiin me, ja se tapahtuu koska parhaaksi näemme.—Tulkaat! (Menee.)

TYKO. Tule, Pauli.

PAULI. Käy edelle, kohta tulen.

TYKO. Mutta miksi seisot ja mietiskelet? Miksi olet niin kelmeä?

PAULI. Mene, Tyko!

TYKO. Kaiketi sisares tila tuossa on masentanut näin mieles?

PAULI. Ei!—Kiusaatko minua? Mene, sanon minä. Kohta tulen.

TYKO. Mutta riennä. (Menee.)

HANNA. Pauli, sano, mikä rasittaa mieltäs.

PAULI. Oi kuule: minä lemmin sinua! Jos lupauksen annat, riennä sitten Mun sylihini, mut jos kiellon saan, Niin tähän, ehtimättä muiden korviin, Mun sanain kuolkoot; senpä sulta vaadin Ja toivon, ettet tunteistani Tee leikkiä. Suo anteiks', enpä kärsi Mä pitkää rakkauden ilmoitusta Hiuskarvan hienost' esiin saatettuna Ja imarruksen makeutta täynnä.— Näin sanoin. Minkä vastauksen saan?

HANNA (erikseen). Tää sointo autuas, mi oli tämä, Mi virtas hänen armailt' huuliltansa? Kuin hämärässä seison! Leimaus Mun päällein ihana on langennut Ja heijaisnut mun näköni.

PAULI. Siis ei?

HANNA (juosten Paulin rinnoille ja halaillen häntä). Mun Paulini!

PAULI. Mä olen onnellinen!

HANNA. Ens' kerran rakastajan kaulassa, Se tiedä. Oi, onko lemmen syleilys näin lämmin, Näin hienoo, sulohista hekumaa! Mi polento nyt metsän kohinassa? Ei metsässä, vaan korvissain se on, Kun sydämmeni loiskinan mä kuulen.— Sä olet sulhasein!

PAULI. Sä morsiamein! Sun päätökses ol' uljas.

HANNA. Mutta usko, Mit' ilmoitan. Sua lakkaamatta täällä, Kun kuluessa vuoden kahdeksan Te sotaretkillänne harhailitte, Mä kaipauksell' apealla muistin.

PAULI. Mut muistelinpa vähän minä sua; Suo anteiks'; harvoin, harvoin muistelin, Kun tästä kaukana me retkeilimme. Mut nyt, kun taasen sinut näin, Mä silloin lempeni myös näin, Ja nyt, sun laulus kuultuani tässä, Kuin kevään tulva paisui tunteeni, Ja visseyteen kiirehtiä päätin.

HANNA. Sua unohtaa en taida, armas yö!

PAULI. Niin ihmeellinen, monivaiheinen, ja jotain vielä tässä tapahtuu.— Nyt eroomme.

HANNA. Sun kohta näen taas.

PAULI. Niin, kohta, impi; siksi hyväst' jää! (Menee.)

HANNA. Hyvästi, Paulini! (Kumartuu alas, painaen otsansa Elman helmaan.) Oi, Elma, Elma!

VIIDES NÄYTÖS.

(Yö ja sama paikka. Elma makaa raunion juurella, ja Hanna, seisten sen nojalla, sitelee puolanvarsista seppeliä.)

HANNA. Sun tavatkoot kuin uhrin seppelöityn Täss' unta kuolon maaten kankahalla. Siis kannat ensin seppeliä Tuonen Ja sitten päähäs painat morsiuskruunun, Päinvastoin impein kohtaloa ennen. Heit' ensin templi vartoi Hyymenin Ja vasta sitten kuolon kylmä kranssi. Makeesti makaa, ja kun heräyt, Sua syleilevi oma sulhases, Ja Paulin kultasena Hannan kohtaat. Oi, aika armas, olla morsianna Ja päivät lemmen juhlaan lukea Hääpukuansa neuloin valkoista!— Nyt, Elmani, on seppelesi valmis, Ja kulmillesi lasken sen. (Asettaa seppelen Elman päähän.) Näin makaa koska lähestyy sun isäs, Ja jos ei sydäntänsä tämä haamu Voi liikuttaa, niin kivestä hän on.— Ken tulee? Minä metsän kätköön riennän. (Juoksee pois. Martti tulee.)

MARTTI (yksin). Tässä on paikka, jossa pitää tapahtuman kamppaus; puol-yön hetki on nyt lyönyt. He kaiketi ovat tässä kohta, Markus Niilon kanssa, ja Maunoa seuraa varamiehenä Yrjö; niin on isäntäni määrännyt. Mutta olenpa tässä käskemätönnä vieraana minä, ja antavatpa minulle tästä hyvän vauhdin, jos mun huomaavat. Mutta piiloon tahdon pistää itseni ja luuhistellen katsella metsästä kuinka leikki käy. (Havaitsee Elman.) Ken siinä? Ken makaa siinä? Elma! Ja vaalea kuin ruumis. (Tunnustaa häntä otsaan.) Kuollut! Kuollut on tyttö!—Oi, murheen ajat! Nyt astu hautaan myös, Martti. Palvelus-aikas on loppunut, et jaksa enään täällä kinnustella; sillä hän, joka sun piti voimissa, on poissa.—Sun hymyilemises maksoi päivän vaivat. Sun olentoas katsella, kanssas haastella saada, se mielelleni antoi uutta mehua, (pidellen koipiansa) ja näiden luupilli-kurjain täytyi seurata tahdon viittausta ja kaikki kävi hyvin. Mutta nyt, nyt kymerryn kasaan, vaivun mullan rakoseen… Te Viitalan paroonit ja perkeleet, teidän tähtenne kaikki tämä. Voi jospa olisin minä myllynkivenä, päällimmäisnä nimittäin, ja saisin jauhota teitä tampuksi Kuuselan elikoille.—Mullan rakoseen vaivun, ja sitten olkoon unohdettu elon pitkä, tukala päivätyö, ja merkki pulkkaani piirretty kunnialla.—Mitä näen tuossa? Pienen pullon. Siitä on hän imenyt kuolemansa ja niinmuodoin itse tehnyt päivistänsä lopun. Oi, lapsi katala! (Markus ja Niilo, varustettuna miekoilla tulevat.) Tuossa tulevat verta janoovat partit.

MARKUS. Tekeekö hän meistä pilkkaa ja lähettää vastaamme hänet?

NIILO (erikseen). Mitä näen minä? Elma! Haa! Nyt jotain aavistan.

MARKUS (huomaten Elman). Mutta mitä eläviä taulukuvia näytetään tässä? Miksi makaa hän tuossa ja miksi seisot tässä sinä?

MARTTI. Ijankaikkisuuden unta hän makaa, ja minä vietän valvojaisiansa.

MARKUS. Kuollut?

MARTTI. Kruunattuna uhrina. Ja tyhjennetty pullo jalkainsa juuressa näyttää, kuinka hän on kuollut.

NIILO (erikseen). Ken tiesi vartoa tätä?—Sorea Elma kuollut! Kirous ja kiusa! Ja hukkaan työtä tein, hukkaan menetin rahat. Elma kuollut? Tämä käy sydämmelle. Oi kirous ja helvetti!

MARKUS (erikseen). Tyttö oli kuitenki viaton. (Ääneensä.) Mutta miksi joudutti hän itse surmansa?

MARTTI. Miksi! Te kysytte miksi?

MARKUS. Niin kyllä, sinä lurjus. Enpä ole kiehtoillut juuri tarkkoja tietoja elämänsä tarinasta.

MARTTI. Tahdotteko siis tietää kuolemansa syyn?

MARKUS. Yhtä kaikki. Hän olkoon kuollut ja tulkoon haudatuksi.

MARTTI. Hyvät herrat, tepä tämän ihanan immen syöksitte kuolemaan.

MARKUS. Ukko, mitä rohkenet sanoa?

MARTTI. Sen rohkenen. Mua villittää tämän hyvän lapsen kuolema. Se tunturina teitä painakoon ja vielä raskaammin teitä, herra Niilo, joka rakensitte murhaleikin, jota hetken päästä tässä näemme harjoitettavan, ja tämäpä juuri peloittaa kauniin Elman elosta. Kirous päällenne, herra Niilo!

NIILO. Sinä kehnomielinen koira, tahdotko pitää kitas?

MARTTI. Häpee, nallikka.

MARKUS. Ukko, ukko, ohjaa sinä kieltäs.

NIILO. Jospa tietäisitte, elatusisäni, että olemme tekemisissä häijyn riivatun kanssa, joka ei ainoastaan ole herjannut minua, mutta teitä myös, teidän aatelis-nimeänne ja mainettanne, ja tämän teki hän hävyttömillä terveisillä tuon tyhmän paimenpojan kautta.—Niin, ukko, valehtelenko?

MARKUS. Donnerwetter! Hänkö herjaisi minun nimeäni?

MARTTI. Kunnia vasten kunniaa, naapurit.

MARKUS. Vai niin! Kyllä sun opetan, hunsvotti, sinä kaiken sen edusmies, mikä on plebeijiläistä ja alhaista. Sinä konna! Enpä tahdo kuitenkaan sinuun koskemalla soaista käsiäni, mutta,—pidä hänet niskastansa kiinni,—lahjoittaa sinulle muutaman potkauksen aatelijalastani, ja mene sitten tiehesi.—Pidä kiinni hänestä. (Niilo tarttuu Martin kaulukseen yhdellä kädellä.)

NIILO. Hänen ehkä annamme vaan hävetä.

MARKUS. Muutama potkaus hänen pitää saaman, ei auta.

MARTTI. Sepä aatelinen teos!

MARKUS. Niin juuri! Potkaisenpa vaan koiraa, joka minua haukkuu.

MARTTI. Yksi sana, kiivas herrani yksi tärkeä kysymys.

MARKUS. Mikä sana, sinä peeveli? Mikä kysymys? Sanoppas.

MARTTI. Tämäkö on ritarillista, että herra Niilo antaa rääkätä tämmöistä vanhaa kääkkää kuolleen morsiamensa edessä?

MARKUS. Morsiamensa!

NIILO. Mitä kuulen?

MARKUS. Morsiamensa!

MARTTI. Niin, niin.

NIILO. Mitä hourit, vanha tonttu?

MARTTI. Ei, herra. Nyt on muistonne huono. Kihlaus tapahtui eileen, ja minä myös sain kunnian piirtää nimeni todistukseksi salaiseen naimasovintoon. Jaa, niin on asia, herra Niilo.

MARKUS (ryhtyen Niiloon). Vintiö! Onko tämä totta? (Martti juoksee pois.)

NIILO. Malttakaat mielenne, herra.—jos olis se tosi, miksi tarvitsi hänen juosta tiehensä?

MARKUS. Mutta nytpä selkiyy eteeni yksi asia, jota muutoin en ymmärtäis. Hän maksoi velkansa eileen; ja arvaatpas, keltä luulen hänen saaneen rahat? Haa, sinä riivattu!

NIILO. Teitä rukoilen itseänne hillitsemään.

MARKUS. Sano totuus, tunnusta, tunnusta!

NIILO. Herra, herra!

MARKUS. Hahaa! tämä puhkaisee sappeni.

NIILO. Ensin tutkikaat ja sitten tuomitkaat; niin tekee viisas mies.

MARKUS. Niin, otanpa asiasta pohdin, ole vissi siitä. Ja jos on savussa tulta, niin valmis ole jäniksenä kaapaisemaan maaltani pois. Sinä tunnet minut, poika.

NIILO. Hyvin.

MARKUS. Niin, niin!—Mutta tuossa tulee toverini. Hänen lävistän kuin silakan, sen tunnen sydämmessäni. (Mauno tulee varustettuna miekalla.)

MAUNO (erikseen). Tässä seisovat, mutta enpä näe Yrjöä.

MARKUS. Varamiehes?

MAUNO. Hän ei siis ole tässä. Mutta yhtäkaikki. Nyt miekat leiskumaan, ja puolusta kurjaa ruumistas.

MARKUS. Ei nälkäinen jalopeura niin kiivaasti himoo päästä antilopen niskaan kuin minä tappelemaan kanssas. Mutta ehkä muutamme paikkaa?

MAUNO. Miksi?

MARKUS (osottaen kädellänsä Elmaa kohden). Katso tuonne.

MAUNO. Voi Luoja, mikä näky! Elmaniko Tuoss' sammaleista rauniota vasten Mä näen makaavan? Nyt katkee, sydän, Ja, silmäin, pimene!— Kas tuoss' on pieni tyhjennetty pullo; Siis myrkky, nukuttava myrkkyjuoma On lapsein elämästä tehnyt lopun. Oi miksi teit, mun tyttäreni, tämän? Min merkitsee tuo paperi? (Ottaa paperin.)

»Isälleni.» (Avaa ja lukee.)

»Mun isäni armas! Nyt kuolemaan kiirehdin; en mieli nähdä enään huomispäivää. Anna miekan levätä ja elä onnellisna, onnellisna! Anna miekan levätä! Tätä rukoilee onneton Elma, joka tuonelaan lähtee nyt.»

Oi, mikä isku mulle, armottomin Ja kurjin isistä! Ma saatoin surmaan Mun tyttäreni lempeän ja kauniin. Niin, kaunis oli hän, ja sydämmensä Ol' rakkauden lähde pohjaton, Ja hänen kirkkahalla otsallansa Siell' hallitsipa viisauden henki. Semmoinen oli Elmani, mun lapsein, Ja kuolema tään mestarteoksen Näin äkisti, armottomasti riisti Täss' synkäll' yöllisellä kankahalla, Ja nyt hän makaa tuossa matojen Ja tuonen-toukkain saaliina. Oi mailma, elämä, sä ihmeellinen! Mi on sun tarkoitukses? Mihin viimein? Se arvoituspa kauvan askaretta On aatoksillein tuonut. Turha työ! Ei selkii pulma tää, se synkeemmäksi Vaan käypi sielun katseen edessä; Ja tulkoon mustin pimeys ja yö, Jok' aamusta ei tiedä! Hävitys Ja kuolema on päästimeni nyt, Kun armas tyttäreni kuollut on. (Ääneensä Markukselle.) Sä perkele, sä alkusyy ja juuri Tään kaiken kurjuuden, nyt vinkuu miekkain!

MARKUS. Niin, tule teräskalske kerta vielä! (Miekastelevat. Pauli, Tyko, parrattomina ja sotamiehen puvussa, Yrjö, Martti ja Hanna tulevat.)

PAULI (hämmentäen taistelon miekallansa). Te vanhat, mitä teette? Erotkaat!

YRJÖ (puhaltaa torvellansa pikaisen töräyksen, Martti hurraa, ravistaen lakkiansa). Tässä ollaan.

MAUNO (erikseen). Näänkö aaveita!

NIILO (erikseen). Haa! Tyko!

MARKUS (erikseen). Tuhatta lempoa, tuoss' ovat pojat!

MAUNO (erikseen). Tää olisiko kummitusta!

PAULI. Isä, Sua tervehdin.

MAUNO (syleilee Paulia). Mun Paulini, mun poikani! Nyt valmis olen käymään kuolemaan.

YRJÖ. Nyt vasta eletään, nyt ilo alkaa.

MAUNO. Mun poikani, mi hetki verraton!

PAULI. Täss' on mun sotatoverini, Tyko.

MAUNO. No terve tultuasi! Etkö näe Sä isääs tuossa?

TYKO (lähestyy isäänsä). Oi! mä hänet näen, Mut hän kenties ei tunne poikaansa.

MARKUS (kätellen Tykoa) Täss' ompi käteni. Kas niin, kas niin; Ei enempää, jo kylliksi on tehty.

PAULI. Mun herrani, nyt ootte kova isä.

MARKUS. Ain' erillämme, Ei keskenämme yhtään tekemistä.— Mut nyt—mordieu!—nyt tunnen Franskan herrat, Ne kavaltavat kansantutkijat. Miks' tämä pilkka, tämä narripeli?

MAUNO. Jaa, Paulini. No, no, sua syleilen Mä kerran taas, sä kaukaa tullut vieras. (Erikseen.) Mut voi, tuoss' Elmain makaa kylmänä!

PAULI. Min teimme, lyödäksemme leikkiä Ei tehtykään, vaan syystä tärkeemmästä.

NIILO. Hoo! terve, terve, vanhat kumppanit. Mut osaattepa teeskennellä te, Oo peijakas! kuin hyvät näyttelijät, Niin, oikein komiantit, tenhomiehet Ja silmänkääntäjät.—No, veli Tyko, Me ehkä kohta vähän nykäilemme.

TYKO. Sen teemme kohta, malta hieman, Niilo. Suokaatten anteiks', isät, suokaat myös Mun teille lyhyesti kertoa Se kohtalo, se retki vaikea, Mi vihdoin viimein Suomen laaksoihin Taas saattoi meidät, ja me riemuitsimme.— Se tietään, että sankareina Me taistelimme sotatantereilla, Ja kunnian sai meistä isäinmaa. Mut Onnetar, se petollinen impi, Taas pian siirtyi meistä kauvas pois, Ja rautakahleet, vankeuden kurjuus Nyt tuli osaksemme. Vuorihin, Uraalin kohtuun meidät syöstiin alas, Ja siellä, kiertoessa kolmen vuoden, Me, kalkutellen kovaa kalliota, Oleskelimme. Mutta muistossamme Ain' ihanana Suomi kangasteli, Ja sielussamme epäilys ja toivo, Kuin sodan ristituli, tuiskasi. Mut kerran päällämme kun taivas välkkyi Ja vapauden tunne tulta iski, Niin murtui kahleet, ja me rynkäsimme Pois Tartaruksen hirmu-luolista Kuin jalopeurat rautahäkistänsä. Me vuoret ylös alas kiipesimme Rämeiset, äärettömät lakeudet Kuin villit hirvet samosimme Ja vainoojaimme luotisatehessa Me uiskelimme yli tuimain kymein. Ken voi meit' vastaanseistä? Vapaus, Kotimme muistot, pyhä synnyinmaamme, Ne viittas yhä meitä luokseen tänne Kuin syysyön juhlalliset pohjantulet. Ja viimein siinti meille Kyyrianmaa Kuin sini-viiva taivaan rannalla, Ja pian seisoimmekin vuorella, Mi Tornivuoreks' kutsutaan, Ja onnellisina kuin autuas sielu, Kun, tultuansa murheen kaukamaista Ja seisten partaall' unohduksen virran, Se nähdä saa Elysiumin niitut. Oi tätä hetkeä!

MARKUS (erikseen). Tok' oivallista, Sen myönnän.

MAUNO. Kertomukses, Tyko, saattaa Mun sydämmeni uljaast' paisumaan Ja uutta mehua saa sairas mieli. Miks' vihamiehein poika oletkaan! Mä tunnen niinkuin rupeis riutumaan Jo vanha viha povestani pois, Ja toivonpa sua saada kutsua Viel' ystäväni pojaks'.

MARKUS (erikseen). Erehdytpä.

TYKO. Mut kohta taasen ilo masentui, Siin' ilon kunnahalla seistessämme, Kun korvihimme riensi sanoma Kovasta isästä, mi hylkäs poikans, Ja epäilys myös poveheni tunki, Olisko impeni viel' uskollinen.

MAUNO. Se kysymys nyt jääköön. Tuossa, tuossa Jääkylmänä sä tytön nähdä saat.

TYKO. Mä tiedän kaikki. Hän on onnellinen, Nyt päätetty on sydämmensä tuska.

MAUNO. Nyt poikani mä elävissä näen, Mut tyttäreni Manan morsianna; Siis suurin murhe ilon suurimman Nyt hämmentää ja kyyneleeni virtaa.

TYKO (Markukselle). Isä, mun olette tehnyt perinnöttömäksi, kumonnut kaiken lapsi-oikeuteni, mutta rohkenenpa kuitenkin nyt astua puolestanne esiin.—Niilo, luulenpa jo asiamme valmistuneen niittoon. Yhtä tahdon kysyä. Sinäkö nämät vanhat saatoit tänne murha-aseet käsissä? Sinäkö heitä houkuttelit miekan-kamppaukseen, johon oli heidän aikeensa käydä tässä?

NIILO. Ja kysyt noin pöyhkeästi. Hei!

TYKO. Oletko sen tehnyt?

MARTTI. Sen on hän tehnyt, sen valani todistakoon.

MARKUS. Yhtäkaikki. Me parhaaksi näimme tapella, tapella vimmatusti, ja siihen on aika jälellä vielä.—Mutta yhtä mielin kysyä minäkin, ja jos tosintuis asia, niin riennä matkaas, Niilo. Muista ehto, jonka panin sun etees, määrätessäni sinua otto-pojakseni, ja jonka pyhästi lupasit täyttää.

NIILO. Hän on nyt kuollut.

MARKUS. Kysynpä tässä, oliko miehellä joitakin lemmen tuumia tuota neitoa kohtaan tuossa?—Ukko sinä, jos puhettas et vahvista, niin oletpa kuoleman oma.

MARTTI (Maunolle). Mun herrani ja isäntäni, tiedänpä nyt ansainneeni teidän kovimman vihanne, koska mulle uskotun salaisuuden ilmoitin. Mutta kuulkaat toki ja muistakaat, ettei löydy hädässä lakia.—Tässä kohtasin nämät kaksi, ja onnettomuus on, ettei juuri veljellinen ystävyys vallitse minun ja näiden kahden paroonin välillä, ja tahtoivatpa nyt minua kuransata oikein aikalailla.

MARKUS (erikseen). Hm!

MARTTI. Mutta olipa minulla avain siihen salaiseen miinaan, ja sen laukaisemisella tiesin voivani tyhjiin avaruuksiin viskata herra Niilon pois elatus-isänsä suosiosta, ja, muistellessani tarinan lampaasta, joka jalopeuran ja karhun keskinäisen riidan kautta pelastui heidän kynsistänsä, laukaisinpa tulisen kaivannon, ja minua seurasi lampaan onni.

Markus. Siis on se totta?

NIILO. On totta, totta! (Erikseen.) Nyt hyvästi kaikki toivo! Hyvästi ilo myrskyinen viini-jumalan leirissä, seurassa oivallisten ystäväin, koska elämä oli ikuinen aamuhetki ja immen poski sen purpurainen Eos. Hyvästi rikkaus ja ilo!

MARKUS. Haa! nyt ymmärrän, miksi olit niin kärkäs mua saamaan tähän taisteloon. Mun toivoit siinä kaatuvan. Ja jos hengissä täältä olisin palannut, niin… Haa! arvaatpas mitä uskon?

TYKO. Että kuolemalla hän teidät olis palkinnut. Ken ei olis valmis uskomaan sitä? (Yö valkenee yhä enemmin, ja viimein on täys päivä.)

NIILO. Mitä sanot, maankuleksija? Missä on nyt franskalainen partas? Sitä tahtoisin vähän nyppeillä. No, miksi et tartu heti paistin-vartaases niinkuin oikea Pariisin keikari? Sinä viheljäinen, miksi et vedä miekkaas?

TYKO. Siis ennätät minua ennen. (Vetää miekkansa.)

PAULI. Ja jos hän kaatuu, jos perkele sais voiton, niin miekkani tupestansa lentäköön.

NIILO. Tulkaat kaikki! Ja jos myöskin Pauli kaatuu, niin tuossa Yrjö!

YRJÖ. Juuri niin, Niilo.

NIILO. Sinä talonpoika-lurjus! Sinunko kanssas kävisin kamppaukseen minä? Sinut potkin tästä palleroisen naasikkas turviin.

YRJÖ. Tänne miekkas, Tyko, minä tahdon tehdä lihaa! (Aikoo temmata miekan Tykolta.)

TYKO. Pois, Yrjö! Tilinsä minulle on suurempi.—Niilo! (Tyko ja Niilo miekastelevat.)

PAULI. Nyt ole niinkuin taivaan sineys, Mun Tykoni. Sun asias oikea Ja vapaa sydämmes sua nostakoon!

YRJÖ. Nyt ole niinkuin »kissa liukkaall' jäällä», Ja vapise kuin haapa myrskyssä, Mun Niiloni. Sun musta omatuntos Kuin vuori raskas päälläs maatkoon Ja painakoon sun alas helvettiin. (Niilo kaatuu.)

TYKO (erikseen). Miks' täytyypi mun kotokankahilla Viel' heimolaisen verta vuodattaa!

YRJÖ. Hän kylliksi on saanut.

TYKO. Yrjö, Yrjö! Nyt näytä, mitä vakuutit ja vannoit. Jos juomas meitä hirmuisesti petti, Niin oman rintan' lävistäköön miekka, Mi Niilon verestä nyt punertaa.

YRJÖ. Minä juoneen käyn. (Ottaa kiväärinsä. Niilo, maatessaan maassa, ampuu pistoolilla Tykoa, Elma heräyy ja juoksee kamostuen ylös, Tyko rientää häntä syleilemään.)

MARKUS. Sinä perkele! (Pistää Niiloa miekallansa.)

PAULI. Tyko, oletko haavoitettu?

TYKO. Mä Elmaani syleilen!

YRJÖ. Se ampuma toi hengen, ei kuolemaa.

ELMA. Missä olen?

HANNA. Sun Tykos sylissä.

TYKO. Sylissäni taivaani on!

NIILO (erikseen). Hän elää, elää! Elma elää! Elma. Oi korkeuden Jumala!

MARKUS (erikseen). Vallitseeko tänä yönä noita-voimat!

ELMA. Tämä ompi Tykon halailus!

TYKO. Mun lemmittyni kallis!

HANNA. Hän pyörtyy.

TYKO. Ole uljas tyttö, Elmani. (Elma pyörtyy Tykon syliin.)

MAUNO (tähän asti seistyään hämmästyksissänsä). Tapahtuuko ihmeitä vielä? Ihmeen, ihmeen edessäni näin. Elmani kuolleista nousee. Hän elää! (Tarttuu Elmaan.) Mutta ällös kuolko, ällös kuolko samana hetkenä taas. Avaa silmäs, tyttöni! Ylös, ylös, ylös! Minä vannon, että hänen pitää elämän.

ELMA (tointuen). Niin, isäni. Sen rinnoilla ma lepään, Jok' ompi sieluin hekuma ja autuus Ja josta elämäni, toivoin tulee. En ole kuollut, vaikka kuolla tahdoin; Oi, anteiks' anna, taivaan vallitsija!

HANNA. Sä unijuomaa joit, et myrkkyä.

ELMA. Nyt ymmärrän.—Ja Tykoni on tullut?

HANNA. Ja veljes Pauli myös.

ELMA. Mun kaunis veljein, Sua tervehdin.

PAULI. Mun sisareni armas!

ELMA. En petollinen ollut Tykolleni?

TYKO. Sä kuoloon asti uskollinen olit.

ELMA. Nyt alkaa elo lemmen lipun alla.

TYKO. Yö lähestyy, mun aurinkoni laskee.

ELMA. Min sanoo Tyko? Huomaa, että ompi Se Gibeonin pyhä aurinko.

TYKO. En tiedä, mutta tyhjää hengitän.

ELMA. Sä horjut, ystäväin!

PAULI (pidellen Tykoa). Hän verta vuotaa!

YRJÖ. Oi, häntä kohdannut on rosmon luoti Ja lävistänyt ruumiins!

ELMA. Miksi näin?

PAULI. Oi Niilo, Niilo, peto kavala!

MARKUS. Ei, piru tulisesta helvetistä.

ELMA. Gehennan savu taivaasemme nousee.

HANNA. Oh, veri vuotaa hänen rinnastaan!

ELMA. Vait', Hannani, ne ruususia ovat.

MAUNO. Ah! älä näytä vimman muotoa, Mun tyttärein; hän ehkä tointuu vielä.

TYKO. Pois turha toivo; kuolema on tässä.

ELMA. Mut kuinka ompi tapahtunut kaikki?

HANNA. He miekasteli, viimein kaatui hän, Mi huohottaen makaa tuossa nyt; Sielt' lähetti hän petollisen luodin Ja sama ampuma sun herätti.

TYKO. Se nukuttavi mun. Nyt lepoon käyn.

ELMA. Niin, lepoon, lepoon käymme molemmat; Täss' ompi meillä sammalhieno sija.

TYKO. Ei vielä, tyttö, ensin sepel päähän! Nyt seisot morsianna, ja nyt—»luonto, Käy vihkimään».

ELMA. Niin, niinpä lauletaan, Miss' on mun seppeleni?

HANNA. Tässä, Elma.

ELMA (panee seppelen päähänsä). Sua kiitän, Hanna; sinäpä sen sidoit.— Kas tässä seisoo morsian, Täss' Tuonen veräjällä; jalo, tyyni, Kuin Junon istuimella istuisin, Ja tomun mailma kiiriskelis allain. Nyt tule viikatteellas, enkeli; Mä hymyilen kun katkee sydän-juuret.

TYKO (tempaisee itsensä irti Paulista, joka on pitänyt häntä). Kas tässä oman ylkäs syleilys. Niin, neitoni! Hääriemumme on lyhyt; yhtäkaikki, Tääll' ompi lyhyt kaikki ihanuus, Niin kirjoitettiin lakiin elämän. Mä kuolen, niin, mä kuolen. No, Ken kuolee onnellisempana häntä, Mi morsiamensa helmaan nukkuvi?

(Hän horjuu; Pauli ja Elma taluttavat hänet istumaan kivi-raunion juurelle ja Elma jää istumaan hänen viereensä.)

MARKUS (erikseen). Mun Jumalani! olentoni voima, Kuin rautatammi ennen jykevä, Nyt menehtyy kuin korsi tulessa, Ja poveheni rynkää pimeys.— Mi ompi ihminen? Vaan heikko varjo, Vaan sumuhaamu, joka haihtuu pois, Kun korkeuden säde häntä kohtaa. Niin väikyn tässä sorrettuna minä, Ja myrsky ijäisyyden merestä Nyt alkaa käydä hirveell' pauhinalla, Ja sielu vapisee ja kauhistuu. (Ääneensä.) Mun Tykoni, mun poikani, mua kuule!

TYKO. En oikein kuule; vasarat ja kanget Nyt kovin paukkaut kiviseinissä.

PAULI. Jo houraus on käsittänyt miehen, Ja aatoksensa työksentelee nyt Uraalin uumentojen syvyydessä.

TYKO (nostaen itseänsä). Oi Pauli! tääll' on ilma paahteinen Ja huokausta täynnä. Kahleet pois, Ja aukee, vuori! Vapaus meit' kutsuu Ja kaunis impi Pohjan kunnahilla. (Kuolee.)

MAUNO (erikseen). Sydämmen viimehinen kamppaus.

MARKUS. Mun armas poikani, tok' anna kuulla Viel' yksi sana huuliltasi tänne.

PAULI. Te ette avaa kuolleen huulia.

MARKUS. Hän on siis kuollut?

PAULI. Kuollut ompi hän Ja kylmentynyt sydän, jonka vertaa Ei huokeasti täällä löydetä.— Tää onko Tykoni, mun kumppanini, Se tulinen, se kirkas-otsainen, Mi niinkuin humiseva lumi-aura Tiet karkuretkellämme raivasi, Kaikk' esteet murtaen? Et tiennytkään Sä silloin kuolemahan rientäväs. Nyt hyvästi, mun uljas toverini, Ja lepää makeasti matkaltas!

ELMA. »Hyvästi, Pauli», lempeesti hän vastaa.

MARKUS. Niin, niin! Ja häneltä en anteiks' saanut.

ELMA. Ja Tyko, eikö anteiks' antais hän? Oi katsokaat, mi tyynyys ihana Ja kuva sovinnon on kasvoissansa. Ja tuntuupa kuin korvaani hän kuiskais: »Miks' viipyy Elmani?» Mä tulen, tulen, Ja siellä rauhanmaassa kohtaumme, Jost' äsken unta näin. Mä laakson kauniin, ihmeellisen näin, Se ol' kuin niittu kukkaskirjava, Min keskell' kirkas lähde kiilsi; Hopeakimmeltävät joutsenet Kuin lumipilvet sinisellä taivaall' Sen pinnall' rauhallisest' uiskeli, Ja koivut niinkuin juhlalliset tornit Sen partahalla rehevinä seisoi, Ja heidän latvoissansa lenteli Kerubit ja serafit ihanat, Ja lehto kaikui laulun helinästä. Niin, siellä, siellä kohta yhteen tullaan.

NIILO. Haa, perkeleet! mua viskatkaa jo täältä Luo kirottujen alas.

ELMA. Jo korkealla loistaa päivän silmä Ja yli aavan, kanervaisen kankaan Käy raikas aamutuuli. Ihanata On kuolla, kuolla armaan rinnoille.

HANNA. Hän kelmentyy ja vaipuu. Elma!

ELMA. Hanna, Mun sisareni, mitä tahdot? (Kuolee.)

HANNA (tunnustaen Elmaa). Hän kuolee, kylmenee!

MARTTI. Martti, lähde tästä pois, pois, pois! (Menee.)

MAUNO (erikseen). Mikä hetki ollee nyt, koska tyttäreni käy Tuonelaan ja meidät unohtaa?

YRJÖ. Kaikki siis. Ja sinä, jonka teos tämä on, sinä hengität vielä. Oi, riennä! sua varrotaan jo tuomiosalissa; riennä, riennä tutkintoon.

NIILO. Niin, kohta.—Markus, mun kuolemani toki pelasti teidät, jonka olin päättänyt murhata.

YRJÖ. Se tietään. Nyt muistele vaan itseäs.

NIILO. Oikein! Myöhään vaan. Ei! Vielä pienen pilkun näen keskellä pilvien pimeyttä; mutta se vähenee vimmatulla vauhdilla. Nyt on se pieni kuin neulan pistos, ja nyt, nyt se peittyy. Niin juuri! (Kuolee.)

MARKUS. Mauno, suuri osa elämämme matkaa on kulunut vihassa ja vainossa keskenämme.

MAUNO. Sen antakoon meille anteiksi taivaan Herra!

MARKUS. Oi hirmuinen pimeys sieluissamme!—Mauno, nyt pyydän sun kättäs.

MAUNO. Mun naapurini! (Kättelevät.)

MARKUS. Nyt, Mauno, elä rauhassa, peri Viitala ja yhdistä rakkaasti molemmat kartanot. Minusta pääset nyt.

MAUNO. Markus, Markus! (Tarttuu hänen käsivarteensa.) Ottakaat häneltä miekka. Hän riivauu. (Yrjö tempaisee hänen kädestänsä miekan.)

YRJÖ. Siivosti, herra!

PAULI. Eläkäät, vanha mies, jos korkeuden armoa vielä toivotte.

MARKUS. Haa! Sitäkö taitaisin toivoa minä?

HANNA. Viel' eikö loppunehet hirmutyöt? Mä sairastun jo nähdessäni näitä. Oi, Pauli! (Kallistuu Paulin rinnoille.)

PAULI. Urheutta vielä, Hanna!

HANNA. Mut olethan kuin jumala sä kaunis! Murheesta, kauhusta ma tukehdun Mut juovun myöskin lemmen hekumasta. Ooh!

MAUNO. Mä tunnen, että pian heitä seuraan; Tok' ilauttaa, mitä näen, nuoret. Te pyhään liittoon käytte? Erehdynkö?

PAULI. Hän morsiamein on. Mut tästä sitten. Nyt olkoon huoli näistä uhreista.

YRJÖ. Jää tähän, Pauli, minä käyn toimeen, saattaaksemme tästä pois näitä kuolon saaleita. (Menee.)

MARKUS. Mun Paulini ja neitoseni Hanna, Mit' irtainta ja kiinteää on mulla, Se saakaat kohta; ottakaat se vastaan. Mä etsin itselleni jonkun loukon Ja siellä säkkiin, tuhkaan pukeun ja armoo anon, jos viel' armoo löytyy. Mä tästä kiirehdin! (Poistuu kiivaasti.)

MAUNO. Miks' eläisin mä enään? Minun kautta Se tähti tarhastansa syöstihin Tuonn' alas varjoin maahan. Kuolo, riennä! Mut luonto itse parastansa tekee, Sen tunnen, silmäni jo himmentyy Ja jalkain horjuu. (Hannalle.) Taluta mua, lapsi, Pois tästä; vuoteelleni vaivun mä Ja sitten ummistakaat silmäin te, ja onnellisest' eläkäät Ja rakentakaat rauhaa, rakkautta Taloihin, joissa vihan tuli riehui. Ne, jotka tätä tulta kannattivat, Nyt voimatonna ovat, laastaan pois Kuin myrskyyn akanat.—jaa, niinpä käy; Ja sijan saakoon henki parempi.

(Mauno, Hanna, taluttaen edellistä, menevät; Pauli katsellen Tykoa ja Elmaa, seisoo jälellä.)