Produced by Tapio Riikonen

KULLERVO

Näytelmä viidessä näytöksessä

Kirj.

Aleksis Kivi

1919.

JÄSENET:

WÄINÄMÖINEN eli WÄINÖ.
ILMARINEN eli ILMARI.
ILMARIN EMÄNTÄ.
LEMMINKÄINEN.
KALERVO.
KALERVON EMÄNTÄ.
KULLERVO |
AINIKKI | heidän lapsensa.
KELMÄ |
UNTAMOINEN eli UNTO.
UNNON EMÄNTÄ.
TIERA.
KÄPSÄ |
WIKSARI | Tieran metsäkumppania.
TIIMANEN |
KIMMO.
KIILI.
NYYRIKKI.
Kaksi paimenukkoa.
Ilmarin palvelija (nais-).
Ilmarin miehiä.
Unnon miehiä.
Eräs sinipiika.
Ilmarin emännän haamu.
AJATAR.

Ensimäinen Näytös.

(Oikealla puolella Unnon huone, perällä vaihteleva luonto. Unto ja Kiili tulevat vasemmalta).

UNTO. Siis kaikki hyvin.—Mutta tietäisitkö jotain Kullervosta?
Ihmettelen missä nyt oleskelee mies.

KIILI. Kaskea hän kaataa.

UNTO. Nyt muistan, että aamulla hänen, koetteeksi, käskin tähän työhön.—Kuinka käyttelee hän kirvestänsä?

KIILI. Vimmatusti. Matkan päästä salaa katselin, kuinka hän hirsistössä temmelsi.

UNTO. Hirsistössä? Viitaan, tuonne vuoren alle, hänen käskin, vaan en hirsistöön.

KIILI. Parhaassa hongistossa hän kirveellänsä peuhasi: hän ristin rastin hirret kaateli, ja sinkoilivat lastut ympärillään, kuin kipenät tulikuumasta raudasta; ja riemuten katseli hän honkaa, koska ryskyen se kaatui.—Mutta äkkiin taukoi hän, kirveensä kantoon iski, vihelteli hetken ja sitten rupesi hän kiroilemaan, kiroili ihmiset, maan ja taivaan; ja koska viimein hän vaikeni, niin äänetönnä hän seisoi tuijotellen maahan, ja niinpä hänen jätin.

UNTO. Näin tekee hän työnsä; hävityspä aina käsialansa on. Täynnä on hän kiukkua, ja riehuu kuin kuohuisi sisällänsä palava koski. Ei ole hän ihminen, vaan Hiien henki hänessä ihmishaamussa käy.—Lähe luoksensa ja katso, ettei edemmäs hän kurjaa työtänsä jatka.

KIILI. Minä menen, ehkei hyvä kanssansa leikitellä. (Menee. Unnon emäntä tulee huoneesta).

U:N EMÄNTÄ. Vielä sama synkeä muoto, jokohan ero meistä tulleen? Olkoon menneeksi! enpä siitä hirteen läksis.

UNTO. Sinä naasikka, jos tietäisit, niin etpä ihmettelis, että muotoni on synkeä.

U:N EMÄNTÄ. Etkä tahdo mulle tietoa antaa?

UNTO. Uskoisitko, että mietiskelen yötistä unta, joka ei tahdo mielestäni mennä?

U:N EMÄNTÄ. Mitä uneksuit?

UNTO. Että komeasti häitämme vietettiin: kanteleet soivat ja ilovalkeat, joita Kullervo rakenteli, pihalla leimuit.

U:N EMÄNTÄ. Tämä kaikki hyvin.

UNTO. Vuota!—Vieraita suuri joukko meitä kunnioitti, toki kaipasin seassansa veljeäni Kalervoa ja vaimoansa, mutta muistin viimein, etteivät löytyneetkään enään eläväin seuroissa, vaan että vuosia sitten heidät kuolemaan saattanut olin.

U:N EMÄNTÄ. Sen ansainneet olivat. Maatkoot makeasti, niin veljesi kuin kälyni myös. Niin kauvan kuin hengittivät, ei ollut meillä rauhaa, mutta huoletoin on elomme ollut siitä asti kuin Kalma heidän suunsa tukkei.

UNTO. Kahdenpuolin riehui vaino veljesten välillä ja rauhaa toinen toiselle ei suonut. Ne ajat ja riidat veriset muistan ja tahtoisinpa kaikki nyt toisin päättyneeksi.—Mutta loppuun asti uneni kuule: Katosipa iloni kaikki näiden heimolaistemme kohtaloa muistaissani, ja akkunasta katsahtelin ulos ilman rantaa kohden. Kova myrsky lähestyvän näkyi; pimeitä pilviä idästä taivaslaelle nousi ja päivä hämärtyi. Vaaraa mieleni aavisteli ja pianpa oli se päällämme myös hirveällä muodolla.—Äkisti tuleen pirttimme leimahti, sisään ryntäsi liekki joka reijästä ja raosta, suomatta meille auki yhtään pelastuksen tietä; ja tämä oli Kullervon työ. Hän naurulla vastasi hätähuutoomme ja tuimemmaksi vaan aina kiihoitteli tulta, joka viimein sieppasi meidät korkealle kierroksiinsa. Hyypiöinä manalasta nyt riensivät siihen myös Kalervo ja emäntänsä ja sinkoillen tulessa lentelivät, kunnes siipensä kärvennyit, ja tempais myöskin liekki heidät, samoin lopulta Kullervonkin, että sekamelskassa keskellä tulta ja sauhua niin kaikki pyöreimme maan ja taivaan välissä. Kohisten nyt pilvet idästä lähestyivät ja edellä kiiti tuima tuulispää, joka meidät, niinkuin jostain korkeasta jyrkästä, viskasi ales pohjattomaan syvyyteen, mutta silloin heräsin toki.—Tämän kaltainen uneni; ja unohtaisinko sen, koska muistelen Kullervoa? Onhan ennustettu, että hän meille surman saattaa.

U:N EMÄNTÄ. Kullervo sun unissasi surmasi, siis surmaat hänen sinä; niinpä selitetään unennäöt. Hän sinulta kuoloansa vartokoon, ja onhan kädessäsi elinkautensa mitta.

UNTO. Ettei niin ole, sen olemme nähneet. Muista, koska häntä menettää koetimme, niin pettyipä neuvomme kaikki ja henki ei lähtenyt Kalervon pojasta. Eihän lapsi pieni loihtia tainnut, mutta kuolo, niinkuin näimme, ei häneen pystynyt. Tästä kummastuimme ja ymmärsimme jumalten surmaansa ei suvaitsevan; ja pelkäänpä heidän vihansa päällemme lankeevan, jos vielä kerran samaa keinoa kohtaansa yrittäisimme uudistaa. Varoitti myös eräs tietäjä.

U:N EMÄNTÄ. Miksi eivät tämän herjän kuolemata suvaitsisi?

UNTO. Vaiti tästä! sitä kohden ei tuumiamme enään teroiteta; hän eläköön.—Mutta lähestyyhän taloamme vieras.

U:N EMÄNTÄ. Ken lienee hän?

UNTO. Käyminen on Ilmarin, hartiat ja musta tukka myös; siinä takoja kuuluisa.

U:N EMÄNTÄ. Ankara vieras; huonettamme siivomaan riennän. (Menee).

UNTO (yksin). Että lähenee hän Untamoisen huonetta, joka vihattu ja vainottu on! (Ilmarinen tulee). Terve tuloa vieraaksemme! Mitkä asiat saattoivat seppä Ilmarisen näille tienoille? Kaiketi neitosten maitoa sinä seliltä soitten ja tunturien lakeilta etsit; sinä teräs-ainetta etsit?

ILMARI. Asiani arvaat, mutta niin hienoa kuin tahtoisin, en toki käsittänyt ole. Käännynpä nyt taasen kotoani kohden.

UNTO. Ja siellä sua odottaa naises nuori, Pohjolan kaunis tytär.

ILMARI. Hauskalla mielellä kotihin käyn, sen todistan.

UNTO. Ja pian, niin toivoa mahdat, hän sepän pienen sulle lahjoittaa, joka kerran alasinta kanssas kilistelee.

ILMARI. Enkö toivois sitä?

UNTO. Mutta eipä suonut onni mulle perillistä ainoaa.

ILMARI. Sulle verinen kohtalo pojan antoi, veljesi Kalervon pojan, jota isän kädellä hoitaa taidat.

UNTO. Tätä pedon sikiötä lapsenani pitäisin? Hän huoneeni kauhistus on, ei ketään hän vääjää, vaan kaikkia uhaten kohtelee; sillä eipä käy hänestä pilaa tehdä, koska on hän joltain peikolta peloittavan voiman saanut. Kovasti itsiäni syytän, että kerran häntä armahdin enkä surmannut häntä ynnä sukunsa kanssa. Nyt en mieli enään käsiäni vereen ryvettää, sitä en mieli tehdä.

ILMARI. Koska näin loukkaus-kives hän on, niin miksi et häntä luotas saata? Myy poika minulle, minä paimenta olen vailla ja tämänmoisen juuri tarvitsisin.

U:N EMÄNTÄ (tulee huoneesta). Tule vieraaksemme, seppä Ilmari, ja elä ohitsemme käy.

UNTO. Asiaa tuumailla tahdon.—Mutta astu kattoni alle, Kalevan poika! (Unto, Ilmari ja U:n emäntä menevät huoneesen. Kullervo tulee ja viskasee kirveen olaltansa).

KULLERVO (yksin). Kasken kaa'annasta tulen; mutta mitä siitä? Oi! olisivat kaikki puut yksi puu, kaikki kirveet yksi kirves, niinkuin tarina kertoilee, ja minä kirveellä ankaralla tämän taivaskorkean tammen kaataa saisin, niin tietäisinpä mitä kohden.—Vereni polttaa tänäpänä, ja mieleni riehuu koska isäni veljeä muistelen. Unto, kuinka kauvan povessani säästelen sua kohtaan vihani tulta?—Mutta kohta sen teen, teen koston työn, koska sovittaa vaan aika, että kerralla kaiken perhees surmata taidan, niinkuin Kalervon perheen menetit sinä. Isäni ja emoni murhasit, poikansa orjaksi teit ja otsaansa poltit merkin, josta häpeä ja kirous paistaa. (Kimmo tulee). Tuossa tulee orjakumppanini, Kimmo. Kimmo!

KIMMO. Mitä tahtoo Kullervo?

KULLERVO. Näetkö tätä merkkiä?

KIMMO. Näetkös tätä, joka tässä keskellä otsaani irvistää? Sinullepa se ylemmäs on painettu, että keltaiset kiharas sen peittää taitaa, mutta tämä tässä näkyy aina niinkuin pilkku härän ottikossa.

KULLERVO. Siinä, missä miehuus loistaa, istuu meillä tämä variksen-jalka ja polttaa meitä ijankaikkisesti, polttaa vielä Tuonen maassa.

KIMMO. Orjia olemme, ikeen alle meidät notkisti kova onni.

KULLERVO. Ei iestä yhtään, mies.—Mutta miksi meitä surman päivänä armahtivat, koska hävitettiin isäni huone ja sen asujamet, paitsi me. Jospa miekka meidätkin silloin kaatanut olis!

KIMMO. Unto, kenties, asiaa ei enään verisemmäksi tehdä tahtonut.—
Muistatko tätä kauheata päivää?

KULLERVO. Niinkuin muistelee polvenkorkuinen poika. Synkeät ajat olivat, kaksi veljeä sillon toinen toistaan verisesti vainoivat.

KIMMO. Ensinpä Unto eripuraisuuden siemenen kylvi ja viha kiihtyi vimmatusti, kunnes miekan melskeissä verta laskettiin. Mutta viimein, salaa niinkuin haukka, karkasi Unto joukkonensa isäs huoneen päälle ja surmasi Kalervon perheen. Toki jätti hän meidät, jotka vielä kovempi onni orjuuteen heitti; mutta eipä meistäkään sillon Kalma kaukana ollut. Muistatko, mies, kuinka piennä poikana sinä sillon kuumassa melakassa itses käytit?

KULLERVO. Se jo muistostani on kadonnut.

KIMMO. Koska ottelu kiivain oli, niin väkisin itses emosi käsistä irti riistoit ja ryntäsit tappelijain sekaan, jossa kova vaara isääsi uhkailevan näkyi, mutta tuskin ehdit miekkain vinkunan ennenkuin kaaduit.

KULLERVO.. Seisoinpa sillon lähellä Tuonen rantaa, mutta kiukkuinen kohtalo mun takaisin veti näitä päiviä näkemään. Tapahtuipa niin; mutta hävittäjää kohtaan koston vannonut olen. Kuoleman ja tulen heidät menettämän pitää, ja äänettömyyttä ympäri entistä Untolaa elköön hämmentäkö muu kuin huuhkain käheällä huudollansa.

KIMMO. Vaiti huuhkaimen huudosta. Sitä muistellessa läpi ruumiini väristys käy.

KULLERVO. Sinua kamoittaa kurjan linnun ääni?

KIMMO. Malta! Koska kohtalomme yhteinen meidät niinkuin veljiksi tehnyt on, niin asian sulle kertoa tahdon. Kuule, mitä sanon: minä murhamies olen.

KULLERVO. Oi Kimmo, mitä ilmoitat!—Mutta mille tuntuu murhamiehenä olla?

KIMMO. Kullervo! kuumasti sydän povessa tytkyy, muisto riutuu ja elon kirkas päivä ehtooksi käynyt on.

KULLERVO. Jotain tämänkaltaista siinä tilassa kuvaillut olen ja arvellut mitä tekisin.—Mutta kenen kalmanhaisu sinua vaivaa?

KIMMO. Erään Untolaisen; sillä näiden kahden veljen vihan tähden moni itsellensä toimitti pikimustan sydämmen; minä myöskin osani sain, ja näin oli tapaus: Äskenpä Unto miehinensä pahoin isäs karjan riistänyt oli, huhtansa polttanut, laihon juuri terää tehdessä ja kivistelivät mieltäni nämät rosmotyöt, että kostaa tahdoin ja pianpa toivoni täyttyi myös.—Metsässä käydessäni erään Unnon miehen kohtasin ja paikalla vasamani läpi selkänsä ammuin, että kärki ulos rinnasta tunki. Kiljahtaen kaatui hän ja vereensä nukkui, mutta suohon ruumiinsa hautasin ja haudan sammaleilla peitin. Mutta tehdessäni tätä lenteli ympärilläni huuhkain, ilkeästi huudellen, ja senpä tähden kamoittaa mua vielä tämän linnun ääni. Sillä olenpa katala mies ja muistelen levottomuudekseni, mitä tehnyt olen, vaikka tiedän, ettei käy sitä parantaa.

KULLERVO. Teit sillon salamurhan, mies!

KIMMO. Tämä jääköön tähän; mutta kuule varoitukseni: kätes verestä säilytä ja koston tuumat aivostasi poista; melkein aina työtänsä kostaja katuu, mutta katumuksensa on myöhä.

KULLERVO. Malta: miten elää tässä palvellen sukuni surmaajata?—Mutta Unnolle ei toki hyötyä työstäni oleman pidä, sillä orjana en hälle siivosti askartele, vaan ylpeästi tässä ympärillä käyskelen ja katselen muiden raatamista ja vaiti olen. Mutta tämä sappea tekee, polttaa vertani ja silmät päästäni puhkaista tahtoo. Juuri niin, Kimmo, mutta mitä hankkisi mies? Karkaisinko? Mutta merkityn orjan vangitsevat ja omistajansa käteen tavaran jälleen tuovat. Rupeisinko rosmoksi, metsän vallattomaksi pojaksi? Talven kylmyys rosmon metsistä pakoittaa. Emmehän taida siellä eleskellä sekä kesät että talvet, niinkuin sinipiiat Havulinnan liepehillä? Mutta orjanako tässä Unnon sarkaa kaivaisin sekä sateessa että päivän kuumassa paisteessa? Kiusa ja kuolema! Mutta taasen tässä verkastella näin ja ajan juoksua katsahdella poven halkaista tahtoo ja tukehuttaa vihaisen mielen. Kimmo, oletko vangista vuoressa kuullut? On teräsvuori, joka tuhansia penikulmia korkeuteen kohoaa, tuhansia tunkee syvyyteen ja sama on sen levyys ja pituus. Keskellä tätä vuorta, sen sydämmessä löytyy komero, niin pieni, että vanki, joka siellä nääntyy, tuskin kymeröissä mahtuu siinä istumaan, eikä läpeä niin suurta, että hyttynen hengittää taitaisi, juokse tästä tulos raikkaasen ilmaan. Tähän kuumaan ahtauteen vanki ainiaksi tuomittiin, sillä kuolla ei hän saa, vaan tukahtua ikuisesti täytyy, ja ikuisesti enenee kolossaan tulinen kuumuus. Niin hän kauvas kätketyssä kammiossaan asua saa vuosituhansien kuluessa; mutta tämä on tuska.

KIMMO. Ääretön.

KULLERVO. Oletko ennen tätä kuullut?

KIMMO. En.

KULLERVO. Sen näet. Tässä tukehtua tahdon ja sentähden raikasta ilmaa himoon, himoon kostoon käydä, nurin niskoin itseni viskata siihen tuulenpuuskaan, jossa kuitenkin hetken uiskennella saisin. (Kiristää Kimmoa kurkusta). Mies, oletko tästä vangista vuoressa ennen kuullut? Oletko kuullut hänestä?

KIMMO. Mitä tarkoitat?

KULLERVO. En tiedä mitä tarkoitan. Mutta inhoittavan salamurhan kerran teit, niinkuin itse tunnustit.

KIMMO. Kullervo!

KULLERVO (aina kiristäen Kimmoa kurkusta). Annas kun kostan sen; paikalla tahdon sen kostaa.

KIMMO. Murhaatko minun?

KULLERVO. En, mutta suo, että kuristan sinun, likistän ryysyksi maahan.
Olethan salamurhan tehnyt?

KIMMO. Hellitä, ystäväni! (Kullervo hellittää). Malta mitä teet, ja asiasta, jonka sulle ilmoitin, elä sanaakaan hiisku. Sinä kurjan tilani vielä kurjemmaksi tehdä tahdot.

KULLERVO. En tahdo, ja tiedä, että salaisuutes minulla on kuin kätkettynä vuoren alle.—Miksi kohtelen sinua näin?

KIMMO. Tyynillä teillä aatukses käytä, että veres jähtyä sais.

KULLERVO. Tyyni olla tahdon ja kylmä, kuin jää: Untoa ja väkeänsä tästälähin katselen, kuin lumiäijä lapsia, jotka hänen tehneet ovat, mutta vaikka oma kättensä teos, se yöllä heitä kuitenkin kamoittaa kuin kuolleen haamu.—Ainiaan tyyni! Elköön rävähtäkö silmä, vaikka järisis ja kukistuis maa! Niin tyyni!—Mikä on tänäpänä tehtäväs ollut, koska näyt niin väsyneeksi? Kenties viljaa puinut olet tai vetänyt nuottaa kivisellä rannalla?

KIMMO. Karjan jälessä metsässä juosnut olen. Nyt sieniä on kosolta ja sienet karjan hajottaa.

KULLERVO. Siivo mies on Kimmo; toki muistan hänen toisenkaltaiseksi, hurjaksi ja itsepintaiseksi, koska isääni hän palveli.

KIMMO. Vuosien kuluessa muuttua taidamme, kuitenkin on meissä aina jotain alkuluonteestamme.

KULLERVO. Mitä muistelet isästäni?

KIMMO. Hän kiivas oli, mutta rehellinen.

KULLERVO. Nuottaako olet tänään vetänyt?

KIMMO. Päivän karjassa käynyt olen, niinkuin sanoin.—Mies, muotos kauhistaa; tämä terävä ja kylmä katsanto on kärmeen. Kelmeäksi poskes käy ja hammasta puret, että kovin paisuu leukas jännelihat. Heitä Hiiteen tämä muoto; mykkä peikko meitä kamoittaa enemmin kuin se, joka kirkuu ja peuhaa.

KULLERVO. Kuinka kauvas luulet vielä iltaan olevan?

KIMMO. Ei kauvas. Mutta jotain vielä sanoa tahdon. Liian pitkän ijän kiusoillemme annat, jos luulet niiden ulettuvan toiselle puolelle hautaa. Tosin Väinö Tuonelasta haastelee ja sen kuumista paateroista, mutta ne tarinoita ovat, ystäväni.

KULLERVO. Kuinka lienee?

KIMMO. Kaikki synkeä kuolo päättää; tämän veliriidan myös, josta nyt kärsimme, se viimein sovittaa ja ikuisen rauhan tuo.

KULLERVO (huoaten äkisti ja syvään). Miksi eivät käyneet sovintoon, koska elon päivä vielä molemmille paistoi? ja kaikki olisi nyt toisin. Iloisesti nyt asuisimme Kalervolan avarassa pirtissä, joka keskellä peltoja lakealla kunnaalla seisoi, ja metsät, joissa murisit karhut ja kuhertelit terret, ympäröitsivät tämän tienoon. Hauskasti, Kimmo, siellä eläisimme.—Voimallinen aika, lievitä sun kankaastas se verinen kude, joka kahdesta veljestä siihen revittiin! Käännä pyöräs ympäri ja kiiritä se entisyyteen takaisin, kunnes lapsena, mutta tällä tiedolla, kotovuoren harjanteella seisoisin ja ravistelisi kihariani pohjatuuli! Siinä pyöräs pysähtyä saisi ja kääntyä taasen pyörimään eteenpäin pitkin ääretöntä avaruutta; mutta tietäisinpä sillon kuinka häntä seuraisin. Kahden veljen viha sillon vielä äänetönnä idäntyis, ja koska ulospuhjeta se tahtoisi, niin Väinön kannel, niin matkaan saattaisin, sen kohta tukeuttaisi, rauhan tekisi ainiaksi ja kättä puristaisit Kalervo ja Unto ikisovinnoksi. Silloin vuoden kierrellessä vuoden perään miehistyä kelpais isän ortten alla ja Metsolan linnoissa piehtaroita, kirkas keihäs kädessä. Sodalla tulisella kävisimme Pohjolaan, perikatoon hävittäisimme ylpeän suvun ja voiton pauhinalla sieltä kääntyisimme, eikä kenkään enään rohkenisi Kalevan kansalta veroa vaatia, vaan nousisi meille aina vapauden jalot päivät. Silloin, Kimmo, sillon kelpais täällä elää tämän korkean sinertävän katon alla, jonka pielet kaukarannalla seisovat.—Mutta näinpä itseäni kiusaan, katsellessa löyhkäävältä tienoolta onnen kaukaista maata, joka eteeni nousee, kuin korkea, kultainen hongisto, mutta toisella puolella mahdottomuuden merta. Nähdessäni tätä, kiertoilen tässä, ja ilma, jota hengitän, on kirouksen, sumu ja kaasu. Mutta väsyneeksi tunnun ja uni silmäkansiani painaa: nyt maata menen sammalvuoteelleni metsässä, kaikki unohdan ja nukun. (Unto ja Ilmari tulee huoneesta).

UNTO. Kullervo, nyt huoneeni jätät ja Ilmaria seuraat, sillä hänelle myin sinun orjaksi, hän tehköön kanssas mitä tahtoo.

ILMARI. Paimenen viran sinulle annan, ja jos siivosti itses käytät, niin hätä päällesi ei käymän pidä, mutta mielisitkö juonitella, niin kyllä sun ohjata tiedän.

UNTO. Kaunokautoiset kenkäs tästälähin—pahasti kyllä—soihin sotkea saat ja puitten oksiin kiharasi repiä, joita nyt niin ylpeästi ravistelet.

KULLERVO. Koska vielä kerran sinun tapaan, niin sillon niinkuin Hiisi niitä ravistelen.—Mutta mikä oli hintani?

UNTO. Mitä huolit sinä siitä?

KULLERVO. Mitä miehestä maksettiin?

U:N EMÄNTÄ (huoneen ovelta). Viisi viikatteen terää hintas oli, sinä kehno orja. (Katoo).

KULLERVO. »Vähässä paljo seisoo».

ILMARI. Nyt tielle itses varusta, Kullervo!

KULLERVO. Minä seuraan sinua: tässä vaate-aittani on, kalukätköni ja raha-arkkuni, tässä ovat kaikki. Tämä veitsi vyölläni tässä, muisto isältäni, on tavarani ainoa. Minä seuraan sinua niinkuin uskollinen rakkis. (Unnolle). Nyt jätän sinun, mutta kohtaan sinun kerran vielä, ja siihen asti elä yhtään yötä rauhassa makaa, kunnes viimein lähestyn ja nukutan sun ainiaksi.

UNTO. Mene, ja elä koskaan enään tule.

KULLERVO. Kerran tulen.

ILMARI. Lähe nyt ja elä keskustele! (Menee).

KULLERVO. Tässä olen. (Seuraa Ilmaria).

UNTO (itsekseen). Musta sanansa syvälle mieleeni painuu ja öitten levon, sen tiedän, multa vie. Surma ja kuolema se mies murhan himossa kerran päälleni ampuu. (Menee huoneesensa).

KIMMO (yksin). Niin erosit meistä ja ehkä näimme toinen toisemme viimeisen kerran.—Niin yksi kaupaksi pantiin, toinen ehkä toistaiseksi säästettiin, sillä onhan onnemme osa seisoa myytävänä kuin naudat. Mutta mitä ei auttaa käy, se sillään olkoon, sen mukaan itseänsä asetella tulee ja muistaa, että ehtoo päivän perii. (Nyyrikki tulee).

NYYRIKKI. Päivää, mies!

KIMMO. Sinäkö näillä seuduilla? Kuinka onnistuu linnustus?

NYYRIKKI. Nyt ei huolita siitä.—Minä tiedän ihmeitä.

KIMMO. Kertoopas ne.

NYYRIKKI. Mitähän tekisit, jos sinulle jotain ilmoittaisin, sanoppas?

KIMMO. Enhän tiedä mistään vielä. Ketä kosevat asiat?

NYYRIKKI. Kolmea miestä kumminkin: Kalervoa, Kullervoa ja Untamoista.

KIMMO. Kenties on Kalervo manalaisena silmissäsi kummitellut?

NYYRIKKI. Ei manalaisena, vaan täydessä lihassa ja veressä niinkuin mekin. Hän elää ja vaimonsa myös, ja onpa heillä kaksi tytärtäkin vielä.

KIMMO. Miksi haastelet noin?

NYYRIKKI. Haastelen, mitä olen nähnyt omilla silmilläni.

KIMMO. Missä olet heitä nähnyt?

NYYRIKKI. Erämaassa. Kalalammin niemen kärjessä mökkinsä seisoo. Siellä, vieroitettuina mailmasta, he asuvat ja Tyrjöseksi kutsuu Kalervo itsensä. Minä tiedän sen, koska olen tuvassansa maannut kaksi yötä.

KIMMO. Kuinka tiedät hänen Kalervoksi?

NYYRIKKI. Satuinpa, heidän huomaamatta kuulemaan kanssapuhettansa, josta tulin asian jäljille. He istuivat sillon järven rannalla ja haastelit keskenänsä menneistä ajoista, muistuttelit pientä poikastansa Kullervoa, jonka luulevat kuolleeksi. Tästä kummastuin minä, mutta tunsinpa nyt nuo kasvot entisen Kalervon ja emäntänsä kasvoiksi. Jos ei tämä ole tosi, niin leikkaa kurkkuni poikki.

KIMMO. Mutta annoitko jotain heille ilmeiksi?

NYYRIKKI. Enhän ollut mieletön. Olis pian tullut perässä ja tappanut.

KIMMO (itsekseen). Tämä taitaa olla mahdollista. (Ääneensä). Mutta mitä ai'ot tehdä nyt?

NYYRIKKI. Ilmoittaa kaikki sekä Kullervolle että Untamoiselle.

KIMMO. Kullervo ei kuulu enään Unnon väkeen; hän myyty on toiselle isännälle.

NYYRIKKI. Peijakas! Mutta Unnon kuitenkin täytyy saada asiasta tieto.

KIMMO. Et sanaakaan tästä kellenkään hiiskua saa, et Kullervollenkaan. Minä tahdon lähteä tiedustelemaan, kuinka laita on, ja olisko niinkuin sanot, niin parhaaksi kaikki toimitan minä, mutta sinun täytyy olla ääneti. Muista mitä sanon!

NYYRIKKI. Mutta asia on tätä laatua…

KIMMO. Ei yhtään väitöstä. Jos kirahdat tästä yhdellekin auringon alla, niin oletpa kuoleman mies, koska sun kohtaan; sen vannon.

NYYRIKKI. Hyvä ystävä, minä olen ääneti kuin kiiski kiven alla, en jalkani alustallekaan kuiskaa tätä tietoa.

KIMMO. Tee se ja lähe matkoihis!

NYYRIKKI. Kas kas, kuinka olet äkeä, veljeni! Etkö salli mun pikimältään pistää itsiäni sisään Untolan pirttiin?

KIMMO. Sitä, Jumal' avita! en salli. Paikalla nyt jatka tiesi!

NYYRIKKI. No no; voidaan hyvin sitten. (Nyyrikki menee).

KIMMO (yksin). Varman tiedon asiasta tahdon. Erämaahan nyt kiirehdin ja löytäisinkö entisen isäntäni, niin enpä tänne takaisin käänny, vaan yhdessä siellä Kimmo, Kalervo ja Kullervo kalastelevat ja metsissä käyvät.—Luulenpa vielä pilvisen taivaan kirkkaaksi käyvän ennenkuin iltaan kallistuu päivä. Se valkenee.—Untamoinen, hyvästi jää! sillä aaveksinpa, etten näe sua enään. (Menee).

Toinen Näytös.

(Metsänen seutu. Kullervo paimenena tulee, sivullaan vyössä riippuu tuohikontti ja torvi).

KULLERVO (yksin). Tässä lakeus, jota jo kiivaasti nähdä himosin, tunkeissani läpi tiuhan metsän. Äärettömäksi sen luulin, mutta vapaasti hengitän taas ja lepään kunnes jähtyy otsani; sillä olihan metsässä kuumempi kuin tässä paistavan auringon alla.—Aurinko, pyöri kiireesti lännen alesmäkeä ja päivästä päätös tee! Tätä pyytää paimen, joka loimostas ja kääntelevästä varjosta ajan kulkua mittailee. Varjo lännestä itään kiertyy, päinvastoin sinun tarhas juoksua, joka koillisesta alkaa ja päättyy luoteiseen, piirtäen avaruuteen ankaran kaaren. Heleä loimo, sinä kultaisia säteitäs … … Oi Kullervo! käytkö polkuja kurjan paimenen? Niinpä käyt, mutta pilkaksi käyt tämän yhden päivän ja vihasi aittaan, sydämmeesi, kokoilet myrkkyä myrkyn päälle, ja tämä ihanata on.—Mutta kuinka seisoo varjo nyt? Ihan pohjaa kohden; nyt puolipäivä on ja paimenen syödä pitää. Syön, mutta pilkaksi syön, pilkaksi.—Mitä annettiin evääksi paimenelle? (Ottaa leivän kontistansa). Oletpa sileä päältänähden, mutta sisässäsi ehkä silkkoa löytyy. (Leikkaa veitsellänsä leipää). Mikä vastus siinä? Kivi leipääni leivottu on, ja siihen veitseni pilasin, veitseni, muisto isältäni. Sinun juones, sepän äkeä emäntä, tämä oli ja pistosanat, eilenehtoiset, näin kostit; sillä purema ja pistos puheeni olkoon, missä orjana mua katsellaan. (Viskasee leivän pois). Tyhmästi kostit, mutta paha oli tahtos toki mua kohtaan, sinä Hiien portto; mutta koston vannon kostoa vastaan.—Paimen itse karjansa pedoksi nyt muuttuu, ja naudoistasi, Ilman emäntä, ei sinun enään sarveakaan näkemän pidä. (Viskasee konttinsa metsään). Kaitsemisesta jo tarpeeni sain ja virkani hyvästi jätän.—Tämä päivä, tätä ennen niin pitkä, nyt ehtoosen kiirehtii kuin nuoli ja päättyy pauhinalla. Juones, Pohjolan tytär, nämät hetket lyhensi ja tyyneyden kiusan myrskyn kohinaksi muutti; sillä ennen iltaa on karjas hävitetty ja ilovalkeana huonees loistaa.—Tämänmoista jotain toivoin, ja olkoon niin, kuin vaan ilman äärtä on. Hyvä tahi paha, yhtä kaikki!—Jos loihtia taitaisin, niin metsän petoja joka tuulesta saattaisin tänne ja aterian heille rakentaisin. (Ajatar tulee). Ken sinä, jonka muoto niin hurja on ja hävytön?

AJATAR. Se, joka toivos täyttää taitaa.

KULLERVO. Mitä toivoin?

AJATAR. Metsän petoja tänne.

KULLERVO. Miksi?

AJATAR. Karjan surmaksi ne saisit, ettäs naisen pilkan maksaisit, joka kiveä sun antoi leipänä kantaa.

KULLERVO. Jotain tietävän näyt. Mistä olet, mikä nimes on ja toimitukses?

AJATAR. Ajattareksi mua kutsutaan, asuntoni vuorten vinkalo on ja virkani: ihmisiä vainota. Lempo ja maahiset mua palvelevat ja heidän avullaan voin paljon matkaan saattaa.

KULLERVO. Sinä Hiien heimoa olet?

AJATAR. Emoni isä ankara Hiisi on.

KULLERVO. Sukua näin suurta, niin ehkä olet harjaantunut loihtimisessa. Tee, mitä taidat, noidu tänne kaikki metsän pedot, ja mässätkööt karjassani!

AJATAR. Sen kohta teen, mutta elköön pysäykö kostos siihen, vaan vanno minulle, ettäs Ilmarisen koko perheen hävität!

KULLERVO. Vannoisinko sinulle, ämmä?—Mutta totuus on, että sepän huoneen jo itse polttaa päätin. Sen tänä ehtoona teen, mutta verta en toki vielä laske. (Sinipiika tulee vasemmalta). Ken tulee tuossa? Ken olet sinä houru, joka kannat muotoa näin armasta ja hymyelet niin makeasti mailmalle, jonka menoa viisaan kirota täytyy?—Pois tämä muoto, tyttöseni! se ei maksa vaivaa, usko minua, ei maksa se vaivaa.

SINIPIIKA. Murhetta nähdessäni, sen muodon kannan; mutta iloitsenpa, koska täällä iloa havaitsen.

AJATAR. Viekotustaan kavahda: se muoto niin viaton ja vakaa, se viisaan pettää. Poistaa tuo sinun täytyy.

KULLERVO. Sen teen, mutta enpä toki sinun käskystäs, ilkeä Ajatar. Luuletko, että vallassasi olen tai että edes suosiostas huolin, vaikkas mahtavakin olisit? (Sinipiialle). Kuitenkin olet sinä, imelähuulinen impi, mulle vielä vähemmin armas ja parasta, ettäs siirryt meistä pois; mutta mielin kuitenkin kysyä ken olet ja mikä virkas on?

SINIPIIKA. Metsola kotoni on ja siinä myös virkaani harjoitan. Minä vaeltajalle hyviä neuvoja annan, eksyneelle osoitan oikean tien ja murheellista lohdutan.

KULLERVO. Impi, sun elämäs on autuus.

AJATAR. Hän kiemailee, kiemailee.

SINIPIIKA. Kullervo, vielä valjeta taitaa kohtalos synkeä yö; sentähden mieles masentua anna ja kuule mitä sanon!

KULLERVO. Myöhään tulit, Havulinnan impi, myöhään.

SINIPIIKA. Ellös toivoa kadottako.—Kiurun viserryksen korkeuden kumosta kuulet, malta se merkki!

AJATAR. Korpin raakumisen vuoren jyrkältä kuulet, malta se merkki!

SINIPIIKA. Korpin ääntä en ymmärrä, mutta pieni kiuru sanoo, että
Kullervon onnen tähti vielä kiiltää taitaa.

AJATAR. Kiurun ääntä en ymmärrä; mutta musta korppi sanoo, että koska lumivalkeaksi hän muuttuu, silloin kiiltää Kullervon onnen tähti.

KULLERVO. Hyvin ennustettu, Ajatar.

SINIPIIKA. Kullervo, sun isäs ja emos, he elävät vielä.

AJATAR. Sen valehtelet.

KULLERVO. Sinä huono tietäjä.

SINIPIIKA. Ilkeä vaimo, joka pahuudesta iloitset!

AJATAR. Totuutta haastelen ja vihaan valhetta, joka kielestäs virtaa.

SINIPIIKA. Minä en valehtele.

AJATAR. Sen teet, sinä maikaileva vauva. Jos tahtoisin, niin tuulen kierroksissa sinun puhaltaa taitaisin aina Lapin tuntureille.

SINIPIIKA. Siihen puuttuu sinulta voimaa.

AJATAR. Ellös vihaani kiihoitelko.

SINIPIIKA. Sitä en pelkää.

KULLERVO. Riitanne katkaista tahdon. (Ajattarelle). Sinun palvelukseeni otan, mutta eron tämä toinen saa.—Lähe tästä, nuori nainen!

SINIPIIKA. Oman onnes tähden tee se itse pian, kiirehdi tästä koillista kohden, kunnes ehdit järvelle, joka Kalalammiksi kutsutaan! siellä asuvat isäs ja äitis.

KULLERVO. Tiedä, neito, että kymmenittäin talvia sitten tuiskunut on ja kesiä viheriöinnyt, koska he tuhaksi ja tomuksi tulit. Kalman kankaita he parhaallaan samoilevat.

SINIPIIKA. Sama aurinko, joka meille paistaa, paistaa heille myös, ja heidän asuntonsa on pieni mökki kuusistossa Kalalammin partaalla.

KULLERVO. Mutta surma heidät kohtasi tulessa ja liekissä. Kuuletko mitä sanon?

SINIPIIKA. Tulesta he pelastuivat kenenkään tietämättä ja pakenivat erämaihin, jossa vielä elävät.

KULLERVO. Tuska ja kuolema! Olisko se totta? He eläisivät vielä!—Mutta olkoon niin; en tahdo heistä tietää, en tahdo. Ei kelpaa enään tämä maa päiväpaisteelle sille, se pimeyttä, sadetta ja myrskyä tahtoo, koston myrskyä, ja sade olkoon verenvuodatus, koska rosmona metsän pimeydestä käyn.—Jätä meidät tyttöseni, ja elä tarinoillas kostoani pilaa! Mene tiehes, valheen neito ihanassa haamussa!

SINIPIIKA. Niinkuin onnes, poistun sinusta nyt ainiaksi. Nyt vasta mies mieletön, kavahtaos jumalten vainoa. (Menee).

KULLERVO. Kaikki menkäät, niin jumalat kuin sinä! Yksin öisillä ahoilla Suomen saarta samoilla tahdon, yksin niinkuin mäyrä, jonka huvitus pimeys on. (Ajattarelle). Mutta miksi viivyttelet sinä? Käy toimeen ja tee parastas; työssä ompi maksus.

AJATAR. Malta: jo ennen tuon pilven välttymistä päivän kasvoin edestä on
Ilman karja surmansa saanut. (Menee).

KULLERVO (yksin). Miksi ompi sydämeni jaettuna vielä ja kahdakkielin haastelee? Mutta tästälähin kuulla tahdon vihan ääntä vaan ja koston kuiskausta. Sepä sopii hänelle, joka päättänyt on jättää pirttien suojan ja metsiin asumaan mennä, jossa ystävänsä ainoa on loimottava nuotiovalkea. Siellä me kuin veljet toinentoisemme kättä likistelemme, koska talven myrskyt käy ja taivaan tähdet välkkyy. Metsässä asua tahdon; kontoni syvä maan povessa ja valkeani kuusen juurella mua talven kylmistä suojeleman pitää. Niinpä asuntoni tästälähin; ja koska lakeuksilla näyn, niin kauhistukoot. (Nyyrikki tulee kiiruulla).

NYYRIKKI. Oletko tämän karjan paimen?

KULLERVO. Se olin, mutta hetki sitten tämän viran annoin pois.

NYYRIKKI. Kellen annoit sen?

KULLERVO. Ajattarelle.

NYYRIKKI. Ellös juonitelko. Tämä karja, sen tiedän, on Ilmarin ja sinä hänen paimenensa, mutta et nautojesi avuksi riennä, vaikkas näet, kuinka pedot heitä ahdistavat. Mies, miksi seisot tässä niinkuin ei mitään tapahtuis?

KULLERVO. Viisautta itselleni kokoon.

NYYRIKKI. Tätä kootessas kohtaa Ilmaria vahinko näin ankara.

KULLERVO. Vahingosta viisaaksi tullaan.

NYYRIKKI. Oletko järjetön, mies? Käy kanssani, ja peloitetaan pois nämät pedot; yksin en rohkene heitä lähestyä, koska on heitä noin hirveän paljon. Katsos, kuinka iskee susi hampaansa Kyydön kurkkuun tuossa. Nyt lehmän kaataa, nyt.

KULLERVO. Tästälähin, joutuisinko vielä paimeneksi, tiedän, kuinka estän tämänlaisen pahan.

NYYRIKKI. Kuinka?

KULLERVO. Etten toisten salli hänen noin iskevän hammastansa lehmän kurkkuun.

NYYRIKKI. Etkä tee sitä nyt?

KULLERVO. Ensin leikin nähdä tahdon, ja onpa se hauskaa. Kuules tätä pauhinaa!

NYYRIKKI. Se sinua huvittaa?

KULLERVO. Sydämmestä.—Mutta ken olet sinä, joka tähän ilmestyit niin kiltisti kieltä pieksemään?

NYYRIKKI. Nyyrikki on nimeni.

KULLERVO. Terve, metsän ankara jumala! Näin vähäinen ja killisilmä?

NYYRIKKI. En ole Nyyrikki Tapion poika, vaikka nimeänsä kannan, joka pilkoilla onkin minulle annettu—mutta yhtä kaikki—vaan olen linnustaja Nyyrikki, ja totinen ihminen niinkuin sinäkin.

KULLERVO. Lähe sitten ansahilles ja terrentarhoilles ja minut yksin jätä tähän karjani kanssa.

NYYRIKKI. Katsos, ei ole sinulla nautaa ainoaakaan enään, kurja paimen!

KULLERVO. Lähe pian!

NYYRIKKI. Minä lähen. Ethän, hyvä ystävä, minua selkään pane, vaikka vähän nuhtelinkin sinua? Mutta siinä tarkoitin sua kohtaan hyvää.

KULLERVO. Hyvää! Käy käpälämäkeen, jos elää tahdot?

NYYRIKKI. Jos elää tahdot? Mitä tarkoitat, mies uljas ja iloinen?
(Itseks.) Vihaiselta hän näyttää ja pian ihmeitä kanssani tehdä taitaa.
(Äänensä). Ethän minua selkään pane, vaikka tyhmyydessäni sinua äsken
vähän soimasin.

KULLERVO. Sinä mieleni vimmaat.

NYYRIKKI. Kuuleppas, mies, mitä sinulle ilmoitan: Erämaassa elävät vielä isäs ja äitis. Minä tiedän sen, mutta elä Jumalan tähden sano Untolan Kimmolle, että kuulit tämän minun suustani.

KULLERVO. Tahdotko mennä? (Nostaa ylös suuren kiven maasta ja viskasee sen Nyyrikin perään, joka pakenee juosten). Kiitä jalkoesi nopeutta, ettäs pelastuit, sun muuten tämä kivi luonnottomaksi aineeksi runtonut olis.—Nyt Ilman kartanoa kohden päivätyötäni päättämään ja siitä suorasti Untolaan käy kostoni tie. (Menee).

Näytelmälaitosten muutos.

(Ulkopuolella Ilmarin huonetta, joka seisoo vasemmalla; perällä näkyy kunnaita, laaksoja ja järviä. Ilmarin emäntä tulee huoneesta).

ILMARIN EMÄNTÄ. (Yksin). Lähestyy jo ehtoo, kuusi mustenee ja mänty mäellä tuolla harmaana haamuna seisoo; tämä, pilvisenä päivänä, merkki paimenella on, että ilta likenee. Mutta miksi viipyy paimenemme tänä ehtoona? Korven rannalla jo torvensa kaikuman pitäis ja kilisemän kellot. (Eräs naispalvelijoista tulee oikealta). Karjaamme, tyttöni, ei kuulu, vaikka ehtooksi jo hämärtyy.

PALVELIJA. Pilvet päivän himeäksi tekivät ja sentähden ei malttanut paimen kohta yön ja päivän rajaa.

I:N EMÄNTÄ. Kovin toki tänään paimenta pilkkasimme, koska saatoimme häntä kiveä kantamaan. Tämän tähden hän ehkä mielellä kyllä katkeralla ensimäisen päivänsä paimensi.

PALVELIJA. Kielensä tähden ei ansainnut hän muuta.—Mutta ken tulee tuossa? Nyyrikki, se kerkeäjalkainen. (Nyyrikki tulee oikealta).

NYYRIKKI. Terveys ja rauha Pohjan kaunoiselle!

I:N EMÄNTÄ. Sinä metsästä tulet ja olet kenties karjani nähnyt, jota
Kullervo kaitsee?

NYYRIKKI. Hän koreasti kaitsee, kaitsee niinkuin vuohi huhtaa. Näkyy kuin metsän petojen kanssa olis hän yksissä tuumissa surmaksi karjalle.

I:N EMÄNTÄ. Onnettomuutta aavistan. Nyyrikki, sinä haastelet kuin olis tapahtunut joku vahinko.

NYYRIKKI. Vahinko suuri, sen itse näin.

I:N EMÄNTÄ. Mitä näit?

NYYRIKKI. Kuinka sudet komean karjas hävittivät.

I:N EMÄNTÄ. Ei huvita se vale.

NYYRIKKI. Pian pitää sanani toteen käymän: yösen lähestyvän näet—nyt aurinko itsensä näyttää, mutta juuri vaipuessaan mäen taakse tuonne— mutta karjastas et yhtään nautaa vielä näe.

I:N EMÄNTÄ. Täytyykö uskoa mitä haastelet? Vahingon tämänkaltaisen poistakoon pilvien jumala! Kuinka sanoit? Kaikki karjani hävitetty?

NYYRIKKI. Ei ainoatakaan henkiin jäänyt.

PALVELIJA. Mutta seurasihan karjaamme paimen; missä löytyi hän petojen päälle karatessa?

NYYRIKKI. Juuri vieressä, mutta katsellen riemulla veristä leikkiä. Jos olisi kanssani hän apuun käynyt, niinkuin tahdoin, niin huiskahtaispa vielä monen hatasarven häntä; mutta se tulenruoka ei paikastakaan liikahtanut, vaan käänsi pilkaksi mitä hänelle haastelin. Yksin en rohjennut petoja lähestyä, koska oli heitä lukematon joukko, vaan täytyi minun katsella kuinka naudat surmattiin. Minä kiljuin kiukuissani hänen edessänsä, haukuin hänen päästä kantapäähän asti ja yritin jo panna häntä selkäänkin, mutta onnekseni äkkäsin hänen monta vertaa vahvemmaksi minua. Noin korkean kiven, uskottenko? noin korkean kiven hän maasta tempasi ylös ja nakkasi perääni, mutta Ukolle kiitos, joka minulle syntyessä antoi näin norjat jalat.

I:N EMÄNTÄ. Kadottanut siis olen viljani kultaisen! Kaikki surmansa saaneet, Nyyrikki?

NYYRIKKI. En ihmettele, että murhe sinun saavuttaa.—Kaikki surmansa saaneet; ei auta.

PALVELIJA. Missä näit tämän onnettomuuden?

NYYRIKKI. Kumminkin penikulman matkaa tästä, Seunamäen ahoilla.

I:N EMÄNTÄ. Vihoissansa karkoitti hän karjansa näin kauvas.

PALVELIJA. Mutta tiedä, jos valhettelet, niin sitä valhetta eipä sinun hyveksimän pidä.

NYYRIKKI. Pääni sepän väkivasarata maistakoon, jos ei ole kaikki totta, mitä teille haastellut olen. (Kullervon ääni kuuluu oikealta). Siinä paimen mutta missä karja?

I:N EMÄNTÄ. Missä on karjani, mies, missä on karjani? (Menee kiireesti oikealle).

NYYRIKKI. Emäntäiseni, kuule, mitä virkkaan: elä sanaakaan hänelle ilmoita, keltä asiasta tiedon sait, hän muuten pian lyö mun hengeltä pois, sen hän tekee. Sinäkään, tyttöni, et hiiskune hänelle mitään, että täytyi minun kannella päällensä. Hän on hirveä ja ennenkuin tiedämmekään, nykistää meidät molemmat.—Hän tulee. Menen vähän verhoon, mutta astun esiin, koska parhaaksi näen.

PALVELIJA. Se uljas Nyyrikki!

NYYRIKKI. Teet niinkuin sanoin, piikaseni: et mainitse hänelle mitään, mitä haastellut olen. (Poistuu vasemmalle. Kullervo ja I:n emäntä tulevat oikealta).

KULLERVO. Hyvin kaikki.

I:N EMÄNTÄ. Mihin saatoit karjani? Sano pian!

KULLERVO. Metsässä kuleksivat mustakuonoiset, nopeasti parhaallaan maata varvastelevat, mutta ei kuitenkaan omilla jaloillaan.

I:N EMÄNTÄ. Vastaa suoraan, mies!

PALVELIJA. Tiedä, että pieksiäiset sinulla varteissa on.

I:N EMÄNTÄ. Missä ovat lehmäni, hatasarveni kaunoiset?

KULLERVO. Häntyrien maarussa nyt sukevasti liukkuvat; kyyti on heillä ilman maksotta.

I:N EMÄNTÄ. Ovat siis surmatut?

KULLERVO. Kaikki.

I:N EMÄNTÄ. Onneton paimen!

KULLERVO. Onneton hän oli, sillä ikävä on elo Paimelassa, ja sentähden sen päätin riemun pauhinalla. Ilokseni katselin sitä leikkiä veristä ja nousivat taasen rintani palkeet.

I:N EMÄNTÄ. Miksi teet syys suuremmaksi kuin se on? En usko, ettäs huolimatonna katselit, kuinka raatelivat karjani metsän pedot. Sano, että vahingon kohdatessa, lehmistä eksyit pois, niin koetanpa rangaistustas lievittää.

KULLERVO. Toisin kuitenkin on asia: itse naudoillesi surman saatoin, ja että kaikki niin pikaisesti kävi, siitä kiitän Ajatarta, joka sudet kaikista ilmoista karjaani joudutti; käskystäni tämä tapahtui toki.

I:N EMÄNTÄ. Sinä Hiien heittiö, peikko, miksi tämän teit?

KULLERVO. Sinä kiukkuinen emäntä, miksi paimenesi leipään leivoit kiven?
Mutta minkätähden torelen tästä päälles, koska kaikki onnekseni kääntyi?

PALVELIJA. Siis tulis sinun meitä kiittää, vaan ei kostaa, koska sinulle onnen saatoimme.

KULLERVO. Kostossapa onneni, juuri siinä, että näin on käynyt: tästä jotain tehdä taitaan.

I:N EMÄNTÄ. Mitä siitä tehdään, kohta sun näkemän pitää. (Palvelijalle).
Anna tieto Ilmarille, riennä!

PALVELIJA. Hän pajassa on, ja pian hänen tänne saatan. (Menee oikealle).

KULLERVO. Hän tulkoon ja miehensä kaikki, vasaroilla ja pihdeillä.

I:N EMÄNTÄ. Orjako näin korskailee?

KULLERVO. Orja! Ellös mainittako sitä sanaa.

I:N EMÄNTÄ. Miksi en, koska orjaksi merkitty olet ja orjana ostettu?

KULLERVO. Puhees taitaa sokeaksi, hurjaksi mun saattaa. Vaikene, vaimo!

I:N EMÄNTÄ. Minä edessäsi vaijeta? Hävytön! Miksi karjani menetit, sinä villisusi, peto?

KULLERVO. Niin, kuin ei vaan orja.

I:N EMÄNTÄ. Orja, viheliäinen orja!

KULLERVO. Tuli ja leimaus! (Lyö veitsellänsä I:n emäntää rintaan).
Veitseni pystyy vielä.

NYYRIKKI. (Juosten vasemmalta yli teaterin). Murha, murha! Tänne rientäkää! Murha! (Katoo oikealle. Palvelija tulee).

PALVELIJA. Ken huutaa murhaa?—Onneton hetki! Emäntä tapettu on! Ken on tehnyt tämän? (Emännälle). Heräy ja toinnu, näytä vielä kerran mailmalle lempeät, siniset silmäs. Mutta hän kylmenee. (Kullervolle). Mies, sinun tekos tämä on? (Työntäisee häntä vasten rintaa). Sinä pahahenki, sinä hänen tapoit!

KULLERVO. Sen tein. Onko hän kuollut?

PALVELIJA. Kuollut, ijankaikkiseksi. Tässä tulee meidän miehiä.
Rientäkää! (Nyyrikki ja muutama Ilmarin miehistä tulevat oikealta).

NYYRIKKI. Tuossa hän seisoo. Suomikaat hän ensin, sitten nykistäkäät, tappakaat, niinkuin hän emäntänne tappoi. Karatkaat kiinni häneen kaikki yksimielisesti. Kas niin! Hyvästi löylyttäkäät häntä.

1:N MIES. Onneton, mitä olet tehnyt?

2:N MIES. Sinä hänen murhasit?

PALVELIJA. Jääkylmänä makaa tässä Pohjolan tytär, jos häntä arvossa piditte, niin kuolemansa kostakaat. Kitukoon murhamiehensä, kitukoon, että mailma kauhistuu.

NYYRIKKI. Aika mekosti häntä pieskäät.

PALVELIJA. Miksi viipyy Ilmarinen?

NYYRIKKI. Hän viipyy lähteellä; toki näen hänen lähestyvän. Tuossa hän tulee.

KULLERVO. Mikä on aikomuksenne miehet?

1:N MIES. Hyvin ansaittu rangaistukses!

2:N MIES. Rangaistus kova.

NYYRIKKI. Ensin päivän pitkät pieksiäiset, sitten kuolema.

KULLERVO. En usko sitä. Pois! (Viskasee äkisti tyköänsä miehet, jotka kiirivät nurin hänen ympärilleen).

NYYRIKKI. Sinä riivattu, mitäs teet?

PALVELIJA. Enemmin voimaa tänne, enemmin voimaa ja väkeä!

KULLERVO. Ole huutamatta, neito; tässä minua ei kuriteta.— Laveammaltakin kostoni liekin taitaisin riehua antaa, mutta täksi kertaa olkoon tässä kylliksi.—Nyt vapaa olen ja asetan tieni, mihin mielin; se metsiin käy. (Menee).

PALVELIJA. Niinkö annatte hänen mennä?

1:N MIES. Mitä taidamme tehdä?

NYYRIKKI. Se on Hiisi itse.

PALVELIJA. Tällä hinnallako pääsee emäntämme surmaaja, kauniin Pohjolan tyttären murhamies? (Kullervon torvi kuuluu).