LEA; MARGARETA

Näytelmiä yhdessä näytöksessä

Kirj.

Aleksis Kivi

1919.

LEA

Näytelmä yhdessä näytöksessä

JÄSENET:

SAKEUS (Pipliassa Zacheus), publikanien päämies Jerikossa. LEA, hänen tyttärensä. ARAM, eräs nuori saduseus. JOAS, eräs fariseus. RUBEN, publikani.

Tapaus: Palestinassa Jerikon kaupungissa Kristuksen aikana.

Sakeuksen huone; avonaisesta ovesta näkyy etäällä kallioinen seutu ja kallioin juurilla korkeita palmuja. Sakeus istuu pöydän ääressä lukien rahojansa lippaasta pöydällä.

ENSIMÄINEN KOHTAUS.

Sakeus. Sitten Ruben.

SAKEUS. Yksi tuhatta, kaksi tuhatta, kolme tuhatta penninkiä. Siinä kolme tuhatta penninkiä.

(Kimmauttaa äkisti lippaansa kiini.) Ruben! Unohdanpa viikunatarhani. Ruben! (Ruben tulee.)

RUBEN. Mitä tahdot, herra?

SAKEUS. Käy kerta viikuna- ja palsamitarhani ympäri ja katso, onko kaikki, niinkuin oleman pitää. Muista: hedelmät rippuvat valmiina, aita on heikko ja varkaita monta. Tee, niinkuin sanoin.

RUBEN. Teen sen heti. (Menee.)

TOINEN KOHTAUS.

Sakeus (yksin).

SAKEUS (Avaa taasen lippaansa ja lukee:) Kolme tuhatta, neljä tuhatta, viisi tuhatta penninkiä. Niin, viisi tuhatta penninkiä ja kasa ropoja siihen lisäksi, siinä on rikkauteni rahassa. Rikas olen, mutta miksi en rikkaampi? Viisi tuhatta penninkiä; miksi ei kymmenen tuhatta?—Mutta tuleva aika tuopi käsiini kultaa, jota Sakeus tietää ammentaa ja panna talteen.—Rikas olen, rikkaammaksi tulen, ja olenpa onnellinen myös, niin luulen. Mutta onnellisempi olisin, jos tuo kiiltävä saalis tuossa olisi kokonansa kunnialla pyydetty; mutta juuri niin ei ole laita. Enin kaikista muistelen tuota leskeä Gilgalin kaupungissa. Hän on köyhä, mutta häneltä pinnistin vikkelästi ulos kaksikymmentä penninkiä,—ja kymmenen määrää siinä kohdassa laki.—Noo, tosin puristan ja kiskon, »oikein ja väärin kokoon käärin»; mutta samoin teki tässä ennen minua toinen mies, samoin myöskin mies ennen häntä, ja niin on tapahtunut aina alusta Rooman vallan. Ja, suuri Jehovah! ken on Israelissa kylliksi luja harjoittamaan Sakeuksen virkaa, silloin tällöin horjumatta oikeuden tieltä pois? Tuskin joku voimallinen rabbi.—Mutta kuinka suuri on tuossa ropojen luku? (Lukee.—Joas tulee sisään Sakeuksen huomaamatta.)

KOLMAS KOHTAUS.

Sakeus. Joas.

JOAS (erikseen.) Tuossa istuu ukko yksin ja, niinkuin luulen, lukee aarteitansa. Niin, siinäpä se voima, joka minua, puhdasta fariseusta, vetää väkisin ylönkatsotun publikanin huoneeseen. Tästäpä saan pitää hyvänäni paljon nuhteita ja kylmyyttä monelta vanhurskaalta ystävältäni ja heimolaiseltani. Mutta ukolla tuossa on kultaa ja tavaraa, joista ei sydämeni mieli enään erota, ei, vaan kaiken tämän rikkauden perilliseksi tahdon tulla hänen tyttärensä kautta. (Katsoen yli Sakeuksen olan.) Haa, mitkä kiiltävät kulta-kasat!

SAKEUS (huomaa Joaksen ja lyö äkisti lippaansa kiini). Mies, mitä näit?

JOAS. Kultaa, kultaa!

SAKEUS. No, miksi näytti?

JOAS. Mullaksi, mullaksi!

SAKEUS. Mullaksi? Jos niin aattelet kullasta, niin etpä koskaan pysy varallisena miehenä, vaikka ammentaisi onni sun arkkuusi vielä suuremmat perinnöt kuin ne, jotka jo saanut olet.—Multaa! Mitä? oletko tyttäreni ansaitseva ja hänen kauttansa viimein kaiken tämän kullan, jonka hiellä ja vaivalla olen koonnut vuosien kuluessa?

JOAS. Älköön tämä teitä huolettako, isä. Kuitenkin pois, kauvas minusta se, että rakastaisin täällä ylitse kaikkea tuota maallista tavaraa, jonka koi syö, ruoste raiskaa ja varkaat kaivaa. Minä pelkään ja rakastan ainoastaan Israelin Herraa, joka tähän asti on minua varjellut ja tästälähin varjelee kaikesta synnin loasta. Joas ei jumaloitse kultaa ja rikkautta; mutta hänen säästäväinen luontonsa tekee, että rikkaus hänen hallussansa ei vähene, vaan enenee päivä päivältä. Tavaraa en katso ylön, vaan rehellisellä tavalla tahdon sitä lakkaamatta koota. Ja mistä syystä? Siitä syystä, että viimein kuin näen itseni kyllin varakkaaksi, taidan harjoitella laupeuden töitä Herran kunniaksi.

SAKEUS. Mutta aina varovasti, aina varovasti, muistellen pahoja päiviä, jotka voivat meitä lähestyä.

JOAS. Varovasti, sen tiedätte.

SAKEUS. Minä tiedän, että toimitan Lealleni miehen, joka ei tuhlaa, mitä Sakeus on koonnut, vaan saattaa säästöt paisumaan yhä enemmän ja pitää köyhyyden kaukana siitä huoneesta, jossa tyttäreni emännöitsee. Joas, rakastatko lastani?

JOAS. Vähemmän kuin Jehovaa, enemmän kuin itseäni.

SAKEUS. Ja enemmän kuin minun kultaani?

JOAS. Mitä kysytte?

SAKEUS. Yhtä kysyn. Katso, jos nyt pahapäiväni tulisi, ryntäisi päälleni tuulen puuskana, kuin ennen Jobin onnettomuuden päivä, temmaisten minulta kaikki, ja minä seisoisin kerjäläissauva kädessä; sano, ottaisitko sittenkin tyttäreni vaimokses?

JOAS. Elohimin nimessä, minä ottaisin hänet.

SAKEUS. Terve sinä!

JOAS. Rakkauteni häntä kohtaan ei ole kullan pyyntiä, vaan puhdas ihastus, niinkuin ennen Jaakopin povessa Raakkelia kohtaan.

SAKEUS. Poikani, minä tahdon uskoa sen, ja olen valmis laittamaan häitä.

JOAS. Yhtä mielin kerran vielä kysyä. Naituani tyttärenne, kuinka suuren huomenlahjan saan?

SAKEUS. Kaksi tuhatta penninkiä.

JOAS. Ei, kolme tuhatta.

SAKEUS. Kaksi tuhatta, ei äyriä enemmän. Mutta mentyäni viimein isieni luokse, silloin tiedät saavasi kaikki; ole tyytyväinen.

JOAS. Vakaasti suostun odottamaan, kun vaan kerran olen saanut tyttärenne. Mutta siinähän on solmu.

SAKEUS. Jonka avaa isän valta.

JOAS. Hänen sydämmensä on minua kohtaan kylmä, mutta Aramille aivan hempeä.

SAKEUS. Vaan sinä hänet saat, mutta Aram saakoon sauvastani, jos kerran vielä hän uskaltaisi astua minun huoneeseni. Monta on minulla syytä hyljätä tämä mies. Katso, hän on saduseus, vaikka alhaista säätyä, ja siis enemmän vielä inhoittava kuin itse saduseusten päämies. Hän on puoleksi Kreikkalainen, lukee yhtä kevytmielisesti Moseksen lakia kuin pakanain saastaisia kirjoituksia. Tutkistella muukalaisten eksyttäviä kirjoja: rangaistuksen alainen teko!

JOAS. Kivitystä ansaitseva, kivitystä.

SAKEUS. Ja mikä on hän vielä? Köyhä rotta. Ja se on pykälistä pahin. Antaisinko siis tyttäreni hänelle? En, niin kauvan kuin elää Israelin Jumala!

JOAS. Minä kiitän teitä. Mutta olkoon asia lujasti vahvistettu, vierasmiesten kuullen.

SAKEUS. Se tapahtukoon, kun tyttäreni tulee.

JOAS. Missä viipyy hän? Ehkä tuon kirotun saduseuksen luona taas, hänen viekkaan äitinsä puheilla.

SAKEUS. Erehdytpä. Nyt on hän luvallani pois, mutta kadunpa toki, että päästin hänen. Jo eilen läksi hän erään ystävänsä seurassa katsomaan tuota profeettaa, näkemään hänen ihmeitänsä, joista kerrotaan loppumatta. Kimahtihan—ja sen mahdat tietää—eilen kaupungissamme suuri huuto ja maine tuosta eriskummallisesta miehestä, tuosta Natsarenuksesta, jota kutsutaan profeetaksi, vieläpä Messiaaksikin.

JOAS. Kaikki hulluutta! Tutkistele kirjoja; niistä olet löytävä järkähtämättömän todistuksen, ettei tule profeettaa Natsaretin kaupungista, saatikka Messias, Israelin luvattu ylkä, Davidin huoneen herra.

SAKEUS. Minä sanon: niin kertoilee kansa.

JOAS. Tämä kansa, tämä viheliäinen joukko, joka ei tunne lakia eikä profeettoja, olkoon kirottu! Kirottu olkoon tomppelikas roistokansa! Ah, että laskitte neidon siihen petolliseen virtaan.

SAKEUS. Toivon kuitenkin…

JOAS. Vaiti! Seitsemännen rukouksen hetki on tullut. (Laskee polvillensa ja rukoilee.) Minä nostan käteni ylös korkeuteen ja kiitän sinua, Abrahamin Jumala, Iisakin Jumala, Jaakopin Jumala ja meidän isäimme Jumala! Minä kiitän sinua, etten ole ryöväri, en varas enkä valehtelija, etten istu siellä, missä pilkkaajat istuvat, vaan käyskelen kaukana jumalattomain retkiltä. Katso, minä olen kuin istutettu viikunapuu juoksevan virran reunalla, joka aina on kantava hedelmänsä oikeaan aikaan ja jonka lehdet eivät lakastu. Kaksi kertaa viikossa minä paastoan, kerran viikossa lahjoitan uhriarkkuhun äyrin, ja aina Sinua sapattina ylistän, veisaten temppelin pyhässä savussa. Herra, ken palvelee sinua hartaammin Benjamin maassa, ja ken on siis enemmän ansaitseva, että hänen hyvin kävis, niin istuessa kuin astuessa, niin maatessa kuin valvoessa? Herra, suojele Joasta aina, mutta syökse hänen vihamiehensä helvetin tuleen! Kuule rukoukseni, isäimme Jumala, sotajoukkojen ruhtinas, Herra Sebaot!

(Nousee ylös. Tämän kuluessa on Sakeus korjannut lippaansa ja tehnyt yhtä ja toista siivoamista huoneessansa.—Lea tulee.)

NELJÄS KOHTAUS.

Entiset. Lea.

SAKEUS. Tyttäreni, sinä olet viipynyt kauvemmin, kuin lupani myönsi.

LEA. Ah, isäni! lentäen kuluu aika, kun sydämmemme askartelee taivaan ihmetöissä.

SAKEUS. Sielusi on tulessa ja liekissä, luulen minä.

LEA. Oi, pyhälle tuntuu ilma, jota hengitän, pyhälle tuuli viikuna-tarhassamme!

SAKEUS. Joko hulluttelet sinäkin?

JOAS. Mitä sanoin minä? Haa, villitys on saanut vallan!

LEA. Joas, ole lausumatta niin, ja sinä, mun isäni armias. (Halailee isäänsä.) Isä, minä olen usein ollut tottelematon lapsi; mutta anna minulle anteeksi, taivaan rakkauden nimessä, anna minulle anteeksi kaikki. Tästälähin lupaan olla kuuliainen Leasi aina.

SAKEUS. Mun tyttäreni, hyvä lapsihan olet ollut aina, paitsi yhdessä kohdassa, mutta siinäpä tuiki itsepintainen ja vastahakoinen. Sinä ymmärrät?

LEA. Minä ymmärrän; tämä viittaa Joakseen, mun ylkääni.

JOAS (erikseen). »Ylkääni!» Sen sanan kuulen hänen suustansa ensimäisen kerran. Hänen mielensä on muuttunut.

LEA. (Ottaa Joasta kädestä.) Joas, aivan penseä on poveni ollut sua kohtaan, sen tunnustan; mutta minä tahdon rukoilla itselleni taivaalta rakkautta, ja rakkauden hengen lapsena sua kerran vaimonasi palvelen ja kunnioitan. Aram, nytpä unohdan sinun ja liityn Joaksen kohtaloon; sillä niin on isäni tahto. Jos toisin tekisin, niin saattaisipa kenties murhe hautaan hänet, joka on mun siittänyt ja niin hellästi kasvattanut, hänenpä kenties kuolettaisin, ennenkuin aikansa on tullut, ja minua kohtaisi korkeuden rangaistus. Mutta jos täytän hänen tahtonsa, rakentaen rauhaa, niin asettuvat hyvät enkelit huoneeseni ja viimein kantavat mun sieluni Abrahamin helmaan. Rauhaa, sovintoa tahdon tehdä, niin käskee Natsarenuksen oppi, tuon Jumalan lähettämän miehen oppi. (Ojentaa Joakselle toisen kätensä.) Joas, katso morsiantas!

SAKEUS. Tämä on somasti tehty, mun lapseni, oikein soreasti! Joas, oletpa nyt kihlattu mies; hän tarjoo sinulle kätensä ja sydämensä.

JOAS. Ole tervehditty, soma neito!

SAKEUS. Eikö ole hän oivallinen lapsi?

JOAS. (Syleilee Lean päätä.) Eihän sitä voi kieltää. (Erikseen.) Täytyy takoa, täytyy takoa, niin kauvan kuin on rauta lämmin, takoa ja peitellä vielä, millä silmällä katselen sun hulluuttasi. Mutta kas, kun kerran olet vaimoni, laillinen aviopuolisoni, niin kyllä sun opetan juoksemaan narrin retkillä ja kuulemaan tyhmän Galilealaisen kirottua oppia. Toki nyt käskee viisaus, että hallitsen mieltäni vielä ajan tuonnemma, vaikka paisuukin sappi. Mutta tuleepa tästä vielä luku laulun perästä, tulee.

SAKEUS. Rukoilitko taas? Vaan sano: ah! eikö ole hän oivallinen lapsi!

JOAS. Ei voi kieltää.

SAKEUS. Natsarenus on siis vaikuttanut hyvää eikä pahaa.

JOAS (purren hammasta). Hmm, hmm! (Lea kääntyy isänsä puoleen.)

LEA. Mun kallis isäni! hyvin tekee hän kaikki, tämä mies. Sairaat hän parantaa, syntisille saarnaa hän armoa ja orjille ijäistä vapautta. Oi! olenhan nähnyt hänen ihmeellisen voimansa, sen näin kun talutettiin hänen eteensä mies, joka mykkä ja kuuro oli. Liepeästi tarttui hän mieheen, painoi sormensa hänen korviinsa ja katsahti laupeaasti ylös taivaaseen. »Hefata», hän lausui, ja kohta aukenivat miehen korvat, hänen kielensä siteet päästettiin, ja selvästi hän haasteli suureksi ihmeeksi kaikille. Millä kiitollisuuden ihastuksella silloin parannettu katsoi parantajaansa, ja millä jumalallisella hymyllä loi häneen silmänsä Natsaretin poika, rakkautta täynnä! Mikä juhlallinen hetki, jona kaikki kansa itkuun hyrskähti heidän ympärillään! Oi! armon-liiton enkeli on meitä lähestynyt matalasta majasta Galilean vuorilta, mutta Jumalan linnasta on hänen sielunsa lähtenyt alas. Ja siunattu olkoon se kohtu, joka häntä kantoi, siunatut ne kädet, jotka häntä tuuvittivat! Tullut on Israelin otollinen aika, nousnut on sen autuuden päivä.— Isäni armahin!

SAKEUS. Ihmeellistä!

JOAS. (Erikseen.) Saatana on karannut kahleistansa ja villitsee nyt maailmaa.

SAKEUS. Sano, tyttäreni, millainen on miehen muoto?

LEA. Isäni, kuinka voisin kuvata häntä, lähettilästä ikuisen aamun? Niinkuin aamun koitto paistaa hänen kirkas otsansa, ja kuin aamun tähteä kaksi hänen silmänsä säteilevät, lausuen maailmasta, jolla ei ääriä ole. Vertaisinko aamun ruskoon hänen huuliensa hohtavaa kultaa, joista hengittää puhtaus ja pyhyys? En tiedä, mutta kiharat hänen olkapäillänsä välkkyvät niinkuin muhevat pilvet, niinkuin varjoisten pilvien somat kierrokset Hermonin hartioilla välkkyvät. Hän halvassa manttelissa käyskelee, samoin hameessa, Galilean vaimoin kutomassa, ja purpurainen nauha vyöttää hänen hoikan miehustansa. Ah! hänen kuvansa juhlallinen korkeus meitä taivuttaa alas ja taasen saman kuvan lempeä voima vetää meitä armaasti hänen manttelinsa liepeisiin. Ja sille, joka hänen kasvojansa katselee, hän lainaa valoa sädeloisteestansa, niinkuin lähteelle valoa antaa auringon terä. Niin, jos äänetönnä hän seisoo. Mutta kun aukenevat hänen huulensa, silloin kaikuu ääni voimallinen niinä kuin Jehovan, ja kuitenkin lempeä kuin tuulen hyminä Salemissa. Niin kaikui hänen äänensä saarnatessansa Jumalan valtakunnasta. (Katsahtaen hartaudella ylös.) Sinne mua kerta saata, armias henki taivahan! Sinne meitä kaikkia kerta saata!

JOAS (erikseen). Tosi! Saatana on pääsnyt irti ja villitseepi maailmaa valkeuden enkelin haamussa.

SAKEUS. Lapseni, kerro mulle lyhyesti, mitä hän saarnasi.

JOAS (erikseen). Kas niin!

LEA. Sydämmen puhtautta, hengen siveyttä tahtoo hän meiltä ja että hylkäämme kaikki saastaiset ja häijyt himot. Vihan, vainon hän tuomitsee pois ja tahtoo, että rakastamme kaikkia, kaikkia, niin vihamiehiämme kuin ystäviämme. Vihamiehiämme! Isäni, huomaitkaat tämä.

SAKEUS. Vihamiestämme rakastaa!—Se on uutta.

LEA. Mutta jaloa, ihanata, ihanata!

JOAS (erikseen). Lystillistä!

LEA. Kaikki hän kutsuu liittoonsa, niin pakanat kuin Israelin lapset, niin publikanit kuin temppelin vartijat hän kutsuu taivaan liittoon.

JOAS (erikseen). Voi taivaallista melskaa!

LEA. Ei ketäkään katso hän ylön, ei syntistä suurimpaa, joka vaan katuu ja parantaa itsensä. Uutta, vilpitöntä henkeä hän tahtoo, ja jo täällä murheen laaksossa hän lupaa meille palkinnoksi omantunnon rauhan ja puhtaan ilon, mutta viimein kuoltuamme hän antaa sielullemme ijankaikkisen autuuden Jumalan pyhässä Sionissa.

JOAS (erikseen). Lystillistä, lystiä! Heisaa kaikki Sionin pojat ja tyttäret!

SAKEUS. Sano missä erosit miehestä.

LEA. Kappaleen matkaa kaupungin portista, jota hän lähestyy.

SAKEUS. Minä tahdon hänen nähdä!

LEA. Rientäkäät häntä vastaan!

JOAS. Mitä mieletöntä?

LEA. Mun hyvä isäni, rientäkäät häntä vastaan!

SAKEUS. Paikalla, ja seuratkoon mua Ruben. Häntä tarvitsen; sillä olenpa kovissa kiipaleissa vuokramiesteni kanssa toisessa talossani. Eipä heltiä sieltä leikiten vuokra, mutta nytpä on lähteminen kiristämään heitä, ja toimitan siis yhdellä tiellä kaksi asiaa, koska taloni on lähellä kaupunkimme porttia.—Minä tahdon nähdä tämän miehen!

JOAS. Seisattukaat, malttakaat mieltänne!

SAKEUS. Miksi tahdot niin?

JOAS. Pysykäät hänestä kaukana, muutoin kiukkuinen perkele kiertää päänne hulluksi.

SAKEUS. Ole pelkäämättä, poikani.

LEA. Joas, tämä puheesi on taivaalle kauhistus. Oi ylkäni! lähdeppäs sinäkin häntä katsomaan, ja oletpa huomaitseva, toivon minä, ettei ole hän perkele, vaan Messias itse.

JOAS. Messias! Hahaa! Missä ovat sitten hänen legionansa, siivitetty ratsasjoukkonsa, missä voimat, joilla kukistaisi hän Roomalaiset, syöksisi ne helvettiin alas ja rakentaisi uudestaan Davidin linnan? Näitä kaikkia ei kuulu eikä näy.

LEA. Sinä et käsitä hänen oppiansa. Ei ulkonaisella tavalla, vaan henkensä voimalla on hän vapahtava maailman.

JOAS. Mikä hulluus!

LEA. Viisaus taivaallinen!

JOAS. Lea, Lea, sinä olet soaistu.

LEA. Nähtyäni maailman valkeuden.

SAKEUS. Minä myös hänen tahdon nähdä.—Vartioitse huonettamme tarkasti, Leaseni, ja liiotenkin lipasta tuolla, sinä tiedät!

JOAS. Kerran vielä teitä rukoilen: olkaat kaukana vaarallisesta miehestä!

SAKEUS. Minä menen, mutta vartioitse viikuna~ ja palsamitarhaani sinä. Ruben astukoon jäljissäni. Käyskele yrttimaassani, kunnes palaan retkeltäni takasin, ja sitä, joka mielisi tunkea läpitse aidan, sitä iske päähän, iske konnaa sauvallasi päähän. Mutta sinä, tyttäreni, muista kallis arkkuni tuolla.—Tule, Joas, ja ole uskollinen vahti. (Menee.)

VIIDES KOHTAUS.

Entiset pait Sakeus.

JOAS (erikseen). Voi, etten taida sinua estää! sillä aavistanpa pahaa. (Menee.)

KUUDES KOHTAUS.

LEA (yksin). Kurja isäni, sun kulta-arkkusi on sun rakas maailmasi, joka painaa sinua niin päivällä kuin yöllä. Tuskallinen ompi rikkautesi onni, vaikka olisitkin koonnut tavarasi oikeuden mitalla. Mutta, isäni, oletko aina käytellyt tätä mittaa? Toista pelkään minä ja pelkään taivaan rangaistusta, joka taitaa kiroukseksi muuttaa huomenlahjan mennessäni miehelään. Rikkaasta isästä lähden rikkaalle miehelle, mutta luulenpa, että on heillä molemmilla syytä katsoa surun pimentämällä silmällä rehellisyyden kultavaakaa, ja silloin ehkä synkistyy heidän elämänsä päivä. Ah! heidän aarteensa ovat mun sielulleni kauhistus. Mutta ilon ja rauhan tarjoo sydämelleni köyhä Aram. Hän lempii Leaa Lean tähden, vaan ei hänen isänsä kullan tähden, ja Lea lempii häntä ja tahtoisi mennä hänen vaimoksensa, mutta toisin on isäni tahto. Ah, kuinka katkerata erota sinusta, sä päiväni lempeä! Sinua lemmin, vaikka oletkin Sadusealainen etkä usko, että kuolemme elämään ijankaikkisesti. Mutta ehkä uskot toki, vaikka et usko, ehkä epäilet, nuorukainen, kaunis ja ylevä. Ylevä sä olet kuin Jerikon palmupuu, joka taivaan korkeudessa humisee, ja kaunis sä olet; ihanata ompi sua katsella kuin Nebon harjalta luvattua maata. Niin sua sieluni kuvailee. Mutta jalompana, kirkkaampana seisoisit mun edessäni vielä, jos uskoisit taivaallista oppia Natsaretin profeetan suusta. (Istuu.) Oi! ei poistu mielestäni ihmeellinen mies, ei hänen haamunsa, ei hänen äänensä helinä; ja pyhänä tarinana väikkyy muistossani mennyt päivä ja mennyt valvottu yö. (Unisena.) Sun jalkojesi juurehen, punehtuen kainosti, minun sieluni vaipua tahtoo … vaipua, nukkua … nukkua uneksimaan suloisinta unta. Siitä alkaa pelastuksen tie, Jumalan valtakunnan tie. Sinne minua saata … saata minua sinne, laupias Goell (Nukkuu.—Aram tulee.)

SEITSEMÄS KOHTAUS.

Aram. Lea.

ARAM (erikseen). Hän on nukuksissa; hän lepää viattomuuden rauhallista unta. Ihanasti sievä huntu, muodostaen monikiemuraista valkeata pilveä, peittää sun pääsi, ja somasti tummat kiharasi kierteleikse tämän valkean huivin alla. Sun hameesi, mukaellen orjantappura-kukkasen punertavaa pukua, sulkee sun hienoon verhoonsa, mutta ei kuitenkaan sulje eikä peitä käsivarsiasi kyynäspäistä sormiesi ruusuisiin päihin asti; vaan paljastettuina ne kimmeltävät, voittaen päivän kirkastaman lumen Libanonin kukkuloilla.—Tämä kuva mua viehättäen vetää publikanin huoneeseen, tuon miehen majaan, jota juutalaiset vihaavat. Toki; miksi vihattu, jos virkaansa hän toimittaa kunnialla? Mutta itsekäs ja taikauskoa täynnä ompi Israelin kansa. Mutta minä, muistaessani sinua, armahani, tahdon katkaista kaikki, mikä voisi väliämme himmentää. Sinua kohden aina, vaikka Gehennan yöhön saakka, tahdon rynnistää, halkaisten vastuksien synkeät seikat.—Lea, katsellessani sinua, uneksuneena tuossa, tahtoisinpa melkein uskoa, että sinussa on kuolematon sielu. Uskoisinko, aattelisinko niin? Löytyyhän kuitenkin myriaadeja, joiden rinnalla luontokappaleen ei tarvitse juuri hävetä. Missä on siis erotus? Olisiko se mahdollisuuden siemen ihmislapsen povessa, joka siirtää hänen elikosta äärettömän kauvas? Mitä aattelen? Mitä uskon?— En tiedä, en tiedä! mutta ihastuksella katselen impeä tuossa, ihastuksella ja polttavalla vaivalla; sillä hän on kaunis kuin serafim, ja on hän ehkä huomenna Joaksen oma. Oi, kiusallinen aatos, aatos tuskaa täynnä! Hänkö kerran on lepäävä povella, joka tuossa nyt huokuu hiljaisessa autuudessa? Hän! Sinä suloisesta pureskeleva mato, katkaise jo sydämmen juuret kaikki! Hänkö nauttisi näiden huulien pyörryttävää hekkumaa, Saaronin pyhää ruusua tuossa? Mutta, Joas, haa, minä varastan sun kukkaseltasi ylimmäisen hunajakasteensa pois! (Suutelee Leaa, joka heräyy.—Aram poistuu hänestä muutaman askeleen.)

LEA. (Nousee ylös.) Aram!

ARAM. Lea!

LEA. Aram, mitäs teit?

ARAM. Mitä tein minä, Lea?

LEA. Mitä tiesin minä, mitä tiesin minä,—ah, taivaan ihanuus!—mitä tiesin minä?

ARAM. Ja minä?

LEA. Vaiti! Minä kurja punehdun ja häpeen, ja taasen häpeen ja punehdun. Vaiti, Aram, vaiti! Sinä ansaitset rangaistuksen.

ARAM. Rankaise minua!

LEA. Joaksen puolesta sen teen.

ARAM. Etkö itse puolestasi?

LEA. Voi! minä mieletön yht'aikaa sinua nuhtelen ja kiitän. Kiitän? Älä luule! Rangaista sua tahdon, rangaista! Älä luule, älä luule! Voi, mikä moninkertainen hulluus! Mutta katso naisen luontoa, katso äläkä ihmettele.—Aram, Aram, miksi teit niin ihanasti tämän pahan työsi? Aramin suudelmasta herätä ompi suloista niinkuin taivaan manna, suloista kuin taivas itse; mutta älköön niin kuitenkaan tapahtuko, ei, ei, mun ystäväni, ei! Aram, kuule suustani katkera sana, sinun katkera kuulla, mutta minun ehkä vielä katkerampi lausua. Ystäväni, älä avaa koskaan enään tämän huoneen ovea. Minä lemmin sinua, mutta, mutta vaimoksesi en tule. Joasta en lemmi, mutta vaimoksi hänelle täytyy minun mennä; sillä niin on isäni tahto, jonka olen Jumalan nimessä täyttävä. Tiedä, hän on nyt sulhaiseni; hänelle olen luvannut sydämmeni, eloni ja olentoni kaiken.

ARAM. Tämä on päätetty siis?

LEA. Ainiaaksi.

ARAM. Eikä enään toivon haamettakaan löydy.

LEA. Ei, ystäväni. Mutta ole kuitenkin lohdutettu, sinä unohdat minun pian ja valitset itsellesi Jerikon palmumetsissä toisen morsiamen.

ARAM. Nyt olkoon hautani se morsian, jonka helmaan vaivun.

LEA. Aram, Aram, miksi riehut?

ARAM. Miksi eläisin enään?

LEA. Sielusi autuuden tähden.

ARAM. Hm.

LEA. Älä kiellä pois, älä kiellä pois meidän taivaallista kotoamme. Ethän toki milloinkaan ole vahvasti vakuutettu siitä, että totisesti niin, kuin tahdot uskoa nyt, ovat elämän ja kuoleman asiat. Siis älä seiso tyytyväisenä tässä tummassa sumussa, vaan katsahda aina kauvemma ja rukoile taivaan isää, että avaisi hän silmäsi huomaitsemaan armonsa valkeutta. Käy kuulemaan Natsarenusta, käy hänen oppiansa kuulemaan.— Sano, mitä aattelet hänestä.

ARAM. Miesi ihmeellinen, jos niin hän on kuin maine sanoo.

LEA. Hän saarnaa meille autuitten evankelioa, neuvoo meitä väsymättä rukoilemaan ja lupaa meille viimein voiton kruunun. Hän itse, vaikka jalo ja puhdas niinkuin korkeuden kirkas vahvuus, rukoilee sittenkin usein ja hartaasti meidän isäämme, jonka asunto on taivaassa. Suotko minun kertoa mitä näkivät silmäni eilen, laskiessa kauniin päivän?

ARAM. Kuultelenpa mieluisasti.

LEA. Katso, kun seurassa monilukuisen kansan tulimme erään korkean vuoren juurelle, katosi joukostamme äkisti vieraamme Galilean maasta, katosi eikä kenkään tietänyt mihin. Mutta pianpa minä ja kaksi matkakumppaniani näimme hänen astelevan vuoren varjokasta rinnettä ylös himmeitten öljypuiden suojassa. Rupesimmepa kohta kilvan ja kaartaen juoksemaan ylös; ehdimme viimein, kovin hengästyneinä, vuoren harjanteelle, jossa tuuhean seeterin verhossa katselimme jumalallista miestä, joka rukoili, kauniina ja kirkastuneena. Milloin heleässä korkuudessa viipyivät kauvan hänen ihanat silmänsä, ja koko hänen olentonsa hengitti vakavuutta ja hurskautta, milloin vaivutti hän taasen katsantonsa alas kohden itäisiä maita ja seisoi salaisesti hymyten ja niinkuin uneksuen unta pyhää. Ja näkyi siellä Jordanin laakso, Gileadin vuoret kuin sinertävä savu, ja vuorten välistä Rabat-Ammonin kaupunki etäällä, mutta tuonnempana vielä, ihan ilman reunalla, haamotti Arabian hietainen, kellahtava maa. Sinne hän katseli, mutta katseli kohden kirkasta korkeutta taas, ja hänen silmissänsä leimusi suloisin tuli, otsa paistoi kuin juhlapäivän puhdas taivas, ja hänen hivuskierteittensä ympäriltä—niinkuin tuntui meistä kaikista, jotka tähtäilimme häntä—säteili valo ihmeellinen ja kirkas, antaen aavistusta pyhien kunniasta ja kirkkaudesta. Tämänkaltaisen näimme olennon harjulla huimaavan vuoren. Ja kun läksi hän taasen käyskelemään alas, asui hänen kasvoillansa ijankaikkinen rauha. Niin hän poistui, auringon vaipuessa Efraimin kukkulain taakse iltaruskon purpuraiseen mereen ja seeteripuiden peittyessä hämärään. Kaunis, juhlallinen oli tämä näky.

ARAM. Armas Lea, oletpa maalannut sieluni eteen ankaran kuvan rukoilevasta miehestä.

LEA. Tätä älä unohda sinä, joka hurjasti riehut, kun sydäntäsi kohtaa täällä vastoinkäyminen.

ARAM. Olithan mun sydämeni korkein kalleus sinä.

LEA. Mutta perintö kalliimpi on sinulla jälellä vielä: kultainen istuin Jehovan kaikuvassa pylvässalissa, jossa enkelien kanteleet soivat. Rukoile, Aram, rukoile voimaa sielullesi.

ARAM. Totisesti! oletpa kohottanut masennettua mieltäni, että kerran vielä tahdon nostaa otsani ylös, vaikka nyt kuvautuukin eteheni elämäni päivä kuin Kyynelten-laaksossa illan nukkuva paiste. Mutta onhan kova osani pakoittanut eroamaan sinusta. Siis hyvästi jää. (Ottaa Leaa kädestä.)

LEA. Voi murheen hetkeä!

ARAM. Ole onnellinen!

LEA. Onnellinen ilman sinua? Ah!

ARAM. Seisothan lujana uskossasi Natsaretin mieheen.

LEA. Haasteletko vakaasta mielestä?

ARAM. En ilkastele suinkaan.

LEA. No, minä ymmärrän sun aatoksesi. Mutta tiedä, me voimme olla onnettomat ja kuitenkin onnelliset, toivossa onnelliset, vaikka kärsiikin sydän kuluessa päivän hetken. Onnellinen, onnellinen! vaikka sun jäähyväis-kätesi tempaiseekin kaiken kukkaismehun elämäni kasvoilta pois, että kuoleman kalveilla poskilla onneni seisoo, kääntäen silmänsä nykyisyydestä pois, mutta katsoen ihanaiseen kaukaiseen tulevaisuuteen. Onnellinen! Silmä toivon riemua täynnä, mä tähtäilen taivaan reunaa, vaeltaissani halki ohdakkeisen maan.—Hyvästi, ystäväni!

ARAM. Hyvästi! Minä menen.

LEA. Viivy hetki vielä.

ARAM. Hetken päästä on isäsi tässä.

LEA. Hän viipyy hetken vielä.

ARAM. Joas tässä kiertelee ympäri kuin koira.

LEA. Se on mun kurja tuleva mieheni.

ARAM. Unohdinpa.

LEA. Hyvästi, hyvästi!

ARAM. Niin, ja erotkaamme.

LEA. Suo minun uneksua vielä povellasi lyhykäinen aika, lyhykäinen, ei kauvemmin kuin kameli henkeänsä vetää. (Vaipuu Aramin rintaan.) Aram, usko Kristukseen, sillä hän on Israelin Messias. Usko häneen ja sinä olet onnellinen. Aram! (Äänettömyyttä.—Joas tulee perältä.)

KAHDEKSAS KOHTAUS.

Entiset. Joas.

JOAS (erikseen). Haa! Mikä saatanallinen näky! (Ääneensä.) Kirous! (Lea vavahtaa ja poistuu Aramista kiljahtaen.) Iske alas, Sebaotin tulinen nuoli!

LEA. Joas, kuule minua!

JOAS. Pois, kavala kärme, pois!

ARAM. Siivosti!

JOAS. Siivostiko? Vai niin. Manaatko minua vielä siivosti nielemään kaikkea tätä, sinä perkele? Ruhjokoon sauvani sun tuomitun pääsi. (Uhkaa häntä sauvallansa.)

LEA. Joas, Joas!

JOAS. Kuole, ja syökööt sinun korpit!

ARAM. (Ryhtyy häneen ja hillitsee häntä.) Enpä mieli juuri ottaa vastaan iskuja sun sauvastasi. Hillitse mieltäsi, sinä vääräsäärinen fariseus!

LEA. Voi meitä, voi!

JOAS. Pois kirotut kyntesi hurskaan Abrahamin lapsen puhtaasta ruumiista! Hellitä, sä kirottu!

LEA. Aram! Joas! Minä rukoilen teitä. (Sakeus ja Ruben tulevat ja erottavat riitelijät.)

YHDEKSÄS KOHTAUS.

Entiset. Sakeus. Ruben.

SAKEUS. Mitä on tämä? Miksi tappelua rauhallisessa huoneessani? Erotkaat ja tyyntykäät, te kurjat vihan lapset! Noo, hiljaa Joas! Haa! olisin nyt sama kuin äsken tästä mentyäni, niin viskaamalla teidät lähettäisin ulos ja vilauksessapa molemmat pyöriskelisitte tuolla kivisellä tantereella. Mutta nyt—kiitos Herran—nytpä surkuttelen teitä vihanne vallassa.—Joas, Joas, tukeuta kiukkusi; sillä tuo muotosi, kalvea ja pedollinen, meitä kauhistaa. Puhallathan, sinä hirmuinen, niinkuin lohikärme sylkien myrkkyä. Joas!

JOAS. Eikö … eikö ole minulla syytä? Ah! Tietäkäät, vihani on oikea.

SAKEUS. Poikani, viha ei ole täällä oikea milloinkaan. Mutta kerro, mitä vääryyttä ja loukkausta olet kärsinyt. Sanokaat, mikä saattoi matkaan riita-telmeen, ja sanokaat totuus, että tiedän lausua oikean tuomion.

LEA. Mun hyvä isäni…

JOAS. Sallippas minun, tyttö sinä, lausua totuus ensin. Minäpä tässä kannustaja olen, minäpä loukattu mies.

SAKEUS. Sano.

JOAS. Mutta tullut on kahdeksannen rukoukseni hetki, ja Jehovalle olkoon kunnia ylitse kaikkein. (Lankee polvillensa ja rukoilee.) O Herra Abrahamin Jumala, Iisakin Jumala, Jaakopin Jumala, kuule minua! Varjele minua aina saduseusten saastaisuudesta, siitä spitalitaudista, joka meitä polttomerkillä merkitsee helvetin varmaksi saaliiksi ja vaivuttaa meidät viimein alas tuliseen pätsiin! Siitä synnin loasta minua varjele, sinä kaiken kirkkauden lähde! Ah! kuule minua! Minä paastoan, niinkuin määrää isäimme laki; minä lakkaamatta sinua rukoilen ja palvelen. Sentähden kuule minua, tue minua, ja vihdoin, kun hetki on tullut, saata minua pyhiesi majoihin! Aseta niin; mutta masenna kavalat sortajani, jotka, niinkuin kiljuvat jalopeurat, käyskelevät kantapäissäni, tahtoen minua niellä. Mutta korvenna heidän ruumiinsa ja sielunsa vihasi tulella ijankaikkisessa pimeydessä! Kuule minua, Herra, Herra, kuule minua isäimme voimallinen Jumala! Amen. (Nousee ylös.)

SAKEUS. Mutta mitä on sinulla valittamista?

JOAS. Minä kysyn teiltä: oletteko koskaan luvanneet tytärtänne Joakselle avioksi?

SAKEUS. Sen olen tehnyt ja sanassani pysyn vielä.

JOAS. Hyvä! Minä kysyn sinulta, Lea: oletko koskaan luvannut sydäntäsi Joakselle?

LEA. Hetki sitten vakaasti sen lupasin.

JOAS. Ja vapaasti?

LEA. Tosi.

JOAS. Olemme siis kihlatut?

LEA. Olemme niin.

JOAS. Mutta näinpä julistit oman tuomiosi, piikaseni.

LEA. Isä, tosin kerran vielä tahdoin kallistua hänen rintahansa… (Joas keskeyttää hänen, karastellen kurkkuansa kovasti.)

JOAS. Herran nimessä ja taivaan! kuulkaat mitä näkivät silmäni, astuessani sisään palsami-tarhasta. Ih! makeimmassa, oikein Babelin hekkumallisessa kiemailuksessa he seisoivat tässä rinta vasten rintaa, syleillen ja halaillen. Ellei tämä ole tosi, niin revetköön manner mun jalkani alla, ja vesikellona kadotkoon Joas!

SAKEUS. Suuri Abraham! pitääkö mun uskoman semmoista petollisuutta lapsestani? Oletko niin kevytmielinen ja huikentelevainen tytär? Onko tämä totta?

LEA. Kallistuin hänen rintaansa, se on tosi; mutta petoksesta oli sydämmeni kaukana, vaikka tuntuiskin katkeralta jäähyväishetki. Niin, jäähyväishetki tämä oli, ja sentähden tahdoin vielä kerran painaa otsani vasten hänen poveansa ja sitten erota hänestä ijäksi. Niin oli asia, ei suurempi eikä vähempi.

JOAS. Ah, tyttöseni! jos vaan taitaisimme uskoa naisen sanaa, viekkaan Eevan tyttären puhetta.

SAKEUS. Tyttäreni, minä uskon sinua, ja sieluni saa rauhan taas. (Aramille.) Toki; tahdonpa hiukan tutkistella sinuakin, nuorukainen.

JOAS. Tutkistella häntä! Mitä vielä? Hän heitettäköön ulos, että koivet ryskää. Siinähän jo rikosta kyllä, että on hän teidän huoneessanne vastoin kovinta kieltoanne.

SAKEUS. Aram, minä toivon kuulevani totuuden sun huuliltasi.

ARAM. Totuuden teille lausui tyttärenne.—Kun jo siirryitte pois, riensin minä huoneesenne, huolimatta kiellostanne; sillä väkisin mua viehätti puoleensa soman immen kuva sydämessäni, tämän ruskean silmän tulinen ja lempeä paiste.—Mutta nytpä toki mun näette tässä viimeisen kerran, kun tiedän, että kaikki toivoni on mennyt, koska kerran Lea itse on vapaasti tarjonnut kätensä Joakselle, ja he ovat siis kihlattu pari. Ja tämän tunnusti hän minulle kohta, kieltäen mua koskaan enään kiehtomasta sydäntänsä ja pyytäen hellästi, etten avaisi enään tämän huoneen ovea. Minä lupasin hänelle, mitä hän pyysi, lupasin, yön pimeä murhe kasvoillani. Silloin rupesi hän minua suloisesti lohduttamaan, ja minä vakuutin hänelle viimein ottavani tyyneydellä vastaan kohtaloni, ja tarjosin hänelle jäähyväisiksi käteni. Mutta silloin tahtoi hän vielä kerran kallistua povelleni, ja minä sallin tapahtua niin; sillä se oli ihanata, enkä katsonut sitä rikokseksi. Siinä hän lepäsi, kun hiljaa, niinkuin varjo, lähestyi meitä kiukkuinen Joas, uhaten sauvallansa. Minä päädyin puolustukseen, ja tästä telme, jonka keskeyttäjäksi riensitte itse. (Sakeus ottaa Aramia kädestä.)

SAKEUS. Terve sinä, joka niin jalosti itseäs taivutat Herran tahdon mukaan! Mutta sanonpa sinulle kuitenkin: unohda tämä huone ja kavahda myös tuota toista huonetta, jossa Leani kohta askartelee emäntänä; sillä läsnä-olosi saattaisi vaan kiusausta tyttäreni perheelliseen elämään. Me eroamme nyt, mutta erotkaamme ystävinä, taivaan nimessä erotkaamme niin! Toki: älä poistu juuri vielä, vaan viivy hetki ja huomaa, mitäs näet, ja iloitse kanssani; sillä tänäpänä on tapahtunut Sakeuksen huoneelle autuus.—Oi, Ruben! etkö lausu sinä samoin?

RUBEN. Ah, nytpä Ruben, niinkuin hänen isäntänsäki, aattelee maailmasta toisin, kuin valetessa tämän päivän. Ylistetty olkoon Herra Sebaotin armo!

SAKEUS. Ylistetty ainiaan! Hyvin meille, Ruben, että olemme nähneet rauhan ruhtinaan ja kuulleet hänen suustansa autuuden sanoman taivasten taivahista! Sentähden vuotaa nyt silmistäni lapsen kyyneleet. (Peittää silmiänsä.)

Joas (erikseen). Mitä merkitsee tämä?

LEA. (Lähestyy isäänsä.) Isäni, pyhä aavistus panee sydämeni vapisemaan. Onko, niinkuin salaisesti toivon? Sano: miksi itket?

SAKEUS. Korkeuden hallitsija, mikä olen minä, ettäs minua muistelet? Tomussa mateleva mato ja kuitenkin sun lapsesi. Äskenpä vielä ryömin kurja mammonan taakan alla, ja ympärilläni vallitsi levoton yö; nyt rohkenen katsoa ylös, ja avoinna on edessäni taivas, avoinna isä Abrahamin helma!

LEA. Eijaa! mun isäni on valinnut parhaan osan, on astunut hurskasten tielle. Eijaa! nyt soikoot kanteleet ja huilut, ilon pauhinasta vapiskoot perustat kaikki, ja pyhällä savulla ja tuoksulla täyttyköön huoneemme, niinkuin Jesaias profeetan riemun ja kunnian juhlana ennen. Iloitkaamme! Iloitse, Joas, mun armahani!

JOAS. (Karastellen kurkkuansa.) Hiljaa, nainen, hiljaa!

LEA. Iloitse kanssamme autuuden päivänä! (Lankee isänsä syliin.) Terve, isä, terve! Ah, Aram! heitä murheen muoto kauvas pois ja anna henkesi lentää leimausten kotihin saakka. Nyt ilo-myrskyn aalto korkealle käyköön, nouskoon laine laineen hartioille suutelemaan siipiä kultaisen pilven, ja asettukoon sitten myrsky taas, asettukoon rauhan tyyneksi mereksi, jonka syvyydessä itseänsä kuvailee pyhä, kaartava taivas.— Mutta kerro, isä, kerro meille onnesi retki.

SAKEUS. Armas tyttäreni, riemulla sen teen. Ankara oli hetki, ijankaikkisesti ankara ja kaunis.—Kaupungin portilla, lähellä taloani seisoin, ja ihmisjoukko, niinkuin juhlallisesti kohiseva virta, likeni meitä, ja sen keskellä Galilean matkamies. Mutta kun kansan paljous mun esti pääsemästä tielle, astuinpa erääseen puuhun ylös, ja sieltä toivoin häntä nähdäkseni. Helteisesti hohti päivä, ja puhtaana ja sinisenä kaarteli taivas vuorten kukkulain ylitse. Hän viimein ilmestyi esiin tuon punertavan kallion ja vanhan palmun välistä pitkin hietaista tietä.—Hän tuli; nuori mies, puettuna liehuvaan mantteliin, lähestyi ihanasti kalveilla kasvoilla, ja ruskeat kiharat häilyivät hänen olkapäillään. Niin hän lähestyi ja ihastuksella seurasivat häntä kansan silmät. Mutta nytpä huomasi hän puussa miehen, katsoi ylös, ja tuntuipa, kuin pyhä laine olisi valellut minun ruumistani. Lempeä tosin oli tämä katsanto, mutta vakava ja ylevyyttä täynnä, ja terävästi säteilevä niinkuin päivänpaiste, peilin heleästä pinnasta välähtäessä. »Sakeus», hän sanoi, »astu alas, sillä tänäpänä tahdon vierailla sun huoneessasi». Kernaasti, vaikka kovin hämmästyen, minä riensin alas; iloisena hän seurasi minua ja astui huoneeseni; minun, publikanin huoneeseen! Mikä kunnia!

JOAS. Kunnia?

SAKEUS. Kunnia suuri, mutta suurempi vielä onni, onni taivaallinen! Kiireesti valmistin atrian, jota veljellisesti nautitsimme yhdessä: hän, hänen opetuslapsensa, Ruben ja minä. Mutta atrioitessamme, mitä pyhää ja korkeata oppia lähti hänen suustansa, suloisimman äänen siivillä korvahani kannettuna! Hän saarnasi rakkauden laupiaasta Jumalasta, joka ei tahdo täällä suurimmankaan syntisen kuolemata, ei pahimmankaan ihmisen turmiota, vaan tahtoo häntä kääntää, parantaa ja puhdistaa omaksi lapseksensa. Paastoaminen ja rukouksen ulkonainen puuha on hänen edessänsä mitätön, mutta puhtautta, puhtautta, sielun puhtautta hän tahtoo meiltä. Ja kaikille maan päällä, jotka vilpittömällä sydämmellä käyskelevät täällä, tunnustaen ainoasti Jumalaa korkeudessa, niille kaikille hän lupaa ijankaikkisen autuuden.—Niin hän opetti, ja oppiansa hartaasti kuuntelin seurassa hurskasten miesten. Sydämeni vavahteli, kuumeni ja syttyi lopulta kaikki-voittavaan paloon. Ylös, läpi silmieni kyynelvirran, minä katsahdin pyhään mieheen, ja hän katsahti minua, niinkuin kirkas taivas satavan pilven ääreltä meihin katsahtaa, lähettäen toivon valoa. Niin katsahti hän, ja hänen poskensa hohtivat kuin tulinen hiili. Ah! silloinpa mun käsitti Jumalan kaikkivaltias henki, mä nousin ylös, todistin hänen Messiaaksi, lupasin uskoa häneen ja hänen voimansa kautta kantaa vanhurskauden hedelmiä. Ja mitä lupasin vielä?—Se nähkäät kohta omilla silmillänne, rakkahimmat ystävät. (Menee ottamaan lipastansa.)

LEA. Ylistys olkoon Jehovalle, ylistys ja kunnia!

JOAS (erikseen). Hmk! Mitä tahtoo hän lippaastansa? (Sakeus on kantanut lippaansa pöydälle.)

SAKEUS. Nyt, mun tyttäreni, älä punehdu, kun kuulet totuuden, vaan katsahda jalosti maailmaan. Siis kuulkaat: Suurin osa tästä aarteestani on vääryydellä koottu.

LEA. Sentähden viskatkaa se paino poveltanne pois; vaipukoon se köyhien uhri-arkkuun.

SAKEUS. Oikein sanottu!—Joas, nyt älä punehdu, Jumalan nimessä, älä punehdu.

JOAS. Sakeus! Malttakaat mieltänne, ihminen, malttakaat mieltänne Herran tähden!

SAKEUS. Juuri Herralle täytän lupaukseni nyt, uhraten aarteeni köyhille ja kaikille, jotka ovat kärsineet vääryyttä minun kauttani; sillä kalliimpi kuin kaiken maailman aarteet ompi mun sieluni. Nyt, arkkuni, on mieleni iloisempi sinusta erotessani, kuin koskaan ennen, sinua täyttäessäni. Ruben, sinä aina uskollinen Ruben, ota halttuusi rahat, lue kohta siitä vaivaisille puolet, kahdeksankymmentä penninkiä leskelle Gilgalissa ja neljäkymmentä eräälle miehelle Bet-Haramissa, ja vielä monille muille…

JOAS. Heretkäät, hullut! Heretkää jo!

SAKEUS. Älä estele!—Niin; ja monille muille, sitä myöden kuinka muistooni johtuu veijausteni uhrit; ja ne, jotka muistostani ovat kadonneet, ne astukoot esiin, todistaen tekoni, ja minä maksan heille takaisin neljänkertaisesti, niinkuin käskee Moseksen laki. Kaikki, kaikki tahdon heille maksaa, niin kauan kuin kestää arkkuni sisällys. Ja kun on se tyhjennetty—ja tämä on tapahtuva pian—he älkööt kuitenkaan heittäkö toivoansa, vaan odottakoot vielä tulevaisuuteni varoista kärsityn vahinkonsa takaisin. Tämä oli lupaukseni Galilean profeetalle, ja nyt sen täytän.—Rikas olin siis, mutta nyt olen köyhä ja kuitenkin rikkaampi kuin koskaan ennen. Kiitetty olkoon Herran nimi!

LEA. Kiitetty, ylistetty tällä hetkellä ihanalla!

SAKEUS. Ota arkku ja tee minun tahtoni.

RUBEN. Että niin on tapahtuva, se tietäkäät, herra!

SAKEUS. Minä tunnen sinun. Mene ja tee niinkuin sanoin. (Ruben lähtee käymään, mutta Joas, ryhtyen arkkuun, estää hänen kulkunsa.)

JOAS. Seisahdu mies, seisahdu!

RUBEN. Mitä ai'ot?

JOAS. (Likistää arkkua vimmatusti vasten rintaansa.) Arkustani pois! Aarteet ovat minun, minun, minun ne ovat! Minulle ovat ne määrätyt ja pyhästi luvatut, ja tämä on totinen tosi. Pois!

RUBEN. Hellitä, sinä villitty, ja anna minun mennä! (Joas ja Ruben tempailevat arkkua kukin puolellensa.)

SAKEUS. Joas, Joas, oletko mieletön?

LEA. Joas, älä viritä mun isäni vihaa!

JOAS. Huomenlahja, huomenlahja, haa!

RUBEN. Mene helvettiin!

JOAS. Auttakaat minua, hyvät naapurit ja kansalaiset! Sakeus on kadottanut järkensä, eikä tiedä, mitä hän tekee. Rientäkäät, rientäkäät apuun!

SAKEUS. Sinä saatat mun sydämmeni paisumaan.

JOAS. Hän ei tiedä, mitä hän tekee!

LEA. Hän tekee työn otollisen Jumalan ja ihmisten edessä.

JOAS. Kulta on minun!

RUBEN. Sinä valehtelet!

JOAS. Minun ihan totisesti!

SAKEUS. Mitä? (Ottaa Joasta käsivarresta ja viskaisee hänen kiivaasti sivulle.) Mene matkaasi, kiusan henki.

LEA. Kiitoksia, isäni! (Ruben vie arkun pois.)

SAKEUS. Tässä on tapahtuva minun tahtoni, vaan ei sinun.

LEA. Kiitoksia, isäni, kiitoksia!—Mutta mitä haastelen minä? Ei suinkaan sovinnon ja rauhan kieltä. Toki: anna anteeksi, armas Joakseni, lause, jossa puhkesi ilmiin Lean entinen mieli, iloiten toisen vahingosta. Mutta sitä pyytää hän sun unohtamaan taas.—Niin teki mun isäni sua kohtaan, kun ei voinut toisin tehdä, osoittamatta karmeutta. Tiedä, että ovat hänen silmänsä auvenneet näkemään, minkä ihanan oikeuden työn hän nyt rikkaudellansa tekee, työn, josta riemuitsee Jumala ja enkelit. Sen sanot myös kerran sinäkin, kuultuasi taivaan oppia, joka on sovinnon ja rakkauden evankelio.

JOAS. Saatana sun kielesi naulitkoon kiini, muuttakoon sun vaikka suolapatsaaksi. Huolisinko siitä? Minäkö ottaisin vaimokseni tuon suuren väärintekijän, koronkiskojan ja varkaan tyttären? Siitä varjelkoon minua armollinen Elohim. Se on sanani.

LEA (erikseen). Mikä ihana sana!

JOAS. Koronkiskoja ja varas, sen on hän tunnustanut itse.

SAKEUS. Ja kuitenkin vielä jälkeen tämän tunnustukseni likistit aivan rakkaasti mun kultaani sydäntäsi vastaan. Mitä aattelisin tästä?

JOAS. Mitä tahdot. Tyttäresi heitän hiiteen!

LEA. Sinua kiitän, Joas, ettäs päästät minun näistä kylmistä kahleista. Sua kiitän, vuodattaen ilon lämpöisiä kyyneleitä, kiitän sinua siitä, että aukenee jo täällä vienon neitosen etehen vapauden maailma. Mikä kultainen päivä!

SAKEUS. Suokoon Jumala, ettei Joas, enentäessään rikkauttansa, olisi ennättänyt Sakeuksen vertaiseksi luvattomain keinoin harjoituksessa, sen suokoon Jumala! Tosi! väärin olen tehnyt, mutta niin ja ehkä julkeammin vielä on tässä tehty aina kaukaisesta entisyydestä saakka. Kuitenkaan tämä ei rahtuakaan puolusta minua, ei Jumalan, eikä ihmisten edessä. Ainoastaan katumus ja parannus ja tämän, sekä oikein että väärin kootun, kultani uhraus voi saattaa tehdyn tekemättömäksi jälleen ja lahjoittaa sielulleni rauhan. Ja niin on tapahtuva tänä päivänä, tällä hetkellä taivaan äärettömän armon ja voiman kautta. Ja onpa, Herran tieten, tämä päivä tehnyt monella tavalla onnen työn. Se voimallisena viskaimena jo ajoissa poisti suvustani vaarallisen ohdakkeen, joka tahtoi juurtua mun tyttäreni tulevaisuuden peltoon. Tämä päivä on selvästi näyttänyt, että ainoastaan huoneeni tavarat ja kulta oli se morsian, jota kohden Joas pyrki yli Lean poven riettailla askeleilla. Mutta tänään on hän näyttänyt oikean nahkansa. Hän nyt, kun Sakeuksen rikkaus on mennyt, hylkää köyhän publikanin ja hänen tyttärensä. Mutta kaikki on hyvin!

LEA. Ah! tämä hylkääminen on onneksemme.

SAKEUS. Sen tiedän. Häntä et rakasta, vaan Aramia, Aramia. Mutta älä katso enään hänenkään puoleensa; sillä sinä olet köyhän miehen tytär. Niin, nytpä nähdään, mikä taivutteli poikien sydämiä huonettani kohden. Oliko se rakkaus? Oliko se ahneus? Sinäpä, mun lapsi raukkani, olet nyt se koetus-kivi, joka näyttää, kumpaisestako metallista ovat heidän sydämensä.

ARAM. Hän on se kallis kivi, jota sieluni lakkaamatta halaa. Oi, jos hänen omakseni voittaisin, niin kätkisin hänet sydämmeni syvyyteen!

SAKEUS. Tässä on hän! Kallistu hänen syliinsä, mun Leani, ja ole hänen omansa aina. (Vetää häntä Aramia kohden.)

LEA. Mun isäni armahin! (Kallistuu Aramin rintaan.) Aram, sä ihanainen!

ARAM. Lea, mun onneni luoja!

LEA. Mitä? Lepäänkö vasten sinun rintaasi omana lemmittynäsi nyt?

ARAM. Lepää, ijankaikkisesti lepää siinä!

LEA. Enhän usko onneani, ja tiedän sen varmaksi kuitenkin. Mikä suloisuus, mikä huimaava tuoksu pyhien lehtimaja-juhlasta!

ARAM. Sydämiemme juhla!

SAKEUS. Aram, tämä neito sun ansaitsee ja sinä myöskin hänen, vaikka katoaakin sinun sielusi katsanto maan mustahan multaan.

ARAM. Maan multaan? Väärin luultu, vallan väärin! Minä uskon tätä Natsaretin miestä Jumalan valituksi mieheksi; ja tietäkäät, että puhun sydämen vilpitöntä kieltä! Ah! en teeskentele, en teeskentele, niinkuin petollinen konna. Miksi tekisin niin? Olihan jo Lea omani, ennenkuin tunnustin tämän.—Niin, minä uskon häneen.

SAKEUS. Riemuitkaamme!

LEA. Riemuitkaamme kaksinkertaisesti!

ARAM. Katso, Israelin voimallinen Messias on siinä.—Minkä pidän suurimpana ihmeenä täällä? Sen, että saita viskaisee kaiken rikkautensa pois niinkuin saastaisen loan. Sitä ei saata aikaan ihmisvoima.

SAKEUS. Totisesti ei! Jumalan armo on tehnyt tässä ihmetyönsä.

ARAM. Kuitenkin; ken poisti mun silmistäni sokeuden sumun? Terve sinä kaunoinen Lea! Sun olennostasi on virrannut mun puoleheni pyhä valkeus, jonka loistaessa henkeni silmä on tunkeunut kauvas Jumalamme valtakuntaan.

SAKEUS. Selam, mun lapseni, selam! Sinä saatoit mun näkemään autuutemme auringon. Hänen näin ja ikuisen rauhan sain.

LEA. Hänen näin ja tämän kaiken sain. Me kaikkihan nyt kuulumme tuon oikean paimenen lammaslaumaan, ja minä itse, minä olen vielä Aramin iloinen, iloinen, kultainen karitsa! Oi ihanata iltaa! Mun sieluni karkeleepi kuin soidessa tuhannen simbalin, karkelee ja väräjää, niinkuin viikunalehto humisee. Kuulkaamme … kuulkaamme hiljaista kohinaa, kuin ennen hyminä Eliaan tuulen, joka Herran toi! Ah! koska olen nähnyt illan näin armahan? Jos sen nähnyt olen, niin olinpa silloin vienoinen lapsi. Ulkona tuolla, toisella puolen kaupungin muureja, mä kesäpäivänä viivyin, leikiten palmistossa. Alas pitkin taivaan lakea vieri säteilevä aurinkoinen lännen kultapilvihin päin, ja lounainen liehtoi ihanasti, liehtoi ja humisi palmujen latvoissa. Niiden varjossa mä hyppelin ja leikittelin iloisena lapsena, kun kaikui mun korviini ääni, kaikui läpi tuulen liepeän virran, huudellen Leaa, Leaa ja Leaa taas. Ken huuteli siinä? Kenen oli tämä suloisesti helisevä ääni? Ah! silloinpa emoni lemmekäs sisar, nainen mustakiharainen ja hehkuva kuin punertava ruusu, lähestyi, huudellen lempilastaan. Hän tuli, kääri mun helmaansa ja lausui: »riennä jo kotihis, riennä mun kanssani, kultaseni; siellähän vieraita Mahanaimin kaupungista huoneessamme riemuitsee, ja sinua halaavat he nähdä, syleillä ja suudella. Tule, mun lapseni, tule!» Niin hän lausui, mua manttelinsa suojassa kantaen vasten viileää, ihanata tuulta; ja näkyipä viimein armas koto. Me astuimme sisään, ja lehtien pyhästä tuoksusta täyttyi sabatin iltana huone. Sisään me astuimme, ja hymyten avasivat mulle helmansa Mahanaimin suloiset vieraat; ja nytpä sylistä syliin mä kuljin kuin kultainen hempu. Niinpä armasteltuna lintusena mä naisten varjoisilta povilta urosten rinnoille ihanassa pyörteessä kiertelin, kunnes lepäsin viimein tuojani liepeässä helmassa jälleen. Siinä autuaasti mä lepäsin ja katsahdin akkunasta läntehen kauvas, ja näin siellä auringon sammuvan loimon, joka, pyhästi hymyten, vaipui hohtavien vuorten taakse.—Tämänkaltainen lapsuuteni ihanin päivä. Ah! siihenpä tahdon verrata päivän tämän.

SAKEUS. Oi mun lapseni, oi kallis sielu! Mikä sydän tykkyy sun povessasi! Tunnenpa äärettömän riemun, katsellessani liekkiä, joka meitä kohtaan silmistäsi leimuaa, lämmittäen herttaisesti. Aram, kuule minua. Aram! (Pidellen Leaa kädestä.) Tämä lapsi tuopi sinulle ikuisen onnen.

ARAM. (Tarttuu Lean toiseen käteen.) Sen tuopi hän, ja siitäpä voin itseäni kutsua onnen pojaksi.

LEA. Kaikki hyvä annetaan meille ylhäältä.—Mutta iloitkaamme!

ARAM. Riemuitkaamme!—Joas, minä tiedän, ettet mielly yhdistymään iloomme nyt, vaan siirryt meistä kernaammin pois.

JOAS (erikseen). Niin; miksi seison tässä ja tuijottelen, minä hullu? (Ääneensä.) Minä riennän teistä pois ja jätän teille kirouksen. Katso, Jehovan rangaistus!—Astukoon sisäänne perkeleiden kiljuva lauma, polttava rutto ja spitalitauti, joka kuluttaa ja syö hamaan luihin asti! (Kovalla möräävällä äänellä, ja paukutellen sauvaa lattiaan.) Hamaan luihin asti, hamaan luihin asti! Haa!

SAKEUS. Mutta ole onnellinen sinä!

LEA. Iloinen ja onnellinen ainiaan, veljemme rakas!

ARAM. Onnellinen, ja viimein kuollessasi autuas!

JOAS. (Hämmästyen.) Mitä?

ARAM. Onnea sinulle toivon, kaikesta sydämestäni toivon sitä.

LEA. Kuin kesän lempeä sade, niin vuotakoon onni ja rauha sinulle ja viimein Jumalan kunnian loiste!

SAKEUS. Jalosti lausuttu, mun tyttäreni! Ah! sun ylevä sielusi meitä kohottaa maan tomusta taivasten korkeuteen!—Niin, onni, autuus ja rauha olkoon viimein meidän kaikkein perintö-osa, kaikkein, kaikkein! (Syleilee Leaa ja Aramia. Joas poistuu kovin aattelevana ja käsi otsalla.)

MARGARETA

Näytelmä yhdessä näytöksessä

Alkulause ensimmäiseen painokseen (1871).

Meidän historiamme mustin muisto pimentää tätä nerosta säkenöivää runoelmaa, ja sen pimennon on runoniekan oma synkimmän synkkä kohtalo tehnyt vielä mustemmaksi sumullaan. Hänen voimallisen henkensä viimeinen luoma on tässä tarjona aikalaisille ja polville nousevaisille. Se ei ole hautakummun päältä tarjottu muistiais-lahja; se vielä olisi lohdutusta. Mutta rinnatusten niiden kammioin kanssa, missä Suomen pääkaupungin väsyneet henget saavat rauhassa levätä, on saman Lappvikin rannalla toisiakin kammioita, jotka, vaikka valoisammat, eivät kuitenkaan saata usein luoda valoa hautojen sivuitse eksyneiden henkien pimentyneisiin ajatussyvyyksiin.

Yhdessä näistä kamottavista kammioista, jotka ovat aiotut meiltä poistemmatuille, vaan ei vielä kuitenkaan kirkontarhan asujiksi päässeille, on kätketty meidän näkyvistämme, vaikk'ei sentään meidän säälistämme.— Stenvall, Kivi. Hänen likeisenä naapurinansa on siellä samassa paikassa, samassa mielentilassa, Daniel Hjort'in nerokas luoja. Se ei ole aivan vähäinen asia niin vähäiselle maalle kuin Suomi, että se saattaa kadottaa kerrassaan kaksi niin rikaslahjaista runoilijaa.

Mutta jos onkin meidän maamme ollut niin rikas, että siltä on voinut kadota kaksi senvertaista runollista henkeä, niin se kuitenkin on toiselta puolen kovin köyhä ollaksensa tuntematta katkeraa kaipausta. Se hämärä, johon nämät molemmat runoniekat ovat hukkuneet, tekee tämän kaipauksen vielä tuntuvammaksi; sillä se ikäänkuin ennustaa ja uhkaa, että se ihmeellisesti loistava päivä, jonka Suomen kansan runohenki on viettänyt ja elänyt viimekuluneina vuosikymmeninä, nyt on yleiseenkin muuttuva hämäräksi. Mitä Suomen kansalla oli saatavaa vanhemmalta runoniekkapolveltaan, sen se on melkein viimeiseen tähteesen asti saanut. Ja koska nyt uudetkin kanteleet murtuvat nuoremman polvikunnan voimallisimmissa käsissä, niin on aika, että täälläkin valmistautaan vastaan-ottamaan tuota runouden rauta-aikaa, joka jo kaikissa muissa maissa sekä kansoissa on kohonnut jalompain aikakausien sijaan. Erittäin väkevähenkisissä kansoissa on yhtä hyvin nähty ihmeellinen voima, joka lakastuneista runovainioista taas tuottaa ilmiin uuden, rehoittavaisen viljan. Ruotsissakin, jonka esimerkki meitä niin likeisesti kajoaa, on tämä yleinen kokemus käynyt toteen. Kenpä siis uskaltaisi väittää, että Kalevalan ja Franzénin maassa ei tule nähtäväksi uutta todistusta siihen? Mutta varmemmalla kuin toivolla me emme kuitenkaan saattane sitä odottaa.

Mutta ennen kuin muisto hänestä, josta minä nämät rivit kirjoitan, ennen kuin Kiven nimi voisi pimentyä hänen maanmiehillensä selittämättömäksi, sitä ennen olisi meidän tulevainen kohtalomme pimentyvä paljon synkemmäksi hämäräksi, kuin siksi, joka nyt on alkuun päässyt. Enemmin kuin tähän asti tulee vasta myönnettäväksi, että hänen runointonsa useampaan kuin yhteen tiehen on jättänyt umpeenmenemättömiä jälkiä runovoimansa voittoretkestä. Ja semmoiseen päätökseen kumminkin epäilemättä kaikki yhdistyvät, että Kivelle, siinä runouden lajissa, johon tämäkin teos kuuluu, nimittäin näytelmärunoudessa, meidän maassa näille päivin saakka ei ole kohonnut vertaista, jos vaan arvostelija suopi täyden arvon kaiken dramallisen runouden pääperusteelle, runoilijan monipuolisille luonnonlahjoille. Minä puolestani tunnustan peittelemättä, etten näytelmäkirjallisuuden sankareissa tunne kovin monta, jotka voittaisivat Kiven siinä suhteessa. Näin päättäessäni en ole muistamatta, että varsinkin dramallisessa runoudessa sivistys on välttämättömän tarpeellinen, sivistys, joka valmistelee runoniekan luonnonlahjan luomia ja valaa ne täydelliseen, taiteelliseen muotoon. Mutta sen tiedän myös, että »i tusen former trifs det sköna»; minä tiedän, että Belvederen Apollonin ja Laokoonin kuvat ovat keskenänsä yhtä erimuotoiset, kuin Pindaron ja Sofokleen runoelmat erimuotoiset. Ja etenkin tahtoisin tässä huomauttaa tuota aivan epäilemätöntä seikkaa, että runoniekan suuri luonnonlahja, silloin kun sen on täytynyt tulla toimeen ilman sitä sivistystä, jonka kirja-oppi sekä seurallinen kanssakäynti suovat onnen syli-lapsille, yksinkin joskus on luonut nerollisia teoksia, joiden vertaa ei paljas sivistys ja oppi koskaan olisi saaneet aikaan. Yhtä hyvin kuin Kalevalan nimettömiä runoilijoita vedetään esiin tämän lauseen todisteeksi, yhtä hyvin sopii siihen Kivenkin nimi. Katsokaamme, kuinka paljon hänen runohenkensä on luonut kovimmassakin maallisessa ahdistuksessaan, niin tottapa meidän, jotka olemme kasvatuksemme avuksi saaneet käyttää kaikkia sivistyksen suomia keinoja, tulee vielä nöyremmin kuin muulloin tunnustaa, että me olemme sangen vähässä määrässä tehneet, mitä meiltä olisi ollut oikeus vaatia.

Kiven ulkonainen tila tässä maailmassa on kuitenkin säilyttänyt hänen runohengelleen ehtymättömän voiman lähteen, joka meiltä muilta enemmän tai vähemmän puuttuu. Hänen henkensä ei ollut vieraantunut pois kansasta; siitä syystä tuntui hänen runoelmissansa, samoin kuin jaloimmissa viini-lajeissa, voimallisesti kasvinpaikan tuore haju. Hämmästyttävä on nähdä millä sanain voimalla hän usein luopi elävää henkeä runoelmihinsa, ei ainoasti luonnonkuvausten, vaan myös ihmissydämen tunteitten suhteen. Tämä viehättävä dramallinen sanain-voima ilmoittaa itsensä myös tässä Margaretassa kohta ensimäisissä sanoissa, ja samallaisia tavataan tiheässä edempänäkin. Nämät voimalliset sanat ja niin myös koko se mieli-ala, joka tästä runoelmasta puhuu, on kaiku Suomen kansan syvimmästä sydämestä, sydämestä, jonka rakkaus on yhtä voimallinen kuin sen vihakin.

Muutenkin on tämä runoelman koko peri-aatos samallaista kaikua. Siitä syystä ei ole helppo päättää, mihin luokkaan näytelmäkirjallisuudessa se on asetettava. Tuossa kammottavassa teossa, joka tässä liikkuvien henkilöiden mieltä kuohuttaa, ei heillä ole mitään osallisuutta—paitsi yhdellä ainoalla—vieläpä on se teko jo tapahtunut ja tehty. Eipä voi oikeastaan olla tässä puhe sisällisestäkään teosta, s.o. muuttumisista näytelmän henkilöiden mielentilassa, vaikka kyllä tuimia tunteita tragillisella tavalla heissä on riehumassa. Kenties voivat kuitenkin todellisesti dramalliset kanssapuheet, joista tuon sydäntä-sortavaisen ulkonaisen tapahtuman vaikutus kajahtelee, olla jonkunlaisena vastapainona niille puutteille, jotka drama-taiteen tieteellinen silmä on havaitseva tässä merkillisessä runoelmassa. Totisesti dramallinen paitsi sitä on varmaan kumminkin se ihana pyrintö sovitukseen tässäkin hirveässä tilassa, joka myös muissa Kiven teoksissa kajastaa kaikkien sumujen läpi. Kuinka onnellinen olisin, jos samallainen tulevaisuuden kajastus sallisi toivoa vielä jotain Kiven voimallisen neron luomaa. Mutta synkkä sumu on meiltä kaiken toivon ijankaikkiseksi peittänyt.

Fredr. Cygnaeus.

HENKILÖT:

CONON, vanha evesti. MARGARETA, | hänen tyttärensä. KARIN, | ANIAN, nuori upseeri. MATTI, Cononin palvelija.

Tapaus on Suomessa, Tampereen tienoilla, Toukokuussa 1808.

Maantie ja metsänen seutu. Perillä kivinen ja kantonen mäki ja mäen harjulla männistö.—Karin tulee oikealta.

KARIN (yksin). Margareta! Missä viivyt? Minä en voi enään vartoa turhaan, eihän kuulu miestä sanominensa kaupungista.—Oi sisareni, kuinka taidat viipyä, kuinka astella noin huoletonna sinä, koska en saa hetkeksikään rauhaa minä? Ihailetko tämän illan kauneutta? Onhan se ihana ja laulelevat pienet linnut, mikä metsän tutkaimilla, mikä lennellen kirkkaan taivaan alla. Ah! iloitsinpa minäkin ennen, kilvan laulelin ilman siivitetyn lauman kanssa, koska tyyni aurinko aleni, pallistaen valkeita hattaria kultaruskollansa. Mutta kolkot ovat päivät nyt, murehtien kallistaa päänsä Suomen kansa, että kärsii kallis synnyinmaa; ja siitähän ei löydä sydämmeni rauhaa.—Margareta!

MARGARETA (ulkopuolella). Tässä olen, sinä levoton.

KARIN. Hän tulee. Kas, enkö tahtoisi omakseni tuota sun lempeää tyynnettäs, oi likka? (Margareta tulee vasemmalta.) Oi Margareta!

MARGARETA. Miksi tuskittelet?

KARIN. Miksi kysyt? Sinunhan povesi syvemmin kuin toisen täällä pitäisi tunteman vavistuksen vaarasta, joka uhkaa meitä. Minulla ei kuitenkaan yhtään kultasta sodan kidassa. Mutta sinun Anianis, missä on hän?

MARGARETA. Lujassa linnassa Suomenlahden liepeillä, jossa tykkien ukkoset pauhaa ja rautasia rakeita lankee. Kaunis Anian, jos toki näkisin kasvoes välkkynän kerran sauvun hämärässä tulisateen paistaessa!

KARIN (tarttuen molemmilla käsillänsä Margaretan käteen). Ja minäkö torelisin? Enhän torelekkaan vaan hieman tuiskahtelen, armas Marketani, tuiskahtelen minä hälläkkä; mutta ah näissä murheissamme! Ja minäkö torelisin sinua, joka lemmit ja suosit minua kuin äiti; ja kaikkiahan täällä suosit. Mutta ainapa toki ylevämmin ja lempeämmin katsahtelee kuvas siitä päivästä asti, jona lempesi tunsit ja annoit urollesi kätesi—ahaa, eikö huomaa mun silmäni?

MARGARETA. Ah, sinä luulet, että tunsin lempeni vasta sillon. Ei niin. Se liekehti jo povessani vuosia, mutta kätkettynä kaikilta ja tarkin häneltä, joka itse liekehti, hän nuori Anian, mun tähteni toivon ja epäilyksen välillä. Sen silmäni kyllä näkemättä näki, en toki antanut hänelle toivon piirtoakaan, päättäneenä etten sitä koskaan anna. Kas kun minua pidätti kummallisten tunteitten jäykät kahleet. Mutta sodan ilmoitus tuli, loimo ihana sielussani mun voitti väkivalloin, ja minä tunnustin mun lempeni. Ah, en ymmärrä kuinka oli laitani! Mutta minä tahdoin antaa korkeimpani täällä uhriksi isäinmaalleni; sillä Suomi ja Anian he olivat minusta yhtä ja minä olin sankarin morsian. (Peittää kainolla hymyllä silmänsä.) Ah minä itsehän lempeni tunnustin!

KARIN. Mi soma, ihmeellinen hetki; se oli sitten aamu tahi päivä tahi illan hämäränaika!

MARGARETA. Eräs Pohjolan talvi-ehtoo ihanampana kesän iltaa Edenissä aina muistossani väikkyy, ja teki sen lemmen jumala, koska Anianin silmä sädehtien mulle onnensa ilmasi; ja me syleilimme kihlattuna toinentoistamme. Kerran, vielä kaksi me kohtauimme, mutta emmehän kolmatta enään; häntä kutsui pian vartijaksi kotomaan porteille uhkaava sota.

KARIN. Minä muistan jäähyväishetken. Ja sillon hän, kuinka rakkauden palava ja kuitenkin kuinka olentonsa, käytöksensä jalon sankarin! Ja lujasti syleillen hän heitti sun äitimme helmaan; mutta ah, te mahdatteko vielä kerran syleillä!

MARGARETA. Niin toivokamme.

KARIN. Mutta voi jos hän kaatuu!

MARGARETA. Jos hän kaatuis, niin itkisinpä, kaiken elämäni häntä kaipaisin, mutta kaipaukseni henkäisi kuin suvilehdossa länsituuli; sillä hän kuoli urojen kuoleman.

KARIN. Mutta elääpä hän kuitenkin ja on kerran viettävä häänsä meidän kartanossa, häänsä riemuisat, hän komeana sulhona ja sinä morsianna ihmeen kaunihina. (Paukuttaen käsiänsä.) Ah, ah, kuinka lystiä sillon, sisareni, kuinka lystiä!—Mutta ah ja voi! Koska hulluttelen toivossa näin, minä vallaton, juuri sillon, juuri sillon kärsii hän piinan kuolemaa kovemman, raukka nuorukainen!

MARGARETA. Mikä paha taas kummittelee aivossas?

KARIN. Kentiesi hän kituu nälän vaivassa!

MARGARETA. Ole ilman huolta. Elonvaraa, kuin olemme kuulleet, ei puutu vielä heiltä linnassa. Kohta aukenee myös meri, ja sillon viipymättä saattaa Ruotsin laivasto saarretuille miehille sekä miestä että ruokaa. (Conon tulee vasemmalta, Karin juoksee häntä vastaan.)

KARIN. Oi isämme, teidän muotonne lohduttaa! Olette ehkä saanut ilosia sanomia?

CONON. Enhän, mun lapseni. Täältähän ilmasta varron uusia minäkin. Mutta Mattia ei kuulu?

KARIN. Ei häntä kuulu.

MARGARETA. Katselinpa äsken tuolta käänteestä kohden kaupunkia matkan, mutta en nähnyt siellä ketään.

CONON. Esteitä on ehkä astunut hänen eteensä; mutta eihän ole hänen liikuntonsakaan juuri kärpän. Tuskin, luulen minä, panisi hän tallukkansa travaamaan, vaihka leimuisi tupansa tulessa, kuin raukka maamme nyt.

KARIN. Ah, niin on siis jo laitamme!

MARGARETA. Isämme, nyt maalaatte liian karkeasti ja meidän kurjain levottomuus kiihtyy.

CONON. Seisot toki vakaana vallan, tyttöni.

MARGARETA. vaihka vavahteleekin sydän. Mutta enemmin vielä kärsii pieni, kurja sisareni tässä.

KARIN. Ah mun isäni! tämä hurja vihollinenko voittaisi ja tulisi meidän herraksemme? Eivätkö nouse jo voimalla Suomen joukot, karkottamaan ääristämme villin miehen, ja eikö seiso aina lujana vastoin luotisateita ja rynnäkköjä tuo ympärimainittu linna, Sveapori, »Suomen lukko ja telki»?

CONON. Mun pieni kuoposeni, muista mitä sanoi kerran isäs: Sveapori seisoo, niinkauvan kuin on se kourissa uskollisen miehen.

KARIN. Mutta jos tämä uskollinen nyt äkisti muuttuisi petturiksi.

MARGARETA. Miksi aattelet niin?

KARIN. Mahdanko aavistaa pahaa? En tiedä, mutta hyvältä ei tunnu mielessäni nyt. Kuinka olleekkin niin aattelin.

CONON. Mutta erään linnan, vallankin tärkeän linnan päämiehen virkaa ei anneta muille kuin kauvan koetetulle ja kauvan kokeneelle miehelle.

KARIN. Mutta uskollisuus itse on langennut ja saattanut ihmisyyden itkemään.

CONON. Totuus, mun tyttäreni, surullinen totuus!

MARGARETA. Jos löytyisikin nyt tuon eljen miestä, niin löytyisihän aina taasen joukossa toisia miehiä, jotka asettaisit rintansa urhollisesti vastaan verratonta pimeyden työtä. Eipä Anianin sielu, tiedän minä, ei tuhannen mailman, ei tuhannen hengen edestä sietäisi tuota häväistystä; ennen menisi hän kuolemaan.

CONON. Toki, heittäkämme nämät synkeät mietteet.

KARIN. Ne heittäkämme kauvas. Mutta yhtä, isäni, kysyn vielä kuitenkin. Onko meiltä kaikki kadotettu, koska on kadotettu Sveapori?

CONON. Paljon, paljon on kadotettu, ehkei juuri kaikki. Sillon vihamiehemme selkä on vapaa, hän seisoo kiinteästi Suomen ohimilla ja vallitsee merillä.—Mutta miksi haastelemme epäillen tuosta karileiristämme kuohuvassa meressä, joka on perin kukistettamaton, perin mahdoton voittaa? Niin vahvasti, niin viisaasti hänen rakensi miehen nero. Te olette nähnyt hänen kuvansa, kreivi Ehrensvärdin kuvan, lapseni?

KARIN. Minä muistan sen. Kaunoisena kuin vieno enkeli hän katseli, hän joka rakenteli täällä hirviöitä.

MARGARETA. Ilosena, viatonna kuin lapsi hän seisoi tulipeikkonsa nojalla, katsahtaen ihmetöistänsä avaruuteen ulos.

CONON. Juuri sillä puhtahalla, taivaanheleällä katsannolla loi hän Sveaporin linnan: katsasti sen asemakaavan, kohotti muurit ja tornit, kaikki valmisti, kruunaten suuren mestarityönsä. Katso, mikä Briareus, sodan satakäsinen hiisi! Kaikkialta kaikkialle kohtaa hän. Lennä pieni peronenkin hänen ohitsensa mistä mielit, ja hänen tuhannet rautakitansa kaikki voivat vilauksessa kääntyä sua kohden, voivat leimahtaa ja sillon runtoa vaihka vaskisen miehen, mi kerran, kuni tarina kertoilee, nousi merestä, ja ulettui ylös taivahalle tuon kauhean pää.

KARIN. Ja vielä olen kuullut löytyvän salakaivantoja linnoituksen alla, joiden kautta suurimmassa hädässä voidaan kaikki viskata ylös ilmaan, hävittäen elävät ja kuolleet. Kuinka uskotte, isämme?

CONON. Uskon että niin on laita johonkin määrin, mutta ei suinkaan yleisesti kaiken varustuksen alla. Sen keskellä, eräässä paikassa on, niinkuin olen kuullut, peloittava virite. Laukaseppas tämä, sytytä sata tynnöriä, ja Susisaaristossa ei hengitä yhtä olentoa sen tempun perään. Hirveästi vaikuttaa kruuti ylös ja alas ja ympärillensä koska syttyy hän ponnahtaen tuleen. Niinpä on hänehen varoiksi nerokkaita keinoja, konsteja keksitty. Senkaltainen on kuuluisa linna: voittaa mahdoton!

KARIN. Mieliistihän uskomme.

MARGARETA. Sillä se lohduttaa meitä.

CONON. Se uskokaat ja olkaat linnastamme ilman yhtään murhetta. Toki yksi on hänellä vihollinen, min kanssa ei auta voimat eikä konstit, ja on se tuo kalvea nälkä. Mutta hänestähän ei ole vielä kuulunut hätää suljetuilta poijiltamme. Kohta heittää myös meri peittonsa, ja sillon purjehtii heille leipä.—Niin kasvaa toivomme. Linnamme on vahvin pohjassa, sen nykyinen haltija, kreivi Kronstedt, urhea ja viisas mies ja sen miehistö oivallinen. Ken uskaltaa häntä lähetä? Eivät legionat enkeleitä! Ja tuolla maamme sydämmessä käyvät jo uroomme vastarintaan kuin karhut ja ovat jo useinkin antaneet Moskovalle verisen pään; ja viimein hänen soittakoot tienoistamme kuuksi päiväksi. Niin toivomme ja huudamme: eläköön Suomenmaa ja sen rohkeat poijat, eläköön armollinen kuninkaamme! (Heilauttaa kerran hattuansa.—Matti tulee vasemmalta periltä.)

KARIN. Matti!

CONON. Siinähän mies.

MARGARETA. Mutta hän saattaa murheen sanoman.

KARIN. Sano kiireesti mitä tiedät, sano kiireesti?

CONON. Mitä kuuluu, Matti?

MATTI. (Kyhnien päätänsä.) Ei yhtään hyvää, herra.

KARIN. Minä ouneksin hirveintä!

CONON. Hän sanokoon sitten että Suomen armeija pohjassa on hävitetty ja valloitettu Sveaporin linna. Mitä? Sveaporin linna? Ei koskaan!

KARIN. Sano pian, muuton sydämmeni kätkee! Sano hyvä Matti!

MATTI. Sanon niin pian kuin ehdin. Ja kuulkaat nyt. Sen ijäkkään herran, jolle saatoin teidän kirjeenne, isäntäni, kohtasin kovassa tilassa, sillä tieto tuhosta oli hiljan tullut. Toki, viimein luettuaan kirjeen, kääntyi hän puoleeni vavisten ja lausui: sano isännälles, mies,—sillä kirjoittaa en voi tällä erällä—että syy on nyt itkeä: Sveapori on langennut.

NE TOISET. Langennut!

MATTI. Mutta kunnialla.

CONON. Haa, vai kunnialla! Mahdotonta!

MATTI. Vartokaat hieman. Eräänä myrsky-yönä rynkäsivät Venäjän laumat västinkiimme sisään. Nousi tuosta hirveä meteli, ja Suomen miehet nyt vimmoissaan tekivät verrattoman työn. Kas, vilauksessahan lensi suurin osa linnoituksesta tulen siivillä ylös ilmaan pamauksella, jolla ei vielä ole ollut määriä täällä taivaan alla. Niin räjähti hän avaruuksiin ylös yynnä kaikkein ystävien ja vihamiesten kanssa, ja jälellä on varusteesta ainoastaan muutama raunio.—Niin käski minua ystävänne teille kertomaan. (Hetki äänettömyyttä.)

CONON. Ja sinä kerroit kauhistuksen näytelmän. Olipa siinä laukausta!

KARIN. Oi Jumala, että kesti maa ja taivas!

MARGARETA. Että kesti korkeuden vahvuus ammahdusta verrattoman tulen!

CONON. Ah! tuima linna, kampatessaan kuolon kanssa, antoi mennessänsä mailmalle niin voimallisen potkauksen, jossa itse Vesuvius ei kilvastele.

MARGARETA. Voi ilmiötä pimeässä yössä tuhansien kuolemien tähden!

KARIN. Tuhansien kuolemien tähden ah ja voi!

CONON. Kuoli siis Anian.

KARIN. Margaretan kihlattu!

MARGARETA. Oo!

CONON. Pidinpä häntä omana poikanani, mutta sai hän murheellisen lopun!

MARGARETA. Hän taivaaseen astui, tulisissa vaunuissa hän kohosi, ja aukenivat pilvet. Tämä kunnia miehelle, mi kaatui maansa vartijana!— Hän on siis kuollut! Mun Aniani kuollut? Hän se kaunis?—Hyvästi!

KARIN. Myhäillen katselet ylös taivaan kumoon, mutta poskesi on lumivalkea, ja sehän ahdistaa mun sydäntäni, ahdistaa! Oi Margareta! (Painaa otsansa vasten hänen rintaansa.)

MARGARETA (silitellen hänen päätään). Älä itke, armas sisareni!

KARIN. Kuolihan sun kaunoises!

MARGARETA. Siitähän nyt sieluni autuaasti riutuu.

CONON. Katkera autuus, kurja tyttäreni.

MARGARETA. Hänen kuolemaansa katselen kuin tuo lehtinen viita idän partahalta päivän tulista laskua lännessä nyt katselee. Sinä lempeästi hymyilevä viita vaisun, valkean taivaskaton alla!—Mitä huolitte minusta ja hänestä, jonka kerran kadotin? Muistelkaatte katoa valtasen linnan, maamme laivaston kilpeä.

CONON. Oikeinhan nuhtelet sinä meitä. Ensin kaikistahan kuningas ja isäinmaa! Mutta ah! heitä kohtasi nyt kova isku tuon kalliin, kalliin kivikartanomme kaatuessa, joka, ikivuorelle rakettuna, lujaksi kuin vuori itse, komeana, aaltoin syleilemänä seisoi Suomenlahden valtijaana.—Tuliluotina nyt halkeisi vanhan sydän, elleivät itse muurit ja kiviset kastarit olisi ajoissa leimahtaneet ylös pelasteeksi kunnian ja minun poveni lievitteeksi nyt.

MARGARETA. Tämä kantakoon siis murhettanne, muistaissanne kuvaa toisesta Numantiasta.

KARIN. Mutta kiivaasti liehtoo rintanne, mun isäni. Te voitte pahoin!

CONON. Ooh ei vaaraa! Tunnenpa vaan kuuman janon ja joisin vaihka verta, Moskoviitan verta.—Taluta minua, likka, tuonne lähteelle; hämmentäähän näköäni verinen, verinen hämärä. Ah olisin nyt kymmenen vuotta nuorempi!—Osota minulle polku. (He ovat menossa vasemmalle. Matti on tämän kohtauksen kestäessä seissyt taampana murheellisella, mutta lopulta vihasella muodolla.)

MATTI. Herra, kuulkaat minua.

CONON. Mitä tahdot?

MATTI. Minä olen teitä nuorempi kolmekymmentä vuotta, minäkin voin surra ja viimein vihastua, sillä Suomi on minunkin kotoni. Katsokaat, olenpa nyt kulkeissani tiellä aatellut ja tuumiskellut tuonne tänne, ja vihdoin pyhästi päättänyt käydä tuikeaan työhön ja toimeen, olla liesussa jo ennen puolyön pimeyttä, jos te, mun isäntäni, suotte minulle lupanne ja vielä muutaman rivin mun kouraani, noin niinkuin pieneksi puhemiehekseni antaakseni jollenkin teidän tuttavalle miekkaherrallenne tuolla ylhäällä. Te ymmärrätte? Mitä sanotte?

CONON. Kuuluuhan tuo uljaalta. Poika, minä arvaan mihen mieles touvaa.

MATTI. Tappelemaan Pohjanmaalle! Siellä kuuluvat he iskeilevän yhteen joteskin.

CONON. Juuri sinne, Matti! Siellä taistellaan kuin miehet, ja kernaastihan annan sinulle lupani ja vielä pienen kirjotetun lumouskalunkin mukaas. Mene ja pue päälles tuon vainaan korpraalimme vanha takki ja hattu; tulenpa kohta itse ja annan sulle jykevän kiväärini myötäs. Mars, mies!

MATTI. Minä riennän! (Menee oikialle.)

CONON. Koreata kyllä tämänkaltainen esimerkki; ja moni sahransankari on tehnyt jo samoin kuin hän, etsinyt taistelevat joukkomme ja vapain mielin ottanut päällensä sodan taakat. Hyväähän tuo todistaa, sisällistä ydintä ja voimaa, uskollisuutta ja velvontuntoa; ja semä kansa raivaa itsellensä viimein tien.—Mutta mitä kuuli äsken, mitä näki mun sieluni? Haa! kaukana yössähän punertaen leimahti sankarten kuolema.—Lähteelle, lapseni!

KARIN. Tänne, mun isäni! (Menevät vasemmalle.)

MARGARETA (yksin). Kaunis Anian, niin pakeni sun kirkastettu henkes ylös maihin, joissa viha, vaino, sota ja kuolema ei ole. Siellähän nyt autuaana säteilet ja unohdat isiesi veritahratun maan täällä allas. Mutta ei! Ethän unohda ihanata synnyinmaatas, etkä ystävääs sen kumajavilla nummilla täällä. Ethän lemmittyäs unohda, häntä kurjaa, mi täällä honkain hyminässä kainosti murehtien käyskelee, aina muistain sinua, kantaen kuvaasi povessansa. Ja kuule mun valani, Anian! Älköön millonkaan, niin vannon, sydämmestäni himmentäkö pyhää aarrettani, sun lempeää haamuas, toisen miehen katse. Se kuule! ja tässä heitän nyt kauvas elon kehnot riemut vaiheiltani pois, tähän sammukoon nuoruuteni lyhykäinen kevät, kuin sammuu tuolla päivän tähti nyt, ja kuolleen kultaseni muisto olkoon synkeä iloni aina. (Anian astuu alas mäntymäestä perillä, lähestyy hitaasti ja alakuloisena. Margareta katselee häntä kummastuen ja haastelee erikseen.) Mitä näen minä? Erään nuorukaisen, jonka pituus ja koko olento muistuttavat ihmeellisesti häntä, häntä! Tai oletko hänen haamunsa Tuonen maasta? Se ole, minä käyn sua rohkeasti vastaan ja syleilen lemmittyni varjoa, jonka oma, sureva sieluni synnytti. (Ääneensä.) Toki ei! Sinä olet mun oikea sulhaseni lihoin ja verin, mun Anianiin! (Rientää syleilemään häntä, mutta Anian kääntää kasvonsa toisialle.)

ANIAN. Oi kuolema!

MARGARETA (ammahtaen hänestä äkkiin pois ja kiljahtaen kovin). Jumal' armahda, mitä aavistan minä!

ANIAN. Margareta, katso laupeaasti puoleeni!

MARGARETA. Onneton, sun muotos ilmasee kaikki, oi Jumala!

ANIAN. Jaa, petos on tehnyt tehtävänsä lujimmassa linnassa.

MARGARETA. Haa, mitä sanoit!

ANIAN. Petos on heittänyt Svean linnan.

MARGARETA. Ota sanas takasin, minä rukoilen, ota se takasin! Oi, älä sano petos!

ANIAN. Hahaa! jos toisin sanon, niin valehtelen.

MARGARETA. Ole ennen tavallinen valehtelija kuin vihelijäinen, pelokas valtakunnan petturi. Oi korkeuden Jumala!

ANIAN (tuskallisesti, mutta kiukun äänellä). En minä häntä myynyt!

MARGARETA. Myynyt!—Myynyt!—Ken on hänen sitten myynyt?

ANIAN. Itse herra sodanpäämies.

MARGARETA. Ja sinä, mitä teit sinä sillon?

ANIAN. Astuin ulos joukon seassa kuni käskettiin.

MARGARETA. (Vyöttää käsivartensa ympär kuusen, joka seisoo oikealla, painaen otsansa vasten sen rankaa.) Nyt tahdon kuolla, kaatua kuin tumma kuusi metsän huomaan; ja unohduksen arpa olkoon täällä kaiken, kaiken päätös ja kruunu! Ah nyt ylös-alasin on mailma käynyt, on pimeys ja kauhistus vaan. Kehnostellen peittelee Suomi kasvojansa päivän edessä ja ylkäni, mi lähti ulos puhtaana kuin joutsen auringon paisteessa, nyt väikkyy, huojuu esiin mustana kaarneena ja katsahtaa kuin se mies, joka teki täällä suurimman, suurimman synnin: murhasi oman armaan äitinsä. Niin olen uneksunut, Anian, ja uneksun lakkaamatta. (Käy vinhasti kohden Aniania, silmät ummessa.) Minä uneksun, uneksun, uneksun aina vielä! (Niin ehdittyään teaterin keskelle seisahtaa hän äkisti, avaa silmänsä ja vaipuu alas kovin kiljahtaen. Nojaa hän itseänsä oikealla kädellään maahan, mutta painaa vasempansa vasten ohaustaan.) Enhän uneksunut, lapsi raukka, kosken herännytkään langetessain, en herännyt. Ja toki tahtoisin uneksua, uneksua vaan. Siis tule, soma kuusi ja viihdytä mua nukkumaan. Tule, kultahinen kuusi ja saata mua uneksumaan kuolon unta, ja sitten hiljaisesti haudallani hymise.—(Hiljaisella äänellä.) Tule viileä kuusi! (Hetken mentyä tulevat Conon ja Karin vasemmalta.)

CONON. Mitä on tekeillä ja miksi kuulin valitushuutoja?

KARIN. Anian!

CONON. Haa!

KARIN. Ja Margareta tuossa!

CONON. Ojennellen tomussa?

KARIN. Miksi näin? Oi nouse ylös, mun kulta sisareni! (Ryhtyy häneen, Margareta nouse ylös huoaten.)

CONON. (Eriks.) Mitä aattelisin?

KARIN. Ja tuossa Anian niin kalvea kuin kuolema. Kuinka ymmärrän kaiken tämän?

CONON. (Eriks.) Samoin kysyn minä.

KARIN. Kuinka on laitas, Margareta?

MARGARETA. Enhän tiedä.

CONON. (Eriks.) Kummallista!

ANIAN. (Eriks). Tiedänpä, että nousee nyt tässä hälinä; mutta sydämmeni on karastunut käydessäni tänne halki ylenkatseen kovan ja kylmän kivistön, ja syöksenpä nyt ilman huolta ulos suustani tuiman totuuden kuin louhikärme kidastansa syöksee vihan liekkiä.

KARIN. Ah! miksi tuijotamme kohden toinentoistamme näin? Anian, sinä elät, mutta miksi katsahdat niin synkeästi? Voi!

CONON. Hän katsahtaa kuin karkuri.—Kerro mies.

MARGARETA. Isäni, nyt olkaat luja kuullessanne pahinta, koska ensimmäinen murheemme, niin korkea, nyt muuttuu ikuiseksi häpeäksi.

CONON. Hän kertokoon.

ANIAN. Mitä pitää minun kertoman?

CONON. Kenen luvalla olet tässä? Onko sota loppunut?

ANIAN. Onhan kuitenkin rauha Sveaporin linnassa.

CONON. Ehkä rauha, joka ei ole meidän?

MARGARETA. Oi Anian!

CONON. Sano!

ANIAN. Tahdotte siis kuulla pimeyden sanoman?

CONON. Sen tahdon. Kerro!

ANIAN. No kuulkaat. Sveapori on langennut, langennut ilman taisteloa, ilman vallanpakkoa päällysmiesten petoksen kautta; ja julkeasti meuhaa nyt Venäläinen huoneessansa.

CONON. Haa! ette siis lähteneetkään koreasti ylös lintuen luoksi niinkuin täällä kerrotaan?

ANIAN. Hulluja maineita kaikki. Kuin meren helmi eheänä seisoo linna ja hänen otsallansa liehuu idän viiri.

CONON. Ole ijankaikkisesti kirottu sinä, jonka huulilta kuulin tämän, sinä, joka vakaana katselit helvetinteosta vetämättä miekkaas!

ANIAN. Totta, miekkaani en vetänyt.

CONON. Sentähden ole kirottu!

KARIN. Voi sinua, Anian, kuinka taisit olla niin miehuuton, niin unohtaa isäinmaan onnen. Oi, minä en tahdo sinua nähdä enään!

CONON. Mene, ja älä koskaan enään toivo mun tytärtäni.

MARGARETA. Toki on hän vimman mies ja haastelee katkerretusta sydämmestä. Mutta miksi tuomitsisimme häntä kuulematta? Puolustakoon hän itseänsä ennenkuin ilman armoa viskaamme nimen pettäjän vasten hänen armasta päätänsä.

CONON. Tyttäreni, sun äänes tunkee syvälle mun rintaani, läpi vihan villin myrskyn, ja mun täytyy huovahtaa. Anian, minä otan tuomioni takasin, kunnes selvästi ja totuuden kielellä olet kuvannut mun eteeni kamalan asias. Sano kaikki, ja sitämyöden langetkoon tuomios.

ANIAN. Neidon ihmeellinen ääni on sulattanut sydämmeni jäisen puvun, ynseyden, kirouksen tekemä aina sitten Svea linnan murheellista päivää.—Mutta lankesi luja linna.

CONON. Surma ja kuolema! miksi lankesi hän?

MARGARETA. Minä rukoilen, lainatkaat hänelle hetkeksi kärsivällinen korva.

ANIAN. Niin hän lankesi, vaihka uskallusta ei puuttunut miehistössä, vaan ampuili uljaasti, vartoen vakaalla mielellä meren aukeemista ja lännestä Ruotsin laivastoa.

CONON. Ja jo kaiketi on meri auennut.

ANIAN. Sen kyllä uskon.

CONON. Ja lännen laivat kuni joutsenet jo olisivat purjehtineet satamaanne sisään, tuoden mitä puuttui. Oi kirous!—Mutta kuinka luonnistui tilanne?

ANIAN. Ilmestyihän vähitellen esimiestemme piiriin eräs synkkä, eriskummallinen henki, ja yhtä ja toista kuiskaeltiin. Toki lujana aina seisoi alajohtokunta ja sotamies vallilla. Mutta ylhäältä yhä leveni aatoksia, perustelmia, epätoivon lauseita Ruotsin vallasta.

CONON. Niin syntyi myrkyllinen ajos, vähitellen paisui, valmistui, kunnes puhkesi hän surman päivänä.—Mutta mitä haastelivat hyvät herrat, halventaissaan Ruotsin valtaa?

ANIAN. Tämän maan, he lausuilivat, on mahdotonta varjella Suomea kauvemmin alta idän lakkaamatta paisuvan voiman. Ja vallan toivoton on tilamme tässä linnassa nyt. Sotajoukkomme ovat meistä kaukana kylmässä pohjassa, karkutiellään omasta maastansa pois.

CONON. Ei juuri niin, te hyvät herrat. Sankartemme pieni lauma teki »vasemmalle ympär» ja kirkasti kunniansa Venäläisten veressä.

MARGARETA. (Eriks.) Samaan kiirastuleen, Anian, nyt sinäkin riennä, oi riennä ja kuole kunnialla!

ANIAN. Ah, nämät muistot ovat hämmentäneet aivoni! Kuinka kertoa? Toki, niinhän mietiskeltiin, ja lisäiltihin vielä: turhaan apua lännestä me odotamme, kunnes nälkä on heittävä niin linnamme kuin sen miehet vihoitetun vihollisen mielivaltaan. Mikä järjettömyys siis, vuodattaa verta tuon viheliäisen kuninkaan, tuon hullun tyrannin tähden.

CONON. Rutto heidän päällensä! Kuningastamme häväistä? Huutaa häntä hulluksi ja hirmuvaltijaksi, häntä hieman itsepintaista, mutta hurskasta miestä? Olkoon heidän kielensä kirottu! Hän on meidän kuninkaamme, eläköön hän!

ANIAN. Suuri narri oli Kusta Adolf, mutta Venäjän istuimella istui jalo ja lempeä ruhtinas.

CONON. Hmmh!

ANIAN. Pian maineet kuljit ympär koko johtokunnan, mutta kätkössä oli yhä miehistöltä kaikki.—Tuli toki viimein tuulispäänä varma tieto: heitetty on linna!

MARGARETA. Taivaan Jumala!

KARIN. Mi kammon sanoma!

CONON. Ettei sammunehet aurinko ja tähdet!

ANIAN. Ja ulos marssimahan käskettiin Suomen vartijaväki. Sotilas tuijotteli, ja pian mi kiukusta ja vimmasta itki, mi hammasta kiristäen iski vasten jäykkää vallia kiväärinsä pirstaleiksi, koska asteli hän kiroten ulos. Nyt ainoastaan yksi sana ja yhteen lyöneet olisivat helvetti ja taivas. Mutta eihän kaikunut ääni!

CONON. Ei kaikunut!

MARGARETA. Ei kaikunut sankarin ääni! Ah!

ANIAN. Mi hetki äänetön kuin tuomiolla! Tuonne tänne risteili aatoksia kiehuvassa aivossani, mutta ulos tuliseen toimintoon ei yksikään ehtinyt. Ah ken voi kaaoksessa käsittää mikä parhain tehty mikä pahin? Mitä taisin minä, alajohtokunnan joukossa nuori, kokematon jäsen? Voinut olis syntyä hirveä hulluus, noustessani vastaan harmaapäätä päällysmiestäni; ehkä turhaan olisin laskenut petoksen mustalle taakalle vielä velimurhan painon. Ja niinpä kuni kadotuksen pahteisessa häiriössä, minä vietiin virrassa ulos kuin houriva mies. Niin läksimme linnastamme.

CONON. Miksi läksitte? Loppuiko leipä?

ANIAN. Leipää varahuoneet täys!

CONON. Puuttuiko kuulia ja kruutia?

ANIAN. Jynkät kellarit ampuvaroja täys!

CONON. Te tunnottomat peikot! Ja sinä Kronstedt, haa sinä musta perkele!

ANIAN. Hän oli onnellinen hän ja muutama herroistamme vielä. Heidän vikoissansa helähteli kultasia tynnöriä, ja sentähden astui Venäjä niin mukaisesti ja ilon pauhinalla itärannalta sisään.

CONON. Mutta te?

ANIAN. Me äänettöminä, alakuloisina ja vitkon niinkuin kilpikonnat länsipartahalta astelimme ulos kohden mannermaata. Siinä iltahetkenä, murheen veljinä erosimme mikä minnekkin, päin kaikkia ilmoja, kuin suden poijat, joilta surmattiin emä.

KARIN. Synkkä iltahetki!

MARGARETA. Oi kylmien kyynelten hetki!

CONON. Niin erositte häväistyksen päivänne hämäränhetkenä, o, o!

ANIAN. Olenpa kärsinytkin retkelläni tuosta kolkosta päivästä aina tähän hetkeen asti. Tämä päivä alat vainosi mun sieluani kuin öinen saamumtuuli, koska polkien tuhansia harhateitä, kohden kodon ilmaa samoilin ja pohjan reunaa alat etsi mun silmäni. Siellähän pakolaisen kurja kuvailus katseli lemmittynsä haamua; ja käyskeli aina pyhä haamu pohjan kaukasten metsien sinisellä harjalla; ja käyskeli hän usein pilven himmeän vaipan nojalla. Mutta murheisena siellä väikkyi hän aina, heljinä helminä välähtelit hänen kyyneleensä hattarien vuoteilta alas.

MARGARETA. (Eriks.) Ah, sinä halkaset mun sydämmeni, kärsivä, onneton ylkäni! Oi, minä kuolisin! (Karin itkee.)

ANIAN. Itkevänä häntä kuvailin. Sillä myrsky yhä ukkosena korvissani jyrisi, ja nythän kohtailin myös kotomaani laaksoissa lakkaamatta ylenkatsetta ja kirousta, ja kuohui sielussani karvaus ja kuolettava tuska. Hirmuisestihan painaa meitä kansan viha ja kammo!—niin kaahasi minua merestä kamala myrsky, niin hengitti mua vastaan kylmä katkera sumu, ja vimman uhaksi muuttui viimein rinnassani murhe.—Toki näin vihdoin tuttavat pellot, muiston pyhät vainiot, mutta näinpä sillon ikävyyden pellot ja niitut, ja pian en mitäkään nähnyt, vaan kurjan silmäni sumeaksi näin. Ah, kuinka toisin ennen, piennä poikaisena ennen tullessani koulun helteisestä ilmasta, koska kuulin kohinan lapsuuteni kuusistosta ja kodon katto kuumotti mua vastaan tuolta kantosen kunnaan kaltehelta kuin pyhäinmiesten kaupunki!—Mutta miksi samea ja synkeä sauvu nyt? Miksi pimitetään eteheni maa ja taivas? Mitä taisin minä? (Karin juoksee itkien Anianin luo.)

KARIN. Armas Anian, anna anteeksi, unohda mitä lausuin äsken minä sokea, minä vallaton liekkiö? Mitä tiedän minä mitä kärsitään ja kilvoitellaan täällä mailman reitillä, minä kurja hempilapsi? Ah, kärsinyt olet sinä hirmuisesti! Mutta siirrä kuitenkin jo pois nuo pilvet otsaltasi. Minä lohdutan sinua; me kaikki, kaikki sinua lohdutamme! (Kääntyen kohden isäänsä.) Isäni!

CONON. Anian, minä en tuomitse sinua, muistaen kuuliaisuuden tärkeyttä sodassa. Yksi pää, viisas pää ja sillä jäsenet nöyrät ja lujat tekemään mitä määrää tämä pää, siinä ikuisesti seisova sääntö. Anna siis mieles tyyntyä, nuorukainen. Sinä täytit valas ja velvos vaateen, totellen sun herraas, ja samoin tekivät sun veljes ja kumppanis. Mutta olisi parvessanne löytynyt yksi jalopeura-sankari, silmällä syöksevä toiminnon tulta, niin olisipa nousnut siinä melskettä, tiedän minä. Mutta niin ei tapahtunut, vaan toteltiin peikkoa, ja himmentyi Suomen kunnian kilpi. Toki, rauhassa, mun Anian, me olemme jo tehneet sovinnon, ja hän tekee väärin, joka sinua soimaa ja kiroo.—Anian, ota Margaretas ja elä onnellisna, jos niin taidat. (Eriks.) Mutta voi, maan mullassa nyt ennen makaisin mä itse! (Ääneensä.) Anian, tule vieraakseni tänä iltana ja nauti, jos taidat; murheisena kuitenkin kohtaat isäntäsi, tiedät sinä. Sillä nyt on hänen elämänsä kylmä ja tyhjä ja hänen ilons on kuolema, o! (Poistuu vinhasti oikealle.— Margareta on seisnyt ja seisoo vielä hetken eteenpäin ylevästi innostuneena kuin näyssä.)

ANIAN. (Eriks.) Kurja vanhus, mun sydämmeni kärsii sun murheestas.— Mutta katso: seisoohan tuossa Margareta eriskummallisna, kirkkahana, korkeana kuin olento ylhäältä. Miksi katselet noin tummaan ilmaan?

KARIN (Anianille, pyhkäisten kyyneleet poskiltansa pois). Niin, tule vieraaksemme ja heitä mielestäsi kaikki pimeät asiat. Kaikki ei kadotettu vielä!—Terve tuloa! (Lähenee sisartansa.)

ANIAN. (Eriks.) Sinä hyvä Karin!

KARIN. Lähtekämme, sisar.

MARGARETA. Mitä tahdot?

KARIN. Mitä? Uneksutko? Nyt mennään.

MARGARETA. (Kärsimättömyydellä.) Jätä minä.

KARIN. No tulkaat sitten käsi kädessä, te kaksi kultasta, kuiskaellen sovinnon ja lemmen kieltä. Minä riennän edellä ja askartelen, tyttö-leijo, emäntänänne. Tulkaat! (Poistuu kiirehtien oikealle.—Tieno on vähittäin muuttunut kuun valkasemaksi.)

MARGARETA. (Eriks.) Tämä oliko unelma?—Ah, eihän ollut tämä unelma, vaan pyhä, ihmeellinen henkinäky.

ANIAN. (Eriks.) Kuinka ihastuneena seisoo hän tuossa kuin katselis hän jumalten kokousta. Kauniina hän seisoo, ja kuitenkin pelkään häntä lähestyä, mutta kuitenkin vetää hän minua puoleensa taas, vaihka olis hän kuolemani. En kultatynnörien tähden pettäisi täällä kerjäläistä, mutta palkintona tämä taivaanolento—oi kiusaus verraton! Kuinka tekisin sillon?—Mutta nyt tahdon liketä ja herättää hänen unehen vaipunutta korvaansa, ehkä kammoonkin. (Ääneen.) Margareta!

MARGARETA. Anian, oi Anian!

ANIAN. Sinä käännät pois sun kasvos, sinä hylkäät minun!

MARGARETA. Miksi, onneton?

ANIAN. Onnettomuuteni tähden. Mutta älä heitä minua, minä vaipuisin pimeyteen! (Margareta kääntyy äkisti ympär ja syleilee häntä.)

MARGARETA. Lemminhän sinua, mun armas ystäväni. Mutta,—korkeuden Jumala!—nyt mun lemmessäni, voi mikä ahdistus ja tuska, Anian, tuska ijankaikkinen! (Kääntyy pois hänestä.)

ANIAN. Älä poistu minusta, sä ihanin! Kuin jumalilmestys sä väikyt tässä edessäni, loistaen kuutamon kelmeässä päivässä!

MARGARETA. Anian, oi Anian!

ANIAN. Miksi käännät pois sun kasvos?

MARGARETA. Miksi antavat he kamalan varjon?

ANIAN. (Eriks.) Mitä meinaa hän?

MARGARETA. Oi katala Anian!

ANIAN. Pimeä, tuskista menehtynnä.

MARGARETA. Tuskan pimeys tämän rinnalla on halpa.

ANIAN. Minkä sitten? Sano, ja poista se pimeys, sinä taivaan kiiltävä haamu tämän kuutamon kelmeessä päiväs!

MARGARETA. Ah! niin heljänä ennen kiilsi myös Anian lempivän silmäni edessä. Mutta voi tuota kehnoa sumua hänen otsallansa nyt!

ANIAN. Näkösi harhailee!

MARGARETA. Jos niin olis! Oi, lemminhän sinua; mutta äkistihän taasen kauhistuen ammahtaa sinusta sydämmeni pois. Ah! mun rakkauteni, äsken lämmin, nyt heti jälleen kylmenee, ja tämä on vaikeampi kuolon tuskaa. Sillä huomaa, huomaa mikä pimeyden pilvi, kiukkuinen varjo häväistyksen päivästä vainoo sinua lakkaamatta,—laupeuden Jumala!—vainoo, hämärtäen sieluas.

ANIAN. (Eriks). Surma ja kuolema! Siinähän muutaman rikoksesta meille mustin, poistumaton perintö; ja alas tämän päälle hän katsahtaa nyt, puhtahana jalosta korkuudesta. (Ääneensä ja tuskallisna.) Tämänkaltaisena seison tässä: mitä tahdot? Sinä tahdot että siirryn sinusta aina maitten ääriin? Minä teen sen; ylös Pohjanmaalle kamppailemaan urostemme kanssa; ja kuuleman sinun pitää kuinka taistelen, säästämättä vertani ja henkeäni! Mutta sano kaunoinen, jos sodasta viimein voittajana palajan, minä saanko sinua kokonaan kutsua omakseni taas?

MARGARETA. Mitä tekisit, sen tekisit vimmasta, saattaakses tuon pilkun kilvestäsi pois. Sinä taistelisit siellä minun tähteni, vaan et meidän maamme tähden, jonka olet kerran unohtanut. Mutta riennä sotaan ja kaadu kuin sankari maan ja taivaan otollisna uhrina. Sillon tekee meidän henkemme ikuisen sovinnon ja kohtaavat toinentoisensa viimein tuolla yllä pilvein.

ANIAN. Mutta heittää lemmittynsä, kaunihimman ihanimman, kuin taivas koskaan loi! Ah! senkaltaisena katselen häntä nyt, ja hänenkö heittäisin ijäksi? Mahdotonta taivastani!

MARGARETA. Koska hänen heität, sillon hänen voitat; mutta tiedä, jos tässä viivyt, sumuhaamuna aikailet, sillon hänen kadotat ainiaaksi.— Sun taivaas! Oi, tahtoisinhan se olla, mutta enhän enään täällä, vaan tuolla. Toki pelkäänpä nyt, ettei millonkaan ollut lempesi täällä kohonnut ylemmäksi maamme piiriä.

ANIAN. Eikö ollut hän? Sinä loukkaat uskollista lempeä, jonka siivet syleilevät ijankaikkisuutta! Margareta!

MARGARETA. (Ryhtyy häneen.) Oi Anian, anna anteeksi! Ijäisyyteen pyrkivät siis meidän molempain lemmet. Kuitenkin, nyt avara juopa on laskettu heidän välillensä niin täällä kuin siellä, elles sinä kuolemalla kuole. Siis kuole, Anian, kuin sankari, muuta sinne ikuisen kesän pyhille kunnahille, ja kuolemas, mi täällä meidän erotti, siellä taasen kerran meidän yhdistää, lyöden yli kolkon juopan eteheni kultasen sillan sun luokses.

ANIAN. Oi ääni lempeä, täysi helleyden armautta, kuin tähden kyyneleinen kiilto etäisestä sumusta! Minäkö sen äänen soinnussa en kuolisi kultani edestä ja edestä mun maani! Margareta, miksi lausuin kehnon sanan? Sen tein minä hourien, katsellessani taivastani, koska kuulin pyövelin äänen kutsuvan minua kuoleman kitaan. Mutta kas: kuolon öisestä kohdusta nousen minä sinua aina kirkkahampana katselemaan taasen. Ja kuolla kunnialla synnyinmaamme edestä, oi ankaruus!

MARGARETA. Sinä haastelet kuin sankari ja sieluni ihastuu!

ANIAN. Taisteloon ja kuolemaan! Ja enkö tiedä että nuorena urona kuolen? Mitä sanoi hän poikaiselle kerran pimeäsilmänen vaimo? »Varahinpa sinä pienoiseni kuoletkin, kylmenethän nuorukaisna kauvas jylisevään jylhistöön.» Haa, siinähän sankarin kuolema!

MARGARETA. Niin hän sanoi, synkeä, vakaa vaimo.

ANIAN. Ja niin nyt aavistaa sieluni, jännittäen kaiken olentoni sodan veriseen temmellykseen. Ennen päivän koittoa lähden, mun lemmittyni! (Vetää häntä rinnoillensa.)

MARGARETA. Ah alas kyynelten virtaan minä tahtoisin vaipua! Mutta kuule, kuule mitä näin minä näyssä juuri tässä, tällä hetkellä, tuossa isäni poistuessa.

ANIAN. Sinä olet siis näkijä?

MARGARETA. Näinpä sinun kuolemas!—Oi Aniani onhan tämä lakkaamaton murheen yö. Mustat, veren pallistamat pilvet sen taivahalla yhä ylitsemme kiirii, toinentoistaan kaahaten kuin hurjat kotkat ja korpit. Kauhistuksen henki vallitsee, luonnon rakennot syrjähtyvät ja moni halpa, kaino tyttö ennustaa tulevista päivistä. Järistys läpi sielun tunkee, sielua kuvottaa, ja se rupeaa tuskissaan tirkistelemähän ulos ruumiinsa peitteestä. Oi mitkä aijat!

ANIAN. Mutta kerro mitä näit.

MARGARETA. Ankaran näyn. Eteheni avettiin kappale aution Pohjanmaan rantaa, jossa riehui sodan liekki jynkän vuoren liepeillä ja lähellä laakeaa merta. Kiivas oli kamppaus, ja tekivät siinä ihmeitä Suomen sankarit. Toki ensimmäisnä, ylimmäisnä aina taistelit sinä, sodan tulessa hehkuen kuin kilvoitteleva enkeli. Niin taistelit, kunnes monesta haavasta kaikki veres ja voimas olit virranneet ulos; ja sun henkes raukeni. Mutta ympärilläs huudettiin kuin Juuttaan jalopeuralle: »ah että sankari kaatuu!» Ja nyt, kuoleman sinua suudelles, sinä myhäilit kuin myhäilee autuas sielu riemun ja kunnian pauhussa. Ah mikä näky! Kuin taivaan tulesta mun sydämmeni leimahteli koska katselin kunnian hetkeäs meren aavalla rannal.

ANIAN. Sun sanas, sun äänes pyhä tuliseen rautapaitaan kietovat mun ruumiin, ja tuimasti himoon että kuulisin jo tappelon jylinän; ah, heti rynkäisin sen pyrskivään kitaan, sen hurjimpaan Urian-leikkiin!

MARGARETA. Oi sä jalo sotilas! Kunnias retkelle lähde ja ota myötäs mun lempeni aarre ja rukousteni taivaanlauma.

ANIAN. Heidänpä kanssaan halkasen Suomen salot ja vuoret, kunnes vasamana ehdin sodan pauhinan ja sen tulta-tuiskivat louhikärmeet.

MARGARETA. Ja taistelet kuin sankar; ja koska kuolet…

ANIAN. (Äkisti.) Ja koska kuolen—

MARGARETA. Sillon sädehtien sielus sodan liekistä väikkyy ylös puhtahana, viatonna kuin foeniks, jälleen syntyneenä kuolemastaan.

ANIAN. Ja kiidän ylös korkeuden salihin, sen heljjässä ilmas onnellisna sinkoilen, mutta kaukana sinusta, kaukana morsiusseppelis tuoksusta!

MARGARETA. Minä sillon tämän elämäni lyhykäisen iltapäivän täällä pyhitän sinulle: lumivalkeaan itseni vaatehdin ja kukkaskedoilla seppelöittynä morsiamenasi käyn. Niin käyn minä monena kesän raukenevana ehtoona, kunnes pian toki riennän sun luokses ja ilosena helmani avaan.

ANIAN. Ja sillonhan häitämme vietettäköön, sillon taivaan tuulet, pyhiltä vuorilta tullen, jalosti ravisitelkoot morsiushuntuasi korkeassa luhdis.—Oi suo mun lempeni houria, sillä minä kiirehdin kohden kuolemaa!

MARGARETA. Ja kuolemasta elämään taasen.

ANIAN. Sinä kelmeä yöseen ruusu! sinä täytät mun poveni voimalla, pyhillä aavisteilla, ja, kuin omihin häihimme, nyt riennän sotaan ja kuolemaan. Valani on vannottu ja lähtöni lähestyy; älköön nähkö tässä nuorta sotilasta enään tulevan aamun koitto. Hetken vielä tuolla armaassa kodossani viivyn, lyhyen hetken viivyn.—Hyvästi, mun impeni!

MARGARETA. Ah eihän vielä! Vaan vielä viivy hetki lyhyt tässä ystäväsi kanssa ja yhtä lyhyt kodolles jäähyväisilläsi uhraa, ja sinua kuitenkaan ei saavuta aamun koi. Kuullelkamme kerran vielä kuinka synnyinlaaksom kevätyönä soi, eron viimeisenä yönä, kuun paistaessa kirkkahasti.

ANIAN. Kuullelkamme, ystäväni.

MARGARETA. Kuullelkamme!

ANIAN. Tyyni, ihmeellinen yö!

MARGARETA. Kaikkialla hiljaisuus; ainoastaan männistössä yölintu ääntää.

ANIAN. Ja rauhallisna pauhaa kaukahinen koski.

MARGARETA. Kaimalan koski pauhaa ja kultana kuumottaa kuu.

ANIAN. Ja tuolla hongisto helottaa alla kultasen kuun.

MARGARETA. Ja joki sinivyönä välkkyy tuolla niitun helmas.

ANIAN. Ja aavistaen kajastaavi tuolla vuoren komeroinen jyrkkä.

MARGARETA. Ja tähdet taivahalla hymyilee.

ANIAN. Kas, tuossahan jalona kuin sota-orhi loistaa seitsentähti ja pohjaan viittaa levotonna kaulansa, alas kohden sodan valkeita hän viittaa, sinne mihen retkeni on kulkeva nyt. Minä tahdon rientää. Hyvästi, mun lemmittyni!

MARGARETA. Hyvästi mun sankarsulhasein!

ANIAN. Kyyneleissä myhäilet sä taivaallinen!

MARGARETA. Valkeuden ja pimeyden häiriössä vaikyn. Oi viivy vielä, Anian!

ANIAN. Minua huutaa isäinmaa.

MARGARETA. Riennä, riennä!

ANIAN. Hyvästi sä armas! (Tahtoo mennä, mutta Margareta vetää häntä takaisin.)

MARGARETA. Viivy hetki vielä, sinä kaunoinen, jota sydämmeni tahtoo poistaa kauvas ja taasen takasin temmata.

ANIAN. Kuitenkin, mun täytyy lähteä.

MARGARETA. Kuolemaan! (Viskaa vinhasti kiharansa poskeltansa taaemmas.) Kuolemaan!

ANIAN. Oi, tuskastako viskelet sä kiharias kuutamon kiillossa?

MARGARETA. Ah, mun laupeuteni riutuu, mutta älköön käyttäkö hän valtaansa.

ANIAN. Ei; vaan miekkaani minä. Hyvästi! (Pyrkii poispäin, mutta Margareta vetää häntä puoleensa.)

MARGARETA. (Haastellen vaikertelevalla, melkein kiljuvalla mutta hiljaisella äänellä.) Anian, sinä kuolet uhrina, seppelöittynä uhrina sinä kuolet!

ANIAN. Ilman murhetta, mun tyttöni; minä kuolen kuin mies. (He tempoilevat hetken molemmat puoleensa, mutta hellästi.)

MARGARETA (aina samalla äänellä). Ylevänä uhrinahan kuolet edestä isiesi maan!

ANIAN. Sankarina verratonna! Mutta päästä minua, armas!

MARGARETA. Ei! Vaan kunnian ylkänä vaivut, kallistaen pääs kuin syksyn kukkanen! Mutta voi, siinä oli verta! Voi, tuhannen kertaa voi, ja valita korkeasti, sydämmeni kurja! Sinä vaivut kuin syksyn kukkanen!

ANIAN. Sun rinnoilles kuin lapsi, jos kauvemmin ma viivyn. Sentähden kuin villi aalto minä kiirehdin merelleni ja vaivun myrskyyn. (Lähtee vauhdilla, mutta Margareta, pitäen häntä kädestä, temmasee hänen kerran vielä takasin.)

MARGARETA. Toki temmaa sun vieläkin syliinsä toinen aalto. (Syleillen häntä.) Nyt hyvästi ainiaaksi!

ANIAN. Ei! vaan sulje mua ainiaaksi helmahas, sinä kirkas laine, kimmeltävä liehaus hopea-kuutamos.

MARGARETA. Ei! vaan tässä näit sinä naisheikkouteni viimeisen liehauksen. Nyt taas kuin voimallisin laine sun viskaan ulos kuolemattomuuden mereen, Sieltähän sä ijankaikkisuuden otsalta mun sydämmeen aina heleänä aamutähtenä säteilet.

ANIAN. Mi autuas onni!—Hyvästi siis viimein! (Anian poistuu.)

MARGARETA. Hyvästi, kunnes tervehdin sua tuolla ylähällä Tähtelässä! (Lankee polvillensa.)—Vallitsija korkuudessa, tee hänen tiensä ankaraksi kuolon-tieksi kilvoituksen vainiolla, että kunnian hänestä saapi isäimme maa ja mun orpo-lempeni uneksua rauhas!—Taivaan ruhtinas, kuule Suomen naisten rukoileva ääni: Oi, mitä etelässä vaipui meren synkeään kohtuun, se nouskoon pohjan tuntureilta ylös pilvihin, moninkerroin kirkastettuna taas!—Jaa, mun sieluni jo ihanuuden näkee, jo loistaa korkealla sankar-kunniamme; ja mailma on imehtivä urostöitämme Suomen autioilla ahoilla.