Produced by Tapio Riikonen

OLVIRETKI SCHLEUSINGENISSÄ; LEO JA LIINA; ALMA

Kirj.

Aleksis Kivi

1916.

OLVIRETKI SCHLEUSINGENISSÄ

Näytelmällinen osotelma neljässä osassa

HENKILÖT:

PATRIK, kapteeni.
TOMMI.
ANTON.
ARISTARKUS.
TIMOTEUS.
TITUS.
MAKS.
FUCHS.
1:N, 2:N, 3:S.
MESTARI BONIFACIUS.
FAUSTUS.
GILBERT.
MIKKEL, fäntrikki.
1:N, 2:N.
MAURA, kapakka-eukko.
MARIANA, palvelijansa.
MUORI KUNIGUNDA.
Sotamiehiä ja naisia.
Sotamiehiä.
Kapteenia.
Bayerilaisia.
Preussiläisiä.

Tapaus: Schleusingenissä Saksanmaalla, kesällä 1866.

Ensimmäinen Osa.

(Avoin paikka Schleusingenissä: oikealla olvitoikka, Maura istuen sen takana; vasemmalla huone, eräs sotamieskortteeri; samalla puolella perempänä rahi, jossa Timoteus istuu vartijana kivääri kädessä ja olvituoppi vieressä; perillä ja oikealla puolella on toinen rahi, jossa vartijana istuu Titus kiväärinensä ja olvituoppinensa. Jokaiset, sekä sotamiehet että kapteeni, ovat tavattoman lihavia miehiä kovin punertavilla nenillä.)

TIMOTEUS. Maura, mun frouvani!

MAURA. Jaha, mun sankarini vieraasta maasta, mikä on toivonne?

TIMOTEUS. Että nukkuis toverini tuolla.

MAURA. Miksi toivotte niin?

TIMOTEUS. Hm!

MAURA. (Erikseen) Haa! minä jotain aavistan. No, miksi tempoellen sykähtelet taas, mun kurja leskisydämmeni? Aina levoton, aina juonikas ja kapinallinen! Mutta vaiti nyt, mää luulen, että toivon saari siintää.

TIMOTEUS. Tuhannen peeveliä, ettei hän nuku!

MAURA. Se nukkuminen tulis hänelle kalliiksi. Ai, ai! miksi tahtoisitte koota tuhon myrskyjä toverinne kiirehelle?

TIMOTEUS. Tosi, ettei sotavartija saa nukkua, mutta ensimmäisen nukahduksen vahti-ajallamme, joka kestää kaksi tuntia, saamme anteeksi, niin on kapteenin määräys, vaihka onkin hän kiivas mies. Siis hänelle tuossa ei paljon harmia pienestä unesta mutta muille kenties iloa ja onnee.

MAURA. (Eriks.) Kymmenen vasten yhtä, hän lemmestä kanssani keskustella tahtoo. (Korkeest) Jaa, hän valvoo eikä ole voimassanne häntä nukuttaa.

TIMOTEUS. Mutta teidän voimassanne.

MAURA. Miten, uljas sankarini?

TIMOTEUS. Sen tuoppi oltta matkaansaattaa. Hän on jo huikeassa vauhdissa.

TITUS. (Eriks.) Mitä haastelee hän tuolla eukon kanssa? Jonkun sanan kuulen, mutta yhtään en järjestyksessä. (Korkeest) Mitä livertelet siellä?

TIMOTEUS. Vaiti, me saamme oltta, joka ei juuri vahingoita; sillä pitkä on vartijan aika.

TITUS. Totisesti.

TIMOTEUS. Hän on hyvä muori.

TITUS. Verraton.

MAURA. Jaa, te mukulat siinä. Kyllä minä teidän annan. Sanosinpa jotain, mutta olkoon nyt silläänsä. (Menee ja täyttää Tiituksen tuopin olvella)

TITUS. Se vasta muori on.

TIMOTEUS. Niitä ensimmäisiä.

MAURA. Juo nyt ja istu kiltisti rahillas. (Täyttää myös Timoteuksen tuopin) Sinäkö myös, kanalja siinä.

TIMOTEUS. Muori kuin kultanen heinäsuova! Hih!

MAURA. Juo nyt ja ole vait, sanon minä. (Menee istumaan toikkansa taakse)

TIMOTEUS. (Laulaa)

»Wenn das die Preussen vüsten,
Das sie morgen sterben müsten.»
Hurraa!

MAURA. (Eriks.) Hän nukuttaa toveriansa, joka jo näyttää kovin uniseksi. (Mariana tulee Mauran huoneesta) Sinäkö siinä taas sinkoillen mun tielläni ja hyvän tilaisuuden käsistäni saattaen pois? Mutta kyllä sun tiedän siirtää tästä. (Korkeest) Mitä siinä pyhiittävää? Tuopit ovat puhtaita kyllä. Mene tiehees, lunttu. Sinua en tarvitse venyttelemässä täss' toikan nokalla. Mene tiehees, sanon minä; mene sepältä hiivaa perään. Paikalla, sinä lunttu!

MARIANA. (Eriks.) Sun rutto nielköön, ämmä. (Menee)

MAURA. (Ottaa salmikirjan ja lukee, huiskutellen itseänsä) Hoh hoo!

TIMOTEUS. Ja jumalinen myös.

MAURA. Hoh hoo, tätä mailmaa! (Aina lukien)

TIMOTEUS. (Eriks.) Ah sinä noita-ämmä musta niinkuin saunan raunio ja kiukkuinen kuin ampiain! Ja hän on rakastunut minuun, sen tiedän varmaan. Ha haa, ennen naskalisäkin kanssa morsiusvuoteeseen kuin syleilemään tätä peikkojen patrunessaa. Mutta tahdonpa kanssas leikitellä ja leikitessä voida niinkuin Otaheitissä sekä ruuan että juoman puolesta. Niin; tyhmäpä on muotoni, mutta kas kuin löytyy toki, keltään luulematta, joku mitta vikkelyyttä täällä, luun ja nahaan välissä. (Laulaa)

»Wenn das die Preussen vüsten,
Das sie morgen sterben müsten.»

(Titus on nukkunut)

MAURA. No kas, toivos on nyt täyttynyt. Hän makaa makeasti. Mitä tahdot lapsikurjalle?

TIMOTEUS. Mitä meitistä oikein luulette, muori?

MAURA. Olettepa hyviä vihollisija.

TIMOTEUS. Mutta minusta erittäin?

MAURA. Paras viholliseni.

TIMOTEUS. Teidän ystävänne. Onneton se, joka uskaltaa päällenne vaan katsoa karsasti! Hänen manaan heti veriseen taisteloon.

MAURA. (Eriks.) Ihanat sanat! Mun aavistuksein visseydeksi muuttuu.

TIMOTEUS. Mä tahdon teille kertoa erään tarinan.

MAURA. Mä tahdon kernaasti kuultella.

TIMOTEUS. Kävit kerran sotaa vastaan toinentoistaan kaksi heimolaista valtakuntaa. Rynkäsipä äkisti vihollinen lauma viholliseen kaupunkiin ja otti siinä itsellensä majan. Kaupungissa oli eräs pulski muori ja majailipa luonansa myös eräs pulski sotamies, ja rupesitpa viimein nämät kaksi keskenänsä vaihettelemaan armahimpia silmäniskuja. Mutta kiiti taas joukko pois kuin leimaus ja katos kaupunkilaisilta tietämättömiin, mutta kas, koska vihdoin jällen rauha hengitti, niin, peijakas vie! astuipa eräänä koreana iltana sen pulskin muorin huoneeseen se pulski sotapussikka. Noo, kuinka kävi sitten? kysyy nyt frouva. Kuinka kävi? He ovat nyt samaa lihaa ja verta, ja sankari on ilonen ravintolan isäntä ja muori vielä ilosempa emäntä.

MAURA. Kas noita vaan.

TIMOTEUS. Se on tarina vaan. Mutta tarina, eikö se todeksi muuttua taida, muori kultasein?

MAURA. (Erikseen) No nyt hän on tehnyt lempensä ilmoituksen.

TIMOTEUS. Tarina, eikö se todeksi muuttua taida?

MAURA. O jaa, o jaa.

TIMOTEUS. (Eriks.) No nyt minä olen saanut: jaa. Toki, enpä ole mitään luvannut, sentähdenpä taidan rauhallisella omatunnolla nauttia hänen hyvyyttänsä ja viimein kiepasta tieheeni.

MAURA. (Eriks.) Toki, enpä ole mitään luvannut, sentähdenpä taidan hänen jättää taas, jos onni, ennen tämän liiton vahvistusta, saattais helmahaani sulhasen vielä uhkeamman häntä; sillä nyt on miehiä kurjan ympärillä kuin sääkseä.—Mutta ylistetty olkoon tämä päivä! (Korkeest) Miksi tämä äänettömyys? Miksi muutuimme äkisti niin miettiviksi? Hei!— Oltta, sankarini. (Menee ja täyttää Timoteuksen tuopin)

TIMOTEUS. Miljuunit kiitokset.—Tämä päivä on riemupäivä Timoteukselle.

MAURA. Hi hi! Miksi niin, mun poikani? Miksi niin, mun sotasankarini?

TIMOTEUS. Hm!

MAURA. (Istuu toikan taakse ja ottaa kirjansa) Mutta muistelkaamme aina loppuamme, rukoillen viisautta ja sydämmen puhtautta. Hoh ho! (Lukee huiskutellen itseänsä)

TIMOTEUS. Ja jumalinen myös. Ihana asia. Aina muistan emoni sanat: »poika, katso, että nainen, jonka aviokses kerran valitset, on Herraa pelkäävä, siinä löydät ankkurikarin, joka myrskyssä kestää.»

MAURA. (Eriks.) Oo! tarvitseeko mun enään epäillä?

TIMOTEUS. Niin sanoi armas emoni; ja, taivas, suo mulle tänkaltain vaimo!

MAURA. Hy hyh! (Lukee)

TIMOTEUS. (Eriks.) Mutta Mariana tulee. Piki-rakas tyttöön, piki-rakas tyttörääsyyn olen, ja jos en erehdy, niin eipä ole hänenkän sydännippunsa kaukana minusta. Jos vaan saisin tilaisuuden muutaman sanan vaihetukseen hänen kanssaan tuon toverini maatessa. (Mariana tulee, panee kädestään toikalle erään potellin)

MARIANA. Tässä, emäntä, hiivanne.

MAURA. Käy sisään askareihis.

TIMOTEUS. Mutta, frouvani: puoli mittaa oltta vielä. Sen saattakoon tänne tuo tyttölunttu.

MAURA. Onko sinulla korvia, flikka? (Mariana vie oltta Timoteukselle)

TIMOTEUS. (Kuiskavalla äänellä Marianalle) Pari sanaa kanssas, kaunoseni, niinkauvan kuin tuo kumppanini makaa. Mutta millä keinolla siirrettäisi tästä hetkeksi tuo ämmä?

MARIANA. Tahdon koettaa. (Eriks.) Hyvä! Näinpä Maalarin-Hannen matkustavan maalle. Siis taidan sepittää pienen valheen, pelkäämättä heti joutuvani kiin. (Korkeest) Tietkäät, emäntä, mä taidan kertoa uusia.

MAURA. Jaa, mene sinä kertomuksines.—Noo, mitä tiedät sitten?

MARIANA. Minä kerron mitä kertoi mulle Hanne, jonka kohtasin lähteissänsä maalle. Mutta enpä tiedä, jos haasteli hän totta; hän oli niinkuin vähän päissään.

MAURA. Sinä kiusan henki, mitä tiesi hän kertoa?

MARIANA. Että vanha täti on tullut kotia Rothenburgista monilla tuhansilla uutisilla kuningaista, ruhtinoista, prinsseistä ja verisistä tappeloista.

MAURA. (Panee korvamyssyn päähänsä) Istu tässä ja pidä tarkka räkninki olven menekistä. Istu tässä; ja oletpa onneton jos hetkeksikin poistut toikan äärestä. (Menee)

TIMOTEUS. Kas sitä kanaljaa tyttöä.

MARIANA. Minä tunnen eukkoni. Verrattoman utelias, niinkuin piikansakin. Jaa, mitä on sinulla sanottavaa?

TIMOTEUS. Onpa jotain. Haa! oikeestaan ja vauhdilla tahdon rynkätä esiin kuin kävis tieni vasten kanuunan kitaa.—Mariana, minä pidän sinusta.

MARIANA. Kiitoksia vaan.

TIMOTEUS. Minä pidän sinusta paljon.

MARIANA. Kiitoksia paljon.

TIMOTEUS. No no, ole kiltti lapsi.

MARIANA. Jaa, kiltit lapsethan kiittää.

TIMOTEUS. Minä kurja tarhapöllö olen rakastunut sinuun auttamattomasti.
Sentähden teen nyt tämän kysymyksen, kaikkein kysymysten kysymyksen:
Rakastatko sinä minua?

MARIANA. Ja minä teen tämän kysymyksen: Olenko minä silmissäsi naarastarhapöllö?

TIMOTEUS. Sä olet kyhkynen, lupauksen lintu.

MARIANA. Siis tahdot kurjan kyhkysen lentämään tarhapöllön kitaan, tämän petolinnun ruuaksi?

TIMOTEUS. Tosi; sillä niin sua rakastan, että olsin valmis syömään sinun, pistämään kupuuni kuin voissa paistetun poimullisen sianmakkaran. Mariana, Mariana, mun sydämmeni loiskii, kimoilee ja särkee kuin likistelis sitä pienet perkeleet, mutta sinä taidat sen auttaa.

MARIANA. En taida ulos-ajaa perkeleitä.

TIMOTEUS. Sen taidat ja yhdellä ainoalla sanalla.

MARIANA. Mikä on tämä sana?

TIMOTEUS. Se on: jaa. Sano: pidätkö minusta?

MARIANA. Yhdellä ehdolla.

TIMOTEUS. Ja tämä ehto? Sano, ja minä käyn vaihka vasten pöyreätä karhua pieni puukko kädessä, jos niin vaadit. Sano, mikä on ehtos?

MARIANA. Että otat minun vaimokses.

TIMOTEUS. Kirkas tuli ja jyrinä! sehän on tarkoitukseni, sehän kultanen meininkini. Katsos tässä. (Suutelee häntä) Katsos. Mutta minäkö suutella uskallan? Minä! Sitä en olis uskonut. Mutta siinä, missä klasit ja olvituopit kalisee, siinä paukahtelee myös suudelmat.

MARIANA. Ja siinä on myös rakkautta.

TIMOTEUS. No no, piikaseni; mikä ennen on kytenyt sydämmen pohjassa, leimahtaa sillon voimalliseksi tuleksi.

MARIANA. Sinisiksi liekeiksi.

TIMOTEUS. Juuri niin; sillä sininen on rakkauden karva.—Rakkaan miehen saat, hyvän miehen. Elä katso hänen ulkomuotoonsa, joka, ohimennessä sanottu, on vähän niinkuin härkämäinen, vaan katso sydämmeensä, se on hyvä.—Tahdotko seurata minua Bayeriin, Marja, minun punertava mansikkamarjani? Tahdotko seurata sotamiestä?

MARIANA. Moni tyttö ennen minua on ollut yhtä hullu ja iskenyt kouransa sotamiehen patruunataskuun.

TIMOTEUS. Oivallista! Uljas tyttö, kelpo tyttö; mutta emäntäs, luulen, ei juuri kohtele sinua ansiotas mukaan.

MARIANA. Saakeli ottakoon sen tattari-ämmän! Hän ei suo minulle hyvää sanaa, ja kaikki hänen häijyn kissansa rikkomat astiat on minun palkkani saanut kärsiä.

TIMOTEUS. Ole suruton; minä imen häneltä kaikki takaisin kasvojen kanssa.—Käy nyt taasen toikkas taakse. Täytyy herättää tuon makaavan aasin. (Kovalla äänellä Titukselle) Titus! Hei! Karauul!

TITUS. (Heräyy maristen) Mitä tahdot?

TIMOTEUS. Huomaa, että olet maannut.

TITUS. Tämä on ensimmäinen kerta, ja sen saan anteeksi.

TIMOTEUS. Yksi kerta vielä, poikani, ja maksanpa lainan takasin: yhtä armottomasti pitää kersantin saarnaman sinulle kuin äsken hän jyritteli minun korviini.

TITUS. Tuoppi oltta, tyttö, unen karkottajaksi!

MARIANA. Tuossa tulee emäntäni.

TIMOTEUS. Katso tukkas, se korea ja tumpurainen, Mariana piikasein.
(Maura tulee vihaisena)

MAURA. Sinä naasikka, pidätkö mun narrina, sinä ilkeä harakka, pidätkö mun narrina?

MARIANA. Hyvä frouva, minä olen viaton; sanoin vaan mitä Maalarin-Hanne sanoi.

MAURA. Minä sun maalaan keltaseksi ja siniseksi.

TIMOTEUS. Hiljaa, naiset, hiljaa, koreat naiset!

MAURA. Elä ihmettele, Timoteus, että täytyy mun näin usein riidellä kansaansa; sillä tiedä, hänen vertaistansa hävyttömyydessä ei löydy maan piirin päällä. Jumala siunakkoon! on minulla ennen ollut piikoja, mutta ei vielä tuommosta. Jaa-ah, sen sanon minä: onneton täällä se, jonka täytyy pitää palvelusväkeä, onneton se!

MARIANA. Ja tuhannen kertaa onneton se, jonka palvella täytyy.

MAURA. Kitas kiinni! Sinulla ei ole tässä vapaa sanavalta.

TIMOTEUS. Armahimmat flikat, vähempä ääni! Minä rukoilen. (Tommi, Anton, Aristarkus ja muita sotamiehiä olvituopit käsissä tulee huoneesta vasemmalla) Tässä tulee teidän ystäviänne. Vähempä ääni.

TOMMI. Bir!

ANTON. Bir, eukko!

ARISTARKUS. Bir, eukko, bir!

MAURA. Kaada heille oltta. (Tuopit täytetään)

TOMMI. Onko muori äkeä? (Taputtaa Mauraa)

MAURA. Suo mun olla rauhassa; minä pyydän.

TOMMI. No no; onhan se se iloinen frouva Maura.

MAURA. Nyt en ole iloinen.

TOMMI. Hyi! Elä rumenna sun ihanata muotoas tuonkaltaisilla rypyillä.

MAURA. Mitämä sitten tässä, villittyjen kanssa? Kun ma sanonki.

ANTON. Villittyjen? Mekö?

ARISTARKUS. Me olemme kuninkaan miehiä ja teidän herrojanne. Yksi viittaus kapteenilta, ja kaupunginne on tulinen meri.

TOMMI. Hiljaa, Aristarkus!

MAURA. Mitä on minulla teitä vastaan? Mutta tuo vuorivuohi tuossa.—
Minä taidan haljeta!

TOMMI. Tyttökö? Hyvä flikka vaihka vähän vallaton; mutta veri virtaa hänen povessansa kuin nuoren jalopeuran povessa. Hän tarvitsee miestä, niinkuin pieni frouvammekin. (Ottaa Mauraa leuvan alta) Jaa jaa, eikö tosi? No hymykäät nyt vähän. Kas niin.

MAURA. Mene mene!

TOMMI. Niin; kirkas päivänpaiste taas. Ottakaamme tuoppimme, veljet, ja laulakaamme, että maa ja taivas huiskuu.

MAURA. (Lukee huiskutellen itseänsä) Hoh hoo! Jumala armahtakoon tätä mailmaa! (Timoteus nukkuu rahille)

TOMMI. »Wenn das», sankarveljeni. (Sotamiehet laulaa)

»Wenn das die Preussen vüsten,
Das sie morgen sterben müsten.
Hurra!
Wenn das die Preussen vüsten,
Das sie morgen sterben müsten.»
Hurra! Hurra!

TITUS. Herää sinä siellä, joka makaat.

TOMMI. Makaat! Ken makaa meistä? Etkö näe, että juomme kiltisti oltta?

ARISTARKUS. Ja uljastamme itseämme vihaisella laululla.—Sinä onneton
Preussiläinen!

TOMMI. Huikea elämä!

ARISTARKUS. Sinä onneton Preussiläinen!

TITUS. Teitä ja teidän käytöstänne en moitikkaan, mutta tuota kiusankappaletta, joka istuu ja makaa tuolla rahilla. Hän on jo kolmannen kerran nukkunut tällä vahti-ajalla.

ANTON. Ai ai, kolmannen kerran!

MAURA. (Erikseen) Timoteus parka! Taivas suojelkoon hänen selkäänsä!

MARIANA. Ja te ette herätä häntä.

MAURA. Jaa, miksi ette sitä tee, te hänen kumppaninsa?

ANTON. Ylös, Timoteus.

ARISTARKUS. Ylös, ja elä istu siinä kuin huhkain ladonkatolla.

TOMMI. Ylös ja ole iloinen; sillä kauvan elää iloinen mieli.

ARISTARKUS. Herätä kantoa ennen.

TITUS. Olenpa hänen tähtensä kiipaleissa. Ankaran määräyksen on kapteenimme tehnyt, ja kuuluu se näin. Ensimmäinen nukkuminen annettakoon anteeksi, toista seuratkoon kersantin nuhteet, mutta jos se kolmannen kerran tapahtuu, niin tulkoon raportti hänelle, nimittäin kapteenille. Ensimmäisen kerran on hän nukkunut, sen sai hän anteeksi, toisen kerran on hän nukkunut, ja äsken juuri läksi tästä kersanttimme hirmuisella kirouksella, pauhulla ja jyryllä; mutta nyt on mies nukkunut kolmannen kerran.

TOMMI. Ja nyt pitää sataman, sataman rakeita jyrinän perään.

TITUS. Ei auta, vaan kapteenille tieto. (Huutaen) Kapteeni! Herra kapteeni! Saata sana esiin, seuraava vahtimies siellä.

ÄÄNI. (Ulkona) Herra kapteeni!

MAURA. (Eriks.) Voi Timoteusta!

ANTON. (Ravistaen Timoteusta) Nouse nyt ylös, muuton pähkinäkeppi paukkuu. Nouse, hyvä toveri, nouse.

ARISTARKUS. Elä marise, vaan avaa sun sonnisilmäs.

TOMMI. Ylös, ja eteenpäin mars, Berliniin mars! Siellä juomme ja makaamme, ja saammepa vielä tusinan muhkeita Preussin tyttöjä miestä päälle. Ylös, Timoteus.

ANTON. Kuuletko, sinä riivattu?

ARISTARKUS. Kapteeni tulee.

ANTON. Hyvä, Timoteus, hyvä!

MAURA. (Eriks.) Voi sinä onneton lapsi!

MARIANA. (Eriks.) Kuinka käynee kanssansa nyt?

ANTON. Hän tulee, ja onpa ukolla kiiru.

TOMMI. Hän kaapasee kuin Lunkentus, hän lentää nääveliensä siivillä, joiden vinkuna kuuluu aina tänne asti.

ARISTARKUS. Ja ympyrjäiset, suuret klasisilmänsä säteilee ja loistaa kuin aurinko taivaalla.

TOMMI. Ja nenänsä hohtaa kuin kekäle helvetissä.

ANTON. No no, hän on kapteenimme.

ARISTARKUS. Kapteeni kuin mies vaan.

TOMMI. Hyvä kapteeni, hyvä! (Patrik tulee oikealta. Titus kyldrää istuessansa rahilla. Patrik vastaa häntä, pannen kaksi sormea silmäkulmallensa)

SOTAMIEHET. Eläköön kapteenimme, eläköön hän!

ANTON. Eläköön hän kauvan, kauvan!

TOMMI. Valaisten mailmaa!

ARISTARKUS. Hän eläköön tuomiopäivään asti!

TOMMI. Ja sitten taivaassa ijankaikkisesti!

KAIKKI. Hurraa!

PATRIK. Kiitoksia, pussikat, kiitoksia. Mutta mikä on kysymyksenä?

ANTON. Pieni ihmisellinen heikkous, pieni komme, jonka toivomme herra kapteenin antavan anteiksi.

PATRIK. Mutta asia?

TITUS. (Aina kyldräten) Kun hän makaa tuolla.

PATRIK. Ken makaa, ken?

TITUS. Hä Timoteus tuolla rahilla, vahtia pitäessä.

PATRIK. Haa! Kuinka monta kertaa on hän nukkunut?

TITUS. Kolme.

PATRIK. Haa! Saiko kersanttimme tiedon hänen nukuttuansa toisen kerran?

TITUS. Hetki sitten läksi hän tästä pärmänttäämästä.

PATRIK. Kuinka monta tuoppia on hän tyhjentänyt tällä vahti-ajallansa?

TITUS. Viisi.

PATRIK. Viisi! Koska oli hän tyhjentänyt kolmannen, saatoitko raportin kersantille? Sano totuus, ja kauhistu jos valehtelet.

TITUS. Anteeksi, herra kapteeni, sitä en tehnyt.

PATRIK. Miksi et, miksi et, sinä härkäpää? Kuinka kuuluu tuima määräykseni, ei ainoastaan nukkumisesta, mutta myöskin olven nauttimisesta vahdissa? Kuinka kuuluu se olvesta?

TITUS. »Yhden tuopin oltta tyhjentäköön vahtimies vahti-ajallansa, jos kaksi hän tyhjentää, se annettakoon hänelle anteeksi, kolmas saattakoon nuhteita kersantilta, mutta jos hän neljännen kumoo, raportteerattakoon asia kapteenille.»

PATRIK. Niin, »raportteerattakoon asia kapteenille». Tämä on sääntöni. Ja »lipparia», se tahtoo sanoo, oltta ja viinaa sekaisin, ei ollenkaan ole lupa nauttia. Mutta jos ei tarkka katsantoni erehdy, niin viittaapa sun silmäs vähän sitä kohden.

TITUS. Ei, herra kapteeni, ei!

PATRIK. Sano, etkö ole pistänyt vaksiis vähän lipparia?

TITUS. Ei, ei!

PATRIK. Sopiihan sitä tutkistella. (Kumartaa itsensä alas asettaen nenänsä lähelle Tituksen suuta). Puhalla raikkaasti. (Titus puhaltaa, mutta kovin heikeesti ja pitkään) Puhalla tuimemmin, sinä puukuva!— (Lyö jalkaansa) Tuimasti, hohauttaen! muuton laukee nyrkkini sun kiireelles kuin rautamoukari. (Titus puhaltaa kolmannen kerran mutta tuskin tuimemmin ensimmäistä) Lipparista en käy vannomaan, mutta oltta, oltta sangen paljon, jaa, totisesti sangen paljon. Tunnusta kuinka monta tuoppia.

TITUS. Kolme!

PATRIK. Haa!

TITUS. Anteeksi korkea kapteeni; sillä asia on sitä laatua, että rasittaa minua itsepintainen köhä, niinkuin, sen pahempi, se nyt kuulla taittaan.

PATRIK. Miksi saatat itselles köhää, sinä kirottu mies? Miksi pinnaat oltta kylmänä naamaas? Miksi et lämmitä sitä? kysyn minä. Haa! kyllä sun opetan. Miksi et lämmitä olttas? (Kääntyy Timoteusta kohden.) Ja sinä (Ravistaa Timoteusta) Nouse ylös, lapseni. (Vetää miekkansa) Haa! jos ei uni olis pyhä, niin, sankarkunniani nimessä! sun heti lähettäisin Karonin venoseen.

TOMMI. Sepä olis, kantaa kehtoon lapsen torkkuvan.

PATRIK. Mitä sanot?

TOMMI. Sen hän olis ansainnut. Sotavartija nukkua!

PATRIK. Niin. Sotavartija nukkua! (Ravistelee Timoteusta) Nouse ylös, lapseni. Sotavartija nukkua! Mutta nyt sun pitää saaman aika rapsauksen.

MAURA. (Eriks.) Voi, mun sydämmeni musertuu!

PATRIK. Viipymättä nyt saattakaat tänne Mestari Bonifacius. (Yksi sotamiehistä menee)

MAURA. (Eriks.) Jumal'avita! mitä jaksan nyt tahdon pyristellä vastaan.

ANTON. Kenties on tässä vielä anteeksantamuksen sijaa, herra kapteenimme.

PATRIK. Ei yhtään, pussikkani. Tällä retkellä olen anteiksi antanut jo kolme kertaa Timoteukselle; ensi kerta Nürnbergissä, toinen ja kolmas kerta Bambergissa; Titusta olen armahtanut kaksi reisua; ensin Erlangenissä ja sitten Bambergissa, mutta nyt pitää heidän molempaen saada aika kropsun. (Ravistelee Timoteusta) Nouse ylös, lapseni. Haa, sotavartija nukkua! Ylös, ylös! Mun saatat muuton vimmaan, mun saatat vielä upottamaan kirkkaan miekkani oman maamieheni vereen. Heräy! No pilvien leimaus, mun sappeni jo kiehuu!

TOMMI. Tuoppi oltta herättäköön hänen.

PATRIK. Mitä sanot?

TOMMI. Valaus tuoppi oltta miehen kiireelle hänen kyllä herättää.

PATRIK. He heh! Vikkelä aije; mutta olkaamme toki pilkkaamatta jumalanlahjaa. Vettä käyttäkäämme olven sijassa, puhdasta vettä.—Muori siellä toikan takana, tuoppi vettä tänne. (Eräs sotamiehistä valaa tuopillisen vettä Timoteuksen päähän, joka herää pahalla marinalla, nousee ylös pyristellen itseänsä. Patrik nauraa sydämmellisesti ja kauvan pidellen vatsaansa) Jaa, sinä junkkari. (Timoteus kyldrää, Patrik vastaa häntä, pannen kaksi sormea silmänsä juurelle) Niin niin, mutta kivääri pois ja rahi esiin. (Rahi vedetään esiin)

MAURA. Armollinen, korkea herra!

PATRIK. Ole rauhassa, eukko, ole rauhassa. (Mestari Bonifacius, punapartanen ja punatukkanen mies puettuna punasiin housuin, samankarvaseen hännystakkiin ja hattuun, joka on tavattoman korkea ja sokeritopin kaavanen, tulee vitsakippu kainalossa)

MAURA. Herra minun jumalani!

PATRIK. Kas tässä tulee mies, joka sankarlaumani pitää Herran nuhteessa.—Onko sinulla hyviä vitsoja?

BONIFACIUS. Ihan tuoreita Thyringenin metsästä.

PATRIK. Hyvä! Nyt tulet niitä käyttämään kuin mies; sillä tässä ei ole leikki käsissä.

BONIFACIUS. Missä on minun poikani?

PATRIK. Ota takki päältäs, Timoteus, ja kumarru tänne. Sinä ensin,
Titus sitten.

TIMOTEUS. Armoo, kapteeni, armoo!

PATRIK. Ei, lapseni, ei.

MAURA. (Ryhtyen kapteeniin) Armollinen, korkeasti ylistettävä herra, teitä rukoilen heidän puolestansa.

MARIANA. Hyvä kapteeni!

MAURA. Kunnioitettava herra!

PATRIK. No noo, muoriseni, nyt ei auta. Heidän täytyy saada; ei auta.

MAURA. (Kovalla äänellä) Ei, ei! Minä rukoilen. Tänne kaikki naiset naapureista! Tulkaat, tulkaat! (Mariana poistuu kiireesti)

PATRIK. He heh! Turha puuha, pikku frouvani.—Käykäämme käsiin,
Bonifacius.

BONIFACIUS. Takki pois ja taivu alas rahille, mies.

MAURA. Kapteeni kulta, kulta kapteeni!

PATRIK. Oikea mutta kova mies.

BONIFACIUS. Pois, muori!—Alas rahille, mies.

MAURA. Ah ei ei! (Hallitsee Timoteusta) Armahtakaat häntä ja kumppaniansa tuolla. (Mariana ja seurassansa joukko naisia tulee ja yhtyvät rukoukseen, mikä torjuvilla koikkauksilla pidellen kiinni Timoteuksesta, mikä tarttuen Patrikin liepeisiin. Kova ääni ja meteli)

1:N ÄÄNI. Anteeksi heille, anteeksi!

2:N ÄÄNI. Heitä armahtakaat, niin armahtaa teitä Jumala.

3:N ÄÄNI. Elkäät tuomitkaat, ettei viimein teitä tuomittaisi.

PATRIK. Kas kas.

TITUS. (Erittäin naisille) Tämä on hyvä asia, että rukoilette. Jaa, jaa; rukoilkaat vahvasti vaan.

MAURA. Korea herra!

1:N ÄÄNI. Ihana herra!

2:N ÄÄNI. Makea herra!

TITUS. Kas niin; rukoilkaat vahvasti vaan. Tämä on hyvä asia.

3:S ÄÄNI. Armon he saa, korkeasti kunnioitettava sankari? Jaa jaa, he armon saa!

PATRIK. (Erikseen) Ha haa! Onpa tämä hetki mulle ihastuksen hetki. Kynnet pystyssä mun ympärilläni seisoo naisten kirjava lauma mua hartaasti rukoillen kuin jyskyttäjää Olympin kiireellä. Nyt olen ukko, ukko itse. Tuhannen taaleria tästä hetkestä!

MAURA. Minkä tuomion kuulemme suloisilta huuliltanne?

1:N ÄÄNI. Oi, se olkoon laupias ja rakkautta täys!

PATRIK. Käykäät nyt siivosti kukin kotianne sekä eukot että tytöt. Mua ette järkäytä. Asia on tärkeä ja aika ankara, sodan-aika vielä kaupanpäälle. Ei auta, ei, vaan saakoot he nyt oivallisen saunan.— Derschi, mestari Bonifacius!

BONIFACIUS. Pois tieltä, hameet!

MARIANA. Pois itse, sinä tulipunanen saatana!

BONIFACIUS. Tyttö! (Taputtaa kädellään vitsanippua)

MAURA. Käy kutsumaan muori Kunigundaa. (Mariana menee, tempasten mennessänsä Bonifaciuksen kainalosta vitsakipun, jonka kanssa hän juoksee pois. Bonifacius kiitää julmistuneena hänen perässänsä; Mariana viskasee vitsat teaterin perille ja katoo, Bonifacius, kippu kainalossa, tulee takaisin hirmuisella muodolla)

PATRIK. Kas sitä nenäkästä tyttöä. Hai djai!

BONIFACIUS. Saakoot ämmät ensin, herra kapteeni. Olkoon se käskynne, ja kohta pitää pläikymän. He ovat vankejamme; antakaat pläikyä.

PATRIK. Pois se! Sankarin tulee suojella tätä heikkoa astiaa, vaan ei sitä särkeä. Jumal' avita! mä vannon, joka hiuskarvanki heiltä vääristää, hän kaatuu, puree ruohoa kuin nauta.

2:N ÄÄNI. Sinä sankarten sankari.

2:N ÄÄNI. Sinä korkea sielu!

3:S ÄÄNI. Tuhannen kertaa korkeampi vielä, jos hän rukouksemme kuulee nyt.

TITUS. Niin; rukoilkaat väsymättä meidän edestämme.

PATRIK. Ei, armaat sisaret. Te ette käsitä sitä vastausta, joka painaa sotaherran hartioilla, painaa sillon semmenkin, koska pyrskien juoksevat Areksen hurjat varsat, koska kanuuna jyrisee, tuima miekka mässää ja veri vuorilta koskena virtaa, tehden alas laaksoon purpuraisen järven. Naiset. Huu!

PATRIK. Jaa, kristisisaret, kohta punertavat Germanian tantereet kuin iltaruskosta hehkuva taivas. Kuolo väijyy meitä kuni kissa kurjaa hiirtä, tahi kuni jänistä kirkassilmänen ilves. Tällä hetkellä seisomme, toisella kaadumme miekkaen kilinään. Ja koska viimein taasen pasuunan pauhussa ylösnousemme, sillonpa mun astua täytyy näiden pussikkojeni kanssa sen ankaran tuomarin eteen, näin sanooden: tässä olen minä ja se komppani, jonka minulle annoit. Ja voi minua, jos minun kauttani heidän kallis verensä hukkaan menetettiin! Sillon kohta käyvät tuomion enkelit, kuin mustat iilimadot, mun kämmenpäistäni imemään takaisin kaiken tämän veren. Niin niin!—Ja vähässä paljon seisoo. Pieni erehdys, pieni laimiinlyöminen mailman kumota taitaa. Kerran, koska se suuri Caesar kävi Galliassa sotaa, tapahtui eräänä pimeänä yönä, että koko Gallialaisten sotajoukko lähestyi hänen leiriänsä salaa hiipistellen; mutta kas, eipä torkkunut sillon romalainen vahti, ei, vaan nostipa heti hirmuisen rähinän, ja vilauksessa seisoi jalo Julius valmiina vastustukseen, ja, pahoin kuranssattuina, pakenit pian takaisin vaskimiekkaset miehet. Mutta posito, että vartija sillon olis maannut, niinkuin Timoteus äsken tuossa rahilla, niin olispa kenties nyt ihan toisenlainen mailman historja. Posito, että äsken, Timoteuksen maatessa, Preussiläinen äkisti olisi karannut päällemme. Haa! ken menee takaukseen, ettei tästä hetkestä Europan kartta muodostuisi perin toisin? Niinpä taitaa pienimmästä kipenästä nousta hirvein tulipalo. Sentähden tahdon nyt teille kaikille varoitukseksi asettaa tähän eteenne muistuttavan esimerkin.—Timoteus, nyt takki koreasti päältäs ja taivu tänne rahille. Ole närisemättä, sinä itsepintaisin kaikista miehistäni. Alas rahille! (Muori Kunigunda, lihava, paksu eukko suurilla ympyrjäisillä silmäklaseilla ja ryhevä korvamyssy päässä, tulee ja Mariana)

MAURA. Muori Kunigunda, tehkäät parastanne, tehkäät parastanne, kultamuori. Tämän miehen ainoa rikos on, että hän pikkaraisen vaan nukahti kuin kukko orrella.

KUNIGUNDA. (Lankee polvillensa Patrikin eteen, pitellen hänen sääriänsä) Korkea, laupias herra, teitä rukoilen tässä polvillani armahtamaan näitä kahta kurjaa, heikkoa ihmislasta!

PATRIK. Nouskaa ylös, kunnioitettava mummo; minä häpeen; nouskaat ylös.

KUNIGUNDA. En nouse, tässä viivyn, vaihka sankarmiekkanne mun maahan naulitsis. Tässä viivyn siksi kuin suustanne kuulen sen suloisimman sanan tässä murheen-laaksossa, sanan, joka jumalten istuimilta kotosin on, sanan, joka langeneelle ihmissukukunnalle uuden, ijankaikkisen toivon toi, ja tämä sana on armo.

PATRIK. (Lyöden kädellään vasten otsaansa) Ah!

KUNIGUNDA. Minä varron, ystäväni vartovat, korkeuden sinertävä vahvuus vartoo, vartoo hengittämättä.

PATRIK. No niin: olkoon armo! Nouskaat ylös, korkeamielinen mummo. He heh! (Suutelee Kunigundaa) He heh! Tällä suudelmalla vahvistan lupaukseni. Kas niin.—Me olemme vihollisijanne; mutta taidatteko sanoa, taidatteko sanoa, että käytämme itseämme teitä kohtaan kuin viholliset? Hi hi hi!

KUNIGUNDA. Taivas, vuorita kerran hänen kiireensä kunnian loistavalla kruunulla! (Menee. Eukot pyhkiilevät silmiänsä)

MAURA. Elä kauvan, elä onnellisna, sä armas sielu!

1:N ÄÄNI. Makea sankar!

2:N ÄÄNI. Nimes maine pian ympär mailmaa vieköön!

PATRIK. No no no; menkäät nyt vaan, menkäät nyt vaan.

3:S ÄÄNI. Sä kunnian helmalapsi, rakkauden sydämmellinen sulhanen!

PATRIK. He heh! Menkäät nyt, menkäät nyt.

TITUS. (Naisille, jotka katsovat sinnen tännen) Suur kiitost, eukot; suur kiitost, paljon kiitoksia. (Kumartelee syvään)

PATRIK. Ota kivääris, Timoteus, istu sijalles ja paranna itses, samoin sinä, Titus; sillä muistakaat, jos tästälähin vielä kerran saman kompeen teette, ei löydy teille armoni valosta kaukaisinta piirtoakaan, vaan vihani mustat ukkospilvet teidät käärii kierroksiinsa, nielee teidät. Sentähden ottakaat vaari.

TITUS. Kyll' kyll'.

PATRIK. Te toiset myös, ottakaat vaari.

SOTAMIEHET. Kyllä me sen teemme.

PATRIK. Niin, ja kuulkaat lupaukseni. Jos kerran vielä olven henki mun leiriin jotain selkkausta saattaa, niin kuluessa kahdentoist pitkän tunnin ei tulkoon huulillenne tämän nesteen pisarata. Se olkoon tuomionne.—Mutta toivonpa teiltä kaikin tavoin oikeitten urosten käytöstä, niin toivon ja olen taas täydessä sovinnossa kanssanne, mun toverini ja veljeni sodan verisellä kentällä, ja mielin nyt tyhjentää seurassanne iloisen maljan, tyhjentää sen pohjaan asti. (Tuopit täytetään)

ANTON. Herra kapteeni piti eilen oivallisen puheen.

TOMMI. Vaiti vaiti!

PATRIK. (Seisten olvituoppi kädessä, ja samoin sotamiehet) Jaa, viritetty onpi sodan tuli, sankarjoukko kuni lohikärme ylös pohjaan kiemartelee, tahi matelee kuin iiliskotti harjasmetsä seljässä, harjasmetsä kirkkaista painetiista. Berlin, Berlin, sä jalo kaupunki, mun ennustukseni kuule. »Uhrilammas vavisten seisoo seppel päässä ja uhraaja tulee.» Niin ennustan ja kuulen korkuudesta. Kostottaren huudon: »tule tule!» Ja hän tulee. Ylös ylös kylmään Hyperboreaan tiemme kulkee, ja edellämme kiitää kipenöitsevissä vaunuissansa hirmuinen Ares, tykkijyskeen ja trumpupärinän rakastaja.

SOTAMIEHET. Eläköön Ares, eläköön Ares! Hurraa! (Heiluttavat hattujansa ilmassa ja Bonifacius vitsakippuansa)

PATRIK. Liehuvilla hiuksilla kiitää villityillä katsannoilla hänen rinnallansa Eris ja Enyo, ja hänen varsojansa ohjaa Doimos se kauhea ja Fobos toista kauheampa vielä.

SOTAMIEHET. Eläköön Fobos, eläköön Fobos, eläköön hän! Hurraa!

PATRIK. Hepä liehtarimme ovat pohjaan korkeaan ja jäiseen; ja vietettyämme ankaran helavalkean siellä puolyön valtakunnassa, me taas takasin loikerramme isiemme maahan kruutipoltetuilla poskilla, ja sankararvet otsissamme ja rinnoissamme. Eläköön isäinmaa ja sen uroslauma! Heidän kunnioiksensa nyt tyhjennän tämän maljan. (Juovat tuoppinsa pohjaan)