Produced by Tapio Riikonen

JAAKOPPI

Kirj.

Alexander L. Kielland

Suomentanut Juhani Aho

Päivälehden novellikokoelma 1.

Helsingissä, Helsingin Sentraali-Kirjapainossa, 1891.

I.

Pari peninkulmaa järvestä, missä maa hitaasti alkoi nousta tunturia kohden, olivat nuo pienet talot autioina ja hajallaan; ja alavat suot levenivät mustina ja rapakoisina hiukan ylempänä olevien kankaiden välissä, missä lyhyttä kanervaa kasvoi isojen kivien ympärillä.

Tie oli yksi ainoa huolellinen kärrynjälki, joka luikerteli kivien ja mättäiden lomia, ja se kulki nyt samaa suuntaa kuin oli kulettanut sen ensimmäisen ajajan hevonen; eikä yhdenkään hevosen — vielä vähemmin yhdenkään ajajan päähän ollut pistänyt lähteä viemään rattaita toisille väylille, ulos tästä huolellisesta kärrynjälestä.

Tietä myöten laskeutui alas isokasvuinen, tanakka talonpoikaispoika, tukka vaaleanpunanen ja naama kesakoissa. Hän kulki, kasvot, nuo isot ja untuvapartaiset kasvot käännettyinä luodetta kohti, merta kohti, kaupunkia kohti, ilta-auringon kultaista ruskoa kohti joka punotti kanervikossa ja veti pitkän juovan veden rajaan saakka, tulvi leveänä juovana alavalle länsi rannalle ja kimalteli kaitaisena juovana aina meren ulapalle, näköpiirin perille saakka.

Auringon kulta heloitti hänen vaaleansinisissä, myhäilevissä silmissään. Ja hänen mielensä se oli täynnä kultaa sekin. Hän ei muuta ajatellut, ei muuta nähnyt, hän vaan kulki niinkuin olisi jo porkannut polviaan myöten kullassa — kulki pohjoiseen päin, kaupunkiin, tuohon kaupunkiin, joka oli täynnä kulta kolikoita, kulta kolikoita ja tyttöjä!

Ja kuitenkaan ei Törres Snörtevold ollut nähnyt paljon oikeata kultaa eläessään; muutamia kullatuita kehyksiä pappilan salissa, siinä kaikki. Vaan eilen oli hän saanut kaksi oikeata kultarahaa eläinkauppiaalta, joka osteli sikoja englantilaisille.

Törres vei kultapalat yksikseen luhtiin, puristi niitä kourassaan, helisti niitä varovasti rautanaulaan, haisteli ja purasi hiukan toista laitaan; ja koko yön oli hänellä ne mukanaan vuoteella, hän pani poskensa alle taikka hieroi niitä vastakkain puoli horroksissa, kuullakseen olivatko ne siinä molemmat.

Seuraavana päivänä oli hän kuin uudesta syntynyt. Hän tahtoi hetipaikalla päästä kaupunkiin, ja yksin.

Hän joka aina puheli kaupungista, mutta ei koskaan uskaltanut tulla mukaan, kun muut menivät markkinoille; hän, joka aina oli säästänyt rahaa kaupunkimatkan varalle, mutta ei koskaan saanut tarpeeksi, hän oli nyt kerralla valmis, eikä pidättämisestä puhettakaan. Kaikki rahansa pistettyinä pienissä kääryissä sinne tänne vaatteihin ruumiin ympärille astui hän nyt alas tietä pitkin iltapäivän paistaessa ja läheni rantaa, josta toivoi pääsevänsä venheellä yli rautatieasemalle toisella puolen veden.

Matkalipun hinnan kaupunkiin tiesi hän; se oli suuri; mutta mahdotonta oli hänen tässä kiihkossaan lähteä kiertämäänkään ja kulkea puolitoista päivää jalkasin. Venhekyydin oli hän arvellut maksavan 25 äyriä. Mutta kun hän joutui niin pitkälle, että näki isot kivet veden rajassa, missä tiesi venheen olevan, pisti hänen päähänsä, ett'ei sen omistaja Anders ehkä olekaan saatavissa. Silloin voisi hän ottaa venheen ja soutaa itse itsensä toiselle puolelle; se ei tulisi mitään maksamaan, sillä tänne hän ei enää koskaan tule takaisin.

Kotona eivät olleet puhuneet juuri mitään Törresille, kun hän sanoi lähtevänsä. Hän oli aina yksin eikä suuresti muista välittänyt. Talo oli aina lapsia täynnä ja vaivaishoidon portaalla. Törres ei ollut vanhin poika, mutta teki työtä taloon ja hoiti omia asioitaan siinä sivussa.

Jo ihan nuoresta alkaen oli hänellä ollut tavaton onni sikakaupoissa. Aina saivat hänen sikansa enimmät porsaat ja jos niitä katosi metsiin, ei hänen porsaansa olleet koskaan kadonneiden joukossa. Mutta ei hän kuitenkaan ollut tyytyväinen; hän kulki ja valitti, ett'ei tästä tule mitään. Ja vaikka hän olisi myynyt kuinka hyvään hintaan tahansa, ei kukaan voinut huomata, että hänellä oli rahoja. Hiljaa ja murjottaen oleskeli hän siellä missä muutkin ja kasvoi hitaasti.

Mutta kun hän nyt laskeutui alas viimeistä mäkeä kultaisen auringon kimaltaessa edessään veden pinnalla, tulvahti tuossa nuoressa talonpoikaispojassa ennen tuntematon voima. Hänellä ei ollut laukkua eikä matkasauvaa; mutta hänen piti saada jotakin käteensä ja niin otti hän kaksi pyöreätä kiveä tiepuolesta — toisen toiseen käteensä. Niitä iski hän vastakkain niin kovasti kuin voi ja lauleli: Kultia ja tyttöjä, ja tyttöjä ja kultia, — hän lauloi ääneensä ja löi tahtia jalalla. Vaikkei hän osannutkaan laulaa.

Hänestä oli niinkuin olisi hän musertanut jotain toista, samalla kuin hän itse kasvoi, kasvoi ohi kahdenkymmenen vuotensa, kasvoi niin suureksi, että hänen täytyi avata leveähampainen suunsa, — ikäänkuin nielläksensä oma ääretön himonsa.

Ja kun hän näki venheen kiven kupeella eikä yhtään ihmistä saapuvilla, pani hän hyppelemällä viimeisen matkan, nauraen ja riemuten, ja hyökkäsi venheen kimppuun sysätäkseen sen vesille.

Mutta hänen askeleensa irtonaisilla rantakivillä herättivät miehen kiven takana, josta pää pisti esille. Se oli Andersin pää, ja hän kysyi kiivaasti:

"Mitä sinä teet minun venheelläni?"

Törres'in sydänalassa pani pahasti ja pettyneenä irroitti hän kätensä venheen kokasta; mutta sanoi rauhallisesti, niinkuin oikeata asiaa:

"Voitko soutaa minut yli asemalle — Anders?"

"En"

"Vai niin? — mutta minä maksan!"

"Venhe on vuokrattu", vastasi Anders ja sylkäsi, kääntyen rauhallisesti pois ja piiloutuen kiven taa.

Sieltä kuului muitakin ääniä, ne nauroivat ja puhelivat kiven takana. Törres seisoi silmänräpäyksen hämillään ja kokosi ajatuksiaan. Ja hänen verensä olivat sellaisessa menon vauhdissa ja hänen koko mielensä oli niin täynnä kultaisia unelmia, että hän huusi ääneensä — tahallaan sitä varten, että kiven takana olijatkin kuulisivat: "Saat 50 äyriä kyydistä asemalle".

Mutta sieltä kiven suojasta kajahti tyynille vesille nauru, jonka vertaista Törres ei vielä eläissään ollut kuullut, sillä se oli kaupunkilais naurua — ärsyttävää, herrasmaista ja vapaata. Ja sieltä huudettiin: "Käy esiin! Käy esiin sinä viidenkymmenen äyrin mies! — hoi, missä se on se kultalintu?"

Pari iloista punertavaa naamaa pilkisti sieltä häntä nähdäkseen ja kun Törres vähän muuttautui, sai hän nähdä kolme kaupungin herraa, jotka kalastus kapineineen olivat asettuneet tuon suuren kiven suojaan. Heillä oli valkea liina keskellään nurmikolla ja pulloja oli kokonainen kehä yhdestä toiseen; siellä oli laseja täynnä punaista ja keltaista, voita lasi astioissa, hienoa kaupunkilais-leipää, avattuja läkki astioita, paperiin käärittyä kanan paistia, — Törres näki tuon kaikki yhdellä ainoalla silmäyksellä käsittämättä muuta kuin että se oli kaikki tuo äärettömän kallista, ja hän luuhistui kokoon mielen masennuksesta.

"Tule poika tänne! ja juo lasi janoosi!" huusi heistä vanhin joka oli paksu ja punapäinen.

Mutta Törres seisoi synkkänä ja vastasi vaan:

"Minun pitäisi päästä veden yli — minun."

"Mene sitten vaikka helvettiin", huusi tuo paksu ja tyhjensi itse lasinsa; "tiedä sinä, että venhe on nyt meidän".

"Olisiko siellä vielä sijaa?" kysyi heistä muuan.

"Onhan siellä aina sijaa", vastasi Anders.

"Ei, ei", huusi tuo lihava päättäväisesti, "me emme tahdo mukaan. Minä en siedä näitä lahosia venheitä — en ainakaan lastissa."

Ja niinkuin ei Törresiä olisi ollut koko maailmassa, alkoivat he syödä ja syödessään jutella kaikista niistä huonoista venheistä, joita oli pakotettu käyttämään vesillä ja virroilla ja joita aina piti soutaa, menipä sitten kalaan tai tahtoi päästä rannalta toiselle.

Törres peräytyi pysytellen niin, että kivi oli siinä hänen ja noiden toisten välillä, kunnes löysi syvennyksen rannassa, johon voi kokonaan piiloutua, kun laskeutui vatsalleen maahan. Tässä hän loikoi kiroillen ja hiekkaa raapien.

Ne olivat nuo nauraneet hänen suurelle tarjoukselleen ja pakoittaneet kiertämään maata myöten. Nyt hän ei enää ehtisi iltajunaan, hänen pitäisi yöpyä vieraihin paikkoihin ja kenties maksaa yösijasta; ja sitten ei hän enää ehtisi tänä iltana kaupunkiin — ei saisi nähdä tuota valaistua, ihmeellistä kaupunkia, johonka oli juoksujalassa rientänyt.

Jonkun ajan päästä nousivat miehet kiven takaa jaloilleen, täyteläisinä ja tyytyväisinä, sikarit ja piiput hampaissa höyryten, samalla kun Anders, joka oli ollut ennenkin herroja kyydissä, keräsi tähteet vakkaan ja vei ne venheesen. Kun he olivat päässeet vesille, nauraen ja meluten, ymmärsi Törres heidän puheestaan, että joku oli maininnut hänet; sillä se lihava, joka oli istuutunut perään, huusi: "me annamme Andersille yhden kruunun juomarahaa päästäksemme kultalinnusta, niin voittaa hän kuitenkin 50 äyriä".

Venhe lähti soutamaan pois ja nuo kolme herraa laittoivat siimansa reilaan, uistellakseen yli mentäessä. Törres jäi yksin rannalle ja katseli heidän jälkeensä kiukusta hehkuvin silmin.

Sitten hiipi hän kiven luo, jonka juurella oli muutamia korkkeja ja voihin tahratuita papereita. Hän pui nyrkkiä poistuvalle venheelle ja joutui hillitsemättömään raivoon ajatellessaan noita ihmisiä — varsinkin tuota paksua. Hän syöksi olkapäänsä kiven kylkeen, painoi sitä ja pinnisti maasta jaloillaan. Mutta tuo liikahtamaton möhkäle jäähdytti hänet. Kiukun kohtaus meni ohitse ja hän katseli venheen jälkeen, joka nyt oli liukunut vastaisen maan mustaan varjoon; samalla hän vannoi sydämmessään, että tätä ei tulla unohtamaan.

Sitten lähti hän kärsivällisesti kiertämään rantaa; olihan oikeastaan 50 äyriä säästetty; kun nyt vaan saisi yösijan halvalla.

Mutta nyt ei ollut enää kultaa auringossa eikä mitään typeriä haaveita Törresin päässä. Hän tunnusteli kaikkia rahakääröjään, luki ne ja laski yhteen; tähän saakka ei ollut vielä mennyt äyriäkään.

II.

Se kaupunki, mihin hän tuli seuraavana aamuna, oli niin suuri, että Törres jäi seisomaan sanatonna ja huumautuneena, astuessaan ulos asemahuoneesta.

Sellaista korkeiden ja kalliiden huoneiden paljoutta ei hän ollut osannut aavistaakaan, vaikka olikin kuullut niistä puhuttavan ja niitä mielessään kuvitellut.

Välittämättä muutamista poikasista, jotka kysyivät olisiko hänellä mitään kantamista — eihän hänellä ollut mitään, lähti hän tunkeutumaan kaupunkiin, osoittamatta ainoallakaan kasvojen liikkeellä, kuinka mahtavasti tämä häneen vaikutti.

Mutta yhtäkkiä tuli häntä vastaan jotain aivan erinomaista. Se oli nuori, hieno nainen — kurottu ja keikistetty, jalassa hienokärkiset kengät ja suuri hattu poikittain päässä. Ennenkun itsekään tiesi, sivalsi hän lakin päästään niinkuin papin edessä, ja nainen punastui, vaikka ei voinutkaan olla tyytyväisenä hymyilemättä.

Ei hän hänen kauneuttaan, — sillä Törres oli tuskin nähnyt hänen kasvonsa, eikä myöskään puvun kalleutta, mutta se somuus! — että nainen voi näyttää noin somalta, se oli hänen mielestään yliluonnollisen mestarillista. Törres oli nähnyt naisia ennenkin — sekä vaatteissa että ilman; mutta moista ei hän ollut koskaan aavistanut. Ja joka kerta kuin hän tuli naista vastaan, niin vavahti hän ja jäi tuijottamaan jälkeen; mutta ei kukaan ollut sellainen kuin tuo ensimmäinen, eikä hän enää ottanut lakkia päästään.

Puolille päivin oli Törres jo sen verran tutustunut kaupunkiin, että hän tiesi, missä ihmiset eniten oleskelivat. Pienet ja ahtaat kadut hän pian hylkäsi; mutta pääkadut, missä huoneet olivat kivestä — ja äärettömän suuret ikkunat yhdestä ainoasta lasista, joka oli niin läpikuultavaa kuin kirkas ilma, ja joissa kuitenkin oli niin hyvä katsella kuvaansa — niitä myöten kuljeskeli hän tuntikausia.

Kaupungin komeimman puodin nimi oli Brandt; se oli naisten puoti, johon kuului koetushuoneet ja ompeluhuone. Mutta vanhalta muistilta myytiin siellä myöskin kahvia, teetä ja sikareita, joita oli näytteillä erityisessä uutimilla verhotussa ikkunassa.

Kaupungin vilkas-liikkeisin katu levisi juuri Brandtin puodin edustalla, jossa paitse kolmea ikkunaa oli vielä lasiovikin. Tässä käyskenteli Törres koko päivän edestakaisin ja tutkiskeli. Hän koetteli arvata tavarain hintaa; mutta harvoihin tavaroihin olivat hinnat merkityt eikä niitäkään ymmärtänyt.

Brandtin lähin naapuri oli Cornelius Knudsen, jonka talo oli seinäkkäin Brandtin kanssa, mutta Knudsenilla oli vaan yksi ikkuna pää-kadulle, muu osa tätä laajaa rakennusta antoi ahtaalle sivukadulle ja päättyi alhaalla meren rannassa rantamakasiineihin ja tavaratontteihin.

Tätä liikettä johti Cornelius Knudsenin nuori leski, jota vastoin Brandtin suurta ja rikasta kauppahuonetta hoiti vanhan Brandtin vävypoika Gustaf Kröger.

Cornelius Knudsenin yhdessä katu-ikkunassa oli kaikkea sitä mitä oli Brandtillakin ja hiukan vielä lisääkin. Törres näki heti, ettei mikään täällä ollut niin kallista ja hienoa; mutta sitten oli tällä puodilla kolme jotenkin pölyistä sivukadulle antavaa ikkunaa, jotka olivat täynnä tavaroita, tervasta aina laivaköysiin saakka.

Näitä kahta naapuria tarkasteli Törres koko päivän, kunnes huomasi, että hänellä oli ankara nälkä. Eräästä leipurista osti hän nisuleivän ja siirappikakun ja nautti nämä ensimmäisinä kaupunkimaistiaisinaan.

Voimistuneena ja hyvällä tuulella jatkoi hän kulkuaan, hän tahtoi hetipaikalla ansaita jotakin; mutta mistäpäin hän alkaisi? kultasepän ja kellosepän ikkunat vetävät häntä vahvasti puoleensa. Täällä oli kulta puhdasta ja hohtavaa.

Mutta kun hän siinä seisoi, katseli sisään ja näki siellä työmiehen, joka lasi silmän edessä perkkaili kellon sisustaa ja väänteli pienen pieniä pyöriä ja karoja, niin käsitti hän samassa ett'ei tämä ollut häntä varten; tuo työ, se ei ollut suinkaan kullan arvoista, vaikka ikkunat olivat täynnä kultakaluja.

Istua yhdessä kohden, olla vaiti ja tehdä työtä aamusta iltaan, — ei — niin tyhmä en minä ole, ajatteli Törres ja naurahti itsekseen. Yhtä hyvin olisin voinut jäädä kotiin maata muokkaamaan.

Nyt selvisi hänessä se päätös, että missä oli sakeimassa väkeä — siellä tahtoo hänkin olla; eikä hän huoli äkäytyä työn ääreen tuolla tavalla; sinne hän tahtoo mennä missä myydään, missä rahat nousevat lihavista kukkaroista, ja pyyhkäistä ne laatikkoon niin että kilahtaa.

Oli hänestä kuitenkin liika hienoa pääkaduilla — vielä; hän loittoni sentähden laitakaupunkiin päin ja kun näki vanhanpuoleisen miehen yksinään rihkamapuodissaan, astui hän sisään ja kysäsi ilman pitempiä mutkia, olisiko täällä paikkaa tämän näköiselle pojalle?

"Ei", vastasi mies ja katsahti ylös sanomalehdestään. Mutta kun Törres näyttämättä vähintäkään pettyneen näköiseltä aikoi mennä, alkoi kauppamies tiedustella:

"Taidat olla maalta? — vastikään tullut kaupunkiin? Oletko väkevä?"

"Kyllä kai — senpähän näkisi", vastasi Törres vältellen; hän oli kuitenkin jo katsellut ympärilleen, ja ymmärsi, että väkevän pojan tehtävä tällaisessa kaupassa olisi silli- ja tervatynnörien vieritteleminen alhaalla rantamakasiinissa; ja siihen ei hänen tehnyt mielensä.

Kauppias sitävastoin alkoi mieltyä poikaan.

"Minulla ei kyllä ihan paikalla ole pojan tarvista", sanoi hän.

"Niin, mutta minun olisi tarvis päästä paikalla", sanoi Törres.

"Ohoh", — huudahti vanha mies — "niin ne aina ajattelevat ne talonpojat, että kussa tulevat kaupunkiin, niin on puurokuppi voisilmän kanssa jo odottamassa."

Mutta Törres naurahti: "Tottahan täällä lie toki työtä tekevälle näin suuressa kylässä."

Tuo varmuus vaikutti toiseen; tuossa pojassa on jotain, jota ei ole jokaisessa.

"Sinä — sinä voisit koitella' — alkoi hän.

"Paljoko maksetaan puoti pojalle palkkaa?"

"Palkkaako! — Saat olla aluksi tyytyväinen huoneesen, ruokaan ja vähään vaatteita", arveli vanhus.

Törres astui ovea kohden, josta samassa tuli pari tyttöä kauppaa tekemään.

"Niin no, saadaanhan sitten huomenna puhella", sanoi kauppias, jonka täytyi mennä vastatulleita palvelemaan, "mutta lupaa minulle, että tulet huomenna takaisin", huusi hän vielä kerran, sillä hänen oli alkanut tehdä mieli poikaa.

"Kyllä, kyllä", vastasi Törres, mutta kun hän astui ulos hämärästä rihkamapuodista, päätti hän, että tänne ei hän enää koskaan astu jalallaan.

Nyt tahtoi hän mennä suoraan — joko Brandt'ille taikka Knudsenille; hän oli jo huomannut hyvinkin kelpaavansa pikkukauppiaalle ja vähempää kuin ruokaa ja asuntoa eivät suinkaan nämäkään voisi hänelle tarjota; kunhan vaan pääsisi ovesta sisään; kyllä hän sitten aina siitä selviäisi.

Tuossa tuokiossa oli hän takaisin keskikaupungilla, mutta kun hän tuli Brandtin nurkkaan, oli kaikki muuttunut. Kaasu oli sytytetty ja suurista ikkunoista tuli valovirta, jollaista Törres ei koskaan ollut voinut ajatella mahdolliseksi edes taivaassakaan. Valkosten, loistavain ja keveiden puotitavarain välistä näki hän muutamia onnellisia olennoita, jotka käyskentelivät puoti pöytien takana tai kiiveskelivät portaita myöten ottamaan hyllyiltä tavaroita — aivan niinkuin enkelit Jaakopin unessa.

Katsahtamatta Cornelius Knudsenin ikkunaan, joka ei vielä ollut valaistu, astui hän urhoollisesti, vaikkakin tykyttävin sydämmin. suoraan tuohon kimmeltävään puotiin.

Hän kysäsi "kauppamiestä itseään", ja eräs nainen, joka parhaallaan palveli ostajia, avasi hänelle puoti pöydän sulun; nähtävästi luultiin häntä joksikin lähetiksi. Törres meni osoitettua tietä — hurmautuneena kaikesta minkä näki, hajusta ja valosta tässä maailmassa, josta hän aina oli uneksinut.

Konttoorin ovi oli auki. Törres astui sisään. Paksu mies luki hattu päässä jotain kirjettä kaasulampun alla. Törres rykäsi ja kysyi eikö täällä tarvittaisi poikaa?

Vihastuneena pyörähti mies ympäri: mutta kun hän näki Törresin, levitti hän käsiään ja huudahti:

"Sitä on pirun poika! — tuleeko se nyt tännekin tuo!"

Törres kiiruhti samassa ulos ovesta; se oli tuo eilinen paksu — hänen vihamiehensä; ja ulos puodista kiiruhti hän eikä saanut henkeään vedetyksi, ennenkun oli kapealla kadulla Cornelius Knudsenin ikkunain alla, jossa oli yksinäistä ja pimeää.

Nyt oli hänen rohkeutensa melkein lopussa ja päivä oli myöskin kohta lopussa. Ei millään muotoa olisi hän tahtonut lähteä hakemaan yösijaa rahan edestä kalliissa kaupungissa. Hänen täytyi keinolla millä hyvänsä saada jotain tointa vaikka kuinkakin vähäpätöistä.

Olisiko palata rihkamakauppiaan luo?

Pari kertaa käveli hän edestakaisin kadulla, ja ajatteli tuota paksua miestä, joka siis oli se rikas Brandt; kauvan tulisi kestämään, ennenkun saisi sellaiselle miehelle kostetuksi, ja sillä välin katsoa tuijotti hän Knudsenin ikkunoihin.

Yhtäkkiä rohkasi hän mielensä, nousi rappusia ja astui sisään.

Knudsenin pitkässä puodissa ei ollut niin valoisaa eikä myöskään niin paljon väkeä kun Brandtilla. Törres aikoi uskoa asiansa pienelle, suloiselle naiselle, joka istui puotipöydän takana; mutta samassa tuli sieltä esille pieni, soma mies, joka varmaankin oli talon isäntä. Hän oli puettu ruudukkaisiin ja juovikkaisiin vaatteihin, kaulus oli korkea, parta musta ja hieno tukka silitettynä alas otsalle.

Törres tarkasteli häntä kunnioituksella ja uudisti ulkomuistista sanottavansa, että eikö täällä tarvittaisi poikaa.

"Minkälaista poikaa?" kysyi tuo hieno herra.

"Puoti poikaa" — vastasi Törres.

"Näyttää pikemmin makasiinirengiltä", sanoi tuo hieno herra häntä kierrellessään ja katsellessaan. Tuo pieni nainen oli kovalla naurutuulella.

Mutta Törres tarkasteli samalla aikaa puotia ja kaikkia tavaroita; mitenhän paljon siinä oli rahaa kiinni tuossa?

Hieno herra jatkoi yhä tarkastustaan — etupäässä naisia huvittaakseen.

"Mikä on nimenne?" — kysyi hän nostaen lasit nenälleen.

"Törres Snörtevold."

Nuorta naista huvitti se niin että hänen täytyi paeta nurkkaan, peittämään nauruaan.

"Kauniisti kaikuva nimi", sanoi hieno herra, "ja millä alalla tahdotte te mieluimmin työskennellä?"

Sitä ei Törres oikein ymmärtänyt; mutta hän vastasi kuitenkin: "Minä tahdon myydä."

"Myydä — vai niin, siinähän sitä juuri taitoa tarvitaankin", sanoi hieno herra puoli ääneen. "Te voitte odottaa täällä hetkisen."

Herra Anton Jessen oli kauppahuoneen ensimmäinen mies ja johti sitä ikäänkuin leskirouva Knudsenin puolesta; kaupungissa kuiskattiinkin että niistä noista varmaankin tulee pari. Hän kiipesi nyt ylös niitä rappuja, jotka veivät kontooriin, missä rouva Knudsen itse istui pulpettinsa ääressä nyt niinkuin oli istunut miesvainajansakin aikana. Hra Jessen pyysi häntä tulemaan alas puotiin ja tarkastamaan muutamaa nuorta miestä, jonka kuului tekevän mieli puotipojaksi.

Rouva Knudsen tuli alas ja vaikka oli muuta tekevinään, tarkasteli hän koko ajan salaa Törresiä. Tämä töllisteli yhä ympärilleen ja oli aivan haihduksissa omiin tuumiinsa aavistamatta kuka tuo nainen oli joka kulki hänen ohitsensa; ja rouvasta näytti että se on tuo tavallinen typerä maalaispoika. Ei se oikeastaan ollut hänen mieleensä ja hän meni sanomaan sitä herra Jessenille.

Mutta kun hän toisen kerran meni ohi, tuli Törres häntä katsastaneeksi ja ymmärsi heti, että tässä on tärkeä henkilö, jolle täytyy tupata kättä.

Rouva Knudsen hymyili vasten tahtoaankin; ja tuli ojentaneeksi kätensä, kun he olivat näin likellä toisiaan. Törres, joka ei ollut koskaan koetellut muuta kuin kovia työmiehen kouria, ihastui tuosta pehmosesta kätösestä niin, että hän kohotti sen ylös sitä tarkastaakseen. "Ei mutta tuollaistapa minä en ole ennen nähnyt milloinkaan", huudahti hän ihmetellen, ja katsoi häntä suoraan silmään.

Rouva Knudsen punastui ja veti kätensä pois; mutta hän ei voinut suuttua tähän hyväluontoiseen talonpoikaispoikaan.

"Luuletteko, että hän kelpaa mihinkään — herra Jessen?"

"Voineehan tuota johonkin koulita."

"Ainakin on se hyvänluontoinen poika", arveli rouva.

"Voipipa olla" — sanoi hra Jessen hymyillen.

Ja niin otettiin Törres toistaiseksi puotirengiksi — olemaan apuna puodissa tai makasiineissa — miten milloinkin parhaiten soveltui.

III.

Gustaf Kröger oli nuorena kandidaattina tullut kaupunkiin apulaiseksi pormestarille; mutta sen sijaan että olisi jatkanut omalla alallaan, oli hän mennyt paraisiin naimisiin, mihin kaupungissa voi mennä; hän oli kihlannut ja nainut rikkaan Brandtin tyttären.

Hän oli lahjakas ja iloinen nuori mies, jonka oli ollut hyvin helppo rakastua hiljaiseen ja epävarmaan pikkukaupungin neitiin, jolla oli niin paljon rahoja. Eikä hän epäillyt hetkeäkään luopuessaan kaikista muista tuumistaan kun vanha Brandt ehdotti että hän tulisi apumieheksi liikkeesen. Ei hän ollut kuulevinaan ystäväinsä varoituksiakaan, jotka ennustivat, ett'ei hän tulisi viihtymään tuossa pikkukaupungissa. Gustaf Kröger vaan arveli, että hän puhaltaisi uutta henkeä ummehtuneihin oloihin ja kohottaisi sen asukkaat hiukan vapaampiin mielipiteihin ja vapaampaan seurustelutapaan.

Tätä tarkoitusta varten oli hän taistellut enemmän kuin kaksikymmentä vuotta ja joutunut tappiosta tappioon, kunnes hänenkin luontonsa oli laimentunut ja hän itse jokapäiväisen elämän hyörinässä katkeroitunut niin, että hänkin nyt jotakuinkin sopi tähän pieneen katkeraan kaupunkiin.

Sillä hänen vaimonsa oli ollut puhdasta rotua; hän oli rikkaan miehen tytär, joka jo oli olentonsa pienimmälläkin juurella kasvanut kiinni tuohon happameen maaperään ja joka hiljaisesti ja hurskaasti vastusti miehessään kaikkea sitä, mikä haiskahti vieraalle ilolle ja vieraalle viisaudelle. Tuo taipuisa olento, jonka Gustaf Kröger oli kihlannut, oli vaan yhdessä ainoassa asiassa osoittanut heikkoutta, siinä että rakastui kauniisen, maailmallismieliseen varatuomariin. Mutta niin pian kuin hän oli saanut hänet, teki hän ankaran parannuksen eikä säästänyt vaivojaan saada toisenkin mukaansa.

Avioliitto oli sentähden alussa hiukan epätasaista; kunnes se vuosien kuluessa vähitellen muuttui siksi, että herra oleskeli klubbissa ja huvittelihe seuraelämässä, sill'aikaa kuin rouva istui kotona, hoidellen sielunsa tilaa ja monia muita heikkouksiaan.

Sentähden olivat monen vuoden kuluessa uutimet olleet alhaalla Brandtin isoissa ikkunoissa ja pöly laskeutui paksuksi kerrokseksi kynttilä kruunujen ja vanhojen mustien mahonki huonekalujen päälle, kunnes rouva pari vuotta sitten kuoli ja haudattiin harvinaisen juhlallisilla menoilla.

Heidän ainoa tyttärensä Julia oli äidin kuollessa täysikasvuinen neiti — kalpea ja hieno, heikkoverinen ja punatukkainen. Kasvunsa aikana liittäytyi hän enimmäkseen äitiinsä, jonka huolet ja uskonnollinen raskasmielisyys sopivat koulun yksitoikkoisuuteen, nuoren tytön alakuloiseen mieleen rippikoulun aikana sekä alkaneen ruumiillisen kehityksen kipuihin.

Mutta sittemmin rupesi näyttämään siltä kuin isän luonto olisi voittanut. Hän tuli kotiin ulkomaisesta kasvatuslaitoksesta naurusuisena ja reippaana nuorena neitinä — suureksi suruksi äidin lukuisille ystäville, jotka olivat niin paljon toivoneet tuosta hapannaamaisesta pikku Juliasta, joka niin nuorena jo osoitti taipuvaisuutta totisuuteen.

Siihen tuli lisäksi vielä se, että Julia sai ystäväkseen erään nuoren rouvan, joka samaan aikaan oli tullut kaupunkiin ja joka heti eroitti hänet noista huolestuneista naisista.

Rouva Steiner oli aivan nuorena joutunut naimisiin rikkaan tukkukauppiaan kanssa Kristianiassa — mutta kun hän hetipaikalla huomasi, että hänen miehensä tiesi asioita, joista hän itse ei ollut oikein selvillä, niin ymmärsi hän olevansa petetty ja päätti uhrata itsensä kostaakseen loukatun naisellisuutensa, että edes joku mies tulisi rangaistuksi miesten epäsiveellisyydestä.

Elettyään vuoden ajan alituisessa itsensä uhraamisen tilassa saattoi hän miehensä vihdoin siihen, että tämä mielellään suostui avioeroon, ja nyt eli hän, nauttien runsasta eläkettä — taiteensa vuoksi; tuli näet ilmi, että hänellä oli suuret lahjat maalaamiseen, — samalla kuin hän — kiirettä pitämättä — odotti siveellistä miestä mennäkseen hänen kanssaan naimisiin ja joka mies, mieluimmin saisi olla — taiteilija.

Kun Julia Kröger palasi ulkomaalta, huomasi hän hetikohta rouva Steinerin, joka oli hänen mielestään ainoa eurooppalainen nainen koko kaupungissa; he tutustuivat ja heistä tuli eroittamattomat ystävät. Julia alkoi opetella maalausta rouva Steinerin johdolla — sillä Juliallakin oli taipumusta taiteilijaksi vaikkei niin paljon kuin rouva Steinerillä, ja palkkioksi avautuivat Krögerin talon ovet tuolle kauniille pääkaupunkilaisrouvalle, joka kaikkien muiden mielestä oli ilmeiseksi pahennukseksi koko kaupungille.

Mutta Gustaf Kröger otti hänet nyt ilolla vastaan, kun hän kerran vaimonsa kuoleman jälkeen taas oli saanut avata ovet ja ikkunat. Rouva Steiner oli juuri nainen hänen mielensä mukaan, iloinen ja vapaa, nainen, jonka kanssa voi puhella kaikenlaisista asioista, hän oli viehättävä ja samalla varma käytöksessään miehiä kohtaan, niinkuin on se, joka on kaikellaista kokenut ja on selvillä kaikesta.

Ainoastaan täti Sofia, Krögerin vanhempi sisar, ei voinut sietää tuota kaunista, miehestään eronnutta rouvaa. "En minä sentähden", sanoi täti Sofia, "että hän on noin vapaa ja aina tahtoo puhua kaikkein rumimmista asioista —".

"Niin mutta, eikö hän teidän mielestänne kuitenkin mene liika pitkälle?" kysyi rouva Knudsen varovaisesti ja punastui — ja hän punastui hyvin vähästä.

"Ei ollenkaan, ei ollenkaan!" huudahti täti Sofia ja ojensi täyteläistä ylä ruumistaan, "se on päinvastoin hyvä, että asioista keskustellaan; siitä on hyötyä kaikille ja enin kaikista nuorille neitosille."

"Luuletteko todellakin että siitä on Julialle hyötyä, että —"

"Sen asian vuoksi voi hän kernaasti seurustella rouva Steinerin kanssa, mutta se, mikä minua suututtaa", sanoi täti Sofia ja kumartui työnsä yli, "se on, että hän on olevinaan, niinkuin hän ymmärtäisi kaikki rakkauden ja aviosäädyn salaisuudet —"

"Niin mutta olihan hän naimisissa."

"Pyh!" — Täti Sofia puhalsi hyvin ylenkatseellisesti, — "siitä ei kannata puhua. Hän naimisissa! — Ei — sellainen nainen kuin te, vaikka teidän miehenne olikin paljo vanhempi —"

Rouva Knudsen alkoi taas punastua; mutta onneksi ilmaantui piika ovelle ja pyysi neiti Sofiaa tulemaan kyökkiin.

Salissa olivat lamppu ja kynttilät sytytetyt, niinkuin olisi odotettu lisää vieraita; rouva Knudsen istui rauhallisena ja totisena käsityönsä ääressä, — hän oli niinkuin kotonaan Krögerin perheessä. Näiden kahden kauppahuoneen välillä ei ollut koskaan ollut mitään kilpailua, vaikka he vähitellen tulivat käyneeksi kauppaa samoilla tavaroilla. Mutta Cornelius Knudsen oli alkanut kauppauransa vanhan Brandtin luona ja avannut liikkeensä hänen avullaan, kun Brandtin kauppa enemmän kääntyi muoti- ja korutavaroihin. Ja monta vuotta työtä tehtyään oli kummallakin kauppahuoneella oma yleisönsä; Brandt oli tuo vanha hieno liike, ja Cornelius Knudsen möi kaikellaista sekatavaraa vähävaraisemmille.

Sentähden olikin Gustaf Kröger järjestänyt kaikki nuorelle leskelle, kun Knudsen kuoli; hän kirjoitti edelleenkin toisen vekseleihin ja papereihin ja auttoi joka vuosi tilin päätössä. Ne, jotka olivat uskoneet, ettei rouva Knudsen huolisi pienestä herra Jessenistä, olivat vakuutetut siitä, että hän pyrki rouva Krögeriksi; sillä kaikki olivat vakuutetut siitä, että noin kaunis ja hyvissä varoissa oleva leski ei voi olla menemättä uusiin naimisiin.

Ja kun Gustaf Kröger tuli sisään ja näki hänen istuvan niin kodikkaasti lampun valossa hänen oman pöytänsä ääressä, sanoi hän ajattelematta — niinkuin hänen tapansa oli:

"Mutta tuo päättyy sillä, että te tulette istumaan siinä koko ikänne, rouva! — Te ette voi arvata, kuinka hyvin te sovitte siihen."

Hän ei tiennyt, minnekkä hän saisi piilotetuksi kasvonsa, kun hän ilmoitti, että täti Sofia juuri oli mennyt ulos —; ja Krögerinkin korvat hiukan kuumenivat; mutta hän löi yhtäkkiä leikiksi, niinkuin hänen tapansa oli nuorta leskeä puhutellessa; ja he istuutuivat puhelemaan vapaasti keskenään, kunnes Julia tuli kotiin ystävänsä rouva Steinerin kanssa — ja Jolla Blomin, jonka he harmikseen olivat kohdanneet kadulla.

Kohta tuli myöskin yliopettaja Hamre pelaamaan shakkia Krögerin kanssa; mutta siitä ei tullut mitään, sillä pian oli koko seura keskustelemassa siitä, mikä tätä nykyä oli päivän polttava kysymys.

"Se on todistettu", huudahti rouva Steiner, nojaten Jersey liiviin puetun yläruumiinsa nojatuolin selustimeen, "se on todistettu, että miesten uskottomuus vahingoittaa kaikista enin heitä itseään."

"Vai niin?" — vastasi yliopettaja ja näytti käyvän hyvin arvelevan näköiseksi. Hän oli pieni, kummallisen näköinen herra, jonka suurista silmistä ei kukaan saanut oikeata selkoa.

"Se on aivan varma että miesten elämä vie heidät ennen pitkää täydelliseen perikatoon!"

Hän puhui Kristianian murretta ja tuolla varmalla pääkaupunkilaistavallaan, joka teki jokaisesta sanasta vastaan sanomattoman totuuden.

"Kuka on sen todistanut — rouva?"

"Tilastotiede!"

"Ohoo! —" sanoi yliopettaja ja siveli tukkaansa; "se on huono auktoriteetti."

"Mutta on täällä kunnon miehiä toisellakin puolella", arveli Gustaf
Kröger; "kun vaimo kieltää, niin tulee palveluspiian vuoro — sanoo
Lutherus."

Toiset nauroivat; mutta Jolla Blom, joka pinnisti korvansa kuullakseen joka sanan, sanoi puoliääneensä Julialle:

"Ei se oikea, — se ei ole se oikea."

"On, neiti!" vastasi Kröger, "se oikea Martti Lutherus, joka lepää
Saksinmaassa haudattuna."

"Lutherus!" sanoi yliopettaja huoaten helpoituksesta ja hieroen käsiään; "hän on ainakin hyvä auktoriteetti."

Rouva Knudsen katsoi alas kutimeensa; mutta täti Sofia, joka oli tullut sisään, virkkoi: "Kyllä niitä on naisia, jotka eivät sen parempaa ansaitsekaan".

"Ei, kuulkaa te!" huudahti rouva Steiner ja lakkasi samassa nauramasta, "sitä ei voi sanoa kukaan joka tuntee miehet."

"Tuntee miehet — he! — tuntee miehet —" sanoi täti Sofia pistelijäästi; mutta ei voinut keksiä tällä kertaa mitään niin purevaa jatkoa kuin olisi tahtonut.

"Rakkautta ei saa halventaa", sanoi Julia painavasti; mutta sävähti samassa tuli punaiseksi.

"Rakkautta! —" vastasi hänen isänsä. "Tarkoitat kai avioliittoa, lapseni."

"Niin, niin, sitä juuri —" hän tahtoi sanoa että se oli sama asia, mutta takertui ja hämmentyi yhä enemmän.

Mutta rouva Steiner tuli hetipaikalla hänelle avuksi: "Kuka halventaa rakkautta, enemmän kuin miehet?"

"Vaimot" — vastasi Gustaf Kröger, ja kaikki muut nauroivat, vaikka hän väitti totta tarkoittavansa.

Mutta kun samassa mentiin ruokapöytään niin pilstoutui keskustelu kahden ja kahden väliseksi puheluksi.

"Vai vaimot!" — huudahti yhtäkkiä rouva Steiner ja purskahti nauramaan, "kun te nyt kerrankaan puhuisitte totisesti — herra Kröger!"

"Se on täyttä totta, rouva!"

"Te ette kuitenkaan tahtone väittää, että naisten uskottomuus —"

"Me puhuimme rakkauden halventamisesta, ja sitä tekevät monet vaimot, jotka eivät edes viitsi olla uskottomia."

"Vai — niinkö?" kysyi yliopettaja.

"Naisille käy", sanoi Kröger, "niinkuin käy lapsille sokurileipurin ikkunassa; he tulevat vakuutetuiksi siitä, että jos he vaan saisivat luvan, he söisivät suuhunsa kaikki makeiset, jos vaan —"

"Nyt te ette pääse pitkälle", huusi rouva Steiner ja pui hänelle pieniä valkosia nyrkkejään; "on todistettu — kaikki lääkärit ovat yksimielisiä siitä — herra yliopettaja! että nämä asiat ovat aivan samanlaiset miehelle kuin naiselle, samat koiraalle kuin naaraalle."

"Niin, ensi alussa; mutta vaistojen kehityksessä on mies paljoa etevämpi."

"Etevämpi!" huudahti rouva Steiner. "Te kutsutte hänen haureellisuuttaan, jota täytyy hillitä —"

"No, nyt on keskustelu oikealla uralla!" huudahti Kröger loistaen tyytyväisyydestä, samalla kuin rouva Knudsen kumartui lautasensa yli ja Jolla Blom istui silmät pyöreinä ja suu auki oikein ahmiakseen tuota pahaa, jota hän ei kuitenkaan käsittänyt; "alussa olemme me kyllä aivan samanlaiset; mutta sitten ilmaantuu erilaisuuksia ja hetikohta ovat naiset selvillä siitä, että miehissä on vika, joka on korjattava. Molemmat ovat he yhtä kiihkoisia tullakseen yhteen, mutta hetken kuluttua sysää nainen hänet luotaan: mies on liika 'lihallinen' kelvatakseen hänelle."

"Ja syystä kyllä", alkoi rouva Steiner taas rohkeasti: mutta Kröger oli niin innoissaan, että keskeytti hänet:

"Toinen taikka toinen, rouva! Joko on rakkaus jotain sairaloisuutta, joka on leikattava pois kuta pikemmin sen parempi; tai on se meidän paras elinvoimamme. Mutta jos rakkaus on sitä — ja niinhän me ainakin vielä tätä nykyä uskomme — mitä järkeä siinä sitten on, että toinen sanoo toiselleen: Sinulla on enemmän tuota kaikista parasta kuin minulla; siis olet sinä porsas, ja nyt mene tiehesi!"

"Te laskettelette Kröger!" nauroi rouva Steiner. "Te tiedätte aivan hyvin, että olette väärässä!"

"Niin, niin, kun vaan tietäisi, kuka on oikeassa", alkoi yliopettaja miettiväisenä.

"Usko vaan minua, yliopettaja!" — huudahti Kröger, "jos naiset pitäisivät enemmän huolta siitä, mikä on riemukkainta rakkaudessa, eivätkä päästäisi tottumusta ja jokapäiväisyyttä tähän suhteesen —"

"Minä osaan ulkoa kaiken tuon, nainen elköön koskaan väsykö koristelemasta itseään alinomaa viehättääkseen tätä pashaansa uudella keikailulla ja uusilla keksinnöillä; — sitä te vaaditte uupuneelta, kuluneelta äidiltä, jolla ei kenties ole varoja edes —"

"Kokemus puhuu teitä vastaan, hyvä rouva! nuo jurot ja vastahakoiset rouvat, jotka koettavat tekemällä tehdä miehistään siveitä, niitä löytyy ainoastaan herrasväessä. Mutta työmiesten ja talonpoikain vaimot pitävät tuollaisen rakkauden paljoa suuremmassa arvossa, se kun on ainoa, millä he voivat kiinnittää ja palkita miestä, joka kuluttaa itseään perheensä hyväksi."

Rouva Steineristä ei ollut tämä käänne mieleen, varsinkin kun hän tunsi täti Sofian terävät silmät; hän kääntyi nopeasti yliopettajan puoleen: "Oletteko tekin miesten puolella petettyjä vaimoparkoja vastaan?"

"Jumala varjelkoon minua olemasta kenenkään puolella"; vastasi yliopettaja, "minähän en tiedä tuota enkä tätä, mutta mitä sanoo täti Sofia noille petetyille?"

Rouva Steiner kuiskasi puoliääneen Julialle: "Onko meidän nyt otettava oppia vanhoilta piioilta?"

Täti Sofia ymmärsi kyllä ja alkoi sentähden — pudistaen vähän päätään, joka oli merkki siitä, että hän antautui taisteluun:

"Minä sanon kaikille niille naisille, jotka tulevat ja valittavat miesten uskottomuutta, niinkuin Salomo sanoi tuolle miehelle, joka kysyi, mitä hänen pitäisi tekemän, että rakastetuksi tulisi. Salomo vastasi yhdellä ainoalla sanalla: 'Rakasta'!"

"Ja koska nyt kaikki olemme saaneet tarpeeksemme ruokaa ja viisautta —" sanoi isäntä ja nousi pöydästä.

"Ruokaa oli tarpeeksi, mutta varjelkoon meitä Herra siitä viisaudesta", sanoi yliopettaja ja katseli yhdestä toiseen; hänen erityinen huvinsa oli pitää tällaisia keskusteluja vireillä, "onhan tuo historia Salomosta oikein historiallisesti tosi?"

Mutta täti Sofia oli jo mennyt kyökkiin — hyvin tyytyväisenä itseensä; ja nuoret naiset sopattelivat toisilleen, otsat yhdessä; nuo kaksi nauroivat Jolla Blomille, jonka olisi pitänyt saada lisäselityksiä. Rouva Knudsen istuutui työnsä ääreen ja herrat alkoivat pelata shakkia uunin edessä.

IV.

Jo ensi päivänä kuin Törres palveli Cornelius Knudsenilla, varasti hän rahalaatikosta.

Ensi kerralla ei hän pistänyt taskuunsa enempää kuin 10 äyriä ja se tapahtui iltapäivällä silloin kuin herra Jessen sytytti kaasua puodissa.

Koko päivä oli kulunut työhön ja opetuksen saantiin ja useita kertoja oli hänet lähetetty vaihtamaan setelirahaa laatikosta. Ja siellä oli hän nähnyt hopearahoja ja toisen toistaan suurempia seteleitä.

Joka kerta kuin hän näki nämä rikkaudet tunsi hän kipua rinnassaan. Ja kun tuo nuori nainen taikka herra Jessen itse kaivelivat käsineen kassassa, heittelivät vaihdetut rahat pitkin tiskiä ja nakkasivat nuo kallisarvoiset setelit noin huolettomasti alas laatikkoon, samalla kuin he juttelivat ostajien kanssa, — silloin seisoi Törres kuin kuumilla kivillä; kuinka helposti voisivat he tulla antamaan liika paljon takaisin tai kadottamaan rahoista jotain, tai — ja se oli kaikista vaikeinta kärsiä: jos herra Jessen ja neiti Thorsen mahdollisesti ottaisivat jotain itselleen?

Herra Jessen teki koko aamupäivän alituista pilaa tuosta vastatulleesta talonpoikaispojasta — suureksi hauskuudeksi neiti Thorsenille ja juoksupoika Reinertille. Mutta Törres ei ollut siitä tietävinäänkään, hänen tiedon halunsa ja se nopeus, millä hän käsitti kaikki mitä hänelle opetettiin, ei antanut pitemmältä aihetta ivaan, ja sitä paitse oli puodissa kiire.

Kun tuli paljon väkeä, veti herra Jessen pientä kellon nuoraa ja rouva Knudsen tuli alas konttoorista auttamaan. Törres pysyttelihe heti hänen läheisyydessään ja vaikka hänen kohteliaisuutensa olikin kömpelöä, oli se kuitenkin rouvan mieleen. Herra Jessen luuli taas edistävänsä tarkoituksiaan parhaiten siten että hän käyttäytyi niin kuin olisi hänen suhteensa rouva Knudseniin jo ollut sellainen, ett'ei hänen tarvinnut sitä peitellä.

Koko päivän kuluessa koetti Törres olla rouvalle niin suureksi avuksi kuin hän voi ottaessaan tavaroita hyllyltä ja pannessaan niitä taas kokoon, jossa työssä rouva häntä mielellään neuvoi.

Talon tapa oli se, että herra Jessen söi ateriansa äitinsä luona; kun hän tuli takaisin, söi neiti Thorsen rouvan kanssa, ja viimeksi sai Törres mennä kyökkiin.

Törres, joka käytti jokaista tilaisuutta oppiakseen, kyseli neiti Thorsenilta, sillaikaa kuin herra Jessen oli poissa, kaikellaisia asioita; ja neiti Thorsen oli hänelle aina ystävällinen. He olivat näet heti, hän ja herra Jessen, tulleet selville siitä, että tämä uusi talonpoikaispoika ei oikein sopinut seisomaan isomman ikkunan tienoilla pitsien ja hienojen naistavarain keskessä. Hän sopi sitävastoin erittäin hyvin punnitsemaan kahvia ja sokuria alapäässä puotia, jossa oli hämärämpää ja likaisempaa. Täällä neiti Thorsen häntä sentähden enimmäkseen opasteli.

Törres ei väittänyt vastaan; hän oli toimessaan ja hyvällä tuulella. Ja vaikkakin hänen tapansa koettaa olla mieliksi olikin liika kömpelöä tälle hienolle kaupunkilaisneitille, niin oli hänen maalta peritty tapansa olla tyttöjen kanssa niin varma, että neiti Thorsenista oli hauskaa olla hänen läheisyydessään, kun hän näytteli hänelle hyllyjä ja laatikoita, opetti hinnat ja neuvoi häntä mittaamaan ja punnitsemaan. Neiti Thorsen rakasti kaikessa hiljaisuudessa herra Jesseniä, joka puolestaan kohteli häntä arvokkaan ylimielisesti. Hän näki hyvin kyllä sen, mistä koko kaupunkikin puhui, kuinka helposti saattaisi tapahtua että herra Jessen menisi naimisiin lesken kanssa; hän kärsi hiljaisuudessa mutta toivoi sentään yhä. Hymyily, pieni hyväily ohimennessä taikka vaan silmäys voivat elähyttää hänen toiveitaan pitkäksi aikaa ja hän kuristi ja koristi pienen viehättävän vartalonsa niin herra Jessenin maun mukaisesti kuin suinkin voi sen arvata. Ei yhdelläkään naisella koko kaupungissa ollut sellaista vartaloa kuin hänellä, siitä olivat kaikki hänen ystävättärensä samaa mieltä.

Vaikkakin pieni ja lyhyt jäseninen, olivat hänen olkapäänsä ja rintansa niin kauniisti pyöristetyt ja sen lisäksi oli selkä niin solakka ja nuoren näköinen, että Törres heti luuli, että tämä oli se nainen, jonka hän oli kohdannut rautatieasemalta tultuaan. Neiti Thorsenin kasvot olivat puoti-ilmassa valjenneet, mutta säännöllisen kauniit ne olivat ja oli hänellä vaalea käherretty otsatukka ja auliit silmät niinkuin kiiltokuvissa.

Törres ei ollut monta tuntia ollut yhdessä hänen kanssaan, ennenkun hän halusi omistaa tämän hienon ja heikon leikkikalun.

Mutta kun hänen vuoronsa tuli mennä kyökkiin syömään, kohtasi hän siellä aivan toisellaisen tytön. Suuri sileätukkainen kyökkipiika Bertha oli niitä naisia, joita hän paremmin tunsi; ja niinpiankuin he olivat sanoneet hyvän päivän toisilleen, tiesivät he molemmat, että he kuuluivat yhteen tässä vieraassa paikassa, — he olivat kumpainenkin maalta tulleet samaa tarkoitusta varten: rahaa varten.

Tyttö oli eteläisemmistä pitäjistä kotoisin kuin hän, mutta ei kuitenkaan niin kaukaa, että he eivät olisi tunteneet toistensa pappeja; ja syödessään löysivät he yhä useampia yhteisiä tuttavia.

Bertha loisti tyytyväisyydestä ja vesi kiehui silmässä; sillä hän halusi ulos tästä kyökistä, joka antoi takapihaan päin. Hänen herkkä sydämmensä, joka kenenkään käsittämättömänä oli saanut sykkiä tässä vieraassa kylmässä kaupungissa, lensi selkoselälleen tuon pulskan, suuren pojan edessä, josta vielä haiskahti maalaisilmaa; ja ennenkun hän oli lopettanut ateriansa, joka hänen mielestään oli vallan mainio, tiesi Törres että täällä oli hänellä lämmin ja varma turvapaikka, niinpiankuin hän vaan tahtoi ottaa sen haltuunsa.

Niin oli häneltä ensimmäinen päivä kulunut työn teossa ja tyytyväisyydessä; ainoa, joka häntä vaivasi, oli rahalaatikko. Hän pelkäsi, ettei kaikki tulisi rouva Knudsenille, että jotain tippuisi tielle; sillä jos jotain katoaisi, voisi se kadota hänelle.

Vihdoinkin tuli sinne illan hämärässä pieni tyttö tahtomaan puolta naulaa kahvia. Törres punnitsi sen heti; neiti Thorsen teki kauppaa muutamain naisten kanssa, jotka tulivat juuri samassa ja ketterä herra Jessen juoksi sytyttämään kaasua.

Silloin otti Törres ensimmäisen kymmenäyrisen tytön antamista pikkurahoista, ja antoi tähteen kilahtaa alas laatikkoon, niinkuin oli nähnyt herra Jessenin tekevän; sulki sitten laatikon kuulevasti ja kääntyi siitä pois.

Mutta samassa valtasi hänet sanomaton kauhu. Hän seisoi siinä lantti sormien välissä, ja kun yhtäkkiä oli tullut ihan valoisa, ei hän mitenkään uskaltanut pistää sitä taskuunsa. Ei hän myöskään uskaltanut mennä puodin pimeään päähän; se voisi näyttää epäiltävältä; sentähden meni hän vasten tahtoaankin muutamia askelia lähemmä, kasvot tulipunaisina ja aivan vapisten. Jos joku olisi silloin sanonut hänelle sanankaan, olisi hän päästänyt lantin lattialle ja tunnustanut. Parin sekunnin kuluessa oli hän hädästä melkein tiedotonna; mutta ei kukaan huomannut häntä ja vähitellen tointui hän; hän pisti molemmat kätensä housun taskuihin, niinkuin oli hänen tapansa.

Samassa olivat naisetkin ostaneet ostettavansa ja kun ei ketään ollut puodissa, huusi herra Jessen terävästi: "Pois taskuista kädet!"

Törres päästi lantin syvään, turvalliseen housuntaskuunsa; mutta hän säikähti kuitenkin niin, että hän vapisi eikä tiennyt, minnekä katsoa.

Ne nauroivat — nuo molemmat muut; ja kun samassa rouva Knudsen laskeutui alas konttoorista, kysyi herra Jessen:

"Eikö niin — rouva? että tuon pitää totuttautua seisomasta kädet taskuissa."

"Sen herra Vold varmaankin on pian itsekin ymmärtävä", vastasi rouva katsomatta kumpaiseenkaan.

Törres unohti tuossa tuokiossa kokonaan tuon kurjan kymmenen äyriä. Rouva oli suorastaan ottanut häntä puolustaakseen, vieläpä muuttanut hänen nimensäkin — joka ei koskaan olisi pistänyt Törresin itsensä päähän. Mutta hän huomasi hetipaikalla, kuinka paljoa hienompaa olisi olla Vold kuin Snörtevold. Kuinka hän oli kiitollinen tuolle rouvalle; hän kyllä vartioisi rahalaatikkoa hänen puolestaan.

Mutta herra Jesseniltä repesivät silmät suureksi ja hän suvaitsi alentaa itsensä irvistämään pilkallisesti neiti Thorsenin nähden.

Vielä oli Törresillä yksi liikutuksen hetki tänä pitkänä ja merkillisenä päivänä. Se oli silloin kuin rouva Knudsen pieni raharasiansa kainalossaan tuli alas konttoorista hakemaan päivän kuluessa kokoontuneita rahoja. Mutta kun häh oli nähnyt, miten se tapahtui, ei hän enää ollenkaan hätäillyt noista kymmenestä äyristään; ei niitä laskettu eikä niitä kyselty; — ja mitäpä se olisi hyödyttänytkään? ajatteli hän. Jo ensi päivästä alkaen oli Törres selvillä siitä, että laatikosta voitaisiin joka päivä näpistää vähäsen, kunhan vaan otettiin vähän kerrallaan, ja kun ainoastaan hän otti.

Ja taas katseli hän epäluulolla tuota hienoa herra Jesseniä, joka veti ylleen uuden kevätpalttoonsa ja sytytti sikarin, lähtiessään ulos puodista. Hansikkaat oli sillä myös; ne maksoivat yli 2 kruunua, sen tiesi Törres jo. Ei kuuna päivänä tässä olleet asiat oikein.

Kun kaikki oli valmiina puodissa, joi neiti Thorsen nopeasti teensä rouvan luona ja kiiruhti kaupungille tapaamaan tuttaviaan.

Törres sitä vastoin söi julmalla ruokahalulla ne makuisat voileivät, jotka Bertha oli valmistanut hänelle ja kun hän ahmi niitä, istui toinen vieressä kyökin penkillä ja riemuitsi sydämmensä pohjasta.

Rouvalla oli ollut paljon pään vaivaa, mihin hän sijoittaisi Törresin, kertoi Bertha; ensin oli hän ajatellut pientä kammarikommakkoa rantamakasiinissa, jossa hän oli maannut ensi yönsä. Mutta Bertha oli toimittanut niin, että rouva kannatti sängyn yläsillalle pieneen huoneesen, jossa Knudsen vainajalla, joka joutohetkinään ahkerasti nikkaroi, oli ollut jonkunlainen työhuone.

Kun Törres oli aivan voivuksissa väsymyksestä, tahtoi hän heti syötyään päästä levolle; ja Bertha näytti hänelle tietä tulen kanssa.

Yläsillalle nousivat portaat melkein keskeltä rakennusta ja siitä meni käytävä huoneen molempiin päätyihin. Tuon vanhanaikuisen avaran vesikaton alla oli kahden puolen käytävää useita vaatesuojia ja pieniä yliskammareita ja yhden niistä sai Törres asuakseen. Bertha vei hänet sinne ja lupasi kantaa pois höyläpenkin sekä siivota roskat nurkista. Törres oli ylen tyytyväinen: valkonen vuode, tuoli, pöytä ja pesulaitos — se oli toki aivan toista kuin luhdilla siellä kotona pimeässä kolkassa muiden poikien kanssa.

Sytytettyään kynttilän, otti Bertha tavaransa ja meni ovesta ulos.

"Tuolla on minun kammarini", sanoi hän ja osoitti pieniä rappuja käytävän päässä, jotka veivät rouva Knudsenin huoneisin, ja siinä ihan vieressä oli Berthan kammarin ovi.

Törres ymmärsi että hänen pitäisi olla kohtelias ja sanoi:

"Eipä ole kaukana." Bertha uhkasi häntä kädellään, hymyillen lempeästi.

"Mutta kukas asuu tuolla?" kysyi Törres ja osoitti toiseen päähän, josta myöskin näkyi valkonen ovi.

"Sielläkö!" vastasi Bertha pilkallisesti; "siellä asuu vaan neitsyt
Thorsen; vaan se on ulkona suurimman osan yöstä sulhasiensa kanssa."

"Sulhasiensa?"

"Niin —- sinä et vielä tunne näitä kaupungin tyttöjä, mutta ole varuillasi", ja sen sanottuaan meni hän omalle puolelleen.

Vaikka olikin ihan väsyksissä, otti Törres kuitenkin rahansa esille, kun oli ensin tarkastanut, ettei ollut ketään käytävässä rakojen läpi tirkistämässä.

Erityisellä hellyydellä silmäili hän tuota kymmen äyristä, jonka hän oli ottanut kassasta; ja hän alkoi laskea, kuinka ne voisivat lisääntyä, kuinka paljon hän uskaltaisi ottaa, mihin voisi sijoittaa pääomansa, — mutta nyt oli hän niin peräti väsynyt, että tuskin sai rahansa piiloon ja vaatteet päältään, kun vaipui sikeään uneen. —

V.

Päivät kuluivat; ja Törres teki työtä niin, että makasiini renki Simo
Varhoug sanoi hyvälle ystävälleen Halvor Röidevaagille:

"Siinä on piru tuossa nuoressa miehessä. Tuskin on päänsä sängystä nostanut, niin on hän kaikkialla. En saa nenääni niistää, niin on hän jo niskassani. Ja koko rantamakasiinin osasi se peijakas ulkoa jo kolmantena päivänä, — joka tynnörin, joka köyden pään, ja olenpa varma, piru vieköön, että hän tuntee nimeltään joka rotankin."

Samassa huudettiin Simoa ylhäältä päin ja hän kiiruhti tiehensä jättäen makasiinin oven auki jälkeensä. Alhaalle jäi Halvor Röidevaag odottamaan; hänellä olisi ollut Simolle jotain sanottavaa.

Etelätuuli puhalteli vuonoa pitkin raskaasti huokaillen; ja syyssade kasteli lakkaamatta puolipimeää kaupunkia. Halvor Röidevaagilla oli hyvää aikaa, sillä hän oli venhemies; hän istui venheessään ja katseli rouva Knudsenin suurta rantamakasiinia ja sitten tarkasteli hän Brandtin rantamakasiinia; mutta kun hän pisti tulta piippuunsa, vei tuuli venettä; ja kun hän vihdoinkin sai sen palamaan tuulesta ja sateesta huolimatta, oli siellä juuri muuan konttoristi sillalla, joka huusi häntä soutamaan itseään tullikammarille 10 äyristä. —

— Vaikka Törres oli uneksinut rohkeita unelmia ja kuvaillut voivansa yhdellä askeleella hypätä koko siihen komeuteen, oli hän alussa ihan huumautunut tuosta suuresta liikkeestä.

Hän keksi pian, että oli olemassa eräs hiljainen aitaus, jonka herra Jessen ja neiti Thorsen olivat tehneet keskelle puotia ja jonka yli hänen ei ollut lupa nousta; mutta hän oli olevinaan niin kuin olisi ollut aivan luonnollinen asia, että hän piti huonomman osan puotia itseään varten, kunnes hän olisi oikein perehtynyt kaikkiin asioihin.

Silloin sai hän uudet vaatteensa. Ne olivat maksaneet niin äärettömän paljon, että hänen ikäänkuin pahan oman tunnon pakoituksesta täytyi kierrellä rahalaatikon ympärillä, kunnes koko summa oli saatu takaisin.

Mutta jo ensimmäisenä päivänä kun hänellä oli kaupunkilaisvaatteet yllään, oli mahdotonta ylläpitää tuota näkymätöntä aitausta puodissa. Ei voinut pistää kenenkään päähän lähettää noin hienoa miestä alas makasiiniin noutamaan jauhosäkkiä, — sen huomasi heti herra Jessenkin, kun hän pilkallisesti tarkasteli uutta pukua ja löysi sen täynnä vikoja ja poimuja.

Neiti Thorsen ei uskaltanut tunnustaa itselleen mitä hän tunsi; mutta hän sanoi ystävilleen, että sellaista muutosta ei hän olisi voinut luulla mahdolliseksi. Oikeissa vaatteissa oli herra Vold oikein huomattavan, melkein erikoisen näköinen! Hän oli leikkuuttanut tukkansa ja ajattanut pois tuon tyhmän näköisen untuvaparran, niin että jälellä oli vaan vaaleat viikset.

Rouva Knudsen itse hämmästyi ja punastui, kun näki hänet ja ihmiset alkoivat huomata tuota uutta puotilaista, — niin, herra Jessen teki vielä senkin huomion, että vieraat ja pikkulapset ehdottomasti kääntyivät Törresin puoleen, niinkuin olisi hän ollut ensimmäinen mies puodissa.

Itse oli Törres onnellisempi kuin koskaan ennen. Joka kerta kuin hän kuuli hopearahain helisevän laatikossa ja setelien ratisevan, kun niitä oiottiin, kävi kuin iloinen virtaus hänen läpitsensä. Hän oli alituisessa toimessa aamusta iltaan eikä tarvinnut enää kysellä keneltäkään mitään.

Tämän nuoren miehen vilkkaus elähytti pian muitakin, niitä, jotka tulivat, ja niitä, jotka menivät, koko liikettä. Ihmisten tuli halu ostaa tästä puodista, jossa oli niin vilkasta, jossa ostajat aina olivat hyvällä tuulella ja palvelijat tuiskuna lentivät tiskin ja hyllyjen väliä.

"Uudet luudat lakasevat parhaiten", sanoi herra Jessen; "mutta ajan ollen pysyy paras yleisö puodissa kuitenkin siksi, että liikettä on johtamassa todellisesti sivistynyt henkilö."

Neiti Thorsen nyökäytti hyväksyvästi päätään, mutta Törres, joka oli kuullut huomautuksen — ja se olikin sen tarkoitus — laskeutui heti muutamia asteita.

Ollen köyhä mäkitupalaisen poika tiesi hän hyvin kyllä, missä säätyrajoitus oli olemassa talonpoikain kesken. Mutta se suuri aukko, joka eroitti maalaiset kaupunkilaisista, se saattoi hänet epävarmaksi ja araksi.

Eivät olleet nuo suuret totiset voimat: uskonto ja laki, sen enemmän kaupunkilaisten puolella kuin muidenkaan; sen verran oli hän jo nuoruudessaan nähnyt, että niin hyvin käräjäkujeita ja konnankoukkuja kuin tekopyhyyttä osasivat talonpojat yhtä hyvin kuin herratkin.

Mutta kaikki tuo vilkkaus ja kevytmielisyys, tuo tuhlaavaisuus, joka ilmaantui esim. suurissa peililaseilla varustetuissa huoneissa, hienoissa vaatteissa ja kalliissa huveissa, nuo rahat, jotka kulkivat yhtämittaa kädestä käteen, tuo ilo ja tuo nauru — niissä oli ero suuri, ja etenkin oli ero tuossa naurussa.

Törres ei ollut lapsuudessaan kuullut totisten ihmisten nauravan; ei muistanut äitinsä nauraneen muuta kuin pilkalla, silloinkuin jotain oli sattunut käymään hullusti. Muuton nauroivat pojat ja tytöt vaan keskenään, kun olivat syrjässä, — ja mieluimmin iltahämärissä. Mutta hymyilyä ja tasaista naurua ilman mitään syytä, niinkuin kaupungissa — sitä ei hän ollut kotonaan kuullut.

Sentähden näytti hänestä alussa, että kaikki kaupunkilaiset olivat niin kovin leikillisiä, ja hän laski leikkiä heidän kanssaan. Mutta häntä rupesi pian arveluttamaan.

Tapahtui näet, että, kun hän parhaallaan oli kauppaa tekemässä ja joku sanoi leikillisen sanan ja hän räjähti meluavaan talonpoikaisnauruunsa, niin nuo hienot naiset ikäänkuin vetäytyivät takaisin itseensä ja heittivät tiskille levitetyt tavarat sikseen. Turhaan koetti hän panna liikkeelle kaikki viehätysvoimansa, ne menivät pois.

Hän tunsi, että tuossa se oli nyt se aukko; ja häntä poltteli, kun hän kuuli Jessenin käyttävän sanaa: sivistynyt.

Hän alkoi kuulostaa, mitenkä sitten herra Jessen nauraa; se oli meikein äänetöntä sisällistä; mutta aina hän vaan hymyili ja laski leikkiä ja sai aina ostajatkin nauramaan.

Neiti Thorsen sanoi vaan "tji — tji — tji!" — kun hän nauroi — melkein niinkuin kissa, joka aivastaa.

Mutta iltasilla opetteli hän kammarissaan peilin edessä; ja hän itsekin aivan säikähti, kun löi suunsa oikein selälleen ja näki kaikki leveät hampaansa ja paksut ikenensä, — niinkuin hän oli tottunut nauramaan. Ei ollut kummakaan, jos nuo hienot naiset säikähtävät tällaisia leukapieliä; ja samassa muisti hän, että kotona maalla tulivat ihmiset rumiksi, kun nauroivat — eivät sentään tytöt; mutta oli se sittenkin paljoa suloisempaa, kun neiti Thorsen pani "tji — tji — tji!"

Muutamia päiviä harjoitteli Törres itseään hiljaiseen nauruun räjähtämättä omaan isoääniseensä; mutta vasten tahtoaankin tuli hän panneeksi "tji — tji — tji!" ja kun se ensi kerran kuultiin puodissa, syntyi siitä yleinen ilo. Herra Jessen tarkasteli häntä lasiensa läpi; ja kun myöskin neiti Thorsen alkoi nauraa, kääntyi Törres heistä pois niin ylenkatseellisesti kuin olisi hän tahtonut jättää heidät oman onnensa nojaan.

Herra Anton Jessen söi ja asui äitinsä luona, joka oli koulunopettajan leski. Hän oli tehnyt työtä ja puuhannut yötä päivää pitääkseen pienen Antoninsa niin hienona ja puhtaana kuin nuken, ja se oli hänelle onnistunut. Poikasena ne häntä pilkkasivat mammanpojaksi, mutta nyt oli hän kieltämättä kaikista somin nuori mies puotialalla.

Hänen elämänsä oli tähän saakka kulunut tasaisesti ja ilman vastuksia.
Äiti tasoitti taitonsa mukaan kaikki kivet hänen tieltään; ja kun hän
itse oli mallikelpoisen ahkera ja näppärä, pääsi hän pian rouva
Knudsenin liikkeen ensimmäiseksi mieheksi.

Rouva Jessen oli joutunut hyvin nuorena naimisiin. Ja kun hänen miehensä oli kalpea, laimeasilmäinen ja pitkätukkainen koulupoika, oli hän jo ollut kihlattu morsiamensa ja niinpian kuin sulhanen oli suorittanut jumaluusopillisen tutkintonsa, menivät he naimisiin.

Mutta ennenkun pieni vaimo vielä oli ehtinyt synnyttää ensimäisen lapsensa, kuoli heikko mies aivan tavalliseen vilustukseen, joka tuota pikaa hävitti hänen keuhkonsa.

Surullisen lapsivuoteensa aikana kuuli rouva Jessen vanhan tohtorin sanovan eräälle miesvainajansa sukulaiselle: "Niin", sanoi lääkäri, "sehän oli hulluutta, että hän meni naimisiin; hän ei olisi sitä ollenkaan kestänyt, — se oli oikeastaan se, joka vei miehen hautaan."

Sitä ei rouva Jessen voinut koskaan unohtaa. Itse avioliitostakaan ei hän ollut suuresti selvillä. Hänen miehensä heikkous, joka yhtäkkiä tuli häneen ihan kuolettavana uupumuksena, — juuri kuin näytti siltä, että he olivat onnensa kukkulalla; hänen yhtäkkiä leimahtava kiihkoisa rakkautensa, — vasta myöhemmin ymmärsi hän paremmin tämän kaiken ja tunsi häpeää, jota ei voinut voittaa.

Niin lyhyen aikaa olivat hänen aistinsa olleet hereillä, että pelon alainen kainous, vielä arempi kuin tyttönä ollessa, valtasi hänet heti miehen kuoltua. Hän melkein pelkäsi itseään ja sukupuoltaan ja kun hän soudatti pikku Antoniaan kätkyessä, ajatteli hän vaan, kuinka hän voisi suojella häntä.

Ei ollut varoja antaa pojan ruveta lukumieheksi, eikä olisi rouva Jessen uskaltanutkaan päästää häntä tuossa vaarallisimmassa ijässä Kristianiaan kevytmielisten ylioppilasten pariin; sentähden jäi hän kotikaupunkiinsa ja joutui kauppa-alalle. Äiti saa pitää hänet kotonaan ja hoitaa häntä kädestä pitäen. Hän teki hänet niin avuttomaksi kuin suinkin ja ajatteli edeltäpäin kaikki hänen pienimmät tarpeensa. Poika pysyi yhä lapsena, jonka oli mahdoton itse päättää, olisiko hänen otettava sateenvarjo vai keppi, joka joutui suurimpaan häiriöön, kun äiti oli pistänyt nenäliinan väärään taskuun ja jolle ei kelvannut muu ruoka kuin minkä äiti oli valmistanut.

Koulussa ne pitelivät pahanlaisesti tätä mammanpoikaa ja tahrasivat hänen ujoutensa parhaansa mukaan, niin että hän palasi puhtaan äitinsä luoksi yhä arempana ja epävarmempana, ja hänen luonteensa, jonka olisi pitänyt kehittyä, kutistui epäluonnollisuuteen.

Mutta kun hän kasvoi ja sai pienosen mustan viiksen ylähuuleensa, alkoi hän olla hyvin huvitettu nuorista tytöistä, joita hänelle oli tarjona viisi joka sormeen, sillä hän oli niin hieno ja siivo.

Hän joutuikin pian noin niinkuin puolikihloihin; hänestä oli se niin hauskaa; mieluummin kahden — kolmen kanssa yht'aikaa, ja silloin tunsi hän itsensä ikäänkuin varmemmaksi. Sillä niinpiankuin hän todenteolla ajatteli häitä ja noita tuollaisia asioita, tuli hän pahalle tuulelle ja häpesi; kuinka voisi hän jättää äitinsä ja rauhallisen makuukammarinsa äidin huoneen vieressä.

Mutta välistä tuli rouva Jessenin korviin, mitä puhuttiin hänen Antonistaan ja tämän urotöistä puotineitien seurassa; ja silloin tuli hänelle huutava hätä. Ainoastaan varovaisilla viittauksilla uskalsi hän tutkia poikaansa ja antaa hänelle neuvoja, ja Anton, joka ne hyvin ymmärsi, oli mielissään; ja vähitellen alkoi hän kehuskella ja koetti saada äitinsä siihen luulon, että hän oli oikea velikulta. Hän tekeytyi hirveän salaperäiseksi, kun meni ulos kävelylle; kysyi ankaralla naamalla, oliko hänelle tullut kirjeitä; ja jos oli tullut niin meni hän sitä ulos taas lukemaan ja oli sitten niin ajatuksissaan, ja huokaili niin, että äidin sydän vapisi.

Tavallisesti kertoi hän äidilleen kaikki, mitä hänelle oli päivän kuluessa tapahtunut, mutta omalla tavallaan; niin että rouva Jessen ei aina huomannut todellisuutta yhtäpitäväksi rakkaan Antoninsa kertomusten kanssa. Niinpä sanoi rouva Jessen muutamia päiviä sen jälkeen kuin Törres Vold oli esiintynyt uusissa vaatteissaan:

"Ei mutta, kuuleshan Anton! — kuka se oli se kaunis nuori mies, jonka näin tänä päivänä puodissa luonasi?"

"Kaunis? — oliko se sinun mielestäsi todellakin kaunis?"

"Mutta, herra jumala! — eihän se suinkaan ollut hän — tuo maalaispoika?"

"Se se oli!"

"Hän! — se punatukkainen poikaparka, jonka sinä olet ottanut suojelukseesi —?"

"Ja jota minä nyt olen siistinyt", sanoi Anton ja nauroi lyhyesti.

"Ei mutta! nyt olen minä ihan hämmästynyt!" — huudahti äiti; "hänhän on kaunis nuori mies."

"No ei juuri! - hän näyttää kuitenkin niin kömpelöltä ja raalta."

"Tietysti", myönsi äiti ja kiiruhti peräytymään; eihän hän tietysti ollut niin kuin hänen Antoninsa; näkihän sen heti eron.

Pitkään aikaan ei ollut herra Jessen huomaavinaan, kuinka Törres kasvoi. Hän kohteli häntä aina niinkuin käskyläistään. Kuin esim. herra Jessen, joka oli tunnettu siitä, että hän asettaa esille naisten koristeita, laitteli niitä suureen pääkadun puoleiseen ikkunaan, antoi hän Törresin juosta edestakaisin puodissa ja hakea käsiinsä tarvittavia värejä ja tavaroita; ja kun Törres nurkumatta teki sen, mitä hänellä teetettiin ja uteliain silmin seurasi joka esinettä ja pani mieleensä joka tempun, nojasi herra Jessen taapäin ja katseli silmät soikeina, minkä vaikutuksen tavarat tekisivät ikkunassa. Mutta neiti Thorsenin sydämmessä alkoi tuntua niin omituiselta. Oli niinkuin olisi se tahtonut jakautua kahtia.

Tietysti ihaili ja rakasti hän herra Jesseniä ylitse kaiken ja ikuisesti. Mutta siinä oli nyt ensiksikin se: että hän oli niin kummallinen ja epätapainen. Yhtenä päivänä voi hän katsella niin lempeästi ja lämpimästi ja hivellä niin pehmosesti hänen olkapäitään ohi mennessään; mutta seuraavana päivänä sanoi hän: Neiti Thorsen! — niin jääkylmästi, ja näkyi aivan tahallaan vetäytyvän pois hänestä.

Ja sitten oli siinä tuo herra Vold. Kun piti olla tuon suuren, voimakkaan miehen läheisyydessä koko päivä — ja sitten oli se hänen oppilaansa, jota hänen piti neuvoa. Yhtämittaa piti heidän pistää päänsä yhteen, tai täytyi hänen kuiskata hänelle jonkun tavaran hinta korvaan, kun oli kiire ja puodissa ostajia.

Eikäpä ollut paljon muutenkaan, ettei Törres lähennellyt — ja jotenkin rohkeasti hän sen vielä teki. Hän puristi hänen kättään, kun sai siitä kiinni; ja tapahtui sekin, että hän aivan tarpeettomasti antoi kätensä hipua häneen, kun he kulkivat toistensa ohitse; — hän oli totta tosiaan paljon uskaliaampi kuin tuo herra Jessen, mutta ei läheskään niin sivistynyt.

Törres puolestaan osoitti tätä hellyyttään osaksi tietämättään, sillä jo kotonaan oli hän tottunut tyttöjä viehättelemään.

Sitäpaitse oli hän heti huomannut, millainen sanaton suhde oli neidin ja herra Jessenin välillä, niin ett'ei maksaisi vaivaa pistäytyä väliin; — ja sitäpaitse oli hän jo kiinni toisella taholla.

Ensi aikoina, kun hän teki työtä, minkä suinkin jaksoi sekä aivoillaan että ruumiillaan, oli hän aina iltaisin niin uupunut, että heittäytyi heti kohta levolle kun oli syönyt ja lukenut rahansa.

Mutta parin kuukauden kuluttua tapahtui eräänä lauvantaina, että tuo iso Bertha, joka jokapäivä antoi hänelle tuota hyvää ruokaa kyökin penkillä, huusi hänelle, kun hän oli menossa takaisin puotiin.

Törres seisattui ovessa ja kysyi: "Sanoitko jotain?"

"En! — enpä häntä juuri niin mitään."

"Mitäs sitten sanoit?"

"Sitä vaan — että eikö teidän puolessa ole tapana, että pojat menevät tyttöjen tykö lauvantai-iltoina?"

"On —" vastasi Törres ja katsoi Berthaa suoraan silmiin.

"Vai on!" vastasi Bertha ja kääntyi pois, alkaen hangata pataa niin että noki pölisi.

Noin ystävällistä kutsua ei Törres ollut voinut vastustaa.

VI.

Joka kerta kuin Gustaf Kröger tuli rouva Knudsenin konttooriin, — ja hän tuli sinne jotenkin usein, joko vaan juttelemaan taikka silloin kuin sattui olemaan vekseleitä allekirjoitettavana; mutta joka kerta sanoi hän:

"Kavahtakaa itseänne tuosta pojasta! — se on vaarallinen ihminen!"

Se oli niin Krögerin näköistä, ettei hän voinut sietää ihmistä, jolle oli tehnyt vääryyttä, ja hän myönsi kernaasti että olisi hän voinut ottaa sen venheesen jo silloin.